[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHV2D3fTXUcrnKnsEJw0TH-JpVxpuLoWeC0ZvXBaWA04":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1914,"Sotamuistelmani 1914-1918","Ludendorff, Erich",1865,1937,"1914-ludendorff-erich-sotamuistelmani-1914-1918","1914__Ludendorff_Erich__Sotamuistelmani_1914-1918",null,"muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1919,174973,1314392,false,58264,[23,24],"Ludendorff, Erich, 1865-1937","World War, 1914-1918 -- Germany",[26,27,28],"Biographies","History - European","History - Warfare","\"Sotamuistelmani 1914-1918\" by Erich Ludendorff is a historical account written in the early 20th century. The book focuses on Ludendorff's experiences and reflections during World War I, detailing the military strategies, challenges, and key events that shaped the conflict as witnessed by a prominent German military leader. It serves not only as a military memoir but also as a narrative that captures the sentiments of the German populace during tumultuous wartime.  The opening of the memoir introduces Ludendorff's intent to document his experiences after years of active military service without keeping notes. He reflects on his role alongside General Hindenburg, emphasizing the immense responsibilities they bore in leading Germany through what he describes as a national struggle against overwhelming odds. Ludendorff notes significant military campaigns, such as the battles at Liège and Tannenberg, portraying a deep connection between the German people and their military efforts. He underscores the collective sacrifice required for victory, while also expressing the urgent need for self-reflection among the German nation as it navigates the repercussions of the war. (This is an automatically generated summary.)",[],258,"Saksan yleisesikunnan kenraalin muistelmat ensimmäisestä maailmansodasta. Teos käsittelee sodan strategista johtamista, merkittäviä taisteluita itä- ja länsirintamalla sekä Saksan armeijan tilaa ja poliittisia haasteita suursodan vuosina.","Erich Ludendorffin 'Sotamuistelmani 1914-1918' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1914. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTAMUISTELMANI 1914-1918\n\nKirj.\n\nErich Ludendorff\n\n\nTekijän luvalla suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n      Tämän teoksen omistan sankareille,\n      jotka ovat kaatuneet Saksan suuruuteen uskoen\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause\nKatsantokantani ja toimintani.\nLiège.\n\nYLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ\nelokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.\n\nTannenberg.\nPuolan sotaretki syksyllä 1914.\nMasurinmaan talvitaistelu helmi- ja maaliskuussa 1915.\nKesäsotaretki Venäjää vastaan 1915.\nItärintaman ylipäällikön päämaja Kownossa lokakuusta 1915\n   heinäkuuhun 1916.\nItärintaman ylipäällikkyys laajennettuna elokuussa 1916.\n\nENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA\nelokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.\n\nEntenten rynnistys syksyllä 1916.\nTilanne 1916-1917 vuosien vaihteessa.\nJatkuvan sodankäynnin perusteet ja sotakoneisto.\nEntenten rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.\nFlanderin taistelu ja Venäjän luhistuminen kesällä ja syksyllä 1917.\nValmistukset hyökkäykseen lännessä 1918.\nHyökkäys lännessä 1918.\nLopputaistelu kesällä ja syksyllä 1918.\nLoppusanat.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nNeljänä sotavuonna en voinut tehdä mitään muistiinpanoja. Siihen ei\nminulla ollut aikaa. Kun nyt olen joutilas, koetan saada sen korvatuksi\npanemalla paperille sotamuistelmani, etupäässä ulkomuistista.\n\nElämä on vienyt minut johtoasemiin. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg\nja minä saimme tehtäväksi eräiden muiden miesten kanssa johtaa isänmaan\npuolustussotaa.\n\nSotamuistelmat kertovat Saksan kansan ja Saksan armeijan teoista,\njoihin minun nimeni on liittyvä kaikiksi ajoiksi. Ne kuvaavat minun\npyrkimyksiäni ja tekevät selkoa siitä, mitä minä sain tässä kansain\nsodassa kokea. Tulin näkemään Saksan kansan suunnattoman kamppailun,\nsen kärsivällisyyden ja lamaantumisen.\n\nSaksalainen ei ole vielä ehtinyt tulla tajuihinsa ja päästä\nitsetutkisteluun. Hänen hartioillaan on liian suuri taakka. Hän voi\nsittenkin nousta, armeijansa valtavista mainetöistä ja kotimaan\nsuurista teoista ylpeänä. Mutta hänen tulee viipymättä ottaa oppia\ntapahtumista, jotka johtivat hänen turmioonsa, sillä maailmanhistoria\nrientää järkähtämättä tietään ja tallaa kansat, jotka raatelevat\nitseään sisäisessä eripuraisuudessa.\n\nKirjoitettu Ruotsissa Hessleholmin kartanossa marraskuusta 1918\nhelmikuuhun 1919; täydennykset päätetty Berliinissä kesäkuun 23:ntena,\nrauhanehtojen hyväksymispäivänä.\n\n_Ludendorff_.\n\n\n\n\nKATSANTOKANTANI JA TOIMINTANI.\n\n\n1.\n\nLiègen yllätyksellä alkoi Saksan voittojen jakso. Rohkeasti se\npäätettiin, uhkarohkeasti päätös toteutettiin.\n\nItäisen rintaman sotaretket vuosina 1914 ja 1915 ynnä kesällä 1916\nolivat valtavia saavutuksia, kaikkien aikain sotahistorian suurimpien\nmainetöitten arvoisia. Ne asettivat sekä johtajille että joukoille mitä\nsuurimmat vaatimukset. Venäläinen oli siellä taistelevia Saksan ja\nItävalta-Unkarin liittoutuneita armeijoja paljon voimallisempi.\n\nSe sota taas, jota kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin ja minun\nelokuun 29 päivästä 1916 tuli käydä, siitä päivästä siis, jona astuimme\nylimpään armeijanjohtoon, kuuluu maailmanhistorian vaikeimpiin.\nValtavampaa, järkyttävämpää ei maapallomme ole vielä milloinkaan\nnähnyt. Saksa heikkojen liittolaisten keralla taisteli vähäväkisempänä\nkoko maailmaa vastaan. Suunnattoman painavia päätöksiä oli tehtävä.\nPakottavalla johdonmukaisuudella ne juontuivat sota-asemasta, meidän\nkäsityksestämme sodasta ja tämän sodan luonteesta.\n\nArmeijat ja laivastot taistelivat toisiaan vastaan siten kuin ovat\nennenkin taistelleet, joskin sotavoimat ja sotakeinot olivat\nvaltavammat kuin koskaan ennen. Mutta toisin kuin viime sodissa\nseisoivat nyt kansat kaiken mahtinsa keralla heti sotavoimainsa takana\nja sulautuivat niihin. Ainoastaan Ranska tarjosi jo 1870/71 samanlaisen\nkuvan.\n\nMissä armeijan ja laivaston voima alkoi, missä kansan loppui, sitä ei\ntässä sodassa enää ollut mahdollista erottaa. Sotavoima ja kansa olivat\nyhtä. Maailma näki kansansodan sanan kirjaimellisessa merkityksessä.\nTäten kootuin voimin seisoivat maailman mahtavat valtiot toisiaan\nvastassa. Taisteluun vihollisen sotavoimia vastaan valtavilla\nrintamilla ja aavoilla merillä liittyi kamppailu viholliskansain sielua\nja elinvoimaa vastaan tarkoituksella hajoittaa ja hervaista ne.\n\nHelppoa ja varsin vaaratonta on vahvoilla pataljoonilla käydä sotaa ja\ntaistella taisteluita. Siihen asemaan kenraalisotamarsalkka ja minä\nemme kuitenkaan kolmena ensimmäisenä sotavuotena päässeet. Meille ei\njäänyt muuta neuvoa kuin toimia velvollisuutemme ja omantuntomme mukaan\nja ottaa vastuullemme, mitä voiton saavuttamiseksi pidimme\nvälttämättömänä. Menestys oli tänä aikana meidän puolellamme.\n\nKun me maaliskuusta 1918 kävimme hyökkäykseen suotuisammin voimasuhtein\nkuin Saksalla vielä oli sodassa ollut, riittivät voimat suuriin\nvoittoihin, eivät sitä vastoin nopeaan ratkaisuun. Sitten ne\ntyrehtyivät, jota vastoin vihollinen vahvistui.\n\n\nII.\n\nTämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta,\njoiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen\nyksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se.\nMeidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä\nviimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä\ntaistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta\npakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja\ntoimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin\nyllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin\nniin alkuvoimaisen ankara.\n\nArmeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan\nmannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat\nsäilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne\nvoivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja\nruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla\narmeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä,\nepäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan\nrasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton.\nNiiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan,\njossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin\nhyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.\n\nArmeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta\nhenkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta\nuudistua.\n\nKotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri\nmeidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä\nsuuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui\nvoitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston\nsielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.\n\nIsänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten\nviimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.\n\nNämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus,\njolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä\nvarjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean\nkirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi\nterästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia.\nKansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen\nkykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon.\nKansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että\nniitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto\nvihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta.\nKotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin\nmilloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi\nhallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja\nvoimallisena säilyttää.\n\nHänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli\njohtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan\njättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka\npäivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt\nkoettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin\nhyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä\ntaistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja\nvasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas\napukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita\nvastaan.\n\nSuuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan\npalveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen.\nEnempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin\nmitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin\nkäytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun\njohtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ\nja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan\nmerkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen\narvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin\nvoima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.\n\nVoimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme,\nrauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa.\nRauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja\nasemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä\nmielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja\nharkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme\nhänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta\nvakavuudesta huolimatta toivehikkaita.\n\nHallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon.\nAvoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi\nkuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja\nmeidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas\npettymys ja samalla suunnaton rasitus.\n\nBerliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan\nvälttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka\nyhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen\npäämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän\npystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa\nalistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän\npäämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon\ntäyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä\nepäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat\nsotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin\ntaistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä\ntoiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain\nsovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista\nherätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat\nmuka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat\nhallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa\nviholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta\nkansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei\nollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin\noma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton\ntoivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi\nvoimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli\nvihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin\nkansan johtaminen voiton vaikealle tielle.\n\nValtiopäivät ja kansa huomasivat olevansa ilman moista johtoa, jota\nsuuri osa kiihkeästi kaipasi, ja ne liukuivat hallituksen kanssa\nkaltevalle radalle. Itse sodan valtavat kysymykset työnnettiin yhä\nenemmän syrjään. Sisäpoliittiset näkökohdat ja oman itsensä muistaminen\nhautasivat ne alleen. Se koitui isänmaalle onnettomuudeksi. Voi olla,\nettä se vallankumous, joka nyt kauttaaltaan järisyttää Eurooppaa, saa\naikaan toisen maailmanjärjestyksen ja paremmin kypsyttää kansain\najatukset ja tunteet semmoiseen rauhaan, joka antaa ihmiskunnalle\noikeuden ja sovinnon. Aselepo- ja rauhanehdot tosin vastustavat\nsemmoista käsitystä. Vielä sillä ajalla, jonka minä olin ensimmäisenä\nkenraalimajoitusmestarina, ei maailma ainakaan ollut muuttunut.\n\nYlin armeijanjohto asettui samalle kannalle kuin presidentti Wilson\nmarraskuussa 1918 esiintyessään suuren amerikkalaisen laivasto-ohjelman\npuolesta: hän sanoi pitävänsä epäviisaana, että Amerikka nyt jo laatisi\nlaivasto-ohjelmansa tulevaisuuden maailmanpolitiikan mukaiseksi, kun ei\ntätä maailmanpolitiikkaa vielä oltu ratkaistu.\n\nSamassa mielessä kirjoitti marraskuussa 1918 4:nnen armeijan\nsotamiesneuvoston esimies:\n\n\"Vallankumous perustuu ehkä monen päässä ihanteihin. Joka on seisonut\nvihollista vastassa, sen täytyy tunnustaa, että ententen\nmaailmankatsomus tällä hetkellä vielä palvelee materialismia.\"\n\nNyt ovat hämmästyneen ja ihanteissaan pettyneen maailman silmät\nauenneet. Mutta petetty Saksan kansa saa maksaa harhaluulonsa\nhengellään.\n\nYlin armeijanjohto oli sillä kannalla, että ensin tuli ihmiskunnan\nmuuttua, sitten mekin voisimme laskea aseemme ja ajatella sovinnon\ntekoa; muutoin oli varmasti odotettavissa turmiolliset seuraukset.\nRauhan palmu ei ole puolustus miekkaa vastaan. Niin kauan kuin ihmiset\nja varsinkin vihollisemme pysyvät sinä, mitä ihmiskunta on tähän saakka\nollut, tuli Saksan ja joka tapauksessa kenraalisotamarsalkan ja minun\nvastuunalaisina sotilasjohtajina pitää miekka kourassamme ja yhä\nuudelleen teroittaa sitä. Sen vuoksi oli vakava velvollisuutemme\nhallituksen suhteen hellittämättä vaatia sodan välttämättömyyksien\ntoteuttamista ja juurruttaa siihenkin päättäväisyys, jota meidän täytyi\npitää ainoana oikeana.\n\nKaikissa kysymyksissä ylin armeijanjohto kääntyi perustuslaillisten\ntekijäin puoleen. Sota vaati siltä joka hetki nopeita ja kauaskantavia\nratkaisuja, se vaati ja vahvisti päätöskykyä. Berliinissä pysyttiin\ntotutulla rauhan tolalla. Usein saapui vasta viikkojen kuluttua\nvastauksia, jopa tärkeimpiinkin kysymyksiin. Tästä berliiniläisten\nviranomaisten tavattoman vitkastelevasta asiain käsittelystä ja sodan\nvälttämättömyyksien tajuamattomuudesta oli seurauksena, että\nkeskenäinen yhteytemme joskus sai tylyn sävyn. Olemme tätä valittaneet.\nMeidän sielussamme poltti tuli. Oli nopeaan toimittava, sillä usein\ntäytyi estää mittaamattomia vahingoita.\n\nRauhan aikana oli valtakunnan hallituksella kaikkiin viranomaisiin\nnähden ratkaiseva sananvalta. Ulkoasiain virasto tunsi olevansa kaiken\narvostelun yläpuolella. Vaikea oli valtakunnan virastojen tottua\nsiihen, että sodan puhjettua ylimmästä armeijanjohdosta oli\ntullut paikka, joka ei ainoastaan jakanut vastuunalaisuutta\nvaltakunnankanslerin kanssa, vaan jonka kannettavana oli niin suunnaton\nedesvastuu, että se sitä enemmän tuli pakotetuksi tarmokkaaseen\ntoimeen, kuta vähemmän Berliinissä toimittiin. Olisin toivonut, että\nhallituskin olisi selvään tajunnut tämän yksinkertaisen asianlaidan.\nKenraalien v. Moltken ja v. Falkenhaynin suhde hallitukseen ei\npääasioissa ollut toinen kuin kenraalisotamarsalkan ja minunkaan.\n\nHallitus kulki omia teitään eikä ylimmän armeijanjohdon tahtoon nähden\njättänyt mitään tekemättä, mitä se piti tarpeen vaatimana. Mutta paljon\nsemmoista jäi tekemättä, mikä sodankäynnin kannalta oli merkittävä\npakottavan välttämättömäksi.\n\nYlimmän armeijanjohdon täytyi jo heti sodan puhkeamisen jälkeen\nesiintyä toimivana eräillä aloilla, jossa tämä olisi ollut toisten\nviranomaisten asia. Sanomalehdistön laaja ala, sensuuri, vihollisen\nvakoilun ja sabotagen torjuminen ynnä valtiojärjestyksen kukistamista\nsodassa puuhaavain voimain selville saaminen jäivät sotilaallisen omin\nneuvoin selviytymisen varaan sodankäynnille vahingoksi. Epäselvyys\nsiitä kenelle asia kuului ja henkilöjen puute ehkäisivät asianomaisten\nviranomaisten aloitetta. Edesvastuun syvä tunto pakotti yleisesikunnan\nryhtymään luovaan työhön. Se saattoikin paremmin täyttää\nhenkilöpuutteen armeijasta otetuilla, etenkin sitä varten hyvillä\nennakkotiedoilla varustetuilla virkavapailla upseereilla. Johto täten\njoutui yleisesikunnan käsiin. Toimeenpano usein jäi kotoisten mahtien\nasiaksi. Rajaviiva, jonka takana vastuunalaiset viranomaiset yksin\npitivät itseään asianomaisina, ei ollut selvä. Hankauksia ei voitu\nvälttää. Selvä ja luja johto kotimaassa, jota ylin armeijanjohto usein\npyysi, olisi tämän estänyt.\n\n\nIII.\n\nEnsimmäisenä kenraalimajoitusmestarina tuli minun usein\npersoonallisesti hallitukselle esittää ylimmän armeijanjohdon\nvaatimukset.\n\nValtiollisista henkilöistä ja puolueista en ole välittänyt. Ne\npuolueet, jotka alati vain puhuivat sovinnon aikaansaamisesta, sen\nsijaan että olisivat virittäneet kansan sotatahtoa, eivät käsittäneet\nylimmän armeijanjohdon esittämäin vaatimusten välttämättömyyttä.\nHallitus ajatteli samoin kuin he. Ja siten olivat hallitus ja\nenemmistöpuolueet samaa mieltä ja sisällisesti hylkäsivät minut ja\nsotilaallisen tahtoni ja ajatukseni.\n\nOli selvää, että näin ollen sain enemmän kannattajia niiden puolueiden\nkeskuudesta, jotka samoin kuin minäkin pitivät sovintoa mahdottomana\nvihollisen tuhoamistahdon vuoksi ja sen tähden puolustivat\nsodankäynnissä mitä suurinta tarmoa. En ole koskaan kääntynyt heidän\npuoleensa, mutta he luottivat minuun. Näitä puolueita oli oikeistoon\nkuuluva vähemmistö. Sen vuoksi leimasivat minut muut, vaikka minä\najattelin vain sodankäyntiä, \"taantumukselliseksi\". Jos olisin nuo\nsamat mielipiteet tavannut kansanvaltaisissa puolueissa, olisin\nniistäkin saanut kannattajia, ja oikeisto ehkä olisi silloin huutanut,\nettä minä olin \"kansanvaltainen\", mikä muutoin oikeistotaholta kylläkin\nusein tapahtui.\n\nEn ole \"taantumuksellinen\", enempää kuin \"kansanvaltainenkaan\". Minä\npuolustan yksinomaan Saksan kansan menestystä, sen kulttuurin\nkukoistusta, sen kansallista voimaa, esivaltaa ja järjestystä. Näillä\npatsailla lepää isänmaan tulevaisuus. Sodan aikana oli päämäärä: mitä\ntarmokkain sodankäynti ja sotilaallisten ja samalla taloudellistenkin\nelämismahdollisuuksien turvaaminen sodan jälkiaikainkin varalle.\n\nValtakunnanjohdon toimettomuudesta monella alalla koitui minulle se\nepäkohta, että pahansuovat ja joskus liian innokkaat ystävätkin, vaikka\nen siihen antanut vähintäkään aihetta enkä koskaan esiintynyt, yhä\nenemmän sekoittivat minut puoluetaisteluun. Mitä tein, se esitettiin\nväärin ja yhteydestään irti repäistynä. Toimille ja puheille annettiin\nmerkitys, joka oli niille vieras, lievitettiin epäselviä, kokonaan\nperusteettomia väitteitä. Sotilaallinen, avoin ajatustapani torjui tuon\nkaiken alussa olkainkohautuksella, se oli liian merkityksetöntä sen\nsuuren tehtävän rinnalla, jota varten toimin. Myöhemmin valitin tätä\nilmiötä, voimatta sitä kuitenkaan muuttaa. Sanomalehdistöä pyysin\nmoneen kertaan jättämään minut rauhaan. Minulla muutoin oli liian\npaljon työtä voidakseni edes siihen nähden kantaani määritellä. Ja\nminulta puuttui tilaisuuttakin esiintymiseen; sitä paitsi luotin\nsiihen, että Saksan kansassa oli enemmän ankaran todellisuuden\ntuntoa. Mutta hallitukselle soveltui hyvin, että se oli saanut\nukkosenjohdattimen; sen sijaan että se olisi minua puolustanut, antoi\nse yllyttäjäin jatkaa yllytystään, esitti minut diktaattoriksi, syytti\nylintä armeijanjohtoa ja siten lisäsi kiihtymystä minua vastaan.\nSemmoinen oli yleiskuva. Valtiokanslerit t:ri Michaelis ja kreivi v.\nHertling eivät olleet osallisia tähän yllytykseen, mutta kohtalokas\npaha -- sotilaallisen asemani vuoksi se seurauksineen oli\nkansallisonnettomuus -- oli jo tapahtunut.\n\nYlin armeijanjohto, ja tässä tapauksessa minut persoonallisesti,\ntehtiin yhä enemmän vastuunalaisiksi paljosta pahasta. Niinpä\nesimerkiksi kotoisen muonitusjärjestelmän välttämätöntä\nkovakouraisuutta ja suoranaisia luonnottomuuksiakin kuvattiin\nminusta riippuviksi, jopa minua väitettiin ja syytettiin niiden\nalkuunpanijaksikin. Mutta ei kenraalimajoitusmestarilla, sen enempää\nkuin kenraali-intendentillä tai minullakaan ollut mitään tekemistä\nkotimaisen muonituksen kanssa. Se oli yksinomaan sotaministeriön ja\nsotamuonitusviraston käsissä.\n\nSosialidemokraattisilta johtajilta sain eroni jälkeen kuulla, että minä\nmuka olisin ollut vastuunalainen siitä, että valtuuttamani komentavat\nkenraalit hoitivat kokoontumisoikeutta. Tämä oli kokonaan\nvirkavaltuuksieni ulkopuolella.\n\nEhkä on vielä seuraavakin kuvaavaa. Talvella 1916/17 esitettiin\nliikenne- ja hiilipula minun syykseni. Syy oli suurimmaksi osaksi\nsiinä, että oli liian vähän huolehdittu, ennenkuin minä ylimpään\narmeijanjohtoon astuin. Helmikuussa 1917 vaadin hiilikomissaarin\nasettamista. Valitettavasti ei kohta löydetty oikeata miestä. Vasta\nmyöhemmin valittiin toinen. Kesällä 1917 ylin armeijanjohto vapautti\nrintamapalveluksesta 50,000 vuorimiestä. Talvella 1917/18 oli hiiliä\nkotipolttoon riittävämmin kuin edellisenä vuotena, mutta tästä hyvästä\nei ylin armeijanjohto, joka oli parannukseen ratkaisevasti\nvaikuttanut, jolla joka tapauksessa oli siinä suurempi osa kuin talven\n1916/17 huonossa asemassa, saanut pienintäkään kiitosta eikä edes\ntunnustusta. Se ei sopinut niiden miesten ajatuksenjuoksuun, jotka\nmuokkasivat mielialaa minua vastaan taikka paremmasta tiedostaan\nhuolimatta sallivat mielialaa muokata.\n\nÄärettömän edesvastuun johdosta, joka hartioillani lepäsi, halusin\nsotatointen päättymistä; muuhan ei ollut mahdollistakaan. Usein puhuin\ntähän suuntaan. Mutta oli saatava rauha, joka isänmaalle takasi\nelämisen mahdollisuuden, muutoin oli sota menetetty. Minun käsitykseni\nmukaan oli rauhanmahdollisuus tarjolla vain silloin, kun vihollinenkin\noli rauhaan taipuvainen. Rauhanvalmiutemme yksipuolinen painostaminen\nnäytti minusta vaaralliselta.\n\nKäsitin hyvin, ettei rauhaa likimainkaan saada vielä sillä, että siitä\npuhutaan ja sitä kaikesta sydämestä toivotaan. Sopimusrauhan\npasifistinen ajatus oli yksi monesta meitä vastaan käytetystä aseesta;\nuseat sitä tarkoittivat rehellisesti: se osoitti korkeata\nihanteellisuutta, joka ei vielä ole toteutumistaan löytänyt tässä\ntaistelun maailmassa. Mutta tiesivätkö asianomaiset, että vihollinenkin\najatteli niin, ja jollei niin ollut, olivatko he selvillä siitä, että\nhe levittämällä ajatusta semmoisen rauhan mahdollisuudesta millä\nhetkellä tahansa aikaansaivat sanomatonta vahinkoa, sillä siten he,\nkun ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, ratkaisevasti\nvahingoittivat sotatahtoa, jota ei olisi koskaan voitu liiaksi\nkohottaa? He ovat saaneet kansamme rauhaa ikävöimään, mutta ei\nvihollista rauhaan suostuvaiseksi. Siten he tekivät rauhan saannin\nvaikeammaksi, koska entente siitä sai yleiskäsityksen oloistamme ja\nkäytti sitä hyväkseen; tämän kautta he myös vaikeuttivat ylimmän\narmeijanjohdon pyrkimystä saada vihollinen rauhaan taivutetuksi niillä\nkeinoilla, jotka yksistään sodassa johtavat päämäärään. Kaikesta\nihanteellisuudestaan huolimatta he ovat syyllisiä isänmaan\nonnettomuuteen!\n\nVihollisen kanta oli semmoinen, etten tunne ainoatakaan tilaisuutta,\njolloin kohtuullinen ja oikeudenmukainen sopimusrauha olisi voitu\ntehdä. Kaikki mitä siitä on suullisesti tai sanomalehdissä levitetty,\non paikkansa pitämätöntä. Hallitus ei ole kertaakaan ylimmälle\narmeijanjohdolle esittänyt moista rauhanmahdollisuutta.\n\nVarmaan kyllä olisimme millä hetkellä tahansa voineet saada semmoisen\nrauhan, jommoinen meidän nyt täytyi tehdä. Kuka valtiokansleri, kuka\nvaltiomies, kuka aatteiltaan saksalainen mies olisi sitä tahtonut?\nMutta toisenlaista rauhaa ei ollut mahdollinen saada, sen saattoivat\nkaikki tarkkaan tietää, ja sen vuoksi täytyi meidän, kun sota kerran\noli syttynyt, taistellen pyrkiä voittoon.\n\nKreivi Czernin oikeastaan ajatteli kuten minäkin, vaikk'ei hän totuutta\ntunnustanut. Joulukuun 11 p:nä 1918 pitämässään puheessa hän sanoi:\n\n\"Aina oli tilanne vain semmoinen, että me jollain ehkä ilmestyvällä\nsotilaallisesti suotuisalla hetkellä olisimme voineet ehdottaa rauhaa,\njolla, jos melkoisia uhrauksia olisi tehty, ehkä olisi ollut toivoa\nsaavuttaa vihollisen hyväksyminen. Mutta kuta loistavampi oli\nsaksalaisten sotilaitten menestys, sitä vaativammiksi he kävivät ja\nvaikeampi kuin koskaan oli suurien voittojen jälkeen taivuttaa heitä\nmoiseen myöntyväisyyspolitiikkaan.\n\n\"Minä muutoin luulen, ettei koko tämän sodan historiassa ollut kuin\nyksi hetki, jolloin moisella yrityksellä todella olisi ollut sangen\nhyvät toiveet, nimittäin Gorlicen kuuluisan taistelun jälkeen.\"\n\nGorlicen taistelu oli toukokuussa 1915. Myöhemmin ei siis --\nkreivi Czerninin mielestä -- enää ollut mahdollista saada rauhaa\nmelkoisillakaan uhrauksilla. Ja vaikka tämä mahdollisuus olisikin ollut\ntoukokuussa 1915 tai myöhemmin: eivät ainoastaan saksalaiset sotilaat,\nvaan melkein koko Saksan kansa olisi moisen rauhan hylännyt, niin kauan\nkuin se vielä ylpeässä itseluottamuksessa tunsi, että sillä oli\ntaisteluun voimaa! Tätä itseluottamusta ja tätä voimaa oli\nvaltiomiesten velvollisuus terästää tehdäkseen isänmaan kykeneväksi\nvoittamaan ja varjellakseen sitä tappiolta ja siihen liittyviltä\nmittaamattomilta onnettomuuksilta. Vihollistemme tahto oli semmoinen,\nettei mitään väliehtoa ollut. Meidän tahdollamme ei niin ollen ollut\nmitään merkitystä. Vielä ei vihollisen tahto ollut murrettu. Kun se\nsotilaallisen voiton johdosta vihdoinkin olisi tapahtunut, vasta\nsilloin olisivat diplomaatit voineet puhua sovinnosta -- jos enää\nolisivat halunneet.\n\n\nIV.\n\nNeljä vuotta olemme syvimmässä sopusoinnussa työskennelleet yhdessä\nkuin yksi mies, kenraalisotamarsalkka ja minä. Syvällä ja hartaalla\ntyydytyksellä näin, että hänestä tuli Saksan kansalle tämän sodan\nihannehenkilö, jokaiselle saksalaiselle voiton perikuva.\n\nKenraalisotamarsalkka salli minun päästä osalliseksi kunniastaan.\nViettäessään seitsemättäkymmenettä syntymäpäiväänsä lokak. 2:sena 1917\nhän puki tämän erikoisen syvästi tunnettuihin sanoihin.\n\nSotapäällikölle kuuluu vastuunalaisuus. Hänelle se kuuluu maailman\nedessä ja myös itsensä, oman armeijansa ja oman isänmaansa edessä, joka\non paljon raskaampaa. Esikunnan päällikkönä ja ensimmäisenä\nkenraalimajoitusmestarina olin täydelleen vastuunalainen hänen\nkerallaan ja olen aina ollut tästä tietoinen. Vastaan teoistani milloin\ntahansa.\n\nMeidän molempain strateegiset ja taktilliset mielipiteemme kävivät\ntäydelleen yhteen ja siitä johtui itsestään sopusointuinen ja\nluottamuksellinen yhteistyö. Apulaisteni kanssa harkittuani esitin\nkenraalisotamarsalkalle lyhyesti ja suppeasti ajatukseni kaikkien\nsotatointen suunnittelusta ja johdosta ja tein hänelle aivan määrätyn\nehdotuksen. Minulla oli se tyydytys, että kenraalisotamarsalkka aina --\nTannenbergistä alkaen aina eroamiseeni 1918 -- ajatteli samoin kuin\nminäkin ja hyväksyi käskysuunnitelmani.\n\nMeillä niinikään oli sama käsitys tämän kansansodan luonteesta ja siitä\njohtuvista välttämättömyyksistä. Samoin olivat mielipiteemme rauhasta\nsamat. Kenraalisotamarsalkka tahtoi yhdessä minun kanssani turvata\nSaksan kansan elämän uusilta hyökkäyksiltä. Persoonallisuudellaan hän\nesiintyi tämän kaiken puolesta.\n\nNe, joille ylimmän armeijanjohdon valta oli esteenä itsekkäitten\npäämääräin saavuttamiselle tai vielä saattoi siksi tulla, koettivat\nerottaa kenraalisotamarsalkan ja minut toisistamme. Hänen persoonansa\nkimppuun ei uskallettu käydä, sen vuoksi suunnattiin isku minua\nkohtaan. Keksittiin ristiriitoja kenraalisotamarsalkan ja minun tekojen\nja ajatusten välillä. Hän sen mukaan edusti hyvän, minä pahan\nprinsiippiä. Niiden, jotka tämmöisiä levittelivät, olisi ainakin tullut\ntehdä samalla myös kenraalisotamarsalkka vastuunalaiseksi kaikesta\nluulotellusta vahingosta, muutoin he heikonsivat hänen asemaansa ja\ntekivät hänestä miehen, jolla ei ollutkaan niitä korkeita\nominaisuuksia, jotka he tahtoivat hänessä nähdä ja jotka hänellä onkin.\n\nKenraalisotamarsalkan maine pysyy lujana Saksan kansan sydämessä.\n\nMinä olen häntä suuresti kunnioittanut ja häntä uskollisesti\npalvellut, pitänyt arvossa hänen ylhäistä mieltään, samoin kuin\nkuninkaanrakkauttaankin ja edesvastuunalttiuttaan.\n\n\nV.\n\nElämäni on ollut työtä isänmaan, keisarin ja armeijan hyväksi. Neljä\nsotavuotta olen elänyt vain sotaa varten.\n\nPäiväni kuluivat säännöllisesti. Niin kauan kuin olin idässä esikunnan\npäällikkönä ja välittömästi johdin joukkoja, järjestyi kaikki\nsotilaallisen tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kello 6:sta tai 7:stä\naamulla olin myöhään yöhön virkahuoneessa.\n\nEnsimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin levollisina aikoina\nkahdeksan tienoissa virastossa. Noin tuntia myöhemmin tuli\nkenraalisotamarsalkka ja nyt keskustelimme lyhyeen sotatapauksista ja\naikomuksista ja vireillä olevista kysymyksistä.\n\nKello 12 aikaan oli meillä esittely Hänen Majesteettinsa Keisarin\nluona.\n\nTäsmälleen kello 1 aamiainen, johon kului 1/2 tai 3/4 tuntia. 1/2 4:n\nvaiheilla olin jälleen virkahuoneessani. Kello 8:n aikaan söimme\nillallista; 1 1/2 tunnin loman jälkeen kesti työtä puoleenyöhön tai\nkello 1:een asti.\n\nTämä yksitoikkoisuus harvoin keskeytyi. Eivät edes ne neljä tai viisi\npäivää, jotka minulla oli sotalomaa, olleet virkatoimista vapaat.\n\nOlin kaukopuhelimilla ja kaukokirjoittimilla yhteydessä rintaman\nkaikkien osien ja liittoutuneiden ylimpäin armeijanjohtojen kanssa.\nArmeijat antoivat tietonsa säännöllisesti aamuin ja illoin ja erikoiset\ntapaukset paikalla.\n\nKenttälennättimen päällikkö itäisellä rintamalla, eversti Lehmann ja\nmyöhemmin koko armeijan kenttälennättimen päällikkö, kenraalimajuri\nHesse, ovat kaukonäköisesti ja tehokkaasti minua auttaneet.\nYlipäällikön esikunnan kaukopuhelumiehistö itäisellä rintamalla ja\nylimmän armeijanjohdon kenttälennättimen hoitokunnat, jotka välittivät\nyksityiskohtaista yhteyttä, ovat työskennelleet mitä etevimmällä\ntavalla.\n\nToiselta puolen oli välttämätöntä saada selvä yleissilmäys valtavien\nrintamien kaikkiin tapauksiin, toiselta puolen taas välittömästi tuntea\ntavallisuudesta poikkeava painostus, taisteluiden suonentykytys.\nYlimmän armeijanjohdon täytyi kuitenkin saada paikalla tieto kaikista\ntärkeistä tapauksista. Sillä liiankin usein täytyi reservien puutteessa\npaikalla tehdä kohtalokkaita ratkaisevia päätöksiä.\n\nJoukkojen johto, huolenpito armeijasta ja kotimaan sotakunnosta\nkävivät kaikkien muitten töitten edellä. Sotilaspoliittiset\ntulevaisuudenkysymykset seurasivat vasta toisessa sijassa.\n\nTyötuntini kuluivat omaan työhöni, alaisteni osastonpäälliköitten ja\nviranomaisten esittelyihin ynnä neuvotteluihin.\n\nErityisellä ilolla ja tyydytyksellä muistelen virallista ja\ntoverillista yhdyselämäämme sekä idässä esikunnassani että ylimmässä\narmeijanjohdossa.\n\nKun työtaakkani oli niin suunnaton ja vastuunalaisuuteni niin raskas,\nen ympärilläni voinut käyttää muuta kuin itsenäisesti toimivia, suoria\nihmisiä, joilta vaadin, että he arkailematta lausuivat minulle\nmielipiteensä, minkä he tekivätkin -- usein sangen perusteellisestikin.\nYhteistyömme oli rakennettu keskenäiselle luottamukselle miehestä\nmieheen. Itsetietoisina ja varmoina seisoivat työkumppanini\nuskollisesti rinnallani. He olivat minulle alttiita ja itsenäisiä\napulaisia, korkeimman velvollisuudentunnon läpitunkemia. Tietysti oli\nratkaisu minun asiani, sillä edesvastuu ei sallinut epäröimistä. Sota\nvaati nopeaa toimintaa. Mutta ratkaisu ei ollut mielivaltaa ja milloin\npoikkesinkin työkumppanieni ehdotuksesta, en loukannut. Tässä ja\nmielipiteitä yhteensovitettaessa olen pyrkinyt antamaan tunnustuksen\npoikkeaville mielipiteille epäselvyyteen horjahtamatta. Työtoverieni\nkunnia ja hyvä maine ilahuttavat minua. Aina olen kannattanut sitä\nmielipidettä ja kannatan sitä vielä tänäänkin, että sota oli niin\nvaltava ja vaati niin suurenmoisia, ettei yksi mies yksinään voinut\nvaatimuksia täyttää. Se jätti sangen paljon tilaa loistavalle\ntoimiosuudelle.\n\nEnsimmäinen apulaiseni idässä oli silloinen everstiluutnantti, nykyinen\nkenraalimajuri Hoffmann, nerokas, eteenpäin pyrkivä upseeri. Kuinka\nsuuren arvon annan hänelle sotilaana, käy parhaiten selville siitä,\nettä ehdotin hänet jälkeläisekseni, kun elokuun lopulla 1916 astuin\narmeijan ylijohtoon. Hän on tässä toimessa osoittanut yhtä loistavaa\nkuntoa kuin ennen vanhimpana yleisesikunta-upseerinanikin.\n\nSuuressa päämajassa otin luokseni everstiluutnantti Wetzellin\nsotatoimia valmistelemaan. Minä tunsin hänet ja tiesin hänen\narvonsa jo entisestään. Hän tunsi asiat lännessä. Vanhimpana\nyleisesikuntaupseerina ja kolmannen armeijaosaston yleisesikunnan\npäällikkönä oli hän siellä kunnostautunut ja varsinkin Verdunin\nedustalla toiminut erinomaisesti. Hän on oiva sotilasluonne ja\nmieleltään uskollinen ja luja. Toimihaluisena ja heräterikkaana,\ntarkkana työmiehenä tuli hänestä minulle erinomainen ja rakas\napulainen. Kun syyskuussa 1918 erosin hänestä, oli arvonanto\nmolemminpuolinen ja tapahtui ero vain siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä minun täytyi jakaa esikunta toisella tavalla saadakseni itse\nhieman enemmän lepoa.\n\nEverstiluutnantti Wetzellin jälkeen tulivat luokseni eversti Heye\nja majuri v. Stülpnagel, joka Berliinissä oli kauan ollut\nvirastoupseerinani, kaksi karaistua ja selvää sotilasluonnetta. Olen\nheidän kanssaan elänyt vaikeimman ajan, mitä sotilas voi elää: oli\nkäynyt ilmeiseksi, ettemme enää voineet sotilaallisesti sotaa voittaa.\nInhimillisesti vaikeinta oli minulle se, kun minun tänä aikana\ntäytyi heistä luopua. Järjestämisasiat olivat etenkin majurien\nv. Vollard-Bockelbergin ja vapaah. v. dem Busche und Frahnertin\nkäsissä, miesten, joilla oli suunnaton työvoima, työilo ja kauas\nkantava katse. Heidän aikaansaantinsa ovat hyvin huomattavat.\n\nKolme apulaisistani varsinkin esiintyi enemmän muita julkisuudessa. Se\njohtui heidän työaloistaan.\n\nEversti Bauer, selväpiirteinen luonne, joka samoin kuin minäkin käsitti\nkotimaan sotakunnon lopullisen voiton perustaksi, koetti uupumatta sitä\nsäilyttää ja kohottaa. Hän on ratkaisevalla tavalla edistänyt tykistön\nkehitystä. Hänen tehtävänsä oli kotimaan edessä edustaa armeijan\nsotavälinetarvetta ja hankkia selvä kuva teollisuuden tuotantokyvystä\ntyönantajain ja työntekijäin kanssa yhteyttä ylläpitäen. Hänen\ntyöalansa oli läheisessä kosketuksessa sotaministeriön työalan kanssa.\n\nMyös sotataloudellisissa ja useissa taktillisissa kysymyksissä hänen\nmyötävaikutuksensa ja neuvonsa tuotti sodankäynnille mitä suurinta\nhyötyä.\n\nKenraali v. Bartenwerffer, levollinen ja selvästi ajatteleva, lämmintä\nisänmaallista tunnetta huokuva mies, oli poliittisen osaston päällikkö.\nKenttäarmeijan yleisesikunnan tärkeisiin tehtäviin kuului seurata\nvihollismaitten ja puolueettomain ulkomaitten sotilaspolitiikkaa ja\nsiitä johtuviin poliittisiin kysymyksiin nähden asettua yhteyteen\nvaltiokanslerin kanssa. Sama oli miehitettyjen alueitten poliittisten\ntapausten laita, mikäli nuo alueet kuuluivat ylimmän armeijanjohdon\nalle. Niillä rajoilla, jotka sota meille antaisi, oli isänmaan\ntulevalle sotilaalliselle turvallisuudelle ratkaiseva merkitys ja\nkaikki sen yhteyteen kuuluvat kysymykset olivat ylimmälle\narmeijanjohdolle tärkeä työala. Poliittinen osasto oli kaikissa\nrauhankysymyksissä kirjeenvaihtoa hoitava sotilaallinen virkapaikka.\n\nKolmas herra oli everstiluutnantti Nicolai, rautaisen ahkeruuden ja\nvelvollisuudentunnon mies, järjestävä kyky. Hänen tehtävänsä olivat\nerikoisen monipuoliset, ehkä liiaksikin. Työala oli elimellisesti\nkehittynyt. Everstiluutnantin tehtävänä oli sanomalehdistön\nsotilaallinen johto ja läheisessä yhteydessä sen kanssa, mikäli se oli\nsotilaallisesti mahdollista, mielialan silmällä ja vireillä pitäminen\nkotimaassa ja armeijassa. Kummassakin oli yhteistyö valtakunnan\nviranomaisten kanssa luonnollinen. Emme saaneet aikaan mitään.\nSanomalehtien valvominen ja tiedoilla varustaminen jäivät sen vuoksi\nhajanaiseksi, siitä olimme selvillä.\n\nSanomalehtien sotilaallinen sensuurikin kuului everstiluutnantti\nNicolaille ja hänen alaisilleen. Tämän, sodassa valitettavasti\nvälttämättömän pahan olemukseen kuuluu, ettei se voinut ketään\ntyydyttää. Pidin valitettavana asiana, että ylimmän armeijanjohdon\ntäytyi sitä harjoittaa, muut asianomaiset kun osoittivat\npidättyväisyyttä.\n\nEverstiluutnantti Nicolain toinen suuri työala oli salainen\ntiedonhankinta ja vakoilun torjuminen postia, sähkölennätystä ja\nkaukopuhelua valvomalla, raja- ja postisululla, ynnä taloudellisen\nvakoilun ja sabotagen (ilkivaltaisen turmelemisen) vastustaminen.\nEverstiluutnantti Nicolai on tietoineen hyvin palvellut ylintä\narmeijanjohtoa. Epätietoisuus kuuluu sodan luonteeseen. Ei\nvihollinenkaan paljon suuremmista apuneuvoistaan huolimatta saanut\nkoskaan tietää, mitä meillä oli tekeillä. Se yllätettiin aina, paitsi\n15 p:nä heinäkuuta 1918, jolloin teimme asiat sille liian helpoiksi.\n\nVihollista koskevain tietojen käsittely sotilaallista päätöksentekoa\nvarten kuului \"Vihollisarmeijat\"-nimiselle osastolle, joka oli majuri\nv. Rauchin, kokeneen ja huolellisen yleisesikuntaupseerin johdossa. Hän\ntäytti edesvastuullisen tehtävänsä. Tässäkin suhteessa yleisesikunta\nsai aikaan, mitä kohtuudella voitiin odottaa.\n\nVielä monta muutakin uskollista apulaista minulla oli esikunnassani;\nmainitsen everstit v. Tieschowitzin ja v. Mertzin, majurit v. Waldowin,\nCrantzin, v. Harboun, Hofmannin, Bartenwerfferin, Muthsin, kapteenit\nWeverin, Gabrielin, Geyerin, v. Fischer-Treuenfeldin, v. Gosslerin, v.\nPoseckin ja monta muuta.\n\nErikoisen toverilliset olivat yhteiset ateriamme suuremmassa piirissä.\nKenraalisotamarsalkka piti hauskoista jutuista ja vilkkaasta\nkeskustelusta. Minä otin siihen mielelläni osaa, mutta otin myös\npuheeksi palvelusta koskevat asiat. Luonnollisestikin pidettiin mitä\ntarkin huoli siitä, ettei tällöin keskusteltu suunnitelluista\nsotaliikkeistä.\n\nUsein saapui vierailijoita, joko pöytään taikka vain virastohuoneeseen.\nJoskus oli vieraita erikoisen kriitillistenkin tilanteitten aikana.\nMuistan, kuinka lokakuussa 1914 Radomissa saimme luoksemme\nrakkaudenlahja-junaa tuovia herroja, jotka puhuivat Varsovan pian\ntapahtuvasta valloituksesta, vaikka minun jo täytyi ajatella\nperäytymistä sieltä. Semmoisissa tilaisuuksissa vieraat olivat raskas\nhermorasitus, mutta yleensä he tuottivat virkistystä.\n\nKauttamme matkustavilta upseereilta, jotka edustivat eri aselajeja ja\nrintaman kaikilla osilla olevia divisioneja, saimme kuulla, mitä\narmeijassa tapahtui, toisinaan paremminkin kuin suurista virallisista\nkertomuksista. Annoin mitä suurimman arvon läheiselle yhteydelle\nrintaman kanssa ja sain paljon herätyksiä, jotka aina otettiin varteen.\nNämä sotilasvierailut olivat minulle erikoisen rakkaat ja arvokkaat.\n\nUsein kävi luonamme Berliinistä ja liittovaltakunnista hallituksiin\nkuuluvia herroja. Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg kävi luonamme jo\nsyksyllä 1914 Posenissa ja sitten helmikuussa 1915 Lötzenissä.\nSeuraavatkin valtiokanslerit kävivät usein meitä tapaamassa. Joskus\nkävi luonamme edusmiehiä. Sain aina sen vaikutuksen, että herrat\nmielellään olivat luonamme, mihin puolueeseen kuuluivatkin. Heille\nsamoin kuin muillekin yksityisille henkilöille esitin sotilaallista\nasemaa ja ajatuksiani rauhasta tietenkin asian vaatimalla\nvarovaisuudella.\n\nJoskus tuli vieraiksemme suurteollisuuden, kaupan ja työnhakija- ja\nvirkailijaliittojen edustajia, ja istuivat he pöytämme ääressä.\n\nSaapui puolueettomia sotilasattasheita, puolueettomia\nupseerilähetystöjä, jotka kävivät rintamalla, kotimaisia ja ulkomaisia\nkirjeenvaihtajia ja myös sanomalehdentoimittajia, tiedemiehiä ja\ntaiteilijoita.\n\nItäisen rintaman ylikomentajan pöydän ääressä istui erikoisen usein\nedustajia Itä- ja Länsi-Preussin kaikista osista.\n\nPaljon ruhtinaita oli vierainamme.\n\nErityinen kunnia tietysti oli, kun Hänen Majesteettinsa Keisari kävi\nluonamme. Keskustelu silloinkin sujui vapaasti, meistä tuntui, että\nHänen Majesteettinsa oli mielellään luonamme.\n\nMinulle oli vieraiden saapuminen pöytämme ääreen aivan erikoisen\nmieluinen siitä syystä, että tällöin oli tilaisuus ottaa puheeksi\nkaikkia niitä kysymyksiä, jotka olivat pohdinnan alaisia. Näin minulle\njälkeenpäin riitti enemmän aikaa muihin sotilaallisiin tehtäviini.\n\n\nVI.\n\nArmeijan johtaminen vaatii tahtoa ja ennakkohuoltoa, mutta se vaatii\nmyös valtavan armeijajärjestön hallitsemiskykyä, joka voidaan saavuttaa\nja säilyttää vain rautaisella työllä. Tähän on vielä lisättävä\nsotajoukkojen sielun ja vihollisen erikoisuuden käsittäminen. Tätä ei\nenää voi työllä hankkia, se sisältyy, kuten suunnattoman paljon\nmuutakin, persoonallisuuteen. Imponderabilit käyvät sitä tärkeämmiksi,\nkuta suurempi on tehtävä. Luottamus ja voitonusko liittävät toisiinsa\njohtajat ja sotaväen.\n\nArmeijaryhmäin ja armeijan ylikomennot antoivat meille itsetoimivaa ja\nasianymmärtävää apuaan meidän ylenmäärin vaikeassa tehtävässämme.\nOlimme niiden kanssa vilkkaassa ajatusten vaihdossa, mutta ratkaisu\nkuului meille. Ylimmän armeijanjohdon tuli myös vaikuttaa\nyhteensovittavasti ja pitää huolta käsityksen yhdenmukaisuudesta niillä\nsuunnattoman monilla aloilla, jotka muodostavat armeijan elämän.\nJoukkojen tiheäin siirtelyiden vuoksi tämä oli erikoisen tärkeätä.\n\nNäillä välttämättömillä rajoituksilla olivat komentoviranomaiset\nkukin käskypiirissään itsenäisiä. Tämä tuli näkyviin jyrkemmin\nsotatoimien aikana ja hyökättäessä kuin asemasodassa ja\npuolustettaessa. Oli luonnollisestikin taktillisia tilanteita, joissa\nyksityissuunnitteluissa komentoviranomaisten mielipiteet poikkesivat\nylimmän armeijanjohdon käsityksistä. Ratkaisu silloin useinkin jäi\npaikallisten komentoviranomaisten asiaksi. Jouduin tämän kautta\nsisällisiin ristiriitoihin: jos ratkaisu johti menestykseen, iloitsin;\njos vastoinkäymiseen, tunsin syyllisyyttä.\n\nSuulliselle keskustelulle ja välittömien vaikutuksien hankkimiselle\nannoin mitä suurimman arvon. Mielelläni kävin rintamalla ja\nensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina käytin aina ylimääräistä junaa,\njossa oli erikoinen työ- ja sähkölennätinvaunu. Virantoimitus ei\nkeskeytynyt matkallakaan. Määrätyillä asemilla otettiin päiväraportit\nvastaan kuten päämajassakin ja tarpeen tullen asetuttiin koko maailman\nkanssa yhteyteen.\n\nPersoonallinen suhteeni esikuntiin ja joukkoihin oli sopusointuinen.\nOsakseni tuli paljon luottamusta.\n\nErikoisen mielelläni muistelen suhteitani Saksan kruununprinssin\npäämajaan. Kruununprinssi osoitti ymmärtävänsä hyvin sotilaanammattia\nja teki älykkäitä, asiallisia kysymyksiä. Hän rakasti sotamiehiä ja\npiti huolta joukoista. Hän ei ollut sodan puolella, vaan puhui rauhan\npuolesta. Tämä pitää paikkansa, vaikka muut väittäisivätkin\npäinvastaista. Kruununprinssi lausui aina valittelunsa sen johdosta,\nettei hän ollut riittävästi valmistunut keisariuteen, joka häntä\nodotti, ja koetti kaikella mahdollisella tavalla parsia tätä\njäljestäpäin. Hän sanoi minulle, että hänen asemansa oli vaikeampi kuin\nammattityömiehen. Hän laati tästä kirjoituksenkin, jonka hän antoi\nisälleen keisarille ja valtiokanslerille. Kruununprinssiä hänen\nulkonainen esiintymisensä vahingoitti; hän oli enemmän kuin näytti.\n\nSaksan kruununprinssin armeijaryhmän esikunnanpäällikkö, eversti kreivi\nv. der Schulenburg, erinomaisen selvästi ajatteleva ja toimitarmoinen\nupseeri, oli minulle hyvä ja luotettava tuki.\n\nBaierin kruununprinssin Rupprechtin armeijaryhmän luona olin usein. Sen\nhuolellinen ja tavattoman ahkera yleisesikunnanpäällikkö, kenraali v.\nKuhl, oli vanha nuoruudentuttavani; sain ihmetellä hänen\nlevollisuuttaan vaikeissakin tilanteissa.\n\nKävisi liian pitkäksi puhua muistakin armeijaryhmistä ja armeijoista.\nTahdon tässä vain mainita vielä kenraali v. Lossbergin. Tämä etevä\nupseeri ja taistelun järjestäjä on usein tuonut isänmaalle ja\narmeijalle avun. Hänen luottamuksensa minuun tuotti minulle erikoista\ntyydytystä.\n\nOllessani rintamalla esittivät esikunnanpäälliköt minulle aseman.\nYlipäälliköt olivat tässä saapuvilla. Esikunnanpäälliköt lausuivat\nmielipiteensä aivan yhtä peittelemättä kuin päämajankin herrat. He\ntiesivät, että tahdoin kuulla heidän oman mielipiteensä ja saada\nselvyyttä, enkä kaivannut mitään Potemkinin kyliä. Joskus armeijoille\nmuistutettiin, että niiden tuli ilmoittaa aina objektiivinen totuus,\nepäedulliset asiat samoin kuin edullisetkin.\n\nEsittelyyn liittyi keskustelu, johon ylipäällikötkin ottivat osaa,\nelleivät he itse esitelleetkin, mistä olin erikoisen kiitollinen.\nEsittelyn jälkeen yleensä aina viivyttiin jonkun aikaa yhdessä ja\nminulla oli tällöin tilaisuus keskustella ylipäälliköiden kanssa\nmonista kysymyksistä.\n\nSeurusteluni armeijain kanssa ei rajoittunut viikkomatkoihin. Joka aamu\nkeskustelin kaukopuhelimella armeijain esikunnanpäälliköitten kanssa ja\nkuulin heidän huolensa ja luottamuksensa. Usein he esittivät pyyntöjä.\nMilloin saatoin auttaa, autoin, sen he tiesivät. Usein olen näitä\nherroja rohkaissut ja minusta sitten tuntui, että he taas suuremmalla\nluottamuksella ryhtyivät vaikeaan tehtäväänsä. Niin sanotun viheriän\npöydän ääressä oli strateegisesta ja taktillisesta tilanteesta usein\nmahdollinen saada varmempi yleiskäsitys kuin itse paikalla\nvoimakkaitten persoonallisten vaikutusten alaisena.\n\nKaukopuhelinta käytin yleensä tilanteen selvillesaamiseksi. Käskyjä\ntällöin annettiin vain kiireellisimmissä tapauksissa ja ne sitten\ntoistettiin nimenomaisilla kirjallisilla käskyillä, jotka lähetettiin\nylikomennoille.\n\nItsestään selvää oli, että keskusteluistani annettiin tieto\nylipäälliköille. Esikuntavaltaa vieroin kerrassaan. Ylipäälliköt\nolivatkin siksi itsenäisiä luonteita, ettei se olisikaan voinut saada\njalansijaa.\n\nTietooni tuli yksityisiä tapauksia, joissa ylimmän armeijanjohdon\nkäskynvallan varjolla annettiin käskyjä, joita en koskaan olisi\nhyväksynyt; milloin semmoisesta kuulin, puutuin jyrkästi asiaan.\n\nKun en itse voinut lähteä jonnekin näkemään, lähetti ylin armeijanjohto\nyleisesikuntaupseereja rintamapaikalle näkemään ja selostamaan tai\narmeijan-ylikomentajan luo saamaan tilanteesta välittömästi itse\npaikalla niin selvän kuvan kuin suinkin.\n\nYlimpäin virantoimittajain siirtely oli välttämätöntä.\nKomentoviranomaiset esittivät niitä sotilaskabinetin päällikölle,\nyleisesikuntaa varten taas kenttäarmeijan yleisesikunnan päällikölle.\nPääasiassahan asianlaita oli jo rauhankin aikana ollut sama. Ylin\narmeijanjohtokin yksityisissä tapauksissa teki aloitteen\nhenkilömuutoksiin.\n\nTämä kävi tarpeelliseksi, milloin tuli taistelun polttopisteihin saada\nerikoisen sodankokeneita upseereja. Tästä oli etua sodankäynnille ja\netenkin sotajoukolle ja siten säästimme ihmishenkiä.\n\nYlipäälliköidenkin ja armeijain esikunnanpäälliköiden kesken tapahtui\nmiesten muutoksia erikoisen pitkällisten taisteluiden aikana, etenkin\nkun ne eivät käyneet onnellisesti. Se oli ajan pitkään näille miehille\naivan suunnaton hermorasitus. Kenraalikomentojen sijaan, jotka olivat\nuupuneet, lähetettiin taistelurintamalle toisia. Vaihto oli häiritsevä,\nmutta epäkohdat, jotka siitä koituivat, voitiin voittaa. Kokonaisia\narmeijan-ylikomentoja ei käynyt vaihtaminen, siitä olisi johtunut liian\nhankalia hankauksia sanomattoman monella, varsinkin armeijan\ntarvehankinnan alalla. Henkilömuutos oli ainoa mahdollinen. Siitä\njohtuva levottomuus oli vähempänä pahana otettava kaupassa lukuun.\n\nYlimmän armeijanjohdon esityksestä vapautettiin joskus ylipäälliköitä\nja esikunnanpäälliköitä, kun oli torjuttava johtoa ja joukkoja uhkaava\nvahinko; joustavuuden luonnollinen herpoaminen siellä ja täällä oli\nsodan pituuden vuoksi hyvin selitettävissä. Tyydytykseksemme olivat\nnämä kuitenkin aivan yksityisiä tapauksia. Tehtävä oli vaikea; ilman\nloukkausta, ehkä ilman epäoikeudenmukaisuuttakaan, tämä ei tahdo käydä\npäinsä kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vastaväitteille soin\nsijaa, mikäli mahdollista, mutta jos asia sen kautta kärsi haittaa,\ntäytyi minun moittia itseäni kenenkään voimatta minua näistä moitteista\npäästää.\n\nVuoden 1918 elokuun 8 p:n voimallisten vaikutusten johdosta tarjosin\nkenraalisotamarsalkalle paikkani täytettäväksi. Kieltämättä olivat\nminuakin sodan loppupuolen raskaat pettymykset rasittaneet, mutta pidin\nkuitenkin hermoni kurissa.\n\n\n\n\nLIÈGE.\n\n\nI.\n\nTämän linnoituksen valloittaminen on sotilaselämäni rakkain muisto. Se\noli reipas yritys, jossa saatoin taistella kuin tavallinen\nrivisotamies, joka tappelussa osoittaa kuntonsa.\n\nSodan syttyessä olin brigaadin komentajana Strassburgissa. Kauan olin\nollut yleisesikunnassa, ja viimeksi, v:n 1904 maaliskuusta v:n 1913\ntammikuuhun vain yhtä lyhyttä keskeytystä lukuunottamatta\nrintamaansijoitusosastolla, jonka päällikkö minusta sitten tuli. Sain\nkäsityksen sotavalmistuksistamme ja eri puolien voimasuhteista. Minun\npäätyöni oli rintamaansijoitus. Ohjeet sitä varten antoi yleisesikunnan\npäällikkö itse.\n\nRintamaansijoitus, joka tapahtui elokuussa 1914, oli suunnittelultaan\nkenraali, kreivi v. Schlieffenin keksintöä, miehen, joka oli suurimpia\nsotilaita, mitä on koskaan elänyt. Hän oli suunnitellut sen sen\ntapauksen varalta, ettei Ranska kunnioittaisi Belgian puolueettomuutta,\ntaikka että Belgia liittyisi Ranskaan. Tällä edellytyksellä oli Saksan\npäävoimain marssi Belgiaan itsestään selvä. Jokainen muu sotaliike\nolisi lamautunut sen kautta, että Saksan armeijan oikea siipi olisi\nollut Belgian puolelta ainaisen uhan alaisena ja nopea ratkaisu Ranskaa\nvastaan olisi ollut mahdoton. Mutta nopea ratkaisu oli välttämätön, jos\nmieli ajoissa torjua se suuri vaara, että venäläiset pääsisivät\ntunkeutumaan Saksan sydämeen saakka. Hyökkäys Venäjän kimppuun ja\npuolustautuminen lännessä merkitsi oletetussa sota-asemassa, kuten\nlukemattomat sotaleikit olivat vakuuttavasti osoittaneet, jo etukäteen\npitkää sotaa, jonka vuoksi kreivi v. Schlieffen sen hylkäsi. Kreivi v.\nSchlieffenin ajatukset toteutettiin, kun Belgian ja Ranskan kannasta ei\nenää ollut epäilystä.\n\nRyhtyikö kenraali v. Moltke valtiokansleri v. Bethmannin kanssa\nkeskusteluihin marssista Belgian läpi, sitä en tiedä. Minun osastostani\nei ole tämmöistä ajatuksenvaihtoa tapahtunut. Se ei kuulunut sen\ntehtäviin. Saiko ylimajoitusmestari sen toimekseen, siitä ei minulla\nmyöskään ole tietoa. Olimme kaikki vakuutetut, että tämä\njoukkojensijoitus oli oikea. Belgian puolueettomuuteen ei uskonut\nkukaan. Epäedullisessa sotapoliittisessa asemassamme, keskellä\nEurooppaa vihollisten ympäröiminä, täytyi meidän ottaa lukuun se,\nettä vihollisella oli suuri ylivoima, ja varustautua, ellemme\nvapaaehtoisesti aikoneet antaa nujertaa itseämme. Tunnettua oli, kuinka\nVenäjä puuhasi sotaa ja uupumatta vahvisti armeijaansa. Se tahtoi\nratkaisevasti heikontaa Itävalta-Unkarin ja päästä Balkanin herraksi.\nRanskassa virkosi kostoajatus uuteen voimaan, Saksan vanhain\nvaltakunnanmaitten piti jälleen muuttua ranskalaisiksi. Useat Ranskan\ntapaukset, kolmivuotisen sotapalveluksen käytäntöönotto uudelleen,\nosoittivat epäämättömästi, mitkä aikeet siellä olivat vallalla.\nEnglanti katsoi karsain silmin taloudellista kukoistustamme, halpaa\ntyötämme ja rautaista ahkeruuttamme. Saksa oli lisäksi Euroopan lujin\nmannermaamahti. Sillä oli sitä paitsi hyvä, yhä yhtämittaa kehittyvä\nlaivasto. Tämä sai Englannin pelkäämään maailmanvaltansa puolesta.\nAnglosaksilainen tunsi, että hänen herraselämänsä tavat olivat\nvaarassa. Englannin hallitus kokosi merivoimansa, joiden painopiste\nvielä hiljakkoin oli Välimeressä, Pohjanmereen ja Kanaaliin. Lloyd\nGeorgen uhkaava puhe heinäkuun 21 p:nä 1911 loi räikeän valon Englannin\naikeisiin, jotka se muutoin niin taitavasti peitti. Täytyi yhä\nkasvavalla varmuudella ottaa lukuun, että meidät pian pakotettaisiin\nsotaan ja että siitä tulisi taistelu, jonka vertoja maailma ei vielä\nollut kokenut. Otaksuttavien vastustajain voimain arvaaminen liian\npieneksi, jota kuuli Saksan sivilipiireissä, oli vaarallista.\n\nVielä viimeisellä hetkellä, syksyllä 1912, kun kaikki epäilykset\nvihollisaikeihin nähden olivat kadonneet ja armeijassa tehtiin työtä\nkaikella voimalla ja rautaisella ahkeruudella ja saksalaisella\nvelvollisuudentunnolla, minä laadin armeijan vahvistukseksi suuren\nsuunnitelman, joka oli asiaa-ymmärtäväin kansanpiirien ja\nselvänäköisten parlamentaaristen puolueiden toivomusten mukainen. Sain\nkenraali v. Moltken esittämään sen valtiokanslerille. Tämä mahtoi\nniinikään pitää tilannetta ylenmäärin vakavana, koska hän paikalla\nhyväksyi esityksen. Hän antoi sotaministerin laatia senmukaisen\nlakiehdotuksen noudattamatta kuitenkaan edes nyt selvää ja päämäärästä\ntietoista politiikkaa, joka olisi oikein arvioinut kansain\npsyyken. Tämän johtopäätöksen olisi pitänyt olla hänelle selvä.\nMiljardi-lakiehdotuksella ei koko sen alkuhistoriakaan huomioon\notettuna ollut mitään hyökkäysluonnetta, se vain tasoitti pahimman\nepäsuhteen ja tarkoitti yleisen asevelvollisuuden perusteellista\ntoteuttamista. Yhä vielä oli tuhansia asevelvollisia, jotka eivät\npalvelleet isänmaata. Ei pyydetty ainoastaan ihmisvoimaa, vaan etenkin\nlinnoitustemme vahvistamista ja sotatarpeita. Kaikki myönnettiin; mutta\nharrasta pyyntöäni, että perustettaisiin kolme uutta armeijaosastoa, ei\notettu huomioon. Ei edes tehty semmoista esitystä. Tämä on kantanut\nhuonoja hedelmiä. Armeijaosastot puuttuivat sodan alussa ja ne uudet\njoukot, jotka meidän täytyi syksyllä 1914 muodostaa, olivat kaikin\npuolin puutteelliset, kuten hätävara ainakin. Myöhemmin uudet\nmuodostukset jo alun pitäen tehtiin voimakkaammiksi, mutta siksi ne\nsamalla heikonsivat entisiä joukkoja, joiden täytyi niille luovuttaa\npaljon voimia. Ennenkuin koko lakiehdotus vielä oli edes loppuun\nkäsitelty, siirrettiin minut Düsseldorfiin 39:nnen fysilieri-rykmentin\nkomentajaksi. Kolmen armeijaosaston vaatimuksellani oli tässä osansa.\n\n\nII.\n\nRintamapalvelus on elävää työtä. Vilkas seurustelu ja alituinen välitön\nyhteistyö niiden ihmisten kanssa, jotka oli huostaani uskottu, ja\nheidän hyväkseen, upseerien, aliupseerien ja sotamiesten opetus,\nnuorukaisen sotilaallinen kasvatus mieheksi viehättivät minua nyt\nsuuresti pitkällisen virastotyön jälkeen. Kolmetoista vuotta olin ollut\nerilläni rintamapalveluksesta. Nyt olivat rekryyttien tarkastukset\nrykmentissä ensimmäinen virkatehtäväni. Seitsemän kertaa oli minulla\nnuorena upseerina viime vuosisadan kahdeksankymmen-luvulla ollut\nrekryyttejä, jalkaväenrykmentissä n:o 57 vanhassa Weselissä ja\nmeri-jalkaväessä Wilhemshavenissa ja Kielissä. Myöhemmin palvelin\njonkun viikon henkikrenatööri-rykmentissä n:o 8 Oderin Frankfurtissa ja\nolin vuodesta 1898 vuoteen 1900 komppanian päällikkönä Thornissa,\njalkaväenrykmentissä n:o 61; se oli minulle unohtumaton aika.\nDüsseldorfissa minulle nyt tuotti iloa se, mitä noilta ajoilta vielä\noli mieleeni jäänyt.\n\nKorkeasta edesvastuusta, joka minulla rykmentin komentajana oli, olin\nsitä enemmän tietoinen, kun näin tulevan sodan suurin askelin\nlähestyvän. Useissa puheissa huomautin upseerikunnalleni ajan\nsuunnatonta vakavuutta. Armeijaa pidin Saksan turvallisuuden ja\ntulevaisuuden perustuksena ja myös sisällisen rauhan suojana. Että\narmeijaa täytyisi tähänkin suuntaan käyttää, siitä ei -- Jumalan kiitos\n-- v. 1913 näkynyt vielä pienintäkään merkkiä.\n\nMieskuri, jonka alainen oli upseeri samoin kuin sotamieskin, oli\nminulle se kulmakivi, jolle yksin oli mahdollinen rakentaa armeijan\nsodan vaatimusten mukainen opetus. Se oli mahdollinen saavuttaa vain\npitemmällä palvelusajalla. Vain se, mikä on mennyt kurissa karaistun\nmiehen lihaan ja vereen, pysyy siellä vuosikausia ja kestää vielä\ntaistelunkin hajoittavat elämykset ja pitkän sodan syvät sielulliset\nvaikutukset. Hyvän rauhanaikaisen harjoituksemme tuli korvata se\nmiesluvun vähemmyys, joka meidän jokaisessa tulevassa sodassa tuli\nhuomioon ottaa.\n\nKurin vahvistamassa joukossa tuli minun kasvattaa itsetoimivia ja\nvastuunalaisuutta pelkäämättömiä sotamiehiä. Kurin ei pidä luonnetta\ntappaa, vaan vahvistaa sitä. Sen tulee saada kaikki luopumaan omaa\nitseään ajattelemasta ja tasaisesti työskentelemään vain yhden\npäämäärän eteen. Tämä päämäärä on voitto. Mitä mieheltä taistelussa\nvaaditaan, sitä on mahdoton sanoin lausua. Syöksyminen eteenpäin\nvihollisen tuleen on suuri urotyö. Se ei vielä likimainkaan ole\nvaikeinta. Mikä vastuuvalmius, mikä suunnaton päätösvoima\ntarvitaankaan, kun tulee johtaa -- taikka lähettää -- muita kuolemaan!\nNe ovat sanomattoman vaikeita toimia, joita ei kukaan voi arvostella,\njoka ei itse ole ollut niitä suorittamassa.\n\nSamalla kuin pidin huolta sotamiehistä ja aliupseerien edistyksestä,\nmyös heidän myöhempää ammattiaan silmällä pitäen, oli minulle\nupseerikunnan edelleen kehittäminen ja varsinkin nuoren upseerin\nkasvatus erikoisen tärkeä tehtävä. Rauhanaikainen upseerikunta on\npysyväinen, kun taas virkavapaitten luokkaan kuuluvat upseerit,\naliupseerit ja miehistö vaihtelevat. Siten siitä tulee armeijan hengen\ntuki, sen tulee tuntea sen mainetyöt ja isänmaan historia, samoin\nkuin jokaisen johtavassa asemassa olevan miehen tulee olla tähän\nhistoriaan perehtynyt. Ei mitään ole mahdollista reväistä pois sen\nhistoriallisesta yhteydestä suurta haittaa aikaan saamatta. Upseerista\naliupseerien tukemina tulee vaaran hetkellä valtiojärjestyksen\nsuojelija, sitä ei kenenkään pidä unohtaa. Tähän etupäässä perustui\nupseerikunnan eristäytyminen ja upseerien pysyminen etäällä\nvaltiollisesta elämästä, mikä oli sen kanssa läheisessä yhteydessä.\n\nKoetin tutustuttaa upseerejani uudenaikaisen sodan olemukseen.\nPyrkimykseni oli vahvistaa heidän itsetietoisuuttaan, joka on tarpeen\nheidän vaikean tehtävänsä täyttämiseksi, mutta joka ei saa esiintyä\nylimielisyytenä.\n\nSuurella innolla antauduin rykmenttini kehittämiseen ja minulla oli se\ntyydytys, että se on vihollista vastassa kuntonsa osoittanut. Minulle\ntuotti syvää iloa, että minut sodan kuluessa asetettiin siihen à la\nsuite ja myöhemmin nimitettiin sen päälliköksikin. Erotessani rykmentti\nsai nimensä minun mukaani. Fysilierirykmentti kenraali Ludendorff on\nylpeyteni.\n\nHuhtikuussa 1914 siirrettiin minut Strassburgiin, jossa kenraali v.\nDeimling johti vilkasta sotilaallista elämää. Brigaadinkomentajan asema\noli tuiki toinen kuin rykmentinkomentajan asema Düsseldorfissa. Puuttui\nvälitön yhdessäolo sotaväen ja upseerikunnan kanssa. Työni kuului\nkokonaan opetusalalle. Minulla oli vielä ilo ennen sodan puhkeamista\nesitellä brigaadini esimiehilleni Bitschin harjoituskentällä.\n\nTuli kysymykseen minun uudelleen käyttämiseni ylimajoitusmestarina\nsuuressa yleisesikunnassa. Minulle annettiin yleisesikuntatöitä.\nToukokuussa tein suuren yleisesikuntamatkan, joka alkoi Breisgaun\nFreiburgissa ja päättyi Kölniin. Hänen Keisarillinen Korkeutensa\nKruununprinssi otti siihen osaa. Vakaasti ja innokkaasti hän antautui\ntehtäviinsä ja osoitti samalla hyvää sotilaallista älyä ja suurien\ntilanteiden käsitystä. Elokuussa minun piti johtaa niin sanottua\n\"jauhomatkaa\", jolla armeijan muonitusta harkittiin strateegiselta\nkannalta.\n\nItävalta-Unkarin nootti Serbialle heinäkuun lopulla säikäytti\nStrassburgissa minuakin. Sen vakavuuden täytyi olla jokaiselle selvä.\nPian kävi sota varmaksi. Diplomatia asetti Saksan armeijan\nratkaistavaksi sanomattoman vaikean tehtävän. Suurella jännityksellä\nkäänsin katseeni Berliiniin ja tunsin nyt, että seisoin syrjässä\nkaikista suurista tapauksista.\n\n\nIII.\n\nElok. 1 p:nä annettiin käsky panna armeija liikekannalle. Vaimoni\nmatkusti heti Berliiniin, kaikkien upseeri- ja virkamiesperheitten kun\ntäytyi lähteä Strassburgista. Emme ole neljänä sotavuotena voineet\nlaittaa itsellemme omaa kotia. Sangen harvoin, kuin ohimennen vain,\nsaatoin tavata vaimoani. Perheeni on saanut kärsiä tämän valtavan ajan,\npalvelus kun pysyvästi kiinnitti minut.\n\nElok. 2 p:nä matkustin varhain hevosineni Kölnin kautta Aacheniin,\njonne illalla saavuin. Liikekannallepanomääräykseni mukaan tuli minusta\n2:sen armeijan ylimajoitusmestari; ylipäällikkö oli kenraali v. Bülow,\nesikunnanpäällikkö kenraali v. Lauenstein.\n\nMenin ensinnäkin kenraali v. Emmichin luo, jonka tehtävä oli muutamilla\nnopeaan liikkeelle lähteneillä seka-jalkabrigaadeilla yllättämällä\nvallata Liègen linnoitus. Näissä joukoissa ei vielä ollut täyttä\nsotalukua. Armeijalle oli täten avattava tie Belgiaan. Aachenissa asuin\nHotel Unionissa.\n\nElok. 3:ntena saapui kenraali v. Emmich. Näin hänet ensi kerran. Syvä\nkunnioitus yhdisti minut siitä pitäen tähän etevään sotilaaseen hänen\nkuolemaansa saakka. Hänen esikuntapäällikkönsä oli eversti kreivi v.\nLambsdorff, oiva upseeri, joka sekä Liègen luona ett myöhemminkin\nkunnostautui erinomaisesti.\n\nElok. 4:ntenä varhain marssittiin Belgian rajan poikki, samalla kuin\nBerliinissä valtiopäivät isänmaallisella mielenosoituksella\nantoivat hallitukselle kannatuksensa ja läsnäolevat puoluejohtajat\nvaltaistuinpuheen lukemisen jälkeen juhlallisesti kädenlyönnillä\nlupasivat keisarille ehdotonta uskollisuutta myötä- ja\nvastoinkäymisessä. Samana päivänä olin Visessä, aivan Hollannin rajan\nläheisyydessä, ensimmäisen kerran taistelussa. Oli aivan ilmeistä, että\nBelgia jo kauan oli varustautunut tulomme varalta. Tiet oli niin\nsuunnitelmallisesti hävitetty ja suljettu, että se oli ollut\nmahdollista vain pitkällisen työn kautta. Belgian lounaisrajalla emme\nhuomanneet nimeksikään tämmöisiä sulkuja. Miksi ei Belgia Ranskaa\nvastaan ryhtynyt samanlaisiin varokeinoihin?\n\nErikoinen merkitys oli sillä, vieläkö tapaisimme Visen sillat ehjinä.\nLähdin v. der Marwitzin ratsuväki-osaston luo, joka oli sinne määrätty.\nSe pääsi vain verkalleen etenemään, toinen murroseste toisensa jälkeen\nkun sulki tien. Minun pyynnöstäni lähetettiin pyöräilijäkomppania\neteenpäin. Pian sen jälkeen tuli muuan pyöräilijä takaisin: komppania\nmuka oli ajanut Visehen saakka ja kokonaan tuhottu. Lähdin sinne kahden\nmiehen keralla ja tapasin ilokseni komppanian terveenä, johtaja vain\noli juuri saanut pahan haavan Maasin toiselta rannalta ammutusta\nluodista. Tämän pienen tapauksen muisto on minulle myöhemmin ollut\nhyödyksi. Kävin tunnottomammaksi tataari- eli etappihuhuja kohtaan,\njoksi niitä myöhemmin sanottiin.\n\nVisen kauniit suuret Maasin yli vievät sillat oli hävitetty: Belgia oli\nvalmistautunut sotaan.\n\nIllalla olin Hervessä, ensimmäisessä majassani vihollismaassa. Olimme\nyötä eräässä ravintolassa asemaa vastapäätä. Kaikki oli koskematta.\nKävimme rauhallisesti maata. Yöllä heräsin vilkkaaseen ammuntaan,\njoka kohdistui meidänkin taloamme vastaan. Belgiassa oli sissisota\nalkanut. Se virisi seuraavana päivänä kaikkialla ja edisti siten\nratkaisevasti katkeruutta, joka oli tälle sodalle ensimmäisinä vuosina\nluonteenomaista läntisellä rintamalla, muodostaen vastakohdan\nitärintaman mielialalle. Belgian hallitus otti niskoilleen raskaan\nedesvastuun. Se järjesti suunnitelmallisesti kansansodan. Garde\ncivique, jolla rauhan aikana oli aseensa ja univormunsa, saattoi\nesiintyä milloin toisessa, milloin toisessa puvussa. Belgialaisella\nsotamiehelläkin varmaan sodan alussa oli yhä sivilipukukin repussaan.\nLiègen koillisrintamalla näin Barchonin linnan luona ampumahaudoissa\nunivormuja, jotka siellä taistelevat sotamiehet olivat jälkeensä\njättäneet.\n\nMoinen sodankäynti ei ollut sotatapain mukaista. Sotaväkeämme ei voi\nmoittia siitä, että se mitä ankarimmin esiintyi sitä vastaan.\nSyyttömätkin ovat voineet joutua kärsimään muitten mukana, mutta nuo\n\"Belgian hirmut\" ovat vain erinomaisen viekas ja kaikella oveluudella\nkeksitty ja levitetty taru. Ne ovat yksinomaan pantavat Belian\nhallituksen syyksi. Minä itse olin sotaan lähtiessäni kuvitellut\nritarillista ja inhimillistä sodankäyntiä. Tämä sissisota ei voinut\nolla inhottamatta jokaista sotilasta. Sotilaallinen tunteeni oli\nkärsinyt pahan pettymyksen.\n\n\nIV.\n\nTehtävä, joka edeltä lähetetyn brigaadin piti Liègen luona ratkaista,\noli vaikea. Ennen kuulumattoman rohkea teko olikin tunkeutua\nuudenaikaisen linnoituksen linnakelinjan läpi sen sisustaan. Sotajoukot\nolivat painostuneella mielellä. Keskusteluista upseerien kanssa älysin,\nettä luottamus yrityksen onnistumiseen oli hyvin pieni.\n\nYöllä elokuun 6:tta päivää vastaan alkoi marssi varustuslinjan läpi\nLiègeen. Yleisesikunnan erikoiskertomuksessa, joka on laadittu\nStallingin luona Oldenburgissa, on koko toiminta esitetty. Minun\naikomukseni ei ole sitä toistaa, tahdon vain kuvata omat kokemukseni.\n\nPuoliyön aikaan 6:tta päivää vastaan kenraali v. Emmich lähti Hervestä.\nRatsastimme lännen -- kenraalimajuri v. Wussowin -- jalkaväenbrigaadin\nkokoontumispaikalle Micheroux'hun, joka on parin kolmen kilometrin\npäässä Fléron-linnakkeesta. Tielle, jonka linnoitus saattoi\nvälittömästi pyyhkäistä, kokoontuivat yön synkimmässä pimeydessä joukot\nsangen epäsotamaiseen tapaan kenttäkeittiöineen, joihin ne vielä olivat\nkoko vähän tottuneet, mutta jotka kaikille tuottivat mitä suurinta\nsiunausta. Tähän joukkoon ammuttiin muutamia laukauksia tien\neteläpuolella olevasta talosta. Syntyi taisteluita. Mutta linnake\nvaikeni, se oli Jumalan ihme. Kello 1 aikaan alkoi eteneminen. Kuljimme\nFléron-linnakkeen ohi pohjoispuolitse Retinnen kautta linnakelinjan taa\nja sitten kaupungin reunalla oleville Chartreusen kukkuloille. Sinne\nmeidän piti päästä varhain aamupäivällä; muitten brigaadien, joiden\npiti murtautua linnakelinjan läpi toisesta kohdasta, tuli samaan aikaan\nsaapua kaupunkiin.\n\nKenraali v. Emmichin esikunta oli jotenkin marssikolonnan loppupäässä.\nÄkkiä pitempiaikainen seisahdus. Tunkeuduin takaa marssikolonnan läpi\netupäähän. Seisahduttu oli ilman mitään syytä; päinvastoin oli se\nkäsitys asemasta, joka oli sen aikaan saanut, sangen valitettava. Minä\nitse oikeastaan olin vain \"Schlachtenbummler\", minulla ei ollut mitään\npäällikkövaltaa, minun kun vain piti myöhemmin saapuvalle armeijan\nylikomennolleni antaa tieto Liègen tapauksista ynnä saattaa kenraali v.\nEmmichin toimenpiteet sopusointuun kenraali v. Bülowin odotettavain\nmääräysten kanssa. Minä luonnollisestikin toimitin kolonnan liikkeelle\nja jäin sen etupäähän. Eteenpäin oli yhteys sillä välin katkennut.\nTäydessä pimeydessä, vaivalla tietämme kulkien, saavuimme Retinneen.\nYhä vielä olimme vailla yhteyttä eteenpäin. Etujoukon kanssa astuin\neräästä kylästä ulos väärää tietä. Vastaamme sinkosi luoteja. Oikealla\nja vasemmalla kaatui miehiä. Luotien kuuluvaa iskua niiden\nihmisruumiiseen sattuessa en unohda milloinkaan. Juoksimme muutamia\nhyökkäyksiä näkymätöntä vihollista vastaan, jonka tuli kiihtyi.\nPimeässä ei ollut helppo löytää. Mutta siitä ei voinut olla epäilystä,\nettä olimme kulkeneet harhaan. Meidän täytyi peräytyä tulesta, se oli\nkiusallista. Miehet eivät voineet muuta luulla, kuin että minä\npelkäsin. Ei auttanut, korkeammat tarkoitukset olivat vaarassa. Ryömin\ntakaisin ja käskin miehiä tulemaan perässä kylän laitaan saakka.\n\nRetinnessä pääsin oikealle tielle. Täällä näin kenraali v. Wussowin\nhevospojan kenraalin hevosten kera. Hän arveli, että kenraali oli\nkaatunut. Pienen saattojoukon keralla lähdin oikealle tielle, Queue du\nBois'han johtavalle viertotielle. Äkkiä edessäni tulta. Kartessilaukaus\nsähähti pitkin tietä, meihin ei osunut. Muutaman askeleen astuttuamme\nnäimme kasan kuolleita ja haavoitettuja saksalaisia sotamiehiä.\nSiinä oli kenraali v. Wussowin johtama kärkijoukko; varhaisemmin\nammuttu kartessilaukaus näytti siihen sattuneen. Kokosin 4:nnen\njääkäripataljoonan ja 27:nnen jalkarykmentin miehet, sitä myöten kuin\nniitä saapui, ja päätin ottaa brigaadin johdon käsiini. Ensinnäkin oli\nsaatava pois tykit, jotka ampuivat katua. Kapteenit v. Harbou ja\nBrinckmann, molemmat yleisesikunnasta, tunkeutuivat muutaman\nurhoollisen miehen kanssa pensasaitain ja maatalojen kautta tien kahden\npuolen tykkien luo. Niiden lukuisa miehistö antautui. Tie eteenpäin oli\nvapaa.\n\nMarssimme eteenpäin ja jouduimme pian sen jälkeen Queue de Bois'ssa\nvaikeaan kylätaisteluun. Vähitellen valkeni päivä. Molemmat\nyleisesikunta-kapteenit, 4:nnen jääkäripataljoonan komentaja majuri v.\nMarcard, 4:nnen kenttärykmentin II:sen osaston komentaja majuri v.\nGreiff ja hänen oivallinen ajutanttinsa yliluutnantti Neide ja minä\nkuljimme muutamien sotamiesten keralla eteenpäin. Joukkomme kärkeen\ntuotiin yksi kenttähaupitsi ja myöhemmin toinenkin. Ne puhdistivat\nkadut ja ampuivat taloihin oikealle ja vasemmalle. Siten pääsimme\nverkalleen eteenpäin. Minun täytyi tiheään kehoitella miehiä, jotka\nvain epäröiden etenivät, etteivät antaisi minun lähteä yksin. Kylä oli\nvihdoinkin takanamme. Väestö sivumennen sanoen oli paennut. Täällä\ntaisteltiin Belgian säännöllistä armeijaa vastaan.\n\nKylästä ulos marssiessamme huomasimme Maasin puolella Liègeen päin\nmarssivan kolonnan. Minä toivoin, että se olisi 27:s jalkaväenbrigaadi.\nMutta ne olivatkin belgialaisia, jotka suin päin peräytyivät Maasin\npoikki, sen sijaan että olisivat kimppuumme käyneet. Kauan kesti,\nennenkuin asemasta oltiin selvillä. Minun luonani olevat voimat sillä\nvälin vahvistuivat sitä myöten kuin jäljelle jääneitä sotamiehiä\nsaapui. Linnoituslinjan murto oli onnistunut. 165:s jalkaväen-rykmentti\netevän komentajansa, silloisen eversti v. Ovenin johtamana lähestyi\nsuljetussa järjestyksessä. Kenraali v. Emmich saapui. Marssia\njatkettiin Chartreuseä kohti.\n\nKenraali v. Emmich antoi käytettäväkseni vielä osia kauemmaksi etelään\nmäärätystä 11:nestä jalkaväenbrigaadista, otaksuen senkin murtautuneen\nläpi. Marssia jatkettaessa ei tapahtunut mitään erikoista. Liègen\npohjoisrintaman varustusten näkyvissä nousimme Maasin laaksosta\nChartreusen itäpuolisille kukkuloille. Brigaadin sinne saapuessa kello\noli kahden vaiheilla. Tykit suunnattiin kaupunkia vastaan. Silloin\ntällöin ammuttiin laukaus, osaksi merkiksi toisille brigaadeille,\nosaksi komentajan ja kaupungin taivuttamiseksi. Minun täytyi tarkkaan\nsäästää ampumatarpeita, ne olivat huvenneet sangen vähiin. Joukkomme\noli uupunut ja oli osaksi paljon kärsinyt rasittavasta taistelusta.\nUpseerit olivat menettäneet hevosensa. Kenttäkeittiöt olivat jääneet\njäljelle. Annoin brigaadin levätä ja hankin sille muonaa mitä saatiin,\nvaatimalla sitä ympärillä olevista taloistakin.\n\nPian kenraali v. Emmich uudelleen saavutti brigaadin. Chartreusen\nitäpuolella olevilta kukkuloilta näimme mainiosti koko kaupungin. Se\noli jalkaimme alla. Maasin toisella rannalla kohosi siitä\nkaupunkilinna, sitadelli. Sinne nostettiin äkkiä valkoisia lippuja.\nKenraali v. Emmich aikoi lähettää sinne sovintoairuen. Minä ehdotin,\nettä odotettaisiin vihollisen airutta. Kenraali pysyi päätöksessään.\nKapteeni v. Harbou ratsasti kaupunkiin. K:lo 7 aikaan illalla hän\npalasi takaisin: valkoinen lippu oli nostettu vastoin komentajan\ntahtoa. Liègeen emme voineet marssia, oli jo liian myöhä. Vaikea yö\nodotti meitä.\n\nOlin sillä välin antanut brigaadin majoittua. Asemamme oli ylenmäärin\nvakava. Toisista brigaadeista ei tullut mitään tietoa, ei edes\n11:nnestä. Sananviejiä ei ollut saapunut ainoatakaan. Yhä selvemmäksi\nkävi: brigaadi oli yksin linnoituspiirissä, ulkomaailmasta eristettynä.\nMeidän täytyi ottaa lukuun, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksiä.\nSuurta hankaluutta tuotti tuhatkunta belgialaisia sotavankeja. Kun\nhuomattiin, että edessämme oleva Chartreuse, vanha linnoitus, oli ilman\npuolustusväkeä, lähetin sinne yhden komppanian näiden vankien keralla.\nKomppanianpäällikkö mahtoi epäillä järkeäni.\n\nJoukkomme hermostus lisääntyi, kun tuli pimeä. Kävin rintamat ja\nkehoitin joukkoja pysymään levollisina ja jäykkinä. \"Olemme huomenna\nLiègessä\"; nämä sanat heitä rohkaisivat.\n\nKenraali v. Emmich majoittui esikuntineen pieneen talonpoikaistaloon.\n\nEn milloinkaan unohda yötä elokuun 7 päivää vastaan. Oli kylmä.\nTavarani olin jättänyt jälkeen, majuri v. Marcard antoi minulle\nviittansa. Jännitettynä kuuntelin, kuuluiko missään taistelua. Toivoin\nyhä, että ainakin joku brigaadi olisi murtautunut linnakelinjan läpi.\nKaikki oli hiljaa, aina puolen tunnin kuluttua ammuttiin vain kaupunkia\nvastaan haupitsin laukaus. Jännitys oli sietämätön. Kymmenen aikaan\nillalla annoin kapteeni Ottin jääkärikomppanialle käskyn miehittää\nLiègessä Maasin sillan, jotta se olisi hallussamme edetessämme ja\nedessäpäin brigaadille turvana. Kapteeni loi minuun katseen -- ja\nlähti. Taistelutta komppania saavutti päämääränsä. Tietoja siitä emme\nenää saaneet.\n\nTuli aamu. Menin kenraali v. Emmichin luo ja keskustelin hänen\nkanssaan asemasta. Päätös marssia kaupunkiin pysyi lujana. Kenraali\nvain pidätti itselleen oikeuden määrätä hetken, milloin se tapahtuisi.\nParantaessani brigaadin sijoitusta ja koettaessani saavuttaa 11:nnnen\njalkaväenbrigaadin etenemistien, sain sitten hyvinkin pian kenraali v.\nEmmichiltä käskyn marssia kaupunkiin. Eversti v. Oven johti etujoukkoa.\nLoput brigaadista vankien keralla seurasi jonkun matkan päässä,\nkenraali v. Emmich esikuntineen ja minä brigaadin esikunnan keralla sen\netupäässä. Meidän kaupunkiin marssiessamme antautui paljon ympärillä\nseisovia belgialaisia sotamiehiä. Eversti v. Ovenin piti miehittää\nsitadelli. Saamainsa tietojen johdosta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt,\nvaan jatkoi marssiaan kaupungin luoteispuolelle Loncin linnaketta kohti\nasettuakseen tämän Liègeen vievän tien vartijaksi. Otaksuen eversti v.\nOvenin olevan sitadellissa ajoin sinne ottamassani belgialaisessa\nvoimavaunussa brigaadin ajutantin keralla. Siellä ei perille tullessani\nollut ainoatakaan saksalaista sotamiestä. Sitadelli oli vielä\nvihollisen käsissä. Kolkutin suljetulle ovelle. Se avattiin\nsisäpuolelta. Parisataa belgialaista antautui minun vaatimuksestani.\nBrigaadi marssi nyt eteenpäin ja miehitti sitadellin, jonka annoin\npaikalla panna puolustuskuntoon.\n\nTehtävä, jonka olin itse määrännyt itselleni, oli täten päättynyt.\nSaatoin pyytää kenraali v. Emmichiä nyt vapauttamaan minut.\nAikomukseni oli lähteä linnoituksesta samaa tietä, jota olin\ntullutkin, antaakseni armeijan-ylikomennolle tiedon siitä, mitä oli\ntapahtunut, etsiäkseni muut brigaadit ja johtaakseni tykistön marssia\nlinnakkeita vastaan. Minun vielä ollessani sitadellissa saapui sinne\nmuutama sata saksalaista vankia, jotka nyt oli vapautettu. 34:nnen\njalkaväenbrigaadin alkupää oli murtautunut Maasin länsirannalle, mutta\nsitten luopunut taistelusta. Läpimurtautuneet osat oli otettu vangiksi.\nSitten tuli 11:s ja myöhemmin 27:s jalkaväenbrigaadi, niin että\nkenraali v. Emmichillä minun jättäessäni hänet kuitenkin oli koossa\njommoinenkin voima. Tosin oli saatu tietoja, että ranskalaiset\nlähestyivät Namurista käsin. Asema siis pysyi epätoivoisen vakavana.\nSitä ei voitu pitää turvattuna, ennenkuin ainakin joitakuita\nidänpuoleisia linnakkeita oli kukistunut.\n\n\nV.\n\nJäähyväiseni kenraali v. Emmichistä oli liikuttava. Kello 7 lähdin\nAacheniin paluumatkalle, joka oli sangen omituinen. Yksi mies Garde\nciviquesta tarjoutui viemään minut sinne. Hän valitsi voimavaunun, jota\nminä en hyväksynyt. Se voimavaunu, jonka minä valitsin, teki jo\nkaupunkilinnassa tenän. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin sokeasti\nluottaa tähän belgialaiseen sotamieheen. Matka sujui mainiosti. Ajoimme\nHerven kautta, kortteerini ja asematalo oli poltettu. Saksalaisella\nalueella vaunun ohjaaja äkkiä pysähtyi ja ilmoitti, ettei hän voinut\njatkaa matkaa. Erilaisia liikeneuvoja hyväkseni käyttäen saavuin sitten\nmyöhään illalla belgialaisen sotamieheni keralla Aacheniin. Siellä\nminua Hotel Unionissa tervehdittiin kuin kuolleista noussutta. Siellä\ntapasin myös pääosan matkatavaroistamme ja palvelijani Rudolf Petersin,\njoka kuusi pitkää vuotta oli pysynyt minulle uskollisena. Hänen suurin\ntoivonsa oli rautaristi; sitä hän ei voinut saada, koska sen antaminen\nhänelle oli minun käsitysteni kanssa ristiriidassa. Aachenissa\nhätäpikaa söin ja lähdin sitten yöllä jälleen matkaan etsimään\nbrigaadeja. Lähes 90 tuntiin en ollut voinut riisuuntua. Kohtasin\nsattumalta vanhan rykmenttini, joka kaikella kiireellä oli otettu\njunaan Liègen luona auttamaan. Berliinissä oli ylin armeijanjohtokin\nollut kohtalostamme kovin huolissaan.\n\nLinnoituksessa oli joukkojemme asema sangen jännitetty. Olin huolissani\nniiden kohtalosta. Jännitys laukesi, vihollinen ei tehnyt mitään.\n\nLiègen tapauksien edelleen kehittyminen kuuluu sotahistoriaan.\n\nEn enää joutunut myötävaikuttamaan muuta kuin Fort de Pontissen\nvalloitukseen pohjoisrintamalla ja saavuin paikalle, kun Fort Loncin\nkukistui. Yksi laukaus 42 sentin tykistämme oli siihen sattunut.\nAmpumatarve-huoneet olivat räjähtäneet ilmaan ja koko varustus\nluhistunut. Mustuneita, päästään aivan sekaantuneita belgialaisia\nsotamiehiä kömpi esiin rauniokasasta, joukossa elokuun 6 päivän\nvastaisena yönä otettuja saksalaisia sotavankeja. Verta vuotaen,\nkätensä korkealle kohottaen he tulivat vastaamme. \"Ne pas tuer, ne pas\ntuer\" (ei saa tappaa, ei saa tappaa) he sammalsivat. Me emme olleet\nhunneja. Sotamiehemme toivat vettä vihollista virvoittaakseen.\n\nVarustukset saimme toisen toisensa jälkeen siksi ajoissa käsiimme, että\nSaksan armeijan oikea sivusta ehkäisemättä saattoi kulkea Maasin poikki\nBelgiaan. Kivi putosi rinnaltani.\n\nOlen pitänyt erityisenä kohtalon suosiona, että saatoin myötävaikuttaa\nLiègen valloitukseen, etenkin kun olin rauhan aikana myötävaikuttanut\nhyökkäyssuunnitelman laatimiseen ja olin elävästi vakuutettu tehtävän\ntärkeydestä. Hänen Majesteettinsa antoi minulle brigaadin johtamisesta\nritarimerkin \"Pour le mérite\". Kenraali v. Emmich luonnollisestikin sai\nsen ensimmäisenä. Hänhän oli vastuunalainen johtaja. Liègenkään\nvalloitus ei ollut yhden miehen, vaan monen miehen teko, jotka\nkeskenään voivat jakaa linnoituksen valloituksen kunnian.\n\nMarssiessamme etemmäksi Belgiaan olin sitten mukana\nylimajoitusmestarina. Minulla oli tilaisuus perinpohjin perehtyä\nkaikkiin armeijan muonitusta koskeviin kysymyksiin, joihin\nperehtymisestä minulla myöhemmin päällikön virassa oli suuri hyöty.\nKautta maan matkustaessamme tulin myös Andenneen ja näin siellä\nsissisodan hävityksistä hirvittävän ja sydäntä särkevän kuvan.\n\nElok. 21:senä olin vielä Namurin länsipuolella mukana kaartin 2\ndivisionan kulkiessa Sambren yli. Taistelu kehittyi levollisesti. Oli\nmieltä ylentävää nähdä Augusta-rykmentin kauniitten muhkeitten miesten\nmarssivan taisteluun.\n\nElok. 22:sen aamulla sain käskyn lähteä itään.\n\n\n\n\n\n\nYLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ\n\nElokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.\n\n\n\n\nTANNENBERG.\n\n\nI.\n\nKenraalien v. Moltken ja v. Steinin kirjeet, jotka kutsuivat minut\nsuureen päämajaan Coblenziin ja ilmoittivat, että minut oli määrätty\nItä-Preussiin 8:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi, tapasivat minut\nelok. 22:sena k:lo 9 aamupäivällä 2:sen armeijan päämajassa Wavren ja\nNamurin puolivälissä. Kapteeni v. Rochow oli sen tuoja.\n\nKenraali v. Moltke kirjoitti:\n\n\"Teidän on ryhdyttävä uuteen tehtävään, joka ehkä on vielä vaikeampi\nkuin Liègen valtaus... En tiedä ketään toista, johon niin ehdottomasti\nluottaisin kuin teihin. Ehkä vielä idässä pelastatte tilanteen. Älkää\nminulle suuttuko, kun kutsun teidät pois toimesta, jossa ehkä\nsotatoimet teitä juuri odottivat, toimet, jotka ovat ratkaisevia, jos\nJumala niin tahtoo. Teidän täytyy isänmaalle kantaa tämäkin uhri.\nKeisarikin katsoo teihin luottamuksella. Teitä ei tietystikään voida\ntehdä vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, mutta tarmollanne\nvoitte vielä pahimman torjua. Noudattakaa siis uutta kutsua, joka\nteille on kunniakkain, mitä sotilaan osaksi voi tulla. Te ette saata\nhäpeään osaksenne tullutta luottamusta.\"\n\nKenraali v. Stein, silloinen kenraalimajoitusmestari ja myöhemmin\nsotaministeri, lopetti kirjeensä seuraavin sanoin:\n\n\"Teidän siis täytyy lähteä. Tässä sitä vaatii valtion paras. Vaikea on\ntehtävä, mutta te kyllä siitä suoriudutte.\"\n\nKapteeni v. Rochowilta sain vielä kuulla, että kenraali v.\nHindenburgista piti tulla ylipäällikkö, mutta ettei tiedetty, suostuiko\nkenraali ottamaan ylipäällikkyyden vastaan.\n\nOlin ylpeä uudesta tehtävästäni ja siitä luottamuksesta, joka kirjeestä\nilmeni. Mieltäni ylensi se ajatus, että saisin pahimmassa pulassa\nratkaisevalla tavalla palvella keisaria, armeijaa ja isänmaata.\nIsänmaanrakkaus ja uskollisuus kuningasta kohtaan ynnä se selvä taju,\nettä jokaisen yksityisen velvollisuus on elää perheen ja isänmaan\nhyväksi, ne olivat se perintöosa, jonka isänkodista sain mukaani\nelämään. Vanhempani eivät olleet varakkaita, maallista palkintoa heidän\nuskollinen työnsä ei saanut. Elimme sangen säästäväisesti ja\nonnellisesti sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Sekä isäni että\näitini omistivat kaikki huolensa meille kuudelle sisarukselle. Olkoot\nvanhempani tästä kaiken maailman edessä kiitetyt.\n\nNuorena upseerina täytyi minun kaikilla voimillani ponnistaa eteenpäin.\nElämäniloni ei siitä kärsinyt. Suuren osan ajastani vietin\nvaatimattomassa luutnantinasunnossani Weselissä, Wilhelmshavenissa ja\nKielissä ja luin historiaa, sotahistoriaa ja maantieteellisiä\nkirjoituksia. Mitä lapsena olin vastaanottanut, se nyt laajeni. Kävin\nylpeäksi isänmaastani ja suurista miehistämme. Hehkuen kunnioitin\nBismarckin valtavaa ja intohimoista suuruutta. Selvänä esiintyi minulle\nhallitsijahuoneemme vaikutus Preussin-Saksan hyväksi. Uskollisuudesta,\njonka olin vannonut, kehittyi syvä sisällinen antautumuksen tunne.\nSaksa on ollut yhä ja alati Euroopan taistelutantereena ja armeijan ja\nlaivaston ratkaiseva merkitys turvallisuudellemme kävi minulle sitä\nilmeisemmäksi, kuta kauemmaksi askel askelelta seurasin historiaa.\nElämään tutustuen samalla älysin isänmaan rauhallisten saavutusten\nsuuruuden ja merkityksen kulttuurille ja ihmiskunnalle.\n\nKun minut 1904 siirrettiin suuren yleisesikunnan\nrintamaansijoitusosastolle, alkoi välitön työni armeijan hyväksi. Se\npäättyi esiintymiseeni miljardi-lakiehdotuksen puolesta.\n\nKauan aikaa oli liikekanta-määräykseni: ylimmän armeijanjohdon\nsotaliike-osaston päällikkö. Tämä tietysti lakkautettiin samalla\nkuin sain Düsseldorfissa rykmenttini. Sen sai seuraajani\nsuuressa yleisesikunnassa. Liikekanta-määräys 2:sen armeijan\nylimajoitusmestariksi oli minulle Liègen vuoksi tärkeä, vaikk'ei\nmuutoin erikoisen miellyttävä.\n\nOlin kenraali v. Moltken johdon aikana tehnyt hänen kanssaan useita\nsuuren yleisesikunnan matkoja ja päässyt luomaan suureen sotaan\nsyvällisen katseen. Uusi asemani tarjosi minulle tilaisuuden näyttää,\nkykeninkö teoiksi muuttamaan yleisesikunnan suuren oppimestarin,\nkenraali kreivi v. Schlieffenin ajatukset, vaikkapa vain ahtaammallakin\nalalla. Enempää ei sotamiehelle voitu sodassa tarjota. Syvästi valitin\nsitä, että sain tämän aseman isänmaalle niin erinomaisen vakavassa\ntilanteessa.\n\nKoko sisäinen olemukseni ja saksalainen tunteeni kannusti minua työhön.\n\nNeljännestunnin kuluttua istuin voimavaunussa ajaakseni Coblenziin.\nKuljin Wavren kautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt sen rauhallisena\nkaupunkina, nyt näin sen palavan. Sielläkin oli väestö noussut\ntaisteluun. Näin hyvästeli minut Belgia.\n\nKello 6 illalla olin Coblenzissa. Ilmoitin itseni heti kanaali v.\nMoltkelle, joka minusta näytti väsyneeltä. Nyt sain tarkemmin kuulla,\nmillä kannalla asiat olivat idässä. 8:s armeija oli elokuun 20 p:nä\nGumbinnenin luona hyökännyt venäläisten Niemenin-armeijan kimppuun,\njota Rennenkampf johti. Vaikka hyökkäys alussa menestyi, ei se\nkuitenkaan johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Taistelu oli täytynyt\nkeskeyttää. Armeija oli siitä pitäen kaikkineen peräytynyt\nMauer-Seen ja Pregelin välillä Angerapin kautta länttä kohti ja\nPregelin pohjoispuolelle Deimen taa, joka oli Königsbergin\nlinnoituksen etumainen varustuslinja. I:n armeijaosaston piti\nInsterburgin länsipuolisilta asemilta ajaa junalla Gosslershauseniin\narmeijan-ylikomennon käytettäväksi ja 3:nnen reservidivisioonan\nAngerburgista Allenstein-Hohensteiniin XX:n armeijaosaston\nvahvistukseksi.\n\nJärvilinja Nikolaiken-Lötzen, joka oli vain kevyesti varustettu, oli\nmeidän hallussamme. Sitä oli lähestynyt vain heikonlainen vihollinen.\n\nXX:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. Scholtz, oli\nylijohtajana Itä-Preussin etelärajalla. Divisioonansa, johtoonsa\nkuuluvan 70:nnen maanpuolustus-brigaadin, ynnä Thornin ja Veikselin\nmuitten linnoitusten sota-varusväkien osat hän oli koonnut Gilgenburgin\nluo ja sen itäpuolelle, kaiken aikaa taistellen venäläisten\nNarewin-armeijaa vastaan, jota Samsonow komensi. Tämä ahdisti häntä\nankarasti.\n\nOli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät\njärvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s\narmeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin\nvain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija\nepäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä\npian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen\nkanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut\nvihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa\nsotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti\npaikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää\ntaistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan\ntodellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan\nviholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain\nmaitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on\ntämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden\nkuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut\nhäviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten\nylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi\nauttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato.\nTilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan\nonneksi sentään keinojakin.\n\nMinun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan\npääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja\nXVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti\nlevätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan\nlähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan\nseutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin\nsota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin\nStrasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain\nmaanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan\ntäten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen,\nsillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään\nlounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun\nNarewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta\npaikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä\nlaskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että\nmolempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi\nkäytettävä.\n\nAnnoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen\nMajesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen\nrintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta\noli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli\nalamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun\n\"Pour le mérite\"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja.\nTämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.\n\nK:lo 9 illalla lähdin Coblenzista ylimääräisellä junalla itään.\n\nVähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli\nsuostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan\nHannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla.\nIlmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu\nkuuluu juttusepittelyn piiriin.\n\nEsitin lyhyesti aseman, sitten lähdimme levolle.\n\nElokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin,\njossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä\nperäytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa\nPassargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja\neverstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.\n\nVastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista\nmaailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän\npainostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi.\nYhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen\nkuvannut.\n\n\nII.\n\nMajuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi\nminulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään,\noliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen\nsuunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli\nihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.\n\nRintamaansijoitus voi ja sen täytyy olla kauan edeltäkäsin suunniteltu.\nAsemasodan taistelut vaativat jotain samantapaista. Liikuntasodassa ja\nliikuntasodasta johtuvassa tappelussa vaihtelevat kuvat, jotka johtajan\ntulee itselleen luoda, kirjavassa jaksossa. Siinä hänen täytyy tehdä\npäätöksiä tuntonsa mukaan: sotamiehen käsityö muuttuu taiteeksi ja\nsotamies taistelujen johtajaksi.\n\nAjatus, miten taistelu oli suunniteltava, kehittyi yksityiskohtaisesti\nvähitellen elokuun 24:nnen ja 26:nnen päivän välisenä aikana.\nPääkysymys oli, oliko todella mahdollista kuljettaa I reserviosasto ja\nXVII armeijaosasto Rennenkampfin armeijan luota ja yhdistää ne 8:nnen\narmeijan muihin osiin taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Tämä riippui\nyksinomaan Rennenkampfista. Jos hän tiesi käyttää hyväkseen Gumbinnenin\nluona saavuttamaansa menestystä, ei tämä ollut mahdollista. Ei sen\nvuoksi ollut muuta neuvoa, kuin tuoda I armeijaosasto ja XVII\nreserviosasto enemmän lounaiseen suuntaan Wormdittia kohden sillä välin\nkuin 8:nnen armeijan toinen ryhmä pidätteli Narewin-armeijaa\ntuottaakseen sille sopivassa tilaisuudessa vastoinkäymisiä. Hätätilassa\nvoitiin myös ajatella kiinteätä puolustusta jollain linjalla Veikselin\nitäpuolella.\n\nVähitellen selveni, että Rennenkampf eteni vain aivan verkalleen.\nSen johdosta voitiin molemmat armeijaosastot vähitellen\nperäytymissuunnaltaan poikkeuttaa jyrkkään eteläiseen suuntaan likimain\nBartenstein-Gerdauenin linjan kautta Bischofsburgia ja Neidenburgia\nkohti.\n\nEnsinnäkin XVII armeijaosasto I:sen ratsuväkidivisioonan ja I:n\nreserviosaston suojassa vedettiin Schippenbeilin kautta etelää kohti\nBischofsteiniin. Kun se oli peittynyt I:n reserviosaston taa ja 26 p:nä\nBischofsteinistä marssi Bischofsburgia kohti, vietiin I\nreserviosastokin Schippenbeilin eteläpuolitse Seeburgia kohti.\nRennenkampfia vastaan jäi rintamaan vain I ratsuväkidivisioona\nSchippenbeilin seuduilta eteläänpäin. Siitä sai vielä 26 p:nä I\nratsuväkibrigaadi käskyn marssia Rösselin kautta Sensburgiin. Elok. 27\np:stä alkaen seisoi siten vain kaksi ratsuväkibrigaadia Mauer-Seen ja\nPregelin välillä Rennenkampfin 24:ää sangen vahvaa jalkaväki- ja useata\nratsuväkidivisioonaa vastassa. Järvisulku oli länttä kohti avoin, se\nvoitiin kiertää, Königsberg helposti eristää.\n\nPäätös ryhtyä taisteluun rakentui käsitykseemme venäläisten johdon\nhitaudesta, sen syvällinen perustus oli velvollisuutemme voittaa\nheikommuudestamme huolimatta, mutta silti se oli sanomattoman vaikea\ntoteuttaa.\n\nArmeijaosastot täällä marssivat Neidenburgista Allensteiniä kohti\netenevän Narewin-armeijan selkään. Samalla ne kuitenkin paljastivat\noman selkänsä Rennenkampfin armeijalle ilman sanottavaa suojaa, kahden\ntai kolmen päivän marssi väliä. Kun sitten 27:ntenä päivänä taistelu\nalkoi koko ankaruudessaan eikä yhdessä päivässä päättynyt, kuten ennen\noli ollut sääntönä, vaan venyi aina 30:nteen saakka, seisoi\nRennenkampfin valtava armeija koillisessa kuin uhkaava ukkospilvi.\nHänen ei muuta tarvinnut kuin lähteä liikkeelle, niin me menettäisimme\ntappelun. Mutta Rennenkampf pääjoukkonsa kanssa marssi vain mitättömän\nmatkan yli Allenburgin-Gerdauenin-Neidenburgin linjan ja me saimme\nloistavan voiton.\n\nHuolesta, jolla näinä pitkinä päivinä katselin Niemenin-armeijaa, ei\nmonikaan tiennyt.\n\nJotta XVII armeijaosasto ja I reserviosasto pääsisivät täyteen\nvaikutukseensa, täytyi tietysti 8:nnen armeijan toisen ryhmän hyökätä.\nSen lähin velvollisuus kuitenkin oli pitää huolta siitä, ettei sitä\nlyöty.\n\nVahvistettu XX armeijaosasto oli saanut kestää sangen vaikeita,\nrasittavia päiviä. 23 p:nä se oli Gilgenburgin koillispuolisilla\nkukkuloilla, rintama jyrkkään etelää kohti, vihollisen lähestyessä\nNeidenburgista, siis kaakosta päin. 3:s reservidivisioona vielä oli\nkokoontumassa Hohensteinin länsipuolella. I armeijaosasto oli alkanut\npurkautua junista Deutsch-Eylaun luona. Tosin kenraali v. Scholtzin\nonnistui torjua suuremmat vihollisvoimat. Mutta hänen täytyi kuitenkin\nGilgenburgin itäpuolisista kukkuloista kiinni pitäen vetää vasen\nsivustansa Hohensteinin länsipuolella jyrkkään takaisin aina Mühlenin\nseuduille saakka. Vaikka tämä liike olikin joukoille niin epämukava,\noli sillä kuitenkin hyväkin vaikutus: venäläisestä tuntui, että se oli\nvoittanut. Se ei luullut saksalaisten enää tekevän vastarintaa,\nhyökkäyksestä puhumattakaan. Se piti tietä Veikselin itäpuoliselle\nsaksalaiselle alueelle vapaana.\n\n24 p:nä olimme jo kenraali v. Scholtzin luona. Tapasimme hänet\nTannenbergissä. Hän ja hänen esikunnanpäällikkönsä, eversti Hell sodan\nkuluessa vielä saattoivat nimensä suureen kunniaan ja ikuistivat sen\nhistoriassa.\n\nKenraali v. Scholtz antoi valoisan kuvauksen johtoonsa kuuluvain\njoukkojen suurista saavutuksista sotaretken alusta alkaen viime\ntaisteluitten tavattomasta ankaruudesta. Hän luuli, että vihollinen\nedelleenkin ahdistaisi häntä, mutta että hän kykenisi pitämään\npuoliaan.\n\nMatkalla Marienburgista Tannenbergiin oli meille lähetetty salaa\nsiepattu vihollisen kipinäsanoma, joka antoi selvän käsityksen\nvihollisen toimista lähipäivinä. Narewin-armeija marssi vasemmalle\nporrastettuna VI:n armeijaosaston kanssa Ortelsburgin kautta\nBischofsburgiin, jonka se voi saavuttaa 26 p:nä, jopa edetä sen ohikin,\nXIII:n armeijaosaston kanssa Neidenburgista Passenheimin kautta\nAllensteiniin. Sen perässä seurasi XV ja XXIII armeijaosasto, joiden\nkanssa kenraali v. Scholtz oli näinä päivinä taistellut. Sen eteläisin\nporras oli 26 p:nä Waplitzin seuduilta haettava. Vielä kauempana\nvasemmalla ja takanapäin ja länttä kohti työnnettynä marssi I\narmeijaosasto Mlawan ja Soldaun kautta, joitakuita ratsuväkidivisioonia\nsuojanaan Lautenburgin ja Strasburgin suunnalla.\n\nMeidän tuli nyt lännestä hyökätä tähän liikkeeseen 8:nnen armeijan\neteläisellä ryhmällä. Viettelys oli suuri kiertää aina Soldaun\neteläpuolitse, jotta ensimmäinenkin venäläinen armeijakunta olisi\nmutkaan saatu. Venäläisen Narewin-armeijan tappio olisi siten XVII:n\narmeijaosaston ja I:n reserviosaston liikkeitten yhteydessä käynyt\nkerrassaan musertavaksi. Mutta siihen eivät voimat riittäneet. Minä sen\nvuoksi ehdotin kenraali v. Hindenburgille, että hyökättäisiin I:lla.\narmeijaosastolla Deutsch-Eulausta ja Montowosta ja vahvistetun XX:n\narmeijaosaston oikealla sivustalla Gilgenburgista Usdauta kohti ja\nsyydettäisiin venäläisten I armeijaosasto Soldaun kautta takaisin\netelää kohti. Sitten piti meidän I:n armeijaosaston murtautua läpi\nNeidenburgin suuntaan, jotta edes Narewin-armeijan pääosa voitaisiin\nXVII:llä armeijaosastolla ja I:llä reserviosastolla kiertää. Meidän\ntäytyi näin rajoittaa toimintaamme, jos mieli voittaa.\n\nI:n ja XX:n armeijaosaston hyökkäys täytyi jättää 27:nteen päivään.\nMielelläni olisin suonut, että se olisi alkanut aikaisemmin, mutta I\narmeijaosasto ei vielä ollut valmiina, Itä-Preussin rautatiesuhteet\nolivat vielä epäsuotuisat. Täydellä syyllä I:n armeijaosaston komentava\nkenraali, kenraali v. François vaati, että hän ennen hyökkäystään saisi\nkoota armeijaosastonsa.\n\nKaikki ei myöskään kehittynyt niin sujuvasti kuin tässä lyhyessä\nyleissilmäyksessä voin esittää. Kaikki joukkomme olivat tavattomasti\nrasittuneet ja yhtämittaiset taistelut olivat niiden lukumäärääkin\nvähentäneet. Käskyjen lähetystä I:lle reserviosastolle ja XVII:lle\narmeijaosastolle kohtasivat monet vaikeudet. Vihollisten ratsastavain\nvartioitten vuoksi seudut olivat epävarmat. Oli kysymyksenalaista,\nsoisiko vihollinen meille riittävästi aikaa aikeittemme toteuttamiseen.\n\nErikoisen paljon hankaluutta tuottivat v. Scholtzin ryhmän takana\nolevat pakolaiset. Niitä oli monia tuhansia, jalan ja vaunuilla, ja ne\ntukkivat tiet. Ne tarrasivat armeijaan kiinni. Armeijaryhmän äkillinen\nperäytyminen olisi välttämättä tuottanut mitä surkeimpia seurauksia\nsekä pakolaisille että joukoille. Mutta asiaa oli mahdoton auttaa. Ne\nvähät santarmit, mitä oli paikalla, eivät riittäneet laumoja johtamaan.\nNe täytyi jättää omiin valtoihinsa. Paljon surullisia kuvia on mieleeni\njäänyt.\n\n\nIII.\n\nElokuun 24 ja 25 p:nä oli majamme Rosenbergissa, 26 p:nä Löbaussa.\nOlimme käyttäneet 25:ttä ja 26:tta päivää päästäksemme monessa kohdassa\nkosketukseen johtajien ja joukkojen kanssa.\n\n26 p:nä illalla molemminpuolinen asema oli osapuilleen seuraava;\nKenraali v. Mühlmann -- I:n armeijaosaston alle kuuluen -- seisoi\nVeikselin linnoitusten sota-varusväkien osien kera Lautenburgissa ja\nStrasburgissa vihollisen ratsuväen kanssa läheistä kosketusta\nylläpitäen. I armeijaosasto itse oli kokoontunut Montowoon ja siitä\netelään ja oli taistellen tunkeutunut Usdaun luo, jota I venäläinen\narmeijanosasto piti lujin voimin hallussaan. Kenraali v. François oli\nvalmiina jatkamaan toimiaan 27 p:nä.\n\nVahvistetun XX:n armeijaosaston oikea sivusta oli saanut tehtäväkseen\nkäydä Usdaun kimppuun pohjoisesta ja sitten liittyä I:een\narmeijaosastoon sen myöhemmin käydessä Neidenburgin kimppuun. 41:sen\njalkaväkidivisioonan oli määrä edetä Gr. Gardienenistä Waplitziin, sen\nvieressä vasemmalla piti yhden maanpuolustus-brigaadin, 3:nnen\nreservidivisioonan ja 37:nnen jalkaväkidivisioonan hyökätä Mühlenistä\npohjoiseen niinikään Waplitziin ja Hohensteiniin. Vihollinen oli koko\nrintamalla edennyt lähelle, Allensteininkin se oli ottanut haltuunsa.\n\nV. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, jonka ylin armeijanjohto oli\nantanut käytettäväksemme, saapui juuri Osterodeen ja Biesselleniin. Se\ntuli Schleswig-Holsteinista, jossa se tähän saakka oli puolustanut\nkanavaa ja rannikoita. Sen piti luoteesta käsin valloittaa Hohenstein.\n\nI reserviosasto oli 26 p:nä saapunut Seeburgin seuduille. XVII\narmeijaosasto oli Lauternin ja Gr. Bössaun välillä Bischofsburgin\npohjoispuolella taistellut erään VI:n venäläisen armeijaosaston\ndivisioonan kanssa ja työntänyt sen takaisin Bischofsburgia kohti. 6:s\nmaanpuolustusbrigaadi, joka 24 ja 25 p:nä oli Lötzenistä edennyt aina\nBischofsburgin luoteispuolelle saakka, oli menestyksellä ottanut osaa\ntaisteluun.\n\nHyökkäyksen Usdaun kimppuun piti alkaa 27 p:nä kello 4 aamulla\nTahdoimme olla täällä läsnä koko taistelun ratkaisevassa kamppailussa\nvalvoaksemme itse paikalla I:n ja XX:n armeijaosaston yhteistyötä, joka\njo oli käskyllä järjestetty. Jo lähtiessämme Löbausta Gilgenburgiin\ntuli se ilosanoma, että Usdau oli valloitettu. Pidin taistelua\nvoitettuna. Niin pitkällä ei kuitenkaan vielä oltu. Valitettavasti\nensinnäkin kävi selville, että Usdauta ei oltu vielä valloitettu.\nSaimme sen vasta myöhemmin aamupäivän kuluessa. Narewin-armeija oli nyt\ntaktillisesti murrettu. I armeijaosasto työnsi vihollisen takaisin\nSoldaun kautta ja marssi Neidenburgia kohti.\n\nXX armeijaosasto, joka oli kovin uupunut, ei taistellut yhtä hyvällä\nmenestyksellä. 41:nen jalkaväkidivisioona ei Gr. Gardienenin luona\npäässyt etenemään. Ei kauempana pohjoisessakaan vallattu alaa.\n\nV. der Goltzin maanpuolustusdivisioona eteni Hohensteiniä kohti\nyhteensulkeutuen.\n\nEmme olleet täydelleen tyytyväisiä palatessamme iltapäivällä takaisin\nLöbauhun.\n\nSinne saapuessamme tuli tieto, että I armeijaosasto oli lyöty.\nJäännökset muka paraillaan saapuivat Montowoon. Tätä tietoa oli vaikea\nuskoa. Tiedustellessamme kaukopuhelimella sikäläisen rautatienaseman\nkomentajavirastolta saimme kuulla, että sinne keräytyi I:n\narmeijaosaston joukkoja. Myöhemmin kävi selville, että oli kysymyksessä\nvain yksi pataljoona, joka oli joutunut vaikeaan asemaan ja peräytynyt.\nLöbaun kautta suurella kiireellä saapuvat kuormastokolonnatkin\naiheuttivat uutta levottomuutta. Johtajan tulee kaikki myrskyt kestää.\nHänellä tulee olla hyvät hermot. Maallikko uskoo liian helposti, että\nsodassa kaikki on vain laskuesimerkkejä määrätyillä suureilla. Se on\nkaikkea muuta paitsi sitä. Se on valtavien tuntemattomien fyysillisten\nja sielullisten voimain kamppailua toisiaan vastaan ja se on sitä\nvaikeampaa, kuta suurempi oma heikommuus on. Se on työskentelyä\nihmisillä, joilla on erilainen luonteenlujuus, ja omilla ajatuksilla.\nJohtajan tahto yksinään on alallaan oleva napa.\n\nKaikkien miesten, jotka arvostelevat johtajantoimia, pitäisi ensin\ntutkia sotahistoriaa, elleivät he ole johtajan-asemassa sotaa käyneet.\nSoisin heille, että heidän itsensä täytyisi joskus johtaa taistelua.\nAseman epäselvyyden ja valtavien vaatimusten vuoksi tehtävän suuruus\nheitä kauhistuttaisi ja -- tekisi heidät vaatimattomammiksi. Ainoastaan\nvaltion pää, valtiomies, joka päättää sotaan ryhtyä, kantaa yhtä suurta\nja vielä suurempaakin taakkaa kuin sotapäällikkö, jos hän sen tekee\nselvällä sydämellä. Valtiomieheltä vaaditaan yksi ainoa valtava päätös,\nsotapäälliköltä vaaditaan joka päivä ja hetki moisia ratkaisuja.\nHänestä riippuu pysyväisesti monien satojentuhansien, jopa kokonaisten\nkansojenkin onni ja onnettomuus. Sotilaalla ei ole suurempaa, mutta ei\nvaikeampaakaan tehtävää kuin johtaa armeijaa taikkapa maan kaikkia\nsotavoimia.\n\nLöbauhun saimme vielä myöhään illalla tiedon, että I reserviosasto oli\nsaapunut Wartenburgiin. XVII:n armeijaosaston edellä peräytyi\nvenäläinen VI armeijaosasto kaikkineen Ortelsburgia kohti, se\ntyönnettiin uudelleen Bischofsburgin eteläpuolelle.. Sinne sitä ajoivat\ntakaa heikommat voimat, jota vastoin XVII:n armeijaosaston pääosa 27\np:n illalla leiriytyi Mensgutin luo ja sen pohjoispuolelle.\n\n28 p:ksi tarvitsi vain käskeä I:n armeijaosaston ottaa haltuunsa\nNeidenburg. Se oli sillä välin itse sinne kääntynyt. XX:n\narmeijaosaston piti suorittaa loppuun sille 27 p:ksi toimeksi annettu\nhyökkäys, etenkin viedä tuimasti eteenpäin 41:stä jalkaväkidivisioonaa.\nV. der Goltzin maanpuolustusdivisioonan piti käydä Hohensteinin\nkimppuun. I reserviosasto ja XVII armeijaosasto vedettiin länttä kohti\nAllenstein-Passenheimiin suojaamalla sitä Ortelsburgin puolelta.\n\n28 p:nä lähdimme varhain Frögenauhun ja seisoimme kylän itäisen\nliikeväylän suulla paljaan taivaan alla. Kenraali v. Scholtz oli\nläheisyydessä. I:een armeijaosastoon meidät yhdisti surkean kehno\nkenttätelefoonijohto. Muitten joukkojen kanssa yhteys oli mahdoton.\n\nVaikutukset, joita lähinnä saimme, eivät suinkaan olleet edullisia.\nNeidenburg tosin oli vallattu. 41:nen jalkaväkidivisioona oli sumussa\nhyökännyt Waplitzin kimppuun, mutta lyöty takaisin. Sillä oli ollut\nsangen suuret tappiot, se oli nyt Waplitzin länsipuolella ja suurella\nhuolestuksella odotti vihollisen vastahyökkäystä. Lähetin sen luo\nupseerin voimavaunulla. Tiedot, jotka hän toi sen tilasta, eivät\nsuinkaan olleet hyviä. Mühlenin luona ei maanpuolustusväki päässyt\neteenpäin. Täällä XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla saattoi vielä\nsyntyä vakava pula, jos vihollinen olisi hyökännyt kootuin voimin.\nTaistelun olisi ainakin täytynyt venyä pitemmäksi. Rennenkampf olisi\nvihdoin voinut lähteä liikkeelle. 41:sen jalkaväkidivisioonan edessä\nvihollinen pysyi toimettomana eikä Niemenin-armeija lähtenyt\nliikkeelle.\n\nXVII:n armeijaosaston yleisesikunnasta toi kapteeni Bartenwerffer\nlentokoneella vihollisen linjain poikki hyviä tietoja armeijakuntansa\nmarssista vihollisen selän taa.\n\nIltapäivällä asema yhä muuttui eduksemme. Hohensteinin länsipuolella\n3:s reservidivisioona ja myöhemmin myös 37:s jalkaväkidivisioona\netenivät ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona tunkeutui\nHohensteiniin. Vihollisen rintama näytti rupeavan horjumaan. Kenraali\nv. Hindenburg tahtoi lähteä Mühleniin. Saavuimme sinne kesken\nohimenevää pakokauhua, jonka saivat aikaan venäläiset sotavangit, niitä\nsuurella joukolla sinne tuotaessa. Se teki ilkeän vaikutuksen ja levisi\nkauas taapäin.\n\nIllalla lähdimme Osterodeen. Valtionvirastot olivat onnettoman\nliikekanta-käskyn johdosta jo lähteneet kylästä. Se tietysti lisäsi\nväestön levottomuutta.\n\nEri joukko-osastojen tilasta emme olleet aivan selvillä. Siitä, että\ntaistelu oli voitettu, ei enää ollut epäilystä. Mutta oli vielä\nepätietoista, tulisiko siitä Cannae. I armeijaosasto sai käskyn\nlähettää osaston Willenbergiin, jonne XVII:nkin armeijaosaston piti\nkääntyä. Venäläisiltä oli paluumatka katkaistava.\n\nYön kuluessa saimme lisää tietoja. XIII venäläinen armeijaosasto oli\nAllensteinistä marssinut Hohensteiniin ja siellä ankarasti ahdistanut\nmaanpuolustusjoukkoja. I reserviosasto oli saapunut Allensteinin\nlounaispuoliseen seutuun, yhä edetessään sen piti sulkea XIII:n\nvenäläisen armeijaosaston ympäri suunniteltu rengas ja päättää täällä\ntaistelu, kun taas I ja XVII armeijaosasto sulkivat muitten osien\npaluutien.\n\nPäätin 29 p:nä aamupäivällä lähteä Hohenburgiin selvittääkseni sinne\nkokoonsulloutuvat joukot. Oli pantava alulle sotatoimet Rennenkampfin\narmeijaa vastaan, etenipä hän taikka jäi paikoilleen.\n\nVielä kuitenkin sattui välikohtaus, ennenkuin vihdoin olimme varmat\nvoitostamme.\n\n29 p:n aamuna saimme lentäjältä tiedon, että etelästäpäin Neidenburgia\nvastaan marssi vihollisen armeijaosasto, tätä kaupunkia lähestyen. Se\nniinikään eteni I:n armeijaosaston selkään, tämä kun rintama pohjoista\nkohti käännettynä taisteli peräytyviä venäläisiä vastaan. Meille\nilmoitettiin, että putoili vihollisen shrapnelleja. Sitten\npuhelinyhteys katkesi. Kaikki voimat, mitä suinkin oli käytettävissä,\npantiin liikkeelle Neidenburgia kohti I:tä armeijaosastoa auttamaan\nodotettavassa taistelussa. Kenraali v. François oli toimitarmollaan\nkuitenkin jo auttanut itse itseään ja vihollinen oli varovaisempi kuin\naseman vuoksi oli tarpeellista.\n\nKun nämä käskyt oli annettu, lähdin Hohensteiniin. Kuljin ensinnäkin\ntaistelukentän poikki. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Hohensteinin\nitäpuolella ahtaantuivat omat kolonnat ja venäläiset vankijoukot\nkokoon. Ei ollut pieni asia saada täällä aikaan järjestystä\nI reserviosasto ja XX armeijaosasto sijoitettiin pitkin\nAllensteinin-Hohensteinin tietä. Armeijan ylikomento siten taas sai\nedes kaksi armeijaosastoa vähitellen lujasti käsiinsä.\n\nTaistelu läheni loppuaan. 3:s reservidivisioona oli tunkeutunut kauas\nvihollisen läpi ja saapunut Neidenburgin itäpuolelle Muschakeniin.\nSekavan metsämaan kautta tänne myöhemmin yhä takaisin virtaavat\nvenäläiset koettivat vielä monesta kohdasta murtaa saksalaisen renkaan.\nVarsinkin Muschakenissa sattui vielä 30 p:nä sangen vakavia, tuimia\ntaisteluita, mutta ratkaisu ei enää voinut muuttua.\n\nKenraali Samsonov ampui itsensä. Hänet haudattiin tuntemattomana\nWillenbergin läheisyyteen. Medaljongista, joka kaatuneelta\nsotapäälliköltä otettiin tuntomerkiksi häntä haudattaessa, saattoi\nhänen puolisonsa, joka oli Saksassa sotavanki-asioissa, päästä haudasta\nselville.\n\nVangiksi joutuneet komentavat venäläiset kenraalit tulivat Ostrodeen ja\nilmoittautuivat kenraali v. Hindenburgille.\n\nVanki- ja saalisluvut ovat tunnetut.\n\nVihollisen veritappiotkin olivat ankarat. Se laajalle levinnyt juttu,\nettä venäläisiä muka oli tuhansittain ajettu soihin, joihin he muka\nhukkuivat, on satua. Suota ei ollut missään lähimaillakaan.\n\nYksi maailmanhistorian loistavimpia taisteluita oli täten taisteltu, ja\ntämän suurtyön olivat suorittaneet joukot, jotka olivat taistelleet\nviikkoja, osaksi onnettomasti. Siitä saamme kiittää rauhanaikaisia\narmeijalaitoksiamme. Tämä taistelu on johtajille, joukoille,\nupseereille ja sotamiehille, koko isänmaalle kunniakas lehti.\n\nSaksa ja Itävalta-Unkari riemuitsivat -- maailma vaikeni. Taistelulle\nannettiin minun ehdotuksestani Tannenbergin taistelun nimi muistoksi\nsiitä taistelusta, jossa Saksalainen ritarikunta joutui tappiolle\nLiettuan ja Puolan yhdistettyjä armeijoja vastaan taistellessaan.\nSalliiko saksalainen nyt, kuten silloin, että liettualainen ja\nvarsinkin puolalainen käyttää voimattomuuttamme hyväkseen ja tekee\nmeille väkivaltaa? Tuleeko vuosisatoja vanhan saksalaisen kulttuurin\ntuhoutua?\n\nEn voinut täydestä sydämestäni iloita tästä valtavasta voitosta;\nRennenkampfin armeijan tuottama hermorasitus oli ollut liian ankara.\nMutta ylpeitä olimme tästä taistelusta. Läpimurto ja kierto, rohkea\nvoitontahto ja päämäärän viisas rajoittaminen olivat tämän voiton\nmeille tuottaneet. Huolimatta siitä, että idässä olimme vastustajaamme\nheikommat, oli meidän onnistunut taistelutantereelle yhdistää melkein\nyhtä suuret voimat kuin vihollisella oli. Ajattelin kenraali kreivi\nv. Schlieffeniä ja kiitin tätä oppimestaria.\n\nAllensteinin protestanttisessa kirkossa kenraali v. Hindenburg ja minä\nsyvällä liikutuksella kiitimme kaikkivaltiasta Jumalaa.\n\nMinulle ei jäänyt hetkeäkään aikaa lepoon. Minun täytyi valmistaa\narmeijan ryhmitystä sotatoimien jatkamista varten. Oli tavattoman\nvaikea tehtävä taistella toinen taistelu loppuun ja seuraavaa\nvalmistella. Tällä välillä oli sanomattoman paljon järjestettävää.\nVankien poiskuljetusta oli kiirehdittävä. Aseman epävarmuuteen nähden\noli niiden suuri luku itsessäänkin rasitus.\n\nSain II luokan rautaristin ja kiinnitin sen ylpeänä rintaani. Kun\najattelen Liègiä ja Tannenbergiä, täyttää vielä nytkin oikeutettu\ntyydytys sydämeni. Rautaristin II luokka on sodan varressa sitten\nmenettänyt arvonantoaan; se on kovin valitettava, vaikka tosin\nluonnollinen ilmiö. Jokaisen, joka on sen rehellisesti ansainnut,\npitäisi ylpeydellä sitä kantaa.\n\n\nIV.\n\nLännessä oli Saksan aseitten voittokulkua jatkunut. Armeijan ylijohto\nluuli sen vuoksi voivansa lännestä lähettää kolme armeijaosastoa 8:nnen\narmeijan vahvistukseksi. Tannenbergin taistelun alussa saimme\nsähkösanoman, joka toi tiedon näistä apujoukoista. Minulta myöhemmin\nkysyttiin, voitaisiinko yksi armeijaosasto pitää edelleenkin lännessä.\nMinä kun en ollut apuväkeä pyytänytkään, suostuin tähän. Tuli vain\nkaksi armeijaosastoa, kaartin reserviosasto ja XI armeijaosasto, sekä\n8:s ratsuväkidivisioona. Liian aikainen oli päätös heikontaa itseämme\nlännessä. Valitettavasti emme voineet idässä sitä oivaltaa, lännestä\nsaamamme tiedot olivat olleet niin suotuisat. Erikoisen paljon merkitsi\nvielä se, että itään lähetetyt vahvistusjoukot otettiin ratkaisua\ntavoittelevasta oikeasta sivustasta eikä vasemmasta, joka nyt oli liian\nvahva, kun Lothringissa oli taistelu päättynyt. Sinne jätettiin yksi\narmeijaosasto, joka oli kolmanneksi määrätty itään.\n\nGalitsiassa asema oli nyt jo käynyt epäedulliseksi. Venäjän sotajoukon\npääosa oli hyökännyt Itävalta-Unkarin armeijoja vastaan elokuun\nlopulla ja lyönyt ne Lembergin itäpuolella. Itävalta-Unkarin armeija\nei sodan alussa ollut täysipätöinen sotasuure. Jos meillä todella\nennen sotaa olisi ollut hyökkäysaikeita, olisi meidän täytynyt\nvaatia Itävalta-Unkaria parantamaan sotavoimaansa. Valtakunnan\nrautatieverkkoakin olisi pitänyt täydentää, se kun oli aivan\nriittämätön. Siitä huolimatta oli suuri erehdys, että jätimme sen\ntekemättä. Kolmiliitto oli vain poliittinen liitto. Ranskan ja Venäjän\nvälisellä liitolla sitä vastoin oli nimenomaan sotilaallinen luonne.\nSiitä johtui, että vihollisemme pääsivät meistä paljon edelle.\n\nVälipuheemme Itävalta-Unkarin kanssa yhteisen sodan varalta olivat\nniinikään puutteelliset. Kenraali kreivi v. Schlieffen pelkäsi\nsalaisuuden kavaltamista, joka todella on tapahtunutkin. Yhteisiä\nsotatoimia varten oli vain karkea suunnitelma. Itävalta-Unkarin\narmeijan hyökkäys Sanin taa oli oikeutettu vain siinä tapauksessa,\nettä se yksin oli Venäjän armeijaa voimallisempi, kuten useat\nitävalta- unkarilaiset upseerit otaksuivatkin, taikka että me saatoimme\nsamalla kulkea Narewin poikki vahvoin voimin. Mutta sitä me emme\nvoineet, syystä ettei viimeisestä armeijanvahvistus-laista saatukaan\ntulokseksi niitä kolmea armeijaosastoa, joita yleisesikunta toivoi. Nyt\noli sitä paitsi korvattava Italian puuttuminen länsirintamalla.\n\nVanhempain Italian kanssa tekemäimme sotilaallisten välipuheitten\nmukaan piti Elsassiin tulla kolme italialaista armeijaosastoa ja kaksi\nratsuväkidivisioonaa, kun taas armeijan pääosa, rannikkotykistöä lukuun\nottamatta, oli koottava Ylä-Italiaan Ranskan rajalle. Laivaston piti\nsamalla pyrkiä katkaisemaan Ranskan yhteys sen pohjoisafrikkalaisen\nsiirtomaavaltakunnan kanssa. Jonkun aikaa otettiin nämä välipuheet\nlukuun. Sitten ne jäivät. Italian yleisesikunnan päällikön, kenraali\nPollion nimenomaisesta pyynnöstä näitä toimenpiteitä sitten uudelleen\nkehitettiin.\n\nKesällä 1914, vähän ennen sodan syttymistä, kenraali Pollio kuoli.\nRanskan ei kaakkoisrajalleen tarvinnut jättää ainoatakaan miestä. Se\nsaattoi lähettää meitä vastaan kaikki, se kun tarkkaan tiesi, ettei\nItalia sodassa astuisi meidän puolellemme. Entinen liittolaisemme\nvahingoitti meitä sen kautta aivan suunnattomasti. Sen vaarallinen\nasema Englantiin nähden oli ilmeinen. Ristiriita Itävalta-Unkarin\nkanssa oli olemassa. Nämä suhteet olivat vanhat, mutta eivät ne\nestäneet Italiaa tekemästä liittoaan Itävalta-Unkarin ja meidän\nkanssamme. Sillä oli ollut siitä paljon etua. Saatoimme edes odottaa,\nettä Italia tuntisi meihin nähden velvoitusta. Terve kansallinen\nitsekkyys on ymmärrettävä, sen tulee elää joka kansassa. Mutta on\neetillisiä lakeja, joita ei saa rikkoa. Sen Italia teki. Tyytyköön\nsiihen, että meillä on huonot ajatukset sen käytöksestä neljänä\nsotavuotena.\n\nItävalta-Unkarin armeijan vaikea asema elokuun lopulla sangen suurta\nvenäläistä ylivoimaa vastassa oli ilmeinen. Itävalta-Unkarin\nyleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Conrad, oli täysin oikeutettu\ntekemäänsä vaatimukseen, että meidän piti marssia Narewin yli. Tämä ei\nkuitenkaan ollut mahdollista siihen nähden, että 8:s armeija yhä vielä\noli Rennenkampfin armeijaan verraten heikko. Millä hetkellä tahansa\nRennenkampf saattoi Allensteinin-Elbingin linjaa vastaan etenemällä\npysäyttää meidän etenemisemme Mlawan-Pultuskin linjaa vastaan. Ei ollut\nmuuta neuvoa, kuin ensinnä tehdä tilit venäläisen Niemenin-armeijan\nkanssa.\n\nRennenkampf tosin oli Tannenbergin taistelun vaikutuksen alaisena\nvienyt etujoukkonsa jonkun kilometrin taapäin, mutta näytti kuitenkin\naikovan jäädä Pregelin ja Mauer-Seen välille. 8:nnen armeijan täytyi\ntaistella uusi taistelu ja sitä varten koota kaikki voimansa. Tämän\naikomuksen toteuttamiseksi vietiin lännestä saadut apujoukot\nAllensteinin-Elbingin välille ja entinen 8:s armeija koottiin linjalle\nWillenberg-Allenstein olemaan valmiina eteenpäin marssimaan. Soldaun\nluo jäi rajan suojaksi vain heikkoja voimia; niiden piti Mlawan\nsuuntaan marssien kulkea Puolan rajan poikki.\n\nJoukkojen sijoituksen päätettyämme tahdoimme Pregelin ja Mauer-Seen\nvälillä käydä Rennenkampfin leveän rintaman kimppuun ja Lötzenin kautta\nja vielä kauempaa etelästä kiertää hänen vasemman siipensä. Äärimmäisen\neteläsivustamme tehtäväksi jäi armeijan turvaaminen Augustowia ja\nOssowietzia vastaan, jonne saattoi arvata vihollisen purkavan\nsotaväkeä. Paraillaan koossa olevan 8:nnen armeijan piti siten\ntaistella kolmessa ryhmässä Pregelin ja Mauer-Seen välillä Lötzenin\nitäpuolella ja Eyckin suunnalla.\n\nSyyskuun alussa seisoivat eteenpäin marssiin valmiina:\n\nVeikselin linnain sota-varusväki Soldaun luona.\n\nv. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Neidenburgin luona.\n\n3:s reservidivisioona ja I armeijaosasto Willenbergin, Ortelsburpin\nluona, I ratsuväkibrigaadi Johannisburgin länsipuolella.\n\nXVII armeijaosasto Passenheimissa.\n\nXX, XI armeijaosasto ja I reserviosasto Allensteinissa ja kahden puolen\nsitä.\n\nKaartin reserviosasto levitti rintamaansa Elbingistä Passargen\nalijuoksua kohtaan.\n\n8:s ratsuväkidivisioona marssi Lötzenin suunnalle.\n\nI ratsuväkidivisioona ilman I:stä ratsuväkibrigaadia seisoi vielä\nNiemenin-armeijan rintaman edessä, senkin piti kulkea Lötzenin kautta\neteenpäin.\n\nKönigsbergin pääreservi piti Deime-linjaa hallussaan.\n\nPosenin pääreservi ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona\naiottiin myös tuoda avuksi, mutta ne eivät enää ennättäneet siksi\najoissa, että olisivat voineet taisteluun osaa ottaa.\n\nI:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston kolonnain ja kuormastojen,\njotka alkuaan olivat peräytymässä Passargen taa, oli täytynyt suorittaa\nsangen vaikeita liikkeitä. Ne olivat kuitenkin lopulta ilman kovin\nsuuria hankauksia päässeet oikealle rintamaansijoittumisalueelleen.\n\nVenäläistä ratsuväkeä, jonka edestä I:sen ratsuväkidivisioonan oli\ntäytynyt väistyä, oli joksikin aikaa tunkeutunut kauas länttä kohti\naina alas Passarge-Wormdittiin saakka, mutta mitään sotilaallista\nvahinkoa se ei ollut aikaan saanut. Niinpä se käsittämätöntä kyllä oli\njättänyt Elbing-Königsbergin suuren radan hävittämättä.\n\nMeille tietysti oli sangen tärkeätä saada pian uudelleen liikekuntoon\nrautatiet ja ennen muita ne, jotka Gumbinnenista takaisin marssiessamme\nolimme katkaisseet. Etenkin oli Korschenin asema tärkeä. Se oli pitänyt\nhävittää perusteellisesti. 48 tuntia sen jälkeen kuin saimme sen\nhaltuumme, oli se jälleen käyttökunnossa. Tässä oli eduksi, ettei\nhävitystyö ollutkaan ollut niin perinpohjainen kuin olin odottanut.\nJoukoilla ei vielä ollut kokemusta. Erikoiset teknilliset ohjeet ovat\ntarpeen. Olen siitä tulevaisuuden varalle oppinut.\n\n\nV.\n\nEteneminen Rennenkampfin armeijaa vastaan alkoi syyskuun 4:ntenä.\n7 p:nä asetuimme kaartin reserviosaston, I:n reserviosaston, XI:n\nja XX:n armeijakunnan kanssa vihollisen asemien eteen linjalle\nWehlau-Gerdauen-Nordenburg-Angerburg Pregelin ja Mauer-Seen välille ja\nseuraavana päivänä suunnitelmallisesti kävimme sen kimppuun. Taistelut\neivät menestyneet suotuisasti varsinkaan XX:n armeijakunnan kohdalla.\nVenäläinen teki siellä voimakkaan vastahyökkäyksen. Vihollisen asemat\nolivat vahvat ja taitavasti rakennetut. Emme niillä taisteluneuvoilla\nja ampumatarpeilla, mitä meillä oli koskaan olisi niitä käsiimme\nsaaneet, elleivät aiottu kiertoliike Lötzenin kautta ja linnoitettu\njärvisulku olisi tehonneet.\n\nEi tila Lötzenin itäpuolellakaan alussa näyttänyt hyvältä, vaikka\nkaupunki itse olikin urhoollisesti pitänyt puoliaan. XVII armeijaosasto\nynnä 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona, jotka olivat edenneet\nlinnoituksen kautta, pääsivät sen luoteispuolella järviseudussa 8 ja 9\np:nä vain hitaasti eteenpäin. Kruglaukenin ja Possessernin luona niiden\ntäytyi taistella ankaria taisteluita. I armeijaosasto, joka oli edennyt\nNikolaikenin ja Johannisburgin kautta, oli järvilinjan itäpuolella\nvietävä sangen jyrkkään pohjoista kohti. 9 p:n illalla se helpotti\nXVII:n armeijaosaston ahdinkoa, 3:s reservidivisioona, jonka jälkeen\noli lähtenyt v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, marssi yhä\nedelleen suuntaa Bialla-Lyck. Jo syysk. 8 p:nä ne Biallan luona\nkohtasivat vahvasti ylivoimaisen vihollisen.\n\nTämäkin sotatoimi oli kuulumattoman rohkea. Niemenin-armeija ja sen 24\njalkaväen-divisioonaa oli jo sinänsä hyvin paljon voimallisempi 8:tta\narmeijaa ja sen 15 tai 16 divisioonaa. Venäläisissä divisioonissa sitä\npaitsi oli 16, meikäläisissä vain 12 pataljoonaa. Venäläisten\nsotavoimain lisäksi tuli vielä neljästä kuuteen divisioonaa, jotka\nolivat koolla Ossowietzin ja Augustowin seuduilla. Joka hetki ja mille\npaikalle tahansa voitiin nämä joukot koota meitä vastaan valtavaksi\nylivoimaksi. Oikea sivustamme järvien itäpuolella varsinkin oli\nvaarassa. Se olisi voitu musertaa. Emme hetkeäkään epäröineet uskaltaa\ntappelua tässäkin tilanteessa. Etevämpi harjoituksemme oli meidän\npuolellamme. Tannenberg oli meille tuottanut suuren ylivoiman.\n\nYlikomento olisi mielellään suonut, että oikea sivusta olisi ollut\nvahvempi. Sitä varten oli yksi XX:n armeijaosaston divisioona lähetetty\njärvien länsipuolelle käytettäväksemme. Mutta se oli annettava\nkenraalikomennolle taas takaisin. Ne neljä armeijaosastoa, jotka\nkävivät vihollisen rintaman kimppuun, olivat levitettyinä 50 kilometrin\nmatkalle, joka sentään oli sangen suuri matka. Lisäksi kaartin\nreserviosaston kenraalikomento pelkäsi venäläisten hyökkäystä vastaansa\nja siitä syystä vetäytyi enemmän kokoon. Pohjoissivustan täytyi pitää\nkiinni Pregelistä, muutoin saattoi 8:s armeija tulla siltä puolelta\nkierretyksi. Kiertävää sivustaa ei voitu tehdä vahvemmaksi kuin alkuaan\noli määrätty. Meidän täytyi odottaa, kuinka hyvin tai huonosti\nhyökkäyksemme luonnistuisi. Aseitten täytyi tässäkin ratkaista. Meidän\nvain täytyi tehdä kaikki turvataksemme menestyksen, johon pyrimme.\n\nSyysk. 10:ntenä saapui varhain ratkaiseva tieto, että vihollinen oli\nyön kuluessa k:lo 9:stä illalla Gerdauenin pohjoispuolella II\nreserviosaston edestä jättänyt asemansa -- arvatenkin I:n ja XVII:n\narmeijaosaston jatkuvain taistelujen johdosta. Reserviosasto oli\ntunkeutunut asemiin ja aikoi kulkea eteenpäin. Helppo on kuvitella,\nminkä riemastuksen tämä päämajassa synnytti. Jälleen oli saavutettu\nsuuri menestys, ei vielä kuitenkaan ratkaisua. Venäjän armeija ei vielä\nsuinkaan ollut lyöty. Tötzenin koillispuolella saavutimme vain\npaikallista menestystä. Meidän tuli nyt kaikella mahdollisella tarmolla\najaa takaa rintamalla ja tunkeutua peräytyvän vihollisen sisään, sillä\nvälin kuin kiertävä sivusta Romintenin nummen itäpuolitse eteni\nWirballenin-Kownon tietä kohti. Tahdoimme täten, mikäli mahdollista\ntunkea venäläiset Memeniä kohti. Samalla oli kuitenkin otettava lukuun,\nettä Rennenkampf vieläkin kauempaa etelästä tulevain apujoukkojen\nkeralla kykeni mihin suuntaan tahansa tekemään voimallisen hyökkäyksen.\nLinjamme olivat kaikkialla sangen ohuet, mutta molemmat pohjoiset\nryhmät, joita Mauer-See oli tähän saakka toisistaan erottanut, olivat\njälleen yhtyneet. Tilanne jäi edelleenkin tavattoman jännittyneeksi.\n\nJoukkomme ryhtyivät uusiin tehtäviin. Niiden tuli uupumatta ajaa\nvihollista takaa monta tietä marssien ja läheistä yhteyttä keskenään\npitäen ja käydä sen kimppuun, milloin se yritti vastarintaan asettua.\nSamalla oli kuitenkin odotettava naapurikolonnain ryhtymistä\npaikallisiin kiertoliikkeihin, jotta tappiot olisivat pienemmät. XVII:n\nja varsinkin äärimmäisenä oikealla sivustalla olevan I:n armeijaosaston\nja 1:sen ja 8:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi tuon tuostakin tehdä\nkiertoliikkeitä. Eri osien marssisuunnat olivat, vasemmalta sivustalta\nalkaen, osapuilleen seuraavat:\n\n    Königsbergin pääreservi    Königsberg -- Tilsit,\n    Kaartin reserviosasto      Grosss-Audowöhnen,\n    I reserviosasto            Insterburg-Pillkallen,\n    XI armeijaosasto           Darkehmenin pohjoispuolitse,\n                                 Gumbinnen-Stallupönen,\n    XX armeijaosasto           Darkehmen, Wirballenin-Wyshtyter-järven\n                                 puolitiehen,\n    XVII armeijaosasto         aivan Romintenin nummen pohjoispuolitse\n                                 Wyshtynjetziin,\n    I armeijaosasto            aivan Romintenin nummen eteläpuolitse\n                                 Marjampolia kohti,\n    8:s ja 1:nen ratsuväki-    I:n armeijaosaston edellä\n    divisioona                   Wirballenin--Kownon tietä kohti.\n\nLiikkeet eivät menestyneet juuri niin, kuin olin toivonut. Ystävää ja\nvihollista oli vaikea erottaa toisistaan. Joskus ampuivat omat kolonnat\ntoisiaan. Joukot kävivät liian tuimasti rintamain kimppuun, eivätkä\nodottaneet naapurikolonnain tointa. Pahin vastus kuitenkin oli, että XI\narmeijaosasto syysk. 11 p:nä ilmoitti suuren ylivoiman käyneen\nkimppuunsa. Moinen tapaus oli mahdollinen, meidän täytyi ottaa se\nlukuun. Rintama tarvitsi, kun molemmanpuoliset voimasuhteet olivat\nsemmoiset kuin ne olivat, kiertäväin osastojen välitöntä taktillista\napua. Meidän täytyi sen vuoksi johtaa XVII ja I armeijaosasto jyrkemmin\npohjoista kohti, kuin alkuaan aikomuksemme oli. I:n armeijaosaston\notaksuma osoittautui muutaman tunnin kuluttua vääräksi. Kiertävälle\nsivustalle oli kuitenkin jo lähetetty käsky. Myöhemmin armeijakunnat\njälleen suunnattiin takaisin, mutta ainakin puolen päivää oli\nmenetetty.\n\n8:s armeija toimi erinomaisesti. Koko eteneminen, jonka kuluessa\nneljänä päivänä vallattiin maata paljon yli 100 kilom., oli näille\npitkiä taisteluja kestäneille ja kaikenlaisia rasituksia kärsineille\njoukoille loistava voittoretki. Tämä koski varsinkin 8:nnen armeijan\nentisiä joukko-osastoja; kaartin ratsuväkiosasto ja XI armeijaosasto\nolivat lännessä Namurin luona urhoollisesti taistelleet, mutta\nkuitenkin oli niillä tähän saakka ollut helpommat päivät.\n\nTaistelun tulos ei ollut yhtä silmäänpistävä kuin Tannenbergin\ntaistelun. Vihollista ei ahdistettu selän puolelta; se ei ollut\nmahdollista. Vihollinen ei jäänyt paikoilleen, vaan lähti pois; siten\noli vain rintaman ja sivustain takaa-ajaminen mahdollista. Tannenbergin\nluona saimme yli 90.000 vankia, nyt 45.000. Mutta mitä olevissa oloissa\noli mahdollista saavuttaa, se saavutettiin.\n\nRennenkampf ei yleensä näytä ajatelleenkaan vakavaa vastarintaa.\nAinakin hän sangen varhain alkoi paluumarssinsa ja marssi yötkin.\nLentäjämme olivat nähneet tallatuita kolonnanteitä, mutta tiedot olivat\nolleet liian epämääräisiä. Venäläinen oli mestari panemaan toimeen\nperäytymisiä ja teistä sivussakin kuljettamaan joukkoja kenttien ja\nmetsäin halki.\n\nHellittämättömät liikkeemme yhdessä kiertoliikkeen kanssa ajoivat\nperäytyvän venäläisen armeijan kulkemaan niin terävään edellämme, että\nse oli hajaannustilassa Niemenin yli päästessään. Sitä ei lähiviikkoina\nenää tarvinnut pitää täysiarvoisena taistelumahtina, ellei venäläinen\nsaattanut sille hankkia vereksiä voimia.\n\nMasurin-järvien taistelu ei ole saanut osakseen niin suurta\ntunnustusta, kuin se ansaitsee. Se oli suuresti suunniteltu ja\nsuunnitelmallisesti toimeen pantu ratkaiseva taistelu erinomaisen\nsuurta ylivoimaa vastaan; suuret vaarat liittyivät siihen, mutta\nvihollinen oli voimistaan tietämätön. Se ei edes ryhtynyt\nlopputaisteluun, vaan vältti sen hätäisen peräytymisen kautta, joka\nmeidän painostuksemme johdosta sai paon luonteen.\n\nSyrjässä suuresta tappelukentästä olivat 3:s reservidivisioona\ntarmokkaan johtajansa kenraali v. Morgenin johdolla ja v. der Goltzin\nmaanpuolustusdivisioona syysk. 8:ntena Biallan luona sangen hyvällä\nmenestyksellä taistelleet suurta vihollisen ylivoimaa vastaan ja\nlyöneet saapuvat apujoukot. Sen kautta ne olivat torjuneet suuren\nvaaran, joka uhkasi kauempana pohjoisessa taistelevaa armeijaa.\nOssowietzin kohdalla jäi kenraali v. der Goltz asemilleen. Kenraali v.\nMorgen ankarin taisteluin valloitti Augustowin ja Suwalkin.\nSuuriruhtinas Nikolain aikomus huojentaa Rennenkampfin asemaa siltä\npuolelta meni myttyyn.\n\nSyysk. 13 p:nä taistelu pääasiallisesti oli päättynyt.\n\nJoukkojen sijoitus oli mainittuna päivänä suunnilleen tämä:\n\n  Linnoitusjoukot kenraali v. Mühlmannin johdossa Mlawan luona,\n  v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Ossowietzin edustalla,\n  3:s reservidivisioona Augustowin-Suvalkin luona,\n  1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona kaukana edellä Marjampolin suunnalla,\n  I armeijaosasto kaukana edellä Marjampolin suunnalla,\n  XVII armeijaosasto Wyschtynjetz--Wirballenin linjan etupuolella,\n  XX armeijaosasto Wyschtynjetz--Wirballenin linjan etupuolella,\n  XI armeijaosasto Wirballenin pohjoispuolella,\n  I reserviosasto Wladislawowissa,\n  Kaartin reserviosasto jo perääntyneenä Wehlaun koillispuolella,\n  Königsbergin pääreservi: Tilsitissä.\n\nTaistelukentän keskustaan oli täten joutunut hyvin lähekkäin useita\narmeijakuntia. Osaksi niiltä jo puuttui tilaa ja sotatointen\njatkamiseen ne olivat ensimmäisinä valmiina käytettäviksi. Jo silloin\nkun lähdettiin Rennenkampfia vastaan etenemään, ei voinut enää olla\nepäilystä siitä, ettei eteneminen missään tapauksessa tulisi kulkemaan\nNiemenin yli. Minun aikomukseni oli, että Rennenkampfin kanssa välimme\nselvitettyämme edettäisiin Itä-Preussin itärajaa suojaamalla\nkäytettävin voimin etelärajan poikki Narewia vastaan, jotta päästäisiin\nvälittömämpään yhteistoimeen Itävalta-Unkarin armeijan kanssa siihen\nsuuntaan kuin kenraali v. Conrad oli ehdottanut. Minulla ei silloin\nvielä ollut tietoa siitä ankarasta tappiosta, jonka Itävalta-Unkarin\narmeija sillä välin oli kärsinyt. Mainittuun ajatussuuntaan käyviä\nmääräyksiä oli jo annettu, mutta niitä ei enää toteutettu.\n\n\nVI.\n\n8:nnen armeijan koko voittoretken aikana Allensteinin seuduilta\naina vihollisen alueelle saakka oli armeijan-ylikomento seurannut\nlähellä joukkojen perässä. Olen aina pitänyt kiinni siitä,\nettä meidän tulee pysyä mitä lähimmässä kosketuksessa johtajien ja\njoukkojen kanssa. Se oli käskyjen lähettämisen ja tietojen saamisen\nvuoksikin ehdottoman välttämätöntä: teknilliset sananlähetyskeinot\nolivat vielä epätäydelliset. Itä-Preussin maakunnassa olivat\nkaukopuhelumahdollisuudet vielä koko vaatimattomat. Virkamiehet olivat\nosaksi jättäneet virkansa. Kipinäasemista oli hyvä apu, mutta niitä ei\nollut muuta kuin ratsuväellä ja armeijan ylikomennolla. Minun täytyi\nsen vuoksi ensi sijassa turvautua voimavaunuun ja lähettää esikunnan\nupseereja. Vapaaehtoisen autojoukon herrat vaununkuljettajat ovat\ntoimineet varsin etevästi. He suorittivat matkoja, jotka muistuttivat\nuhkarohkeimpia partioratsastuksia. Ne muutamat lentäjät, mitä meillä\noli, tarvitsin välttämättömästi tiedusteluun, sanan lähettämiseen en\nvoinut niitä käyttää. Huolimatta tiedonantokeinojen niukkuudesta\nonnistui meille kuitenkin aina olla selvillä asioista ja ajoissa\nsaattaa perille armeijan ylikomennon käskyt. Puhuin itsekin\npaljon kaukopuhelimella, kannustin toimeen, missä se näytti\ntarkoituksenmukaiselta, ja sekaannuin asiaan, missä se koko yrityksen\nonnistumiselle oli välttämätöntä. Tämä persoonallinen seurustelu\npäälliköiden kanssa oli hyödyksi, se tarjosi tilaisuuden saada\nvälittömästi tietoja ja välittömästi vaikuttaa.\n\nMeillä oli koko jakso uusia majoja. Niistä paikoista, mihin tulimme,\noli Nordenburg ensimmäinen, joka oli pitemmän aikaa ollut venäläisten\nhallussa. Se oli käynyt aivan uskomattoman siivottomaksi. Tori oli\ntörkyä täynnään. Huoneet oli iljettävästi liattu.\n\nInsterburgissa asuimme Dessauer Hofissa, samassa kortteerissa, josta\nRennenkampf oli vast'ikään lähtenyt. Suuriruhtinas Nikolai\nNikolajevitshkin kuuluu vasta sangen myöhään lähteneen kaupungista.\n\nSaimme tilaisuuden tarkemmin katsella venäläisten asemia. Syvä\nkiitollisuuden tunne valtasi meidät kaikki, ettei meidän tarvinnut\nniitä väkirynnäköllä vallata. Se olisi maksanut paljon verta.\n\nSuuri osa venäläisestä sotaväestä käyttäytyi elokuussa ja syyskuussa\nItä-Preussissä mallikelpoisesti. Viinikellareita ja varastoja\nvartioitiin. Insterburgissa Rennenkampf piti yllä kovaa kuria. Mutta\nsota tuotti kuitenkin sanomattoman paljon kurjuutta ja paljon kauhua.\nKasakat olivat julmia ja raakoja, he polttivat ja ryöstivät. Paljon\nasukkaita surmattiin, naisille tehtiin väkivaltaa, väestöstä osa\nkuljetettiin pois. Enimmäkseen oli tämä aivan järjetöntä. Turhaan saa\nkysyä syytä. Väestö ei vähimmälläkään tavalla vastustanut venäläisiä.\nSe alistui eikä ottanut taisteluun osaa, mikä olikin meidän\nkäsityksemme mukaan oikein. Venäläiset ovat vastuunalaiset näistä\nilkitöistään.\n\nRaskaasti oli venäläinen armeija rasittanut Itä-Preussiä. Nyt olimme\nylpeät siitä, että olimme saksalaisen maan vapauttaneet vihollisesta.\nVäestön riemu ja kiitollisuus olivat suuret. Maata ei ole sitä varten\npelastettu, että se joutuisi muukalaisen ikeen alle. Moisesta häpeästä\nmeitä varjelkoon taivas.\n\nInsterburgissa olimme syysk. 14 p:nä täysin tietoisina voitosta ja\nsuurista saavutuksista. Sitä suurempi yllätys oli minulle, kun minut\nmäärättiin esikuntapäälliköksi eteläarmeijaan, joka oli kenraali v.\nSchubertin johdolla muodostettava Breslauhun.\n\n\nVII.\n\nLännessä oli saksalaisten eteneminen päättynyt peräytymiseen. Saksan\nlänsiarmeijan oikea sivusta oli liian heikko eikä kaartanut kyllin\nkaukaa, kaartin reserviosaston ja XI:n armeijaosaston pois lähettäminen\nolivat vaikuttaneet tuhoisasti. Sivustaa päinvastoin olisi tullut\nvahvistaa Lothringista ja Elsassista otetuilla joukoilla. Niin\nedellytti kenraali kreivi v. Schlieffenkin tutkimuksissaan. Hänen\nkäsityksiään vastaan oli toimittu siinäkin, että sinne marssivat\nsaksalaiset joukot vietiin niin etäälle Luneville-Epinalin linjaa kohti\nja että ne sinne takertuivat. Se olisi ollut koko armeijan kohtalo,\nellemme olisi edenneet Belgian kautta, vaan olisimme pitäneet oikean\nsivustan Longwyn eteläpuolella. Sillä välin kuin me olisimme\nvuodattaneet vertamme Verdunin-Belfortin linjan ranskalaisten\nsalpalinnoitusten luona, olisi oikeanpuoleinen sivustamme joutunut\nBelgian puolelta Belgian, Ranskan ja Englannin yhdistetyn hyökkäyksen\nalaiseksi ja lyöty. Samalla olisimme menettäneet alareiniläisen\nteollisuusalueemme. Se olisi ollut varma häviömme.\n\nArmeija oli saanut käskyn peräytyä Marnelta, syylläkö vai syyttä, siitä\nen ole koskaan voinut saada selvyyttä.\n\nSodan täytyi nyt kestää kauan, isänmaalta vaadittaisiin suunnattomia.\nOli tullut se hetki, että Saksassakin kaikki täytyi kohdistaa sotaan ja\noli aljettava suurisuuntainen valistustyö. Olin hämmästyksissäni\nmielialasta, jonka Berliinissä tapasin lokakuun lopulla 1914. Asemamme\näärettömästä vakavuudesta ei huomannut jälkeäkään.\n\nOli ankara ja kohtalokas tapaus, ettei Saksa kahdenliiton ollessa\nmiesluvultaan heikompi ja vihollisten ympäröimänä rohkealla iskulla\nvoittanut sotaa, johon se oli pakotettu, ja tuottanut tappiota\nmiesluvun puolesta voimallisemmalle, mutta huonommin opetetulle\nviholliselle. Nyt oli lukuun otettava, että armeijat sodan kuluessa\nopetukseen nähden kävisivät tasasuhtaisemmiksi, vaikka saatoimmekin\ntoivoa, että vakaantuneet traditsionit vielä kauaksi aikaa takaisivat\nSaksan armeijalle jonkinlaisen etevämmyyden. Vakinaisten upseerien\nsuuri puute saattoi arveluttaa. Joka tapauksessa oli tehtävä kaikki\nmitä suinkin voitiin tehdä sotataitomme etevämmyyden säilyttämiseksi,\nettei vihollisen suurempi miesluku kävisi liian tuntuvaksi.\n\nVarsinkin täytyi meidän ottaa lukuun se, että Englanti käyttäisi aikaa\npuolustusvoimainsa vahvistamiseksi ja laivastonsa lisäksi vielä\nhankkisi vahvan armeijan. Miehiä sillä kyllä oli. Tämän vuoksi\nemme saaneet vähääkään laiminlyödä voittaaksemme vielä sittenkin\nsodan. Saksasta oli tehtävä asestettu sotaleiri. Se olikin\nuudenvuodentoivotukseni, jonka v:n 1915 tammikuun 1 päiväksi lähetin\neräälle sanomalehdelle. Ylin armeijanjohto oli syksyllä 1914 ja\ntalvella 1914/15 luonut 18-20 divisioonaa. Teimme uusia divisioonia\nmaanpuolustus- ja nostoväkiryhmityksistä. Aluksikin vähensimme\ndivisioonan pataljoonaluvun 12:sta 9:ään ja muodostimme täten\nvapautuneista pataljoonista uusia divisioonia, antaen niille tykistöä\nja erikois-aselajeja. Paljon saimme aikaan, useissa suhteissa jäi\nsaavutuksemme kuitenkin vaillinaiseksi.\n\n8:s armeija olisi nyt täydelleen voinut luovuttaa armeijaosastoja\nlänteen. En tiedä, onko tämä ollut ylimmässä armeijanjohdossa harkinnan\nalaisena vai eikö Itävalta-Unkarin armeijan asema ensinkään suonut\nsijaa semmoiselle ajatukselle. Tämä armeija oli, kuten nyt\nvalitettavasti sain nähdä, täydelleen lyöty ja peräytyi Sanin yli mitä\nsuurimpia tappioita kärsien. Venäläinen seurasi perässä. Venäläisten\nhyökkäys Mähriin ja sitten Ylä-Schlesiaankin kävi mahdolliseksi.\nItävalta-Unkarin armeijaa oli autettava, jos mieli pelastaa se\ntuhoutumasta. 8:nnen armeijan eteneminen Narewin poikki, jota syyskuun\nalussa oli ajateltu, olisi ollut tuulentupa. Apua oli annettava heti\neikä se voinut olla liian tehokas. Länttä emme voineet vahvistaa.\n\nKäskyssä, jonka 14 p:n iltana sain Insterburgiin, lausuttiin, että\nkaksi 8:nnen armeijan armeijaosastoa muodostaisi Ylä-Schlesiassa\neteläarmeijan. Tämä näytti vain torjumista ja suojelusta tarkoittavalta\ntoimelta. Ei missään tapauksessa se riittänyt edes johonkin määrään\npalauttamaan maassa asemaa ennalleen. Me emme saaneet vain torjua,\nmeidän tuli myös toimia. Kaukopuhelussa sen vuoksi heti ehdotin\nylimmälle armeijanjohdolle ja vielä kenraali v. Moltkelle\npersoonallisestikin, että 8:nnen armeijan pääosa ja vast'ikään\nylennetty kenraalieversti v. Hindenburg lähetettäisiin Ylä-Schlesiaan\nja Poseniin. Vain heikkoja osia oli jätettävä Itä-Preussin suojaksi\nsenkin varalta, että Venäjä vereksin voimin uudelleen hyökkäisi tähän\nonnettomaan maahan. Minä tosin sentään toivoin, että siitä oltaisiin\nvielä kaukana. Jo sotatoimien aikana oli kaikkien tapausten varalta\nmäärätty Lötzenin ja järvien asemat vahvistettaviksi ja\nlaajennettaviksi. Me vaadimme, ettei tehtäisi vain suunnitelmaa, vaan\nmyös alettaisiin itse työt. Angerapp-linjakin oli vahvistettava. Nämä\ntoimenpiteet aiheutuivat sotatilanteen muutoksesta ja myöhemmin\nmaksoivat vaivat.\n\nKenraali v. Moltke lupasi, että ehdotukseni otettaisiin harkittavaksi,\nja lyhyesti selosti minulle, kuinka asema lännessä oli muuttunut.\nSiihen saakka olimme kuulleet siitä vain huhuja. Kenraali v. Moltke oli\nsyvästi liikutettu lännen aseman johdosta. Se oli viimeinen\nvirkapuheluni tämän ihmisenä niin huomattavan miehen kanssa. Hänellä\noli terävä sotilaallinen äly ja suuria sotatilanteita hän osasi\nkäsitellä erinomaisen selvästi. Mutta hän ei ollut mikään\nperinpohjainen luonne, hän oli mielialaltaan enemmän rauhan kuin sodan\nmies, muistan montakin hänen lausuntoaan. Hänen terveytensä oli sodan\nalussa kahden Karlsbad-hoidon johdosta muutamassa kuukaudessa kovasti\nheikontunut.\n\nNäinä päivinä alkoi sotaministeri kenraali v. Falkenhayn johtaa\nsotatoimia.\n\nSyysk. 14:nnen illalla lausuin jäähyväiset kenraalieversti v.\nHindenburgille ja tovereilleni. Helppoa ei ollut kahden voitokkaan\ntaistelun jälkeen erota ylipäälliköstä ja esikunnasta. Kenraali v.\nHindenburg oli aina suostunut ehdotuksiini ja vastuuvalmiina ne\nhyväksynyt. Muodostui kaunis luottamussuhde meidän kahden samoin\najattelevan miehen kesken. Esikunnassa vallitsi täydellinen\nyksimielisyys kaikista sotilaallisista asioista.\n\nSyysk. 15:ntenä lähdin Insterburgista ajaakseni voimavaunulla\nGraudenzin ja Thornin kautta määräpaikkaani Breslauhun. Uudesta\nvaikutusalastani en ollut vähääkään selvillä. Se näytti minusta\nnykyistä pienemmältä. Pian huomasin joutuneeni laajalle, tärkeälle\ntoimialalle.\n\n\n\n\nPUOLAN SOTARETKI SYKSYLLÄ 1914\n\n\nI.\n\nMatka Breslauhun ei ollut hauska. Ajoin Allensteinin kautta ja söin\nsiellä päivällistä samassa hotellissa, jossa olin asunutkin. Elämä\nkulki taas entistä rauhallista latua. Iltapäivällä olin Graudenzissa ja\nsieltä jatkettiin matkaa myrskyssä ja sateessa Brombergin kautta\nPoseniin, jonne saavuin yön pilkkopimeydessä ja jossa olin yötä. Monet\nsuhteet liittivät minut Posenin maakuntaan ja kaupunkiin. Isäni, joka\npolveutui pommerilaisesta kauppiassuvusta, oli asunut siellä aina\n1870/71 vuosien Saksan ja Ranskan sodan jälkiaikaan. Minä itse olin\npalvellut Posenissa ja ilomielin näin sen uudelleen. Vuodesta 1902\nvuoteen 1904 olin siellä V:n armeijaosaston kenraalikomennon vanhimpana\nyleisesikunta-upseerina. Sekä tässä toimessa että edellisessäkin 9:nnen\ndivisioonan yleisesikunta-upseerina Glogaussa tarjoutui minulle\ntilaisuus oppia tuntemaan maakunnan vaikeat olot. Eräillä manöövereillä\njouduin Jarotschinin-Pleshenin seuduille. Puolalaisuus ei ole meitä\nkiittänyt siitä, mitä olemme sille antaneet. Oikeassa ovat ne,\njotka yhä uudelleen ovat kehoittaneet saksalaista isänmaatamme\nolemaan varuillaan sen pyyteisiin nähden. Syvällä tuskalla näen\nkotimaakunnalleni alkavan surullisen kehitysajan.\n\nAamulla syyskuun 16:ntena saavuin Breslauhun. Pian sen jälkeen saavutti\nminut sähkösanoma, että ylin armeijanjohto oli hyväksynyt 14 p:n\nillalla tekemäni ehdotuksen. Kenraalieversti v. Hindenburgin ja 8:nnen\narmeijan pääosan piti viipymättä lähteä Ylä-Schlesiaan Itävalta-Unkarin\navuksi. Nämä osat muodostaisivat 9:nnen armeijan.\n\nItä-Preussiin jäi 8:nneksi armeijaksi. 1 ratsuväkidivisioona, I\narmeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisioona, v. der Goltzin\nmaanpuolustusdivisioona, muutamia maanpuolustusväenbrigaadeja,\nKönigsbergin pääreservi sekä Veikselin linnoitusten sota-varusväet\nlukuun ottamatta 35:ttä reservidivisioonaa, joka oli muodostettu\netupäässä Thornin sota-varusväestä. Ylipäälliköksi nimitettiin kenraali\nv. Schubert.\n\n9:s armeija muodostettiin 8:nnesta ratsuväkidivisioonasta, Xl:stä,\nVII:stä ja XX:stä armeijaosastosta, kaartin reserviosastosta, 35:nnestä\nreservidivisioonasta ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonasta.\nSen rintamaansijoitus oli suunniteltava. Nostoväki, joka oli asetettu\nharvaan rajan vartijaksi Kattowitzin ja Thornin välille Puolan\npuolella, saattoi sitä suojata.\n\nArmeijan ylikomento itse olisi mieluummin koonnut armeijan\nBeuthenin ja Pleschenin seuduille. Ylin armeijanjohto piti kuitenkin\nItävalta-Unkarin armeijan asemaan nähden tarpeellisena siirtää\nrintamaansijoittumisen jyrkemmin kaakkoa kohti, jotta saksalainen apu\nItävalta-Unkarille ja sen armeijalle olisi silmäänpistävämpi. 9:nnen\narmeijan oikea sivusta, XI armeijaosasto, joutui siten Krakowaan,\nvasen vietiin näin ollen kauemmaksi etelään. Läheinen liittyminen\nItävalta-Unkarin armeijaan tietysti rajoitti 9:nnen armeijan\nliikuntavapautta. Siitä ei kuitenkaan ollut erikoisia haittoja.\n\nSyysk. 17 p:nä saapui kenraalieversti v. Hindenburg Breslauhun, osa\nesikuntaa mukanaan. Olimme jälleen kutsutut tärkeälle paikalle\nsotaiseen yhteistyöhön.\n\nMinä itse lähdin jo 18 p:nä Neu-Sandeciin, Itävalta-Unkarin armeijan\npäämajaan. Matkalla, joka tapahtui rumalla sateisella säällä, sain\nnähdä uutta. Ylä-Schlesia ja sen korkea kulttuuri olivat tähän saakka\nolleet minulle vieraat. Galitsiassa tutustuin Euroopan luultavasti\nrappeutuneimpaan maahan ja sain käsityksen puolalaisten isännyydestä.\nErikoisesti takapajulla oli puolalais-juutalainen, vielä enemmän\ntakapajulla kuin hänen uskon- ja heimoveljensä Puolassa. Se ei ole vain\ntämän kansan oma syy, vaan myös niiden, jotka ovat sitä hallinneet.\n\nNeu-Sandecissa ilmoittauduin arkkiherttua Friedrichille, miehelle,\njolla on lämmin saksalainen sydän ja oikeat sotamiehen tunteet.\nMuistelen häntä kunnioituksella. Itävalta-Unkarin armeijan sotatointen\nhenkinen johtaja oli kenraali v. Conrad, älykäs, henkisesti erinomaisen\njoustava ja huomattava kenraali. Hän oli sotapäällikkö, jolla oli\nharvinainen aaterikkaus, ja Itävalta-Unkarin armeijalle hän antoi alati\nuutta virikettä. Se on oleva hänen iäinen ansionsa. Itävalta-Unkarin\narmeija ei ollut kuitenkaan riittävän voimakas jokaisessa yksityisessä\ntapauksessa toteuttamaan hänen rohkeita suunnitelmiaan. Armeijan\nhyväksi oli rauhan aikana tehty liian vähän. Sitä laiminlyötiin aivan\nhuomattavasti eikä se kotimaassaan nauttinut sitä arvoa, joka\nvelvoittaa tekoihin, kuten meidän saksalainen armeijamme.\nRintama-upseerikunnan kukoistus, joka yli kansallisuus-eripuraisuuden\noli armeijaa koossa pitänyt, oli jo ohi; se mitä myöhempänä kautena\nvielä oli jäljellä, jätti monessa suhteessa toivomiselle sijaa eikä\nenää muodostanut armeijan kittiä. Hyvä, urhoollinen sotamieskantakin\noli jäänyt tappotantereille. Itävalta-Unkarin armeija oli kasvatettu\naivan toisella tavalla kuin Saksan armeija. Kenraali v. Conrad ei ollut\ntähän saakka antanut suurta arvoa rauhanaikaiselle opetuksellemme. Nyt\nhän tunnusti minulle julkisesti kannattavansa sen periaatteita. Hänen\nmielestään ei varsinkaan voitu antaa kylliksi arvoa kaikelle sille,\njoka vahvisti mieskuria. Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunta oli\nliian paljon teoriain vallassa ja rivipalvelukselle vieras. Käskettiin\nliian paljon ylhäältä päin ja kaikki itsenäisen toiminnan ilo\nmasennettiin.\n\nEtappilaitos oli hyvin kehitetty, mutta se nieli suunnattomasti\nupseereja.\n\nSuhteeni kenraali v. Conradiin pysyi aina tyydyttävänä; erikoisen\nedullisesti vaikutti se, että joskus tapasimme toisemme. Usein sain sen\nvaikutuksen, ikäänkuin ei esikunnassani ollut Itävalta-Unkarin\nyhdysside-upseeri olisi ilmoittanut vain tosiasioita, vaan myös\njuoruja. Liittolaisvallan yhdysside-upseerilla on erikoisen tärkeä\ntehtävä. Hän saattaa helposti saada aikaan vahinkoa. Siitä syystä hänen\ntulee olla kauttaaltaan vakaantunut persoonallisuus.\n\nPohdimme edellisiä ja tulevia sotatoimia. Itävalta-Unkarin armeija ei\nollut peräytymistään jatkaessaan kulkenut vain Sanin, vaan Wislokankin\nyli, se seisoi nyt yli 40:n divisioonansa keralla yhteensullottuna\nKarpaattien ja Veikselin välillä Wislokan länsirannalla. Minulle\noli käsittämätöntä, kuinka armeijalle oli siinä tilaa. Suuri\nsotavanki-hukka, josta sain myöhemmin kuulla, selitti asian. Armeija\noli suunnattomasti kutistunut. Kenraali v. Conrad teki rohkean\npäätöksen, kun hän Saksan apuun luottaen päätti lokakuun alussa\nuudelleen lähteä hyökkäämään, vaikkapa Itävalta-Unkarin armeijan aluksi\ntäytyisikin venäläisten painostuksen vuoksi peräytyä vielä kauemmaksi.\n\n9:s armeija jo rintamaansijoittumisellaan suojeli sen pohjoista\nsivustaa kiertämiseltä; sen tuli ensinnäkin päästä Itävalta-Unkarin\narmeijan tasalle ja sitten edetä sen mukana Veikselin pohjoispuolella.\nLiittoutuneiden armeijain tuli käydä venäläisen kimppuun, missä vain\nsen kohtaisivat. 9:nnen armeijan piti tällöin tarkkaan varoa vapaata\nvasempaa siipeään ja avointa vasenta sivustaansa.\n\nVenäläisten puolella oli Veikselin laajassa, länttä kohti\navoimessa mutkassa aluksi vain joitakuita ratsuväkidivisioonia ja\ntarkka-ampujabrigaadeja. Nämä eivät voineet estää, että saksalainen\nrajansuojelusjoukko oli siirtynyt Puolan alueelle ja Woyrschin\nmaaupuolustusosasto oli marssinut suoraan Puolan poikki Radomin kautta\nVeikselille kulkeakseen tämän poikki Sanin suun pohjoispuolella. Tämä\njoukko-osasto oli antanut apuaan Itävalta-Unkarin armeijalle vielä\nennenkuin tämä joen itäpuolella kärsi tappion.\n\nVenäjän armeijan valtava pääosa oli vielä Sanin itäpuolella, heikkoja\nosia vain joen länsipuolella ja Itä-Preussissä lyödyt osat ylisen\nNarewin ja Niemenin varrella. Siperialaiset armeijakunnat eivät vielä\nolleet kaikki saapuneet Venäjän länsirajalle, osaksi ne vielä olivat\nmatkalla. Ne olivat erikoisen hyvät ja antoivat meille paljon\ntekemistä.\n\nMeille oli ollut katkera pettymys, ettei diplomatiamme onnistunut pitää\nJapania erillään vihollistemme luvusta. Se oli seuraus onnettomasta\npolitiikastamme, joka v. 1895 tehdyn Shimonosekin rauhan jälkeen\nkorjasi Venäjän hyväksi kastanjat tulesta ja esti Japania saamasta\nhaltuunsa Port Arthuria. Venäjä ei ole meitä siitä milloinkaan\nkiittänyt, Japaniin nähden on teko meitä äärettömän paljon\nvahingoittanut. Tämän maan oli tosiaankin vaikea ymmärtää, mitä syytä\nmeillä oli sitä heikontaa.\n\nUltimaatumi, jonka Japanin hallitus elokuussa 1914 meille antoi, kuuluu\nsanasta sanaan olleen samanlainen kuin meidän uhkavaatimuksemme vuonna\n1895. Me puhuimme silloin Port Arthurin takaisin antamisesta, Japani\nnyt Kiautshoun. Japanilainen osaa kostaa!\n\nEnnenkuin sotatoimia jatkettiin, täytyi odottaa, että Venäjän armeija\nkaikista marssivaikeuksista huolimatta seuraisi Itävalta-Unkarin\narmeijaa. Sille varsinkin tila Sandomirin ja Krakovan välisen\nVeikselin-osan eteläpuolella oli aivan liian kapea. Hyökkäystä Unkariin\nse ei vielä voinut ajatella, sitä uhkasi vaara kärsiä tappio\nKarpaattien pohjoispuolella. Varmana voitiin pitää, että venäläinen\nSanin suun alapuolellakin etenisi. Kuinka suurin joukoin ja kuinka\nlaajalta, sen täytyi etupäässä riippua siitä, saisiko se tiedon\nsaksalaisten voimain uudesta ryhmittelystä ja minkä merkityksen se\nantoi Itä-Preussissä kärsimälleen tappiolle.\n\nPiirittäen Przemyslin venäläinen todellisuudessa vain heikosti ahdisti\nSanin tällä puolella. Niemenin luona oleville joukoilleen se vei aluksi\nvain ensi hätään apua. Heti sen jälkeen se kuitenkin, saksalaisten\netenemisestä selville päästyään, käytti kaikkensa, paraillaan saapuvat\nsiperialaiset armeijakunnatkin, valtavaan ja suuresti suunniteltuun\netenemiseen Veikselin yli Varsovasta Sanin suuhun saakka. Neu-Sandecin\nkeskusteluiden aikana asema vielä oli kesken kehitystään. Meidän täytyi\nsovittaa toimemme lähinnä sen mukaan, kuinka venäläinen marssi Sanin\nyli ja venäläisiä osastoja eteni ylisen Veikselin pohjoispuolella.\nKestääksemme sen ja huomioon ottaen täydelleen mahdollisen\nsivustaliikkeen Varsovasta käsin pidimme suotavana, että osia ahtaaseen\nsulloutuneesta Itävalta-Unkarin armeijastakin maanpuolustus-joukkomme\nmukana, vietäisiin Veikselin pohjoiselle rannalle. Veikselin\neteläpuolella oli Itävalta-Unkarin armeija vielä sittenkin riittävän\nvahva täyttääkseen kaikki, mitä siltä voitiin vaatia.\n\nKolonnillamme ja kuormastoillamme oli enimmäkseen Puolan\nsotanäyttämölle liian raskaat vaunut. Näitä ei sitä paitsi ollut\nriittävästi. Pyysin sen vuoksi kenraali v. Conradia hankkimaan keveitä\nkuormastokolonnia, joita saimmekin tarvitsemamme määrän. Ne olivat\nmuodostetut aivan kevyistä ajoneuvoista, jotka olivat kevyiden\nvaatimattomien hevosten vetämiä, talonpoikain ajamia. Piankin pääsi\nkäytäntöön nimitys \"panjekolonnat\". Panjehevoset ja panjevaunut saivat\nmerkitystä läntiselläkin rintamalla. Nimi johtui siitä, että ajurit\nkäyttivät toisiaan puhutellessaan sanaa \"panie\", \"herra\", joksi\nsotamiehemmekin heitä sanoivat.\n\nNeu-Sandecin sotilaalliset välipuheet oli kaikin puolin tyydyttävästi\nja täydellisessä yksimielisyydessä ratkaistu. Yhteistä ylijohtoa ei\nperustettu. Kenraalieversti v. Hindenburg ja minä pysyimme mieluummin\nitsenäisinä.\n\nKeskusteltaessa todennäköisistä etappialueista näytti syntyvän\nkahnausta. Itävalta-Unkari on aina vaarinottanut etunsa paljon\nsuuremmassa määrässä kuin sen sotilaalliset saavutukset olisivat\noikeuttaneet. Omalta kannaltaan se menetteli oikein, mutta valitettava\nasia oli, että Berliinin viranomaiset aina tähän suostuivat. Ne\npelkäsivät, että Itävalta-Unkari tekisi ententen kanssa erikoisrauhan,\njota minä pidin fyysillisenä mahdottomuutena. Syyskuussa 1914\netappialueen rajoituksessa kuitenkin otettiin huomioon Saksan tarpeet,\nilman että Itävalta-Unkarin ylikomento pani sitä pahakseen.\n\n\nII.\n\n9:s armeija oli syysk. 27:nä valmiina toimimaan. Armeijan päämajana oli\nBeuthen. Joukkojen sijoitus oli:\n\n  Maanpuolustusosasto Proschowitzen, Pintschowin kautta Opatowiin,\n  XI armeijaosasto Jendrtschejewin, Lagowin kautta niinikään sinne,\n  Kaartin reserviosasto Chentzinyn ja Kielcen kautta Ostrowietziin,\n  XX armeijaosasto Wloschtschowon ja Bshinin kautta Ilshaan,\n  XVII armeijaosasto Nowo-Radomskin kautta Konsskiin ja Radomiin,\n  35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin,\n  8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona\n    Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.\n\nKolme viimeksimainittua divisioonaa yhdistettiin kenraali v. Frommelin\njohtoon yhdeksi yhtymäksi. Rajaa suojelevat nostoväki-muodostukset\nkoottiin brigaadeiksi ja niille annettiin linnoituksista tykistöä, niin\nettä ne pystyivät yksinkertaisiin taistelutehtäviin.\n\nVeikselin itäpuolella olivat lähimmät voimallisemmat 8:nnen armeijan\nsaksalaiset joukot Mlawan luona. V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona\nampui Ossowietzia. 8:nnen armeijan muut osat olivat edenneet Niemenille\nGrodnon ja Kownon väliselle osalle saakka herättämään semmoista\nkäsitystä, että Saksan puolelta oli aikomus jatkaa hyökkäystä.\n\nSyysk. 20:ntenä ryhtyi Rennenkampf täällä hyökkäämään, melkoisia\napujoukkoja saatuaan, ja tunki seuraavien viikkojen kuluessa 8:nnen\narmeijan rajalle ja Lyckin luona sen ylitsekin.\n\n8:s armeija oli tosin kenraalieversti v. Hindenburgin johdon alainen.\nMutta meillä oli niin paljon tehtävää omissa asioissamme, yhteydet sitä\npaitsi olivat niin huonot ja kävivät yhä huonommiksi, ettemme voineet\nmitään vaikuttaa vanhan armeijamme toimiin. Tämä oli mahdollista vasta\nkun 9:s armeija marraskuussa sai erikoisen ylipäällikön ja\nkenraalieversti v. Hindenburg vapautettiin armeijan välittömästä\njohdosta. 8:nnnen armeijan kohtalot eivät mitenkään vaikuttaneet 9:nnen\narmeijan alkavaan sotaretkeen.\n\nOikealla sivustallamme oli liittolaistemme asema melkoisesti\nparantunut. Venäläinen oli vain varovasti seurannut perässä Wislokan\nyli kuljettuaan. Itävalta-Unkarin armeija sai aikaa vetää henkeään ja\nlokakuun ensi päivinä lähteä marssia jatkamaan. Ylisen Veikselin\npohjoispuolella toimimaan määrätty kenraali v. Danklin I:nen armeija ja\nmaanpuolustus-osasto olivat joen eteläpuolella Dunajecin ja Krakovan\nvälillä valmiina lähtemään 9:nnen armeijan kanssa etenemään.\n\nTätä maanpuolustus-osastoa on erikoisesti muistettava. Siihen kuului\ndivisioona Posenin ja Schlesian maanpuolustusväkeä. Alkuaan sitä oli\naiottu käyttää enemmän rajan suojelukseen. Mutta sitenhän aina käy,\nettä kun jossain on joukkoja, tuodaan ne apuun, kun taistelu syntyy.\nNiinpä oli maanpuolustus-osastokin elokuussa lähetetty marssimaan\nPuolaan ja Veikselin yli. Sitä varten oli divisioonissa paljon\nväliaikaisesti täytettävä. Veikselin yli mentyään se Lublinin\neteläpuolella otti osaa Itävalta-Unkarin armeijan vaikeihin\ntaisteluihin. Sen täytyi sitten peräytyä tämän keralla Tanew-seudun,\nalisen Sanin itäpuolella olevan tiettömän suo- ja metsäalueen kautta.\n\nMaanpuolustus-osasto oli jo elokuussa saanut käskyn noudattaa\nkenraalieversti v. Hindenburgin käskyjä. Emme voineet asiaan sekaantua,\nmeidän täytyi kenraalikomennolle jättää täysi päätosvapaus. Se oli\nmeille sitä helpompaa, kun tunsimme joukon oivan päällikön kenraali v.\nWoyrschin ja hänen ansiokkaan esikuntapäällikkönsä eversti Heyen.\n\nVähää ennen lähtöäni Insterburgista saapui eräs voimavaunun kuljettaja\nasiakirjoja tuoden ja kertoi, että hänellä oli maanpuolustusosaston\npelastetut asiakirjat mukanaan. Osasto muka oli tuhottu. Kenraali v.\nWoyrsch esikuntapäällikkönsä keralla murhattu. Kului monta päivää,\nennenkuin saimme asiasta selkoa ja huomasimme huhut perättömiksi.\n\nMaanpuolustus-osastolle oli onnistunut raivata tie vihollisen läpi.\nAsetuimme Breslaussa heti sen kanssa yhteyteen ja pidimme sen\ntäydentämisestä ja uudelleen varustamisesta niin hyvää huolta kuin\ntaisimme. Pyynnöstään se sai raskastakin tykistöä. Emme kuitenkaan\nvoineet antaa sille muuta kuin yhden maanpuolustuspataljoonan, jolla\noli vanhat kenttähaupitsit. Kun otetaan huomioon teitten huonous,\nolivat ne hyvin raskaat. Raskaan tykistön tärkeyttä pidettiin\nkuitenkin niin suurena, että kaikki vaikeudet voitettiin. Tykistön\nliikkuvaisuudelle annetaan usein liian suuri merkitys tehon\nkustannuksella.\n\nMaanpuolustus-osaston mainetyöt ovat kaikille osanottajille ylpeä\nmuisto. Ne ovat samalla täysipätöinen todistus armeijamme kunnosta,\narmeijalaitostemme kelvollisuudesta sekä sotamiestemme opetuksen ja\nkasvatuksen huomattavasta arvosta ennen sotaa. Tämän kautta meille\nkävi mahdolliseksi käydä idässä yhä suuremmassa määrässä sotaa\nmaanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksilla.\n\n\nIII.\n\nSyysk. 28:ntena alkoi eteneminen Veikselin pohjoispuolella.\n\nItävalta-Unkarin armeija kaartoi oikealle alista Nidaa kohti ja eteni\nkohti linjaa Sandomir-Opatow.\n\n9:nnen armeijan eri joukko-osastoilla oli seuraavat marssisuunnat:\n\nMaanpuolustusosasto Proschowitzen, Pintschowin kautta Opatowiin.\n\nXI armeijaosasto Jendrtschejewin, Lagowin kautta niinikään sinne.\n\nKaartin reserviosasto Chentzinyn ja Kielcen kautta Ostrowietziin.\n\nXX armeijaosasto Wloschtschowon ja Bshinin kautta Ilshaan.\n\nXVII armeijaosasto Nowo-Radomskin kautta Konsskiin ja Radomiin.\n\n35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin.\n\n8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi von Bredowin maanpuolustusdivisioona\nKoljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.\n\nVihollisesta ei ollut vielä tullut mitään uusia tietoja. Alussa se ei\ntehnyt minkäänlaista vastarintaakaan, vaan peräytyi sitä myöten kuin\netenimme.\n\nPäämaja lähti Wolbromiin, sitten Miechowiin ja Jendrtschejewiin.\nWolbrom oli vain tehdas, molemmilla kaupungeilla oli pienten\nlikaisten puolalaiskaupunkien tunnuspiirteet. Luteet kuuluivat\npäiväjärjestykseen. Miechowissa olimme jo sangen kaukana edessäpäin.\nKasakkavartioita retkeili läheisyydessä. Kenraali v. Woyrschin, joka\ntuli tapaamaan kenraalieversti v. Hindenburgia, täytyi kulkea\nkiertoteitä ne välttääkseen.\n\nKielcessä taas saimme kunnolliset asumukset ja mukavat työhuoneet; se\nhelpotti työtä.\n\nRasitukset, joita joukkojemme täytyi edetessään kestää, olivat\ntavattoman suuret. Tiet olivat pohjattomat, säät huonot. Siitä\nhuolimatta täytyi vaatia sangen pitkiä, 30 kilometrin päivämatkoja ja\npitempiäkin, jotta tapaisimme vielä vihollisen sen Veikselin yli\nkulkiessa, taikka pidättäisimme sitä toisella rannalla.\n\nYhä enemmän kiteytyi se toimisuunnitelma, että Itävalta-Unkarin armeija\netsisi ratkaisua Veikselin eteläpuolella, vapauttaisi Przemyslin\npiirityksestä ja kulkisi Sanin poikki, jota vastoin Veikselin\npohjoispuolella olevain joukko-osastojen piti enemmän pidätellä\nvihollista. Tämä oli mahdollista vain sillä ehdolla, että vihollinen\nvielä tavattiin Veikselillä. Jos sillä Veikselin länsirannalla jo oli\nvahvat voimat, kuten sillä aina saattoi olla, silloin olimme me liian\nheikot sitä menestyksellä vastustamaan. Neu-Sandeein välipuheiden\njälkeen kuva alkoi herkeämättä kehittyä täydellisemmäksi. Se muuttui\nsitten sekä suuriin että pieniin piirteihinsä nähden. Sen vuoksi\nkuuluukin tämä retki vaiherikkaimpiin, mitä on milloinkaan tehty. Se\nansaitsee päästä sotahistorian aikakirjoissa ensimmäisille sijoille.\n\nYlikomennon täytyi joka päivä tehdä uusia kohtalokkaita päätöksiä.\nAlijohtajien täytyi toimia itsenäisesti. Se oli rohkea isku\ntuntemattomaan, pontevaa taistelua ja varovaista väistämistä. Armeijan\nheikot voimat oli hajoitettu erilleen toisistaan pitkäin matkain\npäähän. Mutta siitä huolimatta vallitsi vain yksi selvä, päämäärästä\ntietoinen tahto.\n\nSotajoukkojen liikunnot riippuivat mitä suurimmassa määrässä\nkuormastosta. Mutta sille olivat edellytykset teitten kuvaamattoman\ntilan ja huonon sään vuoksi niin epäsuotuisat kuin suinkin. Krakovan ja\nVarsovan välisellä suurella valtatielläkin oli polvenmittaisia kuoppia\nja tien peitti jalankorkuinen kurakerros. Teiden korjaamiseen ja\njälleen kuntoon laittamiseen olisi tarvittu tavattoman paljon työtä,\nmutta voimat olivat vähäiset. Sotaväki ja maantienkorjauskomppaniat\ntyöskentelivät uupumatta ja saivat paljon aikaan. Meidän peräytyessämme\nlokakuun toisella puoliskolla oli teiden näkö aivan toinen. Olimme\nsuorittaneet kulttuurityön.\n\nYhtä vaikeat olivat rautatieolot. Kielcen kautta kulkeva rata, joka\nmeille ensi sijassa tuli kysymykseen, kulki Miechowin tunnelin kautta,\njoka oli hävitetty. Rakennusliikkeille oli jo etukäteen annettu\ntoimeksi sen korjaaminen ja työt edistyivät verraten nopeaan. Tällä\ntunnelilla on historiansa. Tällä kertaa venäläiset olivat tehneet sen\nkelvottomaksi ja me korjasimme sen lokakuussa. Marraskuussa me sen\nhävitimme. Sitten venäläiset korjasivat sen ja taas hävittivät kesällä\n1915; tämän jälkeen me lopullisesti panimme sen kuntoon. Toisiakin\nlaajoja töitä täytyi tehdä, kuten naulata venäläinen leveä raide\nnormaaliraiteeksi ja korjata paljon siltoja. Työ sujui kiitettävästi.\nKielcen ja myöhemmin Radomin rata valmistuivat koko joukon ennen kuin\nolin odottanut. Toistakin, Wienin ja Varsovan välistä normaaliraiteista\nrataa ryhdyttiin korjaamaan Tschenstochaun, Nowo-Radomin ja Koljuschkin\nvälillä ja työ suoritettiin nopeasti loppuun. Samoin onnistui meille\npanna muutamia poikkiratoja liikekuntoon. Mutta Sieradzin siltaa\nKaliszin ja Lodzin välisellä radalla emme saaneet kuntoon emmekä siis\nPuolan ratoja yhdistetyksi lännessä Saksan rautateihin.\n\nMuutamain esikuntaani kuuluvain herrain, majuri Drechselin, kapteenien\nv. Waldowin ja Sperrin väsymätöntä työtä oli meidän kiittäminen siitä,\nettä yhteytemme taapäin nopeasti vakaantui. Kaikki vaikeudet voitettiin\nniin hyvissä ajoin, etteivät sotatoimet kärsineet haittaa.\n\nTeknillisiltä tiedonantovälineiltä vaadittiin vielä enemmän kuin\nItä-Preussissä. Venäläiset olivat hävittäneet ne muutamat pylväsjohdot,\nmitä maassa oli, pylväät itse kaataneet. Saatoimme rakentaa muutamia\nkenttäjohtoja, niillä meidän täytyi tulla toimeen; emme vielä olleet\ntottuneet siihen ylellisyyteen, jota myöhemmin johtojen rakentaminen\nasemasodassa tarjosi. Henkilö-voimavaunut ja viestiratsastajat, nämä\nkukin viesti-välimatkaansa hoitaen, olivat varmimmat yhdysneuvot.\nVähälukuiset kipinäasemamme olivat jälleen hyvänä apuna. Täälläkin\nminun onnistui aina saada selvä käsitys asioista ja ajoissa toimittaa\nperille käskyni.\n\nVäestö ei tuottanut meille vaikeuksia. Se oli aulista eikä vastustanut\nmääräyksiämme. Lausuttiin sekin ajatus, että sitä olisi käytettävä\nvenäläisiä vastaan, mutta tätä oli mahdoton toteuttaa. Itävalta-Unkarin\narmeijan n.s. puolalaiseen legioonaan kuului enimmäkseen Galitsian\npuolalaisia, jotka olivat velvolliset palvelemaan Itävalta-Unkarin\narmeijassa. Vasta myöhemmin selvisi tämä minulle koko laajuudessaan.\n\n\nIV.\n\nLokak. 4 p:nä alkoivat Itävalta-Unkarin armeijan päävoimatkin, 2:nen,\n3:s ja 4:s armeija marssia eteenpäin, kulkien 5 p:nä Wislokan yli.\nVenäläinen ei tehnyt jäykkää vastarintaa. Itävalta-Unkarin joukot\nsaapuivat jo 9 p:nä Sanille ja tunkeutuivat Przemysliin.\n\nItävalta-Unkarin armeija ja 9:nnen armeijan oikea sivusta\ntaistelivat lokak. 4 p:nä Klimontowin ja Opatowin luona venäläisiä\ntarkka-ampuja-brigaadeja vastaan, jotka pääsivät leikistä kylläkin\nvähällä. Itävalta-Unkarin armeija siirsi nyt painopisteensä\nSandomiriin, kun taas 9:nnen armeijan oikea sivusta jatkoi marssiaan\nVeikseliä kohti Sanin suistamon yläpuolelle.\n\nXX armeijaosasto saapui Kielcen luoteispuoliseen seutuun, XVII\narmeijaosasto helpon taistelun jälkeen Radomiin ja kehiytyi sinne.\nFrommelin joukko-osasto oli saapunut Tomaschowin--Koljuschkin aseman\nlinjalle, 8:s ratsuväkidivisioona oli Rawan seuduilla. Kalischin ja\nThornin välillä rajansuojelusjoukkomme etenivät hitaasti Puolaan,\nmuutoin niitä käytettiin suojelemaan yhteyttämme taapäin.\n\nSillä välin saapui yhä enemmän tietoja, että siperialaisia\narmeijakuntia oli tuotu Varsovaan ja että Veikselin oikealla rannalla\nSanin suusta pohjoiseen eteni suuria voimia. Saimme sen käsityksen,\nettä 9:ttä armeijaa vastaan valmistettiin vihollisen puolelta suurta\nsotaretkeä. Tämä vahvisti minun mielipidettäni omiin sotatoimiimme\nnähden. Meidän tuli saavuttaa Veikselin linja ja pitää se hallussamme,\nsillä välin kuin Itävalta-Unkarin armeija Sanin luona kävi venäläisten\nkimppuun ja löi heidät, siten saaden aikaan pääratkaisun.\n\nYksityiskohtaisemmin määritellen tuli meidän ensinnäkin saavuttaa\ntodennäköiset ylimenopaikat Sanin suun ja Ivangorodin välillä ja\neristää tämä linna, parhaassa tapauksessa anastaa sen vasemmanpuolinen\nsillanpää. Vielä meidän tuli vartioida Veikseliä Ivangorodin ja\nVarsovan välillä. Vihdoin meidän tuli iskeä isku Varsovan eteläpuolelle\nkokoontuvia siperialaisia armeijaosastoja vastaan sekä yksin tein\neristää, ehkäpä valloittaakin linnoitus. 9:s armeija yksin oli\nliian heikko suorittamaan yksin kaikki nämä lukuisat tehtävät.\nItävalta-Unkarin armeija oli saatava avuksemme ja sitä varten siirrettä\nmelkoinen matka pohjoista kohti.\n\nEnsinnäkin 9:s armeija oli vedettävä jyrkkään pohjoista kohti.\n\nXVII armeijaosasto, jota kenraali v. Mackensen johti, sai käskyn\nmarssia Varsovaa kohti.\n\nFrommelin ryhmän käskettiin toimia ohjeittensa mukaan.\n\nXX:n armeijaosaston piti vartioida Ivangorodia ja estää vihollista\npääsemästä linnoituksen pohjoispuolella millään kohdalla Veikselin yli.\n\nKaartin reserviosasto sai samanlaisen käskyn linnoituksen\neteläpuoliseen Veikselin osaan nähden Novo Alexandrijaan saakka tämä\nmukaan luettuna.\n\nSiitä etelään piti maanpuolustus-osaston puolustaa Veikseliä.\n\nXI armeijaosasto astui Itävalta-Unkarin armeijan puitteisiin antaakseen\nsille enemmän kiinteyttä. Sen piti puolustaa Veikselin linjaa etelään\nAnnopoliin saakka ja siellä itse kulkea joen yli, kun kauempana\netelässä oli kuljettu Sanin yli. Kenraali v. Conrad antoi\nkäytettäväksemme kaksi ratsuväki-divisioonaa, joista 3:s annettiin\nXX:lle armeijaosastolle Veikselin vartioimista varten, 7:s Frommelin\njoukko-osastolle.\n\nNäitä käskyjä toimeen pantaessa syntyi monessa kohden katkeria\ntaisteluita.\n\nXVII armeijaosasto marssi Radomista Bialobrshegin kautta jyrkkään\nvasemmalle ja tapasi jo 9 p:nä lokak. Grojetzin luona ja sen\nitäpuolella sinne kokoontuvat siperialaiset joukot. Ankarain\ntaistelujen jälkeen ne työnnettiin takaisin Varsovaa kohti. Kenraali v.\nMackensen lähestyi kintereillä ja veti kenraali Frommelin vasemman\nsivustansa tueksi. Jo 12 p:nä hän oli linnoituksen vieressä sen\neteläpuolella.\n\nKaatuneelta tai haavoitetulta venäläiseltä upseerilta löydettiin 9:nnen\np:n tappelutanterelta käsky, josta saimme erinomaisen tärkeitä\ntukikohtia.\n\nYksi XX:n armeijaosaston brigaadi ryhtyi Ivangorodin pohjoispuolella\nKosjenitzen luona taisteluun vihollista vastaan, joka oli sillä\nkohdalla heikoin voimin kulkenut Veikselin yli. Se ei voinut karkoittaa\nsitä takaisin.\n\nKaartin reserviosasto kävi Nowo Alexandrijan luona joen yli tulleen\nvihollisen kimppuun ja ajoi sen Veikselin toiselle rannalle sangen\nkatkerien taisteluiden jälkeen, joihin maanpuolustus-osastokin otti\nosaa.\n\nKauempana etelässä venäläinen ei vielä ollut kulkenut Veikselin yli.\n\nPäämajamme oli Radomissa.\n\n\nV.\n\nGrojetzin luota löydetty käsky antoi meille selvän käsityksen\nvihollisen aikeista. Suuriruhtinaan suunnitelma oli suuripiirteinen ja\nmeille vaarallinen. Paljon yli 30 venäläisen armeijaosaston, jotka oli\nvankasti oikealle puolelle kokoon kasattu, piti Varsovan ja Sanin suun\nvälillä kulkea Veikselin yli ja muiden voimain etelämpänä Sanin yli. 14\ndivisioonan tuli vain lyödä Mackensenin ryhmän viisi. Suuriruhtinas\naikoi pohjoisen puolitse suurin voimin kiertää 9:nnen armeijan ja käydä\nsen samoin kuin Itävalta-Unkarinkin armeijan kimppuun rintaman\npuolelta, samalla kuin hän vasemmalla siivellään piti hallussaan\nPrzemyslin itäpuolisia kukkuloita. Näihin sotatoimiin suuriruhtinas toi\nosia Rennenkampfinkin armeijasta. Jos suunnitelma onnistui, oli Venäjän\nvoitto varma, johon ententen strateegiset laskut osaksi perusturvatkin.\n\nEn vielä ollut menettänyt toivoani, että Itävalta-Unkarin armeija löisi\nvenäläiset Sanin itäpuolella ja kulkisi Sanin poikki. Tosin Sanin suun\npohjoispuolella olevat joukot tarvitsivat jonkun verran, vaikkei aivan\nsuurtakaan, vahvistusta ja tuntuvaa äkillistä taajennusta Varsovaa ja\nIvangorodia kohti.\n\nSamalla Luoteis-Puolaan marssinut V:n, II:n ja XVII:n armeijaosaston\nnostoväki lähetettiin Bshuran alajuoksua kohti.\n\nErikoisen jälkitarkastelun alaisiksi otettiin selkäpuoliset yhteydet.\nLiiankin helposti saattoi peräytyminen käydä välttämättömäksi.\nRautateitten hävitystä valmisteltiin muun muassa sen kautta, että\nhankittiin varalle suunnattomat määrät räjähdysaineita.\n\nLokakuun 15 p:stä täytyi kenraali v. Mackensenin Varsovan eteläpuolella\npuolustaa itseään vihollisen vahvoja hyökkäyksiä vastaan ja kauempana\netelässä venäläinen yhä ja yhä koetti kulkea Veikselin poikki. Kävi\ntarpeelliseksi lähettää XX:n armeijaosaston 37:s jalkaväkidivisioona\nKalvarijaa kohti. Se esti siellä pääsyn joen yli, mutta vihollisjoukko,\njosta osia jo oli tullut vasemmalle rannalle, pääsi muutamalla\nmustelmalla. Divisioona jäi siihen seutuun. Sekin annettiin kenraali\nv. Mackensenin komentoon.\n\n41:nen jalkaväkidivisioona ja Itävalta-Unkarin 3:s ratsuväkidivisioona\nseisoivat Pilitzan suulla aina Kosjenitzeen asti etelässä.\n\nKaartin reserviosasto oli ryhtynyt Ivangorodia eristämään. Se aikoi\ntyöntää takaisin vihollisen Kosjenitzen kohdalla, jossa se vielä oli\nVeikselin vasemmalla rannalla. Sillä oli sitä varten apunaan myös yksi\nXI:n armeijaosaston brigaadi, jonka armeijan-ylikomento oli sen\nkäytettäväksi lähettänyt.\n\nKosjenitzen tappelu on aina pysyvä minulle unohtumattomana. Vietiin\ntodella neljä brigaadia Veikselin kapealle rantueelle, jonka rankkasade\noli kastanut kuravelliksi. Ivangorodin edustalla seisovan brigaadin\ntyönsi voimakas venäläinen hyökkäys takaisin. Minun täytyi pelätä, että\nvenäläisten hyökkäys ulottuisi aina neljän yllä mainitun brigaadin\nsivustaan saakka, ja tilan ahtaus taas mitä suurimmassa määrässä\nrajoitti niiden rintaman kehittämistä ja puolustautumista. Sinä yönä en\nvoinut kertaakaan silmiäni ummistaa. Seuraavana aamuna kävi selville,\nettei asema Ivangorodin edustalla ollutkaan niin kireä. Kosjenitzen\nluona kesti taisteluita liejussa, venäläinen kun kävi kimppuun.\nKammolla sitä muistelevat kaikki joukot, jotka siihen osaa ottivat.\n\nSen johdosta että kaartin reserviosasto oli lähetetty pohjoiseen, oli\nmaanpuolustusosasto ryhtynyt puolustamaan Nowo Alexsandrijan kohdalla\nolevaa ylimenopaikkaa.\n\nKosjenitzen taistelun vielä parhaillaan riehuessa sain lentäjäin tuoman\ntiedon, että Ivangorodin eteläpuolellakin Veikselin yli oli kulkenut\nsuuria vihollisvoimia. Tilamme oli sen johdosta käynyt ehdottomasti\nerinomaisen vakavaksi. Armeijan-ylikomennolla ei ollut käytettävänään\nminkäänlaisia reservejä, kaikki oli käytetty. Hyvä oli, että tieto\nosoittautui vääräksi. Lentäjä oli luullut Kosjenitzen taistelupaikan\nolevan Ivangorodin eteläpuolella.\n\nMaanpuolustus-osastolle ei ollut tapahtunut mitään erikoista.\nKasimiershin kohdalla Nowo Aleksandrijan eteläpuolella estettiin sillan\nteko. Ylempänä jokivarressa venäläinen vielä pysyi odottavalla\nkannalla.\n\nAikomuksemme päästä Veikselin linjalle olimme saavuttaneet, mutta\nVarsova ja Ivangorod jäivät vihollisen käsiin ja Ivangorodin\npohjoispuolella Kosjenitzen luona oli vihollinen saanut haltuunsa\nylimenopaikan, vaikka huononkin.\n\n\nVI.\n\nVeikselin eteläpuolella ei Itävalta-Unkarin armeijan ollut onnistunut\nkulkea Sanin poikki eikä Przemyslin itäpuolella edetä. Kenraali\nv. Conrad kuitenkin toivoi vielä saavuttavansa menestystä.\n\nKuta kauemmin ratkaisu Sanin eteläpuolella viipyi, sitä pakottavammaksi\nkävi 9:nnen armeijan vasemman siiven vahvistaminen, sen asema kun kävi\nyhä kireämmäksi. Se oli mitä täydellisimmässä vuorovaikutuksessa Sanin\ntapausten kanssa. Jos siellä edettiin, voitiin Varsovan luona ottaa\nvaarojakin kaupan päälle, muussa tapauksessa meidät Varsovan luona\ntuhottaisiin.\n\nApujoukkojen avulla asema voitiin jonkin aikaa säilyttää. Ylimmältä\narmeijanjohdolta oli mahdoton mitään saada. Uudet vastamuodostetut\narmeijaosastot se oli lähettänyt Ypernin luo, XXV:n reserviosaston\nItä-Preussiin, jossa asema oli käynyt vakavammaksi.\n\nArmeijan-ylikomento ajatteli kaartin reserviosaston,\nmaanpuolustusosaston ja XI:n armeijaosaston vapauttamista Veikselin\npuolustuksesta ja Itävalta-Unkarin joukkojen tuomista sijaan, joten\nmainitut voimat olisi siirretty pohjoista kohti, taikka, ja se olisi\nollut meille mieluisinta, vasen siipemme suoraan noilla joukoilla\nvahvistettu. Veikselille varustautuneet saksalaiset joukot olisivat\nsiinä tapauksessa voineet jäädä sinne. Veikselin linja olisi siten\nsaatu todella turvatuksi. Jokainen vaihto olisi sitä paitsi\nehdottomasti vaatinut kallista aikaa. Asema ei sietänyt viivytystä.\n\nKenraali v. Conrad niinikään piti taistelurintaman vahvistamista\nPilitzan pohjoispuolella tarpeen vaatimana, mutta hän vastusti jyrkästi\nsitä, että siellä käytettäisiin Itävalta-Unkarin joukkoja molempia\nratsuväkidivisioonia lukuun ottamatta. Käännyimme ylimmän\narmeijanjohdon puoleen ja H.M. Keisari kääntyi Keisari Frans Josefin\npuoleen, joka antoi suopean vastauksen. Itävalta-Unkarin ylikomento\npysyi kuitenkin mielipiteessään. Annettiin käsky kolmen preussilaisen\narmeijaosaston vaihtamisesta. Ivangorodin edustalla tuli vaihdon I:sen\narmeijan osiin kenraali v. Conradin käskystä tapahtua sillä tavalla,\nettä ylimenopaikat jätettäisiin vapaiksi. Itävalta-Unkarin joukkojen\npiti sitten tunkea takaisin Veikseliin perässä tulevat venäläiset.\nTästäkin me hartaasti varoitimme, mutta kohtalon piti saada kulkea\ntietään.\n\nItävalta-Unkarin jalkaväkijoukko-divisioonat, jotka I:sestä armeijasta\nlähetettiin vapauttamaan Veikselin luota maanpuolustus-osastoa ja\nkaartin reserviosastoa, lähestyivät hitaasti. Kaikkien osien\nvaihtamista ei ennen 20 p:ää voitu loppuun suorittaa. Varsovan luona\noli asema sillä välin kehittynyt senluontoiseksi, että nopea päätös oli\ntarpeen. Vihollisen kiertoliike lähestyi yhä tuntuvammin. Novo\nGeorgiewskin ja Varsovan luona vihollisen painostus kävi yhä\nkovemmaksi.\n\nSyntyi valtava jännitys. Liian vaarallista olisi ollut suostua\ntaisteluun. Nyt kävi selville, että oli tullut hetki kenraali v.\nMackensenin peräyttämiseksi Varsovan luota. Se ei saanut tapahtua liian\nvarhain, eikä liian myöhään. Se oli raskas päätös. Mitä sanottaisiin\nkotimaassa? Lokakuun 17 p:n iltana päätin hetken tulleen, jona minun\ntuli käskeä hänet peräytymään. Pyysin kenraalieversti v. Hindenburgia,\nettä hän nyt kutsuisi kenraali v. Mackensenin ryhmän pois Varsovasta\nlounaiseen suuntaan Rawan--Skiernjewitzen--Lowitschin linjalle.\nSaatoimme toivoa, että meidän onnistuisi tuoda vapautettu\nmaanpuolustus-osasto vielä hyvissä ajoin asemiin Nowe Miaston ja Rawan\nvälille Pilitzan pohjoispuolelle. Tähän muodostui uusi rintama, jota\nvastaan venäläinen jouti rynnätä. Tosin nostoväki ja ratsuväki vain\npuutteellisesti suojasi sen vasenta sivustaa, mutta olihan mahdollista\nvetää se taapäin. Jos venäläinen puraisisi lujasti kiinni, niin kävi\nmahdolliseksi lähettää sen sivustaan sillä välin yhtyneet tai paikalla\nolevat XX, XI armeijaosasto ja kaartin reserviosasto Pilitzan yli Nowe\nMiaston itäpuolelta ja tavoittaa ratkaisevaa taistelua. Näillä\nsotatoimilla voitaisiin voittaa aikaa. Oli vihdoinkin päästävä\nvarmuuteen siitä, saavuttaisiko Itävalta-Unkarin armeija Sanin\neteläpuolella menestystä.\n\nTämä kävi yhä epäiltävämmäksi. Jopa venäläinen yöllä lokak. 18 p:ää\nvastaan päinvastoin kulki Sanin yli ja siten teki juuri sen, mitä\nItävalta-Unkarin 4:s armeija ei saanut aikaan.\n\nKenraali v. Mackensen marssi yöllä 19 p:ää vastaan pois Varsovan\nedustalta. Nämä liikkeet, joita oli jo kauan valmistettu, suoritettiin\nmallikelpoisessa järjestyksessä. Vihollinen ei saanut saalista ja vasta\nmyöhemmin alkoi vähitellen ahdistaa tuimemmin.\n\nLokak. 25 ja 26 p:nä käytiin kenraali v. Mackensenin ja\najoissa saapuneen maanpuolustus-osaston, samoin kuin 37:nnen\njalkaväkidivisioonankin kimppuun Nowe Miaston pohjoispuolella niiden\nuusissa asemissa tavattoman kiivaasti. Vasemman siiven täytyi polveta\ntaapäin Lodzin suuntaan ja myös 37:s jalkaväkidivisioona oli vedettävä\ntakaisin Pilitzan etelärannalle. Muutoin me seuraavinakin vaikeina\ntaistelupäivinä pysyimme aseman herroina. Mutta hyökkäyksestä Pilitzan\nyli ei tullut mitään. Itävaltalaiset kärsivät Ivangorodin luona\ntuntuvan tappion ja peräytyivät Radomiin.\n\nOli tapahtunut se, mitä päämajamme oli pelännytkin. Itävalta-Unkarin\nI:nen armeija, joka lokak. 21 p:stä oli seisonut Ivangorodin edustalla\nvartioimassa, oli laskenut Veikselin poikki liian paljon venäläisiä;\nsen sijaan, että se olisi työntänyt vihollisen takaisin, kärsikin se\nitse tappion.\n\nItävalta-Unkarin armeijan vasemmalla sivustalla koetimme kaartin\nreserviosaston avulla parhaan taitomme mukaan torjua onnettomuuden.\nMutta mahdotonta oli asiaa enää auttaa. Venäläinen tunki päälle Nowo\nAlexandrijasta ja Ivangorodista ja Pilitzankin suun kohdalla kulki\nVeikselin poikki.\n\nItävalta-Unkarin armeijan päätöksestä peräytyä Radomiin sain vasta\nsattuman kautta tiedon. Kaartin reserviosaston aseman vuoksi\neverstiluutnantti Hoffmann paikalla pani vastalauseen. Itävalta-Unkarin\narmeija jäi paikalleen vielä muutamaksi tunniksi, mikä kävi aivan\nhelposti päinsä. Kaartin reserviosasto tuli näin autetuksi, mutta\nhyökkäystä Pilitzan yli suunnassa pohjoisesta etelään ei ollut\najattelemistakaan, sen oikeanpuolinen sivustasuoja kun oli puserrettu\nluttuun.\n\nMackensenin ryhmän vasemman siiven tueksi siirrettiin nyt XI\narmeijaosasto pitkin marssein Lodzin luoteispuoliseen seutuun.\n\nItävalta-Unkarin armeijan peräytyminen Ivangorodista Radomiin oli\ntäydelleen muuttanut aseman. Nyt oli odotettavana, että vihollinen koko\nVeikselin rintamalla ryhtyisi ankarasti ahdistamaan. Meidän täytyi\nepäillä, tokko itävalta-unkarilaiset joukot kykenisivät sitä\nvastustamaan. Veikselin eteläpuolellakin asema oli käynyt yhä\narveluttavammaksi. Kaikki toivo suotuisasta aseratkaisusta oli\nlopullisesti menetetty. Jos 9:s armeija olisi jäänyt tähän\nyhteisasemaan paikoilleen, olisi siitä vain seurannut, että se aikanaan\nolisi kierretty ja lyöty. Itävalta-Unkarin armeijan kohtalo olisi\nsilloin ollut itsestään selvä. 9:s armeija oli tuotava takaisinpäin,\njotta se uudelleen voisi toimia. Selvää oli, että tämä liike\nvaikuttaisi itävalta-unkarilaisiin joukkoihin. Mutta venäläisten\nhyökkäys olisi muutoinkin pakottanut sen peräytymään.\n\nItävalta-Unkarin puolelta myöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin\narmeija oli peräytynyt, koska 9:s armeija oli peräytynyt; tämä sekä on\nettä ei ole totta. Vaietaan siitä, että syynä 9:nnen armeijan\nperäytymiseen oli yksinomaan se, ettei sodan alussa niin urhea\nItävalta-Unkarin armeija voinut täyttää tehtäväänsä, se kun ei vielä\nollut toipunut Lembergin tappeluitten jälkivaikutuksista.\n\n\nVII.\n\n27 p:nä annettiin käskyt lähteä paluumatkalle, jonka todennäköisyys oli\nniin sanoaksemme ollut ilmassa. Asema oli erinomaisen kriitillinen,\nlokakuun sotatoimilla oli voitettu aikaa, mutta ne eivät olleet\nmenestyneet. Näytti siltä, kuin nyt pitäisi tapahtua sen, mitä oli\ntahdottu estää syyskuun lopulla rintamaansijoittumisella Ylä-Schlesiaan\nja siihen liittyvällä etenemisellä: suuresti ylivoimaisen venäläisen\narmeijan hyökkäys Poseniin, Schlesiaan ja Mähriin kävi todennäköiseksi.\n\nPeräytymisen yleiset ohjeet olivat jo Saksan joukoille tunnetut. Niille\noli moneen kertaan ilmoitettu, että kaikki, jota paitsi voitiin toimeen\ntulla, oli lähetettävä kauas taapäin. Yleiseen oli täten toimittu,\nyksityisissä tapauksissa vain rintamalla oli enemmän kuin siellä piti\nolla. Raskaat vaunumme ja teitten huonous tuottivat minulle vakavia\nhuolia.\n\nLiikkeet olivat suoritettavat mikäli mahdollista läntiseen suuntaan,\njotta päästäisiin kierroksesta.\n\nPääpiirtein \"strateeginen peräytymisemme\", joksi sotilaat sen\nristivät, suoritettiin suunnitelman mukaisesti ja mallikelpoisessa\njärjestyksessä. Maata säästettiin. Peräytymisemme on kaikkina aikoina\noleva varman ja humaanisen sodankäynnin esikuva.\n\nOikealla sivustalla oli kaartin reserviosaston asema vaikea,\nItävalta-Unkarin armeija kun yhä enemmän menetti vastustusvoimaansa ja\nvihollisen rintamahyökkäysten edessä peräytyi.\n\nItävalta-Unkarin armeijat peräytyivät Veikselin kahden puolen aina\nKrakovan tasalle ja osat Karpaateille Przemyslin lounaispuolelle\nsaakka.\n\n9:nnestä armeijasta täytyi:\n\nKaartin reserviosaston, XX:n armeijaosaston ja maanpuolustusosaston\nperäytyä Kielce--Tomaschow linjan kautta Krakovan--Tschenstochaun\nlinjaa kohti puoliväliin, jopa Tschenstochaun pohjoispuolelle saakka.\n\nXVII:n armeijaosaston ja Frommelin osaston Petrikaun--Lodzin kautta,\nmaanpuolustus-osastoon liittymällä, Wjeluniin.\n\nTschenstochaun ja Wjelunin luo oli varustettu asemat.\n\nXI armeijaosasto kulki Sieradzin lounaispuolisiin seutuihin.\n\nProsnan ja Warthen välille yhdistyivät kenraali v. Frommelin johtoon,\njoka nyt luovutti pois 35:nnen reservidivisioonan ja kreivi v. Bredowin\nmaanpuolustusdivisioonan komentovallan, 5:s ratsuväkidivisioona, joka\ntuli lännestä, 8:s ratsuväkidivisioona ja 7:s Itävalta-Unkarin\nratsuväkidivisioona.\n\nNostoväki-muodostukset peräytyivät linjalle Kalisch--Wreschen--Thorn.\n\nVenäläinen seurasi kaikella mahdilla. Itä-Preussissä ja Mlawan luonakin\nse kävi kimppuumme suurella voimalla. Asema kävi sangen vakavaksi.\nEtsimme tilaisuutta käydäksemme peräytymisestä hyökkäykseen, mutta\nItävalta-Unkarin armeijan naapuruus oli liian epävarma tekijä mihinkään\nsotatoimeen, jokainen rintamaisku sitä paitsi kohdistui vihollisen\nvahvaan kohtaan. Menestystä ei voitu saavuttaa.\n\nOli tehtävä uusi suuri päätös. Yhä selvemmäksi minulle kävi, että tämä\npäätös vain saattoi olla voimallisten armeijanosain lähettäminen\nrautatietä Hohensalzan ja Thornin seuduille, josta niiden tuli pitkin\nVeikseliä Lodzin--Lowitschin suunnassa toimia etenevän venäläisen\narmeijan sivustaa vastaan pysäyttääkseen sen. Toinen asia oli, mitä\nvoimia saatoimme tähän liikkeeseen käyttää.\n\nEnsinnäkin oli tarpeellista pidättää venäläistä niin kauan kuin\nmahdollista ja pysyttää se poissa Saksan radoilta. Rautateiden ja\nmaanteiden hävitys oli mallikelpoisesti valmisteltu. Kokemus oli meille\nopettanut, että uudenaikainen armeija voi edetä noin 120 km\nrautatien-päätekohdistaan. Jos tämä piti paikkansa, ja jos meidän\nonnistui hävittää rautatiet siten kuin toivoin, niin saatoimme ottaa\nlukuun, että joksikin aikaa pakottaisimme ilman asevoimaakin venäläisen\narmeijan pysähtymään, ennenkuin se rajallemme pääsisi. Kaikista\nvalmistuksista huolimatta ei ollut mahdollista saada rautateiden\nhävitystä todella tehokkaasti toteutetuksi, joukot tahtoivat yhä vain\nviivytellä, ennenkuin siihen ryhtyivät. Mutta ei auttanut, minä käskin\nja valvoin, että se tapahtui. Kapteeni Sperr oli tässä erinomaisena\napunani. Maantiesillat joukot muitta mutkitta tuhosivat. Suurenmoisia\ntöitä suoritettiin. Minulla oli se tyydytys, että vihollisen eteneminen\nkävi yhä hitaammaksi ja todentotta seisahtuikin yllä mainitun matkan\npäähän, vaikka jätimmekin jälkeemme suuria maantuotevarastoja. Olin\nkieltänyt niitä hävittämästä.\n\n\nVIII.\n\nJo lokakuun lopulla oli kenraali v. Falkenhayn kutsunut minut\nBerliiniin. Kenraali v. Conrad oli hänelle ehdottanut, että lännestä\nvietäisiin suuria voimia itään. Kenraali v. Falkenhayn puhui\ntoivehikkaasti Ypernin hyökkäyksestä eikä halunnut tehdä päätöstä.\nArmeijan-ylikomennon aikeista en voinut hänelle antaa varmoja tietoja.\nKaikki oli vielä epämääräistä. Berliinissä olin mielestäni kuin\ntoisessa maailmassa. Ero sen suunnattoman jännityksen välillä, jota\nolin sodan alusta pitäen kokenut, ja Berliinin elämän välillä oli liian\nvaltava. Siellä vallitsi huvittelun- ja nautinnonhimo. Puuttui\nvakavuutta, jota vaikea sotatilanteemme vaati. Se teki minuun\nvastenmielisen vaikutuksen ja tunsin itseni vieraaksi. Saavuttuani taas\nTschenstochauhun ja toverien piiriin olin tyytyväinen.\n\nMarrask. 3:ntena aamupäivällä olin mielessäni selvillä siitä,\nettä oli tarpeen ryhtyä uudelleen toimeen. Ehdotin kenraalieversti v.\nHindenburgille, että hän suostuisi ennen pohdittuun ajatukseen sotaväen\nkeräämisestä Hohensalzan luo. Käskyt paikalla annettiin ja ylimmälle\narmeijanjohdolle lähetettiin tieto päätöksestä.\n\nSe oli mitä suurimmalla huolella nähnyt, kuinka asiat idässä\nkehittyivät.\n\nMlawassa ja Itä-Preussin itärajalla asema kävi päivä päivältä\nvakavammaksi. Uudesti muodostettu XXV reserviosasto, joka oli lähetetty\nItä-Preussiin vahvistukseksi, oli sankarillisesti taistellut. Pian\nkuitenkin kävi selville, että uusien muodostuksien taisteluarvo oli\npaljon pienempi kuin niiden joukkojen, jotka oli koottu kauan\npalvelleesta miehistöstä ja joille oli annettu verekset ja\ntoimitarmoiset upseerit. Näissä uudestamuodostetuissa armeijaosastoissa\noli itse ihmisaines ihmeteltävän hyvä, mutta miehet eivät vielä olleet\nsotamiehiä. Sankarius ja uhrautuvaisuus eivät korvanneet puuttuvaa\nopetusta. Ne monet vakinaiseen väkeen kuulumattomatkin upseerit, jotka\njälleen oli otettu niissä palvelukseen, tekivät minkä suinkin voivat,\nmutta heiltä sentään puuttui harjaannus. Poikkeuksia luonnollisestikin\noli. Armeijaa ei luoda muutamassa viikossa. Siihen tarvitaan\npitkällistä opetusta ja traditsiooneja. Sen osoittavat\nenglantilaisetkin divisioonat ja amerikkalaiset joukot; niidenkin\ntäytyi raskailla uhreilla maksaa pelkäämättömyytensä. XXV reserviosasto\nei ollut voinut muuttaa itärajalla tilannetta. Nyt oli odotettava, että\nsuuriruhtinas valtavalla ylivoimallaan Veikselin kaarteesta suuntaisi\nSaksaa ja Itävaltaa vastaan ratkaisevan iskun, ja samalla kävisi\nVeikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan kimppuun, koettaakseen\nsaada sielläkin aikaan ratkaisun ja ainakin estääkseen meitä voimiamme\nsiirtämästä.\n\nPreussin kuningaskunnan koko itärajalla täytyi kehittyä taisteluita,\njotka olivat keskenään mitä läheisimmässä yhteydessä. Yhtenäinen ja\nluja johto oli välttämätöntä. Tätä oli jo pohdittu kun Berliinissä\ntapasin kenraali v. Falkenhaynin. Marrask. 1 p:nä oli Hänen\nMajesteettinsa nimittänyt kenraalieversti v. Hindenburgin itään\nylipäälliköksi, vapauttaen hänet samalla 9:nnen armeijan ylipäällikön\ntoimesta. Tähän toimeen nimitettiin meidän ehdotuksestamme kenraali\nv. Mackensen. Minä jäin kenraalieversti v. Hindenburgin\nesikunnanpäälliköksi. Useimmat työtovereistani siirtyivät uuteen\nesikuntaan.\n\nIdän ylipäällikön käskyvalta käsitti nyt epäämättömästi 8:nnen ja\n9:nnen armeijan ynnä I:n, XX:n, XVII:n, II:n, V:n ja VI:n\narmeijaosaston sijaiskenraalikomennot Itä- ja Länsi-Preussissä,\nPommerissa, Posenissa ja Schlesiassa näissä maakunnissa olevine\nlinnoineen.\n\nMyöhemmin Soldaun--Mlawan linjalla oleva Zastrowin joukko-osasto, joka\nvielä kuului 8:nnen armeijan johtoon, siirtyi välittömästi itäisen\nrintaman ylipäällikön alle.\n\nJohtojärjestely oli hyvä. Se kohotti ylipäällikön armeijanjohdon\nyksityisseikkain yläpuolelle. Siitä huolimatta vaativat joskus olot\npuuttumaan armeijainkin käskypiiriin ja antamaan armeijan-ylikomennolle\nohjeita. Helppoa se ei minulle ollut. Alussa ehkä liian usein\nlaiminlöin sen, myöhemmin toivoakseni löysin oikean tien.\n\nItäisen rintaman ylipäällikön päämaja sijoitettiin Poseniin. Asetuimme\nasumaan kuninkaalliseen linnaan ja jäimme sinne 1915 vuoden helmikuun\nalkuun. Se oli sanomattoman rasittava ja työteliäs aika. Täällä\nkehittyi se säännöllinen elämä, jota olen erooni saakka viettänyt.\n\n\nIX.\n\nKauttaaltaan tietoisina edesvastuun suunnattomasta suuruudesta olimme\nme päämajassa kaikki selvillä siitä, mistä oli kysymys. Posenissa\ntunsimme selvemmin kuin Puolassa kotimaan suonentykytyksen ja tunsimme\nsen huolestuksen vihollishyökkäyksen ja sen kauheitten seurauksien\njohdosta. Sotilaallisilla toimilla meidän vielä täytyi lisätä sen\nlevottomuutta. Odotettavain tappeluiden tulos ei ollut varma\nVenäläisten ylivoima oli valtava, joukkomme olivat kovin rasittuneet,\nliittolaisten taistelukunto vähäinen.\n\nRajamaakuntain asekuntoinen nuoriso siirrettiin pois. Tutkittiin\nstrateegisia asemia ja annettiin käsky ryhtyä niitä varustamaan. Puolan\nvuorikaivokset jo toisin paikoin tehtiin käyttökelvottomiksi ja\nryhdyttiin toimiin Saksan puoleisten rautateiden hävittämiseksi, samoin\nkuin rajaseudunkin vuorikaivosten. Ylä-Schlesian vuorikaivosten\nhävittämiseksi tehtävistä valmistuksista kehoitti VI:nnen\narmeijaosaston ylikomento minun pyynnöstäni erästä maakuntansa\nvuorikaivosvirastoa tekemään ehdotuksia, jotka sitten päätettiinkin\ntoteuttaa. Nyt levisi kautta maakunnan kauhistus. Minun täytyi rikkoa\nvuorikaivokset siten, ettei venäläisille pitkiin aikoihin kävisi\nmahdolliseksi niitä käyttää, sitä vaativat sotilaalliset edut.\nEnglantilaiset myöhemmin mitä säälimättömimmin hävittivät Romanian\nöljykentät; yhtä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä sodankäyntiin.\nErään korkeamman viranomaisen lausunnon perustuksella kävi kuitenkin\nmahdolliseksi rajoittaa valmistavia toimia.\n\nRajamaakuntaimme puolalaisten seutujen mieliala ei ollut suopea, ne\npysyivät hyvin umpimielisinä ja odottavalla kannalla. Ei kukaan\nselvänäköinen mies voinut muuta odottaakaan.\n\nHeikommuutemme johdosta oli odotettavaan ratkaisuun nähden tärkeätä,\nettä Preussin linnoituksista ja alaisiksemme määrättyjen virkaatekeväin\nkenraalikomentojen hallusta saimme kaikki käyttökelpoiset joukot ja\nkenttäsotaan kelpaavat sota-aseet. Jo elokuussa 1914 olimme alkaneet\nidässä muodostaa nostoväestä, maanpuolustusväestä ja muista\nlinnoitusmuodostuksista divisioonia yhtä suuren luvun, kuin niitä\nkenraali v. Moltkella oli käytettävänään Königgrätzin taistelussa. Nämä\ndivisioonat saivat myöhemmin numerot kuten vakinaisetkin divisioonat,\nmutta niiden luonne ei silti muuttunut. Varsinkin taisteluun ja\nmarssiin nähden niille oli asetettava toiset vaatimukset kuin\nnuoremmista ikäluokista muodostetuille joukoille. Usein tämä ei hädän\npakottaessa ollut mahdollista. Nämä joukot ovat saaneet aikaan enemmän\nkuin niiltä kohtuudella voitiin odottaa; kotimaataan ja sen keralla\ntavaraansa ja omaisuuttaan, vaimojaan ja lapsiaan ne ovat puolustaneet\nmitä suurinta uhrautuvaisuutta osoittaen.\n\nPreussin itärajalla oli 8:nteen armeijaan vähitellen muodostettu\nmuutamia maanpuolustusdivisioonia. Soldaun luo oli Veikselin\nlinnoitusten sota-varusväestä ja nostoväestä muodostettu\nrajansuojelusjoukko, kaksi divisioonaa käsittävä Zastrowin\njoukko-osasto, myöhemmin XVII reserviosasto. Thornin linnoitus, jonka\nensimmäinen pääreservi -- 35:s reservidivisioona -- oli Tschenstochaun\nluona, asetti vähitellen uuden pääreservin: sitä sanottiin v.\nDickhuthin joukko-osastoksi. Sitä myöhemmin käytettiin Veikselin\noikealla rannalla Plockin suunnalla. Thornin pääreservin ensinnäkin\nmuodosti v. Westernhagenin nostoväki-brigaadi, joka lähetettiin Bshuraa\nkohti ja joka 9:nnen armeijan peräytyessä oli kulkenut takaisin\nWlozlawekiin.\n\nPoseninkin linnoitus oli jo luovuttanut yhden pääreserveistään.\nKenraali kreivi v. Bredow oli erinomaisen etevästi johtanut sitä\nFrommelin joukko-osastossa Puolan sotaretkellä. Hänen\nmaanpuolustusosastollaan ei ollut kenttäkeittiöitä ja venäläisten\nkimppuun hän kävi sillä verukkeella, että muka aikoi lähteä niitä\nnoutamaan, -- ja hän noutikin ne. Nyt Posenin linnoitus ja maakunta\nantoivat uusia voimia. Posenin joukko-osasto, joka koottiin\nKalischin seuduille, oli sangen vahva divisioona, joka oli suurella\nhuolella varustettu. Posenin kuvernööri kenraali v. Koch ja hänen\nesikuntapäällikkönsä eversti Marquard ponnistivat erikoisesti voimiaan\nsen hyväksi.\n\nVI:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon piti Kempenin itäpuolella\nmuodostaa rajan suojelusta varten Breslaun joukko-osasto. Kesti\nverrattain kauan, ennenkuin tämä oli tehty ja joukko-osasto oli\ntaistelukunnossa.\n\nMajuri v. Bockelberg oli minulle oivana apuna näiden uusien joukkojen\nmuodostamisessa.\n\n\nX.\n\nKuta enemmän ajatuksineni syvennyin nyt edessäni olevaan uuteen\ntehtävään, kuta jyrkemmin asema ja suunnaton vaara kävivät ilmi, sitä\nselvemmäksi alkoi minussa kiteytyä päätös kehittää Tschenstochaussa\npäätetty sotaliike mikäli mahdollista suureksi tuhoiskuksi; se yksin\nsaattoi lopullisesti pelastaa meidät. Ei riittänyt se, että vihollinen\nvain seisautettiin. Tämäkään ajatus ei syntynyt yht'äkkiä, vaan\nkehittyi vähitellen.\n\nMitä itäisen rintaman ylipäälliköltä itseltään riitti, se koottiin\nhyökkäystä varten Wreschenin ja Thornin välille. Kenraali v. Conrad\noikeana sotilaana osoitti meille mitä suurinta myötämielisyyttä.\n\n8:tta armeijaa heikonnettiin, se ei voinut enää jäädä entiseen\ntehtäväänsä, suojelemaan Itä-Preussin itärajaa. Spirding-Seen ja\nMauer-Seen äsken varustetut asemat ja linnoitetut Angerapp-asemat\nsoivat sen sotatoimille tukea. Armeija vähitellen luovutti pois paljon\ntappioita kärsineen XXV:n reserviosaston, jonka tilasta vasta myöhemmin\nsaimme tiedon, ynnä I:n reserviosaston ja 1:sen ja 36:nnen\nreservidivisioonan. Nämä joukot lähetettiin Thorniin, Wlozlawekin\nsuuntaan. 8:nnen armeijan päällikön, kenraali Otto v. Belowin, täytyi\nnyt tarkkaan käyttää voimiaan, jos mieli säilyttää asemat, joihin hänen\nviime hädässä tuli asettua. Ja säilyttää hänen ne piti, vaikkapa\ntehtävän ratkaisu vaatisikin päälliköltä ja joukoilta tavattomia.\n\nZastrowin joukko-osaston tuli pitää puoliaan Soldaun luona, siitä\nriippui 8:nnen armeijan elämä ja Itä-Preussin kohtalo.\n\nErittäin tärkeätä olisi ollut, että tänne olisi voitu sijoittaa enemmän\nvoimia. Voimallinen eteneminen Mlawasta Narewin linjaa kohti Roshanin\nja Pultuskin välillä olisi ollut omiaan mitä tehokkaimmin tukemaan\nsotatoimiamme Veikselin vasemmalla rannalla. Meidän täytyi tyytyä\nvähempään, oli turvattava vasemmalla rannalla tapahtuvan\nsivustahyökkäyksen menestys. Muutoin hajoittaisimme voimamme. Paljon\nvoitettaisiin jo sillä, jos voitaisiin Zastrowin joukkoa sen verran\nvahvistaa, että se saattaisi pitää yllä Pohjois-Puolaa kohti jonkun\nverran painetta ja siten edes vähäksi aikaa pitää vireillä semmoista\nharhakäsitystä, että moinen hyökkäys todella oli tekeillä. Nowo\nGeorgiewskin pohjoispuolella oli melkoisia venäläisiä voimia. Veikselin\nvasemmalla rannalla tapahtuvaa taistelua varten oli tärkeätä saada ne\nsiellä pidätetyiksi.\n\nThornin linnoituksesta voitiin Westernhagenin brigaadi ja myöhemmin\nosa pääreservistä lähettää Veikselin oikeata rantaa ylöspäin\nmarssimaan. Sitä oli aiottu käyttää Plotzkin suunnalla vaikuttamaan\nharhaanjohtavasti Zastrowin joukko-osaston kanssa. Plotzkista oli\nmahdollinen tuoda se Veikselin vasemmalle rannalle taisteluun osaa\nottamaan.\n\n9:nnen armeijan ylikomento sijoitettiin Hohensalzaan. Thorniin\nmäärättyjen 8:nnen armeijan osain -- I:n reserviosaston ja XXV:n\nreserviosaston -- tuli kuulua sen johdon alle.\n\nXX armeijaosasto ja 3:s kaartindivisioona lähetettiin Ylä-Schlesiasta\netelää kohti Hohensalzaan, XVII armeijaosasto Gneseniin.\n\nV. Richthofenin ratsujoukko ynnä 6:s ja 9:s ratsuväkidivisioona, jotka\ntulivat lännestä, koottiin niinikään sinne.\n\nXI armeijaosasto marssi jalan saksalaisen alueen halki Ostrowon kautta\nWreschenin seutuun.\n\nFrommelin ratsujoukko taisteli venäläistä ratsuväkeä vastaan Prosnan ja\nWarthen välillä Kalischin itäpuolella, sen takana Posenin joukko-osasto\nasettui asemiinsa.\n\nNostoväki, joka myöhemmin liittyi Breslaun joukko-osastoon,\ntäytti yhä edelleen niukasti tilan aina Wieluniin saakka. Sieltä\nTschenstochaun--Krakovan linjan puoliväliin seisoi kenraali\nv. Woyrsch, johdossaan 35:s reservidivisioona, kreivi v. Bredowin\nmaanpuolustusdivisioona, maanpuolustusosasto ja kaartin reserviosasto\nilman 3:tta kaartindivisioonaa. Se oli kosketuksessa Itävalta-Unkarin\nI:sen armeijan kanssa, joka ulottui Veikseliin asti; joen eteläpuolella\naina Karpaatteihin saakka seisoivat taajaan yhteensullottuina\nliittolaisarmeijan muut osat, vuoristossa oli melkoisia voimia Unkarin\nsuojana.\n\nTästä kuvasta näkyy, että varsinaiseen hyökkäykseen vihollisen sivustaa\nvastaan riitti vain 5 1/2 armeijaosastoa. Vihollisen rintaman kimppuun\nsiitä, missä Warthe tulee saksalaiselle alueelle, aina Tschenstochaun\nseuduille saakka voitiin käydä vain aivan riittämättömin voimin.\nKenraali v. Woyrschin tuli toimia yhdessä Itävalta-Unkarin armeijan\nkanssa. Aivan epätietoista oli, ryhtyisikö se hyökkäämään. Sen mieliala\noli jälleen laskeutunut niin alhaalle kuin suinkin. Kysymykseen,\nkykenisikö Itävalta-Unkarin armeija kestämään vihollisen hyökkäyksen,\njota yhä odotettiin, saatiin vastaukseksi, että 24 tuntia se varmasti\nsiihen kykenisi. Hyökkäystä ei tehty. Kenraali v. Conradin ansio\ntaaskin oli, että hän sai mielialan kohoamaan ja hyökkäysajatuksen\nuudelleen suosioon, mutta epäilemättä hän tarvitsi sen toteuttamiseen\nsaksalaisten apua.\n\nSaadaksemme sivustahyökkäyksen tehokkaammaksi ja vahvistaaksemme\nrintamaa olimme aikoneet viedä pohjoiseen Woyrschin armeijaosastosta\nmelkoisia osia. Mutta kenraali v. Conrad pyysi hartaasti, että\nluopuisimme siitä aikeesta. Ainoastaan 3:s kaartindivisioona vietiin\nsen vuoksi Hohensalzaan ja yhdistettiin 9:nnen armeijan\nsivustahyökkäys-ryhmään.\n\nKenraali v. Conrad lähetti Karpaateilta rautateitse kenraali\nv. Boehm-Ermollin neljän jalkaväki- ja kahden tai kolmen\nratsuväkidivisioonan keralla Ylä-Schlesian läpi Tschenstochaun\npohjoispuolella olevaan seutuun.\n\nKenraali v. Conradin toivomuksesta alistettiin kenraali v. Woyrsch\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alaiseksi.\n\nItävalta-unkarilaisten joukkojen saavuttua voitiin parhaillaan\nmuodostuva Breslaun joukko-osasto supistaa vähän enemmän kokoon. Tosin\ntämän toimenpiteen kautta rintama jälkeen marraskuun keskivälin jonkin\nverran vahvistui, mutta suureen iskuun se vielä oli liian heikko.\n\nMyöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin armeija oli puolustanut\nYlä-Schlesiaa. Todellisuudessa se Tschenstochaun pohjoispuolella\npuolusti omaa kotimaataankin.\n\nLuonnollista oli, että näissä oloissa katseet jälleen luotiin\nlänteenkin. Minä kysyin itseltäni, oliko vielä toiveita voiton\nsaavuttamisesta Ypernin luona, vai olisiko parempi tyytyä lännessä\nkokonaan puolustautumiseen ja suorittaa Venäjää vastaan suunnitellut\nsotatoimea niin pontevasti kuin suinkin. Kenraali v. Conrad oli\nehdottanut tätä marraskuussa. Tämä kanta näytti minusta oikealta ja\npyysin ylimmältä armeijanjohdolta lännestä apuvoimia. Niitä meille\nluvattiinkin molempien ratsuväkidivisioonain lisäksi; ne saapuivat\nkuitenkin liian myöhään ja liian vähin erinkin. Sivustahyökkäys saattoi\nkäydä sotaaratkaisevaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se\ntapahtui yllättäen, s.o. nopeaan ja kootuin voimin yhdessä vahvan\nrintamahyökkäyksen kanssa. Idässä meidän täytyi viipymättä ryhtyä\ntoimeen, vaikkapa olisimmekin marrask. 10 p:nä selvään tienneet,\npaljonko apujoukkoja saisimme.\n\nLännestä tulevat joukot olivat taisteluissa menettäneet niin paljon\nmiehiä, etteivät ne mieslukuun nähden olleet täydelleen sotakuntoisia,\nenempää kuin idänkään joukot. Se seikka, että Puolan sotanäyttämön olot\nolivat niin kokonaan toiset kuin lännen, oli sitä paitsi alussa omiaan\nhaittaamaan niiden toimia.\n\nEn voi yksityisseikkaisesti arvostella, olisiko apua lännestä\nlähetettäessä voitu menetellä toisin. Arvostelua en sen vuoksi voi\njulki lausua. Olen aina ollut sillä kannalla, sota-akatemian\nopettajanakin, että jokainen arvostelu, joka ei ole asiallisesti\nperusteltu, tuomitsee arvostelijan itsensä.\n\nPian v. Richthofenin ratsuväkiosaston jälkeen, joka saapui paikalle\nhyvissä ajoin voidakseen ottaa osaa etenemiseen, saapui vielä v.\nHolleninkin ratsuväkiosasto, 2:nen ja 4:s ratsuväkidivisioona. Se\nliitettiin Zastrowin joukko-osastoon.\n\nMyöhemmin, mutta vasta etenemisen aljettua, saapui vielä: III\nreserviosasto, kenraali v. Beseler, tuoden 5:nnen ja 6:nnen\nreservidivisioonan, XIII armeijaosasto, kenraali v. Fabeck, kerallaan\n26:s jalkaväkidivisioona ja 25:s reservidivisioona, II armeijaosasto,\nkenraali v. Linsingen, tuoden 3:nnen ja 4:nnen jalkaväkidivisioonan,\nXXIV reserviosasto, kenraali v. Gerok, mukanaan 47:s ja 48:s\nreservidivisioona. Niitä käytettiin sen mukaan kuin tilanne vaati.\n\nApuneuvot, jotka meillä oli marrask. 10 p:nä käytettävänämme, olivat\nepätäydelliset. Siitä huolimatta oli koetettava, voisimmeko\nratkaisevalla iskulla lopullisesti pysäyttää Veikselin kaarteen\nvenäläiset joukot ja saada ne luopumaan jatkamasta etenemistään,\nvieläpä antaa niille tuhoiskunkin. Tämä onnistuisi, jos saisimme ne\ntungetuksi pois Varsovan luota. Jos kuitenkin olisimme tähän liian\nheikot, täytyisi meidän tyytyä tuohon pienempään tulokseen. Sekin oli\nvaltavan suuri.\n\n\nXI.\n\nMarraskuussa sotatoimet alkoivat edistyä, niinkuin oli odotettukin.\nVenäjän armeija ryhtyi kaikkialla suorittamaan suuriruhtinaan sille\nantamia suuria tehtäviä.\n\n8:nnen armeijan kimppuun hyökättiin. I:n ja XXV:n reserviosaston pois\nluovutettuaan se koetti suojella Itä-Preussin itärajaa venäläisten\nylivoimaisia hyökkäyksiä vastaan, mutta ajan pitkään tämä kävi\nmahdottomaksi. Marraskuun puolivälissä se vietiin taapäin\nMasurin-järville ja Angerapp-asemille.\n\nItä-Preussin itäosa oli siten jälleen jätetty venäläisille. Se on\nsaanut paljon kärsiä. Vaikka tämä olikin odotettavaa, oli 8:tta\narmeijaa kuitenkin täytynyt heikontaa. Venäläinen seurasi perässä\ntuimasti ja kävi uusienkin asemien kimppuun. Siitä huolimatta\npäätettiin viedä 9:nnen armeijan 1:nenkin jalkaväkidivisioona Veikselin\nlänsipuolelle taistelemaan. Uskallettiin paljon, jotta tärkeimmällä\nkohdalla saavutettaisiin päämäärä.\n\nZastrowin joukko-osaston kimppuun käytiin Mlawan--Prassnyshin asemilla\nja sen täytyi perääntyä Soldaun--Neidenburgin suuntaan. Ankarin\ntaisteluin vihollisen hyökkäys täällä pysäytettiin. Koko tilanne\nVeikselin itäpuolisessa maassa näytti uhatulta, Länsi-Preussi ainakin\nnäytti olevan mitä suurimmassa vaarassa, mutta Zastrowin joukko-osasto\nteki velvollisuutensa. Posenissa elimme huolestuksen hetkiä. Asema\nparani kuitenkin, kun v. Hollenin ratsuväkijoukko marraskuun\npuolivälissä saapui kummallekin siivelle.\n\nv. Westernhagenin nostoväkibrigaadi saavutti Plotzkin, mutta tuotiin\nmyöhemmin Veikselin vasemmalle rannalle.\n\n9:nnen armeijan rintamaansijoitus oli sillä välin saatu suunnitelman\nmukaisesti suoritetuksi. Rautatie oli täyttänyt kaikki, mitä siltä oli\nvaadittukin. Jo marrask. 10:nnen illalla armeija seisoi valmiina\nmarssimaan eteenpäin:\n\nXXV ja I reserviosasto Thornin eteläpuolella, marssisuunnassa\nWlozlawek--Lowitsch.\n\nv. Richthofenin ratsuväkiosasto, XX armeijaosasto ja 3:s\nkaartindivisioona Hohensalzan eteläpuolella, marssin suuntana Kutno.\n\nXVII armeijaosasto Gnesenin kaakkoispuolella, marssin suuntana\nLentschytza.\n\nXI armeijaosasto Wreschenin itäpuolella, marssisuunnassa Kolo--Donibe.\n\nFrommelin ratsuväkiosasto Unjejowin ja Sieradzin välillä,\nmarssisuunnassa Lodz.\n\nPosenin joukko-osasto Kalischin ja Sieradzin välillä, marssisuuntana\nLask.\n\nBreslaun joukko-osaston nostoväeltä ei voinut paljoakaan\nodottaa, enempää kuin sinne saapuvilta Itävalta-Unkarin\nratsuväkidivisiooniltakaan. Muita voimia ei toistaiseksi ollut\npaikalla. Kauempana etelässä ei ollut ajattelemistakaan ryhtyä vielä\nhyökkäykseen. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että kenraali v.\nWoyrsch, jota vihollinen tuimasti lähenteli, yksin olisi ryhtynyt\nhyökkäämään.\n\nVeikselin kaarteessa oli Wlozlawek venäläisten miehittämä, mutta\nmuutoin asema oli jotenkin epäselvä aina Wartheen saakka. Täällä oli\nI:nen venäläinen armeija, josta kuitenkin osa vielä oli Veikselin\noikealla rannalla. Se oli 10-14 divisioonan suuruinen. 8:sta 10:een\ndivisioonaa täytyi varmaan olla Veikselin ja Warthen välillä. Heti\nWarthen pohjoispuolella voimakkaat venäläiset ratsuväkijoukot\ntunkeutuivat rajaa kohti. Venäläisen armeijan pääosa oli yhtenäisessä\nlinjassa saavuttanut Warthen Sieradzin--Nowo Radomskin--Krakovan\nkoillispuolisen seudun pohjoispuolella. Toisia osia oli saapunut\nGalitsiaan Dunajecin varrelle ja tunkeutunut syvälle Karpaatteihin.\nVastustajan liikkeissä oli tapahtunut seisahdus. Rautateiden\nhävityksellä oli ollut tarkoitettu vaikutus. Mutta merkit viittasivat\nsiihen, että meidän nyt täytyi valmistua etenemisen jatkamiseen.\n\nKenraali v. Mackensen alkoi marrask. 11:ntenä viipymättä sotatoimet;\nsaatoimme vain antaa tähän suostumuksemme. Jo etenemisen ensi päivinä\ntapahtui Wlozlawekin, Kutnon ja Domben luona sangen ankaria ja molemmin\npuolin sangen suuria tappioita tuottavia tappeluita täydelleen\nyllätettyä venäläistä vastaan. Vihollinen työnnettiin kaikkialla\ntakaisin.\n\nSamalla kuin 9:nnen armeijan pääosat herkeämättä etenivät suuntaan\nLodz--Koljuschkin asema, suojasi kenraali v. Morgen I:n reserviosaston\nkeralla Lovitschin pohjoispuolisissa seuduissa sen sivustaa. Häntä\nahdistettiin sangen ankarasti. Alussa hän puolustautui siten, että itse\nryhtyi pontevasti toimimaan, sitten vain torjuen päältään Nowo\nGeorgiewskin kautta Veikselin vasemmalle rannalle eteneviä venäläisiä\narmeijaosastoja. Mlawan luota vaikuttavaa painostusta saimme kiittää\nsiitä, että tämä eteneminen tapahtui vain verkalleen.\n\n9:nnen armeijan keskusta, v. Richthofenin ratsuväkiosasto, 3:s\nkaartindivisioona ja XXV reserviosasto murti lopullisesti edessään\nolevan vastustuksen. Se kulki Lovitschin--Lodzin linjan poikki ja\ntunkeutui Brsheshinyn kautta kauas etelään. Se oli suunnannut katseensa\nvain tänne ja länteen päin ja tähtäsi suureen menestykseen. 9:nnen\narmeijan käsky, josta minullakin oli tieto, että sen piti\nSkiernjewitzen luo asettua varustettuihin asemiin, ei saapunut perille;\nylikomento oli jäänyt liian kauas jäljelle.\n\nXX, XVII ja XI armeijaosasto, jotka olivat vetäytyneet yhteen sangen\nahtaalle alalle, kohtasivat 17 p:nä Lodzin pohjoispuolella voimallisen\nvihollisen ja taistelivat sen kanssa. Frommelin ratsuväkiosasto ja\nPosenin joukko-osasto pääsivät Warthen itärannalla vain hitaasti\neteenpäin.\n\nVenäläinen tuumi sieppaamamme kipinäviestin mukaan lähteä Lodzista\nperäytymään. Ilomme oli suuri. Mutta suuriruhtinaan valtava tahto piti,\nkuten toisesta kipinäsanomasta saimme tietää, joukkoja paikoillaan.\nOlimme kärsineet pahan pettymyksen.\n\nVeikselin oikealla rannalla olevat venäläiset joukot saivat käskyn\nkulkea Veikselin poikki lukuun ottamatta niitä osia, jotka jäivät\nMlawan luo. Hyvä oli, että tämä edelleenkin tapahtui vain vitkastellen,\nmuutoin olisi kenraali v. Morgenin asema käynyt vielä vaikeammaksi.\n\nSkiernjewitzen kautta takaisinvirtaavat, Varsovan luona lyödyt voimat\nkoottiin linnoituksen viereen sen länsipuolelle; ne oli uudelleen\njohdettava eteenpäin.\n\nVenäläisten oikea sivusta keräytyi Lodzin ympärille. 2:sen ja 5:nnen\nvenäläisen armeijan toimettomana olevasta rintamasta siirtyi osia\nKoljuschkia kohti ja myös Lodzin länsipuolitse pohjoista kohti. Nämä\ntapasivat täällä yllättäen XI:n armeijaosaston ja ahdistivat sitä\nankarasti.\n\nVahvistettu XXV reserviosasto oli kokeneen johtajansa, kenraali v.\nSehäffer-Boyadelin johdolla, jonka esikuntapäällikkö oli eversti v.\nMassow, 22:seen päivään mennessä tunkeutunut kauas Brsheshinyn ohi.\nV. Richthofenin ratsuväkiosastosta oli osia saapunut Petrikaun ja\nTomaschowin läheisyyteen. Jalkaväki-divisioonat kaartoivat Lodzin\nkaakkoispuolitse länteen; suuria toivottiin. Silloinpa muuttuikin\nasema.\n\nXXV:n reserviosaston yhteys XX:n armeijaosaston kanssa katkesi.\nVihollista ei Lodzin luona voitu työntää takaisin. Se päinvastoin oli\ntyöntänyt takaisin XX:n armeijaosaston ja tunkeutunut molempain\narmeijaosastojen sisempien siipien väliin. Skiernjewitzestä\ntunkeutuivat Varsovan länsipuolelle uudelleen kootut voimat minkään\npidättämättä jälleen Brsheshinyä kohti. XXV:s reserviosasto ja sen\nluona olevat joukko-osat olivat eristetyt, etelästä käsin kävivät\nniiden kimppuun Koljuschkin asemalle marssivat 5:nnen venäläisen\narmeijan osat.\n\nNe taistelut, jotka nyt sukeutuivat kenraali Litzmannin johtamaa 3:tta\nkaartindivisioonaa, XXV:ttä reserviosastoa ja v. Richthofenin\nratsuväkiosastoa vastaan, on kapteeni v. Wulffen erikoisesityksessä\nyksityiskohtia myöten mestarillisesti kuvannut. Voin siis viitata\nsiihen. Vihollisen kipinäsanomista saimme Posenissa, taistelukentältä\nkaukana, tietää, kuinka toivehikkaana venäläinen piti tilannetta,\nkuinka se varustautui ratkaiseviin taisteluihin, kuinka se riemuitsi,\nkun muka oli saamaisillaan vangiksi monta saksalaista armeijaosastoa.\nVihollinen varusteli jo junia, joilla vangit kuljetettaisiin pois. En\nvoi sanoin kuvata, mitä tällöin tunsin. Mistä olikaan kysymys! Ei\nainoastaan niin monen urhoollisen miehen vangiksijoutumisesta ja\nvihollisen voitonriemusta sen johdosta, vaan menetetystä sotaretkestä!\n9:s armeija olisi tämän tappion jälkeen täytynyt viedä takaisin. Kuinka\nolisi silloin vuosi 1914 päättynyt?\n\nBrsheshinyn episodi päättyi loistavaan urotyöhön. Piiritetyt\nsaksalaiset joukot murtautuivat yöllä marrask. 25 päivää vastaan ulos\npohjoista kohti. Mukanaan ne toivat yli 10.000 vankia ja paljon\nanastettuja tykkejä.\n\nLäpimurtautuneet osat pysäytettiin XX:n armeijaosaston ja I:n\nreserviosaston väliin. Muodostui terävä yhtenäinen rintama, jota\nvastaan venäläinen suotta tuimasti törmäsi.\n\nSotaliikkeen suurta päämäärää, venäläisen armeijan tuhoamista Veikselin\nkaarteessa, ei oltu saavutettu. Meillä ei ollut siihen riittäviä\nvoimia.\n\nKenraali v. Conrad oli sillä välin käskenyt Boehm-Ermollin armeijaa,\nWoyrschin armeijaosastoa ja Krakovan eteläpuolella seisovaa\nItävalta-Unkarin armeijaa hyökkäämään. Taisteluilla oli paikallista\nmenestystä. Sangen pian ne kuitenkin laimenivat. Strateegista\nmerkitystä niillä ei enää ollut.\n\nAina marraskuun loppuun venäläinen vuorostaan kävi sangen ankarasti\n9:nnen armeijan kimppuun, hyökäten kauempana etelässäkin, mutta se ei\nmissään saavuttanut sanottavaa menestystä.\n\nMarraskuun lopussa ja joulukuun alussa minulla oli vielä kerran\ntilaisuus sivumennen noudattaa entistä sotaliike-aatettani, kun 8:nnen\narmeijan 1:nen jalkaväkidivisioona ja vihdoin lännestä apujoukot\nsaapuivat, mutta oli joukkoja sijoitettaessa myös otettava lukuun\nvihollisen hyökkäystenkin torjuminen, etenkin I:n reserviosaston\nkohdalla.\n\nZastrowin joukko-osaston onnistui vallata Zjiechanow ja Prassnysch.\nVenäläinen oli sieltä siirtänyt voimia Veikselin vasemmalla rannalle.\nRatsuväkidivisioonat eivät kuitenkaan päässeet pitemmälle, sää oli\nkäynyt liian huonoksi. Hevosetkaan eivät vielä olleet talvikengässä.\nVihollinen ryhtyi pian vastahyökkäyksiin. Zastrowin joukko-osaston\ntäytyi jälleen peräytyä Mlawaan.\n\nVeikselin kaarteessa tapahtui uudelleen ylenmäärin katkeria\nhyökkäystaisteluita.\n\nIII reserviosasto ja XIII armeijaosasto liitettiin 9:nnen armeijan\njohtoon ja sijoitettiin kauimmaksi sen vasemmalle sivustalle. Kun\ntilanne oli erittäin vakava I:sen reserviosaston luona, tapahtui tämä\nheti niiden saavuttua. Yhtenäistä taistelutoimintaa ei täällä syntynyt.\nEhkä olisin menetellyt oikeammin, jos olisin ehdottanut erityisen\narmeijaosan muodostamista, joka olisi ollut välittömästi itäisen\nrintaman ylipäällikön johdossa. Siten olisimme saaneet tehokkaamman\nvaikutuksen sotatoimiin.\n\n9:nnen armeijan vasen siipi oli nyt käynyt niin vahvaksi, ettei ollut\nmitään pelon syytä, se saattoi vihollisen asemain kautta verkalleen\ntunkeutua Bshuraa kohti; tämä oli kuitenkin puhtaasti rintamakamppailua\neikä enää suuripiirteistä kiertämistä. Samalla saatoimme rintamankin\nkohdalla ryhtyä hyökkäykseen aina Woyrschin armeijaosaa myöten, se\nmukaan luettuna. II armeijaosasto oli sijoitettu Sieradzin itäpuolelle,\n48:s reservidivisioona rintaman vahvistukseksi Breslaun joukko-osaston\nluo. II:n armeijaosaston hyökkäyksellä joulukuun alussa oli täysi\nmenestys, se tunkeutui tuimasti Lodzin suuntaan. Valitettavasti oli\ntämä painostus 14 päivää aikaisemmin puuttunut.\n\nVenäläinen tyhjensi Lodzin jouluk. 6:ntena ja peräytyi Miashgan taa.\nKauempana etelässäkin pääsimme etenemään, vihollinen kun oli marraskuun\njälkipuoliskolla siellä heikontanut voimiaan voidakseen pitää Lodzin\nhallussaan.\n\nJouluk. 15:ntenä valloitettiin pohjoisella sivustalla Lowitsch;\nrintaman kohdalla tapahtui edelleenkin paikallisia etenemisiä.\n\nKrakovan eteläpuolella asema marraskuun lopulla oli käynyt kireämmäksi.\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomento oli hartaasti pyytänyt saada yhden\nsaksalaisen divisioonan rintamansa vahvistukseksi. Raskaalla sydämellä\nlähetimme sinne 47:nnen reservidivisioonan. Puhtaasti teoreettiselta\nkannalta katsoen tämä näytti olevan erehdys. Tapaukset kuitenkin\nosoittivat meidän menetelleen oikein. Divisioona tuli perille parhaiksi\npelastaakseen taistelun. Kenraali v. Conrad pyrki täällä Karpaateilta\nkiertämään venäläisten eteläisen siiven. Voidakseen sen tehdä hän oli\nsuuresti heikontanut rintamaansa. Limanowa--Lapanowin pulista rikkaassa\ntaistelussa jouluk. 3:nnesta sen 14:nteen päivään onnistui hänen\nvoittaa venäläiset Dunajecin länsipuolella; tämä oli Itävalta-Unkarin\naseille kaunis menestys niiden monien vastoinkäymisten jälkeen, joita\nItävalta-Unkarin armeija oli sotaretken alusta saakka kärsinyt.\n\nMeidän etenemisemme painostuksesta Puolassa ja Galitsiassa venäläisten\nrintama peräytyi Bshuran ja Rawkan välisen osan ylitse Pilitzan, Nidan\nja Dunajecin taa.\n\nKenraali Boroevicin kiertoliike Karpaateilta Sanin ja Dunajecin välillä\nkohtasi pian ylivoimaisen vihollisen, joka vitkastelematta itse kävi\nhyökkäykseen. Itävalta-unkarilaisten kiertävä siipi tungettiin takaisin\nKarpaateille. Täällä alkoi muodostua tilanne, jolla sitten oli mitä\nlaajakantoisin merkitys 1915 vuoden päätöksille.\n\nVeikselin kaarteessa, varsinkin 9:nnen armeijan luona, tapahtui vielä\nsarja paikallisia taisteluita, jotka olisi ollut parempi jättää.\nTunsimme vielä liian vähän juoksuhauta-sotaa. Tapeltiin liian paljon\numpimähkään. Minun olisi pitänyt paikalla käydä tuimemmin kiinni, kuten\nmyöhemmin teinkin. Tarjona oli vaara, etteivät tappiot olleet\nsopusoinnussa saavutusten kanssa. Johdon velvollisuus on pitää tästä\nhuoli.\n\nVeikselin pohjoisrannalla venäläinen miehitti Plotzkin ja tunkeutui\naina Wlozlawekin tasalle saakka. Kaupungin itäpuolella saatoimme pitää\nhallussamme Veikselin oikean rannan kukkulat, joilta rataa voitiin\nvallita. Tänne oli kuitenkin 9:nnelle armeijalle syntynyt pitkä sivusta\nBshuran suun ja Wlozlawekin välille. Sitä oli herkeämättä silmällä\npidettävä. Veiksell ei jäätynyt. Siitä ei tullut 9:nnelle armeijalle\nvaaraa.\n\nMaamme etelärajalla Veikselin itäpuolella asema pysyi ennallaan.\nKestävissä jännittävissä taisteluissa 8:s armeija pääasiassa säilytti\nlinjansa. Venäläisten murtautumisella Masurin-järvien sulkulinjan läpi\neräästä kohdasta oli vain paikallinen merkitys.\n\nKaikilla rintamilla varustettiin asemia uutteraan.\n\nSotatoimien aikana meille tuotti huolta rautateiden kuntoon paneminen,\nme itse kun olimme vähän aikaisemmin niin perinpohjin hävittäneet ne.\nKaikin voimin teimme nyt työtä saadaksemme ne korjatuiksi,\nmutta runsaan ajan kesti, ennenkuin rautatieliike kävi todella\nsäännölliseksi. Joukkojen, jotka olivat ylenmäärin rasittuneet, täytyi\nsen vuoksi vielä paljon kärsiä. Se varsinkin oli valitettava asia,\nettemme voineet ajoissa toimittaa perille joululähetyksiä. Tämä oli\nrautateille melkoinen tehtävä; rakkaudenlahjoja virtasi silloin vielä\nrunsaasti. Lomalupiakaan ei voitu antaa niin paljon kuin olisi suotavaa\nollut.\n\nOman aikansa vaativat toimet vallatun Puolan osan hallitsemiseksi; nyt\nniillä ei enää ole minkäänlaista mielenkiintoa. Maalla ei ollut syytä\nvalittaa, vaikka otimmekin arvokkaat sotaraaka-aineet, kuten asemamme\nvaati.\n\nItävalta-Unkarin kanssa keskusteltiin molemminpuolisten etappialueitten\nuudelleen rajoittamisesta. Välipuheet, jotka olin tehnyt syyskuussa\ntoisilla edellytyksillä, kaipasivat luonnollisestikin muuttamista.\nValitettavasti ylin armeijanjohto ja Berliini, arvatenkin\nItävalta-Unkarin toimesta, nyt sekaantuivat keskusteluihin. Tästä ei\nollut asialle hyötyä, asianomaiset kun eivät tunteneet kysymyksessä\nolevia tapauksia. Tähänkin on enää turha puuttua. Virkatoimeni vaati\nminua käsittelemään koko joukon sotilaspoliittisia kysymyksiä, jotka\nminulle tuottivat enemmän harmia kuin sisällistä tyydytystä.\n\nYlpeään tyydytyksen tunteeseen, jonka sotatilanteen muodostuminen\nitärintamalla oli meille tuottanut, lankesi varjo. Itävalta-Unkarin\narmeija oli Serbiassa taistellut onnettomasti. Se oli marraskuun\nlopulla tunkeutunut syvälle maahan. Belgrad oli valloitettu jouluk.\n2:sena. Itävalta-Unkarissa riemuittiin. Mutta jo samoina päivinä\njolloin Lodz valloitettiin ja Limanowan luona taisteltiin, peräytyivät\nItävalta-Unkarin joukot Serbiasta voitettuina. Ne eivät enää olleet\ntäysiarvoinen taisteluvoima. Alussa ne olivat arvostelleet\nvastustajansa liian heikoksi, nyt ne tekivät päinvastaisen virheen,\nantoivat niille liian suuren arvon ja kauhistuivat paljasta lukua.\nTästä taikauskosta ja jonkinlaisesta heikkouden tunteesta, jota tämä\nalkuaan urhoollinen armeija näitä vihollisia kohtaan tunsi, ei se sen\nkoommin päässyt vapaaksi.\n\nPosenin linnassa kehittyi sopusointuinen esikunta-elämä, yhteisesti\nkannetut huolet, samoin kuin yhteisesti ansaittu mainekin olivat meidät\nyhteen liittäneet. Tavaksi kävi, että illallisen jälkeen vielä jäimme\njoksikin aikaa yhteen. Istuimme silloin pyöreän pöydän ympärillä, jolla\noli viuhkapalmu. Sen olimme saaneet lahjaksi Hänen Majesteetiltaan\nKeisarinnaltamme, todella saksalaiselta naiselta, jota aina muistelen\nsyvimmällä kunnioituksella.\n\nMinulle tämä lyhyt hetki oli levähdystä näiden neljän sotakuukauden\nmelkein ylivoimaisen työn keskellä.\n\nValtava taistelu oli päättynyt. Uutta oli tulossa! Saksa ja\nItävalta-Unkari oli venäläisvaarasta pelastettu. Kaikki suuriruhtinaan\nsuunnitelmat olivat menneet myttyyn. Hänen hyökkäyksensä Preussin\nitärajaa vastaan ja eteneminen Veikselin länsirantaa pitkin olivat\nkärsineet haaksirikon ja samalla rauenneet kaikki ententen toiveet,\nettä sotavuosi 1914 päättyisi sille voitollisesti. Tämän rinnalla ei\npaljoa merkitse se, että Itä-Preussin itäosa ja suuri osa Galitsiaa oli\nannettu viholliselle alttiiksi, vaikka se olikin hyvin valitettavaa.\n\nPuolan sotaretken toinenkin osa oli mainetyö. Sotahistoria tuntee vähän\nsen vertoja.\n\nSotajoukkomme, jotka elokuun alusta olivat yhtämittaa taistelleet tai\nolleet liikkeellä, olivat osoittaneet olevansa kaiken kiitoksen\nyläpuolella. Nytkin ne jälleen olivat voittaneet melkein\nkaksinkertaisen ylivoiman. Vain semmoisten päälliköiden ja sotamiesten\navulla oli mahdollista ylivoimaakin vastaan toteuttaa rohkeita aikeita.\n\nKunnia ja ikuinen muisto 1914 vuoden saksalaiselle armeijalle!\n\n\n\n\nMASURINMAAN TALVITAISTELU HELMI- JA MAALISKUUSSA 1915\n\n\nI.\n\nVuoden 1914 sotaretki ei saanut aikaan ratkaisua. Kuinka siihen oli\nvuonna 1915 pyrittävä, siitä en voinut luoda itselleni käsitystä.\nVuoden vaihteessa oli muodostettu neljä uutta armeijaosastoa, joiden\npiti helmikuussa olla taistelukunnossa. 1914 syksyllä uusia joukkoja\nmuodostettaessa saadut kokemukset oli otettu varteen. Nämä\njoukko-osastot olivat taistelutehoisemmat kuin silloiset muodostukset,\nsillä jokaiseen komppaniaan oli annettu kantajoukko sotaa kokeneita ja\nerikoisen kunnollisia upseereja, aliupseereja ja sotamiehiä.\nKorkeammatkin paikat oli sangen hyvin täytetty. Minä toivoin\nluonnollisestikin, että nämä neljä armeijaosastoa lähetettäisiin itään,\njotta voisimme antaa Venäjälle edelleenkin iskuja ja heikontaa sen\nvastustusvoimaa, sikäli kuin omat voimamme sallivat. Suunnittelimme\nItä-Preussissa uutta taistelua. Strateegisesti se olisi ollut aivan\nmahdollinen Karpaateillakin, jos Unkarin rautateitä olisi rauhan aikana\nparemmin kehitetty.\n\nJo vuodenvaihteessa Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi, että\nPrzemysl keväällä kukistuisi ja lisäksi se pelkäsi, että Unkariin\nhyökkäisi suuri vihollisen sotavoima, Siellä venäläinen oli jatkanut\nhyökkäystään kenraali Boroevicin armeijaa vastaan ja saanut haltuunsa\nKarpaattien harjanteen. Kenraali v. Conrad tahtoi nyt itse ryhtyä\nsuurisuuntaiseen vastahyökkäykseen ja samalla päästää Przemyslin\npiirityksestä.\n\nMinusta näytti olevan syytä tukea Itävalta-Unkarin armeijaa\nKarpaateilla sen sisällisten olojen vuoksi; siihen oli sitäkin enemmän\nsyytä, kun Venäjän armeijaan ei muualta voitu tarmokkaasti päästä\nkäsiksi. Kysymyksenalaista vielä oli, oliko se Itä-Preussissä\nmahdollista; emme vielä tienneet, saisimmeko oikeuden käyttää noita\nneljää joukko-osastoa. Minun täytyi sentähden kannattaa saksalaisten\nvoimain lähettämistä Unkariin, ottamalla niitä itärintaman ylipäällikön\nkäskynalaisista joukoista. 9:s armeija oli Puolassa sangen suppealla\nalalla. Asemat olivat parhaillaan syntymässä. Maailmansota oli\nopettanut, että asemasodassa puolustuksen rintamaleveydet voivat olla\nmelkoista suuremmat kuin oli tähän saakka otaksuttu. 9:nnestä\narmeijasta voitiin ottaa koko monta divisioonaa muualla käytettäväksi.\nRintamahyökkäysten jatkamista täällä tai Pilitzan eteläpuolella, jota\neräältä taholta ehdotettiin, en voinut hyväksyä. Unkarin rintamaa\nvarten vapautettiin II:n armeijaosaston ylikomento, 1:nen\njalkaväkidivisioona ja 48:s reservidivisioona, sitä paitsi yksi\nvahvistettu kolmen rykmentin brigaadi, josta myöhemmin muodostettiin\nkaartindivisioona, ja 5:s ratsuväkidivisioona. Samalla tuotiin vielä\nlisää reservejä itärintaman ylipäällikön käytettäväksi. Jos luvattujen\napujoukkojen kanssa kenraali v. Conradin aikoma hyökkäys voitiin\ntoteuttaa, oli se parempi kuin pelkkä torjuminen.\n\nKenraali v. Conrad puolestaan päätti mikäli mahdollista heikontaa\nSerbian rajalla olevia joukkoja ja kuljettaa Karpaateille kaikki, mitä\nsuinkin liikeni. Hän aikoi päävoimillaan Uzsokin ja Duklan solain\nväliltä suunnata pääiskun Przemysliä kohti. Idempänä piti saksalaisten\njoukkojen itävalta-unkarilaisilla joukoilla vahvistettuina seurata\nsaksalaisena etelä-armeijana päävoimain etenemistä Przemysliä kohti ja\nolla päävoimain oikeanpuolisena sivustaporrastuksena.\n\nSaksalainen eteläarmeija, jonka komentaja, kenraali v. Linsingen, oli\nerinomaisen huolellinen ja tarmokas johtaja, oli siksi heikko, ettei\nsillä voitu kiertoliikettä suorittaa. Sen olisi täytynyt kaartaa kaukaa\nBukovinan kautta. Ei rautatieverkkokaan soveltunut semmoisiin\naikeisiin.\n\nMeidän keskustellessamme sotatoimista yllätti minut ylimmän\narmeijanjohdon sähkösanoma, jonka mukaan minusta oli tullut\neteläarmeijan yleisesikunnanpäällikkö.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ei tahtonut erota minusta.\nSeikkaperäisessä kirjelmässä hän Hänen Majesteetiltaan pyysi, että minä\nsaisin jäädä hänen luokseen ja entiseen toimeeni.\n\nSamoin kuin silloin Insterburgissa hyvästelin kuitenkin nytkin\nesikunnan ja astuin uuteen toimeeni, ollen kuitenkin varma siitä, että\npian saisin palata takaisin.\n\nMatkalla Karpaateille keskustelin Breslaussa kenraalien v. Conradin ja\nv. Falkenhaynin kanssa, ja tässä keskustelussa sovittiin lähemmin\nrintamasijoituksen ja sotatointen yksityisseikoista. Erityisesti\nharkittiin sotajoukkojen varustusta. Kenraali v. Conrad ei\npitänyt vuoristovarustusta tarpeellisena. Tullessani myöhemmin\nrintamaansijoitusalueelle huomasin, että ehdoton pakko vaati sitä.\nKiireimmiten ryhdyin sitä hankkimaan.\n\nVäestö otti meidät Unkarissa vastaan sangen lämpimästi, samoin kuin\nmyöhemmin Siebenbürgiäkin vapauttaessamme. Mutta kun olimme\nvelvollisuutemme tehneet, katosi kiitollisuuden tunne sangen nopeaan.\nTapahtui kaikenlaista semmoista, joka teki sotajoukkojemme elämän\nikäväksi. Magyarit ovat voimallista isäntävalta-kansaa, mutta heiltä\npuuttuu Itävalta-Unkarin yhteisten etujen käsitys, eivätkä he ota\nhuomioon Unkarissa eläväin lukuisain kansallisuuksien oikeutettuja\ntoiveita ja tarpeita. Unkari oli kaksoismonarkian vahvempi osa ja se\nväärinkäytti tätä asemaansa pakottaakseen koko valtakunnan onnettomaan\nulkopolitiikkaan Serbiaa ja Romaaniaa kohtaan. Me sallimme tämän\nvalitettavasti.\n\nEtelä-armeijan ylikomennon päämaja oli Munkacsissa. Kenraali v.\nLinsingen ja minä teimme sieltä matkan rintamaansijoitusalueen\nkautta ja asetuimme yhteyteen läheisten komentoviranomaisten ja\nItävalta-Unkarin joukkojen kanssa, jotka jo olivat vuoristossa ja\njoiden piti eteläarmeijaan liittyä.\n\nJoukoista ei ollut pidetty riittävää huolta, yhtä vähän asemain\nrakentamisesta kuin majoituksestakin. Paljon laiminlyötyä oli nyt\nkorjattava.\n\nEräällä käynnillä metsävuorilla tapasin vahdin. Hän sanoi minulle\nilmoituksensa vieraalla, en tiedä millä kielellä. Eivät mukanani olleet\nitävalta-unkarilaiset upseeritkaan sitä ymmärtäneet. Täten sain\nkäsityksen niistä vaikeuksista, joita tämän armeijan täytyi voittaa.\nNiitä vielä lisäsi se, että rykmenteissä kansallisuudet olivat\nmelkoisesti sekaisin, jotta ne olisivat luotettavammat. Tshekkiläisiä\nja romaanialaisia rykmenttejä oli mennyt vihollisen puolelle. Nämä\nkansallisuudet hajoitettiin nyt moneen rykmenttiin. Tästä\ntoimenpiteestä ei ollut apua. Se heikonsi hyvin olennaisesti urheitten\nunkarilaisten ja erikoisen kunnollisten saksalaisten rykmenttien\nsisällistä arvoa. Sitä paitsi se aivan tavattomasti lisäsi kielellisiä\nvaikeuksia.\n\nTäälläkin, kuten syyskuussa 1914 Neu-Sandecissa käydessäni, sain sen\nvaikutuksen, että kaikki ne kansaheimot, jotka eivät kuulu\nvallitseviin, ovat täydelleen takapajulla. Niinpä tulin eräällä\nretkellä käyneeksi hutsulien kylissä. Tämän onnettoman heimon asumukset\nja köyhyys jäivät ainiaaksi mieleeni. Kuinka toisin ovat viisaitten\nruhtinaitten toimesta asiat Saksassa ja kuinka korkealla ovat meillä\nItävalta-Unkariin verraten kulttuuri ja edistys. Nähdessäni nämä\nhutsulikylät minulle selvisi, ettei tämä kansa voinut tietää, minkä\npuolesta se taisteli. Itävalta-Unkari on laiminlyönyt sanomattoman\npaljon; liittolaisvaltana olisi meidän tullut osata se estää. Jos\nkaksoismonarkia ja sen armeija olisivat tehneet puoletkaan siitä, mitä\nSaksa täydellä syyllä saattoi niiltä odottaa, niin ei ainakaan\nsaksalaisia joukkoja olisi siihen määrään tarvittu Itävalta-Unkarin\nrintamain tueksi; meiltä olisi kaiken aikaa riittänyt enemmän voimia\nlänteen. Tosin Itävalta-Unkarikin puolestaan syyttää sitä, ettemme me\nsyksyllä 1914 Ranskassa voittaneet ja että se yksin joutui venäläisten\nylivoimalle alttiiksi. Joka tapauksessa oli meille onnettomuus, että\nolimme tehneet liiton kuolevain valtioiden, kuten Itävalta-Unkarin ja\nTurkin kanssa. Radomissa sanoi eräs juutalainen yhdelle herroistani,\nettei hän voinut ymmärtää, kuinka Saksan kaltainen elosta lämmin ja\nvoimallinen ruumis saattoi käydä yhdessä kuolleen kanssa. Hän oli\noikeassa, mutta elinvoimaisia taistelutovereita Saksan ei\nollut suotu itselleen saada. Ja me laiminlöimme antaa kuolevalle\nliittolaiselle edes joksikin aikaa uutta elinvoimaa. Itävalta-Unkarin\noloihin tutustuin vasta sodan aikana, ennen minulla ei ollut\nsiihen tilaisuutta. Niin alhaisen tason näkeminen oli minulle\nyllätys. Vastuunalaiset virastomme olivat tosin älynneet, että\nkaksoismonarkiasta oli tullut Euroopan sairas mies, mutta he eivät\nsiitä tehneet oikeita johtopäätöksiä. Meidän olisi tullut pysyä sille\nuskollisena ja johtaa sitä, eikä sille lupautua ja seurata sen tosin\netevää, mutta yksipuolista politiikkaa.\n\nMunkacsissa en kauan viipynyt. Tammikuun lopulla olin jälleen Posenissa\nentisessä toimessani. Olin tällä ajalla saanut paljon herätteitä enkä\nollut mitään oleellista laiminlyönyt.\n\n\nII.\n\nItärintaman ylipäällikölle oli sillä välin tullut ylimmän\narmeijanjohdon ilmoitus, että helmikuun ensi puoliskolla idässä oli\nkäytettävänä kolme uutta joukko-osastoa ja XXI armeijaosasto. Ylin\narmeijanjohto oli pitänyt välttämättömänä vaihtaa XXI armeijaosaston\nyhteen uuteen sen elsass-lothringilaisen täydennyksen vuoksi. Osa\nvaltakunnanmaitten sotamiehistä osoittautui epäluotettaviksi läntisellä\nrintamalla ja tämä epäluotettavuus sodan pitkittyessä yhä lisääntyi.\nEnimmäkseen ne sen vuoksi lähetettiin itään. Tämä kohtasi kaikkia\nuskollisiakin elsass-lothringilaisia. Ei ollut mahdollista päättää,\nmikä jokaiselle yksityiselle olisi ollut oikein. Vuonna 1918 otettiin\nRanskaan hyökkäyssotaan itäarmeijasta kaikki nuoremmat miehet ja\nvietiin länteen, muiden mukana vastaavat elsass-lothringilaisetkin\nvuosikutsunnat, joita vastaan joukot paikoitellen olivat kovin\nvalittaneet. Idässä elsass-lothringilaiset taistelivat moitteettomasti,\nXX armeijaosasto kerrassaan etevästi.\n\nYlimmän armeijanjohdon kanssa oli sovittu, että nuo neljä\narmeijaosastoa heti perille saavuttuaan käytettäisiin 8:tta armeijaa\nvastassa olevain vihollisvoimain voittamiseksi. Tannenbergin ja\nMasurinjärvien taisteluissa saadut kokemukset olivat osoittaneet, että\nsuuri ja nopea tappelumenestys oli mahdollinen saavuttaa ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että vihollisen kimppuun käytiin kahdelta puolelta.\nTässä oli tarjolla mahdollisuus vahvalla, kolme armeijaosastoa\nkäsittävällä joukkoryhmällä, joka oli koottava Niemenin ja\nInsterburgin--Gumbinnenin tien välille, tehdä kiertoliike\nTilsitin--Wladislawowin--Kalwarijan suuntaan, ja viedä toinen ryhmä,\nXXXX reserviosasto, johon liitettiin 2:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s\nratsuväkidivisioona, Spirding-Seen ja rajan välitse Biallan kautta\nRaigrodiin ja edelleen Augustowiin ja etelää kohti. Samalla oli\nvihollista rintamahyökkäyksellä pidätettävä.\n\nVastustajan molemmat siivet olivat heikot. Saatoimme toivoa tekevämme\npaljon taivalta, ennenkuin vihollisen päävoimat kykenisivät\nirtaantumaan hyökkäyksen alaisesta rintamasta. Kummankin sivuiskuryhmän\npiti kiertää vihollinen; sitä parempi, kuta pikemmin tämä tapahtui.\n\nJos vastustajan tuhoaminen onnistuisi, voisi sitten tulla\nkysymykseen hankkia pysyvä turva Kownoa--Grodnoa vastaan ja tehdä\nhyökkäys linjalla Ossowjetz--Grodno ja takaapäin avata Bobrin\nylimenopaikka Ossowjetzin luona. Edellytyksenä oli, että pitkä sivusta\nWlozlawek--Mlawa--Johannisburg--Ossowjetz oli varma.\n\nEdullisempaa olisi, jos samalla kuin Itä-Preussin itärajalla\ntaisteltiin, voitaisiin linjalta Wlozlawek--Johannisburg edetä Narewia\nkohti ja käydä Ossowjetzin kimppuun. Tähän minä pyrin. Siinä\ntapauksessa olisi meillä kaikkialla ollut venäläisiin nähden etu\npuolellamme. Tulevaisuuden varaan oli jäävä, voisimmeko myöhemmin tehdä\nhyökkäyksen Veikselin länsipuolella olevain venäläisten päävoimain\nselkään.\n\nJohtajan tulee tämmöisiä ajatuksia viljellä. Hän ei saa elää kädestä\nsuuhun, muutoin kärsivät sodanjohto ja sotajoukko. Rautainen\ntodellisuus pitää huolta siitä, etteivät aikeet muodostu teoiksi\nlaajemmassa määrässä kuin joukon voima vihollisen voittamiseen riittää.\n\nToimenpiteet, joita tässä mieteyhteydessä puolsin, tekivät tehokkaasti\ntyhjiksi vihollisen tunnetuiksi tulleet aikeet. Entente v. 1915 aikoi\nvielä Venäjän voimilla voittaa sodan. Samalla kuin suuriruhtinas aikoi\nkoko voimallaan tehdä hyökkäyksen Karpaateille, piti hänen niin sanotun\n\"jättiläissuunnitelmansa\" mukaan vahvoja venäläisiä voimia Niemenin ja\nGumbinnenin--Insterburgin viertotien välillä marssia 8:nnen armeijan\nheikkoa pohjoista siipeä vastaan, musertaa se, kiertää armeija ja\ntyöntää se Veikseliä vastaan. Toisten joukkojen, etenkin voimakkaitten\nratsuväkijoukkojen, piti lyödä Mlawan ja Veikselin välillä olevat\nheikot sotavoimamme ja hyökätä Länsi-Preussiin. Veikselin itäpuolella\nolevat preussilaiset maa-alueet oli valloitettava ja niissä olevat\njoukot tuhottava. Todellakin alkoi tammikuussa tuntua, että vihollinen\n8:nnen armeijan vasemmalla sivustalla vahvistui. Venäläisten eteneminen\nVeikselin itäpuolella linjaa Wlozlawek--Mlawaa vastaan joulukuussa 1914\ntarkoitti ehkä jo tämä aikomuksen edistämistä. Toisen sotaliikkeen\njälkikaiut olivat täällä samoin kuin Karpaateillakin johdantona uuteen.\n\"Jättiläissuunnitelman\" suoritus oli vasta alkamassa. Mutta jo olivat\nvenäläisten silmät kiintyneet Veikselin itäpuoliseen maahan. Jo\ntammikuun alussa oli vihollinen ottanut Veikselin länsipuoliselta\nrintamalta joukkoja käyttääkseen niitä pohjoisessa. Jos me aikeinemme\nennätimme ennen sitä, niin tuli meidän ottaa lukuun, että sekä Niemenin\nettä Narewin puolelta saisimme kokea voimakkaita vastahyökkäyksiä.\nVastahyökkäykset todella tulivatkin. Tarmo ja itsepintaisuus, jolla\nniitä johdettiin, tuottivat meille ankaraa työtä. Suuriruhtinas oli\ntäysi sotilas ja sotapäällikkö.\n\nSotatointen suojelus toiselta puolen Kownoa ja Olitaa, toiselta\nOssowjetzia ja Lomshaa vastaan oli pääasiassa määrätty niille 8:nnen\narmeijan osille, jotka rintaman supistuksen johdosta vapautuivat. Tämä\njohtui molempain siipien kiertoliikkeestä Grodnon pääsuuntaan.\n\nEtelärintaman vahvistukseksi tuli jo helmikuun alussa 9:nnen armeijan\nneljän joukko-osaston sijoittuessa rintamaan XX armeijaosasto\nOrtelsburgin kaakkoispuoliseen seutuun. Se oli valmiina vietäväksi\nLomshaa ja Myschinjetziäkin kohti. Myöhemmin seurasivat I reserviosasto\nja 6:s ratsuväkidivisioona Willenbergiin, 3:s jalkaväkidivisioona\nNeidenburgiin ja 1:nen kaartin reservidivisioona Woyrschin\narmeijaosastosta Soldaun seutuun. Näiden osien sijoittuminen rintamaan\nsaattoi olla suoritettu helmikuun 20 päiväksi. Ne oli tarkoituksella\nlähetetty myöhään liikkeelle. Pelkäsimme, etteivät niin laajat liikkeet\nPuolan vallatusta osasta käsin voisi pysyä salassa, vaan voisivat\nilmaista Itä-Preussiin tähdätyn iskun. Annoin salassapysymiselle\nmenestyksen turvaamisessa ratkaisevan merkityksen. Myöhemmin otettiin\nVeikselin länsipuoliselta rintamalta vielä lisää divisioonia. Tämä kävi\nmahdolliseksi, kun vihollinenkin siellä vähensi joukkojensa lukua.\nVoimain siirto muodostui täydelliseksi vuorosiirtelyksi, joka vaati\npaljon huomiota.\n\nNyt tosin täytyi jäljestäpäin ottaa kysymyksenalaiseksi: oliko oikein,\nettä Karpaateille lähetettiin saksalaisia joukkoja? Epäilemättä niitä\nVeikselin itäpuolella talvisotaretkellä kaivattiin. Oikeastaan niiden\nolisi pitänyt olla siellä, mutta kun Itävalta-Unkarin armeija kerran\noli semmoinen kuin oli, tuli niiden olla Karpaateilla. Tuo armeija\ntarvitsi niitä tuekseen. Minun olisi kuitenkin ollut melkoista\nvaikeampi puolustaa niiden lähettämistä, jos jo silloin olisin selvään\nnähnyt, että saisimme nuo neljä armeijaosastoa.\n\nEn voi muodostaa mielipidettä siitäkään, eikö ylin armeijanjohto nyt jo\nolisi voinut lännestä itää varten vapauttaa enemmän voimia, kuten se\nhuhtikuussa tekikin. Jokainen lisäys tietysti olisi ollut meille\ntervetullut. Tuo suuri päätös käydä kaikin voimin Venäjän kimppuun\ntehtiin vasta myöhemmin.\n\n\nIII.\n\nVeikselin kaarteessa Puolassa oli sillä välin jatkunut paikallisia\ntaisteluita. Epätietoista oli, missä määrin venäläisten huomiota niillä\nkiinnitettiin. Yleensä ei tarvitse odottaa paljoakaan moisista\nhuomionpoisjohtamisista, niin kauan kuin vihollisen joukot ovat\nluotettavat ja pitävät paikkansa. Vasta kun arveluttavien ilmiöiden\njohdosta johto alkaa tuntea itsensä epävarmaksi, saavuttavat ne\nmerkitystä. Jos valehyökkäykset muodostuvat taktillisiksi\ntaistelutoimiksi, jotka saattavat johtaa suurempaan paikalliseen\nmenestykseen, on asian laita kuitenkin toinen.\n\nSaadaksemme venäläiset uskomaan, että hyökkäystä aiottiin jatkaa,\naioimme tammikuun lopulla Bolimowin seuduilla tehdä 9:nnellä armeijalla\nvoimallisen hyökkäyksen. Ylin armeijanjohto oli sitä varten antanut\nkäytettäväksemme 18,000 ammusta, vieläpä kaasuammuksia. Kuvaavaa sen\najan käsitykselle on, että tätä ammusmäärää pidettiin aivan erikoisen\nsuurena. Idässä meillä ei milloinkaan ollut ampumavarain puutetta,\nmeillä oli alati niin paljon kuin kuormasto liikuntosodassa saattoi\nteiden huonouden vuoksi mukana kuljettaa, eikä asemasodassa silloin\nvielä koottu suuria varastoja. Lännessä olot kuitenkin olivat toisin;\nsiellä oli tuntuva puute ampumatarpeista. Kaikki sotaakäyvät vallat\nolivat yhtä väärin arvostelleet sekä voimallisesti kootun tykkitulen\nvaikutuksen että ammusten kulutuksen.\n\nRintamaansijoitusosaston esimiehenä rauhan aikana huomautin alati,\nkuinka välttämätöntä oli arvata ja lisätä rauhanaikaiset ammusvarastot\nniin suuriksi, että ne riittivät siksi, kunnes liikekanta-hankinnat\nalkoivat. En likimainkaan saanut tässä toimeen sitä, mikä näytti\ntarpeelliselta. Ammuksista olisi tullut puute, vaikka minun ehdotukseni\nolisi toteutettukin; kulutus oli niin valtava. Mutta me olisimme\naikaisemmin suoriutuneet pulasta ja olisimme ehkä ammusten\nvalmistukseen nähden päässeet etukynteen, sen sijaan että lopulta aina\njäimme takapajulle. Jo syksyllä 1914 everstiluutnantti Bauer puuttui\nasiaan kiitettävällä tarmolla.\n\n9:nnen armeijan hyökkäys Bolimowin luona tapahtui tammik. 31:senä.\nKaasuvaikutukseen sää oli liian kylmä; tätä ei silloin vielä tiedetty.\nEi muutoinkaan kaikki ollut niin kuin olisi suotavaa ollut. Saimme\nparituhatta miestä vangiksi, mutta taktillinen menestys oli muutoin\nvähäinen. Mutta venäläisiin tämä hyökkäys teki suuren vaikutuksen. Näin\nsaavutettiin toivottu strateeginen etu.\n\nHelmikuun alussa alkoi neljän hyökkäykseen määrätyn armeijaosaston\nrintamaansijoitus ja se sujui liukkaasti. Helmik. 6:ntena se päättyi.\nPäämajan sijoitimme Insterburgiin. Ero Posenista ei ollut helppo.\nOlimme siellä eläneet suurta aikaa, mutta herättihän Insterburgkin\nmeissä hyviä muistoja v:n 1914 syyskuulta.\n\nSotatoimia varten oli itäisen rintaman ylipäällikön käytettäväksi\nvielä annettu 10:s armeijan-ylikomento, kenraali v. Eichorn,\nesikunnanpäällikkö eversti Hell; 8:nnella armeijan-ylikomennolla oli\njoukkoyhtymiä ollut liian paljon. Tämä uusi jako oli minulle\nerittäin mieleen, sillä on helpompi toimia kahdella kuin yhdellä\narmeijan-ylikomennolla; Puolan sotaretki oli sen minulle opettanut.\n10:s armeija oli 8:nnen pohjoispuolella, niiden välinen raja kulki\nlikimain Darkehmenin kautta. 10:nnen armeijan kiertoryhmä,\njohon vasemmalta oikealle lukien kuuluivat XXI armeijaosasto,\nXXXIX ja XXXVIII reserviosasto, oli Ragnitin ja Insterburgin\npohjoispuolella olevain suurten metsäin välillä, sivusuojanaan 1:nen\nratsuväkidivisioona ja 5:s kaartin jalkaväkibrigaadi, tämän vieressä\nInsterburgin suuren viertotien sivussa Königsbergin pääreservi, nyt\nmaanpuolustus-divisioona. Sitten seurasi Spirding-Seehen asti\nhajallisessa järjestyksessä 3:s reservidivisioona, kolme\nmaanpuolustus-divisioonaa, seassa vahvasti nostoväkeä, ja 5:s\njalkaväkibrigaadi. Kenraali Litzmannin johtaman 8:nnen armeijan\nhyökkäysryhmästä oli 2:nen jalkaväkidivisioona Johannisburgin\nlänsipuolella, XXXX reserviosasto siitä etelään rajalle saakka, 4:s\nratsuväkidivisioona sen taa ryhmittyneenä. Pitkin rajaa seisoi\nnostoväkimuodostuksia. 8:nnen armeijan oikean siiven takana\nOrtelsburgin luona XX armeijaosasto parhaillaan päätteli kuormastonsa\npurkamista. Se tuli 9:nnestä armeijasta ja sen piti kenraali Litzmannin\nhyökkäysryhmän takana marssia Lomshaa kohti ja Myschinjetzin kautta\ntunnustella Narewin puolta. Muiden joukkojen liikkeellelähtö ja niiden\nkuljetus Mlawan suuntaan oli käynnissä. Kenraali v. Gallwitzin piti\nottaa käsiinsä johto Veikselin ja Orshitzin välillä ja joukkonsa\nkoottuaan niinikään edetä etelää kohti. Kokemus oli osoittava, kuinka\nkauas Pohjois-Puolaan hyökkäävät saksalaiset joukot pääsisivät.\nHyökkäys oli täällä 10:nnen ja 8:nnen armeijan päähyökkäyksen tueksi\nparas apu ja paras shakkisiirto vihollisen vastahyökkäyksiä vastaan.\n\nTalvitaistelu alkoi helmik. 7:ntenä. Kenraali Litzmann teki mainittuna\npäivänä alun. 8:nnen ja 10:nnen armeijan muitten osien piti vasta\nhelmik. 8:ntena lähteä liikkeelle ja hyökätä. Sotatoimet voitiin\nkäskyillä määrätä vain pääpiirteissään. Armeijan-ylikomennoilla oli\nmitä laajin toimivapaus. Kaikkien asianomaisten samat taktilliset\nmielipiteet olivat menestyksen takeena. Itse taistelunkin aikana\nitäisen rintaman ylikomentaja ryhtyi sitä varten vain muutamiin\nharvoihin toimenpiteihin. Minun oli ajatteleminen sotatoimen jatkoa ja\nsivustasuojaa.\n\nRaskasta oli päättää ja lähettää armeija liikkeelle, siten kuin aikomus\noli. Talvi oli kylmä. Helmikuun 4:nnestä tai 5:nnestä päivästä alkaen\nvallitsi harvinaisen ankara lumimyrsky, joka tuiskutti tiet ja\nrautatiet umpeen ja aivan tavattomasti haittasi etenemistä sivulla\nteistä. Usein vaihtelivat miehenkorkuiset kinokset ja paljaat\npaikat, jotka olivat iljanteella. Pidimme kiinni alkuperäisistä\nsuunnitelmistamme. Venäläisillä oli vielä suurempia vaikeuksia\nvoitettavanaan. Heidän kuormastonsa joutui marssivan armeijan edelle.\n\nMeidän joukkomme olivat talvisotaretkeä varten varustetut. Ajoneuvoilla\noli jalakset. Nämä osoittautuivat myöhemmin epäkäytännöllisiksi. Niitä\noli mahdoton käyttää teillä, joilla vain paikoitellen oli lunta.\n\nUskomatonta on, mitä miehet ja hevoset seuraavina päivinä saivat aikaan\nja pysyy mainetyönä kaikiksi ajoiksi. Marssikolonnain alkupäät\ntunkeutuivat vaivalloisesti kinoksien läpi. Ajoneuvot juuttuivat\nkiinni, kolonnat takertuivat ja venyivät yhä pitemmiksi. Jalkaväki\ntunkeutui ajoneuvojen ja tykkien sivuitse ja koetti jälleen sulkea\njonot eteenkäsin. Tykkien ja ammusvaunujen eteen valjastettiin 10-12\nhevosta. Täten ne tiet, joita pitkin edettiin, joutuivat vähitellen\npitkäveteisten joukkojonojen peittoon, joissa jalkaväki ponnisti\neteenpäin, mutta lomassa oli vain vähän tykkejä ja vielä vähemmän\nampumatarpeita. Yöksi tai taistelua varten joukot taas jonkun verran\nsulkeutuivat. Muutaman päivän kuluttua sää muuttui, tiet kävivät\npohjattomiksi, teiden kahden puolen vielä jäässä olevalla maalla oli\nalavilla paikoilla ja soilla vettä. Onni oli, että me laajan\nkiertoliikkeemme kautta saimme vihollisen kuormastokolonnista\nruokatavaroita, muutoin olisi koko liike ollut muonan puutteen vuoksi\nheitettävä sikseen.\n\nKenraalikomentojen ja alemman johdon täytyi voittaa kerrassaan\nkuulumattomia vaikeuksia. Vihollisen kanssa yhteeniskettäessä viipyi\nkauan, ennenkuin taistelukykyisiä joukko-yhdistymiä pääsi paikalle.\nKäskyjä oli mahdoton toimittaa perille, johdot katkeilivat myrskyssä,\ntietoja ei saatu. Mutta siitä huolimatta olivat saavutukset mitä\nparhaat.\n\nKuten useimmat taistelut ei tämäkään sujunut takerruksitta, jotka\nsuuressa määrin haittasivat strateegista tulosta.\n\nKenraali Litzmannin joukot pääsivät 7 p:nä hyvin etenemään. Ne pääsivät\naina Johannisburgin seudulle saakka ja kauempana etelässä kulkivat\nPissan poikki. 8 p:nä ne valloittivat Johannisburgin ja seuraavina\npäivinä suojattuina Ossowjetziu suuntaa vastaan tunkeutuivat\nRaigrodiin, jossa ne kohtasivat jäykän vastarinnan. Ossowjetzin\nsuunnalta kohdistettiin niitä vastaan vihollisen hyökkäysliike, jonka\nne torjuivat päältään. Samalla lähestyi 8:nnen armeijan keskusta\nLyckiä, seuraten kintereillä koko rintamalla väistyvää vihollista.\n\nJohtajat ja joukot ponnistivat parhaan taitonsa mukaan päästäkseen\nnopeaan eteenpäin. Suureen strateegiseen suunnitelmaan nähden se\ntapahtui liian hitaasti. Lyck, III:nnen siperialaisen armeijaosaston\netevästi puolustamana, joutui käsiimme vasta 14 päivän aamulla.\nArmeijaosasto vältti tuhon ja peräytyi Augustowin kautta ylisen Bobrin\nsuoseutujen taa.\n\nLyckin valloituksen jälkeen edettiin nopeaan; jo yöllä 17:ttä päivää\nvastaan kenraali Litzmann uuden ankaran taistelun jälkeen saapui\nAugustowiin. Olin näinä päivinä koettanut viedä 8:nnen armeijan oikean\nsivustan Raigrodista jyrkkään itää kohti Augustowin eteläpuolitse\nTainon kautta Bobria kohti, päästäkseni yhä uudelleen III:ta\nsiperialaista armeijaosastoa sivulta ahdistamaan. Teiden tilan vuoksi\nei 8:s armeija pitänyt tätä mahdollisena.\n\nArmeijojen suojaksi Ossowjetzia-Lomshaa vastaan erotettiin\nsangen varhain, vielä kolonnain Augustowia kohti rientäessä,\n3:s reservidivisioona, 5:s jalkaväkibrigaadi ja 11:s\nmaanpuolustusdivisioona hyökkäyksestä ja lähetettiin sinne. Ossowjetz\noli saarrettava ja sen kimppuun hyökättävä. Vahvain sotavoimain\nkerääntyminen Lomshan luo oli käynyt varmaksi. Sinne lähetetyt XX:n\narmeijaosaston osat eivät enää riittäneet.\n\nSillä välin oli 10:nnen armeijan kiertoliike ennättänyt täydelleen\nvaikuttaa. Erinomaisten marssiennätysten jälkeen ja sanomattomia\nrasituksia voitettuaan sen keskusta jo yöllä 11 p:ää vastaan\nTilsitin--Kalwarijan hyökkäyssuunnalla saavutti Insterburgin--Kownon\ntien Wirballenin luona ja kun Lyck 14 p:nä valloitettiin, olivat\nmarssikolonnat saapuneet aivan Augustowin suuren metsän pohjoispuolelle\nSuwalkin--Seinyn luo.\n\nTakaisin vyöryvän venäläisen armeijan sivustaan tehtiin ratkaiseva\nhyökkäys ja se tungettiin etelää kohti. Se näytti tälläkin kertaa\ntulleen yllätetyksi, aivan samoin kuin Ylä-Schlesiasta ja\nHohensalzastakin liikkeelle lähdettäessä. Tiedustelu-osastomme\ntyöskenteli täällä erittäin hyvin levitellen vääriä huhuja ja estäen\noikeita tietoja leviämästä. Venäläisten ei enempää kuin ententenkaan\nonnistunut saada tietoa näistä liikkeistä. Onkin ylenmäärin vaikeata\nsaada vihollisesta tarkkoja tietoja, varsinkaan hyvissä ajoin,\nmuutoinhan sodankäynti heikommilla voimilla ei olisikaan niin\ntavattoman vaikea tehtävä. Tannenbergin luona oli meitä suosinut onni.\n\nVenäläisten sotavoimista olivat osat, jotka olivat peräytyneet Kownoa\nkohti ja kaiken aikaa uhkasivat sivustaa, hyökkäyksillään turhaan\nkoettaneet etenemistä viivyttää. 10:nnen armeijan sivustasuoja työnsi\nne takaisin Kownon--Olitan suunnalle.\n\n14 päivän illalla näytti siltä, kuin olisi vihollisen kiertäminen\nmahdollinen toteuttaa heti Augustowin itäpuolella. Kenraali v. Eichorn\nsijoitti sinne vasemman siipensä. XXl:n armeijaosaston etujoukko\ntunkeutui 15 ja 16 p:nä Seinyn--Augustowin viertotietä pitkin kauas\nmetsään, mutta siellä lännestä itää kohti takaisin virtaavat venäläiset\nkolonnat lamasivat sen alleen ja osaksi ottivat vangiksi. Muitta\nmutkitta lähetti nyt 10:s armeija aina helmik. 18 p:ään saakka osia\nmetsän pohjoisreunaa pitkin Grodnon luoteispuolisiin seutuihin. Siellä\nne seisoivat rintama länttä kohti, linnoituksen varustukset aivan selän\ntakana. Tässä rohkeassa asennossa ne sulkivat viholliselta paluutien.\nToisia saksalaisia joukkoja tunkeutui metsään pohjoisesta ja eteni\nAugustowin valloitettuaan Grodnoon vievää tietä pitkin taistellen\nLipskiin sekä Bobria alaspäin Krasnyboriin. Lipskin luona rengas\nsuljettiin.\n\nGrodnon edustalla joukkojen asema oli tavattoman vaikea.\nLinnoituksesta, johon venäläinen oli vienyt lisäjoukkoja, tehtiin\netenkin 20 ja 21 p:nä sangen ankaria hyökkäyksiä. Augustowin metsästä\nsinne virtaava, peräytyvä vihollinen teki yhä uusia hyökkäyksiä.\nRaskaita tappioita kärsien saksalaiset joukot pitivät paikkansa. Se oli\nXXI:n armeijaosaston loistava urotyö ja sen johtaja, kenraali Fritz v.\nBelow, joka myöhemmin armeijan ylipäällikkönä osoitti lännessä\nkuntoaan, saattoi olla ylpeä päättäväisyydestään ja joukoistaan.\n10:nnen armeijan ylikomento saattoi sisällisellä tyydytyksellä päästä\nosalliseksi tästä kunniasta. Seuraavina päivinä antautuivat Augustowin\nmetsässä sinne tänne aaltoilevat, epätoivoisesti itseään puolustavat\nvenäläiset; taistelu oli päättynyt.\n\n\nIV.\n\nMasurinmaan talvitaistelun taktilliset tulokset olivat melkoiset:\n110,000 vankia ja monta sataa tykkiä. Venäläisten 10:s armeija oli\ntuhottu, venäläistä sotavoimaa jälleen tuntuvasti heikonnettu.\n\nSotaliikkeen perussuunnitelman mukaan oli hyökkäys Ossowjetzia vastaan\naljettu järeintä laakatulta käyttäen. Hyökkäysarmeijain osista,\njotka vielä taisteluiden kestäessä metsässä olivat saapuneet\nylisen Bobrin rannalle Augustowin eteläpuolelle, piti XXXVIII:n ja\nXXXX:n reserviosaston, 2:sen jalkaväkidivisioouan ja 4:nnen\nratsuväkidivisioonan mennä joen poikki. Ne olivat kuitenkin jo osaksi\nolleet mukana niissä valtavissa metsätaisteluissa, joita käytiin ennen\nvenäläisten 10:nnen armeijan tuhoutumista. Yhä kiihtyvällä\njännityksellä olin odottanut niiden päättymistä. Se 8:nnen armeijan\nosa, joka täällä toimi -- Litzmannin tyhmä -- liittyi 10:nteen\narmeijaan. 8:nnen armeijan tuli edellisen tehtävänsä mukaisesti\nGrajewosta käsin toteuttaa mainittu hyökkäys Ossowjetzin kimppuun ja\ntäältä Orshitziin saakka suojella Itä-Preussiä venäläisten\nhyökkäyksiltä.\n\nJoukoillemme ei sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistunut päästä\nylisen Bobrin suoalueen yli. Tarvitsimme pakkasta, mutta sen sijaan\nsatoikin yhä vettä rankasti. Oleskelu metsä- ja suoseuduissa kävi kovin\ntukalaksi. Ylisen Bobrin poikki oli mahdoton kulkea muuta kuin teitten\nkohdalla. Sillat oli hävitetty. Lyckin luota pakoon päässyt III\nsiperialainen armeijaosasto teki urheasti vastarintaa ja venäläisten\nepätoivoinen vastarinta Augustowin metsässä oli viholliselle suonut\naikaa Grodnon--Ossowjetzin välin puolustuslaitosten vahvistamiseen.\nEpäsuotuisat säät ja sotatointen rasitukset uuvuttivat kovasti\njoukkojamme. Ne ilmoittivat, että venäläinen kanavan eteläpuolella oli\nbetonivarustuksissa. Se tosin kyllä saattoi olla mahdollista,\nvaikka melko lailla sitä epäilimmekin. Myöhemmin, vuonna 1916,\neverstiluutnantti Hoffmann kävi katsomassa venäläisten asemia eikä hän\nnähnyt mitään betonivarustuksia. Kuta uupuneempi hyökkäävä joukko on,\nsitä vahvemmalta siitä näyttää asema, jonka kimppuun on käytävä,\nvihollisessa se näkee olemattomia voimia. Tämä ilmiö on inhimillinen.\nPäätöksiin sillä ei ollut vaikutusta. Nuoren sotaväen voimat olivat\nuupuneet. Tämä vaati uusia toimenpiteitä.\n\nHyökkäys Ossowjetziakaan vastaan ei sillä välin ollut edistynyt.\nRintaman puolelta sitä valtavasta tykistöstämme huolimatta olikin\nmahdoton valloittaa, tykkituli kun ei yleensä ensinkään tavoittanut\nBobrin etelärantaa vallitsevia kukkuloita.\n\nNäin ollen täytyi minun itselleni myöntää, ettemme voineetkaan\nstrateegisesti hyväksemme käyttää suurta voittoamme. Ylikomennon täytyi\nryhtyä harkitsemaan sangen painavia asianhaaroja.\n\nEnsinnäkin annettiin käsky, että hyökkäykset Bobria ja Ossowjetzia\nvastaan olivat keskeytettävät.\n\n10:s armeija ei voinut jäädä nykyisiin asemiinsa. Olisi tarvittu hyvin\nsuuria voimia suojelemaan sen sivustaa idän puolelta, Olita--Kownon\nsuuntaa kohti, mutta niitäpä ei ollut. Pahat säät olivat tehneet\narmeijan selkäyhteyden ja toimeentulon edellytykset vaikeiksi. Kauan ei\ntätä voitu kestää. Venäläisten rakentama täysiraiteinen rata\nMarggrabowasta Ratshkin kautta Suwalkiin ei voinut ratkaisevasti\nparantaa tätä asiaa. Viertotiet ja muut tiet olivat liian huonot, säät\nhuonot ja hevoset kovin rasittuneet. Kuormavaunut tuskin pääsivät\neteenpäin viertoteillä, joiden ohut kivipeite oli ajettu rikki. Niitä\noli lisäksi vähän käytettävänä. Armeijan tuli päästä oloihin, joissa se\nsaattoi elää ja jälleen uudistaa voimansa. Ehdoton pakko oli niin ollen\nkaartaa 10:s armeija taapäin.\n\nJo sotatoimien alussa oli ryhdytty toimiin selkäpuolisten asemien\nvarustamiseksi heti Augustowin--Suwalkin itäpuolelle. Varustusjoukot\nryhtyivät työhön paikalla, kun olimme alueen valloittaneet. Nämä alueet\ntarjosivat jo jonkun verran tukea, vaikka työ vasta olikin alulla. 10:s\narmeija sai käskyn kaartaa oikean siipensä taapäin varustetulle\nlinjalle. Itse se sai päättää, vetäisikö vasemman siipensä yhtä kauas,\nvaiko vain linjalle Kalwarija--Pilwishki, jolla sen sivustasuoja jo\noli; peräytymisliikkeen yksityiskohdat jätettiin niinikään sen\ntoimivaltaan. Oli arvattavaa, että vihollinen tunkisi ankarasti\nperässä.\n\nSamalla 10:s armeija oli saanut käskyn vapauttaa voimia, joita\nkiireesti tarvittiin kauempana lännessä. Venäläisten suuret\nvastahyökkäykset pitkää sivustaamme vastaan Länsi- ja Itä-Preussin\netelärajalla olivat alkaneet. Ja Niemenin pohjoispuolellakin venäläinen\naskarrutti taas meitä. Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan\njoka puolella riehui taistelu.\n\nPuolassa Veikselin kaarteessa oli hiljaista.\n\nItävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Przemyslin päästämiseksi\npiirityksestä ei ollut menestynyt. Venäläinen oli sangen pian ryhtynyt\nvastahyökkäyksiin. Przemysl ei voinut kohtaloaan välttää. Koko\nitäisellä rintamalla elimme ankarain venäläisten vastahyökkäysten\nmerkeissä.\n\n\nV.\n\nKun Augustowin metsä oli puhdistettu ja haavoitetut kuljetettu\nselkäpuolelle, vei kenraali v. Eichhorn maaliskuun alussa oikean\nsiipensä viipymättä taapäin määrättyihin asemiin ja vasemman siipensä\nAugustowin metsän pohjoispuolella Seinyyn ja Kalwarijan eteläpuolelle\nsaakka. Hän aikoi uudelleen käydä perässä tunkevain venäläisten\nkimppuun ja lyödä ne kiertämällä niiden oikean siiven.\n\nAjatus oli hyvä ja armeijan-ylikomennon suosimien nopeitten päätösten\nmukainen. Maaliskuun 9:nnen ja 11:nnen päivän välisenä aikana\nyrityksellä olikin menestystä. Venäjän 10:s armeija, joka oli uusittu,\nkärsi tappion. Joukkojen levontarve oli kuitenkin niin suuri, säät niin\nepäsuotuisat, että armeijan-ylikomennon, jonka myös täytyi vielä\nhankkia lisäväkeä 8:nnelle armeijalle ja Gallwitzin armeijaosalle,\nepäröiden täytyi lopullisesti luopua enemmistä hyökkäystuumista ja\nvakaantua asemasotaan. Se jätti vasemman siipensä linjalle\nKalwarija--Marjampol--Pilwishki. Venäläinen törmäsi maaliskuun\npuolivälissä näitä asemia vastaan, mutta vähitellen kaikki rauhoittui.\nEtelärintamalla venäläisten hyökkäykset olivat käyneet yhä\nitsepintaisemmiksi, taistelut yhä katkerammiksi. Kenraali Litzmannin\nmarssiessa Johannisburgista Biallan kautta eteenpäin talvitaistelun\nensi päivinä oli XX:sta armeijaosastosta 41:nen jalkaväkidivisioona\nnostoväen keralla Johannisburgin--Kolnon tietä edennyt Lomshaan\neristämään sen pohjoisen puolelta. 37:s jalkaväkidivisioona\npiti yllä Mysehinjetzistä eteenpäin painostusta. 41:nen\njalkaväkidivisioona tapasi Lomshan linnoitusten etupuolella vihollisen,\nja sen voimat juuri ja juuri riittivät sulkemaan Pissan ja\nShtshutshinin--Stawiskin--Lomshan välin. Vähitellen vasta saapuivat 3:s\nreservidivisioona ja 5:s jalkaväkibrigaadi paikalle. Niiden piti olla\nsuojana Stawiskin ja Bobrin välisellä pitkällä alalla 11:nnen\nmaanpuolustusdivisioonan ryhtyessä Ossowjetzin kimppuun hyökkäämään.\n3:nnen reservidivisioonan ja 5:nnen jalkaväkibrigaadin tulo sattui\nsamaan aikaan kuin venäläinen kaarti ja V armeijaosasto tekivät\nLomshasta hyökkäyksen. Helmik. 21 p:stä alkaen kehittyi\nsalpalinnoitusten pohjoispuolella ankaria taisteluita. Saksalaiset\njoukot taistelivat sankarillisesti, pula oli vakava. Eräänä aamuna\n8:nnen armeijan esikunnanpäällikkö ilmoitti minulle, että 3:s\nreservidivisioona oli murrettu. Lopulta se kuitenkin piti puoliaan,\nvenäläinen kun väsyi kesken. Kauan pysyi siellä tilanne ja samalla\nOssowjetzia piirittäväin joukkojenkin asema jännitettynä. Vasta 1:sen\nmaanpuolustusdivisioonan saavuttua Lomshasta maaliskuun alussa oli\nmeidän rintamamme siksi taaja, että saatoin pitää jokaista vaaraa\nPissan itäpuolella torjuttuna. Joukkojen jäykkyys, varsinkin\n3:nnen reservidivisioonan, oli meille tuottanut loistavan\npuolustusmenestyksen. Kenraali v. Scholtz otti ryhmän johtoonsa. Hänen\nkäskyvaltansa ulotettiin myöhemmin Shkwahan saakka. Kenraali v. Scholtz\noli jo Tannenbergin taistelussa ja Puolassa osoittanut erinomaista\njohtajakykyä. Virka-arvoltaan hän oli melkoista vanhempi kuin 8:nnen\narmeijan ylipäällikkö, kenraali Otto v. Below, mutta auliisti kenraali\nalistui nuoremman toverinsa johtoon. Pissan ja Orshitzin välillä oli\nkenraali v. Staabs 37:nnen jalkaväkidivisioonan ja siellä olevan\nnostoväen johtajana edennyt Narewia kohti. Venäläinen lisäsi piankin\nvoimiaan tällä suunnalla melkoisesti. Herkeämättä se teki hyökkäyksiä\nNowogrodista ja varsinkin IV:llä siperialaisella armeijaosastolla\nOstrolenkasta. Taistelut kävivät yhä katkerammiksi. Yhä enemmän täytyi\ntänne lähettää joukkoja, jotka olivat ottaneet talvitaisteluun osaa.\nToinen toisensa jälkeen tulivat tänne 10:nnestä armeijasta\n2:nen jalkaväkidivisioona, 75:s reservidivisioona, 10:s\nmaanpuolustusdivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona. Ajan pitkään ne\neivät kuitenkaan riittäneet; 76:skin reservidivisioona siirrettiin\nsinne 10:nnestä armeijasta oltuaan jo jonkun ajan Orshitzin\nlänsipuolella kenraali v. Gallwitzin luona. Maiseman luonteen\nmukaisesti, laajain tasaisten soitten välillä kun oli metsätilkkuja ja\nharvaa petäjikköä kasvavia kannaksia, hajaantuivat taistelut täällä\nyksityisotteluiksi. Alemmalle johdolle varsinkin ne asettivat vaikeita\ntehtäviä. Mies taisteli miestä vastaan. Ja vaikkei paikallisista\nahdingoista tahtonutkaan tulla loppua, jäimme kuitenkin taistelujen\nhuhtikuussa vihdoinkin päättyessä rajan tuolle puolelle.\n\nOrshitzin länsipuolellakin olivat taistelutoimet helmikuun\njälkimäisellä puoliskolla täydessä käynnissä. Kenraali v. Gallwitz,\nyritteliäs ja aaterikas sotilas, mies, jolla elämän kaikkiin aloihin\nnähden oli mitä monipuolisimmat harrastukset, oli sotajoukkomme\nparhaita johtajia. Hän vahvisti Mlawan länsipuolista ohutta rintamaa ja\ntunkeutui täällä helmikuun keskivaiheilla Veikseliä ylöspäin aina\nPlotzkin ohi. Täälläkin ennätimme häiritsemään venäläisen suunnitelmia\nja teimme sen keräytymisrintamaan hyökkäyksen. Gallwitzin armeijaosan\nvasemmallekin siivelle, Neidenburgin--Willenbergin seuduille, oli\nsaapunut saksalaisia apujoukkoja. Asema näytti siltä, kuin voitaisiin\nvereksellä toimella Prassnyshin suunnalla XVII:n reserviosaston edessä\nseisovat vihollisjoukot työntää takaisin. Gallwitzin armeijaosan\neteneminen Narewia kohti oli silloin mahdollinen. Tämä näytti silloin\nvielä strateegisesti tärkeältä. Hyökkäystä Ossowjetzia ja ylistä Bobria\nvastaan ei vielä oltu keskeytetty. Jokainen kenraali v. Gallwitzin\nsaama osittaismenestys paransi yleisasemaa ja tulevien taisteluiden\nmenestysmahdollisuuksia. Olimme suuressa jännityksessä.\n\nKenraali v. Gallwitz teki helmik. 22 p:nä XVII:n reserviosaston osilla,\nI:llä reserviosastolla ja 3:nnella jalkaväkidivisioonalla hyökkäyksen\nPrassnyshin suuntaan. Kenraali v. Morgen valloitti 24 p:nä tämän\nerinomaisen lujasti linnoitetun kaupungin reippaalla ja tarmokkaalla\ntoimella. Kaikki näytti erittäin suotuisalta, kun huomattiinkin, että\nZjechanowin--Mlawan tien ja Orshitzin välillä oli tulossa hyvin suuria\nvihollisvoimia, jotka jo alkoivat kulkea kenraali v. Morgenin sivustain\nohi. Näinä päivinä oli ollut mahdotonta hankkia tietoja lentäjäin\navulla; lentäjämuodostuksia meillä olikin ylen vähän käytettävänämme.\nRatsuväkivartiomme eivät enää päässeet etenemään, lopulta\nseisoi kaikkialla vastakkain jalkaväkivartioita. Siperialaisten\njoukko-osastojen hyökkäyksen johdosta oli meidän helmik. 27 p:nä\nkerrassaan melkoisia tappioita kärsittyämme luovuttava Prassnyshista ja\nkenraali v. Morgen peräytyi Janowin--Chorshelen rajalinjaa kohti.\nVenäläinen ei sanottavasti tunkeutunut pohjoista kohti, Mlawaa vastaan\nsen sijaan ylenmäärin tuimasti.\n\nPaikalliset johtajat pitivät huolen Neidenburgin--Willenbergin\neteläpuolisten, parhaillaan rakenteella olevain raja-asemain\nmiehityksestä. Minä pidätin I:tä reserviosastoa kauempana etelässä.\nTäälläkin syntyi nyt katkeria taisteluita.\n\nVenäläinen teki maaliskuun 7 p:ään saakka Mlawan ja Chorshelen välillä\nherkeämättä turhia hyökkäyksiä mitä raskaimpia tappioita kärsien.\n\nTähän aikaan taisteltiin Itä- ja Länsi-Preussin koko itä- ja\netelärintamalla. 10:s armeija oli kaartanut taapäin ja parhaillaan kävi\nvastahyökkäykseen Augustowin metsän pohjoispuolella. Lomshan luona\nahdinkomme oli laimenemaisillaan, Pissan ja Mlawan välillä se ei ollut\nvielä likimainkaan päättynyt. Jokainen päivä vaati minua ratkaisemaan\nsuunnattoman paljon taktillisia ja muita kysymyksiä. Etelärintaman\npäälliköt yhä herkeämättä pyysivät apua, 10:s armeija piti muutamia,\nvaikka tosin vain paikallisia menestyksiä vielä mahdollisena ja oli sen\nvuoksi vastahakoinen luovuttamaan muuanne joukkojaan.\n\nKenraali v. Gallwitzille ja 8:nnen armeijan oikealle sivustalle oli\nsillä välin 10:nnestä armeijasta saapunut uusia apujoukkoja. Olimme nyt\nkyllin voimakkaat tekemään Orshitzin kahden puolen vastahyökkäyksen\nviimeisten päiväin raskaitten tappioitten heikontamaa vihollista\nvastaan.\n\nHyökkäysliikkeemme tunkeutui eteenpäin maaliskuun 8:nnesta 12:nteen\npäivään ja seisahtui Prassnyshin pohjoispuolella. Venäläinen vastasi\ntuimilla vastahyökkäyksillä. Maalisk. 18 p:nä se Jednoroshetzin luona\nopetti joukoillemme, ettei suo ole vihollista vastaan varma suoja.\nMeidän sotamiestemme käsityksissä suo tiesi uppoamista, mutta\nluonnonlapsena venäläinen tunsi asian paremmin. Suot näillä\ntaistelualueilla jäätyivät vain osaksi, osaksi niissä oli matalan\nkerrostuman alla läpäisemätön pohjakerros, joten niiden poikki voitiin\nkahlata.\n\nOrshitzin länsipuolella taistelu maaliskuun lopulla laimeni. Täällä\nkävi mahdolliseksi viedä pois 76:s reservidivisioona ja käyttää sitä\njoen itäpuolella. 6:s ratsuväkidivisioonakin voitiin Orshitzin\nlänsipuolelta vapauttaa, sitä kun kipeästi tarvittiin Pregelin\npohjoispuolella.\n\nGallwitzin armeijaosa oli saanut suuria aikaan ja tämäkin johtaja\nsaattoi hyvällä syyllä olla joukoistaan ylpeä. Ne olivat pitäneet\npuoliaan tavatonta ylivoimaa vastaan, jopa sen takaisinkin tunkeneet.\n\nMaaliskuun lopusta ja huhtikuun alusta alkaen joukkomme koko\netelärintamalla vihdoinkin saivat kauan kaivatun levon.\n\nLomshan ja Mlawan väliset taistelut ovat tulleet verraten vähän\ntunnetuiksi. Idässä Saksa ajatteli vain suuria voittoja. Näitä ei enää\nollut mahdollinen saada yhtä silmäänpistävällä tavalla. Suuriruhtinaan\nsuuri vastasiirto talvitaistelun kostoksi, hyökkäys Narewin poikki\nheikkoa sivustaamme vastaan oli torjuttu ja samalla tehty tyhjäksi osa\nententen sotasuunnitelmasta vuodeksi 1915; sotajoukot ja jokainen\nyksityinen mies olivat taistelleet entisten suurtöittensä maineen\nmukaisesti, vanhat ja uudet muodostukset taistelussa keskenään\nkilpailleet. Vanhoissa muodostuksissa oli enemmän pysyvää voimaa.\nMaanpuolustusväki ja nostoväki olivat taistelleet täysipätöisesti.\nJohto oli tehtäväinsä tasalla, päättynyt talvisota sotilaallinen\nsaavutus, josta voitiin olla ylpeitä.\n\n\nVI.\n\nKaukana suurista ratkaisuista tapahtui helmikuun puolivälistä alkaen\ntaisteluita Pregelin pohjoispuolella. Niissä käytettiin molemmin puolin\nvain nostoväkeä ja maanpuolustusjoukkoja, ja ne olivat vailla\nstrateegista merkitystä, mutta siitä huolimatta ne meitä askarruttivat,\nja vaativat paljon huomiota.\n\nHelmikuun alussa venäläinen vielä oli Tilsitin koillispuolella Preussin\nalueella ja täydellä syyllä voitiin toivoa, että tämäkin pieni kaistale\nSaksanmaata voitaisiin vihollisen käsistä riistää. Tämä tehtävä\nuskottiin Königsbergin kuvernöörille, kenraali v. Pappritzille, jonka\npiti se suorittaa paikalla olevalla nostoväellä, jonkun verran tykistöä\napunaan. Tauroggen vallattiin helmik. 18:ntena.\n\nTauroggenin nimeen liittyy maailmanhistoriallisia muistoja ja\nmolemmille nyt toisiaan vastaan taisteleville valtakunnille on\nluopuminen siltä tieltä, jonka varressa Saksan ja Venäjän ystävyyden\nmerkkinä Tauroggen on, merkinnyt onnettomuutta.\n\nLepo, joka tämän jälkeen jälleen seurasi Pregelin pohjoispuolisella\nalueella, rikkoutui väkivaltaisesti maalisk. 17:ntenä, jolloin\nMemelin ja Tauroggenin luona maahan hyökkäsi venäläisiä reservi-,\nmaanpuolustus- ja rajansuojelusjoukkoja. Tämä oli meille yllätys,\nmeillä oli vielä kaikkialla täysin määrin työtä.\n\nTosin oli kuulunut huhuja, että Venäjän puolelle Memelin kohdalle\nkoottiin vihollisvoimia. Mutta usein ennenkin oli kulkenut huhuja.\nTähän saakka ne eivät olleet toteutuneet. Eikä nyt ollut minkäänlaista\nsisäistä todennäköisyyttä, että venäläiset niissä seuduissa ryhtyisivät\ntoimiin.\n\nVenäläisiä joukkoja tunkeutui Memeliä kohti, jonka nostoväki jätti.\nSaimme tästä tiedon eräältä telefonineidiltä, joka soitti meille ja\nvielä antoi tietoja, kun venäläiset jo olivat postitoimistossa.\n\nKoetin hankkia tälle nuorelle tytölle, neiti Erica Röstelille, II\nluokan rautaristin. Se ei ollut mahdollista. Hän sai myöhemmin\nvaltiolta kultakellon.\n\nVenäläinen valloitti samaan aikaan Tauroggenin ja tunkeutui tuimasti\nTilsitiä kohti. Muiden rintamain taistelut olivat kuluttaneet reservit.\nNyt täytyi II:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon lähettää\nStettinistä täydennyspataljoona; tämä osoittaa, kuinka olimme\nkuluttaneet varamme vähiin ja kuinka ankarasti helmikuun alusta pitäen\nkäydyt taistelut olivat jäytäneet voimiamme. Maaliskuun 21:senä Memel\njälleen oli vapautettu ja 22:sena vastustajalta vielä otettiin 3000\nhenkilöä, jotka se oli mukanaan raastanut. Venäläiset olivat\nmellastaneet uskomattomasti. Tauroggen vallattiin maalisk. 29:ntenä.\n6:s ratsuväkidivisioona sijoitettiin tuohon seutuun ja se suojeli nyt\nrajaa Liettuan puolella.\n\nItä-Preussi vapautettiin täten uudelleen ja säästyi siitä pitäen\nvihollisen hyökkäyksiltä. Voitiin ryhtyä saattamaan sitä ennalleen.\nPäämaja oli helmikuun puolivälistä Lötzenissä. Minä olin huhtikuun\nalkuun saakka viettänyt raskaita päiviä. Niistä toiveista, joita\nminulla oli ollut talvitaistelun välittömään strateegiseen hyötyyn\nnähden, minun täytyi luopua. Taktillisesti se oli onnistunut, se seikka\ntuotti minulle tyydytystä. Olin tyytyväinen, että suuriruhtinaan suuret\nhyökkäykset olivat menneet myttyyn ja me kaikkialla majailimme\nvihollismaassa. Mutta ratkaisu taistelussa Venäjää vastaan, ja sitähän\nsisimmissä ajatuksissani ja tunteissani lähinnä haudoin, oli astunut\nvain askeleen lähemmäksi. Venäläisten suuri voimankulutus Itä- ja\nLänsi-Preussissä tuli myöhemmin Galitsian sotatoimien hyväksi.\nVenäläisten tappiot sitä paitsi olivat meidän tappioihimme verraten\ntavattoman suuret. Eivät edes Venäjän ihmisvarat voineet ilman muuta\najan pitkään korvata niin suurta hukkaa.\n\nEri taktilliset tilanteet olivat vaatineet koko sielullisen\njoustavuuteni. Kaikkea ei ole mahdollinen kirjoittaa paperille, ylpeitä\ntoiveita, sydämen epäröimistä, pettymystä, päätökseen johtavaa\nmielentaistelua, milloin minkin asian tuottamaa mielipahaa. Mahdotonta\non kuvata kahnauksia, joita monessa tilaisuudessa täytyi voittaa,\nmahdoton kertoa sitäkään, mitä tunsin joukkojen puolesta, joiden\nkaikkein kehnoimmalla säällä täytyi kestää talvisodan rasitukset.\nMyöhemmin sain Lötzenissä kokea parempia aikoja. Asuntomme ja\nvirkahuoneemme olivat ahtaat, mutta viihdyin niissä hyvin. Mielelläni\nmuistelen tuota aikaamme ystävällisessä Itä-Preussin pikkukaupungissa.\n\nTaisteluiden vielä kestäessä oli selkäpuolen asemain varustaminen\nmeidän tärkeimpiä tehtäviämme. Preussin koko itärajalle syntyi\npiikkilanka-aita, joka oli ensimmäinen näyte myöhemmin täydennettävistä\nvarustuksista. Minun vaatimuksestani muodostettiin hätäpikaa\nopetetuista, kenttäpalvelukseen kelpaamattomista, mutta työkykyisistä\nmiehistä useita varustuspataljoonia. Usein näiden täytyi työskennellä\nvihollisen tulessa ja alttiiksiantautuvasti ne sen tekivät. Sana\n\"Schipper\" (lapiomies) on kunnianimitys. Myöhemmin varustuspataljoonat\notettiin itärintamalta pois ja lähetettiin länsirintamalle.\n\nYlimmän armeijanjohdon määräyksestä muutettiin divisioonat läntisellä\nrintamalla siten, että niihin 4 rykmentin sijasta tuli vain 3, 12\npataljoonan sijasta 9. Mekin teimme samoin. Sen kautta saatiin enemmän\nstrateegisia yksiköitä, liikkuminen kävi helpommaksi, mikä kieltämättä\noli suuri etu. 9 pataljoonan divisioona on kuitenkin taktillisesti\nliian heikko, esikunta- ja hallintolaitokset kaikkineen liian suuret.\nSodan jälkeen olisin ehdottomasti kannattanut voimakasta divisioonaa.\n\nTulevaisuus on osoittava, mitä kauniista ja ylpeästä armeijastamme nyt\ntulee, armeijasta, joka sotilaallisesti ala-arvoisten liittolaisten\nrinnalla on nämä neljä vuotta puoliaan pitänyt, jopa maailmaa uhmannut\nja melkein koko kotimaan suojellut sodan kauhuilta. Onko moinen armeija\nkatoava? Tekeekö saksalainen vielä kerran itsemurhan? Sitä en voi\nkoskaan uskoa. Saksalaiset, nuo 70-80 miljoonaa saksalaista, löytävät\nvielä toisensa ja luottamuksen itseensä. Muistaen tämän sodan valtavat\nsotilaalliset suurtyöt he eivät unohda, mikä merkitys lujasti\nyhteenliitetyllä armeijalla on.\n\n\n\n\nKESÄSOTARETKI VENÄJÄÄ VASTAAN 1915.\n\n\nI.\n\nHyökkäyksellä, johon kenraali v. Conrad tammikuussa päätti ryhtyä, ei\nollut minkäänlaista menestystä. Ensi rynnäköllä oli koko Karpaattien\nselänteellä päästy etenemään, mutta sitten seurasi seisahdus.\nVenäläinen ryhtyi vastahyökkäykseensä ja pani Itävalta-Unkarin armeijan\nsangen ahtaalle, ainoastaan kenraali v. Linsingenin johtama urhoollinen\neteläarmeija tunkeutui yhä kauemmaksi. Ilman näitä saksalaisia joukkoja\nasemaa olisi ollut mahdoton pelastaa. Sotanäyttämön vaikeudet olivat\ntalvella valtavat. Ne vaativat suunnattomia ponnistuksia joukoilta,\njotka saivatkin aikaan ihmeitä. Pakkasvammain aiheuttama miesten poisto\nrintamasta oli suuri.\n\nPrzemysliä ei voitu pelastaa, se kukistui maalisk. 10:ntenä.\nHyökkäykset Veikselin itäpuolista saksalaista maata vastaan talttuivat\nhuhtikuun alussa ja suuriruhtinas jatkoi sen sijaan hyökkäyksiään\nItävalta-Unkarin armeijaa vastaan nimenomaisena päämääränään marssia\nKarpaattien poikki alas Unkariin ja siten lyödä maahan Itävalta-Unkari.\n\nTeschenissä majaileva ylikomento piti kaksois-monarkian sotilaallista\nasemaa huhtikuussa ylenmäärin arveluttavana. Italian suhtautuminen oli\nkäynyt yhä epäilyttävämmäksi. Se oli hylännyt kaikki Itävalta-Unkarin\npitkälle menevät myönnytykset, joita minäkin olin kenraali v.\nConradille puoltanut, ja oli kokonaan joutunut ententen verkkoihin.\nTämä tarvitsi ylivoimastaan huolimatta uusia apuvoimia voidakseen\nmeidät kukistaa. Yhä varmempana asiana oli otettava lukuun, että\nItaliakin sekaantuisi sotaan vihollisenamme. Itävalta-Unkari huomasi\nvälttämättömäksi melkoisesti vahvistaa joukkojaan Italian rajalla;\nSerbiankin armeija näytti taas vaativan entistä enemmän huomiota.\nVenäjän hyökkäyksen täytyi kohdata Itävalta-Unkarin armeijaa sitä\nkipeämmin, kuta enemmän sen täytyi muita rintamia varten heikontaa\nmieslukuaan Unkarissa ja Galitsiassa. Teschenissä mieliala yhä enemmän\nlannistui. Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri esitti meille kenraali v.\nConradin käskystä aseman ylen vakavaksi. Tämä pitikin paikkansa sen\nmukaan, mitä minä tiesin Itävalta-Unkarin armeijasta. Nämä vakavat\nlausunnot ja oman käsityksemme ilmoitimme edelleen ylimmälle\narmeijanjohdolle.\n\nHuhtikuun keskivälissä asema Karpaateilla kävi yhä jännitetymmäksi.\nKenraali Boroevicin armeija työnnettiin takaisin vuoriselänteen yli,\njota vastoin kauempana idässä saksalainen eteläarmeija piti puoliaan.\nNyt oli tullut se hetki, jolloin ehdottomasti täytyi auttaa. Lähetimme\n9:nnen armeijan luona varalla olevan 25:nnen reservidivisioonan\nrautateitse matkaan. Se saapui perille siksi ajoissa, että juuri ja\njuuri saattoi torjua pahimman onnettomuuden.\n\nIlmoitimme ylimmälle armeijanjohdolle, mihin toimiin olimme ryhtyneet.\nSe hyväksyi kantamme. Se muodosti Beskidien armeijaosaston, nimittäen\nsen päälliköksi kenraali v. der Marwitzin, joka tähän saakka oli meidän\nluonamme johtanut XXXVIII:ta reserviosastoa. Itäisen rintaman\nylipäällikkö antoi lisäksi vielä 4:nnen ja erään uuden divisioonan\nKarpaattien rintaman vahvistukseksi. Sikäläinen tilanne pysyi kuitenkin\nvakavana. Samaan aikaan piti meidän lähettää apujoukkoja Serbian\nrintamalle. Ne tukivat myöhemmin kenraali v. Linsingeniä hänen\ntoukokuussa ryhtyessään hyökkäämään.\n\nSaksan ylin armeijanjohto päätti nyt pyrkiä ratkaisevaan voittoon\nVenäjästä. Suunnitelma oli suuripiirteinen, päätös heikontaa lännessä\nvoimia siellä vallitsevasta jännityksestä huolimatta osoitti rohkeata\npäättäväisyyttä.\n\nMarraskuun taistelujen jälkeen Ypernin seuduilla oli kamppailu koko\nlänsirintamalla kehittynyt ampumahautasodaksi. Etenemisen keskeytys\nRanskassa, oikean sivustan takaisin kaartaminen syyskuussa ja Flanderin\ntaistelujen pienet tulokset olivat tehneet lännen armeijain mielialaan\nkovin painostavan vaikutuksen, jota ampumatarpeitten puute vielä\nlisäsi. III:n armeijaosaston hyökkäys ansiokkaan ja etevän komentavan\nkenraalinsa v. Lochowin johdolla Soisponsin luona tammikuussa oli\nvaikuttanut erinomaisen elähyttävästi ja hyökkäys, jonka saksilaiset\npian sen jälkeen olivat tehneet Craonnen luona, oli johtanut\noivalliseen menestykseen. Raskain taisteluin oli vihdoin onnistuttu\ntehdä tyhjäksi suurisuuntainen murtoyritys, jonka ranskalaiset\nhelmikuussa ja maaliskuussa tekivät Champagnessa.\n\nEntenten puolella liittyivät toiveet edelleenkin Venäjään. Englannissa\nKitchenerin armeijat vielä olivat muodostumassa; ne olivat etevän\njärjestävän kyvyn suuri luoma. 32 divisioonasta saattoivat ensimmäiset\n12 toukokuussa olla valmiina. Ententen teollisuuden kiinnittämistä\nsotatarpeiden valmistukseen laajennettiin. Yhdysvallatkin esiintyivät\nsen hankkijoina. Vaikka meidän aluksi onnistuikin taloudellisilla\ntoimenpiteillä vaikeuttaa sotatarpeitten vientiä Amerikasta, ei tämä\nkuitenkaan saattanut jatkua ajan pitkään. Raskaassa taistelussamme emme\nmuuta voineet kuin pitää tätä Yhdysvaltain menettelyä vihollistemme\nyksipuolisena suosimisena; tämän menettelyn täytyi meissä synnyttää\nsyvää katkeruutta.\n\nOli odotettavissa, että Saksan hyökkäys Venäjää vastaan saisi\nvihollisen länsirintamalla tekemään kevennyshyökkäyksiä. Toukokuun\njännitetyt ja monivaaraiset taistelut La Basseen ja Arrasin luona\nosoittavat, minkä vastuun ylin armeijanjohto otti niskoilleen, kun se\nidässä uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.\n\nOli muodostettava uusi, 11:s armeija joukoista, jotka enimmäkseen\nolivat länsirintamalta, ja kenraali v. Mackensen sai käskyn hyökätä\nsillä toukokuun alussa Länsi-Galitsiassa niiden venäläisten kylkeen,\njotka Karpaateilla kuolemaa halveksien rynnistivät eteenpäin, ja lyödä\nheidät. Hän oli suuripiirteinen, ylevä mies ja loistava sotilas, jonka\nmainetyöt elävät ikuisesti historiassa. Hänen yleisesikuntansa\npäälliköksi nimitettiin eversti v. Seeckt, joka siihen saakka oli ollut\nkenraali v. Lochowin esikunnanpäällikkö; terävän älynsä ja selvän\ntäsmällisyytensä kautta hän oli sodan huomattavimpia ilmiöitä.\n\n9:nnen armeijanjohdon vastaanotti kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi\nLeopold, joka täydellä syyllä oli saanut tämän korkeimman sotilasarvon.\nAuliisti hän alistui virka-arvon puolesta melkoista nuoremman\nkenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin johdonalaisuuteen.\n\nItäisen rintaman ylipäällikköä käskettiin rintamallaan panemaan toimeen\nmielenosoitus-sotatoimia sitoakseen vihollisen voimia.\n\n\nII.\n\n9:s armeija oli viettänyt levon aikoja. Maaliskuun alussa se luuli\nvoivansa saavuttaa menestystä Pilitzan pohjoispuolella ja teki\nmonenlaisten kahnausten haitatessa paikallisia hyökkäyksiä; pian sen\nkuitenkin täytyi niistä luopua.\n\nYlimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan sen piti nyt tehdä hyökkäys\nSkiernjewitzen luona. Olimme saaneet kaasua ja luulimme sitä\nkäyttämällä saavamme suuren taktillisen menestyksen, venäläisten\nvarustukset kaasuja vastaan kun olivat vielä keskeneräiset. Saatoimme\nlisäksi toivoa, että 10:s armeija Suwalkin itäpuolella hyökkäyksellä\nvoisi saavuttaa paikallisia etuja. Annettiin senmukaiset käskyt.\n\n9:nnen armeijan kaasuhyökkäys, joka tapahtui toukok. 2:sena, ei\nonnistunut. Tuuli oli suotuisa, mutta joukkojen johto ei ollut oikea.\nKaasu kulki, kuten oli tarkoitettukin, mutta joukot luulivat, ettei\nvihollinen enää saisi osoittaa elonmerkkejä. Kun se kuitenkin\npaikoitellen yhä ampui eikä omakaan tykistö tahtonut ruveta tehoamaan,\nniin ei jalkaväki hyökännyt. Se otaksui, ettei kaasu ollutkaan\nvaikuttanut. 9:nnellä armeijalla oli kaasunkäytössä huono onni. Kun se\nmyöhemmin, ei enää tämän suuren tilanteen kehyksissä, samalla paikalla\nuudisti kaasuhyökkäyksen, kääntyikin tuuli. Riveistämme poistui kovin\npaljon kaasusairaita. Kaasu ei joukoissa saavuttanut suosiota.\nLaitosten paikoilleen asettaminen kesti liian kauan ja tuulen\nodotteleminen juoksuhaudoissa täysin kaasusäiliöin oli upseereille ja\nsotamiehille vastenmielistä.\n\n10:nnen armeijan hyökkäyksellä Suwalkin luona oli taktillista\nmenestystä.\n\nHyödyttivätkö nämä hyökkäykset todella suurta sotatointa, sitä en\ntiedä, mutta kun ne olivat taktillisesti oikeat, näyttivät ne\noikeutetuilta. Tehokkaammin olisi kenraali v. Mackensenin yritystä\nvoitu tukea, jos olisimme itse päässeet vapaasti liikkumaan vihollista\nvastaan. Tämä oli mahdotonta 9:nnen armeijan, Gallwitzin armeijaosan ja\n10:nnen armeijan rintamilla, ainoastaan Niemenin pohjoispuolella\nLiettuaan ja Kuurinmaalle käsin se kävi päinsä. Olimme maaliskuun\nlopulla ja huhtikuun alussa saaneet lännestä 3:nnen ja baierilaisen\nratsuväkidivisioonan ja purkaneet ne Gumbinnenin luona junasta, koska\n10:nnen armeijan vasen siipi yhä vielä oli melkoisen heikko. Näiden\nmolempain divisioonain ja 6:nnen ratsuväkidivisioonan, joka jo oli\nPregelin pohjoispuolella, piti huhtikuun lopulla ratsastaa Liettuaan ja\nKuurinmaalle, 6:nnen, 36:nnen ja 78:nnen reservidivisioonan tukemina.\nRatsuväkidivisioonat oli tätä sotaretkeä varten sangen huolellisesti\nvarustettu. Johto uskottiin täällä kenraali v. Lauensteinille.\n\nHuhtik. 27:ntenä alkoi Liettuan ja Kuurinmaan retki.\n\nItäisen rintaman ylipäällikön määräämistä rintamaansijoitusasemista\nkenraali v. Lauenstein lähti liikkeelle Schaulenia kohti kolmessa\nkolonnassa:\n\n    oikeanpuolinen -- baieril. ja 3:s ratsuväkidivisioona\n    ja 36:s reservidivisioona -- Jurborgin kautta,\n\n    keskimmäinen -- 78:s reservidivisioona -- Tauroggenin\n    suurta viertotietä,\n\n    vasemmanpuolinen -- 6:s ratsuväkidivisioona ja 6:s\n    reservidivisioona -- Memelin seuduilta.\n\nJo 27 päivän illalla 3:s ratsuväkidivisioona oli heti\nTauroggenin--Kjelmyn viertotien kaakkoispuolella lähellä Skaudvilea,\nkun taas baierilainen ratsuväkidivisioona oli ratsastanut Rossienya\nkohti. 6:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi heti rajan itäpuolella\ntuimasti taistella, eikä se 27 p:nä päässyt kovinkaan kauas.\n\nVihollinen, jonka päävoimat maaliskuun lopulta saakka olivat olleet\nliikkumatta paikallaan Tauroggenin koillispuolella, väisti Kjelmya\nkohti ja pääsi pakoon, kun 3:s ratsuväkidivisioona ei käynytkään\nkimppuun. Huhtik. 28 p:nä baierilainen ja 3:s ratsuväkidivisioona\nolivat Kjelmyn seudulla ja idempänä ja 6:s Wornyssa. Kahdessa päivässä\noli edetty 75 kilom. 29 p:nä ratsuväkidivisioonat lähestyivät\nSchaulenia ja Kurschanya. 30 p:nä Schaulen vallattiin, kun venäläiset\nensin olivat sytyttäneet sen palamaan. 6:s ja 3:s ratsuväkidivisioona\njatkoivat etenemistään Mitauta kohti, jonka edustalle 6:s\nratsuväkidivisioona saapui toukok. 3 p:nä. Se ei täällä enää voinut\nmurtaa vihollisen vastarintaa ja jäi aluksi Mitaun lounaispuolelle.\nMyöhemmin se Mitaun--Moscheikin rataa pitkin väisti Windaun taa. 3:s\nratsuväkidivisioona seisautettiin piankin ja vietiin baierilaisen\ndivisioonan perässä. Molemmat retkeilivät nyt Schaulenista Beissagolan\nkautta kaakkoiseen suuntaan Keidanya kohti. Siellä vihollisen\nvastarinta kuitenkin vahvistui. Eteenpäin ponnistavan vihollisen edestä\nne nyt peräytyivät hitaasti Kjelmyn suuntaan Dubissan taa.\n\nJalkaväkidivisioonat saattoivat ylpeillä erinomaisista\nmarssisaavutuksista. 36:s reservidivisioona lähetettiin aliselle\nDubissalle suojaksi Kownoa vastaan, kun taas 78:s ja 6:s\nreservidivisioona Schaulenin luona yhtyivät.\n\nRohkean yrityksen tarkoitus oli voitettu. Venäläinen vahvistui\nilmeisesti.\n\nNyt seurasi Dubissan luona sen suusta Kjelmyyn saakka, Schaulenin\nympäristössä ja sen luoteispuolella pitkillä rintamilla koko joukko\njännittäviä ja sekä johtoa että joukkoja väsyttäviä taisteluita, joita\nkesti touko- ja kesäkuun. Meidän puolellamme taisteltiin paljon\npienemmillä voimilla milloin torjuen, milloin hyökäten, mutta\nseurauksena oli, että me vähitellen sekä saavutuksiemme säilyttämiseksi\nettä vihollisen edelleen sitomiseksi siirsimme Niemenin pohjoispuolelle\nvielä 9:nnen armeijan 8:nnen ratsuväkidivisioonan, 1:sen\nreservidivisioonan ja 2:sen ratsuväkidivisioonan Gallwitzin\narmeijaosasta ja 10:nnestä armeijasta Beckmannin heikon divisioonan.\nJoukkomme täten vahvistuivat siihen määrään, että niiden täytyi saada\nyhteinen armeijanylikomento lukuisine hallintoviranomaisineen;\nkenraalikomento ei enää riittänyt. Kenraali Otto v. Belowista tuli\nylipäällikkö ja armeijan nimeksi annettiin \"Niemenin-armeija\".\n\nHänen sijaansa tuli kenraali v. Scholtzista 8:nnen armeijan päällikkö.\n\nDubissan linjaa puolustimme ankarin taisteluin. Sehaulenia emme voineet\najan pitkään vallassamme pitää ja vain osa sikäläisistä runsaista ja\nmeille niin erinomaisen tärkeistä nahkavarastoista voitiin kuljettaa\npois.\n\nJo toukokuussa täytyi meidän luovuttaa kaupunki viholliselle takaisin,\nmutta jäimme aivan sen eteläpuolelle. Ratsuväkemme oli Windaun varrella\nKurschanyn alapuolella aina Hasenpotin seudulle saakka, joskus\nvihollinen murtautui sen läpi, mutta lopulta se sittenkin piti\njokilinjan hallussaan.\n\n3:s ratsuväkibrigaadi oli toukok. 7 p:n illalla vallannut Libaun.\nTiesimme kyllä erinomaisesti, että siellä olevat venäläiset joukot\nmerkitsivät hyvin vähän, mutta emme tienneet, missä kunnossa\nvarustukset olivat. Sotasatamana Libau oli jo ennen sotaa lakannut\ntoimimasta. Sen laajat sotilaalliset satamalaitokset todistivat\ntsaarinaikuisen Venäjän suurisuuntaisuutta kaikilla aloilla, jotka\nkoskivat valtakunnan mahtiasemaa. Kaupungissa oli tärkeitä\nteollisuuslaitoksia, muun muassa väkälankatehdas, joka oli Venäjän\nsuurimpia. Everstiluutnantti Hoffmann ehdotti äkkiyllätystä. Minä\nsuostuin siihen. Sotajoukkoa meillä ei ollut paljoa. 3:s\nratsuväkibrigaadi, jota eversti v. der Schulenburg johti, pari-kolme\npataljoonaa ja muutama siellä jo olevain reservidivisioonain patteri\nsai käskyn lähestyä kaupunkia idän puolelta, sillä välin kuin yksi\nnostoväkipataljoona eteni etelästä käsin rannikkoa pitkin ja\ntorpedoveneet tekivät hyökkäyksen meren puolelta. Linnoitusta ei toden\ntakaa puolustettu. Varusväki räjähytti varustukset ilmaan,\nrannikkotykit osoittautuivat kuviksi. Heikko varusväki, 1500 miestä,\nantautui joukkojemme etelästä ja idästä tunkeutuessa kaupunkiin.\nLibaun valloitus ei ollut mikään urotyö, josta maailmanhistoria\ntulevaisuudessa puhuisi, mutta se oli onnistunut yritys, jota kaikki\nmukana olleet mielellään muistelevat. Erittäin suuri arvo oli sillä\nseikalla, että se tapahtui ilman tappioita; tämä oli sopusoinnussa\npyrkimyksieni kanssa saada vähillä tappioilla menestystä. Joukko voi\nylpeillä siitä, että se voi kestää suuria tappioita ja sen kautta\nvoittaa. Johtajan tulee ajatella toisin.\n\n\nIII.\n\nKenraali v. Mackensen oli toukokuun 2:sen päivän aamuhetkinä hyvin\nvalmistetulla ja joukkojen loistavasti suorittamalla hyökkäyksellä\nmurtanut venäläisten rintaman Dunajecin keskijuoksulla. Seuraavina\npäivinä valloitettiin venäläisten toinen ja kolmas linja. Venäläinen\nlähti silloin Unkarista, peräytyen Karpaattien selänteen poikki\npohjoista kohti. Unkari vapautettiin ja Itävalta-Unkarin armeija tuli\nnyt ratkaisevasti autetuksi. Olikin aika, sillä Italia yhtyi näinä\npäivinä sotaan. Sen armeijaan kuului yli 600.000 miestä ilman niitä\nlukuisia toisen linjan muodostuksia, joita ei käytetä välittömästi\ntaisteluun. Ententelle se oli valtava voimain lisäys.. Syyskuussa\nItalian rintamajoukkojen koko miesluku oli jo noussut 900.000 mieheen.\n\nKenraali v. Mackensen tunki hellittämättä Sania ja Jaroslawia\nkohti ja toukok. 15:ntenä rynnäköllä valloitti siltalinnakkeen.\nItävalta-unkarilaiset naapuriarmeijat tarrasivat molemmin puolin kiinni\neteenpäin tunkeutuviin saksalaisiin joukkoihin ja saksalainen\neteläarmeijakin kävi hyökkäämään ja eteni Stryjn yli pohjoista kohti.\nKesäkuun alussa Przemysl uudelleen valloitettiin venäläisiltä takaisin.\n\nVeikselin latvaosan pohjoispuolella venäläinen jätti Nidan väistyäkseen\ntakaisin Veikseliä kohti. Kenraali v. Woyrsch saattoi toukokuun\npuolivälissä vasenta siipeään paikallaan pitäen edetä Kielceen saakka.\n\nKarpaattien ja Pilitzan välillä olevain venäläisten armeijain oli niin\nollen täytynyt luopua asemistaan ja ne olivat samalla kärsineet suuria\ntappioita. Liittolaiset eivät kuitenkaan yleensä voineet muuta kuin\najaa niitä takaa rintaman puolelta, vaikka ne kaikin tavoin\nkoettivatkin tehdä paikallisia kiertoliikkeitä ja varsinkin koettivat\npäästä venäläisen Karpaattien-armeijan läntiseen siipeen käsiksi.\nItävalta-Unkarin armeija koetti Bukowinassa saada satimeen sen oikealla\nsiivellään, mutta tämä yritys raukesi tyhjiin. Voimat olivat\nriittämättömät. Se päättyi lopulta peräytymiseen vihollisen\npainostuksen vuoksi.\n\nVaikeat selkäpuolen yhteydet pakottivat aluksi pysäyttämään etenemisen\nSanille. Kesäkuun alussa vaikeudet oli saatu voitetuksi. Hyökkäystä\njatkettiin nyt. Saksalaisten joukkojen osalle tulivat aina vaikeimmat\ntaistelutehtävät. Kesäk. 22:sena valloitettiin Lemberg takaisin, pian\nsen jälkeen otettiin Rawa Ruska väkirynnäköllä ja venäläinen\npakotettiin edelleen peräytymään Bugia kohti. Vihollinen peräytyi nyt\nVeikselin vartta alaskinpäin Lublinia--Ivangorodia kohti.\n\nOlimme tietysti Lötzenissä mitä suurimmalla jännityksellä seuranneet\nGalitsian tapauksia ja luoneet itsellemme pysyvän kuvan, kuinka\nvoisimme edelleenkin tarmokkaasti tukea sotatoimia Venäjää vastaan.\nToistaiseksi olimme sitoneet voimamme. Venäläinen heikonsi kuitenkin\nrintamaansa, varsinkin 9:nnen armeijan edessä. Länsi- ja Itä-Preussin\netelärajaltakin se vei joukkoja Galitsiaan. 10:nnen armeijan edessä\nolevalta rintamalta se meidän Liettuaan hyökätessämme oli lähettänyt\nsinne joukkoja. Vihollinen oli siis edessämme kaikkialla käynyt\nohuemmaksi. Mekin olimme jo ottaneet rintamastamme ja vähitellen\nkaakkoisen rintaman sotatoimiin lähettäneet paljon joukkoja. Hiljalleen\nsaatoimme kuitenkin yhä vieläkin edetä. Rintaman suunnattoman pituuden\nvuoksi oli joukkojen vähennyksellä kuitenkin lopulta rajansa. Asemat\nolivat ainakin siten miehitettävät, että yksityinen sotamies voitiin\nlaskea lepäämään. Vasta kun ylin armeijanjohto kesäkuussa meille myönsi\nmuutamia äsken muodostettuja nostoväkirykmenttejä, saatoimme ruveta\nvarustamaan divisioonia omia hyökkäystoimiamme varten.\n\nVenäläisten rintaman takaisintunkeminen Galitsiassa ei tuottanut sodan\nratkaisua, vaikka se olikin heille niin tuntuva isku. Venäläiset\nperäytyivät taistellen niin kauas kuin me yhteyksiimme nähden saatoimme\nseurata. He eivät vielä taistelleet venäläisellä alueella, omalla\npohjallaan, vaan saattoivat vielä luovuttaa paljon alaa,\nennenkuin siellä olivat. Lisäksi olivat meidän tappiomme näissä\nrintamahyökkäyksissä melkoiset. Täytyi harkita, eivätkö muut sotatoimet\ntarjoaisi parempia mahdollisuuksia. Gallwitzin armeijaosaan, josta\nsillä välin oli muodostettu 12:s armeija, saatoimme ehkä koota 9 tai 10\ndivisioonaa hyökkäystä varten Narewin alijuoksua vastaan, mutta emme\nsiitä paljoakaan toivoneet. Saatoimme pitää varmana, että venäläinen\nsopivassa tilaisuudessa tekisi vastarintaa ja sitten jälleen\nperäytyisi, samoin kuin se oli tehnyt Galitsiassakin.\n\nTeoreettisesti edullisemmalta näytti nytkin se sotatoimi,\njota talvitaistelun jälkeen olimme ajatelleet: eteneminen\nOssowjetzin--Grodnon, ehkä vielä Lomshankin linjalla. Semmoisella\nmarssilla olisi voinut olla ratkaiseva vaikutus. Se vei lyhintä tietä\nItä-Galitsiasta Veikselin ja Bugin välillä peräytyvän venäläisen\narmeijan selkään. Tutkimme Ossowjetzin kahden puolen suot löytääksemme\nylimenopaikan, mutta tulos oli kielteinen, kuten odotettava oli.\nMaanlaadun vuoksi oli ylimeno siellä mahdoton. Meidän täytyi ottaa\nlukuun, että taktillisesti itsessään jo sangen vahva ja luultavasti\nvahvoilla joukoilla puolustettukin linja Ossowjetz--Grodno tekisi\nvakavaa vastarintaa. Ei ollut luultavaa, että siellä voittaisimme\nvastarinnan ja muut vaikeudet. Minua suretti syvästi, etten voinut\nsemmoista hyökkäystä puoltaa, en edes ylimmän armeijanjohdon\ntiedustellessa.\n\nPohjoisemmassa kaikki sotatoimet etääntyivät Grodnon kaakkoispuolella\nolevasta ratkaisevasta kohdasta. Tämä epäkohta oli korvattava\nnopeudella, varsinkin jos vihollisen peräytyminen muuttuisi entistä\nnopeammaksi. Tässä tapauksessa tuli vihollisen sivustaan käydä kiinni\nyhä enemmän ja enemmän Wilnon--Minskin suunnassa. Saksalaisten valtava\neteneminen Grodnon--Kownon välillä ei ollut riittävän tehokas, olisimme\njoutuneet pussiin. Edullisemmalta näytti antaa 10:nnen armeijan vallata\nKowno lännestä samalla kuin Niemenin-armeija sen kiersi pohjoisen\npuolelta. Kun tämä linnoitus, venäläisten Niemenin-puolustuksen\nkulmakivi, kukistuisi, avautuisi samalla tie Wünoon ja Venäjän armeijan\npäävoimain selkään. Sen täytyisi silloin tehdä valtava harppaus\ntaapäin. Jos Niemenin-armeija ja 10:s armeija ajoissa saisivat vähänkin\napua ja niille varustettaisiin runsaasti kolonnia ja kuormastoa, niin\noli toivottava, että tämän harppauksen sivustaan voitaisiin pohjoisesta\nWilnosta päin käydä siksi tehokkaasti, että kesäsotaretki 1915\npäättyisi Venäjän sotavoimain ratkaisevalla heikontamisella. Tämä tulos\nsaavutettaisiin sitä helpommin, kuta enemmän sotatoimet Itä-Galitsiasta\nsiirtyisivät Bugin itäpuolella olevaan seutuun.\n\nTämän suunnitelman toteuttamista varten Niemenin-armeijaa vahvistettiin\n41:sellä jalkaväkidivisioonalla, 76:nnella reservidivisioonalla ja\n4:nnellä ratsuväkidivisioonalla, jotka otettiin 8:nnesta armeijasta.\n\nHyökkäys Kownon kimppuun oli käynyt yksinkertaisemmaksi sen johdosta,\nettä toukokuun puolivälissä, kun venäläiset olivat tehneet Kownon\nlänsipuolella olevista metsistä hyökkäysliikkeen Shakia kohti, meidän\nlinjamme oli näissä metsissä siirretty eteenpäin siksi kauas, että\nsaatoimme kuljettaa asemiin raskaimman tykistömme. Tämä venäläisten\nhyökkäys oli ollut meille yllätys ja alussa se eteni rajaa kohden melko\nkauas. Ei ollut mahdollista selvään nähdä, oliko sen määrä valmistaa\nsuurempaa hyökkäystä 10:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan.\nTämän armeijan ylikomento kokosi nopeaan Wilkowishkiin kenraali\nBeckmannin johtoon eri divisioonista osia, ja nämä joukot löivät sangen\npian vihollisen takaisin. Tunsimme jonkun verran huojennusta, kun asema\nsiellä taas laukesi jännityksestään. Kenraali Beckmann kulki myöhemmin\nNiemenin poikki, jossa hänet alistettiin Niemenin-armeijanjohdon\nalaiseksi.\n\nValmistuksien sotatoimia varten Kownoa vastaan piti alkaa, kun Hänen\nMajesteettinsa kutsui kenraalisotamarsalkan ja minun heinäk. 1 p:ksi\nPoseniin. Yleisesikunnan päällikön ehdotuksesta, kenraalisotamarsalkan\nesityksen kuultuaan, keisari täällä päätti, että hyökkäyssotaa Puolassa\njatkettaisiin, varsinkin että 12:nnen armeijan tuli murtautua edessään\nolevan vihollisen läpi ja tunkeutua Narewia kohti, jota vastoin 9:nnen\narmeijan kenraali v. Woyrschin johdossa piti edetä Veikselille. Muutoin\nliittoutuneiden armeijain piti jatkaa etenemistä Bugin ja Veikselin\nvälillä.\n\nYlin armeijanjohto luuli tällä sotatoimella vielä voivansa tuhota osan\nVeikselin kaarteeseen yhä jääneestä Venäjän armeijasta. Minun täytyi\njättää ajatukseni sikseen, mutta minä toivoin, että minun haluamani\nsotatoimi toteutettaisiin, kun kenraali v. Gallwitz olisi saapunut\nNarewille ja ryhtynyt rintamankin puolelta vihollista ahdistamaan.\nNäytti vielä silloinkin olevan sen toimeenpanemiseen riittävästi aikaa.\nLinjaimme eteneminen Liettuassa ja Kuurinmaalla siellä jo olevain\njoukkojemme toimesta saattoi olla tälle sotatoimelle suotuisa\nvalmistus. Tosin meidän täytyi luopua lähettämästä Kuurinmaalle toisia\njoukkoja, jotka jo oli sinne määrätty ja joita olisi voitu käyttää\nKownon valloitukseen.\n\n\nIV.\n\nYlimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan valmisteltiin Narewin\nylimenoa nyt mitä perusteellisimmin, ja sitä varten asetettiin sekä\n12:s armeija että 8:nnen armeijan oikea siipi siten, että 12:s armeija\ntunkeutuisi eteenpäin Veikselin ja Shkwan välillä, painopisteenä\nPultuskin--Roshanin suunta, 8:s armeija taas yhdyttäisi joen Shkwan ja\nPissan suun välillä.\n\nKenraali v. Gallwitz päätti sijoittaa ensimmäisen hyökkäyksen\nPrassnyshin kahden puolen. Hyökkäykseen hänellä oli käytettävänä:\n\n    I armeijaosasto, 2:nen ja 37:s jalkaväkidivisioona,\n\n    XIII armeijaosasto, 3:s ja 26:s jalkaväkidivisioona\n    ja 4:s kaartindivisioona,\n\n    XVII armeijaosasto, 35:s ja 36:s jalkaväkidivisioona\n    ynnä 1:nen kaartin reservidivisioona,\n\n    XI armeijaosasto, 38:s jalkaväkidivisioona ynnä Wernitzin\n    divisioona,\n\n    XVII reserviosasto, v. Breugelin divisioona, 14:s\n    maanpuolustusdivisioona ja Dickhuthin joukko-osasto.\n\nKenraali v. Scholtz teki hyökkäyksen 75:nnellä reservidivisioonalla ja\n10:nnellä maanpuolustusdivisioonalla.\n\nHyökkäyksen valmisteluun meillä, varsinkin 12:nnella armeijalla, oli\nkoolla tykistö, joka oli varsin voimallinen siihen verraten, mitä\nitäisellä rintamalla oli siihen saakka ollut.\n\nKummankin armeijan hyökkäys alkoi heinäk. 13:ntena.\nArmeijan-ylikomentojen erittäin huolelliset valmistukset ja joukkojen\noiva hyökkäyshenki vaikuttivat, että sillä oli täydellinen menestys.\n\nKenraali v. Gallwitzin divisioonat valtasivat vihollisen\nasemajärjestelmässä alaa kauas eteenpäin ja tunkeutuivat herkeämättä\neteenpäin. 15 p:nä valloitettiin eräs taaempi asema tuimassa\ntaistelussa väkirynnäköllä ja saavuttiin jo 17 p:nä Narewille, kun taas\noikea siipi saapui aivan Nowo Georgiewskin luoteiskulmille.\nKenraalisotamarsalkka ja minä olimme taistelussa läsnä 13 ja 14 p:nä\n12:nnen armeijan luona; saimme johdosta ja joukoista mitä parhaan\nvaikutuksen. 12:s armeija oli samoin kuin Galitsiassa 11:s armeija ensi\nryntäyksellä päässyt paljon etenemään. Kuten aikanaan Sanilla, niin\ntäällä Narewillakin seurasi liikkeissä pysähdys. Pultusk ja Roshan\nvalloitettiin rynnäköllä heinäk. 23:ntena, Ostrolenka vasta elok.\n4:ntenä ja samalla oli pääsy Narewin yli leveällä rintamalla taattu.\nToisia osia kääntyi Serotzkia ja Segersheä kohti saartaakseen,\nsikäläiset varustukset vallattuaan, Nowo Georgiewskin koillisen\npuolelta.\n\n12:nnen armeijan ohella oli 8:skin armeija ankarain taistelujen jälkeen\nShkwan ja Pissan välillä saavuttanut Narewin, mutta vain heikoilla\nvoimilla saanut jalansijaa Narewin etelärannalla Shkwan suun\nläheisyydessä.\n\nVenäläinen teki kaikkialla mitä sitkeintä vastarintaa ja kärsi mitä\nraskaimpia tappioita.\n\nPuolan alueella olevaan Veikselin kaarteeseen olivat myös saapuneet 9:s\narmeija ja kenraali v. Woyrschin armeijanosa. Jälkimmäinen oli lyönyt\nvenäläiset Ilshankan varrella ja Radomin luona, heinäk. 19 p:nä\nvallannut Radomin ja pakottanut venäläiset peräytymään Veikselin taa.\nVenäläinen peräytyi tämän jälkeen 21 p:nä Pilitzan pohjoispuolellakin\nVeikselin taa ja erääseen Varsovan ulkovarustukseen. Nyt lähti\nliikkeelle 9:skin armeija, joka vielä oli heikko, ja ryhtyi tätä asemaa\nvastaan hyökkäämään. Sen tuli myös etelän puolelta eristää Nowo\nGeorgiewsk.\n\nBugin ja Veikselin latvaosain välillä liittolais-armeijat\nherkeämättömillä rintamahyökkäyksillä pääsivät etenemään yhä kauemmaksi\npohjoiseen.\n\nKaukana Puolan suurelta sotakentältä oli Niemenin-armeija heinäkuun\nkeskivaiheilla niinikään ryhtynyt hyökkäämään ja edennyt kauas itää\nkohti.\n\nMinä esitin nyt sen mielipiteen, että oli aika toteuttaa minun\nhaluamani sotatoimi ja edetä Niemenin alijuoksulta Kownoa kohti ja\nsieltä suurilla voimilla venäläisten selkään. Joukot voitiin ottaa\nWoyrschin armeijanosasta, 9:nnestä, 12:nnesta ja 8:nnesta armeijasta.\nAika oli jo täpärällä, Kownon valloitus vaati aikaa ja venäläisten\nperäytyminen Galitsiassa oli edistynyt pitkälle. Näytti kuitenkin yhä\nvieläkin mahdolliselta päästä suureen tulokseen, joka tapauksessa\nsuurempaan kuin käynnissä olevalla sotatoimella. Tämä ei voinut muuhun\njohtaa, kuin että vihollista suoraan rintamalla työnnettiin yhä\nkauemmas itää kohti.\n\nYlin armeijanjohto pysyi entisellä kannallaan. Oli jatkettava\nsotatoimia Veikselin ja Narewin poikki. Emme saaneet niihin osaaottavia\narmeijoja heikontaa 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan\nvahvistamiseksi. 12:nteen ja 8:nteen armeijaan ylin armeijanjohto\nlähetti lännestä uuden divisioonan kumpaankin. Eikö ylin armeijanjohto\nsyistä, jotka olivat yhteydessä yleisen sotatilanteen kanssa, enää\ntahtonut antautua niin laajaan sotatoimeen, kuin meidän ehdottamamme\noli, sitä en voi päättää.\n\n9:s, 12:s ja 8:s armeija jäivät entiseen etenemissuuntaansa ja pysyivät\nvahvuudeltaan sellaisina kuin ylin armeijanjohto oli määrännyt.\nRyhdyttiin toimiin Nowo Georgiewskin valloittamiseksi. Samalla päätimme\nkäydä Kownon kimppuun ja jättää Niemenin-armeijan hyökkäystään\njatkamaan, niin hyvin kuin kumpaankin kyettiin.\n\n\nV.\n\nLiittolaisarmeijain liikkeet Veikselin itäpuolella Puolassa johtivat\nvihollisen ahdistamiseen rintamalla ja yhtämittaisiin taisteluihin,\nkuten olin odottanutkin. Täälläkin tehtiin yhä uudelleen ja uudelleen\nturhia yrityksiä venäläisten kiertämiseksi. Venäjän armeijaa tosin\npidettiin liikkeellä, mutta se pääsi käsistämme. Usein se vahvoin\nvoimin teki mitä tuimimpia vastahyökkäyksiä ja lukuisat soistuneet\njoki- ja puroseudut tarjosivat sille yhä uudelleen ja uudelleen\ntilaisuuden järjestyä ja menestyksellä tehdä pitempää vastarintaa.\nJoukkomme rasittuivat tavattomasti jo pelkästään siitä, että niiden\ntäytyi viikkokausia herkeämättä kulkea eteenpäin huonoja teitä ja\nenimmäkseen pahalla säällä. Vaatteet ja jalkineet hajosivat repaleiksi.\nRavinnon hankinta kävi vaikeaksi, majaa tuskin oli minkäänlaista,\nvenäläinen kun järjestelmällisesti hävitti ja poltti muonavarastot ja\nkylät. Karjan se ajoi edellään antaakseen sen sitten tien viereen\nheittää henkensä. Mukaan raastettu väestö ajettiin teiltä soihin, kun\nse tukki tiet. Muistoon painui monta kohtausta venäläisten\nsodankäynnistä.\n\nMuonan kuljetus kävi päivä päivältä vaikeammaksi, etenkin 12:nnelle\narmeijalle, joka eteni yhä kauemmas rautatienpäätekohdista. 8:nnen\narmeijan selkäpuolen yhteys parani, kun Lomsha-Ossowietz oli\nvalloitettu. Muonan kuljetus sivulta päin kävi mahdolliseksi, mutta\nsiitä huolimatta se jäi vaikeaksi. Kaikki alukset, mitä meillä oli,\nkäytettiin pääasiallisesti ammuksien kuljettamiseen armeijalle. Uupunut\njalkaväkemme tarvitsi hyökkäykseen ryhtyessään sitä enemmän tykistön\napua, kuta kauemmas itää kohti se eteni. Mutta kuta suuremmaksi\netäisyys kasvoi, sitä vaikeammaksi kävi ampumatarpeiden\nperillekuljetus. Näin taistelut viivästyivät ja laimenivat. Eräs korkea\nvenäläinen upseeri sanoi minulle myöhemmin -- rauha Venäjän kanssa oli\nsilloin jo solmittu --, ettei hän käsittänyt, miksi emme ahdistaneet\ntuimemmin, Venäjän armeija muka olisi hajonnut. Johto ja joukot tekivät\nmitä suinkin saattoivat tämän päämäärän saavuttamiseksi, mutta kun\ntäyden mieskurin vallitessa yksityisen miehen voimat uupuvat hänen\nparhaasta tahdostaan ja suurimmasta tarmostaan huolimatta, silloin ei\njohtajan tahdostakaan ole apua.\n\nRakensimme rautatieyhteyden Willenbergistä Chorshelen kautta\nOstrolenkaan ja korjasimme muutkin radat verraten nopeasti\nkäyttökuntoon, mutta maaetappiyhteys kävi yhä pitemmäksi; se jätti\nkauas jälkeensä ne 120 kilometriä, jotka olimme otaksuneet korkeimmaksi\nrajaksi. Parempi oli ententen asema siinä suuressa hyökkäyksessä, jonka\nse teki kesällä 1918. Sillä oli heti rintamansa takana tiheä\nrautatieverkko ja suunnattomat sotatarpeensa se saattoi herkeämättä\nkuljettaa eturintamalle ja niillä tehokkaasti tukea jalkaväkeään.\nVoimavaunukolonnain avulla voitiin jalkaväelle toimittaa hyvä majoitus\nja hyvä muonitus, niin että se saattoi yhä uudelleen ryhtyä taisteluun\nvereksin voimin.\n\nLiikkeet jatkuivat siten, että ylimmän armeijanjohdon antamia\nmääräyksiä toteutettiin. Cholm ja Lublin joutuivat meidän haltuumme jo\nheinäkuun lopussa. Kauemmaksi itää kohti emme voimakkaasti tunkeneet.\nVenäläiselle jäi näin aikaa antaa kaarteesta virrata joukkoja etelää\nkohti ja siellä muodostaa uusi rintama.\n\nKenraali v. Woyrsch valloitti Ivangorodin läntisen siltalinnakkeen,\nkulki sen pohjoispuolella heinäk. 28:ntena vihollisen nähden Veikselin\nyli, jonka toisella puolella hänen kimppuunsa ankarasti hyökättiin.\nOlin pitänyt tätä ylimenoa erittäin vaikeana, taktillisesti se oli\nonnistunut, mutta suuri strateeginen tilanne ei siitä muuttunut.\n\n9:nnen armeijan edestä venäläinen elokuun alussa peräytyi Varsovan\nulkoasemista ja Varsovasta itsestään.\n\nElok. 5:ntenä 9:s armeija valtasi Puolan pääkaupungin. Armeija erosi\nnyt meidän käskypiiristämme ja joutui suoraan ylimmän armeijanjohdon\nalaiseksi. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold; sai samalla\nWoyrschin armeijaosan päällikkyyden. Ylimmällä armeijanjohdolla\nvarmaankin oli pätevät syynsä, kun se näin järjesti johdon uudelle\nkannalle. Minun työni ei sen kautta käynyt yksinkertaisemmaksi, etenkin\nkun 9:nnen armeijan etappi jäi meidän hoitoomme. Etenemisen\njatkamistakin varten minun täytyi suoranaisesti tehdä tämän armeijan\nkanssa sangen monta välipuhetta, 9:nnen ja 12:nnen armeijan liikkeet\nkoskettivat sangen läheltä toisiaan. Ylimmällä armeijanjohdolla oli\naivan liian paljon työtä, joten minä en voinut sitä vaivata kaikilla\ntästä johtuvilla yksityisseikoilla.\n\nVarsovan valloitus täytti meidät suurella tyydytyksellä. Olimmehan jo\nsyksyllä 1914 siitä ankarasti taistelleet. Ne sotaretket laskivat,\nperustuksen nykyiselle menestykselle, jonka ulkonainen tunnusmerkki\nVarsovan valtaus oli.\n\nSeuraavina päivinä kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin\narmeijaryhmä meni Ivangorodin ja Varsovan välillä leveällä rintamalla\nkaikkine osineen Veikselin poikki. Vielä kerran ylin armeijanjohto\nkoetti panna toimeen kiertoliikkeen suuntaamalla tämän armeijaryhmän\nBrest-Litowskia vastaan, kun Lublinin pohjoispuolella vielä oli\nmelkoisia venäläisiä voimia. Se oli turha yritys. Venäläinen väisti.\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensenin pyrkiessä Brest-Litowskiin\nsuunnattiin prinssi Leopoldin armeijaryhmä Bugia kohti linnoituksen\nalapuolelle.\n\n12:nnen armeijan kuljettua heinäkuun viimeisinä päivinä Narewin poikki\noli kenraali v. Gallwitz kääntänyt katseensa kiinteästi etelään Bugia\nkohti. Hän toivoi vielä ennättävänsä kiertää vihollisen, joka silloin\noli Varsovan luona. Painopisteensä hän sen vuoksi sijoitti jyrkkään\noikealle siivelleen Wyshkowiin, Bugia kohti. Nämä toiveet eivät\ntäyttyneet, kuten minä olin pelännyt ja kenraali v. Gallwitzkin\notaksunut. 10:nnen päivän vaiheilta 12:nnen armeijan marssisuunta kävi\nsuoraan itään, oikea siipi Bugin vartta ylöspäin seuraten. Se joutui\ntäten läheisesti koskettamaan 8:tta armeijaa, joka Ostrolenkan\nantauduttua elok. 5:ntenä oli Narewin etelärannalla päässyt enemmän\netenemään ja nyt kulki painopiste Lomshan suunnassa.\n\nSillä välin olivat Serotzk ja Segershe sekä Dombe kukistuneet ja Nowo\nGeorgiewsk saatu joka puolelta saarretuksi. Kenraali v. Beseler oli\nkenraalisotamarsalkalta saanut linnoituksen valloituksen toimekseen.\nHänen johtoonsa alistettiin joukot, jotka 9:nnestä ja 12:nnesta\narmeijasta oli Nowo Georgiewskin edustalle lähetetty. Hän sai\nniinikään melkoisen määrän kaikkein järeimpiä itävalta-unkarilaisia\npystytulitykkejä.\n\nNowo Georgiewskin valloitusta koskevat määräykset, 8:nnen ja 10:nnen\narmeijan yhtenäinen johto, hyökkäys Kownoa vastaan ja Liettuan ja\nKuurinmaan olot vaativat edelleenkin esikunnaltani ja minulta paljon\ntyötä. Vaikka emme johtaneetkaan 1915:n kesäsotaretken toimia yhtä\nitsenäisesti kuin edellisiä sotaretkiä, vaan pääpiirteissä noudatimme\nylimmän armeijanjohdon osoituksia, oli minun kannettavanani kuitenkin\nerinomaisen suuri työtaakka ja minun täytyi tehdä sekä melkoinen joukko\npienempiä että suurempiakin päätöksiä ja panna päätökset toimeen.\nIlmeni lisäksi erimielisyyksiä kenraali v. Falkenhaynin kanssa, kuten\nitsenäisten luonteitten välillä sattuu liiankin helposti, ja ne\nvelvoittivat minun toteuttamaan niitä ylimmän armeijanjohdon ajatuksia,\njotka poikkesivat minun mielipiteistäni, jos mahdollista vieläkin\nsuuremmalla huolella kuin omia tai omain mielipiteitteni kanssa\nsopusoinnussa olevia ajatuksia.\n\n\nVI.\n\nNowo Georgiewskin valloitus ei välittömästi vaikuttanut sotatointen\njatkamiseen. Se oli itsenäinen toimi itää kohti tunkeutuvain armeijain\nselkäpuolella. Kenraali v. Beseler, Antwerpenin valloittaja, ja hänen\nerinomaisen tarmokas esikunnanpäällikkönsä, eversti v. Sauberzweig,\nolivat takeena siitä, että jokainen niin sanotun piirityksen ajatus\nmonine mutkineen hylättiin. Jo paljas saarroskin olisi saanut Nowo\nGeorgiewskin kukistumaan. Linnoituksen sotavarusväki, jonka luku nousi\n80,000 mieheen, ei voinut kauan puoliaan pitää. Hämmästyttävää on, että\nsuuriruhtinas oli päästänyt asiat tälle kannalle, vaikka myöhemmin\nBrest-Litowsk ja Grodno hylättiin. Hänen täytyi itselleen myöntää,\nettei linnoitus voinut puolustautua ja etteivät varustukset todellakaan\nolleet siinä kunnossa, että ne saattoivat kestää ankaraa pystytulta.\n\nKenraali v. Beseler päätti tehdä hyökkäyksen koillisen puolella olevia\nlinnakkeita vastaan; Mlawan--Zjechanowin--Nasjelskin rautatie, joka oli\nhyvissä ajoin kuntoon saatu, viittasi siihen suuntaan. Ennen kaikkea\noli tärkeätä, että rautatietä tuodun tykistön paikoilleen ajamista\nvarten ja ammuksien toimittamista varten oli lyhyet maantiet, jotta\npäästiin tuhlaamasta aikaa kenttä- ja nostoratain rakentamiseen.\nRintaman vahvuudella ei tässä ollut mitään merkitystä, runsaat järeät\nammukset takasivat hyökkäykselle kaikki edut. Tykistö ajettiin paikalle\nheti kun rata oli Nasjelskiin saakka valmis.\n\nElok. 9:ntenä linnoituksen saarto oli päättynyt, tykistön sijoitus ja\nammuksien tuonti alkoi heti tämän jälkeen. Elokuun puolivälissä\npatterit saattoivat aloittaa tulen. Sen vaikutus ei näyttänyt\nriittävältä. Kuului nyt ääniä, jotka perästäpäin olivat viisaampia kuin\naikanaan, ettei nimittäin lyhennetystä hyökkäysmenetelmästä ollut\nmihinkään; se mikä jossakin tapauksessa tehosi, ei toisessa käynyt\npäinsä. Tämä horjuminen voitettiin pian. Koillisvarustukset\nkukistettiin hellittämättömällä tulella ja valloitettiin rynnäköllä.\nSitten seurasi rynnäkkö koko Veikselin pohjoispuolista rintamaa\nvastaan. Joukkomme, johon pääasiassa kuului vain nosto- ja\nmaanpuolustusväkeä, kävivät lujasti toimeen; elok. 19:ntenä Nowo\nGeorgiewsk antautui.\n\nHänen Majesteettinsa keisari kävi heti sen jälkeen tarkastamassa\nlinnoitusta ja kiitti joukkoja. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme\nsaaneet käskyn tulla mukaan. Saatoin omin silmin todeta sekä järeän\ntykistön tuhoisat vaikutukset että varustusten huonon rakenteen.\n\nVapaaksi joutuneet joukot lähetettiin nyt ylimmän armeijanjohdon\nsuostumuksella 10:nteen armeijaan, joka siten valitettavasti vasta\nkovin myöhään sai kaivatun vahvistuksen. Järeimmät patterit oli\nlähetettävä Grodnoa vastaan. Kowno oli sillä välin jo kukistunut.\n\nPuolan venäläinen kenraalikuvernöörikunta oli elokuun lopulla kokonaan\nliittolaisten käsissä. Saksa ja Itävalta-Unkari jakoivat keskenään sen\nhallinnon, kuten jo tähänkin saakka. Veikselin länsipuolella oli\nPilitza rajana, sen itäpuolella raja kulki likimain Wjepshin alajuoksua\npitkin. Näin syntyivät saksalainen Varsovan kenraalikuvernöörikunta,\njoka annettiin kenraali v. Beselerille, ja itävalta-unkarilainen\nLublinin sotilaslääni. Jaosta koitui vahinkoa liittolaisten yhteisille\neduille: paljon kiireellisiä välttämättömiä toimenpiteitä jäi sen\njohdosta toteuttamatta.\n\nItäisen rintaman ylipäällikkö oli v:n 1914 syksystä hoitanut Puolan\nvallattujen osien hallintoa. Hän luovutti sen nyt kenraali v.\nBeselerille ja sai sen sijaan koillisessa ylenmäärin runsaasti\nhallintohuolia. Nowo Georgiewsk on ehkä viimeinen saarrokseen\nsaatettuna valloitettu rengaslinnoitus. Ei siksi, että minä uskoisin\naseittenriisumiseen. Sen harhaluulon oikean arvon maailma on piankin\nkokeva. Ihmiskunta ei koskaan pääse niin pitkälle, niin surulliselta\nkuin tämä voikin tuntua. Mutta rengaslinnoituksen aika on ollut ja\nmennyt. Se ei voi millään tavalla kilpailla uudenaikaisen tykistön ja\nsen suunnattomien ammusmääräin kanssa, vaan on tuomittu häviämään.\nMaalinnoitukset ovat edelleenkin tarpeen, mutta ne saavat enemmän\nlaajain rajavarustusten luonteen.\n\n\nVII.\n\nKun elokuun 10:ntenä 12:s armeija lähti liikkeelle, oikea siipi Bugia\nylöspäin seuraten, jäi se länttä kohti 8:tta armeijaa taammaksi, joka\nNarewin kahden puolen eteni Lomshaa kohti. Koetin marssia jatkettaessa\npysyttää tämän porrastuksen voidakseni käyttää molemminpuolisia\nsivustaliikemahdollisuuksia. Mutta vähitellen molempain armeijain\nsisäsiivet Ostrolenkan--Lapyn radalla tulivat samalle tasalle. Bugin\neteläpuolella kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmä\nkulki vastaavan määrän eteenpäin.\n\nItäisen rintaman ylipäällikön täytyi etenemistä varten järjestää\ntaktillisia yksityiskohtia, joilla ei suureen sotaan nähden ollut\nmerkitystä. Everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijain kanssa\npaljon keskusteluissa. Molemmat armeijanesikunnanpäälliköt, eversti\nMarquard ja majuri kreivi Schwerin, olivat oivallisia sotilaita, jotka\ntukivat tehokkaasti ylipäälliköitään.\n\nLomsha valloitettiin elokuun 9:ntenä etelästä käsin. Meillä oli\nItä-Preussissä kauan aikaa käytettävänämme lentopommituslaivasto.\nSalpalinnoituksiin, joihin oli majoitettu vihollisen kenraalikomento\ntai armeijan-ylikomento, nakattiin usein pommeja ja meille kerrottiin\nniiden suurenmoisesta vaikutuksesta; kun nyt jäljestäpäin annoin tutkia\nnäitä vahingoita, ei niitä ollut edes mahdollista huomata. Joukkojen\npuolesta olin siitä hyvilläni: ne saivat niissä suojan. Vasta myöhemmin\npommimme kävivät tehokkaammiksi ja pommien heittäminen alkoi herättää\nenemmän ilmailijain harrastusta.\n\nEtenemistä jatkettaessa alkoi tuntua, että Mackensenin ja prinssi\nLeopoldin armeijaryhmät tunkivat pohjoista kohti ja sen vuoksi sekä\n12:s että 8:s armeija työntyi vasemmalle. Elok. 18:ntena\nkenraalisotamarsalkka v. Mackensen saapui Brest-Litowskin edustalle,\nkenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä lähestyi\nBelovezin nummea ja 12:s armeija Bjalystokia, Uuden Itä-Preussin\noivallisen preussilaisen hallituksen entistä pääkaupunkia 18:nnen\nvuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan alussa; 8:s armeija\nBjalystokin ja Narewin välisellä ahtaalla alalla eteni koillista kohti\nGrodnoon päin valloittaakseen Ossowjetzin eteläpuolelta. 22 p:nä se\nvallattiin. Olimme aikoneet valloittaa sen idästä ja pohjoisesta, mutta\nsaimmekin sen haltuumme etelästä käsin. Semmoista on sota. Molemmat\narmeijat marssivat elokuun viimeisinä päivinä Bjalystokin--Ossowjetzin\nlinjalta edelleen suunnilleen koilliseen suuntaan, 12:s armeija\nWolkowyskin pohjoispuoliseen seutuun, 8:s Grodnoa kohti. Molemmat\narmeijat erosivat siten yhä enemmän taktillisesta yhteistoiminnasta\nmolempien eteläisten armeijaryhmäin kanssa, jotka Brest-Litowskin 25 ja\n26 p:nä elokuuta antauduttua marssivat edelleen Pinskiä ja\nBaranowitshia kohti. Vähitellen ne liittyivät sotatoimiin, joita\nkauempana pohjoisessa valmisteltiin.\n\nSyyskuun alussa 8:s ja 12:s armeija saapuivat Grodnon seudulle ja sen\nkaakkoispuolelle, noin 14 päivää myöhemmin niiden oli määrä päästä\nLidaan Niemenin pohjoispuolelle. Tähän ne hyökkäyksen alusta lukien\ntarvitsivat noin kahdeksan viikkoa. 12:nnen armeijan täytyi tällöin\nkaartaa kauas etelää kohti. Kuinka paljon edullisempaa olisi ollut, jos\ntämän liikkeen sijaan olisi ollut mahdollista hyökkäys Lomshan--Grodnon\nkautta. Se ei käynyt päinsä. Mutta sotaliikkeellä Grodnon ohi sen\npohjoispuolitsekin, johon olisi liittynyt Kownon valloitus, olisi koko\njoukon nopeammin ja tehokkaammin saavutettu tämä seutu ja saatu enemmän\naikaan, jos se täydellä voimalla olisi suoritettu vasta elokuun ensi\npuoliskolla.\n\nJonkun aikaa näytti siltä, kuin ylin armeijanjohto olisi asiain\nkehityttyä näin pitkälle aikonut keskeyttää marssin itää kohti. Se\nlähetti melkoisia osia kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin armeijasta\nja myöhemmin 12:nnesta ja 8:nnestakin armeijasta länteen ja\nEtelä-Unkariin. Mutta niihin sotatoimiin, jotka me Kownon sillä välin\ntapahtuneen valloituksen ja Liettuaan ja Kuurinmaalle tehdyn retken\nkautta olimme alkuun panneet, se antoi vapaan vallan.\n\n\nVIII.\n\nKownon valloitus väkirynnäköllä oli peloton teko. Jotta se olisi\nmahdollinen, täytyi 10:nnen armeijan keskustaa ja oikeaa siipeä sen\nylenmäärin laajoista asemista huolimatta yhä enemmän ja enemmän\nohentaa; vain näin saatoimme Kownon länsipuolelle koota jommoisiakin\nhyökkäysvoimia. Itärintaman ylipäällikkö ja kenraali v. Eichhorn\nottivat tämän jännityksen kannettavakseen rintamansa muilla osilla.\nKenraali oli jo kauan valittanut minulle sitä, että 10:s armeija oli\nliian kauan ollut toimettomana, ja ryhtyi nyt ilolla uuteen\ntehtäväänsä. Hän ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Hell, olivat\nerittäin yritteliäitä ja rohkeita miehiä. Kenraali v. Eichhorn oli\nupseeri, jolla oli häikäisevät henkiset lahjat ja joka osasi kasvattaa\njoukkojansa esikuvalliseen henkeen.\n\nKenraali Litzmannin johtaman vahvistetun XXXX armeijaosaston piti\ntoimeenpanna hyökkäys.\n\nKenraali oli tulinen mies, jolla oli joukkoihinsa suuri vaikutus.\nSotamaineensa hän loi Brsheshinyn läpimurrossa marraskuun 22:sen ja\n25:nnen päivän välillä 1914. Hän oli kerran kirjoittanut kaartin\nupseerikuntaa vastaan, mutta tässä läpimurrossa kuitenkin huomannut,\nmikä voima tästä upseerikunnasta lähti. Minä itse olen ylpeydellä\nkuulunut linjajalkaväkeen ja henkikrenatöörirykmentissä n:o 8 oppinut\ntuntemaan rykmentin, jonka upseerikunnassa kulki perintönä erityiset\ntraditiot, kuten kaartin upseerikunnassakin. Moiset traditiot ovat\noikeutetut, mutta ne eivät saa johtaa suosimiseen eikä kopeuteen;\nmuutoin ne ovat omiaan synnyttämään tyytymättömyyttä ja ovat\nhylättävät.\n\nHyökkäys Kownoa vastaan oli vaikeampi sen vuoksi, että puuttui\nraskainta pystytulta. Se mitä ylimmältä armeijanjohdolta saatiin\nheinäkuun lopulla, oli vietävä Nowo Georgiewskin edustalle. Itsellemme\npidätimme pääasiallisesti vain muutamia pattereita, jotka voitiin\nkiskoja pitkin kuljettaa paikalle, mutta joiden kantavuus oli vain\nvähäinen. Emme kuitenkaan säikähtäneet mitään vaikeuksia, vaan\nrakensimme radat. Koko tilanteesta johtui, että hyökkäys voitiin tehdä\nvain Wirballenin--Kownon rautatien ja Niemenin välillä. Hyökkäyksen\noikea siipi oli kaiken aikaa mitä suurimmassa vaarassa ja sitä\nsuuremmassa, kuta enemmän etenimme. Venäläinen saattoi joka hetki\ntykistöllään käydä sangen tehokkaasti sen sivustan kimppuun. Vasenta\nsiipeä suojeli Niemenin pohjoispuolella nostoväkibrigaadi, joka\nNiemenin-armeijan hyökkäysliikettä jatkaen eteni Dubissan poikki Kownon\nluoteispuolisille varustuksille saakka.\n\nElokuun alussa rautatiet olivat valmiit. Nyt puuttui ammuksia\njäreihin kenttähaupitseihin. Annoin hätävarastani; itärintaman\nkenttäammuspäälliköllä, everstiluutnantti Rostockilla, oli aina jonkun\nverran varalla. Näin oli vihdoinkin elokuun 8:ntena kaikki jotenkuten\nsaatu kokoon ja hyökkäys saattoi alkaa. Vähemmillä apuneuvoilla ei ole\nvielä milloinkaan linnoituksen kimppuun käyty, mutta joukkoa, jonka\npiti se tehdä, elähytti johtajainsa reipas henki.\n\nTällä hetkellä oli venäläinen, mainittakoon se vielä tässä kerran, yhä\nlähellä Veikseliä vastapäätä Varsovaa.\n\nElok. 6:ntena siirrettiin jalkaväki jo hyökkäyspalstalla kauemmaksi\neteenpäin, jotta voisimme saada paremmat tiedot tulen vaikutuksesta.\n8 p:nä alkoi tykkitaistelu. Seuraavina päivinä valloitettiin\nväkirynnäköllä koko sarja lujia asemia. Hyökkäysjoukkojen voima näytti\nlamaantuvan. Kenraali Litzmann tunkeutui siitä huolimatta aina 15:nteen\npäivään saakka yhä lähemmä linnakelinjaa. Onneksi venäläinen näytti\nhyvin huonosti kestävän järeimmän tykistön tulta. Sen kautta onnistui\nerään komppanian, johon muut joukot liittyivät, reippaalla toimella 16\np:nä murtautua läntisen linnakelinjan sisään.\n\n17 p:nä kenraali Litzmann kulki Niemenin poikki ja valloitti kaupungin\nja idänpuoliset linnakkeet. Saalis oli pienempi kuin Nowo Georgiewskin\nvalloituksessa. Tämä ei ollut hyökkäys saarretun linnoituksen kimppuun,\nselkäpuoli kun oli jäänyt avoimeksi. Idänpuolisen rintamansa kautta se\noli yhteydessä venäläisen armeijan kanssa. Miksi tämä ei auttanut,\noliko linnoitusvarustusten kukistuminen sille yllätys, sitä en ole\ntullut tietämään.\n\nKaikki sillat, ylen tärkeä rautatiesiltakin, sekä itärannan tunneli oli\nhävitetty, tämä ei onneksi kovin perusteellisesti. Se saatiin pian\nkorjatuksi. Saatoimme sen jälkeen aloittaa jonkinlaisen liikkeen\nNiemenin itäpuolella Wilnoa kohti jo ennenkuin rautatiesilta oli\nvalmiskaan. Sen kuntoonsaattaminen oli armeijalle elinkysymys, jos\nmieli saada sotatoimet toivon mukaan menestymään.\n\nKownon kaupunki itse oli säilynyt tehtaita lukuunottamatta. Nämä oli\npoltettu, väestö oli paennut. Täällä näin, kuinka vaikeaan tilaan\njoukot joutuvat, kun ne on majoitettava ilman väestön apua. Kownon\nvalloituksen jälkeen kenraali v. Eichhorn lähetti viipymättä kenraali\nLitzmannin hyökkäysjoukkoineen Wilnoa kohti ja siirsi lähinnä olevat\njoukot perässä Niemenin valloitetun ylimenopaikan kautta. Samalla hän\nlähetti 10:nnen armeijan muut osat ja kenraali v. Hutier'n johtaman\nXXI:n armeijaosaston liikkeelle painamaan etupäässä Olitaa kohti ja\nheikompia osastoja Augustowin metsän kautta Grodnoa kohti; nämä\ntoimivat mitä lähimmässä kosketuksessa 8:nnen armeijan kanssa, joka oli\nmarssinut samaan suuntaan ja jo päässyt melkein niiden tasalle.\n\nKenraali v. Eichhornin aikomus oli koko linjalla tunkeutua Niemenin\nyli, vaikuttaakseen täten meidän suunnittelemamme sotaliikkeen\npuitteissa. Nämä toimenpiteet olivat mitä parhaassa sopusoinnussa\nmeidän mielipiteidemme kanssa. Vaikka toiselta puolen jäikin paljon\njärjestettävää, varsinkin siellä, missä armeijat koskettivat toisiaan,\nhelpotti toiselta puolen armeijain itsenäinen päätösvalta koko hoitoa\ntavattomasti. Niiden velvollisuus vain oli ajoissa ilmoittaa, miten ne\ntilanteen käsittivät ja mitä aikoivat. Armeijain rajakohdat ovat aina\nerikoisia kahnauskohtia. Idässä se ei, varsinkaan asemasodassa,\nesiintynyt samassa määrässä kuin myöhemmin lännessä. Täällä osastojen\nrajat muodostuivat toisinaan korkeiksi aidoiksi, joita pitkin vain\nsaattoi nähdä, ylitse ei. Ylemmän johdon tärkeä velvollisuus oli\ntällöin vaikuttaa tasaavasti, ettei osastojen rajakohdista tullut\ntaktillisesti heikkoja kohtia.\n\n10:nnen armeijan keskustan ja oikean siiven eteneminen tapahtui ankarin\ntaisteluin. Kownon tapausten painostuksesta venäläinen, rautatiet ja\nNiemenin sillat perusteellisesti hävitettyään, ensinnäkin luovutti\ntämän joen vasemman rannan ja väistyi pian sen jälkeen yhä etemmä\nOranya kohti. XXI armeijaosasto valtasi jo elok. 26:ntena Olitan.\nElokuun lopussa 10:s armeija oli kulkenut Niemenin poikki ja eteni\nhitaasti Grodnon--Wilnon rataa kohti. Jo ennenkuin se tämän radan\nsaavuttikaan se kohtasi sangen ankaraa vastarintaa, jota se ei\nvoinutkaan paikalla murtaa. Venäläinen alkoi Puolan itäosista siirtää\nvoimia pohjoista kohti.\n\n10:nnen armeijan tunkeutumisella Niemenin yli Grodnoa kohti ei ollut\nsuurtakaan taktillista vaikutusta tämän linnoituksen koillispuolella\nolevan suunnattoman metsäalueen vuoksi. Venäläinen oli kuitenkin käynyt\naraksi. 10:nnen armeijan oikean siiven ja varsinkin 8:nnen armeijan\nhyökätessä se jätti hämmästyttävän pian Grodnon. 75:nnellä\nreservidivisioonalla kenraali v. Scholtz jo syysk. 1 p:nä valloitti\nkaupungin lounaispuoliset varustukset ja 2 p:nä itse kaupungin\nkiivaiden katutaistelujen jälkeen. Grodnon lähellä sen itäpuolella\nKotran ja Osjery järvestä tulevan pohjoisen lisäjoen varrella hän\nkohtasi voimallisen vihollisen vastarinnan.\n\nPiiritystykistö oli käynyt tarpeettomaksi. Se annettiin nyt ylimmän\narmeijanjohdon käytettäväksi.\n\nKenraali v. Gallwitz saapui taistellen Swislotshille. Baierin prinssi\nLeopoldin armeijaryhmä oli samonnut Belovezin metsän läpi, joka ei\nsivumennen sanoen ole mikään ylipääsemätön suoalue, vaan teillä hyvin\nvarustettu. Kauempana etelässä joukot vielä etenivät Pinskiä kohti.\n\n\nIX.\n\nNiemenin-armeijan taistelut heinäkuussa ja elokuussa olivat tähän\nsaakka vain sikäli olleet välittömässä yhteydessä suurien sotatoimien\nkanssa, mikäli ne vetivät puoleensa vihollisvoimia. 10:nnen armeijan\nja Niemenin-armeijan sisemmät siivet olivat luonnollisestikin\ntaktillisessa yhdysvaikutuksessa keskenään Niemenin luona.\nRyhdyttäessä Kownoa vastaan hyökkäämään tämä yhdysvaikutus kävi yhä\nläheisemmäksi ja johti linnoituksen valloituksessa taisteluun samalla\ntappotantereella, jonka jälkeen se jälleen löyhtyi. Nyt piti\nsotatoimien yhteisvaikutuksen astua jyrkästi etualalle.\n\nKenraali Otto v. Below johti sotaa eristetyllä sotanäyttämöllä ja oli\nsen vuoksi toimissaan itsenäisempi kuin muut armeijan-ylipäälliköt,\njotka taistelivat ahtaammissa kehyksissä. Saatoimme taistelun johtoon\nnähden tyytyä yleisiin ohjeisiin.\n\nNiemenin-armeija oli heinäkuun puoliväliin saakka puolustanut Dubissan\nlinjaa aina Schaulenin lounaispuolelle saakka sekä pitänyt hallussaan\nWentaa ja Windauta aina Hasenpotin tasalle ja kauemmaksi rannikolle\nsaakka. Sotatoimien alkamiseksi sai kenraali v. Below käskyn kiertäen\nkäydä Schaulenin luona olevan voimallisen vihollisen kimppuun ja\nvasemman siipensä Riian suuntaa kohti suojaten edetä Niemenin\npohjoispuolella itää kohti. Tämä sotatoimi oli erikoisen hyvissä\nkäsissä. Kenraali v. Below, jota jo rauhan aikana pidettiin erikoisen\nkyvykkäänä upseerina ja itsenäisenä luonteena, oli Tannenbergiu\ntaistelussa osoittanut selvää käsitystä johtajan toimessa ja\nMasurinjärvien taistelussa kunnostautunut tarkoituksenmukaisilla\ntoimillaan. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg piti aivan erikoisessa\narvossa hänen suoraa ja miehuullista luonnettaan ja ehdottikin hänet\nmarraskuussa Hänen Majesteetilleen 8:nnen armeijan ylipäälliköksi,\nvaikka hän virkavuosiinsa nähden oli nuorimpia komentavia kenraaleja.\nKenraali v. Below on osoittautunut täydelleen sen luottamuksen\narvoiseksi, jota ylin sotaherra häntä kohtaan tunsi. Hänen\nesikunnanpäällikkönsä, kenraali v. Böckmann, oli ollut yleisesikunnassa\nkauan, sodassa hän oli kunnostautunut joukkojen johtajana ja hänellä\noli hyvän armeijanjohtajan ominaisuudet. Molemmat miehet työskentelivät\nyhdessä täydessä sopusoinnussa. Päämajassa Lötzenissä saatoimme olla\nvakuutetut siitä, että Niemenin pohjoispuolisilla sotatoimilla todella\nsaataisiin aikaan, mitä sinne viedyillä voimilla oli mahdollinen\naikaansaada.\n\nNiemenin-armeijan selkäpuolen yhteys oli vaikea. Täysiraiteiset radat\npäättyivät Tilsitin koillispuolella Laugzargeniin ja Memeliin.\nNiemeniä, joka kyllä soveltui laivaliikkeeseen, saattoi oikea\narmeijansiipi selkäpuolisiin yhteyksiinsä käyttää, mutta se oli niin\nperkaamaton, ettei siihen ollut luottamista. Yritys kuljettaa kerran\nniemeniläisillä veneillä joukkoja jokea ylöspäin oikean siiven\nvälttämättömäksi käyneeseen vahvistukseen epäonnistui. Hinattavat\nalusjonot tarttuivat Venäjän puolella hiekkasärkille.\n\nLibauta voitiin vain suurimmalla varovaisuudella käyttää\nmuonitussatamana. Venäjän laivasto ja englantilaiset vedenalaiset\nveneet vallitsivat silloin vielä Itämeren itäosaa. Olimme kuitenkin\nkäsillä olevalla kalustolla voineet panna toimeen heikon junaliikkeen\nLibausta itää kohti vievällä radalla. Jo varhain olimme ryhtyneet\nrakentamaan kenttärataa Laugzargenin--Tauroggenin--Kjelmyn linjalle;\ntyövoimain puutteen vuoksi se edistyi kuitenkin vain hitaasti. Kun\nsuuren sotaliikkeen suunnitelmat alkoivat saada varman muodon, täytyi\nryhtyä ajattelemaan rautatieverkon täydentämistä suuremmassa\nmittakaavassa. Lyhin yhteys venäläisille radoille kulki Memelistä\nPrekulniin Libaun itäpuolelle. Tämän välin rakentamiseen\nryhdyttiin, mutta myöhemmin se oli jälleen heitettävä kesken, kun\nitärintaman ylipäällikön täytyi luovuttaa rautatietyöväkeä\nWillenbergin--Ostrolenkan radan rakennukseen. Heinäkuun alussa\nvalmistui rata Prekulniin. Sillä oli suunnattoman suuri arvo, vaikka\nsen liikenne vielä olikin monessa suhteessa puutteellinen.\nLibaun--Mosheikin rata naulattiin nyt uudestaan. Myöhemmin Koschedaryn\nkautta Kownon itäpuolella yhdytimme Liettuan rautatieverkon.\nVihdoin aloimme rakentaa Schaulenin kaakkoispuolelle vievää\nTauroggenin-Radsiwilishkin rataa. Tämän radan puisesta sillasta\nDubissan yli oli tuleva taideteos.\n\nHeinäkuun puolivälissä päättyi Niemenin-armeijan ryhmitys jo kesäkuussa\nlähetettyjen apujoukkojen saavuttua perille. Ylikomentoon koski sangen\nraskaasti, ettei se hyökkäykseen Narewia vastaan saanut kaikkia\njoukkoja, jotka se oli toivonut saavansa. Siitä huolimatta se piti\nkiinni sotatoimen periaatteesta. Dubissan se Kjelmyyn saakka jätti vain\nheikkojen joukkojen huostaan. Kjelmyn ja Schaulenin välille koottiin\nreserviosasto hyökkäysryhmäksi. Sitten seurasi Windaun vartta alaspäin\ntaas heikko linja, johon Libauhun vievän radan pohjoispuolella liittyi\nvahva ryhmä. Täällä seisoi kahdesta kolmeen jalkaväkidivisioonaa ja\nyhtä monta ratsuväkidivisioonaa.\n\nHeinäk. 14:ntenä, Prassnyshin juuri kukistuttua Pohjois-Puolassa ja\nvenäläisen kauempana etelässä vielä ollessa Veikselin länsipuolella ja\nLublinin--Cholmin eteläpuolella, kulki kenraali v. Below Vindaun yli\nkiertääkseen etenemällä pohjoiseen Mitaun suuntaan Schaulenin luona\nolevat vahvat venäläiset sotavoimat ja antaakseen I reserviosaston\nahdistaa niitä ankarasti kaakosta, samalla kuin heikko keskusta pysyisi\npaikoillaan. Dubissan luona tuli armeijan oikean siiven toistaiseksi\nodottaa ja vasta sotatoimien edistyessä lähteä liikkeelle.\n\nVenäläinen ei ilmeisestikään ollut odottanut hyökkäystä eikä myöskään\nhuomannut sen ulottuvaisuutta pohjoista kohti. Se hyökkäsi Okmjanyn\nsuuntaan keskustassa etenevää 6:tta reservidivisioonaa vastaan ja\npakotti sen väistymään länttä kohti. Venäläisen oikea sivusta oli\nkuitenkin niin uhattu, ettei vihollinen voinut menestystään käyttää.\n\nVasemman siiven jalkaväkidivisioonat löivät jo 17 p:nä venäläisen\nAutzin luona, mutta antoivat sitten 6:nnelle reservidivisioonalle\nsattuneiden tapausten vetää itseään etelää kohti; kiertoliike menetti\ntäten tehoaan. Herkeämättömissä taisteluissa, jotka venyivät heinäk.\n23:nteen päivään saakka ja joista on käytetty \"Schaulenin taistelun\"\nnimeä, työnnettiin 5:s venäläinen armeija Schaulenin taa Ponjewjeshiin.\nSe pääsi osittain pakoon, sen selän taa päässeeltä saksalaiselta\nratsuväeltä kun puuttui tehoisia ampuma-aseita. Jo heinäk. 29:ntenä\nvaltasimme Ponjewjeshin. Vasemmalla sivustalla ratsuväki retkeili aina\nRiianlahdelle saakka ja liittyi jalkaväkeen sen ahdistaessa Mitauta,\njoka elok. 1 p:nä valloitettiin. Kauempana etelässä kuljettiin Dubissan\npoikki ja edettiin heinäk. 29 p:ään mennessä Kownon--Ponjewjeshin\nlinjalle saakka.\n\nSelkäpuolen yhteyttä oli jälleen vahvistettava ja joukoille hankittava\nampumatarpeita. 12:s ja 8:s armeija olivat saaneet suuret määrät\nkolonnia, joita sen vuoksi Niemenin-armeijalta puuttui. Sen eteneminen\nkävi nyt hitaammin. Samana päivänä, jona Kowno valloitettiin, se oli\nSwjentan ja Jaran rannalla. Tähän se jäi pitkäksi aikaa vasemman siiven\nedetessä edelleen Väinäjokea kohti. Riian eteläpuolella venäläinen piti\nhallussaan suuren siltavarustuksen, josta meille tuli pitkäksi ajaksi\nvaaran aihe. Sen sijaan saavuttiin syyskuun alkupäivinä Väinäjoelle\nYkskyllin ja Friedrichstadtin välillä ja täällä oleva vihollinen\ntyönnettiin joen toiselle rannalle.\n\nVenäläinen oli sillä välin vahvistanut voimiaan. Niemenin-armeijan\nheikot voimat oli jaettu sangen laajoille aloille, joten ne\ntoistaiseksi eivät voineet omin neuvoin enää edetä. Se ylläpiti\ntuntumusta 10:nnen armeijan vasemman siiven kanssa, kun tämä Kownon\nvalloituksen jälkeen puolimatkassa Wilnoon jälleen tapasi voimallisen\nvihollisen.\n\nLaivaston yrityksellä Riianlahdessa elok. 8:ntena ei maasotatoimiin\nollut mitään vaikutusta.\n\nNiemenin-armeijan nopea eteneminen osoittaa, että olisi ollut\nmahdollista saada aikaan vielä enemmän, jos armeija olisi ollut\nsuurempi ja varsinkin paremmin varustettu kolonnilla.\n\n\nX.\n\nElokuun toisella puoliskolla oli aikomus jatkaa sotatoimia Niemenin\nitäpuolella saanut kiinteämmän muodon. Puolasta peräytyvän armeijan\nsivustaan oli, jos ollenkaan, enää mahdollista päästä käsiksi vain\nKownon--Wilnon--Minskin yleisessä hyökkäyssuunnassa. Tämä hyökkäysliike\ntuli 10:nnen armeijan tehdä, kun taas 8:s ja 12:s armeija ja eteläiset\narmeijaryhmät seurasivat vihollista kintereillä.\n\n10:nnen armeijan sotatoimet tarvitsivat pohjan puolella\nsivustasuojelusta Riian--Väinänlinnan ratalinjaa vastaan, johon\nkoillisesta ja idästä yhtyi useita kiskoteitä, ja samoin\nPolotzkin--Molodetshnon ja Orsehan--Borissowin--Minskin rataosia\nvastaan. Niemenin-armeijan tuli jatkaa etenemistään, painopisteenä\nVäinänlinna, samalla kuin molempia viimemainittuja ratoja vastaan eteni\nvahvoja ratsuväkieskadroonia.\n\nVenäläinen, joka 10:nnen ja Niemenin-armeijan edessä seisoi\nyhtenäisessä, mutta Kownon koillispuolella vain ohuessa rintamassa, oli\nsiis murrettava, s.o. tungettava takaisin Wilnon kautta ja Väinänlinnaa\nkohti ratsuväkidivisioonain edetessä Polotzkia--Minskiä kohti.\n\nKysymyksenalaista oli, vieläkö tämä sotatoimi kannatti, kun venäläisten\nperäytyminen itää kohti jo oli joutunut niin pitkälle. Siitä ei ollut\nepäilystäkään, että jokainen päivä, jonka viivytystä kesti, vähensi sen\nmenestystoiveita. Minä punnitsin, eikö meidän olisi tyydyttävä\nhyökkäykseen Lidaa kohti Olitan--Oranyn kautta. Luovuin kuitenkin\nsiitä, kun kaikki samanlaiset yritykset päästä vihollisen sivustan\nkimppuun edellisen kesäretken aikana olivat menneet myttyyn. Mielessäni\njäin sen vuoksi kannattamaan suurta sotaliikettä, sillä kun saattoi\nvielä olla suurempi menestys. Tässäkin meidän täytyi toimia\narviokaupalla. Selvää oli, että 10:ttä armeijaa oli vahvistettava. Nowo\nGeorgiewskin saartojoukot liitettiin siihen.\n\n8:s ja 12:s armeija olivat sotatoimien kestäessä vetäytyneet niin\nyhteen, että oli käynyt mahdolliseksi paitsi länteen määrättyjä\nosastoja ottaa niistä vielä muitakin divisioonia. Nämä lähetettiin\nKownoon ja vietiin sieltä 10:nnen armeijan vasemmalle tai 8:nnen\noikealle siivelle.\n\nSillä välin oli Wilnosta käsin tehty 10:nnen armeijan kimppuun sangen\nvoimakas hyökkäys. Vihollinen oli Puolasta vienyt voimia pohjoiseen.\nYrittäen sivustahyökkäystä olivat sekä 10:s armeija että sen vastustaja\nlisänneet voimiaan pohjoisessa Wilkomirin suunnalla. Taistelu tapahtui\nWilijan pohjoisella rannalla ja oli erikoisen kiivas.\n\nSeurasi jälleen erinomaisen jännittäviä päiviä. Mielelläni olisin\nkiirehtinyt sotatoimien alkua, mutta Wirballenin--Kownon rata ei\nkeskeneräisessä kunnossaan voinut kuljettaa enempää kuin se kuljetti.\nKaikki vaati sanomattoman paljon aikaa, tiet lisäksi olivat huonot\neivätkä joukot enää reippaita.\n\nSyysk. 9:ntenä alkoi vihdoin eteneminen. Niemenin-armeija pääsi hyvin\neteenpäin Väinänlinnaa--Jakobstadtia kohti. Sen oikea siipi asettui\nUzjanyn vaiheilla Kownon--Väinänlinnan tielle ja työnsi vihollisen\nsangen pian takaisin Nowo Aleksandrowskin kautta. Molemmissa\nsiltavarustuksissa vihollinen piti puoliaan. Täällä alkoivat pitkät\nkatkerat taistelut.\n\n10:nnen armeijan vasen siipi, joka oli Wilkomirin eteläpuolella, pääsi\nmolempina ensimmäisinä päivinä hyvin etenemään Wilijaa kohti Wilnon\nyläpuolella. Sittemmin voitiin kuitenkin vain vähitellen työntää\nvenäläistä taaksepäin tämän joen yli.\n\nMolempien armeijain sisempien sivustain välillä, Väinänlinnasta\nWilijaan saakka, oli ratsuväkidivisioonain pääsy eteenpäin vapaampaa.\nEnsinnä niiden täytyi yhtämittaa taistellen raivata itselleen tie\nWilkomirin ja Swentzjanyn välisen järviseudun läpi. 13 p:nä tämä paikka\nvalloitettiin. Sieltä divisioonat kääntyivät Smorgonia, Molodetshnoa ja\nMolodetshnon--Polotzkin rataa kohti, molempain näiden paikkain\npuoliväliin. 8:nnen armeijan ratsuväkidivisioonia voitiin nyt lähettää\nperästä. Jo 14 p:nä oli Wilnon--Molodetshnon--Polotzkin rata saavutettu\nSmorgonin ja Wileikan luona ja Glubokojen itäpuolella ja venäläisten\noikea siipi Wilijan varrella Wilnon koillispuolella saatettu hyvin\nuhattuun asemaan. Orshan--Minskin ratakin katkaistiin Borissowin\nseudulla. Ratsuväkidivisioonat saivat täällä, kuten jo niin usein\nmuulloinkin idässä, uuden toiminta-alan. Saksalaisen ratsuväen reipas\nratsumieshenki on kaikkialla kunnostautunut loistavasti.\n\n10:s armeija pyrki yhä uudelleen ja uudelleen lähettämään rintamastaan\njoukkoja vasemmalle siivelleen. Sitä varten se kaartoi Wilijaa ylöspäin\nSmorgonia kohti ja heti Wishnjew-järven eteläpuolitse Wileikaa kohti.\nLiikkeet olivat vaikeat suorittaa ja maksoivat aikaa. Joukoille ne\ntuottivat aivan tavattomia rasituksia, sillä tiet ja sää olivat kehnot\nja vaikuttivat haitallisesti. Jalkaväkidivisioonat eivät voineet kyllin\nnopeaan asettua ratsuväkidivisioonain sijaan niiden etäällä edessäpäin\noleviin asemiin. Heikon tulivoimansa vuoksi ne eivät voineet ajan\npitkään pitää Smorgonia hallussaan. 19 p:nä tämä jälleen riistettiin\nmeiltä Wilnosta käsin, vaikka 1:nen ratsuväkidivisioona oli mitä\nurhoollisimmin pitänyt puoliaan.\n\nVenäläinen oli huomannut uhkaavan vaaran ja tuonut rautateitse\nVäinänlinnan itäpuolelle apujoukkoja, jotka sangen pian ilmestyivät\nVäinänlinnan eteläpuolelle. Polotzkin kautta Molodetshnoon\nmenevää rautatietä ei käytetty. Sen sijaan vihollinen saattoi\njalkaväkidivisioonilla tehdä suuren peräytymisliikkeen Lidasta ja\nSlonimista Molodetshnon suuntaan, ratsuväkidivisioonilla taas\nDokshitzyyn päin. Venäläisten suuri rintamansiirto Puolasta\nLänsi-Venäjälle oli valitettavasti jo ehtinyt niin pitkälle, että\npohjoista kohti poikkeavat joukot ennättivät vielä ajoissa Wilijalle.\nSaksalaisten kiertoliike joutui tässä seisahduksiin. Sen voima ei\nriittänyt voittamaan vihollisen vastarintaa. Venäläinen siirtyi nyt\nvuorostaan Wilijan yli Molodetshnon pohjoispuolella vastahyökkäykseen,\nmutta ei sekään päässyt etenemään. Saksalaisten hyökkäys oli sillä\nvälin rintamankin kohdalla edistynyt verkalleen. Tämän painostuksen\nvuoksi venäläisen oli mahdotonta pitää Wilnoa, ja se peräytyi nyt\nhitaasti, taistellen koko rintamalla. Saksan armeijan rintamalla oli\nvielä siksi paljon voimaa, että se saattoi saavuttaa heti Smorgonin\nlänsipuolella olevan seudun, läntisen Beresinan ja Baranowitshin ja\nPinskin seudut.\n\nArmeijan verkalleen edetessä Wilnosta Smorgoniin oli minulle selvinnyt,\nettä sotaliike oli keskeytettävä. Hyökkäyksen jatkaminen ei voinut enää\ntulla kysymykseen. Vihollisen ratsuväen vuoksi, jota joka puolelta\ntunkeutui yhä voimallisemmin meidän läpimurtokohtaamme vastaan, ei\n10:nnen armeijan vasenta siipeä ollut mahdollinen ajan pitkään pysyttää\nsen kaukana edessäpäin olevissa asemissa. Meidän täytyi järjestäytyä\ntalven varalta ja Wishnewin-, Narotshin- ja Dryswjaty-järvien linja\ntarjosi edullisen tuen.\n\nDryswjaty-järven luona yhtyi Niemenin-armeijaan uusia osia, mutta\n10:nnen armeijan pohjoinen siipi kääntyi takaisin mainitulle linjalle.\n10:s armeija aikoi, kuten aikanaan Grodnon edustalla samanlaista\nliikettä suoritettaessa, pidättää perässä tunkevaa vihollista, mutta\ntässä se runsaan ajan viivytteli ja joutui lopulta Narotsh-järven\nitäpuolella kovakouraisen puristuksen alaiseksi.\n\nUutta rintamaamme vastaan hyökyi sitten venäläistulva, mutta vähitellen\nmeri taas asettui. Itävalta-Unkarin armeija oli sillä välin yrittänyt\nLutzkin pohjoispuolella murtaa vihollisen rintaman ja päästä\nkiertämään. Vastahyökkäys oli kuitenkin työntänyt sen takaisin.\nVäinänlinnan luona taisteluita kesti vielä kauan. Niemenin-armeija\ntoivoi yhä voivansa valloittaa siltavarustuksen. Ammuksien perille\nsaapuminen oli kuitenkin niin riittämätön, ettei voitu ryhtyä\nhyökkäykseen. Taistelut keskeytettiin sen vuoksi minun kehoituksestani.\n\nRintama asettui Karpaatteja myöten lepoon.\n\nKesäsotaretki Venäjää vastaan oli päättynyt. Venäläinen oli lyöty ja\nkoko rintamalla taapäin tungettu. Kownon kautta yritetty sotatoimemme\nei johtanut suurempiin tuloksiin, se kun tuli liian myöhään. Tämä oli\npääsyy. Vihollinen oli kyennyt estämään kierroksen, joka sitä Wilijan\nluona uhkasi. Jos se olisi ollut muutamankaan päivämatkan kauempana\nlännessä, ei se olisi ollut sille mahdollista.\n\nEmme voineet idässä eikä lännessä koko sodan aikana suorittaa loppuun\nainoatakaan suurta strateegista murtoliikettä ja saavuttaa kaikkia\nsiitä johtuvia seurauksia. Wilnon ja Väinänlinnan välinen murtoliike\nedistyi kaikista pisimmälle. Se osoittaa, kuinka strateeginen\nmurtoliike vasta sitä seuraavan taktillisen kiertoliikkeen kautta\npääsee täyteen vaikutukseensa. Bulgaarian armeijan osaksi jäi näyttää\nsyyskuussa 1918 maailmalle semmoisen sotatoimen painavat seuraukset.\nMutta ne olivat mahdolliset vain sen kautta, että Bulgaarian armeija\noli silloin täydelleen lamassa.\n\nSyyskuun päiväin ankara jännitys oli tuottanut meille jälleen vain\ntaktillisen menestyksen. Oli ollut voitettava erinomaisen kriitillisiä\ntilanteita. 1:sen ratsuväkidivisioonan taistelu Smorgonin luona\nvihollisen peräytymislinjalla oli traagillisen suurta. Aivan vähää\nennen jalkaväen saapumista sen täytyi väistyä suuria tappioita\nkärsittyään. Niemenin-armeijan eteläisenkin siiven asema oli kaiken\naikaa arveluttava, 10:nnen armeijan taapäin kääntyminen suuressa määrin\nvaarallinen temppu. Tämä kaikki jäi kuitenkin toiseen sijaan hermoja\njännittävän odotuksen rinnalla: pääseekö jalkaväki huonoilla teillä\nkyllin nopeaan eteenpäin voidakseen saattaa päätökseen kiertoliikkeen,\njonka valmistelut ratsuväki niin hyvällä ymmärryksellä oli suorittanut?\nMoisen jännityksen voi vain se täysin ymmärtää, joka on sen kokenut ja\nsydämellään ja järjellään ollut siinä mukana.\n\nVenäjän nujertamisessa olimme astuneet uuden suuren askeleen eteenpäin.\nlujatahtoinen suuriruhtinas erosi. Tsaari asettui armeijansa ylimmäksi\njohtajaksi.\n\nKaikkialla olivat joukkomme ja johtajamme tehneet velvollisuutensa ja\nsaksalaisessa sotamiehessä vakaantui syystä se tunne, että hän on\nvenäläistä ehdottomasti etevämpi. Lukumäärä menetti kammottavuutensa.\n\n\n\n\nITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKÖN PÄÄMAJA KOWNOSSA LOKAKUUSTA 1915\nHEINÄKUUHUN 1916\n\n\n\nLEVON AIKA.\n\n\nI.\n\nTaistelujen päätyttyä Arrasin pohjoispuolella toukokuussa oli\nläntisellä rintamalla kesällä 1915 yleensä levollista. Syyskuun lopulla\nalkoivat ententen valtavat hyökkäykset Loosin luona ja Champagnessa.\nIdästä kutsutut joukot saapuivat juuri parhaiksi auttamaan\nlänsirintaman urheita, kestäviä puolustajia ja torjumaan suurta ja\nvaarallista iskua.\n\nItalialaiset olivat tehneet useita turhia hyökkäyksiä. Itävalta-Unkarin\narmeija taisteli hyvin Italiaa vastaan; sehän olikin vanha\nperivihollinen, kun taas Venäjää vastaan eivät mitkään kansalliset\nvaistot nousseet.\n\nSaksan ylin armeijanjohto ja Itävalta-Unkarin armeijan-ylikomento\nolivat päättäneet nujertaa Serbian. Luonnollinen ristiriita Serbian\nkanssa ja makedonialaisten painostus sai Bulgaarian julkisesti\nrupeamaan meidän puolellemme; Varsovan valloitus oli siellä tehnyt\nerikoisen syvän vaikutuksen. Bulgaaria tuotti meille Balkanilla 12:lla\nvoimakkaalla jalkaväkidivisioonallaan paikalla voimaintasauksen.\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen kulki lokakuun alussa Tonavan yli.\nSerbian sotaretki saattoi meidät joulukuun alkuun mennessä lähelle\nKreikan rajaa. Varovaisuus Kreikan suhteen, joukkojen uupumus ja\nselkäpuolisten yhteyksien tila ja ehkä vielä muutkin minulle\ntuntemattomat valtiolliset ja sotilaalliset syyt estivät meitä\njatkamasta sotatoimia Salonikiin saakka, josta ensimmäiset\nentente-joukot puuttuivat taisteluun. Salonikin valloitus olisi\ntuottanut meille Balkanin niemimaalla suuren huojennuksen. Myöhempien\nkokemuksieni nojalla täytyy minun kuitenkin todeta, ettemme siten\nmenettelemällä olisi länsirintamalle saaneet ainoatakaan\nbulgaarialaista. Olisimme luultavasti saaneet Ranskaan ne\nenglantilaiset, ranskalaiset ja serbialaiset, jotka myöhemmin olivat\nMakedonian rintamalla. Nämä näkökohdat jäivät edelleenkin määrääviksi.\nHyökkäys Salonikia vastaan jäi aina sivusotatoimeksi ja sitä on siltä\nkannalta arvosteltava.\n\nItävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat Montenegron kautta Albaniaan\nVojusalle saakka, jossa taisteluita kesti helmikuuhun saakka.\nItävalta-Unkarin sivustasuoja oli siirtynyt Tonavalta kauas Albanian\nsisäosiin ja Kreikan rajalle saakka. Täällä olivat vartiona etupäässä\nbulgaarialaiset joukot ei ainoastaan oman maansa puolesta, vaan myöskin\nItävalta-Unkarin ja meidän puolestamme.\n\nSaksalaiset joukot vedettiin vähitellen suurimmaksi osaksi takaisin\nTonavalle. Itävalta-Unkarinkin voimia vapautui. Serbian armeija oli\nkärsinyt perusteellisen tappion, jätteitä peräytyi Valonaan päin ja\nRanskan ja Englannin voimakkaissa käsissä niistä jälleen tuli\nsotatekijä, jota bulgaarialainen sotamies pelkäsi. Ne siirrettiin\nmyöhemmin Salonikiin ja taistelivat siellä täysitehoisesti.\n\nEntente huomasi välttämättömäksi vapauttaa toisilta sotanäyttämöiltä\nvoimia Makedoniaan. Se luopuikin Gallipolin yrityksen jatkamisesta,\njoka saksalaisten miesten ja Välimeren divisioonan toiminnan johdosta\noli tullut sille maksamaan paljon. Retkikunta oli nyt joutunut liian\nsuureen vaaraan. Yhteys Turkin kanssa oli aikaan saatu, kun Serbia oli\nvoitettu ja Bulgaarian kanssa tehty liitto. Meidän ei enää tarvinnut\nkuljettaa sotatarpeitamme salaa Romaanian kautta. Turkkia voitiin\nvälittömästi avustaa. Tammikuun 16:ntena avattiin rautatieyhteys\nKonstantinopoliin. Tammikuun 8:ntena ja 9:ntenä ententen joukot olivat\nlähteneet Gallipolin niemeltä.\n\nSalmien sulkeminen oli nyt turvattu. Jos vihollisten laivastot olisivat\nsalmien avulla Mustaakin merta vallinneet, olisi Venäjälle voitu\nhankkia sotatarpeita, joita se niin välttämättä tarvitsi. Idässä\nolisivat taistelut silloin saaneet paljon ankaramman luonteen. Entente\nolisi voinut käyttää hyväkseen Etelä-Venäjän ja Romaanian rikkaita\nviljavarastoja ja taivuttaa tämän kuningaskunnan mielensä mukaiseksi jo\nennen kuin näin tapahtuikaan. Venäjän yhteys ulkomaailman kanssa\nsotatarpeitten tuontia varten kulki siihen aikaan Siperian rataa\npitkin, Muurmanin rannikon kautta, johon Pietarista paraikaa\nrakennettiin rautatietä, mutta joka ei vielä pitkään aikaan voinut\nvalmistua, ja kesällä Vienanmeren kautta. Liike Suomen kautta Ruotsiin\noli tärkeä, mutta sitä tietä ei voitu kuljettaa sotatarpeita. Ruotsilla\noli oikea käsitys puolueettoman vallan velvollisuuksista. Tämä esitys\nosoittaa mitä epäämättömimmällä tavalla, kuinka tärkeät salmet ja\nniiden mukana Turkki olivat itäiselle rintamalle ja samalla koko\nasemallemme. Turkin aasianpuoleisilla alueilla sodankäynti oli\nvaikeata. Turkki saattoi käyttää ainoastaan maayhteyksiään.\nUudenaikainen sota tarvitsee kuitenkin rautatie- ja laivayhteyksiä.\nKaukaasian rajalle rakennettava rautatie oli Angoran ja Sivasin välillä\nvasta alulla. Bagdadin rata, jonka Taurus ja Amanus-vuoristot vielä\nkatkaisivat, ei ollut vielä likimainkaan ennättänyt Tigriille. Tunnelit\nolivat keskeneräiset. Syyrian rautatie liittyi Bagdadin rataan Alepon\nluona, siis erottavain vuorenharjanteiden tuolla puolen. Damaskon\neteläpuolella se vaihtui kapearaiteiseen Hedshasin rataan ja pieneen\nrataan, joka vei Palestiinaan ja päättyi Berzebaan, Jerusalemin\neteläpuolelle. Rautatieoloja, jotka jo itsessään olivat näin huonot,\npahensi vielä se, että kuljetusmahdollisuudet sekä henkilökunnan että\nkaluston puolesta olivat huonoimmat, mitä ajatella saattaa. Rautateiden\ntuottama hyöty oli sangen pieni, suhteettoman pieni vaatimuksiin\nverraten.\n\nKoetettiin käyttää Eufratia ja Tigristä, vieläpä jonkinlaisella\nmenestykselläkin. Mutta kokonaiskuvaa tämä ei voinut muuttaa.\n\nSaksalaiset kuorma-autokolonnat olivat apuna vaikeuksia vähentämässä.\n\nSelkäpuolen yhteyksien vuoksi oli sodankäynti Vähässä Aasiassa,\nSyyriassa ja Mesopotamiassa tuomittu tuloksiltaan huonoksi, kunnes\nliikenneolot saataisiin parannetuiksi.\n\nTurkin sotatoiminnan tehoa rajamaakunnissa rajoitti vielä se, että\nKaukaasian rajalla kurdit ja armeenialaiset, Mesopotamiassa ja\nSyyriassa arabialaiset heimot aina Adenia myöten olivat turkkilaisille\nvihamielisiä. Turkin politiikan suhtautuminen maan omiin alamaisiin on\naina ollut onneton. Turkkilaiset ovat vain ottaneet, eivät milloinkaan\nantaneet. Nyt heidän täytyy tyytyä siihen, että nuo heimot ovat heidän\nvastustajiaan. Kohtelemalla armeenialaisia niin anteeksi antamattomalla\ntavalla Turkki riisti itseltään työvoiman, jota se niin välttämättä\ntarvitsi muun muassa rautateiden rakennukseen ja maanviljelykseen.\n\nTurkkilaisten yritys nostattaa Tripolis ja Benghasi pyhään sotaan\nmenestyi vain osittain. Sukelluslaivamme kuljettivat sinne aseita ja\nylläpitivät jonkinlaista yhteyttä noiden maiden ja Turkin kanssa.\n\nSuezin kanavaa vastaan tammikuussa ja helmikuussa 1915 kohdistettu\nyritys oli kärsinyt haaksirikon. Menestystä olisi sillä voinut olla\nvain siinä tapauksessa, että senussit olisivat samaan aikaan lännestä\nhyökänneet Egyptiin ja egyptiläiset nousseet kapinaan. Mutta nämä\nolivat tuulentupia; englantilainen ylivalta on luja niissä maissa,\njoissa se on päässyt voimaan.\n\nEufratin ja Tigriin suistamossa Englanti, meri tukenaan, eteni\nasteettain Bagdadia kohti. Turkin puolelta oli tätä ollut mahdoton\nestää. Joulukuussa 1915 taisteltiin jälleen Kut-el-Amaran seuduilla\nBagdadin alapuolella; englantilainen sotaretkikunta oli saapunut\narveluttavan lähelle sitä.\n\nKaukaasian rajalla Turkin armeija oli lyöty talvella 1914-15. Se oli\ntämän jälkeen odottavalla kannalla. Siitä huolimatta se herkeämättä\nmenetti sangen paljon väkeä varsinkin pilkkukuumeen ja pakkasen\njohdosta.\n\nSinain niemimaan ja Mesopotamian tapaukset eivät suoranaisesti\nvaikuttaneet itärintamaan. Suezin yritystä seurattiin suurella\nmielenkiinnolla ja suurilla toiveilla. Selkäpuolisten yhteyksien\nvaikeudet, jotka olen lyhyesti kuvannut, eivät silloin vielä olleet\nminulle koko laajuudessaan tunnetut. Näin varsinkin Bagdadin radan\nmelkoista edullisemmassa valossa ja edistyneempänä kuin se todenteolla\noli. Olisiko täällä ollut mahdollista saada enemmän aikaan, sitä en voi\npäättää.\n\nKaukaasian rintaman taistelut eivät meille Venäjään nähden tuottaneet\nsitä lievennystä, jota olin aikoinani toivonut.\n\nLaajain alueiden valtauksesta idässä, Balkanin niemimaan avauksesta ja\nyhteyden aikaansaamisesta Turkin kanssa oli seurauksena, että\nsotataloudellinen asemamme melkoisesti parani, ja Romaaniakin oli nyt\nauliimpi myymään, kun se ei voinut muuanne luovuttaa varastajaan. Vuosi\n1915 merkitsi meille plussia. Seuraavan vuoden varalle keräsimme\nvoimia, emme kuitenkaan ottaneet irti kotimaastamme likimainkaan\nkaikkea, mitä olisimme voineet ja olisi tarpeen ollut. Vihollistemme\nvarustelut jatkuivat.\n\nEnglantilaiset Kitchenerin-armeijat lujittuivat. Niistä oli jo suurin\nosa saapunut länsirintamalle. Englantilaisten rintama oli levinnyt\netelää kohti ja huojentanut Ranskan taakkaa. Englannissa muodostettiin\nyhä uusia divisioonia. Pestauksen sijaan alkoi väenotto. Tammikuussa\n1916 hyväksyttiin parlamentissa englantilainen asevelvollisuuslaki.\nEnglantikin asettui silloin viimeisenä valtana Euroopassa yleisen\nasevelvollisuuden kannalle, joka onkin sodan pakon mukainen ja sen\nsiveellisen vaatimuksen kanssa sopusoinnussa, että jokaisen\nasekuntoisen miehen on ase kädessä palveltava valtiota. Englanti ei\nulottanut lakia Irlantiin. Se on kuvaavaa.\n\nRanskan armeija oli pysynyt entisen vahvuisena, Serbian armeija\nuusittiin. Venäjä alkoi tappioittensa vaikutuksesta ammentaa syvältä\nmelkoisia ihmisvarojaan.\n\nRanskan, Englannin, Japanin ja Amerikan teollisuuden mobilisatio oli\nratkaisevasti edistynyt.\n\nValtavia taisteluja oli v. 1916 ehdottomasti odotettavissa. Näissä\nmaailmanhistoriallisten tapausten suurissa kehyksissä väistyvät\nitärintaman ylipäällikön toimipiirin tapaukset syrjään oltuaan\nmarraskuusta 1914 koko sodan oleellisena, usein ratkaisevanakin osana.\nMeidän tuli nyt tehdä enemmän hiljaista työtä.\n\n\nII.\n\nIdän armeijat jäivät suurten sotatoimien päättyessä oloihin, jotka\nolivat joka suhteessa keskeneräiset. Samoin kaipasivat sodan kestäessä\nmiehittämäimme maiden olot järjestämistä.\n\nOllaksemme miehitetyllä alueella ja lähempänä armeijoja lähdimme\nlokakuun lopussa Kownoon.\n\nKenraalisotamarsalkka, yleisesikunnan herrat ja minä asetuimme asumaan\nkahteen huvilaan, jotka olivat herra Tillmannsin omaisuutta,\nsaksalaisen, jonka sukunimellä oli Venäjän saksalaisten keskuudessa\nhyvä kaiku. Kenraalisotamarsalkka, eversti Hoffmann ja minä asuimme\nkaikki toisessa huvilassa. Siinä söi myös suppeampi esikunta. Olen\ntässä talossa viettänyt monet hetket, se on kiintynyt syvään muistooni.\n\nYleisesikunnan virkahuoneet olivat sotilashallinnon rakennuksessa.\nKuvaavia Venäjän silloiselle kulttuurille olivat tsaarin, tsaarittaren\nja suuriruhtinaallisen perintöruhtinaan 50-pfennigin kuvat. Huoneet\nolivat suuret, tarkoitukseemme soveliaat ja seuraavana talvena voitiin\nniitä hyvin lämmittää.\n\nKowno mataline vähäpätöisine puutaloineen ja verraten leveine katuineen\non venäläisen kaupungin perikuva. Kukkuloilta, jotka sulkevat kaupungin\nahtaaseen piiriinsä, on mieltäkiinnittävä näköala yli kaupungin ja\nNiemenin ja Wilijan yhtymäkohdan. Niemenin tuolla puolen on vanhan\nsaksalaisen ritarikuntalinnan torni merkkinä saksalaisesta\nkulttuurityöstä idässä ja lähellä sitä eräs ranskalaisten\nmaailmanvaltasuunnitelmain muistomerkki, se kukkula, jolta Napoleon\nv. 1812 katseli suuren armeijan kulkua joen yli.\n\nValtavia historiallisia vaikutelmia tulvi mieleeni:\n\nKulttuurityön, jota saksalaiset olivat monen vuosisadan kuluessa noissa\nmaissa tehneet, päätin aloittaa vallatuilla alueilla uudestaan.\nItsestään ei tämä kirjava sekaväestö kykene kulttuuria luomaan, omiin\noloihinsa jätettynä se joutuu puolalaisuuden saaliiksi.\n\nOlin ylpeä siitä, että me perisaksalaisen heikkouden aikain ja\nkatkerimman hädän aikain jälkeen enemmän kuin sata vuotta takaperin\nolimme päältämme luoneet muukalaisen ikeen. Sama Saksa, joka oli ollut\nlaho ja jonka Napoleon oli iskenyt palasiksi mutta jonka suuret miehet\nsitten olivat liittäneet yhteen, sama Saksa piti nyt voitokkaasti\npuoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja oli saavuttanut loistavaa\nmenestystä. Minä toivoin sen voittavan. Toisin ei voinut käydä. Saksan\nkansa oli jo kokenut liian ankaria aikoja antautuakseen vielä kerran\nniin kamalaan kohtaloon. Niiden miesten, jotka Saksaa johtivat, ei\nmuuta tarvinnut kuin ottaa käytäntöön sen kaikki voimat ja lietsoa sitä\npyhää tulta, joka -- niin luulin silloin -- paloi kaikkien saksalaisten\nsydämessä.\n\nVarman menestyksen onnellinen tulevaisuus näytti avautuvan isänmaalle.\n\nMuuttomme kautta Lötzenistä Kownoon ei työ luonnollisestikaan\nkeskeytynyt päiväksikään. Tarpeelliset kaukopuhelinjohdot oli ajoissa\nasetettu työhuoneisiin ja hankittu lisää kaikkein tärkeimpiä\nhuonekaluja. Ainoa keino oli ottaa ne toisista taloista, jotka väestö\noli jättänyt autioiksi. Tämä toimitettiin tietysti niin hyvässä\njärjestyksessä kuin suinkin, mutta paljon sekaantui kuitenkin. Nämä\novat valitettavia seikkoja, mutta ne johtuvat säälimättömästä pakosta.\nSotaa käyvää valtaa ei voida syyttää siitä enempää kuin yksityistä\nsotamiestäkään. Olot ovat tahtoa voimallisemmat. Vieraan maan\nyksityiselle asukkaalle on tietysti yhdentekevää, millä tavalla hän\nomaisuutensa menettää. Hän ei käsitä sodan pakkoa ja sitten ollaan\nhyvin kärkkäät syyttämään vihollista raakamaisesta sodankäynnistä.\n\nKownosta löysimme riittävästi huonekaluja; mutta kun myöhemmin muutimme\nBrest-Litowskiin, tulimme tyhjiin parakkeihin. Tuotimme sen vuoksi\nKownosta osan huonekaluistamme, lisää saimme muualta. Sotahan on\nkarkeata ammattia.\n\nKaupungissa kävin usein evankelisessa jumalanpalveluksessa, joita\npastori Wessel piti entisessä oikeauskoisessa kirkossa, mahtavassa\nrakennuksessa, joka näillä seuduilla edusti venäläistä pakkovaltaa.\nKuulin siellä vieraassa maassa ensikerran virtenä kauniin vanhan\nlaulun:\n\n    Ich hab' mich ergeben\n    mit Herz und mit Hand\n    Dir Land voll Lieb' und Leben\n    mein deutsches Vaterland.\n\nSe liikutti minua syvästi. Tätä laulua olisi nyt sunnuntaisin\nlaulettava kaikissa kirkoissa ja jokaisen saksalaisen miehen tulisi\nkätkeä se syvälle sydämeensä.\n\n\nIII.\n\nEnsi työ oli rintaman vahvistaminen ja armeijain elämän\nsiedettävämmäksi tekeminen. Oikealla siivellämme oli Baierin prinssi\nLeopoldin armeijaryhmällä se rintaman osa, joka Niemenin eteläpuolelta\nulottui Pinskin eteläpuolelle saakka. Tämä armeijaryhmä ynnä\nitärintaman ylipäällikkö olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon käskyn\nalaisia. Tähän liittyi etelän puolella Itävalta-Unkarin Teschenissä\nolevan ylikomennon rintama, Linsingenin armeijaryhmä vasemmalla\nsiivellä; oikea siipi oli aivan lähellä Romaanian rajaa.\n\nItärintaman ylipäällikön käskyalueella olivat 12:s ja 8:s armeija\nvetäytyneet niin yhteen, että tilaa jäi vain yhdelle armeijalle. 12:s\npysytettiin, se ulottui Niemenistä aina Lidan--Molodetshnon radan\ntuolle puolelle. Kenraali v. Gallwitz oli luopunut ylipäällikkyydestä\nja ryhtynyt komentamaan yhtä Serbiaa vastaan toimivaa armeijaa. Hänen\nsijassaan komensi 12:tta armeijaa kenraali v. Fabeck, joka oli tullut\nlännestä.\n\n10:s armeija liittyi tähän pohjoisessa ulottuen Disnaan saakka. Sen\npohjoispuolelle muodostettiin 8:tta armeijaa komentaneen kenraali v.\nScholtzin nimeä kantava armeijaryhmä. Sen vasen siipi oli Väinäjoella,\nVäinänlinnan ja Jakobstadtin puolivälissä.\n\nRintaman pohjoinen osa ja rannikon vartioiminen oli uskottu kenraali v.\nBelowille. Niemenin-armeijasta, jonka nimi ei enää sopinut, tuli nyt\n8:s armeija. Moinen nimenmuutos ei ole niin yksinkertainen, kuin sen\nkirjoittaminen tähän. Tarvitaan koko joukko toimenpiteitä, jos mieli\nvälttää nykyisiä ja tulevia haittoja.\n\nSotalaivasto asettui Libaun sotasatamaan. Erikoista järjestelyä kaipasi\nsen sikäläinen käskyvalta.\n\nTähän rintamaa varten muodostettuun kehykseen ryhmitettiin alemmat\njoukkoyhtymät. Oli suoritettava koko joukko huomattavia siirtoja.\nEntisissä suurien hyökkäysliikkeitten painopisteissä joukot seisoivat\nliian tiheässä, muissa paikoin liian harvassa. Tässä oli saatava\naikaan tasoitusta. Ratsuväkidivisioonain sijaan oli vietävä\njalkaväkidivisioonia. Kesti melko kauan, ennenkuin siirtelyt oli\nloppuun suoritettu ja joukot saatu niihin paikkoihin, joissa niiden\ntuli toistaiseksi olla. Todellisesta levosta ei vielä voinut olla\npuhettakaan. Asemia oli varustettava. Yhden joukon tuli pitää\nhallussaan laajoja aloja. Kumpikin tehtävä kysyi sotamiehen voimia.\nAseman varustamiseen ryhdyttiin yleensä siellä, missä hyökkäys oli\nseisahtunut. Semmoisista paikoista, joita oli vaikea puolustaa, oli\nluovuttava. Johtajain ja joukkojen oli vaikea suostua siihen.\n\nWishnjewin ja Disnan välillä, johon 10:nnen armeijan vasen siipi oli\nperäytynyt, voitiin asemat paremmin valita.\n\nAsemain ja asumusten rakentamista ja koko rintamaelämääkin haittasi\nsuuresti huono rautatieyhteys. Venäläinen oli kaikkialla hävittänyt\nradat perinpohjin. Niemenin ja muiden suurien jokien sillat oli\nkauttaaltaan räjäytetty, asematalot poltettu, vedenhankintalaitokset\nhävitetty, sähkölennätinjohdot purettu. Ratapenkereet oli osaksi\nhajoitettu, pölkyt ja kiskot viety pois. Sotilasrautatieviranomaisilla\nja heidän rakennus- ja liikennejoukoillaan, joita sähkölennätinjoukot\navustivat erinomaisen tärkeissä johtotöissä, oli suunnaton työ\nsuoritettavanaan. Itärintaman kenttärautatiepäällikkö, eversti Kersten,\noli valtavan tehtävänsä tasalla.\n\nMitä suurin merkitys oli Kownon rautatiesillan valmistumisella.\nSyyskuun lopulla se oli käyttökunnossa, ja kauan aikaa se oli ainoa\ntie, jota 10:s ja 12:s armeija ja Scholtzin armeijaryhmän oikea siipi\nsaattoi saada tarpeensa. Olin siihen aikaan tyytyväinen, kun saatoin\nolla varma siitä, että 12:nnelle armeijalle voitiin Lidaan lähettää\nkaksi junaa päivässä, mutta nyt saatiin nähdä, ettei ollut niinkään\nyksinkertaista saada armeijan tarvitsemat junat perille. Kotimaan\nrautateillä vallitsi ankara liikepula. 12:s armeija olisi tarvinnut\nkiireimmiten kaurajunan, mutta saikin junallisen seltterivettä.\nSuuressa sodassa sellaiset ovat vähäpätöisyyksiä. Mutta sotamiehen ja\nhevosen viihtyminen riippuu lopultakin vähäpätöisistä seikoista ja sen\nvuoksi näillä on aivan suunnaton ja ratkaiseva merkitys.\n\nPohjoinen rautatieverkko liittyi Prekulnissa Memelin rataan. Liettuan\nja Kuurinmaan venäläisten ratain kuljetuskyky oli rauhan aikana\nodottamattoman pieni. Asianlaita olisi ollut toinen, jos Venäjä todella\nolisi tarvinnut Windaun ja Libaun satamia taloudellista elämäänsä\nvarten. Prekulnin--Memelin rata oli nytkin liikenteeseensä nähden\ntakapajulla. Kauan kesti, ennenkuin Ponjewjeshin ja Väinänlinnan\nvälisellä radalla saatiin edes likimain säännöllinen kolmen tai neljän\njunan liike.\n\nWilnon--Smorgonin ja Wilnon--Väinänlinnan suurilla linjoilla eivät olot\nolleet niin tukalat, mutta täälläkin jäätyivät ensi hätään rakennetut\nvesisäiliöt talvella ja oli voitettava kaikenlaisia mahdollisia ja\nmahdottomia vaikeuksia.\n\nPonjewjeshin--Uzjanyn--Swentzjanyn pieni rata ei ollut hävitetty\nerittäin pahasti, mutta sen kuljetuskyky oli varsin pieni.\n\nVasta myöhään joulun jälkeen oli liikenne kaikilla radoilla varma ja\njohonkin määrään säännöllinenkin, niin että nyt jälleen voitiin ryhtyä\nlähettämään toivottuja lomallekuljetusjuniakin.\n\nNyt ilmestyi vielä aivan erikoinen pula. Ankaran pakkasen jälkeen\nloivat Niemen ja Windau jäänsä. Jäät veivät mukanaan Mosheikin kohdalle\nWindaun yli rakennetun sillan. Toinen rautatieyhteys Saksan kanssa\ntäten katkesi. Kownon rautatiesiltaa vastaan kasautui niin paljon\njäitä, että kiskot siirtyivät, mutta silta kesti. Nämä olivat jälleen,\nvaikka aivan toisella tavalla, jännittäviä päiviä. Armeijat olisivat\njoutuneet mitä vaikeimpaan tilaan, jos tämäkin silta olisi sortunut.\n\nMuut Niemenin sillat valmistuivat vähitellen. Ratojen kuntoon\nsaattaminen edistyi. Liikenne alkoi kehittyä ja itärintaman\nylipäällikön alueella vakaantui koko rautatieliikenne. Suuret ratatyöt:\nTauroggenin--Radsiwilishkin ja Schaulenin--Mitaun radat valmistuivat\ntoukokuussa ja elokuussa 1916, Swentzjanyn--Narotshin järven suunnan\nrata vasta myöhemmin.\n\nMolemmat ensiksimainitut radat ovat avanneet maassa uusia\nkulttuurimahdollisuuksia. Se on meille siitä kiitollisuuden velassa.\n\nTämän rataverkon yhteydessä syntyi rintaman taa verkko kenttä- ja\nmuonitusratoja, joiden nimenomainen tehtävä oli kuljettaa joukoille\nkaikenlaisia tarpeita.\n\nMaanteillä ja muilla teillä oli edelleenkin suuri merkityksensä niiden\nseutujen piirissä, joissa armeijat olivat. Grodnon ja Lidan, Kownon ja\nVäinänlinnan sekä Tauroggenin ja Mitaun väliset suuret viertotiet\npantiin oivalliseen kuntoon. Muita teitä parannettiin, mikäli voitiin.\nLumensulamisen aikana ne muuttuivat osittain kamalaksi kuraksi, johon\nkaatuneet hevoset upposivat.\n\nSamalla kuin rautateitä ja maanteitä rakennettiin, jatkettiin\nasemienkin varustamista. Joukot kaatoivat puita, väkälankaa valmistimme\nosaksi itse. Erikoisia vaikeuksia tuottivat koko kaivantojärjestelmälle\npohjavesiseikat. Näiden voittamisessa saivat joukot geologeilta\narvokasta apua.\n\nRintaman taa syntyi työpajoja kaikenlaisten sotavälineiden korjausta\nvarten. Lukuisat saaliiksi saadut venäläiset konekiväärit korjattiin\nerikoisissa tehtaissa siten, että niissä voitiin käyttää saksalaisia\nammuksia.\n\nNäihin asioihin puutuin tietenkin vain yleispiirtein, minun ei\ntarvinnut muuta kuin vaikuttaa vireillepanevasti ja tasoittavasti.\n\nSydämelläni olivat varsinkin miesten ja hevosten majoitus ja muonitus.\n\nMajoitusolot eivät itsessään olleet epäsuotuisia. Sota oli verraten\nnopeaan kulkenut niiden seutujen yli, jotka lopulta joutuivat\nvaltaamme, eikä sen vuoksi ollut vaikuttanut liian hävittävästi. Eikä\nvenäläinen ollut kaikkea polttanut, kuten etelämpänä Puolassa. Paljon\ntäytyi kuitenkin, varsinkin asemain läheisyydessä, tehdä majoituksen\nhyväksi. Joukot sisustivat kaivossuojukset mikäli mahdollista\nasuttaviksi sikäli kuin niitä valmistui, mikä tapahtui hitaasti. Mutta\nsiitä, mihin upseerien ja miesten täytyi tyytyä ja mihin he\ntyytyivätkin, siitä on käsitystä vain niillä, jotka ovat olleet\nrintamalla mukana.\n\nKauemmaksi taapäin oli miehille ja hevosille rakennettava parakkeja.\nNiiden teossa joukot saavuttivat suuren taidon. Taideaisti kehitti\njonkinlaisen koivu-ornamentiikan.\n\nSotamiehen annostelu järjestyi suurin piirtein ohjeiden mukaiseksi.\nToisilla joukoilla se monesti jäi niukaksi, etenkin perunain saanti.\nHevosille ei voitu hankkia riittävästi rehua. Kauroista oli puute,\nheiniä ja olkia ei voitu tuoda riittävästi niiden tilanottavuuden\nvuoksi. Paljon hevosia kuoli uupumuksesta. Lopulla syötettiin\npuujauhojakin.\n\nErikoista huolta kysyi se, miten suurella vaivalla hankittu muona\nsaataisiin estetyksi varastoissa pahenemasta. Vajoja ja telttoja ei\nasemilla tietenkään ollut nimeksikään. Tästäkin minun tuli pitää\nhuolta. Kaikkialla oli tahto hyvä, mutta vaikeuksia lisääntyi alaspäin\nyhä enemmän ja ne masensivat monenkin mielen.\n\nJoululahjalähetysten toimittamisessa oli voitettava samanlaisia\nvastuksia.\n\nMiesten ja hevosten terveysoloihin kiinnitin kaiken mahdollisen\nhuomioni. Pohdin asiaa perusteellisesti niiden molempain herrain,\nylikenraalilääkäri v. Kernin ja pääeläinlääkäri Grammlichin kanssa,\njotka niistä olivat erikoisesti vastuunalaiset.\n\nHaavoitettujen hoito oli etenemisen aikana ollut vaikeata, nyt olivat\nedellytykset käyneet hieman yksinkertaisemmiksi. Mutta yhä vielä jäi\nvastuunalaisten virastojen tehtäväksi suunnattoman paljon. Ne harvat\nsairashoitolaitokset, joita vallatulla alueella oli, tulivat tuskin\nkysymykseenkään. Koetin vaikuttaa siihen suuntaan, että kotimaahan\nlähetettäisiin niin suuri määrä haavoittuneita kuin mahdollista, mutta\nsangen kauan sain malttaa mieltäni. Lievästi sairastuneet ja lievästi\nhaavoittuneet jätettiin myöhemmin vallatulle alueelle ja saivat ne\nsiellä toipuessaan tehdä helppoja töitäkin. Armeijataudeilta\nsäästyimme, pilkkukuume vain silloin tällöin pikimmältään kohotti\npäätään. Joukkojen varjelemiseksi syöpäläisiltä ryhdyttiin toimiin ja\nrajoilla ryhdyttiin mitä laajimpiin varokeinoihin, ettei syöpäläisiä\npäässyt kotimaahan leviämään. Koko terveydenhoitolaitos oli\nylikenraalilääkäri v. Kernin toimeliaan tarmon ja sotilaslääkärien\nvelvollisuudentunnon vuoksi mallikelpoisessa järjestyksessä. Herra v.\nKern on filosofi. Filosofitkin voivat siis olla tarmokkaita ja\ntoimekkaita.\n\nHevosia vaivasivat ruvet ja räkätauti. Räkätaudista tekivät\nveritutkimukset lopun, eivät sitä vastoin rupitaudista. Tämä tuotti\nmeille sangen suuria vaurioita. Useita keinoja koetettiin, mutta vasta\nsodan päätyttyä löydettiin tehoisa keino. Hevosparantoloja perustettiin\npaljon. Eläinlääkäreillä oli runsaasti työtä. Heidän uutteruudellaan\noli tärkeät seuraukset.\n\nHevosten hoito ja majoitus ei ollut aina moitteetonta. Usein käännyin\narmeijan ylikomentojen puoleen ja vaadin hevosten hoidossa suurempaa\nhuolta ja rakkautta.\n\nVaatetuksen uusiminen, talvivaatteiden ja villavaatekappaleiden sekä\nkaivantojen seinäverhouksen hankkiminen synnytti sangen ankaraa\nkahnausta. Minun täytyi puuttua tarmokkaasti asiaan.\n\nLomalle alettiin laskea, heti kun se oli vähänkin mahdollista. Tämä\nedistyi tasaisesti sikäli kuin rautateidenkin tila parani.\n\nKirje- ja sanomalehtilähetysten nopeuden otin erityisen tutkimuksen\nalaiseksi. Minulle oli tärkeätä saada yhteys sotamiehen ja kodin\nvälillä niin läheiseksi kuin suinkin. Saatoinkin auttaa asiaa.\nKenttäpostilla oli sodan puhjetessa edessään pulma, jota oli mahdoton\nratkaista. Siltä puuttui voimavaunuja. Kenttäpostimestari Domizlaffin\njohdolla se saatiin sangen nopeaan järjestetyksi ja tyydytti suuriakin\nvaatimuksia.\n\nRintaman taa ja suurempiin kaupunkeihin perustettiin sotilaskoteja,\njoskus upseerikotejakin. Minun mielipiteeni oli, ettei tässä voitu\nhevillä liikoja tehdä. Itärintamalla sotamieskodit täyttivät kipeän\ntarpeen. Siitä on todistuksena se, että niissä käytiin niin ahkeraan\nKotimaa auttoi minua tehokkaasti, naiset, jotka lähtivät\nsotilaskoteihin, tekivät hyvän työn.\n\nSuureksi ilokseni tuttavat pastori Hoppen kautta tarjosivat\nkeuraalisotamarsalkalle ja minulle joukkoja varten kirjallisuusvaunuja.\nHenkisen ravinnon hankkiminen joukoille oli meille rakas tehtävä.\nSuostuimme tarjoukseen sen vuoksi ilolla. Pastori Hoppe hoiti\nedelleenkin asiaa ja edisti sitä tarmokkaasti. Syntymäpäivänäni 1917\nhän toi minulle melkoisen lahjan samaan tarkoitukseen käytettäväksi\nlausuen nämä syvään vakaumukseen perustuvat sanat: \"Henki hankkii aseet\nja voiton.\" Toivon, että kirjallisuusvaunut ovat joukkoja hyödyttäneet.\nTietysti ne eivät voineet kokonaan tyydyttää joukkojen lukutarvetta.\nSyntyi paljon kenttäkirjakauppoja. Niiden oikeudet oli annettu\nStilke-toiminimelle, jonka piti työskennellä yhdessä muiden toiminimien\nkanssa. Se palveli armeijaa hyvin. Kenttäkirjakaupat pitivät kaupan\nkaikkien puolueiden sanomalehtiä.\n\nArmeijat julkaisivat omia armeijanlehtiään; minä autoin niitä uutisten\nsaannissa.\n\nKonserttien, teatteri-esitysten ja eläväin kuvain näytäntöjen\ntoimeenpano oli armeijain huolena, me edistimme sitäkin. Suunnattomani\nponnistusten jälkeen, joita itärintaman ylipäällikön oli täytynyt\njoukoilta vaatia, oli minulle rakas tehtävä nyt pitää niistä niin hyvää\nhuolta kuin suinkin taisimme. Apulaiseni ovat minua tässäkin erittäin\ntehokkaasti tukeneet.\n\nJoukkojen jokapäiväistä sotapalveluselämääkään ei laiminlyöty. Opetusta\nedistettiin, mikäli se oli mahdollista, vaikkei perustettukaan kouluja\nsamassa määrin kuin lännessä jo siihen aikaan perustettiin.\n\nNiemenin linnoituksia, Grodnoa ja Kownoa, vahvistettiin, Libauta\nniinikään. Entisiä raja-asemia pidettiin kunnossa. Niiden piti olla\nselkänojana. Sen suurempiin töihin eivät työvoimat riittäneet.\n\nNe tehtävät, joita huolenpito armeijoista minulle välittömästi tuotti,\nlaajenivat sangen oleellisesti niiden vaatimusten johdosta, joita\narmeijalla ja kotimaalla oli vallattuun alueeseen nähden sekä niiden\nvelvollisuuksien kautta, joita huolenpito sen väestöstä tuotti.\nMielelläni ryhdyinkin näihin minulle monessa suhteessa uusiin töihin ja\npäätin vahvasti saada aikaan jotain kokonaista.\n\n\nIV.\n\nMaa oli sodan johdosta joutunut avuttomaan tilaan, järjestystä oli vain\nsiellä, missä jo olimme pitemmän aikaa olleet. Väestö oli osaksi\nvapaaehtoisesti lähtenyt kotoaan peräytyvän vihollisen edellä, osaksi\noli tämä vienyt sen mukanaan. Osaksi se oli piiloutunut suuriin metsiin\nja palasi nyt jälleen kotiinsa. Monet maatalot jäivät kuitenkin\nautioiksi. Vainioilta ei ollut satoa vielä korjattu. Mahdotonta oli\narvata, miten peltotöiden kävisi. Esivaltaa ei ollut minkäänlaista.\nVenäläiset hallintoviranomaiset ja venäläiset tuomarit, koko venäläinen\nvirallinen valloittajasääty ja melkein koko kotimainen sivistyneistö\noli lähtenyt maasta. Ei ollut poliisiviranomaisia, ei santarmistoa,\npapistolla vain oli jonkun verran arvovaltaa.\n\nMaaseutu tuli toimeen; kaupungeissa, etenkin Wilnossa, Kownossa\nja Grodnossa, ilmeni heti valtauksen alussa arveluttavia\nmuonitusvaikeuksia, joiden tietysti täytyi lisääntyä ja levitä\nmuihinkin kaupunkeihin. Lämmitykseen ei ollut riittävästi puita.\n\nVäestö asettui meitä kohtaan vierovalle kannalle, saksalaisia aineksia\nlukuun ottamatta. Nämä, varsinkin baltilaiset, olivat ottaneet\nsaksalaiset joukot hyvin vastaan. Lättiläinen opportunistina asettui\nodottavalle kannalle. Liettualainen luuli, että nyt oli hänen\nvapautuksensa hetki lyönyt; kun ei toivottu parempi aika paikalla\ntullutkaan sodan rautaisen pakon vuoksi, käänsi hän jälleen selkänsä ja\nkävi epäluuloiseksi. Puolalainen pysyi vihamielisenä syrjässä, sillä se\npelkäsi hyvällä syyllä, että me noudattaisimme liettualais-ystävällistä\npolitiikkaa. Valkovenäläinen ei tullut kysymykseenkään, puolalaiset\nolivat siltä riistäneet kansallisuuden antamatta mitään sijaan. Koetin\nsyksyllä 1915 muodostaa itselleni kuvan valkovenäläisten asuma-aloista.\nNiitä oli alussa kirjaimellisesti mahdoton löytää. Vasta myöhemmin\nselveni, että he muodostavat laajalle levinneen, mutta ulkonaisesti\npuolalaistuneen heimon, joka on niin alhaisella kulttuuriasteella, että\nsitä vain pitkällisen vaikutuksen kautta on mahdollinen auttaa.\nJuutalainen ei vielä tiennyt, mimmoista naamaa sen tuli näyttää, mutta\nse ei tuottanut meille mitään vaikeuksia ja kielenkin puolesta tulimme\nsen kanssa toimeen, mikä taas puolalaisten, liettualaisten ja\nlättiläisten kanssa oli melkein kaikkialla mahdotonta. Nämä kielelliset\nvaikeudet vaikuttivat sangen haitallisesti, niitä ei voi liian suuriksi\narvata. Tätä alaa koskevan saksankielisen kirjallisuuden puutteessa\ntunsimme muutoinkin maan ja kansan oloja vain vähän ja näimme siis\nedessämme aivan uuden maailman.\n\nAlueella, joka oli likimain yhtä suuri kuin Itä- ja Länsi-Preussi,\nPosen ja Pommeri yhteensä, oli meidän nyt ryhdyttävä kerrassaan\nvaltavaan työhön: kaikki oli alusta alkaen rakennettava ja\njärjestettävä. Ensinnäkin oli armeijan selkäpuolella rauha ja järjestys\nturvattava ja vakoilu ehkäistävä. Maan tuli itse elättää itsensä ja\nsiitä oli myös hankittava elintarpeita armeijoille ja kotimaalle ja\nmuita tarveaineita joukoillemme ja sotataloudellemme. Taloudellinen\nasemamme teki tämän vihollisten saarron vuoksi ehdottomaksi\nvelvollisuudeksi.\n\nKulttuuritehtäviin oli käytävä käsiksi niin nopeaan kuin suinkin,\nvaltiollisten kysymysten ratkaisuun ryhtyminen olisi vielä ollut\nennenaikaista.\n\nEtappitarkastajat, joiden tehtävänä ensi sijassa on hoitaa vallattujen\nalueiden hallintoa, saivat sen täälläkin toimekseen.\n\nEtappikomendantit pitivät sotilaallisen velvollisuutensa mukaisesti\nmaassa järjestystä yllä. Sitä varten heillä oli käytettävänään\netappijoukot ja vakoojain torjumisessa avusti heitä kenttäpoliisi.\n\nMaan hallintoa varten etappitarkastajat saivat erityisen\nhallintopäällikön johtaman järjestön, jolla oli erikoiset valtuudet ja\njoka oli etappitarkastajalleen ankarasti vastuunalainen.\n\nEtappitarkastajat olivat esimiehen asemassa etappikomendantteihin ja\nhallintoviranomaisiin nähden. Mutta mahdotonta oli kokonaan välttää\nkahnauspintoja, ja missä niitä on, siellä on meillä saksalaisilla\nehdottomasti kahnaustakin. Niin oli täälläkin asianlaita. Mutta lopulta\ntästä kaikesta kuitenkin oivallisten etappitarkastajain avulla\nsuoriuduttiin. Kenraalit v. Harbou, Madlung ja vapaah. v. Seekendorff\novat hallintoviranomaisina osoittaneet taattua kuntoa.\n\nItärintaman ylipäällikön koko alueella tuli korkeamman viraston\nyhdistää ja tasoittaa kaikki hallinto- ja taloudelliset kysymykset.\nKenraalikuvernöörikunnalle ei ollut sijaa, puhumattakaan siitä, että se\non epätarkoituksenmukainen laitos; armeijoilla piti olla oma\netappialueensa. Kenraalimajoitusmestarilla oli lännessä työtä yllin\nkyllin; hän ei voinut kiinnittää riittävästi huomiotaan itäisen\nrintaman ylipäällikön alueeseen. Tämän täytyi itse ryhtyä asioihin\nkäsiksi.\n\nEtappitarkastusviranomaisten tuli toteuttaa hänen tekemänsä päätökset\nja suorittaa paljon erikoistehtäviä.\n\nKun maassa ei ollut minkäänlaista kotimaista hallintokoneistoa eikä\ntuomioistuimia, niin sai hallinto erikoisen luonteen. Tämä teki sille\nmahdolliseksi kestää 1918 vuoden marraskuussa vallankumouksen myrskyt.\n\n\nV.\n\nLuon vain katsauksen itärintaman ylipäällikön hallintoon ja teen sen\nmielelläni, sillä samoin kuin työtovereitani puhtaasti sotilaallisella\nalalla olen tässäkin velvollinen kiittämään apulaisiani. Työ, jota\nsiellä yhdessä suoritimme aina erooni saakka, joka tapahtui heinäkuun\nlopulla 1916, oli suuri, kaunis ja saksalaisten miesten arvoinen työ.\nSiitä oli hyötyä ja apua armeijalle ja kotimaalle, samoin kuin maalle\nitselleen ja sen asukkaille.\n\nVastuunalaiseen työhöni tarvitsin paljon apulaisia. Näitä ei kutsuttu\nyhdellä kertaa, vaan vähitellen, sitä mukaa kuin tarve vaati.\nSotilaallisen esikuntani rinnalle syntyi vähitellen laaja\nhallintoesikunta, jonka esimies oli ylimajoitusmestari kenraali v.\nEisenhart-Rothe. Hänellä oli kokemusta taloudellisen elämän useilla\naloilla. Hän on alttiilla innolla palvellut asiaa ja minua ja antanut\nherätteitä. Myöhemmin hän kenraali-intendenttinäkin oli minulle\nerittäin arvokas tuki. Lokakuun lopulla oli hallinto ensinnäkin\nulotettava etappialueen äsken vallattuihin osiin. Läntisillä alueilla\nse oli jo aikaisemmin saatettu voimaan. Pitkin koko rintamaa jäi\nsotatoimi-alueeksi kaistale, joka asetettiin armeijan-ylikomentojen\nvälittömän vallan alaiseksi.\n\nHallinnollinen järjestely oli eri etappialueilla ruvennut kulkemaan eri\nteitä; tässä oli saatava aikaan yhdenmukaisuutta, muutoin koneisto kävi\nliian monimutkaiseksi, mutta se oli varovaisella kädellä aikaan\nsaatava. Asialle olisi muutoin koitunut vahinkoa.\n\nTehtävän suuruuden ja hallittavan alueen laajuuden vuoksi tarvittiin\nhallintoon paljon miehiä, vaikka olikin säästettävä niin paljon kuin\nmahdollista. Joskin muutoin kannatankin sitä mielipidettä, ettei luku\nole pääasia, vaan yksilöjen laatu, niin on tällä kuitenkin rajansa.\nMäärättyä vähintä lukua vähemmällä en voinut tulla toimeen, eikä mikään\nmuukaan järjestämistapa olisi voinut tyytyä pienempään määrään. Kunkin\nyksityisen työtulokset olivat sangen hyvät ja ne vaativat täyttä\nmiehuusvoimaa.\n\nPanin painoa siihen, että sotilaallinen luonne säilytettiin, joka\nluonne olikin etappitarkastuksen puitteissa ainoa mahdollinen, ja että\nkäytettiin etupäässä semmoisia sotilassäätyyn kuuluvia miehiä, joita ei\nenää voitu käyttää rintamalla. Otin kuitenkin työhön muitakin\nkuin sotilaita. Minulle tietysti oli tärkeätä koettaa saada\nammattitekniikkaan perehtyneitä miehiä, sillä en voi yhtyä siihen\nkäsitykseen, että useimmat ihmiset kykenevät hoitamaan mitä tointa\ntahansa. Olen usein nähnyt, kuinka pelkästään määrätty työtekniikkakin\nhelpottaa työtä kokonaisuuden eduksi. Puhtaaseen hallintotyöhön täytyi\nminun ottaa semmoisiakin herroja, joilla ei ollut ammattiteknillisiä\ntietoja, toivossa että selvä tahto, yleistiedot ja terve arvostelukyky\nkorvaavat sen, mitä puuttui. Maanviljelystä ja metsiä, oikeudenhoitoa,\nraha-asioita, kirkkoa ja koulua varten tarvittiin ehdottomasti\nammattimiehiä. Varsinkin alussa oli vaikeata hankkia tarvittavat\ntoimihenkilöt, armeija ja kotimaa kun niin tyystin tarvitsivat\nihmisvaramme; myöhemmin, kun itärintaman ylipäällikön hallinto oli\nsaavuttanut jonkin verran mainetta, se kävi helpommaksi.\nIlmoittautuvista pyysimme kotimaasta asianomaisilta esimiehiltä\ntarkkoja tietoja. Samalla tavoin hallinnolliset tai\netappitarkastusviranomaiset hankkivat miehiä alempiinkin virkoihin.\nTahdoin saada vieraaseen maahan luotettavaa väkeä. Paikkakuntalaisia\nkäytettiin vain Kuurinmaalla ja sielläkin varovasti.\n\nKaikki ryhtyivät heti innolla vaikeaan ja vaivaloiseen työhönsä.\nTyöskentelimme oloissa, jotka siihen saakka olivat olleet meille\nkokonaan vieraat, lisäksi sodan raastamassa maassa, jossa kaikki\nvaltiolliset ja taloudelliset siteet oli katkottu. Olimme tekemisissä\nvieraan väestön kanssa, johon kuului useita keskenään sotakannalla\nolevia heimoja, joka ei ymmärtänyt kieltämme, ja joka sisimmässään oli\nmeille vihamielistä. Mutta kaikkia meitä elähytti uskollisen ja\nepäitsekkään velvollisuuden täyttämisen henki, satavuotisen\npreussilaisen kurin ja saksalaisen tradition perintöosa.\n\nOpittuani maata paremmin tuntemaan näin vähitellen, ettei kaikkea ollut\nmahdollinen toteuttaa, vaan että milloin mitäkin oli muutettava.\nItsestään selvää on, että siellä ja täällä oli sentään mahdollista\nsaada parempaakin aikaan. Minun velvollisuuteni oli kuitenkin\ntuntemattomissa oloissa menetellä lyhyeen ja tarmokkaasti. Tässäkin\ntapauksessa oli taloudellisissa kysymyksissä laiminlyönti suurempi paha\nkuin erehdys, sillä erehdys voitiin aina korjata. Vasta kun asiaan oli\nkäsiksi käyty, saatoin arvostella sitä täysin selvästi. Poliittisissa\nkysymyksissä olisi täytynyt menetellä varovammin; mutta niihin en vielä\npuuttunut.\n\n\nVI.\n\nItärintaman ylipäällikön hallittava maa ulottui etelää kohti\nkenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin etappialueelle. Nämä osat\nolivat ennen kuuluneet 12:nnen armeijan läpimarssi- ja etappialueihin.\nBelovezin metsäkin joutui täten itärintaman ylipäällikön hallinnon\nalaiseksi. Hallinnon jäsentely mukautui etappialueiden kaikkiin\nmuutoksiin ja siten se kehittyi näiden keralla. Vuodenvaihteeseen\n1915/16 oli syntynyt seuraavat hallintopiirit:\n\nKuurinmaa, Liettua, Suwalki, Wilno, Grodno, Bjalystok.\n\nMyöhemmin jako muuttui: ensinnäkin Wilno ja Suwalki yhdistettiin Wilnon\nhallintopiirikunnaksi; minun erottuani heinäkuussa 1916 yhdistettiin\nminun toivomukseni mukaisesti Wilnon ja Liettuan piirikunnat Liettuan\npiirikunnaksi. Grodno yhdistettiin aluksi Bjalystokiin. Syksyllä 1917\nsulatettiin täten suurennettu piirikunta Liettuan kanssa yhdeksi\nkokonaisuudeksi.\n\nKuurinmaan ja Liettuan hallinnon päälliköt ovat olleet julkisen\narvostelun alaisina.\n\nKuurinmaalla hoiti majuri v. Gossler sangen levolliseen ja\nobjektiiviseen tapaan hallitusta. Hän oli valtiopäiväin jäsen,\nritaritilan omistaja ja entinen maaneuvos. Toiselta puolen hän sai\nbaltilaiset, jotka olivat vuodesta 1905 olleet lättiläisiä kohtaan\nsangen katkeroituneet, myöntyväisemmiksi ja lättiläistenkin kanssa\nhänen onnistui päästä kosketuksiin ja taivuttaa heidät positiiviseen\nyhteistyöhön. Vielä tänäpäivänä puhutaan Kuurinmaalla kiitellen ja\ntunnustuksella hänen oikeamielisestä ja huolekkaasta hallinnostaan.\n\nLiettuassa everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg oli toimihaluinen,\nehkä joskus liiaksikin. Hän oli työtarmoinen mies, joka hoiti etevästi\nperhetilaansa. Hän oli jo vallattujen Puolan osain hallinnossa toiminut\netevästi ja oli siellä kiinnittänyt huomiotani. Everstiluutnantti\njoutui myöhemmin politiikan uhriksi. Niin kauan kuin minä olin\nKownossa, ei se vielä vaikuttanut hallintoon. Hänellä oli tilaisuus\nhäiritsemättä toimia muilla aloilla ja ylläpitää suhteita silloin vielä\npienen piirikuntansa väestön ja papiston kanssa.\n\nEn saata ryhtyä tässä luettelemaan muiden ansiokkaiden\nhallintopäälliköiden nimiä. Bjalystokin piirikunnassa astui\netappitarkastajan, kenraali vapaah. v. Seckendorffin persoonallisuus\nerikoisen jyrkästi näkyviin; hän antoi hallinnolle erikoisen leiman,\npiiripäällikön ja etappikomentajan sujuvan yhteistyön oli hän paremmin\nja pikemmin kuin kukaan muu saanut toteutetuksi.\n\nHallintopäälliköt olivat etappitarkastajille ja itärintaman\nylipäällikölle maan hallinnosta kaikissa suhteissa vastuunalaiset.\nHeillä oli apunaan virasto, joka vastasi minun taloudellista\nesikuntaani.\n\nHallintopiirikunnat oli jaettu piireihin, jotka olivat kooltaan\nuseinkin lännen etappialueiden kokoisia. Hallinnon painopiste oli\nhallintoteknillisessä ja taloudellisessa suhteessa keskitetty\npiiripäällikköön. Oikeudenhoitoon hänellä ei ollut mitään vaikutusta,\nse kulki pääasiallisesti hänen rinnallaan. Piiripäällikköjen tasalla\nolivat suurempien kaupunkien kaupunginpäälliköt.\n\nPiiripäällikköjen alaisia olivat pormestarit ja viranhoitajat\npienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla. Viranhoitajat\npuolestaan olivat paikallisten viranomaisten esimiehiä. Maan\nviljelysmahdollisuuksien käyttämistä varten oli piiripäälliköiden\navuksi annettu erikoisia talousupseereja, joiden velvollisuutena oli\nvalvoa maan viljelemistä ja tilain hoitoa sekä pitää huolta tuotannon\nlisäämisestä ja käytöstä. Toiset virkamiehet auttoivat piiripäälliköitä\nkaikenlaisten sotaraaka-aineiden hankinnassa.\n\nYllä hahmotellun hallinnon yhdenmukaisuus toteutettiin eri\npiirikunnissa vasta vähitellen kesäk. 7:ntenä 1916 annetun\nhallintoasetuksen mukaisesti.\n\nPoliisiviranomaisina oli piiripäälliköillä santarmisto\nkäytettävänään. Hallintopiirikunnissa se oli järjestetty erityisiksi\nsantarmiosastoiksi, itärintaman ylipäällikön alueella santarmikunnaksi.\nKovin kipeästi haittasi se, ettei ollut kotimaisia poliisiviranomaisia.\nSaksa ei voinut luovuttaa riittävää santarmimäärää, minun täytyi sen\nvuoksi tulla toimeen sillä, että vanhempia miehiä rintamalta\nkomennettiin santarmipalvelukseen. Nämä saivat erikoista opetusta\nollakseen jonkin verran edes valmistuneita toimeensa. Mielellään olisi\nsekä erinomaisen huolellinen santarmi-eversti Rochus Schmidt että minä\nsaanut aikaan jotain parempaa. Koko laitoksella oli hätävaran luonne.\nEhkä ovat yksityiset santarmit, valitettavasti kyllä, antaneet aihetta\nmyöhemmin ilmenneeseen tyytymättömyyteen. Kuinka olisi heidän ollut\nmahdollista saada vieraassa maassa vihamielistä väestöä vastaan\nesiintyen mitään aikaan, kun heiltä puuttui riittävä kielitaitokin?\nViitattakoon vain tällä yhdellä kysymyksellä kaikkiin niihin\nvaikeuksiin, joita saksalaisten täytyi vieraassa maassa voittaa.\nEpärehellisyyttä ja kunniatonta voittoa ei koskaan voida suvaita. Moni\nsantarmi on hengellään maksanut uskollisuutensa taistelussa lukuisia\nrosvojoukkoja vastaan. Siitä olemme heille ikuisesti kiitolliset.\n\nOikeudenkäyttö liittyi hallintoon, piirijaon puitteissa kulkien. Kukin\npiiri sai piirioikeutensa maan väestöä varten; meidän täytyi ne luoda,\nkun ei tuomioistuimia ollut minkäänlaisia. Piirikunnanoikeuksista tuli\njonkinlaisia korkeampia oikeusasteita, ne ehkä olivat tarpeettomat.\nKorkeimpana asteena oli Kownon ylioikeus, jonka esimies oli\nsenaatinpresidentti Kratzenberg. Oikeudenkäyttöosaston päällikkönä\nhänen tuli myös valmistaa hallinto-oikeudelliset asiat.\n\nEtappioikeuksien toimintaa eivät nämä maan oikeuslaitokset millään\nlailla häirinneet. Molemmat oikeusmuodot työskentelivät hyvin yhdessä\nja rinnan.\n\nHallintopiirikuntien metsänhoito oli piirijaosta riippumaton.\nMetsäntarkastaja asetettiin aina sen mukaan, kuinka metsää oli.\nTunnetuin oli Belovezin sotilas-metsäntarkastusvirasto.\n\n\nVII.\n\nTäten järjestettyyn hallintoon oli puhallettava elämä, jotta se\nkykenisi hyödylliseen työhön. Sen ei tullut työskennellä\nvirkavaltaisesti, vaan tarpeita silmälläpitäen. \"Ennakkomenettelyä\",\nkaiken vapaan päätösvallan haudankaivajaa, ei onneksi ollut olemassa.\n\nKoko hallinnon järjestämistyössä ovat reservikapteenit v. Brockhusen ja\nvapaah. v. Gayl olleet apunani. Edellinen oli ennen sotaa maaneuvos,\njälkimmäinen itäpreussilaisen maayhtiön johtaja Preussin\nKönigsbergissä. Syntyi hyvä rakennus, joka otti täydelleen lukuun\nvakavat tarpeet.\n\nErikoista huomiota panimme väestön terveysoloihin. Pilkkukuume oli\nmonin paikoin vallalla ja sitä vastaan järjestettiin tehokas taistelu.\nMeidän täytyi siihen uhrata paljon lääkäreitä.\n\nVäestön rauhoittamiseksi ja maan aineellisen tilan parantamiseksi\nryhdyttiin lunastamaan pakko-ottokuitteja, joita joukot olivat\nsotatoimien kestäessä jättäneet; tämä oli ylenmäärin mutkikas ja vaikea\ntoimi. Tästä lähtien maksoimme kaikki käteisellä rahalla. Tahdoin näin\nsaada tuotannon paranemaan, mikä oli minulle ylen tärkeätä, ja auttaa\nmaata.\n\nMeille oli tärkeätä päästä maanviljelystuotteihin käsiksi sekä pitää\nhuolta säännöllisestä maanviljelyksestä ja maan ja viljelyksien\nhyödynannosta. Tämä kävi mahdolliseksi sen kautta, että maassa oli niin\nvähän asukkaita -- Bausken piirissä esimerkiksi oli vain 4 asukasta\nneliökilometrillä. Haluten kotimaatamme auttaa ja sen painostuksesta\nme yritimme viljeltävään alaan nähden liikaa. Hankimme apuun\nsaksalaisiakin yhtiöitä, joiden apuneuvoineen tuli hoitaa viljelystä\ntässä harvaan asutussa maassa. Suuria tiluksia otimme omaan\nviljelykseemme, hankimme moottoriauroja ja kaikenlaisia\nmaanviljelyskoneita, jakelimme siemenviljaa. Maan muokkauksessa\nkäytettiin sotaväen hevosia apuna. Mutta pääasia oli käteismaksun\nohella oikealla hintasäännöstelylläkin vaikuttaa maalaisväestöön\nrohkaisevasti.\n\nMyöntämämme hinnat olivat pienemmät kuin Varsovan kenraalikuvernöörin\nalueella, mutta ne olivat täydelleen riittävät. Otimme lukuun\nvaltiorahastomme suunnattomat menot. Prinssi Maxin hallitus koroitti\npaikalla hintoja; syitä siihen en käsitä. Kiitosta ei valtiokansleri\nprinssi Max siitä ainakaan saanut.\n\nMaasta saadut sadot olivat yleensä pienet ja tuottivat meille\npettymyksen. Maa ei ollut salaojitettu ja peltotyöt voitiin sen vuoksi\naloittaa liian myöhään. Viljalajien valintaa ei toimitettu kyllin\nhuolellisesti. Keinotekoinen lannoitus oli tuntematon. Hyviä satoja\nsaatiin vain apilaasta ja tavallisesta heinästä ynnä rapsista ja\npellavasta.\n\nVarastojen kuljetus rautatielle tai muihin keruupaikkoihin tuotti\nerikoisia vaikeuksia. Huonoilla teillä, pienillä yhden tai kahden\nhevosen vetämillä vaunuilla kuljetettuina maalaistuotteet usein\nviipyivät tiellä päiväkausia, ennenkuin saapuivat perille. Maksoimme\nvedätyspalkinnoita, mutta tämän sotanäyttämön omituisuuksia voitiin\nvain lieventää, ei poistaa. Paljon jäi varastoihin toimittamatta.\n\nPerunankuivauslaitoksia ryhdyttiin heti hankkimaan ja olkien ja puun\nravinnoksi muokkaaminen pantiin niinikään alkuun.\n\nSiihen nähden, että kotimaan karjakanta hupeni kovasti, oli vallattujen\nalueitten karjakannan hyväkseenkäyttäminen erikoisen tärkeätä. Tietysti\nsota oli sitä paljon vähentänyt. Oli pantava toimeen lasku. Tämä työ\noli sangen vaikea. Eläimiä piiloteltiin kellareihin tai ajettiin\nmetsiin, mutta vähitellen karjakanta kuitenkin saatiin lasketuksi,\nvaikka ei ollut olemassa mitään veroluetteloa. Näin saatiin\ntaloudenhoito vähitellen säännölliselle kannalle.\n\nSuurta huomiota kiinnitettiin vihannesten ja hedelmäin viljelykseen.\nRakennettiin tehtaita marmelaadin ja säilykkeiden valmistamista varten.\nSieniä kerättiin suuret määrät ja kuivattiin.\n\nLukuisain suurien sisämaanjärvien kalastus annettiin vuokralle.\nLibausta käsin järjestettiin merikalastus.\n\nKaikki, mikä suinkin ravintoaineeksi kelpasi, otettiin talteen.\n\nKaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella\n1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita\nsotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai\nosansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki\nkesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin\nsen tehdä.\n\nMaan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain\nulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät\nne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan\nkansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten\nkomiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä\nAmerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden\ntoiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa\nyhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka\nperustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini\nRosenack pyysi siihen minulta luvan.\n\nKaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain\ntaatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen\njäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv.\nratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri\nHeckeliltä.\n\nHevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat\nsiinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi\nhankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin\nkuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen,\nvähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.\n\nMaahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä\nvahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto.\nPaikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla\nei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän\nhallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta.\nKotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa\nmyöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä\nvälttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut\ntylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli\ntietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti\ntätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.\n\nMieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman\nylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen\nmaanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön\nsupistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin\nkuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.\n\nRaaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui\nkäteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton.\nToimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja\nmessinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin,\nettä Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita.\nVähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen\nlaajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja\nselvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin\ntuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.\n\nSuuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka\nrauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa,\nsodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut\nnämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin\nkaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.\n\nSotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet\nsuuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.\n\nRaaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin\nvilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa\nmaassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa\nvapaammin kehittymästä.\n\nRunsaat metsävarat varsinkin houkuttelivat, mutta kaikki ryöstökäyttö\nkiellettiin. Varustusrakennuksiin ja ratapölkkyihin kului tavattoman\npaljon puutavaraa. Syntyi sahalaitos toisensa jälkeen ja samalla kuin\narmeijamme vähitellen hankkivat omat tarpeemme, saatoimme vielä\nlähettää puutavaraa länteen ja Serbiaankin. Veistopuuta lähetettiin\nitse Saksaankin ja väestölle annettiin puita asuntojen uudelleen\nrakentamiseen.\n\nKenttälentopäällikkö rakensi Alt-Autziin Kuurinmaalle erittäin hyvin\nvarustetun työpajan halleja ja parakkeja varten.\n\nRatapölkkyjä saatiin melkoiset määrät.\n\nLämmitykseen tarvittavain polttopuiden hankkiminen oli suuri työ ja\ntalveksi 1915/16 erikoisen vaikeakin, meillä kun ei ollut mitään\nohjetta tarvittavain määräin suuruuteen nähden.\n\nSaksaan vietiin varsin melkoiset määrät selluloosapuuta ruudin- ja\npaperinvalmistusta varten. Tämän puutavaran kaupan vapautimme sangen\npian vallatulla alueella. Kotimaalle ja meille oli tästä suuri hyöty.\nMinua ilahutti, että saatoin helpottaa paperin hankintaa kotimaan\nsanomalehtien kustantajille.\n\nNiemenillä ja monilla muilla uittokelpoisilla vesillä ryhdyttiin\nuudelleen tukinuittoon; metsänhoitoneuvos Schütte järjesti tämän työn\nsuuripiirteisesti.\n\nPihkankin keruuseen kiinnitimme huomiota ja järjestimme sen näillä\nalueilla uudelleen ylimetsänhoitaja Kienitzin ehdotusten mukaan. Se on\npitkästyttävää askartelua, mutta antaa kuitenkin loppujen lopuksi\nhelpon ansion. Pihkan keruu kelpasi myöhemmin Saksallekin esikuvaksi.\nPihkan jalostusta varten rakennettiin Kownoon tehdas.\n\nKaikenlaisia kemiallisiakin puutuotteita valmistimme eri tehtaissa.\n\nJa päällepäätteeksi poltimme sysiäkin.\n\nMetsänhoitoneuvos Kirchner ja monet muut metsänhoitomiehet ovat\nälykkään ja tarmokkaan toimintansa kautta pystyttäneet sinne itselleen\nmuistopatsaan. Sitä mitä metsänhoitoneuvos majuri Escherich talouden\njärjestäjänä ja hallinnollisena virkamiehenä sai aikaan Belovezin\naarniometsäalueella, on Saksasta moni käynyt katsomassa ja ihailemassa.\n\nMaan taloudellinen hyödyksikäyttäminen oli joka suhteessa sangen\nperusteellista, mutta mikäli mahdollista se samalla säästi maata ja sen\nasukkaita.\n\nValuuttahuolien vuoksi oli meidän mahdotonta maksaa kaikkea Saksan\nrahalla. Yksissä neuvoin Saksan valtakunnanpankin ja Berliinin\nasianomaisten virastojen kanssa perustivat armeijan-intendentti\nsalaneuvos Kessel ja kapteeni Königs erikoisen itärintaman ylipäällikön\nrahan, jota pian alettiin mielellään vastaanottaa. Saksalaisia\npankkejakin toimitimme maahan antamaan sille uutta taloudellista\nvoimaa.\n\nKoko hallintoon tarpeellisten varain toimittaminen ei ollut mikään\nhelppo asia. Salainen ylifinanssineuvos kapteeni Tiesler, jonka\nerittäin selvä katse ja suuri toimitarmo ansaitsevat kiitosta, ryhtyi\ntähän tehtävään mitä suurimmalla taidolla. Hänen tuli laatia koko\nhallinnolle tarkka kustannusarvio ja samalla keksiä tulolähteet.\n\nVirkamiehiä koskeva menosääntö suunniteltiin, kuten jo mainitsin, niin\nniukaksi kuin mahdollista. Hallintoni eri osastojen välillä riehui aika\nkiivas taistelu alempien virkamiesten paikoista ja palkoista.\nEtappihallintojen päälliköt esittivät herkeämättä uusia vaatimuksia.\nMinun täytyi vaikuttaa tasoittelevasti ja sain tässä esimakua valtion\nfinanssihallitusten huolista ja tuskista. Kun olimme onnellisesti\nsaaneet ensimmäisen kulunkiarviomme valmiiksi, lähetettiin se\nBerliiniin sotaministeriöön ja ylimajoitusmestarille, siitä annettiin\nlausunnot ja kovien taisteluiden jälkeen se vihdoin hyväksyttiin.\n\nTulomme perustuivat tulleihin, monopoleihin, veroihin ja valtion\nharjoittamiin liikkeisiin.\n\nKaikki maksujärjestelmät olivat teknillisesti rakennettavat niin\nyksinkertaiselle perusteelle kuin mahdollista. Mutkikkaammat ja samalla\nkohtuullisemmat järjestelmät olisivat olleet kerrassaan mahdottomat\ntoteuttaa, koska oli puute harjaantuneesta henkilökunnasta,\nvenäläisajalta kun ei ollut minkäänlaisia esikuvia olemassa ja väestö\noli tottumaton semmoisiin. Tulojen pääpaino pantiin venäläisiin oloihin\nnojautuen tulleihin, välillisiin veroihin ja monopoleihin.\n\nTuontitulleja kantoivat rajalla Preussin finanssihallituksen\nvirkamiehet mainitulle hallitukselle suoritettavaa korvausta vastaan.\nArmeijalle tulevista muonalähetyksistä ei tietysti otettu tullia.\nTullit kohdistuivat vain niihin vähiin lähetyksiin, jotka olivat\nväestön kulutusta varten aiotut. Tästä lähteestä herui tuloja kylläkin\nniukasti. Vain selluloosalle määräsimme kohtuullisen vientitullin.\nSiitä ei paljoa lähtenyt.\n\nVerot tuottivat paremmin. Kapteeni Tiesler perusti\nsavukekauppamonopolin, jonka järjestely minusta näyttää olevan\nfinanssiteknillisesti jäljentelyn arvoinen. Paloviina-, imellysaine-,\nsuola- ja tulitikkukauppamonopolit järjestettiin likimain samoille\nperusteille.\n\nVälittömistä veroista meidän täytyi ottaa käytäntöön summittaisesti\nporrastettu päävero, meillä kun ei ollut minkäänlaisia tukikohtia\nparemman henkilöverotuksen säätämiseksi.\n\nOmaisuusveroja saatettiin voimaan maa- ja kiinteimistövero sekä\nammattivero.\n\nVäestö oli yleensä veroihin tyytyväinen. Verorasitus ei ollutkaan\nankara. Koko rasitus, kunnalliset verot mukaan luettuina, nousi tällä\nalueella henkeä kohti vuodessa vain 19,50 Saks. markkaan, jota vastoin\nse ennen sotaa oli ollut 32,75 Saks. markkaa. Koiraveroon vain ei voitu\ntottua. Koirat olivat vesikauhuvaaran vuoksi käyneet maanvaivaksi ja\ntätä vastaan oli ryhdyttävä toimiin. Kun koiravero oli tuossa suhteessa\ntehtävänsä täyttänyt, lakkautettiin se.\n\nHallituksen harjoittamat liikkeet eivät aluksi tuottaneet\nsanottavia voittoja. Toiselta puolen siihen olivat syynä korkeat\nperustamiskustannukset ja korkea kuoletus, toiselta puolen se, ettei\njohtavana periaatteena Saksan taloudellisen saarron vuoksi voinut olla\nvoittojen hankkiminen, vaan niin suuri tuotanto kuin suinkin.\n\nOlen edellä esittänyt vain perusteet, lisää tulolähteitä hankittiin\nvähitellen. Tulos oli suotuisa. Tulokset riittivät maan hallitsemiseen\nilman Saksan valtakunnan rahallista avustusta. Suurisuuntainen, mutta\nyksityiskohdissaan silti erinomaisen hieno työ oli suoritettu.\n\n\nVIII.\n\nOikeudenkäyttö oli järjestetty Haagin maasota-asetuksen mukaisesti.\nTämä vaati, että asukkaat yksityisasioissa oli tuomittava maan lakien\nmukaan. Oli sen vuoksi ensinnäkin saatava selville, mitkä lait yleensä\nolivat voimassa. Tämä ei ollut helppoa niissä sekavissa venäläisissä\noloissa, jotka ennen sotaa tälläkin alalla vallitsivat. Kun laeista oli\npäästy selville, oli ne käännettävä saksaksi, jotta saksalaiset\ntuomarit saattoivat niiden mukaan tuomita. En luule, että mikään muu\nkuin Saksan kansa menettelisi näin perusteellisesti sodassa vallatussa\nmaassa. Siitä huolimatta ovat viholliset propagandallaan voineet\nleimata meidät siihen määrään hunneiksi koko maailman edessä, että me\nolemme voimattomat sitä vastaan. Senaatinpresidentti Kratzenbergin\nlevollinen selvyys on luonut erinomaista. Saksalainen tuomari on\ntuominnut täällä köyhissä, syöpäläisten vallassa olevissa\nliettualaisissa pikkukaupungeissa vieraiden lakien mukaan yhtä\npuolueettomasti ja yhtä vakavasti kuin Berliinissä omien lakiemme\nmukaan. Kuka kykenee tässä seuraamaan meidän esimerkkiämme?\n\nVielä oli majuri Altmann, Preussin opetusministeriön esittelijäneuvos,\nväestön hyvinvoinnin vuoksi suunnitellut koululaitoksen suuntaviivat.\nNe oli ylevältä kannalta laadittu ja jokainen uskontunnustus ja\njokainen kansallisuus sai niissä oikeudenmukaisesti osuutensa. Tässä,\nkuten kaikessakin, oli hyljättävä kaikki semmoinen, mikä saattoi\nvaikuttaa neulanpistopolitiikan tavoin. Koulua varten ei ollut\nopettajia. Nostoväkeen kuuluvia koulumiehiä otettiin avuksi.\nPerästäpäin on meitä moitittu siitä, että he vapaaehtoisesti kouluihin\nkerääntyneille lapsille puhuivat vain saksaa. Opettajat eivät\nvalitettavasti osanneet muuta kieltä. Liettuan- ja puolankieltä\npuhuvia opetusvoimia oli käytettävissä vain aivan pieni määrä.\nOppikirja-asiaankin kiinnitettiin huomiota; kuinka opetuskeinoilla\nvoidaan kansallista tunnetta kasvattaa, sen osoittivat minulle useat\npuolalaiset oppikirjat. Niissä Danzig, Gnesen, Posen ja Wilno olivat\npuolalaisia kaupunkeja. Tämä seikka teki minuun yhtä syvän vaikutuksen\nkuin sekin johdonmukaisuus, jota Ranska osoitti kasvattaessaan\nnuorisoaan samalla tavalla kostosodan ajatukseen. Puolalaiset ja\nranskalaiset ovat täten pitäneet itsessään vireillä voimakasta\nkansallistunnetta, jonka hedelmät he nyt saavat korjata. Me emme ole\nnoudattaneet tämmöistä koulupolitiikkaa ja saamme nyt kärsiä siitä,\nettei nuorisossamme ole vahvistettu voimallista kansallistunnetta.\nMoinen tunne on tarpeellinen, kun maan tulee suoriutua semmoisista\nvaikeuksista, joita me jälkeen vuoden 1914 ja varsinkin nyt olemme\nsaaneet kokea. Tämän käsityksen hylkäävät kaikki ne, jotka asettavat\nensi sijaan ihmisyysihanteen. Tämä on heidän kannaltaan ymmärrettävää.\nMutta tosiasiain valta puhuu heitä vastaan niin kauan kuin eivät kaikki\nvaltiot noudata samoja periaatteita. Kipeästi tarvitsisimme nyt\nvoimakasta kansallistunnetta!\n\nEri uskontojen tunnustajia ei suinkaan estetty uskontoaan\nharjoittamasta. Menimme auliudessamme niin pitkälle, että hankimme\njuutalaisille vehnäjauhoja happamattoman pääsiäisleivän valmistamiseen.\n\nKuurinmaan evankelinen papisto oli kokonaan meidän puolellamme.\nLiettuan katolilaisen papiston kanssa saimme pian aikaan siedettävät\nvälit. Puolalais-katolilainen papisto sitä vastoin oli meille\nvihamielinen. Tässä papiston kannassa kuvastui myös tavallaan väestön\nmieliala meitä vastaan, sillä erotuksella kuitenkin, että Liettuan\npapisto yleensä oli meitä kohtaan suosiollisempi kuin Wilnossa\nliettualaiset kansanvaltaiset ainekset, jotka epäselvissä\npyrkimyksissään sangen pian joutuivat pettävälle pohjalle.\nPuolalainen papisto oli puolalais-kansallisen propagandan tuki.\nVenäläisen ruoskankin vallan alla se on toiminut mitä suurimmalla\njohdonmukaisuudella. Liettualaisia vastaan se jatkoi yhä taistelua,\nvalkovenäläiset se jo oli nujertanut. Käsittämätöntä on, kuinka\nvenäläiset ovat tätä sallineet. Venäläiset suvaitsivat sitä, että\nvalkovenäläiset eivät saaneet kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään,\nvaan puolaksi! Samoin kuin Itä-Galitsiassa ukrainalaisia, niin täällä\nheidän veljiään sorrettiin papiston avulla.\n\nKoulun alalla puolalaiset ryhtyivätkin sangen pian toimiin, he\ntahtoivat saada Wilnoon yliopiston; minä en siihen suostunut.\n\nSinä aikana, jonka minä hallintoa hoidin, me olimme eri kansallisuuksia\nkohtaan pääasiallisesti puolueettomat. Siinä, että pidimme\nliettualaisia ja puolalaisia tasa-arvoisina, näkivät viimemainitut\npuolalaisvihaa. Tiesin kyllä hyvin, ettei puhtaasti puolueettomalla\npolitiikalla saa ketään ystäväkseen.\n\nTahallani pidättäydyin kansallisesta politiikasta, koska tämä voitiin\ntoteuttaa vasta sen jälkeen, kun olimme selvittäneet suhteemme Puolaan.\nValtakunnan hallitus ei ollut missään suhteessa tehnyt ratkaisevaa\npäätöstä ja pidättyväisyyteni oli siitä loogillinen seuraus. Maan koko\ntilaankin nähden oli poliittisten kysymysten sekoittaminen hallintoon\nliian aikaista. En sen vuoksi nähnyt olevan syytä pyytää\nvaltiokanslerilta minkäänlaisia poliittisia ohjeita, annoin hänelle\nvain tiedon mielipiteistäni.\n\nKullakin kansallisuudella oli sanomalehtensä, joka tietysti oli\nsensuurin alainen. Saksankielisenä kuului ensi sija \"Kownoer\nZeitungille.\"\n\nSanomalehdistöä ja sensuuria varten minulla oli neuvonantajana kapteeni\nBertkau. Suureen työkykyyn ja sanomalehtitekniikan hallitsemiseen\nhänessä yhdistyi itsenäinen ja kypsynyt valtiollinen arvostelukyky, ja\nhän oli minulle erittäin suureksi hyödyksi. Hän oli sitä ennen\ntyöskennellyt Ullsteinin kustannustoimistossa, kun taas \"Kownoer\nZeitungin\" päätoimittaja, luutnantti Osman, kuului \"Deutsche\nTageszeitungin\" aputoimittajiin. Lämpimän kansallistunteensa vuoksi hän\noli mieleni mukainen mies.\n\nKaikille sanomalehdille annoin sen selvän ohjeen, että niiden piti\nkäsitellä Saksan tapahtumia valtakunnan hallituksen hengessä.\n\nVäestön en luonnollisestikaan voinut sallia ryhtyä valtiolliseen\ntoimintaan. Se kiellettiin; kaikki kokouksetkin kiellettiin.\n\nOlojen vaatimista liikennerajoituksista huolimatta sai väestö luvan\nkirjeenvaihtoon määrätyssä laajuudessa. Valtakunnan postiviraston\navulla järjestin maapostin. Maksumerkkeinä käytettiin valtakunnan\npostimerkkejä, joihin oli erikoisesti painettu leima, että ne kuuluivat\nitärintaman ylipäällikön alueelle.\n\nJa vihdoin helpotimme liettualaisten ja juutalaisten yhteyttä heidän\nYhdysvalloissa olevain heimolaistensa kanssa.\n\nTyydytyksellä näimme, että olot maassa vahvistuivat ja sikäläinen elämä\ntaas asettui säännöllisiin uriin. Saksalaisen järjestyksenrakkaus ja\nhänen käsityksensä terveyshoidon tärkeydestä teki tehtävänsä. Maamies\nansaitsi enemmän kuin venäläisaikana. Kaupungeissa kauppa alkoi\nuudelleen.\n\nVäestöä johdettiin levollisella varmuudella. Asetuin tervehtimispakkoa\nvastaan, jonka eräs armeija oli voimaan saattanut. Väestö on nyt\nälyävä, että olemme toimineet oikeuden ja kohtuuden mukaan.\n\n\nIX.\n\nNe taloudelliset toimenpiteet, joihin vallatussa maassa ryhdyttiin,\njäivät sotatoimien alueella sotajoukkojen huoleksi. Joukkojen\nvyöhykkeeseen syntyi etenkin paljon sahalaitoksia; paitsi lautain\nkulutusta, joka oli suuri, tarvittiin myös paljon lastuvillaa upseerien\nja miesten vuoteisiin ja hevosille kuivikkeiksi. Asemasodan\nyksitoikkoisuudessa tuotti osallisuus talouselämän toimiin joukoille\npaljon iloa.\n\nMinua elähytti sama tunne ja olin tyytyväinen, kun saatoin isänmaatani\nauttaa muillakin aloilla kuin tähän saakka. Osalleni oli tullut\nerinomaisen viehättävä työ, joka vaati suuressa määrin huomiotani. Opin\ntuntemaan oivallisia ihmisiä ja sain vaikuttaa useilla aloilla, jotka\nsiihen saakka olivat olleet minulle vieraat. Suurta tyydytystä minulle\ntuotti, että herrat sotilashallinnon jäsenet osoittivat minulle\nrajatonta luottamustaan. Minun tahtoni imeytyi koko hallintotoimeen\nja sai siitä luomisen iloa. Meitä elähytti se tunne, että me\ntyöskentelimme vieraalla pohjalla Saksan tulevaisuuden hyväksi. Etenkin\nKuurinmaalla tahdoimme valmistaa alaa saksalaiselle siirtolaisuudelle.\nKielsin maan myynnin saadakseni täten perustuksen terveelle maa- ja\nsiirtolaispolitiikalle ja ehkäistäkseni maakeinottelun. Minun\nmielessäni oli tällöin samanlaiset määräykset, jotka laivastomme oli\nhyvällä menestyksellä toteuttanut Kiautshoussa.\n\nSe mitä itärintaman ylipäällikön hallinto oli saanut aikaan tuona\nlyhyenä kautena elokuun alkuun 1916, jolloin maasta lähdin, pysyy\nkulttuurityönä. Se oli vapaata iskusanoista, käytännöllisestä\ntoiminnasta sitä rikkaampaa.\n\nSe kaunis lahja, jonka hallintoalalla palvelevat herrat myöhemmin\nantoivat minulle Plessissä, on aina johtava mieleeni tämän ajan,\njolloin minun keskellä sotaa oli suotu rakentaa.\n\nTämä työ ei mennyt hukkaan, se on ainakin sodan aikana hyödyttänyt\nkotimaata, armeijaa ja maata itseäänkin. Onko sitten maankamaraan\njäänyt siemeniä, jotka myöhemmin antavat hedelmiä, se on kovalle\nkohtalollemme kysymys, johon vain tulevaisuus voi vastata.\n\n\n\nTAISTELU JA AHDINKO ITÄRINTAMALLA\n\n\nX.\n\nSamalla kuin itärintaman ylipäällikön toimipiirissä tehtiin hiljaista\ntyötä armeijan ja vallatun alueen hyväksi, jatkoivat sotatapaukset\nkulkuaan.\n\nMenestyksemme Serbiaa ja Montenegroa vastaan olivat marras- ja\njoulukuussa 1915 aiheuttaneet neljännen Isonzon taistelun ja joulun\naikaan samana vuonna Itävalta-Unkarin rintaman eteläosaa vastaan\nvenäläisten hyökkäyksen, jota kesti aina tammikuuhun 1916 saakka.\nMolemmat päättyivät siten, että liittolaisemme torjui vihollisen\ntäydellä menestyksellä.\n\nMolempien ylimpäin armeijanjohtojen oli nyt tehtävä päätöksensä vuoden\n1916 sotaretkeä varten. Molemmat yrittivät päästä hyökkäyksen avulla\nratkaisuun. Saksan ylin armeijanjohto aikoi hyökätä Verduniä vastaan,\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomento Tirolista Italiaan.\n\nKoko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä\ntorjumaan varmuudella odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Verdun oli\nstrateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina\nollut erittäin arka hyökkäysaukko meitä vastaan ja se uhkasi\ntavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme, kuten syksy 1918 oli mitä\nräikeimmin osoittava. Jos olisi onnistunut valloittaa edes Maasin\noikean rannan varustukset, niin olisi sekin meille ollut täysi\nmenestys. Strateeginen asemamme länsirintamalla ynnä joukkojemme\ntaktilliset elinehdot St. Mihielin kaaressa olisivat suuressa määrin\nparantuneet. Hyökkäys alkoi helmikuun 21:senä ja varsinkin ensi päivinä\nse joukkojemme loistavain ominaisuuksien vuoksi menestyi erinomaisesti;\nmutta se tehtiin kapealla alalla ja jotenkin pian pysähtyi. Maaliskuun\nalussa oli maailmalla vielä eheänä vaikutus saksalaisten voitosta\nVerdunin edustalla.\n\nItävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Tirolista Ylä-Italiaan piti\ntapahtua vasta huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Tirolin huonojen\nrautatieolojen vuoksi täytyi valmistuksiin ryhtyä jo sangen varhain.\nJotta hyökkäys Verduniä vastaan kävisi mahdolliseksi, täytyi\nsaksalaisen itärintaman lähettää länteen raskasta tykistöä. Ylin\narmeijanjohto oli muuten kutsunut taas takaisin Serbiasta sinne\nlähetetyt divisioonat. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento taas oli\nheikontanut tuntuvasti itärintamaa Italian rintaman hyväksi.\n\nKummallekin hyökkäykselle täytyi sitten käydä niin, ettei ensimmäistä\nmenestystä voitu voimain puutteen vuoksi edelleen kehittää. Verdunin\nluona ei ehkä olisi aivan paljon tarvittu, jotta olisi päästy meille\nedes johonkin määrään edulliseen päätökseen, hyökkäys kun sentään oli\ntaktillisesti rajoitettu.\n\nHyökkäys Italiaa vastaan sen sijaan suurena sotatoimena oli sitä\nlaatua, että sen todellinen menestyminen edellytti jo alunpitäen\ntuntuvasti enemmän voimia kuin yleensä oli käytettävänäkään. Tämä tunne\nlieneekin ollut syynä siihen, että itärintamaa niin tuntuvasti\nheikonnettiin, vaikka se venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi\nepäilemättä oli vaarallista, siinäkin tapauksessa, että Italiassa\nolisi saatu ratkaiseva voitto. Näyttää siltä, kuin venäläisten\ntalvihyökkäyksen onnellinen torjuminen olisi saanut Itävalta-Unkarin\npitämään itseään turvattuna.\n\nOlisiko molempain ylimpäin armeijanjohtojen ollut mahdollista joko\nryhtyä toisiin sotatoimiin taikka tehdä Italiaa vastaan yhteinen\nhyökkäys, sitä en voi arvostella. Sodan ratkaisua ei missään\ntapauksessa ollut mahdollinen saavuttaa Italian rintamalla. Ratkaisu\noli lännessä, Ranskassa. Siellä saatoimme esiintyä kyllin voimallisina\nvasta kun venäläinen oli nujerrettu. Ajatukseni suuntautuivat\nRomaaniaan. Siitä riippui, kummalle puolelle vaaka kallistui. Sen\naikeista oli päästävä selvyyteen. Jos se olisi meihin liittynyt,\nvaikkapa vain painostuksestakin, olisi samalla Venäjän armeijan sivusta\nratkaisevasti kierretty. Täällä oli mahdollinen saada suuria aikaan.\nJos taas Romaania meidän painostuksemme johdosta kääntyi ententen\npuolelle, niin sittenhän tiesimme, miten meidän oli meneteltävä.\nSaatoimme toimia ilman ajan hukkaa ja joukoilla, jotka meillä silloin\noli paikalla.\n\nBalkanilla ja Vähän-Aasian sotanäyttämöillä neliliitto\noli puolustuskannalla. Ainoastaan Bagdadin eteläpuolella\nkenraalisotamarsalkka v. der Goltz valmisteli iskua englantilaisia\nvastaan Kut-el-Amaran luona.\n\nTurkin asema oli melkoisesti parantunut ententen luovuttua\nGallipolin-yrityksestään.\n\nMitä entente aikoi tehdä 1916, ennenkuin Ranskan armeijan täytyi\nkeräytyä Verdunin luo, siitä minulla ei ole tietoa. Näytti siltä, että\nse itse valmisteli kaikilla rintamilla suuria hyökkäyksiä, niinkuin\nluonnollista olikin.\n\nVenäläisten etenemisellä Armeeniassa, josta oli keväällä 1916\nseurauksena Trapezuntin ja Erzerumin valloitus, ei ollut strateegista\nmerkitystä. Venäläisillä oli turkkilaisiin verraten suuri ylivoima ja\nedullinen asema.\n\nEnglantilaisten toimenpiteet Persiassa, Mesopotamiassa ja Siinain\nniemellä eivät myöskään tarkoittaneet Turkin armeijan tuhoamista, vaan\nainoastaan paikallisia valloituksia brittiläiselle maailmanvallalle.\n\n\nXI.\n\nSaksan hyökkäys Verduniä vastaan sai Italian armeijan maalisk. 5:ntenä\nryhtymään Isonzon hyökkäykseen. Tämä tapahtui siis paljon ennen\nItävalta-Unkarin suunnittelemaa hyökkäystä ja jäi jälleen\ntuloksettomaksi.\n\nVenäjänkin armeija astui näyttämölle.\n\nHyökkäys, jonka venäläiset maaliskuun jälkipuoliskolla tekivät\nitärintaman ylipäällikön varustuslinjoja vastaan, ei suinkaan ollut\npelkkä kevennysyritys. Se oli taistelua ratkaisusta ja siksi jo\nalunpitäen suunniteltukin. Käskyt, joita löydettiin, puhuvat vihollisen\nkarkoituksesta valtakunnan alueelta.\n\nMaaliskuun alusta saakka meille saapui tietoja hyökkäyksestä, jota\nsuunniteltiin Wilnoa vastaan. Smorgonin itäpuolelle huomattiin\nkoottavan joukkoja. Todennäköistä oli, että Smorgonin--Wilnon suunta\noli kysymyksessä. Väinänlinnasta ja Jakobstadtistakin saapui tietoja,\nettä hyökkäystä valmisteltiin. Ryhdyttiin vastatoimiin. Näytti siltä,\nettä alku vielä oli melko kaukana. Päätin sen vuoksi lähteä kahdeksi\npäiväksi Berliiniin perheasioissa ja Preussin prinssin Joakimin häihin;\nprinssi oli syksystä 1914 ollut esikuntamme uskollinen jäsen. Olin\nsiellä maaliskuun 11 ja 12 päivän ja sain sinne tietoja, joiden mukaan\nhyökkäys näyttikin alkavan tuota pikaa. Tuntui rauhoittavalta, kun\njälleen olin saapunut takaisin Kownoon.\n\nJo 16 p:nä venäläinen aloitti rumputulensa, ei kuitenkaan Smorgonin\nluona, kuten olimme odottaneet, vaan Wishnjew- ja Narotshjärvien\nkannasta kohti, Swentzjanyn--Postawyn kapearaiteisen radan kahden\npuolen ja Väinänlinnan lounaispuolella. Tykistötaistelu oli\nvoimakkaampi kuin itärintamalla koskaan ennen oli ollut ja sitä jatkui\n17:ntenäkin päivänä. 18:ntena alkoivat jalkaväen hyökkäykset ja niitä\njatkui keskeytyksin maaliskuun loppuun saakka.\n\nVenäläisten aikomus oli katkaista pohjoinen siipemme Kownon suunnalla\nja samalla tehdä toisaallakin hyökkäys, joten se saataisiin järkkymään.\nJälkihyökkäyksellä se sitten oli Niemenin pohjoispuolitse työnnettävä\nrannikkoa kohti. Suunnitelma oli suurenmoinen.\n\nKatkaisemisen piti alkaa sillä, että rintamastamme leikattaisiin pois\nkappale molempain hyökkäysten avulla järvikannaksen ja Postawyn väliltä\nSwentzjanyn suunnassa. Rintamakappale oli leveä ja hyvin valittu.\nMeillä ei olisi ollut niin paljoa reservejä, että olisimme voineet sen\njälleen sulkea. Ja kun rautatieyhteys Narotsh-järven kanssa oli niin\nhuono -- rataa vasta parhaillaan rakennettiin -- oli niiden lisäksi\nvaikea päästä taistelutantereelle. Jos vain aukko saatiin tehdyksi,\nseurasi jatko itsestään, tie Kownoon päin oli vapaa.\n\nHyökkäykset kauempana pohjoisessa olevaa rintamaa vastaan tehtiin\nDryswjaty-järven eteläpuolella Widsyn luona ja niiden lähtökohtana oli\npääasiallisesti Väinänlinnan ja Jakobstadtin sotavarustukset.\n\nMaaliskuun 18:nnen ja 21:sen päivän välisellä ajalla oli 10:nnen\narmeijan asema arveluttava, venäläisen ylivoima mieslukuun nähden\nvaltava. 21 p:nä venäläinen saavutti järvikannaksella menestyksen, joka\ntuntui meihin kipeästi, ja Postawyn länsipuolellakin sen rynnäkkö\nsaatiin vain vaivoin pysäytetyksi. Maa oli pehmennyt, vesi, joksi lumi\noli sulanut, oli suoperäisellä seudulla kokoontunut lammikoiksi, tiet\nolivat kerrassaan pohjattomat. Apujoukot, joita 10:nnen armeijan\nylikomento ja me kaikella kiireellä toimitimme hätään, pääsivät\nWilnon--Väinänlinnan radalta soilla kahlaten vain hitaasti etenemään.\nSuunnaton jännitys valtasi kaikki, miten nyt oli käyvä. Mutta\nvenäläinen, jonka hyökätessään oli kuljettava vielä pahemman maan\npoikki kuin mitä meidän asemillamme ja niiden selkäpuolella oli, uupui.\nKun venäläisten hyökkäys 26 p:nä saavutti uudelleen huippukohtansa,\nolimme me pääasiassa jo päässeet ahdingosta.\n\nScholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan asema oli yhtä vaikea.\nWidsyn luona täytyi henkihusaaribrigaadin laajoihin asemiin\nhajoitettuna torjua vihollisen joukkorynnäköt. Se teki sen loistavasti.\nKauempana pohjoisessa Väinänlinnan luona vihollisen hyökkäykset olivat\nerikoisen itsepintaiset. Vanhimmistakin ikäluokista muodostetut\ndivisioonat taistelivat yhtä alttiisti kuin heidän nuoremmat toverinsa\nheidän rinnallaan.\n\nJakobstadtin luona rintama oli erikoisen ohuesti miehitetty, mutta\nsiellä seisovat länsipreussiläiset rykmentit tekivät velvollisuutensa.\nVihollisen hyökkäykset raukesivat.\n\nJo maaliskuun lopulla venäläisten hyökkäys alkoi laimentua. Se\ntukahutettiin \"suohon ja vereen\", kuten silloin liioittelematta\nsanottiin. Venäläisten tappiot olivat erinomaisen suuret. Meidän vielä\nhyvin harjoitetut urheat joukkomme, joilla oli riittävä luku upseereja,\nolivat osoittaneet etevämmyytensä huonosti harjoitetun venäläisen\narmeijan massataktiikkaa vastaan. Taistelevain joukkojen rasitukset\nolivat maata peittävän syvän vesikerroksen ja kylmänkostean sään vuoksi\nsangen suuret.\n\nItärintaman ylipäällikön linjat olivat ensimmäisestä suuresta\npuolustustaistelusta suoriutuneet hyvin.\n\nYlemmälle johdolle tämmöinen taistelu on vain näennäisesti vähemmän\njännittävä kuin hyökkäystaistelu; tosiasia on, että se vielä enemmän\nkoskee hermoihin. Ylemmän johtajan tulee tyytyä siihen, että hän saa\najoissa reservit paikalle; sitä varten tietenkin tulee ensin olla\nreservejä. Niitäpä on vaikea toimittaa, kun ylikomennon on pakko kaiken\naikaa elää kädestä suuhun, kuten meidän laitamme oli. Ei ole helppo\npäättää, miten reservejä on siirrettävä, niin kauan kuin ei vihollisen\nhyökkäyssuunnasta olla ehdottomasti selvillä, ja kuitenkin niitä on\nsiirrettävä, muutoin ne tulevat liian myöhään. Ja lisäksi on sangen\nvaikea vaatia alemmalta johdolta reservien luovutusta, niinkauan kuin\nse itse uskoo joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Luottamussuhde, jossa\neverstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijan ylikomentojen\nkysymyksessä oleviin viranomaisiin, sai aikaan, että nämä vakavat\nkysymykset ratkaistiin ilman kahnauksia armeijain onneksi.\n\nHuhtikuun alussa kaikki asettui.\n\nHuhtik. 28:ntena 10:s armeija valloitti oivallisesti valmistetulla,\nsuurilla tykistövaroilla tuetulla hyökkäyksellä maaliskuun taistelussa\nWishnjew- ja Narotsh-järvien välillä menetetyn alueen takaisin. Se oli\nitärintamalla ensimmäinen taistelu, jossa käytimme länsirintamalla\ntavaksi käyneitä tykistötaistelukeinoja. Tulos oli hyvä.\n\nVarustausimme siihen, että venäläinen jatkaisi rintamallamme\nsuurhyökkäystään.\n\nArmeijat järjestettiin ja reservit erotettiin. Ylimmän armeijanjohdon\ntoimesta saimme Itävalta-Unkarin armeijan rintamalta saksalaisia\ndivisioonia. Toukokuun kuluessa näytti olevan odotettavissa uusia\nhyökkäyksiä Riian siltavarustuksesta ja Smorgoninkin seuduilta.\nRyhmityimme sen mukaan, ajattelimme hyökkäystä itsekin. Sen johdosta,\nettä meillä oli niin heikot voimat, täytyi meidän rajoittua\npaikalliseen hyökkäykseen Riian luona, päämääränä meille hankaluutta\ntuottavan siltavarustuksen valloitus.\n\nToukokuun lopulla kävi Hänen Majesteettinsa luonamme. Keisari kävi\nkaikkialla itärintaman ylipäällikön alueella. Kenraalisotamarsalkka ja\nminä seurasimme häntä matkoilla. Kävimme Mitaussakin. Saksalaisia\nvaikutelmia, jotka siellä sain, en unohda milloinkaan. Kaikki herrat,\njotka ensi kertaa kävivät Baltikumissa, saivat saman vahvan\nvaikutelman: siellä on kappale kotimaatamme.\n\nKesäkuun alussa juhlimme menestystä, joka Saksan laivastolla oli ollut\nSkagerrakin taistelussa; sekin oli tämän sodan suurtöitä ja\npuolueettomain valtain kantaan sillä oli vaikutusta. Valitettavasti\nmasensi menestyksen tuottamaa iloa tapausta koskeva tiedonanto, joka\nensin ilmoitti tappiot pienemmiksi, sitten suuremmiksi.\n\n\nXII.\n\nOlin lämpimällä harrastuksella seurannut sotalaivastomme toimia. Siihen\noli rauhan aikana kiinnitetty suuret varat. Sen oli nyt armeijan\nrinnalla täysipätöisenä taistelutekijänä oteltava voitosta ja\nsuojeltava meitä Englannin kuristusyritykseltä. Englannin osanotto\nsotaan tiesi meille sitä, että taistelua Englannin historiallisten\ntraditioitten mukaisesti käytäisiin keskusvaltain koko väestöä vastaan,\npitämättä lukua voimassa olevasta kansainoikeudesta ja inhimillisyyden\nlaeista. Alunpitäenkin oli selvää, etteivät risteilijämme voisi\npitää vallassaan avointa valtamerta. Välimeren-divisioona lähti\nKonstantinopoliin. Itä-Aasiassa ja Tyynellä merellä menetti\nristeilijä-eskaaderimme tukikohtansa, kun japanilaiset ryhtyivät\ntoimiin Kiautshouta vastaan, jonka varusväki puolusti urhoollisesti\ntätä menetettyä asemaa. Eskaaderin täytyi palata kotimaan satamiin.\nCoronelin taistelu marrask. 1:senä ja Falklandin saarien jouluk.\n3:ntena 1914 olivat risteilijä-eskaaderin voitto, ahdinko ja loppu; ne\ntäyttävät jokaisen saksalaisen sydämen ylpeydellä ja syvällä\nhaikeudella. Risteilijämme ja apuristeilijämme ovat miinoillaan\nsaastuttaneet vihollisen vedet ja silloin tällöin tehneet valtameren\nviholliselle epävarmaksi. Saksalaisen uhkarohkeuden ne saattoivat\nsuureen kunniaan, ratkaisevaa ne eivät voineet saada aikaan. Siitä\nhuolimatta eivät niiden teot ole menneet hukkaan. Nekin rohkaisevat\nsaksalaista.\n\nBosporissa oli Välimeren-divisioona enimmäkseen tuomittu\ntoimettomuuteen ententen luovuttua hyökkäyksestä Konstantinopolia\nvastaan. Vihollisen ylivoima Mustalla merellä ja Välimerellä oli suuri.\nItävalta-Unkarin laivastolta puuttui toimintahalua. Kun Italia oli\njulistanut sodan, se teki vain vähäpätöisiä partioretkiä sen\nitärannikolle.\n\nItämerellä olivat voimasuhteet semmoiset, että saksalaisen\nkauppalaivaliikkeen jatkaminen oli mahdollista. Tällä oli sodankäyntiin\nnähden erittäin suuri merkitys, malmia kun voitiin tuoda Ruotsista.\nPitämällä Itämeren vapaana laivasto on täyttänyt osan tehtävästään ja\nsamalla tehnyt itärintaman ylipäällikölle mahdolliseksi yhteyden\naikaansaamisen Saksan Itämeren-satamain ja Libaun välillä, mikä oli\nmitä tärkeintä tarveaineiden lähetyksen vuoksi Kuurinmaalla oleville\njoukoillemme. Itämeren länsiosa jäi laivastollemme harjoituskentäksi.\n\nSotalaivastomme pääosa oli Pohjanmerellä, tukikohtanaan Elben suu,\nHelgolanti ja Wilhelmshaven. Meidän olisi sodan alussa tullut aivan\nerikoisesti pyrkiä sillä taisteluun, kuten suuramiraali Tirpitzkin\ntahtoi, vaikkei hän saanut tätä tahtoaan toteutumaan. Vain sillä\ntavalla olisimme voineet tehdä tyhjiksi vihollisen toimenpiteet, joista\nemme voineet itsellemme muodostaa selvää kuvaa. Jälkeen 1910 ja 1911\nvuosien Englannin laivastoharjoituksien merkit viittasivat siihen, että\nEnglanti suunnitteli laajaa saartoa. Tämä ei ollut kansainoikeuden\nkanssa sopusoinnussa ja se voitiin toteuttaa vain sillä ehdolla, että\npuolueettomat vallat, etenkin Yhdysvallat, olivat sitä kohtaan suopeat.\n\nEnglanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta\nsiihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä\nväkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut\nratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi\nmitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi\nkäynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti\nvaltiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se\npiti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa,\nliittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut\nsyyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita\nolisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu\nvakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian\nlehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.\n\nMeritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa\nHelgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus\nviehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin\nyritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin\nrannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun\n24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin\ntaisteluun.\n\nSotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin\nlähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali\nScheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen\nonnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän\nolikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.\n\nVihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi,\nettä merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin\nviedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin\nvalloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä\ntaisteli rohkeasti maarintamallakin.\n\nSillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 -- aluksi suuramiraali v.\nTirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian\nvarhaisena -- sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut\nEnglantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli\nsangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin\nsiitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa\nsitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja\nsamalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu\nsukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se\nvaltiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen\nkauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin\nrajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan.\nLusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915\nja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva\nSussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa\ntoukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain\nmerisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.\n\nSukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen\nkansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi.\nOmituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta\nrikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen\nYhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan\nnootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu\nlausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka \"Times\" julkaisi\nheinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali\nkirjoittaa:\n\n\"Semmoinen julistus -- miina- ja sukellusvenesaarrosta -- olisi minun\nmielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset\ntai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja\nkoettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne\nliikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham\npuhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi\nleimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa\nmuodossa.\"\n\nKieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää\nsemmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme\nsotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja\npuolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään\narvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.\n\nHeti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein\nalkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja\nnälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet\npropagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin\npäämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta\nSaksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa\ntaistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan\njohdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa.\nAsteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin\nhallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in\ncouncileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla\ntoimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan\nsatamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta\npuolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken\nhuippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin\nsota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen\nsuljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin\nkautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki\nyhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt,\nettä se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa\nnormiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan\ntoinen.\n\nSota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se\nenää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta\nmerisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia,\nväkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina\nsota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa\nollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin\nvuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.\n\nHelmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta\nkuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai\naiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja\nvastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se\nmääräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli\notettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut\ntuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista\nalkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin\nomaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista\nanastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan\nalle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli\nvastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu\nalkuun.\n\nTämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen\njuhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt,\njos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut\nlakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut\nolemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui\nmuuttumattomana edelleen.\n\nKesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti\nlopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin\nmuodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista\nhuolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden\nrikkomiselle oli saatava lain pätevyys!\n\nEnglannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea\nitärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton,\nYhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan\nettä sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat\nEnglannin pakkovallan alaisia.\n\n\nXIII.\n\nSaksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan\ntulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren\nuuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain\nkäyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.\n\nLänsirintaman muilla osilla oli rauhallista.\n\nToukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa\nvastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se\ntunkeutui Asiagon--Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla\nsaattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.\n\nMakedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain\ntaisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla.\nKenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä\nmenestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli\npilkkukuumeeseen.\n\nIdässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten\nhyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat\nsaksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente\nvalmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa\nvastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli\nvenäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli\nBaranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla,\njotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona\nItävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä\nmielenosoituksen luonne.\n\nSaksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja\nkäytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa\nvastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin\njoukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman\nylipäällikön joukkoja vastaan ja -- jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin\nsuuntaan -- siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin\njoukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama\nosoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se\nheittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan\nPripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta\ntäytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta\neteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen\ntaktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi\nLeopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän\nvälillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä.\nVoimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin\noli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat\nvenäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen.\nKiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain\narmeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan\nole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako\nvaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me\ntoimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka\nBaierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan\nWoyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut\npäiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen\nylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun\narmeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi.\nMutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii,\nniin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian\nlahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin\ntästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään\nyhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin\narmeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen\njohtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi.\nKaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt\nkateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli\nkartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta\nasetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset\nvaatimukset.\n\nKesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa\nvastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin\npohjoispuolella.\n\nHyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin\neteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka\nkenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan\njohtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys\nsitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen\nmurtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä\narveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet\nniin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten\nyhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme\nsaavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia\nlähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin\narmeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla.\nSaksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen\ntuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei\nsilloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen\nhyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja\nitärintamalleen.\n\nItalian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne\noli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja\nmyöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä\nepäsuotuisammaksi meille.\n\nSaksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto\nLutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän\nmyöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona,\nkun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.\n\nLutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin\nItävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui\nKoveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset\napujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien\nkahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli\nkosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen\nkanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla,\nvaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin\npaikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty\nItävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy--Kisjelin\nlinjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin\neteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä\njyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta\npuuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.\n\nEdelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin--Lutzkin radan\nkahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja\nmuodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti\nperäytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien\napujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen,\nvaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen.\nVastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun\njälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista\nmenestystä.\n\nDnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali\nv. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta\nOknan (Zaleshtshykin itäpuolella) --Sniatynin suuntaan ja sangen pian\njoen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin.\nKesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin\nTlumatshin--Kolomean--Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä\nedelleen Karpaattien solia kohti.\n\nDnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja\nRomaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain\nkapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat\nnyt aivan ohueen miehitetyt.\n\nErinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea\nviedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja\nKarpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin\npaljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät\nrintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan.\nJoukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä\ntuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut\noikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria\nkuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia\nvoimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin\nsen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet\nDnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali\nkreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä\nButshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli\ntorjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti\nalaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.\n\nKun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä\nsaavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman\nylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin\nreserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk.\n13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa\nvastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman\nankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa\nreservinsä.\n\nTähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme\nkestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti,\nmaaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli\nvenäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.\n\nSiitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin\ntaisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me\nsiirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi.\nMuodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä\nsiitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen\njossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että\njoukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli\nrajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.\n\nAlussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan\nrintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai\nkäyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa\nmenestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja\nItävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan\ntaisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli\nreservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin\nrintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä\nuusia joukkoja.\n\nSaksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa\nLutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun\njälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä,\nvei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten\nosittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.\n\nHeinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden\njälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat\nheikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan\nalkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja\npääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen\nsiipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin\nmutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.\n\nDnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja\nkohti.\n\nSillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät\nvenäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia\nvastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona,\nkenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan\nBaranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää\nvastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli\ntaisteluja.\n\nValtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa\nheinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona\nsaavuttivat ensimmäisen menestyksensä.\n\nMe kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme\nsen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain\nitävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto,\nlähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan;\nse kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.\n\nVenäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella\noli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin\npaikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat\ntäälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi\nheinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin\nkenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen\narmeijaryhmän -- Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän\n-- täytyi väistyä sinne.\n\nTämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että\nitävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla\nStochod-linjalla, oli sangen heikko.\n\nTeimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme.\nKenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin.\nVaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin\ntahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten\nrykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin\narmeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi\naavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia\npäiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan,\nettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme.\nJa niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella\nvoimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian\nsiltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta\njännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden\nja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon\ntäytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.\n\nNämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla\njälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa\nhyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko\npituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet\nainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia,\nitävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen\nomiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.\n\nStochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä\nei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti\nv. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että\nvenäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään\nkaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta\nkohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi\nBothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.\n\nSelvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun,\nkun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja\nItävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla.\nIlmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty\näärimmilleen.\n\n\nXIV.\n\nNiinä raskaina ja ylen jännittävinä päivinä, jotka kesäkuun alusta\npitäen olimme Kownossa eläneet, olimme ylimmän armeijanjohdon kanssa\nmitä lähimmässä yhteydessä. Olimme uupumatta huomauttaneet, kuinka\nvälttämättä oli saatava itärintamalla yhtenäinen ylijohto voimaan.\nTosinhan oli mitenkuten tultu näinkin toimeen, mutta samalla oli\nkuitenkin käynyt ilmi, että reservien siirtely tapahtuisi ehdottomasti\nvähemmin kahnauksin, jos vain yksi tahto vallitsisi itärintamalla. Jo\nkesäkuun lopulla olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsusta käyneet\nPlessissä selvittämässä mielipiteitämme itärintaman oloista. Meidän\ntäytyi myöntää ne sangen vakaviksi. Luonnollisestikin otimme taas\npuheeksi yhtenäisen ylijohdon ja huomautimme samalla, että oli\nvälttämätöntä sekoittaa vielä perusteellisemmin itävalta-unkarilaisiin\njoukkoihin saksalaisia. Itärintaman ylipäällikön linjoille voitiin taas\nlevollisiin kohtiin sijoittaa Itävalta-Unkarin joukkoja. Erikoisesti\ntehostimme sitä, että Itävalta-Unkarin armeijan, varsinkin jalkaväen,\nopetuksen tuli tapahtua todella uudenaikaisten perusteitten mukaisesti.\n\nMatkamme Plessiin ei ylijohdon järjestämiseen nähden tuottanut\ntuloksia. Vastarinta oli liian luja. Ylin armeijanjohto päätti sen\nsijaan lännestä ja idästä Itävalta-Unkarin rintamalle luovutettavasta\nväestä muodostaa kolme uutta divisioonaa. Niiden tuli olla elokuun\nalkupuolella valmiina Puolassa. Pyydetty saksalaisten ja\nitävalta-unkarilaisten divisioonain vaihtaminen pantiin alkuun.\nMe saimme taisteluiden runteleman itävalta-unkarilaisen\njalkaväkidivisioonan, joka vaihdettiin 10:nnen armeijan 10:nteen\nmaanpuolustusdivisioonaan. Tämä lähetettiin paikalla kenraali v.\nLinsingenille. Toista itävalta-unkarilaista divisioonaa, joka oli\nluvattu, ei taistelun ahdingossa enää voitu luovuttaa.\n\nItävalta-Unkarin armeija oli järjestänyt mieshukan korvaamisen sillä\ntavalla, että kuhunkin jalkaväkirykmenttiin, kaikkiin samalla kertaa,\nliitettiin määrätyn väliajan kuluttua täyteväestä muodostettu n.s.\nmarssipataljoona. Usein nämä pataljoonat liitettiin rykmentteihin\ntaistelupataljooniksi. Rykmenteissä, jotka eivät olleet kärsineet\nensinkään mieshukkaa, oli joskus viisi tai kuusikin pataljoonaa kolmen\nsijasta, kun taas toisten miesluku oli kovin pieni. Tasoitus oli\nsaatava aikaan, joka kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan\nkansallisuuksien moninaisuuden vuoksi oli sangen vaikea suorittaa.\nEdelleenkin jäi joukko-osastoihin epätasaisuutta. Arveluttavampaa oli,\nettä jalkaväen marssipataljoonain opetus oli aikalailla puutteellista.\nSe johti aina suuriin vankilukuihin. Näiden marssipataljoonain\nopetukseen meidän täytyi puuttua. Teimmekin sen. Sotamies-aines\nhuomattiin tällöin hyväksi ja kelvolliseksi; Itävalta-Unkarin\narmeijan upseeri oli veltto eikä ollut kasvatettu yhtä ankaraan\nvelvollisuudentuntoon kuin saksalainen upseeri.\n\nHeinäk. 27:ntenä meidät kutsuttiin vielä kerran Plessiin. Sanoma Brodyn\nmenetyksestä, joka mainittuna päivänä saapui, sai Itävalta-Unkarin\narmeijan ylikomennon osaksi luopumaan entisestä kannastaan. Se suostui\nsiihen, että kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg sai ylipäällikkyyden\naina Brodyyn saakka etelässä. Kenraalien kreivi Bothmerin ja v.\nPflanzer-Baltinin armeijat muodostivat jo armeijaryhmän, jonka\nkomentaja arkkiherttua-kruununprinssi oli, kenraali v. Seeckt\nesikunnanpäällikkönä. Me jäimme Saksan ylimmän armeijanjohdon\nylipäällikkyyden alaisiksi. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä oli\nedelleen, kuten ennenkin, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon\nalainen. Ei vieläkään oltu voitu ponnistella niin pitkälle, että olisi\nsaatu aikaan eheä päätös. Joka tapauksessa tämä järjestely tarjosi niin\nolennaisia etuja, että pidin sitä suurena edistyksenä.\n\nPalasimme aluksi Kownoon. Sanoin jäähyväiset paikoille, joissa olin\nelänyt rauhallisen työn onnellisen ajan ja lopuksi ankaran ahdistuksen\nhetkiä. Monta uskollista työtoveria jätin hallintoon. Sotilasesikunta\njäi entiselleen.\n\nOlin ehdottanut, että ensin kävisimme tähänastisen Itävalta-Unkarin\nrintaman armeijan ylikomentojen luona voidaksemme muodostaa tilanteesta\noman mielipiteen. Uuden päämajan suhteen emme vielä olleet mitään\npäättäneet. Kownoon jääminen ei tullut kysymykseen, se oli liian\nkaukana pohjoisessa. Toistaiseksi aioimme asua junassamme.\n\nKenraali v. Eichhornille luovutettiin Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen\narmeijan armeijajoukon komento; hän pysyi samalla edelleen 10:nnen\narmeijan ylikomentajana. 12:s armeija joutui kenraalisotamarsalkka\nBaierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän komennon alaiseksi.\n\n\n\n\nITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKKYYS LAAJENNETTUNA: Elokuussa 1916.\n\n\nI.\n\nElokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin\npäämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä\nennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt\nheinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa\noloissa oikea mies oikealla paikalla.\n\nItärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava\nhyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton\narvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain\naivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja,\njoissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme\nsijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.\n\nKun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen\n25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa,\nmissä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se\noli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin\njo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka\nvenäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet\nkokonaan tuloksettomiksi.\n\nv. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet\nheinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen\nlakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.\n\nHeinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea\nalkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan\nsaakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja\ntappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa\nkohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten\nmaanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten\njoukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen\ntäytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta\nrintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.\n\nTaistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle,\njoka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui\nvoimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti\näärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti\nkenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.\n\nTämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta\njärkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että\nvenäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta\nhyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella\nriitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei\nohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän\nylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.\n\nKovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista\nLytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa\nintomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.\n\nIllalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen\narmeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä\narmeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla.\nYlipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli\nylen arka \"itävaltalaisille tulevasta arvosta\" ja tuotti kenraali\nv. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan.\nMarssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen\nasemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja\nreippaan vaikutuksen.\n\nKenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä\najatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä\ntaisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.\n\nSeuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen\narmeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen\nulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan\nKrakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan\npuolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen\nesikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin\nja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina\nilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä\nvastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla\ntapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn\nja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun\nsaatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty\nsaksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen\njatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä\nmuutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli\ntäydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan\nhyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla\nsyntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne\najoissa apujoukkoja.\n\nLembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen\nmukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin\neteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti\nTlumatshin--Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut\nKarpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä.\nTämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen\narveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia.\nJos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin\nveti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen\nitärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati\nottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me\nautoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä\nUnkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen\njalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut.\nMieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen\nepätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun\nvälitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme.\nSelkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei\nkoskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa\nryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista\nhuolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento\npelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot\npainoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.\n\nPaluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä,\npuhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt\nLinsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja\nitävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät\nasemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja\nsiihen he uskoivat -- ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime\ntaisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin\noiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi\nja niiden opetus olivat sydämen asia.\n\nKaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä\nedelleen mitä ankarin.\n\nOlin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin\narmeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle\nonnistuisi.\n\n\nII.\n\nPäämajamme junassa Brest-Litovskin asemalla ei ollut kovinkaan\nloistava. Asuimme harvinaisen vaatimattomasti. Puuttui työhön\ntarvittavia huoneita. Suuret kartatkin jo kokonsa vuoksi asettavat\nvaatimuksia ja sitä paitsi oli kirjoittamistakin. Ihmettelin, kuinka\neverstiluutnantti Hoffmann tuli toimeen niin sanotulla salongillaan;\nvielä vähemmän tilaa oli muilla herroilla, ja sitä paitsi aurinko\npaahtoi armottomasti vaunujen kattoja ja teki olon sietämättömäksi.\nPäätin sen vuoksi muuttaa junasta pois niin pian kuin suinkin ja\nehdotin kenraalisotamarsalkalle juuri Brest-Litovskia päämajaksi.\nEsikuntaherramme valtasi lievä kauhistus. Täydelleen poroksi palanut\nkaupunki ei yleensä tullut kysymykseenkään, sitadelli oli kuin pieni\nvankila. Linnoituksen komendantti oli siihen järjestänyt asuntonsa ja\ntyöhuoneensa, mutta työvoimien puutteessa ei hän ollut voinut vähääkään\nraivata sitadellissa. Kaikki oli autiota, umpeen kasvanutta, pitkään\naikaan ei oltu tehty mitään, nokkoset olivat kasvaneet valtavan\nsuuriksi. Ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Parakkeja oli, mutta\nniissä ei ollut ainoatakaan huonekalua. Mikään ei auttanut, päätös oli\ntehtävä. Annoin määräykset, että päämaja oli järjestettävä sitadelliin.\nTietysti viipyi kauan aikaa, ennenkuin kaikki oli valmiina ja me\npääsimme junasta.\n\nOleskelin Brestissä mielelläni enkä sitadellista sen koommin lähtenyt.\nHarvinaisen kauniit pitkät pajut, joiden oksat riippuivat syvälle\nlinnan läpi juokseviin vesiin, ja muutamat lyhyet lehtokujat antoivat\nkaikelle ystävällisen leiman. Linnoituksen ulkopuolella oli kaikki\nautiota; karut, mutta niin ylen tärkeät rautatiet ja poltettu kaupunki\ntarjosivat sangen vähän viehätystä.\n\nAnnoin raivata parakkeja ympäröivät pensaikot, jotta ilma pääsisi\nseiniin ja saattaisi puhaltaa pois niistä ummehtuneen kosteuden;\npuitakin kaadettiin ja oksia hakattiin pois, jotta aurinko ja ilma\npääsisivät vapaasti rakennuksille. Tämä kuntoonpaneminen tuotti minulle\niloa.\n\nItävalta-Unkarin rintaman vahvistamiseen tarvittiin saksalaisia\njoukkoja. Itärintaman ylipäällikön entisiä joukkoja oli jo siihen\nmäärään viety muuanne, ettei niistä toistaiseksi voitu sanottavia\nottaa. Riian eteläpuolella oli ankara hyökkäys juuri torjuttu.\nMahdollista oli, että se uusiutuisi. Luovutimme vielä muutamia\nratsuväkirykmenttejä sekä yhden yhdistetyn osaston, johon kuului 3\npataljoonaa ja muutamia pattereita, kenraali Melior niiden johdossa.\nNämä olimme jo luvanneet Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle. Ne\nlähetettiin rautateitse sinne. Ainoa reservimme noin 1000 kilometrin\nrintamaa kohti oli niin ollen nyt tykistöllä ja konekivääreillä\nvahvistettu ratsuväkibrigaadi -- asema ei suinkaan ollut kadehdittava,\nkun joka päivä täytyi olla valmiina lähettämään apua kaukana oleviin\npaikkoihin. Mutta se osoittaa kuitenkin, mitä me saksalaiset olemme\nsaaneet aikaan.\n\nRatsuväkibrigaadikin päätettiin lähettää Itävalta-Unkarin 2:seeu\narmeijaan. Sen piti liittyä Meliorin osastoon.\n\nYlimmällä armeijanjohdolla oli idässä vielä muitakin voimia. Turkin XV\narmeijaosasto oli parhaillaan tulossa. Enver oli itärintaman ahdingon\njohdosta päättänyt paikalla lähettää Konstantinopolin seuduilta\narmeijaosaston itärintamalle. Saksan ylin armeijanjohto tahtoi\nvahvistaa sillä Linsingenin armeijaryhmää. Majoittajat olivat tulleet\njo elokuun alussa, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän tilanne sai\nylimmän armeijanjohdon ohjaamaan Itä-Galitsiaan turkkilaisen\narmeijaosaston, joka saattoi saapua vain muutamilla junilla.\nTurkkilaiset ovat saksalaisen eteläarmeijan osana taistelleet hyvin,\nvaikka heidän täytyikin oppia ja noudattaa aivan uutta taistelutapaa.\n\nNiiden kolmen divisioonan täyttäminen, jotka ylin armeijanjohto\nheinäkuussa oli määrännyt itää varten perustettaviksi, alkoi olla\nsuoritettu. Olisin mielelläni ottanut ne heti käytettäväkseni. Siihen\nei ylin armeijanjohto kuitenkaan suostunut, se ei vielä pitänyt\ndivisioonia valmiina. Muutamia päiviä myöhemmin meille kuitenkin\nlähetettiin kaksi, kolmannen sai arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä.\n\nVenäläinen oli huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten\nrintamalle, eikä Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi\nyhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitsiaan ja vei\nsinne uusia voimia. Vielä elokuun ensi puoliskolla se jatkoi siellä\nhyökkäyksiään.\n\nElok. 8-10 p:nä venäläinen kävi uudelleen Linsingenin armeijaryhmän ja\nGronaun armeijaryhmän oikean siiven kimppuun koko niiden rintamalla,\nmutta lyötiin takaisin. Vaikka suurhyökkäys päättyikin, jatkuivat\ntaistelut kuitenkin ylen katkerina etenkin Stochodilla, Kovelin itä- ja\nkoillispuolella. Venäläisten onnistui saada jalansijaa muutamissa\nkohdin Stochodin länsirannallakin; sillä ei ollut mitään ratkaisevaa\nmerkitystä, mutta Linsingenin armeijaryhmän ylenmääräisten\nvoimainponnistusten ja suuren voimankulutuksen vuoksi se kuitenkin oli\nsangen painava tosiasia. Se sai meidät purkamaan ratsuväkireservimme\njunasta Kovelissa.\n\nSamalla kuin venäläinen hyökkäsi Kovelia vastaan, kävi se myös\nItävalta-Unkarin 2:sen armeijan ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän\nkimppuun Galitsiassa. Itävalta-Unkarin armeijan oikea siipi murtui\nZaloschen luona, Meliorin osasto esti pahimman onnettomuuden, mutta\nrintama oli niin hatara, että veimme sen taapäin Zborowiin. Molemmat\nkäytettäviksemme annetut uudet divisioonat lähetettiin I armeijaosaston\nkenraalikomennon -- kenraali v. Ebenin -- johdolla tänne, ne juuri ja\njuuri jaksoivat pitää lopullisesti hallussamme Zborowin seudun\nankarissa, pitkälle venyvissä taisteluissa. Serethin rintamaosaa\npuolustamaan ne eivät enää ehtineet.\n\nKun 2:sen armeijan oikea siipi oli tästä luopunut, täytyi myöskin\nBothmerin armeijan vasemman siiven peräytyä. Tähän saakka se oli\npitänyt puoliaan. Dnjestrin eteläpuolella venäläinen oli Tlumatshin\nluona uudelleen käynyt itävalta-unkarilaisten joukkojen kimppuun,\ntyöntänyt ne takaisin ja valloittanut Stanislaun ja Nadwornan. Täällä\nsen hyökkäykset olivat menestyneet, jota vastoin Karpaateilla kenraali\nv. Contan johtamat saksalaiset joukot -- 1:nen jalkaväkidivisioona\nniiden mukana -- saivat venäläisestä voiton.\n\nOlin Romaanian vuoksi pitänyt erikoisen tärkeänä, ettemme\nItä-Galitsiassa antaisi työntää itseämme taapäin. Mutta kenraali kreivi\nv. Bothmerin urhoollisesti taistelleen armeijan siirtämistä\ntakaisinpäin ei enää voitu välttää Dnjestrin eteläpuolella\nsattuneiden tapausten johdosta. Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan\nZborowin--Brsheshanyn luona liittyen se peräytyi Zlota-Lipan taa ja\nkaartoi oikean siipensä takaisin Stanislaun suuntaan. Elokuun\nkeskivaiheilla Itävalta-Unkarin armeijan tappio kävi näin yhä\nilmeisemmäksi. Romaanian kanta kävi yhä epäiltävämmäksi.\n\nElokuun puolivälistä alkoi itärintaman ylipäällikön laajennettu\nrintama lujittua. Itävalta-Unkarin 2:nen armeija sai nyt vielä\nratsuväkireservimme Kovelista Brodyn luona käytettäväksi. Tähän\narmeijaan olikin nyt sekoitettu siihen määrään saksalaisia joukkoja,\nettä sen asemaa voitiin pitää turvattuna. Luvun puolesta\nItävalta-Unkarin joukot olisivat täydelleen voineet pitää asemansa\nilman saksalaisten apuakin. Mutta mielenlaatunsa vuoksi ne eivät siihen\nkyenneet. Meidän täytyi sen vuoksi tulla apuun. Ja me autoimme; mutta\nsitä verta, jonka saksalaiset joukot vuodattivat Itävalta-Unkarin\narmeijassa, oli enää mahdoton korvata.\n\nLinsingenin armeijaryhmä koetti saada joukkonsa järjestetyksi ja\nreservejä muodostetuksi. Toimme sen vahvistukseksi vielä 1:sen\nmaanpuolustusdivisioonan Mitausta, jonka luota venäläinenkin vei pois\npaljon väkeä.\n\nAsemain vahvistamiseen ryhdyttiin pontevasti. Meidän täytyi sitä varten\nantaa Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle melkoiset määrät väkälankaa;\nselkäpuolenkin yhteydet järjestettiin. Oli suoritettava kaikki se, mitä\nedellisenä syksynä oli tehty kauempana pohjoisessakin itärintaman\nylipäällikön armeijain siirtyessä hyökkäyssodasta asemasotaan. Asemain\nvarustamisen edellytykset olivat täällä samat. Kaikkialla oli alettava\nalusta. Luonnollisesti oli rautatieverkon aikaansaaminen yleensä\nhelpompaa, kun rintama ei ollut edennyt, kuten silloin, vaan painettu\nlyttyyn yhteyksiään vastaan, mutta kuitenkin oli Itävalta-Unkarin\nliikkeeseen ottamien rautateiden laitoksissa paljon semmoista, joka oli\nperästäpäin korjattava; uusiakin ratoja täytyi ruveta rakentamaan ja\nheti armeijan taa oli tehtävä verkko kenttä- ja kuljetusratoja.\n\nItävalta-Unkarin 2:seen armeijaan liitetyille saksalaisille joukoille\noli Lembergiin perustettava erikoiset etappilaitokset samoin kuin\nUnkariinkin niitä divisioonia varten, jotka taistelivat Karpaateilla.\nRyhdyttiin opettamaan marssipataljoonia meikäläisten perusteitten\nmukaisesti; saksalaisten kenraalien tuli tarkastaa niitä. Eversti\nPreussin prinssi Oskar, jonka toimeksi oli annettu opettaa\nsaksalaiseen eteläarmeijaan kuuluvia itävalta-unkarilaisia\nmarssipataljoonia, suoritti erittäin hyödyllisen työn. Saksalaiset\ntykistöbrigaadinkomentajat opettivat tulen suuntausta suurtaistelun\nvaatimusten mukaisesti itävalta-unkarilaiselle tykistölle, jonka muu\nampumatekniikka oli etevää. Upseerien vaihtoon, tosin hyvin\nrajoitettuun, ryhdyttiin niinikään. Tehtiin kaikki, mikä tilanteeseen\nnähden oli mahdollista, Itävalta-Unkarin suojelemiseksi semmoiselta\nvauriolta, jota se oli kesäkuussa kokenut.\n\nSuurta ja pientä työtä oli kosolta, Brest-Litovskin linnassa hetket\nkuluivat kuin siivillä.\n\nElokuun 27:ntenä Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan.\nKaksoismonarkia sai täten palkan Unkarin yksipuolisesta politiikasta ja\nmeillä oli nyt hedelmät siitä, että olimme asiaan puuttumatta sitä\nsuvainneet.\n\nElokuun 28:ntena kello 1 päivällä sotilaskabinetin päällikkö kenraali\nv. Eyncker ilmoitti kaukopuhelimella kenraalisotamarsalkka v.\nHindenburgille ja minulle Hänen Majesteettinsa käskyn tulla viipymättä\nPlessiin.\n\nSamana päivänä me kello 4 iltapäivällä lähdimme Brestistä emmekä sen\nkoommin palanneet itärintamalle. Takanamme oli kaksi suuren yhteisen\ntyön ja valtavain tulosten vuotta.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA.\n\nElokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.\n\n\n\n\nENTENTEN RYNNISTYS SYKSYLLÄ 1916.\n\n\nI.\n\nSaavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v.\nLyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka\noli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti\ntulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys \"ensimmäinen\nkenraalimajoitusmestari\" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni\nmukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi,\nmutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen\nkenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin,\ntoimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut\nvastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta\nvoitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli\nnäinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan\nrauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen\nhänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.\n\nAsemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin\nsen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä\najattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen.\nSiihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli\nsuunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään\nminua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja\nerinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa\nei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi.\nTaivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle\ntehtävääni voimia.\n\nTilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan\nylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota\ntähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli\nmuuttunut pelkäksi torjumissodaksi.\n\nEntente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan\nviimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja\nnyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa,\nettä se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa,\nMakedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti,\nvenäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme\navoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan.\nJossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin\nsotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä\nvilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka\nvertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot,\ntässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme\nTannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä\narveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka\nsuuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti.\nSyyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon\nvaikutuksesta.\n\nLaadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä\nmuusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä\nratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan\njätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan,\njoilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt\nhäilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli\ntapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena\ntoukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:\n\n\"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen\nvuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen\npituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat\nvallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin\nvarustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida\nyhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne\nmyöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin\nrauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden\nkuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä\nkolmikymmenvuotinenkin sota...\"\n\nVihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään\ntulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän\npuolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon\nväkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla.\nMutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään\nvihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa\nettä liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.\n\nNyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan\ntaisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä\npystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia\nsaksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista\nverta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin\nkivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet\nBulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä\nesiintynytkään niin räikeänä -- rahaa ja sotatarpeita sekä\nliikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla\nSaksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa\ntarpeellista vastapalvelusta saamatta.\n\nVälillisesti liittolaisemme epäilemättä kyllä huojensivat taakkaamme.\nIlman niitä sota olisi ollut mahdoton. Nekin suorittivat valtavan\nosansa, mutta pitivät luonnollisena oikeutenaan esittää meille yhä\nuusia vaatimuksia, vaikkeivät niiden teot vetäneetkään meidän\nteoillemme vertoja. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä tuntuvammaksi\nmuodostui neliliitossa liittolaistemme turvautuminen Saksaan. Tämän\nsodan koko suunnaton paino lepäsi meidän hartioillamme.\n\nVihollinen oli sodan alusta lukumäärältään yhä vahvistunut, Italia oli\nyhtynyt sotaan, kaikki vallat olivat muodostaneet uusia joukkoja ja\nkutsuneet suuret määrät sotaväkeä apukansoistaankin; nyt nousi\nRomaaniakin meitä vastaan 750,000-miehisellä voimallaan. Olimme sen\nvuoksi hyvin paljon heikommat, vaikka Bulgaaria ja Turkki olivatkin\nliittoomme yhtyneet ja vaikka olimmekin yhä uudelleen muodostaneet\nuusia joukkoja ja entisiä uusineet. Rintamalla meillä oli noin 6\nmiljoonaa vihollisen 10 miljoonaa vastassa.\n\nEntente-armeijain varustaminen sotatarpeilla oli kehitetty ennen\nkuulumattomiin. Sommen taistelu osoitti päivä päivältä yhä selvemmin,\nkuinka paljon vihollinen oli päässyt edelle meistä. Kun vielä otettiin\nlukuun ententen viha ja suunnaton sotatahto, nälkä- ja kuristussaarto\nja vihollisen meille niin vaarallinen valhe- ja yllytys-propaganda,\nniin kävi selväksi, että voimme ajatella voittoa vain sillä ehdolla,\nettä Saksa ja sen liittolaiset antoivat väkeä ja taloudellisia voimia,\nminkä suinkin saattoivat antaa, ja että joka mies sotaan lähtiessään\nkotoaan toi mukanaan lannistumattoman voitontahdon ja sen vakaumuksen,\nettä armeijan täytyi isänmaan vuoksi voittaa. Sodassa mies kokee\nraskainta, mitä ihminen voi kokea, ja siksi tarvitsee hän hädän hetkenä\nehdottomasti tätä kotoa saatua sielullista voimanlisäystä pysyäkseen\nlujana rintamalla ja kestääkseen.\n\nNiissä oloissa, joihin kenraalisotamarsalkka ja minä tulimme, me\npidimme koko sodan olemuksesta ja vihollisen tuhoamistahdosta saamamme\nkäsityksen nojalla välttämättömänä, että kaikki ruumiilliset,\ntaloudelliset ja siveelliset voimat, mitä isänmaalla suinkin oli,\ntulivat käytäntöön. Ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle\nvaatimuksensa, jotka koskivat väkeä, sotatarpeita ja sielullista\nvoimaa.\n\nliittolaisiimme vaikutimme samaan suuntaan, mikäli voimme.\nItävalta-Unkari oli jo koroittanut nostoväkiasevelvollisuutensa\n55:nteen, Turkki asevelvollisuutensa 50:nteen ikävuoteen ja siten\nainakin paperilla käyttänyt ihmisvoimansa viimeiseen saakka.\n\nNäissä oloissa ylimmän armeijanjohdon täytyi enemmän kuin koskaan\najatella, miten se vallatuista alueista saisi lisävoimia.\n\nNämä olivat ylimmän armeijanjohdon ratkaisevat tulevaisuuden vekselit.\n\nAmiraaliesikunnan päällikkö vaati ryhtymistä rajoittamattomaan\nsukellussotaan, jonka tuli saartoalueella kohdistua puolueettomiinkin\nlaivoihin. Se oli tehokkain apu, mitä laivasto saattoi antaa armeijalle\nsen raskaassa taistelussa. Epätietoista oli, vieläkö vihollisen\nsotavoimat toisen kerran antautuisivat taisteluun; yritys, joka\nelokuussa tehtiin sen aikaan saamiseksi, jäi tuloksettomaksi.\nVihollisen miinasulut rajoittivat yhä enemmän avomerilaivastomme\nliikuntovapautta ja vaikeuttivat sen käyttämistä. Valtiokanslerin\npyynnöstä otettiin kysymys rajoittamattomasta sukellussodasta jo\nelokuun 30:ntenä puheeksi. Kenraalisotamarsalkalle ja minulle oli\ntärkeätä, ettei laivasto, joka oli puolustuslaitoksemme osa,\nkansaintaistelussa ollut suorastaan joutilaana. Armeija ei saanut siltä\nriittävästi tukea vielä sen kautta, että se piti Itämeren vapaana ja\nettä merisotaväki taisteli Flanderissa; ententen laivasto oli sen\nsodankäynnille ratkaisevasti apuna. Valitimme mitä syvimmin, ettemme\nvoineet kannattaa rajatonta sukellussotaa, siitä kun valtiokanslerin\nmielestä olisi voinut olla seurauksena, että Hollanti ja Tanska ehkä\nolisivat ryhtyneet sotaan; suojaksemme näitä molempia valtoja vastaan\nmeiltä ei olisi liiennyt ainoatakaan miestä. Ne olisivat voineet\narmeijoillaan, joilta tosin puuttui sotakokemusta, marssia Saksaan ja\nantaa meille surmaniskun. Meidät olisi voitettu, ennenkuin ne\nrajattoman sukellussodan vaikutukset, joita laivasto lupasi, olisivat\ntulleet näkyviin.\n\nMielipiteiden vaihdosta oli kuitenkin seurauksena, että ryhdyimme\nuudelleen harkitsemaan rajasuhteitamme Tanskaan ja Hollantiin.\nHampurissa oleva pohjoinen ylikomento sai käskyn ryhtyä Tanskan ja\nHollannin rajoille rakentamaan asemia. Brysselissä oleva\nkenraalikuvernööri sai käskyn kiirehtiä, mikäli häneltä työvoimia\nriitti, Belgian pohjoisrajalla jo heikolle alulle pantua asemain\nrakentamista.\n\n\nII.\n\nLänsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla\nei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli\ntoivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä\npäivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja\ntoisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.\n\nVerdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema\noli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään,\nsitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat\nvoimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat\nmoisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten\nvälimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys\nantoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti\neteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon\naikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko\nyritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain\nkannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.\n\nRyhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla\nja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se\nkuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan\ntasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin\nnähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin.\nOlimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan\netumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen\npommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen\nsuojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin\nkuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein\noli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja\nsielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä\nasemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava,\njotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta\noli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia.\nYhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla.\nTykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi\njätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin\ntaistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi\nentisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli\nseurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla\nmuodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo\ntehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.\n\nAmpumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä\nsotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne\narmeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin,\nmitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin\ntuskallinen tehtävä.\n\nLänsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut\naavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen\nselvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua\ntaistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne\nitään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme\nRomaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin\nmahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli\njärjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin\nkuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan\nhankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä\nvastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai\nuuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa\ntappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää\nuuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla\nasema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat\njo heinäkuussa perääntyneet Asigon--Arsieron pohjoispuolella oleville\nkukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta\ntäytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen\neteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet\nitalialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima\nja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo\nensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja\ntekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista\nei tämä itsessään ollut.\n\nKenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa\nsaksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt\nseuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä\njatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli\ntähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla\nentisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme\ntaisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin\narmeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.\n\nArkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut\npysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.\n\nRomaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen.\nEteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja\nMoldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja\nse voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.\n\nItävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt\nmitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi.\nRautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky\nerinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella,\nettei romaanialaisia \"ärsytettäisi\". Levollisesti oli Itävalta-Unkari\nkatsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia\nSiebenbürgenin puolelle aivan rajalle.\n\nSinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja\nkaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi\nammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla\nromaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa\nmyöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai\nmiekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen\nvallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian\nromaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos\nromaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua\nKaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja\nBalkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.\n\nMeidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja\nidässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan,\nsamalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä\nlähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä\ntakasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn\nsuoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen\narmeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat\nolleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä\nvapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan\nviivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman\nylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin\npaikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia\ndivisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen\nnähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun,\noli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin,\nsitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.\n\nAikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden\npuolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan.\nSe oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin\nMaros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta,\nvaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun,\nkuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn\nsotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman\nylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin\njäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian\nkanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut\nkäsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten,\nitävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen\nylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan\nlänsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja\nkokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi,\nRustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu\nsekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto\nsamassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia\njoukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen\nsaakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista\ndivisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla\npäivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.\n\nBulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki\nolivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti\nsodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä\ntämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta\navustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian\nrintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista\nvarovaisuutta.\n\nVälipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten\nkanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan\njoukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad\noli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti\nhuojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä\nolisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio\njoko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten\ntunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä\ntapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka\nv. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme\nkenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten\ntorjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu\nsuunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla\nkysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan\nSiebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat\nsitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui\nvain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä\nvastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui\ntuumaan.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka\nPohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja\nvaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.\n\n\nIII.\n\nBulgaarian armeijan pääosa seisoi asemissaan Kreikan alueen rajalla. Se\noli vahvistettu saksalaisilla komentoviranomaisilla, jota paitsi se oli\nsaanut likimain yhden saksalaisen divisioonan ja muita saksalaisia\njoukkoja, etupäässä tykistö- ja konekivääri-, kaukopuhelu- ja\nlentäjäosastoja. Bulgaaria sai sitä paitsi meiltä ja melkoista\nvähemmässä määrässä Itävalta-Unkarilta rahaa ja runsaasti sotatarpeita.\nBulgaarian rautateiden kuljetuskyky oli pieni. Meidän täytyi\nehdottomasti korjata niitä, jotta saisimme liikenteen parempaan\nkuntoon.\n\nEntente oli vienyt Salonikiin uudelleen muodostetun Serbian armeijan ja\nomiakin voimiaan, mutta jäänyt toimettomaksi. Kenraali Sarail oli\nryhtynyt ylijohtoon ja alkanut toimensa tekemällä Kreikalle\nhäikäilemätöntä väkivaltaa ja perustamalla kreikkalaisia\nVenizeloksen-joukkoja. Albaniassa oli ollut keväästä alkaen\nitävaltalais-unkarilaisia sotavoimia Ohrida-järven länsipuolella,\nBeratin eteläpuolella ja Vojusan alajuoksulla. Italialaiset olivat\nvallanneet Valonan ja ulottivat siltaansa Pohjois-Epeirosta kohti,\njonka Kreikka oli alueeseensa liittänyt. Ententen rintama ei ollut\nkuitenkaan vielä Egean meren ja Adrian meren välillä yhtenäinen.\nKreikan kanssa oli Koritsan kautta vielä sangen vaikeakulkuinen yhteys.\nSillä ei ollut mitään merkitystä. Kreikka oli lujasti ententen käsissä\nja kaikkiin elinkysymyksiinsä nähden siitä siihen määrään riippuvainen,\nettei kukaan saattanut täydellä todella ajatella, että se voitaisiin\nmeidän puolellemme taivuttaa.\n\nBulgaarian armeija ja Bulgaaria itse olivat taipuvaisia käymään sotaa\nniin kauan kuin se edisti maan erikoispyrkimyksiä, jotka tähtäsivät\nsuurvalta-asemaan Balkanin niemimaalla. Sitä varten taisteli Bulgaarian\narmeija, joka tosin ei vielä ollut toipunut molempain edellisten\nBalkanin sotain jälkivaikutuksista. Ei ollut otaksuttavaa, että\nBulgaaria suostuisi sotatoimiin millään muulla neliliiton\nsotanäyttämöllä.\n\nKun Turkki v. 1914 liittyi Saksaan, oli Bulgaaria puolueettomuutensa\nhinnaksi saanut Maritsan oikealla rannalla olevan turkkilaisen alueen\nja vasemmalta rannalta kymmenen kilometriä leveän kaistaleen\nAdrianopolista mereen saakka. Palkaksi siitä, että se ryhtyi sotaan\nSerbiaa vastaan, se oli vaatinut maa-alueita Serbian kustannuksella, ja\nsiinä tapauksessa, että Romaaniakin yhtyisi sotaan, niin sanotun\nbulgaarilaisen Dobrudshan, jonka se Bukarestin rauhassa 1913 oli\nluovuttanut Romaanialle. Sopimukset, jotka syksyllä 1915 oli tehty\nsaksalaisen ja itävalta-unkarilaisen sotaväen lähettämisestä, olivat\ntarkoittaneet vain sotaretkeä Serbiaa vastaan ja nyt menettäneet\nmerkityksensä. Itävalta-Unkari ja Bulgaaria olivat saaneet\nhallittavakseen silloin valloitetun alueen. Raja kulki pääpiirteissään\nMoravaa pitkin suusta ylöspäin Pristinaan, Prizreniin ja sitten Driniä\nylöspäin.\n\n11:nellä saksalaisella armeijan ylikomennolla oli käskyvalta Makedonian\nrintamalla Vardarin molemmin puolin olevalla kappaleella; siellä oli\nsuurin osa saksalaisista joukoista, toisia kuitenkin rintaman muillakin\nosilla. Nishissä oli etappitarkastus. Emme olleet Serbian alueesta\npidättäneet itsellemme omaa etappialuetta. Vain sikäläiset radat olivat\nhallinnossamme. Valtiollisia vaikeuksia ehkä täten vältettiin, mutta\nsaksalaisille joukoille tämän vaatimattomuuden ehdottomasti täytyi\ntuottaa häiriöitä. Bulgaarian armeijaan kuuluvina he eivät saaneet\nkokea semmoista avuliaisuutta, kuin ne kaukana kotimaastaan tietenkin\nolisivat voineet odottaa ja mihin Bulgaaria monessa suhteessa oli\nnimenomaan sitoutunutkin. Velvollisuutensa käsittävä saksalainen\nsotamies taisteli Makedonian rintamalla yhtä uskollisesti kuin lännessä\nja idässäkin. Hän tiesi, että hän Balkanin niemimaallakin puolusti\nkotimaataan. Bulgaarian kansa ja Bulgaarian armeija eivät olleet\nmoiseen korkeaan katsantotapaan kypsät. Ne eivät kyenneet sitä\nkäsittämään vielä sittenkään, kun saksalaiset joukot vietiin Makedonian\nrintamalta taistelemaan toisaalla ratkaisusta.\n\nJo ennenkuin romaanialainen rajuilma puhkesi valloilleen, oli\nBulgaarian ylin armeijanjohto päättänyt tehdä hyökkäyksen Salonikin\nsuuntaan. Hyökkäys oli sotilaallisesti paikallaan. Bulgaarian armeijan\nvasen sivusta oli melkoista turvallisemmassa asemassa Struman luona,\njossa se sai tukea merestä, kuin nykyisissä asemissaan pitkin rajaa.\nStruman itäpuolisen alueen valtaus tapahtui elokuun 27:nteen päivään\nmennessä ilman sanottavaa taistelua. Siellä oleva IV kreikkalainen\narmeijaosasto ei tehnyt vastarintaa, vaan salli kaikessa rauhassa\nbulgaarialaisten joukkojen kulkea ohitseen. Se jäi Draman ja Kavalan\nseuduille. Ylin armeijanjohto antoi paikalla saksalaiselle\nyhdysside-upseerille käskyn, että hänen piti ottaa kreikkalaiset joukot\nhuostaansa. Tuota pikaa ne antautuivatkin meille ja lähetettiin\nGörlitziin, jonne ne omalla suostumuksellaan suljettiin. Bulgaarian\narmeijan selkäpuolella oli täten saatu aikaan tarvittava selvyys.\nStruman rannalla seisoi entente. Bulgaarialaiset eivät sen koommin\nedenneet, heidän päähyökkäyksensä Florinan kautta oli sillä välin\nmennyt myttyyn. Bulgaarialaiset olivat täällä elokuun 19:ntenä\nkulkeneet Kreikan rajan yli valloittaakseen ensinnäkin Florinan\nitäpuolelta Malka Nidzen kukkularyhmän, jota serbialaiset puolustivat.\nEtumaiset vuoret vallattiin yllätyksellä, mutta päähyökkäyksen\nserbialaiset torjuivat voimallisella vastahyökkäyksellä.\nBulgaarialaisten tappiot olivat suuret. Bulgaarialaisten hyökkäys meni\nmyttyyn ja heidän urheutensa lannistui. Bulgaarian tsaari ja\nRadoslavov, jotka syyskuun alussa kävivät Plessissä, valittivat ja\ntahtoivat saada saksalaisia joukkoja. Hallituksemme puolusteli tätä\nmeille hartaasti, samoin kuin sen velankin anteeksiantoa, joka\nBulgaarialla oli Saksalle; se oli kysymys, josta en silloin vielä ollut\nensinkään selvillä ja joka ei vähääkään kuulunut minulle.\n\nOlisi ollut sodan terveitä periaatteita vastaan, jos nyt olisimme\nsuostuneet Bulgaarian pyyntöön ja lähettäneet avuksi saksalaisia\njoukkoja. Siebenbürgenissä oli parhaillaan vireillä sellaista, joka oli\nkoko sodankäynnille paljon tärkeämpää. Ylin armeijanjohto epäsi\navunlähetyksen. Saatoin todeta, ettei kulkuyhteys Vardarin laaksosta\nMonastirin tasangolle mitenkään riittänyt siihen, että siellä oleville\njoukoille olisi voitu lähettää likimainkaan, mitä ne tarvitsivat. Olisi\nollut väärin lähettää sinne vielä lisää joukkoja. Täälläkin oli siis\naluksi saatava aikaan terveet olot, vaikkapa bulgaarialaiset\nmenettäisivätkin kappaleen maata; siihenkin oli nyt tyytyminen.\nEmme voineet käyttää kaikkeen saksalaisiakaan joukkoja. Mutta\nylin armeijanjohto auttoi niinkuin asema salli. Saksalainen\narmeijan-ylikomento siirrettiin Vardarilta oikealle siivelle, olemaan\ntakeena siitä, että taktillinen johto oli oikea ja että selkäpuolen\nyhteyksiä olojen vaatimusten mukaisesti parannettiin. Saksalaisten\nrautatie- ja työjoukkojen tuli ottaa taitaviin käsiinsä työt tässä\nylenmäärin vaikeassa vuorimaassa ja käyttää pitkät kuukaudet sen\nsuorittamiseen jäljestäpäin, mikä olisi pitänyt tehdä jo ennen\nhyökkäystä Florinaan.\n\nBulgaarialaisten ylipäällikkö oli kenraali Jekov. Hän oli uskollinen\nliittolainen, mutta häneltä puuttui ne etevät johtajaominaisuudet,\njoita uudenaikainen sota vaatii, sitä paitsi olivat hänen opintonsa\nvajanaiset. Vaikka hänen oma luonteensa olikin moitteeton, ei hän\nkuitenkaan ollut siksi tarmokas, että olisi kyennyt Bulgaarian\narmeijasta poistamaan eräitä sangen painavia epäkohtia; hän sekaantui\nahtaaseen puoluepolitiikkaan ja sen vuoksi unohti sodan. Hänen\nsilloinen yleisesikunnanpäällikkönsä, kenraali Lukov, oli\najatuksenjuoksultaan epäselvä ja juonitteleva, ja syypää maansa ja\nneliliiton onnettomuuteen.\n\nBulgaarian kansan sieluntilasta, psyykestä, minun oli vaikea päästä\nselville. Minusta kansa näytti natsionalistiselta ja halukkaalta\ntaistelemaan johtovallastaan Balkanilla.\n\nRadoslavov lyöttäytyi Saksaan sisäisestä vakaumuksesta. Liiton mukana\nhän pysyi pystyssä tai kukistui. Vaatimuksissaan Saksalta ja\nsuurbulgaarialaisessa politiikassaan hän oli erinomaisen itsepintainen\nja antoi kaikille tämänkaltaisille pyrinnöille täyden vallan\nkäyttääkseen sitten kansantahtoa meitä vastaan. Tällöin hän ei\najatellut, kuinka suuresti hän siten mahdollisissa rauhanneuvotteluissa\nvaikeuttaisi omaa asemaansa. Eikä hän antanut kansalleen tietoja sodan\nvälttämättömiin vaatimuksiin nähden, ehkei hän itsekään niitä oikein\nkäsittänyt.\n\nTsaari niinikään seisoi lujana liiton pohjalla. Hän oli erinomaisen\nälykäs mies, mutta enemmän taitavain neuvottelujen kuin toimen mies.\nPiti mielellään tulessa useata rautaa ja luuli voivansa lykätä\nratkaisuja tuonnemmaksi. Opittuaan bulgaarialaisia erinomaisen\ntaitavasti käsittelemään, hän oli rauhan aikana tullut tällä toimeen,\nmutta sodassa se ei enää riittänyt. Etenkin oli minusta valitettavaa,\nettei hän ollut sotilas ja ettei hänellä armeijaansa ollut sitä\nvaikutusta, kuin korkea asema häneltä vaati.\n\nKruununprinssi Boris, joka oli isältään saanut mallikelpoisen\nkasvatuksen, oli kokonaan sotilasluonne ja paljon kypsyneempi kuin\nhänen nuoren ikänsä perusteella saattoi olettaa. Hänen selvä katseensa\nkäsitti sodan välttämättömät vaatimukset. Bulgaariassa olevat\nkomentoviranomaiset olivat hänen kanssaan mielellään tekemisissä samoin\nkuin minäkin. Parempaa hallitsijaa tuon kansan on mahdoton saada.\n\n\nIV.\n\nTurkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin\nniemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja\nSaksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen\nselvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla\nsotatantereilla.\n\nTosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja\nvarustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun\nlopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen\ndivisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka\nLiman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin\nja Vähän Aasian suojeleminen.\n\nEnglantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta.\nInnokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja\nvesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle,\nsaattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan.\nTurkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia.\nEnglantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa\nkaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai\nmyöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.\n\nKummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi\ntodella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin\nturkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi\nenglantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin\nvälillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä\ntuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan\nPalestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne\nlähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja,\njoita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen\nAasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä.\nMutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.\n\nTurkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja,\njoilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.\n\nVähän Aasian itäosissa, Trapezuntin--Erzingjanin--Mushin linjan\nlänsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset\nvastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä\nnäyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt\nselville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu\nVenäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä\nsotanäyttämö siksi hankala.\n\nTurkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut\nBalkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka\noli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen\nanatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki\nsai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa.\nJoukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta\noli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute\nvarsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha\ndivisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli\nmahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas\njoutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai\nRomaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos\nne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä\nsaksalainen vakavuus oli pannut päähän.\n\nPaitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä\nsotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain\nkovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin\nsiellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja\nMesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin\nrajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat\nvarustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän\nmerkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa\nlähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.\n\nTurkin hallituksen kanta muita kansallisuuksia kohtaan pysyi jyrkkänä.\n\nHuolimatta kehoituksistani ei Turkki ryhtynyt vakaviin toimiin entisen\naraabilaispolitiikkansa muuttamiseksi. Ehkä jo olikin liian myöhä.\nEnglannin raha teki loput. Araabialaiset kääntyivät yhä jyrkemmin\nTurkkia vastaan. Ihme oli, että Turkki melkein sodan loppuun saakka\npiti puoliaan Hedshasin radalla ja Medinassa.\n\nEnverkin saapui jo syyskuun alussa Plessiin. Hän oli suurisuuntainen\nmies ja teki harvinaisen vaikutuksen. Hän oli Saksan uskollinen ystävä.\nLämmin myötätunto yhdisti minut häneen. Sodankäyntiin nähden hänellä\noli sotilaallista ymmärrystä. Mutta häneltä puuttui perustaa ja\ntyöaseet; samoin kouluutus. Hänen suuret sotilaalliset lahjansa eivät\npäässeet oikeuksiinsa. Turkkilaisten joukkojen lähettäminen Galitsiaan\nja Romaaniaa vastaan johtui hänen oikeasta sotilaallisesta tunteestaan.\nToiselta puolen hän vaati sotatarpeita semmoiset määrät, että niitä\nolisi ollut aivan mahdoton toimittaa perille. Suurin osa Sofian\nkautta Turkkiin menevistä junista käytettiin hiilen kuljetukseen\nYlä-Schlesiasta Konstantinopoliin. Pyysin Enveriä, pyysin Talaatia,\njoka oli sangen huomattava mies, ja muita turkkilaisia viranomaisia,\njotka kävivät luonamme, jos kuinka moneen kertaan edistämään\nhiilenkaivamista, joka näytti täysin mahdolliselta. Siten he olisivat\nsaaneet tilaa sotatarpeiden kuljetukselle. Olen heidän kanssaan\nkeskustellut rautateiden suuresta merkityksestä sodankäynnille ja\nosoittanut, kuinka Turkki voisi auttaa itseään. Osakseni ei tullut\npaljoa ymmärtämystä, ainakaan ei neuvojani otettu varteen. Mutta siitä\nhuolimatta yhä vain vaadittiin, vaikkei voinutkaan olla näkemättä,\nettei vaatimuksia otettaisi varteen. Turkki ei puolestaan tehnyt\ntodellisuudessa mitään vuorikaivostensa ja rautateittänsä hyväksi.\n\nKonstantinopolissa valta oli lujasti nuorturkkilaisten käsissä.\n\nVäestö pysyi syrjässä.\n\nTurkin tila ei minun ryhtyessäni toimeeni suinkaan näyttänyt\nilahduttavalta, minun täytyi huolella ajatella Mesopotamiaa ja\nPalestiinaa.\n\n\nV.\n\nMeidän ja liittolaistemme välinen ajatuksenvaihto tapahtui\nmolemmin puolin sotilasasiamiesten välityksellä, milloin ei\nsuoranainen keskustelu ollut mahdollinen. Molemminpuolista yhteyttä\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa välitti saksalainen\nkenraali v. Cramon, joka hoiti erinomaisella taidolla ja suurella\nhenkilökohtaisella hienotunteisuudella useinkin vaikeata tehtävätään.\nHänen ansiostaan suhteemme Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoon\nkävivät yhä luottavammiksi. Itävalta-Unkarin sotilasasiamies Saksan\nsuuressa päämajassa, sotamarsalkkaluutnantti v. Klepsch, ei joutunut\nsamassa määrin etualalle. Hänkin oli erinomaisen sovelias henkilö, joka\npiti aina huolta siitä, ettei väärinkäsityksiä syntynyt, ja oli aina\nvalmis toimimaan rikkomattoman aseveljeyden hengessä.\n\nKeskusteluitamme Bulgaarian kanssa välitti etupäässä eversti, myöhemmin\nkenraali Gantshev, joka oli Bulgaarian sotilasasiamies luonamme.\nErinomaisen älykäs ja tottunut mies, joka edusti taitavasti Bulgaarian\netuja, pitäen samalla kuitenkin silmällä suuriakin näkökohtia. Hän oli\nliiton uskollinen kannattaja. Myöhemmin hän seurasi kuninkaallista\nherraansa hänen erottuaan Saksaan. Saksan sotilasasiamies Sofiassa,\neversti v. Massow, jota tsaari piti suuressa arvossa, sai usein puuttua\nasioihin ja tuon tuostakin tasoittaa soraääniä, joita bulgaarialaisille\nominainen luonnonlaatu helposti aiheutti.\n\nTurkin sotilasvaltuutettu, kenraaliluutnantti Zeki pasha, oli\nylhäismielinen osmani ja Saksan luotettava ystävä, joka edusti\narmeijaansa erinomaisen tahdikkaasti ja taitavasti. Saksan edustaja\nKonstantinopolissa, kenraali v. Lossow, oli erikoisen perehtynyt Turkin\noloihin ja Enverin persoonallinen ystävä. Asiain luonteen mukaista oli,\nettä käännyimme usein hänen puoleensa. Kun Turkin ylimmässä\narmeijanjohdossa saksalainen oli yleisesikunnan päällikkönä -- ensin\nkenraali Bronsart v. Schellendorf, sitten kenraali v. Seeckt --\nmuodostui yhteytemme sen kanssa erikoisen luottavaksi.\n\nKenraalisotamarsalkan ja minun tullessa Plessiin oli parhaillaan\nharkinnan alaisena kysymys yhteisestä sodanjohdosta neliliitolle\ntaktillis-strateegisella alalla; minä kannatin sitä lämpimästi ja\nminulle tuotti tyydytystä, kun siitä pian tuli tosi. Hänen\nMajesteetilleen keisarille tuli kuulumaan viimeinen ratkaisu,\nkenraalisotamarsalkka sai määrätä \"toimeksi saaneena\". Käytännössä\njohto oli rajoitettu; meiltä puuttui selvä käsitys liittolaistemme\narmeijain sisäisestä arvosta, emmekä siitä syystä esim. voineet\nmäärätä, että Itävallan rajalle Italiaa vastaan oli jätettävä vain niin\nja niin monta divisioonaa. Käytännössä olivat molemminpuoliset\nvälipuheet tarpeen; ja nämä välipuheet takasivat joka tapauksessa\nSaksan ylimmälle armeijanjohdolle jonkinlaisen arvovallan, joka\nosoittautui hyödylliseksi.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä siis olennaisella tavalla johdimme sotaa\nlänsi- ja itärintamalla Dobrudshaa myöten etelässä. Siitä, miten\nsotaa Romaaniaa vastaan oli käytävä, oli meidän sovittava\nliittolaistemme, ensi sijassa Itävalta-Unkarin kanssa. Teschenissä\nolevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alle kuuluivat\narkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä ja ne joukot, joita parhaillaan\nsaapui Siebenbürgeniin. Mutta ne olivat niin riippuvaiset niistä\ntoimenpiteistä, joihin meidän tuli ryhtyä, ettei se todellisuudessa\nmuuttanut ylimmän armeijanjohdon suorittamaa yhtenäistä johtotyötä.\n\nItalian ja Albanian rintamat olivat yksinomaan kenraali v. Conradin\ntyöalana.\n\nMakedonian rintaman, Bulgaarian ja Turkin olot vaativat mitä\nsuurimmassa määrässä huomiotamme, mutta niihin nähden emme voineet\ntoimia ratkaisevina tekijöinä.\n\nYhteisen sodanjohdon perustamisesta johtui myös, että liittoutuneiden\nylimmät armeijanjohdot kääntyivät meidän puoleemme, milloin niiden\nkesken esiintyi erimielisyyksiä. Bulgaarian ylin armeijanjohto antautui\nBalkanin asioissa hyvin vastahakoisesti tekemisiin Turkin ja\nItävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon kanssa ja nämäkin keskustelivat\nmieluummin meidän kuin Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon kanssa.\n\n\nVI.\n\nHänen Majesteettinsa Keisari oli ylin sotaherra. Hänelle kuului\narmeijan ja laivaston korkein komentovalta. Armeijain ja laivaston\nylipäälliköt olivat hänen alaisiaan.\n\nToimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö johti sotatoimia\nitsenäisesti Hänen Majesteettinsa tahdosta; ratkaiseviin päätöksiin\nvaadittiin keisarin hyväksyminen. Komentovaltaa hänellä ei ollut.\n\nKeisari siis oli ylimmän armeijanjohdon päämies. Kun muistelmissani\nkäytän tätä nimitystä ahtaammassa, toimivan armeijan yleisesikunnan\nmerkityksessä, noudatan yleistä, vaikka tosin erehdyttävää\nkielenkäyttöä.\n\nAmiraaliesikunnan päällikkö oli merisodan johdon edustajana\nsamanarvoinen kuin toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö.\nMerisodan käyntiin nähden hänellä oli samat oikeudet ja velvollisuudet\nkuin tälläkin. Yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan yhteistyö on aina\nsujunut hyvin.\n\nBrüsselin ja Varsovan kenraalikuvernöörit kuuluivat suoraan keisarin\nkäskyvallan alle ja politiikkaansa nähden ne olivat riippuvaiset\nvaltiokanslerista. Sotilaallisissa asioissa ne noudattivat ylimmän\narmeijanjohdon toivomuksia -- kerrankin oli Hänen Majesteettinsa käsky\ntarpeen, kun oli Varsovan kenraalikuvernöörin alueelta saatava hevosia.\n\nMuu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän\narmeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia\nvaltiaita olivat armeijan-ylikomennot.\n\nPreussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat\nmeidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa\npäämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat\nedustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin\nedustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen\njälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit\nv. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti\nHolland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona\nmiehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu\nvälttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa\ntai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen\nniskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen\nkerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta.\nHenkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava.\nNäiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin.\nHeidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin\npuolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt\neroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät\nvelvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia\ndivisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama\ntunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät\nmuodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta\narmeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn\nonnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin\njoukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.\n\nPreussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf;\nlämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.\n\nSotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat\nminulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan\npakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset\nmiehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät\nvoittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta\ntuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.\n\nSijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut\ntekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät\nylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa\nkoskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat\nsotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat\nperustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen\nollut näin.\n\nPreussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan\nvoitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut\nentistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa\nvaltiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi\nkotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti\nalueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä\nyritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä.\nKomentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään\nvaltakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain\njohdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri\nkohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus\nyhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa\nmuussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi\nolisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja\nkäsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä\naikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin,\nsitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain\nkenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki,\njoka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla\nhyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.\n\nSotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain\nkeisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän\narmeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä\nviranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se\nmuodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella.\nArmeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin\nmielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet\nylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin\nnähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä\nritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että\nsotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan\ntunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita.\nNyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä\nriittävästi asettanut esiin lujia luonteita.\n\nRitarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava\nliian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin.\nNiihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä.\nValitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat\nritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän\narmeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki\nhyväksytyksi.\n\nSiirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin\nkäsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut\nläheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v.\nSchlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen\nsotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei\nole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä,\njonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin\nkorkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa\nmäärin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään\ntapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme\nhyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään\nvastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia\nvastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja,\njotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen\nseurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa\ntoimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti.\nEn näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito\nsiirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy.\nItä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan\nRufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella\naina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta\nvieraassa maanosassa.\n\nYlin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin\nyhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan\nhallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen\nmasentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä\nsodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi\nvoittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.\n\nSotilaallisten etujen edustus kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä\nsodan aikana ja rauhan solmimista varten tuotti myös monta kosketus- ja\nsamalla hankauskohtaakin.\n\nBerliinissä oleva hallituskoneisto teki ylenmäärin kömpelön\nvaikutuksen.\n\nJaostot työskentelivät liiaksi paljon rinnakkain ilman vähintäkään\nkeskinäistä kosketusta; usein vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki.\nBismarck saattoi saada jaostot onnelliseen yhteistyöhön,\nsodanaikaisille valtiokanslereille se ei ollut mahdollista.\n\nMolemminpuolinen yhteys kävi yksinkertaisemmaksi ja paremmaksi, kun\nvaltiokansleri helmikuusta 1917 alkaen lähetti ylimpään armeijanjohtoon\noman edustajansa, ensimmäisenä alivaltiosihteeri v. Steinin, josta\npuhalsi raikas tuulahdus koko ajan, jonka hän oli luonamme. Syksyllä\n1917 tuli kreivi Limburg-Stirum luoksemme, mies, jonka tottumukseen ja\nrunsaihin tietoihin yhtyi lämmin isänmaallinen mieliala. Seurustelu\nhänen kanssaan tuotti minulle vilpitöntä iloa. Melkein samasta ajasta\nalkaen edusti ylintä armeijanjohtoa valtiokanslerin luona Berliinissä\neversti, myöhemmin kenraali v. Winterfeldt. Hän suoritti vaikean\ntehtävänsä antaumuksella ja hienolla älyllä.\n\nYlimmän armeijanjohdon täytyi lisäksi olla tekemisissä monen muun\nvaltakunnan viraston ja liikenneasioissa suurten liittovaltioittenkin\nhallitusten kanssa. Voimakkaan valtiomahdin puute tuntui kipeästi.\nValtiollinen monimuotoisuutemme kävi tuntuvaksi. Asiaaymmärtävät\nkorkeammat baierilaiset upseerit lausuivat toivomuksen, että\nperustettaisiin valtakunnan-sotaministeriö. Minä en voinut muuta kuin\nkannattaa tätä ajatusta ja pyysin heitä kotimaassaan toimimaan sen\npuolesta.\n\nPäiväjärjestyksessä on nyt Saksan perustuslain yhtenäiseksi tekeminen.\nTapahtukoon se siten, että se on isänmaallemme uusi kehitysaskel,\nälköönkä tällöin unohdettako, mitä Saksa on Preussille ja\nliittovalloille velkaa.\n\nPuolueettomissa valtakunnissa olivat ylimmän armeijanjohdon\nkäytettävinä sotilasattasheet, samoin kuin rauhankin aikana. He\nkuuluivat asianomaisen lähettilään alle eivätkä harjoittaneet\npolitiikkaa. Sotilaallisista asioista he tekivät ilmoituksia suoraan\nyleisesikunnalle, jättäen lähettiläälle jäljennöksen. Tämä\nmenettelymuoto ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Propagandankin\nalalla sotilasattasheet työskentelivät yksissä neuvoin lähettiläiden\nkanssa. Siihen kuuluvat ohjeensa he saivat eversti v. Haefteniltä.\n\nLiittolaisvalloissa sotilasattasheilla oli samanlaiset tehtävät. Hekin\npysyivät erillään politiikasta. Etupäässä he olivat Saksan ylimmän\narmeijanjohdon yhdysside-upseereina liittolaisarmeijain ylikomennoissa.\n\n\nVII.\n\nSyyskuun 5:ntenä kenraalisotamarsalkka ja minä lähdimme länteen\nensimmäiselle matkallemme. Matkustimme Charlevillen kautta, jossa suuri\npäämaja vielä oli, Cambraihen Baierin kruununprinssin Rupprechtin\npäämajaan.\n\nCharlevillen edustalla tervehti meitä kruununprinssi.\nKenraalisotamarsalkan kunniavartiona oli komppania v. Rohrin\nkuuluisasta rynnäkköpataljoonasta. Ensi kerran näin nyt suljetun\nrynnäkköpukuisen joukon, päässä teräskypärä, joka oli osoittautunut\nniin erinomaisen hyödylliseksi. Meille se itärintamalla oli tuntematon.\nKruununprinssi oli erittäin tyytyväinen siihen, että hyökkäys Verduniä\nvastaan oli keskeytetty, siten oli toteutunut, mitä hän jo kauan oli\ntoivonut. Hän kosketteli sitten muita kysymyksiä ja huomautti\nminullekin haluavansa rauhaa; mutta hän ei sanonut minulle, miten se\nolisi saatavissa ententelta.\n\nCharlevillessa kenraalisotamarsalkka kohtasi suuren päämajan herrat.\nYlimmän armeijanjohdon jako kahteen ryhmään ja Plessin ja Charlevillen\nylen pitkä välimatka oli kokonaisuuteen vaikuttanut melko\nhäiritsevästi. Hyvät kaukopuhelin- ja kaukokirjoitus-yhteydet eivät\nvoineet korvata suullista keskustelua. Olisin mielelläni yhdistänyt\npäämajan länteen, en tosin kuitenkaan Charlevilleen, joka oli\nepäedullisella paikalla. Belgiassa ja Ranskassa oli Saksan joukkojen\nkestettävä taistelun koko raskaus sen leppymättömimmässä muodossa. Halu\nolla sitä paikallisesti lähellä oli luonnollinen. Mutta ylimmän\narmeijanjohdon täytyi jäädä Plessiin, sotatoimet Romaaniaa vastaan kun\nedellyttivät läheistä yhteyttä Teschenissä olevan kenraali v. Conradin\nkanssa. Suuri päämaja siirrettiin sen vuoksi itään ja majoitettiin\nPlessiin, Kattowitziin ja muihin paikkoihin.\n\n7:nnen aamupäivällä keskustelimme Cambraissa kiivaan kamppailun\nriehuessa Sommella. Kaikki olivat näiden ylenmäärin ankarain\ntaistelujen vaikutuksen alaisina.\n\nLänsirintaman järjestely ei siihen aikaan ollut onnistunut. Armeijain\nyhdistäminen armeijaryhmiksi ei vielä ollut kehittynyt kyllin pitkälle.\nKruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli syntynyt elokuussa Sommen\ntaistelun vaikutuksesta. Se käsitti nyt Arrasin edustalla olevan 6:nnen\narmeijan, jota kruununprinssi Rupprecht siihen saakka oli itse\nkomentanut, ja molemmat taisteluarmeijat, 1:sen ja 2:sen armeijan,\njoita johtivat kenraalit Fritz v. Below ja v. Gallwitz. Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmä oli vanhempi; se oli muodostettu Reimsin\nluona olevasta 3:nnesta armeijasta, Verdunin edustalla olevasta\n5:nnestä, jota kruununprinssi itse johti, ja Lothringissa ja Elsassissa\nolevista armeijanosista A ja B. Armeijaryhmämuodostuksen ulkopuolella\nolivat 4:s armeija, jota kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua\nAlbrecht johti, sotajoukon oikealla sivustalla ja kenraalieversti v.\nSchubertin johtama 7:s armeija molempain armeijaryhmäin välissä.\nMuutoksiin ei aluksi ryhdytty, 7:s armeija vain liitettiin\nkruununprinssi Rupprechtin johtoon ja pian sen jälkeen muodostettiin\nSaksan kruununprinssiä varten erikoinen armeijaryhmäkomento. Ylimmän\narmeijanjohdon tarvitsi nyt enää antaa käskyjä vain kolmeen paikkaan.\nLänsirintaman järjestelyn täydelliseen uudistukseen oli vasta\ntaistelulevon jälkeen ryhdyttävä.\n\n4:nnen armeijan esikunnanpäällikkö, kenraali Ilse, ja\nkruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmäin\nesikunnanpäälliköt, kenraalit v. Kuhl ja v. Lüttwitz, esittivät\nyleispiirtein rintamaosainsa olot. Eversti v. Lossberg syvällä\nvakavuudellaan ja Bronsart v. Schellendorf vilkkaalla tavallaan\ntäydensivät kenraali v. Kuhlin esitystä Sommen taistelusta kuvaamalla\nsen sisäistä menoa. Tähänastinen alueen menetys ei mielestäni merkinnyt\npaljoa, se voitiin vielä kestää, mutta äärettömän tärkeä oli sitä\nvastoin kysymys, miten se voitaisiin tulevaisuudessa ehkäistä ja\nsamalla sen seurauksena ilmenevä voimamme yhä jatkuva heikontuminen.\nMinun oli voimasuhteista päästävä selvyyteen samoin kuin siitäkin,\nvieläkö taktilliset käsityksemme olivat oikeat. Edellinen oli helppoa,\njälkimmäinen sanomattoman vaikeata. Strateegis-taktillisissa\nkysymyksissä mielipiteet törmäsivät yhteen aivan samalla tavalla kuin\nkaikissa valtiollisissa ja taloudellisissakin kysymyksissä. Tässä\nsuhteessa on yhtä vaikeata vaikuttaa vakuuttavasti; ilmiöt todetaan,\nmutta perussyyt kielletään. Niitä on sen vuoksi vaikea korjata.\nJoukkojen kestävyys on suuri. Niin oli asian laita rauhan aikana, sama\nse on sodassa.\n\nKuva, jonka olin itselleni luonut Verdunin ja Sommen rintaman oloista,\ntäytyi minun nyt kuulemani perustuksella nähdä vielä melkoista\nsynkemmissä väreissä. Ainoa valoisa värisävy oli saksalainen sankarius,\njoka isänmaan puolesta kärsi vaikeinta, mitä kärsiä saattoi. En voi\ntoistaa niitä liikuttavia taistelukuvauksia, jotka kuulin; kauneimman,\nmitä siitä on julkaistu, on eräs karaistuneen hampurilaisen rykmentin\nnuori upseeri kirjoittanut. Siinä on sankariruno suorasanaisessa\nmuodossa.\n\nMinulle selveni, mitä äärettömiä vaatimuksia uusi toimi asetti\nsotamarsalkalle ja minulle ja mitä vaatimuksia me asetimme lännessä\ntaisteleville joukoille ja niiden johdolle heikontaessamme niitä yhä,\njotta kaakossa voisimme ryhtyä hyökkäykseen.\n\nValtava, lentäjien hyvin ohjaama tykistö oli Sommen luona suunnattomin\nammusmäärin nujertanut ja murskannut tykistömme. Jalkaväkemme\npuolustuskyky oli siihen määrään lopussa, että vihollisen\njoukkohyökkäys onnistui. Emme menettäneet vain sielullista\njoustavuutta, vaan suuren verenhukan lisäksi menetimme vielä vankeina\nmelkoisen määrän ja paljon sotatarpeita.\n\nPäällikköjen toiveet keskittyivät siihen vaatimukseen, että oli\nkiireimmiten saatava lisää tykistöä, ampumatarpeita, lentäjiä ja\nilmapalloja sekä paremmat mahdollisuudet miehistön vaihtoon hankkimalla\nenemmän ja ajoissa vereksiä divisioonia ja muita joukkoja. Näiden\nvaatimusten tyydyttäminen kävi helpommaksi sen kautta, että luovuttiin\nhyökkäyksestä Verduniä vastaan; meidän täytyi kuitenkin ottaa lukuun,\nettä siellä edelleenkin menetettäisiin paljon väkeä paljaastaan\npaikallisten olojenkin vuoksi. Mahdollistahan oli, että ranskalainen\nitse ryhtyi linnoituksesta hyökkäämään. Verdun jäi avoimeksi, voimia\nkuluttavaksi mätähaavaksi. Olisi ollut suotavampaa, että asemat olisi\nsiirretty taapäin suppiloalueella. Verdunin taistelun paikallisista\nvaikeuksista minulla ei silloin ollut oikeata käsitystä. Linnoitus\nvaati Sommen ohella yhä vakavaa huomiota; siitä huolimatta 5:nnen\narmeijan täytyi luovuttaa melkoiset määrät tykistöä ja lentäjiä. Muiden\narmeijain suhteen oli meneteltävä häikäilemättömämmin. Niiden tuli\nvenyttää rintamiaan ja vapauttaa taistelurintamaa varten divisioonia,\ntykistöä, lentäjiä ja ilmapalloja. Itsestään selvää on, että sen\njohdosta syntyi heikkoja kohtia; siihen saimme tyytyä, jos mieli kyetä\nSommella puolustukseen. Mutta siihen taas oli pakko; selkäpuolella ei\nollut asemia. Ylin armeijanjohto saattoi lisäksi turvautua muutamiin\nuusiin divisiooniin, jotka vähitellen valmistuivat.\n\nTykistö- ja ilmataistelusuhteiden täytyi vähitellen käydä rintamalla\nsuotuisammiksi, kun annetut määräykset oli pantu toimeen; ammuskysymys\nvain jäi surettavaksi, vaikka riistätinkin toisilta rintamilta\nampumatarpeita.\n\nJos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi\nvähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei\nsen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi\ntoivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden\npysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen\nrakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino.\nAsiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että\nhevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin\nkaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen\nsaakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen\nlisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin\npysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen\nolennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin\nkäyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen\ntehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin\nmäärätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja\nasetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.\n\nNiitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta\nrintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja\nmenolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi\nvielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin\npari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli\nmääräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys\ntehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai\nratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin,\nmitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.\n\nTaktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle\ntykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo\nvihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden\nvuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu\nyleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut\npaljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä,\ntäytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen\nammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi\nliian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin\ntaisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä\noli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien\npäällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja\nilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden\nmuiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa\npääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain\nkäskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen\najatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan\ntuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä\nvarten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.\n\nTykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli\nmieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi\nodottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan\ntiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen\nohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää.\nTykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta\nkäsittämään.\n\nTaistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin\nvielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918,\nmutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät\nvaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme.\nSiihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että\nvihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen\nsaakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin\nvoimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä,\nvaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista.\nJokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä\njalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta\nsielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin;\nvasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren\nmiehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen\ntoimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: \"Jalkaväki kantaa\ntaistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä\nodottaa suurin kunniakin\" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.\n\nJalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut.\nMaata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa,\nkosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen\nsullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa\nvihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään\ntuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään,\non miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa\nantaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja\nsyvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri.\nMutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut\nvielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne.\nKotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään.\nMoisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä -- ja\nolla puhumatta!\n\nSaavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat\ntaistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai\nkenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii\nvanhan ohjesäännön kaunis lause.\n\nEn tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat\naikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja\nsamalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan\nmieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee\njotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia.\nTykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin\nsotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa\nettä hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman\nvankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää\nvääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli\nnoustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase.\nValitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen\ntykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin\non oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman\nyhtäkään niistä.\n\nSe mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja\nvarustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että\njalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi\nkiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena.\nSyvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi\nihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen,\nkäsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä\nja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen\nvastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme\naluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin\nohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista\nsemmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen\noli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia\ntappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain\nvähitellen panna alulle.\n\nKäsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne\nkaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi\nkäyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan\ntakaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt\ntehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan,\noli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin\nkäytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli\nymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan\nvihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos\ntaisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti\nratkaisevaksi.\n\nJalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle\nuudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan\nkivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä\nhuomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan.\nTäyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin\nmoneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain\npitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa\nampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.\n\nVihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa\nmitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä\nliiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää\nyksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos;\nkonekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase.\nJalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka\nkäyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin.\nSe konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian\nraskas.\n\nVoidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan\nsotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia\nkonekiväärijoukkoja -- tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia\nrunkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.\n\nMiinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen\ntaisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli\nedistettävä.\n\nJa vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi,\njommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi\nomaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja\nne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia,\njoita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli\nlausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.\n\nAsemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun\ntähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin\nkäytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset\nsuojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti\nniiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat\nkaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa\nnäkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen\ntykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä,\nhöllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat\nlankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin\nniin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin.\nKevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin\ntaisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala,\nvihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja\nomat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat\npitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni,\nja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää.\nSuurtaistelussa oli niille annettava etusija.\n\nTykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla\nvälttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli\nkäynyt sangen ilmeiseksi.\n\nTähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa\nkääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!\n\nKaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu.\nYleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka\nvälttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka\narmeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta\nkehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan\nmukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme\nkehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon\nottaminen oli velvollisuuteni.\n\nOlen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja\nvarustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä\nsuuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon\nsemmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi\nhelposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa,\ntulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta\nhuomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava.\nVaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla\ntoisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme\nihmishenkiä.\n\nTämä sai minun miettimään kannettavia suojapanssareita. Niitä\njaettiinkin joukoille. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota, ne\nkun olivat liian raskaat.\n\nCambrain keskustelu oli ollut hyödyksi. Syvän vaikutuksen teki näiden\nkokoontuneiden päällikköjen ja esikunnanpäällikköjen hiljainen suuruus.\nLähes kaksi vuotta he olivat nyt lännessä pitäneet puoliaan suurissa\ntorjuntataisteluissa, sillä välin kuin kenraalisotamarsalkka ja minä\nolimme idässä saattaneet voittaa rohkeita hyökkäystaisteluita. Yhä\nvahvemmaksi kävi mielipiteeni, että valtakunnan hallitus oli saatava\nsodalle antamaan, mitä sodalle kuului. Ihmiset, sotatarpeet ja\nsielullinen voima olivat armeijalle elinkysymyksiä. Kuta kauemman sotaa\nkesti, sitä pakottavampana täytyi tämän tulla näkyviin. Kuta enemmän\narmeija vaati, sitä enemmän tuli kotimaankin antaa, sitä suuremmaksi\nkävi valtakunnan hallituksen ja etenkin Preussin sotaministeriön\ntehtävä.\n\nKeskustelun jälkeen kutsuttiin meidät aterialle Baierin kruununprinssin\nluo. Hän oli sotamies velvollisuudentunnosta. Hänen taipumuksensa eivät\nolleet sotilaalliset. Suurella vakavuudella hän hoiti korkeata\nsotilaallista tointaan ja sen tehtäviä ja onkin oivallisten\nyleisesikunnanpäällikköjensä tukemana -- alussa baierilaisen kenraali\nKrafft v. Dellmensingenin ja nyt kenraali v. Kuhlin -- täyttänyt ne\nsuuret vaatimukset, jotka ylipäällikölle on asetettava. Samoin kuin\nSaksan kannatti Baierinkin kruununprinssi sodan lopettamista ilman\nminkäänlaista voittoa, mutta suostuisiko entente siihen, sitä ei\nhänkään tiennyt. Suhteeni Baierin kruununprinssiin oli aina hyvä.\n\nWürttembergin herttua Albrecht, 4:nnen armeijan ylipäällikkö, joka\nniinikään oli läsnä, on jyrkempi sotilasluonne kuin molemmat\nkruununprinssit. Minulla on ollut harvoin ilo häntä tavata, mutta\nerikoisen mielelläni muistelen herätteistä rikasta keskusteluani hänen\nkanssaan. Hän oli persoonallisuus.\n\nIltapäivällä lähdimme Cambraista paluumatkalle Belgian kautta.\nKenraalikuvernööri v. Bissing matkusti jonkun matkaa kerallamme.\nSovimme hänen kanssaan, että miehitysjoukkojamme Belgiassa\nvähennettäisiin; pian tapahtuva joukkojen venyttäminen useissa kohdin\nlänsirintamaa kehoitti pistämään sinne tänne väliin nostoväkijoukkoja.\nSamoin pyysimme häntä auttamaan, kun ryhdyttiin toteuttamaan aiottua\nsotatarpeiden hankintaa.\n\nSeuraavana iltapäivänä keskustelin tästä asiasta matkalla herrain\nDuisbergin ja Krupp v. Bohlen u. Halbachin kanssa. Olin pyytänyt heitä\ntulemaan junalle. Raaka-ainetilanteeseemme nähden he pitivät\nsotatarpeittemme lisäystä aivan mahdollisena, kunhan vain\ntyömieskysymys saataisiin ratkaistuksi.\n\n9:nnen aamulla saavuimme jälleen Plessiin. Olin nyt perehtynyt asemaani\nja tunsin työmaani. Valtava oli se toimiala, joka oli äkkiä minulle\navautunut ja joka minulta vaati paljon semmoista, mikä tähän saakka oli\nollut minulle aivan outoa. Minun täytyi tunkeutua syvälle sodankäynnin\nkoneistoon ja kotimaan elämään, suuriin ja pieniin seikkoihin, ja\nsamalla myös olla selvillä suurien maailmankysymysten probleemeista.\n\nEntiset virkahuoneet -- eräässä ruhtinaallisen linnan\nsiipirakennuksessa -- olivat käyneet liian ahtaiksi; uudet huoneet\nsisustettiin ruhtinas Plessin hallintorakennukseen. Muutimme herra\nNassen, Plessin ruhtinaan omaisuuden hoitajan taloon. Säännöllinen työ\nalkoi.\n\n\nVIII.\n\nEntenten hyökkäystä jatkui syyskuun ja lokakuun ajan ja vielä\nkauemminkin muuttumattomalla voimalla, kuten olikin odotettavaa.\nSyyskuu oli erikoisen kriitillinen kuukausi. Meidän ei ollut helppo\npäästä Siebenbürgenissä alkamaan sotatoimia Romaaniaa vastaan.\n\nSommen taistelu, joka alkoi heinäkuun 1:senä suurisuuntaisella\nmurtoyrityksellä, oli pyrkimyksessään pysyen jatkunut heinäkuun\nkeskivaiheille saakka muuttumattomalla voimalla. Elokuun loppuun saakka\nentente oli taistelurintaman kaikilla osilla ryhtynyt uusiin laajoihin\nhyökkäyksiin mitä suurimpia voimia käyttäen pehmittääkseen meidät\nensinnäkin perinpohjin. Romaanian sodanjulistuksen jälkeen alkoivat\nhyökkäykset jälleen mitä valtavimmalla voimalla ja entente ryhtyi taas\nsuunnitelmallisesti murtoyritykseen. Ne taistelut, joita nyt\ntaisteltiin, kuuluvat koko sodan valtavimpiin ja voittivat käytettyihin\nsotatarve- ja ihmismääriin nähden kaikki entiset hyökkäykset. Jo\nsyyskuun 3:ntena alkoivat rynnäköt Sommen pohjoispuolella ja kestivät\n7:nteen päivään saakka. Vihollinen tunkeutui asemiimme yhä syvemmälle.\nSyyskuun 5:ntenä ranskalainen kävi Sommen eteläpuolellakin hyökkäykseen\nleveällä rintamalla. Me menetimme useita paikkoja.\n\nPohjoisrannalla alkoivat taistelut uudelleen jo 9:ntenä päivänä ja\nkestivät 17:nteen, meidät työnnettiin yhä kauemmas taapäin. Vihollinen\nanasti Ginchyn ja Bouchavesnesin. 17:ntenä päivänä oli etelärannalla\nsuurtaistelun päivä, Berny ja Deniécourt menetettiin. Sommen\neteläpuolella taistelutoiminta hieman lauhtui, mutta vihollisen\ntykkituli jyrisi edelleen. Sommen pohjoispuolella taisteluja jatkui;\n25:ntenä alkoi ankarista otteluista niin rikkaan Sommen taistelun\nvaltavin kamppailu. Tappiomme olivat suuret; vihollinen anasti\nRancourtin, Morvalin, Geudecourtin ja Comblesinkin, josta niin\nkiihkeästi oteltiin. 26:ntena menetettiin Thiepvalin luona kulmaus.\n28:ntena yhä jatkuvat hyökkäykset menivät myttyyn.\n\nJohtajilta ja joukoilta vaadittiin suunnattomia. Cambraissa luvatut\njoukkojen vaihdot ja länsirintamaa varten hahmoteltu vaihtosuunnitelma\neivät enää likimainkaan riittäneet. Divisioonia ja muita joukkoja oli\nnopeammassa tahdissa työnnettävä Sommen rintamalle ja niiden tuli\nkestää siellä kauemmin. Yhä lyhyemmäksi kävi se aika, joka jäi\nvirkistymiseen ja harjoituksiin levollisella rintamanosalla. Joukot\nkuluivat kulumistaan. Kaikki oli äärimmilleen pingoitettu! Plessissä\noli hermojännityksemme valtava, yhä uusia apukeinoja oli keksittävä ja\ntoimeen pantava. Tarvittiin kenraalien v. Gallwitzin, Fritz v. Belowin,\nv. Kuhiin, everstien v. Lossbergin ja Bronsart v. Schellendorfin\nrautaiset hermot mielenmaltin säilymiseen ja saapuvain apujoukkojen\nsuunnitelmalliseen paikoilleen toimittamiseen, jota paitsi heidän\nkaikista vastoinkäymisistä huolimatta vielä piti pitää silmämääränään\ntilanteen parantamistakin. Mutta ennen kaikkea siihen vaadittiin\nsellaisia joukkoja kuin saksalaiset joukot ovat!\n\nLokakuussa hyökkäykset jatkuivat vähentymättömällä voimalla, etenkin\ntaistelutantereen pohjoisella osalla. Vihollisen käyttämät keinot\nkävivät vieläkin voimallisemmiksi; kärsimme tappioita, mutta\npuolustuksen menestyksellinen varmistuminen kävi kuitenkin tuntuvaksi.\n\nSuppiloseudussa Verdunin koillisrintamalla taisteltiin edelleen.\nRanskalainen teki hyökkäyksiä, me pysyimme puolustuskannalla. Joukkomme\nkärsi paljon. Mutta siellä kokonaiskuva ei siitä huolimatta muuttunut.\n\nItalian rintamalla teki Itävalta-Unkari syyskuun 14:nnen ja 17:nnen\npäivän välillä Italian armeijan 7:nnen, lokakuun 9:nnen ja 13:nen\npäivän välillä 8:nnen Isonzo-hyökkäyksen tyhjäksi; uusi hyökkäys oli\nodotettavissa.\n\nMakedonian rintamalla oli entente syyskuun jälkipuoliskolla ryhtynyt\nOstrowo-järven länsipuolella vastahyökkäykseen Florinan suuntaan ja\ntunkenut bulgaarialaiset takaisin ja työntänyt heidät aina heidän\nelokuullisiin lähtöasemiinsa saakka. Minä toivoin, että heillä olisi\nsiellä ennakolta varustetut asemat. Mutta 11:nnen armeijan ylikomento,\njoka sillä välin oli siellä ottanut ylijohdon käsiinsä, antoi minulle\nkylläkin pian päinvastaiset tiedot. Bulgaarialaiset eivät olleet\ntehneet mitään. Tilanne oli tietenkin vakava ja eversti Gantsev valitti\nsangen liikutettuna, kuinka huonon vaikutuksen Monastirin menetys\ntekisi hänen bulgaarialaisiinsa. Miten paljon huonomman vaikutuksen\nvielä hänen bulgaarialaisensa tekivät meihin, sitä hän ei tahtonut\najatella. Heitä ei toistaiseksi voitu auttaa. Mutta minä olin tullut\nsiihen johtopäätökseen, että Bulgaarian armeija oli otettava lujempiin\nkäsiin, ja ehdotin sen vuoksi erikoisen armeijaryhmän muodostamista,\njolla olisi saksalainen ylipäällystö, mutta joka kuuluisi Bulgaarian\nylimmän armeijanjohdon alle. Tämä siihen suostui. Kenraali Otto v.\nBelow lähti esikunnanpäällikkönsä kenraali v. Böckmannin keralla\nKuurinmaalta ja ryhtyi Yskybissä johtamaan uutta armeijaryhmää.\n\nBulgaarian sotajoukon aseina Makedonian lakeudella oli lokakuun\nalkupuoliskolla vakava.\n\nItärintamalla ylin armeijanjohto ensinnäkin koetti toimittaa\nsaksalaisia joukkoja Maros-joen rintamaosalle antamaan siellä\njonkinmoista tukea Itävalta-Unkarin heikolle puolustukselle. Se oli\nensimmäinen, mitä oli tehtävä. Päällikkyyssuhteet sodassa Romaaniaa\nvastaan oli lisäksi järjestettävä selvälle kannalle ja Karpaattien\npohjoispuolellakin uusittava. Kun kenraali v. Conrad piti\ntärkeänä, että itävalta-unkarilainen komentoviranomainen johtaisi\nSiebenbürgenissä, muodostettiin Unkarissa uusi armeijaryhmä, jonka\njohtajaksi arkkiherttua Kaarle tuli ja hänen esikunnanpäällikökseen\nkenraali v. Seeckt.\n\nArkkiherttuan tähänastinen armeijaryhmä, lukuunottamatta Karpaateilla\nolevia joukkoja, joutui kenraali v. Boehm-Ermollin johtoon; samalla hän\npysyi Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan päällikkönä. Täten muodostettu\narmeijaryhmä joutui itärintaman ylipäällikön ylijohdon alaiseksi. Nyt\noli vihdoinkin Karpaattien pohjoispuolella saatu aikaan selvä ja olojen\nvaatimusten mukainen johdonjako, johon jo niin kauan olimme pyrkineet.\nTämä oli nyt käynyt välttämättömän tarpeelliseksi. Kenraali kreivi v.\nBothmerin armeijan saksalaiset divisioonat, joiden kimppuun venäläinen\nherkeämättä ankarasti hyökkäsi ja joita oli pahoin kolhittu, kaipasivat\nvaihtamista semmoisiin itärintaman ylipäällikön vanhalla rintamalla\noleviin divisiooniin, joiden oli tarvinnut vähemmin kestää. Vaihtaminen\noli sangen hidasta työtä, se kun voitiin toimittaa vain juna junalta.\nVoimat olivat kaikkialla niin heikot, ettei jännitetyn sotatilanteen\nvuoksi ollut mahdollista yhdestä paikasta kerrallaan viedä pois\nkokonaisia divisioonia. Tätä oli sitä enemmän kartettava, kun\nitärintaman ylipäällikön täytyi irroittaa yhä uusia voimia Romaaniaa\nvastaan.\n\nArkkiherttua Kaarlen uuden armeijaryhmän alle kuuluivat Karpaateilla\nolevat joukot, jotka yhdistettiin Itävalta-Unkarin 7:nnen\narmeijakomennon johtoon yhdeksi armeijaksi, ynnä lisäksi molemmat\nSiebenbürgenissä muodostettavat armeijat. Pohjoisen, Itävalta-Unkarin\n1:sen armeijan piti kenraali v. Arzin johdolla asettua rintamaan Maros\nVasarhelyn kahden puolen taaksepäin Klausenburgiin saakka, eteläisen\nSaksan 9:nnen armeijan kenraali v. Falkenhaynin johdolla Karlsburgin ja\nMühlbachin välille, heikoin osastoin etelää kohti Orsovaan saakka.\nKenraali v. Falkenhayn sai täällä kaikkein tärkeimmällä kohdalla\ntilaisuuden isänmaan palveluksessa osoittaa joukkojen johtajana\nsotilaallista kykyään.\n\nVenäläinen ahdisti elokuun lopulla ja syyskuun alussa arkkiherttua\nKaarlen silloista armeijaryhmää ankarasti Itä-Galitsiassa ja\nKarpaateilla, mikä sai kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan verkalleen\nvetäytymään Zlota-Lipalta Narajowkan taa ja itävalta-unkarilaisten\njoukkojen peräytymään Karpaateilla yhä kauemmaksi, etenkin Tataarisolan\nseuduilla ja Bukovinan rajalla. Kun Siebenbürgeniin hyökännyttä\nromaanialaista armeijaa vastaan tähdättyjen sotatoimien ensimmäisenä\nedellytyksenä oli tämän rintaman lujittuminen, niin ei ollut muuta\nneuvoa, kuin lähettää vielä ainakin kolme divisioonaa, jotka niin\nankarasti ahdistetusta lännestä olivat tulossa Siebenbürgeniin,\nBoehm-Ermollin ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmiin Dnjestrille ja\nKarpaateille. Verta vuotavalla sydämellä siihen suostuin. Muistan sen\nkatkeruuden, joka minussa silloin pääsi valloilleen Itävalta-Unkarin\narmeijaa kohtaan, kun ajattelin asemaamme lännessä ja idässä ja sitä,\nmitä joukkojemme kaikkialla täytyi aikaan saada. Mutta meidän täytyi\ntoimia, molempain edut olivat yhteiset.\n\nJatkuvan horjunnan jälkeen lujittui sitten rintamamme venäläisiä\nvastaan syyskuun puolivälistä. Uudet, mitä suurimmilla ihmisvoimilla\ntehdyt hyökkäykset Lutzkin länsipuolella Saturtzy--Pustomityn linjaa\nvastaan, Brodyn länsipuolella Graberkan rintamaosaa, Zborowin\nkukkuloita ynnä Brsheshanya ja Narajowkalla olevia asemiamme vastaan\npysyivät joka kerta tuloksettomina. Eikä venäläisillä Karpaateillakaan\ntaisteluissa, joita käytiin Tataari-solassa ja harjanteilla siitä\nkaakkoon Kirlibabaan saakka, enää saksalaisten joukkojen erinomaisen\nvastustuksen vuoksi ollut sanottavaa menestystä. Lokakuun puolivälissä\nei asema kuitenkaan vielä ollut lopullisesti varma, venäläisten\nhyökkäysvoima kun ei vielä suinkaan ollut murrettu. Entisellä\nrohkeudella he edelleen tekivät joukkohyökkäyksiään; missä rohkeutta\npuuttui, siellä autettiin takaapäin konekivääreillä. Halu päästä\nvoitolle Volhyniassa, Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla vaikutti yhä\ntehokkaana käyttövoimana Venäjän armeijan päämajassa.\n\nJoukkojen sijoitus Maros-joelle viivästyi aina syyskuun loppupuolelle\nsaakka. Jos romaanialaiset olisivat toimineet nopeaan, olisivat he\nvoineet kerrassaan mullistaa kaikki. Dobrudshaan hyökänneen\nkenraalisotamarsalkka v. Mackensenin suuri menestys käänsi kuitenkin\nRomaanian armeijan huomion toisaalle. Se odotti sitä paitsi venäläisten\npääsyä Karpaattien yli ja kulki hitaasti kuin etana eteenpäin. Vasemman\nsiipensä se piti alallaan Orsovasta Hermannstadtiin saakka, jossa oli\nvahvanlainen ryhmä. Päävoimat etenivät Kronstadtista ja Moldaun\nrajavuoristosta käsin idästä länteen päin läheisessä kosketuksessa\nvenäläisten vasemman siiven kanssa.\n\nVenäjän ja Romaanian aikomus näyttää olleen laskeutua Unkarin alangolle\nsuljetussa linjassa Karpaattien ja Tonavan välillä. Sitä varten oli\nkuitenkin Karpaattien yli tuotava sangen suuria venäläisvoimia.\nRomaanialaisten olisi sitä varten ollut, tarmokkaasti edeten meidän\njoukkojemme keskitysalueille, avattava venäläisille takaapäin\nKarpaattien ylimenopaikat. He tekivätkin aivan päinvastoin. Suursotaan\nperehtymättömänä romaanialainen ei käyttänytkään mitenkään hyväkseen\nolojen suotuisuutta, jonka meidän divisioonaimme siirtäminen\nDnjestrille ja Karpaateille yhä uudelleen tarjosi. Se eteni tavattoman\nhitaasti ja menetti aikaa. Jokainen päivä oli meille voitto!\nVenäläisetkään eivät menetelleet tarkoituksenmukaisesti; he ryntäilivät\nmieluummin Karpaattien harjanteita vastaan, sen sijaan että olisivat\nMoldaun kautta hyökänneet meidän avoimeen sivustaamme. Romaanian\nosanotto sotaretkeen tapahtui ilman suunnitelmaa. Ei oltu sovittu\nyhteisistä sotatoimista.\n\nKun ensimmäiset lännestä Romaaniaa vastaan lähetetyt saksalaiset joukot\noli ohjattu Itä-Galitsiaan ja Karpaateille, oli meidän Siebenbürgeniin\ntuotava itärintaman ylipäällikön divisioonia. Saimme tyytyä siihen,\nettä rintama heikkeni. Tuskin saatoimme kuitenkaan toivoa, että nämä\njoukot saapuisivat ennen syyskuun puoliväliä Siebenbürgeniin. Unkarin\nhuonot radat viivyttivät osaltaan kuljetusta.\n\nItävalta-unkarilaisiakin joukkoja saapui hitaasti. Kenraali v. Conrad\nei uskaltanut heikontaa Isonzon rintamaa kovin tuntuvasti. Hän luovutti\nTirolista vain muutamia vuoristobrigaadeja. Nämä saattoivat kuitenkin\ntulla perille vasta hyvin myöhään. Tarjosin sen vuoksi Teschenissä\nolevalle ylikomennolle Linsingenin armeijaryhmästä eräitä\nitävalta-unkarilaisia divisioonia, joita ei enää voitu käyttää Venäjän\narmeijaa vastaan. Ne otettiin kiitollisuudella vastaan. Nämä\ndivisioonat täyttivät aukkoja; hyökkäysjoukoiksi niitä tuskin\nkuitenkaan enää voitiin käyttää.\n\nSyyskuun toisella puoliskolla joukkojen sijotus Siebenbürgeniin alkoi\nvähitellen olla taajempaa; mutta vihollisen voimiin verraten joukkomme\nolivat vielä sangen heikot. Niitä ei kaiken kaikkiaan ollut kuin\nmuutamia harvoja divisioonia. Itävalta-Unkarin armeijan taisteluteho\noli pieni. 9:s armeija kykeni kuitenkin hyökkäämään, siinä oli\nsotatoimien painopiste.\n\nKummankin armeijan piti lähteä liikkeelle, heti kun rintamaansijoitus\nsyyskuun lopulla oli päättynyt, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan\nSchässburgin pohjoispuolitse jyrkkään itää kohti, 9:nnen armeijan\nsiten, että sen pääosa kulki Hermannstadtia--Kronstadtia kohti. Oli\nhyökättävä romaanialaisten kimppuun ja työnnettävä heidät takaisin itää\nkohti. 9:nnen armeijan piti kulkea siten, että sen oikea siipi oli\naivan Transsylvanian alppien pohjoisseinässä kiinni, joten se voisi\nkatkaista Siebenbürgenissä olevan romaanialaisen armeijan yhteyden\nValakian kanssa. Itsestään selvää oli, että tällöin oli turvattava\narmeijan oikea sivusta.\n\n9:nnen armeijan kolmen divisioonan sijoittuminen Mühlbachiu tienoille\ntarjosi viholliselle tilaisuuden kiertoliikkeeseen Vulkan- ja\nSzurduk-solista Petrosenyn suunnalta, jos romaanialainen aikoi pyrkiä\nHermannstadtin kautta ja edelleen pohjoista kohti Maros-joen yli. Tämä\nmahdollisuus oli etusijassa otettava lukuun. Oli sen vuoksi tärkeätä,\nettä työntäisimme Petrosenyn luona olevat romaanialaiset takaisin\nvuoriston taa. 19 p:nä tämä onnistui ensinnä paikalle saapuneille\nsaksalaisille joukoille. Kun ne oli kutsuttava pois ja liitettävä\nMühlbachista Hermannstadtia kohti eteneviin joukkoihin, joutuivat solat\nitävalta-unkarilaisten joukkojen puolustettaviksi. Romaanialaiset\nsaattoivat vallata ne uudelleen 25 p:nä, mutta osaksi ne silloin jo\nolivat menettäneet merkityksensä.\n\nRomaanialainen oli 1:sen armeijan kohdalla tunkeutunut Maros-joen\nylemmässä kaarteessa olevaan Görgeny-vuoristoon ja Maros--Vasarhelyn\nyläpuolella tunkenut takaisin jokeen saakka itävalta-unkarilaiset\nvartiot. Kauempana etelässä se oli edennyt likimain Szekely--Udvarhelyn\nseudulle ja idässä Fogarasiin. Hermannstadtin seuduilla oleva ryhmä,\npari kolme divisioonaa, oli jäänyt alalleen. Schässburgin\nja Hermannstadtin välillä oli harvassa linjassa heikkoja\nitävalta-unkarilaisia joukkoja, joiden vahvistuksena oli kolmesta\nratsuväkirykmentistä tähän tarkoitukseen muodostettu Siebenbürgenin\nratsuväkibrigaadi.\n\nSotatoimien piti alkaa sillä, että kenraali v. Falkenhayn löisi\nperinpohjin Hermannstadtin luona olevan ryhmän. Kun Rotenturmin sola\noli saatu suljetuksi, piti molempain armeijain sitten edetä itää kohti.\n\nHermannstadtin tappelu onnistui. Kiertoliikettä suorittaen alppijoukko\nsaapui syyskuun 26 päiväksi Rotenturmin solalle vihollisen selän taa,\njonka jälkeen 9:s armeija teki pääosallaan hyökkäyksen Hermannstadtin\nkahden puolen. Voimamme olivat heikot, taistelu kesti 30:nteen päivään\nsaakka. Romaanialainen puolustautui sitkeästi ja kävi etelästä käsin\nalppijoukonkin kimppuun. Romaanialaisten pääjoukot lähtivät kuitenkin\nliian myöhään liikkeelle eivätkä enää voineet estää sitä, että osa\narmeijasta kärsi Hermannstadtin luona tuhoisan tappion.\n\nAlppijoukko, jonka vahvistukseksi nyt saapui itävalta-unkarilaisia\nvuorijoukkoja, ryhtyi suojelemaan armeijan oikeata sivustaa Rotenturmin\nsolan luona. Kenraali v. Falkenhayn itse lähti viipymättä marssimaan\nitää kohti vuoriston pohjoispuolella. Jotta painostus täällä saataisiin\nvielä vahvemmaksi, vietiin 1:sen armeijan 89:s saksalainen divisioona\nSchässburgin länsipuolitse 9:nnen armeijan viereen; kenraali v. Arz\nlähti samalla liikkeelle. Vihollisen armeijat joutuivat täten\nmarssiessaan yhteen.\n\nRomaanialaisilla oli aluksi keskustassa menestystä. Mutta Fogarasin\neteläpuolella 9:s armeija löi heidät ja työnsi heidät loistavalla\nhyökkäyksellä, jota kesti lokakuun 10:nteen päivään saakka,\nGeister-Waldin ja Kronstadtin kautta tämän kaupungin eteläpuolella\nolevaan vuoristoon Campulungiin, Sinajaan ja Buzauhun saakka. 9:nnen\narmeijan täten aikaansaama painostus oli niin ankara, että\nromaanialainen peräytyi kauempana pohjoisessakin ja Itävalta-Unkarin\n1:nen armeija saattoi vähitellen Altin ja Maroksen lähdeseuduilta\nnousta Moldaun rajavuoristoon.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys romaanialaisia vastaan\noli sillä välin menestynyt hyvin. Dobrudshan rataa Dobriciin\nlähetettiin vain heikkoja joukkoja, kun taas kenraalisotamarsalkka kävi\nmuine voimineen syyskuun ensi päivinä linnoitetun Tutrakanin kimppuun.\nBoden heikon saksalaisen osaston osanotto sai ratkaisevasti aikaan sen,\nettä tulos oli hämmästyttävän hyvä. Suunnilleen kaksi romaanialaista\ndivisioonaa antautui syyskuun 6:ntena lyhyen vastarinnan jälkeen.\nNopealla toiminnalla saatiin Silistriakin 9 p:nä antautumaan. Dobric\noli jo 4 p:nä valloitettu. Tätä kaupunkia kauemmaksi ei ollut\nmahdollinen tunkeutua, romaanialaiset joukot kun täällä saivat tuota\npikaa avukseen yhden venäläisen ja yhden itävalta-unkarilaisista\nsotavangeista muodostetun divisioonan. Sofiassa tunnettiin jonkinmoista\nhuolta siitä, kuinka bulgaarialaiset joukot taistelivat venäläisiä\nvastaan; pelko oli aiheeton. Bulgaarialaiset eivät tehneet venäläisten\nja romaanialaisten välillä eroa, mutta heidän toimi- ja hyökkäyskykynsä\nei ollut suuri. Saksalaiselle ylikomennolle 3:s bulgaarialainen armeija\ntuotti toisinaan paljon huolta.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen nojasi vasemmalla sivustallaan\nsuorastaan Tonavaan ja keskittikin tänne pääpuserruksen. Vihollisen\nvoimat, jotka kokoontuivat linjalle Kara Omer -- 10 km Dobricin\nkoillispuolella -- Oltina-järvi, oli määrä tunkea Mustaa merta kohti.\nVasemmalla siivellä oleva Boden saksalainen osasto mursi nämä asemat\nrohkealla rynnäköllä ja jatkoi työntöä kauemmas Tonavan vartta\nalaspäin. Mutta bulgaarialaiset eivät saapuneet paikalle kyllin\nnopeaan; tosin hekin tekivät hyökkäyksen, mutta vastustaja peräytyi\nsyyskuun 15:ntenä järjestyksessä. 3:s bulgaarialainen armeija oli\npäästänyt käsistään tilaisuuden suureen menestykseen. Vihollinen\nsaattoi uudelleen asettua jo ennen sodan alkua vahvistettuihin\nRasovan--Cobadinun--Tuzlan asemiin.\n\nYrityksistä, joita tehtiin näidenkin asemain valtaamiseksi, oli pian\nluovuttava. Paikalla olevain bulgaarialais-turkkilaisten joukkojen\nhyökkäysvoima ei riittänyt siihen. Selkäpuolen yhteydet oli\njärjestettävä ja varustettava, jotta saataisiin paikalle hyökkäykseen\ntarvittavat ampumatarpeet. Se vaati aikaa.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen pyysi jo syyskuun toisella\npuoliskolla saada yhden saksalaisen divisioonan, ilman sitä hän ei\nvoinut suorittaa hyökkäystä. Toistaiseksi täytyi odottaa, kunnes tämä\npyyntö voitiin ratkaista.\n\nKun valmistukset hyökkäyksen jatkamiseen olivat täydessä käynnissä,\nsaimme äkkiä lokakuun 1:senä Sofiasta sen yllättävän tiedon, että\nromaanialainen oli Rahovon luona Rustshukin koillispuolella vahvoin\nvoimin kulkenut Tonavan yli. Tonavaa suojelevat voimamme olivat heikot,\nmuita joukkoja ei ollut paikalla. Kenraalisotamarsalkka työnsi\nhyökkääjiä vastaan mitä kokoon sai, ja jo lokakuun 3:ntena\nromaanialaisen oli pakko palata takaisin Tonavan pohjoisrannalle.\nItävalta-Unkarin Tonavan-laivasto oli puuttunut tehokkaasti taisteluun.\nMitä Romaanian armeijanjohto oikeastaan tarkoitti tällä yrityksellä,\nsiitä ei ole selvyyttä saatu. Siebenbürgenin ja Dobrudshan tapauksiin\nse ei voinut vaikuttaa.\n\nLokakuun puolivälissä yleistilanne oli parantunut. Länsirintamalla se\npysyi suuressa määrin vakavana, mutta sikäläisten voimain valtavilla\nponnistuksilla pahimmasta ahdingosta päästiin.\n\nItalian rintamalla oli torjuttu kaksi vihollisen voimallista\nhyökkäystä.\n\nMakedoniassa täytyi vielä pelätä tappioita.\n\nRomaanian armeija oli Dobrudshassa ja Siebenbürgenissä saanut tuntuvia\niskuja. Muu itärintama kesti.\n\nEntenten suunnitelma musertaa lopullisesti meidät syksyllä 1916, jolla\nsuunnitelmalla vielä elo- ja syyskuussa näytti olevan hyvät toiveet,\noli nyt toistaiseksi tehty tyhjäksi. Vielä eivät taistelut kaikilla\nrintamilla kuitenkaan olleet päättyneet. Vihollisenko voimat\nkestäisivät kauemmin, vai meidän, sitä emme silloin vielä tienneet,\nkuten nyt tiedämme, luodessamme silmäyksen taapäin. Romaania ei ollut\nvielä lyöty. Nyt olin täysin selvillä siitä, ettemme voisi mitenkään\nelää ja käydä sotaa ilman Romaanian viljaa ja öljyä, vaikka olisimmekin\nGalitsiassa venäläisten käsistä pelastaneet Drohobytshin öljykentät.\n\nSen jälkeen kun sotamarsalkka ja minä olimme tulleet ylimpään\narmeijanjohtoon, olimme astuneet valtavan askeleen eteenpäin ja toinen\naskel oli vielä astuttava; rintamat oli saatava kestämään ja Romaania\noli voitettava, jotta voisimme edelleenkin elää. Vuosi 1917 alkoi,\nennenkuin tämä päämäärä saavutettiin. Mutta silloin emme enää\najatelleet ententen 1916 vuoden suuren rynnistyksen torjuttuja vaaroja,\nvaan tunsimme uusia huolia katsellessamme ylenmäärin vakavaan\ntulevaisuuteen.\n\n\nIX.\n\nToinen yritys, josta meidän täytyi lokakuun keskivaiheilla päättää, oli\nerinomaisen vakava.\n\nOli vaikea antaa Romaanialle isku rajavuorien poikki tai Tonavan yli;\nvielä vaikeampi oli saada kokoon uusia joukkoja sotatoimien jatkamista\nvarten.\n\nOlimme tietysti kaiken aikaa keskenämme harkinneet, miten sotatoimia\nRomaaniaa vastaan oli jatkettava. Edullisin liike oli molempain\narmeijaryhmäin samanaikainen eteneminen, sisäsiipi Galatzia kohti.\nMackensenin armeija etenisi Tonavan suistamoa kohti, Galatzin\nalapuolella, ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä Serethiä kohti,\nGalatzin yläpuolella. Sisempiä sivustoja suojattaisiin. Tuloksena olisi\nollut Romaanian armeijain pääosan tuhoaminen Valakiassa ja alueen\nvaltaus, joka oli erinomaisen rikas juuri niistä sotatarpeista, joita\nmeiltä puuttui. Tämä kaunis suunnitelma oli iskenyt asianomaisten\njohtajain ja minunkin päähäni.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai ajoissa pyytämänsä divisioonan\n-- 217:nnen -- ja saattoi ryhtyä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan\nTuzlan--Cobadinun--Rasovan linjalla ja tunkeutua edelleen Tonavan\nsuistamoon saakka.\n\nSe ankarin hyökkäyksin toimiva vastarinta, jota arkkiherttua Kaarlen\narmeijaryhmä sai kokea rajavuoristossa Orsovasta Bukovinaan saakka,\nosoitti kuitenkin sangen pian, että 9:s ja Itävalta-Unkarin 1:nen\narmeija olivat takertuneet kiinni. Siellä ei hyökkäyksen jatkaminen\nollut mahdollista.\n\nToisia teitä oli keksittävä yleistä sotasuunnitelmaa varten.\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli sen saksalaisen divisioonan\navulla, joka paraillaan oli matkalla, vaikka sen matka edistyikin hyvin\nhitaasti, lyödä vihollinen Dobrudshassa, seurata sitä vain osalla\nsotavoimastaan ja viedä loput Bukarestin eteläpuolella Tonavan yli.\nArkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä piti 9:nnen armeijan kulkea\nTranssylvanian alppien poikki etelää kohti Valakiaan. Kummankin\narmeijan oli sitten koetettava voittaa vihollinen ja pyrittävä\nyhtymään.\n\nEi ollut vielä selvää, kulkisiko kenraalisotamarsalkka v. Mackensen\nTonavan yli Tutrakanin, Rustshukin vai Svistovin kohdalla, ja\nhyökkäisikö kenraali v. Falkenhayn, käyttäen tukikohtanaan Orsovaa,\nSzurdukin vaiko Rotenturmin solan kautta Valakiaan. Ne voimat, jotka\nolivat Romaaniaa vastaan tähän saakka taistelleet, eivät missään\ntapauksessa enää riittäneet. Romaanian armeija oli vahva. Venäjältä\nodotettiin apua. Oli itsestään selvää, että molemmat armeijaryhmät\nhankkivat niin paljon voimia, kuin suinkin kokoon saivat, Valakiaan\nmarssiakseen.\n\nMielelläni olisin lähettänyt kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille ne\nlisävoimat, mitä ehkä irti saataisiin, asettaakseni hänen rintamalleen\nkoko sotasuunnitelman painopisteen. Tonavan yli oli helpompi kulkea\nkuin vuoriston, jossa sitä paitsi jo oli satanut lunta. Vihollisen koko\nhuomio oli niinikään sinne kääntynyt. Bulgaarian rautatieolot tekivät\nkuitenkin sotamarsalkka v. Mackensenin armeijan vahvistamisen\nmahdottomaksi. Täytyi sen vuoksi tehdä päätös, että ensin raivattaisiin\npääsö vuoriston poikki; vasta kun tämä olisi tapahtunut ja Valakiassa\npäästy etenemään, tuli kenraalisotamarsalkan kulkea Tonavan poikki,\nmuutoin hänen asemansa voimain vähyyden vuoksi olisi käynyt\nvaaralliseksi.\n\nPeriaatteessa kaikki oli selvillä. Päävaikeus oli ratkaista, oliko\njoukkoja tätä sotatointa varten yleensä ensinkään käytettävissä.\nTaistelin sisäistä taistelua. Voimain kulutus molemmilla suurilla\nrintamilla idässä ja lännessä oli ollut sangen suuri, eivätkä taistelut\nolleet vielä päättyneet. Ummistin silmäni kaikille vaaroille muilla\nrintamilla. Itärintaman ylipäällikön piti vielä luovuttaa pari-kolme\njalkaväkidivisioonaa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa. Belgian\nkenraalikuvernöörin piiristäkin tuotiin 7:s ratsuväkidivisioona. Näillä\nlisävoimilla voitiin ainakin tehdä yritys ja siihen päätettiin ryhtyä\nmarraskuun puolivälissä; epätietoista oli, onnistuisiko se voimiemme\nvähyyden vuoksi.\n\nKun uutta joukkojen sijoitusta Romaaniaa vastaan suoritettiin lokakuun\nlopussa ja marraskuun alussa ja siihen liittyvät tapaukset kulkivat\nkulkuaan, jatkuivat taistelut edelleen muilla rintamilla.\n\nSommen taistelua taisteltiin vielä koko lokakuu suurella katkeruudella.\nJoen pohjoisella rannalla olivat lokakuun 13, 18 ja 23 päivä mitä\nvakavimpia suurtaistelupäiviä; joukot olivat tavattoman ahtaalla, mutta\nyleensä ne säilyttivät asemansa; puolustuksemme oli sentään käynyt\njäykemmäksi. Valtava rynnäkkö, joka marraskuun 5:ntenä tehtiin\nBouchavesnesin ja Le Sarsin välillä, torjuttiin niinikään. Mutta\nseuraavissa katkerissa taisteluissa ranskalaisella jälleen oli\nmenestystä. Marraskuun 13:ntenä englantilainenkin Ancren kahden puolen\ntunkeutui asemiimme -- se oli erikoisen raskas isku, sillä emme olleen\nenää pitäneet tätä mahdollisena, varsinkaan täällä, missä joukkomme\nvielä olivat hyvissä asemissa. Marraskuun 14:ntenä oli englantilaisella\njälleen siellä menestystä. 18:s oli uusi suurtaistelun päivä, jolloin\nmeillä kuitenkin, huolimatta vihollisen suuresta voimankäytöstä,\nylipäänsä oli menestystä.\n\nSommen etelärannallakin oli taisteltu. Lokakuun 10:nnen jälkeen kävivät\nhyökkäykset Roomalaistien eteläpuolella jälleen ankarammiksi, myöhemmin\ntaisteltiin sen pohjoispuolellakin katkerasti. Saavutimme täällä lokak.\n20:ntenä menestystä hyökkäyksessä Maisonetten maatilaa vastaan. Se\nherätti yleistä iloa, vaikka se itsessään olikin vähäpätöinen; olihan\nkerran lännessäkin tehty onnellisesti päättynyt hyökkäys! Koettakaamme\nasettua joukkojen mielialaan, joukkojen, jotka vihdoinkin pääsevät\nhyökkäämään, oltuaan vihollisen ainaisen rumputulen suomittavina, ja\njoille nyt onnistuu saada hyökkäyksellä voitto rintamalla, missä siihen\nsaakka oli täytynyt vain puolustautua ja nähdä Saksan aseitten kärsivän\npaljon vastoinkäymisiä.\n\nSamalla kuin Sommen taistelutantereen ranskalaisella osalla\ntaistelutoiminta laimeni, kävi Verdunin edustalla asema jälleen\nkireämmäksi. Lokakuun 24:ntenä ranskalainen jälleen teki hyökkäyksen,\nmenetimme Douaumontin linnakkeen ja marraskuun 1:senä meidän täytyi\nlähteä Vaux'nkin linnakkeesta. Tämä tappio koski kipeästi, mutta vielä\nraskaampaa oli muutamain divisioonain pirstoutuminen, joka tuli meille\nyllätyksenä. Länsirintaman jännitys oli meille sitä kovempaa tähän\naikaan, kun toinen joukkojensijoitus Romaaniaa vastaan vielä oli\nkeskeneräinen. Ylin armeijanjohto kesti epävarmuuden keskellä vielä\ntämän uudenkin koettelemuksen toteuttaakseen oikeaksi harkitsemansa\naikomuksen, lyödäkseen Romaanian armeijan ja miehittääkseen Valakian.\n\nAhdistetuin mielin odotimme marraskuun puolivälistä alkaen sekä\nSommella että Verdunin luona vihollisen ankarain hyökkäysten\njatkumista, mihin marssimme Romaaniaan saattoi antaa aihetta. Mutta\ntaistelutoiminta, joka oli Sommen etelärannalla alkanut lauhtua\nmarraskuun alussa ja pohjoisrannalla kuukauden loppupuolella, ei enää\nkühtynyt. Ententella ei sillä hetkellä enää ollut voimia eikä\narvatenkaan ammuksiakaan hyökkäyksiensä jatkamiseen.\n\nMutta joulukuun 14:ntenä, 15:ntenä ja 16:ntena taisteltiin Verdunin\nedustalla uudelleen sangen ankarasti. Ranska ryhtyi hyökkäykseen\nsupistaakseen yhä ennen vuoden loppua niitä saavutuksia, joihin\nsaksalaiset vuonna 1916 olivat tämän linnoituksen edustalla päässeet.\nTuo aie menestyi, saamamme isku oli erikoisen raskas. Paitsi paljon\nvoimia menetimme tärkeitä asemiakin. Vuoden rasitukset olivat olleet\nliian suuret. Puolustuksessa yhtämittaa alallaan olleiden joukkojen\njoustavuus oli herpaantunut vihollisen valtavan tykkitulen ja omain\ntappioiden johdosta. Olimme länsirintamalla täydelleen uupuneet!\n\nItalian rintamalla alkoivat taistelut uudelleen marraskuun alussa.\n7 p:nä Italian 9:s Isonzo-lryökkäys oli pääasiassa torjuttu.\nTaistelutoiminta taukosi täällä toistaiseksi. Italiallakaan ei ollut\nvoimia liittolaisensa Romaanian keventämiseksi. Itävalta-Unkarin\nsikäläiset joukot olivat niinikään niin uupuneet, ettei niistä voitu\nluovuttaa uusia voimia Romaaniaa vastaan.\n\nMakedonian rintamalla ei tilanteen ollut suotu kehittyä onnellisesti.\nSelkäpuolen yhteydet Makedonian lakeudelle päin ja Cernan molemmin\npuolin olevaan vuoristoon olivat vielä aivan keskeneräiset. Hyvin\npaljon laiminlyötyä oli tehtävä. Saksalaisella armeijanylikomennolla\noli hyvin vähän toiveita Bulgaarian armeijan lujittamisesta sen\nentisiin alkuasemiin. Hyvissä ajoin se ryhtyi johtamaan selkäpuolen\nasemain rakentamista Monastirin pohjoispuolelle suoraan tasangon poikki\nja Cernan kahden puolen olevan ylen rotkoisen vuorimaan yli.\n\nJo lokakuun keskivaiheilla onnistui ententen kulkea tämän joen yli\nBrodin kohdalla ja saada käsiinsä tärkeitä kukkula-asemia. Tämä sai\n11:nnen armeijan ylikomennon siirtämään rintaman takaisinpäin\nlähemmäksi Monastiria. Kun entente sitten marraskuun keskivaiheilla\njatkoi hyökkäyksiään, väistyivät bulgaarialaiset joukot taas ja niiden\ntäytyi taistellen peräytyä Monastirin pohjoispuolella oleviin asemiin.\nSerbialaiset valtasivat kaupungin marrask. 18:ntena. Bulgaarian\narmeijan lujuus oli saanut olennaisen kolahduksen. Meidän täytyi\nlähettääkin sinne saakka kolme tai neljä jääkäripataljoonaa, jotka\nolivat matkalla vain Orsovaan, ja sijoittaa ne Makedonian vuoristoon.\nEi voinut enää olla puhettakaan siitä, että Bulgaarian armeijasta\nriittäisi lisää väkeä Romaaniaa vastaan. Tunkeutumisemme Valakiaan\nantoi ententelle marraskuun lopulla ja joulukuun alussa mitä lähimmän\naiheen ryhtyä ankariin hyökkäyksiin uusia asemia vastaan, jotka\nkuitenkin katkerista taisteluista huolimatta säilytettiin. Joulukuun\njälkipuoliskollakin suoriuduttiin voitokkaasti taisteluista, mutta\nviimeisetkin voimat oli pantava liikkeelle. Selkäpuolella yhteydet\nparanivat, joukoille voitiin toimittaa tarpeita; Makedonian rintama\nalkoi jälleen lujittua; ikävä kyllä oli sinne ollut pakko sijoittaa\nsaksalaisia pataljoonia, tosin vain muutamia, joita tietenkin kipeästi\nkaivattiin Romaaniassa.\n\nEntente oli sillä välin lokakuussa miehittänyt Piraioksen ja Ateenan ja\nnäin sillä oli hallussaan nyt sekä Kreikka että Kreikan rautatiet. Se\nedisti Venizeloksen joukkojen muodostamista suuressa mittakaavassa.\nMinne entente vain lähti, sieltä se myös hankki voimia sodankäyntiin.\nTämä pyrkimys ratkaisi sen kannan Kreikkaankin nähden.\n\nKuninkaalle uskolliset joukot oli marraskuussa tuotu pois Tessaliasta.\nFlorinan ja Valonan välille syntyi vähitellen katkeamaton linja.\n\nItärintamalla tekivät venäläiset vielä lokakuun keskivaiheilla valtavan\nturhan hyökkäyksen Lutzkin länsipuolella Pustomityn--Saturtzyn rintamaa\nvastaan, sitten laimenivat täälläkin hyökkäykset. Narajovkalla niitä\njatkui vielä marraskuussakin. Venäläinen oli vihdoinkin uupunut. Meillä\noli vielä voimia tehdä muutamia hätäpikaa valmisteltuja paikallisia\nhyökkäyksiä, joista huomattavimman teki Woyrschin armeijaryhmä\nmarraskuun 9:ntenä aivan lännen malliin ja joka onnistui. Nyt olivat\nmeidänkin voimamme lopussa.\n\nKarpaateilla venäläinen jatkoi Romaanian taistelujen yhteydessä\nhyökkäyksiään lokakuusta joulukuuhun saakka.\n\nSamalla alkoi venäläisen rintaman piteneminen etelää kohti käydä\ntuntuvaksi. Venäläiset ja romaanialaiset tekivät hyökkäyksiä\nItä-Siebenbürgenin ja Romaanian rajalla. Tunkeutumisemme Valakiaan sai\ntaistelutoiminnan kiihtymään ja venäläiset siellä tekemään voimakkaita\njoukkohyökkäyksiä, jotka jälleen synnyttivät paikallista ahdinkoa ja\nrasittivat ankarasti hermoja. Varsinkin joutui Itävalta-Unkarin 1:nen\narmeija ahtaalle Itä-Siebenbürgenin rajavuoristossa, kunnes\nbaierilaiset joukot saivat sielläkin aseman lujittumaan.\n\n\nX.\n\nParaikaa kun lokakuun lopulla ja marraskuun alussa taistelutoiminta\nkaikilla rintamilla oli ylimmillään, eikä sen päättymisestä vielä ollut\ntietoa, suoritettiin toinen joukkojen sijoitus Romaaniaa vastaan\nloppuun. Se ei ollut helppo. Niinä pitkinä päivinä, jotka se vaati, oli\nrunsaasti aikaa vielä jäljestäpäinkin harkita, oliko päätös oikea.\nMenestys todisti sen oikeaksi; ellei Romaanian sotaretki olisi\nmenestynyt, mitenkähän sitä olisikaan arvosteltu!\n\nSanomattomia kuljetusvaikeuksia voitettuaan oli kenraalisotamarsalkka\nv. Mackensen lokakuun keskivaiheilla saanut valmistuksensa Dobrudshassa\nloppuun suoritetuksi. Ylikomennon yleisesikunnan päällikkö oli kenraali\nTappen, joka syyskuun alkuun saakka oli ollut ylimmän armeijanjohdon\nsotaliikeosaston päällikkönä ja nyt ryhtyi innolla ja huolella uutta\ntointaan hoitamaan.\n\nLokakuun 10:ntenä alkoi hyökkäys. Tällöin oli perillä 217:s\njalkaväkidivisioonakin, jota käytettiin ratkaisevalla paikalla,\nrynnäkköön Topraisaria vastaan. Jälleen sai saksalainen veri\nvuotaa, kun liittolaiset eivät kyenneet täyttämään tämän sodan\nvaatimuksia. Vihollisen voimat olivat melkoisesti kasvaneet\nja se oli lokakuun alussa koettanut lyödä Dobrudshassa olevat\nsaksalais-bulgaarialais-turkkilaiset joukot, mutta se ei ollut tehnyt\nhyökkäyksiään kyllin voimallisesti ja yhtenäisesti; näin se laiminlöi\nsuotuisan hetken, jota se olisi voinut käyttää. Kenraalisotamarsalkka\nv. Mackensenin hyökkäys oli ankarain kolmipäiväisten taistelujen\njälkeen johtanut loistavaan menestykseen, murto oli onnistunut.\nVihollisen armeija työnnettiin epäjärjestyksessä taaksepäin pohjoista\nkohti Konstantsan--Tshernavodan radan taa. Sitä ajettiin uupumatta\ntakaa; jo 23 p:nä valtasivat joukkomme Konstantsan ja sen runsaat\nöljyvarastot; pian sen jälkeen antautui Tshernavodakin. Vasta 20\nkilometriä radan pohjoispuolella luovuttiin takaa-ajosta.\n\nTietysti otettiin harkittavaksi, eikö armeijan pitänyt, menestystään\nedelleen hyväkseen käyttäen, jatkaa marssiaan pohjoista kohti Tonavalle\nsaakka. Minä vastustin tätä, koska arkkiherttua Kaarlen hyökkäyksen\ntakertuminen Siebenbürgenin reunavuoristoon oli käynyt kieltämättömäksi\ntosiasiaksi. Vaikka kolmas bulgaarialainen armeija, jonka selkäpuolen\nyhteys oli riittämätön, olisikin tunkeutunut Tonavalle saakka, olisi se\njoutunut olemaan siellä yksikseen. Sitä ei olisi sieltä voitu saada\nyhteistoimintaan 9:nnen armeijan kanssa tämän hyökätessä Valakiaan.\nMutta yhteistoiminta oli perusehto koko sotaretken onnistumiselle. Niin\nvaikeata kuin ylimmän armeijanjohdon olikin, täytyi sen kuitenkin\nlähettää käsky, että kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli\nkeskeyttää etenemisensä, valmistaa menoa Tonavan yli Bukarestin\neteläpuolella ja marraskuun jälkipuoliskolla suorittaa ylimeno niin\nsuurin voimin kuin mahdollista. Kenraalisotamarsalkka uskalsi jättää\nPobjois-Dobrudshan ylenmäärin heikkojen joukkojen varaan. Ne\nkaivautuivat siellä maahan. Luonnollisestikin niiden asema oli\nerinomaisen vaarallinen. Päävoimat lähtivät matkalle Rustshukia kohti\njalan ja käyttäen vähitellen uudelleen liikekuntoon saatettua\nDobrudshan rataa, jonka kuljetuskyky kuitenkin oli vähäinen.\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen valitsi Svistovin--Zimnicean\nylimenopaikaksi. Plessissä olimme sangen tyytyväisiä siihen, että oli\nvalittu näin kaukana lännessä oleva paikka. Tonavan armeija joutui näin\nniitä 9:nnen armeijan osia lähelle, jotka marssivat Länsi-Valakiaan.\n\nHyökkäysportteina Valakiaan lännestä ja pohjoisesta tulivat kysymykseen\nOrsovan seutu, Vulkan- ja Szurduk-solat tai Rotenturmin sola.\n\nRotenturmin solassa ja heti sen eteläpuolella oli kenraali Krafft v.\nDellmensingen alppijoukkoineen, joiden vahvistuksena olivat\nItävalta-Unkarin vuoristobrigaadit, kohdannut sangen sitkeää\nvastarintaa, kun hän Hermannstadtin tappelun jälkeen oli saanut\ntehtäväkseen Kronstadtiin pyrkivän 9:nnen armeijan sivustan\nturvaamisen. Kohdistaakseen vihollisen voimat itseensä ja keventääkseen\narmeijaa vastaan suuntautuvaa painostusta hän oli puolustautunut\nhyökkäyksin. Erinomaisen katkerissa taisteluissa, joissa romaanialainen\nryhtyi usein vastahyökkäyksiinkin, alppijoukot lokakuun loppuun\nmennessä solan ylimmän kohdan eteläpuolella pääsivät hyvin vähän\netenemään. Niiden täytyi täällä käydä keskellä talvea vuoristosotaa\nkaikissa sen luonteenomaisissa muodoissa ja sen kaikkia suunnattomia\nvaikeuksia kärsien. Joukot, Itävalta-Unkarin vuoristobrigaaditkin,\ntaistelivat oivallisesti; mutta sotatoimet vaativat täällä suunnattoman\npaljon aikaa.\n\n9:nnen armeijan päävoimain yritys päästä vuoriston poikki sen\nkorkeimmalla ja leveimmällä kohdalla, vahvan ja nyt varuillaan olevan\nvihollisen sitä vastustaessa, olisi joutunut takerruksiin samalla\ntavoin kuin samanlainen hyökkäys lokakuussa Kronstadtin eteläpuolella.\nVastahakoisesti siirsimme hyökkäyksen kauemmaksi länteen; sen\nstrateeginen vaikutus heikkeni siten. Mutta sitä ei nyt käynyt\nkatsominen. Tällä kertaa oli pääasia yleensä vain päästä vuorten yli.\n9:s armeija oli vielä lokakuun lopulla koettanut Vulkan- ja\nSzurduk-solain eteläpuolella päästä etenemään. Yritys oli mennyt\nmyttyyn äkillisen epäedullisen säänmuutoksen ja vihollisen valppauden\nvuoksi. Joukot oli tuotava taapäin aina solan huippukohdalle saakka.\nOlimme kuitenkin jonkun verran perehtyneet seutuihin ja saaneet sen\nvaikutuksen, että kulku vuoriston yli tällä erittäin kapealla kohdalla\noli kylläkin mahdollinen. Otin lukuun senkin, ettei romaanialainen\ntällä kohdalla odottaisi hyökkäyksen uudistamista, se kun oli meille\nmaksanut paljon. Ylin armeijanjohto päätti siis valita tämän kohdan\nvuoristosta ylimenoportiksi. Se näytti suotuisammalta kuin Orsovan\nseutu, jossa solan huippukohdat olisi täytynyt vielä taistellen\nvalloittaakin.\n\nKalliisti ostettua kokemusta hyväksi käyttäen valmisteltiin\nylimenoa perusteellisesti ja yksityisseikkoja myöten ja joukkojen\nvuoristovarustuksia täydennettiin. Erikoista huomiota kiinnitettiin\nvuoristoteiden korjaukseen ja kuormaston käytännölliseen järjestelyyn,\njotta etenemistä vihollista vastaan voitaisiin paikalla jatkaa.\nRaitiovoimavaunujakin hankittiin; niitä päätettiin käyttää Romaanian\nradoilla. Huolimatta kaikista varusteluista tulisi selkäpuolen yhteys\nValakiassa olemaan sangen vaikea, niin kauan kuin siihen saatettiin\nkäyttää vain Szurduk-solaa.\n\nMarraskuun 10:ntenä kenraali Kühne oli saanut valmistuksensa\nsuoritetuiksi. Sotaliikkeiden alkaminen oli määrätty marrask.\n11:nneksi. Ryhmän piti tällöin lähteä matkaan neljän jalkaväki- ja\nkahden ratsuväkidivisioonan vahvuisena, kenraali kreivi v. Schmettow\nkomentajanaan, ja kaikella voimalla tunkeutua Crajovan kautta Alt-jokea\nkohti. Samalla sen tuli tehdä sivuhyökkäys Orsovan suuntaan ja itää\nkohti Rotenturmin solan puolustajien selkään. Orsovaa vastaan piti\nsamaan aikaan heikon brigaadin, johon kuului saksalaisia\npyöräilijäjoukkojakin, hyökätä itävalta-unkarilaisen eversti Szivon\njohdolla. Kenraali v. Krafftin, joka sai lisäjoukkoja, ja Kronstadtin\neteläpuolella olevien joukkojen tuli jatkaa hyökkäyksiään.\n\nKenraali Kühnellä oli marraskuun 11 päivänä täydellinen menestys;\nlokakuun lopulla tehty yritys maksoi täten jäljestäpäin takaisin, mitä\noli vienyt. Kenraali Kühne pääsi vuoriston poikki, löi häntä vastaan\ntyöntyneet romaanialaiset divisioonat Targu Jiun tappelussa marraskuun\n17:ntenä ja valtasi jo 21:senä Crajovan. 23 p:nä oli kenraali kreivi v.\nSchmettow ratsuväkidivisiooneineen saapunut Alt-joelle Caracalin\nitäpuolelle. Hän oli siellä saanut Altin sillan käsiinsä. Kauempana\npohjoisessa, Slatinan kohdalla, oli Altille saapunut jalkaväkeäkin.\nTäkäläiset sillat, samoin kuin joen vartta ylöspäinkin, oli perinpohjin\nhävitetty.\n\nSamana päivänä oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Zimnicean\nkohdalla sankassa sumussa kulkenut Tonavan pohjoisrannalle. Täälläkin\nolivat valmistukset jälleen olleet oivalliset. Tämä päivä oli valittu,\njotta armeijat kaikkia sotatoimimahdollisuuksia hyväkseen käyttäen\npääsisivät läheiseen yhteistoimintaan. Näennäisesti se oli onnistunut,\nmutta vielä oli esiintyvä vaikeuksiakin.\n\nKenraali Krafft oli sillä välin tullut taistellen yhä pitemmälle\nvuoriston läpi, mutta ei vielä saavuttanut Râmnicu Valcean luona ja\nCurtea de Argesin pohjoispuolella olevaa vuoriston suuta.\n\nKenraali Kühnen selkäpuolella oli romaanialainen lähtenyt urhoollisesti\ntaistellen Orsovasta käsin peräytymään Tonavan vartta alaspäin ja\njatkanut peräytymistään, pysyen aivan lähellä jokea. Joka puolelta\nsaarrettuna nämä joukot laskivat Altin suulla vasta joulukuun alussa\naseensa. Niiden toivo, että romaanialaisten joukkojen hyökkäys\nBukarestista Tonavan-armeijaa vastaan pelastaisi ne tästä, ei käynyt\ntoteen.\n\nEtenemistä ja sotatoimia Altin itäpuolella käskettiin arvelematta\njatkaa. Molempain armeijain tuli yhtyä siten, että sisäsiivet olivat\nBukarestin suunnassa. Pidin erikoisen tärkeänä, että Kühnen ryhmä kulki\nnopeaan Altin yli Tonavan-armeijan vasemman siiven suojaksi. 9:nnen\narmeijan piti muutoin saada aikaan lakeudelta puristus pohjoista kohti,\nvuoristoon päin, ja avata siten idempänä olevat vuoritiet ja vetää\nniitä pitkin etelää kohti yhä lisäjoukkoja.\n\nHeti kun armeijat pääsivät yhtymään ja käskyjen välitys oli taattu,\npiti kenraalimarsalkka v. Mackensenin ottaa vastaan 9:nnenkin armeijan\nylikomento; Tonavan-armeija annettiin kenraali Koschin johdettavaksi;\n9:nnen piti erota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä. Saksan ylimmän\narmeijanjohdon täytyi edelleenkin johtaa välittömästi käskyillä\nsotaliikettä, kunnes tämä oli tapahtunut.\n\nTonavan-armeija alkoi etenemisensä marraskuun 25:ntenä; 26:ntena se\nkulki Vedean poikki ja sai jo 30:ntenä ankaran taistelun jälkeen\nviedyksi vasemman siipensä Nejlov-alanteen poikki Bukarestin\nlounaispuolella, kun oikea siipi marssi sen kanssa yhtätasan Tonavan\nvartta alaspäin.\n\nAlppijoukot olivat 27 p:nä taistellen raivanneet itselleen Rotenturmin\nsolan kautta tien lakeudelle, 29 p:nä ne olivat saapuneet Pitestiin ja\nseuraavana päivänä edenneet kaakkoa kohti, päävoimat Argesin\npohjoispuolella. Tämän kautta oli Kronstadtin-ryhmän oikean siiven,\njoka Campulungin pohjoispuolella oli joutunut koviin taisteluihin,\nmahdollista päästä vuoristosta lakeudelle.\n\nKauempana takanapäin seisoi kenraali Kühne. Hänen\njalkaväkidivisioonansa olivat takertuneet liiaksi Slatinan\nylimenopaikkaan, sen sijaan että olisivat paikalla kulkeneet Altin yli\nkauempana etelässä Caracalin luona, kuten ratsuväkijoukkokin, ja siten\nkierroksesta huolimatta säästäneet aikaa. Näin ne vasta 27:nnen p:n\nkuluessa pääsivät Altin yli ja olivat 30 p:nä vielä noin 80 kilometrin\npäässä Tonavan-armeijan vasemmasta ja Krafftin ryhmän oikeasta\nsiivestä.\n\nRomaanian armeijanjohdon aikomus oli ollut pidättää kenraalien v.\nKrafftin ja Kühnen joukkoja ja käydä Tonavan-armeijan kimppuun. Alussa\nse näyttää aikoneen näitä molempia ryhmiä vastaan puolustaa Curtea de\nArgesin ja Râmnicu Valcean luona olevia solateitä ja Altia; kun tämä\nkävi mahdottomaksi, se koetti saada kauempana takana taistelevan 1:sen\narmeijansa kerran toisensa jälkeen seisautetuksi, voidakseen vielä\nkahdennellatoista hetkellä käyttää suotuisia oloja Tonavan-armeijaa\nvastaan.\n\nJoulukuun 1 p:nä käytiin aivan Bukarestin lounaispuolella sangen\nankarasti Tonavan-armeijan vasemman siiven kimppuun ja se työnnettiin\ntaapäin. Saksalaiset joukot, jotka jo olivat kulkeneet Nejlovin poikki,\ntulivat eristetyiksi. Asema oli epäilemättä sangen kriitillinen. Vain\ntoisella linjalla marssiva turkkilainen divisioona sai vihollisen\nkiertoliikkeen seisautetuksi. Romaanialaista hyökkäysliikettä ei\njatkettu kyllin voimakkaasti, 9:nnen armeijan oikea siipi pantiin sitä\nvastaan mitä nopeimpaan liikkeeseen. Joulukuun 2:sena saapui 9:nnen\narmeijan ratsuväkeä Tonavan-armeijan tappotantereelle, 3 p:nä\njalkaväkeä ulottuville ja ahdinko oli täten voitettu. 4 p:nä alkoi\nvastahyökkäys, jota romaanialainen taitavasti väisti.\n\nSillä välin oli kenraali Kühnen joukkojen vasen siipi päässyt yhteyteen\nKrafftin ryhmän kanssa ja tunkenut 1:sen romaanialaisen armeijan\nArgesin yli itää kohti. Tonavan-armeija ja 9:s armeija taistelivat\ntästä lähtien yhtätasan. Sotatointen menestys oli taattu.\n\nEi ollut ollut helppoa saada molempia armeijoja läheiseen taktilliseen\nyhteistoimintaan. Joulukuun 1:senä tämä vielä viime hetkellä oli\nvähällä epäonnistua. Sodassapa tulevatkin sangen monet vastukset\nkysymykseen.\n\nKun tästä jännityksestä oli päästy, oli edessämme uusi.\nPuolustettaisiinko Bukarestia linnoituksena, vai eikö? Edellinen\nvaihtoehto olisi ollut meille kovin hankala, se olisi pidentänyt\nRomaanian sotaretkeä. Vuodenaika oli jo käynyt sangen myöhäiseksi.\nMeidän tuli varustautua seuraavan vuoden varalle. Kaikenlaisia\nhyökkäysneuvoja oli tuotu varalle ja tehty, mikä suinkin mahdollista,\njotta valloitusta voitaisiin jouduttaa. Kivi putosi kuitenkin\nrinnaltani, kun jo 6 p:nä tuli tieto, että ratsuväkidivisioonamme\nolivat yöllä joulukuun 6:tta vastaan tavanneet linnoituksen pohjoiset\nvarustukset autioina ja räjähytettyinä. 6:ntena saimme haltuumme\nBukarestin, Ploestin ja Campinan. Koko öljyalueella olivat\nromaanialaiset Englannin käskystä ja johdolla panneet toimeen mitä\nperusteellisimman hävityksen.\n\nVenäläiset eivät olleet vielä toden takaa ottaneet osaa tähänastisiin\ntaisteluihin. Bukarestin kaakkoispuolella jouluk. 5:ntenä tehty\nvenäläisten hyökkäys oli vähäpätöinen. On mahdoton arvata, miksi\nvenäläiset antoivat romaanialaisten taistella yksinään; he olisivat\naivan hyvin voineet jo olla Valakiassa. Vain sen vuoksi voitto kävi\nmeille siellä mahdolliseksi. Tämän jälkeen alkoivat venäläiset\nvahvistaa voimiaan, he näyttävät nyt ruvenneen pelkäämään oman\nsivustansa puolesta. Dobrudshastakin he vähensivät joukkojaan ollakseen\nValakiassa vahvemmat.\n\nSotatoimia jatkettaessa oli silmämääränä tuottaa romaanialaisille\nvielä enemmän tuntuvaa vahinkoa, lyödä nyt varmuudella odotettavat\nvenäläiset heidän kokoontuessaan ja sotaretken lopuksi päästä Tonavan\nsuistamon--Serethin--Trotuksen linjalle. Tämä oli lyhin saavutettava\nrintama. Sotataloudenkin tilanne kehoitti pyrkimään siihen.\n\nMackensenin armeijaryhmän piti sijoittaa päävoimansa Buzaun--Focsanin\nsuuntaan, murtaa vuoristosta käsin kiertäen vastarinta, jota lakeudella\nehkä kohdattaisiin ja muutoin edetä Tonavan kumpaakin rantaa alaspäin.\n\nKenraali v. Conrad oli suostunut siihen, että arkkiherttua Kaarlen\narmeijaryhmä myöhemmin yhtyisi oikealla siivellään hyökkäykseen\nTrotusta vastaan.\n\nBukarestin--Ploestin linjan itäpuolella taistelut saivat toisen\nluonteen kuin tähänastiset. Joukkomme olivat uupuneet eivätkä enää\ntavanneet vihollista muuta kuin rintaman edessä; kiertämismahdollisuus\noli pieni, vihollinen kun lujittautui varsinkin vuoristoon. Venäläinen\nilmestyi pian suurilukuisena ja taisteli paremmin kuin romaanialainen.\nAmpumatarpeiden tuonti -- niitä tarvittiin nyt entistä enemmän -- kävi\nepäedullisen yhteyden vuoksi hitaaksi. Alkoivat rankat sateet ja uuden\nvuoden vaiheilla harvinaisen kovat pakkaset.\n\nJoulukuun 10:ntenä olivat Tonavan-armeija ja 9:s armeija kohdanneet\nromaanialais-venäläisiä joukkoja Jalomnitzalla ja Mizilin luona Buzaun\ntällä puolella varustetuissa asemissa. Vielä onnistui murtaa nopeaan\nvastarinta, 12:ntena kulkea Jalomnitzan poikki ja 15:ntena valloittaa\nBuzau kovan taistelun jälkeen.\n\nJo 17:ntenä armeijaryhmä tapasi lakeudella edessään uudet lujat asemat,\njotka ulottuivat Tonavalta Calmatuiun suun kohdalta Râmnicu Saratin\nlounaispuolelle vuoristoon. Tämän länsi- ja luoteispuolella olevilla\nvuorilla romaanialainen ylläpiti läheistä kosketusta niiden joukkojen\nkanssa, jotka olivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää vastassa.\n\nKenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli sillä välin tuonut 3:nnenkin\nbulgaarialaisen armeijan Tonavan oikealle rannalle. Se ei suistamoon\nsaakka kohdannut vakavaa vastarintaa, saavutti tämän joulukuun 24:ntenä\nja kääntyi nyt Brailan oikeanpuolista siltavarustusta vastaan, Macinin\nluona ja siitä alaspäin. Tonavan länsipuolella olevalla lakeudella\narmeijaryhmä saattoi vasta ampumatarpeita saatuaan ryhtyä hyökkäämään.\nSangen katkeran kamppailun jälkeen 9:s armeija joulupäivinä mursi\nvenäläis-romaanialaiset asemat, vihollinen pakotettiin koko rintamalla\nperääntymään Serethin latvapuolta kohti, etupäässä Brailan ja Focsanin\nsuuntaan.\n\nSillä ei vihollisen vastarinta Serethin eteläpuolella kuitenkaan ollut\nvielä likimainkaan murrettu. Aina tammikuuhun saakka venyivät\nValakiassa taistelut. Meidän joukkomme olivat pikaisen levon tarpeessa.\nHuolella ajattelin, kuinka saisin ne tästä kolkasta jälleen suurille\nsotanäyttämöille. Tosin oli tehty kaikki, jotta Romaanian rautatiet\nsaataisiin taas liikekuntoon. Niiden kuljetuskyky ei kuitenkaan voinut\nolla suuri. Valmisteltiin sotaväen kuljetusta Tonavaakin pitkin; talven\ntulo oli kuitenkin niin harvinaisen ankara, että sen jäätyminenkin oli\notettava lukuun. Huolimatta kaikista valmistavista toimenpiteistä ei\njoukkojen poiskuljetus missään tapauksessa voinut käydä nopeasti.\nVihdoin, tammikuun 4:ntenä, Tonavan-armeija valloitti Brailan uusien\nraskaiden taistelujen jälkeen. Serethin se saavutti Buzaun suulle\nsaakka alaspäin. Tonavan-armeijaan liittyen oli 9:s armeija\nyhtämittaisin taisteluin, joissa venäläinen varsinkin 6 p:nä ahdisti\nmeitä erittäin tuimasti, tunkeutunut Serethille saakka. 8 p:nä se\nvalloitti Focsanin ja sen pohjoispuolella olevan seudun Putnaan saakka.\n\nArkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä, jonka hyökkäys alkoi joulun\nvaiheilla, ei kuitenkaan edennyt vähääkään Trotusta kohti. Joukkojen\nperinpohjainen uupumus, vuodenaika ja sää vaativat päättämään\nsotaretken. Mackensenin armeijaryhmän saavuttama linja olikin likimain\nsama kuin päämääräksi asetettu. Hyökkäys lakkautettiin. Armeijat\nkaivautuivat saavutetulle linjalle.\n\nRomaanian sotaretken toinen askel oli astuttu ja sotaretki siten\npäättynyt. Se oli ollut rikas urhoollisten joukkojemme uljaista\nurotöistä, rikas johtajain suurista päätöksistä alimmasta johtajasta\nylimpään armeijanjohtoon saakka, mutta rikas vakavista huolistakin,\njoita ei kukaan tuntenut raskaammin kuin minä. Olimme lyöneet Romaanian\narmeijan; tuho-iskun antaminen sille oli ollut mahdotonta. Olimme\nsaavuttaneet, mitä suinkin oli mahdollinen saavuttaa, mutta meidän\ntäytyi kuitenkin jättää Dobrudshaan ja Valakiaan voimia, joita ennen\nRomaanian sotaan yhtymistä olimme käyttäneet itä- ja länsirintamalla ja\nMakedoniassakin. Vaikka olimmekin Romaanian armeijan voittaneet, olimme\nkuitenkin koko sodankäyntiin nähden heikontuneet.\n\nRomaanian sotaretken päättyessä olivat 1916 vuoden syksyn taistelut\nsaaneet lopullisesti meille edullisen ratkaisun. Tulosta ei saavutettu\nvain Siebenbürgenin, Valakian ja Dobrudshan tappotantereilla, joilla\nsen ulkonaiset ilmaukset tulivat näkyviin, vaan myös länsirintaman,\nIsonzon rintaman, Makedonian ja idän kamppailuissa. Se oli ollut\nkaikkien käytettävinä olevien voimien kokoamista yhteen päämäärään,\nententen hyökkäyksen torjumiseen ja elämisen mahdollisuuksien\nsäilyttämiseen itsellemme. Tuo hyökkäys oli mennyt myttyyn ja Valakian\napulähteet olivat meidän. Ententen suunnaton ylivoima ihmisiin ja\nsotatarpeihin nähden oli joukkojemme kunnon ja johtomme varmuuden ja\npäättäväisyyden johdosta mennyt tyhjiin.\n\nTorjuntataisteluissa saksalaiset joukot olivat monista tappioista\nhuolimatta pitäneet puolensa, itävalta-unkarilaiset olivat\nosoittautuneet venäläisiä heikommiksi. Bulgaarialaiset olivat\ntuottaneet monta pettymystä. Turkkilaiset tekivät, mitä olimme heiltä\nodottaneetkin.\n\nRomaanian sotaretken liikuntataisteluissa oli saksalainen johto\nuudelleen osoittanut vanhan etevämmyytensä. Saksalaiset joukot, jotka\nosasivat temmata mukaansa liittolaisetkin, olivat vapaassa itsenäisessä\ntoiminnassa lyöneet vahvan vihollisen. Tämä voi meitä vastaan\ntaistellessaan teknillisten sotakeinojen paljottaisella käyttämisellä\nsaavuttaa menestystä vain siellä, missä olimme puolustuskannalla; missä\nniitä ei ollut, siellä oli saksalainen taas etevämpi.\n\nValtavan rintaman kaikilla osilla oli Saksan armeija ja jokainen\nyksityinen tehnyt parhaansa, kirjaimellisesti antanut viimeisensä. Vain\ntämän kautta oli käynyt mahdolliseksi se menestys, jonka vuoksi\nmaailmanhistoria on saksalaiselle sotamiehelle laakerin antava. Nyt\nolimme välttämättä levon tarpeessa. Armeija oli mitä suurimmassa määrin\nmenettänyt taistelutarmoaan ja tavattoman uupunut.\n\nVihollinenkin näytti väsyneen. Sillä oli kuitenkin vielä ollut voimia\nmenestykselliseen hyökkäykseen Verdunin luona. Ylivoimansa vuoksi se\nsaattoi suoda joukoilleen enemmän lepoa. Meidän tuli ottaa lukuun, että\nne toipuisivat pian.\n\n\n\n\nTILANNE 1916-17 VUOSIEN VAIHTEESSA.\n\n\n1.\n\nUuden sotavuoden mahdollisuudet olivat 1916 vuoden edullisesta\npäättymisestä huolimatta ylenmäärin vakavat. Varmaa oli, että entente\nvuoden 1917:nkin varalle ryhtyi mitä suurimpiin ponnistuksiin ei\nainoastaan tappioittensa korvaamiseksi, mikä oli sille täysin\nmahdollista, vaan vielä yhä kartuttaakseen voimiaan ja lisätäkseen\nlukumäärään perustuvaa ylivoimaansa. Sen täytyi niin varhain kuin\nsuinkin ja ankarammin kuin syksyllä 1916 käydä vielä uupuneiden\njoukkojemme kimppuun saadakseen lopullisen voiton.\n\nRanska oli jo luovuttanut lapsensa. Sen pataljoonissa oli enää vain\nkolme komppaniaa neljän asemesta. Mutta siirtomaissaan sillä oli\nerinomaisen suuri ihmismäärä, josta se yhä enemmän ja enemmän ammensi.\n\nEnglanti täydensi ja lisäsi armeijaansa.\n\nVarsinkin Venäjä ryhtyi sangen suuriin muodostelupuuhiin.\nDivisiooniinsa se jätti vain 12 pataljoonaa, pattereihin vain 6 tykkiä\nja ylijäämästä, 4:stä pataljoonasta ja kunkin patterin 7:nnestä tai\n8:nnesta tykistä, se muodosti uusia divisioonia. Tämä muodostelu tuotti\nsuuren voimanlisäyksen.\n\nRanskalaisten upseerien piti uudelleen muodostaa ja kouluuttaa\nRomaanian armeija. Molempain kansain hengenheimolaisuuden ja sen\nvaikutuksen vuoksi, joka ranskalaisilla on romaanialaisten henkiseen\nelämään ja varsinkin Romaanian armeijaan, saattoi odottaa, että\nranskalainen upseeri perehtyisi Romaanian armeijan psyykeen ja saisi\npaljon aikaan.\n\nOli todennäköistä, että itävalta-unkarilaisista sotavangeista ja\nVenizelokseen liittyneistä kreikkalaisista muodostettaisiin yhä uusia\njoukkoja.\n\nSaksalla ja sen liittolaisilla ei ollut mitään, mitä heittää\nvaakakuppiin vastapainoksi. Ylimmän armeijanjohdon suunnittelema\ntykistön lisäys ja 13 uuden divisioonan muodostaminen ei ollut\ntäysipätöinen voimain lisäys, entiset ryhmät kun sen kautta\nheikontuivat. Jalkaväkipataljoonain muodostaminen oli mahdollinen vain\nkuluvan vuoden täyteväkeä käyttämällä ja pataljoonain mieslukua\nvähentämällä. Todellisen voimainlisäyksen olisi puolalaisen armeijan\nluominen tuottanut. Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se\nonnistuisi. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin hankkia Saksasta ja\nsen liittolaismaista mahdollisimman suuret ihmisvarat.\n\nSotateollisuus, joka entente-valtioissa oli kehittynyt yhä pitemmälle,\nlisäsi edelleen uhkaavassa määrässä vihollisen miesluvusta johtuvaa\nylivoimaa. Se työskenteli yksinomaan sotaa varten. Julaistiin\nlaajakantoisia, työväestöä koskevia pakkolakeja ja määräyksiä ja\nalistuttiin niihin ilman sanottavaa vastustusta. Työvoimia oli\nriittävästi käytettävissä. Mitään raaka-aineita ei puuttunut, tuotanto\nei ollut vähentynyt, elämä entente-maissa kulki säännöllistä latuaan.\nValtameret olivat vapaasti niiden käytettävissä. Pohjois-Amerikan\nYhdysvallat antoivat nyt mitä suurimmassa määrässä apuaan ja loivat\nuutta. Teknillisiltä varustuksiltaan kehittyivät ententen joukot yhä\ntäydellisemmiksi ja saavuttivat siihen saakka kuulumattoman voiman.\nLännessä tämä oli käynyt armottomasti ilmi. Myöskin idän taisteluissa\nvuonna 1916 olivat teknilliset sotavälineet ja nimenomaan ampumatarpeet\nhyvin huomattavasti lisääntyneet. Venäjä oli sijoittanut osan omista\nsotatarvetehtaistaan Donets-joen hiilialueelle ja laajentanut niitä\nsuuresti. Japani valmisti varustuksia yhä uutterammin. Sitten kun\nMuurmanin rata oli valmistunut ja Siperian rautatietä oli teknillisesti\nparanneltu, lisääntyi tietysti tavaran tuonti Japanista, Amerikasta,\nEnglannista ja Ranskasta. Entente pystyi kaikilla sotanäyttämöillä\nkohottamaan yhä korkeammalle mieslukuun perustuvan ylivoimansa\nsotatekniikan kaikilla eri aloilla saavutetun voimanlisäyksen avulla ja\ntuhoamaan meidän joukkojamme vielä enemmän kuin Sommen ja Verdunin\ntaistelukentillä.\n\nMeidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme\ntehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin\nsuunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän\nsotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne\ntyöväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen\nsaavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai\nedelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa\nolosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu\nehtiä.\n\nMieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli\npantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli\nluonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin\nasestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät\nvalmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian\nmukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis\nohimenevää laatua.\n\nYlin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen\nmiehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli\nkäyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että\nrintamamme eri osissa riehuisi aikaisin \"Sommen taisteluja\", joiden\nraivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä\nsuuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon\nhetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea\nja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella\nomaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen\nvaralle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa.\nHäviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän\ntahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin\nsangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt.\nMe olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta\njoustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä\nkiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun\ntarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus\nyksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa\nylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme\nulkopuolella.\n\n\nII.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta\ntäysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli\nelokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä\nvähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo\nsyyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria\nselkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista -- Cambrain editse St.\nQuentiniin -- La Fèreen -- Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle,\nminkä kautta suoristuisi Albertista -- Roye'han -- Noyonin\nlounaispuolitse -- Soissinsiin -- Vailly sur Aisneen johtava laaja\nkaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja\nMichel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin\nlinjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten\nasemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja\nvalmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti.\nSyyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin\nasemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat\nvain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja\ntoimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne\nriittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä\nemme voineet valmistaa tällaisia asemia.\n\nAsemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja\nkotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon\nsodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä\ntuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi.\nMutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen.\nTulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy\nluottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä\nmeille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha,\nhäviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus\nsukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla\nturvauduttiin puolustukseen.\n\nNimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä\nvähän kuin nimitys \"häikäilemätön\" sukellusvenesotakaan.\n\nSyyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että\npresidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa\npidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan\nyksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa\nkatkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota\nmielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen\nMajesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi\nannettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin\nesittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka\ntapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia.\nMinä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin,\nvaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen\nepäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon\nparemmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin\nrauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella\njännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta\ntarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko\nmarraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen\nvälitykseensä.\n\nNyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli\nryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän\nhankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä\nkoettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää\nheikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon\nsekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin\nponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän\nrauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun\npuoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että\nme tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian\ntoteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan\npäätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin\nsotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt\nrauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus,\njoka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että\npäättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme\nhylättäisiin.\n\nHänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut\nrauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa\ntuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan.\nJoulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten\nrauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli\nnäkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa\nilmoituksessa.\n\nRauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä\nmahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta\nententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut\npäätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän\ntäydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30\npäivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se\ntahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki\nsen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme\npakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin\nsotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet\nvaltavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme\ntoisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa\njoukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi\nyksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi\nrehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut\nja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se\nvoinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien\nmahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin\nolisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten\nkansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi\nenää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa\nkamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme\nmeitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa\nvakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit\noikeus- ja sopimusrauhaan.\n\nEntenten epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa\ntodistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään\nneuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan\nvalmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon\nheikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin\nrauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.\n\nTällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä\nlaatinut sotaakäyville valloille nootin \"saadakseen selville kaikkien\nnyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota\nvoitaisiin lopettaa\". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla\nkummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli\nrauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä.\nValtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin\naikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin\npitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä\ntosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan\nyksityiskohtia myöten tunne.\n\nNeliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että\nsotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan\npaikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat\nneuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen\nmieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli\nkuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12\npäivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti\nvain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä\nilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun\nalussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan\nEnglannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente\nantoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys\nsopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.\n\nKumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli\nententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se\nratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän\njohdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua\nvaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä\nmyöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.\n\n\nIII.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä\nkyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet\njo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä\nmuodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.\n\nRajoittamaton sukellusvenesota oli viimeinen keino, jonka avulla\nsaattoi taistelun johonkin aikaan saada voitokkaasti päättymään. Jos\nsukellusvenesota tässä muodossa voi vaikuttaa ratkaisevasti -- ja\nmerisotilaspiireissä uskottiin siihen -- niin sotilaallinen\nvelvollisuus Saksan kansaa kohtaan vaati siihen ryhtymään.\n\nKuten mainittu, olimme me elokuun 30 päivänä ilmaisseet vastustavamme\nrajoittamatonta sukellusvenesotaa, huomauttaen, ettemme pitäneet\najankohtaa vielä siihen sopivana. Valtiokansleri v. Bethmann\nsilloin tämän totesi ja lisäsi, että hän näin ollen saartosodan\nmuodossa käytävää sukellusvenesotaa koskevan päätöksen\njättää kenraalisotamarsalkan erikoisen selityksen varaan.\nRajoittamaton sukellusvenesota oli alkava siinä tapauksessa, että\nkenraalisotamarsalkka sitä toivoi. Samanlaisen ajatuksen esitti\nvaltakunnankansleri valtiopäivillä syyskuun 28 päivänä. Kysymys\nsukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta oli sillä välin herättänyt\nvaltiollisten puolueiden kesken jyrkkää erimielisyyttä ja kiihdyttänyt\nmieliä tavattomasti: kun oikeistopuolueet sitä sangen hartaasti\nkannattivat, vastustivat sitä yhtä kiivaasti hallitusta lähellä olevat\nvasemmistolaiset. Herra v. Bethmannin huomautukseen nojaten hallitus\nensi kerran haki ylimmältä armeijanjohdolta tukea itselleen\nvaltiollisessa taistelussa. Minä olen sitä syvästi valittanut. Sitä ei\nolisi pitänyt tehdä. Ylin armeijanjohto oli pysyttäytynyt syrjässä\nkaikesta poliittisesta toiminnasta eikä se ollut mitenkään\nhalunnut muutosta tässä suhteessa. Sitä kiusallisempaa oli\nkenraalisotamarsalkasta ja minusta herra v. Bethmannin aikaansaama\nliike. Ylin armeijanjohto saatettiin tosiasiallisesti yhä suuremmassa\nmäärässä vastuunalaiseksi siitä, käytiinkö rajoittamatonta\nsukellusvenesotaa vaiko ei.\n\nLokakuun alussa olimme keskustelleet amiraaliesikunnan päällikön kanssa\nrajoittamattomasta sukellussodasta ja ryhtyneet harkitsemaan sen\naloittamista. Valtiokanslerin asian johdosta aloittaman kirjeenvaihdon\nkuluessa pyysimme me lokakuun 5 päivänä häneltä vielä kerran\nvastuunalaisuutta koskevaa määrittelyä. Lokakuun 6 päivänä selitti\nkansleri, että rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskeva ratkaisu\nsisältyi itsessään keisarin käskyvaltaan, mutta puolueettomiin\nkohdistuvan vaikutuksensa vuoksi kuului se ulkopolitiikan piiriin. Hän,\nkansleri, oli siitä siis yksin valtiosäännön mukaisesti vastuussa, jota\nei voinut toiselle siirtää. Hänen kantaansa nähden tulisi\nkenraalisotamarsalkan mielipiteellä olemaan sangen suuri merkitys. Tätä\nkäsitystä vastaan ei voi väitellä. Kenraalisotamarsalkka ei voinut\nmitenkään riistää valtiokanslerilta tämän vastuunalaisuutta eikä hän\nollut sitä koskaan ajatellutkaan. Minä yhdyin täydellisesti hänen\nkäsitykseensä. Mutta tuo selitys merkitsi valtiokanslerin varhaisempiin\nlausuntoihin nähden melkoista muutosta, sillä hän oli ne esittänyt\nedellyttäen, että me kuuluisimme sukellusvenesodan vastustajiin.\n\nLokakuulla 1916 alkoi sukellusristeilijäsota, jossa laivat oli\npidätettävä ja perinpohjin tarkastettava. Se menestyi hyvin ja herätti\nlevottomuutta vihollisen taloudellisessa elämässä. Se oli hyvä todistus\naseesta. Mutta oli otettava huomioon, että vastustajan puolustuskyky\naivan pian vahvistuisi ja sitten menestys alkaisi vähetä.\n\nTarkasteltaessa, mikä talouspoliittinen vaikutus sukellusvenesodalla\neri muodoissaan oli sodankäyntiin, oli meidän ohjeenamme\namiraaliesikunnan päällikön ja valtiokanslerin arvostelu. Ollakseen\ntästä sekä erikoisesti rajoittamattoman sukellusvenesodan\ntarkoituksenmukaisuudesta selvillä oli ylin armeijanjohto yhtämittaa\nkosketuksissa kummankin kanssa.\n\nSitten kun olimme voittaneet Romaanian, ei ylin armeijanjohto enää\npelännyt, että Hollanti ja Tanska sekaantuisivat meidän vahingoksemme\nsotaan. Yhä edelleen kuitenkaan ei voinut mitään panna vaaralle\nalttiiksi. Jos kävi tarpeelliseksi, piti saartosota aloittaa vasta\nsitten, kun Romaanian sotaretki oli päättynyt ja siellä olevat joukot\ntuotu Saksaan sekä länsi- ja itärintamalle. Me saatoimme ajoissa\nhavaita, ettei se voinut tapahtua ennen helmikuun alkua. Niinikään oli\nitsestään selvää, että oli odotettava, mikä vaikutus presidentti\nWilsonin mahdollisilla rauhanvälityshankkeilla, joita valtakunnan\nhallitus oli syyskuulla puuhannut, sekä meidän rauhantarjouksellamme\ntulisi olemaan. Jos vihollisuuksien päättyminen näytti mahdolliselta,\neihän silloin enää sukellusvenesotakaan suunnitelman mukaisessa\nmuodossaan ollut tarpeen. Kaikki laskelmat antoivat vähäisen tuloksen.\nJoulukuun viimeisinä taikka tammikuun ensimmäisinä päivinä voitiin\nsaada varmuus siitä, menestyivätkö meidän rauhanhankkeemme. Myöskin\ntämä seikka puhui sen puolesta, että tarpeen tullen välttämätön\nsukellusvenesota oli aloitettava helmikuun alussa.\n\nValtakunnan hallituksen varhemmat epäilykset Hollannin ja Tanskan\nesiintymiseen nähden haihtuivat, myöskin Sveitsin, Espanjan, Norjan ja\nRuotsin suhtautumisesta puhuttiin huolettomasti. Sitä vastoin oli\nmäärätyllä varmuudella otettava se mahdollisuus huomioon, että\nPohjois-Amerikan Yhdysvallat saattoivat ryhtyä sotaan meitä vastaan.\nYlimmän armeijanjohdon täytyi sotilaallisissa laskelmissaan ottaa\nlukuun nämä vastuunalaisten piirien esittämät seikat. Ententen\nsodankäynnissä se olisi merkinnyt ensimmäisenä vuonna 5-6 divisioonan\nlisäystä ja myöhemmin, jollei sukellusvenesota olisi vaikuttanut\ntehokkaasti, vakavaa ja sangen paljon painavaa vihollisvoimien kasvua.\nEi voinut epäillä, etteikö Amerikka kerran sotaan sekaannuttuaan\nasestautuisi samoin kuin Englantikin oli tehnyt ja etteikö entente\nsaisi Yhdysvaltoja tämän maan kannan ja tarmon vuoksi ryhtymään\nyhä uusiin varusteluihin. Mitä tuli sotateollisuuden nousuun\nYhdysvalloissa, en minä sitä erityisesti pelännyt. Se työskenteli jo\nnyt ententen hyväksi kaikin voimin.\n\nAmiraaliesikunnan päällikkö, valtiokanslerin ystävä, mutta samalla\nrajoittamattoman sukellusvenesodan innokas puoltaja, toivoi varmasti,\nettä tällainen sukellusvenesota puolen vuoden kuluessa vaikuttaisi\nratkaisevasti sotaan. Tonniston menetys ja merenkulun vähennys\ntuottaisivat Englannille taloudellisia vaikeuksia ja tekisivät sodan\njatkamisen mahdottomaksi. Tässä suhteessa vetosi hän, paitsi omaan\nvelvollisuuksien mukaiseen käsitykseensä, myöskin Saksan taloudellisen\nelämän huomattavien edustajien mielipiteeseen. Tonniston puute tulisi\nehkäisemään sotaliikennettä, etenkin lukuisten sotatarvekuormastojen\nvientiä Ranskaan, ja ne joutuisivat helposti suoranaisen tuhonkin\nalaisiksi. Sukellusveneiden luku olisi tätä tarkoitusta varten riittävä\nja korjausrakennustoiminta tulisi valtakunnan merisotaviraston\nkäsityksen mukaan sujumaan mahdollisimman hyvin, häviöt voitaisiin\nrunsaasti peittää. Tosin ei v. 1916 ollut lisätyin voimin rakennettu\nsukellusveneitä, sitten kun sukellussota oli periaatteellisesti\nhylätty. Miehistökysymys oli ratkaistavissa. Miehistö oli otettava\netupäässä toisesta laivastosta, jossa oli vanhimpia laivoja, mutta\nmyöskin muista laivoista oli saatavissa keski-ikäluokkaan kuuluvia\nupseereita ja insinöörejä.\n\nLuonnollisesti ei laivastonkaan määrättyä vahvuutta saanut vähentää.\nKun vihollisen merisotavälineet runsaan uutisrakentelun ja Yhdysvaltain\nmahdollisen sekaantumisen vuoksi yhä enenivät, täytyi sen edustaa\nsellaista voimaa, että sukellussodan suoritus oli taattu. Laivaston oli\navattava vihollisen miinavyöhykkeen läpi tie sukellusveneille. Sen piti\nmyös olla niin kunnioitustaherättävä, ettei vihollislaivasto saattanut\nmitenkään yrittää ehkäistä liikennettä Itämerellä.\n\nAmiraaliesikunnan päällikkö uskoi lisäksi, että rajoittamattoman\nsukellussodan julistaminen vaikuttaa samalla myös pelästyttävästi\npuolueettomaan merenkulkuun, joka oli tähän saakka hyödyttänyt\netupäässä ententea. Hän oli selvillä siitä, että siihen tarvittiin\nvaltiollisten virastojen ehdoton kannatus, jota hän kuitenkin sai\ntulevaisuudessa väliin kaivata.\n\nKeskusteltiin Amerikasta Ranskaan tapahtuvasta joukkojen kuljetuksesta\nja niiden muonitusmahdollisuuksista. Merisotalaitos laski, että\nkuljetettaessa sotajoukkoa kuormastoineen ja asesaattueineen\ntarvittaisiin joka miestä kohti laivatilaa vähintään 5 br. reg. tonnia.\nTämä laskelma osoittautuikin Saarenmaan retkellä syksyllä 1917\noikeaksi. Tutkimukset johtivat meille suotuisaan tulokseen. Siten, jos\njokseenkin lyhyessä ajassa kuljetettiin miljoona amerikkalaista\nsotilasta meren yli, tarvittiin siihen 5 miljoonan tonnin laivatila.\nMutta länsivaltojen muonitus vaati tonniston niin tarkoin, ettei tätä\nmäärää voitu luovuttaa muihin tarkoituksiin lyhyeksikään aikaa.\n\nSukellusvenesotaa taloudellisesti arvioidessaan oli valtakunnan\nhallitus epävarma. Lopulta sisäasiain virasto, vaikka vasta sitten kun\nsukellusvenesota oli alkanut, asettui suosiolliselle kannalle. Samoin\nteki valtiokanslerikin.\n\nTuntiessani sotaa ja tietäessäni vihollisen tahdonlujuuden\nsuuruuden en minä pitänyt merisotalaitoksen lukuja rajoittamattoman\nsukellusvenesodan odotetusta vaikutuksesta ehdottomasti varmoina. Minä\ntiesin myöskin, että taloudellisia ja liikennekysymyksiä on erittäin\nvaikea arvioida. Minä uskoin, että saattoi luottaa ainakin vuoden\nperästä tapahtuvaan ratkaisevaan vaikutukseen, siis ennenkuin Amerikka\nehtisi esiintyä uusilla joukoillaan sotanäyttämöllä. Minä toivoin, että\nsiihen saakka asema maalla pysyisi ennallaan niiden toimenpiteiden\nnojalla, joihin oli ryhdytty ja vielä oli määrä ryhtyä, jos\nsukellusvenesota häiritsemällä vihollisen taloudellista elämää\nvahingoittaisi sen sotateollisuuden aikaansaannoksia ja vähentäisi\nsotatarpeiden kuljetusta Ranskaan. Tässä suhteessa pidin lähimpiä\nkuukausia erittäin tärkeinä.\n\nKun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen\ntilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä\nBerliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en\nsilloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23\npäivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan\nvaltiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden.\nJoulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään\nkeskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi\nrauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena\nantamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti\nmielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului\nulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan\nvastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden\nei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa\nvastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra\nv. Bethmannille kenraalisotamarsalkka asemansa selittämiseksi lausui:\n\"... että Teidän Ylhäisyytenne valtiokanslerina vaatii tosin lopullista\nvastuuta, mutta minä luonnollisesti edelleenkin kaikin voimin,\ntäydellisesti tuntien vastuunalaisuuteni sodan voitokkaasta\npäättymisestä, pidän kiinni siitä, että sotilaallisesti tapahtuu se,\nminkä katson siinä suhteessa oikeaksi.\" Ylimmällä armeijanjohdolla,\nkuten valtiokanslerillakin, oli oikeus ja velvollisuus vaatia korkean\nasemansa täydellä arvovallalla mielipiteelleen vaikutusta tässä\nvakavassa ja paljonpainavassa kysymyksessä. Jos syntyi erimielisyyttä,\nniin kuului ratkaisu Hänen Majesteetilleen.\n\nSiltä varalta, että ententen vastaus meidän rauhantarjoukseemme ja\nWilsonin välityshankkeeseen olisi kielteinen, saapui valtiokansleri jo\njoulukuun lopussa neuvotteluihin Plessiin. Mitään ei vielä lopullisesti\npäätetty. Ratkaiseva neuvottelu tapahtui Hänen Majesteettinsa\npuheenjohdolla, sitten kun meidän tarjoukseemme oli tullut vastaus\nententelta ja kun varmasti odotettiin ententen asettuvan samalle\nkannalle siihen aloitteeseen nähden, jonka presidentti Wilson oli\ntehnyt tammikuun 9:ntenä. Amiraaliesikunnan päällikkö edusti\nmielipiteitä, jotka edellä olen esittänyt. Hän oli sitä mieltä, että\nrajoittamaton sukellusvenesota muutamassa kuukaudessa vaikuttaa\nratkaisevasti sotaan, ja puolusti sitä. Kenraalisotamarsalkka esitti\nmeidän käsityksemme tilanteesta ja hänkin puolsi sitä. Valtiokansleri\nvalaisi sitä vaikutusta, jonka tämä taistelukeino voisi tehdä\npuolueettomiin, erittäinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Hän piti\nAmerikan sekaantumista sotaan mahdollisena sekä todennäköisenä ja\npelkäsi, että ententen Belgialle antama elintarveavustus kohtaisi\nvaikeuksia. Meidän rauhantarjoustamme hän piti rauenneena. Uusia\nrauhanmahdollisuuksia, jotakin uutta yritystä Wilsonin taholta --\njoulukuun 18 päivänä tehtyä aloitetta pidettiin jo ratkaistuna --\ntaikka erikoisrauhaa hän ei pitänyt luultavina, yhtä vähän kuin\nsitäkään, että valtiollinen asemamme muuttuisi sen kautta, että joku\nvihollisistamme luhistuisi, kuten myöhemmin Venäjä. Se olisi luonut\naivan uuden tilanteen ja vaikuttanut tietysti voimakkaasti\nlaskelmiimme. Valtiokansleri arvosteli sotilaallis-poliittista\nasemaamme samoin kuin mekin. Kun me uskoimme, että välttämättömät,\nraskaat johtopäätökset oli tehtävä tyynellä päättäväisyydellä, pysyi\nvaltiokansleri yleisen luonnesävynsä mukaisesti epäröivänä ja\npäätteli jotenkin seuraavaan tapaan: \"Päätös rajoittamattomaan\nsukellusvenesotaan ryhtymisestä riippuu siis siitä vaikutuksesta, jota\nvoimme odottaa\" ja \"mutta jos sotilaspiirit pitävät sukellusvenesotaa\nvälttämättömänä, niin en minä pysty sitä vastustamaan\" ja \"jos menestys\non edessä, niin täytyy meidän toimia\".\n\nMyöskin valtiokansleri, kuten muutkin Hänen Majesteettinsa\nneuvonantajat, puolsi siis rajoittamatonta sukellusvenesotaa tuntien\ntäysin poliittisen vastuunalaisuutensa. Keisari yhtyi tähän\nmielipiteeseen ja antoi käskyn rajoittamattoman sukellusvenesodan\naloittamisesta helmikuun 1:senä sillä määräyksellä, että saartoalueella\noleville puolueettomille laivoille oli myönnettävä aikaa niin paljon,\nettä ne ehtisivät alueen jättää, taikka että ne, jos olivat matkalla\nsinne, saisivat päättää matkansa.\n\nValtiokansleri työskenteli nyt amiraaliesikunnan päällikön kanssa\nvalmistaakseen puolueettomille valloille nootteja, joissa julistettiin\nEnglannin ympäri ja pitkin Ranskan länsirannikkoa ja Välimerta ulottuva\nsaarto. Ne piti esittää asianomaisille tammikuun 31:senä.\n\nAmiraaliesikunnan päällikkö antoi lähemmät ohjeet sodankäynnistä\nsaartoalueella. Tällöin hän otti varteen useita ulkoasiainviraston\ntoivomuksia, joiden tarkoituksena oli ehkäistä välien katkeaminen\nAmerikan kanssa. Se oli luonnollisesti myöskin meidän toivomustemme\nmukaista.\n\nYlin armeijanjohto ryhtyi puolestaan pohjoisen alueen ylipäällikön\nkäskypiirissä kaiken varalta erinäisiin varmuustoimenpiteisiin,\nvaikkakaan ei valtiokansleri ollut Hollannin eikä Tanskan suhteen\nhuolissaan.\n\nSuoja-asemien rakentaminen Pohjois-Slesvigiin oli edistynyt hyvin. Joku\nratsuväkijoukko riitti puolestamme hieman vahvistamaan rajavartiota.\nVäliaikaisesti sijoitettiin sinne kenraalikomento, jonka tuli tutustua\nsikäläisiin oloihin. Hollannin puoleisella Saksan rajalla yhdistettiin\nrajavartiasto divisioonakomennuskuntiin ja asetettiin Münsteriin\ntulevan kenraalikomennon alaiseksi. Asemien rakentaminen ei ollut\nvielä pitkälle edistynyt. Belgian Hollannin-puoleisella rajalla ei oltu\nmyöskään kovin paljoa saatu aikaan. Oli ollut puute työvoimista.\n\nYleensä olivat meidän suojatoimenpiteemme ainoastaan paperilla.\nRomaaniasta vapautuvien joukkojen piti vain tarvittaessa ne toteuttaa,\nmuussa tapauksessa joukot saivat siirtyä länsirintamaa lujittamaan.\nNiiden tuli matkustaa aluksi Belgiaan.\n\n\nIV.\n\nTammikuun keskivaiheilla saapui ylimmälle armeijanjohdolle ulkoasiain\nvirastolta jäljennös kreivi Bernstorffin tammikuun 10 päivänä antamasta\nlausunnosta, jossa sanottiin, että asestettuja kauppalaivoja koskeva\nkirjelmä \"tekisi tyhjäksi presidentti Wilsonin rauhanvälityksen\". Minä\nolin hämmästyksissäni sen johdosta. Mistään erikoisesta presidentin\nvälityksestä ei enää ollut ollut puhetta. Kreivi Bernstorff saattoi\nsiis tammikuun 10:ntenä päivätyssä kirjelmässään kosketella ainoastaan\npresidentin joulukuun 18 p:n toimenpidettä, johon entente vasta\ntammikuun 12:ntena virallisesti vastasi ja joka siten tämän vastauksen\njohdosta sai ratkaisunsa edeltäkäsin aavistetulla tavalla. Mistään\nuudesta hankkeesta ei minun käsitykseni mukaan ollut kysymys.\nValtiokansleri oli samaa mieltä. Tammikuun 16:ntena hän lausui kreivi\nBernstorffille tämän johdosta: \"Me olemme päättäneet uskaltaa (senkin\nuhalla, että välit katkeavat ja mahdollisesti syttyy sota Yhdysvaltain\nkanssa).\" Tämä sähkösanoma oli tuskin vielä ehtinyt kreivi Bernstorffin\nkäsiin, kun hän itse sähkötti ulkoasiainvirastolle: \"Jolleivät\nsotilaalliset syyt ole välttämättömästi ratkaisevia, niin olisi\n(rajoittamattoman sukellusvenesodan) lykkääminen erittäin toivottava.\nWilson luulee voivansa saada aikaan rauhan meidän esittämämme, kaikkien\nkansojen samanlaisia oikeuksia koskevan periaatteen pohjalla.\"\n\nVälittäessään tämän sähkösanoman huomautti ulkoasiain valtiosihteeri\npyytäneensä amiraaliesikunnan päälliköltä, että tämä liittämällä\npuolueettomia laivoja koskeviin määräyksiin varman rauhoitusajan, jota\nlähettiläs oli ehdottanut, vaikuttaisi siihen suuntaan, että välien\nrikkoutuminen Amerikan kanssa ei tulisi niin uhkaavaksi. Olen jo\nsanonut, että me olimme tähän suostuneet. Ulkoasiainvirasto ei ole\nvoinut siis tästäkään Bernstorffin sähkösanomasta havaita, että yleinen\ntilanne olisi jollakin tavalla muuttunut. Valtiosihteeri olisi siihen\nmuutoin viitannut.\n\nMinä en yleensä ole ollut selvillä valtakunnan hallituksen ja\nlähettilään välisestä vuorovaikutuksesta ja vain varsin katkonaisesti\nsain siitä tietoja.\n\nNeuvottelujen kulkua Yhdysvaltain kanssa en saanut seurata.\nValtiokansleri ja ulkoasiainviraston valtiosihteeri valittivat, että\nyhteys lähettilään kanssa oli vaikea ja että siitä aiheutui helposti\nepäselvyyttä. Heidän täytyi velvollisuutensa mukaan käyttää hyväkseen\njokaista mahdollisuutta, että rajoittamattomasta sukellusvenesodasta\nhuolimatta välien katkeaminen Amerikan kanssa välttyisi.\n\nMinun hämmästyksekseni saapuivat valtiokansleri v. Bethmann ja\nvaltiosihteeri tri Zimmermann tammikuun 29 päivänä Plessiin. Meidät\nkutsuttiin yhteiseen neuvotteluun keisarin luokse. Oli kysymys uudesta\nrauhanvälitysehdotuksesta Wilsonin taholta. Valtiokansleri luki hänen\nlaatimansa, kreivi Bernstorffille osoitetun kirjelmän, jossa hän\nkannatti rauhaa status quo ante'n pohjalla.\n\nMahdollisten rauhanneuvottelujen perusteina piti, mikäli minä muistan,\npresidentti Wilsonille joko nyt taikka muussa tilaisuudessa antaa tieto\nseuraavista vaatimuksista:\n\n    \"Ranskan miehittämä Ylä-Elsassin osa palautetaan ennalleen;\n\n    Saksa ja Puola saavat Venäjää vastaan strateegisesti ja\n    taloudellisesti turvalliset rajat;\n\n    Siirtomaat palautetaan sellaisen sopimuksen muodossa,\n    joka takaa Saksalle sen väkilukua ja taloudellisten etujen\n    arvoa vastaavan siirtomaaomistuksen;\n\n    Saksan miehittämät ranskalaiset alueet palautetaan, mutta\n    oikeus rajojen strateegiseen ja taloudelliseen järjestelyyn\n    ja rahavastikkeeseen pidätetään;\n\n    Belgia palautetaan ennalleen Saksan turvallisuuden takaavilla,\n    varmoilla määräyksillä, joista sovitaan Belgian hallituksen\n    kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa;\n\n    Toimitetaan taloudellinen ja rahallinen tasoitus sillä\n    perusteella, että kummankin puolen valloittamat ja rauhanteossa\n    ennalleen palautettavat alueet vaihdetaan;\n\n    Saksalaisten liikeyritysten ja yksityisten henkilöiden sodassa\n    kärsimät vahingot korvataan;\n\n    Kaikki sellaiset sopimukset ja toimenpiteet kumotaan, jotka\n    rauhan tultua haittaisivat säännöllistä kauppaa sekä liikennettä,\n    ja asianmukaiset kauppasopimukset solmitaan; Varmuus merien\n    vapaudesta.\"\n\nNämä ovat ainoat Saksan taholta vihollisen tietoon tulleet ehdot,\njoiden laatimiseen minä olen ottanut osaa.\n\nValtiokansleri ei vaatinut rajoittamattoman sukellusvenesodan\nlykkäämistä tuonnemmaksi. Lähettiläs valtuutettiin selittämään, että\nvaltakunnan hallitus oli valmis antamaan käskyn sukellusvenesodan\nkeskeyttämisestä heti, kun oli luotu rauhanneuvotteluille menestystä\nlupaava pohja. Kenraalisotamarsalkka ja minä yhdyimme näihin\npäätöksiin.\n\nKaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti eräässä keisarin huoneessa. Siellä\noli vielä esillä syntymäpäivälahjoja. Risteilijä Emdenin kaunis kuva on\njäänyt muistiini. Tämän diplomaattisen hankkeen lähempää yhtenäisyyttä\nja menoa en minä voi enää kuvata. Lausuin neuvottelun päätyttyä\nkenraalisotamarsalkalle epäileväni sitä tapaa, jonka kautta oli saatu\nmeidän myötävaikutuksemme niin perin tärkeisiin päätöksiin. Toiselta\npuolen me emme olleet seikoista täysin selvillä, toiselta me taas\nmuiden mukana olimme niistä moraalisesti vastuussa.\n\nTammikuun 31 päivänä esitettiin Washingtonissa nootti, jossa\njulistettiin sukellusvenesota saartosotana alkavaksi, ja, kuten\notaksun, valtakunnan hallituksen tammikuun 29:ntenä päivätty ilmoitus.\n\nTammikuun 9 päivän jälkeen ei ollut ilmennyt minkäänlaisia\nsotilaallisia syitä, jotka olisivat saaneet kenraalisotamarsalkan\ntaikka minun muuttamaan kantaamme, jonka mukaan sukellusvenesota oli\naivan välttämätön.\n\nAmiraaliesikunnan päällikön esityksestä Wienissä päätti myöskin\nItävalta-Unkarin hallitus ryhtyä sukellusveneillään rajoittamattomaan\nsotaan. Minä tervehdin kiitollisena tätä liittolaisystävällistä askelta\nja sitä täydellä varmuudella odotinkin. Sukellusvenesota saattoi tehota\nvain jos sitä käytiin Välimerelläkin, missä menestys näytti erittäin\nlupaavalta. Kuului asiaan upottaa niin paljon tonnistoa kuin\nmahdollista. Myöskin kenraali v. Conrad oli puoltanut Itävallan\nosanottoa. Kun kreivi Czernin myöhemmin, 1918, sanoi kannattaneensa\nrajoittamatonta sukellusvenesotaa välttääkseen selkkausta Saksan\nkanssa, niin ilmoitti hän asian, josta minulla silloin ei ollut tietoa.\nKukaan ei ollut ajatellut sotilaallista painostusta Itävaltaan nähden.\n\nKun arvioin, mitä kotimaassa ajateltiin, merkitsi minulle sangen paljon\nsaada havaita valtiopäivien helmikuun 27:ntenä pidetystä istunnosta,\nettä Saksan kansa rauhantarjouksemme rauettua jotenkin yksimielisesti\nasettui kannattamaan hallitusta. Enemmistösosialistien johtaja, herra\nScheidemann, vaikkakin torjui vastuun sukellusvenesodasta, lausui asian\nyhteydessä seuraavaa:\n\n\"Koko maailma käsittää sen syvän tyydytyksen, jota tunsimme, kun\nhallitus perusteluilla, jotka lähenivät meidän perustelujamme, tarjosi\nmaailmalle rauhaa. Kun vastustajat tunnetussa vastauksessaan Wilsonille\npaljastivat häikäilemättömän valloitus- ja tuhoamishalunsa, niin\nsilloin jälleen lujatahtoisesti päätimme nousta maatamme puolustamaan.\nSilloin ei kuulunut kansasta muuta kuin yksi ääni: mieluimmin vaikka\nmitä kuin sellainen rauha! Jokainen oli kyllä odottanut, etteivät\nvastustajat ilman mutkittelua ja vastaanhangoittelua, ilman omien\nvoimiensa korostamista tai tunnusteluyrityksiä ja koekeskusteluja\nottaisi vastaan Saksan kutsua neuvotteluihin. Mutta vain sangen harvat\nolivat odottaneet, että he käyttäisivät niin häikäilemätöntä sekä\nvaativaa kieltä ja esittäisivät niin mielettömän, kaikkia tosiasioita\nivaavan rauhanohjelman. Eivätkä he enää koskaan pääse vastaamasta\nihmiskunnalle siitä verivelasta, minkä he ovat ottaneet hartioilleen\nhylätessään röyhkeästi Saksan rauhantarjouksen. Lloyd George on niiden\npäätösten kummi, joita valtakunnan hallitus sukellusvenesotaan nähden\non tehnyt. Kärjistetyn sukellusvenesodan on päättänyt oikeastaan\nliittoutuneiden Rooman konferenssi. Sitten kun tämä ratkaisu on tehty,\nkun asia on pantu käyntiin, voimme mekin sydämestämme vain toivoa, että\nse pian toisi meille rauhan. Me luotamme siihen, että hampaisiin asti\nasestettu kansanvoima tekee mahdolliseksi sen, mikä vastustajistamme\nvielä tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. Valtakunnan kunnian,\nolemassaolon ja sen taloudellisen kehittymisvapauden täytyy tässä\ntaistelussa säilyä koskemattomina.\"\n\nSe oli juhlallinen tunnustus ja kehoitus äärimmäiseen kamppailuun,\nsilloin kun vihollinen tahtoi meidät tuhota. Jospa se olisi toteutunut.\n\n\nV.\n\nMarraskuun 21 päivänä 1916 vaipui keisari Frans Josef ikuiseen lepoon.\nHän oli kaksoismonarkian kansojen koossapitäjä. Tosin hän ei ollut\nkyennyt luomaan niiden elämää uudeksi. Hänen valitsemansa neuvonantajat\neivät olleet siihen kyllin vahvoja. Hän oli uskollinen liiton ystävä,\nvaikkakaan hän ei voinut unohtaa vuotta 1866, jolloin Preussi ja\nItävalta taistelivat Saksan yliherruudesta.\n\nHuhtikuun alussa 1916 vietettiin Kownossa kenraalisotamarsalkka v.\nHindenburgin 50-vuotista virkariemujuhlaa. Minä pidin lyhyen\npuheen ja lausuin tällöin asiaan laajemmin puuttumatta, että\nkenraalisotamarsalkka oli ensimmäisenä palvelusvuotenaan ottanut osaa\n1866 vuoden sotaretkeen. Tuskin olivat sanani ilmestyneet jossakin\npainettuina, kun sain valtiokansleri v. Bethmannilta kirjeen, jossa\nsanottiin, että puheeni oli tehnyt Wienissä ikävän vaikutuksen syystä,\nettä olin maininnut vuoden 1866 sotaretken. Hän pyysi, että estäisin\npuheen julkaisemisen. Sitä ei voinut enää tehdä. Minua Wienin hovin\nkäsitys hämmästytti yhtä paljon kuin Berliinin kirjekin. Vuoden 1866\nsotaretki oli vaikuttanut syvästi keisari Frans Josefiin. Sen johdosta\nhän menetti luottamuksensa armeijaansa eikä hän enää koskaan koko\nsydämellään omistautunut sille, vaikkakin hän sen hyväksi työskenteli\nja piti suuriarvoisina yhtenäisen armeijan vanhoja traditioita. Hänen\nkuolemansa tuotti meille korvaamattoman tappion. Murhattu kruununperijä\narkkiherttua Frans Ferdinand ei ollut toimen ja tarmon mies, vaikka\nhäntä usein sellaisena pidettiin. Hän oli itse asiassa luonteeltaan\nhorjuva sekä päättäväisyyttä vailla eikä hän suinkaan ollut Saksan\nystävä. Meidän Keisarillinen Majesteettimme näki paljon vaivaa\nkoettaessaan saada hänessä ja hänen puolisossaan vireille\nsaksalaisystävällisen mielen. Hänen kuolemansa oli traagillinen ja\nhänen murhansa seuraukset olivat kohtalokkaat. Neljän sotavuoden\nkuluttua ne saivat aikaan Itävaltaan nähden sen, mitä venäläiset, teon\nalkuunpanijat, tarkoittivatkin. Tosin Venäjä itsekin siinä tuhoutui.\nMurhatussa vallanperijässä ei myöskään olisi ollut miestä vanhan\nkeisarin kuoltua tarttumaan kaksoismonarkian peräsimeen. Hajoittavat\nvoimat olivat sodan aikana liiaksi vahvistuneet. Sekavuus\ntaloudellisessa elämässä oli päässyt valtaan. Monin paikoin oli kansan\nja sotajoukon henki huonontunut. Väsymys sotaan lisääntyi ja\nrauhankaipuu yhä kasvoi. Olisi tarvittu aivan erikoista miestä, joka\nolisi herättänyt kaksoismonarkiassa taistelunhalua ja luonut\nkeisarillis-kuninkaalliseen armeijaan uutta elämää.\n\nMinä näin keisari Kaarlen arkkiherttuana ensi kerran joulukuulla 1914.\nHän teki kovin nuorukaismaisen vaikutuksen. Marraskuun alussa 1916\ntapasin hänet uudelleen. Hän oli kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi.\nHän puheli selvästi sotilaallisista kysymyksistä. Mutta hänen uuden\nkorkean asemansa taakka oli käyvä hänelle liian raskaaksi. Levottomuus\nvaltasi hänen olemuksensa. Hän ponnisteli paljon ja antoi myöten paljon\nsekä monessa asiassa. Hän tunsi kaksoismonarkian sisäpoliittiset\nvaikeudet, hän ajatteli Habsburgien suvun alaista liittoa Itävallan\nkansojen kesken, mutta hän ei kuitenkaan voinut taivuttaa Unkaria\nvähemmän itsekkääseen politiikkaan eikä saanut sitä peruuttamaan\nelintarvesulkua Itävaltaan. Luonteenomaista hänen toiminnalleen oli\ntshekkiläisjohtajien armahdus, vaikka nämä julkisesti olivat\ntyöskennelleet monarkiaa vastaan. Näin hän ilmaisi olevansa huolissaan\ntshekkiläisliikkeen johdosta ja paljasti hallituksen sekä monarkian\nkoko heikkouden. Siitä oli vain seurauksena, että hajoittavat\nkansalliset pyrkimykset saivat uutta virikettä ja että saksalaisissa,\njotka pysyivät uskollisina vanhalle keisarisuvulle, epäluulo kasvoi.\nMyöskin armeija tunsi itsensä loukatuksi, ja erikoisesti sen\nsaksalaiset upseerit sekä sotilaat, jotka vanhalla urhoudella\ntaistelivat keisarihuoneen ja kaksoismonarkian puolesta. Hyvin monet\nheidän saksalaisista veljistään olivat sen vuoksi tappotantereella\nkaatuneet, että tshekkiläiset olivat menneet vihollisen puolelle.\n\nKeisari ei ollut mikään luja liittolaisuuden kannattaja, mutta hän\npysyi kuitenkin Saksan rinnalla. Hän harrasti rauhaa, mutta pyrkiessään\nsitä aikaansaamaan hän meni liian pitkälle kirjeissä, jotka hän\nkirjoitti langolleen, prinssi Sikstukselle.\n\nItävalta-Unkarin armeijan ylimmän päällikön asemastaan keisari Kaarle\noli erittäin arka. Hänen toivomuksensa mukaisesti muutettiin ja jonkun\nverran lievennettiin neliliiton korkeinta sodanjohtoa koskevia\nmääräyksiä. Hän ei ollut sotilasluonne, mutta hän tahtoi kuitenkin\ntehdä parhaansa armeijan hyväksi.\n\nKeisarinna Zita, jolla oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa, harrasti\ninnokkaasti politiikkaa. Hän oli, ikävä kyllä, kokonaan meitä vastaan,\nja häntä johtivat papit, jotka eivät olleet meidän ystäviämme.\nUlkoasiainministeriksi tuli kreivi Czernin, viisas maailmanmies,\nsivistynyt ja rakastettava persoonallisuus, joka oli Wilhelmstrassen\nherroja paljon etevämpi. Muutoin kulki hän samoja latuja kuin\nBerliinissä oleva valtiokanslerikin. Hän pyrki rauhaan, mutta yhdessä\nSaksan kanssa. Hän oli uskollinen, se mainesana hänestä on säilyvä. Hän\nosoittautui siinä suhteessa lämpimäksi ja tavattoman taitavaksi\nkaksoismonarkian asiain valvojaksi. Rauhallisen varmasti hän suhtautui\nkeisarilliseen herraansa. Siitä huolimatta hän mukautui keisarin\ntshekkiläisille suomaan armahdusjulistukseen ja tämän epäselvään\nkansalliseen politiikkaan. Hän jäi virkaan, vaikka hän ei armahdusta\nkannattanutkaan ja vaikka hän näki, että se oli merkkinä\nkaksoismonarkian häviön alkamisesta ja vaikeutti rauhan tuloa sekä\nvahvisti ententen voiton toiveita.\n\nMinä persoonallisesti olin suuresti mieltynyt häneen ja keskustelin\nmielelläni hänen kanssaan. Mutta Wilhelmstrasselta liikkeellelähteneitä\nkulkupuheita minun \"diktatuuristani\" hän, ikävä kyllä, liian\nherkkäuskoisesti toisti. Usein todistin hänelle, kuinka löyhä hänen\notaksumansa oli. Hänen joulukuun 11:ntenä 1918 tekemänsä valtiollinen\ntunnustus ei hämmästyttänyt minua, kun tunsin hänen käsityksensä\nsodasta.\n\nKenraali v. Arz tuli Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan\npäälliköksi kenraali v. Conradin sijaan, joka sai sotajoukkojen\npäällikkyyden Tirolin rintamalla. Minun ja kenraali v. Conradin väliset\nsuhteet olivat käyneet yhä luottamuksellisemmiksi. Sen vuoksi\nherättikin hänen virasta luopumisensa minussa vilpitöntä persoonallista\nsurua.\n\nSuhteeni kenraali v. Arziin oli kehittyvä vielä läheisemmäksi. Hän oli\nvakaumukseltaan Saksan valtakunnan ja armeijan ystävä. Kesäsotaretkellä\n1915 hän oli ollut Itävalta-Unkarin 2:sen armeijaan kuuluvan VI:n\narmeija-osaston päällikkönä ja suorittanut sen tehtävän mitä\nläheisimmässä yhteydessä saksalaisten joukkojen kanssa tavalla, joka\nherätti saksalaisissa arvonantoa häntä ja hänen miehistöään kohtaan.\nOllessaan 1:sen armeijan ylipäällikkönä Siebenbürgenissä hän sai\narmeijallaan aikaan kaiken, mitä siltä sen kokoonpanon vuoksi saattoi\nodottaa. Hän toimi hyvän yhteishengen säilymiseksi armeijassaan olevien\nsaksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen välillä, joiden\nkehityksestä hän piti vakavaa huolta. Henkisesti ei hän ehkä ollut niin\njoustava kuin kenraali v. Conrad, mutta hän oli tervekäsityksinen\nsotilas, joka koki kohottaa Itävalta-Unkarin armeijaa ja hankkia sille\nomasta maasta kaiken, mitä se tarvitsi. Hän teki kaiken mahdollisen\nsaavuttamatta kuitenkaan mitään ratkaisevaa. Hän kehittyi sitä\npitemmälle, kuta kauemmin hän oli virassaan. Kenraali v. Arz otti\nsotatoimiosastonsa päälliköksi kenraali v. Waldstättenin, kyvykkään\nja kunnianhimoisen upseerin, joka ansaitsi päällikkönsä ja\nItävalta-Unkarin armeijan luottamuksen.\n\nHyvä yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa oli edelleen\ntaattu.\n\n\n\n\nJATKUVAN SODANKÄYNNIN PERUSTEET JA SOTAKONEISTO.\n\n\nI.\n\nSota velvoitti meitä kokoamaan ja käyttämään viimeisetkin ihmisvoimat.\nOli samantekevää, suoritettiinko työ taistelussa vai rintaman takana,\ntarkoittiko se sotataloutta vai palvelusta kotimaan joukoissa tai\nvaltion toimessa. Yksityinen mies saattoi palvella isänmaataan vain\nyhdessä paikassa, mutta hänen voimansa oli tehtävä hyötyätuottavaksi.\nValtionvirka muodosti oman alansa. Muutoin ylin armeijanjohto suoritti\nyksissä neuvoin kotoisten viranomaisten kanssa summittaisen voimien\njaon maasotajoukkojen, meriväen ja kotimaan kesken. Vain ylimmällä\narmeijanjohdolla saattoi olla yleiskäsitys kaikesta. Preussin\nsotaministerikään ei voinut riittävästi eikä kyllin monipuolisesti\narvostella vihollista vastassa olevien asevoimien suuruutta eikä sodan\ntarpeita.\n\nNäihin asti oli täytevoimat saatu toipuneista, joita oivallisen\nsairashoitojärjestelmän vallitessa palasi armeijaan suuret joukot, sekä\nkäytettävissä olevista uusista ikäluokista ja jälkitarkastusten avulla\naikaisemmin kelpaamattomiksi julistetuista. Me olimme pakotetut\nlähettämään rintamalle 19-vuotiaita. Oli mahdotonta kajota enää sitä\nnuorempiin ikäluokkiin. Kelpaavaisuusehdot olivat lievennetyt.\nEhdottomasti suurin osa tähän saakka käytettävissä olevista miehistä\noli kutsuttu aseisiin. Kuitenkin oli pyrittävä siihen, ettei armeijaan\notettaisi yksinomaan vain niitä, joita näihin asti oli voitu\npalvelukseen kutsua, vaan sen lisäksi oli saatava takeet uudesta\nvoimienlisäyksestä. Nimenomaan oli vähennettävä lykkäystä saaneiden\nlukua. Samalla oli koottava riittävät voimat kotimaassa sotatalouden\ntarpeisiin sekä töihin armeijan selkäpuolelle, missä asemien\nrakentaminen oli niin tuiki tärkeää.\n\nMinusta sanontatapa \"linnapalveluskelpoinen\" on aina ollut\nvastenmielinen. Miksi ei linnapalvelukseen kelpaava mies, jota\nkäytetään sodassa, voisi, jos tarvittaisiin, kantaa kivääriä yhtä hyvin\nkuin \"kenttäpalveluskelpoinenkin\"? \"Linnapalveluskelpoisuudesta\"\nsai mies sen sijaan jonkunlaisen suojakirjan. Ylin armeijanjohto\nei voinut sovittaa tuota käsitettä sodan vaatimuksiin eikä\nehkäistä sen aikaansaamaa huonoa vaikutusta. Eräs määräys,\n jonka sotaministeri syksyllä 1918 antoi, ei pystynyt enää asiaa\nmuuttamaan. Hän oli kuitenkin jo aikaisemmin ottanut vielä kerran\njälkitarkastuksen alaisiksi sotapalveluskelpoisuutta koskevat ehdot.\n\"Linnapalveluskelpoisuutta sotakentällä tai kotimaassa\" seurasi siten\nvielä \"työkelpoisuus\".\n\nJälkitarkastus ja silmälläpito kotimaassa eivät näyttäneet minusta\nmoitteettomilta. Alinomaa saapui valituksia mitä uskomattomimmasta\npalveluspelkuruudesta. Minä esitin sotaministerille, että olisi\nkajottava mitä ankarimmin asiaan. Sitä vaati oikeudenmukaisuus.\nKuitenkaan en minä koskaan saanut tuntea, että täällä kaikki tulisi\nsellaiseksi kuin armeijan ja kotimaan mielialan kannalta pidin\ntoivottavana.\n\nLain mukaan oli jälellä voimia, jotka eivät olleet valtion\npalveluksessa. Siihen olivat velvoitetut näihin saakka ainoastaan 17-45\nikävuosien välillä olevat miehet. Sodan ankariin vaatimuksiin nähden en\nminä pitänyt tätä rajoitusta enää sopivana.\n\nJo syyskuussa 1916 ylin armeijanjohto teki valtiokanslerille\nensimmäisen kerran esityksiä, että poikkeuksetta kaikki ihmisvoimat\nkoottaisiin. Tällöin se oli yhä jyrkemmin sitä mieltä, että sodassa\nyksilöiden voimat kuuluivat valtiolle, että sen vuoksi jokainen\nsaksalainen 15:sta 60:een ikävuoteen asti oli palvelusvelvollinen ja\nettä tämä velvollisuus, vaikkakin rajoituksin, oli ulotettava myöskin\nnaisiin. Sellaista palvelusvelvollisuutta saattoi vastata\nasevelvollisuus armeijassa taikka työvelvollisuus -- sen laajimmassa\nmerkityksessä -- kotimaassa. Se ei käsittänyt mitenkään yksinomaan\ntyöntekijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaikkakin se eniten\nkohdistui heihin.\n\nTyövelvollisuuden saattamisella voimaan palvelusvelvollisuutena\nsodan hyväksi olisi ollut suuri siveellinen merkitys siinä\nsuhteessa, että siten jokainen saksalainen näissä vakavissa\nvaiheissa joutui palvelemaan isänmaataan ikivanhaa germaanilaista\noikeuskäsitystä vastaavalla tavalla. Sillä olisi myöskin ollut se suuri\nkäytännöllinen merkitys, että valtakunta pääsi määräämään työntekijäin\npalkkaussuhteet. Jokainen sotilas varmastikin tunsi sen mitä räikeimmän\nvääryyden tässä sodassa, että hänen, joka joka päivä sai lyödä arpaa\nhengestään, täytyi elää kurjemmin kuin tavallisen työmiehen, jonka\nelinehdot olivat taatut. Kun viimeksimainittu ansaitsi elatuksen\nitselleen, vaimolleen ja lapsilleen, sai sotamies olla huolissaan\nomasta ja perheensä tulevaisuudesta. Valtion antama avustus ei\nmitenkään suhdetta tasoittanut. Perhetunne loi ihanteellisen pohjan\nsille pyrkimykselle, että oli päästävä armeijasta kotimaahan. Jo\npersoonallisen varmuuden tunnekin sen selittää. Toiselta puolen se\nkiinnitti monta kotimaahan ja sai heidät pitämään rintamapalvelusta\nrangaistuksena. Sellaiset olosuhteet olivat pohjiaan myöten\nepäterveitä.\n\nMinun toivomukseni oli -- vaikkakaan sillä kotimaisten viranomaisten\nvastarinnan vuoksi ei ollut sanottavaa vaikutusta --, että sodassa\nolevien sotamiesten palkkaa olisi ollut koroitettava ja sen sijaan\ntyömiesten palkkausta kohtuullisessa määrässä rajoitettava. Tästä\ntietysti olisi johtunut, että sotataloudesta tulevaa voittoakin olisi\npitänyt tuntuvasti vähentää. Palkkojen ja voiton olisi täytynyt olla\nmitä läheisimmässä suhteessa toisiinsa. Me olisimme siten voineet\nrahataloutemme ja pääomavoimamme hyväksi panna säästöönkin huomattavia\nsummia. Minä tunsin kyllä ne vaikeudet, joita tämän kysymyksen ratkaisu\ntuotti sen tähden, että raaka-aineiden puutteen vuoksi hinnat kaikilla\naloilla olivat kohonneet. Minä toivoin, että kotimaassa siitä\nselvittäisiin ja löydettäisiin tie terveisiin oloihin. Siinä suhteessa\nolisi työvelvollisuuslaki ollut kiinnekohtana.\n\nYleisen palvelusvelvollisuuden toteuttaminen työvelvollisuuden ohella\nei yksin riittänyt. Oli myöskin pidettävä huoli siitä, että\ntyövelvollisten työvoima tuli viisaasti käytetyksi ja valtion hyväksi.\n\nMinä kyllä olin selvillä siitä, että sellaiset toimenpiteet\nvaikuttaisivat syvästi valtiolliseen, taloudelliseen ja yksityiseen\nelämään. Ei myöskään saanut unohtaa, että liian voimakkaat otteet ovat\nvaikutukseltaan ehkäiseviä. Oli varmaa, että vastustusta oli ilmenevä,\nvaikka vaatimukset johtuivatkin sodan rautaisesta pakosta. Itsekkyys ja\nvoitonhimo olivat jo laajalle levinneet. Mutta kansalle oli osoitettava\ntie voittoon. Sen oli oltava selvillä asioista ja määrättävä oma\nkohtalonsa. Valtiopäivien ja niiden rinnalla koko kansan täytyi kantaa\nvastuu. Lokakuun 16:ntena 1916 pyydettiin valtiokanslerilta ehdotusten\nvoimaansaattamista. Minä toivoin, että hallitus olisi ollut valmis\nedustamaan yleisen palvelusvelvollisuuden suurta aatetta ja\nkehoittamaan kansaa keksimään voimia, joita se vielä voisi antaa\nisänmaan käytettäväksi. Oli saatava kansa epäitsekkäästi ajattelemaan,\nse oli saatava sodan vuoksi kokonaan luopumaan sisäpoliittisesta,\nomahyväisestä asioiden arvioinnista. Sen oli toteutettava käytännössä\nylimmän johdon tekemiä ehdotuksia vastaavat päätökset.\n\nHallitus ei lähtenyt tälle tielle. Minä luotin siihen aikaan vielä\nrajattomasti Saksan kansaan ja sen työväestöön. Sota koski meidän\nkaikkien elämää. Työläistenkin täytyi nähdä, että tilanne oli tällainen\nja silloin he tuntiessaan -- niin minä luulin --, miten suuri heitä ja\nisänmaata uhkaava vaara oli, asettuisivat samalle kannalle kuin ylin\narmeijanjohtokin, antaisivat vielä enemmän kuin he tähän saakka olivat\nantaneet. Saksalainen työmies oli saanut aikaan paljon ja saattoi vielä\nenemmänkin aikaansaada. Kuten sotilaskurin tukema isänmaanrakkaus vie\nsotajoukon vakavana hetkenä suuriin tekoihin, niin pysytetään kansakin\nlujana ja koossa pitkän sodan aikana, jos sitä lujasti johdetaan ja jos\nse saatetaan selvästi käsittämään, mitkä vaarat isänmaata uhkaavat. On\nluonnollista, että hetken hurmio haihtuu. Kurin ja järkevyyden on\nastuttava sen sijalle. Minä en yhtään epäile, etteikö siihen olisi\nvoitu tulla.\n\nIlman uutta lakiakin olisi hallitus voinut olla apuna. Piiritys- ja\nsotatilaa koskevien lakien perusteella olisi kyllä voitu koota\nihmisvoimia, kun vaan olisi haluttu niitä todella käyttää. Mutta siihen\npuuttui hallitukselta tahtoa. Näiden lakien soveltaminen merkitsi\nsitäpaitsi suoranaista pakkoa, josta en asiaa avoimesti katseltuani\nmennyt tekemään mitään lupauksia. Minä pidin parempana lakia, jonka\ntakana olisi ollut koko kansa ja joka ulospäinkin olisi osoittanut\nmeidän päättäväisyyttämme. Tämän minä ilmaisin myöskin kanslerille.\n\nVihdoin kaksi kuukautta myöhemmin, kun ylin armeijanjohto oli\nuudelleen äärettömän paljon ja väsymykseen asti tyrkyttänyt asiaa,\npäätti hallitus marraskuulla tehdä valtiopäiville esityksen\nsiviiliasevelvollisuuslaista, joka joulukuun 2 päivänä hyväksyttiin. Se\nei sisältänyt sitä eikä tätä. Me olimme tahtoneet aikaansaada\njotakin ehyttä. Lakiehdotus poikkesi sangen paljon yleisen\npalvelusvelvollisuuden periaatteesta, jota me syyskuulla olimme\nkannattaneet, eikä se ollut takeena siitä, että työvelvollisuuden\nkäyttämisestä olisi koitunut mahdollisimman suuria aikaansaannoksia.\nTämä laki oli käytännössä ja erityisesti toteuttamistapansa vuoksi vain\nvaihdokas jossa ei ollut mitään yhteistä sen meidän vaatimuksemme\nkanssa että koko kansa oli saatava palvelemaan isänmaata ja siten\nkartuttamaan sotajoukon täyteainesta sekä voimia, jotka työllään\nauttaisivat armeijaa ja kotiseutua. Koko lain sanamuodosta muistuttaa\nainoastaan sen ensimmäinen pykälä sitä, mihin ylin sodanjohto\nvarsinaisesti pyrki.\n\nNaistakaan eivät määräykset koskeneet. Naisia oli kyllä niin runsaasti,\nettä he olisivat voineet astua työhön miesten sijaan ja valmistaa\nnäille tilaisuuden sotapalvelukseen.\n\nKaikesta huolimatta tervehdin minä kuitenkin aluksi tätä lakia\nlämpimästi. Taisteluvalmiutemme merkkinä se sai sekä ystävän että\nvihamiehen puolelta paljon suuremman arvon kuin mitä se ansaitsikaan.\nRomaaniassa saavutettujen voittojen rinnalla se oli omiansa\nvaikuttamaan voimakkaasti.\n\nMinä seurasin asiain käsittelyä valtiopäivillä vain surumielin. Ensi\nkerran sodan aikana oli minulla siihen nyt tilaisuutta ja asemani\nensimmäisenä ylimajoitusmestarina velvoittikin minua siihen. Ylimmän\narmeijanjohdon oli päästävä selville kansan mielenlaadusta, jolla sodan\nlopputulokseen nähden oli suorastaan ratkaiseva merkitys. Oli\nluonnollista, että hallituksen asema työväestöä koskevien sangen\npulmallisten kysymysten vuoksi oli vaikea. Olisi ollut seurattava lujaa\nsotapolitiikkaa eikä tehtävä myönnytyksiä sisäpolitiikassa. Miksi\nhallitus ei tinkimättä antanut koko kansan vastata sodan\nlopputuloksesta? Näytti selvästi siltä, että eräiden puolueiden taholla\neduskunnassa ei tunnettu halua luopua tänä hädän hetkenä\nerikoispyyteistä yhteisen hyvän vuoksi. Hallitus ja valtiopäivät olivat\nyhtä vähän kuin suuri osa kansastakaan vielä tajunneet nykyaikaisen,\nkaikille samalla tavoin vaatimuksia asettavan kansojensodan olemusta,\neivätkä ne ole milloinkaan oikein käsittäneet, mikä merkitys niiden\nsotilaallisella yhteistyöllä oli ratkaisuun nähden, vaikka ylin\narmeijanjohto puolestaan yhä uudelleen ja uudelleen oli selittänyt,\nettä juuri siitä riippui Saksan olemassaolo.\n\nPian selveni, ettei siviiliasevelvollisuuslaki ollut vain\nepätyydyttävä, vaan että se kaikkialla vaikutti vahingollisesti.\nSotilaihin koski erityisesti se, että siviiliasevelvolliset, jotka\ntyöskentelivät samoissa toimissa ja asemissa, saivat paremman palkan\nkuin ne miehet, jotka tähänastisen lain perusteella olivat joutuneet\nsotapalvelukseen ja jotka nyt palvelivat sotamiehinä. Näitä epäkohtia\nkärjisti vielä se, että lykkäystä saaneille sotilaille maksettiin\nsama palkka kuin vapaille työmiehille, s.o. sama palkka kuin\nsiviiliasevelvollisillekin. Se oli suorastaan kohtuutonta ja\nepäoikeudenmukaista. Vielä räikeämpiä epätasaisuuksia ilmeni etapissa.\nRaskaista taisteluista rintamalta palaavat joukot saivat nähdä, miten\nsiellä siviiliasevelvolliset ja apunaiset rauhallisissa oloissa\nnauttivat moninkertaisena sen, mikä sotamiehen osalle tuli. Tämä oli\ntietysti miehistä, jotka joka päivä saivat olla hengenvaarassa ja\nkestää mitä suurimpia rasituksia, ylen katkeraa ja omiansa herättämään\nvielä suurempaa tyytymättömyyttä palkkausasiassa. Se seikka, että\nkorkeapalkkaisia avustusvelvollisia käytettiin etapissa, vaikutti kuin\nkaksiteräinen miekka. Nämä olot olivat kovin epäterveitä.\n\nToimenpiteet, joihin syyskuulla oli kaikkien voimien keräämiseksi\nryhdytty, olivat näin ollen johtaneet vain vähäisiin tuloksiin.\nKansamme voimia ei saatu riittävästi kootuksi, sillä osaksi ne\nsaattoivat vetäytyä toimista syrjään, osaksi jäädä käyttämättä.\nKotimaahan jäi niitä liiaksi, armeija olisi voinut saada enemmän. Ylin\narmeijanjohto oli pyrkimyksissään epäonnistunut. Se pääsi siihen\nkäsitykseen, ettei Saksan kansan elämä ollut enää tervettä.\n\nSotatyön ja siviiliasevelvollisuuden arvoa kohottaakseni olin\nehdottanut avustuspalvelusristin perustamista. Minä sain sellaisen\nsittemmin ensimmäisten joukossa ja olen kantanut sitä siksi, että olin\nylimmän armeijanjohdon taholta suoritetussa sotatyössä ratkaisevalla\ntavalla mukana, yhtä ylpeänä kuin muitakin sotakunniamerkkejäni,\nvaikkakin jonkunlaista surumielisyyttä tuntien. Minä olen ajatellut\nniitä seurauksia, joita oli siviiliasevelvollisuuslailla, joka tuotti\nminulle yhä suurempaa ja suurempaa pettymystä.\n\nHankkiessaan laajentuneen teollisuuden välttämättömästi tarvitsemia\nammattimiehiä ylin armeijanjohto oli pakotettu käyttämään sangen\nsuuressa määrässä miehistöä siihen tarkoitukseen ja sen kautta\nheikontamaan voimia. Talvella 1916-17 laskettiin siten riveistä 125,000\nmiestä, joiden piti heti, kun pääsivät jälleen vapaiksi, palata\narmeijaan. Minä vaadin yhtämittaa, että sotilasviranomaiset ja\nteollisuusmiehet ryhtyisivät mitä pikimmin kasvattamaan\nammattilaisjoukkoa ja ottaisivat palvelukseen invaliideja sekä naisia.\nTosin tehtiinkin paljon, mutta kaikkialla ei toimittu niin pontevasti\nkuin asemamme vaati. Sen lisäksi lykkäystä saaneille myönnettiin oikeus\nliikkua esteettömästi kaikkialla, ja siitä johtui, ettei silmälläpito\nenää voinut tulla kysymykseen.\n\nKun teollisuutta oli laajennettu, lisääntyivät armeijan voimat\ntavattomasti. Mutta se kulutti myöskin sen mieslukua. Kuta suuremmassa\nmäärässä näin tapahtui ja kuta enemmän tarvittiin omaa väkeä vihollisen\nlisääntyneiden varustusten vastapainoksi, sitä tiukemmin täytyi\nylimmän armeijanjohdon isänmaata, armeijaa ja jokaista rintamalla\npalvelevaa yksityistä sotilasta kohtaan tuntemansa velvollisuuden\npakotuksesta ponnistella siihen suuntaan, että kotimaassa todellakin\ntyöskenneltäisiin. Armeijasta ei saanut enää ottaa eikä pidättää poissa\nketään. Työn tulosten vähentyminen, jota ilman muuta ei voinut\nulkonaisten olosuhteiden nojalla selittää, ja lakot olivat ilmiöitä,\njotka välittömästi vaikuttivat mitä suurimmassa määrässä\nturmiotatuottavasti isänmaan sotakuntoisuuteen. Ne olivat jokaista\nrintamasotilasta vastaan kohdistettuja rikoksia ja korkeimman\noikeusistuimen käsityksen mukaan maanpetoksellisia tekoja. Vailla\nvaltion ohjausta, sokaistuna ja yllytettynä on osa Saksan työväestöstä\nsyössyt isänmaansa, toverinsa ja oman itsensä mittaamattomaan\nkurjuuteen. Tämä syytös tulee aina hirvittävän raskaana lepäämään tuon\ntyöväestön hartioilla.\n\nHallituksen täytyi erikoisesti pyrkiä vaikuttamaan työväkeen sillä,\nettä asemamme vakavuutta selviteltiin, mutta sen ei olisi tarvinnut\nsäikähtää pakkotoimenpiteitäkään, milloin ei muusta todellakaan ollut\napua.\n\nYlin armeijanjohto tunsi hyvin kyllä, että lykkäystä myönnettäessä\nesiintyi suorastaan suosikkijärjestelmään kuuluvia tapauksia,\njotka vaikuttivat joka suhteessa yhtä katkeroittavasti kuin\nsotapalveluskierrot kotimaassa. Uudestaan ja uudestaan tein\nsotaministeriölle pyynnön, että nämä epäkohdat korjattaisiin.\n\nOli luonnollista, että me hädässämme ajattelimme myöskin miehitettyjä\nalueita. Sotaministeriö oli käsitellyt tätä kysymystä. Oli jo alettu\nSaksassa käyttää belgialaisia työmiehiä. Ylin armeijanjohto pyysi, että\nkenraalikuvernööri noudattaisi sotaministerin ja teollisuusmaailman\ntoivomuksia, ja se teki tämän pyynnön sitä hartaammin, kun ei hallitus\nvielä siihen aikaan ollut siviiliasevelvollisuuslain muodossa vastannut\nsen esityksiin ihmisvoimien lisäämisestä.\n\nBelgian omien etujen mukaista oli, että työmiehiä siirrettiin Saksaan,\nsillä maassa vallitsi suuri työttömyys. Kun asiasta oli neuvoteltu\nkeskusviranomaisten kanssa Berliinissä, laajennettiin tätä siirtoa\nedelleen. Toimeenpantaessa tällöin lähetyksiä, jotka alussa olivat\nliian runsaita, osoitettiin usein kovuutta, jota olisi ollut parempi\nvälttää. Suureksi osaksi voi siitä syyttää myöskin itse belgialaisia,\nsillä usein he milloin minkin seikan perusteella ilmoittivat\ntyöttömiksi sellaisia tovereitaan, jotka eivät työttömiä olleetkaan.\nKenraalikuvernööri asettui kovakouraisuutta ehkäisemään heti, kun hän\nsitä huomasi. Aikojen kuluessa tuotiin siten Saksaan paljon\nbelgialaisia työmiehiä eikä sen pitemmältä valituksia kuulunut.\nSiirsimme belgialaisia myöskin miehitetyille alueille. Belgialainen\npakolaissanomalehdistö ja ententen yllyttäjät nostivat tietysti\nraivoisan metelin ja sitä meidän tahollamme oli odotettukin. Kun oltiin\nkovin kypsymättömiä sotaa arvostelemaan, niin saatiin meilläkin kuulla\nsamanlaisia ääniä. Sotilasviranomaiset eivät toimineet umpimähkään,\nvaan he tunsivat isänmaallisen velvollisuutensa.\n\nMyöskin Puolasta ja muilta miehitetyiltä alueilta, vieläpä niistäkin\nseuduista, joita myöhemmin vallattiin, saimme lisää työvoimia, mutta ei\nkuitenkaan niin runsaasti kuin olisi ollut toivottavaa. Me menettelimme\nkaikkialla niin säästäen kuin mahdollista, sillä meillä ei ollut\nensinkään halua valloittajan ylpeällä kädenliikkeellä sortaa vieraita\nkansallisuuksia. Me olimme aivan liian objektiivisia emmekä me muuta\ntahtoneet ollakaan.\n\nVangit merkitsivät tavattoman paljon meidän sotataloudessamme. Jollemme\nolisi idässä saaneet niin runsaasti venäläisiä vankeja, ei meidän\ntaloudellinen elämämme olisi saattanut kestää. Toiselta puolen merkitsi\nmyöskin omien miestemme vangiksijoutuminen tuntuvaa voimiemme\nvähennystä ja samalla vihollisen sotataloudessaan tarvitsemien\ntyövoimien lisäystä. Jos me saimme vankeja, niin oli joka kerta\nratkaistava, käytettäisiinkö niitä työhön ja toimiin miehitetyillä\nalueilla vai kuljetettaisiinko ne kotimaahan. Myöskin tässä suhteessa\notettiin kotimaa tarkasti huomioon, vaikkakin armeija kärsi suurta\ntyövoimien puutetta.\n\n\nII.\n\nKoettaessamme saada kotimaasta ihmisvoimia pyrimme me sen ohessa\nmyöskin luomaan sotavarustusten hankintaohjelmaa, jonka toteuttamiseen\nosa noista voimista oli käytettävä. Ensi sijassa me tarvitsimme lisää\nkanuunoita, ampuma-aineita sekä kuularuiskuja ja niiden lisäksi yhä\nrunsaammin kaikenlaista muuta.\n\nKanuunoita ei tarvittu yksinomaan uutta asestusta varten, vaan\nmyöskin uudistuksiin, korvaamaan vanhemmanmallisia rakenteeltaan\nnykyaikaisemmilla, ja sen lisäksi oli paikattava sangen suuria aukkoja.\nVerdunin ja Sommen taisteluissa ei yksistään vihollisen tuli ollut\ntehnyt vahinkoa, vaan kului tykistöä runsaat määrät myöskin oman\nkiihtyneen ammuntamme vuoksi.\n\nRaskas tykistö oli hyvästi varustettu viistotulikanuunoilla. Laakatuli\nei sen sijaan ollut yhtälailla edustettuna ja me vahvistimme sitä,\nsillä sen ammukset, kohdistuessaan kauas vihollisen selkäpuolelle,\nolivat sangen tehokkaita. Sen kautta etuasemissa olevien joukkojen\nhuoltoa ja vaihtoja sekä myöskin taistelun aikana käskyjen antoa ja\nreservien käyttöä vaikeutettiin.\n\nMyöskin vahvistettiin järeintä laakatulta. Hänen Majesteettinsa Keisari\nvaikutti erikoisesti siihen, että merisotalaitos luovutti palveluksesta\nvapaista taistelulaivoistaan kanuunoita. Järein laakatuli oli vielä\nliiaksi riippuvainen rautateistä ja sen vuoksi liiaksi sidottu\nmäärättyihin paikkoihin. Enemmän kuin ennen ruvettiin myöskin\nampumatarpeita kuljettamaan konevoimalla (mekanischer Zug).\n\nKenttätykistössä otettiin käytäntöön kauaskantava kanuuna ja\nsamanlainen haupitsi.\n\nOli määrättävä, kuinka monta kanuunaa kuukausittain piti valmistaa,\njotta koko tarve tulisi tyydytetyksi. Arvio oli vaikea. Raskaaseen\ntykistöön nähden osuimme lähimain oikeaan, mutta kenttätykistön tarpeet\nlaskimme liian suuriksi. Heti kun saimme siitä selon, alensimme\nvalmistusmäärää, mutta siitä aiheutui aina jonkunlaista horjuntaa.\nTeollisuuden alalla ei voi tehdä äkillisiä kokokäännöksiä. Siirtyminen\nuudelle kannalle vaatii aina aikaa. Se ilmenee tuotannon vähennyksenä.\nSen vuoksi olikin aina sangen varovasti siirryttävä uuteen asetyyppiin.\nSiitä johtui, ettemme aluksi olleet erittäin halukkaita uuden jalkaväen\nkanuunan käytäntöön ottamiseen, vaikka se myöhemmin huomattiin\nvälttämättömäksi.\n\nTaisteluaseena tankeja vastaan käytettiin kenttäkanuunaa 06, joka\nlävisti tankin. Niitä oli vain saatava käytettäväksi riittävä määrä.\n\nAmpumatarpeiden lisääminen riippui tähän aikaan ruutiteollisuuden\nnoususta ja se taasen mitä läheisimmin siitä, oliko tarvittavia\nraaka-aineita saatavissa taikka voitiinko niitä valmistaa. Rikillä ja\ntypellä oli erikoinen merkitys. Oli ylen vaikeaa hankkia selvyyttä\ntähän kysymykseen. Me koetimme saada tähänastisen ruutimäärän kohoamaan\nkaksinkertaiseksi. Siihen voitiinkin vähitellen päästä monista\nhäiriöistä, suurista räjähdyksistä ja hiilenpuutteesta huolimatta. Kun\nruutiohjelma oli saatu toteutetuksi, tuli puute teräksestä. Siten\nriitti jatkuvassa sarjassa hankaluuksia, ennenkuin saavutimme\ntarkoituksemme ja saimme ampumatarpeiden valmistuksen nousemaan.\n\nErikoista huomiota oli kiinnitettävä siihen, miten joukoille eri\nampuma-aineita toimitettiin. Ammuksia oli monta lajia, ja\npatteripäälliköiltä vaadittiin taitoa selviytymiseen, samoin oli\nkomentoviranomaisten vaikea pitää huolta siitä, että sopivaa\nampumatavaraa oli oikeaan aikaan siellä, missä sitä tarvittiin.\nSytytinjärjestelmässä oli toivomisen varaa. Rauhanaikaiset sytyttimet\neivät olleet tarpeeksi yksinkertaisia. Oli päästävä parempaan malliin.\nMutta raaka-aineiden puutteen vuoksi täytyi säästää kuparia sekä\nmessinkiä, ja se jälleen häiritsi meidän suunnitelmiamme. Tykistön\nkokeilukommissionin työstä huolimatta me saimme vasta myöhään\nsytyttimiä, jotka olivat moitteettomia ja toimivat niin, että pommit\njuuri maanpintaa koskettaessaan räjähtivät. Sirpaleet sinkosivat\ntällöin maasta eivätkä vajonneet siihen. Shrapnelleista me pian\nluovuimme. Joukkojen saama oppi ei riittänyt, kun oli käytettävä niin\narkoja ammuksia. Yleensä pidettiin parempina pommeja, joissa oli herkkä\nsytytin.\n\nLisättäessä ampumatarpeiden valmistusta oli myöskin kaasun tuotanto\nsaatava samassa määrässä kasvamaan. Kaasun puhaltaminen pulloista\nsai yhä enemmän jäädä syrjään, sillä se oli aina miehistöstä\nvastenmielistä. Sen sijaan saivat kaasuammukset käytännössä yhä enemmän\nsijaa. Meidän \"keltaristimme\" oli taisteluase, jota vihollinen pelkäsi.\nVielä nytkin kammoivat meidän joukkomme sangen kauan oman kaasun\nvaikutusta ja vasta myöhemmin tapahtui siinä suhteessa muutos parempaan\npäin. Salaneuvos Haber johti kaasutaistelua ansiokkaasti.\n\nMyöskin sumuammuksilla alettiin toimia.\n\nJalkaväki sai keveän konekiväärin, joka olisi kuitenkin voinut olla\nyksinkertaisempi ja kevyempi. Se tarvitsi vielä liian monta\nkiväärimiestä käyttäjikseen. Mutta ratkaisu oli tehtävä ja ruvettava\naseita valmistamaan ja siihen kului monen monta kuukautta. Jokaisen\njalkaväkikomppanian oli saatava 4 ja myöhemmin 6 kevyttä konekivääriä.\n\nMeidän vanha, raskas konekivääriimme oli hyvä, ja sitä joukkomme\npitivät arvossa. Se joutui hyvin pian tykkiväen palvelukseen, joka\nkäytti sitä puolustusaseenaan vihollisen tehdessä hyökkäyksiä ja\nlentäjien uhatessa.\n\nJalkaväen teräskuula-ammuksia, joilla saattoi menestyksellisesti\ntaistella lentokoneita sekä tankkeja vastaan, lisättiin ja\nsotaministeriö ryhtyi suunnittelemaan edelleen jalkaväen tarpeiksi\npikatuliaseita sekä suurempireikäisiä kiväärejä, joilla sopi hyvästi\nvastustaa vihollisen tankeja.\n\nSuurta huomiota kiinnitettiin uusien kuorma-autojen hankintaan.\nHevosaines yhä huononi ja uusia saatiin niukasti. Olimme pakotetut\npanemaan kuorma-autoja hevosten sijalle. Tosin tällöin jouduimme\njälleen vaikeuksiin käyttöainevarastoinemme. Mutta me olisimme\ntarvinneet kuorma-autoja joukkojen kuljetukseenkin. Suunnattoman\nteollisuutensa avulla kykeni entente entistä enemmän automobiileilla\nsiirtelemään nopeasti ei vain reservejään, vaan myöskin suuressa\nmäärässä joukkojaan majapaikoista taistelukentälle ja sieltä jälleen\ntakaisin. Siten saattoivat joukot tavattomasti säästää hengen- ja\nruumiin voimiaan. Me saimme olla tyytyväisiä, jos edes\nkiireellisimmissä tapauksissa saatoimme kuljettaa väkeämme\nkuorma-autoilla. Meidän tahollamme ei tankkien rakentamisen aika ollut\nvielä koittanut.\n\nAivan erikoisasemassa oli lentokoneteollisuus. Vihollisarmeijat\nkilpailivat keskenään saadakseen rakennetuksi mahdollisimman nopean ja\näkkiäkohoavan taistelulentokoneen. Oli käynnissä kummankinpuolinen\nkilpailu ja meidän lentokoneteollisuutemme oli usein voitolla.\nNimenomaan vuonna 1918 oli meillä mainioita malleja, joita meidän\nlentäjämme oman rohkeutensa ohella saivat kiittää ilmavoitoistaan.\n\nOlen edellä kosketellut ainoastaan tärkeimpiä sotavälineitä, joita\nvälttämättä oli suuresti lisättävä. Tosiasiallisesti oli\najateltava kaikkia, sillä kaikki olivat tärkeitä. Piikkilankaa\nesimerkiksi tarvittiin yhtä hyvin kuin jalkaväen ampuma-aineitakin.\nTaisteluvälineitä oli niiden merkityksen ja todennäköisen kulutuksen\nperusteella vertailtava keskenään ja sitten oli määrättävä, kuinka\npaljon niitä piti valmistaa. Koko ohjelma oli työlästä, tulevaisuuteen\ntähtäävää henkistä työtä, johon eversti Bauer minun esikunnastani\naivan erikoisen huomattavalla tavalla otti osaa. Vasta monien\nBerliinissä pidettyjen neuvottelujen perästä se valmistui ja sai\nHindenburg-ohjelman nimen, vaikka ylimmän armeijanjohdon ohjelma ei\nkäsittänytkään yksinomaan sotavarustuksia koskevia vaatimuksia, vaan\nsisälsi myöskin ehdotuksen, että ihmislukua ja sielullista voimaa\nlisättäisiin.\n\nHindenburg-ohjelman toteuttamiseen tarvittiin tietysti paljon aikaa, jo\nyksistään sen toimeenpanon täytyi synnyttää levottomuutta, joka\nmenestyksen sijasta vaikutti ehkäisevästi. Oli myöskin voitettava\nluonnollisia hankauksia. Juuri kun tie näytti selvältä, kävi ilmi, että\nrauhanaikaiset lokomotiivitehtaat, jotka oli otettu yksinomaan\nsotateollisuuden palvelukseen, piti jälleen palauttaa entiseen\ntehtäväänsä. Liikennevälineemme tarvitsivat vihdoinkin perusteellista\nparannusta. Toisten tehtaiden oli otettava suorittaakseen niiden töitä.\nKaikkia laitoksia oli mahdollisimman tarkoin käytettävä. Lisätty\ntuotanto vaati laajennuksia tehtaissa ja siihen kului taas aikaa.\nToisin paikoin olivat työt seisauksissa taikka työpaikka oli\nyhdistettävä toiseen. Kun oli paljon korjattava, käytiin sitä\nankarammalla otteella käsiksi taloudelliseen elämään.\n\nKului tietysti paljon aikaa, ennenkuin työt Hindenburg-ohjelman\ntoteuttamiseksi alkoivat, ja vielä enemmän, ennenkuin raaka-aineista\noli saatu valmistetuksi sotatarpeita. Ohjelmaa täytyi myöhemmin\ntarkistaa ja rajoittaa. Käsityksemme selvenivät ja me huomasimme, ettei\nvälttämättömiä työvoimia voitu koota armeijan ja laivaston täyteainesta\nvahingoittamatta. Myöhemmin kuului ääniä, jotka selittivät, että koko\nHindenburg-ohjelma oli ollut virhe, ja että ylin armeijanjohto olisi\nsaanut antaa sotaministeriön työskennellä rauhassa edelleen. Sen olisi\nvain pitänyt antaa määräykset. Kenraalisotamarsalkan ja minun oli\npidettävä kiinni siitä, että me olimme havainneet armeijan\nsotavarustusten hankinnan riittämättömäksi huolimatta siitä, että\nsotaministeri oli suuressa päämajassa ja vaikka koko maailma asiasta\npuhui. Luonnollisesti olisi ollut tätä yhtäkkistä sotateollisuuden\nnousua tuntuvasti parempi, jos rauhanaikaisen teollisuuden muutos\nsotateollisuudeksi olisi tapahtunut suunnitelmallisesti ja tehtävän\nsuuruutta vastaavalla tavalla ja jos sitä jo ennen sotaa olisi\nvalmisteltu sekä kahden ensimmäisen sotavuoden kuluessa ohjelman mukaan\ntoteutettu. Mutta ylimmän armeijanjohdon ei ollut suotu joutua niin\nihanteellisiin olosuhteisiin; sen vuoksi sen täytyi toimia. Juttu on\naina sama: aikanaan ei tehdä, mitä pitäisi, arvostelu sitä moittii,\nmutta ei keksi kuitenkaan kohtaa, jota se voisi korjata. Mutta jos\njotakin saadaan aikaan, jotakin syntyy, nousee mahtava rakennus,\nsilloin arvostelu kyllä tietää, mihin kohtaan se hyökkää. Se on\nuseimmiten oikeassa. Jälkeenpäin on helppo nähdä kaikki. Mutta\ntoimettomuus ja laiminlyönti ovat aina pahimpia vikoja, ne ovat\nvaarallisempia kuin jotkut järjestelmäerehdykset. Itse asiassa syntyi\nHindenburg-ohjelmasta todellakin ohjelma. Sillä saatiin enemmän aikaan\nkuin suuren ohjelman muilla kohdilla, joihin me emme niin voineet käydä\nkäsiksi.\n\nLopulta teollisuus joutui käyntiin. Hindenburg-ohjelman toteuttaminen\nmerkitsee saavutuksena kokonaisuutta, mistä se saa kiittää\nkenttävaruslaitoksesta syntyneen ase- ja ampumatarvehankintaviraston\ntoimintaa. Viraston päällikkönä oli kenraali Coupette, joka on erittäin\nperehtynyt teknillisiin ja teollisuutta koskeviin kysymyksin. Hänen\nkanssaan toimivat samassa hengessä hänen huomattavat, lujatahtoiset\nosastonpäällikkönsä, majuri Stadtlaender ja eversti Wurtzbacher.\nArmeija tietää, mistä se saa kiittää tätä virastoa ja sen johdossa\nolevia miehiä.\n\nTeollisuusmaailmalta sai sodankäynti tukea. Tämä maine on sillä aina\nsäilyvä. Päästyään selville, mitä siltä vaadittiin, se täytti sille\nannetut tehtävät omin työvoimin ja sen tuotanto aina parani. Kun se\notti valtiolta vastaavan maksun, niin oli se siihen vahingon uhan ja\nmeidän vaatimuksistamme aiheutuvien suurten rahallisten kulujen vuoksi\nsuorastaan yhtä oikeutettu kuin työmies, joka kantoi työstään siltä\npalkan. Liikanaisuudet ja itsekkäät pyyteet minä jo yksistään\nsotilaiden etujen nimessä hylkäsin. Hallituksen asia oli pitää silmällä\nja ryhtyä toimenpiteisiin, etteivät Hindenburg-ohjelmasta aiheutuneet\nsuunnattomat lisävaatimukset enää huonontaneet meidän taloudellisia\nolosuhteitamme. Veroilla oli vain osittain tasoittava vaikutus.\nKiskurien voittoa olisi pitänyt ehkäistä. Minä valitan syvästi, että\narmeijassa ja kotimaassa oli vallalla henki, joka esti meitä\nkorjaamasta tätä asiaa. Sodankäynnin kannalta minä kyllä usein koetin\nsiihen päästä. Sotakeinottelija on epämiellyttävä ilmiö, joka\nturmelevan vaikutuksensa kautta saa aikaan sanomattomia vahinkoja.\n\nYlimmän armeijanjohdon pyynnöstä oli tällä välin sotaministeriössä\ntapahtunut eräs muutos.\n\nKoko sotatalouden keskusvirastoksi tuli sotavirasto. Siinä käsitteli\nmiehistökysymystä täytevoima- ja työosasto, raaka-ainekysymystä\nsotaraaka-aineosasto ja lopuksi valmistuskysymystä edellämainittu\nase- ja ampumatarvehankintavirasto. Se, mitä sotavirastolta\nihmisvoimien kokoamiseen nähden odotin, ei toteutunut. Tämäkin virasto\nkatseli ilmeisesti sisäpoliittiselta näkökannalta kaikkia tähän\nkuuluvia kysymyksiä asettamatta sodan vaatimuksia etualalle. Minä olin\ntoivonut, että se olisi onnistunut lähentämään työnantajia ja työmiehiä\ntoisiinsa. Useilla tahoilla tällaista kummankinpuolista lähentymistä\nharrastettiin.\n\nValmistuskysymyksen ratkaisu olisi käynyt helpommaksi, jos alunpitäen\nkoko sotateollisuus, myöskin pionieerivarustus-, automobiili- ja\nlentokonetyöt sekä nimenomaan laivastotehtaat olisivat joutuneet\nsotaviraston valvonnan alaisiksi. Mutta tässä suhteessa ei käyty\nperinpohjaisesti asiaan käsiksi.\n\nMe koetimme saada sotateollisuutta käyntiin myöskin miehitetyillä\nalueilla ja kenraalikuvernöörikunnissa. Mutta se oli vain rajoitetussa\nmäärässä mahdollista. Vaihteleva sotatilanne, joka oli otettava lukuun,\nsekä työvoimien puute tuotti esteitä. Sitäpaitsi oli muitakin\nehkäiseviä syitä. Niinpä Liègen ja sen ympäristön suurissa\nkäsiasetehtaissa belgialaiset työmiehet selittivät, että he vasta\nsitten ryhtyvät töihin, kun he saavat takeet siitä, etteivät\nsaksalaiset sotilaat kuljeta heidän valmistamiaan aseita\nlänsirintamalle. Tällaisia takeita ei voitu antaa.\n\nMeidän täytyi sen vuoksi monesta paikasta kuljettaa koneita, joita\naikaisemmin olimme löytäneet ja joita sotateollisuudessa voitiin\nkäyttää, saksalaisiin tehtaisiin, missä niistä teollisuus ja siten\nsodankäynti saattoivat tarpeellisessa määrässä hyötyä.\n\n\nIII.\n\nRaaka-aineiden hankintaa ja jakelua Saksassa johti varmoin käsin\neversti Koeth, joka toimi omalla alallaan sodan vaatimuksia vastaavalla\ntavalla. Hän vaikutti suuresti siihen, että miehitetyiltä alueilta\nraaka-aineita saatiin. Raaka-aineiden tuontia liittolais- ja\npuolueettomista maista johti erityinen Preussin sotaministeriöön\nkuuluva osasto, jonka kanssa eversti Koeth oli mitä läheisimmissä\nsuhteissa. Hiilet ja käyttöaineet eivät kuuluneet hänen työalaansa.\n\nEversti Koeth hankki armeijalle välttämättömimmät tarpeet, muuhun\nei meidän asemamme eikä riippuvaisuutemme ulkomaista suonut\nmahdollisuutta. Raaka-aineiden saanti oli pitkäksi ajaksi taattu.\nVäestömme kärsi kuitenkin suurta puutetta. Sillä ei ollut vaatteita\neikä jalkineita. Hintasuhteet olivat peloittavia ja ne vaikuttivat\nratkaisevasti elintarpeittemme kallistumiseen sekä sen seikan\nyhteydessä oleviin epäkohtiin. Se havainto herätti minussa surua.\nSodankäynnin nimessä ei ylin armeijanjohto voinut sellaista suvaita ja\nse kääntyikin asian johdosta hallituksen puoleen, vaikka ilman\nmenestystä.\n\nRiippuvaisuutemme ulkomaista koitui turmiolliseksi. Erittäin tärkeältä\nnäytti minusta lankasijakeaineiden hankinta. Minä jätin tämän\nkysymyksen everstiluutnantti Schmidt-Rederin tutkittavaksi. Tämä\nupseeri asettui yhteyteen valtion virastojen ja teollisuusmaailman\nkanssa. Enimmäkseen ovat saavutukset hänen ansiotaan. Toivoakseni hänen\ntyönsä tulee hyödyttämään isänmaata. Se voi tulevaisuudessa olla\nmaallemme loppumattomaksi siunaukseksi, jos Saksan kansa oppii\nvalmistamaan näitä tuotteita, jotka se näihin asti on hankkinut ulkoa.\n\nErinäisten raaka-aineiden hankintaa varten muodostettiin joukoittain\nsotahankintayhtymiä. Minun arvosteluni ulkopuolelle jäi, olivatko ne\nvälttämättömiä ja missä määrin. Tosiasia on, että ne tekivät tavattoman\nlamauttavan vaikutuksen.\n\nLiikenteen tilasta riippui, saattoiko maan taloudellinen elämä\nlopullisesti säilyä. Se taasen oli riippuvainen vetureista,\nrautatievaunuista sekä henkilökunnasta ja liittyi mitä läheisimmin\nhiilien saantia koskevaan kysymykseen. Ministeri v. Breitenbach oli\njoka suhteessa tehnyt hyvin paljon armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi.\nHenkilökuntaa ja kuljetusvälineitä oli liiaksi rasitettu, varsinkin\nvetureita oli kovasti kulutettu. Alettiin siitä, että veturi- ja\nvaunutehtaat pääsivät entiseen työhönsä. Ylin armeijanjohto avusti\nkuitenkin vain vastahakoisesti yleisten töiden ministeriä uusien\nvapautusten myöntämisessä, sillä ne heikonsivat armeijaa. Mutta sitä ei\nvoinut välttää syystä, että rautatiehenkilökunnan työtä oli\nhelpotettava. Me olimme monessa suhteessa varustautuneet ainoastaan\nlyhytaikaisen sodan vaatimusten mukaan ja nyt olimme pakotetut tässä,\nkuten useassa muussakin kohden, järjestäytymään siltä varalta, että\nsota kestäisi kauan. Sotilaallisista vaatimuksistamme johtui, että maan\nrautateitä täytyi sangen paljon käyttää. Me olimme ottaneet haltuumme\nBelgian rautateiden liikkuvan kaluston sekä Pohjois-Ranskan veturit ja\nvaunut, mutta ne eivät riittäneet. Sen vuoksi, että saaliiksi saatu\nvenäläinen kalusto edellytti leveämpää kiskoväliä, ei sitä voitu\nkäyttää.\n\nLiittolaisemme rasittivat sen lisäksi tavattomasti meidän veturi- ja\nvaunuvarastoamme. Itävalta-Unkarin rautateillä liikkui monta sataa\nsaksalaista veturia ja kymmeniätuhansia vaunuja. Samoin Turkki ja\nBulgaaria saivat meiltä kalustoa ja palveluskuntaakin. Me olimme nyt\nsaaneet Romaaniasta kalustoa saaliiksemme, mutta vihollinenkin oli\nkuljettanut Moldauhun useita tuhansia saksalaisia vaunuja ja piti ne\nhallussaan. Miehitetyillä alueilla, missä oli niin pitkiä\nrautatielinjoja, tarvittiin kokonaisen armeijan suuruinen\nliikennehenkilökunta ja huomattava määrä liikennekalustoa.\n\nYlin armeijanjohto esitti sotarautatiepäällikön kautta ministerille\nuseampia kertoja peräkkäin, että erinäisillä toimenpiteillä,\nrajoittamalla esimerkiksi matkailijaliikennettä, pyrittäisiin tarkemmin\nsäännöstelemään maan rautatieliikennettä. Miehitetyillä alueilla\ntoimittiin siihen suuntaan. Raskaat aselepoehdot ja vallankumous\npakostakin toteuttivat sen, mitä silloin ei saatu aikaan ja mikä\ntaloudellisen elämämme vuoksi ei kaikessa laajuudessaan ollut\nmahdollistakaan. Miten kireä liikenteen tila siihen aikaan oli, selviää\nsiitä, että ruuti- ja räjähdysainetehtaat, joiden tuotannosta kaikki\nriippui, saivat seisoa päiväkausia. Rautatiet eivät voineet kuljettaa\nniille hiiliä, vaikka niitä olikin. Asiat menivät niin pitkälle, että\nminun täytyi joka päivä saada tieto siitä, oliko ruutitehtaista pidetty\nhuolta.\n\nSotarautatielaitoksen päällikkö, eversti v. Oldershausen ja\nhänen apulaisensa, majuri v. Stockhausen, olivat kumpikin\nhenkilöitä, jotka hoitivat erittäin ymmärtävästi laaja-alaisen\ntehtävänsä. He olivat yhtämittaa mitä läheisimmissä tekemisissä\nliittolaisten sotarautatieviranomaisten ja Saksan liittovaltioiden\nliikenneministerien kanssa. Sangen paljon vaikeuksia johtui Saksan\nrautatiehallintojen moninaisuudesta. Me tunsimme kalvavaa haittaa\nsiitä, ettemme ennen sotaa olleet saaneet luoduksi mitään suurempaa\nyhtenäisyyttä ja etteivät liittovaltiot olleet kulkeneet rinnakkain\njärjestelmään nähden. Esim. Baierilla oli kilometrilukuunsa verraten\ntuntuvasti vähemmän raskaita vetureja kuin Preussilla. Baierilaiseen\nveturiin tarvittiin toisenlaisia korjausosia kuin preussilaiseen. Ilman\nvaltiosäännön muutostakin olisi voitu saavuttaa paljon.\n\nLiikenteen tilaa rasitti edelleen se, ettei kanava- ja jokiliike ollut\nyhtenäisen johdon alainen. Näihin asti ei sitä ollut sillä tavoin\nedistetty kuin olisi ollut välttämätöntä. Aikaa myöten täytyi\nlaiminlyönti korjata. Muodostettiin erityinen laivaliikeosasto.\nValtakunnan merisotavirasto antoi minun pyynnöstäni apuaan\ntoimittamalla palvelusväkeä.\n\nTalvella 1916-17 olivat liikenneolot sangen huonot, mutta parantuivat\nsittemmin. Seuraavana talvena ne jälleen kiristyivät, vaikkakaan ei\nsamassa määrässä kuin edellisenä vuonna. Työministeri koetti myös\npuolestaan tehdä kaiken, mikä näytti todella olevan omiaan ehkäisemään\nliikennepulaa.\n\nKaiken sotateollisuuden ehtona on hiilen ja raudan saanti. Meillä oli\nkumpaakin omassa maassa. Longwyn sekä Brieyn malmi- ja Belgian\nhiilikaivokset, osa Pohjois-Ranskan ja Puolan hiilialueita, joista\nviimeksimainitut kuuluivat meidän ja Itävalta-Unkarin hallintoon,\nparansivat asemaamme huomattavasti puolueettomiinkin maihin verraten.\nKoillis-Serbian hiilituotantoa ruvettiin myöskin edistämään.\nMe koetimme saada Turkinkin käyttämään paremmin hyväkseen\nmahdollisuuksiaan. Me toimitimme hiiliä liittolaisillemme ja saimme\nainoastaan Itävalta-Unkarista böömiläisiä ruskohiiliä Saksin sekä\nBaierin tarpeisiin. Puolueettomilta valloilta me saimme hiilen ja\nraudan vastikkeiksi ravintoaineita sekä rahaa valuuttamme\nvahvistamiseksi, ja myöskin hevosia. Hiili ja rauta olivat siis tosi\nvoimaa!\n\nTalvella 1916-17 hiilien puute kotimaassa lisääntyi huomattavasti. Se\nvaikutti syvästi mielialaan ja pakotti ratkaiseviin toimenpiteisiin.\nSaksan hiilenhankintaa ei oltu järjestetty ja tuotanto oli suuresti\nheikontunut. Helmikuussa 1917 esitin valtiokanslerille, kuten jo olen\nmaininnut, että olisi asetettava erityinen hiilikommissaari asioita\nhoitamaan. Vasta vuorisalaneuvos Stutzin onnistui järjestää\nhiilikysymys, s.o. voittaa ainakin suurimmat hankaluudet ja tasoittaa\nkotitalouden, valaistus- ja kulkulaitosten, maatalouden ja teollisuuden\nsekä rautateiden ja merilaitoksen tarpeet. Minun oli erittäin vaikea\nhänen pyynnöstään touko- ja kesäkuulla 1917 jälleen heikontaa\n50,000:lla töihin tarvittavalla miehellä armeijaa, sillä ententen suuri\nhyökkäys läntisellä rintamalla oli käynnissä ja sen vaikutus oli syvä\nja voimia kului tavattomasti. Pidettäköön tämä mielessä kysymyksessä\nolevaa ajankohtaa seuratessa. Ylin armeijanjohto oli ottanut sen\nvastuulleen luodakseen kotimaassa kiinteän pohjan vihollisalueella\nsuoritettavalle sodankäynnille. Tehostan tässä vielä kerran, että ylin\narmeijanjohto tunsi tällaisen sotaväen heikontamisen asettavan sille\nsamalla velvoitukseksi rintamasotilasta kohtaan koettaa lakkaamatta\nlisätä työn tuloksia ja parantaa työvoimain käyttöä Saksassa. Armeijaan\nei näitä työvoimia kotimaasta palautettu ja työnteho siellä vain\npieneni. Se oli tietysti kirvelevä isku.\n\nRautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla\nponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä,\nerikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja\nmyöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille\nhuomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin\nvälttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti\nmiehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja\nammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja\nsodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta\ntehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs\noli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan\njatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden\nkorjauksiin oma osuutensa.\n\nMitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä\nvarten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä\nvoiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin.\nMeidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja\nRomaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun\nkaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi,\nniin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan\nmerkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta\nkäyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti\nsodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna\n1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei\nyleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa.\nBenzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun\nsodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin,\nniin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta,\nettä tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran\nuhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät\nja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä\noli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen\nkäyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa\nvoitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.\n\nÖljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi\npetroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat\npimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän\noloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän.\nLiikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka\njähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli\nmelkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen\nsangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää\nsilmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja\nlaivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta\narmeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti\nsotaliikennepäällikkö.\n\nYlimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia\nmenettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat\nkysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen\ntoteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.\n\nAmpumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä\nenemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä\nsaatavissa.\n\nMinä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin\npääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun\ntäytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä\nerinäisiä tärkeitä päätöksiä.\n\nRaaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan\nluonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen\npaljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin\ntoimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja\nperiaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta\nselvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.\n\nJokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä\nmonessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli\nviranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota\npitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta\nkaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten\nhyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas\nBelgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen\nMajesteetilleen tekemästä esityksestä.\n\nEi yksin armeija, vaan myöskin kotimaa sai miehitetyistä alueista\nratkaisevaa apua. Kuten kotimaan sotateollisuus, nieli myöskin\nmiehitettyjen alueiden huolto meiltä väkeä huomattavat määrät. Elossa\npysyäksemme oli meidän tehtävä tämä kauppa.\n\nLiittolaisten osuus Saksan raaka-ainehankinnassa tuli siten korvatuksi,\nettä Saksa sotaministeriön toimesta joko valmisti taikka antoi\nvastikkeeksi sotavarustuksia. Sen käsissä oli myöskin Koillis-Serbiassa\nsijaitsevien Borin kuparikaivosten hallinto, joista saimme mitä\nrunsainta apua. Ylin armeijanjohto puuttui vain silloin asiaan, kun\nBulgaaria tai Turkki vanhaan balkanilaiseen tapaan vitkastelivat\nliiaksi raaka-aineiden toimittamisessa ja kaipasivat jonkinmoista\nravistusta muistutukseksi sitoumustensa suorittamisesta.\n\nHankittaessa armeijalle raaka-aineita antoi tiede koko mahdillaan\nsodankäynnille apua. Siitä saakoonkin tiede kiitokset.\n\nKaikissa kysymyksissä, jotka koskivat voimiemme vahvistamista\nkotimaassa, olivat eversti Bauer ja majuri v. Harbou minulle\nvoimakkaana tukena. Heidän työnsä oli esimerkiksi kelpaavaa.\n\n\nIV.\n\nRuokinnalla oli yhtä suuri merkitys, olipa kysymys väestöstä tai\narmeijasta, miehestä tai hevosesta.\n\nSotilaan aikaansaannoksiin sotakentällä vaikuttaa tavattomasti ravinto.\nSe ynnä lomasuhteet määräävät joukkojen mielialan. Sen vuoksi täytyi\nminun kaikella tarkkuudella seurata ruokintakysymystä.\n\nSaksan kansan mielialan herpaantuminen oli mitä olennaisimmin\nriippuvainen ravitsemisseikoista. Ruumis ei saanut jokapäiväiseksi\nravinnokseen, varsinkaan mitä munanvalkuaisaineeseen ja rasvaan tulee,\nsitä määrää, joka ruumiillisten ja henkisten voimien ylläpitämiseksi on\nvälttämätön. Laajoissa piireissä oli ruumiin ja sielun vastustusvoima\njollakin tavalla lamassa ja synnytti epämiehekkään, hysteerisen\nmielialan, joka vihollisten harjoittaman propagandan herpaisemana sai\nmonen saksalaisen yhä enemmän vaipumaan epäsotilaalliseen ajatustapaan.\nKesällä 1917 tein ensi kerran näistä seikoista tarkkoja huomioita ja\nkauhistuin. Siinä oli äärettömän heikko kohta. Tämä ilmiö johtui\nihmisluonteen olemuksesta. Luja, isänmaallinen tahto saattoi sitä\ntasoittaa, mutta täydellisesti oli se poistettavissa ainoastaan\nparempien ravinto-olojen avulla. Ravintoa oli saatava enemmän. Meidän\ntäytyi sitä saada muualta ja pitää huolta käsilläolevien tuotteiden\nsäilymisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että tuotanto lisääntyi. Se\noli tärkeintä.\n\nValakian valtaaminen merkitsi tällöin jonkinlaista ratkaisua. Lisäapua\noli saatava muilla keinoin. Ylin armeijanjohto huomautti alinomaa, että\nolkia ja puuainesta oli sopivasti valmistettuna välttämättömästi\nkäytettävä eläinten ja mahdollisesti myöskin ihmisten ravinnoksi,\nsamoin lehdeksiä. Meidän oli kansasta saatava irti kaikki, mitä\nsodankäyntiin tarvittiin, mutta meidän oli samalla koetettava ottaa\nluonnosta tieteen avulla, joka tässäkin meitä tuki, kaikki ihmisten ja\neläinten ravinnoksi kelpaava, myöskin sellainen, jonka saattoi\nruoka-aineeksi muuntaa.\n\nKoettaessamme keksiä keinoja ravintoaineiden mätänemisen ehkäisemiseksi\njohduimme perunain kuivaamiseen, jota lämpimästi harrastin.\n\nTuotannon lisääntyminen edellytti keinotekoisten lannoitusaineiden\nriittävää saantia ja kohtuullisia hintoja.\n\nYlin armeijanjohto edisti kaikin tavoin edellistä. Se kävi sitä\ntärkeämmäksi, kuta niukemmaksi tuli luonnollisen lannan saanti sen\nvuoksi, että karjakanta oli alentunut ja lantarehua puuttui, ja kuta\nenemmän voimaperäinen maanviljelys voitti alaa. Me tuotimme fosfaatteja\nmiehitetyiltä alueilta Pohjois-Ranskasta ja Belgiasta ja alinomaa\nteimme valtiokanslerille sekä rahaministeriölle esityksiä, että\ntyppitehtaita (Merseburgissa) laajennettaisiin.\n\nHintojen säännöstely kuului kotimaan viranomaisille. Sitä haittasivat\nsisäpoliittiset suhteet. Kun sosialidemokraatit harjoittivat\nkiihoitusta maaseutua ja agraareja vastaan, jotka panivat köyhän\nleivälle kalliin hinnan, ja kun elinehdot itsessäänkin olivat vaikeat,\nei hallitus uskaltanut kaukonäköisesti määrätä sopivia rajahintoja. Sen\nvuoksi, että työkustannukset olivat korkeat ja että sodan loputtua kävi\nvälttämättömäksi hankkia kalustoa, eivät maatalouspiirit monin paikoin\nkatsoneet voivansa toimia niillä hinnoilla. Varastot eivät väestölle\nriittäneet eikä niihin alhaisten hintojen vuoksi päästy oikein\nkäsiksikään. Järjestöt, joiden olisi tullut pitää huolta asiasta, eivät\ntunteneet alaa eivätkä muutoinkaan tehtäväänsä pystyneet. Niiden\ntoiminta oli usein ärsyttävää ja vieroittavaa. Siten ei yksityinen\nsaanut edes niitä säädettyjä annoksia, jotka täyden elinvoiman\nylläpitämiseksi olivat riittämättömät. Maaseutu ja kaupungit\nturvautuivat tällöin, mikäli siihen pystyivät, omaan apuunsa.\nSalakauppa ja keinottelu pääsivät vauhtiin. Ennen pitkää ei luisumista\ntällä pinnalla voinut enää mikään estää.\n\nOmistavat luokat hankkivat itselleen kaikki välttämättömät tarpeensa,\nvieläpä sen ylikin. Vaikkakaan heidän kulutuksensa ei yleiseen\nravitsemiskysymykseen sanottavasti vaikuttanut, oli se kuitenkin omiaan\nkatkeroittamaan.\n\nLaajoilla kansankerroksilla, nimenomaan keskisäädyllä,\nkiinteäpalkkaisilla virkamiehillä ja upseereilla, oli kovat päivät.\nPieni osa lienee kyllä hätäajan koettelemuksissa langennut ja auttanut\nitseään, mutta suurempi nälkiintyi kirjaimellisesti. Tämä painoi vielä\nkaiken sen taakan lisänä, mikä keskisäädyllä muutoinkin oli\nkannettavanaan. Ja kuitenkin tämä sääty, jota joka suhteessa\npoljettiin, täytti velvollisuutensa -- vaikka ikävä kyllä vain ääneti\n-- viimeiseen asti.\n\nTyöläisestä pidettiin huolta. Hän järjesti palkkavaatimuksensa, joita\nusein lakoillakin vietiin perille, salakaupan mukaisiksi. Totta on,\nettä melkoinen osa työväkeäkin sai kokea vaikeuksia. Mutta toisin kuin\nkeskisäädyllä oli sillä yleensä kuitenkin mistä elää.\n\nSalakauppakysymys sai mitä suurimman sisäpoliittisen merkityksen. Sodan\nkestäessä se yhä kasvoi sitä mukaa kuin sota-ajatukset kotimaassa\nhaihtuivat ja luonnolliset vaistot, joiden vastapainona ei enää ollut\nmitään, entistä räikeämpinä tunkeutuivat esiin. Salakauppa ja\nkeinottelu pukeutuivat ajan pitkään yhä inhottavampiin muotoihin ja\nvaikuttivat syillään ja seurauksillaan yhä häiritsevämmin saksalaiseen\najatusmaailmaan. Meidän jyrkkä pakkotaloutemme rajahintoineen oli\nsortunut. Tuotantoa ei saatu kohoamaan, tulos laski laskemistaan\nriippuen ulkonaisista olosuhteista, kuten miehisten työvoimien\npuutteesta, lannoitusaineista ja epäsuotuisista ilmoista. Vaikka ylin\narmeijanjohto kääntyi useasti valtiokanslerin puoleen pyynnöllä, että\nhän salakauppaan sekä sen ohella liiallisiin urakoitsijavoittoihin ja\ntyöpalkkoihin nähden ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin kuin\nsotakykymme säilyttäminen vaati, ei se johtanut mihinkään tuloksiin.\nTämä oli ikäänkuin ilveilyä: eikö todellisuudessa juuri siitä, että\npelättiin liian korkeita rajahintoja maatalouden alalla, johtunut\nkaikkien elinehtojemme kallistuminen ja eikö se aivan olennaisesti\nsyventänyt kaupunkien ja maaseudun välistä juopaa? Tyytymättömät\nainekset osasivat lyödä rahaa kaikesta. Vihollinen riemuitsi\nnälkäsaartonsa tuloksista, se saattoi meidät sekä aineelliseen että\nmyöskin sielulliseen hätään.\n\nMinun yksityinen käsitykseni maamme pakkotalousjärjestelmästä oli, että\nse olisi ollut lakkautettava mitä pikemmin sitä parempi, eräisiin\nravintoaineisiin nähden suorastaan viipymättä, ja vapaa kauppa\nsaatettava voimaan. Sen ohessa oli minusta tuiki välttämätöntä, että\nosuuskunnat ja tuottajayhtymät olisi otettu lujemmin hallituksen\napureiksi. Mutta ne eivät, ikävä kyllä, olleet kaikkialla tarpeeksi\njärjestyneitä. Ennen kaikkea olisi eräiden tuotteiden hintain pitänyt\nolla parempia ja ne olisi tullut ajoissa määrätä, sillä siten\nolisi maatalous voinut järjestää suhteensa asiaan. Vastoin\nsotaelintarvehallituksen kantaakin puolusti tätä käsitystä\nyli-intendentti, joka oli siinä samaa mieltä. Minusta näyttää siltä,\nettä Englanti alinhintajärjestelmänsä avulla ratkaisi onnellisemmin\nkysymyksen, sillä sen tuotanto kohosi aivan tavattomasti.\n\nMaamies teki työtä. Erittäinkin suurtilat saivat ratkaisevaa aikaan.\nIsänmaa tuli jälleen huomaamaan, että, kuten armeija on järjestyksen\nkulmakivi, niin on maanviljelys meidän taloudellisen, vieläpä\npoliittisenkin elämämme perus ja pohja. Meidän olisi pitänyt ennen\nsotaa ottaa se huomioon, sillä silloin olisimme suoriutuneet helpommin\nmonesta pulasta. Valtion ensimmäisiä tehtäviä on nyt laiminlyöntien\nkorjaaminen ja maamiehen velvollisuus voimaperäinen maanviljelys.\n\nOlen usein keskustellut avomielisesti sotaelintarvehallituksen\nkummankin presidentin, herrojen v. Batockin ja v. Waldowin kanssa. Niin\nerilaisia kuin he olivatkin, täytti kummankin tietoisuus raskaasta\nvastuunalaisuudesta, rautainen velvollisuudentunto ja harras\nisänmaanrakkaus.\n\nArmeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien\nsotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan.\nArmeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla\naloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä\nsai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi\neri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli\nminusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa\nymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin\njoksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja\nrasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme\nsen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin\nsotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se\nkäsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.\n\nUseinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin\ntarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli\nliian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä,\nmutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei\ntäytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui\nikäviä epäkohtia.\n\nNautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen\nhuonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos\noli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.\n\nSotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä\nkun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys\nalaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui\nvastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on\npalvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän\narmeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin\njohtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä\nsotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti\nmolemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä\n-- puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen\nsodan alkua koottu mitään suuria varastoja -- ei voinut enää korjata.\n\nMyöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme\ntavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille\nkuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui\narmeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli\nsäännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla\nrautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.\n\nMiehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta\njärjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan\nhankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman\nammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne\njoutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja\nelonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa\npaljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja\nKonstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.\n\nEntente oli toimittanut niin, ettei meidän tarvinnut pitää huolta\nBelgiasta.\n\nPuolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat\nmeille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me\nkäytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen\ntavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se\nhankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta\ntyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että\npuolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.\n\nItävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari\noli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa\nItävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei\navustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset\nmaanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville\nsaksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto\nraskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä\nhuolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta\njaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea\nitävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi\nelintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten\nsaksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.\n\nTilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään\njuuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan\netappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos\nvanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa\npuutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen\nlopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.\n\nTurkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä\njonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon.\nMaatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa\nTurkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan\ntodellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja\nsuurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään\ntäysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin\nratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli\ntarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.\n\nSyksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton\nkeskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui\nhoukuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin\npohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei\nolisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan\nkustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.\n\n\nV.\n\nEdellä on monessa kohden viitattu siihen suureen merkitykseen, joka\nRomaanialla, taikka oikeammin Valakialla, oli sodankäyntiin nähden.\nMeidän oli nyt hankittava tarpeemme ja tuotava ne kuluttajille.\nRomaanian ja myöskin Dobrudshan hallinto järjestettiin säännölliselle\nkannalle. Sen vuoksi, että meillä saksalaisilla Romaanian\nkukistamisessa oli ollut niin huomattava osuus, koetin minä päästä\nsiihen, että tämä hallinto annettaisiin saksalaisten käsiin.\nliittolaistemme ominaisuuksiin ja heidän liiketoimintansa laatuun\nkatsoen tämä järjestely antoi parhaat takeet siitä, että meidän\nsotataloudellisia vaatimuksiamme otettiin jatkuvasti huomioon.\nLiittolaisemme suostuivat tähän.\n\nMeidän etuihimme ei soveltunut, että Bulgaaria olisi ottanut haltuunsa\nkoko Dobrudshan. Se oli syksyllä 1915 tehdyn sopimuksen mukaan ryhtynyt\nheti hallitsemaan sitä osaa Dobrudshasta, joka oli alkuaan kuulunut\nBulgaarialle ja jonka se vasta toisen Balkanin-sodan jälkeen oli\nluovuttanut Romaanialle. Se tyytyi toistaiseksi siihen. Jos muu osa\nDobrudshaa ja sen mukana Tshernawodan--Konstantsan rataosa olisi\nluovutettu, olisi se silloisten suhteiden vallitessa merkinnyt samaa\nkuin että kolmaskin ja samalla viimeinen Keski-Euroopan ja Turkin\nvälinen maailmankauppatie olisi jätetty Bulgaarialle, jonka\ntarkastuksen alaisia olivat jo Salonikin ja Sofian kautta kulkevat\ntiet. Meidän ja Turkin väliselle kaupallemme olisi tämä Bulgaarian\nliikennemonopoli tuottanut vakavia haittoja. Itävalta-Unkarin itsekäs\nkanta rasitti sitä jo tarpeeksi asti. Itävallan ja Turkin edut\nDobrudshaan nähden kävivät yhteen Saksan pyrkimysten kanssa. Siitä\nhuolimatta asettui Wien Bulgaarian kysymysten suhteen, joilla\noli meille merkitystä, aina epäselvälle kannalle. Siksipä ei\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomennonkaan kannasta ollut varmuutta.\nBulgaarian pyrkimykset sotivat eräässä suhteessa minun tarkoituksiani\nvastaan. Kuitenkin sain tuntea tyydytystä siitä, että kaikki\nliittolaisemme kannattivat saksalaisen etappihallinnon sijoittamista\nDobrudshaan. Se joutui kenraali v. Mackensenin armeijaryhmän komennon\nalaiseksi ja sen piiri ulottui vanhan romaanialaisen Dobrudshan\netelärajalta noin 20 km päässä Tshernawodan--Konstantsan radasta\npohjoiseen kulkevaan viivaan. Muu osa jäi 3:nnen bulgaarialaisen\narmeijan toiminta-alueeksi ja niin ollen Bulgaarian hallintoon.\n\nBulgaarialaiset tuottivat hyvinkin pian Dobrudshassa saksalaisille\nviranomaisille, joiden etunenässä oli kenraali Kurt v. Unger, paljon\nvaikeuksia. Myöskin ylintä armeijanjohtoa he ahdistelivat. Minä pidin\npääni niihin bulgaarialaisten pyyteisiin nähden, jotka tarkoittivat\netappialueen hallinnon luovuttamista heidän käsiinsä, ja siinä\nsuhteessa kannattivat minua saksalaiset virastot, jotka uljaasti\nvastustivat liittolaistemme itsekkäitä menettelytapoja. Maan hallinto\ntietysti kärsi sellaisesta, mutta kenraali v. Unger ja hänen\nsaksalaiset etappikomendanttinsa huolehtivat siitä, että Konstantsan\nrunsaat öljyvarastot ja myöskin muut etappialueen raaka-aineet saatiin\nirti ja käytettiin sitten sekä meidän että liittolaistemme etuja\nvastaavalla tavalla. Maan taloutta hoidettiin niin kuin vaikeat\nolosuhteet suinkin sallivat. Jos Bulgaarian armeija ei Dobrudshasta\nsaanut sitä elintarvemäärää, minkä maakunnasta olisi voinut saada, niin\njohtui se yksinomaan tämän armeijan ja Bulgaarian menettelytavoista.\n\nEtappialueen väestö nautti meidän suojelustamme aina sodan loppuun\nsaakka. Tämän alueen eteläisen osan täydellinen luovutus Bulgaarialle\nBukarestin rauhan perusteella ei enää ehtinyt toteutua. Kolmannen\nbulgaarialaisen armeijan toiminta-alueella olimme pidättäneet\nitsellemme oikeuden ostaa raaka-aineita. Bulgaarialaiset katsoivat\nkärsivänsä siitä vahinkoa ja tuottivat meille hyvin paljon vaikeuksia.\n\nValakian hallinnon järjestämiseen otti Itävalta-Unkari tehokkaasti\nosaa. Se ei tietystikään ollut mukavaa. Mutta meidän oli siihen\nsuostuttava siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että Saksa ei yksin\njaksanut kaikkea järjestää. Itävalta-Unkarin hallintoelimet toivat\nmonta kertaa vaikeuksia elämäämme, sillä Itävalta-Unkari pelkäsi, että\nSaksan vaikutus Romaaniassa lisääntyisi, ja se koetti sen vuoksi omilla\nkeinoillaan saavuttaa kaikenlaisia etuja. Bulgaariakin vaikeutti\nhallintoa, se kun toimi suorastaan oma- ja mielivaltaisesti. Turkki oli\nlojaalinen.\n\nHallinto kulki \"sotilashallinnon\" nimellä ja oli kenraalisotamarsalkka\nv. Mackensenin ja näin ollen samalla ylimmän armeijanjohdon\nlainen eikä siis, kuten kenraalikuvernöörit, riippuvainen\nsuorastaan keisarista. Ulkoasiainviraston vaikutusvalta säilyi.\nSotilaskuvernööriksi tuli kenraali Tülff v. Tschepe und Weidenbach,\njoka jo vuoden 1915 alussa oli jonkun aikaa hoitanut silloin\nmiehitettyjen Puolan osien hallintoa, mikäli ne eivät kuuluneet\nsotatoimialueihin. Hänen esikuntansa päällikkönä oli ensin kenraali v.\nBergmann, sittemmin eversti Hentsch, joka Romaanian sotaretkellä oli\ntoiminut ylimajoitusmestarina Mackensenin esikunnassa ja ymmärsi\nerinomaisesti hallintoteknillisiä ja taloudellisia kysymyksiä.\n\nSaksalaiset ja itävaltalaiset komendantit olivat sotilaskuvernöörin\nkäskynalaisia.\n\nSotilaskuvernementtiin ei kuulunut koko Valakia, kapea kaistale siitä\noli jätetty 9:nnen ja Tonavan-armeijan toiminta-alueeksi. Mutta koko\nalaa hoidettiin samojen periaatteiden mukaan.\n\nSuurin osa romaanialaisia virkamiehiä ja tuomareja oli pysynyt\npaikoillaan. Jos heistä joku oli poistunut, voitiin toinen\nromaanialainen panna tilalle. Hallintotoimet muodostuivat siten\nyksinkertaisemmiksi kuin aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella,\nja niillä oli etupäässä taloudellinen luonne. Vain niillä olikin\nsodankäyntiin nähden merkitystä. Sotilaskuvernöörin esikunta ja\nerikoisesti tehtävään valitut etappipäälliköt huolehtivat tarpeista.\n\nKaikenlaisia maanviljelystuotteita, erittäinkin vehnää ja maissia,\nmutta myöskin herneitä, papuja, luumuja, munia ja viinejä oli\nilahduttavan runsaasti saatavissa. Syystöihin käytiin heti käsiksi.\nKoetettiin kaikin keinoin kannustaa yritteliäisyyttä. Talvivehnän kylvö\noli tärkeä, sillä meidän täytyi turvautua Romaanian tuotteisiin ahtaana\naikana, Unkarin sato kun valmistui vasta heinäkuussa ja meidän satomme\nelokuussa. Myöskin vihannesten viljely merkitsi meille paljon ja sitä\nkehitettiin mahdollisuuden mukaan tuottavaksi. Karjakanta oli sodan\nvuoksi alentunut. Sitä käytettiin nyt maanviljelyksen hyväksi. Lihan\nvienti oli sen vuoksi vähänpuoleista.\n\nHankkiessaan maataloustuotteita oli sotilashallinto yhteistyössä\nkeskusostoyhtiön viranomaisten kanssa, jotka olivat työskennelleet\nsiellä jo ennenkuin Romaania julisti sodan. Yhtiön ei kuitenkaan\nannettu toimia itsenäisesti.\n\nÖljyvarastot, jotka Romaaniassa joutuivat meidän käsiimme, eivät olleet\nsuuria. Porauslaitteet oli perinpohjin rikottu ja putket sangen\ntaidokkaasti tukittu. Englantilainen eversti Thomsen, joka oli saanut\ntehtäväkseen estää meitä käyttämästä öljykenttiä, oli suorittanut sen\nhyvin. Hänen työstään ei entente tosin ratkaisevasti hyötynyt, mutta\nkuitenkin se vähensi huomattavasti öljynhankintaamme armeijan ja\nkotimaan tarpeisiin. Hänen ansiotaan osittain on Saksan öljypula.\nSotilashallinto kutsui maahan Romaanian öljyteollisuuden\nerikoistuntijoita ja ryhtyi tarmokkaasti toiseen mitä tärkeimpään\ntehtäväänsä, öljytuotannon saattamiseen taas kukoistukseen avaamalla\nsuletut putket sekä myöskin tekemällä uusia porauksia ja korjaamalla\njalostuslaitoksia sekä panemalla ne jälleen käyntiin. Öljyn saanti\nlisääntyi, vaikkakin vain hyvin hitaasti.\n\nUseiden hädän ahdistamain ja meille ynseäin wieniläisten mielestä ei\nsadon saanti eikä öljytuotannon kuntoonpano käynyt kyllin nopeasti.\nNiinpä helmikuussa 1917 saapui siitä valituksia Wienistä ja samaa\ntoitotettiin minulle Berliinistäkin päin. Hetkisen epäilin, tehtiinkö\ntyötä tosiaan asianmukaisella tavalla. Kownossa saamieni omien\nkokemusten nojalla saatoin kuitenkin käsittää, mitä vaikeuksia\nRomaaniassa oli voitettava, enkä sen vuoksi antanut johtaa itseäni\nharhaan. Huhtikuussa sitten valitukset vaimenivatkin ja hallinto sai\nosakseen yleistä tunnustusta.\n\nDobrudshan ja Valakian tuotteista koottujen varastojen jako tapahtui\nliittolaisten kesken erikoisten sopimusten pohjalla. Öljynjako\nei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä vastoin Valakian\nmaataloustuotteiden jako oli väsyttävimpiä tehtäviä, mitä\nkenraalimajoitusmestari kenraali Hahndorffin osalle oli tullut, joka\nvarsin harkintakykyisenä ja sotatalouselämän aloihin laajasti\nperehtyneenä miehenä näytti näihinkin kysymyksiin erityisesti\nsoveltuvan. Bulgaaria ei ollut Romaanian varastojen jaossa osallisena,\nse sai Dobrudshan sadon. Turkille tuli ainoastaan vähäinen määrä, sillä\nsille oli luvattu etukäteen suurehkoja Dobrudshassa olevia varastoja.\nOli siis varsinaisesti kysymys Saksan ja Itävalta-Unkarin, tai\noikeammin ainoastaan Itävallan, välisestä sopimuksesta. Itävallan\nedustajat esittivät tavattomia vaatimuksia. Me otimme oppia heistä ja\nmenettelimme samoin. Katkeran kiistan perästä oli kultainen keskitie\ntässäkin tapauksessa ainoa sovintoon johtava ja lopulta molempia puolia\ntyydyttävä ratkaisu. Neuvotteluihin ei tietysti kutsuttu meidän\nsotaelintarvevirastomme edustajia ja heidän kanssaan jo ennakolta\nasioista perusteellisesti keskusteltu. Ainoastaan erikoisen kireissä\ntapauksissa täytyi ylimmäisen armeijanjohdon päättää.\n\nViljan, öljyn y.m. viennissä voitiin yleensä ruveta jälleen käyttämään\nniitä liikereittejä, joita myöten ennen Romaanian sodanjulistusta\nValakian tuotteita oli kuljetettu. Sen vuoksi pantiin Romaanian\nrautatiet uudelleen kuntoon ja se vaati oman aikansa. Tonavalla pantiin\nlaivaliike heti käyntiin. Itävalta-Unkari piti Tonavaa yksinomaisena\nvalta-alueenaan. Eversti v. Oldershausen hankki meidän etujemme\nmukaisen ratkaisun. Saksalaisen Tonavan-laivayhtiön Baierin Lloydin,\ntoiminta laajeni.\n\nMeidän kulkulaitoksemme ovat aina olleet tehtävänsä tasalla. Kun\nodotettiin kasvavaa öljyn vientiä, niin lisättiin sen mukaisesti\ntankkivaunujen ja -pursien rakentamista. Ploestista Giurgiuhun\nrakennettiin putkijohto. Sellaistahan ei vielä rauhan aikana ollut\ntäydellisessä muodossa olemassa.\n\nKuten aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, niin täälläkin\nsaksalainen sotilashallinto ja muut virastot, joille Valakian hallinto\noli uskottu, olivat selvillä siitä, että niiden tehtävällä oli\nratkaiseva merkitys sodankäynnissä, mutta samalla ne käsittivät, että\nmeidän työmme, kuten me kaikki toivoimme, hyödyttäisi rauhan aikaakin.\n\n\nVI.\n\nSaksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden\naikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä\nraastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.\n\nKuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset\nliittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua\nja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä\nsitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui.\nSaarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se\nsuuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt\nvastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen\njärkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme\nlopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka\nhipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen\nmasennuksiin.\n\nTässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan\nsaksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle.\nKaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen\nvaltion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia\netuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen\nsotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan\nitseemme.\n\nVallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja\nbolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen\nsieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen\navulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa\nsyviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.\n\nKun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan\nkansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä.\nJärkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen\nnähden toimettomiksi.\n\nNälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet\nRomaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista\ntilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.\n\nVihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se\ntoimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja\nlaajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen\nkanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia\nkeinoja.\n\nSaksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa\nja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa,\npuheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen\nsaattoi hyväkseen käyttää.\n\nSe oli itse ruvennut puhumaan \"preussilaisesta militarismista\",\nvaikka juuri tämä \"preussilainen militarismi\", epäitsekkään\nvelvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli\nluonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se\nmerkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja\npidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista\nvoimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä\nhenkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän\nsanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä\nsiitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan\n\"militarismia\", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat\nkyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski\narvovaltaa!\n\nEntente oli tästä \"preussilaisen militarismin\" voimasta hyvästi\nselvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se\ntiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta\nupseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli\npäämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti\nyllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria,\nvaltakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja\nse lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se\nsyöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.\n\nMyöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja\nsotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon\ntoimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja\njuuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa\nententen pyyteitä.\n\nVihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme\nnojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme\nyksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla\nmaailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin\nYhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis\nvaltakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin\nmonessa muussa maassa.\n\nVihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka\ntarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään,\nerottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset\nkansasta: siis poliittiseen kumoukseen.\n\nSe tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan,\nsuuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat\n\"sopimusrauha\", \"aseistariisuminen sodan jälkeen\", \"kansainliitto\" ja\nmuut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka\ntiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin\nkavalia ilvekuvia.\n\nTällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite,\nettä Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat\nrikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.\n\nTodellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä\naikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan\nsäilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se\ntuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin\ntietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle\nkohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme\nliian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä,\njoka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta\nvielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut\nitselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan\nvaltakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa\nsen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla\nlisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin\nainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin\noikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja\npoliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että\ntoisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa\nvaikea erottaa.\n\nRauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli\nainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa\nvain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista\npolitiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni\näkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä\nhyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat\nolleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta\npuolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme\nhankkineet itsellemme yhtään ystävää.\n\nMonet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä\nmuodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin\nhallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain\nyksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta\nmerkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana\neivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja\nkansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin\nyksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.\n\nMaailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa.\nHuolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen\npäässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt\nedelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin\ntahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet\nliian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi\nsisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla\nolevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille\nvaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa\nyhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin\nkotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.\n\nEivät Saksan hallituksen maailmanherruussuunnitelmat taikka sen\nnatsionalismi ole ennen v. 1914 olleet rauhaa uhkaamassa eikä v. 1914\njälkeen sitä estämässä, kuten vihollistemme propaganda on väittänyt. Se\nei ole tahtonutkaan puhua totta, se on vain halunnut järkyttää Saksan\nkansan yhtenäisyyttä ja sotakuntoisuutta sekä levittää ajatuksia, jotka\nvihollisen kannalta ovat olleet edullisia.\n\nLopuksi tuli iskusanaksi kansojen itsemääräämisoikeus. Näennäisesti\nsiinä on houkutteleva oikeudenmukaisuuden probleemi, joka ei kuitenkaan\nole ilman väkivaltaa ratkaistavissa, jos kansallisuudet asuvat\nsekaisin, kuten niin lukemattomissa tapauksissa on laita. Tuo iskusana\nkoski enemmän Itävalta-Unkaria kuin meitä, mutta se sattui syvästi\nmeihinkin sellaisena, miksi pelko ja viha sen tulkitsivat, ja oli\nsattuva meihin kuolettavasti sen sisällön vuoksi, minkä saksalaiset\nmiehet vihollisen edessä antoivat sille.\n\nLopuksi -- ratkaisevasti vuoden 1918 alusta -- ryhdyttiin valtiollisen\nvallankumouksen ohella harjoittamaan kiihoitustyötä yhteiskunnallisen\nmullistuksen aikaansaamiseksi. Selitettiin, että kymmenentuhatta\nylempisäätyistä oli työväestön kustannuksella aikaansaanut sodan ja\nettä Saksan voitto olisi sen onnettomuus.\n\nVihollisen kiihoitustyöllä ja bolshevismilla, joka pyrkii\nyleismaailmalliseen vallankumoukseen, oli kummallakin Saksassa sama\npäämäärä. Englanti antoi Kiinalle ooppiumin, viholliset meille\nvallankumouksen ja -- me otimme vastaan myrkyn sekä levitimme sitä\nedelleen muille, kuten kiinalaiset ooppiumia.\n\nSamalla kuin entente vaikutti kiihoitustyöllään yhä valtavammin Saksan\nkansaan, Saksan armeijaan ja laivastoon, osasi se omissa maissaan ja\nomissa sotajoukoissaan pitää yllä sodanhalua sekä vaikuttaa meille\nepäedullisella tavalla puolueettomiin valtioihin.\n\nSodan syy, Belgian kauhut, vankien pahoinpitely, meidän poliittinen\nmoraalittomuutemme ja kavaluutemme, valheellisuutemme ja\npreussiläis-saksalainen häikäilemättömyytemme, mielivaltamme sekä\nSaksan kansan orjuutus olivat taitavasti keksittyjä ja sangen\ntehokkaita kiihoitussanoja, joita vihollisemme käydessään meitä vastaan\nvalhesotaansa levittivät koko maailmalle. Sen ohessa oli tietysti\niskusanoilla demokratian taistelusta militarismia, yksinvaltiutta ja\njunkkareita vastaan, kamppailusta sivistyksen ja pienten kansojen\nvapauden puolesta sekä muilla samanlaisilla ihannoivaan asuun puetuilla\nlauselmilla tavaton vaikutus ihmisiin, joilta puuttui selvänäköisyyttä.\nMaailman julkinen mielipide oli kokonaan niiden lumoissa. Niinpä esim.\namerikkalaiselle sotilaalle tämä sota merkitsi ristiretkeä meitä\nvastaan.\n\nPuolueettomat maat muodostivat jonkinlaisen henkisen saarron meitä\nvastaan. Puolueettomien kansojen sielu oli meiltä suljettu. Me emme\nosanneet sitä avata. Me yksin teimme väärin. Mitä entente teki, oli\nsiveellisesti oikeutettua ja luonnollista. Saksa tyrannisoi maailmaa,\nvain ententen politiikka oli pyrkimyksiltään tosi siveellistä, se\ntakasi maailman onnen ja vapauden. Me kadotimme puolueettomissa maissa,\njoiden silmät nyt avautuvat, kaiken luoton, mutta vihollistemme luotto\nkohosi äärettömiin. Luonnollisesti oli meillä ystäviäkin, mutta niillä\nei ollut vaikutusvaltaa.\n\nSamalla tavalla työskenneltiin liittolaisvalloissakin. Saksa oli\neristettävä liittolaisistaan.\n\nKiihoitustyö oli Englannin vanha ja voimakas taistelukeino. Itä-Intian\nkauppaseura oli Intian valloituksen aikana saavuttanut sillä loistavia\ntuloksia. Se oli muodostunut Englannissa kouluksi. Englanti oli ainoa\nmaa, joka oli jo kauan selvin tarkoituksin käyttänyt oikein\nsuurpiirteisesti tätä politiikan ja sodankäynnin apukeinoa kansallisen,\nmaailmaakaartavan politiikkansa palveluksessa.\n\n\"Nykyisin on Englannin toimena, ja on ollut jo vuosikausia, uhata\nvieraita valtoja vallankumouksella\", sanoi Bismarck jo kuusikymmentä\nvuotta sitten. Hän ajatteli silloin Canningin joulukuun 12 päivänä 1826\npitämää puhetta, jossa pääministeri julkisessa alahuoneen istunnossa\nlausui uhkauksen, että Englannin käytettävissä on \"Aioluksen\ntuulipussi\" ja että se koska tahansa voi päästää irralleen\nvallankumouksen voimat. \"Jos me\", hän lausui, \"joudumme sotaan, näemme\nme lippujemme alle kokoontuvan jokaisen vihollismaamme kaikki\nlevottomat ja kaikki tyytymättömät ainekset, olkoon heidän\ntyytymättömyytensä sitten oikeutettua tai ei.\"\n\nJo ennen sotaa olivat tarkat havaintojentekijät huomanneet selvästi\nnykyisten vihollistemme kiihoitustyön. Se aloitettiin suunnitelman\nmukaisesti jo silloin meitä vastaan. Sitä saattoivat Englanti ja Ranska\nensi sijassa kiittää politiikkansa saavutuksista, kun se taas meiltä\nmaailman mielipiteessä kaivoi pohjan jalkojen alta. Sen tuloksia olivat\ntsaarin aseistariisumisehdotukset, jotka rakentuivat kokonaan laajojen\nkansalaispiiriemme arvostelukyvyttömään herkkäuskoisuuteen. Bernhardin\nkirjan levittäminen englantilaiseen maailmaan kuuluu myöskin siihen.\nOlisi ollut parempi, ettei sitä olisi kirjoitettu. Reuterin kautta oli\nyhteytemme muuhun maailmaan katkaistava. Nykyisten entente-maiden\nvaikutus maailman sanomalehdistöön näytti jääneen valtiolliselta\njohdoltamme huomaamatta, vaikka kyllä usein siihen vaaraan viitattiin,\nsamoin kuin ranskalaisen kulttuuripiirinkin vaikutus mielipiteeseen\npuolueettomien maiden pääkaupungeissa.\n\nMyöskin maailman vapaamuurariosastot olivat jo kauan Englannin johdolla\ntehneet työtä, käyttäen kaikkea sitä kammottavaa vaikutusta, mikä tällä\nsalaliitoista mahtavimmalla on, anglosaksilaisen ja siten meihin\nnähden kansainvälisen politiikan hyväksi. Ainoastaan Preussin\nvapaamuurariosastot lienevät pysyneet tästä työstä erossa.\n\nKaikkialle vihollismaihin oli perustettu vahvoja kiihoitusjärjestöjä,\njoita johtivat kokeneet valtiomiehet ja poliitikot. Yhtenäisen johdon\nalaisina ne työskentelivät joka paikassa yhtynein voimin selvien\nsuuntaviivojen mukaan, käyttäen suunnattomia rahasummia. Niillä oli\nhaaraosastonsa puolueettomissa maissa ja ne pääsivät sielläkin\nententelle ominaisella häikäilemättömyydellä tarkoitustensa perille.\nErityiset järjestöt työskentelivät kansallisten pyrkimysten\nherättämiseksi, niin ainakin Puolassa ja lättiläisten keskuudessa,\nepäilemättä myöskin kaksoismonarkian kansallisuuksien, nimenomaan\ntshekkien ja eteläslaavien keskuudessa.\n\nSillä välin kuin aloite sotanäyttämöllä oli meidän käsissämme melkein\nviimeiseen asti, kävi vihollinen jo alusta alkaen henkistä sotaa\nhyökäten pitkin linjaa suletussa täysirintamassa, ja se sai apujoukkoja\npuolueettomissa maissa olevista karkulaisista, mutta, ikävä kyllä, se\nlöysi tukea itse saksalaisesta isänmaastammekin.\n\nYleisen kiihoitustyön johto Englannissa oli lordi Beaverbrookin\nkäsissä, ja hänellä oli kolme johtajaa käytettävänään, joista lordi\nNorthcliffe hoiti asioita vihollismaissa, Kipling kotona sekä\nsiirtomaissa ja lordi Rothermere puolueettomissa valtioissa. Englannin\ntoiminta kohdistui pääasiallisesti poliittiseen ja taloudelliseen\npropagandaan, kun taas sotilaallinen ja kulttuuripropaganda olivat\nRanskan oikeaa erikoisalaa. Tässä ilmenee samalla tyypillisessä\nmuodossa vihollistemme ajatuskanta. Amerikka, joka alkuaan auttoi vain\nrahallisesti -- ententen koko kiihoitustyökuluista se otti osalleen\n50 % --, astui myöhemmin myöskin aktiiviseen toimintaan.\n\nItalia, Belgia ja muut liittolaiset toimivat Amerikan antamilla\nrunsailla varoilla niinikään sangen uutterasti.\n\nYhä selvemmäksi kävi, että Amerikan ja Englannin kiihoitustyö pyrki\nlopullisesti saamaan aikaan Saksassa sisäisen vallankumouksen.\n\nLloyd George tiesi, mitä teki, esittäessään sodan päätyttyä lordi\nNorthcliffelle Englannin kiitokset tämän harjoittamasta\nkiihoitustyöstä. Northcliffe oli mestari joukkosuggestionin\naikaansaannissa.\n\nMe huomasimme vähitellen vihollisen propagandan käyvän sekä suullisesti\nettä kirjallisesti meidän kimppuumme puolueettomien valtojen alueilta\nkäsin, nimenomaan maarajojemme yli Hollannista ja Sveitsistä, mutta\nmyöskin Itävalta-Unkarista päin, vieläpä omasta maastammekin, lopuksi\nilmasta, ja se teki sen niin taitavasti sekä laajassa mitassa, että\nmonet eivät kohta osanneet erottaa vihollisen yllytystä omasta\ntunne-elämästään. Kiihoitus koski meihin sitä tuntuvammin, kun me emme\nvoineet sotia suurilla, vaan hyvillä pataljoonilla. Joukon suuruuden\narvo on sodassa eittämätön, ilman sotilaita ei yleensä mikään taistelu\nole mahdollinen. Mutta joukon paljous ei yksinään ratkaise, vaan henki,\njoka niitä elähdyttää. Niin on laita kansan elämässä ja samoin\nsotakentälläkin. Me taistelimme maailmaa vastaan ja saatoimme sen\ntehdä hyvällä omallatunnolla, niin kauan kuin olimme henkisesti\nsotakuntoisia. Niin kauan saatoimme myöskin toivoa voittoa eikä meidän\ntarvinnut -- mikä merkitsi samaa -- taipua vihollisten tuhoamistahtoon.\nKun henkinen sotakuntomme herpautui, muuttui kaikki täydelleen. Me emme\ntaistelleet enää viimeiseen veripisaraan asti. Useat saksalaiset eivät\ntahtoneet enää kuolla isänmaansa puolesta.\n\nSisäisen mielialan rikkominen, joka vaikutti sotakuntoisuuteemme:\ntaistelu kotoista rintamaa ja armeijan henkeä vastaan oli joka\ntapauksessa pääasiallisin keino, jolla entente tahtoi meidät kukistaa,\nkun se oli jättänyt sotilaallisen voiton toiveet.\n\nMuuan tarkkanäköinen ententen politikoitsija lausui keväällä 1918:\n\n\"Nykyään on Lontoossa ja Pariisissa ententen johtavien valtiomiesten\npiirissä se käsitys yleisenä ja määräävänä, ettei Saksan armeijaa\nlänsirintamalla saada koskaan puhtaasti sotilaallisin keinoin\nvoitetuksi. Mutta siitä huolimatta jokainen käsittää, että entente\ntulee voittamaan ja että se tapahtuu Saksan ja keskusvaltojen sisäisten\nolojen vuoksi, jotka johtavat keisariuden kukistumiseen. Viimeistään\nsyksyllä tänä vuonna puhkeaa Saksassa vallankumous. Me olemme täysin\nselvillä siitä, että Saksassa on vaikutusvaltaisia voimia, jotka eivät\npidä mitään pahempana kuin Ludendorffin sotilaallista voittoa.\"\n\nSe kävi yhteen niiden sanojen kanssa, jotka valtiopäiväin edustaja\nStröbel, \"Vorwärtsin\" johtava kirjailija, oli vuonna 1915 lausunut:\n\"Minä tunnustan aivan suoraan, että valtakunnan täydellinen voitto ei\nvastaisi sosialidemokratian etuja.\"\n\nMinä en tahtoisi näitä sanoja kirjoittaa ja päästää leviämään\nmaailmalle. Mutta totuus pysyy totena, ja nämä sanat ovat totta.\n\n\nVII.\n\nValtiokansleri oli vastuussa kotimaan mielialasta. Mielellään ylin\narmeijanjohto olisi välittömästi antanut tietoja kansalle. Mutta se\nkääntyi aina velvollisuutensa mukaisesti valtiokanslerin puoleen ja\npyysi häntä toimimaan.\n\nHänen oli poistettava syy nurjaan mielialaan, jota, ikävä kyllä,\nhyvinkin oikeutetuista syistä kansassa ilmeni, ja koetettava ehkäistä\nsotataloudessa esiintyvät rikkomukset ja epäkohdat. Ne herättivät\narveluttavilla seurauksillaan luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä ja\nheikensivät mitä laajimpien kansankerroksien siveellistä ryhtiä\ntavalla, joka vahingoitti arvaamattomasti sotakuntoisuuttamme.\nVoiton- ja nautinnonhimo sekä omat persoonalliset pyyteet tukahduttivat\nkaikki jalot pyrkimykset, mutta hätäkin vaikutti tylsistyttävästi.\nVihollista vastassa ampumahaudassa seisovat sotamiehet saivat pelätä,\nettä toiset riistävät heidän entiset toimensa ja ammattinsa. Vain\nsyvällä surulla saattaa katsoa taaksepäin siihen, miten saksalainen\ntotuuden ja rehellisyyden tunto, tahraton persoonallinen puhtaus ja\nkaiken alistaminen isänmaata palvelemaan hävisivät ja sijaan tuli\njotakin aivan muuta, saksalaiselle vierasta. Elämän korkeimmaksi laiksi\ntuli oma hyvinvointi.\n\nValtiokanslerin olisi ollut sanottava Saksan kansalle, mihin se oli\nmenossa, hänen olisi ollut selvitettävä sille sen aseman koko suuri\nvakavuus. Hallituksen olisi pitänyt yhä uudelleen ja uudelleen selittää\nkansalle, mistä oli kysymys, että vain voitetulta viholliselta oli\nsaatavissa siedettävä rauha, että muussa tapauksessa saisimme alistua\nväkivaltarauhaan. Ainoastaan voitto oli suojeleva meidät siltä ja tuova\nmukanaan siedettävän rauhan.\n\nPoliittinen ja henkinen kypsymättömyytemme sekä\narvostelukyvyttömyytemme, jotka estivät meitä tuntemasta iskusanojen ja\nsuurisanaisten lupausten onttoutta, tuottivat meille tuhon. Olin aina\nelänyt siinä toivossa, että Saksan kansa pystyisi selviytymään\nkorulauseiden, iskusanojen ja valtiollisen valheellisuuden pauloista ja\narvostelemaan asioita karun todellisuuden pohjalta. Olen pettynyt.\nKorulauseet ja iskusanat sekä rikollinen houkuttelu kuvitelmilla\npääsivät aina sitä suurempaan valtaan, kuta kiihkeämmäksi\nsisäpoliittisen taistelun palo kasvoi ja kuta enemmän eri\nkansankerrosten ja kaupunkien ja maaseudun välinen juopa syveni.\nPuolueet ja niiden tarkoitusperät merkitsivät pian enemmän kuin\nisänmaa. Porvariston suuri lauma kulki monipäisyydessään,\nrikkiviisaudessaan ja hillittömyydessään omia teitään ja pysyttelihe\nhenkisessä ylevämmyydessään, raukkamaisessa eristäytymisessään ja\nluonteettomuudessaan asioista erossa. Siltäkin puuttui isänmaallista\nvastuunalaisuuden tunnetta. Se ei ajatellut, miten äärettömän\nvahingolliseksi tämä muodostui sekä maalle että sille itselleen.\nPorvaristo ei tehnyt mitään syvien kansankerrosten kurittomuuden ja\nlöyhämielisyyden, enempää kuin riippumattoman sosialidemokraattisen\npuolueen myyräntyönkään vastapainoksi. On kauhistuttavan synkkää, että\nmuutoin terveesti ajattelevat saksalaiset antoivat mihinkään ryhtymättä\nhädän päivänä päänsä hämmentyä ja riistää itseltään sen, minkä vuoksi\nolivat siihen saakka eläneet. Porvaristokin on siten syypää isänmaamme\nrappioon.\n\nSiihen perustaan, jolle uljas armeijamme oli rakennettu, syntyi syviä\nhalkeamia. Lähde, josta piti pulputa sotajoukkoa uudistavaa voimaa,\nsamentui.\n\nSodanaikaiset valtiokanslerimme eivät ole tehneet mitään vaurioita\nkorjatakseen ja kansaa valistaakseen. Heillä ei ollut mitään luovia\najatuksia, he eivät ole koonneet ja johtaneet kansaa kuten suuret\ndiktaattorit Clemenceau, Lloyd George ja Wilson. Ne tulokset, joita\nylin armeijanjohto saavutti harjoittamalla isänmaallista valistustyötä\nja ulottamalla ulkomailla harjoitetun propagandan myöskin kotimaahan,\nolivat vain vähäisiä muruja. Saksan kansan sielu jäi ohjaajaa ja\njohtajaa vaille kaikenlaisten vaikutusten ryöpytessä sen yli. Maailmaa\ntuntemattomana ja soaistuna se tavoitteli haavekuvia, joita ei voinut\nsaada kiinni. Sen vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että se liittyi\nniihin, jotka joko kohtalokkaassa tietämättömyydessään tahi kirouksen\nansainneessa rikollisessa tarkoituksessa asettivat sen silmien eteen\nsen, mitä se hartaasti ikävöi, eikä ymmärtänyt niitä miehiä, jotka tuon\nvaarallisen tien tajusivat ja jotka tulevaisuudestamme syvästi\nhuolehtien ja isiemme maata pyhästi rakastaen yhä uudelleen\nja uudelleen vaativat siltä äärimmäisiä ponnistuksia. Oli\nsyvästi kohtalokasta, että näistä miehistä hyvin pian tehtiin\n\"sotakiihkoilijoita\", vaikka hekin halusivat hartaasti rauhaa.\n\nSaksan kansaa halkova puoluekiihko ja sen sielulliset muutokset\nkuvastuivat tarkalleen sodanaikuisessa sanomalehdistössä. Vain osa\nsanomalehdistöä pysyi itselleen uskollisena. Toinen osa joko\nihanteellisuudesta, puoluepoliittisista syistä taikka puhtaasti\nkauppaetujensa vuoksi piti varmana tosiasiana maailmanparannusta, josta\nsopimusrauhan puoltajat olivat saaneet keppihevosen, ja luopui vuonna\n1914 edustamistaan ajatuksista. Lopuksi oli sellaisiakin lehtiä, jotka\nhäpesivät syksyllä 1914 julkilausumiaan mielipiteitä ja kaikkia\nsuotuisasta rauhasta esittämiään ajatuksia. Niistä tuntui\ntuskalliselta, jos noihin miehekkäihin tunteisiin viitattiin. Ne saivat\nsaksalaisen itsensä kyllästymään tämän sodan aikana isänmaahansa ja\ntekivät kaikkensa horjuttaakseen uskoa Saksan voimaan. Niihin\nsekaantuivat valtiollista arvovaltaamme ja järjestystä vastaan\nkohdistetut sotahuudot, joihin liittyi kehoitus nousta taisteluun\nyhteiskuntajärjestyksemme kukistamiseksi. Tunsin syvää tuskaa isänmaani\ntähden, kun havaitsin tämän käänteen. Nämä olivat ylen vakavia\nviittauksia, jotka tuli ottaa huomioon, jos tahdottiin säästää\nsodankäyntiä raskailta vaurioilta, tässä oli varoitusmerkki Saksan\nkansan ja samalla sen armeijankin sielullisesta sotakuntoisuudesta.\nTämä, kuten moni muukin seikka käsitettiin selvästi vihollismaissa,\nmissä niiden perusteella tehtiin vain mieluisia johtopäätöksiä.\n\nElokuussa 1914 koko sanomalehdistö oli täydestä vakaumuksestaan\nasettunut puolustussodan kannalle ja lausunut kauniita, uljaita sanoja\nsiitä, että sota oli välttämättömästi käytävä loppuun. Myöhemmin, ikävä\nkyllä, tapahtui siinä suhteessa eräällä taholla muutos. Siellä ei\ntajuttu, ettei puolustussotammekaan voinut päättyä sopimusrauhaan, vaan\nainoastaan hävitä tai joutua sietämättömien ehtojen uhriksi. Kuten\nhallituksessa ja kansassa, oli myöskin tässä osassa sanomalehdistöä se\nmielipide vahvempi, että vihollisen kanssa oli tehtävä sopimus, kuin\nse, että vihollinen oli voitettava, mikä asetti niin raskaita\nvaatimuksia jo muutenkin hätääkärsivälle kansalle. Monet eniten\nlevinneet lehdet asettuivat uuden, kansojen yhteisymmärrykseen\nperustuvan maailmankatsomuksen airueiksi. Ne kävivät kiivaasti niiden\nkimppuun, jotka eivät tahtoneet uskoa vihollisen rauhanharrastuksiin,\nmutta ne eivät kuitenkaan tahtoneet heikontaa omaa taisteluvoimaa,\nennenkuin nuo harrastukset ilmenisivät moitteettomina. Sen vuoksi\nniistä oli välttämätöntä, että miekka oli terävä ja miekkaa pitelevä\nkäsivarsi niin vahva kuin mahdollista.\n\nTämän kysymyksen yhteydessä levitettiin vielä erästä toistakin\najatusta. Sotaa ei voitaisi puhtaasti sotilaallisin keinoin ratkaista,\ns.o. lopettaa asevoimalla. Epäilemättä sodanjohto oli yhteistyössä\nhallituksen kanssa syventääkseen sotilaallisten saavutusten vaikutusta.\nMutta laumojen oli sanottava viimeinen sana. Siitä ei ollut\nepäilystäkään. Niinkö vähän tiedettiin tosiaankin vihollisen\ntuhoamiskiihkosta, eikö tunnettu Lloyd Georgen ja Clemenceaun henkeä ja\npuheita? Miksi vielä taisteltaisiin, kun se ei kuitenkaan ole tarpeen\nsodan voittamiseen tai häviön estämiseen? Eikö sitten ensinkään\najateltu, mitä sotamies tunsi, jonka kotiaskareistaan, vaimonsa ja\nlastensa luota ja hyvästä ansiopaikastaan täytyi lähteä hätään ja\nvaaraan, jos se kuitenkin oli hyödytöntä ja jos hän siten asetti oman\nja perheensä tulevaisuuden vaaralle alttiiksi? Eikö voitu ymmärtää\nsotamiestä, joka pimeässä yössä yksin alituisen hengenvaaran alaisena\npyrki yli liejuisen umpihetteikön eteenpäin, missä häntä odotti\nhelvetti, taikka jonka täytyi vielä tänään taistella ja ehkä kuollakin,\nvaikka huomenna koitti kauan ikävöity loma? Keksittiin maailmaa\nonnellistuttavia aatteita, kauas tulevaisuuteen leijailivat ajatukset\nja kova nykyhetken todellisuus unohdettiin. Ei muistettu, millainen\nsielunhätä mahtoi olla sotilaalla, jonka oli uhrattava elämänsä.\n\nMe ajattelimme jos jotakin. Meidän oli ajateltava vain sotaa.\n\nSanomalehdistökin oli vailla yhtenäistä johtoa, joka vihollisten\ntaholla oli niin mallikelpoinen. Ilman johtoa saattoi siitä helposti\nkehittyä ei ainoastaan kelvoton, vaan sodankäynnille suorastaan\nvahingollinen ase. Se seikka, ettei siitä puhtaasti sotilaallisissa\nkysymyksissä sellaista tullut, vaan että se tunnustusta ansaitsevalla\ntavalla suostui sille annettuihin kehoituksiin, osoittaa, että se olisi\nollut valmis alistumaan varman, kummankinpuoliseen luottamukseen\nperustuvan ohjauksen alaiseksi. Tosin oli yksinäisiä poikkiteloin\nasettuvia päitä. Sanomalehdistö suostui minun pyynnöstäni käsittelemään\nsotilaallisia asioita tietyltä näkökannalta. Siitä voin tässä lausua\nsille kiitokseni. Mutta ymmärrettävä pyrkimys tyydyttää lukijoiden\nuutisnälkää johti useinkin siihen, että puhtaasti sotilaallista laatua\nolevia tiedonantoja, jotka hyödyttivät yksinomaan vihollisten\nkiihoituspyrkimyksiä, joutui vihamielisten taikka puolueettomien\nlehtien kautta Saksan sanomalehdistöön. Kun sen lisäksi eräs osa\nsanomalehdistöämme suosi sitä tapaa, että tiedonannoille annettiin\nhälyyttävä muoto tai otsake, niin eivät vihollisemme voineet itselleen\nparempia kiihoitustyönsä edistäjiä toivoakaan. En ollenkaan tahdo pitää\ntuollaisia hairahduksia ilkeämielisyydestä tai sensatsioninhalusta\njohtuvina. Yleensä oli siinä suhteessa puutteellisella käsityskyvyllä\nhuomattava osuus, usein myöskin erittäin vaikeilla olosuhteilla, joihin\noli jouduttu, toimituksille kun kertyi ylenmäärin työtä sen vuoksi,\nettä joukko perehtyneitä voimia joutui pois lehtien palveluksesta.\n\nSaamieni vaikutusten nojalla pyysin joulukuulla 1916 valtiokanslerin\njärjestämään kanslerinvirastoon oman välittömän valvontansa alaisen\nosaston, jonka tuli johtaa yhtenäisesti koko valtakunnan\nsanomalehdistöä sen kaikilla aloilla. Minä olen aina pitänyt\nonnettomana järjestelynä sitä, että tuo johto tapahtui\nulkoasiainviraston kautta. Tämä virasto pääsi sen kautta vaikuttamaan\nsisäpolitiikkaan, joka oli mieluummin pidettävä siitä erossa. Tietysti\noli tämänkin viraston etuja edustettava ja otettava huomioon, mutta\nratkaisevan ja kaikista aloista huolehtivan johdon tuli kuulua vain\nvaltiokanslerille, jonka alle valtiosäännön mukaan kaikkien\npoliittisten alojen ja niiden sovittelun tuli kuulua. Minä luovutin\nmarraskuun alussa 1916 valtiokanslerin toivomuksesta hänen\nkäytettäväkseen everstiluutnantti Deutelmoserin toivossa, että tämän\nnimityksen kautta salaneuvos Hammannin erottua syntyisi jotakin\nkokonaista. Tehtävä, jonka everstiluutnantti sai, ei vastannut minun\ntoiveitani. Minä olin vaatimuksissani pyrkinyt yksityiskohtaisesti\nsiihen, että siiviliviranomaisten hoidossa olevien sanomalehtijaostojen\njohto joutuisi arvovaltaisen, välittömästi valtiokanslerin alaisen\nhenkilön käsiin, että tämän toimisto olisi mitä läheisimmässä\nyhteistyössä sotasanomalehtiviraston ja amiraaliesikunnan\nsanomalehtiosaston kanssa, että ulkoministeriön sanomalehtiosaston\ntoiminta rajoitettaisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin sekä että sen\nsijaan tämän osaston työtä, mitä tulee vihollismaiden, puolueettomien\nja liittolaisten lehtiin, syvennettäisiin, ja lopuksi, että\nsanomalehdistön taloudellisia etuja edustettaisiin ja edistettäisiin\nmäärätyn keskustoimiston toimesta.\n\nValtiokansleri v. Bethmann-Hollweg hylkäsi nämä vaatimukset.\n\nSanomalehdistön saattaminen yhtenäisen johdon alaiseksi olisi ollut\nkeino, jonka kautta Saksan kansassa olisi voitu herättää jälleen eheä\nmieliala ja poistaa siitä kaikki hajoittava. Valistustyön, jonka tuli\nolla tehokkaampaa, olisi täytynyt välittömämmin vaikuttaa, kuten\nvihollisten yllytys meihin vaikutti. Valtiomiesten ja johtavien henkien\nvapaan sanan sekä suullisen propagandan olisi täytynyt olla tässä\nlisänä. Jokaiselle saksalaiselle, oli hän sitten mies tai nainen, olisi\npitänyt joka päivä toitottaa, mitä menetetty sota merkitsi isänmaalle.\nKuvien ja filmien olisi pitänyt julistaa samaa. Vaarojen kuvaaminen\nolisi tehnyt toisen vaikutuksen kuin kaikenlaisten sotavoittojen\nharkitseminen, kuin sopimusrauhaa koskevat puheet ja kirjoitukset. Ja\nmikä oli yhtä tärkeää: se olisi suojellut meitä suuresta vaarasta ja\nvaikuttanut rauhan hyväksi. Minä yritinkin sitä -- mutta herätin paljon\npahaa verta.\n\nSaksin, Württembergin ja Badenin sanomalehdistö oli erikoisasemassa,\nmutta se koki päästä yhteistyöhön meidän kanssamme. Baierin lehdet\nkulkivat, kuta kauemmaksi tultiin, sitä enemmän joka suhteessa omia\nteitään.\n\nYhteyttä sanomalehdistön kanssa vaikeutti muuten huomattavasti se,\nettei sillä ollut mitään yhtenäistä edustusta. Sen järjestöt olivat\nyhtä hämäriä kuin vastaavien valtakunnan virkamiesten järjestöt. Me\njouduimme tekemisiin \"sanomalehdistön valiokunnan\" kanssa, jonka\nmuodostivat Berliinin lehtien edustajat, ja Saksan sanomalehtien\nkustantajaliiton sekä Saksan sanomalehdistön valtakuntaliiton kanssa.\nNämäkään järjestöt eivät olleet keskenään yksimielisiä. Toimittajat\nvetivät yhtä köyttä, kustantajat yhtä j.n.e., mikä osoitti niiden\nerimielisyyttä. Minä pidin tätä valitettavana, sillä sen kautta estyi\njulkisen mielipiteemme voimakas, yhtenäinen kokoomus. Olen aina\narvioinut hyvin suureksi sanomalehdistön vaikutuksen, enkä ainoastaan\npääkaupungin, vaan myöskin maaseudun lehtien.\n\nSanomalehdistön edustajat olivat aina, mikäli virkani salli,\ntervetulleita luokseni.\n\nYlin armeijanjohto oli kosketuksissa sanomalehtien kanssa\nsotasanomalehtiviraston välityksellä. Se oli lokakuussa 1915\nmuodostettu erinäisistä sodan alussa sijais-yleisesikunnan yhteyteen\nsyntyneistä osastoista, joiden työnä oli koti- ja ulkomaisten lehtien\nseuraaminen ja sensuuri. Siihen liittyi sitten vuonna 1917\nisänmaallisesta valistustyöstä huolehtiva järjestö.\n\nSotasanomalehtivirastoon liittyivät valtakunnan sekä Preussin\ntärkeimmät siviilialat välityselimien avulla. Sen rinnalla oli\nmeriesikunnan sanomalehtiosasto. Sotasanomalehtivirasto oli lakkaamatta\nmitä läheisimmässä yhteistyössä kaikkien näiden virastojen kanssa.\n\nSaksan sanomalehtiin nähden pysyi sotasanomalehtivirasto annettujen\nohjeiden mukaisesti kaikesta poliittisesta vaikutuksesta erossa. Kaikki\npäinvastaiset väitteet ovat vääriä, niinpä sekin, että se ajoi ylimmän\narmeijanjohdon erikoispolitiikkaa.\n\nSotasanomalehtiviraston aseman tärkeys johtui tiukasta\njärjestyneisyydestä, sen henkilökunnasta sekä siitä, että sen\nperustaminen oli aiheutunut yhtenäisen, koko valtakuntaa\nkäsittävän järjestön puutteesta. Sen tunsi myöskin sanomalehdistö.\nSen tyytymättömyyden tunne ei kohdistunutkaan niin paljon\nsotasanomalehtivirastoon kuin kaikkiin muihin virallisiin\nlehtitoimistoihin, jotka olivat kiinteää järjestöä ja johtoa vailla.\n\nSe seikka, että valtiopäivillä tehtiin useasti epäoikeutettuja\nsyytöksiä tätä virastoa vastaan, saa selityksensä melkein yksinomaan\nsiitä, ettei tunnettu sen toiminta-aluetta. Ne osoittavat vain, miten\ntuiki mahdottomiksi oli tehty ylimmän armeijanjohdon ponnistukset\nyrittää käsilläolevilla keinoilla kohottaa sotakuntoisuuttamme.\nSotasanomalehtivirasto oli olemassa ja arvostelu saattoi virastoon\nnähden asettua kielteiselle kannalle. Mutta syytä ei tutkittu ja\nlyötiin laimin vaatia minun kanssani suuren valtakuntajärjestön\nperustamista.\n\nNeuvotteluista, joita kahdesti viikossa pidettiin Berliinin\nsanomalehdistön ja Berliinissä edustettujen maaseutulehtien kanssa ja\njoihin paitsi sotasanomalehtivirastoa ottivat osaa myöskin\nmeriesikunnan ja kaikkien valtakunnan virastojen edustajat, oli hyötyä\nvain osalle sanomalehdistöä. Sen vuoksi oli valtakunnan virastojen\nedustajilla syytä tarpeen tullen pitää esitelmiä maaseutulehtien\nedustajille eri osissa valtakuntaa.\n\nSotasanomalehtiviraston tärkeänä tehtävänä oli myöskin puolueettomien\nja meidän kanssamme sotaakäyvien valtojen sanomalehdistön seuraaminen.\n\nSotakentällä olivat armeijanlehdet saaneet yhä suuremman merkityksen.\nSiitä, että ne saivat aineistoa, huolehti toimivan armeijan\nyleisesikunnan kenttäsanomalehtitoimisto, jonka tehtävänä oli samalla\nantaa kotimaan pienemmille ja keskikokoisille lehdille tietoja\nyksityisten upseerien ja miehistön rintamalla suorittamista erikoisista\nsankaritöistä.\n\nMiehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti \"Gazette d'Ardennes\"\nhuomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä\noikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin\ntaholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen,\nvenäjänkielellä painettu \"Venäläinen Tiedonantaja\".\n\nSuurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat\nlännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli\nsotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua\nmahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He\nottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä.\nHeidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat\nsodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.\n\nSotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien\nyhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että\nylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti\nnoudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille\nalueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten\nsanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi\njohdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.\n\nYlimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä\nsaattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin\nsiihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan\nviranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä\nherätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut\nollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita\nylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä\nsensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti\nteki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen\ntoimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti\nsotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle\n(sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä\nlausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan\nkaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut\nmahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi\nainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin\nsotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi\nsijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan\nvahingoittavan sodankäyntiä.\n\nLaillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys,\nettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse\nkääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se\njulkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta\nselville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä\nvastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto\njoutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen\noloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri\nherättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi\nilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset\nmielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat\nolevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä\nsuuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien\nkotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin\nmäärin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta,\nikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa\nylisensuuritoimistoa.\n\nLiittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa\nkuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä\nmerkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli\nvallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.\n\nItävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan\nsotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti\nolemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset\nkyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.\n\nBulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän\nnäkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa.\nHallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.\n\nErityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta\nSaksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän\nNiebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana.\nVieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta.\nMinä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta\nonnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia\nainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton\nsanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme\nsanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa\nvalaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.\n\nTälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi\ntäytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä\nliittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi\nisänmaallemme hyötyä.\n\nVähitellen järjesti ulkomaista propagandaa varten asetettu\nsotilaallinen toimisto haaratoimistoja liittolaismaihin.\n\n\nVIII.\n\nHyvän propagandan täytyy kulkea paljon edellä varsinaisten poliittisten\ntapausten kehitystä. Sen tulee olla maaperän muokkaajana politiikalle\nja muovata maailman yleistä mielipidettä ilman että tämä on siitä\ntietoinen. Ennenkuin poliittiset päämäärät siirretään teoiksi, on\ntärkeätä, että maailma saadaan uskomaan niiden välttämättömyyteen ja\nsiveelliseen oikeutukseen. Sen, mihin pyritään, täytyy syntyä\npsykologisena seuraamuksena, ikäänkuin itsestään. Me emme ole\nkäyttäneet ulospäin suunnattua propagandaa, tuskin sitä tunsimmekaan,\nvaikkakin sisäänpäin erinäisiin henkilöihin nähden työskentelimme\nhyvinkin taitavasti. Meidän valtiolliset päämäärämme ja päätöksemme,\njotka tulivat maailman tietoon äkkiä ja odottamatta, tekivät töykeän ja\npuuskamaisen vaikutuksen. Suuripiirteisen ja kaukonäköisen propagandan\navulla olisi sellainen voitu mainiosti välttää.\n\nPaitsi halua propagandaan rauhan aikana puuttui meiltä myöskin\nedellytykset sellaiseen. Meillä ei ollut yleismaailmallista\nsähkösanomalaitosta omine kaapeli- ja kipinäasemaverkkoineen. Yritykset\nasian korjaamiseksi eivät olleet vielä toteutuneet. Meillä ei ollut\nvahvalla kansallisella pohjalla seisovaa johtavaa sanomalehteä, jolla\nolisi ollut vaikutusta ulkomailla ja merkitystä kotimaassa, sellaista\nkuin \"Times\" Englannissa, \"Temps\" Ranskassa ja \"Novoje Vremja\"\nVenäjällä. Kaikki nuo kolme lehteä toimivat itsetietoisen varmoina\nkansallisella pohjalla. Sanomalehdet, joista ulkomaat saivat\nvälittömästi Saksaa koskevat tietonsa, palvoivat kansainvälisyyttä,\nasettuivat periaatteellisesti vastustamaan meidän hallitusmuotoamme ja\nesittivät Saksan ajatustapaa ja olemusta sekä meidän olojamme\nyksipuolisesti ja väärässä valossa.\n\nPropagandatyössä oli korjattava pitkäaikaisia laiminlyöntejä,\nnostatettava taistelu kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan ja sitä\nkäytävä kaikella voimalla, jotta piakkoin alettavaksi päätetyn\nsukellusvenesodan vaikutukset olisivat voimakkaammin tuntuneet. Meidän\nei auttanut karttaa tehokkaasti vaikuttavia taistelukeinoja.\n\nKeskustellessani johtavien henkilöiden kanssa huomasin, miten vähän\nnytkin sodan aikana käsitettiin suuren, joukkoja tenhoavan,\nelinvoimaisiin ajatuksiin perustuvan kiihoitustyön tarpeellisuutta.\nHallitus suhtautui siihen kylmäkiskoisesti ja epäröivästi. Sen\nolennaista merkitystä se ei tajunnut vieläkään. Se hylättiin siksi,\nettä sitä pidettiin liian suuriäänisenä, vaikka oikean propagandan\nolemukseen juuri kuuluu, ettei sen olemassaoloa huomaa, se kun toimii\näänettömästi. Hallitus, joka varmaankin tunsi kykenemättömyytensä, piti\nmeidän puoleltamme vihollisen propagandaa vastaan suuripiirteisesti ja\nvoimakkaasti tähdättyä vastatyötä jotakuinkin toivottomana yrityksenä.\nTällainen ajatustapa tai sanat: \"meidän asiamme on oikea, me emme\ntarvitse mitään asianajajia\", ei tietysti vienyt mihinkään tulokseen.\nMeillä oli täysi syy lopultakin ryhtyä toimeen ei ainoastaan vakavasti\npuolustautuaksemme, vaan käydäksemme puolustusasemasta hyökkäykseen.\nVain siten me saatoimme tehdä viholliselle saman, mitä se teki meille,\nja pitää puoliamme valtavassa kansaintaistelussa.\n\nJoutuessani ylimpään armeijanjohtoon huomasin, että asia oli\njärjestetty sangen heikosti. Se, mitä oli olemassa, ei ansainnut edes\njärjestön nimeä.\n\nJätän huomioon ottamatta Erzbergerin toimiston, sillä sen työtä en\ntunne. Se lakkasi myöhemmin.\n\nKesällä 1916 ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle, että\npropagandaa varten muodostettaisiin luja järjestö. Kun oli voitettu\nmonta vastusta, jotka keskittyivät ulkoasiainvirastoon, saatiin\nheinäkuulla mainitun viraston sotilaallinen toimisto hereille.\n\nPaitsi tätä puhtaasti sotilaallisia tarkoituksia varten ajateltua\nosastoa oli suunniteltu perustettavaksi samanlaisia laitoksia\nulkoasiainvirastosta käsin harjoitettavan taloudellisen ja poliittisen\npropagandan ajamiseksi. Ainoastaan tällä edellytyksellä oli toimivan\narmeijan yleisesikunnan päällikkö perustanut sotilaallisen toimiston.\nKaikkien kolmen osaston tuli ulkoasiainviraston antamien yhtenäisten\nohjeiden mukaisesti harjoittaa laajapiirteistä aktiivista propagandaa,\njoka puolestaan kävisi hyökkäykseen ententen propagandaa vastaan eikä\ntyytyisi vain voimattomasti puolustautumaan vihollisten valheyllytystä\nvastaan. Ulkoasiainviraston poliittisen ja taloudellisen\npropagandatoimiston työ supistui, ikävä kyllä, asianomaisia aloja\nkoskevan sanomalehti- ja lentokirjastoimiston perustamiseen, joka\npääasiassa vain koetti vaikuttaa lehtiin tekemällä oikaisuja,\nselittämällä poliittisia tapahtumia ja käyttämällä hyväkseen\nvihollisten heikkouksia. Näin heitettiin kuumalle kivelle vain\nvesipisara, joka ei saanut mitään aikaan.\n\nEversti v. Haeften sai vähitellen ulkoasiainviraston sotilaallisen\ntoimiston muodostumaan semmoisenaan suureksi järjestöksi. Se oli\nylimmän armeijanjohdon alainen, mutta se sai varansa olennaisesti\nulkoasiainvirastolta, jolla sen vuoksi oli oikeus tarkastaa sitä ja\nantaa sille yhtenäisiä toimintaohjeita. Tätä oikeuttaan ei\nulkoasiainvirasto ensinkään käyttänyt.\n\nEversti v. Haeften on henkisesti tavattoman kehittynyt, tulisesti\nisänmaataan rakastava upseeri, joka vie ihanteellisen lennokkuuden\nkannattamalla työkyvyllään läpi kaiken, mihin hän ryhtyy, ja joka\nkykeni luomaan ja tempaamaan mukaansa työtoverinsa. Se, mitä saatiin\naikaan, oli olennaisesti hänen ja hänen apulaistensa työtä.\n\nSanoin ja kuvin, ennen kaikkea filmin avulla eversti v. Haeften koetti\npäästä kiinteälle pohjalle puolueettomissa maissa.\n\nSuulliseen propagandatyöhön pantiin kaikkein suurin paino. Tiedon\nsiirtyminen suusta suuhun on paras propagandakeino, sillä se on\nvaarallisin. Ajatus on valmiina eikä kukaan tiedä, mistä se on\nlähtöisin.\n\nKuva- ja filmipropagandaa edistettiin sillä, että perustettiin\ngraafillinen osasto, kuva- ja filmitoimisto, ja myöhemmin\nUniversum-filmiosakeyhtiö. Filmi on kansankasvatuskeino ja sellaisena\ntahtoi eversti v. Haeften käyttää sitä sodan jälkeenkin. Hänen\nsotajärjestönsä perustui siihen ajatukseen. Kuvat ja filmit, samoin\nkuin taulukkojen muotoon laaditut graafilliset esityksetkin,\nvaikuttavat perusteellisemmin ja kokonaisemmin kuin kirjoitettu sana ja\nsen vuoksi niillä oli syviin kansankerroksiin tehoisampi vaikutus.\n\nTämän ohessa harjoitettiin sanomalehti-propagandaa sähkösanoma-,\nkipinä- ja kirjeenvaihtotoiminnan muodossa, samaa tarkoitusta\nedistettiin lentolehtisillä ja esitelmillä sekä työskentelyllä\npuolueettomassa sotalehtimajassa. Eversti v. Haeften koetti ennen\nkaikkea saada nopeasti välitetyksi tietoja niihin puolueettomien maiden\nlehtiin, jotka olivat meille vihamielisiä.\n\nTaidepropagandaa edistettiin myöskin. Tässä suhteessa olemme tehneet\nehkä liian paljon. Ulkoasiainvirasto piti sitä erittäin tärkeänä ja oli\njo aikaisemminkin pitänyt siitä huolta.\n\nEversti v. Haeftenin järjestöinä toimivat lähetystöjen yhteydessä\npuolueettomiin maihin, liittolaismaihin samoin kuin idän miehitetyille\nalueille perustetut sotilaalliset ulkomaan-avustustoimistot, jotka\nmuokkasivat keskustoimistosta saamansa aineiston kunkin maan\nerikoisuuksia silmälläpitäen ja levittivät sitä edelleen. Ne\ntyöskentelivät mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa lähettilään kanssa.\n\nOli aivan selvää, ettei eversti v. Haeften voinut yksin korjata sitä,\nmitä pitkinä rauhan- ja sodanvuosina oli laiminlyöty, eikä päästä yhtä\npitkälle kuin vihollisen propaganda ja sen elähyttämä henki\npuolueettomissa maissa, puhumattakaan tunkeutumisesta vihollismaihin.\nEnglannin ja Amerikan saariasema teki sen mahdottomaksi. Ranskaan\nsaattoi hyökätä Sveitsin ja Espanjan kautta. Mutta Espanjaan me emme\npäässeet. Jälelle jäi siis vain kapea Sveitsin raja, joka oli myös\nainoa tie Italiaankin päin.\n\nVain vaivoin saattoi saksalainen propaganda pitää puoliaan. Kaikista\nponnistuksista huolimatta sen saavutukset olivat tehtävän laajuuteen\nkatsoen riittämättömät. Me emme päässeet koskettamaan tehokkaasti\nviholliskansoja. Voimakas, taistelunhaluinen hallitus tukahutti siellä\nhäikäilemättömän väkivaltaisesti kaikki tarmottomuuden ja heikkouden\ntunteet ja kaikki puheet rauhasta, ennen kaikkea omasta\n\"sopimusrauhasta\".\n\nMe emme saavuttaneet olennaisia tuloksia puolueettomissa enempää kuin\nliittolaismaissakaan.\n\nMe koetimme harjoittaa propagandaa myöskin vihollisen rintamalla.\nIdässä oli venäläinen itse valmistanut tuhonsa, siellä oli meidän\ntyömme toisarvoista. Lännessä ei kotoinen henki ollut vielä tehnyt\nvastustajan rintamaa vastaanottavaiseksi, sen vuoksi ei siellä\nrintamakiihoituskaan, jota tuontuostakin yritimme, voinut menestyä.\n\nToista olisi ollut, jos valtiokansleri korkean asemansa koko voimalla\nolisi tukenut lujatahtoisesti eversti v. Haefteniä. Minä tein usein\npyynnön, että hän loisi tässä asiassa jotakin kokonaista. Saksalaisen\nvaltakunnan-propagandalaitoksen perustaminen kävi ehdottoman\nvälttämättömäksi. Minä panin sellaiseen sitä enemmän arvoa, kun\nvaltiomiesten tiedonantojen kautta tapahtunut kiihoitustyö oli aina\nvaikuttanut tehokkaammin. Lordi Northcliffe oli epäilemättä oikeassa\npäätellessään, että englantilaisen valtiomiehen puhe oli Englannille\n20,000 punnan arvoinen, 50,000 punnan, jos saksalaiset sen painattivat,\nja 100,000 punnan, jos he eivät siihen vastanneet. Vihollismaiden\nvaltiomiesten tiedonantojen rumputulta ei meidän taholtamme tehokkaasti\nvastustettu, vielä vähemmin välitettiin meillä sen tukahuttamisesta.\nUlkoasiainviraston sotilaallinen toimisto ei voinut tätä taistelua\njärjestää, siihen kykeni ainoastaan sellainen valtioviranomainen, jolla\noli erikoinen arvovalta. Lopulta, elokuussa 1918, ryhdyttiin tässä\nsuhteessa erääseen heikkoon yritykseen ja saatiin aikaan aivan\npuutteellista. Se tuli sitä paitsi -- liian myöhään!\n\nNäin ollen ei voitu päästä siihen, että Itävalta-Unkari ja Saksa\nolisivat kiihoitustyössään toimineet yhdenmukaisesti, kuten ententen\ntaholla niin taitavasti tehtiin. Me pidimme kaikkia niitä asioita,\njotka koskivat ainoastaan meitä taikka Itävalta-Unkaria, \"sisäisinä\",\nymmärtämättä, että me muodostimme yhden ruumiin, jonka murskaamiseen\nvihollinen oli uhkaavasti kohottanut käsivartensa.\n\nArmeijalla ei ollut tukenaan mitään voimakasta, kotimaasta käsin\nharjoitettua propagandaa. Saksa ei ryhtynyt taisteluun viholliskansojen\nhenkeä vastaan, kun sen armeija vielä oli voitokas sotakentällä.\n\n\nIX.\n\nSyksyllä 1916 armeija sai enää vain vähässä määrin siveellistä tukea\nkotimaasta. Siitä ei ollut vielä tähän asti aiheutunut epäkohtia.\nArmeija oli väsynyt ja voimat loppuun kulutettu, mutta sen henki ja\nmieliala oli hyvä.\n\nArmeijan ja kotimaan välinen yhteys oli läheinen ja molemminpuolinen.\n\nLomia myönnettiin mahdollisimman paljon. Lomallepääsevien luku ei\nkohonnut koskaan niin korkealle kuin armeija ja minä olisimme\ntoivoneet. Paitsi sotatilannetta estivät liikenneolot antamasta\nlomia, niin mielelläni kuin minä olisinkin niitä myöntänyt.\nTaistelujännityksen ollessa korkeimmillaan täytyi niitä rajoittaa.\n\nMyöskin haavoittuneet ja sairaat toivat kotimaahan tietoja armeijasta\nja se puolestaan sai kuulla kotimaan oloista rintamalle saapuvilta\ntäytejoukoilta sekä kotimaasta palaavilta toipuneilta.\n\nKirje-, sanomalehti- ja pakettilähetysten kulku sujui hyvin eikä\nsanomalehtien valintaa toimivassa armeijassa ensinkään rajoitettu.\nAinoastaan eräiden riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen\nlehtien ei annettu saapua. Sanomalehtien lähettämistä koskevat\nrajoitukset olivat muutoin armeijain ylipäällikköjen vallassa. Minä\ntunnen vain harvoja yksityistapauksia, jolloin tätä oikeutta\nkäytettiin. Armeijaan tuli vielä silloin riittävästi täytevoimaa. Sitä\ntäytyi käyttää ei ainoastaan entisten joukko-osastojen täydentämiseen\nvaan myöskin, niin vähän suotavaa kuin se olikin, uusien divisioonien\nluomiseen. Tämä oli välttämätöntä, jotta voitaisiin toimia vapaammin\nlännessä ja idässä hyökkäykseen varustautuvaa vihollista vastaan. Näin\nsaadut 13 divisioonaa, jotka oli tosin luotu valmiita pataljoonia\npienentämällä, saattoivat olla keväällä 1917 taisteluvalmiita.\n\nAmpumahautasodasta oli johtunut, että ne joukot, joilta puuttui\nerikoista työväkeä, järjestivät itselleen kaikenlaisia taloustyökuntia.\nNämä olivat tietysti paikoillaan pysyviä ja niihin kuuluva miehistö jäi\npaikoilleen, jos divisioonia siirrettiin. Tästä aiheutui kaikenlaista\nhyvinkin haitallista sekaannusta, joka vaikutti häiritsevästi kaikkeen.\nSen johdosta muodostettiin joka divisioonan taloustyökunnan miehistöstä\npaikoillaan pysyvä talouskomppania. Näin ne joutuivat ei eroamaan\nentisen joukkonsa yhteydestä. Niiden pataljoonain mieslukua, joihin\ntämä järjestely eniten oli koskenut, alennettiin uudelleen, vähennys\nolikin tarpeen, sillä nuoret komppanianpäälliköt eivät kyenneet\nlähimainkaan valvomaan yli 200 miehen suuruista komppaniaa ja johtamaan\nsitä taistelussa.\n\nDivisioonat saivat tykistönkomentajan. Sekä kenttä- että raskaan\ntykistön alalla luotiin paljon uusia joukko-osastoja. Perustettiin\nerikoinen armeijan kenttätykistö, joka pysyi ulkopuolella\ndivisioonajaon ja jonka tuli taistelurintamalla vahvistaa divisioonan\ntykistöä. Divisioonain 9 patteria ei riittänyt, vaikka divisioonan\nrintamaväli olisi ollut vain 2-3 km. Tykistöä tarvittiin hirvittävä\nmäärä.\n\nJoukkojen järjestelyä uusittaessa uusittiin asestustakin.\n\nIlmasotavälineitä, nimenomaan lentoasestusta, lisättiin edelleen. Ne\nolivat paisuneet sellaiseksi voimaksi, että kävi välttämättömäksi\nasettaa ne erikoisen komentavan kenraalin johdon alle, joka puolestaan\noli toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikön alainen. Ilmasotavoimien\nensimmäinen komentava kenraali oli kenraali v. Höppner. Hän oli\narmeijan esikunnan päällikkönä sekä joukkojen johtajana tunnettu\nkyvykkääksi ja hän valvoi voimiensa mukaan näiden tulevaisuuden aseiden\nkehitystä. Hänen esikuntansa päällikkönä toimi eversti Thomsen, joka\nsiihen asti oli itsenäisesti johtanut ilmataistelutointa. Huolimatta\nyleisesikunnan ponnistuksista ennen sodan alkua me olimme joutuneet\nlähtemään sotaan ilmataisteluvälineiden puolesta riittämättömin\nvarustuksin. Saksa ja sen armeija saavat kiittää eversti Thomsenin ja\nkotimaassa toimivan everstiluutnantti Siegertin suurenmoista\nluomiskykyä siitä, että meidän ilmasotavoimamme sodan kuluessa edelleen\nkehittyivät hyvällä menestyksellä. Nyt pantiin pääpaino siihen, että\najolentäjien luku lisääntyi ja että heillä oli käytettävänään hyvä\ntaistelulentokone. Mutta silti ei muita lentokonelajeja lyöty laimin.\nMyöskin pomminheittäjä-laivueihin kiinnitettiin suurta huomiota.\n\nIlmalaiva poistettiin armeijan taisteluvälineiden joukosta. Se tarjosi\nliian suuren tähtäyspinnan. Laivastossa se säilyi vielä.\n\nPuolustusaseita lentäjiä vastaan parannettiin sekä lisättiin ja tämä\npuolustustoiminta järjestettiin niin hyvin rintamalla kuin\nkotimaassakin mitä perinpohjaisimmalla tavalla. Siihenkin kului väkeä\nja sotatarveaineita, jotka rintama näin ollen menetti.\n\nRatsuväki kävi ampumahautasodassa aivan hyödyttömäksi. Oli jo ryhdytty\nratsuväkirykmenteistä muodostelemaan pataljoonien suuruisia\nratsuväkiampujarykmenttejä ja laskemaan hajalle nostoväki- ja\nmaanpuolustuseskadroonia ja tätä menettelyä nyt jatkettiin. Tykistön\nuudestijärjestelyä ja kuormastoa varten tarvittiin välttämättömästi\nhevosia. Hevoshukka oli armeijassa aivan tavaton ja puolueettomista\nmaista niitä saatiin vain vähän. Kotimaa ja miehitetyt alueet eivät\npystyneet vajausta peittämään. Täytettä tarvittiin monella taholla.\nLämminverinen rotumme oli tehnyt hyvin tehtävänsä sodassa, mutta kevyt\nkylmäverinen hevoslajimme ei ollut kyllin jalostettu eikä riittävästi\nkehitetty. Raskas rotumme ei kyennyt kestämään sodan rasituksia.\n\nYlimmän armeijanjohdon täytyi päättää jakaa kolonnat ja kuormastot,\njotka siihen asti olivat välittömästi divisiooniin kuuluneet, armeijain\nkesken ja tehdä ne samalla paikallaan pysyviksi. Rautateitä oli\nrasitettu liiaksi, kun puolustustaisteluissa yhtämittaa divisioonia\nhajalle laskettaessa kolonnat ja kuormastot kulkivat divisioonain\nmukana. Minä pidin syvästi valitettavana, että näin oli pakko tehdä,\nsillä niiden silmälläpito ja huolto oli divisioonain hallussa parempaa\nkuin armeijoille ja armeijaryhmille uskottuna.\n\nAsemia rakennettaessa länsirintamalla seurattiin suunnitelmallisesti\nuusia periaatteita, joiden mukaan kaikki varuslaitokset hajoitettiin\nsyvälle ulottuviin pieniin osiin sekä sovitettiin ulkonaisesti mitä\ntarkimmin pinnanmuodostuksen mukaan. Niitä tarkastettiin huolellisesti.\nIdässä asemain luonne saattoi jäädä jotakuinkin entiselleen. Paitsi\nsitä, että lännessä rakennettiin nuo kaksi suurta strateegista\nasemajaksoa, oli siellä erikoisesti kaikilla rintamanosilla tehtävä\npaljon töitä, niinpä etenkin Flanderissa, Arrasista itään ja Verdunin\nedustalla olevia asemia syvennettiin ja Elsass-Lothringinkin rintamaa\nvahvistettiin, johon siihen asti ei oltu juuri sanottavasti kajottu.\nArmeijat ottivat ahkerasti osaa asemien rakentamiseen, sillä sotamies\nrakensi henkeään suojellakseen. Ne työvoimat, joita kotimaasta saatiin,\neivät riittäneet, kun oli suoritettava niin suuria töitä pitkillä\nrintamilla. Meidän oli sen vuoksi, ikävä kyllä, pakko siirtää\njoukkojakin asemain rakennustöihin. Tähän käytetty aika meni levolta ja\nkouluutukselta hukkaan. Oli luonnollista, että noiden kummankin\nvaatimuksen välillä syntyi ristiriitaa. Armeijat olisivat olleet aina\nrakennustöissä -- ne olivat niitä lähinnä -- ja everstiluutnantti\nWetzell sekä minä tehostimme sotajoukon harjoituksen tärkeyttä. Monta\nsovittelua oli tehtävä.\n\nKun armeija oli kouluutettu vastaisiin suuriin puolustustaisteluihin,\nlaadittiin ohjesäännöksi \"Puolustustaistelu\". Tässä työssä oli mitä\nsuurimmat ansiot eversti Bauerilla ja kapteeni Geyerillä, joka oli\naivan erikoisen hyvin perehtynyt taktillisiin kysymyksiin ja osasi\nesittää selvästi ajatuksensa.\n\nPuolustusasemat järjestettiin uudelle kannalle, joka oli jyrkkä\nvastakohta entiselle. Puolustus, joka tähän asti oli keskitetty\njäykkiin, yhteenkasattuihin ja helposti havaittaviin linjoihin,\njärjestettiin nyt laajalle alalle hajoitettuihin, syvälle rintaman\nsisään ulottuviin muotoihin. Aseman täytyi tietysti taistelun päätyttyä\njäädä meidän käsiimme, mutta jalkaväen sotilaan ei tarvinnut enää\nsanoa: tässä seison ja kaadun, vaan hänellä oli oikeus väistyä\nvihollisen kovan tulen alta rajoitetulla alalla joka suunnalle.\nVastahyökkäyksellä oli menetetty linja takaisin vallattavissa.\n\nRyhmä, jonka merkitystä useat tarkkanäköiset päälliköt olivat ennen\nsotaa lujasti tehostaneet, tuli ratkaisevasti perusyksiköksi jalkaväen\ntaisteluryhmityksessä. Aliupseerit saivat ryhmäpäällikköinä\ntaisteluissa yhä tärkeämmän sijan. Taktiikka yksilöllistyi yhä enemmän.\nKun upseerien, aliupseerien ja miehistön täytejoukot saivat yhä\nhuonomman kouluutuksen ja kuri sen vuoksi löyhtyi, niin oli uskallettua\nasettaa korkeampia vaatimuksia alemmille päälliköille ja yksityisille\nsotamiehille. Monet huomattavat sotilashenkilöt olivatkin seurauksista\nhuolissaan.\n\nMinun esikunnassani kävi raju aallokko. Minunkin täytyi taistella\nsisäistä taistelua ja asettua uuden taktiikan puoltajaksi. Kaikkea\nmuutakin, mitä Sommen taistelu oli opettanut tykistön ja lentäjien\nkäyttöön sekä aselajien yhteisvaikutukseen nähden, kosketeltiin uudessa\nohjesäännössä. Siitä tuli oppikirja meidän koko armeijallemme ja\nmyöskin liittolaistemme armeijoille, mikäli olosuhteet sillä taholla\nsallivat. Ilman viimeksimainittua rajoitusta tämä ohjesääntö oli\nvaarallinen. Siinä esitetyt vaatimukset soveltuivat vain joukoille,\njoissa vallitsi epäitsekäs tehtäväänsä antautumisen tunne ja oikea\nkuri, vaikka ensiluokkainen kouluutus olisikin puuttunut.\n\n\"Puolustustaistelua\" täydensi \"Ohjesääntö jalkaväkijoukkojen\nkouluutuksesta sodassa\", joka laadittiin kenraali Fritz v. Belowin\narmeijan ylikomennossa. Se on todistuksena siitä, että tämä huomattava\nkenraali oli perehtynyt syvästi meidän jalkaväkemme luonteeseen. Minun\nesikunnassani syntyi vielä suuri joukko muita ohjesääntöjä, jotka\nkoskivat erikoisaselajien käyttöä ja varusasemien rakentamista. Tämän\ntalven aikana ei vielä saatu tykistön kouluutusohjesääntöä valmiiksi.\n\"Puolustustaistelu\" sisälsi sen olennaisimmat kohdat. Sodan aikana oli\nkäynyt ilmi, ettei \"Ampumataitoa\" voinut heittää nurkkaan, vaan että\nsitä oli entisestään vielä huomattavasti parannettavakin. Siinä\ntarkoituksessa jaettiin joukoille suuren päämajan tykistökenraalin\ntoimesta erikoisia tykistöä koskevia ampuma- ja aseteknillisiä\nkuukausilehtiä.\n\nArmeijassa oli henkinen elämä kaikilla aloilla vilkasta. Me olimme mitä\nläheisimmässä ajatuksenvaihdossa joukkojen kanssa. Armeija lienee\nsaanut parasta, mitä annettavissa oli.\n\nPaperille kirjoitetut ohjesäännöt eivät yksin saaneet mitään aikaan,\nniiden tuli muuttua lihaksi ja vereksi sekä upseerissa että\nsotamiehessä. Me järjestimme Valenciennes'essa oppikurssit ylemmille\njoukkopäälliköille ja esikuntaupseereille selvittääksemme\npuolustustaistelussa varteenotettavia näkökohtia. Myöskin Saksan\nkruununprinssi pani Sedanissa toimeen samanlaiset.\n\nArmeijoissa järjestettiin kaikenlaisia oppikursseja, erittäinkin\nnuorille upseereille, joista kasvatettiin komppanianpäälliköitä, ja\naliupseereille.\n\nKaikissa aselajeissa pidettiin tärkeimpänä periaatteena mieskurin\nsäilyttämistä ja lujittamista. Ilman sitä ei armeija voi pysyä\npystyssä. Sen täytyi nytkin olla monen, joukkojen elämässä ehdottomasti\nesiintyvän ilmiön vastapainona. Sen vuoksi, että komennuskuntia usein\nsiirreltiin ja yhtämittaa vaihdettiin, kävivät muonitusolot\nsotakentällä yhä vaikeammiksi. Omaan apuun turvautumisen vaara oli\nkäynyt yhä suuremmaksi. Taju siitä, mikä oli \"minun\" ja mikä \"sinun\"\nalkoi monestikin hälvetä. Vaatetus ja varustukset olivat kuluneet,\nniiden kunnossapito oli siksi yhä vaikeampaa. Monet seikat,\nhuomattavassa määrässä myöskin valonpuute suojavarustuksissa,\nvaikuttivat, että ulkoasusta ei enää välitetty. Sotamies tylsistyi.\nSota vaikutti pakostakin ihmisiin. Lujat luonteet kovenivat, mutta\nniitä oli vähän. Suurten joukkojen moraali kärsi, se huononi sitä\nenemmän, kuta kauemmin sotaa kesti. Ei yksikään ajatteleva sotilas\nvoinut olla sitä huomaamatta. Kaikissa sodissa oli käynyt samoin. Sitä\nenemmän tarvittiin henkistä tukea kotimaan taholta, jonka tuli\npuolestaan itse olla vahva, sitä enemmän velvollisuuden tunnon\nlujittamista ja kuria. Joukkojen kunnon saattoi ulkonaisesti havaita\ntarkalleen siitä, miten sotilas julkisissa paikoissa esiintyi ja teki\nkunniaa. Ei kaikki ollut kehuttavaa, mitä silloin sai nähdä.\n\nJalkaväelle opetettiin uusia taistelumuotoja ja ampumista. Ryhmä- ja\nkomppanianpäällikköjen oppikursseja pantiin toimeen kaikkialla.\n\nKonekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja\ntarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.\n\nTykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti\nyhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui\nniin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että\nkaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia\nharjoituksia.\n\nMunanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin\nkoulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden\nerikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä\nopetusta.\n\nHarjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana\nolevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli\ntotuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija\nharjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.\n\nKotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta\nedellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta.\nElinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt\nliian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan.\nMinun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin\nmahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana.\nAlkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän\naikaan.\n\nKaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin\ntarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja.\nKurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain\nriittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi\nraskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää\nhuolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen\nkalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina\npysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan.\nAjanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin,\nkaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä\nkirjastot.\n\nRauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä\n-- kuten upseereistakin -- oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu\nuusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi\nkotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet\njohtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi\nampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että\narvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit\ntoimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa\nja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti\nraskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa\nkiitollisuuden velassa.\n\nUpseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa\nkasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana\nupseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi.\nSilloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan,\npalvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan,\noli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin\npalvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen,\ntoisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito\nperustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn\ntulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata.\nKotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi\ntyötä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen\nvuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja.\nTämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja\nsotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.\n\nTuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei\nollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei\nvoitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa\npuolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa\nväkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan\naikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin\nminkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut\nsaavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka\nsanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti\nminulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa\narvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti\nhuolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän\ntehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä\nsattuva, avoin tunnustus.\n\nNäissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä\nmenettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi\nkoroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen\nrykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt\nupseeriksi toimivaan rykmenttiin.\n\nKun komppanianpäälliköt olivat riittämättömästi kouluutettuja ja kun\nheillä nimenomaan kasarmipalveluksessa ei ollut tarpeeksi kokemusta,\njoutui nyt pataljoonanpäällikkö enemmän kuin rauhan aikana etualalle.\nMutta pataljoonanpäällikköinä oli hyvin usein reserviupseereja, joilla\nei tietystikään kasarmipalveluksessa ollut mitään syvempiä tietoja,\nvaikkakin heillä korkeamman ikänsä vuoksi oli varmempi vaikutusvalta.\nNäiltäkin jo korkeampaan ikään ehtineiltä herroilta sota vaati aivan\nerikoisen paljon, he kun puolustusotteluissa alinomaa joutuivat\netumaisille linjoille. Heidänkin terveyttänsä ja hermojansa kysyttiin\nsanomattomasti. Johtajina taistelussa reserviupseerit, kuten vakinaiset\npataljoonanpäällikötkin, saavuttivat erinomaisia tuloksia.\n\nRykmentinpäällikköjen tehtävät olivat mitä monipuolisimpia ja\nvaikeimpia. Heidän oli kaikkialla välittömästi vastattava joukoistaan\nja tehtävä ylemmälle päällystölle tili jokaisen osastonsa yksilön\nesiintymisestä ja mielenlaadusta, menestyksestä ja vastoinkäymisestä,\nvoitosta ja häviöstä. Päällikön persoonallisuus, hänen harrastuksensa\nsekä kykynsä kuvastuivat hänen joukkonsa ja erityisesti hänen\nupseerikuntansa ulkonaisessa esiintymisessä ja sisäisessä luonteessa.\nHänen täytyi valaa oma henkensä upseereihin ja miehistöön. Hän oli\nnäiden esikuva ja selkänoja, uskollinen neuvonantaja ja ystävä niin\nhyvin levon kuin taistelunkin aikana.\n\nAmpumahautasodassa hänen oli sangen vaikea vaikuttaa joukkoihin ja\nupseerikuntaan, mutta lopulta hän sai kuitenkin painetuksi leimansa\nnäihin. Kun rykmentinpäälliköitä haavoittumisen vuoksi joutui paljon\npois palveluksesta, tapahtui vaihdoksia usein. Usein he eivät ehtineet\npäästä kehittämään keskinäisiä luottamuksellisia suhteita rykmentin\npiirissä. Toiselta puolen oli päälliköitä, jotka pysyivät paikallaan\nhyvinkin kauan, melkein koko sodan ajan. Oli sellaisiakin, joiden\ntäytyi raskaiden taistelujen vuoksi täydelleen uudistaa joukkonsa kolme\njopa neljäkin kertaa. Ihmisen kestettäväksi sellainen taakka oli liian\nraskas. Hävisihän joka kerta palanen heidän sydäntään.\n\nLähinnä rykmentinpäällikköä oli divisioonanpäällikkö astunut\nhuomattavimmin etualalle, kuten rauhan aikana komentava kenraali oli\nollut etualalla. Kun joukkoja asemataistelussa usein siirreltiin, ei\narmeijaosastoryhmityksiä oltu voitu pysyttää eheinä, vaikka ylin\narmeijanjohto sitä koettikin. Kokonaisuus kärsi siitä. Divisioonat\nmuodostuivat joka suhteessa yhä itsenäisemmiksi, minkä vuoksi\ndivisioonanpäällikkö sai yhä suuremman merkityksen. Hänen\nvirkatoimistoonsa kerääntyivät kaikki langat sekä ylhäältä että\nalhaalta, sekä taistelunjohtoa että harjoitusta ja hallintoa koskevissa\nkysymyksissä. Hänestä tuli joukon kasvattaja. Divisioonanpäällikön\nvaali vaati mitä suurinta huolta.\n\nEsikuntaupseeri oli erikoisasemassa. Hänen tehtävänsä kävi sitä\nvaikeammaksi kuta enemmän sodankäynnin teknillinen puoli kehittyi.\nSilloin ei se enää riittänyt, että oli hankkinut kaikkia aseita\nja niiden käyttöä koskevat yleistiedot. Hänen oli kehityttävä\nhyväksi tykkimieheksi ja sen lisäksi hänen täytyi pystyä\narvostelemaan hyvin lentäjäin käyttöä, tiedustelulaitosta,\nkuormastokysymystä ja tuhansia muita seikkoja sekä pitämään huolta\nsamalla sellaisista yksityiskohdista, joiden ratkaisemiseen päälliköllä\nei ollut aikaa. Käskyt, joiden luonnos hänen oli laadittava, kävivät\nyhä monimutkaisemmiksi ja pitemmiksi, vaikkakin pyrittiin\nlyhytsanaisuuteen. Kuta enemmän sodankäynnissämme teknillinen puoli\nedistyi, sitä suurempia taidon ja tiedon näytteitä niistä, ikävä kyllä,\ntuli. Muu ei auttanut, kun kaiken täytyi sujua. Asioiden\nmonipuolisuudesta johtui, että esikuntaupseerien käsiin oli\nsijoitettava paljon. Täytyi pitää myös sitä vaatimusta pystyssä, ettei\nmuiden virastojen itsenäisyys sen kautta joutunut kärsimään eikä\npäällikönkään persoona jäänyt syrjään. Kumpaakaan en minä ole voinut\nkoskaan hyväksyä.\n\nPäällikkö pysyi päällikkönä. Hän oli joukkojensa vastuunalainen\nkasvattaja ja ohjaaja, hän ei voinut niitä liiaksi usein tarkastaa.\nEsikuntaupseeri oli hänen neuvonantajansa ja apulaisensa sekä vastuussa\nsiitä, että koneisto kävi hankauksitta, ja että kaikki sujui. Kummankin\ntehtävät olivat erilaisia. Kummallekin riitti runsaasti itsenäistä\ntoimintaa. Molemmat saivat yhdessä huolehtia joukoista. Divisioonan\nesikuntaupseerilla ei sen lisäksi ollut mitään omaa vastuuta.\nArmeijaosaston ja armeijan esikunnanpäälliköiden vastuunalaisuus oli\nniin suuri kuin sotilaselämässä suinkin on mahdollista. Jokaiselta\nesikuntaupseerilta vaadittiin harkintakykyä ja uutteraa työtä.\n\nEsikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä\notin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet\nrintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät\npystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota\nSedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla.\nYlimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta,\nnimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä\narvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista.\nMinun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet\nliiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut\nheidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka\novat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä\nmainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että\nhän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria\nsodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.\n\nSodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista\nsyistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman\naina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se\nhalventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa\nkiitollisuuden velassa.\n\nMinä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina\nupseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan\nselkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa,\njoka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan\nottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.\n\nMeidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa\nselvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat\nupseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui\nkokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä\nmenetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti\nkuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina\nupseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja\nluotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen\nsävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät\npahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan\nesiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne\nolivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen\nsaanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta,\njoka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja\nosaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen\npäällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä\nkomentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä\nkohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen\nvastaisia.\n\nArmeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle\nsanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että\nlänsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun\nlopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun\nsuoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle\nkannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi\nhitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien\nohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä\nmuuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin\nvieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja\nuupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.\n\nItärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen\nperiaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja\nkenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa\nniitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen\ntila siellä sama kuin lännessäkin.\n\nItävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi\nkuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.\n\nKenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan.\nMutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja.\nVain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat\nkaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi\nkuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty\nmitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.\n\nTurkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja\nRomaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen\nmallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä\ntehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät\npystyneet samaan.\n\nYlin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston\nvahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka\nkautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi\nsiinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin\nhaaksirikon.\n\n\nX.\n\nOli luonnollista, että neliliitto halusi käyttää hyväkseen sodassa\nPuolan asekuntoisia voimia, me kun olimme vapauttaneet tämän maan\nVenäjän ikeestä. Minä olin asiaa jo aikaisemmin ajatellut ja lopulta\nedistänytkin puolalaisen legionan värväystä. Tämä työ ei tahtonut\nkuitenkaan oikein edistyä. Puolalaisen, etenkin Galitsian puolalaisista\nmuodostetun legionan kokoonpanossa ei mikään muuttunut. Venäjän\npuolalaiset pysyttäytyivät kokonaan syrjässä. Sodan ensi vaiheissa\nPuola laski pääsevänsä itsenäiseksi Venäjän avulla. Suuriruhtinas\nNikolai Nikolajevitsh oli eräässä julistuksessaan antanut lupauksen\nkuningaskunnan uudistamisesta sen entisissä rajoissa Venäjän tsaarin\nvaltikan alaisena, ja tämä manifesti oli epäilemättä tehnyt syvän\nvaikutuksen kaikkiin puolalaisiin. Nyt oli sotatilanne täydellisesti\nmuuttunut. He saattoivat nyt ajatella kansansa itsenäisyyttä vain siinä\ntapauksessa, että he yhteistoiminnassa keskusvaltojen kanssa, jos\nsuinkin mahdollista, nujertaisivat Venäjän. Tähän oli meidän\nsotilaallisista syistä pyrittävä. Minusta näytti mahdolliselta, että\nPuola antaisi poikiaan työhön maan irroittamiseksi Venäjästä. Sen edut\nolivat tässä, kuten oikeastaan monessa muussakin kohden, samat kuin\nkeskusvaltojenkin.\n\nKun minä elok. 29:ntenä tulin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi,\nsain käsiini valtiokanslerin ja parooni v. Burianin, kaksoismonarkian\nyhteisen ulkoministerin, välisen sopimuksen, joka oli tehty Wienissä\nelok. 11:ntenä. Siinä Saksa ja Itävalta-Unkari sitoutuivat yhteisesti\nperustamaan itsenäisen Puolan kuningaskunnan, josta oli tuleva\nperinnöllinen monarkia perustuslakeineen ja omine armeijoineen, jonka\njohto oli oleva yhtenäinen ja Saksan käsissä. Tämän kansallisen valtion\nperustamishanke aiottiin mahdollisimman pian julistaa kummankin\nmonarkian taholta, valtion luominen oli tapahtuva myöhemmin. Tähän\nPuolaan oli ajateltu kuuluvaksi myöskin Vilno ja sen rajat aiottiin\nulottaa, mikäli se rauhansopimuksessa oli saavutettavissa,\nmahdollisimman kauaksi itään.\n\nTämä Puola oli joutuva kummankin keisarikunnan yhteiseen liittoon ja\nsen ulkopolitiikka ohjattava sen mukaisesti.\n\nMolemmat vallat antoivat vakuutuksen siitä, että niiden tähänastisten\npuolalaisten alueiden omistus jää voimaan, ja ne keskustelivat\nsellaisesta rajansiirtelystä, joka Venäjän-Puolan alueella niiden\nomien rajojen sotilaallisen turvallisuuden vuoksi oli välttämätön.\nRajan siirron piti ehdottomasti supistua vain sotilaallisesti\nvälttämättömään. Herra v. Bethmann oli syksyllä 1914 ja vuonna 1915\nuseampaan kertaan kysellyt minun ajatustani rajaviivasta.\n\nPuolan taloudelliseen tulevaisuuteen nähden mielipiteet hajaantuivat.\nHerra v. Bethmann suunnitteli tulliliittoa Saksan kanssa. Parooni\nBurianin mielestä tämä olisi ollut liian pitkälle menevä toimenpide.\nHän puolsi sitä, että Puolalla olisi oma tullialueensa.\n\nMolemmin puolin oltiin sitä mieltä, että tulli- ja liikennerajoja,\njotka vielä erottivat Saksan ja Itävalta-Unkarin alueen toisistaan, oli\nkoetettava supistaa mahdollisimman vähiin.\n\nSiltä varalta, että Venäjän kanssa olisi syntynyt erikoisrauha, mikä\nkuitenkin näytti sangen vähän todennäköiseltä, ei sopimuksiin ollut\npantu mitään rajoittavia määräyksiä.\n\nOn selvää, ja herra v. Bethmannin sekä parooni v. Burianin luonne\nviittaa siihen, että nämä sopimukset olivat syntyneet sangen pitkien\nneuvottelujen perästä, joiden alkukohta palautunee aina vuoteen 1915.\n\nHuhtikuun 5:ntenä 1916 oli valtiokansleri joka tapauksessa selittänyt,\nettä Puolan kysymys on esillä ja että Saksan sekä Itävalta-Unkarin oli\npäästävä siinä ratkaisuun.\n\nVarsovan kenraalikuvernööri oli niinikään pohtinut kysymystä\npuolalaisen armeijan luomisesta ja tullut erittäin suotuisiin\ntuloksiin.\n\nPuolan kuningaskunnan perustaminen ja oman armeijan luominen sille oli\nsiis johtavien valtiomiesten sopimusten mukaan varma asia. Puolan\nkenraalikuvernööri ei pitänyt tämän armeijan muodostamista ainoastaan\nmahdollisena, vaan tekemiensä huomioiden pohjalla sangen lupaavanakin.\nTavattoman jännittynyt sotatilanne vaati nelihitolta mitä\nkiireellisintä voimasuhteiden tasoitusta. Ylimmän armeijanjohdon\nvelvollisuutena oli saada kysymys puolalaisen sotajoukon\nmuodostamisesta ratkaisuun. Kaikki vitkastelu olisi merkinnyt virheen\ntekoa, sillä olihan kysymys Saksan kansan voitosta tai tappiosta, sen\nkuolemasta tai elämästä. Miten myöhemmin kävisi, olisi myöhemmän ajan\nhuoli. Sotatilanne, jossa syyskuun alussa elimme, oli paljastanut hyvin\nselvästi meitä uhkaavat vaarat.\n\nAivan kohta pidettiin Puolan kysymyksestä Plessissä, jonne oli\nkutsuttu politiikasta ja sodankäynnistä vastuunalaisia Saksan ja\nItävalta-Unkarin viranomaisia, ja sitä paitsi kenraali von Beseler,\nsarja neuvotteluja, joissa minun osalleni oli merkitsevää vain Puolan\narmeijan asia sodankäynnin voimien lisänä.\n\nKenraali v. Beseler pysyi toivorikkaana, vaikka kenraali v. Conrad\nvaroittikin vakavasti kaikesta optimismista. Kenraali v. Beseler piti\ntäyden onnistumisen ehtona sitä, että kuningaskunta julistetaan ja että\nPuolaan järjestetään yhtenäinen hallinto, liittämällä Lublinin\nkenraalikuvernöörikunta Varsovan kenraalikuvernöörikuntaan. Vasta\nsitten puolalaiset uskoisivat, että keskusvallat tarkoittaisivat totta\npuolalaisten suunnitelmien toteuttamisella. Ehdotuksella oli minun\nkäsitykseni mukaan sisäinen oikeutuksensa. Harrastaen puolalaisen\nsotajoukon muodostamista minä vastoin parooni Buriania hyvin lämpimästi\nkannatin tätä yhdistämistä. Johtavat valtiomiehet eivät päässeet\nmitenkään yksimielisyyteen. Parooni Burianille merkitsivät\nkaksoismonarkian pyyteet ja sisäisten vaikeuksien pelko enemmän kuin\nyhteisen sodankäynnin edut. Saksan ylimmän armeijanjohdon ja kenraali\nv. Beselerin puoltama suunnitelma kummankin kenraalikuvernöörikunnan\nyhdistämisestä meni myttyyn. Mutta siitä huolimatta luuli kenraali v.\nBeseler voivansa muodostaa armeijan, jos keskusvallat antaisivat\njulistuksen Puolan kuningaskunnan perustamisesta. Hän ehdotti aluksi\nneljän tai viiden divisioonan muodostamista. Puolalaisen legionan oli\nmäärä olla sen runkona. Hän toivoi voivansa asettaa nämä divisioonat\nhuhtikuussa 1917 ylimmän armeijanjohdon käytettäviksi ja muodostaa\nmyöhemmin vielä uusia. Paljonhan siinä ei ollut, mutta lisästä oli\ntoiveita. Sota saattoi kestää vielä vuosikausia. Kaikki voimien\nlisäykset, mitkä suinkin olivat mahdollisia, oli otettava vastaan.\nSotatilanne pakotti meidät yhtymään kenraali v. Beselerin ehdotuksiin.\nYlin armeijanjohto kulki sitä tietä, jota näytti voivan päästä\neteenpäin.\n\nValtakunnan hallitus ryhtyi nyt toteuttamaan herra v. Bethmannin ja\nparooni Burianin ohjelmaa Puolan kuningaskunnan luomiseksi, kun me taas\naloimme neuvotella kenraali v. Beselerin ja Itävalta-Unkarin armeijan\nylikomennon kanssa puolalaisen armeijan muodostamisesta.\n\nAlivaltiosihteeri Wahnschaffe pyysi minun esittämään ministeri\nv. Löbellille käsitykseni puolalaisen armeijan luomisen\nvälttämättömyydestä. Seurasin hänen toivomustaan ja perustelin\nmielipidettäni, jonka mukaan oli välttämättä luotava puolalainen\narmeija, yksityiskirjeessä sillä, että sota vaati ankarasti lisäväkeä.\n\nEn ole yksityiskohtaisesti selvillä siitä, mitä Berliinissä tapahtui.\nValtakunnankansleri ja kenraali v. Beseler puolsivat siellä hartaasti\npuolalaisen armeijan muodostamista ja Puolan kuningaskunnan\nperustamista. Puolan kuningaskunnan luomista vastaan esitettiin\nkuitenkin useilla tahoilla Saksaa vakavia epäilyksiä. Heti levisi\nBerliinistä käsin huhuja, että minä olin suunnitelman luoja. Minä\npyysin useaan kertaan hallitusta tekemään selkoa tapausten kulusta,\nmutta pyynnöistäni huolimatta ei yksikään valtiomies, ikävä kyllä,\nselittänyt asiaa kaikin puolin. Kuten sukellussotakysymyksessäkin,\nsamoin nyt syksyllä 1916 sekoitettiin ylin armeijanjohto, joka ei itse\nantanut siihen aihetta, toisen kerran poliittiseen riitaan, vieläpä\nharhaanjohtavalla tavalla. Oliko ihme, oliko muuta kuin inhimillistä,\nettä minä näiden seikkojen vuoksi tunsin suorastaan loukkaantumista ja\nkyllästystä? Kaikki herrat, jotka ovat minun kanssani tehneet työtä,\ntietävät, että minä olin valmis avoimeen keskusteluun, kuuntelin\nmielelläni vastaperusteluja, mutta vaadin tinkimätöntä suoruutta.\n\nValtiokansleri antoi vielä minun nähtäväkseni Puolan kuningaskunnan\nperustamista koskevan julistuksen tekstin.\n\nJulistus itsessään oli epäselvä. Esitin sen mielipiteenäni.\n\nMarraskuun 5:nnen julistus kuningaskunnan perustamisesta, samoin kuin\nkaikki toimenpiteet puolalaisen armeijan muodostamiseksi, olivat iskuja\nilmaan. Meille selvisi aivan pian, että kenraali v. Conrad oli\narvostellut olosuhteita oikein. Toiveet, että puolalaiset joukot\nvahvistaisivat armeijaamme, minun oli pakko lopullisesti jättää.\nKenraali v. Beselerkin huomasi nyt erehtyneensä. Kysymys puolalaisen\narmeijan perustamisesta oli siten mennyt kokonaan myttyyn. Silloin\ntällöin ilmoille tullutta ajatusta, että oli muodostettava kansallinen\npuolalainen joukko, edustivat kenraali v. Beseler ja Itävalta-Unkarin\nhallitus, mutta ylin armeijanjohto asettui tästä alkaen siihen nähden\nkielteiselle kannalle. Sen mielestä Puolan epäselvän suhtautumisen\nvuoksi saattoi sen asestamisesta nyt koitua vaara, jonka torjumiseen\nylimmällä armeijanjohdolla oli yhtä suuri velvollisuus kuin aikaisemmin\nyritykseen saada täältä sotavoiman lisäystä.\n\nNäissä tuloksettomissa neuvotteluissa meni sanomattoman paljon aikaa ja\nvoimia hukkaan ja niissä oli vain mielenkiintoista se itsepäisyys,\nmillä Itävalta-Unkarin valtiomiehet ajoivat meidän etujamme vastaan\nkohdistuvia tarkoituksiaan Puolassa.\n\nPuolalaisen armeijan luominen raukesi poliittisista syistä. Puola\nnäytti mieluummin tahtovan saavuttaa tarkoituksensa ententen avulla,\nasettumalla Saksan ja Itävalta-Unkarin vastustajaksi. Puolalla oli\ntarpeeksi väkeä, vaikka se antoikin työmiehiä Saksalle ja\nItävalta-Unkarille. Väkikysymys ei tässä mielessä ole armeijan\nmuodostamista koskevassa asiassa näytellyt ylipäänsä mitään osaa. Oli\nselvää, että me edelleenkin koetimme saada Puolasta mahdollisimman\npaljon työvoimia ja käyttää maata sotatehtävissä hyväksemme.\n\nJos nyt Puolan ja meidän itäalueittemme olosuhteet yhdistetään tähän\nPuolan kuningaskunnan perustamista tarkoittavaan yritykseen, niin\nammutaan yli maalin. Ilman Puolan kuningaskunnan julistamista ja\npuolalaisen armeijan muodostamisyritystäkin olisi näihin ilmiöihin\njohduttu, niihin oli syynä yksinomaan historialliset olosuhteet,\npuolalaisten luja kansallistunto ja saksalaisten ja puolalaisten\nvälillä ennestään vallinnut vastakkaisuus.\n\nNeuvoteltaessa Puolan kuningaskunnan perustamisesta ja puolalaisen\narmeijan luomisesta koskettelimme myöskin erikoisrauhan mahdollisuutta\nVenäjän kanssa. Esitettiin, mitä luonnollisia vaikeuksia niiden\npyrkimysten vuoksi syntyisi, joita keskusvalloilla oli Puolaan nähden.\nErikoisrauha Venäjän kanssa on aina Saksan kansan ajatuselämässä\nnäytellyt erikoista osaa. Sain jo syksyllä 1914 \"taatun\" ilmoituksen\nkreivi Witten oleskelusta Berliinissä. Se oli tietenkin houretta.\nEnglanti ja Ranska pitivät liian lujasti käsissään Venäjää. Stürmer oli\njo kauan ollut Venäjällä pääministerinä. Alettiin taaskin puhua rauhan\nmahdollisuuksista hänen myötävaikutuksellaan. Tietysti olisi minustakin\nrauha Venäjän kanssa ollut koko joukon mieluisampi kuin koko\npuolalainen armeija ja etenkin Puolan kuningaskunta, jota minä\nsyntyperäisenä posenilaisena sydämeni sisimmässä vastustin. Puolan\narmeija saattoi merkitä meille vain muutamia divisioonia, jotka sen\nkevennyksen rinnalla, minkä Venäjän luopuminen Saksan vihollisista\nolisi tuonut, eivät olisi merkinneet mitään. Laskutehtävä oli sangen\nhelppo. Siihen ei kannata tuhlata sanaakaan. Heikko kohta oli siinä,\nettä tässäkin tapauksessa toiveista ja toivomuksista oli vielä pitkä\nmatka rauhaan, eivätkä diplomaatitkaan ja valtakunnan hallitus päässeet\ntoiveita ja toivomuksia pitemmälle. He tunsivat kai itsekin, ettei\nasiassa ollut mitään pohjaa, muutoinhan he eivät olisi esittäneet\nPuolan-ohjelmaa, joka oli niin jyrkästi tähdätty Venäjää vastaan.\nNytkään ei päästy sellaisia rauhaa koskevia mietteitä pitemmälle, joita\nmilloin hyvänsä saattoi hautoa. Ei ollut puhettakaan minkäänmoisesta\nmahdollisuudesta, johon olisi voitu tarttua, jotta olisi päästy edes\nyleensä yhteyteen Stürmerin kanssa, yhtä vähän kuin mistään Stürmerin\netäisimmästäkään yrityksestä. Ei kukaan uskonut rauhan mahdollisuuteen\nVenäjän kanssa. Sotatilanne syys- ja lokakuussa ei ollut siihen sopiva,\nvaikkakin ententen täytyi jo lokakuussa huomata, ettei suuri rynnäkkö\nsyksyllä 1916 tulisi onnistumaan. Lokakuun 21:senä viittasi\nvaltakunnankansleri siihen, ettei siihen aikaan ollut olemassa mitään\ntoiveitakaan erikoisrauhasta Venäjän kanssa. Venäjä oli muka niin\nriippuvainen Englannista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJotta voisin hankkia ylimmälle armeijanjohdolle välttämättömän perustan\nsodan jatkamiseen ja vahvistaa sotakoneistoa, oli minun käytävä\nmuokkaamaan laajaa ja syvää työmaata. Minä en tietystikään voinut itse\nolla kaikkialla auraa ohjaamassa enkä kylvämässä. Missä huomasin\nkykeneviä yhteistyön suorittajia ja yhtä vakavaa suhdetta sotaan,\nsiellä kohosi hyvä kylvö, mutta paikoitellen orasti se heikosti eikä\npelto kantanut mitään hedelmää. Ilmestyipä rikkaruohoakin ja se\ntukahdutti sen, mikä siihen asti oli rehoittanut.\n\n\n\n\nENTENTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA\n\n\nI.\n\nInhimillisten laskelmien mukaan oli meidän puolustustaistelujemme\npainopiste vuonna 1917 oleva lännessä, jos kohta idässäkin vielä\noteltaisün kuumasti. Välitön yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan\nylikomennon kanssa ei enää ollut siinä määrin tarpeen vaatima kuin\nRomaanian sotaretken aikana, päällystön järjestely kun oli\nitärintamalla sen jälkeen tehty yksinkertaisemmaksi. Ylin armeijanjohto\nkuului nyt länsirintamalle. Minä ehdotin uudeksi päämajaksemme Spaata\ntaikka Kreuznachia. Spaa hyljättiin, Kreuznach oli erittäin sopiva, sen\nohi kun kulki useita rintamalle johtavia lennätinlinjoja. Sikäläiset\nhotellit ja vieraskodit olivat majapaikoiksi sopivia. Annettiin\nmääräys, että Kreuznach, Münster am Stein ja Bingen oli varustettava\npäämajaa varten, muuton laskettiin voivan tapahtua helmikuun\nloppupuoliskolla. Toistaiseksi pidettiin sekin mahdollisuus avoinna,\nettä palattaisiin Plessiin takaisin.\n\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomento asettui Badeniin Wienin lähelle.\n\nHelmikuun 1:senä 1917 alkoi sukellussota. Kävi pian ilmi, ettei\ntarvittu erikoisia suojatoimenpiteitä Hollantia eikä Tanskaa vastaan.\nTähän tehtävään varatut esikunnat ja joukot vapautuivat siirtymään\nlänsirintamalle.\n\nLännessä oli otettava laskelmissa lukuun, että englantilaiset\njatkaisivat hyökkäystään Sommen taistelukentällä ja laajentaisivat sitä\nehkä pohjoiseen päin. Oli mahdollista, että sitä seuraisi ranskalaisten\nhyökkäys Royen ja Noyonin välillä, mutta todennäköisempää, että Ranska\nrynnistäisi, kuten syksyllä 1915, Soissonsin--Reimsin--Argonnen\nrintamaamme vastaan. Entente olisi käyttänyt strateegisesti hyväkseen\nhyökkäyksiään puristamalla meidän Ranskaan tunkeutuvan kaaremme\nkumpaakin sivustaa, kaari kun tarjosi suotuisia mahdollisuuksia. Ei\nsaattanut arvata, minkä rintaman osan ranskalaiset erikoisesti\nvalitsisivat rynnistyksensä kohteeksi. Silloin saattoi heidän\nsivuhyökkäyksensä Royen tienoilla myöskin olla mahdollinen. Tiedustelut\nviittasivat myöskin Lothringin rintamaan ja Sundgauhun, missä asemiemme\njärjestelytyö ei vielä ollut mitenkään merkittävämmin edistynyt. Me\ntunsimme siellä aina jonkinmoista epävarmuuden tunnetta, sillä siinä\nseudussa olivat paikalliset yritykset milloin tahansa mahdollisia ja me\nsaimme vain vaivalla sinne vahviketta.\n\nMyöskin Verduniin viittasivat välistä tiedonannot. Siellä pystyi\nranskalainen aina hyökkäämään. Lopuksi puhuttiin englantilaisten\nhyökkäysrintaman pitentymisestä pohjoiseen, joten rintamassamme ei\nollut ainoatakaan kohtaa, jota emme olleet pakotetut varustamaan\nsitkeän puolustuksen varalta. Asema oli epäselvä.\n\nEi ollut epäilemistäkään, etteivätkö taistelut Isonzon rintamalla\ntulisi jatkumaan. Trieste pysyi Italian pyrkimysten määränä.\nMakedoniassa ja Vardarin varrella olivat hyökkäykset enemmän kuin\ntodennäköisiä, Turkissa -- samoin kuin Palestiinassa ja Bagdadia\nvastaan saattoi niitä varmasti odottaa.\n\nIdässä pidin luultavana hyökkäystä erityisesti rintaman eteläosaa,\nItävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Venäläisten äkillinen hyökkäys\nMitaun suunnalla tammikuun lopulla oli pelästyttänyt itärintaman\nylipäällikköä ja myöskin meitä; se saatiin juuri ja juuri pysähtymään,\nkun kiireesti koottiin reservit.\n\nMilloin suuri rynnistys oli alkava, sitä ei vielä osattu arvata. Idässä\nsitä tuskin saattoi odottaa ennen huhtikuuta. Venäläisten suuri\nkevätrynnäkkö 1916 oli alkanut maaliskuussa ja ilmasuhteet sekä keli\nolivat sitä pahasti haitanneet. Niin varhainen uusinto ei ollut varsin\ntodennäköistä, oli mahdollista, että ententekin lännessä viivyttäisi\nsiihen saakka hyökkäystään. Asema Sommella oli niin kireä, että meidän\ntäytyi pitää mahdollisena rynnistyksen alkamista jo aikaisemmin.\n\nYleinen tilanne pakotti meidät lykkäämään taistelun lännessä niin\npitkälle kuin suinkin, jotta sukellussota ennättäisi ratkaisevasti\nvaikuttaa. Myöskin taktilliset seikat ja niiden lisäksi ampumatarpeiden\npuute puhuivat sen puolesta.\n\nSamaan aikaan oli meidän rintamanlyhennyksellä päästävä edullisempaan\nvoimainryhmitykseen ja varattava itsellemme suuremmat reservit.\nBelgiassa ja Ranskassa oli meillä 154 divisioonaa noin 190:tä osittain\ntuntuvasti vahvempaa divisioonaa vastassa, mikä oli pitkällä\nrintamallamme sangen epäedullinen voimasuhde. Oli pyrittävä myöskin\nsiihen, että rintaman osia säilytettäisiin mahdollisimman kauan\nvihollisen suurrynnistyksiltä, ja estettävä vastustajaa käymästä niiden\nkimppuun vahvoin voimin. Sen kautta samalla saavutettiin asemia, joihin\nheikommat ja taistelun kuluessa uupuneet divisioonat voitiin asettaa.\n\nNämä näkökohdat, jotka liittyivät mitä läheisimmin sukellussodan\naloittamiseen, johtivat päätökseen, että peräydyttäisiin Ranskaan\npistäytyvästä rintamamme kaaresta Siegfried-asemiin, joiden piti olla\nmaaliskuun alussa puolustuskunnossa, ja uusien asemiemme edustalla\ntoimitettaisiin suunnitelmallisesti 15 km levyisellä alalla valmisteltu\nhävitys.\n\nKruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli laatinut päiväkirjan\nmuotoon ohjelman tyhjennys- ja hävittämistöistä käyttäen ohjelmasta\nsalanimeä 'Alberich' ja jakanut sen viiden viikon osalle. Me saatoimme\n-- jos vihollisen hyökkäys teki sen välttämättömäksi -- keskeyttää\ntämän työn koska tahansa ja lähteä liikkeelle. Pääasia oli välttää\ntaistelua; samalla tuli pitää huolta siitä, että koko meidän\nvarastomme -- paitsi rakennetuissa asemissamme kiinni oleva -- sekä\nsotatarveraaka-aineet kuljetettiin pois. Vihdoin vielä oli hävitettävä\nkulkutiet, asumukset ja kaivot, jotta vaikeutettaisiin vihollisen\nasettumista lähiaikoina vahvoin voimin uusien asemiemme edustalle.\nKaivojen myrkyttäminen oli kielletty.\n\nRintaman siirtoa koskevan päätöksen tekeminen oli äärettömän vaikea.\nSehän merkitsi meidän heikkoutemme tunnustamista, minkä luonnollisesti\ntäytyi vaikuttaa viholliseen innostavasti ja meihin lamauttavasti.\nMutta kun se oli sotilaallisesti välttämätöntä, ei ollut valitsemisen\nvaraa. Päätös oli toteutettava. Kenraali v. Kuhl ja minä neuvottelimme\nasian toteuttamisesta yhtämittaa. Kenraalisotamarsalkka ja hänen\nMajesteettinsa antoivat suostumuksensa. Helmikuun 4:ntenä annettiin\nkäsky, että Alberich oli suunnitelman mukaisesti pantava täytäntöön.\nEnsimmäinen Alberich-päivä oli helmikuun 9:s. Peräytymisen tuli alkaa\nmaaliskuun 16:ntena, mutta se voitiin, jos vihollinen painostaisi,\naloittaa koska tahansa aikaisemminkin. Tässä tapauksessa olisi\nkuitenkin, puhumattakaan suuresta varastojen menetyksestä, suuri osa\nhävitystoimintaan perustuvasta tehosta mennyt hukkaan. Samaan aikaan\nsai everstiluutnantti Nicolai ohjeet vihollisen harhaan viemisestä\nerikoisten ilmoitusten avulla, jotka oli sen tietoon saatettava. Hänen\nja eversti v. Haeftenin oli pidettävä huoli siitä, ettei oman maan eikä\npuolueettomien maiden sanomalehdistö saattaisi julkisuuteen mitään\nhuomiota herättävää. Minä ilmoitin valtiokanslerille henkilökohtaisesti\naikeistamme.\n\nAlberich-työt kehittyivät järjestelmän mukaisesti. Ne onnistuivat\ntäydellisesti. Tyhjennetyltä alueelta otettiin talteen paljon\ntaideaarteita ja maasotaa koskevien Haagin määräysten mukaisesti\nvietiin säilytettäviksi alueelle, jota pidimme miehitettynä. Syvästi\nsurkuteltavaa oli, että paljon asukkaitten omaisuutta ja tavaraa\nturmeltui, mutta se ei ollut autettavissa. Suuri osa asukkaista\nsiirrettiin itään, ainoastaan vähäinen osa jätettiin paikoilleen\nerinäisille paikkakunnille, kuten Noyoniin, Hamiin, Nesleen, muutaman\npäivän muonamäärällä varustettuna. Toisaalta ei viholliselle saanut\nantaa vähääkään työ- ja puolustuskykyistä väkeä lisävoimaksi, toisaalta\ntuli sille jättää mahdollisimman paljon ruokittavia.\n\nEnglantilaisella Sommen-rintamalla ei taistelutoiminta ollut koskaan\nkokonaan tauonnut. Maaliskuun alussa lisääntyivät merkit, joista voi\npäättää taistelun Sommen pohjoispuolella alkavan uudelleen. Myös Royen\neteläpuolella tulivat ranskalaisten hyökkäysaikeet yhä selvemmin\nnäkyviin. Aiheutuivatko nämä molemmat meidän toimistamme, täytyy jättää\nratkaisematta. Sotajoukon paikallisjohtajien hermot joutuivat kovaan\nkoetukseen, kun heidän kaikesta huolimatta oli odotettava, kunnes\nalkuaan siirron aloittamiseen määrätty aika oli saapunut. Ihan\ntäydellisesti ei tätä voitukaan toteuttaa, sillä pohjoisessa tehtiin\npienempiä rintamasiirtoja noin 11:nnestä, etelässä noin 13:nnesta\npäivästä lähtien, jotta voitaisiin välttää vihollisen yhä\ntodennäköisemmäksi käynyt hyökkäysyritys.\n\nSuuri peräytymisliike alkoi sitten suunnitelmanmukaisesti maaliskuun\n16:ntena ja se tehtiin yhtäpäätä muutamin suurin siirroin. Ylin\narmeijanjohto piti yleensä tärkeänä, että vältettiin taistelua ja että\nsotajoukoilla oli tilaisuus järjestää Siegfrid-asemat, ennenkuin\nvihollinen saapuisi ylivoimaisena niiden edustalle. Paikoittain olivat\nvaraväkenä olleet divisioonat sijoitetut uusiin asemiin; toisin paikoin\ntäytyi vihollista vastassa seisseiden joukkojen jäädä yhä edelleen\nrintamalle.\n\nAinoastaan St. Quentinin eteläpuolella tuli hyökätä vihollisen\nkimppuun, kun oli kuljettu Sommen ja Crozat-kanavan yli. Niin\ntehtiinkin, mutta hyökkäystä ei toimitettu kyllin tarmokkaasti. Sen\nseuraukset eivät olleet silmiinpistävät. Kruununprinssi Rupprechtin\narmeijaryhmä ja me ylimmässä armeijanjohdossa olevat olimme harkinneet,\nolisiko mahdollista tehdä vastahyökkäys koko Siegfrid-rintamalla. Me\nolisimme tahtoneet mielellämme korvata huomattavalla taktillisella\nmenestyksellä sen, että olimme peräytymisemme muodossa tunnustaneet\nheikkoutemme. Voimasuhteet ja sotajoukkojen tila tekivät kuitenkin\nmahdottomaksi asettaa taistelukentälle, josta tiet oli hävitetty, niin\nsuuria voimia, että menestys olisi ollut varma. Väkisinkin täytyi\nylimmän armeijanjohdon jättää suuri vastahyökkäys tekemättä.\n\nEntenten joukot seurasivat perääntyvän armeijamme kintereillä.\nPeräytymistämme ne koettivat väittää suureksi menestykseksi itselleen.\nSanomalehdistössä oli kuitenkin niin tehokkaasti ja taitavasti\nvalmistettu maaperää, ettei tämä niille onnistunut. Todellisuudessa ne\neivät olleet saavuttaneet mitään sotilaallista menestystä. Ne eivät\nolleet myöskään estäneet tyhjentämis- ja hävittämistöitämme, mistä\nsaamme kiittää liikkeelle panemiamme tietoja. Koko siirto on johtajain\nja sotilaiden loistava teko ja todistaa Saksan armeijan yleisesikunnan\nhuolellista ja kaukonäköistä toimintaa.\n\nMe seisoimme nyt lujemmissa asemissa ja rivimme olivat suljetummat.\nTähänastiset asemamme olivat olleet liian venytetyt. Vihollinen\nhuomasi, että sen taktilliset toimenpiteet oli tehty tyhjiksi.\n\nEntiseen suuntaan se ei enää voinut hyökätä. Alue, jonka läpi olimme\nkulkeneet, oli tullut tyhjäksi ruokavaroista. Jotta siinä voitaisiin\nkäydä sotaa, oli se ensin saatava kuntoon. Jotta siltä käsin voitaisiin\nhyökätä, oli ensin äärettömän paljon rakennettava. Siksi asettuikin\nvihollinen suhteellisesti vähäisin voimin uuden rintamamme eteen. Me\nsaatoimme puolestamme nyt divisioonia erottamalla ohentaa rintamaamme.\nSe, mitä me Alberich-siirrolla ja Siegfrid-asemiin asettumisella olimme\ntarkoittaneet, oli täydellisesti saavutettu. Ja Siegfrid-rintama on\nkestänyt kauan. Peräytymisestämme olemme saaneet täyden korvauksen!\nKaikki johtajat toivoivat, että Saksan armeijalla olisi ollut hyvin\npaljon tällaisia betonisuojuksisia Siegfrid-asemia; sodankäynti vuonna\n1918 olisi silloin ollut paljon helpompaa. Mutta niiden rakentamiseen\nei saatu työvoimia. Hyvien varustuksien voima väheni myöhemmin myös\nsiitä syystä, että tankit kulkivat leveimpienkin esteiden yli.\n\nMeidän täytyi tyytyä siihen, että entente näiden erittäin tehokkaiden\nhävitysten ja asukkaitten siirron vuoksi nimitti meitä taas hunneiksi\nja pani meitä vastaan liikkeelle koko kiihoitusvarastonsa. Se sai tehdä\nniinkuin se halusi. Me olimme toimineet sotalakien nojalla, mutta emme\ntehneet hävitystyötä edes siinä mittakaavassa kuin tehtiin Yhdysvaltain\nkansalaissodassa. Peräytyessämme 1914 Puolassa me olimme säästäneet\nmaata hävitykseltä. Silloin kiinnitin kaikki toivoni ainoastaan\nrautateitten hävittämiseen, kun välimatkat olivat suuret. Täällä, missä\nmatkat olivat lyhyet, täytyi maata kohdella kovakouraisemmin. Siellä\nvoimme me jättää vihollismaan asukkaat rauhaan, täällä tekivät\ninhimillisyys ja hätäpuolustus asukkaiden siirron tarpeelliseksi.\nOlisiko meidän pitänyt jättää heidät tuhon omiksi hävitetylle seudulle?\nKaikki toimenpiteemme määräsi sodan välttämätön pakko. Muutoin\nnoudatettiin niin suurta inhimillisyyttä kuin suinkin oli mahdollista.\nMe olimme liian suuria, tehdäksemme pahaatarkoittavilla toimenpiteillä\nja epäoikeutetulla ankaruudella toisten onnettomuuden vielä\nsuuremmaksi. Niin ei ollut laita vain täällä, niin oli laita\nkaikkialla. Ainoastaan milloin sotilaallinen turvallisuutemme niin\nvaati, kuten esim. vakoilun estämisessä, menettelimme me ankarasti.\n\n\nII.\n\nPeräytymisliikkeestämme odotin maaliskuun lopulla olevan strateegisena\nseurauksena, että englantilaisten hyökkäyskohta siirtyisi pohjoiseen.\nMissä hyökkäys tulisi tapahtumaan, sitä ei varmuudella voinut sanoa.\nMahdollista oli, että se tapahtuisi Arrasin luona. 3:s armeija oli\nhelmikuun keskipalkoilla 1917 niillä paikoin Champagnessa, missä\nsyyskuussa 1915 oli taisteltu, ryhtynyt paikalliseen yritykseen, joka\ntarkoitti siirtymistä edullisempiin asemiin. Siirtyminen oli\nonnistunut. Sotasaaliin joukossa oli tammikuun 29:ntenä annettu Ranskan\n2:sen jalkaväkidivisioonan päiväkäsky, joka viittasi ilmeisesti siihen,\nettä huhtikuussa oli odotettavissa ranskalaisten suurhyökkäys Aisnen\nvarrella. Tämä oli erittäin tärkeä tieto. Tästä lähtien kiinnitettiin\nvähän huomiota ilmoituksiin, joissa puhuttiin Lothringenissa ja\nSundgaussa tapahtuvista hyökkäyksistä.\n\nSuurien työvoimiensa avulla oli ententen onnistunut muodostaa sekä\nVerdunin rintama-alueesta että suuresta osasta muuta rintamaansa\nhyökkäyskenttä, johon oli hankittu riittävästi kuljetuslaitteita ja\nsotatarvelaitoksia. Sen vuoksi se saattoi siirtyä hyvin pian eri\ntahoilla rintamaa hyökkäämään tarvitsematta ilmaista tarkoituksiaan\nsuurten valmistustöiden kautta. Vaikka lentäjämme ottivat valokuvia\nvihollisen asemain rakentelusta ja varustustöistä ja näin saatuja\ntietoja tarkistettiin jatkuvasti uusilla lentoretkillä, saatoimme me\nolla selvillä vihollisen aikeista vain yleisin piirtein.\n\nRanskalaisten rintama Vaillysta Aisnen varrelta aina Argonneihin saakka\noli erittäin hyvin varustettu, jonka vuoksi siellä ei tarvittu mitään\ntöitä hyökkäyksen varalta. Mitä töitä oli tehty Chemin des Damesin\neteläpuolella, sen saimme nähdä hyökkäyksemme aikana vuonna 1918. Työ\nnäyttää tehdyn jo 1915-16; ehkä aikoivat ranskalaiset käydä v. 1916\ntällä taholla hyökkäykseen, mutta sen esti saksalaisten hyökkäys\nVerduniä vastaan.\n\nAsema länsirintamallamme oli lujittunut; mutta Sommen taistelun ja\nVerdunin luona käytyjen kamppailujen aiheuttama painostus tuntui yhä\nmielialassa ja lisäsi jännitystä, joka luonnollisesti liittyy jokaiseen\npuolustukseen ja kuluttaa hermoja.\n\nPäällystön järjestely oli saatu paremmaksi.\n\nKruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluivat 4:s, 6:s, 1:nen ja\n2:nen armeija ja oli se sijoitettu Kanaalin ja La Fèren välille.\n\nSen jatkona oli Verdunin itäpuolelle, Orneen asti ulottuva Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmä -- 7:s, 3:s, 5:s armeija, joiden jälkeen\nseurasi kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin\narmeijaryhmä, josta oli luovutettu 4:s armeija Sixt v. Arminille --\narmeijaosastot C, A., B. --; sen esikunnanpäällikkönä oli kenraali\nKrafft v. Dellmensingen. Tämän armeijaryhmän perustamisesta olivat olot\nElsass-Lothringenin rintamalla tulleet huomattavasti paremmalle\nkannalle.\n\nArrasin ja Laonin välillä toimeenpannun rintamanlyhennyksen johdosta\nvapautui sieltä 1:sen armeijan ylikomento. Se siirrettiin Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmään Reimsin molemmin puolin, 7:nnen ja\n3:nnen armeijan väliin. Sellainen armeijan ylikomennon poistaminen ja\nsiirtäminen on pitkällinen tehtävä, se kun vaatii samalla muutoksia\narmeijan etappijärjestelyyn. Sitä ei voida tehdä käden käänteessä, jos\ntahdotaan välttää hyvin suuria häiriöitä. Minä toivoin, että armeijan\nylijohto päämajoineen voitaisiin sijoittaa Retheliin, ennenkuin\nranskalaisten hyökkäys Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan\nalkoi.\n\nArmeija oli Alberich-siirron avulla saanut vielä lisäksi kaksi\nkuukautta aikaa lepoon ja sotilaalliseen valmistautumiseen. Voimat\nolivat kyllä suuressa määrin palanneet, mutta kruununprinssi\nRupprechtin armeijaryhmässä oli vielä väsyneitä divisioonia.\n\nSotilaallinen harjoitustyö oli saatu kohoamaan. Vasta muodostetut\nosastot oli jo osaksi sijoitettu rauhallisille rintamille, osaksi niitä\nparaikaa saatettiin sijoituskuntoon. Romaaniasta oli Belgiaan saapunut\ndivisioonia. Ylin armeijanjohto oli myös vaihtanut länsirintamalla\nolevia vähemmin taistelukykyisiä joukkoja itärintamalta tuotuihin\ntaistelukuntoisiin joukkoihin, vaikka tämä rintama siten heikkeni.\n\nAsemain rakentamista joudutettiin. Kun oli peräydytty\nSiegfried-asemille, siirrettiin sieltä vapautuneet työvoimat niiden\nrintamain taa, joilla hyökkäystä voitiin odottaa. Nyt täytyi siellä\nkiireesti täydentää selkäpuolella olevia asemavarustuksia.\nSotavälinevarustukset olivat parantuneet. Ampumatarvevarastojen runsaus\njohtui etupäässä kulutuksen vähentymisestä viime kuukausina.\nReservivarasto oli saatu kokoon ja se oli jonkunlaisena turvana,\nelleivät taistelut idässä ja lännessä tulisi hyvin pitkällisiksi.\nHindenburg-ohjelma alkoi näyttää tehoaan. Ampumatarpeiden jatkuva\nsaanti rintamalle oli taattu.\n\nItalian rintamalla oli hiljaista. Makedoniassa oli helmi- ja\nmaaliskuussa ententen paikalliset hyökkäykset Monastirin luona ja\nCernan mutkassa verisesti torjuttu.\n\nTurkin Aasian-sotanäyttämöillä olivat taistelut alkaneet heti\nsodankäyntiin sopivan vuodenajan tultua. Englantilaiset olivat saaneet\nvalmiiksi varustelunsa ja kävivät hyökkäykseen. Eversti v. Kressin\nansio on, että hyökkäys, jonka englantilaiset tekivät Palestiinassa\nGazaa vastaan, epäonnistui.\n\nMesopotamiassa kävi hyvin pian ilmi, että Irak-alueella toimiva\nturkkilainen armeija ei ollut vastustuskykyinen. Kut-el-Amara antautui\nhelmikuun 25:ntenä. Jo maaliskuun 11:ntenä valtasivat englantilaiset\nBagdadin. Se oli Turkille raskas tappio. Turkin oli tämän vuoksi pakko\ntyhjentää myös persialainen raja-alueensa. Näitten tapausten vuoksi\npyysi Enver, että Saksan ylin armeijanjohto antaisi hänen\nkäytettäväkseen saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja saksalaisen\nretkikunnan, jotta hän voisi valloittaa takaisin Bagdadin. Tämän\ntoimenpiteen valmisteluun kului useita kuukausia. Etappijärjestelmän\ntuli olla valmiina, ennenkuin joukot lähtivät liikkeelle.\nAmanustunnelin avaaminen leveäraiteisliikenteelle tammikuussa 1917\nja mahdollisuus voida avata Taurus-tunneli syksyyn mennessä\nkapearaiteisliikenteelle paransivat kulkuyhteyttä Vähässä Aasiassa.\nEnverin suunnitteleman yrityksen toteuttaminen näytti mahdolliselta. Me\nvoisimme ehkä pienten saksalaisten pataljoonain avulla saada suuria\nturkkilaisia joukkoja uudestaan taisteluun ja pakottaa Englannin\nsiirtämään Irakiin huomattavia sotavoimia. Ylin armeijanjohto suostui\n-- vaikkakaan ei hyvillään -- Enverin pyyntöön. Kenraali v. Falkenhayn\ntuli Enverin toivomuksesta armeijaryhmän päälliköksi. Sotaministeriö\nryhtyi muodostamaan pientä Aasiaan lähetettävää joukkoa.\n\nIdässä oli tapahtunut suuri muutos. Maaliskuussa kukisti ententen\nkannattama vallankumous tsaarin. Vahvasti sosialistinen hallitus otti\nvallan käsiinsä. Epätietoista on, mistä syistä entente kannatti\nvallankumousta. Huomasiko se edessään voimakkaan kansanliikkeen, jota\nse ei voinut estää, ja siksi liittyi siihen, vai oliko tsaari sisäisten\nmullistusten pelosta alkanut suosia rauhaa, minkä vuoksi hänet oli\nsyrjäytettävä? Vai oliko vielä muita syitä? Varmaa vain on, että\nentente toivoi vallankumouksesta menestystä sodankäynnille, ainakin se\ntahtoi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siksi se toimi epäröimättä.\nTsaarin, joka ententen mieliksi oli aloittanut sodan, piti kukistua.\nTässä ilmeni suunnaton tahdon voima, joka ei säikähtänyt mitään, kun\nsota oli saatettava voittoon isänmaan onneksi. Entente olisi toiminut,\nvaikka Stürmer vuonna 1916 todella olisi suosinut rauhaa.\n\nVallankumouksen puhkeaminen paljasti täydelleen Venäjän olojen\nräikeyden. Kansassa ja sotajoukossa vallitsi mädännäisyys; muutoin\nolisi vallankumous ollut mahdoton. Sielläkin oli sotajoukko osa\nkansasta, kuten meillä; sielläkin olivat sotajoukko ja kansa yhtä.\nKuinka usein olinkaan toivonut Venäjän vallankumouksen puhkeamista,\njotta sotilaallinen asemamme olisi käynyt helpommaksi; aina oli se\njäänyt pelkäksi haaveeksi. Nyt se oli tapahtunut ja tuli kuitenkin\nyllätyksenä. Suunnaton paino putosi hartioiltani. En pitänyt silloin\nmahdollisena, että Venäjän tapahtumat pääsisivät kalvamaan meidänkin\nvoimiamme.\n\nOli mahdoton ollenkaan arvioida, missä määrin idässä tulisi tapahtumaan\njännityksen laukeamista; hyökkäysmahdollisuudetkin piti yhä edelleen\nottaa huomioon, mutta siitä huolimatta vallankumous, jonka kautta\nVenäjän sotakykyisyys väheni, merkitsi ententen voimain heikontumista\nja helpotti suuresti meidän vaikeaa asemaamme. Ylin armeijanjohto tunsi\nhelpotusta lähinnä sen kautta, että idässä säästyi sotajoukkoja ja\nampumatarpeita. Ryhdyttiin myös suuremmassa määrässä kuin ennen\nvaihtamaan länsirintaman väsyneitä divisioonia itärintaman\nvoimakkaampiin joukkoihin.\n\nVenäjän armeijassa käyntiin pantavan propagandan avulla oli saatava\nvoimakas rauhankaipuu herätetyksi.\n\nVenäjän vallankumous oli sellaisia tapahtumia, joita ei yksikään\nsotapäällikkö saa laskelmissaan ottaa varmana tekijänä lukuun. Nyt se\nei enää ollut pelkkä toivomus, vaan tosiasia, jota minä sotilaana\nsaatoin käyttää hyväkseni.\n\nAsemamme yleisluonne oli huomattavasti parantunut. Nyt suhtauduin\nluottavasti länsirintaman taisteluihin.\n\nSukellussodan tulokset olivat hyvät. Merisotalaitoksen toiveet olivat\ntoteutuneet. Tulos oli laskelmia suotuisampi. Tonniston ja upotetun\ntavaran menetys ei voinut olla jälkeä jättämättä. Syysk. 7:ntenä 1918\nilmestynyt \"Economist\" sanoo vuoden 1917 kevättä kriitillisimmäksi ja\nuhkaavimmaksi ajaksi, mitä Englanti on elänyt sodan alusta alkaen.\nEntente olikin tästä lähtien pakotettu käyttämään merisodassa niitä\nihmisvoimia ja sotatarpeita, joita se tähän asti oli voinut käyttää\nmaasodassa. Tällainen voimain siirto merelle kasvoi ajan mittaan\nhuomattavasti.\n\nYhdysvallat julistivat huhtikuun 5:ntenä, että niiden ja Saksan välillä\nvallitsi sotatila. Venäjän heikkeneminen, sukellussotamme saavutukset\nsekä toivo voida voimakeinoilla parantaa puolustusta sukellusveneitä\nvastaan lienevät ainakin osittain aiheuttaneet tämän toimenpiteen. Jo\nhelmikuun 3:ntena oli Amerikka katkaissut diplomaattiset suhteensa\nmeidän kanssamme. Mielestäni on epäilyksenalaista, olisimmeko tuona\nväliaikana voineet päästä sovintoon sen kanssa kajoamatta\nsukellussotamme perusteihin. Ulkoasiainviraston yritys antautua\nMeksikon kanssa sotilaallisiin suhteihin kiihoitti Yhdysvaltain\nmielialaa meitä vastaan. Varoituksistani huolimatta tämä virasto käytti\nvanhentunutta ja helposti tulkittavaa salakirjoitusta.\n\nHeti Amerikan sodanjulistuksen jälkeen oli koko maailma aseissa meitä\nvastaan. Ainoastaan muutamat valtiot, niiden joukossa Argentina ja\nChile, pysyivät puolueettomina vihollisen painostuksesta huolimatta.\n\nMuutkin neliliiton vallat, paitsi Bulgaaria, asettuivat Amerikkaa\nvastaan sotakannalle. Amerikan lähettiläs jäi Sofiaan. Saksan hallitus\nei pitänyt huolta siitä, että Bulgaarian hallitus olisi vaatinut\nlähettilästä poistumaan Sofiasta, vaikka minä useaan kertaan pyysin\nSaksan hallitukselta tällaista toimenpidettä. Tämä laiminlyönti tuli\nmyöhemmin hyvin kalliiksi.\n\nAmerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin\nuskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme\nsotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty\nkireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla\nollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia.\nVarmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.\n\nAmerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin\nveriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat\nyleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli\nYhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli\nse, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä,\nyllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti\nvieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt\nepäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta\nmaata sorrettiin.\n\nVastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä\nv. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan\noikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo\najattelemaan.\n\nYhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin\nliittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen\nkapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli\njoutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi\nYhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.\n\nYhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä\nilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti.\nAinoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä\nkauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä\noikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin\nulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle\naivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista\nmenettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut,\nettä tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin\nkautta.\n\nTotta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin\nhallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.\n\nYhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli\nsävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto\n\"miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet,\njotka nyt elivät rauhan kannalla\". Lopuksi huomautetaan, \"että\nEnglannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin\nvihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa\nniiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain\nhallituksella on nykyoloissa\". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa\namerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915,\nhuomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna\njulistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä.\nMolempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen.\nYhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli\nmelkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen\nomista sanoista, ollut puolueeton.\n\nLähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä\nYhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa\nhuhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen \"Times\"-lehden mukaan seuraavalla\ntavalla:\n\n\"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä\nkeinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin\nmaasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä\npakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen\nkaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä.\"\n\nYksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.\n\nEsitettäköön tässä vain pari lausuntoa:\n\nVasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti\nhuhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:\n\n\"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme\naluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme\npuolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä\nmyöskin -- rohkenen ilokseni sanoa -- jonkunverran miehistöä, mutta\nettä siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa\nsotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen\nmilitarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä\nliittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme.\nNyt se hetki on tullut.\"\n\nAmerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917\nseuraavat sanat:\n\n\"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa,\npidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin\najatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus\nkoittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava\nvaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen\nannetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja\njok'ainoa ihminen.\"\n\nErityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa\nkeskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja\nAmerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut\nlausunnot.\n\nKysymykseen, oliko todella \"Lusitania\"-juttu aiheuttanut Amerikan\nyhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:\n\n\"-- Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on\nkäytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt\nkeksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun!\nEllemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan\njälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee\nN:o 1, ja niin tuleekin varmasti.\"\n\nKysymykseen, miten Amerikka N:o 1:nä tulisi menettelemään, hän vastasi:\n\n\"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me\n(Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi,\nhuomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi\nvalta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan\nEuroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me\namerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja\nme arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja\nsiitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule\nmääräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat\nodottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me\nannamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan.\"\n\n\"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?\"\n\"Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat\nlievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin\nsaaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa!\nSellaistahan on sota aina ollut.\"\n\nPääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan\nasemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous\nteki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui\nEnglannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.\n\nOli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa.\nMeidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta\ntulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.\n\nJääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot\nilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma\nasiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat\nratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi\ntaisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli\narveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota\nolisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi\nvoinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on\nmahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset\nmaasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.\n\nTosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän\nluhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me\nlaskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään\nennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan.\nIlman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.\n\nMutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi:\nlänsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun,\nmutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan\nvälimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen\nsyksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun\n1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos\nsukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran\ntonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti,\ntai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa.\nMerisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.\n\n\nIII.\n\nYlin armeijanjohto alkoi pitää luultavana, että entente ryhtyisi\nsuureen hyökkäykseen huhtikuun puolivälissä Ranskassa, Isonzon\nrintamalla ja Makedoniassa. Kreuznachista, minne olimme helmikuun\nlopussa siirtyneet, kävin usein länsirintamalla ja keskustelin asemasta\narmeijaryhmäin ja armeijain ylikomentojen sekä vaarallisimmilla\npaikoilla olevien armeijaosastokomentojen kanssa.\n\nKruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät\ntehtiin voimakkaammiksi liittämällä niihin uusia divisioonia. Ne saivat\ntykistöä, ampumatarpeita ja kaikkea mitä tarvittiin voitokkaaseen\npuolustautumiseen. Tein kaikkeni päällikköjen toivomusten\ntäyttämiseksi.\n\n6:s armeija toivoi, että sen rintama Lensin ja Arrasin välillä\nSouchez'n luona oikaistaisiin, ja se valmisteli paikallista etenemistä\nhuhtikuun alussa. Huhtikuun 6:ntena olin varma siitä, että lähimmässä\ntulevaisuudessa oli odotettavissa suuri hyökkäys englantilaisten\ntaholta Arrasin luona. Siirtyminen, jota oli Souchez'n luona\nsuunniteltu, jätettiin sikseen. Tein armeijaryhmälle pyynnön, että 6:s\narmeija siirtäisi varajoukot lähemmäksi taistelukenttää. Loka- ja\njoulukuussa Verdunin luona tehdyt viime hyökkäykset olivat uudelleen\nopettaneet meille sen vanhan totuuden, että varajoukkojen täytyy olla\ntaistelukentän lähellä. \"Puolustustaistelussa\" oli siksi esitetty, että\nniillä rintaman osilla, joihin hyökkäys kohdistuu, tuli olla monin\npaikoin toisessa aaltovyöhykkeessä toimivalmiita divisioonia, jotka\nvoivat käydä etumaisten linjojen läpi tunkeutuvien vihollisten kimppuun\nja työntää ne takaisin.\n\nToiseen ja kolmanteen aaltovyöhykkeeseen kuuluvat divisioonat 6:s\narmeija tosin siirsi eteenpäin, mutta ne eivät olleet vielä 8 p:nä\ntarpeeksi lähellä. Armeija sai vastaansa lyhyen, mutta erittäin ankaran\nvalmistavan tykkitulen tauottua 9 p:nä voimakkaan tankkien tukeman\nhyökkäyksen Scarpen molemmin puolin. Muutamat etumaisista\ndivisioonistamme murtuivat. Viereisten väistymättömien divisioonain\ntappiot olivat suuret. Jo aamupäivällä onnistui vihollisen tunkeutua\ntykistöasemillemme ja saada haltuunsa kukkuloita, jotka hallitsivat\nseutua kauas itäänpäin. Varadivisioonat, joiden olisi pitänyt työntää\nvihollinen takaisin, eivät olleet saapuvilla. Ainoastaan pieniä\nosastoja voitiin automobiileilla saada paikalle. Tilanne oli erittäin\narveluttava ja saattoi käydä vaaralliseksi koko meidän armeijallemme,\njos vastustaja jatkaisi hyökkäyksiään.\n\nMutta englantilaiset olivat tyytyväisiä saavuttamaansa suureen\nmenestykseen eivätkä ainakaan huhtikuun 9:ntenä jatkaneet rynnäkköään.\n\nVietin Kreuznachissa sinä päivänä syntymäpäivääni. Hyökkäystä olin\nodottanut toivorikkaana ja olin nyt syvästi masentunut. Oliko tämä\nkaikkien viime puolen vuoden aikana nähtyjen vaivojen ja huolien\npalkka? Olivatko \"Puolustustaistelun\" ohjeet olleet vääriä, ja jos niin\noli laita, mitä oli tehtävä? Taistelun kulkua en silloin vielä voinut\ntuntea yksityiskohtaisesti.\n\nPäästin puheilleni niitä upseereja, jotka olivat olleet taistelussa\neturintamalla; heidän kertomuksistaan, samoin kuin puhelimitse\nsaamistani ilmoituksista, tulin vakuutetuksi siitä, että ylimmän\narmeijanjohdon antamat määräykset olivat oikeita. Mutta näiden\nmääräysten toteuttaminen vaati johtajilta taitoa. Eräs divisioona, joka\nmuulloin oli toiminut hyvin, ei nyt tehnyt tehtäväänsä.\n\nHuhtikuun 9:nnen taistelu Arrasin luona oli huono alku tämän vuoden\nratkaisevaan kamppailuun.\n\nHuhtikuun 10:s ja sen jälkeiset päivät olivat jännittäviä päiviä. 12-15\nkm leveä ja 6 km syvä rintamanmurto ei ole helppo korjata. Hyvin suuren\nihmishukan, tykkien ja ampumatarpeiden menetyksen ohella, jonka\ntällainen murto aiheuttaa, se merkitsee paljon muutakin. Ylimmän\narmeijanjohdon oli pidettävä suurin piirtein huolta tarpeellisten\nvarajoukkojen hankkimisesta. Mutta nykyisessä tilanteessa oli aivan\nmahdotonta pitää jokaisen mahdollisesti menetettävän divisioonan takana\nvaralta toista divisioonaa. Huhtikuun 9:s tuhosi kaikki suunnitelmat.\nTuli kulumaan useita päiviä ennenkuin uusi rintama olisi kunnollisesti\nsaatu aikaan ja lujitettu. Vaarallisesta tilanteesta selviytyminen\nriippui, vaikkakin tarvittavat joukot saataisiin, suuressa määrin\nsiitä, jatkaisiko vihollinen voittonsa jälkeen hyökkäystään ja\nvaikeuttaisi uuden menestyksensä kautta rintamamme muodostamista. Kun\nrintama kerran oli päässyt heikoksi, oli vihollisen hyvinkin helppo\nsaavuttaa menestystä.\n\nEnglantilaiset hyökkäsivät 10 p:stä alkaen rintamanmurtoalueella hyvin\nvoimakkaasti, mutta ei kuitenkaan erittäin suuren suunnitelman mukaan.\nHe laajensivat hyökkäystään molempiin suuntiin, etelässä aina\nBullecourtiin asti. 11 p:nä he valtasivat Monchyn. Yöllä 12:tta vasten\nme tyhjensimme Vimyn kukkulat. Huhtikuun 23:s ja 28:s ja toukokuun 3:s\nolivat taas ankaria taistelupäiviä. Sillä välin oli paikoittain\nkiivaita kahakoita. Taistelut jatkuivat yhä. Me teimme pieniä\nmenestyksellisiä vastahyökkäyksiä ja menetimme siellä täällä pieniä\nmaa-alueita.\n\n6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraalieversti vapaaherra v.\nFalkenhausen, jolle eversti v. Lossberg oli määrätty esikunnan\npäälliköksi, järjesti tarmokkaasti uuden rintaman puolustuksen\narmeijaryhmän ja ylimmän armeijanjohdon avulla. Peräytyminen vielä\nkauemmas rakennettavina oleville Wotan-asemille, mitä 6:s armeija\nyhteen aikaan suunnitteli, ei enää ollut tarpeen.\n\nArrasin taistelu oli huhtikuun jälkipuoliskolla juuri kiivaimmillaan ja\nvaati suuret määrät varajoukkoja ja sotatarpeita, kun samalla\nranskalaisetkin aloittivat suurisuuntaiset hyökkäyksensä Aisnen\nvarrella ja Champagnessa.\n\nEn tunne niitä ilmeisesti kauas tähtääviä strateegisia päämääriä,\njoihin englantilaiset tekemällään hyökkäyksellä pyrkivät. Oletan, että\nvaikka hyökkäysrintama oli ohut, tarkoituksena ei ollut uuvutustaistelu\neikä huomion syrjäänjohto, vaan suuri rintamanmurto. Mahdollista on\nmyös, ettei Englannin armeijakaan ollut vielä täydellisesti toipunut\nSommen taistelun jälkeen ja että se täällä ryhtyi toisarvoiseen\nhyökkäykseen, kun taas Ranskan armeijan oli määrä päästä ratkaisevaan\ntulokseen.\n\nKenraali Nivellen strateegisena päämääränä oli heti ensi päivinä\npuhkaista saksalainen rintama Vaillyn ja Reimsin välillä. Heti sen\njälkeen tehtäisiin hyökkäys Reimsin itäpuolelta Suippeen asti\nulottuvalla rintamavälillä, joten siis rintamanmurto laajenisi ja\nrintamamme saataisiin järkkymään 70 km:n pituisella alalla. Hyökkäyksen\npääosan suorittaisi se ranskalainen armeija, joka oli Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmää vastassa.\n\nPuristus Arrasista käsin Douaita kohti sekä rintamanmurto Reimsin\nmolemmin puolin Rethelin yli Mezieresiä kohti merkitsi koko\nSiegfried-asemain saartoa, joiden rakentamisen lukuisat lentäjät olivat\ntodenneet. Entente tahtoi saada rintamamme horjumaan kauttaaltaan aina\nmereen asti.\n\nSaksan kruununprinssin armeijaryhmä sekä 7:s ja 3:s armeija olivat\nryhtyneet erittäin huolellisiin puolustustoimenpiteisiin.\nKruununprinssi ja hänen esikunnanpäällikkönsä eversti kreivi\nSchulenberg työskentelivät väsymättä. 7:nnen armeijan ylipäällikkö oli\nkenraali v. Boehn, Saksan armeijan parhaimpia kenraaleja, preussilainen\nupseeri oikeaa entistä lajia, hyvä sotajoukkojen kasvattaja ja\ntavattoman työkykyinen mies. Hänen esikuntansa päällikkö eversti\nReinhardt, erittäin älykäs mies, teki huolellista työtä ja täydensi\nylipäällikköä. Kenraali v. Einem, 3:nnen armeijan ylipäällikkö, on\ntunnettu sotaministerinäolonsa ajalta. Hän oli terävä, kaukonäköinen\nupseeri ja sotajoukon hengen tuntija. Hänen esikuntansa päällikkö,\neversti, myöhemmin kenraali v. Oldershausen, erinomaisen pirteä ja\ntyöteliäs mies, täydensi täälläkin sopivasti ylipäällikköään. 3:s\narmeijanylikomento erosi myöhemmin, jo ennen taistelua. Huhtikuun ensi\npuoliskolla otti ylipäällikkyyden 1:sen armeijan ylikomento, joka\nkuului kenraali Fritz v. Belowin alle. Hänen rinnallaan oli\neverstiluutnantti v. Klüber, joka oli saanut laajakantoisia kokemuksia\nSommen taistelussa ja oli, samoin kuin hänen kenraalinsa, erittäin\nselväjärkinen, sotakysymyksiin perehtynyt mies. Myöhemmin murhasivat\nspartakistit hänet Hallessa, missä hän oli virkatehtäviään täyttämässä!\n\nSotajoukot eivät aluksi uskoneet, että hyökkäys oli tulossa; ne eivät\nhuomanneet hyökkäysvalmistuksia. Vasta vähitellen vakiintui niissä\nkäsitys, että raskaat taistelut lähestyivät.\n\nUseita päiviä kestäneen valmistavan tykkitulen tauottua kävivät\nranskalaiset huhtikuun 16:ntena Vaillyn ja Brimontin välillä Reimsin\nluoteispuolella hyökkäämään. Chemin des Damesin alueella he mursivat\nrintamamme useista kohdin. Meidän oli pakko suurin tappioin vetäytyä\nVaillyn luona ulkonevalta rintamalta Chemin des Damesin ylängöille.\nIdempänä he pysyttelivät lujasti kiinni tarrautuen pohjoiseen päin\nAiletteen laaksoon jyrkästi laskeutuvan harjanteen rinteellä.\nWinterbergin ja Aisnen välillä ranskalaiset tunkeutuivat tankkien\navulla aina Juvincourtiin asti, mutta täällä keskeytti onneksi eräs\nvaradivisioona heidän etenemisensä kauemmas. Aivan Aisnen itäpuolella\nsäilyttivät joukkomme entiset asemansa. Myös Brimontin suuntaan teki\nvihollinen vielä aukon rintamaamme, mutta sen täyttivät\nvaradivisioonamme.\n\nHuhtikuun 17:ntenä ja 18:ntena vihollinen uudisti hyökkäyksensä\nsaavuttamatta kuitenkaan tuloksia.\n\nMyös Champagnessa olivat tällä välin taistelut alkaneet. Vihollisten\nrynnäkkö suuntautui Moronvilliers'n ylänköseutua vastaan. Eräs\ndivisioonamme ei kyennyt vastarintaan. Me menetimme tärkeät kukkulat.\n\nLaskeutuessaan pohjoiselta ylängöltä ranskalaiset joutuivat\ntykkitulemme alaiseksi ja heidän oli pakko pysähtyä. Sain myöhemmin,\nkeskustellessani erään divisioonan rykmentinkomentajain kanssa, tietää,\nettä varajoukkomme oli lähetetty liian hätäisesti tuleen. Siksi meidän\nei onnistunut 19:ntenä valloittaa takaisin ylänköseutua. Sen menetys\noli raskas tappio, sillä ylängöltä oli ympäristö kauas pohjoiseen\nnähtävissä. Meidän täytyi kuitenkin tyytyä tähän menetykseen.\n\nHuhtikuun taistelun huippukohta oli täten sivuutettu.\n\nNäissä taisteluissa ranskalainen jalkaväki oli käynyt hyökkäykseen\ntiheään sullotuin rivein ja sen mieshukka oli siksi tavattoman suuri.\n\nSekä Aisnen varrella että Champagnessa yritti kenraali Nivelle vielä\ntoukokuun alussa päästä ratkaisevaan voittoon. Meidän rintamamme oli\nkuitenkin uudelleen järjestetty ja saatu lujaan kuntoon, ja\nranskalaisten uusi hyökkäys valtavan rinnakkaistaistelun molemmilla\ntantereilla torjuttiin erittäin verisesti.\n\nToukokuun 7:ntenä oli vielä koko rintamalla ankaria taisteluja. Sen\njälkeen laimeni hyökkäyksen voima Aisnen varrella, 9:nnen päivän\njälkeen myöskin Champagnessa. Täällä leimahti kuitenkin taistelu\n20:ntenä päivänä vielä kerran täyteen voimaansa.\n\nRanskalaisten rynnistys oli rauennut, heidän tappionsa olivat erittäin\nveriset. Vaikka Ranskan oli juhlittava taistelua voittonaan, oli sen\nmieliala masentunut. Sotaministeri myönsi heinäkuun alussa, että\nhyökkäys oli päättynyt niin suuriin tappioihin, ettei sellainen saanut\nenää uudistua. Ne olivat olleet niin suuret, että armeijan moraali\nalkoi huonota ja puhkesi kapinoita, joista tosin me saimme vain\nvähitellen niukkoja tietoja. Vasta myöhemmin saimme selvän käsityksen\nasioista.\n\nRanskan armeijan ylikomennossakin tapahtui muutos. Kenraali Petain tuli\nkenraali Nivellen tilalle. Molemmat olivat tulleet kuuluisiksi Verdunin\npuolustuksessa. Kenraali Petain johti Verdunin puolustusta keväällä ja\nkesällä 1916, ja kenraali Nivelle oli lokakuusta joulukuuhun kestäneen\nhyökkäyksen toimeenpanija. Mikä oli siellä johtanut menestykseen, sen\ntuli auttaa Ranskan armeija lopulliseen voittoon keväällä 1917.\n\nSuunnitellusta voitosta oli koitunut Ranskan armeijalle tappio. Se oli\nmeidän puolustustaktiikkamme ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmän\nsotakunnon ansio. Ponnistaen viimeiset voimamme olimme saavuttaneet\nsuuren menestyksen ja osoittaneet olevamme vihollista etevämpiä\nsotataidossa.\n\nJoukkojemme ja ampumatarpeittemme kulutus oli näissäkin taisteluissa\nollut erittäin suuri. Kuinka vastaiset taistelut tulisivat kehittymään\nja mitä uusia vaatimuksia meille asetettaisiin, emme voineet vielä\ntietää.\n\nSe seikka, että Venäjä ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaikutti, ettei\ntilanne länsirintamalla vakavuudestaan huolimatta kokonaisuudessaan\ntullut keväällä 1917 niin arveluttavaksi kuin se oli ollut syyskuussa\n1916. Olen aina karttanut turhia mietteitä, mutta en voinut olla\najattelematta, millaiseksi asemamme olisi käynyt, jos venäläiset\nhuhti- ja toukokuussa olisivat ryhtyneet hyökkäykseen ja saavuttaneet\nvaikkapa vähänkin menestystä. Meidän olisi ollut silloin, samoin kuin\nsyksyllä 1916, käytävä suunnattoman vaikeaa taistelua. Myös\nampumatarvevarastomme olisi arveluttavasti vähentynyt. Jos vielä\noletan, että venäläisten menestys huhti- ja toukokuussa olisi ollut\nyhtä suuri kuin heinäkuussa, niin en todella käsitä, miten ylin\narmeijanjohto olisi voinut taistelusta selviytyä. Huhti- ja toukokuussa\nvuonna 1917 pelasti yksinomaan Venäjän vallankumous meidät\nvaikeuksista, joihin olisimme joutuneet Aisnen--Champagnen taistelussa\nsaavuttamastamme voitosta huolimatta.\n\nVenäläiset ryhtyivät hyökkäykseen vasta heinäkuussa, 2-3 kuukautta\nranskalais-englantilaisen hyökkäyksen jälkeen. Hyökkäys ei ollut\nyhtenäinen, niinkuin syksyllä 1916. Se oli joukkojen yksittäistä\nmarssimista, ja me voimme, sisälinjalla toimien, yksitellen nujertaa\nyksityiset hyökkäävät joukot.\n\nMyöskin Italian rintamalla oli toukokuussa kiivaita taisteluita. 10:s\nIsonzon taistelu ei tuottanut Italian armeijalle menestystä.\n\nMakedoniassa murtui vihollisen suurisuuntainen hyökkäys\nbulgaarialaisten rintamaa vastaan.\n\nSukellussota oli yhä huhti- ja toukokuussakin tuottanut hyviä tuloksia\nja tuottanut helpotusta joukoillemme länsirintamalla.\n\n\nIV.\n\nHuhti- ja toukokuussa tehdyn hyökkäyksen tuhoisa epäonnistuminen sekä\nVenäjän menetys saattoivat Englannin ja Ranskan uuteen tilanteeseen.\nNämä vallat päättivät tehdä toisen voimakkaan hyökkäyksen voittaaksensa\nsodan vielä vuonna 1917. Samalla ne tahtoivat hankkia takeet siitä,\nettä ne ainakin vuonna 1918 saisivat sodan suotuisaan päätökseen.\nHyökkäyksensä ne keskittivät nyt Yperniin saadakseen haltuunsa\nsaksalaisten sukellusveneiden Flanderissa olevan tukikohdan.\nAmerikkalaisten uutisjoukkojen kuljetus Ranskaan vuoden 1918 varalta\noli saatava turvatuksi siten, että käytiin tehokasta sotaa\nsukellusveneitämme vastaan.\n\nRanskan armeija pysyi yhä toimettomana, jotta se tappionsa jälkeen\nsisäisesti lujittuisi. Myöhemmin se ryhtyi ainoastaan paikallisiin,\ntosin kyllä voimakkaihin hyökkäyksiin. Englantilaisten ja belgialaisten\npäävoimat olivat ranskalaisten tukemina hyökkäykseen valmiina\nFlanderissa. Myöskin Isonzon varrella, Makedoniassa ja Palestiinassa\nvarustauduttiin uudelleen hyökkäyksiin.\n\nKesällä 1917 en luonnollisestikaan saanut vihollisen pyrkimyksistä ja\ntoimenpiteistä, joita jo alettiin toteuttaa, lähimainkaan niin selvää\nkäsitystä kuin heinä- ja elokuussa.\n\nToukokuun jälkipuoliskolla laimeni ranskalaisten taistelutoiminta\nhuomattavasti. Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana. Minun täytyi\nkuitenkin ottaa lukuun se mahdollisuus, että hyökkäys koska tahansa\nalkaisi toisessa tai toisessa paikassa. Englannin armeija jatkoi\ntoukokuun jälkipuoliskollakin taistelutoimintaansa entisellä alueella,\nArrasin itäpuolella. Se ei hyökännyt niin voimakkaasti kuin aikoinaan\nSommen taistelussa, mutta kulutti kuitenkin yhtämittaa elinvoimaamme.\n\nKesäkuun alussa alkoi vihollisen toiminta huomattavasti kiihtyä Ypernin\neteläpuolella Wytschaeten suunnalla, missä meidän rintamamme muodosti\nvihollisen asemiin tunkeutuvan kaaren. Pyrkimys kaaren poistamiseen oli\ntodellisuudessa jo kesäkuussa aiheena suureen Flanderin-taisteluun.\nNiin kauan kuin se oli saksalaisten käsissä, voitiin aina\nenglantilaisten hyökätessä Ypernin luona ja sen pohjoispuolella iskeä\nheidän kylkeensä etelästä käsin. Saksalaisten sotilaallinen asema\nWytschaeten mutkassa ei ollut edullinen. Suunniteltiin mainitun mutkan\ntyhjentämistä ja rintaman suoristamista. Mutta armeija luuli\nvoivansa säilyttää asemansa. Hyökkäyksen torjuminen on jokaiselle\npuolustusasemassa olevalle sotajoukolle arvokas voitto, vihollinen kun\ntällöin kärsii erittäin raskaita tappioita. Siitä syystä päätti sekä\narmeijaryhmä että ylin armeijanjohto jättää rintaman mutkan\nentiselleen. Asemat olisikin voitu säilyttää, elleivät englantilaiset\nolisi ryhtyneet aivan erikoisen valtavasti miinoilla räjäyttämään maata\nja näin saaneet voimakkaan tykkitulen suojassa tiheään sullotuilla\njalkaväkijoukoilla raivatuksi tien. Kesäkuun 7:ntenä he mursivat\nrintamamme.\n\nWytschaeten ja Messinesin kukkuloilla oli edellisinä vuosina käyty\nankaraa munasotaa. Pitkään aikaan ei nyt kuitenkaan ollut\nmiinoitustyötä tehty kummaltakaan puolelta. Oli ollut kauan hiljaista;\nkuulostuskäytäviin ei kuulunut mitään vihollisen miinoitustyötä. Miinat\nolivat siis varmaankin olleet jo kauan ladattuina. Miinaräjähdysten\nsiveellinen vaikutus oli erittäin suuri: monin paikoin perääntyi\njoukkomme vihollisen jalkaväen hyökätessä. Samalla Wytschaeten kaareen\nkohdistettu valtava tykkituli esti meitä käyttämästä tehokkaasti\nvarajoukkojamme ja palauttamasta rintamaamme entiselleen. Päätimme nyt\nsuoristaa kaaren ja siirtyä jänneasemiin. En kuitenkaan hyväksynyt\nehdotusta, että rintamaa vielä tämänkin jälkeen oikaistaisiin. Kesäkuun\n7:s päivä tuli meille kalliiksi. Mieshukka oli ollut vihollisen\nhyökkäyksen onnistumisen vuoksi hyvin suuri. Täälläkin kului useita\npäiviä, ennenkuin rintama taas lujittui. Englantilaiset eivät jatkaneet\nrynnäkköään. Ilmeisesti he olivat tahtoneet ainoastaan päästä asemiin,\njoista olisi parempi aloittaa Flanderissa tehtävä suuri hyökkäys.\n\nEnsiksi Englannin armeija aloitti taistelut uudelleen Arrasin luona.\nMyöskin La Bassén ja Lensin välillä ryhtyivät englantilaiset\nhyökkäykseen. Näiden taistelujen tarkoituksena oli väsyttää meitä ja\nkääntää huomiomme pois Ypernin rintamalta.\n\n6:nnen armeijan johdossa oli tapahtunut muutos. Kenraalieversti vapaah.\nv. Falkenhausen oli nimitetty kuolleen kenraalieversti vapaah. v.\nBissingin jälkeen Belgian kenraalikuvernööriksi. Hän oli hyvin\nhuomattava henkilö ja me tunsimme täyttä luottamusta häneen nytkin,\nhänen jouduttuaan uuteen asemaan. 6:nnen armeijan johtoon oli pantu\nkenraali Otto v. Below. Hän luovutti armeijaryhmän ylikomennon\nMakedoniassa kenraali v. Scholtzille, joka sitä ennen oli ollut\narmeijan päällikkönä itärintamalla.\n\nAisnen--Champagnen taistelun jälkeen olivat 7:s ja 1:nen armeija\njääneet asemiin, jotka varsinkin Chemin des Damesin alueella olivat\nuseissa paikoin hyvin epäedulliset. Kukkuloilta peräytyminen olisi\nmerkinnyt ranskalaisten menestystä ja olisi vaikuttanut lamauttavasti\njoukkoihin, jotka olivat urhoollisesti taistellen pitäneet ne\nhallussaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä ja 7:s armeija\ntahtoivat pienten yritysten avulla tehdä rintamasiirtoja päästäkseen\nrintamaviivalle, johon ne voisivat pysyvästi jäädä. Ylin armeijanjohto\noli samaa mieltä. Useilla taisteluilla, joita asianomaiset päällystöt\nhuolellisesti valmistivat ja joita joukot suorittivat taitavasti,\nsaatiin vähitellen edullisempi rintama ja kohotettiin sotajoukon\nmielialaa.\n\nMyöskin kenraali v. Gallwitz, 5:nnen armeijan ylipäällikkö, tahtoi\nmainitusta syystä ryhtyä paikalliseen asemanparanteluun Maasin\nlänsirannalla, ja sikäläiset joukot pitivät sitä hyvin tarpeellisena.\nSaksan kruununprinssin armeijaryhmä puolsi tätä suunnitelmaa ja ylin\narmeijanjohto suostui siihen. 18:ntena ja 19:ntenä p:nä tehtiin\ntuloksellisia hyökkäyksiä. Mutta täällä, kuten muuallakin, tultiin\nhuomaamaan, että hyökkääminen on helpompaa kuin vallatun alueen\nsäilyttäminen.\n\nAina milloin asemasodassa ryhdyttiin sentapaisiin hyökkäyksiin kuin\n7:nnen ja 5:nnen armeijan hyökkäykset olivat, oltiin valmiit siihen,\nettä vihollinen tekee vastahyökkäyksiä. Tällaisten vastahyökkäysten\ntorjuminen otettiin huomioon niissä voimia ja ampumavaroja koskevissa\nlaskelmissa, jotka jätettiin ylimmälle armeijanjohdolle. Me tahdoimme\nvälttää kaikkia haaveellisia suunnitelmia. Mutta vaikka olimmekin\nvalmistautuneet vihollisen vastahyökkäysten varalta, onnistuivat nämä\nkuitenkin hyvinkin usein. 7:s armeija piti puolensa. Verdunin luona\nranskalaiset tekivät taaskin tyhjäksi melkein kaikki taistelujemme\ntulokset. Olin iloinen, kun taistelut siellä loppuivat ja kaduin, että\nolin sallinut joukkomme Verdunin luona ryhtyä hyökkäämään. Yhtä vähän\nkuin itärintamalla esikunnanpäällikkönä ollessani puolustin nytkään\nhyökkäysliikkeitä siellä ja täällä, sillä niistä saatu hyöty ei korvaa\nniiden hintaa.\n\n4:nnen armeijan kohdalla olivat englantilaiset aina vuodesta 1914\nasti pitäneet hallussaan erästä siltavarustusta Yserin itärannalla,\nhyvin lähellä merta. Tämä paikka oli aina tuottanut hankaluutta\nmerijoukoillemme. 4:s armeija, jonka alle meriarmeijaosasto kuului, sai\nluvan tämän paikan valtaamiseen. Se valloitettiin ripeällä rynnäköllä:\nYser-virta esti vihollisen vastahyökkäykset.\n\nHuolimatta Wytschaeten mutkassa kesäkuun alkupuolella käydyistä\nkiivaista taisteluista sekä muista kahakoista, joita oli ollut\nenglantilaisten rintamalla, oli taistelutoiminta lännessä toukokuusta\nheinäkuuhun asti ollut sellaista, että sotajoukot ainakin osittain\nsaivat nauttia lepoa ja me voimme hankkia varajoukkoja. Länsiarmeija\noli jo hyvin valmistunut taisteluun, kun asema itärintamalla kärjistyi.\n\n\nV.\n\nOli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen\narmeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä.\nMutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan\njatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella.\nToiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja\nsotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat\nhe Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän\noli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka\nsuuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä\nuskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.\n\nVenäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me\npuolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla\nvenäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin\ntaistelua.\n\nSodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti\nsellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen\nitärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme\nehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten\nkehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä\npaikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa\nsiltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten\nhaltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi\nsaatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin.\nValtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin\nvähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti.\nSotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös\nkunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se,\nettä olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin\nsen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria,\netteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto\nkielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.\n\nSe seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi,\nlisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti,\nRanska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan\nlujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä\nmahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa\nitärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta\ntuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle\nkannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky\nkun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme\nlänsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä\nolisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta.\nSotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen\nvallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. -- Kantani\nrupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät\nhyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika\nitärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt\ntoimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian\nsiltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja\nNarotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko\nItä-Galitsiassa Tarnopolin--Zborowin--Lembergin rautatiestä alkaen aina\nKarpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.\n\nItärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla\nhyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet\nkarkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin\npuolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen\ntarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa\nrauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat\nuudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää\nhyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin\nmahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja\nsaatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin\nlänsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää.\nLänsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat\nvastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.\n\nHyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian\nyläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli\nZborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä\nvoitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä\nsuunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin\narmeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä\nmuodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin,\nvaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin\narmeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä\nsuurimmalla jännityksellä.\n\nVenäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon\nampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä\nvenäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli\nvenäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät\npuolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin\nZborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston\nkimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman\nylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen\npysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät\nonnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä,\nMonipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v.\nBothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja,\npuolusti asemiansa voitokkaasti.\n\nHeinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys,\njoka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta\narmeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri\npaikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä,\nmutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset\ntunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman\nylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut\nvarajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja\nSerethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa\nlänsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti\nlujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa\nrintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava\ntukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta\ndivisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen.\nItärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän,\nhuolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä\nhuolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä\npohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja\ntoteutti empimättä suunnitelmansa.\n\nKalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan\nhyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt\nLomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen\nansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten\nsaksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme.\nVaarallisin aika oli ohi.\n\nSe hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön\nvanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli\nerittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille\nsijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan\nerinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin\nvakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman\npalautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän\njuoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.\n\nTällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen\nZborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi\nepäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun\n19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys\noli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n\npituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen\nalueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan\nvaltiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun\n25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää\nrintamaansa Zborowin--Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän\nrintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten\nsuurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat\njoukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija,\njoissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko\nitärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän\narmeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen\nydintä.\n\nElokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin\nasti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli\nheinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen\nloppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen\n3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen\nhyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet\nkyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella\nniin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan\nmuonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin\ntehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen,\nettä meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen\nliikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.\n\nSaksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet\nerinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa\nasemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin\narmeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä,\nosoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä\nvakavinta huolta.\n\nZbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla\nonnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli\ntullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut\nkäsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni\nvielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka\nolikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.\n\nSiellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä\nkevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys\ntehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.\n\nEtenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta\nkohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä\nuudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen\nSerethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi\nCzernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan\nryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan;\nsiten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut\neivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen\nhyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin\narmeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä\narkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan\nsuuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun\nloppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista\nmenestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä\nvaltaamansa maa-alue.\n\nRomaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi,\nettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä,\njollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi\nse oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin\narmeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan\nalkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen\ntaistelutoiminta täälläkin taukosi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntenten suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän\narmeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän\nvallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan.\nEnglantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä\ntoiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen\nvoima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria\niskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me\nolimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman\nheikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.\n\nKuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu\npaljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu\ntoivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä\ntoivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin.\nMutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon\nsukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin\nedistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto\nvoinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa\nasemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen\nkäytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa\nHindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.\n\n\nVI.\n\nRautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien\netujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme.\nLujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja\ntaloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen\nharjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain\nsotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat\nvaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että\nniiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan\nsaavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.\n\nValtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin\nkokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat\npelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa.\nMolemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia\nrauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha\nsaavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli\nluovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän\narmeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa\ntaistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli\nyhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät\nkoettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät\ntahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa\nvoimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan,\nja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo\nmitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut\nsellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että\noli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin\nasema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v.\nBethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien\nsuuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen\nuhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän\nsopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki\nmahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen,\nnäyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me\nvaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta\nse taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen\npäämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin\nvuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko\ntodella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja\nmitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun\nmuisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa\nmeidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka\nWilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan\nsotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?\n\nHuhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari\nKaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz.\nValtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut\nHomburgiin.\n\nHerra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet\ntoisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet\nsopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn \"Wienin\nasiakirjaan\". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa\nja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo\nante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan\nlopputulokseen, -- tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen\nPeräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.\n\nTämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918\nvaltiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.\n\nSillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa,\nneuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä\nasemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta\nhuhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan\nlähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat\nmaaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa\nsen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä.\nArvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme\nlähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän\nodottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.\n\nKenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset\ntoiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden\npuutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen\nsaakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä\nennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät\ntalveen mennessä, oli mahdoton arvata.\n\nKello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla\nvaltakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v.\nArz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun\nalkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä\nsaatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren\nvoimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika\nsotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta\npuhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin\nehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme\nRanskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että\nGalitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan\nasettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien\nvaltiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme\njo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin\nmolempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni\nkeisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen\npuheille.\n\nAamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä\nkeskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten\nkaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata\nhenkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja\nminulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi\nCzerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata\nkaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen\nolevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa\nkoskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille\nkannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se\nvaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma\nkummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota\nItävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon\nvilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken\nkaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin\nluovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla\nkysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää\nniin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan\nkuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin\nmukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että\nElsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme\ntaistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan\ntäydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän\narmeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava,\nmutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain\ntahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden\ntunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei\nollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että\nentente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän\nsotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti\nvaatimuksiaan.\n\nKysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos\nluovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa\nvarmaa vastausta.\n\nMerkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta.\nHän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen\npäättyi keskustelumme.\n\nSiitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi\nCzernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä\najatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja\nsen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia\nja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne\novat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.\n\nPian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja\ntaitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi\nsiten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari\nluovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan.\nTäytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin\nilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että\nRomaaniasta.\n\nItävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja\nSaksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi\nliittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme.\nPuolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja\nPreussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen\nolisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia\nesittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos\nslaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä\ntoisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita\nmolempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin\nvaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi,\nyhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu.\nNäiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan\nsuinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa\ntaloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka\nmeille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi\nmeidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta,\nmitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän\nBalkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti\npohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen\nmonivaiheiseksi.\n\nItävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta\nrauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari\nKaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan\ntekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin\nuhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa\nkansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin\nsillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet\nHänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi\nniihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta\nkannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas\namiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme\nmukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui,\nmissä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen,\nmeidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.\n\nToukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui\nsille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää\ntoiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän\nvoimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi\ntuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman\nnääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan\nvihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla,\nettä täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta\nsellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.\n\nOlosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme;\nrauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava\ntarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja\nsamalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin\ntunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat\nrauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan\nlähenemiseen.\n\nKeisari Kaarlen kirje oli täten joutunut pois päiväjärjestyksestä.\n\nKreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta.\nHän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita\nRanskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan\nja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi\nCzernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut\nlöydettävissä.\n\nPuheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti\nrauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt\nonnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden\nennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään\nheidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään.\njoukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei\nonnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja\nkansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä.\nToiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta\nvain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot\nheitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää\nsama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden\nennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet\nonnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei\nmuuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin\nmenetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja\nmaailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on\ntehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa\nja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?\n\nIkävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä\nseikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain\ntietää. Hän lausui nimittäin:\n\n\"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu\nmaaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut\neivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me\ntunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa,\nmutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla\nSaksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu,\nettä Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun\nentente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen\nSaksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti\naina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi\nmeidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi\ntoimintaamme Berliinissä.\"\n\nTällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet\nmeidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja\nsytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.\n\nKreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen\nsuunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän\nvaltakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta\nkansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.\n\nEi ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös\nWienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien\ntasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.\n\nJohtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä\nrauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!\n\n\nVII.\n\nMenestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen\nolen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan\nsisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia.\nKun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän\nrappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous.\nToisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi\nsamoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi\nantamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin\ntarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut.\nEpäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma\nsotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka\nonnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei\ntuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat\nvaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli\nsotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui\nVenäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän\nhenkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui\npäättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen.\nValtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli\nolemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä\nvallantavoittelupyyteitä.\n\nHuhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski\nvaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli\nsaatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät\nkoskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä\nminä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras\nala.\n\nVaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen\nyhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli.\nVaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi\npitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi\nlujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla.\nLisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen\nkeskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä\npuolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä\nkansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi\nsyyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen\ntoimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen\nmielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan\nolisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon\nsisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat\nalkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan\nsotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen\ntietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu\njulistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että\nme pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä\non savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous\nsaapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on\njäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan\nromahdus ja tuho, tulee.\n\nHuhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain\nsamanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset\nkansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi.\nJulistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun\njälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen\njäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän\nlakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia\njoukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin\ntyöväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei\nvaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva\nhetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi\nvoimakas luomaan uutta.\n\nKansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan\nmuutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä\nvilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen\nja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen\nnähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä\nkotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa\nhuomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana\ntapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti\ntaistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista\nvastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten -- kylläkin\noikeiden -- käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä\nvaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut\nsekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt\nkantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille.\nHenkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten\nratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen\nratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin\nehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista\nelämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin\nmuotiin tulleet sanat \"työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön\"\nviittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn\nkansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä\nkamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi\nvaltiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.\n\nIlmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli\nlaimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän\nvallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto\nhuomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa\nyhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta\ntuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka\npelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän\nsisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat\nedusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin.\nMatkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne\nhallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme\nmatkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa.\nBerliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset\npassit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien\njohtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän\nvallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden\ntyöläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa\n\"ihmiskunnan sovintoa\". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen\npuutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain\neikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti\nvallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset\nvaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa\ntaisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin\nhävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä.\nVielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan\nryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan\narvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.\n\nTämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat\nvihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme.\nMutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet\nsosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi\ntoimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä.\nMinisteripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi\nSaksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu\nkäsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon.\nKaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa,\nkäsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta\nkuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan\nkansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden\npukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat\nnäiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen\njälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti\nvallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle\narmeijanjohdolle, että me saamme \"orjarauhan\", jos myönnymme, ennenkuin\nvihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha\ntulossa.\n\nKun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän\narmeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan\nmielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan\njohtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja\netenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan.\nKenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen\nMajesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta\npuuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä\nuseammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi\nvahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.\n\nKesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti\nvaltiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon\nvaltaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:\n\n\"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä\nvaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta\nvaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat\nSaksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa\nheidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat\nehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat\nmaataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että\ntaloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet,\nraaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja\nradikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen.\nHeidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme\nheikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen,\nelintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt\nrauhankaipuu.\n\n\"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian\nvakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes\nheidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus,\njonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen\nväsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme\ntaholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen\ntalvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa.\"\n\nValtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen\nilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin\nmeidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut\nvoimaa toimia. Hän pelkäsi \"orjarauhaa\", mutta puhui sopimusrauhasta.\nHänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli\nhalukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada\nrauhaa kannattamaan.\n\nSisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon\ntoivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille\nlähettämästään sähkösanomasta.\n\nTällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut\nkeisarille:\n\n\"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan\nlamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen\nhäviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa;\nmuutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat\ntaloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset\nkysymykset on ratkaistava... Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on\ntuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän.\"\n\nHenkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin\npäävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger\npiti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että\nsukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja\nettä me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti\nvaltiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että\nvaltiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa\ntullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi,\nkuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys\njatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi\nja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä.\nSotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset\nvaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti\nvälttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille\ntilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän\nvuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä\nBerliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita,\njotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan\nsotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka\nsuhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.\n\nAsema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi\nenemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi,\nmiten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että\nhallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös\nPreussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan\nehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti.\nHeinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu\nerohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen\naamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.\n\nMe olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v.\nBülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet\nkävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus\nasettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.\n\nKeisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi.\nKruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen\npäätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää\nvaltiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä\nvaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen\nlamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä\ntoimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että\nylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen\napua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne\nolivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut\nluomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat\nvaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta\nvoimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen\nasialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta\nintoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien\nkärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen\nsytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi\nmeille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa\npuolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin\ntärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen\nkärsiä.\n\nViholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme.\nValtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle,\nettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen\nvakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan \"orjarauha\". Hän ei ollut voinut\nsaada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt\ntaisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian\npuolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi\nmeidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin\nvoitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista\nmeitä ja antoi siten ententen käteen aseet.\n\nMeidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin\nkuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja\ntahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa,\npyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä\nvastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä\noli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta\nja jäyti kansamme elämää.\n\nEpäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien,\njoiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut\nherättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin\nvihollisiin -- ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin\nsotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja\nkylvettiin siten katkeruutta.\n\nValtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun\nWilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin,\nruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän\nsisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa,\nvaltakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian\naatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin\njuurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja\nmajesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.\n\nValtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka\nolisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt\njoutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että\nelintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä,\nettä kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin\nkaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet\nja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut\nhalua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka\nkuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta\njoka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut\nmitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut,\nettä nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa\ntapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon\noli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa\nvoiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.\n\nVireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät\nkoskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen\njohdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan\nvälille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan\nkertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi\nkeisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin\ntasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin\nkansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös,\nettä heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin\nkipeästi tarvitsi.\n\nKenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan\neronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen\njälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet\nväliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä\nkiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen\nsanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä\nBerliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella\nkanssamme.\n\nSillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut\nvaltiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa\nilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he\nvaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan\npuolustanut.\n\nKruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v.\nBethmannin uudistettuun eronpyyntöön.\n\nKun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut\nasian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi\nvoinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä\nBerliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan\nrakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän\nsotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi\nrauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä.\nEnnen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja\nalivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa\nkoskevasta päätöslauselmasta.\n\nMe olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla,\nmeillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja\nGalitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan\ntulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä\noli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava.\nKaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman\nvaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon\nkreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin.\nNiin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me\nolimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta\npäätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä\npohtimaan.\n\nKäsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta\nturvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut\nrauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli\nriittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet\npuhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää,\nmiten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se\ntähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia.\nAmerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme\nmerisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan\nrajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta\npuhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti\nvahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska\nvihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska\npäätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka\nepäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas\nrauhankaipuu.\n\nMinä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on\nyksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.\n\nKeskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich\npyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan\npäätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä\nluokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi\nmyös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva\npäätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana \"Vorwärtsissä\".\nAlivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut\njulkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään\nvaikutusvaltaansa, jotta \"Vorwärts\" ei toimittaisi päätöstä\njulkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat\nvaltiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti\nminusta turhalta.\n\nValtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian\npäällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut\nmuutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v.\nBülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt\nmainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen,\nettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä\nhämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä\ntapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä\nkyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München,\narvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse.\nMyöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä\ntoimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut\ntyöskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa.\nKenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi\ntyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin\nsitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että\nkanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan\nkoko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken\nvaraan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi\nsuurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että\nupseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä\nhenkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin.\nVirkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä\nsuhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän\njohtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli\nvaltiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat\nvoineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin\nvallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä\noli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt\nsynnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se\nlausunut oman kuolemantuomionsa.\n\nUusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa\nsisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan\npäätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän\ntoimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me\nnäin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri\npysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä\nhänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä\nneuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka\ntärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän\narmeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein\nkirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.\n\nKeskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet\nperustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan\nmieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin\nkansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi.\nSe oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin\nodottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi\nvallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita\nluopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia\nasioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän\narmeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa\npäätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville\nenemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa\nollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen\nlisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus\narmeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja\nErzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten,\nettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että\nolisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin\nmyöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.\n\nRauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko\nmaailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut\nminkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä\nheikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä\nvoitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli\ntoivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta\ntehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme\ntaistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen\nkantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha\noli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen\nonneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta\nkannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme\nvaltiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla\nkannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää\nristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi\nsodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä\njohtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän\nvaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot\nkotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri\nvoisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi\noli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.\n\nIsänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun\nmasentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka\nkansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä\nalenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön,\njonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa,\nnim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston,\njoka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän\nlupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.\n\n\nVIII.\n\nIsänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä\ntoimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota\nei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu.\nPaljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen\nsaattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että\narmeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä\nkirjoitti kenraalimajoitusmestari: \"On varmoja todisteita siitä, että\nriippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa\nkiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria.\"\nRiippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on\nmyöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin.\nKosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita\ntapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen\nkokouksessa:\n\n\"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen\ntoverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat\ntehneet lähes kahden vuoden aikana.\"\n\nEräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: \"Vallankumouksen\nvalmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä\npäämäärästä oltu tarkoin selvillä.\"\n\nRiippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa\nsuunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin\nenemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä\nkumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.\n\nHeinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei\nylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana\nelokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä\ntarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen\nsiitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei\nhallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.\n\nKun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en\nollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista\naikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan\nvalistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi\nuutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka\ntähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä\nlevinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan,\nmikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.\n\nMinä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan\njärjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi.\nEversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto\njärjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin\nperin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli\ntoimeenpannut kansainsa keskuudessa.\n\nIsänmaallisen opetuksen tai -- kuten sitä nimitettiin -- sotajoukkojen\nvalistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:\n\n\"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan\nvihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi\nselkänojaksi.\"\n\nSodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana\nkehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman\nperustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin,\nperheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua\nja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.\n\nSodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut\nkodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän\nnämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän\ntulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan\npäättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.\n\nIsänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi.\n\nSyyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: \"Vihollisen halu tuhota meidät ja\nvälttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen,\nvarusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen\nkuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen\nmielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu\nisänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.\n\n\"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös\nannetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on\ntyöskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten\npäämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin\nsiviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen\nhengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien\nkomentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan\nerikoiseksi huolekseen.\"\n\nMinä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä\npysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en\nvoinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa\nkohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta\nminkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri\nMichaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen\njärjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma,\nettä tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja.\nMe olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä\npidettiin moitittavana rikoksena.\n\nSotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen\nopetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918\nannettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä\nasiassa.\n\nOpetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen\nkehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset,\nerityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden\njatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen\ntuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen\nedellytykset.\n\nTämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme\nlopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat\njohto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.\n\n\"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta\nyhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat\narmeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät\nsotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa.\"\n\nSodan päämääräksi ilmoitin \"tulevaisuutemme turvaamisen\". Vielä\nlausuin: \"Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla\nvaltakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka.\"\n\nNämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme\nkanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta\najatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme\nheikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme\nvakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia\nseikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat\nolleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka\ntoiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla\nhorjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman\nkansan eikä vihollisen henkeä.\n\nSotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä\nuudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on\ntuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.\n\nIsänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä.\nSellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman\npuoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu.\nPoikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä\nvastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät\noman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan\npäämääriä koskevia kysymyksiä.\n\nEi ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa\nkäsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta\nja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat\nmääräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä\nvastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä\nlausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä\nvalistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta\nvaltiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät\nryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli\nkuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä\nuhkasivat.\n\nSaksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet\nvihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja\nperustivat \"isänmaallisen puolueen\". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei\nole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa\ntervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille.\nEi ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan\nmyrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan\ntaivaaseen saakka.\n\nMinä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät\ntulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue\nsekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu\nsotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan.\nOlkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään\nviisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei\nollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa\npuolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja\nhallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt\nenemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa\npohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi\nhankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois\nantamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun\nkansa oli hylännyt oman itsensä.\n\nPidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten\nisänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin\nSaarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan\nminulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti\nSchmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti\npäättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän\nosoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai\nkansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka\nkuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että\nesitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä\nulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi\nannoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä\nollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.\n\nEi käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin\nkomppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien\ntäyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen\nluonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka\ntunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat\nsovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan\nmukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja,\naliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä\nkotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli\nvoitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien\nupseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo.\nKesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.\n\nSenkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä\nneuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan\nmielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni\nvoidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit\nhoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat\nampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.\n\nVielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti\nsijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin\nvoimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan\nsyrjässä.\n\nErityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa\nolisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon\nkotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän\nitsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman\nylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot\neivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan\nsanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt\ninvaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut\nnäitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien\nkiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei\nkiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski\nkoko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.\n\nSotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen\nasiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen\nvoitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle\npohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän\nhyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen\ninvaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka\nsilloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen\nkeräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma\nTscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti\ntirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan\nmäärään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen\npuhjettua sai rahasto nimekseen \"kansankeräysrahasto\". Oliko\nkansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen\nmielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen,\njoka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta\nmonille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen\narvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi,\njotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta -- jos he\nyleensä saavat nimeni tietää.\n\nMillä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden\nnimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein\nse, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen\nhuoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun\nhaluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen\npiston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla\nkerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!\n\nSota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä\nkysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet\nraajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat\ntaas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa\ntyövoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän\npäämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui\nkeinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.\n\nHuoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja\ninvaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille,\njotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan\njälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan,\njotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi.\nSotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla\nehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään\nkeinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain\nhyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti\nkohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan.\nMaanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä,\nmiten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja\nnylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti\nmielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden\nsodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto\nkääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys\nasunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan\nja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että\nannettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus,\nhankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja\nryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin\narmeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri\nv. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen\napulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri\nt:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään\ntällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka\njätettiin valtakunnankanslerille.\n\nMinun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja\npuolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa\nsuuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot\nsaksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä.\nBaltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja\nviljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille\nuutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista\ntulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös\nElsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan\nsaksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman.\nAvautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista\ntyötä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä\nkysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja\nperustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat\nyhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti\nsiirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä,\nkuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen\nensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos.\nPääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin\nasetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon\nkehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista\nvaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja\nrakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous\nvain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas,\njolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.\n\nMe pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen\noppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan\njälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin\nkoituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri\nSchmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.\n\n\nIX.\n\nSodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla\nKreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä,\nliittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä\nsamoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan,\nmuiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa\naikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja\nihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut.\nMeidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli\nlyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein\ntervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut.\nMuutoin pysyin syrjässä, koska -- minä tunnen ihmiset.\n\nJokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan\nruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918\ntuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä\nOranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä\nkulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli.\nMitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se\ntuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti.\nPuutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi\nheti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi\nkaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?\n\nUseita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku\nsana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin\nsotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella\nsotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan\nmieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä.\nPohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi\nmaailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen.\nAseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä\nyhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain\ndemokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi\nmuuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m.\nhuolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia\ntoimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan\nja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan\nhallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme\ntoteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti,\nolen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista\nkoskevan kysymyksen yhteydessä.\n\nSotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman\nylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat\nkysymykset.\n\nDobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän\netappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen.\nKesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki\nitse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon,\nmikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä\nBulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin\nkeskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti\nSerbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten\nneliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi\nkuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun\nolisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon\nminä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset.\nSellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo\nmainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon\ntällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme\nvastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen\naikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan\nniin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta.\nOletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.\n\nMinä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön\nalueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan\nsotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917.\nSen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.\n\nVoitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin\nmarraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi\naikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella.\nSuuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa\nkansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien\nrinnastamista, eivät enää riittäneet.\n\nPyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen\nsanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa\nliettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa\nkoskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli\njohdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi\nkuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan\nliittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä.\nPuolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola\ntahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt\najatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka\nmeitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai\nsentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa\nsopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden\nvahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella,\nei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin\nkuuluvalla alueella.\n\nLiettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä\nlausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa\n1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan\nesitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan,\njota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me\nlähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän\nantaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman\nylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden.\nYlin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen\nmielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja\nsilmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi\nLänsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan\nturvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön\nhallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla\nme esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli\nmielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä,\nniinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että\nvaltakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan\nniitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden\nvaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa\ntapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle.\nHuhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain\nkanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi\nylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman\nylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi\nsiten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan\nsuuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista\nsilmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion\nkautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin\nkuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen\nturvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi\npidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.\n\nKuurinmaalla oli varmat rajat.\n\nVaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue,\njonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia,\nrajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta\nvedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä\ntäällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön\nkeskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta\nBjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon\nyli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla.\nItärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli\nliettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille.\nKuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin\nvaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia\nliittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa\nja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani\nmennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada\nvaltiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme.\nNeuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.\n\nJo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli\nvallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt\nhuomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta\nLiettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman\nylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden\nmukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien\nkansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan\nvivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut\nsaksalaistuttamista. Jo pelkkä sana \"saksalaistuttaminen\" on minusta\nollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä\nkaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen\nalueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä\nolevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava\npuolalaisten vuoksi.\n\nPuolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista\njulkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan\nkenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.\n\nNämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet\nvaltakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne\nmääräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen\nsuostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä\nliettualaisille luvan \"luottamusneuvoston\" perustamiseen, jossa\nliettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi\nneuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se\nelin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.\n\nOlosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme\nmiehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen\nkiihoituksesta syntyneet iskusanat \"rauha ilman aluevaltauksia\" ja\n\"kansojen itsemääräämisoikeus\" olivat omiaan johtamaan Liettuan\nkysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola\nsaattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa\npuolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.\n\nHeinäkuun 21:senä -- t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan\nvaltakunnankanslerin tehtäviä -- ylin armeijanjohto ehdotti\nulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin\nharjoittaa kansallista politiikkaa -- Liettuassa nimenomaan\nliettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme\nLiettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli\nmaaneuvostot herätettävä henkiin.\n\nHeinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy\nsuunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme\ntällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa.\nValtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien\ntulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti\neikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin\nhuomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin\nhallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli\nsen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän\nselvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin\nulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja\narmeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön\nalueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta.\nItärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen\ntuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi\nmaaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä\npäämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja\njärkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan\nsuhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin\nmaan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset\nolivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain\nSaksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan\nmyötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi\nkiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut\npalata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas\nluottivat \"kansojen itsemääräämisoikeuteen\", vaikka tätä ei voitu\nsoveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin\nsuunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet\nvaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.\n\nElsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten\nratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi\nkäsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan,\nnimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut\nollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet\nonnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia,\nolivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin\nvaltio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei\ntyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan\nmaan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa,\njoka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli\nElsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt\nsitä, että sen asukkaat \"preussiläistytettäisiin\". Reininmaakunta on\nollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta\nsäilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei\nElsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi?\nKuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa\nsuhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi\najatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella\nolevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden\nylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin\nyksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa\nmuulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen\navulla.\n\nSotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista\nElsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista\nratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa,\npääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus\nElsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan\nsaksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston\nja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa\nkouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin\nkasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä\nopettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi\nvalmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria?\nVirkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut\nvälttämätöntä ottaa kuuluisia \"ostelbierejä\" (Elben-takaisia), jotka\nkaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon\nSaksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi\nsopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja\nEtelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.\n\nVielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva\nmaaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on\nentente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin\nmyös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.\n\nYksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia\npuolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä\npidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei\nkajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta\nheti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan\nEnglannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään,\nmistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman\nmarkkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa\nesimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. \"Mustilla\nlistoilla\" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä\nsaarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain\nmaitten liike-elämään. Mutta nämä -- pysyivät ääneti. Kansojen sota\nmuodostui yhä hirvittävämmäksi.\n\nMielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset\npääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta.\nKenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka\nkeväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä\nElsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin\nhallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta\nselvää ratkaisua ei saatu aikaan.\n\n\n\n\nFLANDERIN TAISTELU JA VENÄJÄN LUHISTUMINEN KEVÄÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917\n\n\nI.\n\nWytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen\njälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin\ntaistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri\nsotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen\nvoiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut\nlevisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä\nmyöhemmin myös Palestiinan rintamille.\n\nLänsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista\ntähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin\narmeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman\nvahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja\nsiksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä\nVenäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun\nhyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla,\njollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään.\nSotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas\ntaakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun\ntäytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret\nvaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti\nlänsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu\nmuualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi\nliiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin\narmeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan\nlänsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren\nkuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei\nsukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat\nvaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki\nalttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta\nonnettomuuksilta.\n\nIdässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja\nmurskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten\nsotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti\nHoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian\npohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka\nolivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti\ninnostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin\nvalmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että\neteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi\nrynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai\nitärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin\nsilloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin\nsieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun\npuolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat\nrautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä\ntunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli\nRiiasta vietävä joukot uudestaan etelään.\n\nHeinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä.\nHeinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan\nmuutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n\npituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta\ntykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin\noli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös\ntankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään\nkimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen\narmeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg,\npysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun\ntulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän\nmaa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon\nvankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli\nsuuri.\n\nElokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin\nlänsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun\n31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille\nmenestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun.\nEnglantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain\näärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin.\nSeuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena\noli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun\ntoinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.\n\nEtelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin\npohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän\nkukkulan.\n\nScarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla,\nsaatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.\n\nElokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin\npohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut\nvakava.\n\nMyös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä\nsivuhyökkäyksiä.\n\nPääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin\nluona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä\nhyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että\nmuutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se\ntehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän\nonnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla\ntaisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla\nmeidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin\nFlanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös\nelokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja\ntuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin\nhyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin\nvaltiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi,\nettä he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.\n\nSamaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme\nraskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli\noli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi\nbetonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut\nniin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme\ntoivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon\nvaradivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää\ntavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle\nAisnen--Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua\nvastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti\nmenestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille\nedullistakin.\n\nMinä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset\nlänsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden\nsuunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri,\nettä se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa.\nVäinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä\nmyöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä,\nettä divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan\nkruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin\npudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin\naina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli\nhäviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole\nvalittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme\nkyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä\ntapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi\naikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se\nuskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä,\njoskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle\nalueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille\nainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää\njoukkojamme.\n\nMoldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva\nisku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi\nlykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon\nrintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n\npituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun\nalussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille\nvoittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet\npaikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot\nolivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa\nitävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että\nnämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta\nIsonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset\narmeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis\nvoineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen\nItalian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan\nasemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin,\nettä me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme\nainakin parannetuksi asemamme.\n\nMoldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin\nvaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon\nhuomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi\nvoinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli\nrappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä\nettä vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua.\nTosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme\nahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan\nhiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä\nsuhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan\nolla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden,\noli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen\nsyyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan\nluhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian\ntaistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen\nhajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: \"sotataito on\nhätäkeinojen järjestelmää.\"\n\nElo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun\noli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran\nlänsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen\nvaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja\nkaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli\nminulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni\nvanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut\nlapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen\nsisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä\nreippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja\nkutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä\nilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen\nruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.\n\nJännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa\nelokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja\nkeskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä\nrauhan aikaa kestäisi.\n\nMakedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen\nvälisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan\nmenestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset\ntaistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne\npakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.\n\nRomaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli\nkoko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä.\nCzernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli\nainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.\n\nKarpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta\nsaataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.\n\nSyyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian\nkaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman\nedustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen\nesikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä\nylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä\nkomentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan\naikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta\nsiltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia\nlukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni\nsuuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija\nsai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa\ntaakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja\nRiianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle\nniiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan.\nItärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että\nsuunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu\nlänsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa\nleimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää\nniin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa\nkäydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus\nsiitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme\nhyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan\ntyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain\nhajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan -- ja minä\npääsin tarkoitusteni perille.\n\n\nII.\n\nHyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat\nTirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä\ntaistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian\nvähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen\narmeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa\npohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917\ntäytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot\nolivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää\nainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä\nTirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä\ntapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa\nja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi\nhyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää\nhyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi\ntehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi\nhuolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.\n\nHyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen\nseutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia\nvaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan\npuoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät\ntältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli\nsillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea\nkohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko\nItalian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää\nhyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain\nkannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän\narmeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä\nollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali\nKrafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin\narmeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen\nsaivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse\npaikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset\nolivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi\nasian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.\n\nKenraali v. Krafft ja majuri v. Willisen olivat lisäksi laatineet\nerittäin hyviä joukkojen varustamista koskevia ehdotuksia. Ylin\narmeijanjohto ryhtyi heti neuvottelemaan asiasta Itävalta-Unkarin\narmeijan ylikomennon kanssa. Tämän tuli hankkia saksalaisille joukoille\nvetojuhtakolonnia ja vuoritykistöä. Vuoritykistön puute on ennen\nnykyistä sotaa ja sen kestäessä vaikuttanut usein häiritsevästi Saksan\narmeijan toimintaan. Vuoristojoukkojakin muodostettiin, mutta niitä ei\nluonnollisestikaan ollut tällä sotaretkellä riittävästi. Onneksi\nItävalta-Unkari kykeni auttamaan tässä suhteessa; meidän ei aina\ntarvinnut itse hankkia kaikkea.\n\nHyökkäykseen käytettävien joukkojen valinta oli tehtävä huolellisesti.\nEtupäässä oli otettava sellaisia, joilla, samoinkuin alppijoukoilla,\noli Karpaattien vuoristosodassa saatuja kokemuksia ja vuoristosotaan\ntarvittavat varustukset. Tällaisia olivat 117:s ja 200:s\njalkaväkidivisioona. Nämä olivat paraikaa Bukovinassa ja piti niiden\nsieltä vapautua, kun itävalta-unkarilaiset joukot olivat siellä\nsuoristaneet rintamaansa.\n\nMuille rintaman osille ylin armeijanjohto siirsi mielellään sellaisia\ndivisioonia, jotka olivat taistelleet ainoastaan länsirintamalla tai\nkärsineet erittäin suuria tappioita. Mutta länsirintama oli meille\nerittäin tärkeä ja sieltä voitiin siirtää muuanne ainoastaan pieniä\njoukkoja. Siitä syystä voitiin vain vähässä määrin täyttää useitten\nryhmäin toiveita päästä taistelemaan ja hyökkäämään kerran toisillekin\nrintamille. Nyt määrättiin Italian rintamalle lähetettäviksi 5:s, 12:s\nja 26:s (Württembergin) jalkaväkidivisioona sekä muutamia\njääkäripataljoonia, joista myöhemmin muodostettiin saksalainen\njääkäridivisioona. 6-7 divisioonaa saatiin kuntoon Italian rintamaa\nvarten; 2 niistä otettiin länsirintamalta ja niitten tilalle\nlähetettiin Riiasta jo mainitut 2 divisioonaa.\n\nSitä paitsi oli itärintaman luovutettava 2 divisioonaa, jotka\nmyöhemmin, jos tilanne sen sallisi, voitaisiin lähettää Italian\nrintamalle, muussa tapauksessa länsirintamalle.\n\nNäihin hyökkäystä varten varustettuihin divisiooniin liitettiin vielä\nsaksalaisia tykki-, pionieeri-, miinanheittäjä-, lento-, ilmalaiva- ja\ntiedustelukuntia, automobiili- ja kuormastokolonnia sekä kaikenlaisia\netappijärjestöjä -- sanalla sanoen: kaikkea, mitä armeija tarvitsee.\nYli-intendentit ja sotaministeriöt pitivät huolta siitä, että nämä\njoukot saivat vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Harjoitukset\nvuoristosotaa varten aloitettiin heti. Tykistön piti saada erityistä\nopetusta vuoristo-ammunnassa.\n\nKenraali v. Arzin kanssa sovittiin, että saksalaiset joukot, joihin\nliitettiin tarpeellinen määrä itävalta-unkarilaisia joukkoja,\nmuodostaisivat 14:nnen armeijan, jonka johtajaksi tulisi entinen 6:nnen\narmeijan ylipäällikkö kenraali Otto v. Below. Kenraali v. Krafft tuli\nhänen esikunnanpäällikökseen ja majuri v. Willisen siirtyi 14:nnen\narmeijan ylikomentoon vanhimmaksi pääesikuntaupseeriksi. Kenraali v.\nBelowin tilalle 6:nnen armeijan päälliköksi tuli selväkatseinen ja\npäättäväinen kenraali v. Quast. Kenraali v. Krafftin paikalle herttua\nAlbrechtin armeijaryhmään siirtyi eversti Heye, joka oli kauan ja\nansiokkaasti työskennellyt kenraali v. Woyrschin esikunnanpäällikkönä.\n\nItaliaa vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelujen vuoksi oli usein\nneuvoteltava Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa, joka oli\nBadenissa. Kenraali v. Waldstätten kävi sen vuoksi usein Kreuznachissa.\nOli jo ilman muuta selvää, että saksalaiset joukot tekisivät\npäähyökkäyksen, jonka tuloksesta koko menestys riippui. Saksalaiset\njoukot koottiinkin sen vuoksi tärkeimmälle paikalle, Tolmeinin molemmin\npuolin. Jääkärit sijoitettiin Flitschin laaksoon.\n\nKeisari Kaarle tahtoi yksissä neuvoin Itävalta-Unkarin armeijan\nylikomennon kanssa johtaa sotaliikkeitä. Minä olin kuitenkin\npitänyt huolta siitä, että Saksan ylimmälle armeijanjohdolle\nturvattiin tarpeellinen vaikutusvalta valmistelujen, saksalaisen\narmeijanylipäällystön ja puhelinyhteyksien avulla.\n\nIkävä kyllä kävi ilmi, etteivät sotaliikkeet voisi alkaa ainakaan ennen\nlokakuun jälkipuoliskoa.\n\nSyyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla,\nhyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva\nsiltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä\notettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen\nyritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka\nlähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli\nvalmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen\nylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun\nlopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko\nLibaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi\nyrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.\n\nItalian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien\nvalloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja\nkeskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen\ntaholta.\n\nLänsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon\njälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin\ntaistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme\nvastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi.\nPäähyökkäys tehtiin Passchendalen--Geluveldin suuntaan. Englantilaiset\nkoettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä\nolevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö\noli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja\nsuojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.\n\nVihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli\nhuomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen\nvoimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa,\nmutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima\nperustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt\nhajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen\nkaikkea sen hyökätessä.\n\nEnglantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s\npäivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän\ntappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää,\nmutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin.\nTaistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla\nvalmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.\n\nLokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä\nsodassa. Maailma -- se alkoi aivan minun vierestäni -- näki ainoastaan\nTarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen,\nTagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut\nnähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan.\nMinun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli\nlänsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto\njärjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.\n\nVihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut\nsamaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa\nVerdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme\nvoidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen\nraivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen\njälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali\nv. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista,\njoita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni\nsamoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet\ntaisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli\npuolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa\nkeksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä\nainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt\ntekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä\nennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän\nolisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja\nluovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan\nolisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka\ntoiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi\ntuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen\nhyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun\nverran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä\nlevenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen\netumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se\nmerkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan\ntullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin\nturvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi\ntoinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta\npaikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin.\nSuostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani\njäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen \"puolustustaisteluun\"\nsisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin\ntässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten\nkokemuksille.\n\nKaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain\nsiten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota\ntulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta\nsuunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö\ntapahtui.\n\nTankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen\nsuurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin\nkeskustelussani sanaa \"tankkikauhu\". Saapuvilla olevat rintamaupseerit\neivät sanoneet sellaista ilmenneen.\n\nLuonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu\nmahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v.\nLossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin\ntyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat\npäälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian\nsuunnitelluista sotaliikkeistä.\n\nLokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja\n3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös\njalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin,\nmutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun\nsaapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys\nei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä\nenää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o.\njärjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan\nvälillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa.\nVihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan\nyli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi\nhyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle\nvastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän\nmiehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle\nomaa taistelulinjaa. Käsitettä \"esikenttä\" on myöhemmin monin tavoin\nselitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli\nyksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia\nkehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin\nse omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.\n\nLisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme\nmäärättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.\n\nLokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama\nkesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain\nmurtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme\nerittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat\nitärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat\npysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys\noli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa\nennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä\n24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.\n\n\nIII.\n\nLokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s\nnäytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut\nennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka\nmutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää\nhenkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei\nollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun\nkeskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä\ntiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät\nammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija\nkraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko\nryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi\nmiestä vastaan -- ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.\n\nFlanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja\nkoettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi\najoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.\n\nVihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella\nsaimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten\npaljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia.\nKaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä\nsankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.\n\nJa kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää\nkyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.\n\nMyös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat\nmitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut\nhärkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän\nsukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin\nmetsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja\nZandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti\nsiltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus\nvähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki\ntehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty.\nTykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen\ntaisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin\nlinjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka\noli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin\nvoimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto.\nLloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme\ntienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän\nvihollisenkin joskus väsyä.\n\nSamaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään.\nHyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin\neteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme\ntiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui\nkaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli\npuolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista\nhuolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin\nsuurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän\narmeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka\ntyhjennettäväksi.\n\nVihollisen 22 p:nä tekemä hyökkäys onnistui. Eräs divisioona ei\nkestänyt valtavaa kaasuammusmäärää, vaan peräytyi ryntäävän vihollisen\ntieltä. Vihollinen tunkeutui Chavignoniin asti ja teki tosin kapean,\nmutta syvän aukon rintamakaareemme. Meidän täytyi sen vuoksi tyhjentää\nrintamanmutka ja vetäytyä Oisen ja Aisnen välisen kanavan taakse.\nTappiomme olivat taas olleet surkuteltavan suuret; muutamia divisioonia\noli murskattu.\n\nTämä puolustuslinjamme siirto pakotti meidät tyhjentämään Chemin des\nDamesin kukkula-alueen. Se määrättiin tehtäväksi ja, kun varastomme oli\nsiirretty taaksepäin, toimitettiin perääntyminen marraskuun 1:sen ja\n2:sen välisenä yönä suunnitelman mukaisesti. Itse asiassa oli\nsamantekevää, oliko rintamamme Ailetten etelä- vai pohjoispuolella;\nmutta kun koko kesän olimme puolustaneet Chemin des Damesia, oli\nminulle perääntymiskäskyn antaminen hyvin vaikea. Paikalleen jääminen\nolisi kuitenkin aiheuttanut meille suurta häviötä.\n\nTunkeutuessaan lokakuun 23:ntena Kanaalia kohti oli vihollisilla\njälleen menestystä. Myöhemmin torjuimme me kaikki vihollisen\nhyökkäykset, jotka olivat nyt levinneet myöskin pohjoiseen ja\nitäänpäin.\n\nRanskalaiset olivat täällä, samoin kuin elokuussa Verdunin luona,\ntykistönsä hirmutulen avustamina taistelleet hyvin voimakkaasti.\n\nSamaan aikaan kuin länsirintamalla sekä meidän että vihollisen armeijat\nolivat taistelleet erittäin verisesti, oli itärintamalla saarien\nvaltaus jo onnellisesti toimitettu. Sotaretki Italiaa vastaan oli myös\nalkanut. Joukkomme kulkivat siellä voitosta voittoon.\n\nLännessä syntyi Flanderin ja Laffaux'n mutkan taistelun sekä niitten\njälkitaistelujen johdosta jännittynyt tilanne. Me odotimme Flanderin\ntaistelun jatkuvan ja olimme varustautuneet ottamaan vastaan\nhyökkäyksiä ranskalaisten rintamalla, kun meitä kohtasi aivan\nodottamatta uusi isku Cambrain luona. Siegfried-asemat oli heikosti\nmiehitetty. Pohjoisempana tapahtuneet taistelut, etenkin joukkojen\nkerääminen Flanderiin, olivat aiheuttaneet sen, että kruununprinssi\nRupprechtin armeijaryhmä oli ylimmän armeijanjohdon luvalla\nsijoittanut Siegfried-asemissa olevat divisioonat -- ne olivat sekä\ntaisteluissa uupuneita että maanpuolustusjoukkoja -- yhä laajemmalle\nalalle. Asemamme kävi tämän vuoksi hyvin vaaralliseksi, mutta me\nkoetimme korjata heikkoudet. Jo ennen oli ryhdytty vaihtamaan\nlänsirintaman väsyneitä joukkoja itärintaman taistelukykyisiin\ndivisiooniin. Marraskuun keskipaikoilla itärintamalta lähtenyt 107:s\njalkaväkidivisioona oli määrätty Cambrain seuduille. Osa sitä oli juuri\nsaapunut määräpaikkaansa, kun vihollinen hyökkäsi.\n\nEnglantilaiset olivat pimeän aikana ja Havrincourtin suurten metsien\nsuojassa jo useampina öinä koonneet suuria tankkiosastoja ja useita\nratsuväkidivisioonia Bapaumesta ja Peronnesta Cambraihen vievien teiden\nvälille ja ryhtyivät 20:nnen aamulla, lyhyen mutta voimakkaan\ntykkitulivalmistelun jälkeen hyökkäämään. Tankit vyöryivät hautojen ja\nmuitten esteitten yli ja avasivat siten tien jälessä tuleville\nratsu- ja jalkaväkidivisioonille. Keskustellessani klo vähän yli 8\naamulla 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön kanssa, ilmoitti tämä\nvihollisen jo silloin murtautuneen monin paikoin rintamaamme. Minä\nannoin silloin määräyksen, että muutamien Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmän takana lepäämässä olevien divisioonain oli rautateitse\nlähdettävä Cambraihen, ja pyysin, että kruununprinssi Rupprechtin\narmeijaryhmä puolestaan siirtäisi joukkoja Cambrain pohjoispuolelle.\nKenraali v. Kuhl oli lähtenyt automobiililla 4:nnen armeijan luo jo\nennenkuin tieto 2:sen armeijan taistelusta saapui. Sen vuoksi viivästyi\ntämän armeijan liikkeeseenpano.\n\nJoukko-osastolle annettu lähtökäsky ei vielä merkitse osaston\nsaapumista määräpaikkaan. On marssittava rautatieasemalle, on tilattava\nvaunut. Muutamilla radoilla voidaan junia lähettää ainoastaan\nmääräajoin. Jonkun ajan kestää matkakin rautatiellä. Kului useimmiten\npari kolme päivää tai enemmän, ennenkuin divisioona, joka tarvitsi\nsuunnilleen 30 junaa, voi saapua perille. Harvoissa tapauksissa voitiin\nmatka suorittaa pikemmin.\n\nEnsimmäinen lisäjoukkoja tuova juna ei siis voinut saapua Cambraihen\nennenkuin 21:sen päivän aamulla. Vasta marraskuun 23:ntena saattoi\nmeillä olla riittävästi joukkoja vihollisen hyökkäyksen torjumiseen.\nNyt kaipasimme kipeästi joukkojen kuljetukseen käytettäviä\nautomobiileja.\n\nVasta keskipäivällä sain tietää rintamanmurrou suuruuden. Suuri suru\nvaltasi mieleni. Olihan jo ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin, joihin\nvoitiin ryhtyä. En voinut muuta; kohtalo sai kulkea kulkuaan.\n\nEnglantilaisten armeijain johtaja ei käyttänyt hyväkseen menestystään.\nJos hän olisi niin tehnyt, emme olisi paikoittain voineet supistaa\nrintamanmurtoa paikalliseksi. Miten olisikaan päinvastaisessa\ntapauksessa arvosteltu Italian-retkeämme? Sellaista oli sota,\njota me kävimme koko maailmaa vastaan! Nyt kävi asema meille\nparemmaksi. 22:sen illalla ja 23:ntena oli vihollisen hyökkäys linjalla\nMoeuvres--Bourlon--Fontaine--Noyelles--Masnietes pysäytetty. Nekin\njoukkomme, jotka ensimmäisenä hyökkäyspäivänä olivat väistyneet\ntankkien tieltä, taistelivat nyt hyvin. Samoin kunnostautui\nitärintamalta tuotu 107:s jalkaväkidivisioona. Tämän ansio on, että\nvihollisen tekemä rintamanmurto voitiin niin pian paikallisesti\nrajoittaa. Heräsi ajatus iskeä, jos suinkin mahdollista,\nenglantilaisten hyökkäysjoukkojen sivustaa vastaan. Sellaisen päätöksen\ntekeminen on helppo, mutta sen toteuttaminen käytännössä oli\nlänsirintamalla tavattoman vaikea. Joukkojen kerääminen, niiden\nvarustaminen hyökkäykseen ja suunnattomien ammusmäärien paikalletuonti\nkysyy aikaa. Puolustus kuluttaa sitä paitsi voimia.\n\nEnglantilaiset ja ranskalaiset eivät muilla tahoilla yrittäneet tehdä\nsuuria hyökkäyksiä. Paikalla, missä vihollinen oli murtautunut\nrintamaamme, raukeni sen hyökkäys raskaitten kamppailujen jälkeen.\nMieshukkamme ei kuitenkaan ollut erittäin suuri. 29:nnen päivän illalla\noli 2:sen armeijan ylipäälliköllä kenraali v. Marwitzilla koossa\nvastahyökkäykseen riittävät voimat. Päävoimain tuli keskittyä\ntaistelukentän eteläosaan ja hyökätä Banteux'n--Gouzeaucourtin\nsuuntaan, samalla kuin pohjoisesta Bourlonin länsipuolelta tehtäisiin\nsivustahyökkäys etelään päin. Tällä kertaa yllätettiin englantilaiset.\nMarraskuun 30:ntenä tekemämme, hyvin tähdätyn tykkitulen avustama\nvastahyökkäys onnistui. Menestys ei tosin ollut niin suuri kuin olisi\ntoivonut, mutta joka tapauksessa oli länsirintamallakin hyökkäyksessä\nsaavutettu voitto! 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön\neverstiluutnantti v. Stapffin huolellinen harkinta ja armeijanpäällikön\ntarmo olivat tuottaneet hyvän tuloksen. Menestys on sitäkin\nhuomattavampi, kun hyökkäävät joukot olivat suurimmaksi osaksi\ntaisteluissa puolittain uupuneita ja hyökkäykseen tottumattomia. Eräs\nilmiö herätti kuitenkin huolestumista: menestystämme haittasi se, että\neräs hyvä divisioonamme, jonka olisi pitänyt jatkaa taistelua, pysähtyi\nerään vihollisen ruokatarvevaraston luo.\n\nEnglantilaiset toivat paikalle varajoukkoja ja ryhtyivät nyt puolestaan\nvastahyökkäykseen. Taistelua kesti joulukuun 5:nteen saakka. Kamppailun\nkestäessä valtasimme me takaisin menettämämme alueen, muutamilla\npaikoin vielä enemmänkin. Olimme saaneet täydellisen voiton\nhuomattavasta osasta Englannin armeijaa. Näin saivat vuoden 1917\nyleensä raskaat taistelut hyvän lopun. Kamppailumme oli antanut meille\nhyviä opetuksia hyökkäyssotaa varten lännessä, jos sellaiseen vuonna\n1918 olisi tilaisuutta.\n\nEnglantilaiset ja ranskalaiset eivät enää hyökänneet Ranskassa. Heidän\ntoinen strateeginen sotaliikkeensä vuonna 1917 oli epäonnistunut.\nHeidän täytyi nyt vielä lähettää apujoukkoja liittolaiselleen Italiaan.\nLänsirintamalla alkoi viimeinkin lepoaika, jota me perin uupuneina\ntodella kaipasimme.\n\n\nIV.\n\nHyökkäyksemme Italiaa vastaan Tolmeinin luona alkoi lokakuun 24:ntenä.\n\nItävalta-unkarilaisen kenraalin v. Kraussin johdon alaisena oleva\nFlitschin joukko-osaston ja lännen saksalaisen armeijan oli vallattava\nvuoriryhmä, joka ulottuu Isonzon oikealla rannalla Flitschista Canaleen\nja jonka korkein huippu on Karfreitin lounaispuolella 1643 metrin\nkorkeuteen kohoava Matajur. Samaan aikaan kuin kaikki muut divisioonat\nottaisivat haltuunsa vuoriselänteen, piti 12:nnen divisioonan kenraali\nLequis'n johdolla tunkeutua Tolmeinista Karfreitiin ja Matajurin ympäri\nCividalen suuntaan laaksotietä pitkin.\n\nBoroevicin armeijaryhmän tuli Karstista yhtyä hyökkääjiin kulkemalla\nidästä länttä kohti.\n\n14:nnen armeijan rintamaansijoitus oli ollut hyvin vaivaloinen. Oli\nkäytettävänä ainoastaan kaksi paikoittain hyvinkin kapeaa\nvuoristotietä, joilla voi marssia ainoastaan yhteen suuntaan.\nTarvittiin saksalaisen pääesikunnan upseerin huolellista harkintaa ja\nterävää älyä, jos mieli saada tämä liikehtiminen sujumaan häiriöittä ja\npäättymään oikeaan aikaan. Ennen kaikkea piti toimittaa ensin perille\ntykistö- ja miinanheittäjäjoukot ja ammusvarastot ainoastaan muutamien\nheikkojen itävalta-unkarilaisten pataljoonain vartioimina.\nJalkaväkidivisioonat etenivät vasta myöhemmin.\n\nRintamaan asettuminen vaati useita päiviä ja italialaiset saivat\nyrityksemme tietoonsa. Vihollisen länsirintamalla lokakuun\nloppupuolella tekemät raivoisat hyökkäykset johtuivat ilmeisesti\njossain määrin hankkeistamme Italiassa. Viholliset tahtoivat käyttää\nhyväkseen länsirintamamme heikkenemistä. Taktillisesti ei Cadorna näytä\nhuomanneen olevan aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Ehkä hän piti\nhyökkäyksen toteuttamista mahdottomana.\n\nMuutamia tunteja kestäneen raivoisan tykistö- ja miinanheittotulen\njälkeen, jossa käytettiin kaasu- ja brisanttiammuksia, alkoi 24:nnen\naamupäivällä nousu vuorille samaan aikaan kuin 12:s jalkaväkidivisioona\nvastustamattomasti eteni laaksossa Karfreitia kohti ja sen yli. Jo 25\np:nä oli ratkaiseva korkeuslinja hallussamme ja Matajur vallattiin\nusealta suunnalta tehdyillä rynnäköillä.\n\n27 p:nä oli jo saatu jalansijaa vuoristossa ylemmän Tagliamenton\nkohdalla ja vallattu Cividale. Italian pohjoinen rintama Kärntin\nrajalla ja koko Isonzon rintama horjui. Ikävää vain oli, ettei\nBoroevicin armeijaryhmä tarpeeksi äkkiä käynyt perääntyvän vihollisen\nkimppuun, joten italialaisia pääsi suurempi määrä pakoon kuin oli\ntarpeellista.\n\nKenraali v. Below sai määräyksen jättää oikean sivustansa vuoristoon ja\nhyökätä vasemmalla sivustallaan Udinen yli Codroipoon päin ja sen\neteläpuolelle, jotta hän voisi antaa Tagliamenton tällä puolen\nviholliselle ratkaisevan iskun. Marraskuun 30:ntenä antautui\nTagliamenton itäpuolella 60,000 italialaista vangiksi ja joulukuun\n1:senä oli rintamamme edennyt kaikkialla tämän virran varrelle\nTolmezzosta alaspäin.\n\nMarraskuun 30:s oli meille onnellinen päivä. Italiassa voimme merkitä\nhyväksemme suuren menestyksen ja länsirintamalla Cambrain voiton.\n\nJo marraskuussa olin pyytänyt, että kenraali v. Arz vahvistaisi v.\nConradin Tirolissa olevaa armeijaryhmää Boroevicin armeijaryhmästä\nsiirretyillä joukoilla ja ryhtyisi Tirolissa voimakkaasti hyökkäämään\njoko Brentasta alaspäin tai Asiagon--Arsieron suunnalla. Nyt, kun\nsotaliikkeemme oli onnistunut, oli kenraali v. Boroevicin käytettävänä\nliian suuret, kenraali v. Conradilla liian heikot voimat. Kenraali v.\nArz suostui pyyntööni, mutta rautatieolot olivat niin kurjat, ettei\nsuurempaa joukkojen siirtoa voitu toimittaa.\n\nJoulukuun 6:ntena menimme Tagliamenton yli ja 11:ntenä olimme Piaven\nvarrella Il Montebellon alapuolella. Osa joukoistamme suuntasi\nvuoristossa kulkunsa Feltreä kohden. Sen tieltä väistyi italialainen\narmeija kiireesti vuoristosta pois Piaven yläjuoksun vartta Bellunon\nohi.\n\n14:nnen armeijamme oikea sivusta eteni nyt Feltren kautta Brentan ja\nPiaven välillä olevaa vuoriryhmää kohti hankkiakseen itselleen tien\ntasangolle. Piave-joki, joka paraikaa tulvi, pakotti meidät\npysähtymään. Sen toisella puolen olivat italialaiset jo paremmassa\njärjestyksessä. Ensimmäiset englantilaiset ja ranskalaiset apujoukot\nmyös saapuivat.\n\nSamoinkuin Bukovinassa ja Itä-Galitsiassa, täytyi täälläkin ensin\nlaittaa kuntoon sotajoukkojemme selkäpuolella olevat rautatiet,\nennenkuin voitiin ajatella sotaliikkeiden jatkamista tasangolla.\nSääsuhteet vuoristossa kävivät epäsuotuisiksi, taistelut rasittivat\nsuuresti armeijaamme. Se tosin valtasi vielä alueita, mutta ei kyennyt\nvalloittamaan strateegisesti mitä tärkeintä Monte Grappan kukkulaa.\nIsonzon rintamalla toimeenpanemamme hyökkäys oli kehittynyt niin hyvin\nkuin se silloisilla voimillamme saattoi kehittyä. Lisävoimia saatuamme\nolisimme kyllä voineet jatkaa sotaliikettämme. Mutta kenraali v.\nConradin joukoilla ei ollut riittävää tykistöä eikä tarpeeksi voimia\njalkaväenhyökkäykseen. Hänen joukkonsa alkoivat edetä joulukuun\n4:ntenä, siis aivan liian myöhään auttaakseen suurta hyökkäystämme, ja\ntämä eteneminen keskeytyi pian. Ylin armeijanjohto olisi siirtänyt\nmielellään yhden saksalaisen divisioonan länsirintamalta Trentinoon,\nmutta sitä ei marraskuussa voitu lähettää. Kun me sen sitten myöhemmin\nlähetimme, ei se enää tullut oikeaan aikaan. Täälläkin olivat rautatiet\nhuonossa kunnossa.\n\nKun olin neuvotellut joulukuun alussa kenraali v. Krafftin kanssa\nkypsyi mielessäni vakaumus, että meidän on turhaa ryhtyä hyökkäämään\nPiaven toiselle puolelle. Me esitimme sen vuoksi kenraali v. Arzille\nettä hän antaisi määräyksen sotaliikkeen keskeyttämisestä ja\nsaksalaisten joukkojen saattamisesta lähtökuntoon, jotta ne voitaisiin\nsiirtää länsirintamalle.\n\nHyökkäys Italiaa vastaan oli onnistunut siihen määrin kuin oli voitu\ntoivoa. Italian armeija oli perinpohjin lyöty ja tarvitsi liittolaisten\napua. Itävalta-Unkarin armeijalle ja länsirintamalle oli tuotettu\nhuojennusta. Itävalta-Unkarin armeijan mieliala oli kohonnut. Kun myös\nVenäjä nyt teki aselevon, saattoi kaksoismonarkia innostua sodan\njatkamiseen. Ylin armeijanjohto ei nyt enää kuullut puhuttavan siitä,\nettä Itävalta-Unkarin armeija luopuisi tehtävästään nyt, s.o. ennen\ntalven tuloa, kuten aikaisemmin oli ilmoitettu. Tälläkin sotaretkellä\noli käynyt selvästi ilmi tämän armeijan heikko taistelukyky. Se\ntarvitsi välttämättömästi rauhaa vahvistuakseen ja kehittyäkseen,\nvaikka se olikin virkistynyt menestyksellisestä hyökkäyksestä.\n\nSaksalainen johto ja saksalaiset joukot olivat taaskin niittäneet\nmainetta ja osoittaneet etevämmyytensä liikuntasodassa. Joissakin\njoukoissa ilmennyt hyökkäysvoiman heikkeneminen johtui nuorille\njoukoille ominaisista seikoista.\n\n\nV.\n\nMakedonian rintamalla alkoi syyskuun kiivaiden taistelujen jälkeen\nlevon aika, joka tuli kestämään kauan. Kenraali v. Scholtz koetti\nväsymättömällä innolla kehittää bulgaarialaisia joukkoja ja tehdä ne\ntaistelukykyisiksi. Kaikki Makedoniassa toimivat saksalaiset\nkomentoviranomaiset työskentelivät saman päämäärän hyväksi.\nBulgaarialainen sodanjohto kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota näihin\ntärkeisiin kysymyksiin.\n\nEntente ei ollut luopunut pyrkimyksistään saada palvelukseensa Kreikan\narmeija. Kuningas Konstantinin oli ollut pakko luopua kruunusta ja\nkuninkaaksi oli tullut hänen poikansa Aleksanteri. Venizelos hallitsi.\nKreikan armeija oli pantu liikekannalle. Taistelukykyisten joukkojen\nmuodostaminen kävi kuitenkin hitaasti.\n\nPalestiinassa ja Mesopotamiassa huononi turkkilaisten asema. Hyökkäys\nBagdadia vastaan oli suunniteltu tehtäväksi syksyllä 1917 tai keväällä\n1918. Valmistaviin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Mutta vaikka\nkulkuneuvot olivat tunnelin valmistumisen johdosta parantuneet, eivät\nvalmistukset edistyneet. Liikenne pysyi huonona ja epäsäännöllisenä.\nPaikalliset komentoviranomaiset toivoivat kuitenkin saavansa ylimmältä\narmeijanjohdolta niin tehokasta apua, että vaikeudet voitetaan. He\nuskoivat liian hyvää turkkilaisista viranomaisista.\n\nBagdadia vastaan suunnitellun hyökkäyksen menestymisen pääehto oli\nPalestiinan rintaman säilyminen eheänä. Minä huomautin siitä\ntuontuostakin Enverille ja pyysin, että hän lujittaisi mainittua\nrintamaa ja etenkin tekisi parhaansa saadakseen Syyrian rautatiet\nparempaan kuntoon. Ylin armeijanjohto koetti auttaa häntä näissä\ntoimissa niin paljon kuin se voi. Se ei tosin paljoa voinut. Sekin,\nmikä voitiin antaa, joutui turkkilaisten taitamattomiin käsiin.\n\nMuita enemmän Palestiinassa olevan Turkin armeijan olojen\nparantamiseksi työskenteli eversti v. Kress. Tulin huomaamaan, että hän\ntajusi Palestiinan armeijanjohdon huolet ja kärsimykset paremmin kuin\nKonstantinopolissa toimivat herrat. Näillä oli Palestiinan armeijasta\nliian hyvät käsitykset ja he antoivat siksi liian edullisen kuvan\nasiaintilasta suureen päämajaan.\n\nVähitellen alettiin kuitenkin Konstantinopolissa käsittää, että\nPalestiina on paremmin turvattava. Mutta parannuksia asemaan toivottiin\nsaavutettavan hyökkäyksellä. Bagdadin-sotasuunnitelma pantiin muitta\nmutkitta paperikoriin. Sen sijaan päätettiin hyökätä Palestiinan\nrintamalla. Sinne saapui nyt myös v. Falkenhaynin saksalainen\narmeijaryhmänkomento.\n\nLiikennesuhteita ja turkkilaisten joukkojen taistelukykyä silmällä\npitäen oli eversti v. Kress lausunut epäilyksensä hyökkäyksen\nonnistumisesta. Hän oli oikeassa. Sen sijaan, että turkkilaiset\nolisivat käyneet hyökkäämään, hyökkäsivät englantilaiset. Heidän\nmaaliskuussa Gazaa vastaan tekemänsä epäonnistuneen ryntäyksen jälkeen\noli eversti koettanut partioretkien ja lentäjien avulla häiritä\nenglantilaisen armeijan selkäpuolella tapahtuvaa liikennettä Sinain\nniemimaalla. Hänen onnistuikin kerran saada vesijohto rikotuksi, mutta\nvakavaa vauriota ei hän kyennyt sille eikä rautatielle tuottamaan.\nElokuun lopulla tunkeutuivat voimakkaat englantilaiset ratsuväkijoukot\nBerzebaa kohti kiertääkseen sieltäpäin Gazan rintaman vasemman siiven\nja saadakseen valtaansa Jerusalemin vesijohtolaitokset. Yritys\nepäonnistui. Lokakuun 2:sena ja 18:ntena tehdyt samaan päämäärään\ntähtäävät yritykset eivät nekään tuottaneet englantilaisille toivottuja\ntuloksia. Vasta marraskuun 2:sena onnistui englantilaisten vallata\nBerzeba. Samaan aikaan ryntäsivät he laivaston tukemana Gazaa vastaan.\nTurkin armeijan oli pakko vetäytyä taaksepäin ja se siirrettiin\nJaffan--Hebronin- ja Kuolleen meren väliselle linjalle turvaamaan\nJerusalemia. Englantilainen armeija seurasi hitaasti turkkilaisen\narmeijan perässä. 17:ntenä se valloitti Jaffan ja eteni myös\nJerusalemia kohti vahvoilla joukoilla. Turkkilaiset eivät sillä\nsuunnalla taistelleet ratkaisuun asti, vaan vetäytyivät uusiin asemiin\nNabuluksen eteläpuolelle, meren ja Jordanin väliselle linjalle.\nJoulukuun 9:ntenä marssivat englantilaiset Jerusalemiin. Turkkilaisten\ntappiot olivat suuret. Heidän vastustuskykynsä oli tämän jälkeen\narvioitava hyvin vähäiseksi. Saksalainen apujoukko alkoi vähitellen\nsaapua Palestiinan rintamalle. Liittolaisillemme se antoi hieman lisää\nitseluottamusta.\n\nTurkkilaisten kärsimä tappio vaikutti suuresti arabialaisiin. Tämän\njälkeen he yhä enemmän ja enemmän kallistuivat englantilaisten puoleen.\n\nMesopotamiassa olivat englantilaiset Bagdadin valloitettuaan edenneet\nEufrat- ja Tigris-virtoja ylöspäin. Lokakuussa he olivat jo\nsaavuttaneet linjan Ramadieh--Samara. Marraskuussa laajeni heidän\nvaltausalueensa vielä Mosulin suuntaan.\n\nMolemmilla rintamilla, sekä Palestiinassa että Mesopotamiassa, oli\nturkkilaisten taistelukyky huomattavasti heikontunut. Ilmeistä oli,\nettä asema siellä voitaisiin säilyttää ainoastaan tuomalla sinne uusia\napujoukkoja.\n\nVenäläis-turkkilaisella rintamalla oli yhä edelleenkin ollut hiljaista.\nPyynnöstäni aikoi Enver siirtää tältä rintamalta Mesopotamiaan\njoukkoja. Tiedossani ei ole, toteutuiko tämä suunnitelma.\n\n\nVI.\n\nRomaanian rintamalla jatkuivat taistelut tuloksitta vielä syyskuuhun\nasti, mutta sitten ne taukosivat.\n\nItärintamalla vallitsi rauha. Riian itäpuolella me siirsimme lokakuun\nkeskipalkoilla etujoukkomme taaksepäin entisiin lujiin asemiin. Koko\nrintamalla alkoi pian vilkas liike juoksuhautojen välillä. Me koetimme\nenentää Venäjän armeijan rauhankaipuuta.\n\nLokakuun 11:ntenä lähti laivastomme Libausta ottaakseen osaa\nRiianlahden edustalla olevien saarien valtaukseen. Täten antamamme isku\noli tähdätty Pietaria vastaan, jossa sen tuli vaikuttaa hälyyttävästi,\nhyvin useilta ihmisiltä kun puuttuu ajan ja paikan suhteen\narvostelukykyä. Olin hyvilläni siitä, että laivastomme sai nyt olla\ntoiminnassa. Laivaston pitkällinen paikoillaan-olo oli aiheuttanut\nilmiöitä, joista kävi selville, että riippumaton sosialidemokraattinen\npuolue oli yksityisten merisotajoukkojen keskuudessa tehnyt sangen\narveluttavaa myyräntyötä. Nämä ilmiöt valaisivat myös Saksan kansan\nmielialaa ja armeijamme sotakuntoisuutta. Meidän meriväkemme tulkitsi\nsitä, mitä pieni murto-osa kansaa ajatteli. Ulkonaiset olosuhteet,\njoiden vaikutuksen alaisena meriväki oli, sekä kiinteät suhteet\nkotiseutuun olivat edistäneet vallankumouksellisten aatteitten\nleviämistä merisotilaittemme keskuuteen. Meriväen kuriin oli\nvaikuttanut hyvin epäedullisesti se seikka, että suuri joukko\nkyvykkäimpiä, keski-ikäisiä upseereja ja insinöörejä oli laivastosta\notettu sukellussotamme palvelukseen. Nyt alkava sotatoiminta tulisi\nvaikuttamaan edullisesti meriväkeen.\n\nMeriväen tehtäväksi tuli kuljetuslaivain liikekuntoon asettaminen,\nkuljetuslaivaston ja maihinnousun turvaaminen, myöhemmin sotaliikkeiden\navustaminen mereltä päin sekä maihinnousujoukon ja Libaun välisen\nyhteyden ylläpitäminen.\n\nMaihinnousujoukon muodostivat 42:nen jalkaväkidivisioona ja\npyöräilijäbrigaadi, ja sen johtajana oli kenraali v. Käthen, hänen\nesikunnanpäällikkönään taas eversti v. Tschischwitz. Johto oli siis\nerittäin hyvissä käsissä.\n\nMaihinnousupaikaksi oli valittu Saarenmaan luoteisrannalla oleva Taggan\nlahti.\n\nSamaan aikaan kuin laivasto, saatettuaan Saarenmaan eteläkärjessä\nSworben niemekkeellä olevat patterit vaikenemaan, tunkeutui\nRiianlahteen ja eteni Muhun salmea kohti, kiersivät torpeedoveneet\nsaaren pohjoispuolitse. Niiden piti tykkitulella vallata tie, joka\nyhdistää Muhun ja Saarenmaan, sekä siten katkaista Saarenmaalla olevien\njoukkojen paluutie. Sen jälkeen oli niiden tunkeuduttava Muhun salmeen\npohjoisesta. Laivasto tahtoi saada ne vihollisen merivoimat, jotka\nolivat siellä pysyvästi, joko pakotetuksi taisteluun tai katkaistuksi\nniiltä yhteyden muun laivaston kanssa. Saarenmaalle nousseiden\njoukkojen tuli vallata nopeasti mainittu siltatie, ottaa koko saari\nhaltuunsa ja sitten käydä Sworben niemekettä puolustavien joukkojen\nkimppuun takaapäin.\n\nSuunnitelma onnistui. Vain pieni osa saaren puolustusväestä pääsi\npakenemaan siltatietä. 16 p:nä oli Saarenmaa hallussamme. 18 p:nä\nantautui Muhu. Meriväkemme sai tilaisuuden koettaa voimiaan\ntaistelemalla vihollisen merisotavoimia vastaan. Taistelu itärintamalla\noli täten toistaiseksi päättynyt. Tiedossani ei ole, missä määrin vasta\nmainitsemani sotaliikkeet ovat jouduttaneet Venäjällä tapahtunutta\nratkaisua. Tosiasia on, että Venäjän armeijan hajoaminen tapahtui\nsyksyllä hyvin nopeasti bolshevismi-ilmiöiden yhteydessä. Upseeri\nmenetti etuoikeutensa; häneltä riistettiin kaikki arvovalta. Hänellä ei\nollut enempää sananvaltaa kuin rivissä seisovalla sotilaalla, pian ei\nhänellä ollut sanottavaa senkään vertaa: häneltä riistettiin yleensä\nkaikki oikeudet. Monet henkilöt Venäjällä hyväksyivät tämän upseerien\nkohtelun. Sielläkin oli lyhytnäköisiä ihmisiä, jotka eivät huomanneet,\nettä armeijan kunto -- vieläpä koko yhteiskuntajärjestys -- perustuu\narvovaltaan. He eivät tajunneet, että he horjuttaessaan upseeriston\narvovaltaa samalla järkyttivät koko maailman yhteiskunnallista\nperustusta. Hetmanni Skoropadski sanoi minulle, että hänen\nhuomaamattaan koko hänen sodassa johtamansa armeijaosasto luisui hänen\nkäsistään. Se katosi olemattomiin. Tämä koruton kertomus teki minuun\ntärisyttävän vaikutuksen.\n\nVenäjän vallankumous ei tyytynyt ainoastaan riistämään upseereilta\nheidän oikeutensa. Se asetti upseerien komentovallan tilalle\nsotamiesneuvoston vallan. Porvarillisilta sotilailta se otti aseet ja\nmuodosti punakaartin. Puhtaasti poliittisella alalla se menetteli\nsamoin. Porvaristo ei merkinnyt mitään, proletaari ja proletaarinen\ntyömiesneuvosto oli kaikkivaltias. Köyhälistön työ ja sotamiesmaailma\nneuvostoineen oli nyt hallitseva ja luova uuden maailmanjärjestyksen.\nKaikki tähän asti luotu tuhottiin säälimättä, kulttuuri hävitettiin.\nOmistusoikeus poistettaisiin, ihmisten työnilo tukahutettaisiin. Vaimon\npiti tulla yhteiseksi omaisuudeksi. Ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät\nyhä enemmän esiin. Verisen diktatuurin hahmo ilmeni yhä selvempänä.\nValta siirtyi yhä selvemmin muutamille harvoille miehille, joiden\ndiktatuuri perustui heille uskollisiin joukkoihin, joitten intohimoille\nhe antoivat vapaan vallan, olivat joukot sitten vaikka kiinalaisia\npalkkasotureita. Tämän diktatuurin painon alla maa kulki kohti\nperikatoaan, mutta se ei vallanpitäjiä surettanut.\n\nIhmeellisesti olivat tapaukset kehittyneet. Ne, jotka eivät mielestään\nolleet kyllin voimakkaasti voineet saarnata väkivaltaa ja sotaa\nvastaan, eivät itse välittäneet vähintäkään enemmistön oikeuksista,\nharjoittivat suurempaa väkivaltaa kuin mikään hallitus ennen,\nyllyttivät taisteluun ja kävivät sotaa kaikkea vastaan, mikä oli\nolemassa, joskaan ei aluksi ulkonaisia vihollisia vastaan. Toisin\najatteleville ei lausuttu ainoatakaan sovinnon, ei ainoatakaan\nymmärtämyksen sanaa.\n\nPian huomasivat kaikki nekin, jotka ennen olivat tehneet kaikkensa\njärkyttääkseen arvovaltaa armeijan ja kansan keskuudessa, sen vaaran,\njohon he olivat syösseet maansa ja kansansa. Mutta Venäjällä ei\nsyntynyt kaikkien bolshevistisvastaisten puolueitten aseellista\ntoimintaa, ei voitu koota yhteen voimia, mikä välttämättä olisi ollut\ntehtävä, ei voitu luopua yksityispyrkimyksistä ja ajatella vain maan\npelastamista.\n\nTalonpojat ja porvaristo elivät aseettomina diktatuurin armoilla,\nanarkian hävittävä myrkky jäyti heidän elinvoimiansa. Kuka tietää,\nkoska he saavat takaisin elämänrohkeutensa? Millään suunnalla ei\ntähystävä silmä keksi valopilkkua. Itsensä pettämistä olisi antautua\ntoiveitten valtaan. Ehkäpä Venäjän talonpojat ja porvarit suhtautuivat\nbolshevismiin fatalistisella välinpitämättömyydellä, pitäen sitä\nvälttämättömänä vitsauksena, josta vapautuminen tapahtuu itsestään.\nSamalle kannallehan asettuivat useat piirit Saksassa keväällä 1919\nTällainen ajatustapa on epämiehekästä. Se on välinpitämättömyyttä, joka\non tullut Venäjälle kalliiksi. Bolshevistisesta kurjuudesta ei pelasta\ntoimeton ajatteleminen, vaan viisas ja tarmokas toiminta, vihollisen\nvoimien ja heikkouksien tunteminen ja oikea arvioiminen ja lisäksi\ntaloudellisen elämän alalla laajakantoiset parannukset, joihin sodan\njälkeen joka tapauksessa olisi ryhdytty.\n\nLokakuussa 1917 pääsi bolshevismi Venäjällä yhä lujemmin valtaan.\n\nMinä käsitin kyllä, että Venäjän armeijan ja kansan rappeutumisesta oli\nSaksalle ja Itävalta-Unkarille vaaralliset seuraukset. Sitä\nhuolestuneempana ajattelin meidän ja Itävalta-Unkarin hallituksen\nheikkoutta. Hallituksemme oli ottanut hartioilleen suuren vastuun\nalaisuuden lähettäessään Leninin Venäjälle. Sotilaallisesti tämä\ntoimenpide kyllä oli oikeutettu. Venäjän täytyi kukistua. Mutta\nhallituksemme asia oli katsoa, ettemme vaan mekin kukistuneet.\n\nMitään tyydytystä eivät Venäjän tapaukset tuoneet minuun. Meidän\nsotilaallinen asemamme tosin parani, mutta siitä huolimatta jäi monta\nuhkaavaa vaaraa jälelle.\n\nJo kesällä olin laatinut Venäjälle aselevon ehdot. Meidän\ntarkoituksenamme oli saada aikaan sovinto Venäjän kanssa. Sotilaallinen\nasemamme teki rauhan itärintamalla välttämättömäksi.\n\nAselepoehtojen perusajatus oli, että vihollisuudet lakkautettaisiin ja\nkumpikin valta pitäisi hallussaan ne alueet, jotka sillä paraikaa oli.\nEn vaatinut minkään alueen tyhjentämistä enkä aseiden luovutusta.\nAselepoehtoihin ei sisältynyt mitään sellaista, joka olisi\nvoinut vaikeuttaa aselevon aikaansaantia ja rauhan solmimista.\nAselepoehtosuunnitelma saatettiin sekä hallituksen että liittolaistemme\nylimpien armeijanjohtojen tietoon ja ne ilmoittivat sen hyväksyvänsä.\nPienet muutokset, joita ehdotettiin, koskivat ainoastaan sivuseikkoja.\nValtakunnan hallituksen kanssa sovittiin, että ylin armeijanjohto ja\nvaltakunnankanslerin edustaja yhdessä ottavat Saksan edustajina osaa\naselepoa koskeviin neuvotteluihin, jos ne tapahtuvat rintamalla.\nValtakunnankansleri suostui myös siihen, että varsinaiseen\nrauhanlähetystöön tulisi ottamaan valtakunnankanslerin edustajan\nalaisena osaa myöskin ylimmän armeijanjohdon edustaja.\n\nOlin ryhtynyt kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin siltä varalta,\nettä Venäjä tekisi meille aselepopyynnön. Marraskuussa oli\nbolshevistinen hävitystyö Venäjän armeijan keskuudessa edistynyt niin,\nettä me voimme todellakin ryhtyä suunnittelemaan joukkojen siirtämistä\nitärintamalta länsirintamalle. Meillä oli siihen aikaan idässä noin 80\ndivisioonaa, kolmas osa koko sotavoimastamme. Itävalta-Unkarin armeijan\nylikomentoa pyysin ottamaan hoitaakseen joukoillaan entistä pitemmän\nrintamanosan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento ja itärintaman\nylipäällikkö neuvottelivat yksityiskohtaisesti mahdollisimman suurten\nsaksalaisten joukkojen siirtämisestä Siebenbürgenin, Bukovinan ja\nItä-Galitsian rintamilta. Kenraali v. Arz lupasi lähettää\nitävalta-unkarilaisia joukkoja myös Italiasta itärintamalle.\nLuonnollista oli, että näitten suunnitelmain toteuttamisen täytyi\nsiirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta neuvotteluihin täytyi ajoissa\nryhtyä, jotta joukkojen siirtäminen voisi tapahtua seuraavana keväänä,\nmeille ratkaisevana aikana. Olivathan rautatieolot miehittämällämme\nalueella kurjat ja liikenne sekä täällä että kotimaassamme tavattoman\nsuuri. Olosuhteet Venäjällä olivat yhä vielä kuitenkin sellaiset, ettei\nmitään perinpohjaisia päätöksiä joukkojen siirroista voitu vielä tehdä.\n\nMarraskuun lopusta alkaen kulki yhtämittaa sotilasjunia idästä länteen.\nEi ollut enää kysymyksessä länsirintamalla kuluneiden joukkojen\nvaihtaminen itärintaman tuoreisiin joukkoihin, vaan suorastaan\nlänsirintamallamme toimivien armeijain miesluvun lisääminen.\n\nItärintamalla oleville sotilaillemme opetettiin länsirintaman\nsodankäyntitapoja. Samoin tehtiin myös Romaanian rintamalla.\n\nUseat länsirintamalla toimivat sodan johtajat ja ennen kaikkea minä\naloimme jo marraskuussa ajatella hyökkäykseen ryhtymistä Ranskan\nrintamalla vuonna 1918. Siksi odotin mitä suurimmalla jännityksellä\nsitä päivää, jolloin Venäjän hallitus pyytäisi aselepoa. Marraskuussa\noli rintamalla jo useissa kohdin tehty paikallisia aseleposopimuksia.\nYhä suuremmat joukko-osastot ryhtyivät kanssamme neuvotteluihin,\nehdottivatpa jo kokonaiset venäläiset armeijatkin vihollisuuksien\nlopettamista. Rauhanneuvottelut, joihin Väinänlinnassa pyrittiin,\nraukesivat tyhjiin. Sieltä täältä tuli tietoja aseleposopimuksista.\nVenäjän rintamalta saatu kuva oli sekava. Siellä vallitsi osittain\nsotatila, osittain rauha.\n\nMarraskuun 26:ntena kysyi Venäjän armeijain ylikomentaja\nkansankomisaari Krylenko kipinäsähköteitse Saksan ylimmältä\narmeijanjohdolta, olisiko se valmis tekemään aselevon. Vastauksemme\noli myönteinen. Jo joulukuun 2:sena matkustivat venäläiset\nvälirauhaneuvottelukunnan jäsenet Saksan rintaman yli. Neuvottelut\naloitettiin viipymättä Brest-Litovskissa, missä itärintaman\nylipäällikön päämaja yhä vielä oli. Samaan aikaan lähettivät\nliittolaisemmekin valtuuskuntansa. Jo joulukuun 7:ntenä tehtiin 10\npäivän välirauha. Kenraali Hoffmann johti taitavasti neuvotteluja ja\nosasi estää bolshevikkien edustajia poikkeamasta esillä olevasta\nasiasta. Venäläiset neuvottelijat lähtivät välirauhan sopimusluonnos\nmukanaan Pietariin saadakseen lähempiä ohjeita. 12 p:nä alkoivat\nneuvottelut uudelleen. 15 p:nä allekirjoitettiin välirauha, joka\nalkaisi aselevon päätyttyä joulukuun 17:ntenä kello 12 päivällä ja\nkestäisi tammikuun 14:nteen 1918 kello 12:een päivällä. Ellei sitä\nsanottaisi irti seitsemän päivää ennen määräajan loppuunkulumista,\njatkuisi välirauha edelleen.\n\nAlkuperäinen välirauhanehtosuunnitelmamme ei ollut periaatteiltaan\nmuuttunut. Venäjän rintama jäi ennalleen. Ei muodostettu edes\npuolueetonta aluetta rintamien välille. Demarkatsionilinjoiksi jäivät\nmolemmin puolin piikkilankaesteet. Olipa venäläisten toivomuksesta\navattu muutamia rintaman kohtia liikenneyhteyttä varten rintamalta\ntoiselle. Siinä ilmeni selvästi venäläisten pyrkimys päästä\nharjoittamaan propagandaa armeijassamme. Itärintaman ylipäällikkö uskoi\nvastatoimenpiteillänsä voivansa tehdä tyhjiksi venäläisten\nkiihoitushankkeet. Suostuimme sen vuoksi venäläisten ehdotuksiin,\npääasia oli päästä ratkaisuun. Virallisesti välirauhansopimus koski\nkoko Venäjän rintamaa. Mutta neuvostohallituksen vaikutusvalta ei\nulottunut niin pitkälle. Sen vuoksi oli välttämätöntä ryhtyä Romaanian\nja Vähän Aasian rintamilla erikoisneuvotteluihin Brest-Litovskin\nvälirauhan pohjalla. Nämä erikoisneuvottelut johtivat hyvään tulokseen.\nFocsanin aselepo tehtiin joulukuun 9:ntenä. On mielenkiintoista verrata\nmeidän asettamiamme ehtoja ehtoihin, jotka meidän tuhoamme haluava\nentente asetti neliliittoon yhtyneille valtakunnille.\n\nKolme vuotta kestäneen kamppailun jälkeen saivat nyt aseet koko\nrintamalla levätä. Saksalaisten joukkojen johdon ja saksalaisten\nsotilasten tänä pitkänä taisteluaikana suorittamat urotyöt, Saksan\narmeijan kamppailut ja vuodattama veri tulevat aina pysymään isänmaamme\nhistorian mainehikkaimmilla lehdillä, eikä niiden muistoa voi mikään\npoistaa Saksan historiasta eikä saksalaisten sydämistä.\n\nOlimme sotilaalliselta kannalta päässeet päämäärään, jota minä\nponnistaen äärimmilleen kaikki käytettävissä olevat voimat, myöskin\nomat voimani, olin tavoitellut. Länsirintama oli kestänyt, Italian\narmeija oli voitettu ja Italiaa vastassa olevain itävalta-unkarilaisten\narmeijain henki oli tullut paremmaksi. Makedonian rintama pysyi lujana.\nIdässä olivat välirauhaneuvottelut päättyneet, diplomaateille oli tie\nrauhaan avattu. Rauhanneuvottelujen piti alkaa Brest-Litovskissa joulun\ntienoilla. Lopullisen voiton mahdollisuus oli olemassa.\n\nVähässä Aasiassa ei sota kuitenkaan kehittynyt meille edullisesti;\nmutta tämä sotanäyttämö oli toisarvoinen Euroopan tapahtumain rinnalla.\n\nLänsirintamalla taistelleet sotajoukkomme ja niiden johtajat voivat\nitsetietoisesti sanoa, että he olivat rakentaneet pohjan kaikelle tälle\ntulokselle. Länsirintamamme lujuus teki mahdolliseksi sotaretkemme\nidässä ja Italiassa. Sielläkin oli saksalainen sotamies tehnyt\nsankaritöitä.\n\nYlimmän armeijanjohdon ja liittolaistemme yhteistyöllä oli nyt, samoin\nkuin edellisenäkin vuonna saatu suuria aikaan.\n\nEntenteen vaikutti luonnollisesti masentavasti tämä sotilaallisessa\nasemassa meidän eduksemme tapahtunut käänne. Mutta se toivoi Amerikalta\napua. Mieliala Ranskassa oli siitä huolimatta Aisnen--Champagnen\ntaistelun jälkeen pysynyt epävarmana. Marraskuussa tuli Clemeneeau,\nRanskan voimakkain mies, ministeripresidentiksi, Hän oli ottanut osaa\n1870-71 vuoden sotatapauksiin ja oli siitä alkaen ollut kosto-ajatuksen\nkiivaimpia puoltajia. Hän tiesi, mitä hän tahtoi. Hän noudatti pelkkää\nsotapolitiikkaa, hän tukahutti jokaisen rauhaan tähtäävän ajatuksen ja\nhän lujitti maansa voimia. Hänen menettelynsä Callaux'n suhteen näytti\nmeille selvään, mitä meillä on odotettavissa. Hänkin ajatteli\nainoastaan voiton saavuttamista, pitäen samoinkuin Lloyd George, huolta\nsiitä, että kotimaa kannatti ja tuki häntä. Vihollisen sodankäynti\nvoimistui huomattavasti. Amerikan sodanhalu kävi yhä selvemmäksi.\nSielläkin hallitus tukahutti kaikki rauhanajatukset. Clemenceaun ja\nLloyd Georgen taitavien toimenpiteiden avulla kykeni Italia\nparantamaan tappion aikaansaamat, aluksi hyvin raskaat vauriot.\nKansanvaltaisten vihollismaitten hallitukset muuttuivat yhä enemmän\ndiktatuurinluontoisiksi.\n\n\nVII.\n\nSaksan valtiopäivien rauhaa koskeva päätöslauselma oli aiheuttanut sen,\nettä Vatikaani ryhtyi rauhanvälittäjäksi. Elokuun keskivaiheilla\nsaatettiin julkisuuteen paavin elokuun 1:senä laatima rauhannootti,\njossa hän vetoaa sotaakäyvien valtojen päämiehiin.\n\nTässä nootissa kannatettiin rauhaa ilman aluevaltauksia ja\nsotakorvauksia ja siinä vaadittiin meiltä paljon, ententelta vähän.\nSaksan yleinen mielipide suhtautui siihen samalla tavalla kuin se\nheinäkuussa oli suhtautunut valtiopäiväin rauhaa koskevaan\npäätöslauselmaan. Oikeistoa edustava sanomalehdistö asettui sen suhteen\ntorjuvalle kannalle, enemmistöpuolueiden sanomalehdet suhtautuivat\nsiihen suopeasti ja vetosivat myös vihollismaiden järkevämpiin\naineksiin kehoittaen niitä asettumaan rauhannootissa lausuttujen\nperiaatteiden kannalle. Ententen sanomalehdistö yleensä asettui\nkielteiselle kannalle ja sillä kannalla se myöhemminkin pysyi.\nHallitusten suhtautuminen noottiin oli samansuuntainen kuin kunkin maan\nsanomalehdistön.\n\nValtakunnankansleri t:ri Michaelis luki meille Kreuznachissa\nrauhannoottiin laatimansa vastausehdotuksen. Mielestäni ei tämä\nrauhanhanke voinut antaa suotuisia tuloksia. Valtakunnankanslerin\nvastaus ei ollut minun katsantokantani kanssa sopusoinnussa. Mutta minä\nen lausunut arveluitani, tein ainoastaan vähäpätöisiä huomautuksia ja\nesityksiä. Näihin puhtaasti teoreettisiin rauhanhankkeisiin nähden\ntäytyi minun asettua odottavalle kannalle, vaikkakin yhtämittainen\nrauhasta puhuminen alkoi minusta tuntua hyvin vastenmieliseltä ja\nvaikka pidinkin sitä sodankäynnillemme turmiollisena. Luodessani nyt\nsilmäyksen taaksepäin kadun syvästi, etten aikanaan kaikin voimin\nryhtynyt näitä hankkeita vastustamaan. Toivoinhan minäkin rauhaa ja sen\nsolmiminen oli valtiomiesten asia, mutta mielestäni oli lyhytnäköistä\npuhua yhtämittaa kansalle rauhan mahdollisuudesta niin kauan kuin\nvihollinen hautoi tuhoajatustaan. Ententen menettely rauhankysymyksen\nsuhteen oli kaukonäköistä ja esikuvaksi kelpaavaa.\n\nItävalta-Unkarin ja meidän vastauksemme paavin noottiin oli suopea,\nmonin paikoin diplomaattisesti myöntyvä. Vastauksen laatimistyöhön\nkutsutun seitsemän kansanedustajan toivomuksesta otettiin\nvastaukseen myöskin viittaus valtiopäivien rauhan asiassa tekemään\npäätöslauselmaan, minkä kautta kantamme rauhankysymykseen nähden tuli\nselvästi ilmaistuksi.\n\nEntente asettui noottiin nähden torjuvalle kannalle tai ei antanut\nmitään asiallista vastausta. Paavin hanke ei johtanut mihinkään\ntuloksiin. Kävi niinkuin ennenkin oli käynyt. Saksan kansa tahtoi\nrehellisesti rauhaa, mutta entente ei sitä halunnut. Se teki meidän\nmaassamme ja puolueettomissa maissa melutonta mutta tehoisaa\nkiihoitustyötä \"sopimusrauhan\" iskusanallaan, mutta jos tuli\nkysymykseen sellaisen rauhan tekeminen, väistyi se heti. Nyt kuten\nennenkin oli ententella vain yksi ajatus sodan suhteen: Saksa on\ntuhottava. Paavin hanke ei voinut menestyä. On ollut nyt omituista\nnähdä, että paavi on pidetty syrjässä Versaillesin neuvotteluista.\nRauhannootistaan ei paavi saanut ententelta kiitosta.\n\nKun valtakunnankansleri t:ri Michaelis otti vastaan virkansa, ilmoitin\nminä hänelle, että herra Hugo Stinnes tunsi Japanin Tukholmassa olevan\nlähettilään ja että hän oli antanut meille toiveita. Hän oli\naikeissa matkustaa Tukholmaan ja toivoi tapaavansa lähettilään.\nValtakunnankansleri otti tämän vuoksi puheilleen herra Stinnesin.\nKuinka asia sittemmin kehittyi, ei ole minun tiedossani.\n\nElokuun lopulla tai syyskuun alussa levisi äkkiä huhu, että\nmeillä olisi tilaisuus ryhtyä ententen kanssa neuvotteluihin.\nValtakunnankansleri ja herra v. Kühlmann, josta valtakunnankanslerin\nvaihtuessa oli tullut ulkoasiainviraston valtiosihteeri, puhuivat siitä\nsalaperäisesti. Eversti v. Haefteniltä kuulin, että yhdenaikaisesti\nEnglannin entisen ministeripresidentti Asquithin heinäkuun 29:ntenä\npitämän puheen ja siihen liittyvien Lloyd Georgen lausuntojen kanssa\noli eräästä puolueettomasta maasta ilmoitettu, että Englanti odotti\nselitystä aikeistamme Belgian suhteen. Valtakunnankansleri sanoi\nminulle nyt, että aloite keskusteluihin ryhtymiseen oli tullut\nEnglannista. Luonnollisesti tulin iloiseksi: Jos Englannissa oli\nsyntynyt rauhaan taipuva mieliala, olivat rauhanmahdollisuudet nyt\nsuuremmat kuin ennen, jolloin me yksipuolisesti olimme rauhaa\ntoivoneet. Arvostelin sen vuoksi nyt rauhankysymystä suopeammin kuin\nennen.\n\nValtakunnankanslerin kanssa käsittelimme nyt Belgian kysymystä\nmonipuolisesti.\n\nPäämäärämme oli Belgian liittäminen Saksaan taloudellisessa suhteessa.\nTällöin otettiin huomioon, että Belgia jo ennen sotaa oli läheisissä\ntaloudellisissa suhteissa Saksaan. Valtakunnan hallitus luuli, että\ntästä voidaan saada kiinnekohta keskusteluille Englannin kanssa. Minä\ntoivoin, että valtiosihteeri v. Kühlmann syyskuun lopulla\nvaltiopäivillä pitämässään puheessa antaisi Belgian suhteen mainittuun\nsuuntaan käyvän selityksen. Syyskuun 20:ntenä oli eversti v.\nHaeftenillä tilaisuus keskustella tästä asiasta. Valtiosihteeri asettui\nkuitenkin torjuvalle kannalle ja lausui: \"Kuka on Teille sanonut, että\nminä aion myydä hevosen (Belgian)? Minun on ensin se asia ratkaistava.\nToistaiseksi ei koni ole myytävänä.\" Lokakuun 9:ntenä pitämässään\npuheessa ei hän maininnut Belgiaa, vaan lausui, valtiopäiväin\nosoittaessa hänelle myrskyistä suosiotaan, Elsass-Lothringenista ja\nvaltakunnan alueen koskemattomuudesta:\n\n\"Niin kauan kuin saksalainen käsi jaksaa kantaa kivääriä, ei\nvaltakunnan alueen, isiemme kunniakkaan perinnön, koskemattomuus voi\ntulla minkäänlaisten neuvottelujen tai myönnytysten alaiseksi.\"\n\nTällä emme siis olleet päässeet Englantia askeltakaan lähemmäs.\n\nRauhanmahdollisuuksista ei ollut sittemmin puhetta. Tiedustellessaan\nasiaa valtiosihteeri v. Kühlmannilta ei ylin armeijanjohto saanut\nselvää vastausta. Tunsin pettyneeni ja kaduin, että olin antanut\ntoiveille valtaa. Vain tästä syystä olin pyytänyt, ettei\nvaltakunnankansleri pitäisi suurta puhettaan, jonka hän aikoi pitää\nsyyskuun lopulla. Pelkäsin nimittäin, että se vähentäisi\nrauhanmahdollisuuksia. Olisi sittenkin ollut parempi, jos hän olisi\npuhunut. Hänen suhteensa erinäisiin valtiollisiin puolueisiin oli\nsellainen, että mielestäni on kuitenkin epävarmaa, olisiko hän voinut\nsaada valtiopäivät ja kansan yhtymään, kuten hän itse toivoi. Hän\nasettui vastustamaan näiden puolueiden pyrkimyksiä päästä valtaan,\nmutta valtiopäiviin ei hänellä ollut itselläänkään mitään suhteita.\n\nOdotin myös jonkinmoisia tuloksia Brüsselissä toimivan\nulkoasiainviraston edustajan v. der Lanckenin suhteista ranskalaisiin\nvaltiomiehiin. Herra v. der Lancken matkusti kyllä Sveitsiin, mutta\nranskalainen herra ei sinne saapunutkaan.\n\nSattumalta kuulin vielä, että valtiosihteeri v. Kühlmann oli\nrauhankysymyksen vuoksi asettunut yhteyteen Brüsselissä olevan Espanjan\nlähettilään kanssa.\n\nVain nämä rauhanhankkeet tulivat minun tietooni vuonna 1917. N.s.\npresidentti Wilsonin tarjouksesta, jonka müncheniläinen herra Jaffe oli\njättänyt ulkoasiainvirastolle, olen minä vasta toimestani erottuani\nlukenut sanomalehdistä.\n\nMainittujen salaperäisten rauhanhuhujen yhteydessä oli kruununneuvoston\nkokoontuminen Berliiniin syyskuun 11:ntenä. Pidin velvollisuutenani ja\nvirkatehtäviini kuuluvana vielä kerran selvään lausua julki, mitä Saksa\ntässä sodassa hankittujen kokemusten nojalla tarvitsi turvatakseen\ntulevaisuutensa ja esitin tässä tilaisuudessa ja muulloinkin syksyllä\nvuonna 1917 käsitykseni asemasta seuraavaan tapaan:\n\n\"Sisäinen tilanne on asianomaisten alojen edustajain ilmoitusten mukaan\nrehun ja kivihiilen puutteen vuoksi vaikea. Ikävä kyllä ovat\nkivihiilipulaamme kärjistäneet edellisinä kuukausina sattuneet\nlaiminlyönnit. Rahataloutemme asema on erittäin vakava. Valtiopäiväin\nenemmistö ei ole syytön sisäisen tilanteemme kireyteen. Työväki- ja\nsamalla myös täytejoukkokysymys on huolestuttava. Mutta olen sitä\nmieltä, että nämä sisäiset vaikeudet täytyy valtakunnan nykyisen\nhallituksen lujalla johdolla kyetä voittamaan. Joka tapauksessa ne ovat\nvoitettavissa.\"\n\nVenäjän luhistumisen vuoksi pidin meidän sotilaallista asemaamme\nententen asemaa parempana, mutta lausuin siitä:\n\n\"Siitä huolimatta minä olen sitä mieltä, että meidän olisi pyrittävä\nrauhaan ennen talven tuloa, jos rauha antaa meille, mikä on meille\nvälttämättömintä, mitä me tarvitsemme turvataksemme vastaisen\ntaloudellisen kehityksemme, ja jos sen kautta taloudellisesta ja\nsotilaallisesta asemastamme tulee sellainen, että voimme levollisesti\nsuhtautua uuteen puolustussotaan.\"\n\nKäsitellessäni niitä sotilaallisia ja sotataloudellisia päämääriä,\njoihin meidän tulisi pyrkiä, otin lähtökohdakseni ennen sotaa\nvallinneet rajasuhteet ja sodan aikana ilmenneet tosiasiat. 3-vuotisen\nsodan kestäminen oli meille mahdollinen ainoastaan siten, että Saksassa\noli riittävästi kivihiiltä sekä rautaa ja elintarpeita niin runsaasti,\nettä ne, kun niitä saatiin lisää valtaamiltamme alueilta ja\npuolueettomista maista, riittivät, rauta tyydyttävästi, elintarpeet\nvain sikäli, että me, vihollisen saarron alaisina kun olimme, voimme\njatkaa elämäämme, jos rajoitimme ruoka-annokset pienimpään mahdolliseen\nmäärään. Vain sen kautta, että olimme tässä sodassa, johon meidät\npakotettiin, hyökkäyskannalla ja laajensimme aluettamme länteen ja\nitään, saatoimme säilyttää henkemme. Olisimme olleet auttamattomasti\nhukassa, jos olisimme pysyneet omilla rajoillamme.\n\nHäviömme ei olisi vältettävissä, jos vihollinen olisi saanut pitkäksi\naikaa haltuunsa saksalaisia alueita. Me olisimme kuolleet nälkään,\nsotataloutemme olisi tuhoutunut. Kivihiilen, raudan ja elintarpeiden\nmerkitys sodankäynnille oli tunnettu jo ennen tätä sotaa. Mutta vasta\nnykyinen pitkä sota on osoittanut maailmalle selvästi, mikä ratkaiseva\nmerkitys on kivihiilellä ja raudalla. Ennen sotaa tajuttiin kyllä, mikä\nvaara uhkasi Ylä-Schlesian kivihiilialuetta. Miljaardisuostunnassa\njäivät myös tämän alueen suojelemista tarkoittavat toimenpiteet\nsikseen. Voimalähteitämme lännessä pidettiin turvattuina joukkojen\nsijoituksella.\n\nKivihiili- ja rauta-alueemme asema maamme rajojen lähellä oli yhtä\nepäedullinen kuin strateeginen asemamme Euroopan keskellä. Jokaisen\nmuun maan asema oli parempi. Ylä-Schlesiassa olivat rauta- ja\nkivihiilikenttämme aivan vihollismaan rajalla. Sama oli lännessä\nLothringenin malmi- ja Saarbrückenin kivihiilialueen laita.\nAla-Reinin--Westfaalin teollisuusalue ei ollut millään tavoin suojattu\nBelgiaa vastaan. Keski-Saksan ruskohiilialueiden merkitys oli\nedellisten rinnalla vähäinen.\n\nHävitysaseitten alalla oli sodassa suuresti kehitytty. Kanuunain\nkantavuus oli suurentunut, lentäjien toimintapiiri laajentunut. Mutta\nnäitten toiminta riippui useista ehdoista. Jokainen kauas ampuvan\nkanuunan kuula ei vielä merkinnyt sitä, että työnteko sen kantamilla\nolisi pysähtynyt. Sen me tulimme huomaamaan pommittaessamme keväällä\n1918 ranskalaisia kivihiilikaivoksia ja usein muulloinkin. Lentäjien\ntoiminta on sääsuhteista riippuvainen. Ellei niin olisi laita, olisimme\nme voineet useammin pommittaa Lontoota ilmasta. Kun arvostelin kaikkea\nsitä merkitystä, mikä uusilla sodankäyntivälineillä olisi vastaisessa\nsodassa, täytyi minun tietenkin ottaa huomioon yllämainitut\nrajoitukset. Lähtökohdaksi otin maamme rajat ja poliittisen aseman\nsellaisena kuin ne olivat 1914.\n\nOli odotettavissa, että vihollinen viimeistään heti kun armeija oli\npantu liikekannalle kävisi, suuria ammusmääriä ja lentäjäjoukkoja\nkäyttäen, meidän sotateollisuutemme voimalähteiden kimppuun. Vahvat\nrajalle sijoitetut lentäjä-osastot ja lentosuojelus voisi olla turvana\nilmasta päin uhkaavaa vaaraa vastaan. Mutta lentohyökkäystä emme voisi\nestää emmekä tehdä mitättömäksi pommien vaikutusta. Emme voineet\nmyöskään turvata aluetta kauas kantavain kanuunain ammuksilta.\nTällaista vihollisen rynnäkköä seuraisi vihollisarmeijain hyökkäys.\nLuonnollisesti ei voida sanoa, miten sotaliikkeet yksityiskohtaisesti\nkehittyisivät. Varmana kuitenkin voi pitää, että ainakin suuri ja\njoka tapauksessa määräävästi vaikuttava tuotannon aleneminen\nsotateollisuudessamme tapahtuisi ja se olisi mitä raskain isku Saksan\ntyöväelle. Olematta onnettomuusprofeetta saattaa sanoa asiain voivan\nkehittyä niin, että me jo ensi päivinä kärsisimme häviön ja koko sota\nolisi menetetty. Meidät tapettaisiin niinkuin makuulla oleva jänis.\n\nEi luonnollisesti ollut kysymystäkään pitkälle menevien johtopäätösten\ntekemisestä näiden tulevaisuusmahdollisuuksien perusteella. Emme voisi\nesimerkiksi vaatia rajan siirtämistä kauemmas Ranskaan. Oli tyydyttävä\nsiihen mikä oli välttämättömältä. Ylä-schlesialaisen kivihiili- ja\nlothringenilaisen malmialueen lähellä riittäisi meille muutaman\nkilometrin levyinen suojaava maakaistale turvaamaan nykyistä aluettamme\nsodan vaurioilta. Kivihiilen ja vasken esiintyminen tällaisella\nsuojelevalla maakaistaleella, sekä Puolassa että Brieyn luona, ei ole\nvaikuttanut ratkaisevasti lausumiini toiveisiin. Luonnollista on, että\ntämä suojakaistale ei sellaisenaan ole riittävä turva. Rauhan aikana on\nsiellä välttämätöntä pitää voimakas sotilasvartiasto. Kuitenkin jäisi\nnäitten tärkeiden alueiden suojeleminen aina puutteelliseksi ja siitä\njuuri johtuu välttämättömästi, että Ala-Reinin--Westfaalin\nteollisuusalue on tehokkaasti turvattava vihollisen hyökkäyksiltä.\nTämän alueen suuren merkityksen sekä rauhan- että sota-ajan taloudelle\nolin oppinut tuntemaan ollessani Düsseldorfissa rykmentinkomentajana ja\nnyt ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina. Kaikesta tästä voitiin\ntehdä ainoastaan seuraava johtopäätös: Belgia ei saa olla vihollisen\nrintamaansijoitusalueena. Tämän maan puolueettomuus on mielestäni aina\nollut harhakuva, jota käytännöllisessä elämässä ei voida ottaa\nhuomioon. Belgian oli liityttävä kiinteästi taloudellisilla\neduilla Saksan yhteyteen, johon sillä jo ennestään oli vahvoja\nkauppapoliittisia suhteita. Se tulisi olemaan itsenäinen valtio, jossa\nflaamilaisillakin olisi oikeutensa. Tämän vanhan germaanilaisen heimon\nväkivaltainen kohtelu kuuluu ihmiskunnan historian hirmutöihin.\nMielestäni oli kuitenkin välttämätöntä, että saksalaisilla olisi ensi\nvuosina jonkinmoinen miehitysoikeus maassa. Saksalaiset joukot voitiin\nMaas-joen linjalta Liègen luota poistaa vasta sen jälkeen kun Belgian\ntaloudellinen liittyminen Saksaan oli tapahtunut ja kun Belgia oman\netunsa vuoksi pysyisi Saksan kanssa liitossa.\n\nMinä en kannattanut sitä ajatusta, että Flanderin rannalle\nrakennettaisiin Saksan laivaston tukikohta. Tämä suunnitelma oli liian\nvähän harkittu ja sotilaallisesti epäselvä. Minä kirjoitin siitä:\n\"Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue olisi täysin turvattu -- siinä\ntapauksessa, että Doverin--Calais'n tunneli rakennetaan -- ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että me valtaamme sotilaallisesti koko Belgian ja\npääsemme siis Flanderin rannikolle. Sitä emme nyt voi tehdä. Herää\nkysymys, voimmeko tämän syyn vuoksi jatkaa sotaa. Mielestäni meidän\ntulee niin tehdä, jos englantilaiset saavat maa-alueen (Calais'n)\nRanskassa. Elleivät he sitä ota haltuunsa, ei meillä ole syytä\nFlanderin rannikon omistamisen vuoksi jatkaa sotaa yli talven.\"\n\nMinulle ilmoitettiin siihen aikaan usein, että Englanti aikoo pitää\nhallussaan Calais'n. Siitä syystä mainitsin sen kirjoituksessani.\n\nMielestäni oli myös tärkeää, että Luxemburg saatettaisiin lähempään\nyhteyteen Saksan kanssa.\n\nJos länsirajan olot järjestettäisiin tähän suuntaan, olisimme me sillä\ntaholla päässeet siihen, mikä oli tarpeellista Saksan tulevaisuuden\nturvaamiseksi sotilaallisessa ja taloudellisessa suhteessa.\n\nIdässä olivat Saksan rajat sopimattomat kauttaaltaan, eikä ainoastaan\nYlä-Schlesian kivihiilialueen turvaamista silmällä pitäen. Vuoden 1914\nsotaretki oli osoittanut, kuinka vaikeaa meidän oli pitää hallussamme\nVeikselin itäpuolella olevaa aluetta. Itä-Preussin maakunta, joka oli\nsodasta tavattoman paljon kärsinyt, oli ansainnut turvakseen erityisen\nmaakaistaleen.\n\nKauas länteen Preussin sisään pistäytyvä puolalainen alue oli\nisänmaamme puolustamiselle tuottanut huomattavan suuria sotilaallisia\nhaittoja. Nekin olivat kaikessa räikeydessään tulleet näkyviin syksyllä\n1914, kun suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh siellä johti suurta\nrynnäkköä Preussin rajaa vastaan. Näytti mahdottomalta voida poistaa\nnäitä haittoja kokonaan aluevalloituksilla. Sitä vastoin oli\nstrateegisesti välttämätöntä, että Danzigin ja Thornin välistä kapeaa\nkaistaletta levennettäisiin etelässä ja Ylä-Schlesian hiilialueelle\nhankittaisiin suojavyöhyke.\n\nRajaolot eivät sen kautta käyneet suotuisammiksi, että saimme\nKuurinmaan ja Liettuan yhtymään meihin. Mutta jos maan etelärajalle\nVeikselin itäpuolelle olisi saatu suojavyöhyke ja Thornin eteläpuolelle\nlaajennus aikaan, silloin voitiin täydentämällä rautatieverkkoa poistaa\nmonet haitat. Kuurinmaa ja Liettua voisivat parantaa meidän\nmuonitusmahdollisuuksiamme, jos meidän jossakin myöhemmässä sodassa\nvielä kerran olisi turvauduttava omiin voimiimme.\n\nTällä itärajan uudestaan järjestämisellä olisi myöskin saavutettu se,\nmikä näytti olevan Saksan sotilaalliselle ja taloudelliselle\nturvallisuudelle välttämätöntä. Mutta edellytykseksi jäi, ettei Puolan\nkysymys saisi itävaltalaista ratkaisua ja että Puola pyrkisi\ntaloudellisesti liittymään Saksaan taikka mahdollisesti myös uudestaan\nVenäjään.\n\nMinun toiveeni menivät vielä vähän pitemmälle. Kuurinmaan ja Liettuan\nasukkaiden tuli antaa Saksalle uusia ihmisvoimia. Että ihmiset\nmerkitsevät voimaa, sen huomasin joka päivä sodassa. Ihmismääriin\nperustui ententen suuri ylivoima. Kunkin alueen väestö saattoi Saksan\nvaltakunnan suojassa säilyttää kansallisuutensa. Puolalaisväestön\nlisääntyminen suojavyöhykkeellä ei ollut suotavaa, mutta kun\nsotilaallinen välttämättömyys johti siihen, oli raskaatkin epäilykset\ntukahutettava. Toivottu saksalaisten siirtyminen joukoittain näille\nväljille itäalueille ja ulkomailla olevien saksalaisten kerääntyminen\nsinne, mikä jo v. 1915 oli valtakunnankanslerin pyrkimyksenä muutamiin\nrajaseutuihin nähden, voisi tulevaisuudessa tuottaa meille ihmisvoimain\nlisäyksen.\n\nSaksan maailmantaloudelliseen asemaan nähden suunnittelin rauhan\nvaralle kauppapoliittisia etuja Romaaniassa ja Balkanin niemimaalla ja\nennen kaikkea meidän siirtomaittemme palauttamista tai niiden\nliittämistä yhtenäiseksi siirtomaa-alueeksi.\n\nKeski-Euroopan valtojen taloudellisen yhteenliittymisen hylkäsin. Se\ntuntui minusta mahdottomalta toteuttaa, Saksa kun sen kautta olisi\nsaanut liian huomattavan valta-aseman.\n\nSotakorvauksia en ole koskaan vakavasti toivonut. Tähän sotilaallisesti\nvälttämättömään minä pyrin tietoisena siitä, ettei ole varma, saammeko\nsen ajetuksi perille. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, niin eivät\nnämä vaatimukset sentään olisi hyödyttömiä. Jos ne eivät toteutuisi,\nolisi se tappio, johon meidän täytyisi tyytyä ja jota olisi koetettava\nkorjata suojaustoimenpiteitä lisäämällä rauhan aikana.\n\nMinä en ole koskaan omasta aloitteestani esittänyt julkisuudessa näitä\najatuksia enkä myöskään koskaan niiden pohjalla lausunut rauhanehdoista\nmielipidettäni. Valtakunnankansleri t:ri Michaeliksen kehoituksesta\notin ne kuitenkin pohdinnan alaisiksi useiden eri puolueryhmien\nedustajain kanssa.\n\nMinun käsityskantani rauhasta ei ole koskaan ollut pohjana\nminkäänlaiselle keskustelulle vihollisen kanssa, hallitus ei\nmilloinkaan päässyt niin pitkälle. Ensimmäisissä neuvotteluissa\nBrestissä ja Bukarestissa kulki hallitus myöhemmin omia teitään, jotka\nkokonaan poikkesivat minun kannastani.\n\nKaikki, mistä ylin armeijanjohto sodan päämääriin nähden\nvaltakunnankanslerin kanssa neuvotteli, oli vain teoreettista\npohdintaa. Jokainen tiesi, että sodan lopputulos yksin vaikuttaisi\nmääräävästi rauhaan ja että kukin kysymys vaatisi oman ratkaisunsa.\n\nMissä oli käytännöllistä työtä tehtävä, kuten Wilsonille vastattaessa\ntammikuun 29:ntenä 1917, määrättäessä suhdettamme Venäjään keväällä tai\nEnglantiin elo- ja syyskuussa samana vuonna sekä vihdoin idän\naselepokysymyksessä, toimittiin asianhaarain vaatimusten mukaan.\nTeoreettiselle kannalle asettumista en ajatellutkaan.\n\nNiin kauan kuin vihollistemme päämääränä oli tyyten kukistaa meidät,\nsaattoi vain voitto tai tappio ratkaista tämän sodan. Muuta tietä ei\nainakaan hallitus osoittanut meille sodan lopettamiseksi ja rauhan\nsaavuttamiseksi.\n\nUsko, että me olisimme voineet varemmin niillä tai niillä ehdoilla\nsaada rauhan, on suunnattoman kevytmielinen ja uutta tietoista Saksan\nkansan harhaanjohtamista. Entente ei tehnyt ainoatakaan tarjousta, se\nei aikonutkaan antaa meille mitään; sitä ei myöskään tyydyttänyt status\nquo ante, se tahtoi vain ottaa. Onkohan kukaan saksalainen esittänyt\nsellaista mielipidettä, että meidän pitäisi uhrata Elsass-Lothringen,\nPosenin maakunta ja siirtomaamme? Valtakunnankansleri v. Bethmann puhui\nsyksyllä v. 1916 sivumennen muutamien Lothringenin ja Sundgaun osien\nluovuttamisesta tai vaihtamisesta.\n\nPitäisikö meidän rauhanantimena ehdottaa äänestystä omilla\nraja-alueillamme? Tällainen ajatus ei varmaankaan ole syntynyt\nkenenkään tosi saksalaisen aivoissa. Jos olisimme tahtoneet tehdä\npuolustusmahdollisuutemme vieläkin epäedullisemmiksi, heikontaa\npoliittista ja taloudellista voimaamme, niin olisi meidän pitänyt\nehdottaa sellaista. Nyt on meillä siitä kokemusta.\n\nSota oli alkanut; meidän täytyi pyrkiä edulliseen aseelliseen\nratkaisuun tai ottaa vastaan tappio, jonka ehkäisemiseen meillä oli\nvoimaa. Kunpa Saksa tämän ainakin nyt huomaisi, nyt, kun on käynyt\nselvää selvemmäksi, että kaikki ententen iskusanat, koski ne kansojen\nitsemääräämisoikeutta, luopumista aluevaltauksista ja sotakorvauksista,\naseidenriisumista tai merten vapautta, ovat ja tulevat olemaan vain\ntyhjiä harhakuvia.\n\nJokainen ihmiselämä on taistelua pienoiskoossa; valtion sisällä\nkamppailevat puolueet keskenään vallasta, samoin kansat maailmassa --\nniin on ja tulee ikuisesti olemaan. Se on luonnon laki. Valistus ja\nsivistyksen kohoaminen ihmiskunnassa voivat tätä taistelua vallasta ja\nvaltakeinoista lieventää, mutta ei koskaan poistaa, sillä se sotisi\nihmisen luontoa vastaan ja lopulta myöskin itse luontoa vastaan. Luonto\non taistelua! Ellei voimakas ja hyvä voita, silloin tunkeutuu alhainen\nmahdikkaana esille ja pakottaa turvautumaan puolustukseen ja\ntaisteluun, muuten jalo sortuu. Mutta tämäkin jää elämään vain siinä\ntapauksessa, että se on voimakas.\n\n\nVII.\n\nSaksan sisäiset olot kehittyivät yhä onnettomaan suuntaan.\nPuolueet taistelivat valtiopäivillä hallitusta vastaan vallasta\nja tämä taistelu sai yhä jyrkemmän muodon. Yhä alastomammin ja\npeittelemättömämmin ilmaisi tämä parlamenttarismi olemuksensa\nammattipoliitikkojen edustamana ja kaikenlaisiin iskusanoihin\nverhoutuneena. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis koetti taistella sitä\nvastaan kuten ennenkin ja joutui varsin pian työnsä uhriksi. Hän\nkulutti voimansa tähän taisteluun eikä saanut aikaa työskennellä sodan\nhyväksi.\n\nYhdysvaltojen vastauksessa paavin noottiin oli Wilson jälleen yrittänyt\nsekaantua Saksan sisäisiin asioihin ja koettanut saada kuilun kansan ja\nhallituksen välille; tämä herätti valtiopäivillä paheksumista. Mutta\nmeillä ei ollut nytkään voimaa pyhällä vihalla torjua luotamme moista\ntekoa.\n\nTapahtumat laivastossa kesällä 1917 osoittivat selvästi, miten pitkälle\nvallankumouksellinen henki jo oli levinnyt. Oli kysymyksessä\nlaivastolakon kautta pakottaa rauhantekoon. Tähän hankkeeseen ei\nkiinnitetty sitä huomiota, jonka se välttämättömästi olisi ansainnut;\nvakava varoitus jäi tehottomaksi.\n\nHallituksen esiintyminen ei ollut voimakasta. Siinä tuntui koko ajan\nheikolle hallitusvallalle ominainen epävarmuus. Valtakunnankansleri\nt:ri Michaelis tunsi tosin selvästi vaaran, joka uhkasi riippumattomien\nsosialimedokraattien taholta sodankäyntiä. Mutta hän ei ehkäissyt tämän\npuolueen vallankumouksellista toimintaa. Heidän sanomalehdistönsä,\njonka turmiollinen vaikutus oli näytetty toteen, sai edelleenkin\nlevittää hajoittavasti vaikuttavia kirjoituksiaan.\n\nValtiopäivät eivät näkyneet laisinkaan ymmärtävän, mitä sota vaati,\nhuomattavat edusmiehet asettautuivat suojelemaan kansanedustajia,\njoiden läheinen suhde laivaston tapahtumiin oli todistettu, jotka\npyrkivät vallankumoukseen ja horjuttivat mieskuria. Saksan kansa ei\nsaanut riittävästi tietoa tapahtumain tavattomasta vakavuudesta.\nLaivastolle täytyi tällaisen menettelytavan tuottaa arvaamatonta\nvahinkoa. Mutta armeijassakin keskusteltiin laivaston tapahtumista.\nAsian ratkaisu teki syvän vaikutuksen.\n\nSaksan kansan sotakuntoisuus oli heinäkuusta ohimenevän nousun jälkeen\nvaipunut taas nopeasti arveluttavan matalalle tasolle. Henki, joka oli\nsyksyllä 1918 ja v. 1919 riisuva Saksan kansan aseista, alkoi olla\nhuomattavissa. Meidän anomukseemme, että saisimme ottaa käsiimme\nsanomalehdistön johdon ja sisäisen valistustyön, ei Venäjän\nvallankumouksesta ja laivaston tapahtumista huolimatta tullut\nminkäänlaista vastausta, joka olisi ollut jossain määrin sopusoinnussa\naseman vakavuuden kanssa.\n\nSotaministeriön kanssa keskusteltuaan oli ylin armeijanjohto tullut\nsiihen tulokseen, että nyt oli viimeinkin perustettava erikoinen\nvirasto valtiojärjestyksen kumoamiseen tähtäävien hankkeiden\ntorjumiseksi. Tätä tarkoittavat esitykset menivät Berliiniin ja niistä\nneuvoteltiin siellä valtakunnan viranomaisten kanssa. Mutta nytkään ei\nsaavutettu mitään. Ylimmän armeijanjohdon edustaja ehdotti nyt tätä\ntarkoitusta varten osaston perustamista sijaisyleisesikunnan yhteyteen.\nSiihen suostuttiin joka suhteessa. Sen toiminta sai kontrollin\nluonteen, mutta työala tuli varsin pian korkeapoliittiseksi; oli\nkuvaavaa, ettei hallitus kaikesta huolimatta suostunut ottamaan\nhaltuunsa tätä osastoa, kuten sen velvollisuus minusta olisi ollut ja\nkuten olin tarkoittanut. Ylimmälle armeijanjohdolle ei jäänyt muuta\nkeinoa kuin taas ryhtyä tehtävään, joka ei kuulunut sen toimialaan!\n\nMeidän sotataloudellisen elämämme epäkohdat tulivat yhä räikeämmin\nnäkyviin ja herättivät yhä suurempaa katkeruutta.\n\nMeidän taloudellinenkin asemamme oli kärjistynyt. Raaka-aineiden puute\nalkoi olla yhä tuntuvampi.\n\nElintarpeisiin nähden olimme selviytyneet, mutta hyvin vaikeata se oli\nollut. Talvella 1916/1917 ei ollut mahdollista kuljettaa perunoita.\nLanttujen täytyi tulla avuksi. Monet näkivät silloin nälkää. Keväällä\nja kesällä olivat varastot taas suuremmat. Mutta ne riittivät\nainoastaan Romaanian vehnän ja maissin ohella. Ryhtymällä suuressa\nmäärin ennenaikaiseen puintiin voitiin selvitä sen lyhyen ajan yli,\njoka oli vanhan ja uuden sadon välillä. Me elimme siten etukäteen.\nHevosten ravinto oli hyvin niukalla; laiduntaminen, johon jo varhain\nryhdyttiin, auttoi paljon. Oli tullut huono kauransato eikä heinääkään\nollut saatu paljon. Saattoi jo ennakolta nähdä, että eläinten\nruokkiminen kävisi yhä vaikeammaksi.\n\nHiilensaanti näytti taatummalta kuin talvella 1916/17. Lämmitys oli\nollut välttävää.\n\nÖljyvarat olivat tavattoman pienet; Romaanian tuotantoa oli\nvälttämättömästi kohotettava. Maaseutu kulki taas pimeitä talvi-iltoja\nkohti.\n\nTulevaisuus näytti valtakunnankanslerin t:ri Michaeliksen erotessa\nvarsin vakavalta. Minä toivoin, että Venäjän tuhoutuminen, jota ei enää\nkäynyt epäileminen, sittenkin rohkaisisi mieliä. Tämä saattoi meidän\nItaliassa saamamme loistavan menestyksen ja länsirintamalla\nsuorittamaimme sankaritekojen yhteydessä todellakin vaikuttaa\nkohottavasti ja hälventää pettymystä siitä, ettei sukellussotamme\ntäysin vastannut toiveita. Ententen kansat eivät voineet samaan aikaan\nvedota mihinkään samanlaiseen. Niillä oli ollut vain vastoinkäymistä,\nmutta niillä oli vankka luottamus itseensä ja hallitukseensa ja ne\nasettautuivat lujalla kansallisella mielellä tukemaan suurmiehiään,\njotka johtivat niitä voimakkaalla kädellä. Vastahakoiset ainekset eivät\nvoineet päästä tehoisiksi. Saksa oli onnettomuudekseen kulkenut\npäinvastaista tietä. Valtiopäivät vastustivat lujaa johtoa, sotaa\nvastustavat ainekset voittivat alaa kansassa. Kanslerien valtiollinen\njohto pysyi olemattomana. Niin kehittyivät olosuhteet sotaakäyvissä\nvaltioissa yhä enemmän meidän vahingoksemme. Vihollisen toivo, että me\nsisäisesti sorrumme, korvasi sen sotilaallisessa suhteessa kärsimät\npettymykset. Sellaisia ajatuksia ei meillä voinut olla mahtavimmista\nvihollisistamme ja siitä johtui, hyvästä sotilaallisesta asemastamme\nhuolimatta, syvä erotus toisiaan vastaan taistelevien kansojen\nvoitontunteessa.\n\nTohtori Michaelista seurasi lokakuun lopulla kreivi v. Hertling. Hän\noli ensimmäinen valtakunnankansleri, jonka kruunu oli nimittänyt\nvaltiopäivien enemmistön mielipiteen mukaan. Näin pitkälle oli jo\nvallan siirtyminen parlamentin hyväksi mennyt, se ilmeni myös useissa\nministerinnimityksissä. Tästä hetkestä alkaen oli valtiopäivien\nenemmistö enemmän kuin ennen vastuunalainen Saksan kansan kohtalosta.\n\nYlin armeijanjohto sai tästä nimityksestä tietää vasta sitten, kun se\njo oli saanut varman muodon. Kreivi v. Hertlingin käsitys meistä oli\nparantunut. Minulle hän oli tuntematon. Me odotimme hänen täyttävän ne\ntehtävät, jotka hallituksen oli sodankäyntiin nähden suoritettava,\nsaavan aikaan voimakkaan johdon sisäänpäin, nostavan henkistä\nsotakykyisyyttämme, ratkaisevan jo tohtori Michaelikselle tehdyt\nehdotukset täyteväen hankkimisesta ja saavan vihollista vastaan\ntähdätyn propagandan varmaan käyntiin.\n\nMinä asetuin uudestaan yhteyteen sotaministerin ja sotaviraston\npäällikön kanssa, jona jo pitkän aikaa oli ollut kenraali Scheuch,\nhuomauttaen, että oli välttämätöntä saada lisätyksi armeijan tarpeiden\ntuotantoa, mutta tälläkään kerralla ei heillä ollut tarmoa ryhtyä\ntoimeen. Epäilemättä olivat molemmat herrat sekavien sisäisten\nolosuhteiden vaikutuksen alla ja tunsivat olevansa niiden kahleissa,\nsen sijaan että olisivat niitä hallinneet.\n\nMinä palasin siihen, mihin olin pyrkinyt syksyllä 1916 tekemissäni\nanomuksissa: Saksan kansan kaikki voimat on todella saatava\npalvelemaan voiton asiaa. Oli aivan ilmeisesti tullut näkyviin, että\nsiviiliasevelvollisuuslaki ei ollut tarkoitustaan vastaava, vaan että\nse lisäksi vaikutti vahingollisesti. Se ei sitä paitsi asettanut\nyksityisen työvoimaa tyydyttävästi isänmaan palvelukseen eikä armeija\nsaanut tarpeellisessa määrässä takaisin riveihinsä palvelusvapautusta\nsaaneita. Kysymys työnantajan ja työntekijän lähentämisestä, jonka\nmerkitys varsinkin siirtymäkauden taloudelle ja järjestykselle maassa\nsodan jälkeisenä aikana oli niin tavattoman suuri, ei ollut hitustakaan\nedistynyt.\n\nKenraali Scheuchin toivomusta noudattaen otimme me,\nkenraalisotamarsalkka ja minä, vastaan vapaiden käsityöläisyhdistysten,\nmyöhemmin myöskin kristillisten käsityöläisyhdistysten ja\nvirkailijayhdistysten edustajia. Me huomautimme näille herroille\nvakavasti, että oli aivan välttämätöntä saada tuetuksi ja rohkaistuksi\nkotimaan mielialaa, sillä muuten kärsii siitä ehdottomasti myöskin\narmeijan mieliala. Siviiliasevelvollisuuslain arvosteleminen ei ollut\nmeidän asiamme. Herrat lupasivat tukea meidän pyrkimystämme mielialan\nkohottamiseksi ja sanoivat vastustavansa lakkoa; huomasin\nmielihyväkseni että he tunsivat suuren vastuunalaisuutensa. He\nilmaisivat minulle joukon yksityisiä toivomuksia kotimaan\ntyöväenoloihin nähden, jotka eivät tosin minua suoranaisesti koskeneet,\nmutta herättivät kuitenkin mielenkiintoani. Ne toimitettiin\nasianomaisiin virastoihin pyynnöllä että epäkohdat poistettaisiin.\nToivon, että minä keskustelun kuluessa sain herroille selväksi armeijan\nja kotimaan sisäisen yhteenkuuluvaisuuden ja että he huomasivat,\nkuinka suureksi arvioin sisäisten olosuhteittemme merkityksen\nsodankäynnillemme. He istuivat vieraina meidän päivällispöydässämme ja\ntulivat varmaankin huomaamaan, että me kohtelimme kunnioituksella\ntoisin ajatteleviakin ja pyrimme yhteistyöhön isänmaan onneksi. Arvoton\njuoru että vain \"suurteollisuus\" meidän luonamme kävi tuhkatiheään,\nvaikeni sen johdosta hieman. Meitä innostivatkin aivan toiset\nnäkökannat. Me tunsimme johtavamme koko aseisiin tarttunutta kansaa\nemmekä vain osaa silloin vielä aseellisesta kansastamme. Tässäkin\nsuhteessa me olimme vastakohtana, vaikkakaan ei jyrkässä\nmuodossa, hallitukselle, joka tietoisesti nojasi valtiopäiväin\nvasemmistoenemmistön edustamaan demokraattiseen ja radikaaliseen\nkansanosaan, toisen osan pysyessä aivan eristettynä. Lainsäädännön\nvasemmistuminen, joka helpotti lakkoja ja jätti työnhaluiset\nsuojattomiksi, joka nuorisolle antoi yhteenliittymisoikeuden ja\nyhdistymisvapauden ja antoi heidän raaistua, sen sijaan että\nolisi heitä kasvattanut, sekä samanaikaiset oikealle tähdätyt\nrankaisumääräykset osoittavat tänään selvästi jokaiselle, mitä tietä\nhallitus kulki.\n\nMinä keskustelin sotaministerin kanssa kotimaassa vallitsevista\nvalitettavista ilmiöistä ja viittasin muun muassa minun mielestäni\nepätyydyttävään sanomalehdistön valvontaan. Varusväkeä koskevat seikat\ntulivat keskustelunalaisiksi. Täytejoukkojen opetus ja kuri jättivät\npaljon toivomisen varaa, sotilaallinen tervehdys tapahtui joko\nhuolimattomasti tai jätettiin kokonaan tekemättä. Varusväki työskenteli\nepäilemättä hyvin vaikeissa oloissa. Täälläkin tuntui yhä enemmän\nsopivien upseerien puute. Rintama-armeija ei tietenkään voinut\nluovuttaa kenttäpalveluskykyisiä, mutta oli kuitenkin saatavissa joukko\nsodassa vioittuneita upseereja, jotka olivat säilyttäneet vanhan\ntarmonsa. Mutta hekin läksivät pois muuanne, ja kotimaan tavattoman\nhuonot palkkaussuhteet pakottivat heitä usein siihen. Tässäkin olisi\nvain suuripiirteinen toiminta voinut saada muutoksen aikaan. Yhä\nedelleen antoi täytejoukko-osastojen tila sotaministeriölle aiheen\nmahdollisuuden mukaan vahvistaa toimivan armeijan rekryyttikeskuksia,\njotta täytejoukot joutuisivat mahdollisimman pian pois kotimaasta\nja voisivat kosketuksissa rintaman kanssa kehittyä lujiksi\nsotamiehiksi. Vuoden 1899 ikäluokka siirrettiin talvella 1917/18\nkenttärekryyttikeskuksiin.\n\nJotta täyteväen saanti sodan jatkuessa olisi taattu, otin tämän\nkysymyksen uudestaan harkittavakseni. Minä pidin täyteväkikysymystä\nniin perin tärkeänä, että myöskin kansan tuli ottaa siihen osaa. Vain\nsiten se voisi selvitä, vain siten voisi kansa selvästi nähdä ja\nratkaista oman kohtalonsa. Syyskuun 10:ntenä 1917 oli ylin\narmeijanjohto tehnyt valtakunnankanslerille tästä asiasta vakavia\nesityksiä. Kenraalisotamarsalkka oli kirjoittanut:\n\n\"Armeijalla on nykyään aivan riittämättömästi täyteväkeä, varsinkin\npuuttuu harjoitettua täyteväkeä arveluttavassa määrässä kaikkien\naselajien alalla...\n\n\"Jollei armeijalle onnistuta toimittamaan sen tarvitsemaa täyteväkeä,\nniin käy sodan loppu kysymyksenalaiseksi.\"\n\nPaitsi sotatarmon kohottamista ja laajempaa valistustyötä vaati\ntäyteväen saaminen mielestämme siviiliasevelvollisuutta koskevan\nlain parantamista, työmiesten työtehon kohottamista. Sitä paitsi\ntuli teollisuuden alalta luovuttaa mahdollisimman paljon\nkenttäpalveluskuntoista väkeä keväällä v. 1918 sekä pitentää\nasevelvollisuusaikaa. Kirjelmä päättyi:\n\n\"Mutta velvollisuuteni vaatii minua tehostamaan, että asema muodostuu\nehdottomasti kriitilliseksi, ellemme tarmokkaasti ja heti toimi. Jos\ntässä mielessä toimimme, niin on armeija vievä sodan hyvään päätökseen.\n\n\"Kaikilta virastoilta, joiden alaisia edelläkäsitellyt kysymykset ovat,\nvaaditaan siis suunnatonta vastuunalaisuutta. Varsinkaan eivät\nvaltiopäivät, ammattiyhdistykset j.n.e. saa olla epätietoisia siitä,\nettä ne epäröinnillä tai toimettomuudella ottavat niskoilleen raskaan\nsyyllisyyden.\n\n\"Ei tarvinne huomauttaa, että nopea toiminta on tarpeen, kun kuukausia\non hyödyttömästi kulunut.\"\n\nTästäkään kirjelmästä ei ollut mitään tulosta. Saivatko valtiopäivät\ntästä tietoa, on minulle tuntematonta.\n\nOpittuani tuntemaan valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä tulin\nvakuutetuksi ja sain pian ottaa lukuun, ettei tämäkään mies ollut\nmikään sotakansleri. Kreivi v. Hertling oli tavallaan lähtenyt\neduskuntaenemmistöstä ja hän asettui kokonaan sen kannalle ja\nsopimusrauha-ohjelman kannattajaksi. Hän lausui tämän päivänselvästi\nensimmäisessä suuressa puheessaan saamatta ententen taholta\nminkäänlaista vastakaikua. Hän nimitti itseään \"sovintokansleriksi\".\nMinä luulen, ettei aika ollut vielä kypsä sovintoon. Me tarvitsimme\nkansleria, joka omistautui kokonaan korkean asemansa sotaisille\ntehtäville, toimi voimakkaasti ja tarmokkaasti ja selitti kansalle sitä\nuhkaavat vaarat. Kaikkea tätä vastaan puhui kreivi v. Hertlingin\nluonne. Hänellä oli taito kohdella valtiopäiväpuolueita, mutta hän\nantoi niille kuitenkin silloinkin perään, kun sodankäynti vaati toisin.\nRehellinen tahto saattoi kreivi v. Hertlingin ottamaan toimen vastaan;\nmutta aika vaati voimakasta personallisuutta. Työtaakka oli hänen\nkorkealle iälleen ja heikontuneelle terveydelleen liian suuri.\nPitäisikö minun se taas Hänen Majesteetilleen sanoa? Kuka olisi tuleva\nkansleriksi, sen jälkeen kun keisari uudelleen oli ilmoittanut olevansa\nruhtinas v. Bülowin ja suuramiraali v. Tirpitzin nimittämistä vastaan?\nKuka oli se mies, joka muurin aukkoon asettuisi taistelemaan ja\npäämääriensä vastustamattomalla voimalla yhdistäisi kansan ja johtaisi\nsitä? Monet olivat jo tulleet luokseni ehdottaen minua kansleriksi.\nTämä ajatus oli epäonnistunut, joskin tarkoitus oli hyvä. Työ, joka\nminun oli suoritettava, oli summattoman suuri; voidakseni johtaa\nmaailmansotaa, täytyi minun vallita sotakoneistoa. Tämä kysyi jo\ntavatonta työvoimaa. Mahdotontahan oli sen lisäksi vielä ottaa vastaan\nniin merkillisen kömpelösti työskentelevän hallituksen johto, joka\nvielä paljon suuremmassa määrin vaati miehen kokonaan. Lloyd George ja\nClemenceau saattoivat olla diktaattoreja, mutta sodankäynnin\nyksityisseikkojen kanssa he eivät olleet tekemisissä. Saksa tarvitsi\ndiktaattoria, joka oli Berliinissä eikä suuressa päämajassa. Tällaisena\ndiktaattorina täytyi olla mies, joka täydellisesti näki ja tunsi\nkotimaan olot. Häntä olisi Berliini mahdollisesti seurannut. Minä en\nvoinut ottaa vastaan tätä tehdä. Taistelin itseni kanssa ja se selveni\nminulle. Minua ei pidättänyt vastuunalaisuuden pelko, vaan selvä tieto,\nettei yhden ihmisen voima riitä samalla aikaa johtamaan kansaa\nkotimaassa ja vihollista vastassa seisovaa armeijaa tässä kansan- ja\nmaailmansodassa kaikkien vastustusten ja ristiriitojen keskellä, joita\nminä huonoon huutoon joutuneen militarismin edustajana olisin\nkaikkialla kohdannut. Olosuhteet olivat kuitenkin koko lailla\ntoisenlaiset kuin aikaisemmissa sodissa. Kaikenlaiset vertailut, joita\nminuun nähden tällöin tehtiin, olivat epäonnistuneita; ajalle ja\nolosuhteille ei ollut mitään vertauskohtia löydettävissä. Fredrik Suuri\noli yksinvaltias ja hänellä oli arvovalta Jumalan armosta, Napoleon\ntiesi ainakin loistavan nousunsa alussa, että hänellä oli koko Ranska\ntakanaan. Yksi asia oli kuitenkin varma, vallan piti olla yksissä\nkäsissä.\n\nMinun ei auttanut muuta kuin oman valtavan rintamatyöni ohella yhä\nedelleen kamppailla hallituksen kanssa saadakseni sen, mitä sotajoukko\nviimeiseen ja ratkaisevaan voittoon tarvitsi. Minä olin tietoinen\ntehtäväni vaikeudesta, mutta toivoin, että Venäjän kukistuminen tekisi\nmahdolliseksi onnellisen ratkaisun. Tässä suhteessa erosi nykyinen\nasemani heinäkuussa 1917 vallinneesta asemasta, jolloin ensimmäinen\nsotakansleri erosi.\n\n\nVIII.\n\nValtiollisista kysymyksistä oli paitsi rauhankysymystä Puolan\nkysymyksen itävaltalainen ratkaisuehdotus etualalla. Kreivi Czerninin\noli onnistunut saada mielipiteitään kannattamaan lähinnä Hänen\nMajesteettinsa, sitten myöskin valtiokansleri ja valtiosihteeri v.\nKühlmann. Heti kun kreivi Hertling oli ottanut vastaan valtiokanslerin\nviran, kutsuttiin Berliiniin näitä kysymyksiä varten kruununneuvosto,\njohon myös kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun saapua. Kreivi\nv. Hertling ja valtiosihteeri v. Kühlmann olivat Baierin valtion\nalamaisia, varakansleri v. Payer oli württembergiläinen. He eivät\ntunteneet Preussin itäisten maakuntain olosuhteita ja asettuivat\nitävaltalais-puolalaisen ratkaisun kannalle; toiset ministerit ja\nvaltiosihteeri liittyivät pääkohdissa heihin. Kenraalisotamarsalkka ja\nminä puhuimme vakavasti sellaista ratkaisua vastaan. Sotilaalliset\nnäkökohdat pakottivat meitä antamaan hylkäävän lausunnon. Ne\nolosuhteet, joihin nyt olemme joutuneet, joskin toista tietä,\nvahvistavat joka tapauksessa kohtalokkaalla tavalla minun väitteeni.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä jouduimme äänestyksessä tappiolle.\nKeisari käski meidän tehdä selkoa, mitkä sotilaalliset edellytykset\nmeille tekisivät mahdolliseksi suostua itävaltalais-puolalaiseen\nratkaisuun.\n\nTämän määräyksen johdosta etsimme ratkaisumahdollisuutta.\n\nSiihen päästiin vain laajentamalla suojavyöhykettä pitkin koko Preussin\nrajan pituutta.\n\nAsiain kehitys itärintaman ylipäällikön alueella oli sillä välin, mitä\nelokuussa annettuihin ohjeisiin tulee, kulkenut Kuurinmaalla\nsuotuisaan, Liettuassa sitä vastoin epäsuotuisaan suuntaan.\n\nMajuri v. Gosslerin oli syyskuussa onnistunut perustaa Mitauhun\nmaaneuvosto itärintaman ylipäällikön elokuussa antamien ohjeiden\nmukaan. Se saattoi ottaa tukikohdakseen Kuurinmaan vanhan\nhistoriallisen valtiomuodon. Ritaristo oli siksi arvostelukykyistä,\nettä se seurasi häntä. Se kehoitti lättiläisiä ottamaan osaa\nmaaneuvosten perustamiseen. Nämä suostuivat. Kaikkien niiden mielestä,\njotka näkivät maan onnen kaiken voimassa olevan kumoamisessa, oli se,\nmitä lättiläisille tarjottiin, liian vähäistä. Eikä se paljoa\nollutkaan. Mutta se antoi mahdollisuuden jatkuvalle kehitykselle; oli\npäästy siihen, etteivät lättiläisetkään enää jääneet syrjään. Mitaun\nmaaneuvosto kokoontui juhlallisin menoin ja pyysi adressissa Hänen\nMajesteettiaan suojelemaan Kuurinmaata ja ottamaan vastaan maan\nherttuan arvon. Valtakunnan hallituksen vastaus oli suopea, vaikkakin\nsiinä vältettiin varmaa kannanmääräämistä.\n\nLiettuassa tunkeutuivat yhä vain räikeämmin etualalle sikäläisten\ndemokraattien epäselvät toivomukset. Vilnossa muodostettiin\nluottamusneuvosto maaneuvostoksi. Mutta se osoittautui työkyvyttömäksi.\nValtiollinen elämä pysähtyi.\n\nEnnen eroaan oli valtakunnankansleri t:ri Michaelis matkustellut\nliettuassa ja Kuurinmaalla, ja minä odotin, että idässä nyt luotaisiin\njotain todella kokonaista. Hänen kehoituksestaan lupasin hänelle\nkoettaa olla marraskuun ensi päivinä Berliinissä. Hänen äkillinen\nluopumisensa särki toiveeni.\n\nMarraskuun alussa olin Berliinissä. Odotettu istunto itärintaman\nylipäällikön aluetta koskevien kysymysten käsittelyä varten pidettiin\n4 p:nä, puheenjohtajana tuli nyt kuitenkin olemaan vasta virkaansa\nastunut valtakunnankansleri kreivi v. Hertling. Minun tarkoituksena oli\nmääritellä hänelle, millaisella perusteella Kuurinmaa ja Liettua oli\nliitettävä Saksaan, ja hankkia hänen suostumuksensa aikaisempien\nvaltakunnankanslerien kanssa tehtyihin sopimuksiin. Samalla tahdoin\nvahvistaa hallintopäällikköjen asemaa siten, että heillä olisi\nyksinomaan ratkaiseva määräämisvalta maahan nähden eikä millään\nedustajalla, valtakunnankanslerilla tai ylimmällä armeijanjohdolla.\nMeidän politiikkamme suuntaviivat, mitä tulee itärintaman ylipäällikön\nalueeseen, tarkoittivat yhä edelleenkin Kuurinmaan ja Liettuan selvää\nyhtymistä Saksaan personaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa. Meidän\ntulevaisuutemme edun kannalta minä pidin nyt tarpeellisena molempain\nmaaneuvostojen pikaista päätöstä. Kuurinmaalla oli työ pääasiassa jo\ntehty, siellä oli vielä vain muodollisuuksia jälellä. Sitä vastoin oli\nVilnossa vielä tavattomia vaikeuksia voitettavana. Kuitenkin saattoi\nsiitä olla täälläkin varmat toiveet, jos hallintopäällikkö saisi selvät\nohjeet ja kaikki epävarmuus meidän suhteessamme Liettuaan poistuisi.\nMolemmissa maissa oli sitten luotava sisäisen hallituksen pääpiirteet\nsekä määrättävä, missä muodossa sotilaallinen, taloudellinen ja\npoliittinen liittyminen Saksaan tulisi tapahtumaan.\n\nMinun käsitystäni vastaan ei istunnossa esitetty mitään väitteitä.\nItärintaman ylipäällikköä edustavat herrat, jotka eivät vielä tunteneet\nBerliiniä niin hyvin kuin minä, iloitsivat siitä, että he nyt\nvihdoinkin pääsisivät jatkamaan työtään. Minä pysyin epäilevänä enkä\nerehtynytkään. Olot Liettuassa jäivät sekaviksi. Liettualaisten\ndemokraattien taholta alkoi hurja kiihoitus hallintopäällikköä,\neverstiluutnantti ruhtinas v. Isenburgia vastaan. Näennäisesti\noikeutetut valitukset saivat enimmäkseen selityksensä välttämättömistä\nsotaoloista, joita ei laisinkaan voinut panna hallinnon syyksi. Mutta\nvakaumus oli valmis eikä siihen asialliset selitykset tehonneet, kuten\nvaltiollisten mielipiteiden taistelussa laita tavallisesti on. Vilnon\ndemokraatteihin lukeutuvain liettualaisten ääntä kuuntelivat meidän\nenemmistöpuolueemme ja niitä taas ulkoasiainvirasto. Liettualaiset\ntottuivat siihen, ettei sotilashallinto ollutkaan Saksan arvovallan\nruumiillistuma, vaan että yksityiset edustajat olivat voimakkaammat\nkuin itse hallitus. Näillä oli taas oma liettualaispolitiikkansa,\nvaikka he eivät maata tunteneet. Hallitus, joka piti äärimmäisen\ntarkkaa huolta siitä, ettei ylin armeijanjohto vain saisi suinkaan omaa\npolitiikkaansa seurata, mitä se ei ollut aikonutkaan, antoi edustajain\nhallita ja vallita. Heidän vaikutuksensa alaisena käsitteli\nulkoasiainvirasto Liettuan kysymystä edelleen Berliinissä vain Saksan\nsisäpoliittisen aseman luuloteltujen vaatimusten eikä itse maan\ntarpeiden mukaan. Tässäkin siis tuli sisäinen tila määräämään\nhallituksen suhteen ulkopolitiikkaan. Näin ei Liettuaan voitu luoda\nterveitä olosuhteita. Kun hallintopäällikön arvovaltaa Berliinistä\nkäsin kolhittiin, täytyi jokaisen hänen askeleensa merkitä\nepäonnistumista. Neuvottelu marraskuun 4:ntenä oli tässä suhteessa\nviimeinen yritykseni saada järjestystä tähän liettualaiseen\nsekasotkuun. Tästä lähtien minä rajoituin vain estämään suoranaisia\nvaurioita.\n\nEverstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg katsoi olevansa pakotettu\npyytämään eroa huomattuaan, että politiikan alalla oli luovuttu hänen\noikeana pitämistään suuntaviivoista. Minusta oli hänen eronsa\nvalitettava seikka.\n\nJoulukuun puolivälissä antoi valtakunnankansleri liettualaisille\ntoiveita Liettuan tunnustamisesta vapaaksi, riippumattomaksi valtioksi,\njonka pääkaupunkina olisi Vilno. Sen tuli sitoutua tekemään Saksan\nvaltakunnan kanssa erikoisia sopimuksia. Sellainen Liettua joutuisi\nhelposti Puolan käsiin, ellei sopimukseen otettu ehtoja, jotka\nturvasivat Saksan vaikutusvallan. Mutta liettualaisten menettely antoi\ntässä suhteessa vähän toiveita. Näiden täytyi yhä enemmän vähentyä, jos\nheidän epäselviin toivomuksiinsa vielä enemmän myönnyttäisiin.\nYksityiset liettualaiset ja eräs vaikutusvaltainen württembergiläinen\nedustaja panivat toivonsa erääseen württembergiläiseen kuningassukuun\nkuuluvaan ruhtinaaseen, samalla kuin myöskin saksilaiselle\nhallitsijaperheelle näyttää annetun toiveita. Jokaisella Vilnon\nruhtinaalla olisi ollut puolalaista aatelistoa hovikunnassaan, Liettuan\nsotajoukon upseerit olisivat olleet puolalaisia, samoin myös\nhallintoviranomaisten enemmistö. Vain Preussi-Saksa voi pelastaa\nliettualaiset heille itselleen ja asettaa virkamiehiä ja upseereja,\njoita heillä itsellään ei vielä pitkään aikaan voinut olla riittävässä\nmäärässä. Pelkillä valtiollisilla iskusanoilla ei luoda elinvoimaisia\nvaltioita eikä pienien kansallisuuksien olemassaoloa turvata. Minä\ntunsin sentähden sangen vähän innostuvani tästä ylimalkaisesta ja\nSaksan tulevaisuudelle niin tavattoman vaarallisesta sopimuksesta.\nKuvaavaa oli myös että puolalaiset ottivat sen rauhallisesti vastaan.\nHeillä oli täysi syy tyytyväisyyteen.\n\nYlin armeijanjohto jäi edelleenkin valtakunnankanslerin aikoinaan\nhyväksymälle kannalle, jonka mukaan Liettua oli läheisesti yhdistettävä\nSaksaan, personaaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa.\n\nHänen Majesteettinsa johtamissa neuvotteluissa Kreuznachissa joulukuun\n18:ntena Venäjälle asetettavien rauhanehtojen määräämisestä tulivat\nitäalueen kysymykset vielä kerran perinpohjin käsittelyn alaisiksi.\nSilloin ilmoitti keisari, valtakunnankanslerin tai ulkoasiainviraston\nvaltiosihteerin siihen mitään huomauttamatta, olevansa yhtä\nmieltä preussiläis-puolalaisen rajan suojavyöhykkeen suhteen,\njota me olimme pitäneet tyydyttävänä. Ajatukseen Kuurinmaan ja\nLiettuan personaaliunionista Preussin tai Saksan kanssa yhtyi\nvaltakunnankansleri sillä ehdolla, että liittoruhtinaat antavat siihen\nsuostumuksensa. Hänen Majesteettinsa hyväksyi tämän päätöksen,\ntehostaen vielä sitä, että on välttämätöntä antaa vieraiden\nkansallisuuksien näissä puitteissa kehittyä omintakeisesti. Kuurinmaan\nja Liettuan kansallisuuskysymykselle merkitsi tämä kiinnipitämistä\ntähänastisista tuloksista, ellei meidän itärajallamme tulevaisuudessa\nnousisi uusia vaaroja Saksan valtakunnalle.\n\nViron ja Liivinmaan suhteen Hänen Majesteettinsa teki sensuuntaisen\npäätöksen, että venäläisille oli ehdotettava näiden alueiden\ntyhjentämistä -- kuitenkaan sitä suorastaan vaatimatta --, jotta\nvirolaiset ja lättiläiset voisivat käyttää itsemääräämisoikeuttaan.\n\nLähestyviä rauhanneuvotteluja varten oli siten valtiosihteeri v.\nKühlmannille annettu perusohjeet.\n\nSillä välin oli itärintaman ylipäällikön alueen hallinnossa tapahtunut\nmuutos. Sen johtoon astuivat erityinen hallintokenraali, kenraali\nkreivi v. Waldersee ja korkeampi hallintovirkamies, alivaltiosihteeri\nvapaaherra v. Falkenhausen. Tällä pyrittiin ottamaan tarkemmin huomioon\nmaan valtiollisia tarpeita ja valtakunnankanslerin toivomuksia.\nKenraali kreivi v. Waldersee ja valtiosihteeri v. Falkenhausen ovat\nymmärtämyksellä ja taidolla virkaansa hoitaneet. Berliinin epäselvän\nkannan takia eivät hekään ole voineet tuloksellisempaa työtä\nsuorittaa. Elsass-Lothringenin kysymys joutui kreivi v. Hertlingin\nkansleriaikana sikäli toiseen väylään, että tämä kannatti ehdottomasti\nElsass-Lothringenin jakamista, Baierin piti saada Elsass, Preussin\nLothringen. Valtakunnankansleri v. Bethmann oli siitä jo Baierin kanssa\nneuvotellut. Minä en odottanut näistä hankkeista mitään hyvää ja\npelkäsin myöskin, että tämä ratkaisu herättäisi vallankin\nWürttembergissä tyytymättömyyttä. Me voimme vain pyytää\nvaltakunnankansleria ottamaan tämän kysymyksen lähinnä alustavan\npohdinnan alaiseksi ja jättämään muun siitä riippuvaksi. Asia onkin sen\njälkeen levännyt. Minä olin ainakin toivonut, että hän vanhana\nkeskustapuolueen johtajana ja Baierin entisenä ministeripresidenttinä\nkäyttäisi vaikutusvaltaansa Roomassa, jotta Elsass-Lothringenin\nkirkolliset asiat tulisivat ratkaistuiksi saksalaiskansallisessa\nhengessä, mutta hän ei saanut mitään aikaan.\n\n\n\n\nVALMISTUKSET HYÖKKÄYKSEEN LÄNNESSÄ 1918\n\nI.\n\nSotilaallinen asemamme maalla oli vuoden vaihteessa 1917/18 käynyt\nmeille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet odottaa, mikä\njohtui siitä, että Venäjä oli poistunut taistelevien riveistä. Me\nvoimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella sellaista hyökkäystä maalla,\njoka veisi sodan ratkaisevaan päätökseen. Voimasuhteet olivat meille\nedullisemmat kuin koskaan.\n\nSukellussota ei ollut tähän mennessä saanut taloudellisesti aikaan\nsitä, mitä amiraaliesikunnan päällikkö oli siltä odottanut ja mitä\nminäkin asiantuntijain lausuntojen perusteella olin toivonut.\nHuolimatta merilaitoksen vakuutuksista, että tehtiin mikä suinkin oli\nmahdollista, täytyi minun yhä edelleenkin kiinnittää huomiotani\nsukellusveneiden rakentamiskysymykseen. Sain myös edustajilta kirjeitä,\njoissa minulle ilmoitettiin, että niitä voitaisiin rakentaa enemmän.\nMinä olen näistä kirjeistä iloinnut, sillä nehän osoittivat, että\npyrkimykseni käydä sotaa kaikella tarmolla sai kannatusta, toiselta\npuolen ne hämmästyttivät minua. Perustuslain mukaan ei minulla ollut\nmitään tekemistä sukellusveneiden rakentamisen kanssa. Minua oli siihen\nasti näiden herrojen taholta moitittu usein siitä, että huolehdin\nasioista, jotka eivät minun virkaani kuuluneet. Oli käynyt yleiseksi\nilmiöksi, että jos kotimaassa oli jotakin vietävä läpi, käännyttiin\nminun puoleeni. Minä en tässäkään tapauksessa voinut valitettavasti\nmuuta tehdä kuin jälleen seikkaperäisesti keskustella asianomaisten\nmerilaitoksen virastojen kanssa. Ylin armeijanjohto itse oli jo aikaa\nsitten antanut armeijalle määräyksen, että milloin nimeltä mainitun\nhenkilön vapauttamista armeijasta vaaditaan asianomaisen viraston\ntaholta, on anomus otettava heti käsittelyn alaiseksi. Pitemmälle emme\nvoineet työväen vapauttamisessa mennä. Raaka-aineiden jakoa koskevalla\nlistalla oli sukellusveneiden rakentaminen pantu ensi sijaan. Kaikelle,\nmikä oli sen kanssa yhteydessä, antoi ylin armeijanjohto ratkaisevan\nmerkityksen. Kysymys oli: millainen on sukellusveneiden toiminnan\njohdosta asema oleva keväällä 1918? Voivatko sukellusveneet, joskaan ne\neivät kykenisi ratkaisevasti järkyttämään Englantia, vähentää tonnistoa\nsiinä määrin, ettei Amerikka saata tuoda uusia joukkojaan ainakaan\nlähimmässä tulevaisuudessa meren yli, ja pääsevätkö ne vihollisen\ntonnistoa vastaan taistellessaan antamaan iskuja myöskin amerikkalaisia\njoukkoja kuljettaville laivoille?\n\nEdustaja Erzberger oli heinäkuussa 1917 keskustellut minun kanssani\nmaailmantonniston vaikutuksesta sukellussodan tehoon ja lausunut siitä\nvaltiopäivilläkin mielipiteensä. Sukellussodan tuloksiin on\nmaailmantonnistolla epäilemättä ollut suuri vaikutus, mutta ratkaiseva\nei sen merkitys yksin ole ollut. Jos esim. Englannin täytyi\nkaupankäyntiään varten Amerikan kanssa ottaa laivoja pois Austraalian\nja Amerikan reitiltä, niin ne puuttuivat sieltä; austraalialainen\nvilja, josta Englanti oli riippuvainen, jäi Austraaliaan eikä\nedistänytkään Englannin ja ententemaiden muonittamista. Sanalla\n\"maailmantonnisto\" ei minun mielestäni ilman muuta ole ratkaistu\nkysymys, minkä tähden sukellussota ei tuhonnut Englantia eikä vienyt\nsotaa päätökseen. Myöskin maataloudellisen tuotannon nousu Englannissa\non keventänyt sen taloudellista elämää ja hidastuttanut sukellussodan\nvaikutusta. Rakennettiinko ententen maissa uusia laivoja enemmän kuin\noli alkuaan suunniteltu, joten vihollinen myöskin sen kautta sai tukea,\nei ole tiedossani. Ratkaiseva merkitys oli sillä seikalla, että\nententellä oli ollut kahden vuoden aikana tilaisuus taloudellisesti\njärjestäytyä sukellussodan vaatimusten mukaan ja kehittää sotilaallista\npuolustustaan. \"Mutta laivasto ... pääsi (tosin Amerikan avulla!)\nsukellusveneistä voitolle ja vähensi suuresti niiden toimintaa\",\nkirjoitti \"Economist\" syyskuun 7:ntenä 1918. Sodassa on tulevaisuutta\ntutkiva katse vielä paksumman verhon peittämä kuin rauhan aikana,\nvarsinkin niin monimutkaisella alalla kuin sukellussotaa koskevissa\nasioissa. Niitä ei vihollinenkaan tuntenut. Siten on selitettävissä,\nettei merilaitoksemme osannut tarkoin arvostella kysymyksessä olevia\nseikkoja. Tämänkin alan vastuunalaiset miehet ovat velvollisuuden ja\nomantunnon mukaisesti työskennelleet ja laskelmiaan tehneet. Joskaan\nsukellussota ei lokakuuhun 1918 mennessä saanut ratkaisua aikaan,\npainoivat sen saavutukset kuitenkin paljon vaa'assa. \"Se oli suurin\nvaara, joka Englantia on koskaan uhannut\", kirjoitti \"Morning Post\"\nlokakuun 3:ntena 1918. Väärin olisi myöskin olla tunnustamatta sen\ntavatonta vaikutusta sopimusvaltain koko talouselämään ja olla\nottamatta lukuun sitä huojennusta, jonka se länsirintamalle on\ntuottanut. Historian asiaksi jää hankkia selvyyttä tähän kysymykseen ja\ntutkia sen monimutkaista ongelmaa. Meidän sukellusveneittemme miehistön\nsuoritukset ovat kautta aikojen säteilevän loistavia sankaritekoja,\njoista isänmaa ja laivasto voivat ylpeillä.\n\nVuodenvaihteessa 1917/18 saatoin vedota merilaitoksen mielipiteeseen\nsukellussotakysymyksessä. Sen käsitys oli toivehikas. Tosin minä olin\ntullut epäilevämmäksi ja ajatukseni pysähtyivät väkisinkin siihen\nmahdollisuuteen, että Yhdysvaltain uudet joukot alkavat keväästä 1918\nalkaen saapua jatkuvasti Eurooppaan. Kuinka suuria joukkoja Amerikka\nvoisi lähettää, en osannut arvata; mutta varmasti saattoi otaksua,\netteivät ne ententelle voineet korvata Venäjän edustaman voiman\nmenetystä ja että voimasuhteet olisivat meille keväällä suotuisammat\nkuin myöhemmin kesällä ja syksyllä, paitsi jos siihen mennessä\nsaavutimme suuren voiton.\n\nYlin armeijanjohto joutui syksyn lopulla pohtimaan laajakantoista\nkysymystä: saattoiko se käyttää keväällä vallitsevia suotuisia suhteita\nsuureen taisteluun lännessä, vai pitikö sen, yrittämättä tätä,\nrajoittua järjestelmälliseen puolustukseen ja vain suorittaa\nsivuhyökkäyksiä, esimerkiksi Italiassa tai Makedoniassa.\n\nNeliliittoa piti koossa vain Saksan aseiden voiton toivo.\nItävalta-Unkarin armeija oli väsynyt; se oli menettänyt 1.800.000\nmiestä vangiksi joutuneina, täyteväkeä puuttui. Sen taisteluvoima oli\nvähäinen, Italiaa vastaan sillä oli suunnilleen riittävästi väkeä. Jos\nVenäjä todellakin poistui taistelevien riveistä, saattoi toivoa, että\narmeija edelleenkin olisi tehtävänsä tasolla. Epäiltävää oli\nriittäisikö voimia muihin päämääriin. Oli luultavaa, että\nItävalta-Unkarin hallitus tekisi, niinkuin jo v. 1917, myöskin 1918\nilmoituksen, ettei armeija enää jonkun määräajan kuluttua voisi olla\ntaistelussa mukana. Oli suhtauduttava vakavasti mahdollisuuteen, että\nItävalta-Unkarin sotilaallinen voima todellakin oli jo loppumaisillaan.\nSelvää oli, ettei sen poliittinenkaan voima tulisi kestämään hetkeäkään\nkauemmin. Vain armeija piti vielä kaksoismonarkiaa koossa.\n\nBulgaarian armeijalla oli riittävästi täytejoukkoja; tosin oli\nBulgaariankin pakko kutsua riveihinsä vieraita aineksia. Joukot olivat\nvuonna 1917 taistelleet auttavasti, armeijan henki oli kohonnut.\nLiikenneolot kaikkialla rintaman selkäpuolella oli saatu\nkuntoon. Saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja muiden saksalaisten\nkomentoviranomaisten vaikutus oli kasvanut. Mutta tämä vaikutus ulottui\nvain yhtä pitkälle kuin saksalainen komentovalta. Armeijaryhmäkomennon\nkoulussa edistettiin koko armeijan kasvatusta. Toimintaansa nojaten se\nsaattoi odottaa luottamuksella tulevia taisteluja. Minä neuvottelin\nusein kenraali Gantshevin kanssa ja pyysin myöskin häntä puolestaan\ntoimimaan Bulgaarian armeijan voimistuttamiseksi. Hän piti sen asemaa\nedellisen vuoden kokemusten perusteella varmana, vain Kreikan armeijan\nasettaminen liikekannalle huolestutti häntä. Se, että hän vaatiessaan\nSaksasta sotavälineitä ja joukkoja meni liian pitkälle, johtui hänen\ntehtävänsä laadusta. Kaikki hänen sanansa ilmaisivat toivoa, että\nsaksalaiset voittavat länsirintamalla.\n\nBulgaaria oli miehittänyt kaiken sen, mitä se rauhan aikana halusi\npitää. Se oli voitostaan varma -- se ei ajatellut enää sotaa, vaan\nainoastaan, miten se tulisi nauttimaan voittonsa hedelmistä rauhan\naikana. Kansa ja armeija olivat sotaan väsyneitä. Radoslavovin hallitus\nalkoi seisoa heikolla pohjalla. Maassa alkoi kiihoitus hallitusta ja\nsotaa vastaan. Lähimpänä tarkoituksena oli saada toiset puolueet\nvaltion lihapatojen ääreen. Niin kasvoi vaara, että ententen vaikutus\nBulgaariassa pääsisi yhä suurempaan valtaan. Tämä vaara oli sitäkin\nsuurempi kun tähänastinenkaan hallitus ei estänyt meitä vastaan\nharjoitettavaa propagandaa. Nyreys meitä kohtaan kasvoi Bulgaariassa\nsiitäkin syystä, että me emme valuuttasyistä ottaneet vastaan\nriittävästi tupakkaa. Monet bulgaarialaiset katsoivat tästä kärsivänsä\nvahinkoa. Yhdysvaltain edustaja, joka yhä oli Sofiassa, käytti tätä\ntilannetta tavattoman taitavasti hyväkseen ja sai bulgaarialaiset\nkohdistamaan suuret voiton toiveensa hyviin Sveitsin frangeihin.\nUseille bulgaarialaisille oli kiusaus niin suuri, etteivät he sitä\nkestäneet. He kääntyivät taas ententen puoleen, jolla puolen heidän\nsydämensäkin aina oli ollut.\n\nBulgaariasta tulin ehdottomasti siihen käsitykseen, että se olisi\nmeille uskollinen niin kauan kuin meidän kävisi hyvin. Mutta jos meidän\nvoiton toiveemme vähenisivät, tai jos meillä olisi vastoinkäymisiä, no\nniin, silloin olisi pakko kaiken käydä, niinkuin käynyt on. Miksipä\nolisi kansojen elämässä toisin kuin ihmisten elämässä? Niin kauan\nuskoin armeijan pitävän puoliaan kuin saatoin luottaa Bulgaarian\nuskollisuuteen.\n\nTurkki oli uskollinen liittolainen, mutta sen voimat olivat lopussa;\noliko se siihen itse syypää vaiko ei, oli samantekevää. Sen miesvoima\nväheni nopeasti, sen armeija oli osaksi olemassa enää vain paperilla.\nPalestiina joutuisi helposti Englannin saaliiksi, ellei siellä olevia\njoukkoja vahvistettaisi. Jos ne lyötäisiin hajalle, olisi sillä\nlaajakantoiset, poliittiset seuraukset; sitä oli koetettava estää,\nvaikkakaan sodan ratkaisu ei tulisi siellä tapahtumaan.\n\nSaksassa vallitsi näennäisesti parempi henki kuin liittolaistemme\nkeskuudessa, mutta sielläkin se oli ilmeisesti voimakkaasti alentunut,\nsamoin oli myöskin mieliala laskenut. Kotimaan väestön tarmoa minä\nkylläkin kuvittelin suuremmaksi kuin se oli. Minä toivoin\ntäyteväkikysymyksen järjestyvän.\n\nArmeija oli kestänyt vuoden 1917 voitokkaasti; mutta samalla oli käynyt\nilmi, että jos länsirintama asettui pelkän puolustuksen kannalle, ei\nsen kestävyys enää ollut taattu, entente kun käytti niin suunnattomasti\nsotatarpeita. Sielläkin, missä taktilliset suhteet olivat aivan\nsäännölliset eivätkä niin epäsuotuisat kuin Wytschaeten kaaren tai\nLaffaux'n mutkan taistelussa, olimme me menettäneet alueita ja\nkärsineet raskaita tappioita. Nämä tappiot olivat suuremmat kuin\nmeidän hyvin johdetuissa hyökkäyksissämme. Vihollisen valtavat\ntaisteluvälineet olivat tehneet viholliselle paljon helpommaksi hyökätä\nkuin meidän oli puolustautua. Tämä seikka tuli tietenkin sitä enemmän\nnäkyviin, kuta enemmän meidän jalkaväkemme sai nostoväen luonteen ja\nkuta enemmän se suli, kun parhaat ainekset kuoleman ja haavoittumisen\njohdosta joutuivat pois sen riveistä ja kuta tuntuvammin siinä kuri\nhöltyi.\n\nOli myöskin odotettavissa, että vihollinen ottaisi menneistä\ntaisteluista oppia, järjestäisi hyökkäyksensä leveille rintamille,\nkuten Aisnen ja Champagnen rinnakkaistaistelussa huhti- ja toukokuussa\n1917, ja koettaisi saavuttaa menestystä yllätyksen avulla.\nKäytettävissä olevat valtavat sotatarvemäärät antoivat sille siihen\ntilaisuuden.\n\nSotajoukolle oli tavattoman raskasta pysyä yhtämittaa odottavalla\npuolustuskannalla. Oli jo paljon piilottelijoita. He tulivat heti\ntakaisin, kun taistelu oli päättynyt. Oli tullut säännöksi, että\ndivisioonassa, joka oli palannut taistelusta toivottoman vähälukuisena,\noli muutaman päivän perästä aivan toinen, paljoa edullisempi miesluku.\nJoukot eivät enää vihollisen sotavälineiden raivoa vastaan osoittaneet\npuolustuksessa vanhaa vastustuskykyä. Ne ajattelivat kauhulla edessä\nolevia puolustustaisteluja ja ikävöivät liikuntasotaan. Romaaniassa,\nItä-Galitsiassa, Italiassa ja myöskin Cambrain taistelussa, missä\nliikuntasota oli tullut kysymykseen, olivat saksalaiset joukot\nsuorittaneet loistavia sankaritekoja ja uudestaan osoittaneet olevansa\nvihollista etevämmät, vaikkakaan niiden toimintakyky ei enää ollut niin\nkestävää kuin v. 1914. Myös oli tullut näkyviin ilmiöitä, joista\npäättäen liitokset eivät enää olleet niin lujat kuin sodan alussa. Yhtä\npaljon kuin puolustus masensi joukkoja, kohotti hyökkäys niiden mieltä.\nHyökkäystä vaati armeijankin etu; puolustustaistelussa täytyi armeijan\nvähitellen sortua vihollisen yhä vain musertavammaksi käyvän\nsotaväline- ja mieslukuylivoiman alle. Se tunsi sen itse. Se toivoi\nlännessä hyökkäystä ja odotti sitä Venäjän kukistumisen jälkeen syvällä\nsielullisella helpotuksella. Minä ilmaisen tällä armeijan mielialan,\nmitä tulee hyökkäykseen ja puolustukseen. Se kuvasti ajatusta, jonka\nvaltavaa voimaa en voinut olla tuntematta: vain hyökkäyksellä saattaa\nlopettaa sodan. Monet ja etevimmät kenraalit olivat samaa mieltä.\nTietenkään en ole antanut sellaisten mielialojen johtaa toimintaani,\nsiihen oli vastuunalaisuudentunteeni liian suuri. Vain minun asiani on\nollut ratkaisevan ehdotuksen teko, siitä olen aina ollut tietoinen.\nJoukkojen ja johtajien toivomus oli minulle vain kuvastimena, josta\nsaatoin nähdä, mitä sotajoukko itse tunsi voimakseen ja heikkoudekseen.\n\nMeidän ja liittolaistemme asema ja armeijan tila vaativat hyökkäystä,\njoka toisi pikaisen ratkaisun. Tämä voi tulla kysymykseen vain\nlänsirintamalla. Kaikki edellinen oli ollut vain päämäärään johtavia\nkeinoja ja tarkoittanut sellaisen tilanteen luomista, joka tekisi sen\nmahdolliseksi. Tähän mennessä ei vielä ollut päästy sellaiselle\nkannalle. Kuudella, seitsemällä divisioonalla me olimme voineet käydä\ntaistelua Italiassa. Lännessä ei sellainen voimankäyttö riittänyt. Minä\nluovuin nyt kaikista aikeista hyökätä Italian tai Makedonian\nrintamalla. Kaikki riippui nyt siitä, saatiinko riittävästi voimia\nkootuksi hyökkäyksen tekoon lännessä.\n\nTähän vaaditaan valtavia taisteluvälineitä ja runsaasti joukkoja, jotka\novat, samoin kuin niiden johtajatkin, hyökkäykseen harjoitettuja. Jos\ntämä ehto voitiin ajoissa täyttää, silloin ei vain ollut mahdollista,\nsilloin suorastaan täytyi hyökätä. Hyökkäys on voimakkain\ntaistelumuoto, vain se tuo ratkaisun. Sitä todistaa jokainen\nsotahistorian lehti. Hyökkäys on kuin vertauskuva siitä, että hyökkääjä\non vihollista voimakkaampi. Odottaminen olisi hyödyttänyt vain\nvihollista, se kun tiesi varmasti saavansa lisäjoukkoja.\n\nOlin täysin selvillä siitä, että hyökkäys lännessä olisi\nmaailmanhistorian vaikeimpia sotaliikkeitä. Minä en sitä salannut.\nMyöskin Saksan kansan oli annettava kaikkensa. Kuta suurempi puute\nmiehistä oli, sitä lujempi täytyi Saksan sotatarmon olla, sitä\nvoimakkaampaa työtä vaadittiin hallitukselta sodankäynnin hyväksi. Ylin\narmeijanjohto oli, kuten aikanaan Tannenbergin taisteluun, koonnut\nratkaisua varten kaikki, mitä eri sotatantereilta vain liikeni. Me emme\nvoineet milloinkaan tulla kyllin lujiksi. Toiselta puolen oli otettava\nhuomioon, että Euroopan rintamat olivat keskenään mitä lähimmässä\nyhteydessä. Epäonnistuminen Italiassa, Makedoniassa tai idässä saattoi\nehkäistä meidän sotaliikkeitämme lännessä.\n\nSaksalaisten joukkojen jättäminen Italian rintamalle oli turhaa.\nVuoden vaihteessa alettiin niitä kuljettaa pois. Me valvoimme\nnyt vain sotataloudellisessa suhteessa etujamme miehitetyllä\nitalialaisella alueella, joka joutui Itävalta-Unkarin hallittavaksi.\nVenäläis-romaanialaiselta rintamalta me kuljetimme huolimatta\nBulgaarian vastustuksesta bulgaarialaisia joukkoja Makedoniaan, jotta\nsieltä voitaisiin saada vapaaksi muutamia saksalaisia joukko-osastoja.\n\nSuurisuuntainen joukkojen siirto Galitsiasta ja Bukovinasta Ranskaan ja\nBelgiaan oli pantu alulle. Oli myös välttämättä lopullisesti\nratkaistava kysymys joukkojen kuljetuksesta Balkanin niemimaalta ja\nitärintamalta. Mutta meidän oli sitä ennen saatava selvyys siitä,\nmillaisiksi suhteemme muodostuisi Venäjään ja Romaaniaan ja mikä olisi\nbolshevismin kanta ententeen ja neliliittoon -- ei vain sotaakäyvänä,\nvaan myöskin vallankumouksellisena valtana. Tämä selvyys meidän oli\nsaatava pian. Oli joka tapauksessa selviydyttävä sangen laajasta\nkuljetusliikkeestä. Amerikkalaisen vaaran vuoksi näytti olevan\nvälttämätöntä niin varhain kuin suinkin mahdollista ryhtyä taisteluun\nlännessä. Kun armeijan tuli saada riittävästi aikaa harjaantua\nhyökkäykseen, kävisi suunnitelman toteuttaminen mahdolliseksi\nmaaliskuun puolivälissä. Hevosilla oli silloin jo ainakin laitumilla\njotain syötävää. Tämäkin täytyi ottaa huomioon meillä vallitsevan\nrehunpuutteen takia.\n\nJos asiat menisivät Brest-Litovskissa mieltä myöten, jos työ siellä\nsujuisi hyvin, niin oli odotettavissa, että tähän aikaan voitaisiin\nantaa valmiita taisteluvoimia voitokkaaseen hyökkäykseen lännessä.\nVitkastelu ei ollut hyväksyttävissä. Ilman muuta saattaa ymmärtää,\nmillä jännityksellä me seurasimme rauhanneuvottelujen kehitystä.\n\n\nII.\n\nBrest-Litovskin rauhanneuvottelut alkoivat joulukuun 22:sena 1917.\n\nNeuvottelujen kulun täytyi pakostakin vaikuttaa sotilaallisiin\npäätöksiin, kun maailmansotaa vielä parhaillaan käytiin. Oli kysymys\nsiitä, sujuisivatko neuvottelut niin, että me voisimme hyökätä ja\nsittenkin päättää jättiläistaistelun onnellisesti, säästyäksemme\nvoitetun surulliselta kohtalolta.\n\nSaksan tulevaisuudelle oli ehdottomasti välttämätöntä, että koko\nmutkikas itäaluekysymys saisi sellaisen ratkaisun, joka vastaisi\nPreussin ja Saksanmaan etua ja supistaisi puolalaisvaaran\nmahdollisimman vähiin. Joulukuun 18:ntena Kreuznachissa tehdyt\npäätökset antoivat siitä ehkä vielä takeet.\n\nNeuvottelijoilla oli tavattoman raskas vastuunalaisuus. Eikä sitä\nsuinkaan keventänyt kotimaassa vallitseva mieliala, joka oli päässyt\nkehittymään vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, kun ei\nvastapainona ollut voimakkaan ja tarkoitusperistään tietoisen\nhallituksen valistustoimintaa. Sillä ei ollut ollenkaan käsitystä\nvihollisen sodanhalusta ja se pelkäsi millään tavoin ärsyttää\nvihollista ja siten vaikeuttaa rauhan tekoa. Siksi se asettui\nkielteiselle kannalle kaikkeen todelliseen toimintaan nähden,\nvälittämättä, koituiko tästä vahinkoa isänmaan tai sodankäynnin eduille\nja samalla myös lopullisen rauhan saannille.\n\nSaksan valtuutettu Brest-Litovskissa oli valtiosihteeri v. Kühlmann,\nhänen alleen kuului ylimmän armeijanjohdon erikoisedustaja kenraali\nHoffmann. Itävalta-Unkari oli lähettänyt kreivi Czerninin. Muutkin\nneliliiton vallat olivat edustetut. Valtiosihteeri v. Kühlmann\nkieltäytyi olemasta puheenjohtajana. Esimiehyys vaihteli sitten\nneliliittovaltojen kesken.\n\nVenäjän edustajilla katsottiin olevan joka suhteessa yhtä suuret\noikeudet. He tekivät heti omia ehdotuksia.\n\nJoulukuun 25:ntenä ilmoitti kreivi Czernin neliliiton nimessä\nsuostuvansa Venäjän ehdotukseen rauhan solmimisesta ilman väkivaltaisia\nalueanastuksia ja ilman sotakorvauksia.\n\nTällä pohjalla kutsuttiin myöskin entente-valtoja ottamaan osaa\nyleisiin rauhanneuvotteluihin. Määräajaksi asetettiin tammikuun 4:s\nkello 10 illalla.\n\nNeliliiton johtava valtiomies, kreivi Czernin, selitti tämän johdosta:\njos entente-vallat olisivat silloin olleet halukkaita rauhantekoon,\nniin olisi periaate \"ilman valtauksia\" saatu täydelleen toteutetuksi.\n\nKansojen itsemääräämisoikeudesta tuli venyvä ja epäselvä periaate, joka\nei vastannut Saksan etuja ja jota voittaja käytti hyväkseen.\n\nYksinkertaisten täsmällisten vaatimusten sijaan oli asetettu sarja\nnäkökohtia, joiden pohtiminen oli ehdottomasti vievä sangen pitkän\najan. Myöskin entente-valloille osoitettu kutsu saattoi vaikuttaa vain\nhidastuttavasti. Eikä ollut minkäänlaista toivoa, että siihen\nsuostuttaisiin. Niistä päätöksistä, jotka oli tehty joulukuun 18:nnen\nneuvotteluissa, joissa Hänen Majesteettinsa oli puheenjohtajana, ei\nainoakaan säilynyt. Tulevaisuutemme idässä joutui vaaranalaiseksi.\nMahdotonta oli arvata, miten lättiläiset nyt tulisivat menettelemään.\nVaara, että valkovenäläiset ja liettualaiset joutuisivat Puolan\nvaltaan, kasvoi tavattomasti. Puola itse hyötyi aika lailla\nItävalta-Unkarin etujen kustannuksella. Rajojen välttämätöntä\nsotilaallista turvaamista ei ollut ajateltu. Minä keskustelin kenraali\nHoffmannin kanssa ja valitin, että neuvottelut olivat menneet tähän\nsuuntaan. Ei ollut ihme, että hän sanoi uskoneensa, että Kreuznachissa\noli joulukuun 18:ntena juuri näin päätetty. Minä ilmoitin hänelle,\nettei meille ollut annettu minkäänlaisia tietoja neuvottelujen kulusta\nja pyysin häntä, koska nyt kerran oli tehty neljäntoista päivän\naselepo, esittämään valtiosihteeri v. Kühlmannille sen lujan\nvaatimuksen, että hän tekee voitavansa meidän Kuurinmaata ja Liettuaa\ntarkoittavien suunnitelmiemme toteuttamiseksi ja puolalaisen\nsuojavyöhykkeen hankkimismahdollisuuden säilyttämiseksi, joita me\nolimme tähän asti pitäneet Hänen Majesteettinsa antamien ohjeiden ja\nvaltakunnankanslerin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella valtakunnan\nvaatimuksina. Kenraali Hoffmannin pyynnön johdosta valtiosihteeri v.\nKühlmann asettui nyt sellaiselle kannalle, joka lähenteli Kreuznachissa\ntehtyjä sopimuksia, joutuen täten epäilemättä jonkinlaiseen\nristiriitaan kreivi Czerninin kanssa. Tukeakseen valtiosihteeri v.\nKühlmannia tämä uhkasi, niin käsittämätöntä kuin se olikin, sillä, että\nItävalta-Unkari tekee yksityisrauhan. Yhteisneuvotteluissa näkyi\ntuottavan haittaa se, etteivät liittoutuneet olleet varemmin tehneet\nsopimuksia keskenään.\n\nVenäjän bolshevikkiedustajain puheista kävi alusta alkaen selville,\nettä ententelle oli hyvin tärkeätä saada neuvottelut venymään niin\npitkälle kuin suinkin ja että bolshevikit itse yhä vielä uskoivat\nententen avulla saavansa aikaan maailmanvallankumouksen. Heidän\npyrkimyksenään oli muodostaa Brestin neuvottelut omien aatteittensa\nsuureksi propaganda-sotaretkeksi. Tämä oli meidän sisäisille oloillemme\nsitäkin vaarallisempaa, kun vain ani harvat käsittivät bolshevismin\nhajoittavan vaikutuksen yhteiskunnallisessa suhteessa. Erittäinkin\narvioivat sitä väärin valtiopäivien enemmistöpuolueet, joilta\nsen luonne jäi huomaamatta. Ne näkivät sen, mitä Venäjän\nbolshevikkiedustajat Brestissä olivat esittäneet, vain tukevan niiden\nomia ihanteellisia maailmanrauhaharrastuksia ja merkitsevän\nyleismaailmallisen veljeyden alkamista. Minä olin aivan toisella\nkannalla. Minä olin selvillä siitä, että bolshevismi, olipa sillä\nententen kannatus tai ei, olisi meille tavattoman vaarallinen\nvihollinen, jonka loitolla pitäminen kysyisi meiltä sotilaallista\nvoimaa, vaikka rauhakin saataisiin aikaan.\n\nJoulukuun lopulla erosivat edustajat tekemättä erityisempiä sopimuksia\nja lähtivät kukin kotimaahansa, tullakseen taas koolle Brestiin 14\npäivän kuluttua tammikuun alussa.\n\nYlipäällikkö ja minä lähdimme myös tammikuun alussa Berliiniin\nkeskustellaksemme valtiosihteeri v. Kühlmannin kanssa ja saadaksemme\nhänet nopeampaan neuvottelutoimintaan. Minä halusin myöskin tavata\nkenraali Hoffmannia; hänkin oli tällöin Berliinissä. Tammikuun 2:sena\noli Hänen Majesteettinsa luona neuvottelu. Minä viittasin siihen, että\nlännessä odotettavan taistelun vuoksi olisi pikainen rauha idässä\nvälttämätön; ainoastaan siinä tapauksessa, että rauha saataisiin aivan\nulottuville, voisi joukkojen poiskuljetus, mikä oli välttämätöntä, heti\nalkaa. Sotilaallisista syistä pitäisi kaikkia viivyttämisyrityksiä\nvastustaa. Me olimme kyllin voimakkaat sitä estämään. Erityisiä tähän\nsuuntaan käyviä ohjeita ei valtiosihteeri v. Kühlmann kuitenkaan\nsaanut.\n\nSen jälkeen tuli vielä kerran puolalainen rajavyöhyke keskustelun\nalaiseksi. Kreivi Czernin oli käyttänyt Brestissä-oloaan valtiosihteeri\nv. Kühlmannin taivuttamiseksi siihen, että rajavyöhyke tulisi\npienemmäksi kuin mitä joulukuun 18:ntena oli päätetty. Tämä oli\nnähtävästi tähän myöntynyt ja saanut myöskin kenraali Hoffmannin\nsuostumuksen, joka sai nyt tehtäväkseen esittää asian Hänen\nMajesteetilleen. Vedoten kenraali Hoffmanniin Hänen Majesteettinsa\nyhtyi kannattamaan valtiosihteeri v. Kühlmannin mielipidettä.\nKeisarilla oli luonnollisesti päätösvalta. Perustelu koski minuun\nkuitenkin; olin uskonut, että kenraalisotamarsalkka ja minä olimme\nHänen Majesteettinsa vastuunalaiset sotilaalliset neuvonantajat.\nRajavyöhykkeen supistaminen niin suuressa määrin merkitsi mielestäni\nItä- ja Länsi-Preussin maakunnille uhkaavaa vaaraa. Pidin\nvelvollisuutenani vielä kerran tehostaa kantaani, mutta seurauksena oli\nvain se, että tunsin herättäneeni keisarin tyytymättömyyttä.\n\nTammikuun 4:ntenä keskustelin kenraali v. Lynckerin kanssa suhteestani\nkeisariin. Siitä, mitä oli tapahtunut, täytyi minun vetää se\njohtopäätös, ettei Hänen Majesteettinsa enää tuntenut minua kohtaan\nsitä luottamusta, jota minun tuli nauttia voidakseni hoitaa ylenmäärin\nraskasta tointani. Minun on asettauduttava Hänen Majesteettinsa\nkäytettäväksi ja pyydettävä saada toinen tehtävä. Kenraali Lyncker\nneuvoi minua keskustelemaan asiasta kenraalisotamarsalkan kanssa, joka\noli palannut Kreuznachiin tammikuun 3:ntena. Minä suostuin siihen ja\nkeskustelin hänen kanssaan 5 p:nä. Hän pyysi minua luopumaan aikeestani\nja lupasi itse ottaa asian järjestelyn toimekseen, mihin minä ilmoitin\nolevani tyytyväinen.\n\nSiitä, mitä oli tapahtunut, saatiin Berliinissä vihiä, mikä oli\nerittäin valitettavaa, ja asian sanottiin olevan yhteydessä ilman muuta\nBrestin neuvottelujen kanssa. Selitys ei pitänyt ollenkaan paikkaansa.\nKuten myöhemmin 1918 minun erotessani, koski nytkin asia sitä, että\nHänen Majesteettinsa oli keisarinani ja ylimpänä sotapäällikkönäni\nasettunut minuun nähden henkilökohtaisesti kannalle, joka teki asemani\nsietämättömäksi ja loukkasi omanarvontuntoani.\n\nValitettavasti oli tammikuun 2 päivä sumentanut myöskin suhdettani\nkenraali Hoffmanniin. Olemme kuitenkin suorin sanoin jälestä päin\nselvittäneet asian.\n\nTämän tapahtuman johdosta kenraalisotamarsalkka lähetti Hänen\nMajesteetilleen tammikuun 7:ntenä kirjelmän. Hän huomautti\nvastuunalaisuudesta, joka sekä hänellä että minulla oli siitä, että\nrauhan tulos antaa Saksan kansalle niin lujat ja hyvät rajat, etteivät\nvastustajamme aivan pian uskalla uuteen sotaan ryhtyä. Tämän päämäärän\nsaavutuksen oli tehnyt kysymyksenalaiseksi valtiosihteeri v. Kühlmannin\npoikkeaminen Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena antamista\nohjeista, mutta myöskin tammikuun 2:sena annettu kaikkein korkein\npäätös Puolan rajaa koskevassa kysymyksessä.\n\nMyöskin kosketeltiin kirjelmässä tammikuun 2:sen päivän\nistunnossa sattuneita tapahtumia ja sitä vaikeaa asemaa, johon\nkenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettiinsa nähden\njoutuneet. Se päättyi näin:\n\n\"Niin kauan kuin vain neuvotellaan eikä toimita, väistyvät ristiriidat\n(ulkoasiainvirastoon nähden) näennäisesti taka-alalle. Mutta jos,\nniinkuin nyt itävaltalais-puolalaisessa kysymyksessä Itävallan suhteen\ntai Brestissä Venäjän suhteen, ryhdytään toimintaan, niin käy\nkatsantokantani välinen ristiriita koko räikeydessään ilmi. Joka kerta\ntulee tämä ja sen mukana nykyinen tilanne toistumaan.\n\n\"Teidän Majesteetillenne kuuluu ratkaisun korkea oikeus. Mutta Teidän\nMajesteettinne ei vaatine, että vilpittömät miehet, jotka ovat Teidän\nMajesteettianne ja isänmaata uskollisesti palvelleet, omalla\narvovallallaan ja omassa nimessään ottaisivat osaa tekoihin, joita he\nsisimmästä vakaumuksestaan pitävät kruunulle ja valtakunnalle\nvahingollisina ja joita he siksi eivät voi hyväksyä.\n\n\"Teidän Majesteettinne ei vaatine, että minä teen Teidän\nMajesteetillenne ehdotuksia sotaliikkeistä, jotka kuuluvat\nmaailmanhistorian vaikeimpiin, elleivät ne ole tarpeen määrättyjen\nsotilaallis-valtiollisten päämäärien saavuttamiseksi.\n\n\"Pyydän alamaisimmin, että Teidän Majesteettinne itse perusteellisesti\nratkaisee asian. Kenraali Ludendorffin ja minun persoonani eivät saa\nmerkitä mitään, kun on kysymyksessä valtion onni.\"\n\nHänen Majesteettinsa jätti kirjelmän valtakunnankanslerin\nvastattavaksi. Meidät oli kutsuttu tammikuun keskivaiheilla\nkeskustelemaan hänen kanssaan.\n\nValtakunnankansleri kreivi v. Hertling asettui ennen kaikkea sitä\nkäsitystä vastaan, että myöskin kenraalisotamarsalkka ja minä olisimme\nvastuunalaiset rauhanehdoista. Hän tehosti sitä, että hän yksin oli\nvastuunalainen. Kenraalisotamarsalkalla ei ollut kreivi v. Hertlingiin\nnähden enempää kuin aikoinaan oli ollut valtakunnankansleri v.\nBethmanniinkaan nähden aikomus millään tavalla loukata tämän\nvaltio-oikeudellista toimivaltaa. Mutta tässä oli kysymyksessä meidän\nsiveellinen vastuunalaisuutemme, jonka me syvällä sydämessämme tunsimme\nja jota ei kukaan voinut siitä poistaa, samoin kuin se, että armeija ja\nkansa piti kenraalisotamarsalkkaa ja minua ehdottomasti vastuunalaisina\nrauhasta. Tähän oli hallitus itse syypää, sillä se oli kerta toisensa\njälkeen vedonnut mielipiteittensä yhtäpitäväisyyteen ylimmän\narmeijanjohdon kanssa ja vetänyt esille meidän muistutuksiamme\nsuunnitelmia ja toiveita vastaan, joita se ei omasta puolestaan\nhyväksynyt.\n\nKreivi v. Hertling ei ollut näin tehnyt, hän koetti nähtävästi vapautua\nylimmän armeijanjohdon luulotellusta holhouksesta. Tapa, millä se\ntapahtui, sai minut useinkin hämmästymään. Myös tammikuun\nkeskivaiheilla pysyi valtakunnankansleri ankarasti tällä kannalla.\nValitettavasti ei hallitus ilmoittanut julkisuudessa selvästi ja kyllin\npontevasti, että se hallitsi Saksaa eikä kenraali Ludendorff.\n\nOikeastaan ei ollut mitään epäselvyyttä olemassa valtakunnankanslerin\nvaltio-oikeudellisesta vastuunalaisuudesta ja meidän, ylipäällikön ja\nminun persoonani, vaiteliaasta moraalisesta osallisuudesta vastuuseen.\nMutta kuta selvemmäksi valtakunnankansleri veti tuon väliviivan, sitä\nraskaammaksi kävi vastuunalaisuus hänelle itselleen.\n\nSaimme nyt myöskin kuulla, että kreivi v. Hertling oli lausunut\nnimenomaan hyväksyvänsä kreivi Czerninin Brestissä pitämän joulupuheen.\nHän ajoi siis, mihin hänellä oli oikeus, omaa politiikkaansa eikä\nantanut meidän kanssamme tehtyjen sopimustenkaan itseään sitoa. Mikä\nsai kreivi v. Hertlingin siirtymään tällaiselle kannalle, on minulle\nvielä tänäkin päivänä käsittämätöntä. Me pidimme Hänen Majesteettinsa\njoulukuun 18:ntena tekemiä päätöksiä sitovina ja me edellytimme, että\nvaltakunnankansleri ilmoittaisi meille, miten niitä mahdollisesti on\nmuutettu. Muussa tapauksessa ei ikäviä väärinkäsityksiä ja\npersoonallista kahnausta voinut välttää. Niihin olikin jouduttu. Ne\nolisivat olleet kartettavissa, jos me olisimme saaneet tarpeelliset\ntiedot. Kenraalisotamarsalkan ja minun arvostelun asiallinen puoli\nolisi pysynyt samanlaisena. Mutta me olisimme antaneet mielipiteillemme\ntoisen ilmaisumuodon.\n\nNeuvottelut eivät saaneet mitään muutosta aikaan yhtä vähän kuin Hänen\nMajesteettinsa ilmoitus kenraalisotamarsalkalle. Varsinkaan emme\nsaaneet mitään ilmoitusta siitä, mitä sotilaallis-poliittisia päämääriä\ntultaisiin tavoittelemaan. Tähän asti oli kreivi v. Hertlingin\npäämääränä lännessä ollut, ettei Belgia saanut muodostua vihollistemme\nrintamaansijoitusalueeksi. Tämä mielipide kävi yhteen ylimmän\narmeijanjohdon mielipiteen kanssa.\n\n\nIII.\n\nPian kokoontuivat rauhanneuvottelijat taas Brestiin. Sopimusvallat\neivät tietenkään olleet tulleet mukaan. Monet odottivat jonkinlaisella\njännityksellä tulisivatko venäläiset takaisin. He tulivat Trotskin\njohtamina. Heidän oli pakko tulla. Heidän armeijansa hajaantuminen kävi\nnopeasti ja voitti yhä enemmän alaa. Se oli täydellisen sekasotkun\ntilassa ja tahtoi rauhaa. Meidän sotilaallinen asemamme oli siis\nmahdollisimman suotuisa, meidän ei edes tarvinnut toimia sillä tavalla\nkuin entente toimi Bulgaarian, Itävalta-Unkarin ja Saksan suhteen, vaan\nainoastaan selvästi ja päättävästi panna yksinkertaiset vaatimuksemme\ntäytäntöön.\n\nItsemääräämisoikeuden täytäntöönpanoa koskevassa kysymyksessä teimme\nsuuria myönnytyksiä. Me luovuimme kannastamme, että Kuurinmaan\nja Liettuan miehitettyjen alueiden väestö jo oli käyttänyt\nitsemääräämisoikeuttaan, ja suostuimme siihen, että väestön mieltä\nkysyttäisiin uudelleen. Me vaadimme vain, että sen tuli tapahtua, kun\nalueet olivat miehitettyinä. Trotski piti siitä kiinni, että meidän oli\nensin tyhjennettävä alueet, väestö sai vasta sen jälkeen käyttää\nitsemääräämisoikeuttaan.\n\nMaan tyhjentäminen olisi sotilaallisista syistä ollut järjetön teko, me\ntarvitsimme sitä elääksemme emmekä olleet halukkaat jättämään sitä\nhäikäilemättömän bolshevismin kynsiin. Jo näiden sotilaallisten syiden\nvuoksi me kieltäydyimme tyhjentämästä maata, ollenkaan puhumattakaan\nsiitä, että itsemääräämisoikeuden toimeenpano bolshevismin solmuruoskan\nalla oli mahdotonta. Molempiin kysymyksiin nähden ovat nyt luultavasti\nmielipiteet selvinneet. Ylimmän armeijanjohdon edustama kanta lienee\nnyt ymmärrettävissä. Jos me olisimme tyhjentäneet maan, niin olisivat\nVenäjän bolshevikit jo aikaa sitten olleet aseellisena voimana\nSaksassa. He eivät todellisuudessa välittäneet vähintäkään\nitsemääräämisoikeuden toimeenpanosta, pyrkivät yksinomaan laajentamaan\nvaltaansa. He olivat väkivaltapoliitikkoja ja he otaksuivat, että\nmeidän tyhjentämämme alue muitta mutkitta lankeaisi heille. Olivatpa he\nmyöskin niin kansallisia, että pitivät -- itsemääräämisoikeudesta\nhuolimatta -- Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan erottamista Venäjää\nkohtaan vihamielisenä toimenpiteenä.\n\nItsemääräämisoikeuden täytäntöönpanosta Puolassa Venäjän kustannuksella\noli ennen kaikkea Itävalta-Unkarilla etua. Kaksoismonarkia tahtoi\nPuolan avulla saavuttaa poliittista ja taloudellista voimaa.\n\nTurkkilaiset vaativat Batumia ja Karsia itselleen; molemmat olivat\nvarsin kauan kuuluneet Turkin valtakuntaan. Meille nämä toiveet\nmerkitsivät vähän. Niiden toteuttaminen oli kuitenkin liittosuhteiden\nmukaista.\n\nMeidän puhtaasti sotilaalliset vaatimuksemme olivat niin vähäiset,\nettei niitä yleensä kannata ottaa lukuun. Armeijan hajalle laskeminen\noli jo täydessä käynnissä. Aseiden ja laivojen luovuttamista emme\nolleet vaatineet.\n\nViroa ja Liivinmaata me emme vaatineet, vaikka mielellämme olisimmekin\nbolshevismin vallasta pelastaneet saksalaiset heimolaisemme, kuten\nmuunkin väestön. Tätä vaatimusta ei Trotskille asetettu, vaikkakin se\noli pohdittavana ja tuli sotilaalliseksi välttämättömyydeksi\ntaistelussa bolshevismia vastaan. Rauhan tuloa eivät ole meidän\nvaatimuksemme estäneet, esteenä sille ovat olleet vain bolshevismin\nvallankumoukselliset aikomukset ja meikäläisten neuvottelijain samoin\nkuin kotimaan ja Itävalta-Unkarin epäröinti, ne kun eivät olleet\nselvillä Venäjän vallankumouksen oikeasta luonteesta. Kun kenraali\nHoffmann kerran esiintyi voimakkaammin sotilaallisen edun kannalta\njouduttaakseen neuvotteluja ja samalla asettaakseen aidan Trotskin\npropagandatoiminnalle, kävi paheksumisen murina monissa saksalaisissa,\nitävalta-unkarilaisissa ja yleensä sellaisissa lehdissä, jotka\nententepropagandan malliin puhuivat aina sopimusrauhasta. Tällaisissa\nolosuhteissa olisi Trotski ollut narri, jos hän olisi vähääkään antanut\nperään; sellaiseen hän oli liian viisas ja tarmokas. Hän alkoi puhua\nyhä uhkamielisemmin, vaikkei hänellä ollut mitään reaalista voimaa\ntukenaan; hän esiintyi yhä enemmän vaatijana. Hän uhkasi, kun muka\nsaksalais-itävaltalais-unkarilaisella taholla puuttui suoruutta, kutsua\npois Venäjän edustajat, ja hän oli kovasti mielissään, kun häntä\npyydettiin luopumaan tästä aikeesta, jota hän tietenkään ei ollut\nvoinut toden teolla tarkoittaa. Trotski ja entente-vallat iloitsivat\nneuvottelujen pitkittymisestä; edellinen käytti jokaista tilaisuutta\nvaatiakseen neuvottelujen siirtämistä puolueettomalle alueelle. Hän\njulisti bolshevistisia aatteitaan kipinäsähkösanomina maailmalle ja\nerittäinkin Saksan työväestölle. Bolshevismin tarkoitus oli saada\nmeidät yllytetyiksi vallankumoukseen ja siten Saksanmaa suistuksi\nhäviöön. Tämä päämäärä kävi jokaiselle päivänselväksi, joka ei ollut\numpisokea.\n\nNeuvottelut eivät edistyneet hiukkaakaan. Jos edelleen toimittaisiin,\nniinkuin tähän saakka oli Brestissä toimittu, ei rauhan saavuttamisesta\nollut mitään toiveita, sen sijaan saattoi olla varma meidän henkisen\nsotakykyisyytemme laskeutumisesta yhä alemmas. Minä istuin\nKreuznachissa kuin hiilillä ja vaadin kenraali Hoffmannia\njouduttamaan neuvotteluja. Hän käsitti täydellisesti sotilaallisen\nvälttämättömyyden, mutta ei asemassaan kyennyt määräävästi vaikuttamaan\nasiain kulkuun.\n\nTammikuun 18:ntena Trotski lähti Pietariin, missä bolshevikit\nhajoittivat perustavan kokouksen. He antoivat näin maailman tietää,\nmikä käsitys heillä oli kansan vapaudesta. Mutta saksalaiset eivät\ntahtoneet mitään nähdä eikä mitään oppia.\n\nTrotski oli sanonut olevansa vain kuusi päivää poissa. Mutta hän palasi\ntakaisin vasta 30:ntenä.\n\nTammikuun 23:ntena kenraalisotamarsalkka ilmoitti minun pyynnöstäni\neräässä neuvottelussa Berliinissä, että meidän täytyi saada asiat\nidässä selviksi. Niin kauan kuin ei siihen oltu päästy, täytyi pitää\nhyviä lännessä tarvittavia divisioonia yhä siellä. Jos venäläiset\nviivyttivät edelleen neuvotteluja, oli ne keskeytettävä ja ryhdyttävä\nuudestaan sotaan. Bolshevikkihallitus kukistuisi sen kautta, mutta\nuuden hallituksen täytyisi solmia rauha.\n\nToisetkin syyt panivat minut vaatimalla vaatimaan päätöksen tekoa.\nKreivi Czernin oli oikeassa, kun hän ivallisesti puhui \"henkisestä\npainiskelusta\". Siihen ei ainakaan Brest, kun sota vyöryi suurinta\nratkaisuaan kohti, ollut paikan, ajan eikä kilpatoverin puolesta\nsovelias tilaisuus. Mitä mahtoivatkaan ententen valtiomiehet ajatella\nmeidän rauhantarpeestamme, kun tyydyimme siihen, että Trotski ja\nbolshevikkihallitus, jota ei mikään valtio ollut tunnustanut, kohteli\nmeitä sillä tavoin. Heidän ja heidän kansojensa tahdonlujuutta tämä\nvain suunnattomasti vahvisti. Miten tuiki välttämätön mahtoikaan rauha\nolla Saksalle, kun se suorastaan juoksi sellaisten ihmisten jälessä ja\nsieti heidän julkisesti meitä ja meidän sotajoukkoamme vastaan\ntähdättyä propagandaansa! Kaikissa puolueettomissa ja vihollismaissa\ntäytyi tällaisten johtopäätösten syntyä kuin itsestään. Miten\nsaattaisivatkaan ententevaltain johtajat, varsinkaan Clemenceau ja\nLloyd George, vielä olla rauhasta huolissaan, kun me annoimme\nturvattomien anarkistien venäläisten näin näin kohdella itseämme? He\nsaivat huoletta jättää pelon, että heitä uhkaisi mikään vaara meidän\ntaholtamme. Miten tämä vaikuttaisi sellaisten vastustajain\nrauhantekohaluun, oli päivän selvää.\n\nMyöskään ei vihollista vastassa seisova sotamies voinut ymmärtää tätä\nviikkokausia kestänyttä puhetulvaa, jolla ei ollut mitään\nkäytännöllistä tarkoitusta ja josta ei ollut mitään tuntuvaa tulosta.\nHän toivoi luonnollisesti, että sitä, minkä hän äärimmäisyyteen asti\nvoimiaan ponnistaen tuhansilla kieltäymyksillä ja henkensä uhalla oli\nsaavuttanut, myöskin voimakkaasti ja määrätietoisesti käytettäisiin.\nOlihan tekeillä ensimmäinen rauha, jonka tuloksia rintama odotti yhtä\nsuurella jännityksellä kuin kotimaa. Meidän täytyi vihdoinkin ottaa\nratkaiseva askel: vain se voisi jälleen tuoda selvyyttä meille ja\nmyöskin muuanne.\n\nOli käynyt ilmi, ettei Trotski puhunut koko Venäjän puolesta, vielä\nvähemmin Romaanian. Ukrainan edustajat, jotka saapuivat Brestiin\ntammikuun 12:ntena, asettuivat jyrkästi bolshevikki-edustajia vastaan.\nHe saivat etupäässä kenraali Hoffmannilta tukea ja antoivat neliliiton\nedustajille tilaisuuden erikoissopimuksien tekoon. Nämä liikkuivat\nkäytännöllisellä pohjalla eivätkä eksyneet pilventakaisten\ntulevaisuussuunnitelmien alalle, joiden toteuttamiseen tarvitaan\nvuosisatoja, jos niitä ylipäänsä milloinkaan on mahdollista toteuttaa.\n\nTammikuun 30:ntenä alkoivat neuvottelut Trotskin kanssa uudestaan\nBrestissä. Asiat saivat nyt sen omituisen luonteen, että kaikki kävi\nhänen mielensä mukaan.\n\nMutta diplomaatit näkyivät jo itse huomanneen, etteivät keskustelut\nhänen kanssaan veisi mihinkään tulokseen. Valtiosihteeri v. Kühlmann ja\nkreivi Czernin katkaisivat nyt omasta puolestaan neuvottelut ja olivat\njo helmikuun 4:ntenä taas Berliinissä. Ukrainan kanssa jatkettiin\nneuvotteluja sillä perustalla, että se sitoutui toimittamaan suuret\nmäärät viljaa Itävalta-Unkarille ja Saksalle, minkä sijaan se Puolaan\npäin, molempien maiden välisellä riidanalaisella Holmin alueella, saisi\nsuotuisan rajan. Itävalta-Unkari lupasi sen lisäksi luoda\nItä-Galitsiasta ukrainalaisen kruununmaan.\n\nPohtiakseni valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa\ntilannetta olin minäkin helmikuun alussa lähtenyt Berliiniin.\nKokouksessamme 4 ja 5 p:nä minä sain valtiosihteeri v. Kühlmannin\nlupaamaan, että 24 tuntia Ukrainan kanssa tehdyn rauhan\nallekirjoittamisen jälkeen rikotaan kokonaan välit Trotskin kanssa.\nKaiken kuulemani perustalla vakaantui minussa yhä vain se mielipide,\nettä bolshevikki-Venäjä ei halunnut minkäänlaista rauhaa. Se asetti\ntoivonsa ententeen samoin kuin yleisen vallankumouksen syttymiseen\nSaksassa eikä uskonut meidän pystyvän tekoihin. Tammikuun lopulla 1918\nBerliinissä tämän yhteydessä vastoin huomattavain työväenjohtajain\ntahtoa puhjenneet poliittiset lakot lienevät tätä toivetta\nvahvistaneet. Niin läheisessä yhteydessä oli osittain jo silloin meidän\ntyöväenliikkeemme bolshevismin kanssa. Sen nenässä olevat miehet ja\njohtava sosialistinen sanomalehti, joka taisteli myöhemmin bolshevismia\nvastaan, eivät olleet vielä silloin huomanneet tätä seikkaa. Silloin\nkuului tietenkin vielä asiaan taistella yhteistä vihollista, vanhaa\nlaillista valtaa vastaan ja siten tieten tai tietämättä järkyttää\nisänmaan perustuksia. Kun sitten tämä päämäärä näytti saavutetulta ja\nvalta joutui omiin käsiin, silloin oli tuli, jota oli oltu\nsytyttämässä, hulmahtanut leimuavaksi liekiksi. Silloin sanottiin:\n\"Kuulkaa, talonpojat, tätä me emme ole tarkoittaneet.\"\n\nBerliinissä tapahtuneessa neuvottelussa kreivi Czernin esitti syyt,\njotka olivat saaneet hänet tekemään Ukrainan kanssa kaksoismonarkialle\nepäsuotuisan rauhan, jonka hän pelkäsi herättävän voimakasta\nvastarintaa puolalaisten taholta. Hän pyysi tästä syystä eräitten\npoliittisten päätösten salassa pitämistä. Itävallan asema ruokavaroihin\nnähden oli niin huono, kun Romaanian apulaitteet ehtymistään ehtyivät,\nettä se tarvitsi välttämättömästi viljaa Ukrainasta, muuten olisi sillä\nnälkäkuolema edessä. Itävalta-Unkarin muonituspäällikkö kenraali\nLandwehr, antoi tähän surulliseen kuvaan lisäpiirteitä valaisemalla\narmeijan muonitusta. Hän pyysi minulta ihan heti apua. Kun herra v.\nWaldow piti sitä, huolimatta meidän omista ahtaista sangen vakavista\nmuonitusoloistamme, rajoitetussa määrässä mahdollisena, niin en voinut\nlausua epäilyksiä sen suhteen. Tavattoman vakavat olivat ne\nvaikutelmat, jotka minä täällä sain ja todennäköisesti ne tekivät syvän\nvaikutuksen myöskin toisiin herroihin, joilla oli tekemistä näiden\nkysymysten kanssa.\n\nToinen asia, joka tuli täällä pohdinnan alaiseksi, oli taaskin\nItävallan ehdottama Puolan kysymyksen ratkaisutapa. Minä olin tällä\nkertaa etupäässä vain kuulijan asemassa. Mielihyväkseni puhuivat\nvaltiosihteeri v. Stein ja kreivi v. Rödern sekä eräät muut herrat\ntaloudellisista syistä itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan.\nRajavyöhykkeistä ei tällä kertaa ollut ollenkaan puhetta.\nItävalta-Unkarin lähettiläs, ruhtinas Hohenlohe, jota minä muuten\nlämpimästi kunnioitan, moitti minua kiihtyneenä neuvottelujen kulusta\nsiitä, että tuotin Itävalta-Unkarille vaikeuksia. Minä saatoin\nhuomauttaa siihen, että tänään olivat muut herrat, enkä minä, puhuneet\nitävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Puolan kysymys jäi\nratkaisematta.\n\nMyöskin Romaanian rauhanehdoista keskusteltiin lyhyesti. Minä vaadin\ntässäkin kysymyksessä ryhtymistä tarmokkaaseen työhön.\n\nValtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin lähtivät neuvottelun\njälkeen takaisin Brestiin.\n\nUkrainan kanssa tehty rauha allekirjoitettiin siellä helmikuun 9:ntenä.\nMinä pyysin nyt, että valtiosihteeri v. Kühlmann helmikuun 5:ntenä\nantamansa lupauksen mukaan rikkoisi välinsä Trotskin kanssa. Mutta hän\nasettui kielteiselle kannalle.\n\nSamana päivänä yllytti Venäjän hallituksen kipinäsähkösanoma Saksan\narmeijaa kieltäytymään tottelemasta ylintä sotaherraansa.\nKenraalisotamarsalkan Hänen Majesteetilleen tekemästä ehdotuksesta\nkeisari käski nyt valtiosihteeri v. Kühlmannin jättää Trotskille\nuhkavaatimuksen meidän tähänastisten ehtojemme hyväksymisestä sekä\nsamalla vaatia Itämerenmaiden tyhjentämistä. Jälkimmäinen määräys oli\nKühlmannin mielestä Itävalta-Unkarin ja kotimaan mielialan vuoksi\njätettävä täyttämättä. Hänen Majesteettinsa myöntyi siihen, että tästä\nvaatimuksesta luovuttiin.\n\nValtiosihteeri v. Kühlmann ahdisti nyt Trotskia selvään ratkaisuun.\nTämä kieltäytyi kaikista sitoumuksista, mutta ilmoitti samalla, että\nsota oli päättynyt ja Venäjän armeijan hajallelaskeminen pantu\nkäyntiin.\n\nTästä johtui luonnollisesti täydellinen sekavuus idässä. Meidän oli\nmahdotonta jättää asioita siellä näin keskeneräiseen tilaan. Se voi\ntuottaa meille joka hetki uusia vaaroja, kun meidän oli lännessä\nkamppailtava elämästä ja kuolemasta. Sotilaallinen asema vaati\nselvyyttä. Sitä varten päätettiin kokoontua Homburgiin neuvottelemaan.\n\n\nIV.\n\nHelmikuun 13:ntenä neuvoteltiin Homburgissa. Sillä oli ratkaiseva\nmerkitys idän tapahtumille. Valtakunnankansleri, varakansleri,\nvaltiosihteeri v. Kühlmann, kenraalisotamarsalkka, amiraaliesikunnan\npäällikkö ja minä otimme siihen osaa. Hänen Majesteettinsa Keisari oli\nvain silloin tällöin läsnä.\n\nYlimmän armeijanjohdon taholta oli jo lähetetty valtakunnankanslerille\njoukko sähkösanomia, joissa pyydettiin aselevon irtisanomista. Tällä\nhetkellä ei Venäjän armeijaa enää tarvinnut taistelutekijänä ottaa\nlukuun; mutta entente seisoi väijyksissä pyrkien lujittamaan sen\nrintamaa, ja bolshevikkijohtajat olivat teon miehiä, jotka pystyisivät\ntoimimaan propagandalla ja -- jos heille suotiin aikaa -- aseilla ilman\nententeakin.\n\nMilloin tahansa saattoi Venäjän rintama tavalla tai toisella ruveta\nuudelleen vahvistumaan. Eikä Romaania tekisi milloinkaan rauhaa, jollei\nVenäjä tehnyt sitä ensin. Kaikki hyökkäily lännessä olisi silloin\ntuloksetonta. Samalla menetettäisiin myös tilaisuus voitokkaasti\nlopettaa maailmansota, jota me yhä vielä heikkoine liittolaisinemme\nkävimme valtavaa ylivoimaa vastaan. Me tarvitsimme myöskin Ukrainan\napujoukoksi bolshevismia vastaan, kaikkein vähimmin saatoimme nyt\njättää sitä bolshevismin valtaan. Siltä taholta pyydettiin jo nyt apua.\nMistä hankitaan se vilja, jonka Itävalta-Unkari sen asianomaisten\nvirastojen antaman selityksen mukaan niin kipeästi tarvitsee? Saksa ei\nvoinut sitä antaa, mutta siihen olisi kuitenkin johduttu; Saksalla oli\nitsellään tavattoman niukasti, se oli jo edellisenä vuonna\nturvautumalla varhaispuintiin elänyt liiaksi kädestä suuhun ja tarvitsi\nmuualta lisää. Romaania ei enää tuottanut sitä mitä toivottiin.\nVieläkin synkemmäksi kävisi tulevaisuus, jos tuleva sato meillä ja\nliittolaismaissa oli huono, samoin Romaaniassa, missä todellisuudessa\ntuli täydellinen kato. Kokonaan oman onnensa nojaan jätettynä, ilman\nulkoa saatua lisää ei Saksa voinut elää, sen osoitti ankara hätä\ntalvella 1918/19. Tämä hätä olisi ilman Ukrainaa varmasti tullut,\nvaikkapa ei valtiojärjestyksen kukistaminen olisikaan ollut\nvaikuttamassa asiaan.\n\nUkrainan kanssa tehty rauha oli maan runsaan bolshevikkiaineksen takia\nyhä vielä heikolla pohjalla. Neliliiton edustajat rauhanneuvotteluissa\nolivat täysin selvillä siitä, että meidän tuli Ukrainasta käsin antaa\nviljan hankinnalle sotilaallista tukea, jollemme tahtoneet, että rauha\ntulisi pelkäksi maailmaa harhaanjohtavaksi ilveilyksi.\n\nJotta bolshevikit eivät voisi muodostaa uutta rintamaa, tuli heidän\nitärintamalla seisoville joukoilleen antaa nopea voimakas isku, joka\ntuottaisi meille samalla myöskin suuret määrät sotatarpeita. Laajemmat\nsotaliikkeet eivät täällä nyt tulleet kysymykseen.\n\nUkrainassa oli bolshevismi tukahutettava. Siellä saattoi saada aikaan\nsellaiset suhteet, jotka tuottaisivat meille sotilaallista hyötyä ja\nantaisivat meille viljaa ja raaka-aineita; sentähden meidän täytyi\ntäällä tunkeutua syvälle sisämaahan. Meillä ei ollut muuta keinoa.\n\nEstääksemme ententea tukemasta Venäjää, mihin se siihen aikaan vielä\npyrki, oli sen joukot ja sotatarpeet saatava pysymään Muurmanin\nrannikolla. Ellei sitä voitaisi tehdä, saattoi pitää varmana, että\nEnglanti tulisi Pietariin ja sieltä käsin toimisi meitä vastaan. Meidän\noli estettävä sitä asettumasta sinne ja Suomenlahden rannalle ja\niskemällä bolshevikkijoukkoja vastaan päästävä Liivinmaan ja Viron läpi\naina Narvaan asti, voidaksemme sieltä käsin tarpeen vaatiessa\nhyökkäillä. Suomestakin, joka bolshevikkien ahdistamana oli pyytänyt\nmeiltä apua, saatoimme saada liittolaisen bolshevikkeja vastaan. Teho\nPietaria vastaan vahvistuisi ja toimintamahdollisuus Muurmaninrataa\nvastaan saataisiin myös aikaan. Minä olin jo pitemmän aikaa ollut\nyhteydessä muutamien suomalaisten herrojen kanssa. Mainitsen ennen\nmuita Suomen nuoren valtion ensimmäisen lähettilään Berliinissä, herra\nHjeltin, joka palveli maataan lämpimin sydämin. Nuorista suomalaisista,\njotka rakastivat hehkuvasti isänmaataan, oli sodan alussa muodostettu\njääkäripataljoona, jota käytettiin Mitaun taisteluihin. Silloin näytti\nvielä epävarmalta, joutuisimmeko Suomessa sotatoimiin. Me tuimme sitä\nsuoranaisesti aseilla.\n\nMeidän sota- ja muonitusasemamme vaati aselevon irtisanomista, selviä\nsuhteita ja nopeaa toimintaa idässä. Uutta voimainkäyttöä en pitänyt\nsuotavana. Mutta olisi ollut sotilaalliselta kannalta mieletöntä\nkatsella, kuinka vihollinen kokosi uudestaan voimiaan, oli siis\ntoimittava. Sitä vaati sodan rautainen laki. Vasta sitten saattoi olla\nrauhan saannista varma. Yksinomaan siihen minä pyrinkin.\n\nTässä mielessä minä tein esityksiä valtakunnankanslerille ja\nvarakanslerille ja osoitin vakavin sanoin, miten hirvittävän\nraskas meidän tehtävämme lännessä oli. Minä lausuin, ettei\nbolshevikkien johtajien kanssa ylipäänsä ollut rehellinen rauha\nsaavutettavissa, he tulisivat yhä edelleenkin työskentelemään\nvallankumouksen virittämiseksi Saksassa. Tätä vaaraa emme voineet\nkyllin suureksi arvioida. Bolshevismilta voimme me itseämme\nedelleen turvata vain tiukan rajansulun avulla. Sulkulinjan\nulottamisella Pohjanlahteen päin oli tosin haittansa; mutta\nVäinänlinnan--Riianlahden linja ei juuri vaatinut vähemmän joukkoja\nkuin Väinänlinnan--Peippusjärven--Suomenlahden linja suurten vesien\ntakia. Kaikki välilinjat maksaisivat melkoista enemmän. Ei tahdottu\ntietenkään ryhtyä rajattomiin sotaliikkeisiin vaan paikallisesti\nrajoitettuihin toimenpiteisiin. Tehostin myöskin sitä, että minulle\nolisi luonnollisesti mieluista saada auttaa bolshevikkien ahdistamia ja\nmeiltä apua pyytäviä Liivinmaata ja Viroa sekä varsinkin saksalaisia\nheimoveljiämme.\n\nValtakunnankansleri ja varakansleri eivät ensin tahtoneet suostua\naselevon irtisanomiseen. Kielteistä kantaansa he perustelivat\nyksinomaan sisäpoliittisilla syillä ja Itävalta-Unkaria koskevilla\nseikoilla. Samat näkökohdat määräsivät myöskin valtiosihteeri v.\nKühlmannin kannan. Kaikki ulkopoliittiset syyt saivat jäädä syrjään.\nVähitellen muuttivat kuitenkin molemmat ensiksimainitut herrat mieltään\nja suostuivat aselevon irtisanomiseen, minkä he tekivät etupäässä\nmuonitustilanteemme vuoksi. Valtiosihteeri v. Kühlmann pysyi edelleen\nvastustavalla kannalla. Mutta hän selitti, että vastuunalainen\nvaltiomies oli valtakunnankansleri eikä hän, ja koska tämä oli\npäättänyt sanoa irti aselevon, niin ei hänkään kieltäytyisi jatkamasta\nyhteistyötä. En voinut otaksua muuta kuin että valtiosihteeri v.\nKühlmann ei pitänyt omaa kantaansa juuri erikoisen pätevänä, muuten\nolisi hänen kaikista valtio-oikeudellisista selityksistä huolimatta\ntäytynyt tehdä omaan persoonaansa nähden luonnolliset johtopäätökset.\nUlkoasiainviraston valtiosihteerin virka on siksi korkea, ettei sen\nhaltija saanut antaa pakottaa itseään niin tärkeään päätökseen kuin\nkysymyksessä oleva oli. Hänen menettelynsä ei saattanut herättää\nminussa sitä luottamusta, jota olisin toivonut voivani tuntea\nulkoasiainviraston johtajaa kohtaan.\n\nValitettavasti joutui tämän tähden myöskin kärsimään suhteeni muihin\ntämän viraston herroihin. Heidän joukossaan oli useita huomattavia\nvoimia, varsinkin niissä, jotka eivät olleet ammattidiplomaatteja. Minä\nolen ollut näistä hankauksista sitäkin enemmän pahoillani, kun en\ntakertunut henkilöihin, vaan pidin kiinni asiasta. Minulle oli yhtä\nselvää kuin Saksan kansan suurelle enemmistöllekin, että tämä virasto\nkaipasi perinpohjaista uudistusta.\n\nValtakunnankanslerin esityksestä Hänen Majesteettinsa Keisari\nhyväksyi aselevon irtisanomisen, taikka, kuten katsottiin olevan\nvaltio-oikeudellisesti oikeampaa sanoa johtopäätöksen, että aselepo\nlakkaa itsestään, koska Trotski kieltäytyy allekirjoittamasta\nrauhansopimusta. Minulle oli tietenkin yhdentekevä, kummallako tavalla\nasia tulkittiin.\n\n\nV.\n\nHelmikuun 18:nnen iltapäivällä ja 19:nnen aamulla alkoivat sotatoimet\nnäin ollen koko isovenäläisellä rintamalla uudestaan. Heti sen jälkeen\nbolshevikkihallitus selitti kipinälennättimellä olevansa valmis\nrauhantekoon. Me teimme johtopäätökset Brestin kokemuksista ja annoimme\nrauhalle nyt aivan toisen muodon. Hallitus vaati yksissä neuvoin\nliittolaisten kanssa ylimmän armeijanjohdon mielipiteiden mukaisesti\nsekä sotilaallisen turvallisuutemme että myöskin kansojen\nitsemääräämisoikeuden nimessä Suomen ja Ukrainan itsenäisyyden\ntunnustamista sekä Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan samoin kuin Batumin\nja Karsin luovuttamista. Kysymystä Liivinmaan ja Vironmaan vastaisesta\nasemasta ei vielä ratkaistu, toistaiseksi tuli meidän miehittää nämä\nmaat.\n\nIso-Venäjän sotajoukko oli laskettava hajalle ja laivaston tuli\nlakkauttaa toimintansa. Sen lisäksi ei Venäjä saanut ryhtyä\nminkäänlaiseen propagandaan Saksassa. Joukko taloudellisia kysymyksiä,\nsotavankien vaihto y.m., jätettiin tarkemman pohdinnan varaan.\nEtenemistä jatkettaisiin siksi, kunnes nämä vaatimukset olivat\nlopullisesti hyväksytyt uusissa neuvotteluissa. Trotski ilmoitti\nolevansa heti valmis lähettämään uudet edustajat Brestiin; itse hän ei\ntullut, arvattavasti siitä syystä, ettei hän enää pitänyt propagandan\nharjoittamista siellä mahdollisena.\n\nVenäjän edustajat saapuivat Brestiin helmikuun 28:ntena. Keskusteluihin\nei enää ryhdytty. Venäjän valtuutetut ilmoittivat, että heidän\ntehtävänään oli vain allekirjoittaa rauha. He osoittivat arvokkuutta\nonnettomuudessa, johon he itse olivat syypäät. Maaliskuun 3:ntena kello\n5.30 illalla tapahtui allekirjoittaminen. Rauha oli nyt solmittu ja\nsotatoimet Venäjän rintamalla lakkautettiin uudestaan.\n\nBrestin rauhanehdot olivat tähdätyt bolshevikkeja vastaan, joiden\nkanssa sotatila ei voinut koskaan päättyä -- se johtui heidän\nvallankumouksellisesta propagandastaan. Minä en suinkaan pyrkinyt\nVenäjän tuhoamiseen tai sellaiseen heikontamiseen, joka veisi siltä\nhengen. Päinvastoin toivoin, että valtakunnan saattaminen entiselleen\nlähtisi Ukrainasta; myöskin olisi minulle Puolan kysymykseen nähden\nvenäläis-puolalainen ratkaisu ollut mieluisin. Liettua ja Kuurinmaa\neivät olleet mitään elinkysymyksiä Venäjälle, yhtä vähän Batum ja Kars.\nViron ja Liivinmaan menetys oli Venäjälle tuntuva. Täällä voitiin ja\npitikin antaa Venäjälle kaikkea mahdollista huojennusta. Oliko\nmahdollista mennä vielä pitemmälle ja antaa Liivinmaa ja Viro\nuudistuneelle Venäjälle takaisin, on turha harkita. Sellaista Venäjää\nei nyt ollut olemassa. Sentähden minä vaadinkin sisimmästä\nvakaumuksestani Baltikumin muodostamista. Ehdoissa pidättäydyttiin\nmuuten millään lailla sekaantumasta Venäjän sisäpoliittiseen ja\ntaloudelliseen elämään; Venäjälle ei asetettu mitään sellaisia\nvaatimuksia, jotka olisivat loukanneet itsenäisen valtion arvoa tai\norjuuttaneet sen väestöä. On valaisevaa verrata rauhaa, jonka Venäjä\nsilloin sai, rauhaan, jonka se olisi voinut saada, ja tätä taas siihen,\njoka on tullut meidän kannettavaksemme, vaikka me emme olleet koskaan\nrauhantarjousta hylänneet. Puhe Brestin väkivaltarauhasta on vaikeneva.\nVielä toistaa osa Saksan kansaa uskollisesti tätä vihollisen\npropagandan iskusanaa. On kokonaan toinen asia, että Venäjä nyt lähtee\nsilvottuna sodasta, vaikka sen liittolaiset, joille sen v. 1914 piti\npoimia kastanjat tulesta, ovat voittaneet.\n\nValtiopäivien suuri enemmistö hyväksyi Brestin rauhanehdot ja tunnusti\nedelleen, ettei sopimus loukannut kansojen itsemääräämisoikeutta.\nEnemmistösosialistit pidättäytyivät äänestämästä, vain riippumattomat\nsosialistit äänestivät sitä vastaan.\n\nEdustaja Erzberger oli lausunut ilonsa tulevasta rauhasta jo helmikuun\n27:ntenä 1918 ja ilmoittanut, että ehdot pysyvät heinäkuun 10:ntenä\ntehdyn rauhaa koskevan päätöslauselman puitteissa.\n\nVarsinkin ansaitsee huomiota edustaja Gröberin lausunto maaliskuun\n22:sena, hänen sanansa ilmaisevat meidän asemamme täydellistä\nymmärtämistä. Hän sanoi:\n\n\"Tätä rauhansopimusta ei kylläkään voi pitää minään sopimusrauhana\ntämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta se ei minun mielestäni\nestä sen hyväksymistä. Nyt ei voi olla kysymys siitä, onko saatu aikaan\nsopimusrauha vai ei-sopimusrauha, vaan edessämme on käytännöllinen\nkysymys, oliko rauhansopimus yleensä muulla tavalla saavutettavissa.\nTähän kysymykseen minä vastaan kieltävästi, sen vuoksi on minun myöskin\nystävieni puolesta ilmoitettava, että me yksimielisesti hyväksymme\nsopimuksen.\n\n\"Hyvät herrat, Brest-Litovskissa olleella, tunnetun Trotskin johtamalla\nvenäläisellä valtuuskunnalla ei ilmeisestikään ollut mitään vakavaa\naikomusta saada rauhansopimus aikaan, vaan sen tarkoituksena oli tehdä\npropagandaa bolshevististen aatteittensa hyväksi. Tämän vuoksi se on\npitkittänyt neuvotteluja mahdollisimman kauan. Vieläpä on Trotski\nkieltäytynyt hyväksymästä ehdotettua määräystäkin, että tulevaisuudessa\nelettäisiin keskinäisessä rauhassa ja ystävyydessä. Tämäkin meni\nhänestä liian pitkälle. Samalla kuin Saksan valtuutetut kerrassaan\nlampaan kärsivällisyydellä -- minun täytyy käyttää tätä sanaa --\notsansa hiessä tekivät työtä viedäkseen rauhanneuvotteluja eteenpäin ja\nsaattaakseen ne päätökseen, on venäläiseltä taholta ja myös sellaiselta\ntaholta, joka on ollut mitä läheisimmässä kosketuksessa Venäjän\nhallituksen kanssa, saatu kuulla mitä räikeimpiä palopuheita ja\njulaistu kipinäsähkösanomia, jotka ilmeisesti olivat lähtöisin\nTrotskista ja hänen tovereistaan ja joissa tehtiin ilmeistä pilaa\nkaikista kunnolliseen rauhaan tähtäävistä pyrkimyksistä. Ilmeisesti on\nTrotski olettanut voivansa yllyttää muutkin valtiot, etupäässä Puolan,\nSaksan ja Englannin, vallankumoukseen ja lopulta syöstä koko maailman\nkumousliikkeeseen. Oikeastaan juuri venäläiset valtuutetut eikä\nsaksalaiset, saivat aikaan keskeytyksen rauhanneuvotteluissa,\nkatkaisivat neuvottelut ja suorastaan pakottivat Saksan ryhtymään\nuudestaan taisteluun...\n\n\"Jos asiain tällä kannalla ollen Saksan hallitus ja sen liittolaiset,\nkun Venäjän hallitus ehdotti uutta neuvotteluihin ryhtymistä ja uuden\naselevon tekemistä, ei muitta mutkitta ja ehdottomasti antautunut\nneuvotteluihin, vaan asetti ehtonsa aivan selvään heti hyväksyttäviksi\ntai hylättäviksi, ja jos se pani aselevon myöntämisen ja uusiin\nneuvotteluihin ryhtymisen siitä riippuvaksi, niin oli se meidän\nvakaumuksemme mukaan aivan oikeutettua, vieläpä välttämätöntäkin, eikä\nkukaan saa hallitusta siitä moittia.\"\n\nTälle lausunnolle annoin suuren arvon, minä tunsin että suurin osa\nkansaa oli tässä kysymyksessä hallituksen takana. Mutta valitettavasti\nunohtivat valtiopäivät pian olla Venäjältä tulevan vallankumouksen\nvaaran suhteen varuillaan.\n\nHämmästyttävän lyhyessä ajassa olivat saksalaiset joukot, jotka olivat\nenimmäkseen maanpuolustusväkeä, edenneet Narvan, Pinkovan, Polotskin,\nOrshan, Mogilevin linjalle. Venäläiset eivät olleet tehneet\nvastarintaa. Saaliiksi saatiin erittäin suuret määrät sotatarpeita.\nVäestö tunsi päässeensä bolshevismin kahleista. Uusi miehitysalue\njoutui itärintaman ylipäällikön hallinnon alle. Venäjää vastaan\nmuodostettiin rajasuoja, jotta voisimme käyttää koko miehitettyä\nitäaluetta taloudellisesti hyväksemme, kuten välttämätöntä oli. Samalla\nestettäisiin sen kautta bolshevikkipropagandan tulva miehitetylle\nalueelle ja sieltä käsin Saksaan. En siihen aikaan vielä voinut\notaksua, että sitä myöhemmin tulisi hallituksen puolesta virallista\ntietä Berliiniin ja Saksaan. Ylin armeijanjohto olisi silloin nähnyt\nponnistusten turhuuden ja todennäköisesti säästänyt ihmisiä. Näin\nteimme me sen, mitä itärintaman ylipäällikkö ja minä pidimme\nvälttämättömän tarpeellisina suojatoimenpiteinä bolshevismia vastaan.\n\nSamaan aikaan kuin marssi isovenäläiselle bolshevikkialueelle, alkoi\nmyös saksalaisten eteneminen Ukrainaan. Minä olin jatkuvasti yhteydessä\nkenraali v. Arzin kanssa sopiakseni hänen kanssaan yhteistoiminnasta.\nÄkkiä keisari Kaarle käänsi kelkkansa, hän tahtoi säästää kansoiltaan\nsen pettymyksen, ettei rauhaa Venäjän kanssa oltu saatukaan aikaan.\nMutta hätä pakotti hänet kuitenkin sangen pian antamaan suostumuksensa.\nMinua Itävalta-Unkarin kanta hämmästytti; ensin selitettiin\njuhlallisesti, että valtion tuli solmia epäedullinen rauha,\njotta se voisi elää, ja nyt ei valtio tehnyt mitään hankkiakseen\nsaavutetulla perusteella elämismahdollisuuksia. Olin tyytyväinen, kun\nItävalta-Unkari lopulta tuli mukaan, yksin emme mitenkään olisi voineet\ntehtävää suorittaa.\n\nUkrainassakin sujui eteneminen nopeasti. Meikäläiset suuntasivat\npäävoimansa Kiovaa kohti, jonka me jo maaliskuun 1:senä miehitimme,\nkun taas itävalta-unkarilaiset joukot kulkivat Odessaa kohti.\nSotaliikkeet suoritettiin pitkin rataa; toisinaan sattui taisteluja\npanssarijunien välillä. Läpi tavattomien alojen täytyi rientää\nheikoin voimin. Bolshevikkijoukot tekivät vain mitätöntä\nvastarintaa, tshekkoslovakkilaiset joukot -- ne oli muodostettu\nitävalta-unkarilaisista sotavangeista -- taistelivat koko lailla\nparemmin; niiden kanssa sattui ankaria otteluja. Sotaliikkeitä ja\ntaisteluja jatkui vielä toukokuussakin.\n\nItärintaman ylipäällikkö ryhtyi heti muodostamaan Saksassa kahta\ndivisioonaa sotaministeriön valitsemista ukrainalaissyntyisistä\nsotamiehistä, jotka Venäjän armeijan riveissä taistellen olivat\njoutuneet sotavangeiksi. Ikävä kyllä kaikki laskelmat näiden suhteen\npettivät. Heti Ukrainaan jouduttuaan he lankesivat yltiöpäisiin\nvaltiollisiin virtauksiin, eikä ollut muuta keinoa kuin laskea heidät\nhajalle. Se oli katkeraa. Minä olin toivonut, että niinkuin ententella\noli sotavangeistaan hyötyä, meillekin nyt ainakin bolshevismin vallasta\nvapauttamamme maan pojat tuottaisivat huojennusta.\n\nMyöskin turkkilaiset olivat aselevon päätyttyä aloittaneet\netenemisliikkeensä Armeniassa aikoen jatkaa sitä aina Karsiin ja\nBatumiin asti.\n\n\nVI.\n\nRauhanneuvottelut Romaanian kanssa sujuivat yhtä kehnosti kuin\nbolshevikki-Venäjän kanssa.\n\nBrest-Litovskissa saamiemme kokemusten perusteella olin pitänyt\nvälttämättömän tarpeellisena, että ne kysymykset, joista oli\nerimielisyyttä meidän ja Itävalta-Unkarin välillä, otettaisiin\nseikkaperäisen ennakkoharkinnan alaisiksi, lähinnä valtakunnan\nasianomaisissa virastoissa, ennenkuin ryhdyttäisiin\nrauhanneuvotteluihin Romaanian kanssa.\n\nÖljyn ja viljan saanti armeijalle ja kotimaahan tekivät Romaanian\nrauhan taloudelliset määräykset erittäin tärkeiksi sodankäynnille.\nOlihan niillä myöhemmin oleva erittäin suuri merkitys meidän\ntaloudelliselle elämällemme. Minä olin tammikuussa pyytänyt\npäämajoitusmestaria pohtimaan näitä asioita juurtajaksain\nberliiniläisvirastojen ja Mackensenin johdossa olevan ylikomennon\nkanssa ja määrittelemään, mitä meidän oli vaadittava. Nämä työt\ntarjosivat myöhemmin sopivan pohjan rauhanneuvotteluille. Niillä oli\nvain osaksi puhtaasti sotilaallinen luonne, paljon enemmän tuntui\nniiden vaikutus kansan taloudelliseen elämään.\n\nNämä ennakkotyöt kävivät sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän rauhantekoa\nRomaanian kanssa oli joudutettava -- lännessä tehtävän rynnäkön vuoksi.\nSotilaallisen asemamme perusteella olisimme voineet tehdä samanlaisen\nrauhan kuin minkä entente meille saneli, nimittäin väkivaltarauhan.\nMeillä ei ollut siihen mitään aihetta. Saksan tuli laatia ehtonsa\nsotatilaa silmälläpitäen aina yleiseen rauhantekoon saakka, myöhemmin\neivät sen edut mitenkään vaatisi Romaanian heikontamista.\n\nOn tavattoman suuri ero, tekeekö maa, joka vielä edelleen on sodassa\nkoko maailman kanssa, rauhan yksityisen vastustajansa kanssa, vai\npäätetäänkö koko maailmansota. Vaatimusten täytyy edellisessä\ntapauksessa paljon jyrkemmin pitää silmällä sotatilaa ja sotilaallisia\nedellytyksiä kuin sotatoimien yleisessä lopettamisessa. Aivan toista\non, jos pyritään siihen, kuten entente nyt tekee, ettei ainoastaan\nheikonneta vastustajaa vuosikymmeniksi, vaan valtioita pyyhkäistään\nmaailman kartalta ja kokonaisia kansoja raahataan orjuuteen, mitä tähän\nasti on pidetty vain vanhan ajan raakalaiskansain sodankäynnin tapoina\nja yksistään sille ominaisena.\n\nKoko Dobrudshan liukuminen bulgaarialaisten käsiin, mitä Bulgaaria\nvaati, ei olisi ollut Saksan tulevaisuudelle edullista. Minulle olisi\nollut mieluisinta, että Pohjois-Dobrudsha olisi jäänyt Romaanialle, se\nvastasi parhaiten minun kantaani Dobrudshan kysymyksessä viimeisten\nviiden neljännesvuoden aikana. Muu oli minun jätettävä diplomatian\nratkaistavaksi. Sen tehtävänä oli pysyttää Bulgaaria liitossa, mutta\nsamalla tuli sen torjua kaikki haitat, jotka voisivat syntyä, jos\nmaailmanliikeväylä Tshernavoda--Konstantsa joutuisi Bulgaarian\nhaltuun. Häämöittipä päämääränäni myöskin Saksan hallinnon alainen\nTshernavodan--Konstantsan vapaasatama-alue.\n\nMe vastustimme kaikkia pitkälle meneviä aluevaltauksia, jotka\ntuottaisivat Unkarille hyötyä Romaanian kustannuksella. Jotta Unkarin\nraja olisi helpommin puolustettavissa, oli vain vähäinen rajan\nsuoristus Orsovan luona ja Moldaun mutkassa Kirlibaban eteläpuolella\nsotilaallisessa suhteessa tarpeen. Vain tätä minä pidin oikeutettuna.\nYlintä armeijanjohtoa ei arveluttanut Bessarabian liittäminen\nRomaaniaan ja armeijan säästäminen. Edellytyksenä oli, että Saksa ja\nItävalta-Unkari asettaisivat Romaaniassa, kuten valtiosihteeri v.\nKühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa oli sovittu, ohjaksiin\nhallituksen, joka olisi meille suopea ja joka muodostettaisiin\netupäässä tähän aikaan miehitetyllä alueella olevista henkilöistä.\nHallitus asettuikin tässä suhteessa läheiseen yhteyteen romaanialaisten\nkanssa, jotka halusivat vilpittömästä vakaumuksesta asettua Saksan\npuolelle.\n\nJottei mikään yllätys romaanialaisten taholta kävisi mahdolliseksi,\nvaadittiin sotilaalliselta taholta sen lisäksi, että kuninkaan ja\nkuninkaallisen perheen on poistuttava maasta yleiseen rauhantekoon\nasti.\n\nItävalta-Unkarille oli Saksan valtiollisen vaikutuksen lujittaminen\nRomaaniassa erittäin vastenmielistä. Se pelkäsi tätä samoin kuin Saksan\ntaloudellistenkin etujen lisääntymistä. Kreivi Czernin asettui\nkummassakin suhteessa vastakynteen ja teki tyhjäksi pyrkimyksemme sen\nkautta, että hän tammikuun lopulla lähetti Romaanian hallituksen luona\nolleen entisen sotilasedustajamme, eversti Randan, Romaanian kuninkaan\nluo Jassyyn vakuuttamaan tälle, että hän oli valmis hankkimaan\nRomaanialle kunniakkaan rauhan.\n\nMinä kuulin Kreuznachissa kiertoteitse tästä valtuutuksesta ja se teki\nminuun mahdollisimman ikävän vaikutuksen. Neuvotteluissa helmikuun\n4:ntenä ja 5:ntenä viittasin, miten arveluttava eversti Randan saama\ntehtävä oli; kreivi Czernin ei sanonut siihen mitään eikä ihmeellistä\nkyllä valtiosihteeri v. Kühlmannkaan. Minä tulin näin vakuutetuksi\nsiitä, että valtiosihteeri tiesi everstin lähettämisestä ja oli antanut\nsiihen suostumuksensa. Muuten hän olisi tietenkin ollut tästä kreivi\nCzerninin omavaltaisesta menettelystä yhtä hämmästynyt kuin min&kin\nolin siitä kuullessani. Näin oli astuttu kaltevalle pinnalle. Jos\nolimme ryhtyneet neuvotteluihin kuninkaan kanssa, hänet siis tavallaan\nuudestaan tunnustaneet, niin emme ainakaan voineet vaatia häntä\nluopumaan kruunusta ja poistumaan maasta. Tätä tarkoittikin kreivi\nCzernin. Hänelle oli kuningas tarpeen Itävalta-Unkarin aseman\nlujittamiseksi Romaaniassa; mutta Saksa antoi -- neliliiton ryhtyessä\nneuvotteluihin kuninkaan kanssa -- Romaaniassa oleville uskollisimmille\nkannattajilleen iskun vasten kasvoja ja saattoi heidät sietämättömään\nasemaan, jossa heidän nyt täytyy olla.\n\nErittäin merkitseväksi tuli vastaisuudelle se, että diplomaatit\nuskottelivat uskottelemistaan keisarille ja ylimmälle armeijanjohdolle,\nettä kuninkaan poistumisesta pitävät romaanialaiset itse huolen.\nSotilaallisessa suhteessa on meihin täten vaikutettu turmiollisesti.\nToivoen, että Romaanian hallitus muuttuisi ja omasta aloitteestaan\npanisi toimeen kuninkaan karkoittamisen maasta, en tehnyt vaatimusta\nRomaanian armeijan täydellisestä aseistariisumisesta.\n\nEdellä esitetyt seikat painoivat Romaanian neuvotteluihin\npuolinaisuuden leiman, joka oli koko rauhalle ominaista.\n\nNeuvottelujen johto oli uskottu lähinnä kenraalisotamarsalkka v.\nMackensenille. Hän näki varsin pian Itävalta-Unkarin jarrutuksen\ntunkeutuvan kaikkialle. Sotatila vaati täälläkin selvyyttä siitä, oliko\nmeidän uudestaan tartuttava aseisiin, vai saavutammeko rauhan. Uusi\nhallitus muodostui, mutta sen kokoonpano ei vastannut lainkaan meidän\netujamme. Tämän vuoksi eivät neuvottelut helmikuun kuluessa edistyneet\nhiukkaakaan. Helmikuun 24:ntenä ottivat diplomaatit johdon. Se siirtyi\nyhä ilmeisemmin kreivi Czerninin käsiin. Valtiosihteeri v. Kühlmann ei\nesiintynyt sillä tavalla kuin meidän arvomme ja meidän osallisuutemme\nRomaanian kukistamiseen sekä sotilaallinen asemamme olisi vaatinut.\nKenraali v. Arzille saattoi olla jotakuinkin yhdentekevää, tehtiinkö\nrauha tänään vai huomenna, mutta Saksan ylimmälle armeijanjohdolle se\nei ollut yhdentekevää. Minä käännyin usein valtakunnankanslerin puoleen\nja pyysin töiden jouduttamista, ja samanlaisen kehoituksen annoin\nkenraali v. Hellille, joka oli Mackensenin armeijaryhmän esikunnan\npäällikkö ja ylimmän armeijanjohdon edustaja neuvotteluissa. Oli\nsuureksi haitaksi Saksan asialle, että Romaanian sotilaspiirin\nesikunnan päällikkö eversti Hentsch oli juuri näinä päivinä kuollut.\nKenraali Hell ei saanut viedyksi asiaa läpi. Minä olin otaksunut, että\nminun vaatimukseni hetkellä, jolloin sotilaallinen asemamme oli\ntavattoman vahva -- saatoimmehan ahdistaa Romaanian armeijaa joka\npuolelta -- olisi johtanut tarmokkaaseen esiintymiseen Romaaniaan\nnähden. Hallitus piti kuitenkin velvollisuutenaan vastata minun\nvaatimuksiini myöntyväisyydellä. Tämä yksinkertainen seikka kuvastaa\nsitä mitä jyrkintä eroa, joka oli olemassa hallituksen ja minun\najatustapani välillä.\n\nMaaliskuun 5:ntenä solmittiin Buftean ennakkorauha, jonka määräykset\notettiin Bukarestin rauhansopimukseen. Maaliskuun lopussa tulivat\nneuvottelut jonkinmoiseen päätökseen.\n\nDobrudshan kysymys jäi ratkaisematta. Turkkilaiset, jotka olivat olleet\nmukana Dobrudshaa valloittamassa, asettivat bulgaarialaisille, jotka\ntahtoivat saada sen kokonaan itselleen, vastavaatimukseksi\nAdrianopolin länsipuolella ja Maritsan itäpuolella olevien v. 1914\nluovutettujen alueiden palauttamisen Turkille. Minä pidin Turkin\nvaatimusta oikeutettuna ja kohtuullisena. Valtiomiesten monista\nvälitysehdotuksista huolimatta eivät nämä valtiot päässeet sovintoon.\nDobrudsha luvattiin Bulgaarialle aivan Tshernavodan--Konstantsan rataa\nmyöten, Pohjois-Dobrudsha joutui neliliiton yhteisomaisuudeksi.\nKuitenkin sitoutuivat liittolaiset takaamaan Romaanialle kauppatien\nKonstantsan kautta. Tätä ratkaisua ehdotti Radoslavov itse; mikä hänet\nsai siihen, en tiedä. Tämä tulos oli puolinaisuudessaan onneton, se\nherätti katkeruutta bulgaarialaisissa eikä tyydyttänyt turkkilaisia.\n\nMaaluovutukset Unkarille, mihin romaanialaiset kreivi Czerninin\nvaatimuksesta suostuivat, olivat melkoisia. Kenraali Hellille\nlähetettiin yhä uusia kehoituksia vastustaa näitä vaatimuksia, mutta\nhän ei saanut mitään aikaan.\n\nRomaania sai luvan Bessarabian liittämiseen alueihinsa.\n\nSotilaallisessa suhteessa rauhansopimus velvoitti romaanialaiset\narmeijan hajallelaskemiseen ja vähentämiseen; osa sotavälineistä oli\njätettävä liittolaisten haltuun. Ranskalaisen sotilaslähetystön oli\npoistuttava Venäjän kautta. Mutta romaanialaisille jäi Moldau, myöskin\nsotilaalliseksi komentoalueeksi, ja he saivat pitää muutamia\nasestettuja divisioonia Bessarabian miehittämiseksi. Saksalla ja\nItävalta-Unkarilla oli oikeus jättää valtausarmeijaksi Valakiaan kuusi\ndivisioonaa, joista neljä oli saksalaista. Kenraalisotamarsalkka\nMackensenin tuli hoitaa Valakian hallintoa aina rauhan ratifioimiseen\nasti.\n\nRauhan taloudelliset sopimukset eivät tuottaneet Saksalle sitä, mitä\nminä olin toivonut. Ne eivät käyneet Romaanialle mitenkään erikoisemmin\nrasittaviksi.\n\nPaitsi viljan ja öljyvarojen hankinnalla oli Tonavan laivaliikenteellä\nsuuri merkitys. Minä toivoin voivani hankkia Baierin Lloydille\nkauppaetuja. Itävalta-Unkarin menettely oli tässäkin asiassa varsin\nkuvaavaa, samoin myöskin meikäläisten neuvottelijain. Kenttärautateiden\npäällikön täytyi suuressa päämajassa panna koko tarkkaavaisuutensa\nkäytäntöön, jotta Saksan edut Tonavalla edes jossain määrin tulisivat\nturvatuiksi.\n\nHallitsijasukua koskevaa kysymystä ei ratkaistu; yhtä vähän tehtiin\nmitään päätöstä siitä, saisivatko ententen lähetit jäädä Jassyyn vai\nei. Kaikki jäi entiselleen. Jassyssa pidettiin yhä peliä meitä vastaan.\nMe olimme jättäneet sinne ententelle lujan kiinnekohdan. Vain meille\nvihamieliset romaanialaiset valtiomiehet lähetettiin Sveitsiin, jotta\nhe sieltä käsin sitä tehokkaammin toimisivat meitä vastaan. Romaanian\nkansan piti saattaa edesvastuuseen sotayllyttäjä Bratianu ja hänen\nkumppaninsa; se oli kaikki pelkkää ilveilyä.\n\nOn ikävä muistella noita Bukarestin neuvotteluja. Toukokuun 7:ntenä\nallekirjoitettiin vihdoinkin rauhansopimus. Valtiomiehet antoivat\nmeidän jäädä siihen toivoon, että hallitsijasukukysymyksestä sovitaan\nmyöhemmin. Rauhaa ei enää ratifioitu, Bulgaarian luopuminen muutti\nyhdellä iskulla Romaanian aseman ja osoitti meille myös, miten\nvaillinainen tämä rauha oli maailmansodan aikana.\n\nTämäkin rauhanteko leimattiin Saksassa väkivaltarauhaksi, niin paljon\nkuunteli kansa vihollisen propagandaa, niin vähän kykeni meidän\nhallituksemme johtamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsema itärintamalla oli keventynyt valtavasti maaliskuun 3:ntena\nBrest-Litovskin rauhan ja maaliskuun 5:ntenä Bufteassa tehdyn\nennakkorauhan johdosta. Todelliseen rauhaan Venäjän kanssa ei\nkuitenkaan ollut päästy. Oli yhä edelleen olemassa vaara, että\nmuodostuu uusi itärintama, mihin entente ja bolshevismi aluksi\nhiljaisessa yhteisymmärryksessä pyrki. Vasta kun neuvostohallitus\nhuomasi, että entente väijyi sen henkeä ja tahtoi asettaa toiset\nvallanpitäjät peräsimeen, jotka voisivat hyödyttää sitä enemmän\nsodassa, kääntyi se ententesta Saksan puoleen voimistuakseen sisäisesti\nja ahdistaakseen Saksaa toistaiseksi ainoastaan propagandalla eikä enää\naseilla.\n\nRomaaniassa ei ententen vaikutusta ollut tehty täydellisesti tyhjäksi.\nAsema oli sielläkin epäselvä.\n\nToimenpiteillä Venäjää vastaan helmikuun keskivaiheella ja\nniihin liittyvällä tarmokkaalla esiintymisellä sekä joukkojen\nhäikäilemättömällä kuljetuksella idästä länteen saatiin aikaan se,\nettei vitkastelu neuvotteluissa aiheuttanut sodankäynnille mitään\nhuomattavia haittoja. Romaaniassa olleet divisioonat oli tosin otettu\nlänsirintamalta; hyökkäys oli siellä taas mahdollinen. Yli 40\ndivisioonaa tuli länteen. Niissä oli sitä ennen vaihdettu vanhemmat\nikäluokat nuorempiin. Jäljelle jääneissä divisioonissa sai miesluku\nolla pienempi ja niistäkin luovutettiin myöhemmin nuorempaa miehistöä\ntäyteväeksi lännessä olevalle armeijalle. Itään jäi vielä kuitenkin\npaljon. Me olimme saaneet vain lujan aseellisen rauhan. Monet vaarat\nuhkasivat meitä vielä siellä. Olojen lujituttua ylin armeijanjohto\nvähensi kevään ja kesän kuluessa edelleen idässä olevia joukkoja.\nItärintaman ylipäällikölle saapui usein tiedusteluja, voitiinko vielä\nenemmän lähettää länteen. Mitä vain oli luovutettavissa, se\nlähetettiin. Ylin armeijanjohto tiesi, että se sai länttä varten kaikki\nmitä suinkin liikeni. Mutta idän äärettömät alat, jotka eivät ole\nsaksalaisilla mitoilla mitattavissa, tarvitsivat tietyt mieslukunsa,\njos me tahdoimme suorittaa tehtävämme sodan ja sotataloustilanteen\nvaatimusten mukaan. Neljä saksalaista divisioonaa, jotka jätettiin\nRomaaniaan, ja kaksi itävalta-unkarilaista divisioonaa oli vähin määrä,\nmillä saatettiin siellä tulla toimeen. Näistäkin neljästä saksalaisesta\ndivisioonasta otettiin kevään kuluessa miehiä. Mackensenin armeijaryhmä\nluovutti mielellään kaikki, mitä se ei välttämättä tarvinnut,\ntehdäkseen menestysmahdollisuudet lännessä niin suuriksi kuin suinkin.\n\n\nVII.\n\nArmeijan harjoittaminen hyökkäykseen kysyi taas valtavaa työtä; siihen\ntäytyi käyttää talvi 1917/18, samoin kuin edellisenä talvena oli\nharjaannuttu puolustussotaan.\n\nSamoin kuin taktillisista ohjeista silloin laadittiin\n\"Puolustustaistelu\", syntyi nyt \"Hyökkäystaistelu asemasodassa\". Meidän\noli taas palautettava hyökkäystä varten armeijan mieleen kaikki ne\noivalliset periaatteet, jotka olivat ennen sotaa meidän ohjesääntöjemme\nhenkenä. Niitä oli uusilla, taisteluista saaduilla kokemuksilla\ntäydennettävä. Ehkäisemättä hyökkäyksen pontevuutta oli saatava tappiot\npysymään niin vähäisinä kuin suinkin. Armeijan ajattelu oli jälleen\njuoksuhautasodasta ohjattava hyökkäykseen.\n\nPuolustussodassa oli taisteluvoimat hajoitettava verrattain tasaisesti\nmäärätylle alalle, kun taas hyökkäyksessä oli tärkeätä löytää tietty\nehdoton painopiste ja sen mukaan määrätä voimien jako. Puolustussodassa\neivät maan korkeussuhteet merkinneet erittäin paljon. Sen oli Arrasin\ntaistelukin selvästi osoittanut. Voitiin säilyttää asemia, jotka olivat\naivan vihollisen nähtävillä. Usein olivat joukot luulleet, etteivät ne\nvoisi tulla toimeen ilman tätä tai tuota kukkulaa; mutta vaikka\nkukkulaa ei saatukaan, selvittiin sentään. Liikuntasodassa hyökättäessä\ntuotti kukkulan valloitus taktillisen ratkaisun. Sen valloittamiseen\noli periaatteellisesti pyrittävä.\n\nOli taaskin saatava istutetuksi selkeä käsitys siitä, miten leveä\nhyökkäysvyön tuli olla. Ennen kaikkea oli tehostettava periaatetta,\nettei ole hyökättävä yksistään ruumiilla vaan aseilla. Taistelulinja\noli pidettävä ohuena, mutta sen tuli saada aina ravintoa takaa. Samoin\nkuin puolustuksessa tuli myöskin hyökkäyksessä ryhmityksiä väljentää ja\ntoteuttaa pontevasti jalkaväen tarkka-ampujaryhmätaktiikkaa. Vihollisen\njoukkotaktiikkaa, joka on harjaantumattomille joukoille edullinen, ei\nmeidän tullut pitää esikuvana.\n\nJalkaväkikomppaniain tuli olla perehtyneitä keveän konekiväärin\nkäyttöön. Sitä pidettiin vielä jalkaväen sivuaseena. Se, että keveä\nkonekivääri selvemmin sanottuna on itse \"jalkasotamies\" ja tähänastinen\njalkasotamies \"kiväärimies\", ei ollut vielä mennyt jalkaväen, vielä\nvähemmän armeijan lihaan ja vereen. Keveä konekivääri oli ja sen\ntäytyikin olla ammuntatehonsa vuoksi, sikäli kuin se voitti alaa,\nkiväärin sijasta jalkaväen ampumataistelun pääkannattaja. Tämä ei\nmerkitse sitä, ettei kiväärimiehen tarvinnut enää ampua -- päinvastoin\noli hänen ampumataitoonsa kiinnitettävä mitä suurinta huomiota.\n\nKeveä konekivääri ja kiväärimiehet olivat jalkaväen\ntarkka-ampujajoukkona, joiden oli hädässä ja vaarassa, taistelussa\nelämästä ja kuolemasta pysyttävä yhdessä. Jalkaväen ammuntatehoa oli\nvielä kaikenlaatuisten nopeastiladattavien käsiaseiden ja erilaisten\nkiväärigranaattien avulla lisättävä.\n\nKun raskaan konekiväärin kantovoima ja teho on suurempi, tuli sen\ntehtäväksi pitää taampana olevista asemista vastustajaa tulen alaisena\nja siten helpottaa tarkka-ampujaryhmien etenemistä vihollista kohti.\nLuonnollisesti oli sen seurattava jalkaväen etenemistä. Vaikkakin se\nitse kuului jalkaväkeen, oli se näin ollen tullut jonkinlaiseksi\njalkaväen seuralais-aseeksi.\n\nToinen seuralais-ase oli kevyt miinanheittäjä, joka tuli kysymykseen\nerikoisesti, milloin oli edessä luja vastarinta lyhyen välimatkan\npäässä. Kun se oli alkuaan syntynyt ja tarkoitettu asemasotaa varten,\noli se nyt tehtävä helposti kuljetettavaksi, mukavaksi käsitellä ja\nasianomaisen tähtäyslaitteen avulla välittömään ammuntaan soveltuvaksi.\nKevyt miinanheittäjä kuului olennaisena osana jalkaväkipataljoonaan,\njoka tuli taistelussa yhä enemmän taktilliseksi yksiköksi\ndivisioonassa, samoin kuin ryhmä komppaniassa.\n\nNämä seuralais-aseet eivät vielä riittäneet tekemään jalkaväen\netenemistä sen vaarallisella tiellä mahdolliseksi ilman suurta\nmieshukkaa. Tykistön päävoimat valmistivat luonnollisesti rynnäkköä.\nMutta ne saattoivat tehdä sen vain suurissa piirtein ja jättivät vielä\nvihollisen puolelle paljon vastustuspesiä, jotka nyt lyhyen välimatkan\npäästä tai aivan läheltä oli kukistettava pikku työllä. Jokaisessa\ndivisioonassa erotettiin sentähden tykistöstä likitaistelua varten\nkenttäkanuunat, jotka siirtyivät jalkaväkitykkeinä pataljoonien tai\njalkaväkirykmenttien käytettäviksi. Erityisten jalkaväkitykistön\npatterien luomiseen oli myös ryhdytty, mutta työ edistyi hitaasti.\n\nSitä paitsi oli jokaisella divisioonalla oma komppaniansa, joka käytti\nkeskijäreitä miinanheittimiä. Tämä komppania oli tehty mahdollisimman\nliikuntakykyiseksi ja tarpeen vaatiessa se voitiin jakaa pataljoonien\nkesken. Lopuksi oli vielä liekinheittäjiä, jotka saattoi panna\ntoimimaan lyhyen välimatkan päästä suojapaikoissa ja kellareissa olevaa\nvihollisen miehistöä vastaan.\n\nTankkeja meillä ei ollut jalkaväen seuralais-aseena. Se oli pelkästään\nhyökkäysase ja meidän hyökkäyksemme onnistuivat ilman tankkejakin.\nSiitä huolimatta oli meidän ehdottomasti hankittava kaikkea, mikä oli\nomiaan keventämään jalkaväkemme elämää. Olen jo maininnut, että meidän\nautomobiiliteollisuudellamme oli täysi työ kuorma-automobiilien\nvalmistamisessa ja ettei meillä ollut niitä niin paljon, että olisimme\nvoineet, kuten ententen taholla tehtiin, pitää jalkaväkemme kauan\nkaukana taistelukentän vaikutuksilta ja kuitenkin toimittaa sen\nmukavasta suojapaikasta ajoissa taistelupaikalle. Siitä syystä pidin\nkuorma-automobiilien valmistusta erittäin tärkeänä. Jos asemamme\nkäyttöaineisiin nähden oli epäedullinen, niin oli käyttöaineita\nlisättävä. Kuorma-automobiilien valmistus ei saanut kärsiä. Me emme\nvoineet tehdä liiaksi reservimme ja jalkaväkemme kuljettamiseksi\nautomobiileilla. Armeijan ylikomento on usein saanut kipeästi tuntea,\nettei sillä ole ollut niitä tarpeeksi käytettävänään. Kun päälliköt\nvalittivat minulle, miten vaikeata oli pitää huolta varsinkin\nsotatarpeista, ja sen panivat automobiilien puutteen syyksi ja minä\nheille silloin huomautin, että olihan heillä niitä, vastattiin minulle,\nettä niitä oli pitänyt käyttää jalkaväen kuljetukseen. Ylin\narmeijanjohto ei voinut kaikkea hankkia. Se käänsi nyt huomionsa\nmyöskin tankkikysymykseen.\n\nTankki oli Cambrain taistelussa ollut erinomaisen tehokas. Mutta siellä\nse puskikin ohueen, osaksi vanhemmilla ikäluokilla miehitettyyn ja\ntykistöön nähden huonosti varustettuihin asemiin. Kaikissa muissa\ntapauksissa se oli joukolle luonnollisestikin tuottanut haittaa,\nmutta määräävällä tavalla ei se ollut vaikuttanut. Minulla oli\n\"tankkikauhusta\" paljon vakavampi käsitys kuin joukolla itsellään.\nBourlonin ja Bourlonin-metsän taisteluissa oli meidän jalkaväkemme\nlyhyen välimatkan päässä taisteltaessa kokoonkäärityin räjähdyspanoksin\nsuoriutunut vihollisen tankeista. Meidän tykistömme oli ampunut ne\nrikki. Myöskin konekiväärien teräsammukset olivat pystyneet niihin.\nHermot, kuri ja pelottomuus olivat parhaat aseet tankkia vastaan.\nNiiden avulla moni urhoollinen sotamies nousi vihollisen tankkiin tai\nampui sen lyhyen matkan päästä rikki. Vasta meidän jalkaväkemme kurin\nlaskeuduttua ja taisteluvoiman heikennyttyä vaikuttivat tankit, kun\nniitä ryntäsi määrättömät joukot, keinotekoisen sumun yhteydessä\ntuhoisasti sotatapahtumien kulkuun.\n\nMe muodostimme saaliiksemme joutuneista tankeista osastoja. Minä näin\nensiksi valmistuneet erään hyökkäyspataljoonan harjoituksessa\nhelmikuulla 1918. Vaikutus ei ollut suurenmoinen. Meidän\ntankkiosastomme kärsivät seuraavissa taisteluissa ankaria tappioita\nsaamatta mitään aikaan.\n\nKenttä-voimaliikennepäällikkö oli jo aikaisin saanut tehtäväkseen\nsuunnitella tankkien rakentamista. Tankkimalli, jonka hän esitti\nkeväällä 1917 ylimmälle armeijanjohdolle, ei vastannut vaatimuksia.\nMinä kehoitin häntä tarmokkaasti edistämään tankkien rakentamista. On\nmahdollista, että minun olisi pitänyt esittää vaatimukseni\ntehokkaammin, on mahdollista, että meillä silloin 1918 ratkaisussa\nolisi ollut useampia tankkeja; mutta minä en tiedä, mitä armeijan\ntarpeita me olisimme silloin voineet vähentää. Enempää ei voinut\ntyöväkeä vapauttaa palveluksesta, kotimaiset viranomaiset eivät\nhankkineet uutta väkeä. Jos väkeä olisi ollut saatavissa, olisi meidän\ntäytynyt ottaa se täyteväeksi armeijaan. V. 1918 emme olisi missään\ntapauksessa ehtineet saada summittain tankkeja, ja vain suurin määrin\nkäytettynä on tankilla arvonsa.\n\nKun teollisuus sodan loppupuolella kykeni rakentamaan tankkeja\nnopeammin ja suuremmat määrät, tilasi ylin armeijanjohto niitä\nsotavirastolta suuremman joukon.\n\nJalkaväen rynnäkön tukemiseksi lentäjillä järjestettiin erityisiä\ntaistelulentäjäosastoja. Nämä ahdistivat, niinkuin yksityiset lentäjät\ntähän asti olivat tehneet, korkealta ilmasta alas syösten ja tiukasti\npitkin maan pintaa poislentäen, konekivääreillä ja keveillä pommeilla\nvihollisten jalkaväkilinjoja, tykistöä ja, sikäli kuin edistyttiin,\nmyöskin vihollisen reservejä, kolonnia ja kuormastoa, vieläpä kaukaa\nrientäviä marssikolonniakin. Nämä lentoeskaaderit, jotka oli alkuaan\ntarkoitettu vain jalkaväen seuralais-aseiksi, saivat lopulta suuria\ntaktillisia tehtäviä. Sen kautta sai lentoase mitä tärkeimmän\ntoimialan, lentäjät eivät olleet ainoastaan tiedusteluelimiä, joiden\ntätä tehtäväänsä täyttäessään tuli taistella, he eivät olleet vain\npomminheittäjiä, joiden oli saatava häiriötä aikaan kaukana vihollisen\nselkäpuolella, heidän piti myös, samoin kuin jalkaväen ja tykistön ja\nkaikkien muiden joukkojen, ottaa osaa maataisteluun. He olivat niinkuin\nkaikki muutkin aselajit tuhoamisaseena suuressa maataistelussa. Se oli\nheidän tarkoituksensa, ilmataistelu oli vain siihen johtava keino.\n\nJalkaväen etenemiselle hyökkäystaistelussa oli tykistön valmistavalla\njoukkoteholla mitä ratkaisevin merkitys. Hyökätessä piti asettaa 20-30\npatteria, siis noin 100 tykkiä, kilometriä kohti hyökkäysrintamaan;\nnämä olivat lukuja, joita ei kukaan olisi ennen uskonut, vielä vähemmin\noli koskaan sitä ampumatarpeiden paljoutta kuviteltu, jonka ne\nheittivät viholliseen. Se oli todellakin joukkotehoa! Ja kuitenkin oli\nniin suunnattoman paljon tilaa avarassa luonnossa, nämä teräsmassatkaan\neivät hävittäneet kaikkea elämää, jalkaväellä oli yhä sittenkin työtä\nyllin kyllin.\n\nTämä tykkien paljous ammusmäärineen oli asetettava suorastaan\netumaisille linjoille; vain täällä saattoi tykkien kantavuus kauas\nvihollisen alueelle päästä oikeuksiinsa ilman että niitä tarvitsi\nsiirrellä. Samalla tuli niiden olla edestä ja ilmasta näkymättömissä\nTällaisista asemista ei voitu käydä päiväkausia kestäviä\ntykistötaisteluja, sillä avoimet tykit ja avoimet ampumatarpeet olisi\nammuttu murskaksi. Ammuntakokeilu, jota varemmin olimme käyttäneet, ei\nkäynyt päinsä; sillä olisi vain herätetty vihollisen huomiota ja\nsaatettu tykistökamppailu ennen taistelua meille epäedulliseen asemaan.\n\nOli sen vuoksi keksittävä menettelytapa, joka otti nämä seikat huomioon\nja antoi ilman edelläkäypää kokeilua takeet siitä, että ammunta oli\ntyydyttävän tehokasta. Me olimme jo puolustustaisteluissa koettaneet\npäästä sille kannalle, ettei sulkutulen tilaa tarvinnut alituiseen\ntarkastaa. Sään vaikutus (tuuli, ilman paine) ja tykkien\nerikoisominaisuudet (sytytinkomerojen suuruus ja putken ja lavetin tila\nmuussa suhteessa) tulivat pysyvän tutkimisen alaisiksi ja tulokset\notettiin ammuttaessa huomioon. Tätä menetelmää me kehitimme\nnyt mahdollisimman huolellisesti. Tykistön tarvitsemain\nilmastohuomioiden teko järjestettiin yhtenäiselle kannalle käyttämällä\nilmataisteluvoimain komentokenraalin apua. Kaikki patterit saattoivat\nnäin saada nopeasti tiedot säänvaikutuksesta. Kaikki tykkien\nerikoisominaisuudet tutkittiin rintaman takana koeammunnan avulla. Näin\nkävi mahdolliseksi kussakin yksityistapauksessa yksinkertaisten\ntaulukkojen avulla määritellä, kuinka paljon säännöllistä\ntähtäyskorkeutta oli kohotettava tai alennettava tiettyyn maaliin\ntarkoitettaessa. Edellytyksenä tietenkin oli, että välimatka\nmaaleihin oli ehdottomasti oikein laskettu. Ensimmäisenä ehtona oli\nkartta-aineiston virheettömyys sekä kaikkien patterin nollapisteiden\ntrigonometrinen ja topografinen mittaus paikalla ja mahdollisimman\ntäsmällinen tähtäysmaalien merkintä karttoihin valokuvaustiedustelun\nsekä äänen- ja valonmittauskuntien antamien tietojen nojalla. Se kysyi\nsuunnattomasti työtä. Uusi menetelmä herätti varsinkin vanhain\ntykkimiesten taholla ankaraa vastarintaa. Siitä huolimatta se oli\notettava käytäntöön ja se onkin täysin vastannut toiveita.\n\nUuden menetelmän opettaminen joukoille ja niiden harjoittaminen siinä\nuskottiin kapteeni Pulkowskille, joka teki tehtävänsä suurella innolla\nja taidolla.\n\nTykistön vaikutusta tuli miinanheittäjien täydentää lyhyillä\nvälimatkoilla.\n\nYlin armeijanjohto pyrki siihen, että jalkaväki, joka sai olla\netumaisissa asemissa valmiina, voisi ryhtyä rynnäkköön lyhyen, vain\nmuutamia tunteja kestäneen tykkitulen jälkeen.\n\nTämän lyhyen, valtavan tulen tuli kaasun avulla, joka levisi laajojen\nalojen yli, lamauttaa vihollisen tykistö ja pakottaa vihollisen\njalkaväki pysymään suojapaikoissaan.\n\nJalkaväen hyökkäyksen alkaessa tuli tykkitulen yhä pitää kurissa\nvihollisen tykistöä ja samalla asettua meidän jalkaväkemme eteen ja\nraivata sille tietä kulkemalla valtavana tulijyränä sen edellä.\nJalkaväen tuli pysyä aivan tämän ammusseinän takana ja se tekikin niin\nihmeteltävällä kylmäverisyydellä. Kun tykistön tulijyrä on kulkenut\nvihollisen yli, tuli vihollinen kätköpaikoistaan esille, ja silloin\nkävi jalkaväkemme seuralais-aseineen sitä vastaan taisteluun tykistön\ntulihälyytyksen soidessa.\n\nSelvää oli, että mitä lähempänä tulijyrää jalkaväki pysytteli, sitä\nvähemmin jäi viholliselle aikaa lähteä asemistaan, sitä helpommin\nyllätettiin vihollinen kätköpaikoissaan. Sentähden sai tulijyrä edetä\nkentän yli vain niin nopeasti kuin jalkaväki voi sitä taistellen\nseurata. Tämä nopeus oli etukäteen määrättävä, sillä huolimatta\nkaikista yrityksistä ja kaikista aivojen ponnistuksista ei oltu\nkeksitty mitään taktillis-teknillistä keinoa näiden tulijyräin\nohjaamiseksi. Myöskin pinnanmuodostus ja maaperä oli otettava huomioon\njalkaväen etenemistä laskettaessa ja tulijyrän kulkunopeutta\nmäärättäessä. Vahvemmin varustetut vihollislinjat kysyivät pitempää\ntaistelua ja vaativat pysäyttämään tulijyrän pitemmäksi aikaa. Näin\nsaattoi tulijyrän tunkeutuminen kilometrin verran eteenpäin vaatia noin\nyhden tunnin ajan. Aina huomattiin haitalliseksi, jos tulijyrä pääsi\njalkaväen edelle. Hyökkäys joutui silloin hyvin helposti pysähdyksiin.\nTulijyrää ei silloin voinut siirtää takaisin, tai ainakin se tuotti\nsuurta ajanhukkaa. Mutta jalkaväellemme koitui tappioita, joita\nkaikkien johtajain tuli välttää.\n\nVälimatkan lisääntyessä kävi tulijyrä ohuemmaksi; jo liian pienen\nkantovoimankin vuoksi joutui tykkejä pois toiminnasta. Viimein ei\nmikään kantovoima enää riittänyt, tuli lakkasi. Jalkaväki jätti nyt\ntulijyrän. Jo nyt oli tykistö pantava liikkeelle ja varustauduttava\nvalmistamaan uutta jalkaväen rynnäkköä. Jalkaväki ei voinut tulla ilman\nsitä toimeen huolimatta kaikista lisäaseistaan ja sen käytettäväksi\nannetuista tykeistä.\n\nEtukäteen ei voinut päättää, miten jalkaväki suoriutuisi taistelusta\njoutuessaan tykistötulijyrän ulkopuolelle. Oli järjestelmällisesti\npidettävä huolta siitä, että järeä tykistö ja suunnattomat\nampumatarvevarastot kulkivat jälessä. Juuri ammusvarastot ratkaisivat\nasian. Usein kuljetettiin mukana aivan liian paljon tykkejä. Oli\ntavattoman vaikea kuljettaa joukoittain kuljetusneuvoja ensin\nomien ja sitten vihollisen asemien ja kaikkien juoksuhautojen,\npiikkilankaesteiden ja syvien suppiloiden yli. Tämän vyöhykkeen\nsilloittamiseksi tarvittiin huolellisia esitöitä ja paljon kaikenlaisia\napuneuvoja.\n\nMitä hyökkäyksen myöhempään kulkuun tulee, piti ylin armeijanjohto\ntärkeimpänä seikkana sitä, että ensimmäisellä linjalla olevat\ndivisioonat jatkoivat taistelua päiväkausia. Minä vastustin sitä\nkäsitystä, että nämä jo toisena tai kolmantena päivänä olisi\nvaihdettava toisella linjalla oleviin divisiooniin. Sodan alussa olimme\ntaistelleet viikkomääriä päästämättä joukkoja lepäämään. Tähän ei\ntietenkään nykyinen armeija enää pystynyt. Mutta niin taaja vaihto ei\nkuitenkaan vielä ollut tarpeen kuin monet halusivat.\n\nMitä enemmän hyökkäys edistyi, sitä enemmän se muuttui liikuntasodaksi.\nKun korkeampien johtajien puolustustaistelussa piti pysytellä kaukana\ntakana voidakseen todella ohjata taistelua, tuli heidän nyt olla edessä\nja sitä lähempänä, mitä enemmän taistelu muuttui liikuntasodaksi. Tässä\ntuli johtajan tehdä nopeita päätöksiä ja asianhaarain vaatiessa\ninnostaa omalla persoonallisella esimerkillään.\n\nLopulta tuli liikuntasodassakin, kuten Romaaniassa, Itä-Galitsiassa ja\nItaliassa oli käynyt, semmoinen rintama vastaan, jota ei toistaiseksi\nenää voitu murtaa. Meidän täytyi silloin asettua puolustusasemiin ja\nryhmittyä syvään selkäpuolelle. Mutta oli vaikea tietää, milloin sopiva\najankohta oli tullut. Useinkin tuli käydyksi tarpeettomia taisteluja.\n\nSuurissa hyökkäyksissämme olimme saaneet nähdä, miten tärkeä jatkuva\nveresten voimien saanti on. Selvää oli, että sitä teroitettiin mieliin.\nOli tehtävä kaikki mahdolliset valmistukset, jotta hyökkäystä\nvoitaisiin seurata varusasemien toiselle puolen rautateitse, maanteitse\nja puhelimitse ja päästä yhteyteen asianomaisten laitosten kanssa vasta\nvalloitetulla alueella.\n\nJoukkojen opetus kaikilla sotanäyttämöillä tapahtui näiden\nperiaatteiden mukaan. Romaaniaan lähetettiin erittäin kokenut kenraali,\njonka piti harjoittaa joukkoja länsirintaman ohjelmaa seuraten, jotta\nniitä voitaisiin käyttää piakkoin Ranskassa rauhanteon myöhästymisestä\nhuolimatta.\n\nLännessä pantiin jälleen toimeen kursseja korkeampia johtajia ja\nesikuntaupseereja varten, mutta myös alemmille johtajille\nryhmäpäällikköön asti, joiden merkitys hyökkäyksen menestymiselle oli\nhyvin huomattava. Armeijassa syntyi vilkas elämä. Muokkaus ulottui\nrekryyttien harjoittamisesta aina sekajoukkojen opetukseen tai\nampumakenttäharjoituksiin. Tulijyrän käyttöä ja jalkaväen etenemistä\nsen kintereillä harjoitettiin käyttämällä kovia panoksia. Kurin\nlujittamista piti jokainen johtaja nyt, kuten ennenkin, armeijamme ja\nkaiken menestyksen perustuksena. Sille annettiin sitä suurempi arvo,\nkuta selvemmin alkoi tuntua, että kotimaan vaikutus armeijaan oli\nturmiollinen. Samoin kuin rauhan aikana pidettiin erittäin tärkeänä\nkunkin yksityisen miehen erikoisharjoitusta, suurempia sekaharjoituksia\noli vain harvoin.\n\nTehtiin kaikki, mikä oli mahdollista, sotajoukon kehittämiseksi\nhyökkäystaisteluun, samoin kuin sitä oli edellisenä vuonna harjoitettu\npuolustustaistelua varten. Upseerien kasvatustyötä ja tarkoin\nharkittuja ohjeita saa isänmaa kiittää siitä, että kuolleiden ja\nhaavoitettujen lukumäärä meillä suuruudestaan huolimatta oli tuntuvasti\npienempi kuin vihollisella. Umpimähkäisten arviolaskelmani mukaan ovat\nEnglanti ja Ranska kuolleissa menettäneet paljon yli 2,000,000 miestä.\nVenäjä yhtä paljon. Jos lasken, että vain puolet venäläisistä on\nkaatunut taistelussa saksalaisia vastaan, mikä todellisuudessa lienee\nliian vähän, niin ovat viholliset menettäneet paljon yli 3,000,000\nkaatunutta, kun taas kaatuneiden luku saksalaisten taholla on\nsuunnilleen 2,000,000. Toisilla rintamilla kaatuneiden lukumäärän\nlasken yhtä suureksi ystävän ja vihollisen taholla. Suhde on siis\nmeille edullinen ja tulee sitä edullisemmaksi, mitä enemmän asia\nselviää. Nämä luvut ovat hirvittäviä. Mutta siitä huolimatta ne\ntodistavat, että me olemme koettaneet olla tunnollisia ankarassa\nvastuunalaisuudessamme sotilaitamme kohtaan.\n\nHyökkäystä valmistellessa ei unohdettu puolustustakaan, meidän kun\ntäytyi olla varustautuneita vihollisen vastahyökkäyksiin.\nPuolustussodan perusteet pysyvät voimassa, vain tankkeja vastaan\nsuunnatuille toimenpiteille annettiin huomatumpi sija. Niinpä jalkaväen\nseuralais-aseet hyökkäys- ja puolustussodassa tarkoittivat osaltaan\nmyös tätä. Mitä suurinta huomiota kiinnitettiin siihen, että tykistö\noppi välitöntä yksityisammuntaa tankkeja vastaan, mihin varsinkin\nsoveltuivat kenttäkanuunat ja miinanheittäjät. Raskaiden konekiväärien\nammuksia lisättiin. Yhä enemmän kokeiltiin tankkien tuhoamista\nkääröpanoksilla (geballte Ladungen), kaikki kokemukset, joita oli saatu\nniitä vastaan taisteltaessa, saatettiin joukkojen tietoon ja niiden\nmielipiteet asiasta otettiin huomioon.\n\nPuolustusasemia tarkastettiin mahdollisten tankkihyökkäysten varalta,\nansoja, tiesulkuja rakennettiin, miinojakin asetettiin ja useihin\npaikkoihin asetettiin tykkejä tankkien torjumiseksi. Luonnollisesti\nvaikuttivat näihin puolustustöihin työvoimain vähyys ja armeijassa\nvallitseva käsitys tankkihyökkäyksen tehosta.\n\nSotaministeriö teki meille tuontuostakin selkoa tankkien torjuntaan\nkäytettävien välineiden rakenteesta koettaen lakkaamatta kehittää\nniitä.\n\nOlin taas usein rintamalla ja vilkkaassa ajatuksenvaihdossa armeijain\nylikomentojen kanssa hyökkäystaistelussa noudatettavasta taktiikasta ja\nhyökkäyksestä itsestään. Sain kuulla eri asioissa joukon lausuntoja\nvastaan ja puolesta. Vieläkin kaikuvat korvissani keskustelut\ntulijyrästä ja esikentästä. Lopulta täytyi minun ottaa ratkaiseva\naskel, sitä vaati velvollisuuteni. Taktilliset periaatteet\ntunnustettiin oikeiksi ja joukot omaksuivat ne mielellään. Ne jättivät\njoka suhteessa riittävästi tilaa yksityiselle toimintavapaudelle.\n\nOlin läsnä useissa harjoituksissa ja keskustelin monien rintamalta\ntulleiden herrojen kanssa. Kävi ilmi, että joukkojen ei ollut helppo\nasettua vaadittuun väljään ryhmitykseen. Tuiki tarpeellista oli jatkaa\nharjoituksia pitkälle maaliskuuhun asti.\n\n\nVIII.\n\nTammi- ja helmikuun kuluessa siirrettiin länsirintamalla hyökkäykseen\nmäärätyt divisioonat asemistaan. Niiden tilalle asetettiin osittain\nmuilta sotanäyttämöiltä saapuneita divisioonia. Tästä hetkestä alkaen\noli niiden omistettava aikansa kokonaan harjoituksiin ja varusteluihin.\nMe emme saattaneet varustaa kaikkia divisioonia sotatarpeilla ja\nhevosilla yhtä suuressa määrin, vaan täytyi meidän tässä suhteessa\nantaa etusija ensinnä hyökkäykseen määrätyille divisioonille.\nSamalla tavoin meneteltiin divisioonain ulkopuolella toimivissa\nhyökkäysosastoissa, armeijatykistössä, järeässä tykistössä,\nmiinanheittäjäosastossa j.n.e. Hyökkäysdivisioonain hevosille annettiin\nlisätty ravintoannos.\n\nYlin armeijanjohto on pitänyt valitettavana sitä, että armeijan\nkeskuudessa näin muodostui \"hyökkäys-\" ja \"asemadivisioonan\" käsitteet.\nSe koetti ehkäistä tätä, voimatta kuitenkaan muuttaa tosiasiaa, joka\nnämä käsitteet oli synnyttänyt.\n\nMe olimme vähitellen tuoneet hyökkäykseen kaiken, mikä ajateltavissa\noli. Yksityisiä divisioonia oli vielä tulossa idästä.\n\nToivoimme niillä voimilla, joita joka taholta olimme koonneet, voivamme\nhyökätä 50 km:n levyisellä yhtenäisellä rintamalla. Oli laskettu\nsaatavan 20-30 patteria ilman miinanheittäjiä jokaista kilometriä\nkohti. Noudattamalla säästeliäisyyttä joissakin paikoin voitiin\nhyökkäystä vieläkin laajentaa. Koko länsirintamalla oli meillä silloin\nsuunnilleen 25-30 divisioonan ylivoima. Mutta ylivoima ei ollut niin\ntuntuva, sillä vihollisarmeijoilla oli käytettävänään runsaasti\nerikois-aselajeja ja myös aluejoukkoja, joita ei meillä siinä määrässä\nollut. Mutta kuitenkin olivat voimasuhteet meille edullisemmat kuin\nmilloinkaan ennen. Ne tarjosivat menestysmahdollisuuden. Me aioimme\ntehdä hyökkäyksen 50-60 divisioonalla. Länsirintaman muiden osien\nheikontumista ei voinut välttää.\n\nMyös Itävalta-Unkarin puoleen oli ylin armeijanjohto kääntynyt. Se oli\nlähettänyt pattereita, mutta varustanut ne valitettavasti niin\nhuonosti ampumatarpeilla, että meille oli niistä hyvin vähän apua.\nItävalta-unkarilaisia divisioonia ei ollut saatavissa. Niiden miesluku\noli liian alhainen ja saattaisi vasta myöhemmin kohota, kun muutamia\nsatojatuhansia miehiä palaisi Venäjältä sotavankeudesta. Saksalaisten\njoukkojen poistaminen Italian rintamalta ja idästä, missä niiden\nhallussa oli ollut huomattava osa asemia, asetti muuttuneesta\nsotatilanteesta huolimatta entistä suuremmat vaatimukset\nitävalta-unkarilaisille joukoille.\n\nHyvin mielellään olisi ylin armeijanjohto ottanut XV:n turkkilaisen\narmeijaosaston länsirintamalle; mutta Turkin armeijan surullinen tila\npakotti lähettämään sen Aasiaan. Myöhemmin kaduin tätä. Kun Enverillä\noli yhä vain Kaukaasia mielessään, vei hän osaston Batumiin, missä se\njoutui olemaan hyödyttömänä. Paljon parempaan tarpeeseen olisi se\njoutunut lännessä.\n\nBulgaaria tarvitsi joukkonsa Makedonian rintamalla; armeijan\nlukumäärään nähden se olisi kyllä kyennyt lähettämään joukkojaan\nlänteen; mutta se ei osoittanut mitään ymmärtämystä sodan yhteisiä\npyrkimyksiä kohtaan. Se ei aikoinaan ollut tahtonut kulkea edes Tonavan\nyli, ja nyt se luovutti sangen vastahakoisesti saksalaisia joukkoja\nMakedoniasta, vaikka kysymyksessä olikin vain muutama jääkäripataljoona\nja joku määrä pattereita ja vuoristokonekiväärijoukkoja. Ne\nbulgaarialaiset joukot, jotka tulivat Dobrudshasta näiden sijalle,\nolivat lukumäärältään huomattavasti voimakkaampia. Me jätimme\nsaksalaisiakin joukkoja. Poistuvien saksalaisten joukkojen\nsotatarvevarasto jätettiin sinne tai korvattiin erityisillä\naselähetyksillä.\n\nMeillä oli runsaasti sotatarpeita sotaliikkeen jatkamiseen lännessä.\nSitävastoin oli tila, mitä täydennysjoukkoihin tulee, hyvin\nhuolestuttava, meidän anomuksemme eivät olleet saaneet mitään aikaan.\nSotaministeriö luovutti todellakin syksyllä 1918 tapahtumain\npakotuksesta miehistöä kotimaan joukoista ja varusväestä, joka olisi jo\naikaisemminkin voitu liittää armeijaan. Ylimmällä armeijajohdolla\nitsellään oli vielä reservejä itäarmeijassa ja Romaaniassa olevassa\nvarusväessä, niistä kun voitiin ottaa sitä mukaa kuin asema lujittui\nkaikki 35 vuotta nuoremmat miehet. Täten heikkeni näiden joukkojen\ntaistelukyky huomattavasti. Erikoisaselajeissa ja etappijoukoissa oli\nylimmällä armeijanjohdolla vielä voimanlähde, joskaan ei erittäin\ntuottava. Minä koetin myös saada yhä enemmän naisia kiinnitetyksi\ntyöhön, jotta miehet vapautuisivat. Naisista oli muodostettava\napupuhelinkunta.\n\nTäyteväkikysymyksen ei olisi tarvinnut olla niin epäsuotuisa.\nKarkureina karisi armeijasta väkeä tavattoman paljon. Niiden lukumäärä\npuolueettomissa maissa, kuten esim. Hollannissa, nousi kymmeniin\ntuhansiin. Vielä useammat oleskelivat huolettomina kotimaassaan, ja sen\nsietivät vaieten toiset saman kansan jäsenet, eivätkä viranomaisetkaan\nmitenkään häirinneet heitä. Nämä ja piileskelijät rintamalla, joita\nmyöskin oli useita tuhansia, alensivat ratkaisevalla tavalla\ntaistelevien joukkojen voimaa, etupäässä jalkaväessä, missä niitä oli\neniten. Jos kaikki nämä olisi pysytetty armeijassa, ei täyteväkikysymys\nolisi käynyt niin kireäksi. Lisää täyteväkeä olisi kyllä voitu hankkia,\njos kotimaassa olisi ollut oikeata halua sodankäyntiin. Tällä halulla\noli ratkaiseva merkitys, mutta sitä ei ollut olemassa.\n\nSota nielee ihmisiä. Se kuuluu sodan luonteeseen. Nykyaikainen\npuolustussota vaatii enemmän uhreja kuin hyökkäys, sekin puhuu\njälkimäisen puolesta. Elo-, syys- ja lokakuu vuonna 1918 maksoivat\nmeille paljon enemmän kuin maalis-, huhti- ja toukokuu samana vuonna.\nViimeksimainittujen kuukausien menetyksenä olivat suurimmaksi osaksi\nlievästi haavoittuneet, jotka palasivat takaisin. Ne vangit, jotka\nmenetimme puolustustaistelussa, täytyi meidän merkitä lopullisesti\nhukatuiksi. Valitettavasti oli itsestään selvää, että tappiot joka\ntapauksessa kaikista taktillisista varokeinoista huolimatta tulivat\nolemaan hyvin suuret, kun taistelussa käytettiin niin suuria joukkoja.\n\nVaikeuksista täyteväkeen nähden ei ollut päästy maaliskuussa 1918,\nvaikka käytettävänä olikin muutamia satojatuhansia miehiä. Ne\nalkoivat olla yhä enemmän uutena epävarmana tekijänä valtavassa\nvoimainmittelyssä. Englanti ja Ranska saivat myös taistella\nsamanlaisia vaikeuksia vastaan. Syksyllä 1917 kuului englantilaisiin\ndivisiooniin vielä kaksitoista pataljoonaa, nyt yhdeksän. Ranska oli\nAisnen--Champagnen taistelun jälkeen laskenut hajalle yli 100\npataljoonaa ynnä paikallis- ja paikallisreservijoukkoja. Amerikkalaiset\njoukot, joiden taistelukyky ei saattanut olla suuri, eivät olleet vielä\nsaapuneet. Sukellussota oli jatkunut edelleen, emme voineet tietää,\nkuinka paljon tonnistoa entente voisi käyttää joukkojen kuljetukseen.\n\nArmeija oli voittanut edellisen vuoden taistelujen jättämät raskaat\nsielulliset vaikutukset, se kun tiesi nyt siirryttävän puolustuksesta\nhyökkäykseen. Henki tuntui kauttaaltaan lujittuneen, mutta maaliskuussa\n1918 ei voinut olla näkemättä, että maanalainen myyräntyö paikoittain\nedistyi. Vuoden 1899 ikäluokan saavuttua rekryyttikeskuksiin alkoi\nkuulua valituksia tästä täyteväestä ja sen moraalisesta tilasta.\nTehtiin sekin hämmästyttävä huomio, että useilla rekryyteillä oli\nsuuria rahavaroja käytettävänään. Tämä vaikutti varmaan äärettömän\nkatkeroittavasti vanhempiin miehiin, jotka olivat olleet kauan\nrintamalla.\n\nHenkisen sotakuntoisuuden kohottamiseksi kotimaassa ei tehty mitään.\nEpäkohdat sotatalouselämässä olivat päivä päivältä käyneet\nräikeämmiksi. Armeijan kohonnut mieliala heijastui nyt vähän aikaa\nkotimaassakin ja oli omiaan johtamaan harhaan. Suuren joukon henki\npysyi kylmänä, vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, se oli\nvaipunut omiin harrastuksiinsa ja huoliinsa, mutta ne eivät johtuneet\nsiitä, että sodan lopputulos näytti peloittavalta. Kotimaa ei kyennyt\nenää terästämään armeijan hermoja; se jäyti jo sen ydintä; me emme\nvoineet tietää, kuinka laajalle riippumattoman sosialidemokraattisen\npuolueen myyräntyö oli levinnyt. Tammikuun lopulla 1918 tehdyt lakot\nloivat vielä kerran räikeätä valoa sen pyrkimyksiin; tämä puolue kasvoi\nyhtämittaa ja oli taatusti johtajainsa hallittavana samalla kuin\nammattikuntien vaikutusvalta väheni.\n\nHallituskaan, vaikka se esiintyikin pontevasti lakkoja vastaan, ei\nniissä huomannut ajan merkkejä enempää kuin syksyllä 1917 meriväen\nlevottomuuksissa. Voimakkaalla kädellä oli ryhdyttävä järjestystä\nylläpitämään Saksassa siinäkin tapauksessa, että sotatarpeiden tuotanto\nhetkeksi vähenisi, tämä asia selvisi yhä enemmän. Muussa tapauksessa\noli pelättävissä, että kumoukselliset pyrkimykset tuottaisivat meille\nvielä paljoa suurempaa vahinkoa. Hallitus tunsi sen kannan, mikä\nylimmällä armeijanjohdolla oli tässä asiassa. Noina päivinä edistettiin\ntuntuvasti Saksan vallankumousta. Reinickendorfissa perustettiin\nsilloin, niinkuin nyt vasta olen saanut tietää, Saksan ensimmäinen\ntyö- ja sotamiesneuvosto. Täten oli todellisuudessa meidän omassa\nkeskuudessamme syntynyt arka kohta taistelussa olemassaolomme puolesta.\nRatkaisevaa merkitystä sotaan nähden en uskonut sillä vielä olevan.\nUskoni Saksan kansaan oli suurissa piirtein vielä järkkymätön.\n\nRintamalla olevilla johtajilla ja joukoilla oli samoin kuin ylimmällä\narmeijanjohdolla tunne, että ne voivat täyttää tulevissa taisteluissa\nvaatimukset, jotka niille asetetaan. Toivoimme saavuttavamme voiton,\nvaikka joukot eivät enää olleetkaan samanlaisia kuin vuonna 1914, ne\nolivat ainoastaan jonkinlaista suuren sotilaallisen kokemuksen\nsaavuttanutta nostoväkeä. Vihollisen laita ei ollut paremmin. Milloin\nolimme hyökänneet samanlaisilla ja vieläkin vähemmin hyökkäykseen\nkoulutetuilla joukoilla, olimme saavuttaneet voiton. Emme tosin\ntienneet, mihin tulokseen pääsisimme, saisimmeko murretuksi vihollisen\nrintaman ja suoritetuksi ratkaisevan sotaliikkeen, vai olisiko hyökkäys\ntulokseton. Tämä oli epätietoista -- kuten kaikki sodassa.\n\nHelmikuun 13:ntenä tapahtuneessa asiain esittelyssä Homburgissa lausuin\nkeisarille ja valtakunnankanslerille vastaisista tapahtumista lännessä\nseuraavaa:\n\n\"Taistelu lännessä on valtavin sotilaallinen tehtävä, joka milloinkaan\non uskottu millekään armeijalle ja jossa Englanti ja Ranska kahden\nvuoden aikana ovat tehneet turhia yrityksiä. Puhuin eilen 7:nnen\narmeijan johtajan kanssa; hän sanoi olevansa sitä enemmän tehtävän\nsuuruudesta tietoinen, mitä enemmän hän sitä ajattelee. Näin\najattelevat kaikki vastuunalaisuutensa tuntevat miehet länsirintamalla;\nluulen myös itse koko olemuksessani tuntevani tämän sotilaallisen\npäämäärän valtavuuden, minun kun tulee kenraalisotamarsalkalle luoda\nniiden ehdotusten pohja, joille Hänen Majesteetiltaan pyydetään\nlopullista vahvistusta. Tämä tehtävä saa onnellisen ratkaisun vain\nsiinä tapauksessa, että sodankäynti vapautuu kaikista sietämättömistä\nkahleista, kun viimeinenkin mies on saatettu mukaan ottamaan osaa\nratkaisuun ja on sen hengen läpitunkema, jonka rakkaus keisariin ja\nvaltakuntaan ja luottamus sotilaallisen johdon voimaan ja isänmaan\nsuuruuteen antaa. Näitä sielullisia seikkoja ei saa arvioida liian\nvähiksi, ne antavat voimia suurimpiin urotöihin. Niitä täytyy kohottaa\nvoimakkaalla esiintymisellä idässä.\n\n\"Länsiarmeija odottaa tilaisuutta näyttää, mihin se kykenee. Ei tule\nluulla, että tästä hyökkäyksestä tulee samanlainen kuin Galitsiassa ja\nItaliassa; siitä tulee valtava kamppailu, joka alkaa yhdessä kohden,\njatkuu toisessa ja vaatii pitkän ajan, on vaikea, mutta on oleva\nvoittoisa...\"\n\nMenestyksen huippuna olisi sotaliike, jossa saisimme panna liikkeelle\nkoko etevämmyytemme. Sen saavuttaminen oli viimeinen päämäärämme. Jos\nse ei onnistuisi ensi hyökkäyksellä, täytyisi sen onnistua myöhemmin.\nLuonnollisesti olisi asema silloin jo epäsuotuisampi; missä määrin, se\nriippui amerikkalaisten apuvoimien saapumisesta ja niiden arvosta,\nsamoin niistä tappioista, joita vastaiset taistelut tuottaisivat meille\nja vihollisille. Kaikki tarkoitti tässä suhteessa suotuisan tilaisuuden\nkäyttämistä. Otin tietenkin huomioon, että meidän oma armeijamme tulisi\nheikentymään. Se ei vain saanut heikentyä yhtä paljon kuin vihollinen.\nJatkuvilla hyökkäyksillä pitäisimme myös huolen siitä, että aloite\npysyi meidän käsissämme. Näihin päämääriin minun täytyi tyytyä.\n\nIlmoitin keisarille, että armeija oli koossa ja astui hyvin\nvalmistuneena täyttämään \"historiansa suurinta tehtävää\".\n\n\n\n\nHYÖKKÄYS LÄNNESSÄ 1918.\n\n\nI.\n\nVaikea oli ratkaista, missä oli hyökättävä. Tämä oli päätettävä pian.\nJoukkojen keskittäminen ahtaalle alalle, suurien ampumatarvevarastojen\nja kaikenlaisten muiden tarpeiden kuljetus rautateitse, joukkojen omat\ntyöt, kuten patteriasemien kiveäminen, teiden naamioiminen,\nsuojuslaitteiden rakentaminen lentäjille ja ampumahautojen\nsilloittamislaitteet ja viimein rintamaansijoitus ennen taistelua\nkestivät viikkoja, vaativat kaukonäköistä arviointia ja\nyksityiskohtaisia esitöitä. Tietysti oli tässä se vaara tarjona, että\nkaikki ennen aikaansa tulisi tunnetuksi. Siksi olikin niillä\nrintamilla, joilla ei hyökätty, ryhdyttävä töihin, joilla johdettiin\nhuomiota pois varsinaisista varusteluista ja jotka samalla olivat\nperustuksena tuleville hyökkäyksille. Mutta suurin osa käytettävissä\nolevista työjoukoista toimi jo aikaisin hyökkäysrintamalla.\nValmistukset muilla paikoin eivät voineet olla perinpohjaisia. Mutta\nharhaanjohtamisen mahdollisuus oli kuitenkin. Ja sitä oli täydennettävä\njohtamalla puolusttusliikkeitä huolellisesti.\n\nSiitä, mikä olisi valittava hyökkäyskohdaksi, keskustelin\narmeijaryhmäin johtajain ja esikuntani herrojen kanssa ja kuulin heidän\nmielipiteitään. Kolme kohtaa tuli kysymykseen: Flanderissa Ypernin\nLensin väli, rintamaväli Arrasista St. Quentiniin tai La Fèreen;\nVerdunin kummallakin puolella olevat kohdat, linnoitus poisluettuna.\nKaikilla kolmella mahdollisuudella oli, niinkuin aina tällaisissa\ntapauksissa, etunsa ja varjopuolensa.\n\nVahvoja vihollisvoimia oli Ypernin ja Arrasin ympärillä Ailetten\nasemien edessä ja siitä itään Verduniin asti, heikoin kohta oli St.\nQuentinin kummallakin puolella; pohjoisempana oli vihollisjoukkoja\nollut taajemmassa Cambrain taistelusta saakka.\n\nPohjoisessa tuottivat pintasuhteet hyökkäykselle vaikeuksia. Lysalangon\nkuljettavuus Lillen länsipuolella, jonka kautta päävoimien tuli\nhyökätä, oli hyvin riippuvainen vuodenajasta ja ilmastosuhteista. Ei\nvoinut luottaa siihen, että siellä ennen huhtikuun puoliväliä saattoi\nliikkua muualla kuin teillä. Tämä oli hyvin myöhäistä amerikkalaisten\njoukkojen saapumisen vuoksi.\n\nKeskimäinen hyökkäysalue ei maanlaatuun nähden tuottanut mitään\nvaikeuksia, mutta hyökkäyksen edistyessä oli voitettava Sommen\ntaistelun aikuiset suppilokentät.\n\nVerdunin luona tapahtuisi hyökkäys hyvin vuorisessa seudussa.\n\nNämä molemmat hyökkäykset voisivat alkaa vuodenajasta riippumatta.\n\nTaktillisessa suhteessa tuntui keskimäinen alue suotuisimmalta, siinä\noli vihollisen heikoin kohta, maanlaatu ei tuottanut hankaluuksia. Ja\nhyökkäys voitiin tehdä milloin hyvänsä.\n\nStrateegisesti katsoen oli pohjoinen hyökkäys siinä mielessä edullinen,\nettä sen kautta saavutettaisiin suuri, mutta kuitenkin rajoitettu\npäämäärä. Sen kautta voisimme lyhentää rintamaa, jos meidän onnistuisi\nvalloittaa Calais ja Boulogne. Verduninkin luona hyökkäys voisi\naiheuttaa rintamansuoristuksen, jonka arvo oli pikemmin taktillista\nlaatua. Keskimäinen hyökkäys levisi näennäisesti hyvin laajalle. Se\nvoitiin estää, jos painopiste siirrettiin Arrasin ja Péronnen väliseen\nseutuun, rannikkoa kohti. Jos tämä isku teki aukon, niin oli tietysti\nstrateeginen menestyksemme suunnaton, sillä silloin me erottaisimme\nEnglannin armeijan pääosat Ranskan armeijasta ja työntäisimme ne\nrannikkoa kohti.\n\nMinä kallistuin keskimäisen hyökkäyksen puolelle. Sen aiheuttivat\naikakysymys ja taktilliset syyt, ensi sijassa vihollisen heikkous.\nTietenkään en voinut olla selvillä siitä, oliko tämä pysyvää laatua.\nTaktiikka oli asetettava puhtaan strategian edelle. Ilman taktillista\nvoittoa ei strateegistakaan voi saavuttaa. Strategia, joka ei ota\nhuomioon taktiikkaa, on jo etukäteen tuomittu tuloksettomaksi. Ententen\nhyökkäykset kolmena ensimmäisenä sotavuonna tarjoavat tästä runsaasti\ntodisteita.\n\nKun hyökkäykseen saatavissa olevat divisioonat oli määritelty, samoin\nkaikki hyökkäysvälineet, päätettiin, että rynnistys oli tehtävä Arrasin\nkaakkoispuolelta Croisillesin ja Moeuvresin välistä ja, jättämällä\nCambrain kaari väliin, Villers-Guislainin ja Oisen välistä St.\nQuentinin eteläpuolella. Samaan aikaan oli tehtävä paikallinen\nrynnistys La Fèrestä käsin.\n\nHyökkäyksen valmistelut ja johto vaativat kahden armeijanylikomennon\nuusien etappien sijoittamista entisten väliin. 17:s armeijanylikomento,\nentinen Italian rintamalla ollut 14:s, jonka päällikkönä oli kenraali\nOtto v. Below ja esikunnanpäällikkönä kenraali Krafft v. Dellmensingen,\nsijoitettiin 6:nnen ja 2:sen armeijan väliin Arrasia vastapäätä. 18:s\narmeijanylikomento, entinen Woyrschin armeijaryhmänkomento, jonka\npäällikkönä nyt oli kenraali v. Hutier ja esikunnanpäällikkönä kenraali\nv. Sauberzweig, siirrettiin 2:sen ja 7:nnen armeijan väliin St.\nQuentinia ja La Fèreä vastapäätä. 17:nnen armeijan raja 6:tta armeijaa\nvastaan kulki noin Lensin ja Arrasin puolivälissä ja 2:sta armeijaa\nvastaan suunnilleen Moeuvresin luona, 18:nnen armeijan raja 2:sta\narmeijaa vastaan suunnilleen Omignon-puron luona ja 7:ttä armeijaa\nvastaan aivan La Fèren eteläpuolella.\n\n17:nnen armeijan oli siis hyökättävä Croisillesin--Moeuvresin kohdalta,\n2:sen ja 18:nnen armeijan Villers-Guislainin ja La Fèren väliltä;\n17:nnen ja 2:sen armeijan piti tehdä kevennyshyökkäyksiä toistensa\nhyväksi ja sisäsiivillään katkaista Cambrain kaaressa olevalta\nviholliselta paluu ja sitten murtautua Croisillesin ja Péronnen välillä\nläpi. 18:nnen armeijan tehtävänä oli yhdessä 2:sen armeijan äärimäisen\nvasemman siiven kanssa lähettää hyökkäysjoukkoja eteläänpäin. Armeijain\nvoimasuhteet ja niiden varustaminen hyökkäysvaunulla oli saatettu\nnäiden tehtävien mukaisiksi.\n\n17:nnen ja 2:sen armeijan tuli suorittaa pääratkaisu kruununprinssi\nRupprechtin armeijaryhmään kuuluvina. 18:s armeija siirtyi Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmään. Minulla oli mielessäni marraskuussa\n1914 tehty Puolan-retki ja pidin siksi tärkeänä saada mahdollisimman\nlaajasti vaikuttaa taistelun kulkuun. Se kävi vaikeaksi, kun vain yksi\narmeijaryhmä oli johtavana; silloin toiminta kulki liian helposti joka\nasiassa korkeamman viraston vaikutuksen mukaan. Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmän apukeinoja oli käytettävä hyökkäyksen hyväksi\nmahdollisimman laajassa mitassa. Ylläesitetty komennon jako teki sen\nhelpommaksi. Lisäksi tuotti kenraalisotamarsalkalle ja minulle myös\ninhimillistä iloa saada hänen keisarillinen korkeutensa kruununprinssi\nmukaan ensimmäiseen suureen hyökkäykseen lännessä, kun strateeginen\ntilanne sitä vaati. Dynastiset seikat eivät toimintaani määränneet.\nTunnen syvää uskollisuutta kuningastani kohtaan, mutta olen riippumaton\nmies enkä mikään liehakoitsija.\n\nEdellytettiin, että hyökkäys laajenisi pohjoisessa Arrasin suuntaan,\netelässä Oisen vasemmalle rannalle.\n\nHarhaanjohtohyökkäyksiä tehtiin, samoin esitöitä tulevia hyökkäyksiä\nvarten:\n\n    kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä Ypernin ja\n    Lensin välillä,\n\n    Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä etupäässä Reimsin\n    ja Argonnien välillä,\n\n    vastamuodostetussa v. Gallwitzin armeijaryhmässä Verdunin\n    vanhoilla taistelukentillä,\n\n    ja herttua Albrechtin armeijaryhmässä Lothringenissa olevan\n    Saarburgin ja Markirchin välillä ja Sundgaussa.\n\nv. Gallwitzin armeijaryhmä muodostettiin, kun Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmä oli venynyt St. Quentinin suunnalle ja sen huomio joutui\nliian kauas Verdunistä. Kenraali v. Gallwitz johti välittömästi 5:ttä\narmeijaansa, sen ohella armeijaosasto C:tä.\n\nHerttua Albrechtin armeijaryhmään siirrettiin Lothringeniin 19:nnen\narmeijanylikomennon nimellä saksalainen eteläarmeijan ylikomento, jonka\npäällikkönä oli kenraali v. Bothmer ja esikunnanpäällikkönä eversti v.\nHemmer; viimeksimainittu oli jo idässä samanlaisessa asemassa\nosoittanut kuntoaan; armeijanylikomento A otti hoitaakseen\nSaarburgin--Markirchin välin.\n\nKaikilla rintamilla pidettiin joukot puolustusvalmiina siltä varalta,\nettä vihollinen ryhtyisi hyökkäämään tai tekisi vastahyökkäyksen.\nMuutamissa kohdin oli tässä tapauksessa valmistauduttu peräytymiseen.\n\nTämän luonnoksen mukaan oli tammikuun puolivälistä alkaen\nsuunnitelmallisesti ja mitä suurimmalla huolella tehty työtä. Jo\nhelmikuun alussa määrättiin maaliskuun 21:s hyökkäyspäiväksi,\nvaikkakaan olosuhteet idässä eivät suinkaan olleet selvät. Sotatilanne\nvaati ratkaisua. Muuttaa voi ylin armeijanjohto myöhemminkin, mutta ei\naloittaa alusta.\n\nArmeijanylikomentojen, kenraalimajoitusmestarin, pääintendenttien,\nkenttärautatiepäällikön ja suppeamman esikuntani herrain toimenpiteet\ntäydensivät oivallisesti toisiaan. Matkustaessani rintamilla tulin\nvakuutetuksi siitä. Tällöin keskustelin kaikista asiaankuuluvista\nkysymyksistä, sovittelin ja autoin. Armeijain ja armeijaryhmäin\nesikuntien päällikköjen annoin pitää lyhyitä esitelmiä seudusta,\njoukkojen jaosta, tykistötaistelusta, esitöiden nykyisestä kannasta.\nOhjeissani panin suurimman painon kruununprinssi Rupprechtin 17:nnen ja\n2:sen armeijan sisempien siipien yhteistyöhön Cambrain kaaren\nkatkaisemiseksi, koska tästä riippui paljon, ja minusta näytti, että\n17:s armeija oli suunnannut katseensa liian aikaisin länteen. Molempien\narmeijaryhmien yhteistyöstä 2:sen ja 18:nnen armeijan välisellä\nliitoskohdalla neuvoteltiin myös. Valmistustyöt sujuivat suunnitelman\nmukaisesti. Kaikkialla ilmeni luottamusta asiaan. Kaikki liittyi yhteen\nkuin kellon koneistossa. Varmaa oli, että armeijat määräpäivänä\nolisivat taisteluvalmiit.\n\nPidin tarpeellisena käyttää mahdollista voittoa kiihoitusvälineenä\nvihollisen rauhankaipuun lujittamiseksi. Eversti v. Haeften oli\nlaatinut tästä lentokirjasen. Lähetin sen valtakunnankanslerille, joka\nnähtävästi toimitti sen ulkoasiainvirastoon; mitään oleellista ei saatu\naikaan.\n\nValtakunnankansleri tiesi selvästi aikeemme hyökätä länsirintamalla.\nTällä syyllä oli ylin armeijanjohto kiirehtinyt diplomaattisia\nneuvotteluja idässä ja tällähän oli myös perusteltu päätöstä sanoa irti\naselepo Venäjän kanssa. Hän tiesi miten suuren merkityksen me annoimme\nhyökkäykselle. Lähetin valtakunnankanslerille myös ilmoituksen\nhyökkäysajasta. Mitään muuta keinoa kuin taistelu ei Saksalla ollut,\njolla se saattoi tehdä vihollisen rauhaan taipuvaksi. Tätä varten oli\nensi työksi Lloyd Georgen ja Clemenceaun asemaa horjutettava\nsotilaallisen voiton avulla. Ennen ei rauhaa voinut ajatella. Koko\nmaailma, myös entente, tiesi, että me tekisimme hyökkäyksen lännessä.\nClemenceau puolusti puheessaan, jonka hän muistaakseni piti maaliskuun\n6:ntena, selvästi ja jyrkästi sodan jatkamista huolimatta tapahtumista\nidässä ja huolimatta tulevasta Saksan hyökkäyksestä.\n\nTänä hetkenä en voinut uskoa mihinkään oikeusrauhaan. Sopimusrauhan oli\nvihollinen tähän asti joka kerta hylännyt. Pitikö meidän asiain\nnykyisellä kannalla tarjota sille Elsass-Lothringen, osia Posenista ja\nsotakorvausta?\n\nValtakunnanhallitus ei myöskään maininnut mitään\nrauhanmahdollisuuksista. Valtiosihteeri v. Kühlmann, jonka piti johtaa\nkoko ulkopolitiikkaa, oli ensin Brestissä ja sitten Bukarestissa. Ei\nvaltakunnankanslerin eikä hänen ollut onnistunut solmia mitään\nsuhteita, jotka olisivat voineet johtaa rauhaan taisteluja enää\njatkamatta. He lienevät jatkuvasti pyrkineet siihen, huolimatta\nententen torjuvasta menettelystä Brestin kutsuun nähden. Heidän\nvelvollisuutensa oli, jos mahdollista, säästää kansaa ja armeijaa\ntulevilta taisteluilta. Kreivi Hertlingin helmikuun 25:ntenä antama\nselitys, jossa hän asettui presidentti Wilsonin helmikuun 11:ntenä\nlaatiman nootin neljän pykälän pohjalle, ei ollut saanut osakseen\nmitään vastakaikua ententen puolelta.\n\nEversti v. Haeften oli näinä päivinä ollut ulkomailla neuvottelemassa\npropaganda-kysymyksistä. Tällöin joutui hän minun tietämättäni\nkosketuksiin erään vihollismaan kansalaisen kanssa, joka hyvin tunsi\nLontoon ja Washingtonin asianomaisten virastojen tarkoitukset ja\npyrkimykset. Eversti v. Haeften teki minulle suullisesti selkoa näistä.\nSilloiset rauhanehdot olivat niin ankarat, että ainoastaan voitettu\nSaksa olisi ne voinut hyväksyä. Eversti ilmoitti minulle edelleen, että\nsilloinen valtiopäivämies Konrad Haussmann, kuten tämä myöhemmin\nvakuuttikin tapahtuneen, ja herra Max Warburg-Hamburg olivat tehneet\ntyötä rauhan saavuttamiseksi -- kumpikin yhtä huonolla menestyksellä.\nHallitus ei milloinkaan ole maininnut minulle näistä tapahtumista,\nluonnollisesti se tunsi ne. Sitä enemmän ihmettelin, ettei sen puolelta\nkumottu huhuja, joiden mukaan rauha maaliskuussa raukesi vain\nsen tähden, että minä välttämättä vaadin hyökkäystä. Pyysin\nhenkilökohtaisesti valtakunnankansleria ja varakansleria tekemään sen.\nKumpikaan ei sitä tehnyt eikä myöskään antanut minulle minkäänlaista\nselitystä.\n\n\nII.\n\nMaaliskuun alussa siirrettiin suuri päämaja pois Kreuznachista, missä\nse oli ollut yli vuoden.\n\nSpaahan oli sillä välin järjestetty uusi päämaja. Saimme siellä hyvin\nhyvän majoituksen. Virkahuoneet olivat Britannique-hotellissa, missä\nminä olin asunut jo syksyllä 1914 Belgiaan marssittaessa. Spaa oli\nmelkoista lähempänä rintamaa ja siinä ja Verviers'ssä oli tilaa ylimmän\narmeijanjohdon kaikille osastoille. Mutta taistelun ja liikkeiden\nohjaukseen oli sekin vielä liian kaukana rintamalta. Sen tähden olin\nsuunnitellut Avesnesia päämajaksi vahvistetulle taisteluliikeosastolle.\nTäältä voi automobiililla päästä helposti rintaman kaikkiin eri\nkohtiin. Tarkoitukseni oli saada itse nähdä niin paljon kuin\nmahdollista ja lähettää myös esikuntani herroja seuraamaan tapahtumia,\njotta heidänkin kauttaan voisin saada välittömiä vaikutelmia.\n\nMaaliskuun 18:ntena lähdimme ylisotamarsalkka ja minä ynnä vahvistettu\ntaisteluliikeosasto Avesnesiin. Virastohuoneemme siellä eivät olleet\nhyvät, kaikki oli liian ahdasta, mutta siihen täytyi tyytyä. Olimme\nvalinneet tämän paikan, koska 18:s armeijanylikomento oli ollut sinne\nsijoitettu ja puhelinverkko tarvitsi vain vähän täydennystä.\n\nMeidän kasinomme oli ensin hyvin kolkko, mutta myöhemmin löysimme\nmiellyttäviä huoneita. Luovutimme elintarpeita niiden omistajille ja\nkalustimme huoneet Spaasta tuoduilla huonekaluilla. Oleskelu siellä ja\nruoka-ajat soivat hermoille levähdystä, jonka tarpeessa me kaikki\nolimme.\n\nHänen Majesteettinsa aikoi tulla vasta päivää myöhemmin. Hän asui\nhovijunassaan, joka oli viety läheiselle asemalle.\n\nMaaliskuun 20:nnen aamuna olivat koko hyökkäysrintamalla patterit,\nmiinanheittäjät ja ammusvarastot etulinjojen takana, itse linjoilla,\nvieläpä osittain niiden edessäkin. Se oli aikamoinen saavutus, ja ihme\noli, ettei vihollinen ollut nähnyt mitään eikä öisin kuullut liikettä.\nVälistä kyllä osui häirintätuli vahingossa pattereihimme,\nampumatarvepinoja räjähti ilmaan. Kaiken tämän täytyi herättää\nvastustajan huomiota. Mutta kun samaa nähtiin pitkän rintaman kaikilla\nosilla, ei vihollinen voinut löytää mitään tukikohtaa varmoille\njohtopäätöksille.\n\nJalkaväkidivisioonat, jotka jo useita päiviä olivat olleet\nmajoitettuina laajemmalle alalle hyökkäysrintamain taakse, olivat nyt\nlentäjäin katosten suojassa ahtaaseen sullottuina etumaisilla linjoilla\nsen kohdan takana, mistä hyökkäyksen piti alkaa. Vihollinen ei ollut\nmyöskään huomannut 40-50 divisioonan marssittamista kokoon, eikä sen\nlaaja urkkijajärjestelmäkään ollut saanut tietoonsa tätä. Marssit\nsuoritettiin tosin öisin, mutta joukot kulkivat laulaen seudun läpi.\nSellaisia joukkoja ei voi kätkeä. Vihollisen lentäjät eivät myöskään\nhuomanneet helmikuun keskivaiheilta yhtämittaa kestänyttä vilkasta\njunaliikennettä hyökkäysrintamaa kohti. Se oli vilkas kautta koko\nrintaman, mutta painopiste oli selvästi Arrasin ja La Fèren välisen\nrintamaosan takana, minkä myös saksalaiset tarkastuslentäjät\nhuomasivat.\n\nMuutenkaan ei vihollinen ollut saanut mitään tietää; ainakin täytyi\nminun tulla siihen käsitykseen, sillä muussa tapauksessa olisivat sen\npuolustustoimenpiteet olleet voimakkaammat ja sen varajoukot saapuneet\nnopeammin. Sota on molemminpuolisesta ponnistelusta huolimatta\nepätietoisuutta; niin on se meillä ja samoin vihollisen puolella.\n\nMaaliskuun 18:ntena ja 19:ntenä karkasi kaksi miestä eräästä\nmiinanheittäjäkomppaniasta vihollisen puolelle. Muistiinpanoista, joita\nvihollisen puolelta löydettiin, sekä vankien kertomuksista päättäen he\nluultavasti antoivat tietoja tekeillä olevasta hyökkäyksestä.\n\nMuilla rintamilla, etupäässä Lillen luona ja Verdunin edustalla, oli\ntykistötoiminta vilkastunut.\n\nPuolipäivän aikaan 20:ntenä oli ylimmän armeijanjohdon tehtävä vaikea\nratkaisu, oliko hyökkäys aloitettava 21:senä vai siirrettävä\ntuonnemmaksi.\n\nPieninkin lykkäys vaikeutti tavattomasti lähelle vihollista pienelle\nalalle koottujen joukkojen asemaa. Siellä vallitsi joka suhteessa\njännitys, jota oli vaikea kestää. Massa ja sielullinen paino vaativat\ntyöntymistä eteenpäin.\n\nMutta tykistön vaikutus oli kaasun varassa, ja sen vaikutus oli taas\nriippuvainen tuulen suunnasta ja voimasta. Minä olin riippuvainen\nsiitä, mitä ilmasuhteiden asiantuntija luutnantti tohtori Schmaus\nilmoitti minulle kello 11 aamupäivällä ilmasuhteista. Tuulen voima ja\nsen suunta ei suinkaan ollut suotuisa 20:nnen päivän aamuun saakka;\npäinvastoin näytti melkein välttämättömältä hyökkäyksen siirtäminen\ntuonnemmaksi. Se olisi ollut minulle äärettömän vaikeaa. Siksi\nodotinkin suurella pelolla seuraavan päivän ilmatietoa. Vaikkei se\nollutkaan erikoisen suotuisa, teki se hyökkäyksen kuitenkin\nmahdolliseksi. Kello 12 päivällä annettiin armeijaryhmille käsky, että\nhyökkäykseen oli ryhdyttävä suunnitelman mukaisesti. Nyt ei sitä enää\nvoinut peruuttaa. Kaiken täytyi mennä menoaan. Ylin armeijanjohto,\npäälliköt ja joukot olivat tehneet velvollisuutensa. Kaikki muu oli\nkohtalon kädessä: epäedullinen tuuli haittasi kaasun vaikutusta, sumu\nvaikeutti ja hidastutti jalkaväkemme liikkeitä ja esti etevää\nsotilaallista harjoitusta ja ohjausta pääsemään täysin oikeuksiinsa.\nTämä oli useimpain käsitys sumusta; mutta kuului myös yksityisiä ääniä,\njotka pitivät sitä edullisena.\n\nMaaliskuun 21:senä noin kello 4 aamulla alkoi taistelu, jota käytiin\nvaltavalla tulella 70 km:n levyisellä rintamalla Croisillesin ja La\nFèren välillä. 2:selle ja 18:nnelle armeijalle oli aika suurin piirtein\nmäärätty, 17:nnelle armeijalle, joka taisteli yksin, oli annettu\nsuurempi toimivapaus. Näiden määräysten puitteissa saivat joukot toimia\nomintakeisesti.\n\nNoin kaksi tuntia pommitti meidän koko tykistömme vihollisen\npattereita, sitten alkoi suurin osa siitä taistella vihollisen\nampumahautoja vastaan, joihin miinanheittäjätkin suuntasivat tulensa.\nVähän ennen klo 9:ää keskittyi voimakas tykkitulemme tulijyrän\ntehtävään, ainoastaan osa pommitti enää vihollisen pattereita ja\nerikoisia tukikohtia. Jalkaväkemme ryhtyi hyökkäykseen.\n\n17:s armeija, jolla oli voimakkain vihollinen vastassaan, pääsi\nhyökätessään vain vihollisen toisille asemille, tuliseinä oli jättänyt\nsen kauas taakseen; jalkaväki ei enää ollut sen vaikutuspiirissä. Se\npysähtyi näiden asemien eteen saamatta tukea tykistöltä.\n\n2:sen armeijan hyökkäyksessä oli jalkaväen ja tykistön yhteistoiminta\nparempi. Jalkaväki murtautui vihollisen toisiin asemiin.\n\n18:nnen armeijan rynnistys sujui joka suhteessa säännöllisesti. Se\neteni hyvin.\n\nMaaliskuun 22:sena ei 17:nnen armeijan asema sanottavasti muuttunut,\nmutta 2:nen armeija, jota johdettiin yhtenäisesti ja voimakkaasti, löi\nvihollisen ja tunkeutui eteenpäin. 18:s armeija valloitti melkoisesti\nmaa-aluetta. 17:s armeija näkyi antavan yksityisille ryhmille liian\npaljon taktillista vapautta. Sitävastoin oli yksityisten osastojen\ntoiminta liian kiinteästi sidottu yhteen. Ylin armeijanjohto koetti\nsaada yhtenäisyyttä johtoon.\n\nSeurauksena 17:nnen armeijan asemasta oli, ettei vihollisrintaman\nkatkaiseminen Cambrain mutkassa onnistunut, 2:nen armeija ei voinut\nmyöskään saada kevennystä etenemisessään. Sen oli täytynyt itse raivata\nitselleen tietä eikä se siksi ollut päässyt niin nopeasti eteenpäin\nkuin olisi ollut suotavaa, jotta toisaalta 17:s armeija olisi saanut\nkevennystä. Näin ollen ei kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä\nvoinutkaan Croisillesin ja Péronnen välillä saada niin suuria\nmaa-alueita haltuunsa kuin alkuperäinen taistelusuunnitelma edellytti.\n\nMaaliskuun 25:ntenä olivat 17:s ja 2:nen armeija kiivaasti taistellen\nkulkeneet kauas yli Bapaumen--Comblesin linjan, 18:s armeija oli\nvalloittanut Neslen vähäisen vastarinnan jälkeen. 17:nnen armeijan\ntaisteluvoimat olivat jo lopussa; se oli maaliskuun 21:senä ja 22:sena\nmenettänyt liian paljon, nähtävästi siksi, että se taisteli liian\nahtaissa puitteissa. 2:nen armeija oli kylläkin virkeämpi, mutta\nvalitti jo suppilokentän vaikeuksia. Se ei päässyt enää Albertista\neteenpäin. Sommen ylimeno tuotti sen vasemmalle sivustalle suurempia\nesteitä kuin vihollinen. 18:s armeija oli vielä täydelleen\ntaistelukykyinen ja -haluinen; jo maalisk. 27:ntenä se valloitti\nMontdidier'n. Vastustaja muodosti pian Sommen pohjoispuolelle uuden\nrintaman, jonka voittaminen oli ehdottomasti käyvä vaikeaksi.\nVihollisen vastarinta Amiensin suunnalla näytti heikommalta.\n\nAlkuperäinen taistelusuunnitelma oli muutettava ja hyökkäystä\njatkettaessa painopiste siirrettävä tähän suuntaan. Vieläkin minä\ntoivoin, että meidän onnistuisi tehdä tärkeä sotaliike ja pidin sitä\nsilmällä antaessani ohjeita armeijoille. Mutta 17:s armeija ei enää\njaksanut edetä, 2:nen ja 18:s armeija saivat vielä suoritetuksi\naluevalloituksia. Koetin yhä edelleen vahvistaa 2:sen armeijan vasenta\nsiipeä ja saada sen samoin kuin 18:nnen armeijan viedyksi Amiensiä\nkohti.\n\nVihollisjoukkojen täälläkin lisääntyessä ja ryhtyessä hyökkäämään eivät\nhyökkäysvoimamme enää riittäneet, ampumatarpeiden kuljetus ei\ntyydyttänyt tarvetta, myös muonitusvaikeuksia ilmestyi. Teiden\nja rautateiden kuntoonpano vaati kaikesta perinpohjaisesta\nennakkoharkinnasta ja valmistuksista huolimatta liian paljon aikaa.\n\nKun 18:s armeija oli saanut järjestelmällisesti lisää ampumavaroja,\nteki se maaliskuun 30:ntenä hyökkäyksen Montdidier'n ja Noyonin\nvälillä. Huhtikuun 4:ntenä seurasi 2:sen armeijan ja 18:nnen armeijan\noikean siiven hyökkäys Albertin luona ja Sommen eteläpuolella Amiensiä\nkohti. Nämä taistelut olivat tuloksettomia. Voi ehdottomasti tunnustaa,\nettä vihollisen vastustus oli lujempi kuin meidän voimamme. Emme\nhalunneet taistella uuvutustaistelua. Sitä ei sallinut strateeginen\neikä taktillinen tilanteemme. Siksi ylimmän armeijanjohdon täytyi\nyksissä neuvoin asianomaisten päälliköiden kanssa tehdä päätös Amiensin\nhyökkäyksen lopullisesta lakkauttamisesta, niin raskas kuin tällainen\npäätös olikin.\n\nEntente hyökkäsi nyt puolestaan Albertin luona ja Amiensin\nkaakkoispuolella hajanaisesti ja saavuttamatta mitään. Huolellisen\nvalmistuksen jälkeen yritti 2:nen armeija huhtikuun 24:ntenä vielä\nkerran Villers-Bretonneux'n luona tankkien avulla parantaa asemaansa.\nSe pääsikin hyvin etenemään, mutta ei kyennyt säilyttämään\nsaavuttamiaan tuloksia.\n\nVasta vähitellen tyyntyi rintama Albertin ja Montdidier'n välillä, Aika\najoin puhkesi jälleen taisteluja, tilanne pysyi edelleen jännittyneenä.\nUuden rintaman muilla osilla, Arrasiin ja Noyoniin päin, tyyntyi\ntoiminta paljon aikaisemmin.\n\nHuhtikuun 24:ntenä oli taistelu päättynyt. Se oli loistava asevoitto,\nse maine on aina säilyvä maailmanhistoriassa. Mikä englantilaisille ja\nranskalaisille oli ollut mahdotonta, oli meille onnistunut, ja vielä\nlisäksi neljäntenä sotavuonna!\n\nStrateegisesti ei sitä saavutettu, mitä maalisk. 23, 24 ja 25 p:nä\nsaatettiin toivoa. Erikoista pettymystä aiheutti se, ettemme saaneet\nAmiensiäkään, jonka valloittaminen olisi tavattomasti vaikeuttanut\nyhteyttä vihollisen rintamain välillä Sommen etelä- ja pohjoispuolella\nAmiensin rautatierakennusten pommittaminen kauaskantavilla tykeillä ei\nkorvannut tätä suinkaan täydesti. Mutta meidän joukkomme olivat\nkuitenkin lyöneet englantilaiset ja ranskalaiset ja osoittautuneet\nheitä etevämmiksi. Jos ne eivät saavuttaneet aina menestystä, joka\nolisi ollut mahdollinen, niin ei syy ollut yksin niiden taistelukyvyn\nvähentymisessä, vaan ennen kaikkea siinä, etteivät ne enää kaikkialla\nolleet kokonaan upseeriensa johdettavia. Elintarvevarastot, joita\njoukot sattuivat löytämään, pidättivät niitä. Täten kului kallista\naikaa hukkaan.\n\nMeidän taktiikkamme oli pääpiirteissään osoittautunut oikeaksi. 17:nnen\narmeijan taisteluissa esiintyneet ilmiöt eivät vaatineet perinpohjaista\nmuutosta. Yksityisistä kokemuksista oli vain tehtävä lujemmat\njohtopäätökset. Ennen kaikkea oli jalkaväki saatettava vielä\nväljemmäksi. Useissa kohdin oli konekivääripesien valloittaminen\ntuottanut ylivoimaisia vaikeuksia ja pidättänyt hyökkäystämme.\nJalkaväkiryhmät eivät olleet aina pystyneet itsenäiseen toimintaan tai\ntyöskentelemään tyydyttävästi yhdessä seuralais-aseiden kanssa.\nErikoisen vaikeaa oli joukon ollut hyökkäyksen jälkeen taas järjestyä\npuolustusasemiin, samoin määrätä, milloin hyökkäyksen jatkaminen ei\nenää tuonut menestystä. Kaikki joukot, etenkin ratsuosastot, olivat\nkärsineet ankaria tappioita vihollisen lentäjien heittämistä pommeista.\n\nUusien asemien strateegisesta tilasta ei voinut vielä antaa ratkaisevaa\narvostelua, semmoisinaan ne eivät suinkaan olleet edullisia. Vielä ei\nvoinut päättää, miten ylin armeijanjohto käyttäisi niitä, kun\nsotaliikkeet olivat vasta alulla. Avren siltavarustus oli taktillisesti\nhyvin hankala. Sen luovuttamisesta neuvoteltiin. Mutta kun vihollinen\nolisi siitä huomannut, että oli päätetty luopua jatkamasta hyökkäystä\nAmiensiä kohti, pidettiin se.\n\nUutta rintamaa oli nyt vahvistettava. Uupuneiden divisioonain tilalle\ntuotiin osittain uusia rauhallisemmista asemista, vähemmin rasittuneet\njätettiin paikoilleen. Selkäpuolisten yhteyksien aikaansaamiseen\npantiin kaikkialla mitä suurinta huomiota ja huolta. Mutta päätehtävää\nsilmällä pitäen oli tärkeintä, että ne joukot, joita ei enää tarvittu\nuudella rintamalla, vietiin pois lepäämään, harjaantumaan ja\nvakiintumaan kurissa. Meidän täytyi kehittää reservijoukkoja tulevaa\ntoimintaa ja vihollisen mahdollisten vastahyökkäyksien torjumista\nvarten; nämä eivät kuitenkaan voineet olla muuta kuin puhtaasti\npaikallisia laadultaan.\n\n2:sen armeijan joukot olivat erikoisesti kärsineet siitä, että olivat\njääneet Sommen taistelukentän läntiseen reunaan. Ne saattoivat levätä\nkunnollisesti vasta niiden asemain itäpuolella, joista hyökkäykseen oli\nryhdytty, vaikka meidän käsiimme tällä viholliselta valloitetulla\nalueella oli joutunut lukuisia vahingoittumattomia englantilaisia\nsotilasleirejä.\n\nMeidän tappiomme eivät olleet mitättömät, olimme kauan kamppailleet\nsuurten joukkojen kanssa. Prosenttimäärä 17:nnessä armeijassa oli liian\nkorkea, upseerihukka suorastaan huolestuttava. Mutta runsaan saaliin\nohella olimme saaneet noin 90,000 haavoittumatonta vankia, sitäpaitsi\nolivat vihollisen tappiot kuolleissa ja haavoittuneissa suuret.\nMonien lievästi haavoittuneiden takaisintulo oli mahdollinen\nlähitulevaisuudessa. Me olimme olleet hyökkääjiä ja kuitenkin, mitä\ntappioihin tulee, selviytyneet edullisesti.\n\nVarustukset haavoittuneiden hoitoa varten eivät olleet kaikkialla\nriittäneet, vaikka kenttäsairaanhoito-osaston päällikkö oli tarkkaan\ntutkinut niitä ennen taistelua. Lukuisat lievästi haavoittuneet\nvaikeuttivat hoitoaan ymmärtämättömällä ja ikävällä kiirehtimisellään\nrintaman taakse.\n\nMinulle itselleni oli taistelu käynyt hyvin kalliiksi. Vaimoni nuorin\npoika oli maaliskuun 23:ntena kaatunut lentäjäupseerina. Hän oli ensin\ntietymättömiin kadonnut. Laajalta taistelukentältä löysin haudan,\njossa oli englantilainen kirjoitus: tässä lepää 2 saksalaista\nlentäjäupseeria. Surullinen tehtäväni oli todeta oman poikani\nidenttisyys. Nyt hän lepää Saksanmaan povessa. Sota ei ole säästänyt\nminulta mitään.\n\nMatka taistelutantereelle oli johtanut minut niiden molempien\nvaruslinjojen läpi, joissa vastustajat niin kauan olivat seisoneet\nvastakkain. Vaikutus oli valtava: usean kilometrin levyinen kaistale\nhävitettyä ja autiota maata kulkee Ranskan läpi, tämän ententen\naikaansaaman sodan tunnusmerkkinä!\n\nViholliseen teki tappio valtavan vaikutuksen. Pyynnöstäni huolimatta ei\ntätä meidän taholta diplomaattisesti käytetty hyödyksemme. Ranska\nvapisi. Se tahtoi saada täyden selvyyden Englannin ja Amerikan\nsotilaallisesta avusta. Clemenceau kääntyi liittoutuneitten puoleen.\nEnglannissa vietiin kymmenentuhatta työmiestä hiilikaivoksista ja\nsotatarvetehtaista armeijaan eikä sittenkään aluksi voitu täyttää\nkymmentä divisioonaa. Ne hävisivät rintamalta ilmestyäkseen suurimmaksi\nosaksi vasta syksyllä. Asevelvollisuutta pitennettiin, mutta sen\nkäytäntöönottamista Irlannissa ei vieläkään uskallettu ajatella. Lloyd\nGeorge teki muuten kaikkensa. Kuten yhdestä hänen puheestaan aselevon\nsolmimisen jälkeen käy ilmi, hän pyysi kiihkeästi Wilsonilta apua ja\nlähetti kaiken käytettävissä olevan laivaston -- välittämättä kärsikö\nEnglanti siitä vai ei -- Amerikkaan noutamaa vastamuodostettuja\njoukkoja. Mitä me teimme? Uhrasimmeko me kaikkemme? Hyvä on tehdä\nvertailuja, jotta Saksan kansa myöhemmin painaisi mieleensä tämän sodan\nopetukset. Ainoastaan äärimäinen jäntevyys kelpaa sodassa.\n\nVoiton saavuttamiseksi harjoittivat Englanti ja Yhdysvallat lisäksi\nväkivaltaista poliittista ja taloudellista painostusta Euroopan\npuolueettomia maita kohtaan ja kiristivät niiltä tonnistoa\nlievittääkseen omaa tonnistonpuutettaan. Sukellussota oli ajan pitkään\nsittenkin vaikuttanut tuntuvasti ja aikaansaanut kuljetuspulan\nmaalla ja merellä. \"Huhtikuussa toimivat sukellusveneet niin\nmenestyksellisesti, että Englanti olisi tuhoutunut yhdeksässä\nkuukaudessa, jos hävitykset olisivat jatkuneet samalla nopeudella\",\nselitti eräs englantilainen valtiomies alahuoneessa marraskuussa 1918.\nEtupäässä puolueettomista maista saadulla ja muulla tavoin hankitulla\nlaivastolla Englanti kuljetti amerikkalaiset ihmismassat Ranskaan\ntaajaan sullottuina laivoihin. Miehistöllä oli mukanaan vain omat\nvarustuksensa. Sen, mitä ne Euroopassa tarvitsivat, antoivat Englanti,\nRanska ja myös puolueettomat maat, etupäässä Espanja. Kokonaisuudessaan\ntämä oli väkivaltaisuutta, joka lyhyessä ajassa voi saada tavattomia\naikaan, mutta jota ei olisi voitu jatkuvasti ylläpitää. Jos sotaa olisi\njatkunut pitemmän aikaa, olisi vastavaikutus tullut.\n\nYhdysvaltain kauppakamarin tonnistovaliokunnan puheenjohtaja Edward A.\nFilene lausuu toukokuun 8:ntena 1918 ilmestyneen \"New-York Worldin\"\nmukaan seuraavasti:\n\n\"Liittolaisten vaatimuksesta lähetämme nyt järjettömän paljon miehiä\nRanskaan. Lähetämme heidät ilman että meillä on riittävästi heidän\nylläpitämiseensä tarvittavia laivoja. Kirjaimellisesti panemme nuorten\nmiestemme hengen alttiiksi siinä uskossa, että Amerikka voi hankkia\ntarvittavan tonniston heidän tarpeittensa kuljettamista varten.\"\n\nHäikäilemättömyys ja tarmokkuus johtivat tässäkin menestykseen.\n\nTaistelun kuluessa olimme aloittaneet Pariisin pommituksen Laonin\nseudulta 120 km kantavalla tykillä. Tämä tykki oli tekniikan ja tieteen\nihmesaavutus, Kruppin liikkeen ja sen johtajan Rausenbergerin\nmestariteos. Pommituksen aikaansaama vaikutus oli suuri Pariisissa ja\nRanskassa. Osa väestöä pakeni pääkaupungista ja enensi siten\nlevottomuutta, joka Ranskassa lisääntyi meidän voittojemme johdosta.\n\nPomminheittäjälaivastomme kiihkeä toiminta tähtäsi samaan päämäärään.\n\n\nIII.\n\nJärjestelmällisesti suunnitellut yritykset hyökkäysrintamamme\nlaajentamiseksi ja strateegisen asemamme parantamiseksi pantiin toimeen\njo maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa.\n\nOisen vasemmalla rannalla teki 7:s armeija huhtikuun 6:ntena\nhyökkäyksen Coucy la Villen suuntaan Chaunysta ja La Fèrestä käsin,\nsamoin niiden eteläpuolelta. Siinä työnnettiin ranskalaiset\nOisen--Aisnen kanavan taakse. 18:nnen armeijan pitkä eteläkylki sai\nnäin paremman turvan.\n\nArrasin suunnalla, pääjoukot Scarpen pohjoispuolella, oli 17:s armeija\ntehnyt rynnäkön jo kuukausien vaihteessa. Sen piti valloittaa Arrasin\nitä- ja pohjoispuolella olevat tärkeät kukkulat, seuraavana päivänä\nyhtyä 6:nteen armeijaan Lensistä käsin, edetäkseen täälläkin\nkukkuloille. Kumpaakin hyökkäystä pidin erittäin tärkeänä. Kaikkiin\nLys-tasangon taisteluihin vaikuttaisi ratkaisevasti, jos meillä oli\nkäsissämme ylänköseutu.\n\nErittäin voimakkaasta tykkien ja ampumatarpeiden käytöstä huolimatta ei\n17:nnen armeijan hyökkäys Scarpen kummallakin puolen menestynyt; sen\ntaistelua ei ohjannut onnen tähti. Vain kenraali Lequis 12:nnen\njalkaväkidivisioonansa kanssa eteni hyvin puron eteläpuolella; mutta\nkokonaisuuteen se ei vaikuttanut mitään. Nähtävästi ei tykistön\nvaikutus ollut riittävä. Ylin armeijanjohto kielsi nyt myöskin 6:nnen\narmeijan eteläsiipeä hyökkäämästä. Sen sijaan se päätti iskeä Lysin\ntasangolla Armentièresin ja La Basséen välistä, jommoista pääliikettä\nkruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä aikoinaan oli ehdottanut. Ilma\noli ollut kuiva, ja englantilaiset olivat Lysin tasangolla ja myös\nYpernin edestä vähentäneet suuressa määrin joukkojaan.\n\n6:s armeija valmisti hyökkäystään tavattomalla huolella. Kenraali v.\nQuast ja hänen esikunnanpäällikkönsä, yliluutnantti Lenz, toimivat\nväsymättömästi ja olivat ennakolta miettineet kaiken samoinkuin\nmaaliskuun 21:sen hyökkäyksessä. Vähäisistä työvoimista huolimatta oli\nkaikki sujunut niin pitkälle, että voitaisiin todennäköisesti jo\nhuhtikuun 9:ntenä olla valmiit hyökkäykseen. Tervehdin tätä ilolla.\nMitä aikaisemmin hyökkäys tapahtuisi, sitä varmemmin saavutettaisiin\nvoitto yllättämällä Lysin tasangolla olevat portugalilaiset. Itse olin\nvielä huhtik. 7:ntenä 6:nnen armeijan 55:nnen armeijakunnan komennon\nluona ja sain sen käsityksen, että tästä aikamääräyksestä voitiin pitää\nkiinni. Tykistövalmistuksia tutkimaan oli lähetetty eversti Bruchmüller\n6:nteen armeijaan. Hän oli jo idässä heinäkuun 17:ntenä 1917\njärjestänyt tykistön käytön murtorynnäkköä varten Itä-Galitsiassa ja\noli maaliskuun hyökkäyksessä tykistökenraalina 18:nnessa armeijassa.\nHänen suuret tietonsa ja taitavuutensa, hänen innostuksensa ammattiinsa\nja erikoisalaansa, hänen lämmin sotilasverensä tekivät hänet yhdeksi\ntämän sodan etevimmistä sotureista. Hänen neuvonsa olivat olleet\npohjana jo maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä tykistöä käytettäessä,\n18:nnen armeijan tykistö oli kokonaan hänen henkensä läpitunkema. Tämä\noli kannustanut armeijan sen kauneimpaan voittoon, semminkin kun se\nkohtasi vihollisen heikoimman kohdan. 17:nnessä armeijassa, jolla tosin\noli voimakkain vihollinen edessään, tehtiin kyllä työtä samojen\nperiaatteiden mukaan, mutta sieltä puuttui se välitön, sähköittävä\nvoima, joka lähti eversti Bruchmülleristä. Persoonallisuuden määräävä\nmerkitys sodan tapahtumiin, niinkuin muuhunkin elämään, näkyy tässä\nselvästi. Samoin kuin vihollisen ominaisuudet, täytyi ylimmän\narmeijanjohdon aina ottaa huomioon myöskin niiden henkilöiden\nomalaatuisuus, jotka sen kanssa pyrkivät samaan päämäärään yhtä\nsuurella alttiudella.\n\nEversti Bruchmüller tarkasti esityöt ja ilmoitti, että kaikki oli\njärjestyksessä. Hyökkäys huhtikuun 9:ntenä sujui ensin aamupäivällä\noikein hyvin. Päivälliseen saakka saapuneet tiedot olivat edullisia.\nTällä kertaa oli minun syntymäpäiväni vietto toisenlaista kuin\nedellisenä vuonna Arrasin raskaan tappion päivänä. Hänen Majesteettinsa\nkuunteli sotilaallista esittelyä Avesnesissa ja jäi myös aamiaiselle.\nHän kääntyi muutamin sanoin minun puoleeni, mainitsi myös molemmat\nkaatuneet poikani ja lahjoitti minulle pienen pystykuvansa, jonka\nBetzner oli rautaan muovaillut. Useissa kohdin erosin Hänen\nMajesteetistaan, meidän luonteemme olivat liian erilaiset. Hän oli\nminun keisarillinen herrani ja minä palvelin häntä ja hänessä\nisänmaatani mitä uskollisimmalla alttiudella. Kuva on aina oleva pyhä\nmuisto keisaristani ja ylimmästä sotapäälliköstäni, joka rakasti\nsotilaitaan, tahtoi maansa ja kansansa parasta ja oli koko sisimmän\nluonteensa mukaan vastahakoinen sotaan, -- muistona miehestä, joka\nolemukseltaan oli Bismarckin jälkeisen ajan saksalaisen perikuva.\nHallitsija, jonka persoonaan keskittyi niin suunnaton vastuunalaisuus\nei löytänyt, kuten hänen keisarillinen isoisänsä, miehiä, jotka\nBismarckin ja Roonin tavoin ankaran kamppailun hetkenä osasivat vaatia\nja saada maalta kaiken, mitä sodankäyntiin tarvittiin. Tämä oli\nkeisarille ja maalle kohtalokasta tässä sodassa.\n\nIltapäivällä näytti taistelu edistyvän hitaammin. Vihollisen\nampumahauta-asemien silloittaminen tuotti sangen tuntuvia vaikeuksia,\nkun maa oli osittain vielä pehmeää. Teiden suunta oli epäedullinen\nhyökkäyssuuntaan katsoen, meidän tankkiosastomme olivat lisäksi\nhävittäneet niitä. Tykkien ja ampumavarastojen kuljetus kysyi paljon\naikaa. Jalkaväkemme sai viipyä arveluttavan kauan vesakkoisessa\nseudussa vihollisen konekivääripesien vuoksi. Illalla etenimme\nArmentièresiä kohti, olimme saavuttaneet Lysin ja lähestyimme Lawea.\nBethunen suunnalla pääsimme vain vähän eteenpäin. Vasemmalla sivustalla\noli rynnäkkömme takertunut Festubertin ja Givenchyn luo. Tulos ei ollut\ntyydyttävä.\n\nHuhtikuun 10:ntenä jatkui hyökkäys. Mutta ainoastaan Armentièresin\nsuunnalla ja aivan Armentièresin yläpuolella kyettiin Lysin yli\ntarpeeksi etenemään. Estairesin suunnalla emme päässeet tunkeutumaan\ntarpeeksi kauas, täytyi pysähtyä Lys-asemille; Lawe-virtaa kohti\nedettiin myös huonosti.\n\nVihollisen konekiväärit tuottivat yhä joukollemme paljon työtä; sen\nolisi monesti pitänyt rivakammin käydä niihin käsiksi, kuten sain\nkuulla eräältä esikunnanupseerilta, joka oli lähetetty sinne.\nUsein se pani myös liian paljon aikaa muonavarojen etsimiseen. Ne\ndivisioonat, jotka taistelivat täällä, eivät olleet hyökkäysjoukkoja\nsiinä mielessä kuin maaliskuun 21:senä hyökänneet. Mutta muilla\ntaistelutantereilla ovat asemadivisioonat saaneet aikaan samaa kuin\nn.s. hyökkäysdivisioonat.\n\nHuhtikuun 11:ntenä valloitettiin Armentières. Bailleulin suunnalla\netenivät joukot paremmin; myös Merville antautui. Edellisenä päivänä\noli jo 4:s armeija 6:nnen armeijan pohjoispuolella pannut liikkeelle\nvasemman siipensä ja valloittanut takaisin Messinesin, joka edellisenä\nvuonna oli kesäkuun 7:ntenä menetetty.\n\nKruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän 4:nnen ja 6:nnen armeijan\nhyökkäyksen päämääränä oli se ylänkö, joka rajoittuu pohjoisessa\nLys-tasankoon. Valitettavasti emme olleet syksyllä 1914 voineet pitää\nsitä hallussamme. Se alkaa Kemmelin kohdalta, joka näkyy kauas itään,\nja päättyy Casselin luona. Näiden harjanteiden omistamisesta olisi\nseurauksena Yser-asemien luovuttaminen, jotka kulkivat niiden\npohjoispuolella.\n\nHuhtikuun 12:nnen jälkeen heikkeni 6:nnen armeijan hyökkäysvoima, kun\ntaas 4:s armeija yhä edelleen sai haltuunsa alueita. Kemmelin valloitus\nhuhtikuun 25:ntenä tuli olemaan sotatoimien huippukohta. Yhä uusia\nranskalaisia divisioonia saapui 4:ttä armeijaa vastaan. Hyökkäysten\njatkaminen ei tuntunut enää lupaavalta.\n\nHyökkäyksen edetessä Kemmeliä kohti olivat englantilaiset peräytyneet\nYpernin itäpuolelta Yperniin asti. Suunnilleen Langemarkia kohti\ntähtäävä 4:nnen armeijan hyökkäys tuli jo liian myöhään.\n\nKemmelin eteläpuolella oli vielä Bailleulkin antautunut, mutta etelää\nkohti ei 6:s armeija enää ollut päässyt etenemään.\n\nMaaliskuun 21:senä alkaneen taistelun johdosta oli kenraali Foch\nnimitetty ententen ylipäälliköksi. Pysäyttämään ensimmäistä suurta\nmurtautumista kuljetettiin englantilaisia reservijoukkoja 17:ttä ja\n2:sta armeijaa vastaan, kun taas Aisnen--Verdunin rintamalta tuotuja\nranskalaisia divisionia asettui 18:tta armeijaa vastaan. 4:nnen ja\n6:nnen armeijan taistelujen johdosta oli kenraali Foch pakotettu\nsiirtämään varajoukkojaan pohjoisemmaksi. Hänen yrityksensä ottaa\nmeiltä takaisin Kemmel eivät menestyneet. Vihollisen vahvuuden vuoksi\nlakkautti ylin armeijanjohto nyt hyökkäyksen.\n\n4:nnen ja etenkin 6:nnen armeijan asema Lys-tasangolla oli epämukava,\nkuten aina on laita, milloin rintama muodostuu taistelun kuluessa.\nEtulinjojen vahvistamiseen, selkäpuolen yhteyden järjestelyyn,\nmahdollisimman laajaan lomallepäästöön, kurin kehittämiseen ja\nvahvistamiseen pantiin aivan yhtä suurta huolta kuin Croisillesin ja La\nFèren välillä tapahtuneen suuren taistelun päätyttyä.\n\n\nIV.\n\nHuhtikuun lopulla päättyi hyökkäys, joka oli maaliskuun 21:senä\nalkanut. Kun kuitenkin vielä yritimme paikoitellen parantaa asemaamme\nja vihollinen puolestaan teki vastahyökkäyksiä, ulottuivat taistelut\npitkälle toukokuuhun. Polttopisteitä olivat Kemmelin seutu ja Bailleul,\nAlbert, samoin seutu Sommen eteläpuolella Lys-puroon asti.\n\nMe olimme saavuttaneet suuria voittoja, sitä ei saa unohtaa myöhemmin\nsattuneiden tapausten takia. Olimme lyöneet Englannin armeijan. Vain\nharvat brittiläiset divisioonat olivat enää koskemattomia. 59:stä\nenglantilaisesta divisioonasta oli 53 ottanut osaa taisteluun, näistä\n25 useamman kerran. Ranskalaisten oli täytynyt ottaa osaa taisteluun\nmelkein puolella divisioonaluvullaan. Sotatarpeiden menetys vihollisen\npuolella oli suuri. Italialaisia divisioonia tavattiin Argonneilla,\njota vastoin edellisen vuoden syksyllä Italiaan lähetetyt\nenglantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat jääneet sinne.\nMakedoniasta vapautui englantilaisia joukkoja, kun kreikkalaisia astui\nniiden tilalle.\n\nEmme tienneet, mitä amerikkalaiset huhtikuun kuluessa olivat\nkuljettaneet tänne. Kuun keskivaiheilla oli St. Mihielin ja Moselin\nvälillä taisteltu ensimmäiset suuremmat taistelut Yhdysvaltain joukkoja\nvastaan, jotka jo olivat olleet kauan Ranskassa; yksityinen\namerikkalainen tappeli hyvin. Mutta voittomme oli kuitenkin ollut\nhelppo.\n\nSukellussodan toiminnassa oli tapahtunut pysähdys. Mutta Englannin\nlaivaston toimenpiteet sukellusveneiden tukikohtia Ostendea ja\nZeebrüggeä vastaan osoittivat kuitenkin, kuinka tuntuva sukellussodan\nvaikutus oli ollut Englannille. Hyvin vaikea oli päättää, miten se\nvaikuttaisi Englannin muonitukseen ja joukkojen kuljetukseen Amerikasta\nRanskaan. Niiden kokemusten perusteella, joita ylin armeijanjohto tähän\nasti oli saanut sukellussodasta, pidin vahvojen amerikkalaisten\njoukkojen saapumista mahdollisena. Mutta kerrassaan hämmästyttävää oli,\nettä ne saattoivat saapua niin nopeasti kuin todellisuudessa kävi.\nKenraali v. Cramon, saksalainen sotilasvaltuutettu Itävalta-Unkarin\narmeijan ylikomennossa, kääntyi usein puoleeni pyytäen minua vaatimaan\namerikkalaisten kuljetuslaivojen upottamista; Itävalta-Unkarin yleinen\nmielipide muka vaati sitä. Amiraali v. Holtzendorff ei voinut myöskään\nmuuta ilmoittaa, kuin että tehtiin kaikki vihollisen tonniston\nvähentämiseksi ja kuljetuslaivojen tuhoamiseksi. Mutta ei käynyt päinsä\nmäärätä, että sukellusveneiden tuli toimia yksinomaan näitä vastaan.\nJoukkoja kuljettavat laivat voivat lähestyä Euroopan rannikkoa noin\n1400 penikulman pituisella alalla Pohjois-Englannin ja Gibraltarin\nvälillä. Mahdotonta oli tehokkaasti kokonaan saartaa tätä aluetta\nsukellusveneillä. Ne olisi täytynyt kerätä muutamiin kohtiin. Mutta\nepätietoista oli, olisivatko kuljetuslaivat silloin valinneet juuri\nnämä paikat. Vihollinen voi kipinälennättimen avulla ohjata laivat\ntoiseen suuntaan heti kun se sai tiedon saksalaisten sukellusveneiden\nilmestymisestä ja toimituttaa purkamisen muualla. Ei ollut siis varmaa,\nettä tällä menettelyllä päästäisiin tarpeeksi kuljetuslaivojen\nkimppuun. Vihollisen vesillä olevan rahtitonniston tuhoamista\nharjoitettaisiin silloin vain tilapäisesti ja se keskeytyisi tuntuvalla\ntavalla. Siten loittonisi sukellussota alkuperäisestä päämäärästään.\nSiksi jatkettiin kaikella tarmolla sukellussotaa kauppalaivastoa\nvastaan. Niiden tietojen mukaan, joita oli saatu vihollisen\nrahtilaivastosta ja vihollisen elintarvetilanteesta, toivottiin tätä\ntietä päästävän tarkoitettuun päämaaliin. Vihollisen tonnistopula oli\nepäämätön tosiasia.\n\nHyökkäysten pysäyttämisellä oli luonnollisesti mitä kauaskantoisin\nmerkitys. Meidän voimistuessamme voimistui myös vihollinen. Kun meiltä\npuuttui varaväkeä, tuntuivat tappiomme pahemmin. Huhtikuussa käännyin\nuudelleen sotaministeriön puoleen pyynnöllä, että meneteltäisiin\njyrkemmin palveluslykkäystä saaneiden poistamisessa sotatarvetöistä.\n\nErikoisen täyteväkilisän kotimaasta käsin sain vastaiseksi vain\nVenäjältä palanneista sotavangeista. Ylin armeijanjohto turvautui nyt\nomiin varajoukkoihinsa, itäarmeijan ja Romaanian joukkoihin, samoin\nerikoisaselajeja edustaviin osastoihin ja etappeihin, hankkien niistä\nitselleen täyteväkeä. Mutta tämä ei tulisi riittämään, jollei hallitus\nlähettäisi kotimaasta lykkäystä saaneita ja ahdistaisi pontevammin\npiileskelijöitä ja karkureja.\n\nMeidän joukkomme olivat taistelleet hyvin; tosin oli muutamilta\ndivisioonilta Lys-tasangolla ilmeisesti puuttunut taisteluintoa. Tämä\npani ajattelemaan. Mutta repelöidyllä alangolla oli tykistön ollut niin\nvaikea tukea jalkaväkeä, ettei tämä ilmiö vielä herättänyt\nlevottomuutta. Sitävastoin antoi aihetta huolehtimiseen joukkojen\nviivyttely, kun löydettiin varastoja, sekä yksityisten sotamiesten\njättäytyminen jälkeen etsimään elintarpeita taloista ja mökeistä. Nämä\nilmiöt vähensivät menestyksen mahdollisuuksia ja olivat kurin\npuutteellisuuden merkkejä. Mutta yhtä huolestuttavaa oli, että\nnuoremmat komppanianpäällikkömme samoin kuin vanhemmatkaan upseerit\neivät olleet kyllin voimakkaita estämään tätä ja pitämään pystyssä\narvovaltaa, jolla olisivat voineet viedä joukkoja eteenpäin ilman\npysähdystä. Vanhan rauhanaikaisen upseeriston puute tuntui erittäin\nkipeästi. Se oli ollut sotajoukon siveellisten voimien kannattaja. Sitä\npaitsi olivat valtiopäivät lieventäneet rikoslakia sodan ensimmäisellä\npuoliskolla. Kurin säilymisestä vastuunalaisilta johtajilta riistettiin\nvaikuttavin rankaisukeino: ankaran arestirangaistuksen suorittaminen\nsidottuna. Tämä rangaistus oli tosin tavattoman kova, sen toimeenpano\nei saanutkaan olla nuorten, kokemattomien komppanianpäälliköiden\nkäsissä, mutta turmiollista oli lakkauttaa se kokonaan. Olkoon, että\nlievennys silloin oli paikallaan; nyt näkyivät joka tapauksessa sen\nkohtalokkaat seuraukset; myös usein sattuneet armahdukset vaikuttivat\nmiehistöön epäsuotuisasti. Entente on ainakin päässyt parempiin\ntuloksiin käyttämällä melkoista ankarampia rangaistuksia. Tämä\nhistoriallinen totuus on epäämätön.\n\nVielä muitakin epäkohtia lainkäytössä oli pitkällinen sota aiheuttanut.\nNiin oli tuomarien keskuudessa päässyt valtaan sotilaallisista\nrikoksista laimea käsitys, joka usein oli selittämätön. Tähän vaikutti\nsekin, että rintamalla esiintyneitä tapauksia ei tuomittu heti niiden\ntapahduttua joukko-osastossa, vaan kauempana rintaman takana aivan\ntoisissa olosuhteissa ja jonkun ajan kuluttua. Oli aina muistettava,\nettä armeijassa oli paljon aineksia -- lukuisat karkurit ja\npiileskelijät ovat tästä surullisena todistuksena --, jotka eivät\nansainneet mitään sääliä. Näitä varten täytyi olla ankaria\nrangaistuksia, sitä vaati isänmaan hätä ja myös huomaavaisuus\nkunnollisia ja urhoollisia sotamiehiä kohtaan. Jumalan kiitos, nämä\nolivat aina suurena enemmistönä! Jos sellainen sotamies kerran erehtyi,\noli tuomarilla mahdollisuus käyttämällä rangaistuksen lykkäystä\nkohtuuden mukaan ottaa huomioon tapauksen erikoislaatu. Useat rikokset\ntehtiin siinä mielessä, että rikoksentekijä rangaistusta suorittaessaan\nvapautuisi rintamapalveluksesta ja taistelusta. Niin pitkälle\njouduttiin, että oli muodostettava vankikomppanioja, joita käytettiin\netumaisilla linjoilla varustustöissä. Tämä on surullinen seikka!\nNeuvottelin tästä sotaministerin kanssa. Hänelle kuului oikeudenkäyttö\narmeijassa, ylin armeijanjohto ei voinut siihen mitenkään vaikuttaa.\nArmeijain ylikomennoissakin minä saatoin vaikuttaa ainoastaan\ntehostamalla kurin säilyttämistä ensimmäisenä ehtona. Esimiesten täytyi\nolla selvillä niistä voima- ja oikeudellisista keinoista, joita oli\nheidän käytettävissään. Kaikki armeijanylikomennot olivat vakuutettuja\nsiitä, että rautainen välttämättömyys vaati tätä. Näin tehtiin, mitä\nulkoapäin saattoi vaikuttaa; nyt täytyi joukon osoittaa, oliko sillä\nvoimaa säilyttää kuri hyvänä. Tämäkin riippui suuressa määrin\nupseerista. Ja jos kuri joukko-osastoissa höltyi, niin eivät päälliköt\nolleet siihen syyttömiä.\n\nKun taas näinä päivinä tuontuostakin neuvottelin harjoitusten johdosta\nkaikenarvoisten upseerien kanssa, sain taas kuulla tuttuja valituksia\nmielialan herpaantumisesta ja katkeroitumisesta, joka tarttui\nkotimaasta armeijaan. Lomalla-olijoita kiihoitettiin, ja vasta\nsaapuneet täytejoukot vaikuttivat haitallisesti kuriin. Armeijan\ntaistelukunto kärsi siitä. Muutamia täydennysjoukkoja kuljetettaessa\noli syntynyt huomattavia säännöttömyyksiä, etenkin joukkoja tuotaessa\nBaierista ja idästä. Myös valitettiin usein Belgiassa Beverloon\nharjoituskentällä kouluutetun miehistön henkeä. Sitä tärkeämpänä\npitivät joukot sitä, että ne saivat mahdollisimman suuressa määrässä\nsellaista reserviväkeä, joka oli jo ennen taistellut niiden riveissä ja\nkuului niiden maanmiehiin. Koetin täyttää näitä toivomuksia\nmahdollisuuden mukaan, mutta täydellisyyttä en saavuttanut. Jälkeenpäin\nkuulin, että kotimaan kanslioista käsin tehtiin järjestelmällisesti\ntyötä tätä vastaan. Tarkoitus oli järkyttää armeijaa.\n\nKotimaassa vallitsevasta mielialasta puhuin yhä ja yhä asianomaisille\nvirastoille. Näinä päivinä mainittiin minulle ensi kerran, että myös\narmeija tartutti alakuloisuutta ja väsymystä sotaan. Tämä näkyi\nherättävän kummastusta: mutta täytyihän kaiun armeijasta vastata\nniinkuin sinne kotoapäin yhtämittaa huudettiin: täytyihän armeijan\nkaikkine osineen kärsiä rintamalla vaikeuksia -- äärettömän paljoa\nsuurempia kuin milloinkaan kotonaolijain. Mies, joka katkeroituneena ja\nkiihoittuneena tuli kotoa armeijaan ja täällä oli pakotettu kärsimään\npaljon, ei voinut muuta kuin vaikuttaa turmelevasti kotimaahan. Mutta\nsuurin osa armeijaa oli voitonvarma, huolimatta kotimaan hajoittavasta\nvaikutuksesta, huolimatta kurin alenemisesta. Minun uskonkappaleeni oli\naina ollut, että kansalla ja armeijalla on vain yksi ruumis ja yksi\nsielu ja ettei armeija ajan pitkään voi pysyä terveenä, jos maa\nsairastuu. Yhä edelleen tuli tietooni vain yksityisiä huolestuttavia\nilmiöitä toimivasta armeijasta. Kokonaisuudessaan se oli vielä\nsäilyttänyt kurin ja järjestyksen ja oli lyönyt vihollisen. Minä\ntoivoin, että velvollisuudentunne ja voitonhalu armeijassa olisivat\nniin voimakkaat, että monet epäsuotuisat vaikutukset kävisivät\ntehottomiksi. Se, että viime taisteluissa oli haavoittunut ja kuollut\nniin paljon korkeampia ja keskiarvoisia upseereja, vaikutti tietysti\nerittäin tuntuvasti, hyvin nuorella reserviupseeristolla kun oli\nluonnolliset puutteensa. Samoin oli kokeneiden aliupseerien laita.\nOlimme joutuneet niin pitkälle, että joukko-osasto ennen taistelun\nalkua valitsi valmiiksi varajohtajajoukon. Se ei ottanut taisteluun\nosaa, jotta joukoilla vastedes vielä olisi päälliköitä.\n\nTaktiikan alalla meidän täytyi opettaa joukkoja taisteluissa saamiemme\nkokemusten perusteella. Niinpä oli jalkaväkeä vielä enemmän\nväljennettävä, ryntäysjoukkotaktiikalle oli annettava yhä suurempi\nmerkitys, ryhmien yhteistoiminta seuralais-aseittensa kanssa oli\nsaatava vielä paremmaksi, samoin jalka- ja tykkiväen yhteistoiminta.\nAsianomaiset ohjeet jaettiin armeijalle.\n\n28:s jalkaväkidivisioona ja osia 3:nnesta jääkäripataljoonasta, jotka\ntaktillisesti olivat erikoisen harjaantuneita, sijoitettiin Avesnesin\nläheisyyteen. Niiden kanssa keskusteltiin lähemmin näistä asioista,\nniillä kokeiltiin ja tulokset esitettiin sitten suurelle joukolle\nkaikkien armeijain korkeampia upseereja, useimmille armeijain\nylipäälliköille ja useille armeijaosastojen kenraaleille. Täten\npidettiin huolta siitä, että kokemukset tulivat nopeasti armeijan\ntietoon.\n\nKaikissa tilaisuuksissa tehostin sitä, että puolustuksen vaatimia\nmuotoja ei saanut unohtaa ja että oli tärkeätä osata valita oikea\nhetki, jolloin hyökkäys oli pysäytettävä ja siirryttävä\npuolustukseen. Joukon täytyi tuntea tämä vihollisen vastustuksen\nsuunnitelmanmukaisesta vahvistumisesta.\n\nSotaliikkeiden jatkamisessa ei saanut tuhlata aikaa.\nAloitemahdollisuus, jonka länsirintamalla olimme riistäneet itsellemme,\noli meidän säilytettävä ja saatava ensimmäiseen suureen taisteluun\nliittymään toinen heti kun se vain suinkin oli mahdollista.\n\nValtavien hyökkäysvälineiden siirtäminen, ampumatarpeiden tuonti ja\nvarastoonpano, divisioonain keskittäminen, edellisten hyökkäysten\ntaistelukokemusten hyväksikäyttö ja monet muut seikat veivät paljon\naikaa. Se oli epäedullista, mutta käytettävissä olevien taisteluvoimien\nvähyyden vuoksi ei asiaa voinut muuttaa.\n\nHyökkäyksen jatkaminen Ypernin ja Bailleulin luona Englannin armeijaa\nvastaan oli itsessään mitä edullisin liike, mutta siellä oli nyt taas\nniin vahvoja vihollisvoimia, ettei sen suorittaminen ollut mahdollista,\nvaikka joukkomme olivat levänneetkin. Ennenkuin me taas voimme täällä\nryhtyä hyökkäämään, täytyi vihollisen heikontua; liikeyhteyttämme oli\nmyös parannettava. Etelämpänä oli asianlaita sama. Sommen alue tarjosi\nsitä paitsi vähän suojaa hyökkäystöille. Vihollinen oli heikko 7:nen ja\n1:sen armeijan kohdalla. Se oli kuljettanut täältä voimia Yperniin ja\nkäyttänyt taisteluun uupuneitakin englantilaisia divisioonia. Vaikealta\nnäytti kuitenkin hyökätä vihollisen lujien ylänköasemien kimppuun.\nMutta jos oma tykistö ensin oli tehnyt perinpohjaisesti tehtävänsä,\nniin oli jäljellä vain pintasuhdevaikeuksia. Nämä olivat tosin\nmelkoiset, mutta helpommat voittaa kuin Italian rajavuoristossa\nlokakuun 24:ntenä 1917. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sai jo\nhuhtikuun lopulla tehtäväkseen laatia suunnitelman Pinonin ja Reimsin\nvälillä tapahtuvaa hyökkäystä varten.\n\nNyt tuli ylimmän armeijanjohdon päästä selville, mitkä joukot tämän\nhyökkäyksen suorittaisivat. Siihen täytyi ottaa sellaisiakin, jotka\nolivat ottaneet osaa maaliskuun hyökkäykseen, mutta sen jälkeen\nnauttineet lepoa ja saaneet harjoitusta. Ennen toukokuun loppua eivät\nnämä divisioonat vielä tulisi olemaan reippaita ja hyökkäyskykyisiä --\nsen voi arvata. Mutta niin pitkän ajan vaatisivat myös valmistukset.\nHätiköimällä ei saisi panna menestystä vaaranalaiseksi; siitä koituisi\nsuuria tappioita. Minä en voinut toimia omien halujeni ja toivomusteni\nmukaan, minun täytyi asettua yksinomaan reaalisten tosiasiain pohjalle.\nItsestään oli selvää, että kaikkea tarpeetonta ajanhukkaa vältettiin.\n\nNeuvotteluissa Saksan kruununprinssin armeijaryhmän, 18:nnen, 7:nnen ja\n1:sen armeijan kanssa päätettiin ja määrättiin toimeenpantavaksi\nseuraavaa:;\n\n  1) 7:s ja 1:nen armeija hyökkää linjalta, joka ulottuu Anizysta\n     Laonin lounaispuolelta Berry au Bacin eteläpuolelle,\n     Soissonsin--Fismesin--Reimsin suuntaan;\n\n  2) Hyökkäys laajennetaan oikealle Ailetten yli Oiseen päin ja\n     vasemmalle Reimsiin asti;\n\n  3) 18:s armeija hyökkää Oisen länsipuolella, päävoimat\n     Compiègnea kohti.\n\nNäin leveällä rintamalla ei hyökkäys voinut tapahtua samaan aikaan,\nkoska osan tykistöämme, joka oli ollut mukana maaliskuun 21:sen\ntaistelussa, oli täytynyt jäädä kruununprinssi Rupprechtin\narmeijaryhmään puolustusta varten.\n\nEi voinut tietää, miten pitkälle hyökkäyksellämme pääsisimme. Minä\ntoivoin, että se saisi aikaan vihollisvoimain heikennyksen, joka tekisi\nmahdolliseksi hyökkäyksen jatkamisen Flanderissa.\n\nKruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän tuli pysyä pelkän\npuolustuksen kannalla ja voimistua, mutta samalla kuitenkin tehdä\nhyökkäysvalmistuksia Flanderissa ja toimia koko rintamalla huomion\nharhaanjohtamiseksi. Odottaa sopi, että sen divisioonat, jotka\nmaalis- ja huhtikuun taisteluissa olivat kärsineet vaurioita ja\nheikentyneet nyt koittavan lepoajan kuluessa toipuisivat ja että\nparantuneiden paluu ja joku määrä lisäväkeä jälleen täydentäisi sen\nrivit. Jos vihollinen oli pakotettu keräämään Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmää vastaan suurempia voimia, niin silloin oli hyökkäyksen\njatkaminen Flanderissa mitä sopivin sotaliike.\n\nMyös muilla länsirintaman osilla, joilla ei aiottu ryhtyä hyökkäykseen,\noli hyökkäysvalmistuksia yhä jatkettava.\n\nLuonnollisesti oli uusissa asemissa olevien joukkojen kaikkialla ensin\nvalmistettava nämä asemat puolustuskuntoon.\n\nKaikissa armeijoissa oli lepoa nauttivista miehistä ja hevosista\npidettävä hyvää huolta. Asemissa olevia joukkoja ei tietystikään voitu\nsäästää niin paljon kuin olisin suonut. Uusilla rintamilla olevien\njoukkojen asema oli vaikea. Vihollisen puolella eivät olosuhteet olleet\nparemmat; tosin olivat vihollisen majoitusolot useissa kohdin\nedullisemmat kuin meidän, etenkin verrattuna meidän Sommen\ntaistelukentällä oleviin joukkoihimme. Tämä johtui asian luonnosta. Me\nkoetimme poistaa tämän epätasaisuuden ampumalla monia paikkakuntia\nkauaskantavilla tykeillämme ja heittämällä pommeja. Rauhallisilla\nrintamilla 7:nnestä armeijasta Sveitsin rajaan asti lepäsivät\njoukkomme asemissaan, olipa niillä aikaa harjoittaa pataljoonia,\njalkaväkirykmenttejä ja tykistöä patterittain. Samalla kuin pidettiin\nhuolta kurin lujittamisesta, vallitsi vilkas harjoitustyö koko armeijan\nselkäpuolella ja useissa kohdin rintamaa.\n\nJoukkojen varustamista jatkettiin yhä suurempaa täydellisyyttä\nkohti. Jalkaväkikomppaniat, joilla tähän asti oli ollut 4\nkevyttä konekivääriä, saivat viidennen, ja myös parannettuja\nkiväärigranaatteja. Kolonnille ja kuormastolle annettiin konekiväärejä,\njoilla ne voivat puolustautua lentohyökkäyksiä vastaan; tykistön\nvarustaminen niillä saatiin vähitellen suoritetuksi.\n\nEnsimmäiset tankkikiväärit saapuivat; ne olivat tehokkaita, mutta\nvalitettavasti hyvin raskaita ja vaativat käyttäjikseen 2 miestä. Siten\nmenetettiin taas yksi kiväärimies.\n\nMiehistön muonitus oli riittävä, mutta ei ollut vihollisen muonitukseen\nverrattavissa. Elintarvesuhteet kääntyivät edullisiksi; hevoset saivat\nkylliksi ravintoa ja saattoivat voimistua. Vilja-annos oli vain\nniukka. Terveysolot olivat tähän asti olleet hyvät. Ensimmäiset\nespanjantautitapaukset ilmestyivät; sotilaslääkärien taholta ne\nselitettiin lieviksi.\n\n\nV.\n\nLännen suurten tapausten aikana oli Italian ja Makedonian rintamilla\nollut rauhallista. Nämä rintamat eivät olleet muuta kuin\nlänsirintamamme jatkoa ja suojasivat meidän sivustaamme, Makedonian\nrintama samalla Itävalta-Unkaria. Se avustus, jota saimme\nlännessä Itävalta-Unkarin tykistöltä, oli sen erinomaisen pienen\nampumatarvevaraston tähden sangen vähäinen. Se palasi ammuksensa\nkulutettuaan takaisin Itävalta-Unkariin.\n\nItävalta-Unkarin armeijan asema Italiassa oli sen kautta\nparantunut, että useampia satojatuhansia sotavankeja oli palannut\nVenäjältä. Armeija oli näin voimistunut ja tunsi kykenevänsä\nhyökkäykseen italialaisia vastaan. Kenraali v. Arz oli lähettänyt\nitävalta-unkarilaisia upseereja ottamaan osaa meidän hyökkäyksiimme\nlännessä ja seurasi koko ajan taktillisia kokemuksiamme. Hän aikoi\nhyökätä kesäkuun alkupuoliskolla, siis pian sen jälkeen, kun me olimme\nhyökänneet Chemin des Damesia kohti. Oli niinmuodoin kysymyksessä\nyhteinen suuri voimainponnistus ententea vastaan toukokuun lopulla ja\nkesäkuun alussa.\n\nSaksan armeijan vahvistaminen muutamilla itävalta-unkarilaisilla\ndivisioonilla olisi nyt ollut mahdollinen, jos olisi luovuttu\nhyökkäyksestä Italiaa vastaan. Itävalta-unkarilaisten joukkojen\ntaisteluteho Ranskan rintamalla oli arvioitava vähäiseksi, siksi näytti\nhyökkäys Italiassa edullisemmalta, niinkauan kuin Itävalta-Unkarin\narmeijan ylikomento Badenissa luottamuksella sitä tavoitteli. Italiassa\nsaavutettu voitto tulisi varmaan tuottamaan meille kevennystä, kuten\noli käynyt syksyllä 1917; ainakin vetäisi se osan Yhdysvaltain uusista\njoukoista sinne. Tämä hyöty painoi vaa'assa enemmän kuin länsirintaman\nvahvistaminen vähäkykyisillä itävalta-unkarilaisilla joukoilla. Jos\nrynnistys Italiassa ei menestyisi, voitaisiin kaikesta huolimatta vielä\nryhtyä länsirintamaa välittömästi lujittamaan Itävalta-Unkarin avulla.\n\nItävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan elintarvekysymys oli tavattoman\nhuolestuttava. Ne olivat saaneet jo etukäteen ja käyttäneet osansa\nRomaanian varastoista ja kiskoivat nyt miehitetystä Ukrainasta\nhäikäilemättä kaiken, mihin ne elimillään vain ulottuivat. Mutta tämä\nei vielä riittänyt. Itävalta takavarikoi hädässään toukokuun alussa\nSaksalle kuuluvaa viljaa, jota meille toimitettiin jälkihankintana ja\njoka oli matkalla kaksoismonarkian läpi. Me olimme helmikuun alussa jo\nauttaneet hädässä. Tämä mielivaltainen teko herätti siksi nyt sitä\nsuurempaa hämmästystä ja kiivasta mieltenkuohua. Mutta suuttumus ei\nauttanut, meidän täytyi taas antaa. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun\nhevoset länsirintamalla niukan vilja-annoksensa tähden olivat\nriippuvaisia Romaanian varastoista.\n\nMakedonian rintamalla vallitsi edelleenkin rauha. Bulgaarian armeijalla\noli aikaa levätä ja kehittyä. Mutta kieltää ei voinut, että armeijan\nhenki suunnilleen maaliskuusta lähtien oli huomattavasti huonontunut\nepäsuotuisien ravinto- ja vaatetusolojen tähden. Vihollisen\npropaganda ja ententemieliset bulgaarialaiset lietsoivat taitavasti\ntyytymättömyyttä Saksaa vastaan. Bukarestin rauha ja muutamien\nsaksalaisten joukkojen siirtäminen länsirintamalle ratkaisevaan\ntaisteluun antoi uutta aihetta kiihoitukseen. Kapinointatapaukset\nosoittivat, kuinka pitkälle hajoamisprosessi oli edistynyt. Ylin\narmeijanjohto ja v. Scholtzin armeijaryhmänkomento tekivät kaiken\nvoitavansa auttaakseen ja vaikuttaakseen bulgaarialaisiin. Me autoimme\nmuonituksessa, Preussin sotaministeriö vaatteilla. Me myönnyimme tässä\nsuhteessa kruununprinssi Boriksen pyyntöihin, joka matkusti\nlänsirintamalla ja lausui myös toivomuksenaan, että muutamien patterien\npoiskuljetus siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suostuimme siihenkin.\n\nBulgaarian armeijan ylikomennolle selitimme reservien hankkimisen\nvälttämättömyyttä. Se oli asettanut liiaksi joukkoja eteen ja\npidättänyt rintaman takana liian vähän kiinteitä joukko-osastoja.\nVähitellen päätti kenraali Jekov seurata meidän neuvoamme. Siirtämällä\njoukkoja Dobrudshasta Makedonian rintamalle, mikä kävi sangen hitaasti,\nhän saattoi auttaa asiaa. Vihollisen taholla nähtiin nyt Venizeloksen\njoukkojen rinnalla myös kuninkaallisia kreikkalaisia joukkoja.\n\nPalestiinan rintamalla olivat englantilaiset maaliskuun lopulla\nhyökänneet Jordanin yli aivan Kuolleen meren pohjoispuolella aikoen\nilmeisesti saartaa siellä olevan turkkilaisen armeijaryhmän vasemman\nsivustan ja työntää sen pois Damaskukseen vievältä radalta.\nEnglantilaisten joukkojen hyökkäys edistyi aluksi, johtaen\naluevalloitukseen, mutta päättyi sitten tappioon. Ne työnnettiin\ntakaisin Jordanin länsirannalle. Valitettavasti ei kenraali v.\nLimanilla, joka sillävälin oli ottanut komennon Palestiinassa kenraali\nv. Falkenhaynin jälkeen, ollut joukkoja jälkisysäykseen. Huhtikuun\nlopulla uudistivat englantilaiset hyökkäyksensä yhtä huonolla\nmenestyksellä. Sen jatkaminen oli odotettavissa nyt alkavan kuuman\nvuodenajan päätyttyä. Minä toivoin turkkilaisten joukkojen Palestiinan\nrintamalla siihen mennessä vahvistuvan, kuten Enver oli luvannut.\nMesopotamiassa työntyivät englantilaiset joukot yhä kauemmas Mosulia\nkohti ja asettuivat myös Pohjois-Persiassa kiinteästi hajaantuvien\nvenäläisten joukkojen tilalle.\n\nArmeniassa olivat turkkilaiset helmikuun lopulla alkaneet edetä.\nMaaliskuun lopulla he olivat puhdistaneet omat alueensa venäläisistä ja\nhuhtikuun lopulla miehittäneet heille Brestin rauhassa myönnetyn alueen\nKarsista Batumiin. Tähän eivät he aikoneet pysähtyä, vaan tahtoivat\nlaajentaa vieläkin valtapiiriään Kaukaasiassa. Tätä tarkoitusta\nvarten he harjoittivat vilkasta propagandaa Aserbeidshanin alueen\nmuhamettilaisen väestön keskuudessa; Enverin velikin, Nouri, tuli myös\nsinne muodostamaan uusia joukkoja. Samoihin aikoihin Turkki ryhtyi\nneuvotteluihin Kaukasuksen eteläpuolelle muodostuneiden venäläisten\ntasavaltojen Georgian, Aserbeidshanin ja Armenian kanssa; niihin otti\nosaa Saksan hallituksen käskystä Konstantinopolissa ollut kenraali v.\nLossow.\n\nTurkkilaisten toimenpiteet, jotka edistivät sodankäyntiä\nkokonaisuudessaan, täytyi minun mielestäni hyväksyä. Mutta ne eivät\nsaaneet johtaa Turkkia pois sen varsinaisesta tehtävästä sodassa tai\nvaikeuttaa meidän raaka-ainehankintaamme Kaukaasiasta, josta toivoimme\nolennaista huojennusta. Enverin tehtävä oli taistella Englantia\nvastaan, lähinnä Palestiinan rintamalla. Tätä muistutin hänelle yhä\nuudelleen hyvin selvissä sähkösanomissa. Nyt tarjoutui tilaisuus voida\niskeä englantilaisten kimppuun myös Pohjois-Persiassa. Rautatieyhteys\nBatumista Tifliksen kautta Täbrikseen oli tässä suureksi avuksi.\nPohjois-Persiassa saattoivat turkkilaiset olla englantilaisia\nvoimakkaammat. Asialle olisi ollut eduksi, jos Aserbeidshanin väestö\nolisi saatu aseisiin englantilaisia vastaan. Olisin mielelläni\navustanut kaikkea, mikä olisi aikaansaanut tämän. Mutta Enver ja Turkin\nhallitus ajattelivat vähemmin sotaa Englantia vastaan kuin\npanislamilaisia tarkoitusperiään Kaukaasiassa. Tähän he yhdistivät\nhyvin reaalisia päämääriä, nimittäin sikäläisten raaka-aineiden\ntuottaman hyödyn. Jokainen, joka tunsi turkkilaisten menettelytavan\nliikeasioissa, tiesi, ettei tällä edistetty Saksan sotataloutta. Täten\nsyntyi ristiriita meidän ja Turkin etujen välillä.\n\nBatumin neuvotteluissa olivat Georgian tasavallan edustajat kääntyneet\nkenraali v. Lossowin puoleen ja pyytäneet Saksan valtakunnan\nsuojelusta. Vuosina 1915 ja 1916 olimme työskennelleet georgialaisilla\nvapaaehtoisjoukoilla Armeniassa, tosin ilman menestystä. Tällöin olimme\njoutuneet suhteisiin vaikutusvaltaisiin georgialaisiin. Näitä suhteita\nja nyt tätä Georgian pyyntöä, että Saksa antaisi suojelustaan,\ntervehdin sotilaallisista syistä ilolla. Ne antoivat meille keinon\npäästä Kaukaasian raaka-aineisiin käsiksi Turkista riippumatta ja\nvaikuttaa Tifliksen radan rautatieliikenteeseen. Tällä radalla oli\nratkaiseva merkitys sodankäynnille Pohjois-Persiassa, ja se kykeni\nsaksalaisten vaikutuspiirissä suorittamaan enemmän kuin turkkilaisten\nhoidossa. Ja olihan meidän yritettävä saada voimainlisäystä\nmuodostamalla georgialaisia joukkoja; niitä voi käyttää Englantia\nvastaan. Ei myöskään voinut tietää, mitä vaikeuksia meille vielä\nkoituisi Kaukaasian pohjoispuolella Kubanin alueella toimivasta\nkenraali Aleksejevin vapaaehtoisesta armeijasta. Puolsin sen vuoksi\nvaltakunnankanslerille antamassani lausunnossa Georgian toivomusten\nhuomioon ottamista.\n\nHallitus suosi toisista syistä jonkinmoista Georgian-politiikkaa. Se\npelkäsi, että Turkin suhtautuminen bolshevistiseen Venäjään voisi\naiheuttaa vaikeuksia. Valtakunnankansleri arvosteli Turkin\nväkivaltaisuuksia Armenian kristittyjä kohtaan hyvin ankarasti.\nNiitä täytyikin pitää suurena virheenä, jota ei millään voi\npuolustaa. Hallitus ei ilman muuta käännyttänyt pois georgialaisia\nneuvottelijoita, jotka kesäkuussa tulivat Berliiniin kenraali v.\nLossowin mukana.\n\nUkrainassa oli saksalaisten joukkojen eteneminen hidastunut maalisk.\n1:senä suoritetun Kiovan valloituksen jälkeen. Odessa oli antautunut\nmaaliskuun 12:ntena kevyen taistelun jälkeen. Tässä olivat\nmyötävaikuttaneet saksalaiset joukot, jotka olivat marssineet Moldaun\nläpi, sitten kun Romaanian kanssa oli maaliskuun 7:ntenä solmittu\nalustava rauha. Ylimmän armeijanjohdon tuli koko ajan pysytellä niissä\npäämäärissä, jotka olivat aiheuttaneet retken Ukrainaan, ja mennä vain\nniin pitkälle, kun tämä tarkoitus vaati.\n\nUkraina oli pyytänyt meiltä apua. Me, mutta vielä enemmän Itävalta ja\nItävalta-Unkarin armeija, tarvitsimme Ukrainan viljaa; maa ei siksi\nsaanut joutua bolshevismin käsiin ja antaa sille uusia voimia. Meidän\ntäytyi vahvistaa sitä niin, että se kykeni hyödyttämään meitä.\n\nTärkein vilja-alue oli miehitetty Harkovin valloituksen jälkeen\nhuhtikuun 8:ntena. Itärintaman ylipäällikkö totesi nyt, ettei liikenne\nrautateillä ollut mahdollinen, jollei saataisi hiiliä Donets-alueelta.\nPakostakin oli meidän suostuttava miehittämään tämäkin osa Ukrainaa ja\nsiirtämään linjamme Rostoviin asti, jonne saavuttiin toukokuun alussa.\nTästä huolimatta täytyi meidän aluksi kuljettaa hyvin huomattavia\nhiilimääriä Saksasta Ukrainaan; kun täällä hiilituotanto jälleen pääsi\nalkuunsa, väheni kuljetus.\n\nPaitsi rautatietä tarvitsimme myös turvattua laivatietä Mustanmeren\nsatamista Brailaan. Venäjän Mustanmeren laivasto oli tuottanut meille\nvaikeuksia Odessassa, Nikolajevissä ja Chersonissa. Mille hallitukselle\nse oikeastaan kuului, ei ollut selvää. Brestin rauhansopimuksia se ei\ntäyttänyt. Sevastopolissa se oli ainaisena vaarana laivaliikenteelle.\nSen vuoksi miehitettiin Krim huhtikuun lopulla. Osa Venäjän laivastoa\npääsi pakenemaan Novorossiskiin. Sevastopolissa valloitettuja\nsotalaivoja oli aikomus käyttää, sitä mukaa kuin niihin saataisiin\nmiehistöä.\n\nTämän laajan alueen miehittäminen oli uudelleen useissa paikoin\njohtanut yhteentörmäyksiin bolshevikki-joukkioiden ja -osastojen\nkanssa. Useimmissa tapauksissa ne karkoitettiin vaivatta.\nSotaliikkeiden tauottua oli itärintaman ylipäällikkö sopinut\nneuvostohallituksen kanssa demarkatsioniviivasta. Kuvaavaa\nneuvostohallitukselle oli, että se syytti usein meidän joukkojamme\nsiitä, etteivät nämä muka noudattaneet tätä, kun taas itärintaman\nylipäälliköltä saapui ilmoituksia bolshevikkijoukkojen tunkeutumisesta\nmeidän suojeluksessamme olevalle alueelle. Valitettavasti näkyi\nulkoasiainvirasto uskovan enemmän bolshevikkien valheita kuin meidän\ntiedonantojamme.\n\nBadenissa olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa sovittiin\nitärintaman ylipäällikön avulla pitkän pohdinnan ja sovittelujen\njälkeen molempien valtakuntain etujen piireistä Ukrainassa.\nKenraalimajoitusmestari teki tämän jälkeen sopimuksen Itävalta-Unkarin\nkanssa; varastojen käyttö säännösteltiin. Mutta kun myöhemmin\nItävalta-Unkari oli käynyt käsiksi meidän muonitusvarastoihimme, oli\nsopimusta muutettava siten, että me otimme koko Ukrainassa huoleksemme\nvarastojen hankinnan ja niiden jakamisen. Tämä oli vain hätäkeino, joka\nvalitettavasti oli tarpeellinen, jotta yleensä päästäisiin selvään\ntaloudenhoitoon.\n\nSaksan sotilas- ja siviiliviranomaisille oli auennut laaja työala. Minä\nseurasin kaikkea jännityksellä, koska lopputulos merkitsi suunnattoman\npaljon ylimmälle armeijanjohdolle. Kenraalisotamarsalkka v. Eichhorn\noli Kiovassa tullut armeijaryhmän päälliköksi. Hallituksen\nedustajana oli lähettiläs v. Mumm. Elintarvevarastojen hankinta oli\nvaltakunnantalousviraston toimena. Epäselvempää ja monimutkaisempaa\njärjestelmää tuskin voi keksiä. Tämä kaikki johtui Berliinin\nonnettomasta suhtautumisesta \"militarismiin\", samoin siellä\nvallitsevasta byrokratiasta ja sen kaavamaisista työtavoista.\n\nNiinkuin oli odotettavissakin, osoittautui Ukrainan nuori hallitus\nkykenemättömäksi hankkimaan maalle rauhaa ja meille viljaa. Tämä\nhallitus hävisi näköpiiristä. Hetmanni Skoropadski otti johdon.\n\nSuorittaessani huhti- ja toukokuun vaihteessa tärkeitä töitä\nlänsirintaman sotaliikkeiden valmistamiseksi, sain keisarin\nsotilaskabinetin kautta sähkösanoman, jonka valtakunnankansleri oli\nlähettänyt Hänen Majesteetilleen ja jossa liikuttavin sanoin\nvalitettiin Kiovassa olevan armeijaryhmän edustamaa \"militarismia\" ja\npyydettiin Hänen Majesteetiltaan apua. Sotilaskabinetti oli\nvaltakunnankanslerille vastannut jotenkin siihen suuntaan, että Hänen\nMajesteettinsa ehdotti lähinnä tapahtumain täydellistä selvitystä\nasiaanosallisten yhteisessä neuvottelussa. Odotin tätä tyydytyksellä,\nsillä olin varmasti vakuutettu, että kaikki taas raukeaisi tyhjiin, kun\nasiaa tutkittaisiin pohjia myöten, juoruista ja ennakkoluuloista\nvapaana. Tällä kertaa ei asia joutunut edes keskustelun alaiseksi.\nSelvisi pian, että kenraalisotamarsalkka ja lähettiläs olivat tehneet\ntyötä henkilökohtaisesti hyvässä sovussa. Tällä kertaa ei siis\n\"militarismi\" ollut tehnyt mitään kolttosia, eräs kenraali oli vain\ntapausten aikana kohdellut lujasti muuatta entistä hallituksen jäsentä,\njoka oli näytellyt sangen epäilyttävää osaa saksalaisten etuihin\nnähden. Mutta koko juttu herätti kuitenkin katkeruutta. Olen maininnut\ntämän tapauksen ainoastaan siitä syystä, että se kuvasi Berliinin\nmielialaa. Siellä oltiin aina valmiit asettumaan meitä vastaan,\nsensijaan että meitä olisi puolustettu. Määrättyjen sisäpoliittisten\nseikkain huomioonottamista pidettiin käytännöllistä välttämättömyyttä\ntärkeämpänä, silloinkin kun tämä, kuten kenraalisotamarsalkka v.\nEichhornin huolenpito maanviljelyksestä, oli mitä lähimmässä yhteydessä\nmeidän omien elinehtojemme kanssa. Valitettavaa oli varsinkin, että\nsotaministerikin muita henkilöitä kuulematta oli asettunut hallituksen\npuolelle.\n\nHetmanni Skoropadskissa oli Kiovan hallitukseen tullut mies, jonka\nkanssa oli hyvä tehdä työtä. Hän oli päättänyt lujasti vakiinnuttaa\njärjestyksen maassa ja tehdä meille mahdollisuuden mukaan palveluksia.\nTutustuin myöhemmin häneen ja sain hänestä hyvin edullisen vaikutuksen.\nHän ei käsitellyt asioita pintapuolisesti, vaan tunki niiden ytimeen.\n\nYlin armeijanjohto voi ehdottomasti olla tyytyväinen hallituksen\nvaihdokseen Kiovassa, se kun oli sodankäynnille hyödyksi. Minä toivoin\nsiitä koituvan etuja sekä armeijanjärjestelyyn että viljanhankintaan\nnähden. Uusia ukrainalaisia joukkoja alettiinkin muodostaa. Tämä vei\nluonnollisesti aikaa, eikä heti välittömästi tuntunut sodankäynnissä.\nArmeijanjohto tarvitsi kipeästi Ukrainassa olevia saksalaisia joukkoja\nsuojaksi bolshevikkeja vastaan ja taloudellisten hankintain turvaksi.\nAina kun aioimme vähentää joukkoja, valitti armeijanjohto, ettei niitä\nollut riittävästi.\n\nValtakunnan maatalousvirasto noudatti Ukrainassa tapausten edelle\nennättävää rauhanpolitiikkaa; sitä vastaan ei ollut mitään\nmuistuttamista, jos suppea sotatalouspolitiikka pääsi oikeuksiinsa,\nmitä minä vaadin. Itävalta-Unkari oli hädässään menetellyt rajusti, ja\nvaikka se ei saanut lähimainkaan sitä, minkä kreivi Czernin helmikuun\nalussa ilmoitti välttämättömäksi, niin ovat kuitenkin Ukrainasta saadut\nelintarpeet yhdessä meidän avustuksemme kanssa pelastaneet Itävallan ja\nItävalta-Unkarin armeijan ainakin nälkään kuolemasta. Sillä oli vain\nvälttämättömin tarve tyydytetty. Mutta me emme saaneet maallemme\nleipäviljaa ja eläinrehua niin paljoa kuin välttämättä olisimme\ntarvinneet kotimaan heikentyneiden voimien elvyttämiseksi. Joka\ntapauksessa on Ukraina auttanut Saksaakin. Se antoi meille kesällä 1918\nlihaa. Näin kävi mahdolliseksi käyttää lihaa ravintona, tosin hyvin\nniukalti. Meidän ei enää tarvinnut tuntuvammin kuluttaa omaa eikä\nmyöskään miehitettyjen alueiden karjakantaa. Armeija sai suuret määrät\nhevosia. Ilman niitä olisi koko sodankäynti ollut mahdoton. Jos nämä\nhevoset olisi täytynyt hankkia Saksasta, olisi kotimaan maanviljelys\ntaas kärsinyt ankarasti. Kaikenlaisia raaka-aineitakin saimme\nUkrainasta.\n\nMutta piankin oli laskettava hautaan toivo, että me Ukrainan viljasta\nsaisimme taloudellisen mahtikeinon käsiimme, joka parantaisi asemaamme\npuolueettomiin maihin nähden ja hankkisi meille muita taloudellisia\nhuojennuksia, jotka olivat niin tärkeitä sotakuntomme säilymiseksi.\n\nSotilaallispoliittisessa suhteessa olimme Ukrainan miehittämisellä\ntuntuvasti heikentäneet neuvostohallituksen valtaa. Jouduimme myös\nkosketuksiin monien Iso-Venäjän kansallisten virtausten ja myös Donin\nkasakkain kanssa, joita olisimme voineet käyttää taisteluun\nbolshevismia vastaan, jos hallitus olisi siihen suostunut.\n\nItärintamalla Iso-Venäjää vastaan Pripjetistä Suomenlahteen asti eivät\nolosuhteet olleet muuttuneet maaliskuun 3:nnen jälkeen.\n\nSuomi oli noussut. Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät\naselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään\ntoimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että\nenglantilaiset tukisivat sitä, kasvoi.\n\nEstääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista\nasemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön että maahan\nlähetettäisiin apuretkikunta. Kenraali Mannerheimkin kannatti\nsaksalaisten joukkojen lähettämistä. Hän ei tahtonut apua liian\naikaisin eikä myöskään liian suuria joukkoja, jotta hänen omat\nsuomalaisensakin vielä saisivat tilaisuuden taistella ja oppisivat\nluottamaan itseensä. Nämä ajatukset olivat sotilaallisesti oikeita.\n\nValtakunnan hallituksen suostumuksella, mistä me nytkin tahdoimme saada\ntakeet, me hankimme itsellemme ensin etappitukikohdan Ahvenanmaalla,\ntähän aikaan kun näytti siltä, että oli välttämätöntä laskea\nsaksalaisia joukkoja maihin Pohjanlahden rannalla. Kun Ruotsi vähää\nennen oli myös laskenut saarille joukkojaan, jouduttiin tämän maan\nkanssa neuvotteluihin, jotka sujuivat ilman vaikeuksia, Ruotsi vei\nennen pitkää joukkonsa pois; mekin luovuimme pian saarista, kun ylin\narmeijanjohto oli määrännyt Hangon Suomeen tuotavien joukkojen\nmaihinnousupaikaksi.\n\nYhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa välitti majuri Crant, jonka minä\nolin lähettänyt Suomen päämajaan. Hän teki täällä sopimuksen\nsaksalaisten joukkojen käyttämisestä. Yhteistyö kenraali Mannerheimin\nkanssa oli koko ajan hyvää ja luottamuksellista.\n\nKolmesta jääkäripataljoonasta, kolmesta\ntarkka-ampujaratsuväkirykmentistä sekä muutamista pattereista\nmuodostettiin kenraali kreivi v. der Goltzin johdolla Danzigissa\nItämeren-divisioona. Se astui maihin huhtikuun alussa Hangon luona,\njolloin kenraali Mannerheim osaksi meidän asestamamme valkoisen\nkaartinsa kanssa oli Tampereen luoteispuolella, selin Vaasaan. Hänen\navukseen oli lähetetty suomalainen jääkäripataljoona. Pataljoonan\nvalioaineksista tuli Suomen armeijan upseeriston oivallinen ydinjoukko.\n\nSillaikaa kun kenraali Mannerheim rynnisti Tampereen kautta, suuntasi\nItämeren-divisioona marssinsa koilliseen Hämeenlinnaa kohti. Yhdessä\nlaivaston kanssa se miehitti Helsingin vähäisin voimin huhtikuun\n13:ntena; itärintaman ylipäällikkö laski maihin pienen osaston eversti\nv. Brandensteinin johdolla Helsingin itäpuolella Loviisan ja Kotkan\nluona. Tämä alkoi täältä marssinsa pohjoista kohti katkaistakseen\nHämeenlinnan seuduilla olevilta punaisilta kaarteilta paluutien Lahden\nluona. Keskitetyn hyökkäyksen avulla ne saatiin huhtikuun lopulla\nankarien ottelujen jälkeen täydelleen saarretuiksi, jolloin niiden oli\npakko antautua. Suomi oli nyt vapaa.\n\nSamaan aikaan oli valkoinen kaarti pohjoisesta tullen valloittanut\nViipurin; tämä oli strateegisesti oikea teko; olisiko se johtanut\nonnelliseen tulokseen, ellei ratkaisu olisi tapahtunut lännempänä, on\nvastassaolevien voimien taistelukykyyn ja Venäjän bolshevikkien apuun\nnähden vaikea päättää. Taktillinen voitto, Suomen nopea vapauttaminen\nsaavutettiin Lahden ja Hämeenlinnan välisellä taistelukentällä\nsaksalaisten ja suomalaisten joukkojen hyvän yhteistoiminnan avulla.\nSotaliike oli näin saatettu loppuun.\n\nMeillä oli nyt Narvassa ja Viipurissa asemat, joista milloin tahansa\nvoi marssia Pietariin kukistamaan bolshevikkivaltaa ja estämään\nenglantilaisia etenemästä Muurmanin rannikolta. Sitä paitsi oli\nSuomesta käsin koko Muurmaninrata alttiina sivustahyökkäyksille, joten\nmitkään vakavammat yritykset englantilaisten taholta Pietaria vastaan\neivät enää olleet mahdolliset. Englantilainen maihinnousujoukko, joka\noli miehittänyt Muurmanin rannikon, oli tuomittu siellä pysymään\npaikoillaan. Pienen Itämeren-divisioonan lähettäminen, josta elokuussa\nvielä palasi kolme jääkäripataljoonaa, oli siis kannattanut hyvin.\nSuomen hallitus alkoi heti saksalaisten harjoitusmestarien avulla luoda\nsuomalaista armeijaa. Siihen, ettemme Suomessa enempää saavuttaneet\nkuin todellisuudessa saavutettiin, oli pääasiallisena syynä meidän aina\nhorjuva politiikkamme. Kenraali kreivi v. der Goltz oli saavuttanut\nyleistä luottamusta myöskin Suomen johtavissa poliittisissa piireissä,\nmissä suhteessa Saksan hallituksen edustaja ei onnistunut yhtä hyvin.\nUlkopolitiikkamme puolinaisuus osoittautui valitettavasti tässäkin. Se\nei tehnyt mitään päätöstä, eikä siksi Suomessakaan saavuttanut\nkenenkään ystävyyttä, vaan antoi Saksan uskollisille kannattajille\niskun vasten kasvoja.\n\nNe monet lämpimän myötätunnon ilmaukset, joita sain Suomesta eronikin\njälkeen, osoittavat, että kiitollisuutta on vielä maailmassa. Tämä\nmieliala on ilahduttanut minua sitäkin enemmän, kun joukkomme\nlähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen\nvuoksi. Kun Ruotsin hallitus helmikuussa 1919 minulle käsittämättömästä\nsyystä ryhtyi vaikeuttamaan oleskeluani Ruotsissa saapui äkkiä\nHessleholmin kartanoon suomalainen valtuutettu, joka tarjosi minulle\noleskelupaikkaa Suomessa. Tulin siitä iloiseksi, mutta kieltäydyin\ntietysti kutsua noudattamasta. Tahdoin Saksaan.\n\nTämän maailmansodan valtavain ja raskaitten tapausten rinnalla jäävät\nUkraina ja Suomi näennäisesti vain episodeiksi. Siitä huolimatta toivon\nvielä pysyviä saavutuksia. Taloudelliselta ja poliittiselta kannalta\nkatsoen tulevat molemmat maat pysymään tyypillisinä esimerkkeinä siitä,\nettei meidän hallituksemme viime hetkenäkään ymmärtänyt tämän sodan\nsisintä olemusta, vaan käsitteli kaikkea yksinomaan sisäpoliittisten\nnäkökohtien mukaan. Sotilaallisesti tuottivat molemmat maat lähimain\nsen, mitä niiltä voitiin odottaakin. Uuden itärintaman muodostuminen\noli ehkäisty, ainakin se oli siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen.\nSaarron olimme idässä murtaneet, elämämme näytti siitä voivan\nvoimistua. Neuvostohallituksen asema oli tuntuvasti heikentynyt, sen\nolemassaolo oli vakavasti uhattu.\n\nKun toukokuun lopulla jatkettiin saksalaisten hyökkäystä\nlänsirintamalla, jota kesäkuun ensi puoliskolla piti seurata\nItävalta-Unkarin hyökkäys Italiassa, oli asema kaikilla rintamilla\njärjestynyt. Vain Palestiinan rintama näytti olevan vaarassa.\n\n\nVI.\n\nSaksalaisten toinen suuri hyökkäys Ranskassa ja Itävalta-Unkarin\narmeijan hyökkäys Italiassa tapahtuivat pääasiassa suunnitelman mukaan.\n\nToukokuun keskivaiheilla alkoi joukkojen kokoaminen murtautumista\nvarten Chemin des Damesin luona. Valmistelut lopetettiin oikeaan\naikaan. Tykistön osuus järjestettiin eversti Bruchmüllerin ehdotusten\nmukaan, jotka olivat määrääviä myös tykistövalmisteluista päätettäessä.\n\nKävin usein, asianomaisten armeijanylikomentojen luona ja sain mitä\nparhaan vaikutelman.\n\nToukokuun 27:ntenä alkoi hyökkäys Vauxaillonin ja Sapigneulin välillä.\nSe menestyi taas loistavasti. Olin luullut, että meidän onnistuisi\npäästä vain Soissonsin ja Fismesin seuduille. Nämä olivat jo toisena ja\nkolmantena päivänä sivuutetut, paikoittain kauaskin. Etenkin Fismesin\ntoisella puolella olimme valloittaneet laajalti maata, vähemmin\nSoissonsin luona. Hyvin valitettavaa oli, että eräs komentoviranomainen\nei huomannut tilanteen edullisuutta Soissonsin luona. Emme tehneet\ntäällä yhtä voimakasta sysäystä kuin Fismesin luona, vaikka se olisi\nollut mahdollista. Muuten olisi asemamme muodostunut koko joukon\nparemmaksi ei ainoastaan Soissonsin länsipuolella, vaan koko\nhyökkäysrintamalla. Jokseenkin varmaa on, etteivät ranskalaiset enää\nolisi voineet pysytellä Aisnen ja Oisen välillä. Tässä oli taas tapaus,\njossa muutamassa hetkessä olisi voitu saavuttaa paljon, mutta myös\npaljon laiminlyödä. Ylin johto istuu ja miettii ja voi valmistaa\nkaiken, mutta itse toimeenpano ei enää ole sen käsissä. Sen täytyy\ntaistelukentällä tyytyä valmiisiin tosiseikkoihin.\n\n7:nnen armeijan keskusta eteni eteläänpäin Marneen asti. Sen vasen\nsiipi ja 1:sen armeijan oikea siipi, joka suunnitelman mukaan oli\nvasemmalla laajentanut hyökkäystä Reimsiin päin, tunkeutuivat Marnen ja\nVeslen välillä Reimsin metsäistä vuoristoa vastaan ja kohtasivat täällä\nvoittamattoman vastustuksen. 7:nnen armeijan oikea siipi pääsi\netenemään Aisnen ja Marnen välillä Soissonsista lounaiseen\nVillers-Cotteréts'n metsän itäreunaan asti ja valloitti\nChâteau-Thierryn. Kenraali Foch siirsi suuria varajoukkoja Reimsin\nlounaispuolelle ja Soissonsia vastaan tehden tuloksettomia\nvastahyökkäyksiä, jotka myöhemmin laajenivat Château-Thierryhin asti.\n\nKesäkuun alussa lopetimme etenemisemme. Ainoastaan Aisnen ja\nVillers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla, Soissonsin\nlounaispuolella, suunnitteli ylin armeijanjohto vielä hyökkäystä.\nHalusimme päästä etenemään länteenpäin Soissonsin itäpuolella Aisnen\nlaaksosta Veslen laaksoon johtavan radan vuoksi, ja tukea taktillisesti\n18:nnen armeijan hyökkäystä Montdidier'n--Noyonin linjan yli.\n\nMeidän joukkomme pysyivät hyökkäyksessä ja puolustuksessa aseman\nherroina huolimatta muutamista ohimenevistä vaikeuksista, joita ei\nvoitu välttää. Ne osoittautuivat ranskalaisia ja englantilaisia\netevämmiksi sielläkin, missä nämä taistelivat tankkien avulla.\nChâteau-Thierryn luona olivat amerikkalaiset, jotka jo kauan olivat\nolleet Ranskassa, tihein joukoin hyökänneet menestyksettä meidän\nheikosti miehitettyjä rintamiamme vastaan. He taistelivat\nurhoollisesti, mutta heitä johdettiin huonosti. Täälläkin tunsi\nmeikäläinen sotamies olevansa voimakkaampi. Meidän taktiikkamme oli\njoka suhteessa osoittautunut oikeaksi, tappiomme olivat hyvin vähäiset\nvihollisen tappioihin ja suureen vankilukuun verrattuina, vaikkakin\nsinänsä sangen ikäviä. Hyökkäystä ei nytkään joka paikassa lopetettu\naikanaan. Siellä täällä hyökättiin vielä, kun puolustus jo olisi ollut\npaikallaan. Joukot olivat kaikkialla, harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta, osoittaneet hyvää käytöstä ja kestävyyttä.\n\nKokonaisuudessaan oli vaikutus hyvin edullinen. Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmä oli hyökkäyksellään saavuttanut suuren taktillisen voiton.\nVihollinen oli pakotettu käyttämään suurempia reservimääriä kuin meillä\noli ollut joukkoja tulessa. Pariisissa tuntui Ranskan tappion vaikutus,\nja joukoittain siirtyi asukkaita pois. Kamarin istunnossa kesäkuun\nalussa, jota jännityksellä olin odottanut, ei kuitenkaan näyttäytynyt\nmitään heikkouden oireita. Clemenceau puhui ylpeitä, esikuvaksi\nkelpaavia voimakkaita sanoja: \"Me peräydymme nyt, mutta me emme\nmilloinkaan antaudu\" ja \"Me saavutamme voiton, jos hallituksen johtajat\novat tehtävänsä tasalla\". \"Minä tappelen Pariisin edustalla, tappelen\nPariisissa, tappelen Pariisin takana\". \"Muistakaamme Thiersin ja\nGambettan kohtaloa; en kaipaa Thiersin raskasta ja epäkiitollista\nosaa\".\n\nTämän vuoden toinenkaan suuri tappio ei tehnyt ententea\nrauhaantaipuvaksi.\n\nStrateegisesti oli meille epäedullista, ettemme kyenneet valloittamaan\nReimsiä ja tunkemaan armeijojamme täällä kauemmas vuoristoon. 7:nnen\narmeijan keskusta jäi siten yksistään sen leveäraiteisen radan varaan,\njoka johtaa Aisnen laaksosta Soissonsin itäpuolella Veslen laaksoon.\nJotta liikenne ei olisi riippuvainen tilapäisistä sattumista, päätettiin\nrakentaa toinen idempänä kulkeva rataosa kummankin laakson välille.\nMuita ratoja ei voitu rakentaa Aisnen eteläpuolelle suurien\npinnanmuodostusvaikeuksien tähden. Laonista kulki vielä\nleveäraiteisrata Anizyn kautta suoraan Soissonsiin. Kaupungin\npohjoispuolella oleva Ailetten ja Aisnen laaksojen välinen tunneli,\njoka oli räjäytetty, täytyi saada uudelleen kuntoon. 7:nnen armeijan\nvasemmalle ja 1:sen armeijan oikealle sivustalle johti rata, jonka\nraideleveys oli 1 metri, sekä kenttäratoja, jotka helpottivat\nliikennettä suuresti. Nämä radat oli johdettava molempien varusasemain\ntaakse ja yhdistettävä meidän liikenteessämme oleviin ratoihin.\nEpäedullisten rautatiesuhteiden tähden täytyi käyttää paljon\nkuorma-automobiilikolonnia; se vaikeutti arveluttavasti\nkäyttövoimatilaamme.\n\nJo kesäkuun 1:senä oli hyökkäys suunnitelman mukaisesti ulotettu\nlännessä siihen asti, missä Ailette laskee Oise-virtaan. Hyökkäykseen\ntarvittavien tykistövälineiden siirto oli sujunut hyvin. Taistelu itse\ntunkeutui niille asemille saakka, jotka me Alberich-siirron avulla\nmaaliskuussa 1917 olimme jättäneet.\n\nKesäkuun 7:nneksi oli suunniteltu 18:nnen armeijan hyökkäys Montdidier'n\nja Noyonin välillä, 7:nnen armeijan oli hyökättävä samaan aikaan\nSoissonsin lounaispuolella. Neuvotellessani kesäkuun alussa 18:nnen\narmeijan päämajassa tulin vakuutetuksi, ettei sen tykistövalmisteluja\nsaataisi loppuun suoritetuiksi oikeaan aikaan. 7:nnen armeijan\ntäydennystykistön saapuminen oli viivästynyt. Hyökkäys siirrettiin\nsentähden kesäkuun 9:nteen. Tämä oli epäedullista, hyökkäys kun täten\njoutui yhä enemmän erilleen Aisnen ja Marnen välillä käydyistä\nvaltavista taisteluista, mitä paikallinen yritys Soissonsin\nlounaispuolella ei mitenkään voinut täysin korvata. Viholliselle kävi\nreservijoukkojen siirtäminen täten helpommaksi. Näistä epäkohdista\nhuolimatta valitsin myöhemmän ajan, annoin näet ratkaisevan merkityksen\nhyökkäyksen perinpohjaiselle valmistukselle, siitä kun riippui voitto\nja tappio.\n\n18:nnen armeijan hyökkäys alkoi kesäk. 9:ntenä, oikea sivusta hyökkäsi\nMerytä vastaan, vasen hyvin vahvasti varustettuja ylänköasemia vastaan\naivan Oisen länsipuolella. Puolustaja oli tällä kertaa varustautunut,\nsiitä huolimatta tunkeutui jalkaväkemme vihollisen koko puolustuslinjan\nläpi ja vielä sen toiselle puolelle, paikoittain Arondeen asti.\n\nJo 11:ntenä suuntasi vihollinen hyvin voimakkaita vastahyökkäyksiä,\netupäässä oikealla sivustallamme, Merytä vastaan ja pääsi jonkun verran\netenemäänkin. Ne jatkuivat 12:ntena ja 13:ntenä tuloksetta. Kun\nvastustaja oli ryhtynyt keräämään yhteen hyvin vahvoja joukkoja, antoi\nylin armeijanjohto tappioiden välttämiseksi jo 11:ntenä 18:nnelle\narmeijalle määräyksen hyökkäyksen lopettamisesta. Saattoi selvästi\nhuomata, että 7:nnen armeijan sillävälin aloittama rynnistys Soissonsin\nlounaispuolella ei onnistuisi.\n\n18:nnen armeijan kamppailu ei ollut muuttanut strateegista asemaamme,\njonka 7:nnen armeijan hyökkäys oli luonut. Erikoisia taktillisia\nkokemuksia se ei myöskään tuottanut.\n\nKesäkuun puolivälissä hiljeni toiminta koko Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmän uudella rintamalla. Ainoastaan Aisnen ja\nVillers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla säilyi jännitys, joka\nvälistä laukesi paikallisiksi otteluiksi. Myös Ardren kummallakin\npuolen Marnen ja Reimsin välillä jatkui jonkinmoista levottomuutta.\nValloitettu alue antoi meille runsaasti apukeinoja ja helpotti\nelintarvetilannettamme.\n\nItävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Italiassa piti alkuaan tapahtua\nkesäkuun 10:ntenä tai 11:ntenä. Valmistusten tähden se siirrettiin\nkesäkuun 15:nneksi. Hyökkäys oli aloitettava Adamello-ryhmän luona\nLänsi-Tirolin rintamalla, jotta Italian armeijan ylikomennon huomio\nsuuntautuisi sinne. Päärynnistykseen Asiagon ja meren välillä aikoi\nkenraali v. Arz käyttää eri hyökkäysryhmiä, joiden tukikohdat olivat\nBrentan ja Montellon kohdalla ja Piaven alajuoksun varrella.\nPaikallisesta menestyksestä huolimatta ei hyökkäys tuottanut voittoa.\nMuutamien päivien kuluttua täytyi kenraali v. Arzin vetää takaisin ne\njoukot, jotka kenraali Goigingerin johdolla olivat edenneet Piave-joen\nyli. Badenista saamieni tietojen mukaan olivat itävalta-unkarilaiset\njoukot taistelleet hyvin. Ei ole tiedossani, mistä syystä\nItävalta-Unkarin armeija ei saavuttanut menestystä. Minulla ei ole\naineistoa, jonka nojalla voisin asiaa arvostella. En siksi myöskään voi\nsanoa, onko se tieto oikea, että hyökkäys tehtiin liian pitkällä\nrintamalla.\n\nMitä suurimmassa määrässä valitettava oli se tapa, jolla\nItävalta-Unkarissa, nimenomaan Unkarin valtiopäivillä, heti sen jälkeen\npuhuttiin Piaven vastoinkäymisestä. Ranskassa oli ymmärretty\nsamanlaisessa tilanteessa Aisnen--Champagnen-taistelun jälkeen 1916 ja\nnyt paljon vaikeammissa oloissa säilyttää täysi, kunnioitettava\narvokkuus. Budapestista kuului huolestuttavia ääniä, jotka varmasti\nlamauttaisivat mielialaa vielä enemmän. Kukaan ei kysynyt Unkarin\nvaltiopäiviltä, millä oikeudella ne lausuivat tämän arvostelun.\nOlivatko valtiopäivät todella tehneet kaikkensa voiton saavuttamiseksi?\nJos niin oli laita, saivat ne arvostella, mutta sittenkin oli virhe\ntehdä se julkisesti. Itävalta-Unkarin armeijan Italiassa kärsimän\nvastoinkäymisen vaikutus kasvoi sen johdosta, mitä kaksoismonarkiassa\ntapahtui.\n\nItävalta-Unkarin armeijan tulokseton hyökkäys oli minulle hyvin katkera\nseikka. En enää voinut toivoa Italian tapahtumista huojennusta\nlänsirintamalle. Sotilaallinen asema siellä pysyi kuitenkin\nentisellään. Kumpikin sotiva puoli piti toistaan toistaiseksi\ntasapainossa. Ei ollut pelättävissä, että italialaiset vahvistaisivat\nententen rintamaa Ranskassa. Kenraali v. Arz ajatteli hyökkäyksen\nuudistamista syksyllä.\n\nTämän jälkeen ehdotin liittolaisten armeijanylikomennolle, että kaikki\nkäytettävissä olevat voimat siirrettäisiin länteen. Kenraali v. Arz\nsuostui tähän. Hän sai kai tässä asiassa taistella keisarillisen\nherransa kanssa, joka ei katsellut suopein silmin tällaisia lähetyksiä.\nItävalta-Unkarin länsirintamalle lähettämä apu nousi uudistettujen\npyytelyjen jälkeen neljään divisioonaan. Heinäkuussa tuli aluksi vain\nkaksi. Ne olivat tosin yleisesti tunnetut hyviksi, mutta niiden tila,\nvarsinkin ampumatarvevarasto, oli surkea. Niitä täytyi harjoittaa\nuseita viikkoja, ennenkuin ne kykenivät länsirintaman asemataisteluun.\nElokuun lopussa ja syyskuun alussa saapuivat molemmat seuraavat.\nSyyskuun keskivaiheilla tahtoi kenraali v. Arz lähettää vielä kaksi\ndivisioonaa, mutta niiden täytyi lähteä Serbiaan, koska Bulgaarian\nluopuminen uhkasi paljastaa Itävalta-Unkarin ja samalla meidän\nsivustamme ympärysliiton hyökkäyksille alttiiksi.\n\nLänsirintamalla täytyi näin ollen Saksan armeijan ilman olennaista apua\nmiltään taholta, kuten tähänkin asti, jatkaa taistelua niillä voimilla,\njoita ylin armeijanjohto sai kootuksi ja joita se sai kotimaasta.\n\nLiittoutuneiden rintamain muilla osilla Euroopassa ei ollut syntynyt\nmitään sanottavaa taistelutoimintaa, vain Ohrida-järven länsipuolella\noli itävalta-unkarilaisten joukkojen ollut vetäydyttävä taaksepäin\nkesä- ja heinäkuussa Beratiin saakka pohjoisessa.\n\nArvostelu Bulgaarian toimivasta armeijasta muuttui nyt vähän\nedullisemmaksi. Mieliala parani, kun vaatelähetykset ja muonitusapua\nsaapui. Kenraali v. Scholtz oivalsi aseman vakavuuden. Hän valitti myös\nsitä, että armeija yhä enemmän sekaantui poliittiseen puolue-elämään,\njota pelattiin Radoslavovia vastaan. Hän olisi mielellään tahtonut\nlisää saksalaisia joukkoja, mutta kun niitä tarvittiin länsirintamalla,\ntäytyi Makedoniassa tulla toimeen ilmankin niitä. Ylin armeijanjohto ja\narmeijaryhmänkomento laskivat voivansa ryhtyä paikallisiin\nvastahyökkäyksiin, jos vihollinen mahdollisesti koettaisi edetä.\nSillävälin muodostetut bulgaarialaiset reservijoukot tarjosivat\njonkinmoista turvaa suuren hyökkäyksen varalta.\n\nPalestiinassa olivat paikalliset englantilaisten hyökkäykset menneet\nmyttyyn, Mesopotamiassa Mosuliin saakka edenneet englantilaiset osastot\nperääntyivät. Sitä vastoin näyttivät englantilaisten voimat vahvistuvan\nPohjois-Persiassa ja Kaspianmeren etelärannalla. Turkkilaiset olivat\nyhä edelleen asemissaan Täbriksen ympärillä ja aivan lähellä Bakuta.\n\nItärintamalla ei asema ollut muuttunut. Tilanne oli hyvin häilyvä.\nKaikki taisteluvoimat, joita Yhdysvallat lähettivät Ranskaan huhti-,\ntouko- ja kesäkuun kuluessa, arvioitiin tarjollaolevien lähteiden\nmukaan noin 15 divisioonaksi. Tällä hetkellä saattoi Ranskassa olla\nkaikkiaan 20 amerikkalaista divisioonaa. Ja se oli enemmän kuin minä\nolin pitänyt mahdollisena. Se ylivoima, joka meillä maaliskuussa oli\ndivisioonain lukumäärään nähden, oli siten tasoittunut. Voimasuhteet\nolivat meille käyneet mieslukuun nähden sitäkin epäedullisemmiksi kun\namerikkalaisissa divisioonissa oli kaksitoista vahvaa pataljoonaa.\nMutta lukumäärältämme heikompinakin me olimme tähän asti pysyneet\naseman herroina taistellessamme niitä joukkoja vastaan, jotka olivat\npitemmän aikaa olleet Ranskassa. Ei ollut luultavaa, että nämä nopeasti\nmuodostetut, vähemmin harjoitetut joukot taistelisivat paremmin kuin\nvanhat divisioonat. Mitään vihollista ei saa halveksia, mutta sen\nvoimia ei saa myöskään arvioida liian suuriksi. Kuinka me muuten\nolisimme voineet hyökätä venäläisten kimppuun 1914 ja voittaa heidät!\nNiin kauan kuin meidän joukkomme säilyttäisi sisäisen voimansa,\nselviäisi se jokaisesta vihollisesta, sitä vahvemmista amerikkalaisista\ndivisioonistakin, vaikkakin niiden hermot olivat vähemmin kuluneet kuin\njo pitkät ajat taistelussa olleiden armeijain. Mutta sangen paljon\nvaikutti se, että vastasaapuneet amerikkalaiset apujoukot saattoivat\nvapauttaa ranskalaisia ja englantilaisia osastoja hiljaisilta\nrintamilta. Tällä seikalla oli äärettömän suuri merkitys; se on omiaan\nselittämään Yhdysvaltain lähettämien sotavoimien vaikutuksen sodan\nratkaisuun. Amerikasta tuli näin sodan ratkaiseva voima.\n\nKenraali Foch oli kesäkuun 15:ntenä suuresti kuluttanut reservejään;\nselvää oli, että Ranskan armeija oli ylenmäärin lujilla. Kevääseen\nmennessä se oli hajoittanut vain harvoja pataljoonia. Nyt Ranska\nkokosi enemmän kuin edellisinä vuosina siirtomaittensa runsaita\nreservijoukkoja taisteluun. Varmaa oli, että se koettaisi voimistua\nsillä väliajalla, joka tarvittiin ennen uutta hyökkäystä. Englannin\narmeija oli saanut nauttia lepoa toukokuun puolivälistä; siinä oli\nvarmasti tehty parannuksia, joskaan ei ollut luultavaa, että se\nvoimistuisi nopeammin kuin kruununprinssi Rupprechtin joukot, vaikka\nsen elinehdot olivatkin paremmat. Sitä tosiasiaa ei näet käy\nkieltäminen, että ententen armeijain muonitus oli huomattavasti parempi\nkuin meidän joukkojemme.\n\nBelgian armeijassa oli meidän flaamilaispropagandamme saanut\njalansijaa. Meidän puolellemme alkoi tulla usein karkulaisia, joiden\nkertomuksista kävi ilmi, että mieliala Belgian armeijassa muuttui\nsuopeammaksi meitä kohtaan flaamilaisliikkeen vuoksi.\n\nMeidän armeijallamme oli kärsimyksiä. Espanjantauti raivosi\nkaikkialla ja se tuotti erittäin suurta tuhoa kruununprinssi\nRupprechtin joukoissa. Minun oli raskasta ottaa vastaan joka aamu\nesikunnanpäällikköjen ilmoitukset lukuisista kuolemantapauksista ja\nheidän valituksensa joukkojen heikkoudesta, jos englantilaiset nyt\nryhtyisivät rynnäkköön. Heidän valmistuksensa eivät kuitenkaan olleet\nvielä niin pitkällä. Sairaustapauksetkin vähenivät. Ne jättivät\nkuitenkin usein jälkeensä suuremman heikkouden kuin lääkärit\notaksuivat. Vähitellen parani miehistön tila pitkän levon jälkeen.\nKruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän pataljoonat saavuttivat\nyleensä tyydyttävän voiman, joka ei ollut paljoa jälessä\nenglantilaisten voimasuhteista. Vain harvat divisioonat eivät jaksaneet\nkohota. Saksan kruununprinssin joukkoja olivat taistelut tietysti\nkovasti kuluttaneet. Täydennystä oli saatavissa siinä määrin, että\nsaatoin toivoa saavani pataljoonat, vähäisiä poikkeuksia\nlukuunottamatta, levon aikana sellaiseen kuntoon, että ne\ntaisteluteholtaan olisivat täysin ranskalaisten pataljoonien tasalla.\n\nPataljoonat olivat tulleet heikommiksi, mutta niillä saattoi yhä\nvieläkin käydä taisteluun vihollisen taivuttamiseksi rauhaan; muuta\nkeinoa siihen ei ollut.\n\nYhä uudelleen palautuivat ajatukset siihen, olisiko hyökkäys\ntehtävä Flanderissa. Täällä oli yhä vielä vahvoja englantilaisia\nreservijoukkoja, vaikka ranskalaiset divisioonat olikin ollut vedettävä\ntäältä pois Saksan kruununprinssin armeijan taistelujen painosta.\nHyökkääminen tällä kohtaa oli kuitenkin vielä liian vaikeaa. Meidän\ntäytyi siirtää se tuonnemmaksi.\n\nUseimmat vihollisen reservijoukot olivat 18:nnen ja 7:nnen armeijan\nmuodostamassa kaaressa Pariisiin päin, jota vastoin Château-Thierrystä\nVerduniin päin oli vain heikkoja voimia. Ylin armeijanjohto tahtoi\nnytkin hyökätä siellä, missä vihollinen oli heikko. Se suunnitteli sitä\nvarten rynnäkköä, joka tehtäisiin heinäkuun keskivaiheilla Reimsin\nkummallakin puolen. Sen kautta myös saataisiin paranemaan 7:nnen\narmeijan selkäpuolen yhteys Aisnen ja Marnen välillä. Kun täällä\npäästäisiin etenemään, heittäisimme me tykistö-, miinanheittäjä- ja\nlento-osastoja Flanderin rintamalle ryhtyäksemme sitten, jos\nmahdollista, kaksi viikkoa myöhemmin täällä rynnäkköön. Luultavaa oli,\nettä vihollista kävi ratkaisevasti heikontaminen Flanderissa, jos\ntaistelu Reimsin luona onnistui.\n\nSupistaakseen kuljetuksen vähiin ja hankkiakseen tarpeellisen tykistön\nkumpaakin suurta hyökkäystä varten, ylin armeijanjohto asetti jälleen\nuseihin paikkoihin kenttätykistöön asereservistä viidennen ja kuudennen\ntykin. Jonkun ajan kuluttua voivat patterit käyttää lisättyä tykkilukua\nilman että niiden miehistöä lisättiin. Myöskin idästä siirrettiin\ntykistöä tänne. Hyökkäysaikaan nähden ei ylimmällä armeijanjohdolla\nollut varaa valita. Heinäkuun puoliväliin voi joukkojen siirto ja muut\nvalmistelut hyökkäystä varten olla loppuunsuoritetut Reimsin\nkummallakin puolen. Joukkojen levähdykseksi olisin mielelläni tahtonut\nenemmän aikaa. Se riitti töin tuskin; pitennys olisi koitunut myös\nviholliselle hyödyksi. Me päätimme pitää tästä ajasta kiinni ja varata\nelokuun alkupäivät Flanderin rynnäkköä varten. Joukkojen kerääminen\nhyökkäyksiä varten heikonsi luonnollisesti jossain määrin muita\nrintamia. Niin paljastui 18:nnessa armeijassa ja 9:nnen armeijan\noikealla sivustalla Oisen ja Aisnen välillä muutamia heikkoja kohtia,\njota vastoin kruununprinssi Rupprechtin koko armeijaryhmä ja 7:s\narmeija Aisnen eteläpuolella pysyivät lujina.\n\nKruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän takana oli jo lujia\nvarajoukkoja, ne olivat levänneet jo pitemmän ajan. Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmän oli muodostettava ne uudestaan\nsiirtämällä pois divisioonia 18:nnesta ja 7:nnestä armeijasta, ne kun\nolivat uupuneet, v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmien\ntäytyi luovuttaa levänneitä joukkoja rasittuneita vastaan. Nyt oli taas\ntärkeätä kohottaa sotajoukon voimia ja valmistaa sitä lähestyviin\nhyökkäyksiin. Rintamalla ja rintaman takana vallitsi samanlainen elämä\nkuin aikoinaan ennen toukokuun 27:nnen hyökkäystä.\n\n\nVII.\n\nReimsin hyökkäys lähti terveeltä pohjalta. Me päätimme ryhtyä siihen\nsiinä lujassa uskossa, että sen täytyi onnistua. Sotilaat olivat Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmän viimeisessä taistelussa taistelleet niin\nhyvin kuin suinkin saattoi. Joukot olivat osoittautuneet vihollista\netevämmiksi, mikä juuri oli tärkeintä, kunhan sitä käytettiin niiden\nerikoisominaisuuksia ja sisäistä luonnetta vastaavalla oikealla\ntavalla.\n\nVakavasti punniten olin harkinnut, olisiko meidän, katsoen sotajoukon\ntilaan ja täydennysmahdollisuuksiimme, edullisinta siirtyä\npuolustukseen. Hylkäsin tällaisen ajatuksen. Lukuunottamatta sitä\nepäedullista vaikutusta, jonka se tekisi liittolaisiimme, pelkäsin,\nettä joukkomme kestäisivät huonommin puolustusta, joka salli vihollisen\nparemmin kerätä suunnattomat varustuksensa eri taistelukentille, kuin\nhyökkäystaisteluja. Nämä eivät asettaneet sotamiehille niin suuria\nvaatimuksia kuin puolustustaistelut eivätkä myöskään tuottaneet\nrunsaampaa tappiota. Hyökkäys merkitsi niin suunnatonta siveellistä\nvoittoa, ettemme voineet vapaaehtoisesti luopua sitä yhä edelleen\nkäyttämästä. Sotajoukon kaikki heikkoudet paljastuvat ehdottomasti\npaljon selvemmin puolustuksessa.\n\nNyt alkoi yhä useammin saapua rintamalta tietoja siitä, miten\nkotimaassa vallitseva henki vaikutti turmiollisesti armeijaan,\ntoisaalta taas puhuttiin kotimaassa yhä enemmän armeijan huonosta\nhengestä. Armeijassa valitettiin myös vihollisen propagandaa. Se ei\nvoinut olla vaikuttamatta, kun armeija kotimaasta käsin tehtiin sille\nvastaanottavaiseksi. Niinpä neljäs armeija teki seuraavan ilmoituksen.\nVihollinen käytti propagandatarkoituksiinsa ruhtinas Lichnowskyn\nlentokirjasta, joka syytti minulle aivan käsittämättömällä tavalla\nsodan puhkeamisesta Saksan hallitusta, kun taas Hänen Majesteettinsa ja\nvaltakunnankansleri yhä uudelleen selittivät, että entente-vallat\nolivat yksinään vastuussa siitä. Keisarin lausuntoja oli asetettu\nkirjasessa asianomaisiin kohtiin, joissa ne osoitettiin\npaikkansapitämättömiksi. Vaikutuksen tehostamiseksi oli kirjaseen\nliitetty erään riippumattoman sosiaalidemokraattisen puolueen lehden\nkirjoitus, jonka oli annettu lausua julkisesti samoja kansalle\nturmiollisia mielipiteitä kuin ruhtinas Lichnowsky. Ei ihme, että\nampumahaudassa elävän sotilaan pää joutui pyörälle kaikesta, kun\nruhtinas Lichnowsky sai liikkua vapaana ja kun rangaistuksetta voitiin\npainattaa sellaisia mielipiteitä. Olin jo pyytänyt valtakunnankansleri\nt:ri Michaelista ryhtymään toimenpiteisiin ruhtinas Lichnowskya\nvastaan. Sotilasviranomaisten puolelta oli jo kapteeni v. Beerfelde\nasetettu syytteeseen kirjan levittämisestä. Mutta kun kirjan tekijä sai\nolla rauhassa, ei kapteeni v. Beerfeldeä voitu mitenkään rangaista.\nKäännyin vielä kerran valtakunnankanslerin puoleen ja selitin hänelle,\nettä sotilaalliselta kannalta, joukkojen tähden, joiden täytyi olla\nvalmiina yhä edelleen taistelemaan ja kuolemaan meidän hyvän asiamme\npuolesta, oli välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin ruhtinasta vastaan.\nHänen Majesteetilleen tein saman ilmoituksen. Ei ryhdytty mihinkään.\nRuhtinas Lichnowsky saa bolshevikkien ja monien muiden mukana säilyttää\nsen surullisen maineen, että he ovat höllittäneet armeijan kuria.\nNäihin aikoihin lausui Clemenceau: \"me saavutamme voiton, jos julkiset\nviranomaiset ovat tehtävänsä tasalla.\" Ranskassa ne olivat tehtävänsä\ntasalla, mutta kuinka oli laita meillä? Olen tässä maininnut vihollisen\npropagandaan kuuluvan tapauksen, joka saattoi käydä tehokkaaksi vain\nsen kautta, että julkiset viranomaiset meidän maassamme eivät tajunneet\ntämän sodan rautaista pakkoa.\n\nArmeija suorastaan vajosi vihollisen propagandakirjallisuuden\nhyökyihin, jonka tuottama suunnattoman vakava vaara oli selvästi\nhavaittu. Ylin armeijanjohto lupasi palkintoja tällaisen kirjallisuuden\nluovuttamisesta, mutta tällä ei enää ollut autettavissa, että se sitä\nennen oli myrkyttänyt meidän sotamiestemme sydämet. Vihollisen\nharjoittamaa propagandaa voitiin vastustaa todella tuloksellisesti\nvalitettavasti vain hallituksen avulla. Isänmaallinen valistustyö ei\nsiihen yksin riittänyt.\n\nSillä oli kylläkin masentava vaikutus, ettei kumpikaan niistä suurista\nhyökkäyksistä, jotka juuri olivat päättyneet, ollut vienyt ratkaisuun.\nMutta me olimme kuitenkin saavuttaneet menestystä, sen sotilas tiesi.\nPettymystäkin oli, tässä maailmansodassa sitä oli mahdotonta välttää;\nmutta syy meidän henkisen sotakuntoisuutemme laskemiseen ei ole siinä,\nse palautuu hyvin paljon kauemmas. Pettymykset tuntuivat vain kahta\nvertaa katkerammilta, kun niitä oli meidän henkisessä mielentilassamme\nmahdoton voittaa. Muuten ei suinkaan usko sodan onnelliseen loppuun\nollut vielä sammunut.\n\nArmeijan mieliala huononi huomattavasti, kun Venäjältä sotavankeudesta\npalanneet sotamiehet kutsuttiin jälleen riveihin pitemmän loman\njälkeen. Heidän mukanaan tuli osittain huonoa henkeä; aluksi he\nkieltäytyivät yleensä menemästä rintamalle, he olivat siinä uskossa\nettä he pääsivät taistelemasta, kuten Englannista ja Ranskasta\nvaihdetut sotavangitkin. Graudenzissa oli syntynyt hyvin vakavia\nmellakoita.\n\nBeverloossa paljastui muutamien satojen elsassilaisten tekemä\nsalaliitto paeta Hollantiin. Kun miehistöä yhä jatkuvasti siirrettiin\nidästä, oli minun pakko lähettää elsass-lothringenilaisia jälleen\nlänsirintamalle. Heitä otettiin tänne vastahakoisesti. Myös se\ntäyteväki joka vapautui erikoisaselajeista, astui suureksi osaksi vain\npakosti jalkaväkeen. Monikin tunsi nyt joutuvansa vaaraan, jolta hän\ntähän asti oli välttynyt.\n\nHyvin monet seikat kävivät nyt yhdessä ahdistamaan lännessä olevien\njoukkojen mielialaa, joita espanjantauti oli heikontanut ja\nyksitoikkoinen ravinto masentanut. Muutamissa kohdin oli ravinto saatu\nvaihtelevammaksi niiden varastojen avulla, joita olimme\nhyökkäyksissämme saaneet, mutta nyt rupesivat perunat loppumaan,\nvaikkakin edellisen vuoden sato oli Saksassa ollut erittäin runsas.\n\nBaierilaisten joukkojen keskuudessa oli eristäytymishenki päässyt yhä\nsuurempaan valtaan. Tällaiset pyrkimykset, joita Baierin hallitus\nvaieten oli suvainnut, alkoivat käydä vaikutuksiltaan tuntuviksi\nja lisäsivät vihollisen harjoittaman propagandan menestystä.\nKiihoitus keisaria ja kruununprinssiä, mutta myöskin Baierin\nkuningashuonetta vastaan kantoi hedelmää. Baierilaiset joukot rupesivat\nvähitellen pitämään sotaa pelkästään preussilaisena. Niitä eivät\nkomentoviranomaiset enää käyttäneet yhtä mielellään kuin sodan ensi\nvuosina. Vain muutamat divisioonat kunnostautuivat edelleenkin.\n\nKotimaa oli vähitellen joutunut kokonaan vastustajain yllytyksen ja\nvihollismaiden valtiomiesten puheiden vaikutuksen alaiseksi, jotka\nolivat tarkoitetut ensi sijassa meitä vahingoittamaan. Me emme olleet\nvieläkään perehtyneet vihollistemme mielenlaatuun. Kaikki\neduskuntaenemmistöön kuuluvat puolueet valtiopäivillä, keskustan\noikeaa siipeä lukuunottamatta, toistivat yhä ja yhä suurella\nhartaudella vihollisen propagandan iskusanoja, esittäen nykyisen\nmaailmanjärjestyksen edelle kiiruhtaneita sopimus-, yhteisymmärrys- ja\naseistariisumisehdotuksiaan. Ulkoasiain valtiosihteeri, joka oli tämän\nmaailmankatsomuksen elävä ilmaus, lausui, ettei sotaa voitaisi\nratkaista taistelukentällä. Hän oli oikeassa, jos tarkoitti taistelua\nkotimaan vihollisrintamia vastaan ja sitä tukea, jota sodankäynnin tuli\nsaada sodan valtiolliselta johdolta. Hän oli väärässä, jos hän uskoi\nyhteisymmärrykseen ja sovintoon, ja siitä tässä oli kysymys.\nValtiosihteeri ilmaisi tällä tosin vain sen, mitä useimmat ajattelivat.\nNäin puhuttiin valtiopäivillä, sanomalehdissä, kaikkialla meidän\nväsyneelle kansallemme, ja sotamiehelle, jota ylimmän armeijanjohdon\ntäytyi vaatia panemaan taistelukentällä alttiiksi henkensä isänmaan\nvuoksi. Saattoivatko heikot luonteet tällaisten vaikutusten alaisina\nlujittua? Oliko odotettavissa, että oman onnensa nojaan jätetystä\nnuorisosta, joka oli viimeisinä vuosina kasvanut ilman vanhempien\nsilmälläpitoa poliittisessa puoluehälinässä ja elämänhumussa, jolla oli\nollut hyvät ansiomahdollisuudet ja joka nyt lyhyen palvelusajan jälkeen\noli astunut riveihin, tai mieleltään levottomasta vanhemmasta\naineksesta uudelleen palvelukseen kutsuttuna tulisi sotilaita, jotka\nantaumuksella taistelisivat kuninkaan ja isänmaan puolesta? Eikö ollut\npaljon luultavampaa, että he kaikki ajattelivat vain oman elämänsä\nsäilyttämistä? Eikö ollut otaksuttavaa, että nämä vaikutukset saisivat\naikaan turmelusta vastustuskyvyttömissä luonteissa, etenkin hädän\nhetkinä, jolloin inhimilliset heikkoudet pyrkivät etualalle? Eikö\nkaikki tämä kuvastuisi myös kotimaassa?\n\nKaiken tämän lisäksi ryömi yhä julkisemmin esiin bolshevismi, jonka oli\nannettu julkisesti pesiytyä Berliiniin ja jonka riippumattomat\nsosialidemokraatit ottivat hyvinkin mielellään hoiviinsa, ruveten sitä\nlevittämään. Me olimme varoittaneet päästämästä Joffea Berliiniin ja\nitärintaman ylipäällikön ehdotuksesta esittäneet, että neuvotteluja\nhänen kanssaan jatkettaisiin jossain miehitetyn alueen kaupungissa.\nHyvin pian saimme selvästi kokea, kuinka bolshevismi teki työtä.\nLukemattomia varoituksia annettiin. Sijais-yleisesikunta lähetti\nBerliinin vastuunalaisille virastoille runsaasti ainehistoa\nbolshevikkien toiminnasta Saksassa. Asian vieminen pitemmälle ei\nvalitettavasti kuulunut sen tehtäviin. Rajamaakuntien ylikomento\nja minä huomautimme yhä uudelleen valtakunnankanslerille,\nsotaministeriölle, ulkoasiainvirastolle ja valtakunnan\nsisäasiainvirastolle siitä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota\nBerliinissä oleva Venäjän lähetystö harjoitti tavattoman\nrunsaslukuisine henkilökuntineen, ja sen yhteistyöstä riippumattomien\nsosialidemokraattien kanssa. Ei voitu päästä mihinkään tuloksiin. Kun\nminä taas kerran kiinnitin ulkoasiainviraston huomiota herra Joffen\ntoimintaan ja hänen Berliinissä olonsa vaarallisuuteen, vastattiin\nminulle, että hän oli Berliinissä paremmassa tallessa kuin muualla.\nTäällä voitiin häntä pitää silmällä. Ikävä vain, että silmälläpitäjät\nolivat sokeita. Samalla kuin bolshevismi osoittautui Saksaan nähden\nmyöntyväiseksi, onnistui herra Joffen järkyttää Saksan kansan\ntaistelukuntoa pahemmin kuin mihin entente yksin olisi koskaan kyennyt\nsaarrostaan ja propagandastaan huolimatta.\n\nTätä tarkoitusta varten hän asetti runsaasti varoja meidän kotimaamme\nkumouksellisten ainesten käytettäväksi. Hänen vallankumouksellinen\ntoimintansa tuli koko laajuudessaan luonnollisesti vasta myöhemmin\npäivänvaloon. Magdeburgissa riippumattomien sosialidemokraattien\njohtaja Vater teki tällaisen ilmoituksen:\n\n\"Tammikuun 25:nnestä 1918 alkaen me olemme järjestelmällisesti\nvalmistaneet kumousta. Olemme kehoittaneet rintamalle lähtijöitä\npakenemaan riveistä. Karkurit olemme järjestäneet, varustaneet väärillä\npapereilla, rahalla ja nimettömillä lentolehtisillä. Näitä henkilöitä\nolemme lähettäneet joka ilmansuuntaan, pääasiallisesti takaisin\nrintamalle, jotta he muokkaisivat rintamasoturia ja murentaisivat\nrintamaa. Näiden toimesta on sotamiehet saatu karkaamaan ja niin on\nluhistuminen tapahtunut vähitellen, mutta varmasti.\"\n\nTämän rinnalla edistyi lomallaolijoiden vallankumouksellinen\nbolshevistinen kouluutus. Rautatievaunuissa harjoitettiin mitä hurjinta\nkiihoitusta. Lomalle lähteviin sotamiehiin koetettiin vaikuttaa,\netteivät he enää palaisi rintamalle, rintamalle matkustavia\nkehoitettiin passiiviseen vastarintaan tai karkaamiseen ja kapinaan.\nKesä- ja heinäkuun vaihteessa oli paljon vielä piilossa, mutta kylvö\norasti silti hiljaisesti, keskeymättä.\n\nHallitusvallan kukistaminen oli yhteisenä päämääränä\nvasemmistoporvareilla, sosialisteilla ja bolshevikeilla; jo\nvuosikymmeniä oli tehty työtä sitä varten. Nyt, kun valtio oli hädässä,\nse astui peittelemättä esiin. En tahdo puhua siitä, miten\nkunnianhimoiset kansanedustajat riistivät heikolta hallitukseltamme sen\nviimeisenkin arvonannon, en myöskään siitä, miten joka taholta\nkoetettiin järkyttää minun asemaani ja luottamusta minuun, minua kun\npidettiin kaiken hallitusvallan tukena; mielessäni on vain\ntarkoituksellinen työ upseeria vastaan. Se oli demokraattisen ja\nenemmistösosialistisen puolueen rikos, ei, se oli, käyttääkseni\nTalleyrandin puhetapaa, pahempi kuin rikos, se oli virhe. Niin\nsuunnattoman painava ja niin suurta lyhytnäköisyyttä todistava virhe,\nettei sitä mikään voi tehdä tyhjäksi. Kun olisi pitänyt nähdä\nupseerissa valtiojärjestyksen tuki, näkivät useat hänessä vain\n\"militarismin\" edustajan, olematta lainkaan selvillä, mitä upseerilla\noli sanottavana niihin valituksiin, joita he luulivat voivansa tehdä.\nKaikki oli niin mieletöntä. Upseeristo ei ole meillä milloinkaan\nsekaantunut politiikkaan, se oli sodassa aikoja sitten luopunut\neristäytyneisyydestään, jota vastaan taistelemista ennen sotaa\npidettiin ansiokkaana. Upseereja otettiin kaikista piireistä, kaikista\npuolueista; jokainen saattoi tulla upseeriksi. Useissa suhteissahan\nupseerikunta ei enää, ikävä kyllä, ollutkaan entinen. Epäkohtiin oli\nsyynä vieraat ainekset, kansan siveellisen tason alentuminen ja useiden\nupseerien kokemattomuus, jotka vain siitä syystä olivat päässeet\nvirka-asemaansa, että upseeristoa oli kaatunut niin äärettömän paljon\nveritantereella. Kerran aukeavat herkkäuskoisen Saksan kansan silmät\nnäkemään, miten asianlaita on, mutta samalla on selviävä myös oma\nkiittämättömyys ja raskas syyllisyys tätä säätyä ja sen kautta\narmeijaa, isänmaata ja omaa itseään kohtaan. Löytäköön se silloin\noikeat syylliset!\n\nNäihin aikoihin kasaantui kuin käskystä syytöksiä upseeriston\nniskoille.\n\nUpseeri eli muka paljon paremmin kuin sotamies, vaikka hän\ntaistelukentällä ja ampumahaudassa sai ateriansa aivan samasta\nkenttäkeittiöstä. Rintamantakaisissa asumuksissa säännöllisesti aina\nyksi upseeri söi kenttäkeittiöstä, kun taas toiset söivät yhdessä.\nAliupseereilla ja miehistöllä oli edustajansa keittiötoimikunnassa,\nmiksi ei heiltä tullut mitään valituksia! Oliko upseerille vähemmän\ntärkeää toverihengen vaalinta, päällikön vaikutus, vanhempien toverien\nvaikutus nuorempiin? Mutta missä saattoi tämä tapahtua paremmin kuin\ntoverillisessa yhteiselämässä? Palvelustunnit eivät yksin riittäneet,\njos tahdottiin, että saksalaisen upseerikunnan perinnäishenki sodankin\nkestäessä siirtyisi nuoremmalle polvelle. Upseerin täytyi elää\njoukkonsa keskuudessa, ja niin hän tekikin. Muu ei ollut\nmahdollistakaan taistelussa ja ampumahaudassa. Mutta hänen täytyi\nasemansa vuoksi samalla pysyä ylempänä, jyrkästi eroittuvana, hänen\ntäytyi säilyttää arvovaltansa, miten hänen olisi muuten ollut\nmahdollista vaikuttaa ratkaisevasti joukkoonsa kaikissa tilanteissa?\nTämä edellytti monien muiden seikkain ohella asianmukaista\neristäytymistä, muussa tapauksessa upseeri kadotti arvoaan. Oliko\nunohdettu ne syyt, joiden vuoksi aliupseeri oli rauhan aikana eristetty\nmiehistön tuvista erikoisiin aliupseerisuojiin? Tätä tällaista ei\ntahdottu ajatella, joka tapauksessa oli koetettava vahingoittaa\nauktoriteettivaltaa, horjuttaa valtion perustusta, jotta olisi sitä\nhelpompi tyydyttää omia vaivaisia pyrkimyksiä. Upseerikunnan elämä oli\nsitä, mitä sen tulikin olla ja mitä siltä vaati sekä sotamiehen että\nupseerin edut ja yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys, joka\nseisoo ja kaatuu upseeriaseman mukana!\n\nMyöskin ylempien esikuntien elämää arvosteltiin ankarasti: Kuka ei\ntuntisi sitä hermojaruntelevaa työtä, sitä suunnatonta sielullista\nkuormitusta, jonka alaisena siellä ollaan yhtämittaa? Joukot pääsivät\nlepäämään, esikunta sai olla yötä päivää hellittämättömässä työssä.\nMinä olen neljä vuotta kestänyt tätä ponnistusta ilman lepoa ja rauhaa.\nKenttäruoalla en tällöin voinut elää. Ja kuitenkin ilmoitin lokakuussa\n1918 prinssi Maxin uudelle sotakabinetille, että ylin armeijanjohtokin\nolisi valmis syömään kenttäkeittiöstä, jos kaikki valtiosihteerit ja\nkoko Berliini söisi vain kenttäkeittiön ruokaa; siihen asti se eläisi\nniinkuin se katsoisi sotamiehen edun ja oman etunsa vaativan. Prinssi\nMax ei suostunut syömään kenttäkeittiön ruokaa. Me söimme niinkauan\nkuin otimme osaa sotaan, yksinkertaisesti mutta totuttuun tapaamme.\nSamoin tekivät muut ylemmät esikunnat. Ne elivät samaan tapaan kuin me.\nLiikanaisuutta en ole hyväksynyt millään alalla; missä sitä on\nesiintynyt, täytyy minun pitää sitä hylättävänä. Niin kauan kuin meillä\nvielä on yhteiskuntajärjestystä, niin kauan täytyy myös olla\narvovaltaa. Niin kauan on myös oleva yhteiskunnallisia eroavaisuuksia.\nUpseerikunnan tulee säilyä sellaisena, yksityinen upseeri siinä voi\nesiintyä toisin kuin sotamies ja kuitenkin olla hänen uskollinen\ntoverinsa, niinkuin olikin laita!\n\nNyt kuului valituksia, että upseeri eli sotamiehen kustannuksella. Se\noli vihollisen ja kotimaisen propagandan häpeämätöntä parjausta. Useat\nepäilemättä rehellisesti ajattelevat miehet tekivät minulle tällaisia\nyleisiä valituksia ja veisasivat toisten mukana, sen sijaan että\nolisivat miehen tarmolla käyneet niiden kimppuun; nämäkin miehet olivat\njo kadottaneet uskonsa upseerikunnan siveelliseen puhtauteen. Niin\nsyvälle olimme vajonneet tähän yllyttelyjen verkkoon.\n\nSanottiin, että rintamalla toimiva upseeri piilottelihe\nkansliahuoneissa. Näin kiitollinen kansa palkitsi aktiivisen upseerin\nalttiuden ja uhrautuvaisuuden! Niitähän oli olemassa enää vain harvoja!\nToiset olivat kaatuneet tai rammoiksi ammutut. Rintamaupseeristo oli\nmenettänyt määrästään 80 jopa 90 sadasta. Eikö tiedetty, että\nmäärätyillä paikoilla esikunnissa, joista joukkojen onni ja menestys\nriippui, tarvittiin erikoisen kokeneita ja sotilaallisesti itsenäisesti\ntoimivia upseereja? Selvää on, että palveluksessa oleva upseeri on\ntähän sopivampi kuin virasta eronnut ja usein ehdottomasti välttämätön.\nPyysin sotakabinettia tutkimaan näitäkin syytöksiä. Ne osoittautuivat\naiheettomiksi kautta linjan.\n\nTästä huolimatta muistutin yhä uudelleen, että taistelukelpoiset\nupseerit kotoa ja esikunnista oli lähetettävä rintamalle ja korvattava,\npätevillä linnapalveluskelpoisilla upseereilla. Kesällä 1918 oli\nesikuntain laita sellainen, että useat divisioonankomentajat valittivat\nminulle, ettei heillä ollut riittävästi terveitä upseereja\nesikunnissaan voidakseen täyttää kaikki vaatimukset.\n\nAina olin vastustanut isän ja pojan pääsyä samaan esikuntaan. Milloin\nminulla on ollut komentovalta, kuten päällikkönä idässä, olen aina\nestänyt sen. Nyt voin vain huomauttaa sotilaskabinetille siitä.\nSotilasravintolain toiminnasta kuulin paljon valituksia. Täälläkin\nsanottiin upseerin elävän sotamiehen kustannuksella. Tutkin asiaa.\nKaikki oli järjestyksessä. Ravintolatoimikunnat, joissa sotamiehet\nolivat edustettuina, tarkastivat liiketoimintaa ja myynnistä saatujen\nrahojen jakoa. Tavarain myynti oli tarkoin määrätty pääluvun mukaan,\nyhtäläisesti upseeristolle kuin miehistöllekin. Jokainen sai ostaa vain\ntarkkaan laskelmaan perustuvan jakelulistan mukaan. Korkeammat\nesikunnat, joilla ei ollut omia kanttiineja, tilasivat tavaransa\nkeskuskanttiineista samoihin hintoihin kuin joukko-osastojen\nkanttiinitkin. Kun nämä myydessään niin sotamiehelle kuin upseerillekin\nmyönsivät jonkinmoista alennusta, niin saivat korkeammat esikunnat --\nluonnollisesti yhtä hyvin upseeristo kuin miehistökin tavaransa tosiaan\nhiukan halvemmalla kuin joukko-osastoihin kuuluvat. Poistin tämänkin.\nSitten alkoi kuulua, että kanttiinien varoja hoidettiin\nepärehellisesti. Nämäkään syytökset eivät pitäneet paikkaansa. Vain\nsotamies sai voitosta osuuden, tietysti useimmiten tavarassa.\n\nEtappiupseerin sanottiin elävän erikoisen ylellisesti. Olen nähnyt\nsiellä tehtävän äärettömän paljon uskollista työtä, josta sotajoukolla\non ollut korvaamaton hyöty. On itsestään selvää, että upseeri samoin\nkuin sotamieskin eli siellä rauhallisemmin ja mukavammin kuin\nrintamajoukoissa, jotka vain ohimennen joutuivat etappialueelle.\nMyöskin on itsestään selvää, että joukot tunsivat tämän, vaikkakin\nniiden hyväksi tehtiin kaikki mikä oli mahdollista.\n\nOliko sitten rikollista, jos upseeri Belgiassa tai muualla osti tavaraa\nlähettääkseen jotain kotiinsa ja helpottaakseen perheensä elämää?\nEivätkö upseerien perheet, joilla on harvoin rikkauksia, kärsineet\neniten elintarpeiden kallistumisesta kotona? Heinäkuussa 1916 järjestin\nitärintaman ylipäällikön alueella samanlaisen mahdollisuuden\nsotamiehelle; sitä kehitettiin myöhemmin edelleen. Lännestä ja\nRomaaniasta kulki paljon sotilaitten lähetyksiä kotiin.\n\nJoka kerta, milloin minulle ilmoitettiin upseerin menetelleen\nsäännönvastaisesti, vaikkapa ilmoitus olisi ollut nimetönkin, annoin\ntutkia asian yksityiskohtaisesti. Upseerien asemasta ja elämästä\nneuvoteltiin usein asianomaisten komentoviranomaisten kanssa. Jatkuvien\nvalitusten johdosta kenraalisotamarsalkka kääntyi myös kaikkien\nupseerien puoleen. Upseeristo on suoriutunut sodasta tahrattomin\nmainein. Se, joka rikkoi kunnian vaatimuksia, oli poikkeus eikä\nkuulunut meidän joukkoomme. Häntä tuskin voitiin kohdella kyllin\nkovakouraisesti. Upseeri, joka ei puhtain käsin, kunnianmiehenä ole\nselviytynyt tästä sodasta, joka on anastanut toisen omaisuutta,\nvaikkapa vain säilyttääkseen sen hävitykseltä, on tahrannut\nisäänmaataan, armeijaansa, tovereitansa ja omaa kunniaansa. Upseeristo\nkokonaisuudessaan voi pitää päänsä pystyssä ja tuntea ylpeyttä\nerikoisesti siitä, että se kaikesta kiihoitustyöstä huolimatta, jota\nsen selän takana on harjoitettu, on pitänyt sotajoukon neljä vuotta\nkoossa, vienyt sen niin moniin voittoihin ja vielä kyennyt uskollisen\naliupseeriston ja miehistön avulla tuomaan sen Reinin yli -- suunnaton,\ntämän sodan suurtöiden arvoinen saavutus.\n\nVihollisen propaganda kävi upseeriston kimppuun, mutta jätti\naliupseerit rauhaan. Yllyttäjät katsoivat aliupseerien arvovallan jo\npienentyneen ja pitivät tarpeettomana kiinnittää heihin erikoista\nhuomiota. Sen sijaan saatiin keinotekoisesti luoduksi upseeriston ja\naliupseerien vastakkaisuus, jota rauhan aikana ei ollut olemassa.\n\nVähitellen oli kertynyt paljon sairaloista Saksan kansaan ja sen\narmeijaan. Taudin ilmauksia ei voitu enää kieltää, useat olivat jo\nniitä havainneet. Saksan kruununprinssi, joka kävi usein luonani\nAvesnesissa, puhui tästä yhä levottomampana ja teki asiasta myös\nkeisarille selkoa. Minä en voinut muuta kuin ilmoittaa olevani samaa\nmieltä. Henkistä sairautta on yleensä tavattoman vaikea nähdä ajoissa\ntäysin selvästi. Mutta sen tuntee kyllä. Vasta sitten kun tauti on\ntäydelleen puhjennut, selviävät sen alkuvaiheetkin koko laajuudessaan.\nMonessa suhteessa tapahtunut sotajoukon hajaannus jäi vakavuudestaan\nhuolimatta yksityiskohdissaan minulle yhtä käsittämättömäksi kuin\nmiljoonille saksalaisille sotilaille Saksan kansan hajaannus kotona,\njoka marraskuun 9:ntenä tuli niin yllättävällä tavalla ilmi. Minä\nilmaisin huoleni yhä uudelleen niille miehille, joiden tehtävänä oli\nyhdessä minun kanssani parantaa ja tutkia taudin ilmiöitä. Minun\nsanoistani ei paljoakaan välitetty. Saksan kansa joka ei itsekään ole\nviaton -- saa nyt maksaa sen elämällään.\n\nKysymys täytejoukoista piti meitä jatkuvasti jännityksessä. Minä sain\ntilaisuuden kuvata varaväkikysymyksen huolestuttavan tilanteen\nyksityiskohtaisesti Hänen Majesteetilleen. Oli lausuttu toivomus n.s.\nAasian-joukkojen vahvistamisesta, jotta Jerusalem voitaisiin valloittaa\nuudelleen, samoihin aikoihin kuin minä täytemahdollisuuksiimme katsoen\nolin sopinut Enverin kanssa saksalaisten joukkojen vähentämisestä ja\nkieltänyt lähettämästä enää miehistöä Palestiinaan.\n\nValtakunnankanslerille ylin armeijanjohto teki uudelleen samat\nehdotukset täytejoukon hankkimisesta, jotka se oli syksyllä 1916 ja\nsyksyllä 1917 tehnyt. Lähetin eversti Bauerin Berliiniin asiaa\nkoskeviin neuvotteluihin. Emme saaneet tässä asiassa tarpeellista tukea\nsotaministeriön puolelta. Kesäkuun lopulla neuvoteltiin kaikista\nyllämainituista kysymyksistä uudelleen Spaassa; neuvotteluihin ottivat\nosaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, sotaministeri ja minä.\nMinä liityin eversti Bauerin Berliinissä esittämään kantaan ja koetin\ntodistaa, että täydennysväen hankkiminen oli käynyt vakavaksi\nvälttämättömyydeksi, ehdotin, että ryhdyttäisiin mitä ankarimpiin\ntoimenpiteisiin kotona olevia piileskelijöitä ja karkureita vastaan ja\ntoimittaisiin ennen kaikkea kansan taisteluhalun kohottamiseksi.\nViittasin samalla niihin vaaroihin, joita osa sanomalehdistöämme,\nvihollisen harjoittama salakiihoitus ja bolshevismi kasvattivat.\n\nKaikista näistä kohdista puhuin paljon useammin kuin mitä tässä olen\nesittänyt. -- Tälläkin kertaa luvattiin minulle paljon. Mutta\nolosuhteet eivät muuttuneet. En tiedä pitivätkö herrat ilmoituksiani\nliioiteltuina vaiko \"militarismini\" purkauksina. Ei toteuttanut\nsotavirasto edes toivomustani, että työnantajille ja työntekijöille\nselitettäisiin yhteisissä neuvotteluissa, kuinka välttämätöntä oli\nsaada lykkäystä saaneet sotapalvelukseen.\n\nOlin koettanut uudelleen käyttää menestystämme rauhanliikkeen\nvahvistamiseksi vihollisen taholla. Valtakunnankanslerille oli tästä\nasiasta lähetetty kirjelmä. Hän kutsui kesäkuun 19:ntenä eversti v.\nHaeftenin luokseen. Pitemmässä neuvottelussa sovittiin sellaista\npropagandaa tarkoittavista alustavista toimenpiteistä. Varakansleri v.\nPayer varsinkin osoitti suurta mielenkiintoa näihin asioihin. Spaan\nneuvotteluissa pyysin uudelleen valtakunnankansleria asettamaan\nerikoisen propagandaministerin. Muuten emme puhuneet sodan ja rauhan\nmahdollisuuksista. Clemenceaun puheiden jälkeen olimme minun nähdäkseni\npakotetut jatkamaan sotaa tai taivuttamaan päämme. Oletan, että\nvastuunalaiset valtiomiehet ajattelivat samoin; minun käsitykseni\nvakavuudesta täytyi heidän olla selvillä, joskin yhä edelleen toivoin\nmenestystä.\n\nEversti von Haeften oli aivan minun mielipiteitteni mukaan esittänyt\nulkoasiainvirastossa touko- ja kesäkuussa myöntyväisyytemme, mitä tulee\nBelgian kysymykseen. Mutta valtiosihteeri v. Kühlmann ei suostunut\nmihinkään aloitteeseen tässä kysymyksessä. Hän katsoi olevansa voimaton\nryhtymään neuvotteluihin vihollismaiden hallitusten kanssa. Hän\nilmaisikin sen julkisesti.\n\nAsettuen samalle rauhaarakastavalle pohjalle kuin herra Asquith\ntoukokuun 16:nnen selityksessään, hän lausui kesäkuun 24:ntenä\nvaltiopäivillä:\n\n\"Niin kauan kuin jokainen aloite toisen puolelta leimataan\nrauhanrynnistykseksi, ansaksi, vilpilliseksi yritykseksi kylvää\neripuraisuutta liittolaisten keskuuteen, niin kauan kuin\nlähentymisen vastustajat mitä innokkaimmin antavat ilmi jokaisen\nlähentymisyrityksen, niin kauan on mahdotonta käsittää, kuinka voisi\naloittaa minkäänlaista ajatustenvaihtoa, joka johtaisi rauhaan.\"\n\nValtakunnankansleri asettui puheessaan heinäkuun 12:ntena samalle\nkannalle. Hän tehosti meidän pysyvää valmiuttamme rauhaan, mutta niin\nkauan kuin vihollinen oli tuhoamishalun kahleissa, täytyi meidän\nkestää; jos vihollinen osoittaisi vakavia pyrkimyksiä rauhan\naikaansaamiseksi, seuraisimme me sitä.\n\n\"Minä voin myös ilmoittaa teille, ettei tämä kanta ole suinkaan\nyksinomaan minun kantani, vaan että ylin armeijanjohto on myös juuri\ntällä kannalla, sillä sekään ei käy sotaa sodan vuoksi, vaan on sanonut\nminulle: niin pian kuin huomataan vakavaa rauhaanpyrkimystä toisella\npuolella, täytyy meidän heti tarttua asiaan.\"\n\nValtakunnankansleri oli tulkinnut oikein kenraalisotamarsalkan ja minun\nmielipiteeni.\n\nKun minä nyt katson taaksepäin tapahtumiin ja ajattelen, mitä\nmahdollisuuksia ja toiveita hallituksen puolelta tehty rauhanhanke\nolisi tarjonnut, niin olen varma siitä, että me olisimme saaneet\naselevon ja rauhan vain samoilla ehdoilla, jotka meidän nytkin on\ntäytettävä. Siihen emme olisi suostuneet, yhtä vähän olisi meidän\ntullut suostua siihen lokakuussa asemamme vakavuudesta huolimatta.\nOvatko mielipiteeni silloisista ehdoista oikeat vai väärät, sen voivat\nainoastaan Clemenceau, Wilson ja Lloyd George ratkaista. Englanti ja\nYhdysvallat tahtoivat tuhota meidät taloudellisesti, Englanti sitä\npaitsi tehdä meidät voimattomiksi, Ranska tahtoi vuodattaa veremme\nkuiviin; kaikki vastustajat yhdessä halusivat nöyryyttää mitä syvimmin\nvihatun vihollisensa, riistää Saksan kansalta kehitysmahdollisuudet\nmitä kaukaisimpaan tulevaisuuteen saakka. Entente sovellutti\nmaailmanonnellistuttamisperiaatteita vain sikäli kuin ne olivat\nsopusoinnussa sen räikeän natsionalistisen politiikan kanssa. Tämä oli\nsen kaiken toiminnan pohja, muu vain keinona päämäärän saavuttamiseen.\nMeillä olivat suhteet päinvastaiset, me ajattelimme ensi sijassa\nmaailman onnellistuttamista, vasta toisessa sijassa isänmaan\nmahtavuutta. Sota oli nyt kerta kaikkiaan alkanut eikä sitä voitu\nlopettaa yksin meidän tahtomme mukaan.\n\nHeinäkuun alussa erosi valtiosihteeri v. Kühlmann toimestaan. Hänen\nesiintymisensä valtiopäivillä, varsinkin hänen lausuntonsa, että sotaa\ntuskin voidaan saada ratkaisuun puhtaasti sotilaallisin keinoin, meni\nvaltakunnankanslerin mielestä liian pitkälle. Me olimmekin\nvelvollisuutemme mukaan ilmaisseet hänelle epäilyksemme. Ratkaisevasti\nvaikutti kuitenkin lopulta valtiosihteeri v. Kühlmannin eroon hänen\npersoonallinen esiintymisensä näinä päivinä. Minä olin Avesnesissa eikä\nminulla ollut aikaa eikä halua sekaantua Spaan tapahtumiin.\n\nValtiosihteeri v. Kühlmann oli tyypillinen Bismarckin-jälkeisen ajan\nSaksan diplomaatti. Bolshevikkien tulo Berliiniin ja venäläisen\nlähetystön taholta harjoitetun kiihoituksen äänetön salliminen\nliittyvät ainaiseksi hänen nimeensä.\n\nValtiosihteeri v. Hintzeä tervehdin ilolla hänen seuraajanaan, koska\nluulin häntä lujaksi luonteeksi. Ilmaisin hänelle uskovani, että\nentente saadaan vieläkin rauhaantaipuvaksi, ja huomautin hänelle\nbolshevismin vaaraa ja herra Joffen vallankumouksellista toimintaa. Hän\npysyi edeltäjänsä bolshevistisessa vanavedessä, osittain sen käsityksen\ntähden, joka hänellä oli Venäjästä, osittain ehkä siksikin, ettei\nhänkään kyennyt muuttamaan ulkoasiainviraston entistä suuntaa.\n\n\nVIII.\n\nVenäjällä olivat tapaukset kehittyneet omituiseen suuntaan, jok kuvasi\nneuvostohallituksen vilpillisyyttä.\n\nEntente oli siellä hallituksen suostumuksella jatkanut\ntshekkoslovakialaisten joukkojen muodostamista\nitävaltalais-unkarilaisista sotavangeista. Niiden oli määrä taistella\nmeitä vastaan ja ne aiottiin kuljettaa Siperian rataa myöten Ranskaan.\nTällaista salli hallitus, jonka kanssa me elimme rauhassa, ja tämän me\npidimme hyvänämme! Minä kirjoitin kesäkuun alussa seikkaperäisesti\ntästä valtakunnankanslerille ja huomautin hänelle niistä vaaroista,\njotka uhkasivat meitä neuvostohallituksen puolelta.\n\nTämä meitä vastaan hiottu ase tulikin tosin kääntymään\nneuvostohallitusta itseään vastaan. Entente tuli huomaamaan, ettei se\nvoinut olla yhteistyössä tämän hallituksen kanssa, joka lisäksi\nnojautui Saksaan. Se asettui siksi bolshevismia vastaan.\nTshekkolovakkilaisia joukkoja ei tuotukaan Ranskaan, ne pysäytettiin\nSiperian radalla Siperian ja Venäjän rajalle, täältä käsin taistelemaan\nMoskovan hallitusta vastaan. Ne työntyivät vähitellen Keski-Volgaa\nkohti Kasaniin ja Samaraan päin. Miehittämällä Siperian radan entente\nsai aikaan senkin, että meidän sotavankimme eivät palanneet Siperiasta.\nSe merkitsi ehdottomasti voimainmenetystä meille.\n\nJos neuvostohallitus olisi tahtonut rehellisesti pysyä\nrauhansopimuksessa, niin olisivat samat junat, jotka kuljettivat\ntshekkoslovakeja, voineet kuljettaa myös saksalaisia sotavankeja. Mutta\nse ei ollut rehellinen. Bolshevismi vahingoitti meitä, missä vain\ntaisi.\n\nOlosuhteet Siperiassa, tshekkoslovakkien selän takana, olivat niin\nsekavat, ettei entente voinut saada täältä mitään tukea. Siksi ne ovat\nmeillekin merkityksettömiä. Sotaan nähden oli tärkeä vain se tosiasia,\nettä ententella oli hallussaan Siperian rata. Japanin, Englannin ja\nYhdysvaltain väliset keskustelut herättivät mielenkiintoa siinä määrin\nkuin niiden saattoi aavistaa johtavan näiden valtioiden välisiin\nristiriitoihin.\n\nEntenten uusi rintama Venäjällä alkoi siitä, missä tshekkoslovakit\nolivat keskisellä Volgalla.\n\nPohjoiseen päin jatkoivat sitä ne ententen joukot, jotka tunkeutuivat\nVienanmereltä Vienajokea ylöspäin ja Muurmannin rannikolta samannimistä\nrataa pitkin etelään. Vienajoella ne etenivät hitaasti mutta ei\nratkaisevasti. Kun Vienanmeri jäätyy talvella, ei täällä yleensä voinut\nryhtyä suurempiin yrityksiin. Muurmanninradan hävittivät bolshevikit.\nSuomalaiset retkikunnat, jotka etenivät rataa kohti, eivät enää\ntavanneet mitään tehtävää. Yhtyneet saksalais-suomalaiset joukot olivat\nnyt niin vahvat, että entente heitti sikseen etenemisen kauemmaksi.\n\nVolgaa ylöspäin kuljettaessa, länsipuolella sen alajuoksua, joka oli\nvielä kokonaan bolshevikkien vallassa, olivat Donin kasakat herroina\naliselta Donilta meidän varausalueeseemme asti. Heidän hetmaninsa,\nkenraali Krasnov, oli jyrkästi bolshevistisvastainen mieleltään ja\ntaisteli neuvostohallitusta vastaan. Mutta häneltä puuttui aseita ja\nampumavaroja. Olin asettunut yhteyteen hänen kanssaan ehkäistäkseni\nhäntä liittymästä entente-valtoihin. Tilanne oli sekava, minun kun ei\nsopinut tuottaa vaikeuksia hallitukselle, jonka politiikka noudatti\nsovinnollisuutta bolshevikkeihin nähden ja jolle minä luonnollisesti\nannoin toimistani tiedon, ja kun Krasnov piti neuvostohallitusta\nvihollisenaan, eikä ententea. Joka tapauksessa onnistuttiin hänet\npitämään julkisesti erossa ententesta, saatiinpa hänestä tavallaan\nliittolainenkin. Jos me olisimme päättäneet käydä taisteluun Moskovaa\nvastaan, olisi hän julkisesti astunut meidän puolellemme.\n\nKubanin alueen laajoilla, viljavilla aroilla, Donin kasakkain ja\nKaukasus-vuorten välillä oli, kuten jo olen maininnut, kenraali\nAleksejev vapaaehtoisen armeijansa kanssa taistelussa bolshevikkeja\nvastaan. Hän toimi englantilaisten vaikutuksen alaisena. Mutta minä\nluulen, että hän oli siksi hyvä venäläinen, että hänkin olisi liittynyt\nmeihin, jos me olisimme taistelleet neuvostohallitusta vastaan.\nAleksejevin sotilaallinen asema oli aluksi epäedullinen, häneltäkin\npuuttui aseita ja ampumavaroja. Bolshevikit pysyivät toistaiseksi\nvoitolla. He laskivat kesäkuun alussa maihin muutamia tuhansia miehiä\nAsovan lounaispuolelta Asovanmeren yli Taganrogin tienoille, vaikka\nMoskovan hallitus oli vakuuttamistaan vakuuttanut rauhanmieltään.\nTäällä saksalaiset joukot hyvin pian tuhosivat ne kokonaan. Suunnilleen\nelokuusta alkaen lujittui vapaaehtoisen armeijan asema Kubanin\nalueella. Novorossiskissa oli vielä Sevastopolista paenneen venäläisen\nlaivaston jäännökset. Meidän sotilaallinen oikeutemme ja\nvälttämättömyyden pakko oli vaatia niiden palaamista tai pakottaa ne\npalaamaan. Tässäkin asiassa pitkitti ulkoasiainvirasto neuvotteluja\nneuvostohallituksen tähden, vaikka tuskin parempaa todistetta sen\nvihamielisestä suhtautumisesta meihin tai ainakin kykenemättömyydestä\njoukkojensa hillitsemiseen vihollisuuksista voi saada kuin joukkojen\nmaihinlaskeminen Taganrogissa on. Lopulta neuvostohallitus suostui\npalauttamaan laivat Sevastopoliin. Vain osa tuli perille. Suurimman\nosan upottivat bolshevikit Novorossiskin satamaan, osoittaen tällä,\nettä heissäkin on kansallistuntoa. Me hankimme neuvostohallitukselta\nluvan saada sodan aikana käyttää laivoja sikäli kuin meidän\nsotilaallinen asemamme sitä vaati. Mitään hyötyä ei meillä tästä ollut.\n\nSamoin kuin alisella Volgalla olivat bolshevikit herroina myös\nKaspianmerellä. Tämä oli Iso-Venäjän öljyntarpeen tähden äärettömän\ntärkeää neuvostohallitukselle. Sen talouselämä oli jo kadottanut\nDonetsin kivihiilialueet, samoin kuin Ukrainan, Donin ja Kubanin\nseutujen viljavarat.\n\nBakun edustalla olivat turkkilaiset. Myös Pohjois-Persiassa he olivat\nlujissa asemissa etenemättä siellä kuitenkaan huomattavasti.\nEnglantilaisia joukkoja oli Enselin luona Kaspianmeren etelärannalla,\njosta ne olivat aikaansaaneet yhteyden Kubanin alueen kanssa.\n\nYhdessä Suomen ja Ukrainan olosuhteitten kanssa muodosti tämä asema\ntaustan meidän itäpolitiikallemme, joka kulki ministeriaalitirehtööri\nKriegen johtamana Iso-Venäjään nähden kokonaan bolshevikkien\nvanavedessä. Tällä estettiin epäilemättä koko kesän ajaksi uuden\nsotilaallisen rintaman syntyminen. Sen kyllä myönsin. Muuten pidin\nsellaista politiikkaa lyhytnäköisenä, se kun varmasti oli omiaan\nvahvistamaan bolshevikkiliikettä yleensä. Tämä voi koitua meille vain\nturmioksi, ja valtakunnan hallituksen tuli estää se ei ainoastaan\nsotilaallisten vaan myös poliittisten syiden tähden. Tohtori Helfferich\npitikin sen vastustamista mahdollisena. Hallituksen asema oli vaikea,\nvaikka tämä olikin luettava yksinomaan sen omaksi syyksi. Hallitus\nvakuutteli minulle, että sen politiikka oli Saksassa vallitsevan\nmielialan mukainen. Tässäkin ehkäisi sisäpoliittisten virtausten\nhuomioonottaminen sodankäynnin etuja. Tämä minun valitettavasti täytyi\nuskoa. Sotilaallisesti katsoen olisimme kyllä kyenneet idässä olevilla\njoukoillamme tekemään nopean iskun Pietaria vastaan ja samoin yhdessä\nDonin kasakkain kanssa käymään Moskovaa vastaan. Se olisi ollut\nedullisempaa kuin puolustautuminen pitkillä rintamilla.\nPuolustautuminen vaati enemmän voimia kuin lyhyt etenemisliike ja\nkulutti joukkojen hermoja, kun taas sotaliike olisi elvyttänyt niiden\nsiveellistä ryhtiä. Me olisimme voineet kukistaa meille salaisesti\nvihamielisen neuvostohallituksen ja edistää muita voimia Venäjällä,\nsellaisia, jotka eivät työskennelleet meitä vastaan ja olivat valmiit\nyhtymään meihin. Tämä olisi merkinnyt sodankäynnille suurinpiirtein\nkatsottuna melkoista saavutusta. Jos Venäjällä olisi ollut toinen\nhallitus, niin olisi voitu nähdä, miten sen kanssa olisi päästy\nsovintoon Brestin rauhasta; mutta jättää rauha epävarmaksi\nbolshevikkien takia olisi ollut samanlaista ennakkomaksupolitiikkaa,\nkuin olivat sovintorauhan aatteet, niin kauan kuin vihollinen ei mitä\nomaksunut.\n\nSaksan hallitus ei havainnut bolshevismin hiljaista työtä, se piti sitä\nrehellisenä tai ainakin tahtoi pitää sitä sellaisena. Se ryhtyi sen\nkanssa edelleen neuvotteluihin niistä kohdista, joiden määrittelyn\nBrestin rauha oli jättänyt avoimeksi. Meidän hallituksemme\nluottamusta ei mikään voinut horjuttaa, ei edes hyvittämättä jäänyt\nlähettiläänmurha Moskovassa. Se meni aivan epäröimättä bolshevismin\nsille virittämään ansaan; kaikkia muita virtauksia Venäjällä se sen\nsijaan epäili. Bolshevikkihallitus oli hyvin sovitteleva; se myöntyi\nSaksan toivomuksiin Viroon ja Liivinmaahan nähden, tunnusti Georgian\nitsenäisyyden, myöntyi vähittäin maksamaan sotakorvausta ja lupaili\nraaka-aineita, muun muassa öljyä Bakusta. Saksan vastalahjat olivat\nvähäisiä. Pääasiassa niihin sisältyi seuraavat lupaukset: hiilien\nluovutus Donets-alueelta, viljankuljetus Kubanin alueelta rautateitse\nDonin Rostovista pohjoiseen, mikä tuskin kuitenkaan oli suoritettavissa\nDonin-kasakkain tähden, ja viimein painostus Turkkiin, ettei se\nvalloittaisi Bakuta. Edelleen me suostuimme tyhjentämään helmikuussa\nmiehittämämme alueen Iso-Venäjää Beresinan ja Väinäjoen varrella sitä\nmyöten kuin sotakorvausta maksettaisiin. Todellisuudessa maksettiinkin\nmyöhemmin ensimmäiset erät aivan oikein, mitä minä tosin olin epäillyt.\n\nMeidän hallituksemme luottamus bolshevikkeihin meni niin pitkälle, että\nse tahtoi luovuttaa aseita ja ampumatarpeita herra Joffelle. Herrat,\njotka toivat minulle kysymyksessä olevan ulkoasiainministeriön\nkirjelmän, sanoivat minulle: \"Nämä sotatarpeet jäävät Saksaan, herra\nJoffe tulee käyttämään niitä täällä meitä vastaan.\"\n\nSpaan neuvotteluissa oli valtakunnankansleri myöntynyt, mitä\nGeorgian-politiikkaamme tulee, siihen, että eversti v. Kress, joka oli\npalannut Palestiinan rintamalta Saksaan, matkusti hänen sijaisenaan\nTiflikseen, mukanaan yksi tai kaksi komppaniaa suojelusväkeä.\nPontevampi esiintyminen täällä oli käynyt tarpeelliseksi. Tätä vaati\nennen kaikkea meidän halumme saada sotilaallista vahvistusta näiltä\nseuduilta, mutta myöskin tarve saada raaka-aineita. Tässä suhteessa\nemme voineet luottaa Turkkiin, sen näytti uudelleen Turkin\nkäyttäytyminen Batumissa. Se otti kaikki saatavissa olevat varat\nitselleen. Bakun öljyä me saisimme vain siinä tapauksessa, että\nitse pitäisimme puolemme. Käyttövoima-aineiden puute kotona,\ntalvivalaistuksemme kaikki vaikeudet sivuilmiöineen olivat minulla\nliiankin tuoreessa muistissa. Nyt 7:nnen armeijan hyökkäyksen\ntapahduttua olivat myös armeijan käyttöainevarastot loppuunkulutetut;\nniiden puute oli hyvin tuntuva. Ukrainan rautatiet tarvitsivat myös\nöljyä. Öljynsaanti Romaaniasta oli kohonnut aivan erinomaisesti;\nparempi tulos ei olisi ollut mahdollinen. Siitä huolimatta ei voinut\najatellakaan puuttuvien varastojen täyttämistä. Tämä näytti nyt käyvän\nmahdolliseksi Taka-Kaukaasian, etenkin Bakun avulla, kunhan vain\nsamalla kuljetusolot saataisiin järjestymään. Kenttärautateiden\nylipäällikön oli selvitettävä säiliölaivoja koskeva kysymys. En juuri\nilostunut, kun bolshevikit myöhemmin upottivat Novorossiskissa\nMustanmeren suurimman höyryöljylaivan \"Elbruksen\" pelkästään\nvahingoittaakseen meitä. Rautatieosa Batum--Tiflis--Baku, jonka\nvarrella oli paljon öljyvaunuja, piti eversti v. Kressin yksissä\nneuvoin Turkin kanssa ottaa liikenteeseen. Suuri merkitys oli tietysti\nsillä, miten me pääsisimme Bakuhun. Suhteemme neuvostohallitukseen\nehkäisi tässäkin toimimasta tarmokkaasti ja nopeasti. Aluksi pääsivät\nenglantilaiset tämän kaupungin herroiksi, tullen elokuun alussa\nEnselistä Kaspianmeren yli.\n\nHeidän asettumisensa Bakuhun oli ollut mahdollinen vain sen kautta,\nettä turkkilaiset Persian pohjoisosassa pysyivät aivan odottavalla\nkannalla; tämä oli sotataloudelliselta kannalta ääretön tappio. Täten\nenglantilaiset pääsivät myös kiinteämpään yhteyteen Kubanin alueen\nvapaaehtoisen armeijan kanssa. Toiselta puolen he olivat Bakussa meidän\nulottuvillamme. Isku suuria voimia käyttämättä näytti mahdolliselta.\nYlin armeijanjohto valmisteli hyökkäystä heitä vastaan, kutsuen lisäksi\nNourin joukot, ja lähetti ratsuväkibrigaadin ja muutamia pataljoonia\nTiflikseen. Joukkojen siirto ei ollut vielä loppuun suoritettu, kun\nNouri valloitti Bakun ja Bulgaarian olot pakottivat meidät siirtämään\njoukot Romaaniaan.\n\nPohjois-Persiassa eivät olosuhteet muuttuneet; me annomme aseita\nUkrainasta sikäläisille heimoille, jotka tahtoivat liittyä\nturkkilaisiin. Nämä itse eivät tehneet mitään, vaikka heillä oli\nrunsaasti joukko-osastoja Batumin ja Karsin tienoilla.\n\nMinä menin idässä niin pitkälle, kuin pidin ehdottomasti\nvälttämättömänä strateegisen ja sotataloudellisen tilanteemme vuoksi,\nNapoleonimaiset maailmanvalloitussuunnitelmat eivät johtaneet\ntoimintaani. Minun huolten painama askarteluni ei sallinut kuvitelmain\nlentoretkiä. En halunnut valloittaa mitään alueita Ukrainassa tai\nKaukaasiassa; tarkoitukseni oli vain hankkia meille sitä, mitä me\nvälttämättä tarvitsimme voidaksemme yleensä elää ja käydä sotaa. Kun\nsaarto oli täällä saatu puhkaistuksi, toivoin meidän taloudellisesti\nvahvistuvan ja sen kautta myös saavan ruumiillisia ja henkisiä voimia.\nNäiden seutujen ihmisvoimaa aioin käyttää sodankäynnin edistämiseksi,\nmikäli se oli mahdollista, osaksi muodostamalla joukkoja, osaksi --\nmikä oli paljon lupaavampaa -- värväämällä työvoimia kotimaata varten,\njotta täyteväkeä sieltä vapautuisi. Koetin toteuttaa tätä koko\nitäalueella ja toivoin myös idän saksalaisesta väestöstä saavani\nrekryyttejä. Mutta me emme toimineet kyllin nopeasti. Riiassa 8:s\narmeija valitti, että sotaministeriö minun kiirehtimisestäni huolimatta\nei vieläkään ollut antanut mitään määräyksiä.\n\nVain saksalaisuuden suojaamisessa ja hoivaamisessa menin pitemmälle\nkuin varsinaiset sotilaalliset velvollisuudet olisivat vaatineet ja\ntoimin tulevaisuutta silmälläpitäen. Sotilaallisia voimia ei siihen\ntarvittu. Pyrin vahvistamaan ja kokoamaan saksalaismaailmaa ja tekemään\nsen näin mahtavammaksi. Tuttavani olivat asettaneet käytettäväkseni\nmelkoisen summan. Käytin sen saksalaiskansallisen sanomalehdistön\nvahvistamiseksi Itävallassa. Lempiajatukseni oli Venäjälle hajonneiden\nsaksalaisten ja idässä olevien sotamiestemme uutisasuttaminen\nitäalueelle, ja tätä ajatusta kehitin edelleen. Tässä mielessä otin\nsaksalaisuuden hoiviini valtakunnan hallituksesta riippumatta.\nHaaveellisina torjuin luotani sellaiset ajatukset kuin saksalaisen\nsiirtolan perustamisen Mustanmeren rannalle.\n\nItärintaman ylipäällikön alaisiin maihin nähden pyysin hallitukselta\nkesän kuluessa monesti selviä ohjeita, voidakseni toimia täällä\nsopusoinnussa valtakunnan johdon periaatteiden kanssa. Vironmaa ja\nLiivinmaa olivat yhdistetyt Kuurinmaan kanssa yhdeksi sotilaalliseksi\nhallintoalueeksi, \"Baltikumiksi\". Liettua oli säilyttänyt rajansa.\nKuurinmaalla noudatetun politiikan suunnittelin ulotettaviksi\nLiivinmaahan ja Viroon. Pyrkimyksenäni oli yhdistää virolaiset ja\nlättiläiset, joiden sivistys oli saksalaista, yhdeksi Saksan alaiseksi\nvaltioksi, kummankin heimon pysyessä täydelleen erossa toisistaan. Heti\nnäiden maiden vapauttamisen jälkeen helmikuussa olisi ollut tehtävä\npaljon, mutta meidän hallituksemme antoi kalliin ajan kulua hukkaan. Se\npyysi minua kyllä määrittelemään Viron- ja Liivinmaan-politiikan\nsuuntaviivat. Mutta tämä oli aivan hyödytöntä, jollei Berliini\ntodenteolla ollut asiain takana. Sieltä kiirehdittiin vain Tarton\nyliopiston avaamista. Mutta opettajapaikkoja täytettäessä virolaiset\nkäsittämättömällä tavalla syrjäytettiin. Täten lyötiin kirves kiveen.\n\nLiettuassa emme päässeet yhtään sen pitemmälle. Neuvottelut Liettuan\nmaaneuvoston kanssa tyrehtyivät kokonaan. Puolalaiset kävivät yhä\nlevottomammiksi; hallitus ei vieläkään älynnyt täältäpäin tulevaa\nvaaraa eikä käyttänyt kaikkea vaikutusvaltaansa Roomassa saattaakseen\nvapaanaolevalle Vilnon piispanistuimelle liettualaismielisen papin,\nmillaista ratkaisua liettualaiset hartaasti halusivat ja minä voimieni\nmukaan koetin tukea. Ehkä hallituskin toimi siihen suuntaan saamatta\nkannatusta Vatikaanin puolelta.\n\nPuolan kysymyksen ratkaisu viipyi yhä. Keisari Kaarlen kanta oli\nhorjuva. Kreivi Czerninin seuraaja, kreivi Burian, vaati Puolan\nkysymyksen ratkaisua Itävaltaan liittymisen mielessä. Saksan hallitus\nei vielä nytkään oikein tiennyt, mihin se pyrki. Se noudatti täällä\nyhtä vähän selviä suuntaviivoja kuin muuallakaan idässä. Tarjoutui hyvä\ntilaisuus saada itävaltalais-puolalainen ratkaisu lopullisesti\ntorjutuksi, mutta sitä ei käytetty. Keisari Kaarle oli kirjoittanut\nkirjeensä Parmaan. Wienin painostuksesta täytyi hänen toukokuussa tehdä\nKanossan-retkensä Spaahan. Mieliala tarjosi kaikki mahdollisuudet,\nkaikki olisi ollut saavutettavissa. Kenraalisotamarsalkka ja minä\npyysimme valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä ja valtiosihteeri\nv. Kühlmannia käyttämään hetken suotuisuutta hyväkseen ja\nraivaamaan suhteet selviksi. Heiltä puuttui kuitenkin tarpeellista\npäättäväisyyttä. Suurella juhlallisuudella sommiteltiin jonkinmoinen\nkirjoitelma, jonka allekirjoittivat paitsi johtavat valtiomiehet\nmyöskin molemmat hallitsijat. Sopimus ei asettanut mitään ehtoja\nItävalta-Unkarille ja oli täydelleen arvoton. Meidän diplomatiamme ei\nkyennyt tehtäväänsä, kaksoismonarkia voitti. Se, mitä me soturit olimme\nennustaneet, toteutui. Kreivi Burian tunsi syystä voivansa toimia\nvapain käsin. Hän ajoi Puolan kysymyksen itävaltalaismielistä ratkaisua\nsillä sitkeydellä, mikä oli hänelle ominaista ja meidän\nvaltiomiehillemme niin haitallista.\n\n\nIX.\n\nValmistelut kolmanteen suureen hyökkäykseen lännessä tapahtuivat\ntarkalleen samalla tavalla kuin ennen maaliskuun 21:sen ja\ntoukokuun 27:nnen taisteluita. Eversti Bruchmüller oli taas Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmän neuvojana tykistöä koskevissa asioissa.\n\nSamalla kuin 7:s armeija kulkisi Château-Thierryn itäpuolella Marnen\nyli tuli sen hyökätä joen molemmin puolin Epernayn suuntaan. Yhtaikaa\npiti 1:sen ja 3:nnen armeijan edetä rintamavälillä, joka ulottui\nReimsin itäpuolelta Tahureen asti, työntääkseen sekin oikean\nsivustansa Epernayta kohti Reimsin metsäisen vuoriston ohi, päävoimat\nChâlons-sur-Marneen tähdäten. Tältä joukkojen ryntäykseltä säästyivät\nne vihollisen asemat, jotka olivat suunnilleen Ardre-virrasta Reimsin\nitäpuolelle asti. Hyökkäyksellä oli näin ollen huomattava laajuus, joka\nnäytti olevan sen menestykselle eduksi. Kummankin hyökkäävän joukon\nyhtyminen Epernayn tienoilla voi saada aikaan suuren tuloksen.\nHyökkäystä suorittamaan oli suurimmaksi osaksi määrätty divisioonia,\njotka olivat suorittaneet rynnäkön Chemin des Damesin kautta. Tehtävä\nasetti joukoille suuret vaatimukset, mutta se johtui asemasta.\nKruununprinssi Rupprechtin divisioonat voivat sitä paremmin levänneinä\nryhtyä myöhempään tehtäväänsä, Flanderin hyökkäykseen.\n\n7:nnen armeijan ylikomennon kevennykseksi oli 9:s armeijanylikomento\nRomaaniasta työnnetty Oisen ja Ourcqin väliin Aisnen kummallekin\npuolelle. Ryhdyttäessä hyökkäämään Reimsin molemmin puolin\notettiin laskuissa huomioon mahdollisuus, että vihollinen tekisi\nvastahyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä, päävoimat Soissonsin\nsuunnassa. 9:s armeija ja 7:nnen armeijan oikea siipi olivat varustetut\nottamaan sitä vastaan.\n\nSaksan kruununprinssin joukkojen rynnäkkö oli alkuaan suunniteltu\nheinäkuun 12:ntenä tapahtuvaksi. Se täytyi valitettavasti siirtää\n15:nteen, jotta valmistelut saataisiin mahdollisimman perinpohjaisiksi.\nValmistusten ollessa täydessä käynnissä saatiin 11:ntenä ja 12:ntena\nkarkurien kautta tieto, että Villers-Cotteréts'n metsästä oli\nodotettavissa heti suuri tankkirynnäkkö. Tämän johdosta tarkastettiin\nja täydennettiin vielä kerran puolustustoimenpiteitä. Ratkaisevalla\npaikalla Soissonsista lounaaseen oli divisioona, joka oli idässä\ntaistellut erittäin voitokkaasti ja myöskin lännessä aina täyttänyt\ntehtävänsä. Se ei ollut ottanut osaa toukokuun taisteluihin ja oli\nsiksi saanut nauttia lepoa niin runsaasti kuin yleensä voitiin\ndivisioonalle myöntää. Tässä suhteessa ei vihollisen asema voinut\nolla meidän asemaamme parempi. Etempänä etelässä oli yhdellä\ndivisioonavälillä kaksi divisioonaa, joiden pataljoonaluku oli jäänyt\nvaadittua määrää pienemmäksi ja jotka eivät olleet täysin levänneitä.\nMuut divisioonat olivat hyviä asemadivisioonia, niiden leveys oli\nsäännönmukainen. Muutamia divisioonia oli takana varana. Asemien\nrakentaminen ei luonnollisesti vielä voinut olla kovin pitkällä. Korkea\nvilja esti näkemästä kauas eteenpäin, mutta suojasi tietysti samalla\nasemia. Espanjantauti ei kuitenkaan raivonnut pahemmin kuin rintaman\nmuilla osilla. Ilmoitettua vihollisen hyökkäystä ei kuulunut. Minä\ntoivoin, että tieto hyökkäyksestä olisi ravistanut joukot perinpohjin\nhereille. Saksan kruununprinssin joukot tehostivat sitä, että oli\nvälttämätöntä kaikilla puolustuslinjoilla ryhmittyä syvälle ulottuviin\nmuotoihin.\n\nMinä olin koko ajan yhteydessä hyökkäävien armeijain johtajain kanssa.\nMinulle oli kaikkein tärkeintä tietää, tunsiko vihollinen heidän tai\njoukkojen arvelun mukaan meidän valmistuksemme. He vastasivat tähän\nkieltävästi. Vain Marnen varrella kiihtyi tykkituli. Minä olin vielä\nerikoisesti huomauttanut, ettei Marnen etelärannalle saisi tehdä\ntiedusteluretkiä. Siitä huolimatta ui eräs pionieeriupseeri joen yli ja\njoutui vangiksi. Kuten taistelun jälkeen tuli tiedoksi, oli hän\nkertoillut viholliselle hyvin paljon. Samoin menetteli eräs raskaan\ntykistön sijaisupseeri, joka Ardre-joella joutui vihollisen käsiin.\nEntente teki muutamissa kohdin partioretkiä ja otti myös vankeja; mitä\nse niiltä sai kuulla, en tiedä. Tosiasia on, että kautta koko Saksan\npuhuttiin mitä varomattomimmin Reimsin luona tehtävästä hyökkäyksestä.\nPaha kyllä sain vasta perästäpäin usein kirjeitä kotimaasta, joissa\nkerrottiin tästä. Myös vihollisen kipinäsanomissa taistelun jälkeen\ntunnustettiin suoraan, että meidän suunnitelmamme oli tullut oikeaan\naikaan sen tietoon. Asian salassa pitäminen armeijassa oli vaikeaa, kun\njo vahvojen tykistö- ja miinanheittäjäosastojen kerääminen, joita\njokaiseen hyökkäykseen tarvittiin, oli omiaan paljastamaan meidän\naikeemme.\n\nKaikesta harkinnasta huolimatta emme voineet keksiä muuta.\nTunsimme kyllä, miten hitaasti hyökkäys voitiin saada aikaan.\nHarhaanjohtamisyrityksiä oli järjestetty niinkuin ennenkin. Tässä\nsuhteessa oli tehty kaikki. Postinsulkemisella ei ollut mitään\nmerkitystä. Kotimaahan johti liian monta kanavaa, lomallelaskemista en\nvoinut keskeyttää, se oli ainoa, mitä ylin armeijanjohto voi sotilaalle\nantaa. Rautatien kuljetussuhteiden vuoksi oli jo helmi- ja maaliskuussa\njärjestetty pitempiaikainen sulku. Sen lopettamista toivoivat silloin\nuseat ylipäälliköt hartaasti.\n\nViranomaiset pitivät ankaraa huolta salassapysymisestä, mutta\nsaksalaiselle ominaisen juttelu- ja kerskailuhalun kautta joutuivat\nkaikki tärkeimmät ja salaisimmat asiat julkisuuteen ja sitä tietä myös\nvihollisen tietoon.\n\n556 Hyökkäys lännessä 1918.\n\n15:nnen aamulla hyökättiin.\n\nMeidän kulkumme Marnen yli oli huomattava saavutus. Se onnistui, vaikka\nvihollisen puolustus oli tarkoin järjestetty sitä silmälläpitäen;\nsamaten tunki 7:s armeija Marnen ja Ardren välillä vihollisen sitkeästi\npuolustamiin asemiin. Italialaiset divisioonat, jotka olivat näillä\nkohdin, kärsivät varsin ankaria tappioita.\n\nNoin 5 km:n päässä Marnesta etelään kohtasivat hyökkäävät joukkomme\nvahvan vihollisosaston, jota ne eivät enää voineet voittaa\nkuljettamatta runsaasti tykistöään virran yli. Taistelu pysähtyi.\nMarnea ylöspäin ja Ardren suunnalla etenimme hitaasti 16:ntenakin\ntuimasti taistellen.\n\n1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksestä oli vihollinen peräytynyt\njärjestyksessä toisiin asemiinsa. Me olimme kautta koko rintaman\nasettuneet lujasti sen eteen.\n\nJo päivällisen aikaan 16:ntena antoi ylin armeijanjohto käskyn, että\n1:sen ja 3:nnen armeijan oli lopetettava hyökkäys ja vetämällä\ndivisioonia taaksepäin järjestäydyttävä puolustusasemiin. Hyökkäyksen\njatkaminen olisi käynyt liian kalliiksi. Meidän oli tyytyminen\nasemiemme parantumiseen, jonka kautta saimme takaisin keväällä 1917\nmenettämämme kukkulat; samaan aikaan olimme saaneet syvän esikentän.\nTaakse siirrettävät joukot tulivat olemaan Saksan kruununprinssin tai\nylimmän armeijanjohdon reservijoukkona. Minä pidin erittäin tärkeänä,\nettä ne olivat nopeasti liikuteltavissa.\n\nKun kerran oli täytynyt tehdä raskas päätös 1:sen ja 3:nnen armeijan\nhyökkäyksen lopettamisesta, niin oli jatkuva eteneminen Marnen yli ja\njoukkojemme jättäminen sen etelärannalle tarkoituksetonta. Oli\nkuitenkin mahdotonta vetää heti paikalla joukkoja takaisin, harvat\nsillat olivat ankaran tykkitulen, vihollisen lentäjäin pommisateen ja\nkonekivääritulen alla. Peräytymismahdollisuudet oli järjestettävä,\nennenkuin peräytyminen voi alkaa. Heinäk. 17:ntenä määrättiin, että sen\ntuli tapahtua yöllä 20/21 päivän välillä. Marnen eteläpuolella olevilla\njoukoilla oli kestettävä vaikeita päiviä ja ne suoriutuivat niistä\nsankarillisesti.\n\nVain Marnen pohjoispuolella, Ardrea ylöspäin noustaessa, luuli ylin\narmeijanjohto voivansa vielä jatkaa hyökkäystä saartaakseen Reimsin\ntiukemmin ja mahdollisesti valloittaakseen sen. Saksan kruununprinssin\njoukot olivat tätä varten saaneet tarvittavat määräykset jo 16:ntena.\n17:nnen iltapäivällä neuvottelin 1:sessä armeijassa Rethelissä\nhyökkäyksen jatkamisesta Reimsiä vastaan. Minä tehostin nopean\ntoiminnan välttämättömyyttä, jotta me tälläkin taistelukentällä\nsäilyttäisimme aloitemahdollisuuden. Esikunnanpäällikön esityksestä\nhuomasin, että valmistelut tämänkin puhtaasti paikallisen hyökkäyksen\njatkamiseksi vaatisivat useita päiviä. Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi\nkuin tyytyä tähän. Minä pyysin uudelleen Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmää muodostamaan kiireesti reservijoukkoja ja viittasin\n18:nteen armeijaan ja 9:nnen armeijan oikeaan sivustaan, joiden\nvahvistaminen nyt voi käydä välttämättömäksi.\n\nMuita rintamanosia pidin lujina. Ylin armeijanjohto piti lähinnä vielä\nkiinni suunnitelmasta, että kruununprinssi Rupprechtin joukot\nhyökkäisivät Flanderiin, vaikkakaan toivottua vihollisen heikkenemistä\nsiellä ei ollut tapahtunut. Tykistön, miinanheittäjien ja\nlentäjäjoukkojen siirto rautateitse sinne Reimsin seuduilta oli\njärjestelmällisesti alkanut jo 16:nnen iltana. Minä itse matkustin\nyöllä 17:nnen ja 18:nnen välillä Rupprechtin armeijaryhmän päämajaan\ntutustuakseni vielä kerran valmistusten tilaan. Hyökkäystä\nsuunniteltiin huhtikuun lopulla seisahtuneen rynnäkön jatkoksi. 4:nnen\nja 6:nnen armeijan tuli suorittaa se Lys-virran pohjoispuolella, ja\ntarkoituksena valloittaa Poperingenin ja Bailleulin väliset tärkeät\nkukkulat sekä Hazebrookin luona oleva ylänkö.\n\nJuuri ollessani keskusteluissa Rupprechtin armeijaryhmän kanssa 18:nnen\naamulla sain ensimmäiset tiedot, että ranskalaiset äkkiarvaamatta\nolivat ryhtyneet tankkihyökkäykseen Soissonsin lounaispuolella. Samaan\naikaan ilmoitettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmästä, että ne\njoukot, jotka oli määrätty jatkamaan hyökkäystä Ardrea ylöspäin, ensi\nsijassa 20:s jalkaväkidivisioona, oli siirretty taistelukentälle,\nosittain automobiileilla. Minä itse annoin heti määräyksen 5:nnelle\njalkaväkidivisioonalle, joka oli asetettu St. Quentinin koillispuolelle\nylimmän armeijanjohdon käytettäväksi ja jonka nopeaa kuljetusta junalla\nkaikkiin suuntiin oli etukäteen valmistettu, että se oli siirrettävä\njunalla Laonin kautta Soissonsin koillispuolelle lähelle kaupunkia.\n\nMinä johdin neuvotteluja Rupprechtin armeijaryhmässä loppuun asti --\ntietysti mitä suurimmassa hermojännityksessä -- ja matkustin takaisin\nAvesnesiin. Kruununprinssi Rupprechtin näin tuona päivänä viimeisen\nkerran. Seurustelumme oli tälläkin kertaa, kuten aina, sopusointuista.\n\nAvesnesiin saavuin klo 2 iltapäivällä. Kenraalisotamarsalkka oli minua\nvastassa asemalla. Lähdimme heti työhuoneeseen. Asema 9:nnen armeijan\nvasemmalla ja 7:nnen armeijan oikealla siivellä oli käynyt vakavaksi.\n\nKenraali Foch oli jo 17:ntenä tuloksettomasti hyökännyt Champagnessa,\nReimsin vuoristossa Ardren ja Marnen välillä ja Marnen eteläpuolella,\nja jatkanut taistelua 18:ntena Reimsin lounaispuolella ja Marnen\neteläpuolella samanlaisella menestyksellä, saaden samaan aikaan\nmelkoisia aluevoittoja Ourcqin ja Aisnen välillä. Lyhyen, kiivaan\ntykkitulen ja kaasusumun jälkeen hän ryhtyi rynnäkköön sellaisella\ntankkimäärällä, jota ei tähän asti koskaan ollut ollut yhdessä kohden,\nsekä samalla tihein jalkaväkijoukoin. Tällöin käytettiin ensi kertaa\npieniä, matalia, nopeakulkuisia tankkeja, joista voitiin suunnata\nkonekiväärituli viljapeltojen yli; meidän konekiväärejämme vilja esti,\njolleivät ne seisoneet erikoisilla telineillä. Täälläkin osoittautui\ntankkien tuli vähäiseksi. Sitä paitsi nähtiin tankkeja, joita\nkäytettiin vain henkilöliikennettä varten. Ne kulkivat meidän\nlinjojemme läpi ja jättivät konekivääreillä varustettuja miehiään\nmeidän selkämme taakse muodostamaan konekivääripesiä, lähtien uudelleen\nnoutamaan lisää miehistöä.\n\nMeidän jalkaväkemme ei ollut kaikkialla kestänyt paikallaan. Etenkin\noli perääntynyt Soissonsin lounaispuolella oleva divisioona, jota oli\npidetty taistelukuntoisena. Täällä syntynyt aukko repesi nopeasti joka\nsuuntaan, erikoisesti Soissonsiin päin. Myöskin sen eteläpuolelle oli\nsyntynyt pahoja kuhmuja sisäänpäin. Ne kolme vain hiukan levähtänyttä\ndivisioonaa, jotka täällä olivat varajoukkoina, eivät päässeet ajoissa\nottamaan osaa taisteluun, mutta kykenivät kuitenkin pysyttämään\nvihollisen Soissonsin lounaispuolella ja Parcy-Tignyn länsipuolella\nolevilla kukkuloilla ja Savières-rotkon luona. Ourcqin ja Marnen\nvälillä oli rynnäköt torjuttu. Asema Ourcqista pohjoiseen pakotti\nvetämään ne joukot, jotka olivat aivan tämän virran eteläpuolella,\nhiukan taaksepäin, sillä vihollinen painoi täällä ankarasti.\n\nTällaiseksi suunnilleen esitettiin minulle asema ensimmäisinä\niltapäivätunteina Avesnesissa. Oli kysymyksessä kenraali Fochin suuri\nvastahyökkäys meidän Soissonsin ja Reimsin välillä olevaa kaartamme\nvastaan. Englantilaisiakin divisioonia oli tuotu tänne. Vihollisen\nhyökkäyksen tukikohta oli Soissonsin suunnalla ja Reimsin\nlounaispuolella Ardre-virtaa alaspäin. Tämän kaaren katkaiseminen oli\nselvästi Fochin tarkoitus. Ardre-virran luona oli hyökkäys\nepäonnistunut, Soissonsin luona se oli johtanut huomattavaan\naluevalloitukseen. Kaikki vastatoimenpiteet, joihin voitiin ryhtyä,\nolivat täydessä käynnissä. Ylin armeijanjohto ei toistaiseksi voinut\nmillään erikoisella keinolla auttaa.\n\n5:nnen jalkaväkidivisioonan, joka oli tulossa Soissonsin\nkoillispuolelle, täytyi astua junista Ailette-laaksossa, koska\nvihollisen tykistö alkoi pian ampua Soissonsin lounaispuolella olevia\nrautatieasemia. Siksi sen perilletulo viivästyi, niin ikävää kuin se\nolikin.\n\n20:s jalkaväkidivisioona saattoi olla kokonaan 19:nnen illalla perillä.\nJoukkoja siirrettäessä automobiileilla voitiin kuljettaa vain\njalkaväkeä ilman hevosia ja ilman ajoneuvoja. Kaiken muun täytyi kulkea\nmarssikeinoin. Divisioona oli siis täydelleen hajonnut, jalkaväki ilman\nsäännöllistä muonitusta. Tämä oli koko ajan otettava huomioon\ndivisioonia käytettäessä.\n\nMuita divisioonia, jotka Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli\nlähettänyt liikkeelle, voitiin odottaa vasta myöhemmin. Nekin saapuivat\nautomobiileilla.\n\nMuuten täytyi odottaa aseman kehittymistä. Marnen eteläpuolella olevia\njoukkoja ei käynyt vetäminen pois päätäpahkaa. Järjestyksen\nsäilyttämiseksi pysytettiin annettu määräys, että joukkojen siirron\nMarnen pohjoisrannalle tuli tapahtua 20:nnen ja 21:sen välisenä yönä.\nlevottomuutta ei joukossa saanut syntyä. Tästä johtui, että pidimme\npitemmän aikaa hallussamme Château-Thierryn länsipuolella olevan\nseudun, joka voitiin tyhjentää vasta sitten, kun oli luovuttu Marnen\netelärannasta.\n\nSoissonsin lounaispuolella ja Ardren suunnalla täytyi meidän pakostakin\npysyä asemissamme. Lähipäivät ratkaisisivat taistelun. Vasta sen\njälkeen voisi suunnitella kauaskantavampia sotaliikkeitä.\n\nRupprechtin armeijaryhmä jatkoi hyökkäysvalmistuksiaan. Sen täytyi vain\nvalmistautua luovuttamaan muutamia divisioonia. Hyökkäys oli\nmahdollinen siitä huolimatta.\n\n18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean sivustan tuottamista\nhuolista pääsin toistaiseksi. Vihollinen ei voinut hyökätä kaikkialla.\n\nHeinäkuun 19:s oli taas tärkeä. Se kului kuitenkin välttävästi.\nVihollinen ei päässyt enää Soissonsin suunnalla mainittavammin\netenemään. Kauempana etelässä se tosin kulki Soissonsin ja Hartennesin\nvälisen tien yli, mutta iltapuoleen 20:s jalkaväkidivisioona työnsi\nrajulla rynnäköllä sen takaisin. Täten oli asema palautettu entiselleen\nsillä suunnalla. Hartennesin lounaispuolella vihollinen pääsi enemmän\netenemään. Ratkaisuun se ei päässyt täälläkään. Amerikkalaisten\nhyökkäykset etelämpänä Château-Thierrytä kohti raukesivat tyhjiin\nniinkuin edellisenäkin päivänä.\n\nMarnen eteläpuolella ja Marnen ja Ardren välillä murtuivat vihollisen\nvoimakkaat rynnäköt vielä kerran. Myös Champagnessa oli syntynyt\npaikallisia kahakoita.\n\nKokonaisuudessaan oli asema muuttunut huomattavasti suotuisammaksi.\nNiiden joukkojen jäännökset, jotka 18:ntena oli voitu yllättää, olivat\n19:ntenä yleensä taistelleet hyvin.\n\n20:ntenä saattoi 5:s jalkaväkidivisioona olla paikallaan Soissonsin\nlounaispuolella ja myös uudet divisioonat Ourcqin luona.\n\nTiedustelin syitä 18:nnen päivän tappioomme. Joukot eivät olleet enää\nuskoneet hyökkäykseen. Muuan tuttu divisioonankomentaja kertoi minulle\nolleensa 17:ntenä etumaisilla linjoilla ja tulleensa siihen\nkäsitykseen, että vihollinen oli aivan rauhallinen. Itse asiassa saivat\nranskalaiset joukot tietää hyökkäyksestä vasta muutamia tunteja ennen\nrynnäkön alkua. Tiedot, jotka juuri ennen taistelun alkua saapuivat\nlinjoillemme, eivät enää päässeet tunkeutumaan läpi. Lukuisain,\nnopeasti liikkuvien tankkien pikainen eteneminen korkean viljan\nkeskellä enensi yllättävää vaikutusta. Tämän lisäksi tuli divisioonain\nheikentyminen espanjantaudin ja yksitoikkoisen ravinnon vaikutuksesta.\nSillä rintamanosalla, johon kaksi heikkoa divisioonaa oli sijoitettu,\nvallitsi sitäpaitsi edellisten taistelujen aiheuttama lamaannus. Kaikki\ntämä lisäsi sitä tehoa, minkä vihollinen sai aikaan yllättävällä\nhyökkäyksellään. Kun tämä heinäk. 19:ntenä voitettiin, tuli joukkoihin\ntaas lujuutta.\n\nRatkaisevasti vaikutti se, että yksityisissä divisioonissa ei yhä\nvieläkään tykistö ollut rintaman syvyyden puolesta oikeassa\njärjestelyssä. Nämä divisioonat ajattelivat edelleen liiaksi\nhyökkäyksen jatkamista. Tämä oli tietysti kiitettävää, mutta niiden\nasemassa se merkitsi taktillista virhettä.\n\nYllätyksen seurauksena on pidettävä sitä, että varajoukkoja tuotiin\nhätiköiden tuleen.\n\nAisnen ja Marnen välillä tapahtuva taistelu vaati yhteistä johtoa.\n9:nnen armeijan vasen sivusta Aisnen eteläpuolella alistettiin jälleen\n7:nnen armeijan johtoon.\n\nSoissonsin eteläpuolella ja Reimsin lounaispuolella, missä vihollisen\npaine oli suurin, torjuimme 20:ntenä ja 21:senä pääasiallisesti\nmenestyksellä vihollisen voimakkaat joukkohyökkäykset, joissa taas\nkäytettiin tankkeja runsaasti.\n\nJoukkojen siirto Marnen eteläpuolelta sen pohjoisrannalle yöllä heinäk.\n21:stä vasten tapahtui mallikelpoisessa järjestyksessä. Eduksi oli,\nettä ranskalaiset eivät olleet 20:ntenä hyökänneet täällä. Heidän\nrynnistyksensä 21:sen aamuna kohdistui jo tyhjennettyihin asemiin.\n\nKun saksalaiset joukot oli vedetty pois Marnen etelärannalta sen\npohjoispuolelle, suoristettiin seuraavana päivänä linjat Ourcqin ja\nMarnen ja Marnen ja Ardren välillä, jotta sen kautta saavutettaisiin\npaikallisia parannuksia.\n\n22:sena oli hiljaista. Vihollisen hyökkäys oli lopullisesti\npysähdytetty. Ratkaisu oli käynyt meidän eduksemme.\n\nNäinä päivinä oli ylimmän armeijanjohdon ratkaistava vaikeita\nkysymyksiä. 7:nnen armeijan asema Marneen päin työntyvässä kaaressa oli\nselkäpuolen yhteyksiin nähden arveluttava, puhumattakaan rintaman\nmuodosta, joka oli hyvin epäedullinen.\n\nEi ollut enää mahdollista jatkaa turvassa kuljetusliikennettä Aisnen\nlaaksosta Veslen laaksoon. Soissonsin itäpuolella oleva rautatienkaarre\noli kauaskantavien tykkien tuhoisalle tulelle alttiina, kauempana\nidässä vielä rakenteella oleva rata, missä työskenneltiin kaikella\nvoimalla, ei ollut valmis ja sitäpaitsi ainoastaan hätävaraksi\ntarkoitettu. Muut kulkuyhteydet eivät joukkojen siirrossa tulleet\nkysymykseen. 7:nnen armeijan apujoukot täytyi siksi purkaa vaunuista\njo Aisnen laaksossa tai vielä kauempana pohjoisessa, ja ne\nluonnollisestikin väsyivät ennenkuin olivat marssineet\ntaistelutantereelle. Joukkojen jatkuva vaihto toisiin oli ehdottomasti\nvälttämätöntä, samoinkuin Sommen ja Flanderin taisteluissa. Vielä oli\nkuljetettava yhtä suuret joukot ampumavaroja ja muita sotatarpeita\nkaiken muun kuljetuksen ohella. Tätä eivät selkäpuolella olevat\nrautatielinjat voineet suorittaa. Automobiilikolonnia ja liikevoimaa,\njoita olisi voinut käyttää apuna, ei ollut saatavissa. Meidän olisi\npakko yhtämittaa taistella mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa\nvihollista vastaan, jolla oli käytettävänään parhaat ajateltavissa\nolevat kulkuyhteydet.\n\nOli ilman muuta ilmeistä, että meidän strateeginen asemamme tässä\nmutkassa oli arveluttava. Jokainen vihollisen saavuttama voitto\nSoissonsin tai Ardren luona saattoi käydä mitä kohtalokkaimmaksi. Tämän\nmutkan säilyttäminen oli ajan pitkään mahdotonta, uusi rynnäkkö Reimsiä\nvastaan näytti toivottomalta.\n\nLähetin upseereja, m.m. myös kenraali v. Lossbergin,\ntaistelurintamalle, jotta heidän kauttaan saisin kuvan sikäläisistä\nolosuhteista. Ilmeistä oli, että sekä johtajat että joukot Soissonsin\nluona olivat vielä 18:nnen päivän taistelujen vaikutelman alaisina;\nmyöskin kuvattiin kaikkialla joukkojen muonitusmahdollisuudet erittäin\nvaikeiksi. Taktillisessa suhteessa eivät esikentät olleet kestäneet\nperäytymistaisteluissa. Niistä luopuminen sai aikaan liian helposti\nepäjärjestystä takana olevalla pääpuolustuslinjalla.\n\nNe kuvaukset, joita ylin armeijanjohto sai, pakottivat sen suunnilleen\nheinäkuun 22:sen iltana tekemään päätöksen, että joukot oli\nperäytettävä Marnelta linjalle Fère en Tardenois--Ville en Tardenois,\nja siirto oli suoritettava heinäk. 26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä\nyönä. Luonnollisesti neuvottelin koko ajan näistä asioista Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen armeijan kanssa. Mainitulla\nlinjalla oli tehtävä tuimaa vastarintaa. Vihollinen tekisi joukoillaan\nuusia suurrynnistyksiä. Tämä oli saatava sille kalliiksi. Siirtyminen\nVeslen tuolle puolen, Soissonsin ja Reimsin välisen suoran viivan\ntaakse, tuli kysymykseen elokuun alussa. Ennen tätä oli Veslen\neteläpuolella oleva alue, lähinnä itse Veslen laakso, tyhjennettävä.\nSiellä olevat runsaat varastot me tarvitsimme elääksemme.\n\nPeräytymisestä seurasi rintamamme lyhentyminen; meiltä, mutta myös\nvastustajiltamme, vapautui voimia, jotka voivat rynnätä muilla kohdin.\n18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean siiven jättäminen heikoiksi\nolisi nyt ollut varomatonta. Niitä täytyi vahvistaa lisäjoukoilla. Nämä\nvoitiin ottaa vain kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmästä.\n\nHyökkäys Flanderissa ei voinut johtaa nopeaan ja ratkaisevaan\nmenestykseen. Vihollinen oli kaikista merkeistä päättäen valmistunut\nsiihen. Jos se väistyisi täällä niinkuin Reimsin itäpuolella, emme\nvoisi saavuttaa ratkaisua. Jos se piti puoliaan, niin kykenivät sen\nlukuisat reservijoukot pidättämään meitä Compiègnen suunnalla samalla\ntavoin kuin kesäkuun 10:ntenä ja 11:ntenä. Ylin armeijanjohto\npäätti luopua tästä rynnistyksestä, asettaa Rupprechtin joukot\npuolustuskannalle ja ottaa niistä lisäväkeä 18:nteen, 9:nteen ja\n7:nteen armeijaan. Tähän armeijaryhmä kykenikin hyvin.\n\nTarpeelliset määräykset annettiin. Onnistuisiko meidän ja miten saada\njälleen käsiimme aloite Vesle-asemiin siirtymisen jälkeen, siitä en\nvielä voinut sanoa mitään. Herttua Albrechtin armeijaryhmä sai\nmääräyksen esittää hyökkäyssuunnitelmia.\n\nYlin armeijanjohto peruutti \"esikenttää\" koskevat määräykset, mitä tuli\n7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluihin ja muihin mahdollisiin myöhempiin\nperäytymistaisteluihin.\n\nHeinäk. 23:ntena tehtiin meitä vastaan taas tavattoman voimakas\nhyökkäys, joka yleensä torjuttiin koko rintamalla voitokkaasti.\n\nSeuraavina päivinä oli vain paikallisia rynnäkköjä, jotka kaikkialla\nraukesivat tyhjiin.\n\n26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä suoritettiin Marnen rintaman\nsiirto pohjoisemmaksi järjestelmällisesti ja mitä parhaimman\njärjestyksen vallitessa. Kenraali Foch ryhtyi seuraavina päivinä uusiin\nankariin ja nytkin tuloksettomiin hyökkäyksiin, joilla hän pääsi\netenemään hiukan ainoastaan meille taktillisesti epäedullisella\nylängöllä Fère en Tardenois'n luoteispuolella. Joukkojen ilmoitusten\nmukaan oli vihollinen kärsinyt raskaita, verisiä tappioita.\nLuonnollisesti oli voimainmenetys meidänkin puolellamme hyvin suuri.\nUusien divisioonain saanti oli ehdottomasti tarpeen, kuten\naikaisemmissakin puolustustaisteluissa.\n\nAlueen tyhjentäminen sujui tasaisesti Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmän ja 7:nnen ja 1:sen armeijan erinomaisen järjestyksen\navulla. Toinen rautatiekaarros oli valmistunut ja helpotti suuresti\ntyötä.\n\nElokuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä siirrettiin rintama Veslen taakse,\nmissä muutamia joukko-osastoja oli valmiina vastaanottoa varten\ntilapäisesti kyhätyissä asemissa. Vihollinen seurasi aivan kintereillä\nja ryntäsi kiivaasti Vesleä kohti. Se lyötiin kaikkialla takaisin.\n\nMarnen ja Vesien välillä käyty liikuntapuolustustaistelu oli päättynyt.\n\nTämän taistelun suorittivat siihen osaaottaneet päälliköt samoinkuin\njoukotkin loistavasti. Se varjo, minkä heinäkuun 18:s päivä oli luonut,\noli jälleen pyyhitty pois. Saksalainen soturi oli tämän päivän\njälkeisistä suurista rasituksista huolimatta taistellut hyvin ja tunsi\nolevansa vihollistaan etevämpi. Muutamissa divisioonissa oli kyllä\ntullut ilmi seikkoja, jotka eivät olleet omiaan ilahduttamaan. Muun\nmuassa lähetettiin minulle perästäpäin kirjoitus, joka loi hyvin synkän\nvarjon eräässä divisioonassa vallitsevaan henkeen; lähetin sen 7:nteen\narmeijaan lähempää tutkimista varten.\n\nNiinkuin jokaisessa taistelussa, olivat myös heinäkuun 15:nnen\njälkeisissä kamppailuissa tappiot hyvin huomattavat. Etenkin oli 18:s\npäivä ja siihen liittyneet puolustustaistelut käyneet meille kalliiksi,\nvaikkakin me saimme näistä korjatuksi haavoittuneemme emmekä\nmenettäneet sanottavampaa määrää vankeja. Mieshukka taisteluissa oli\nollut niin suuri, että meidän täytyi hajoittaa noin kymmenen\ndivisioonaa ja muodostaa niiden jalkaväestä täytejoukkoja muille\ndivisioonille. Muut aselajiosastot säilytettiin etupäässä sellaisinaan.\n\nTaistelusta poistetut divisioonat ja muut joukot sijoitettiin eri\nkohtiin koko länsirintaman taakse. Näin alkoi heinäkuun lopulla\ntavattoman vilkas rautatieliikenne, joka kiihtyi huomattavasti vielä\nelokuun alussa ja joka siitä lähtien tuskin enää saattoi hiljetä.\nUupuneita joukkoja oli täydennettävä, niiden tuli saada levätä ja\nuudelleen vahvistua.\n\nMinun ei onnistunut saada yksityiskohtaista selvyyttä vihollisen\ntappioista heinäkuun 15:nnen jälkeen. Mutta katsoen siihen, että\nentente oli käyttänyt taisteluissa suunnattomia joukkoja, ovat sen\nmenetykset varmaan olleet hyvin tuntuvat eikä suinkaan meidän\ntappioitamme pienemmät. Ententenkin armeijat olivat kärsineet; taistelu\non tullut viholliselle yhtä kalliiksi kuin meillekin. Ranska oli pannut\nilmeisesti tuleen paljon Senegalin neekerejä ja myös marokkolaisia,\nsäästääkseen oman maansa lapsia. Ne kuusi amerikkalaista divisioonaa,\njotka ottivat osaa taisteluun, olivat kärsineet erittäin tuntuvasti\nsaavuttamatta mitään menestystä. Yksi divisioona näyttää hajoitetun\nniiden täydentämiseksi. Yksityisten amerikkalaisten taisteluinnosta\nhuolimatta kävi amerikkalaisten joukkojen heikko taistelukyky siitä\nilmi, että kaksi urhoollista saksalaista divisioonaa, joita minä tähän\nasti olin pitänyt vain keskinkertaisina, 201:nen jalkaväkidivisioona ja\n4:s täytedivisioona, olivat useamman viikon ajan kyenneet vastustamaan\npaljoa suurempien amerikkalaisten voimien päärynnistystä.\n\nSamoin oli mieshukka ollut suuri englantilaisissa ja italialaisissa\ndivisioonissa.\n\nSillävälin oli Rupprechtin armeijaryhmä järjestäytynyt\npuolustuskannalle asettamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat\nrintamaan ja vaihtamalla toisiin kauan asemissa olleet. Sen\npataljoonain vahvuus oli tyydyttävä. Useat divisioonat eivät olleet\nhuhtikuusta asti ottaneet taisteluihin osaa. Myös 18:tta armeijaa ja\n9:nnen armeijan oikeaa siipeä oli vahvistettu. 18:s armeija oli vielä\nAvren siltavarustuksen luona taistellut huonolla menestyksellä. Yksi\npitkälle rintamalle sijoitettu divisioona oli tungettu virtaa vastaan.\n\nYrityksemme taivuttaa ententen kansat Saksan voittojen avulla rauhaan\nennen amerikkalaisten lisävoimien tuloa oli rauennut. Sotajoukon\njäntevyys ei ollut riittänyt nujertamaan vihollista ratkaisevasti,\nennenkuin amerikkalaiset huomattavin voimin tulivat perille. Olin\ntäysin tietoinen, että meidän asemamme sen kautta oli käynyt hyvin\nvakavaksi.\n\nElokuun alussa olimme koko rintamalla puolustuskannalla, hyökkäyksestä\nolimme luopuneet. Kun viimeisiin taisteluihin osaaottaneet divisioonat\njälleen olivat toipuneet, voitiin ryhtyä uusien päätöksien tekoon.\nHiljaisuus sotatoimissa ei merkinnyt erikoisempaa, hiljaista oli ollut\nmyös maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen suurten hyökkäysten\nkeskeytyksen jälkeen. Heinäkuun 15:nnen jälkeiset taistelut olivat\nmeille maksaneet yhtä paljon kuin nuo hyökkäykset. Levon kaipuu oli\nhyvin ymmärrettävä nyt niinkuin ennenkin. Epätietoista oli, antaisiko\nvihollinen siihen tilaisuutta.\n\nLuulin vihollisen joko jatkavan hyökkäystään Vesleä kohti, jota vastaan\nse työntyi yhä voimakkaammin, tai yrittävän ulottaa sitä Aisnen ja\nOisen välille, missä vihollinen saksalaisten hyökkäyksen pelosta oli\nvarustautunut vahvasti. Pidin myös mahdollisena vihollisen rynnistystä\nOisen ja Sommen välillä, tai ehkä asemiamme vastaan Albertissa ja Lysin\ntasangolla, vihdoin myös Sundgaussa. Mutta otaksuin vain yksityisten\nosittaishyökkäysten tulevan kysymykseen, sillä vihollinenkin oli\nkärsinyt taisteluista ja tuskinpa yleensä vähemmän kuin me. Hyökkäyksiä\ntulikin. Niistä kehittyi myöhemmin suuri taistelu koko rintamalla,\nminkä teki mahdolliseksi etupäässä vihollisen saavuttamat melkoiset\nvoitot elokuun 8:ntena ja 20:ntenä. Ne osoittivat viholliselle\nehdottomasti, että me emme enää olleet entisiä saksalaisia, ja\nkannustivat sitä taistelun jatkamiseen.\n\nElokuun alussa toivoin varmasti voitavan torjua odotettavissa olevat\nosittaishyökkäykset ja tehdä vastahyökkäyksiä pienemmässä mittakaavassa\nkuin ennen. Erittäin arveluttavissakin tilanteissa oli tähän asti\nonnistuttu keksimään strateegisia hätäkeinoja; minulla ei ollut mitään\nsyytä otaksua, ettei nytkin onnistuttaisi.\n\nTaisteluja odotellessa muodostettiin uusi armeijaryhmä, joka otti\nkäsiinsä 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan johdon. Ylipäälliköksi tuli\nkenraali v. Boehn, yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Lossberg.\nPäällikkyyden tuli astua voimaan elokuun 10:nnen ja 15:nnen välillä.\nVielä elokuun ensi päivinä saatoin sanoa kenraali v. Boehnille, että\ntoivoin voivani antaa hänen johtoonsa lujan rintaman. Valitettavasti\nosoittivat tapaukset minun olleen väärässä.\n\nJos meidän rintamamme osoittautui lujaksi, oli meidän\nvaltakunnankanslerin kanssa, jolle tapauksista rintamalla jatkuvasti\ntehtiin selkoa, tehtävä ratkaisevia päätöksiä. En voinut salata\nitseltäni, että minun siinä tapauksessa piti haudata paljon toiveita.\nTässä mielessä neuvottelin herrojen upseerien kanssa; harkitsin juuri\nnäitä seikkoja, kun saapui elokuun 8:nnen isku.\n\n\n\n\nLOPPUTAISTELUT KESÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1918.\n\n\nI.\n\nElokuun 8:s on tämän sodan historiassa Saksan armeijan synkin päivä.\nPahempaa sain kokea ainoastaan vasta kun syyskuun 15:ntenä tapahtumat\nBulgaarian rintamalla alkoivat ja ratkaisivat neliliiton kohtalon.\n\nTietoisena siitä, että ylimmän armeijanjohdon oli ensi sijassa\najateltava vain puolustautumista, oli se toimituttanut elokuun alussa\nvähitellen rintamansiirron taaksepäin Lysin tasangolla sekä Ancren ja\nAvren siltavarustusten luovuttamisen Sommen pohjois- ja eteläpuolella.\nSiltavarustukset tyhjennettiin elokuun 3:ntena ja 4:ntenä.\n\nMinun erikoisesta toivomuksestani lähti kenraali v. Kuhl toisen\narmeijan luo neuvottelemaan vielä kerran puolustustoimista Albertin--\nMoreuilin rintamanosalla. Täältä vapautettiin vielä kaksi divisioonaa,\njotka olivat jo kauan olleet taisteluasemissa ja näyttivät erikoisen\nväsyneiltä; niiden sijaan asetettiin levänneitä divisioonia.\nTällä vastaisen tuhon suunnalla oli divisioonavälit kapeita,\ntykistövarustukset hyvät ja ryhmitys rintamansyvyyteen toimeenpantu.\nKaikki heinäkuun 18:nnen kokemukset oli otettu huomioon. Varusasemien\nvalmistus ei tosin ollut yhtä perinpohjainen kuin esim. 18:nnessa\narmeijassa, joka oli vasta myöhemmin asettunut asemiinsa.\n\nElokuun 8:ntena, varhain aamulla, tiheässä sumussa, jota\nkeinotekoisella sumulla lisättiin, hyökkäsivät englantilaiset etupäässä\naustraalialaisilla ja kanadalaisilla divisioonillaan, ja ranskalaiset\nAlbertin ja Moreuilin välillä voimakkain tankkiparvin, mutta ei juuri\nmuuten ylivoimaisina. He tunkeutuivat Sommen ja Luce-puron välillä\nsyvälle meidän rintamaamme. Siellä olevat divisioonat antoivat\nvihollisen täydelleen syöksyä ylitseen. Tankit saapuivat yllättäen\ndivisioonesikuntien majapaikkoihin. Murtokohta laajeni hyvin pian yli\nLuce-puron.\n\nMoreulin luona vielä urhoollisesti puolustautuvat joukot työntyivät\ntoistensa päälle. Pohjoisessa pani Somme esteen hyökkäykselle. Siitä\npohjoiseen päin taistelevat joukkomme olivat voitokkaasti torjuneet\nsamanlaisen rynnäkön. Muutamia päiviä aikaisemmin levollelasketut,\nylenmäärin rasittuneet divisioonat, jotka majailivat lounaiseen\nPéronnesta, hälyytti toisen armeijan ylikomentaja heti ja pani ne\nliikkeelle. Samalla hän lähetti kaikki suinkin käytettävissä olevat\njoukot murtokohdalle. Rupprechtin armeijaryhmä lähetti varajoukkojaan\nrautateitse apuun. 18:s armeija ryhtyi viipymättä varajoukkoineen\nkaakosta päin taisteluun ja lähetti toisia joukkoja Roye'n\nluoteispuolelle. 9:nnenkin armeijan, vaikka se oli itse vaarassa,\ntäytyi käskystäni luovuttaa joukkojaan. Luonnollisesti kului päiviä,\nennenkuin joukot etäämpää voivat ehtiä perille. Mitä suurimmassa\nmäärässä käytettiin automobiilikolonnia niiden kuljettamiseen.\n\nSain jo elokuun 8:nnen ensimmäisinä aamupäivätunteina täydellisen kuvan\nasemasta. Se oli hyvin synkkä. Lähetin heti erään yleisesikunnan\nupseerin hankkimaan yleiskatsausta joukkojen tilasta.\n\nToisen armeijan varajoukot kykenivät vielä Brayn eteläpuolella\nehkäisemään vihollisen etenemisen Péronnea kohti. Roye'n suunnalla oli\nvihollinen tunkeutunut suunnilleen Arvillers'hen asti, Avren\neteläpuolella oli meidän rintamamme vedettävä taaksepäin Montdidier'stä\nalkaen.\n\nKuusi, seitsemän saksalaista divisioonaa, joita oli tähän saakka\npidetty täysin taistelukykyisinä, oli kokonaan pirstottu. Kolme-neljä\nja hajalle lyötyjen jätteet olivat sulkemassa Brayn ja Roye'n laajaa\nväliä.\n\nAsema oli äärimäisen vakava. Jos vihollinen vain hiukankin\ntarmokkaammin jatkaisi hyökkäystään, emme enää voisi pysyä asemissamme\nSommen länsipuolella, 2:sen armeijan täytyi kuitenkin pysyä siellä,\n18:nnen armeijan tuli pysyttää vasen siipensä Matz-joen varrella\nolevilla kukkuloilla ja vetää oikea siipensä taaksepäin Roye'han asti.\nTämä liike oli päätetty tehdä elokuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä.\nJollei se onnistuisi, voisi vihollinen saavuttaa suuren voiton.\n\nElokuun 9:ntenä ei vihollinen onneksi hyökännyt yhtä rajusti; se pääsi\nkuitenkin Sommen ja Avren välillä yhä edelleen etenemään ja myös Sommen\npohjoispuolella täytyi 2:sen armeijan siirtää rintamaansa vähän\ntaaksepäin. Mutta tämän armeijan onnistui Sommen eteläpuolelle\nmuodostaa yhtenäinen, vaikkakin ohut rintama. Joukot taistelivat\nmelkoista paremmin kuin divisioonat edellisenä päivänä Sommen ja\nLuce-puron välillä olivat taistelleet. Vähän ennen taistelua väsymyksen\ntähden lomalle lasketut divisioonat osoittivat erittäin hyvää kuntoa,\nRoye'n pohjoispuolella oleva seutu säilyi hallussamme. 18:s armeija\nsaattoi suorittaa vaikean liikkeensä 10:ttä vasten yöllä. Seuraavana\naamuna hyökkäsivät ranskalaiset kiivaasti 18:nnen armeijan tähänastisia\nvarustuksia vastaan, joista jälkijoukotkin nyt järjestyksessä lähtivät.\nTietysti täytyi armeijan jättää jälkeensä paljon kalustoa.\n\n2:sen armeijan kestävyys ja 18:nnen armeijan rintamansiirto yöllä\n10:ttä vastaan olivat parantaneet tilannettamme Sommen--Oisen välillä.\nOli myös saapunut lisäjoukkoja, jotka vahvistivat 2:sen armeijan\nrintamaa.\n\nElokuun 10:ntenä ja 11:ntenä kamppailtiin Albertin eteläpuolella ja\nSommen ja Avren välillä meidän asemistamme tosin katkerasti, mutta\nkuitenkin menestyksellä. Samaan aikaan vihollinen ahdisti tuimasti\nAvren ja Oisen välillä ja pääsi etenemään.\n\nSeuraavina päivinä oli pitkin koko taistelulinjaa paikallisia\ntaisteluja. Meidän joukkomme olivat taas lujittuneet, mutta 2:sen\narmeijan mieliala oli järkytetty, jota vastoin 18:s armeija oli täysin\npuolustuskykyinen.\n\n2:nen armeija oli pannut hyvin suuria voimia liikkeelle. Sen reservit\nolivat myös kärsineet taisteluissa tuntuvasti. Muutamista divisioonista\noli täytynyt jalkaväki viedä automobiileilla taisteluun ja siihen\nkuuluva tykistö lähettää toiseen paikkaan. Osastot olivat joutuneet\npahasti sekaisin. Selvää oli jo etukäteen, että tarvittaisiin joukko\nuusia divisioonia täydentämään 2:sta armeijaa, vaikkakaan vihollinen ei\njatkaisi hyökkäystään, mistä me emme kuitenkaan voineet vielä olla\nvarmoja. Meidän tappiomme vangiksijoutuneissa olivat sitä paitsi olleet\nsellaiset, että ylimmän armeijanjohdon oli taas pakko hajoittaa useita\ndivisioonia täytejoukkojen hankkimiseksi. Meidän reservimme vähenivät.\nTätä vastoin oli vihollisen mieshukka ollut harvinaisen vähäinen.\nVoimasuhteet olivat huonontuneet tuntuvasti meidän vahingoksemme. Ja\nsitä enemmän ne huonontuisivat, mitä enemmän amerikkalaisia joukkoja\nsaapuisi. Emme lainkaan voineet toivoa, että meidän onnistuisi\nolennaisesti parantaa tilannetta hyökkäyksellä. Meidän täytyi vain\nkoettaa yhä kestää. Meidän täytyi nyt ehdottomasti olla valmiina\nvastaanottamaan vihollisen jatkuvia hyökkäyksiä. Vihollinen oli\nsaavuttanut voiton liian helposti. Se lähetti riemuitsevia\nkipinäsähkösanomia ja kertoi täydellä syyllä, että Saksan armeijan\nhenki ei enää ollut sama kuin ennen. Vihollinen oli myöskin saanut\nhaltuunsa paljon asiapapereja, jotka olivat sille äärettömän\narvokkaita. Entente oli varmasti saanut selvän käsityksen meidän\nvaikeista täyteväkisuhteistamme, mikä yhä enemmän kannusti sitä\nväsymättä jatkamaan hyökkäyksiään.\n\nTaistelutantereelle lähetetty yleisesikunnan upseeri kuvasi minulle\nniiden divisioonain tilan, joihin elokuun 8:nnen rynnäkkö oli ensi\nsijassa kohdistunut, sellaiseksi, että minä hämmästyin suuresti.\nKutsuin divisioonain komentajia ja upseereja rintamalta Avesnesiin,\nkeskustellakseni heidän kanssaan yksityiskohtaisemmin tapauksista. Sain\nkuulla loistavista urotöistä, mutta myös teoista, joita en olisi\nluullut mahdollisiksi Saksan armeijassa, minun täytyy se suoraan\ntunnustaa: kuinka meidän miehistömme antautui yksityisille\nratsumiehille, kokonaiset osastot tankeille! Eräälle reippaasti ja\nurheasti hyökkäävälle divisioonalle huusivat peräytyvät joukot\nsellaisia sanoja kuin \"lakkorikkurit\" ja \"sodanpitkittäjät\", samoja\nsanoja, joita vielä myöhemminkin käytettiin. Upseereilla ei useissa\npaikoin ollut enää mitään vaikutusvaltaa, he kulkivat virran mukana.\nEräässä prinssi Maxin sotakabinetin istunnossa lokakuussa näytti\nvaltiosihteeri Scheidemann minulle erään divisioonan selontekoa elokuun\n8:nnen tapahtumista, joka sisälsi samanlaisia murheellisia kuvia. En\ntuntenut tätä selontekoa, mutta voin todistaa sen sisällön oikeaksi\nomien tietojeni nojalla. Muuan rintamalla ollut pataljoonanjohtaja,\njoka vähää ennen elokuun 8:tta oli tuonut täytejoukkoja kotimaasta,\nväitti näiden ilmiöiden johtuvan väestön kurittomuudesta ja hengestä,\njota sotamiehet toivat mukanaan. Kaikki se, mitä olin pelännyt, mistä\nniin äärettömän usein olin varoittanut, oli nyt yhtäkkiä muuttunut\ntodellisuudeksi. Meidän taistelukoneistomme ei ollut enää\ntäysitehoinen, meidän sotakuntomme oli vioittunut, vaikkakin tuntuvasti\nsuurin osa divisioonistamme taisteli sankarillisesti. Elokuun 8:ntena\nkävi selvästi ilmi meidän taisteluvoimamme aleneminen, ja kun\ntäyteväkikysymys oli sillä kannalla, jolla se oli, kadotin minä kaiken\ntoivon keksiä strateegista keinoa, joka jälleen muuttaisi aseman meille\nedulliseksi. Tulin päinvastoin siihen vakaumukseen, että ylimmän\narmeijanjohdon toimenpiteiltä nyt puuttui se varma perustus, jolle\ntähän asti olin voinut rakentaa, sikäli kuin se on sodassa mahdollista.\nSodankäynti sai näin ollen, kuten silloin lausuin, edesvastuuttoman\nuhkapelin luonteen, mitä aina olen pitänyt turmiollisena. Saksan kansan\nkohtalo oli minusta liian kallis joutuakseen uhkapelin varaan. Sota oli\nlopetettava.\n\nElokuun 8:s toi selvyyden kummallekin armeijanjohdolle, Saksan samoin\nkuin vihollisenkin, sekä minulle että kenraali Fochille, joka sen\nmyöntää itsekin \"Daily Mailissa\". Ententen suurrynnistys, maailmansodan\nloppukamppailu, alkoi, ja mitä selvemmin meidän kukistumisemme kävi\nilmi, sitä suuremmalla tarmolla vastustaja taisteli.\n\nPidin mahdollisena, että Hänen Majesteettinsa ja kenraalisotamarsalkan\nluottamus minuun oli järkkynyt heinäkuun 15:nnen jälkeisten tapahtumien\njohdosta. Ehkä myös uusi henkilö saattaisi ajatella olosuhteita\nennakkoluulottomammin. Sanoin sen vuoksi kenraalisotamarsalkalle,\nniinkuin jo mainitsin, hyvin vakavasti, että hän täyttäisi paikkani\nuudelleen, jos hän ei enää tunne täyttä luottamusta minuun tai jos hän\nmuuten pitäisi sitä suotavana. Hän kieltäytyi siitä. Samaten puhuin\npaikkani täyttämisestä uudelleen sotakabinetin päällikölle, siinä\ntapauksessa, että persoonaani vastaan olisi joitakin muistutuksia.\nKeisari osoitti minua kohtaan noina päivinä erikoista luottamusta.\nTunsin syvää liikutusta, mutta olin kuitenkin huolissani siitä, olisiko\nHänen Majesteetillaan asemasta oikea käsitys. Rauhoituin perästäpäin.\nKeisari sanoi minulle myöhemmin, että hän heinäkuun rynnistyksen\nepäonnistumisen ja elokuun 8:nnen jälkeen oli selvillä, ettei sotaa\nenää voisi voittaa.\n\nArmeijan elokuun 8:nnen iltatiedonannossa ilmoitettiin lyhyesti, että\nvihollinen oli leveällä alalla Sommen eteläpuolella murtautunut meidän\nrintamaamme. Seuraavana aamuna ilmoitti kenraali v. Cramon Badenista,\nettä tiedonantoni oli herättänyt Wienissä suurta levottomuutta. En\nvoinut olla tunnustamatta hänelle, että pidin asemaa hyvin vakavana.\nSiitä huolimatta hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka vahingollisesti\nsuora ilmoitukseni tappiosta vaikuttaisi liittolaisiimme, joiden\nainoana tukena oli Saksa. Tämä toistui syyskuun 2:sena.\n\nLänsirintamalla kärsittyjen tappioiden vaikutus liittolaisiin oli hyvin\nvoimakas. Keisari Kaarle ilmoitti elokuun keskivaiheilla aikovansa\ntulla Spaahan.\n\nBulgaariaan ei voinut paljoa luottaa. Siellä oli jo Radoslavovin\nsotaministeristö kukistunut länsirintaman tilanteen ja Bukarestin\nrauhan vaikutuksesta sekä persoonallisista syistä ja sijaan oli tullut\nMalinovin ministeristö. Hän ei ollut neliliiton ystävä. Hänen\nvalitsemansa ministerit olivat osaksi sen ilmeisiä vastustajia ja\nententen ystäviä. Kun Malinov sitten sai väistyä, pysyivät\nmuut ministerit viroissaan, kun entente miehitti Bulgaarian.\nValtakunnankanslerin olisi täytynyt huomata Malinovin ministeristön\nkanta ja vaikuttamalla tsaariin estää tällaisen ministeristön\nmuodostuminen. Yksityisten bulgaarialaisten esiintyminen Sveitsissä\nantoi sitä paitsi ajattelemisen aihetta. Tämäkin suvaittiin meidän\npuoleltamme. Oli ilmeistä, että Bulgaaria halusi rauhaa. Omituista oli\nmyös, että Bulgaarian sotilasvaltuutettu kenraali Gantshev nyttemmin\nkävi sangen harvoin suuressa päämajassa.\n\nHeti kun olin saanut selvän käsityksen kaikista seikoista, jotka\nelokuun 8:s oli saanut aikaan, päätin mahdollisimman pian ruveta\nneuvottelemaan valtakunnankanslerin, valtiosihteerin ja\nulkoasiainviraston kanssa. Neuvottelut pidettiin jo elokuun 13:ntenä ja\n14:ntenä Spaassa.\n\nElokuun 13:nnen neuvotteluun ottivat osaa valtakunnankansleri,\nkenraalisotamarsalkka, valtiosihteeri v. Hintze ja minä. Oltiin\nBritannique-hotellissa kenraalisotamarsalkan huoneessa. Minä kuvasin\nsotilaallisen aseman, armeijan tilan, suhteet liittolaisiimme ja\nselitin, ettemme enää kyenneet hyökkäysten avulla tekemään vihollista\nrauhaan taipuvaksi. Yksistään puolustuksen avulla tämä tuskin myöskään\noli mahdollista, meidän täytyisi sen tähden saada sota lopetetuksi\ndiplomaattista tietä. Toistaiseksi länsirintama kestää, mutta kun\nmuutamat joukko-osastot eivät tehneet tehtäväänsä ja sodankäynti sen\nvuoksi oli käynyt epävarmaksi, saattoi rintamansiirto taaksepäin käydä\nvälttämättömäksi. Toivoin kuitenkin vakaasti, että rintama pysyisi\nRanskassa, liittolaisiin vaikuttaisi länsirintaman asema mahdollisimman\nepäedullisesti. Tämän johdosta saisi sotajoukon ja kansan henki entistä\nratkaisevamman merkityksen. Puhuin tästä hyvin vakavasti. Erityisesti\nviittasin siihen, miten suurta vahinkoa ruhtinas Lichnowsky oli saanut\naikaan. Tehostin taas sitä, miten välttämätöntä olisi, että meidänkin\nvaltiomiehemme pitäisivät puheita vaikuttaakseen ulkomaihin, ja että me\nlopultakin järjestäisimme valtakunnan propaganda- ja valistusviraston.\nKotimaassa vallitsevasta mielialasta ei kenraalisotamarsalkka lausunut\najatuksiaan. Sotatilannetta hän arvosteli valoisammin kuin minä.\nValtiosihteeri v. Hintze teki kuulemastaan sen hyvin selvän\njohtopäätöksen, että rauhanneuvottelut olisivat tarpeen ja että meidän\ntäytyisi asettua niitä vahvasti suosivalle kannalle.\n\nValtakunnankansleri lausui vain lyhyesti mielipiteensä kotimaassa\nvallitsevasta mielialasta, sanomatta mitään huomattavampaa. Ruhtinas\nLichnowskyn asiasta hän puhui hyvin varovasti ja viittasi korkeimpaan\noikeuteen.\n\nSeuraavan aamun neuvotteluissa Hänen Majesteettinsa johti puhetta.\nEnsimmäiseksi käsiteltiin maan sisäistä mielialaa. Valtakunnankansleri\npuhui muutaman sanan johdannoksi. Minä lausuin henkisestä\njoustavuudesta samaa kuin edellisenä päivänä. Sen jälkeen Hänen\nMajesteettinsa antoi puheenvuoron valtiosihteeri v. Hintzelle. Tämä ei\nkosketellut kotimaan oloja, vaan käsitteli heti sotilaallis-poliittista\nasemaa samassa valossa kuin minä edellisenä päivänä ja teki myös saman\njohtopäätöksen. Hän oli ilmeisesti liikutuksen vallassa. Kyyneleet\nkihosivat hänen silmiinsä. Keisari oli hyvin rauhallinen, hän oli samaa\nmieltä kuin valtiosihteeri v. Hintze ja antoi hänen tehtäväkseen\nkoettaa, jos mahdollista, saada Hollannin kuningatar rauhan\nvälittäjäksi. Hän viittasi myös siihen, miten välttämätöntä oli antaa\nkansalle tietoja ja johtaa hallitustoimia yhtenäisesti ja lujuudella.\nValtakunnankansleri puhui arvovallan säilyttämisestä sisäisissä\nasioissa. Sopivana hetkenä täytyi solmia diplomaattisia lankoja.\nIstunto lopetettiin tämän jälkeen. Syvästi liikutettuna puristin\nvaltiosihteeri v. Hintzen kättä.\n\nNäinä päivinä oli keisari Kaarle kreivi Burianin ja kenraali v. Arzin\nkanssa Spaassa. Valtiomiehet kuuluvat pohtineen tilanteesta johtuvia\nrauhankysymyksiä, etenkin kreivi Burianin aloitetta. Silloin en kuullut\nmitään siitä, sain tietää sen vasta myöhemmin eräästä valtiosihteeri v.\nHintzen lausunnosta. Puolan kysymys oli myös esillä. Kreivi Burian\npysyi yhä käsityskannassaan. Me olimme laiminlyöneet hyvän tilaisuuden\nsopia asiasta lopullisesti Itävallan kanssa.\n\nHänen Majesteettinsa pyrki yhdessä valtakunnankanslerin kanssa\nsellaiseen ratkaisuun Puolan kysymyksessä, jonka mukaan Puola saisi\nitse valita ruhtinaan, mutta muuten taloudellisesti liittyisi Saksaan.\nMielipiteiden ollessa näin eriäviä oli sopimus Itävalta-Unkarin kanssa\nmahdoton. Keisarin päätös muodostui minulle tosiasialliseksi\nperustaksi, jota vakaumuksestakin kannatin. Huomautan tässä, että\nkeisari oli aina vastustanut personaaliunioonia Puolan kanssa.\n\nKenraali v. Arzin kanssa pohdittiin yleistä sotatilannetta semmoisena,\nmiksi tapaukset olivat sen muodostaneet, samalla myös länsirintaman\nvahvistamista uusilla Itävalta-Unkarin armeijan divisioonilla, mitä\npidimme ehdottomasti välttämättömänä. Tähän mennessä oli näistä vasta 2\nsaapunut. Kenraali v. Arz oli ajatellut vielä hyökkäystä Italiassa,\nmutta arveli nyt samalla, että Itävalta-Unkarin armeija ei enää\nkestäisi talven yli. Tämä oli viimeinen keskusteluni kenraali v. Arzin\nkanssa, jota ihmisenä ja sotilaana suuresti kunnioitin.\n\nKun keisari Kaarle oli matkustanut Wieniin, lähdimme\nkenraalisotamarsalkka ja minäkin heti takaisin Avesnesiin. Luulin, että\nvaltakunnankanslerikin lähtisi Spaasta selvittääkseen keskustelujemme\npohjalla tilannetta valtiosihteereille ja valtiopäiville. Hänen\nvelvollisuutensa oli vaikuttaa itse persoonallisesti tehokkaalla\ntavalla aseman selvittämiseen kansalle. Mutta hän jäikin Spaahan ja\nantoi varakansleri v. Payerin ja valtiosihteeri v. Hintzen tehtäväksi\nneuvotella puoluejohtajien Ebertin, Gröberin, Stresemannin, kreivi v.\nWestarpin, Wiemerin kanssa. Nämä kutsuttiin sisäasiainministeriöön\nelokuun 21:seksi. Täällä tapahtuneissa neuvotteluissa valtiosihteeri v.\nHintze teki selkoa sotilaallis-poliittisesta tilanteesta ja tuli sen\nynnä kaiken Spaassa kuulemansa nojalla johtopäätökseen, että sota oli\nlopetettava niin pian kuin mahdollista. Hän ilmoitti solmivansa kaikkia\nmahdollisia suhteita rauhan aikaansaamiseksi. Herrat, jotka olivat\nottaneet osaa näihin keskusteluihin, sanoivat minulle saaneensa\nasemasta hyvin vakavan käsityksen. Luonnollisesti täytyi valtiosihteeri\nv. Hintzen noudattaa tiedonannoissaan mitä suurinta varovaisuutta\njatkuvaa sodankäyntiä ja rauhansolmimista silmällä pitäen. Kummallekin\ntäytyi koitua arvaamattomaksi vahingoksi, jos, niinkuin myöhemmin\ntapahtui, meidän suunnitelmamme joutuivat julkisuudessa pohdinnan\nalaisiksi. Vihollisen luonteen vuoksi se merkitsi taistelun jatkamista\nja sellaisten rauhanehtojen asettamista, että ne ehdottomasti\ntuhoaisivat meidät.\n\nSamoista syistä, jotka luultavasti olivat vaikuttaneet valtiosihteeri\nv. Hintzeen, en minäkään saattanut julkisesti lausua mielipidettäni\nrauhankysymyksestä. Muutamain lähimmän ympäristöni miesten kanssa\npuhuin hankkeesta. Kenraali v. Bartenwerffer sai tiedon elokuun 14:nnen\nistuntoa koskevasta valtiosihteerin promemoriasta.\n\nNeuvottelin asemasta vielä eri ministerien kanssa. Valtiosihteeri Solf\ntuli näinä päivinä Avesnesiin. Hänen täällä saamistaan vaikutelmista\nsain pian senjälkeen tiedon erään Weimarista lähetetyn yksityisen\nkirjeen kautta. Siellä kertoivat muutamat Solfin perhettä lähellä\nolevat henkilöt, että minä Solfin saaman käsityksen mukaan en\nenää ajatellut sodan voitokasta päättymistä, jota vastoin\nkenraalisotamarsalkka vielä Jumalan avulla toivoi siihen päästävän.\n\nMyös varakansleri v. Payer saapui ja esitti minulle\nvaltakunnankanslerin puolesta kyselykaavakkeen, joka koski meidän\nsuhdettamme Belgian kysymykseen ja otti huomioon meidän\nepäedullisemmaksi käyneen sotilaallisen tilanteemme. Otin sen vastaan.\nLuulin, että se olisi pohjana valtiosihteerin neuvotteluille\nulkoasiainvirastossa. Sen sijaan varakansleri v. Payer käytti sitä\neräässä puheessaan Stuttgartissa syyskuussa. Puhe herätti huomiota sen\nkannan vuoksi, jolle siinä asetuttiin Belgian kysymyksessä.\n\n\nII.\n\nPäivät, jotka seurasivat palaamistamme suureen päämajaan, tulivat hyvin\nraskaiksi. Asemamme länsirintamalla kävi vakavammaksi. Elokuun\n14:ntenä, jolloin Hänen Majesteettinsa määräsi ryhdyttäväksi\nrauhankeskusteluihin, oli asemamme vielä jossain määrin luja, vaikkakin\nepävarmuuden tunne oli hiipinyt esiin.\n\nKenraali v. Boehn oli elokuun 8:nnen jälkeen ottanut haltuunsa\narmeijaryhmänsä -- 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan -- muutamia päiviä\naikaisemmin kuin alkuaan oli aiottu. Hän, samoin kuin hänen esikuntansa\npäällikkö kenraali v. Lossberg edistivät kaikin keinoin rintamansa\npuolustusvalmiutta. Sommen ja Oisen välillä taistelu jatkui vielä\nelokuun keskivaiheilla. Ankarimmin ahdisti vihollinen Royen kummallakin\npuolella, jota puolustimme sitkeästi väistymättä. Uudet asemat\njärjestettiin ja rakennettiin osittain käyttämällä entisiä asemia. Nämä\nasemat kulkivat Bapaumesta -- Péronnen editse -- Sommea pitkin -- Hamin\neditse Noyonin koillispuolella oleville kukkuloille. Näiden uusien\nasemain suunta pakotti 17:nnen armeijan vetämään taaksepäin vasenta\nsiipeään.\n\nRupprechtin armeijaryhmä oli Lysin tasangolla siirtänyt 6:nnen armeijan\netuvarustuksia muutamia kilometrejä taaksepäin. Kaaren suoristamista\nvieläkin enemmän valmisteltiin, se edellytti Kemmelistä luopumista.\nUusia selkäasemia syntyi täälläkin, entiset saksalaiset asemat\ntyhjennettiin. Taistelutoiminta ei ollut erikoisen vilkasta. Vihollisen\ntilapäiset yritykset vain häiritsivät rauhaa. Kuun keskivaiheilla\nnäytti olevan odotettavissa englantilaisten hyökkäys. Samanlaiset\nolivat olosuhteet lännessä armeijassa. Elokuun 15:nnen jälkeen alkoi\nnäyttäytyä merkkejä hyökkäyksestä Arrasin ja Ancren välillä, etupäässä\nBapaumea kohti. 17:nnen armeijan ei tullut taistella etulinjoilla, vaan\nryhtyä vastarintaan vasta 3-4 km taempana olevilla asemilla. Etulinjat\nolivat vain etuvartioiden miehittämät. Näiden tuli ennen rynnistyksen\nalkua perääntyä pääasemille. Täten toivottiin vihollisen ensimmäisen\nhyökkäyksen raukenevan ja saatavan ajoissa selvää sen hyökkäysaikeista.\n\nTaistelurintaman kaakkoisosassa, Sommen ja Oisen välillä, olivat 9:s ja\n17:s armeija järjestyneet vahvasti puolustusta varten. Hyökkäys Oisen\nja Aisnen välillä oli odotettavissa. Se voi elokuun keskivaiheilla\npuhjeta minä hetkenä tahansa. Armeija oli saanut täysin korvatuksi\n2:lle armeijalle antamansa lisäväen ja oli joka suhteessa hyvin\nvarustettu. Cutsin ja Nouvronin suunnalla, mistä odotettiin vihollisen\nryntäävän, seisoi kaksi voimakasta vastahyökkäysdivisioonaa valmiina.\nArmeijanylikomento oli suunnitellut ja järjestänyt kaiken oivallisesti.\n\nVihollisen hyökkäys Veslen varrella oli käynyt vähemmin\ntodennäköiseksi. Samaten ei ollut huomattavissa mitään, joka olisi\nviitannut hyökkäysaikomuksiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmän\nmuilla osilla tai v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmiä\nvastaan. Mutta kun vihollinen oli jo kauan tehnyt valmistelujaan\nkaikilla rintamaosilla, voi tämä kuva piankin pettää.\n\nYlimmän armeijanjohdon tuli varustautua siihen, että vihollinen\nulottaisi hyökkäyksensä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmää\nvastaan, varsinkin Arrasin ja Ancren välillä, ja myös 9:ttä armeijaa\nvastaan. Silti ei saanut laiminlyödä muita rintamia. Pitkää lepoaikaa\nei voitu suoda niille divisioonille, jotka heinäkuun lopussa ja elokuun\nalussa oli poistettu 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluista. Ne täytyi\nosittain jo nyt siirtää Rupprechtin armeijaryhmän taakse, mikä tietysti\noli kova isku kysymyksessä oleville joukoille. Länsirintaman\nrautatieliikenteelle koitui tästä uusia vaikeuksia.\n\nElokuun 21:senä tekivät englantilaiset hyökkäyksen Arrasin\neteläpuolella Boisleux'n ja Ancren välillä. Näin alkoivat\nkruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän rintamaosalla taistelut, joita\nmelkein keskeytymättä kesti sodan loppuun ja jotka asettivat\nsuunnattomia vaatimuksia niin armeijaryhmän ylikomennolle kuin\njoukoillekin.\n\nOikeaan aikaan oli 17:s armeija väistynyt, englantilaisten rynnäkkö\nmurtui uusia asemia vastaan. Elok. 22:sena teki 17:s armeija ylimmän\narmeijanjohdon suostumuksella suurisuuntaisen vastahyökkäyksen. Se\nmenestyi, mutta siitä huolimatta olisi ollut parempi jättää se\ntekemättä. Heti sen jälkeen laajeni englantilaisten hyökkäys\neteläänpäin. Sommen kummallakin puolen, painopiste Albertin ja Braye'n\nvälillä, taisteltiin katkerasti. Austraalialaiset eivät saavuttaneet\nmitään menestystä. Siten sujuivat kaksi ensimmäistä päivää meille\nonnellisesti. Aloin toivoa, että sotaonni ainakin täällä muuttuisi\nmeille taas suopeammaksi. Seuraavina päivinä pääsivät englantilaiset\nkuitenkin ankarissa kamppailuissa etenemään Bapaumea kohti. Uusia\njoukkoja he toivat taisteluun vain vähän. Ominaista näille taisteluille\noli, että vihollinen kapealla mutta syvällä alalla murtautui tankeilla\nmeidän rintamaamme, valmistettuaan tätä lyhyellä, mutta ylen kiivaalla\ntykkitulella ja keinotekoisella sumulla. Tankkien paljottaiskäyttö ja\nkeinotekoinen sumu pysyivät vastakin meidän vaarallisimpina\nvihollisinamme. Ne kävivät sitä vaarallisemmiksi, mitä enemmän mieliala\nlamaantui ja mitä väsyneeemmiksi ja heikommiksi meidän divisioonamme\ntulivat. Murron syvyys saatiin pian selville, mutta ei sen koko\nlaajuutta. Varajoukkojen oikein suunnitelluilla vastahyökkäyksillä\nsaatiin repeämät useimmiten paikatuiksi. Vaara piili siinä, että\npaikallinen johto käytti joukkojaan liian hätäisesti ja liian\nhajanaisesti.\n\nHyökkäysten jatkuessa onnistui vihollisen pohjoisesta päin työntää\nmeidät pois Ancre-joelta. Täällä oli ennestään jo huonoksi tunnettu ja\nsiksi joen taakse asetettu preussilainen divisioona osoittautunut aivan\nkelvottomaksi. Se aikaansai sekaannusta rintamallamme. Taistelusuhteet\nAlbertin itäpuolella olevalla Sommen taistelun suppilokentällä kävivät\nsitä vaikeammiksi, kun lisäjoukkoja vain vaivoin voitiin kuljettaa\nhuonon rautatieyhteyden vuoksi. Asema oli siellä elokuun 25:nnen\ntienoilla äärimmilleen jännittynyt. Varmaa oli, että vihollinen\njatkaisi hyökkäyksiään.\n\nSommen eteläpuolella, Péronneen johtavan tien varrella, oli syntynyt\nvain osittaisrynnäkköjä. 18:s armeija oli lakkaamatta hyökkäyksen\nalaisena. Se puolustautui loistavasti. Oisen itäpuolella sattuneiden\ntapausten johdosta oli sen vasen siipi vedetty lähemmäs Noyonia. 18:tta\narmeijaa johti kenraali v. Hutier erinomaisen rauhallisesti, häntä tuki\noivallisesti hänen esikuntansa päällikkö, everstiluutnantti Brückner.\n\nOisen ja Aisnen välillä oli ranskalaisten suuri rynnistys alkanut jo\nelokuun 20:ntenä. Jo elok. 17:ntenä olivat ranskalaiset työntäneet\netuvartiajoukkomme esikentältä pääpuolustusasemiin. Tällöin olivat\nnämä, kuten myöhemmin sain tietää, tehneet enemmän vastarintaa kuin oli\npaikallaan. Yksityisten divisioonain taistelukyky oli sen kautta\nkärsinyt enemmän kuin saatoin olettaa.\n\nElokuun 20:nnen rynnäkkö sujui tarkalleen niinkuin olimme otaksuneet.\nMutta Cutsin luona olevat vastahyökkäysdivisioonat eivät päässeet\nhyökkäämään. Täällä syntyi syvä mutka, joka oli hyvin haitallinen\nniille joukoille, joilla oli Oise selkänsä takana. Myös Nouvronin\nsuunnalla mursi vihollinen rintamamme. Sen työnsi kyllä takaisin meidän\nhyvä saksalainen jääkäridivisioonamme, vaikkakaan ei täydelleen.\nMolempien murtokohtien välissä olevan pääpuolustuslinjamme muutkaan\nosat eivät olleet eheinä jääneet meidän haltuumme. Asema oli muuttunut\nsellaiseksi, ettei näyttänyt järkevältä jäädä Oisen ja Ailetten\netupuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo yöllä elok. 21:stä vasten\nsiirtää 9:nnen armeijan oikea siipi Oisen taakse ja yöllä 22:sta vasten\nsen keskusta Ailetten taakse, luovuttamatta Soissonsin luoteispuolella\nolevaa aluetta. Taistelu oli kaikista valmisteluista huolimatta jälleen\npäättynyt onnettomasti. Sotajoukon hermot olivat rasittuneet. Joukot\neivät enää kaikkialla kestäneet valtavaa tykkitulta ja tankkien\nrynnistystä. Se oli uudelleen havaittu. Taas olimme kärsineet ankaria\ntappioita, jotka eivät olleet korvattavissa. Elokuun 20:s oli sekin\nonneton päivä! Se suorastaan kannusti vihollista jatkamaan\nrynnistystään.\n\nMinä otaksuin vihollisen jatkavan hyökkäyksiään Oisen ja Aisnen välillä\nLaonin suunnalla. Hyökkäyssuunta oli edullinen. Se saisi sekä 18:nnen\narmeijan asemat Oisen pohjoispuolella että myös 7:nnen armeijan asemat\nVeslen pohjoispuolella järkkymään. Vihollinen tunkeutui voimakkaasti\nSoissonsin ja Chaunyn välistä rintamaa vastaan. Täällä sukeutui\nankaria, monivaiheisia kamppailuja. Vielä ei voinut tietää, miten ne\npäättyisivät.\n\n18:tta armeijaa, joka oli ottanut Oisen varrella olevien joukkojen\njohdon käsiinsä, uhkasi etelästä päin välitön vaara.\n\nKuu olosuhteet olivat muuttuneet Albertin itäpuolella ja Oisen\neteläpuolella, ei saksalaisten joukkojen asema Sommen ja Oisen välillä\nollut niin luja kuin yleistilanne vaati. Olisi ollut virhe asettaa\ntäällä mitään vaaranalaiseksi.\n\nKruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmät saivat siksi\nkäskyn elokuun viime päivinä peräytyä edeltäpäin tutkituille asemille,\njotka kulkivat Bapaumen itäpuolelta Péronnen editse Sommea pitkin Hamin\neditse Noyonin luoteispuolella oleville kukkuloille. Selkäpuolen\nturvaamiseksi oli nyt järjestettävä Siegfried-asemat. v. Boehnin\narmeijaryhmä oli pitänyt tärkeänä Péronnen edessä olevan Sommen\nvasemman rannan säilyttämistä, koska täältä oli mahdollista suorittaa\nedullinen sivustahyökkäys Péronnen pohjoispuolella olevalle alueelle.\nHamin ja Noyonin välillä määräsi asemien suunnan kanava, joka oli\nhyvänä esteenä tankkeja vastaan. Liikkeet suoritettiin elokuun 26:nnen\nja 27:nnen välisenä yönä.\n\n17:s armeija, jonka oli vetäydyttävä vain vähän taaksepäin, ja 18:s\narmeija suorittivat liikkeensä nopeasti ja hyvässä järjestyksessä.\nVihollisen hyökätessä kestivät uudet asemat. Näin ei ollut laita 2:sen\narmeijan rintamalla. Péronnen luoteispuolella ei uusi rintama ottanut\nlujittuakseen. Kaupungin lounaispuolella oleva divisioona luovutti\nvasemman rannan viholliselle, jonka kautta taas pohjoisella rannalla\nolevien joukkojen asema kävi vaikeaksi. Tälläkään kertaa eivät kaikki\ndivisioonat tehneet tehtäväänsä; se vaati toisilta urhoollisilta\njoukoilta äärettömiä voimainponnistuksia.\n\nNäiden tapausten aikana oli marsalkka Haig ulottanut hyökkäyksensä\npohjoisessa Scarpeen asti päästäkseen Siegfried-asemien selkäpuolelle\nCroisilles--Moeuvres-linjan pohjoispuolella. Tätä varten hänen täytyi\nvalloittaa meidän Wotan-asemamme, jotka olivat syntyneet vuonna 1917 ja\nkulkivat pohjoisesta Biache St. Vaastin kautta Scarpea pitkin Manchyn\nitäpuolitse Bullecourtiin päin.\n\nElokuun 26:ntena alkoi englantilaisten hyökkäys Arrasin ja Cambrain\nvälisellä tiellä.\n\nTäälläkin peräytyivät joukot aluksi suunnitelmanmukaisesti. Ensi\ntaistelut sujuivat onnellisesti. Sitten siirtyi englantilaisten\nrynnistys Wotan-asemille. Syyskuun 2:sena syöksyivät englantilaiset\nvoimakkaalla tankkirynnäköllä puolustuslinjan esteiden ja\nampumahautojen yli ja avasivat siten tien jalkaväelle. Heti kello\n2 jälkeen päivällä ilmoittivat minulle kenraali v. Kuhl ja\neverstiluutnantti v. Pavelsz 17:nnen armeijan esikunnan päällikkö,\nettei enää kannattaisi ennen Arleux'n--Moeuvresin kanavaa muodostaa\nuutta rintamaa. He pyysivät ylimmän armeijanjohdon suostumusta saada\nsiirtää sinne 17:s armeija luovuttamatta kuitenkaan sen asemia Scarpen\npohjoispuolella. Emme voineet kieltää näiden toimenpiteiden\nvälttämättömyyttä. Yksissä neuvoin v. Boehnin armeijaryhmän kanssa\ntäytyi meidän 2:sen armeijan aseman johdosta ryhtyä vielä suurempaan\nyritykseen. Myös tämän armeijaryhmän rintama, samoinkuin 18:nnen\narmeijankin oli siirrettävä Siegfried-asemille. Olisi kyllä ollut\nmahdollista pysyttää edelleen 18:nnen armeijan vasen sivusta\nSiegfried-asemien edessä Crozat-kanavalla, mutta se kysyi enemmän\nvoimia kuin St. Quentinin--La Fèren linjan puolustus, jossa rintaman\nedessä oli leveä Oise-laakso. Ylin armeijanjohto ei ryhtynyt siihen,\nvaan siirsi koko 18:nnen armeijan Siegfried-linjalle. 9:nnen armeijan,\nvieläpä 7:nnen armeija oikean sivustankin täytyi seurata tätä liikettä.\nOikea siipi jätti Veslen taakseen ja peräytyi Aisnen taakse, kun taas\nvasen sivusta Fisnesin koillispuolella vielä pysyi kiinni Veslessä.\n\n9:nnen armeijan oli sillävälin täytynyt kestää tuimia otteluita, jotka\njoinakin päivinä kehittyivät valtaviksi taisteluiksi. Kenraali v.\nCarlowitzin ja hänen esikunnanpäällikkönsä everstiluutnantti Faupelin\npettämätöntä tarkkanäköisyyttä ja useiden divisioonain urhoollisuutta\nsaa kiittää siitä, että armeija yleensä säilytti asemansa. Ensimmäinen\nkaartin jalkaväkidivisioona, jota prinssi Eitel Friedrich rauhallisesti\nja varmasti johti, sekä koeteltu kaartin tarkka-ampujaratsudivisioona\neivät tunteneet mitään tankkikauhua ja taistelivat loistavasti.\n\nRaskaalta tuntui siirtää koko rintama Scarpelta Vesleen asti. Täten\nkävi rintama lyhyemmäksi ja säästyi voimia, mikä meidän tavattomaan\nihmisvoiman kulutukseemme nähden oli eduksi, joskin myös vihollinen\nhyötyi siitä. Joukkojemme elinehdot sisä- ja itäpuolella\nSiegfried-asemia tulivat paremmiksi, jota vastoin vihollinen joutui\n1917 kevään kolkolle perääntymisalueelle.\n\n17:nnen armeijan keskustan piti vetäytyä syyskuun 3:tta vasten yöllä\nArleux'n--Moeuvresin kanavan taakse, mutta muut perääntymisliikkeet oli\nsuoritettava yhdellä vedolla armeijaryhmien lähempien ohjeiden mukaan.\n\nVoimien säästämiseksi suoritettiin nyt myös 4:unen ja 6:n armeijan\nkohdalla olevan Lysin kaaren siirto, jota oli kauan valmisteltu.\n\nSamaan aikaan toimitutti ylin armeijanjohto, neuvoteltuaan joukkojen\njohtajien kanssa, molempien pohjoisten armeijaryhmäin takana olevien\nuusien asemien, Hermann-asemien, tarkastuksen ja vahvistamisen. Näiden\ntuli alkaa Hollannin rajalta Brüggen itäpuolelta, kulkea sieltä Eecloon\nkanavaa pitkin eteläänpäin Lys-virtaan asti, siitä virtaa ylöspäin\nKortrikin itäpuolelle ja sitten Schelden yläjuoksua pitkin\nValenciennesin lounaispuolelle ja siitä eteläänpäin seurata viivaa\nSolesmes--Le Cateau--Guise. Marien lounaispuolella yhtyivät\nHermann-asemat Hunding--Brünhild-asemiin, jotka oli rakennettu 1917 ja\nkulkivat Soissonnen kohdalta Aisneen seuraten siitä virtaa ylöspäin.\nPuolustuslinjojen jatkona Aisnen itäpuolella olivat Gallwitzin\njoukkojen selkäasemat, jotka päättyivät Michel-asemiin, St.\nMihiel-kaaren suoristukseen St. Woevren tasangolla Moselin\nlänsipuolella Pagnyn luona. Tekeillä olevia taisteluasemia piti sitä\nmukaa kuin työvoimia riitti täydentää edelleen.\n\nVielä tutkitutti ylin armeijanjohto toiset selkäasemat länsipuolella\nviivaa Antwerpen--Brüssel--Namur ja siitä Maas-virtaa ylöspäin\n(Antwerpenin--Maasin asemat). Elsass-Lothringenin linnoitukset pantiin\nkuntoon. Lopuksi määrättiin, että kaikki armeijan välineet, joita ei\nvälittömästi tarvittu, oli Hermann-, Hunding--Brünhild-linjan länsi- ja\neteläpuolelta kuljetettava pois ja valmisteltava perinpohjaista\nrautateiden ja maanteiden hävittämistä sekä hiilikaivostöiden\nseisauttamista. Asumuksien hävittäminen oli supistettava niin vähiin\nkuin taktilliselta kannalta katsoen oli mahdollista.\n\nValmisteltiin suurta peräytymisliikettä Saksaa kohti. Siihen oli meidän\nrautatieyhteytemme epäedullinen. Pohjoisessa puristi Hollannin\nMaastrichtin kieleke tämän rautatieverkon Liègeen; meidän rakentamamme\nradat Viseen luona eivät voineet tätä haittaa poistaa. Kauempana\netelässä yhtyi tärkeitä ratoja Charvillen--Montmedyn välillä, ja\nsolmukohdat olivat erittäin edullisena maalina vihollisen\nlentohyökkäyksille.\n\nTuonti Saksasta päin oli jo supistettu vähimpään mahdolliseen.\n\nRintaman vetäydyttyä Siegfried-asemiin ei Avesnes enää ollut sopiva\nylimmän armeijanjohdon majapaikaksi. Me palasimme siis takaisin\nSpaahan, josta maaliskuussa olimme lähteneet niin toiverikkaina ja\nluottamusta täynnä.\n\nSamoin kuin me, oli vihollinenkin ponnistanut äärimmilleen voimansa, se\nkäytti monin paikoin pitkät ajat samoja divisioonia hyökkäyksissään.\nVarmaan sekin oli kärsinyt tappioita, mutta se oli hyökkääjä, ja meidän\ntäytyi kerta kaikkiaan kestää hyökkääjän rumputulta niinkuin vuonna\n1917. Noiden taistelujen kokemukset uudistuivat: meidän joukkomme\ntaistelivat hyökätessään paremmin kuin puolustautuessaan.\nDivisioonalukuun nähden oli syyskuun alussa voimasuhteemme parempi kuin\nedellisenä vuonna, mutta meidän divisioonamme olivat osittain hyvin\nheikkoja. Säilyttämällä konekiväärikomppaniat täytyi meidän muuttaa\nkomppaniain luku pataljoonissamme neljästä kolmeksi. Kuormasto, jonka\nneljä komppaniaa tarvitsi, ei vastannut enää pataljoonissa olevaa\nmieslukua. Emme enää tarvinneet pataljoonaa kohti neljää\nkenttäkeittiötä, pari-kolme riitti hyvin. Kun meidän oli hajoitettava\nmuutamia divisioonia ja kun yhä uusia amerikkalaisia joukkoja saapui\nrintamalle, täytyi voimasuhteiden käydä meille yhä epäedullisemmiksi.\n\nPiileskelijäin luku kasvoi. Useat kotoa lomalta palanneet kuuluivat\nniihin. Omavaltainen loma-ajan pitennys kävi yhä yleisemmäksi,\ntaistelulinjoissa oli miehiä yhä harvemmassa.\n\nSotaministeriö tahtoi nyt lopultakin luovuttaa lykkäystä saaneita\nsuuremmassa määrin sotapalvelukseen. Seurauksia jäimme odottamaan. Mitä\nhenkeä he toisivat armeijaan? Idän divisioonista oli jo kauan sitten\notettu kaikki, mitä lännen taisteludivisioonissa voitiin käyttää.\nAsemamme idässä oli siihen aikaan parempi. Neuvostohallitus oli\nsuorittanut ensimmäisen ja pian senjälkeen toisenkin erän Venäjän\nosalle tulevasta vahingonkorvauksesta. Donin kasakkain kanssa oli\npäästy suhteisiin. Näin oli saatu käytettäviksi vielä muutamia vähemmän\ntaistelukykyisiä divisioonia, jotka kuuluivat vanhempiin ikäluokkiin\neivätkä olleet länsirintaman taistelujen vaatimusten tasalla. Jos\nhallituksen rauhanpyrkimykset eivät onnistuisi ja sota pitkittyisi\ntalveen ja ensi kesään asti, tulisi kuljetus Ukrainasta Itävallalle ja\nmeille elinkysymykseksi. Sulku bolshevismia vastaan pysyi nyt kuten\nennenkin tärkeänä; samalla oli meidän nyt kuten ennenkin estettävä\nententen uuden rintaman muodostuminen idässä. Kolme jalkaväkenä\ntoimivaa saksalaista ratsuväkirykmenttiä pienine tykkimäärineen jäi\nkenraali, kreivi v. der Goltzin johdolla senkin vuoksi Suomeen, pitäen\nuskollisesti silmällä Muurmaninrataa ja ollen Pietarin porttien\nvartioina. Meidän aikomamme toiminta englantilaista miehitysjoukkoa\nvastaan Bakussa jäi suunnitelmaksi.\n\nItävalta-Unkari saattoi vielä lähettää joitakin divisioonia\nlänsirintamalle.\n\nTämä kaikki ei voinut saattaa voimasuhteita tasapainoon\nmieslukumäärämme puolesta, vielä vähemmän sielullisessa suhteessa,\nvihollisen voima ja voitonvarmuus kun yhä kasvoi. Oli selvää, että\nhuolestuttavat ilmiöt Saksan armeijassa eivät olleet vähenemässä, vaan\njatkuvan perääntymisen johdosta ja kotimaan hajoittavien voimien\nvaikutuksesta enenemässä.\n\nYlimmälle armeijanjohdolle kävi hyvin vaikeaksi saada kruununprinssi\nRupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmiin lisäväkeä. Minulle olisi ollut\nhelpompaa, jos ylin armeijanjohto jo heinäkuun lopussa olisi\nperinpohjaisemmin karsinut 7:nnestä armeijasta ja nyt taistelevista\narmeijoista, etenkin 2:sesta, uupuneita ja pirstottuja divisioonia ja\nvienyt niitä rintamalta pois.\n\nKun asemamme oli näin vakava, ei ylin armeijanjohto voinut uskoa, että\npommien heittäminen Pariisiin tai Lontooseen tekisi enää vihollista\nrauhaan taipuvaiseksi. Se ei antanut sentähden lupaa niiden erikoisen\ntehokkaiden palopommien käyttämiseen, joita oli elokuussa valmistettu\ntarpeelliset määrät molempien pääkaupunkien pommitusta varten.\nTodennäköisesti suurilla hävityksillä ei sodan kokonaiskulkuun olisi\nollut enää mitään vaikutusta; hävitystä hävityksen vuoksi ei\nmilloinkaan sallittu. Myös kreivi Hertling oli pyytänyt ylimmältä\narmeijanjohdolta, että uusia palopommeja ei käytettäisi, koska\nvihollisen puolelta oli odotettavissa samanlaisia vastatoimenpiteitä\nmeidän kaupunkejamme vastaan. Minun sodantilanteeseen perustuvat\npäätelmäni ratkaisivat kuitenkin tämän asian.\n\nMuitten pommien heittämisen Pariisiin ja Lontooseen annoin edelleenkin\njatkua, jotta pidettäisiin vihollisen puolustusvälineitä rintamalta\nkaukana eikä armeija huomaisi meidän voimiemme vähenemistä. En\nkuitenkaan tehostanut tätä enää. Pariisia pommitettiin vain vähän\nmuutamia kertoja. Lontooseen ei sääsuhteiden tähden tähän aikaan voitu\npäästä.\n\nArmeijassa ja kotimaassa vallitseva henki ja mieliala pitivät minut\nyhtämittaisessa jännityksessä. Kun sotaministeri kävi elokuussa\nluonamme Avesnesissa, toin hänen luokseen upseereja rintamalta, joiden\nvihdoin piti saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotoiset voimat\nvaikuttivat huonosti kuriin rintamalla. Hän, niinkuin muutkin\nsotaministeriön johtavat miehet, asettui aina tätä käsitystä vastaan,\ntai ainakaan ei antanut tälle tosiasialle täyttä merkitystä. Tästäkään\nkäynnistä ei koitunut mitään apua, huolimatta minun kiihkeästä\nvetoamisestani ministeriin.\n\nYrityksemme harjoittaa valtakunnan sisällä propagandaa ja koettaa\nnostaa uudelleen kansamme sen masennustilasta ei päässyt\nalkuaan pitemmälle. Minun kaksivuotisesta painostuksestani oli\nvaltakunnankansleri vihdoin elokuussa 1918 päättänyt perustaa\nkeskustoimiston sanomalehti- ja propagandatoimintaa varten kotimaassa\nja ulkomailla. Sitä ei kuitenkaan järjestetty valtakunnan virkojen\nyläpuolella olevaksi, vaan se liitettiin ulkoasiainvirastoon\nonnettomaksi lisäkkeeksi, jolla ei ollut mitään arvovaltaa. Minun\ntäytyi tyytyä tähän tulokseen, koska enempää ei voinut saavuttaa.\nKaikki minun yhä uudistuneet suulliset ja kirjalliset esitykseni ja\nkehoitukseni, että valtakunnan hallinnon yhteyteen asetettaisiin\npropagandaministeri, olivat jääneet tuloksettomiksi. Vain ministeri tai\nvaltiosihteeri, joka tuntisi koko sotilaallisen, poliittisen ja\ntaloudellisen aseman, olisi voinut ohjata propagandan mahtavaa\ntaisteluvälinettä, niinkuin sota ja aika vaati. Vain hän olisi kyennyt\nratkaisemaan, missä, milloin ja mistä virastosta virallinen\nvaltiollinen tiedonanto oli tehtävä. Hänen täytyi toimia edeltäpäin\ntarkoin harkitun suunnitelman mukaan. Eversti v. Haeften, joka\njohtavana henkilönä työskenteli vasta muodostetussa keskustoimistossa,\nteki parhaansa saadakseen jotain aikaan. Hänen ehdotuksestaan piti\nvaltiosihteeri Solf todella vaikuttavan puheen. Se, mitä\nvaltakunnankansleri syntymäpäivänään syyskuun alussa sanoi, oli\nkokonaan väritöntä. Varakanslerikin puhui, mutta hän ei löytänyt\nsellaisia sanoja kuin Clemenceau, silloin kun saksalaiset joukot olivat\n80 km päässä Pariisista. Kun eversti v. Haeften myöhemmin joutui\nvaltakunnankansleri Badenin prinssi Maxin palvelukseen, raukesi\npropagandatoiminta yleensä kokonaan, vaikka se tilanteen painon vuoksi\nolisi ollut erittäin tarpeellinen.\n\n\nIII.\n\nTilanne länsirintamalla oli hyvin jännittynyt. Se oli vielä kiristynyt\nelokuun keskivaiheilta, jolloin me olimme panneet vireille ensimmäiset\nrauhanhankkeet. Vielä olimme oikeutetut toivomaan, että tilanne\nsaataisiin säilymään; sivustat ja selkäpuoli Italiassa ja Makedoniassa\nolivat turvatut. Mutta mitään käännettä voiton mahdollisuuteen ei enää\nollut olemassa. Tällä pohjalla laadimme syyskuun 3:ntena vastauksen\nvaltakunnankanslerin kyselyyn. Sen oli saanut aikaan hänen edustajansa\nylimmässä armeijanjohdossa, kreivi Limburg-Stirum, senjälkeen kun\nolimme ilmoittaneet hänelle aikeestamme peräytyä Siegfried-asemiin.\nKreivi Limburg-Stirumille ilmoitettiin koko ajan kaikista seikoista.\nOikeastaan ihmettelin tätä tiedustelua, valtakunnankanslerin kun täytyi\nelokuun 13:nnen jälkeen tuntea asemamme tarkalleen; mutta se oli\nselitettävissä. Kreivi Limburg-Stirum ei tuntenut elokuun 13:nnen ja\n14:nnen keskusteluja.\n\nValtiosihteeri v. Hintzeltä ei ylin armeijanjohto ollut saanut mitään\ntietoja; tiedettiin vain, että hän matkustaisi syyskuun alussa Wieniin\npohtimaan kreivi Burianin kanssa rauhankysymyksiä. Minä pidin\nuudistettua keskustelua hänen ja valtakunnankanslerin kanssa\nehdottomasti tarpeellisena. Sen täytyi tapahtua heti meidän paluumme\njälkeen Spaahan syyskuun alkupäivinä. Valtiosihteeri v. Hintze suostui\ntulemaan heti kun hän palaisi Wienistä. Valtakunnankansleri antoi\nkieltävän vastauksen viitaten korkeaan ikäänsä.\n\nNeuvottelut Spaassa valtiosihteeri v. Hintzen kanssa tapahtuivat\nsyyskuun 8:ntena ja 9:ntenä. Hän selitti, että kreivi Burian aikoi\nnootilla kääntyä kaikkien sotaakäyvien valtojen puoleen ja kehoittaa\nnäitä ilmoittamaan mielipiteensä rauhan mahdollisuudesta. Samalla hän\nlisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija hänen Wienissä saamiensa tietojen\nmukaan kestäisi enää vain talveen asti. Rauhantarve siellä tuntui\nsuuresti kasvavan. Omista toimenpiteistään rauhan hyväksi\nvaltiosihteeri v. Hintze ilmoitti, että hän uskoi Alankomaiden\nkuningattaren välitykseen; hänen sanoistaan en päässyt selville, mihin\nhän perusti toiveensa. Kreivi Burianin toimenpiteistä hän ei toivonut\nsuurta menestystä niiden ylimalkaisuuden tähden ja pelkäsi niiden\npikemmin haittaavan Alankomaiden kuningattaren välitystä. Hän piti\nparempana varmaa hanketta, jommoista hän suunnitteli Haagissa. Minä en\nvoinut muuta kuin yhtyä häneen; se mitä kreivi Burian suunnitteli, oli\nepäselvää. Näinä päivinä kuulin ensi kerran hänen aikeistaan.\n\nLuultavasti hänen kehoituksestaan oli keisari Kaarle\nkenraali v. Cramonin välityksellä tehnyt muutamia kysymyksiä\nkenraalisotamarsalkalle meidän strateegisista suunnitelmistamme ja\nmeidän käsityksestämme mahdollisesta rauhasta. Kenraali v. Cramon pyysi\nminulta puhelimitse mahdollisimman tarkkaa vastausta, keisari Kaarle\nkun piti sitä erittäin tärkeänä. Tietysti oli pidättyväisyys\ntiedonannoissa tarpeen, koska salaisia johtoja kulki Wienistä Ranskaan,\nkuten keisari Kaarlen Parman-kirjeet olivat osoittaneet. Vastasimme,\nettä Saksan armeija pysyisi nykyisissä asemissaan länsirintamalla,\netenkin Siegfried-asemissa, mutta että me olimme pikaisen\nrauhansolmimisen kannalla; neuvoimme vain luopumaan kreivi Burianin\naikomasta aloitteesta. Minä laadin tämän vastauksen ja ennen sen\nlähettämistä keskustelin siitä valtiosihteeri v. Hintzen kanssa.\n\nValtiosihteeri v. Hintzelle esitettiin sotatilanne yksityiskohtia\nmyöten. Hän sähkötti Spaasta ulkoasiainvirastolle syyskuun 9:nnen\nneuvottelujen tuloksena, että Hänen Majesteettinsa ja ylin\narmeijanjohto olivat hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että oli\nkäännyttävä heti Alankomaiden kuningattaren puoleen ja että\nliittolaisia oli kehoitettava antamaan tähän suostumuksensa ja yhtymään\nsiihen.\n\nSyyskuun 14:ntenä julaistiin kreivi Burianin nootti. Itävalta-Unkari ei\nollut luopunut aikeestaan meidän puolelta suunnitellun rauhanhankkeen\nhyväksi. Katsoiko se tämän siirtyvän liian kaukaiseen tulevaisuuteen,\nvai mitkä syyt pakottivat Itävalta-Unkarin hallituksen tähän, en tiedä.\nKeisari Kaarle ilmoitti eräässä selittävässä kirjelmässään Hänen\nMajesteetilleen, että ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma oli saanut\nhänet pikaiseen rauhanhankkeeseen. Lausuin eversti Heyelle, että oli\nehkä sittenkin hyvä, jos kreivi Burianin askelta seurattaisiin. Oli\nmuuten minun käsitykseni mukaista, ettei meidän tullut asettua\nkielteiselle kannalle häneen nähden.\n\nSiihen valtiomiesten käsitykseen, että tämä kreivi Burianin\nrauhanaloite teki mahdottomaksi Alankomaiden kuningattaren välityksen,\nvoi yhtyä. Se vaikeutti sitä, mutta ei mitenkään tehnyt sitä\nmahdottomaksi. Ennen kaikkea en voi ymmärtää, miksi Hollannin välitystä\nei pyydetty ennen kreivi Burianin nootin julkaisemista, mihin aikaa\nkyllä olisi ollut. En usko, että valtiosihteeri v. Hintze todella oli\nvakavasti puhunut Hollannin lähettilään kanssa Berliinissä.\n\nSotilaallispoliittisiin kysymyksiin en noina päivinä juuri sekaantunut.\nValtiosihteeri v. Hintze neuvotteli ylimmän armeijanjohdon kanssa\nPuolan kysymyksestä valtakunnankanslerin hänelle antaman ohjeen mukaan.\nVastasin hänelle velvollisuuteni mukaisesti ja esitin kantani. Elokuun\n28:ntena teki valtiosihteeri, keskusteltuaan erään puolalaisen herran\nkanssa, meille Berliinistä ehdotuksiaan Puolan tarkoituksenmukaisesta\njärjestelystä ja meidän ja Puolan välisten suhteitten säännöstelystä.\nErikoisesti tehosti hän Vilnon liittämästä Puolaan, se kun aina\npysyisi vieraana aineksena liettuan valtiossa. Puolan täytyisi\nluonnollisestikin sitoutua täyttämään määrättyjä ehtoja, erikoisesti\nsotilaallisia sopimuksia, jotka meitä täydellisesti tyydyttäisivät.\n\nYlin armeijanjohto yhtyi elokuun 30:ntenä antamassaan vastauksessa\nvaltiosihteeriin ja viittasi samalla muutamiin seikkoihin. Niitä oli\nkosketeltu aikaisemmissa neuvotteluissa, joita hän mahdollisesti ei\ntuntenut. Niin tehosti se esim. meidän talous- ja sotilaspolitiikkamme\ntähden rautatieyhteyttä Puolan kanssa, samoin oli turvattava\nliikeyhteys Venäjän kanssa Puolan kautta. Pidin myös Puolan lähempää\nsitomista ehdottomasti tarpeellisena, koska en voinut voittaa\nepäluuloani tätä maata vastaan. Valtakunnankansleri oli aikoinaan\nluvannut Vilnon liettualaisille. Nyt oli luonnollisesti pelättävissä,\nettä he pitäisivät Vilnon luovuttamista Puolalle lupauksenrikkomisena.\nUlkoasiainviraston tehtävänä olisi torjua tästä syntyvät haitat. Näin\nsupistettuun Liettuaan nähden pysyin entisellä kannallani ja pidin\nvälttämättömänä, että se liittyisi itsenäisenä valtiona Saksaan tai\nPreussiin personaaliunioonissa. Tätä minun kirjoitelmaani käytettiin\nkaikesta yhteydestään irroitettuna valtiopäivillä minua vastaan\ntehdyissä hyökkäyksissä todistuksena epäselvästä poliittisesta\najattelutavastani. Kirjoituksen syntyhistoria on yksinkertainen,\nselvittämättömäksi jää vain, miten se ulkoasiainvirastosta pääsi\njulkisuuteen. Päämääriin on pyrittävä niin kauan kuin se suinkin käy\npäinsä, on vain katsottava, ettei siitä toiselta puolen koidu vahinkoa.\nTätä ei tässä ollut pelättävissä. Ulkoasiainviraston harjoittaman\npolitiikan perustus oli terve, minun kantani oikea.\n\nSamaa ajatustapaa seuraten puolustimme vielä tähän aikaan Baltikumin\nperustamista ja Suomen kuningaskysymyksen ratkaisua Suomen omien\ntoiveiden mukaisesti.\n\nValtiosihteeri v. Hintzen kanssa keskusteltiin myös Romaanian\nkysymyksestä. Ententen ilmeinen sotilaallinen ylivoima oli voimakkaasti\nvaikuttanut Jassyn hallitukseen, joka oli kokonaan ententen\nlähettiläiden vaikutuksen alaisena. Sen käytös meitä kohtaan tuli yhä\nvieraammaksi. Bukarestin rauhan heikkous alkoi nyt tuntua. Ylin\narmeijanjohto harkitsi valtiosihteeri v. Hintzen kanssa vakavasti uutta\nretkeä Romaaniaa vastaan ja kiinnitti siinä huomionsa niihin\njoukkoihin, jotka idässä oli vapautettu länsirintamaa varten.\nKenraali v. Arz myöntyi tähän ehdolla, että keisari Kaarle antaisi\nsuostumuksensa. Tämä kieltäytyi erikoisesti painostamasta Romaaniaa,\nsiitä huolimatta, että se oli sotilaallisesti välttämätöntä. Me\nluovuimme siis toimenpiteistä sitä vastaan. Alkuperäiset määräykset\njoukkoihin nähden saivat pysyä voimassa. Mutta ne päätyivätkin lopulta\nSerbiaan. Jälkeenpäin ehdotti Itävalta-Unkarin hallitus itsekin\naseellista toimintaa Romaaniaa vastaan. Silloin oli jo liian myöhäistä.\n\nTällävälin oli amiraali v. Holtzendorff eronnut virastaan, paha\nsydänvika oli päässyt hänessä kehittymään. Amiraali Scheer tuli\namiraaliesikunnan päälliköksi. Hän oli erinomaisen selvänäköinen ja\npäättäväinen persoonallisuus. Minä asetuin Spaassa niin pian kuin\nmahdollista yhteyteen hänen kanssaan, keskustelin asemasta\nlänsirintamalla ja sukellussodasta. Sukellusveneiden tukikohdan Brüggen\nluovuttaminen voisi käydä tarpeelliseksi lähitulevaisuudessa. Amiraali\nScheer ei luullut, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sukellussodan\ntehoon, koska Flanderista lähtevät veneet jo kulkivat Skotlannin\npohjoiskärjen ympäri. Ne eivät enää tulleet kanaaliin. Tietysti ei\nsukellusveneiden kertyminen Saksan rannikolle ollut amiraalista\nsuotavaa.\n\nHän arveli edelleen olevan mahdollista lisätä sukellusveneiden\nrakentamista ja enentää tämän taistelukeinon tehoa. Hän pyysi minun\nmyötävaikutustani sukellusveneiden rakentamisen edistämiseksi. Amiraali\nScheer puhui suuremman työväkimäärän myöntämisestä, jota hän tarvitsi\nsukellusveneitä rakennettaessa lisätyin voimin. Selitin hänelle, että\nylin armeijanjohto ei nyt voisi hankkia sitä ja suostuin vain\nluovuttamaan muutamia erikoisesti harjaantuneita insinöörejä ja\nteknikkoja. Tässä oli kysymys vain muutamista miehistä. Nämä\nneuvottelut venyivät lokakuuhun asti. Asema oli muuttunut äärettömän\nvakavaksi. Siitä huolimatta annoin vielä määräyksen näiden miesten\nluovuttamisesta. Tämäkin määräys joutui julkisuudessa pohdinnan\nalaiseksi. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa miekkaansa, ennenkuin se\nlyötiin sen kädestä. Samoin kuin luopuminen itsessään järkevistä\npoliittisista päämääristä tapahtui varustustöiden lopettaminen kyllin\naikaiseen. Kaikista tavattoman raskaista vaikutelmista huolimatta en\nminä kuulunut niihin, jotka ennen aikojaan heittävät kirveensä kaivoon.\nOlin sitä mieltä, että rauhanneuvotteluissakin selviäisimme sitä\nedullisemmin, mitä voimakkaampia olimme.\n\nEsikunnassani olin pannut toimeen erään muutoksen. Otin eversti Heyen\nvanhemmaksi apulaisekseni. Hänen johtonsa alle kuului useita osastoja,\njotka tähän asti olivat olleet minun välittömässä hoidossani. Esittelyt\nniistä tehtiin hänelle, minä pysytin itselläni ratkaisuvallan. Se, mitä\nminä olin kokenut, ei voisi olla jättämättä jälkeä kehenkään ihmiseen.\nMinua ei ollut kutsuttu ylimpään armeijanjohtoon siksi, että solmisin\nrauhan, vaan että voittaisin sodan, ja tämä oli ollut ainoana\nsilmämääränäni. Samoin kuin Clemenceau ja Lloyd George olin tahtonut\ntähän päämäärään nostattaa koko kansani, mutta en ollut diktaattori,\nvaikka oltiin kärkkäitä alinomaa sitä väittämään vastoin kaikkea\ntotuutta. Lloyd Georgella ja Clemenceaulla oli käytettävinään maittensa\nsuvereeniset parlamentit, sillä ne olivat \"heidän\" parlamenttejaan. He\nolivat samalla koko hallinto-, siis toimeenpanevan vallan etunenässä.\nMinulla sen sijaan ei ollut mitään perustuslain myöntämää\nmahdollisuutta vaikuttaa välittömästi Saksan julkisiin viranomaisiin\najaakseni perille omat vaatimukseni asioissa, jotka katsoin\nsotilaallisesti välttämättömiksi. Niissä virastoissa, joiden puoleen\nkäännyin, en aina tavannut tarvittavaa asiantuntemusta ja\ntoimintatarmoa. Rauhaa ei ollut voitu saavuttaa, siksi olin koettanut\njohtaa sotaa onnelliseen loppuun, mikä yksin olisi voinut pelastaa\nmeidät siitä kohtalosta, jonka alla me nyt huokaamme. Minä huomasin\nnyt, että tämä onnellinen loppu oli mahdoton, ja näin tuhon tulevan,\njonka ehkäisemistä koko miehuus-ikäni työ oli tarkoittanut.\n\n\nIV.\n\nNäiden Spaan tapahtumain aikana kruununprinssi Ruppreehtin, v. Boehnin\nja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät peräytyivät Kemmelistä, Lysin\ntasangolta ja Vesleltä Arleux'n--Moeuvresin kanavan taakse\nSiegfried-asemiin. Liikkeet sujuivat hyvin, 18:kin armeija, jolla oli\npisin perääntymisväli, sai sen suoritetuksi suunnilleen syyskuun\n7:nneksi.\n\nArmeijat eivät tulleet kaikkialla saksalaisiin varushautoihin, vaan\npysyivät joissakin paikoin entisissä vihollisen varustuksissa.\nVihollinen seurasi kaikkialla kintereillä. Se ryhtyi hyvin pian\njatkamaan hyökkäystään, suunnaten sen erikoisella voimalla Moeuvresin\nja Holnonin välillä 17:nnen armeijan vasenta sivustaa ja 2:sta armeijaa\nsekä 18:nnen armeijan oikeata siipeä ja Ailetten ja Aisnen välillä\n9:nnen armeijan vasenta ja 7:nnen armeijan äärimäistä oikeaa sivustaa\nvastaan. Taistelut olivat erittäin katkeria, mutta rintama järjestyi,\nainoastaan 2:nen armeija pysyi jatkuvasti heikkona. Syyskuun 18:ntena\nja 19:ntenä jatkui ankaria hyökkäyksiä Moeuvresin--Holnonin\nrintamalla; ne pakottivat 2:sen armeijan vasemman siiven vetäytymään\njoitakin kilometrejä Schelden--Oisen kanavaa kohti St. Quentinin\npohjoispuolella, minkä jälkeen myös 18:nnen armeijan täytyi vetää\näärimäinen oikea siipensä samassa suhteessa taaksepäin. Yleensä\nsäilytimme asemamme ja katkeria paikallisia taisteluja kesti syysk.\n25:nteen ja 26:nteen asti. Ranskalaiset laajensivat edelleen\nhyökkäystään St. Quentinin suuntaan. Oli selvää, että nämäkin päivät\njälleen kuluttivat koko armeijan voimia.\n\nSaksan kruununprinssin armeijaryhmä oli kuun keskivaiheilla ottanut\njohtoonsa v. Boehnin armeijaryhmään kuuluneen 9:nnen armeijan. Tämä\narmeija ja 7:nnen armeijan oikea sivusta saivat taistella lakkaamatta.\nArmeijaryhmä sai itse korvata tappionsa. Erikoisen voimakas oli\njännitys molemmin puolin Reimsiä ja syysk. 22:sesta alkaen myös\nArgonnien kummallakin puolen, missä 26:ntena oli alkava uusi suuri\ntaistelu.\n\nHermann-asemien rakentaminen molempien pohjoisten armeijaryhmien taakse\noli alkanut. Samoin rakennettiin ahkerasti varustuksia Saksan\nkruununprinssin armeijaryhmän selkäpuolella.\n\nTyhjentämistöitä rintaman takana rannikon ja Maasin välillä jatkettiin;\nniitä häiritsivät usein tehokkaasti vihollisen lentohyökkäykset. Oli\nkuljetettava suunnattomia varastoja, joita ilman ei voitu tulla\ntoimeen, jos sota vielä jatkui. Useiden viranomaisten varastopolitiikka\noli ollut väärä, ja sen seuraukset tuntuivat nyt.\n\nSt. Mihielin ja Moselin välillä v. Gallwitzin armeijaryhmän rintaman\nedessä oli jo elokuun lopussa huomattu vilkasta liikettä. Siellä\ntulisi todennäköisesti tapahtumaan amerikkalaisten hyökkäys. Ylin\narmeijanjohto siirsi sinne varajoukkoja. Pohdin kaaren tyhjentämistä,\njota jo aikoja sitten oli suunnitelmallisesti valmistettu,\narmeijaryhmän päälliköiden ja armeija-osasto C:n johtajien kanssa,\njota osastoa vastaan odotettiin hyökkäyksen kohdistuvan.\nPaikalliskomentoviranomaiset olivat minun varoituksistani huolimatta\nhuolettomia. Takana olevia teollisuuskeskuksia silmälläpitäen ylin\narmeijanjohto antoi määräyksen kaaren tyhjentämisestä valitettavasti\nvasta syyskuun 8:ntena. Samalla oli armeija-osasto C:n eteläinen\nrintama vedettävä vihollisesta muita kohtia syrjemmäksi, niinkuin\nelokuun puolivälissä 17:nnen armeijan suhteen oli tapahtunut.\nAinoastaan etujoukkojen tuli jäädä etumaisiin asemiin.\n\nTyhjentämistyöt eivät vielä olleet ehtineet pitkälle, kun hyökkäys\nalkoi syyskuun 12:ntena Ruptin ja Moselin välillä. Siihen liittyi\nsivuhyökkäys Cambresin ylängöllä olevan kaaren pohjoispäätä vastaan.\nMolemmissa kohdin vihollinen mursi rintamamme. Etelärintamalla murtui\neräs preussilainen divisioona. Varajoukot eivät olleet tarpeeksi\nlähellä estääkseen heti tappion. Combresin ylängöllä olleen\nitävalta-unkarilaisen divisioonan olisi myös pitänyt taistella\nparemmin. Paikallinen armeijanylikomento määräsi ryhdyttäväksi kaarta\ntyhjentämään jo keskipäivällä. Olin tyytymätön itseeni, mutta myös\npaikallisiin komentoviranomaisiin. Ensin saapui tietoja, että\ntyhjentäminen jatkui hyvin. Se oli mahdollista, kun vihollinen ei enää\nahdistanut. Tämän perusteella annoin armeijatiedonantoni, joka oli\nliian edullinen, kuten myöhemmin selvisi.\n\nArmeijatiedonantojani on moitittu vääristeleviksi. Ne ovat olleet\nehdottomasti totuudenmukaisia ja ne laadittu niinkuin omatuntomme ja\nvelvollisuus armeijaa, kansaamme ja liittolaisiamme kohtaan vaati.\nIltatiedonannot ilmoittivat vain lyhyesti päivän tapahtumat.\nPäivätiedonannot perustuivat ilmoituksiin, jotka ylimmällä\narmeijanjohdolla oli käytettävänään sinä hetkenä, jolloin minä ne\nallekirjoitin -- tavallisesti klo 10.30 a.p. Kirjoitin ne etupäässä\narmeijaa varten. Oikein ja kohtuullista oli, että sotamies tiesi\nmainittavan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä kärsinyt. Joukko-osasto,\nupseeri tai sotamies, joka mainittiin tiedonannossa, oli ylpeä siitä:\nolihan jokaiselle innostavaa tietää maineestaan maailmallekin\nilmoitettavan. Siinä oli sodankäynnille hyvin oleellinen kiihoitin,\ntärkeä psykologinen, toimintaa edistävä tekijä. Myös kotiseutu oli\nsyystä ylpeä poikiensa julkisesti saamasta tunnustuksesta. Jokainen\nsana armeijatiedonannossa oli tarkoin punnittu. Suuria tapahtumia\nkosketeltiin perinpohjaisesti; pienemmistä kahakoista voitiin vain\ntärkeimmät mainita. Rauhallisina aikoina toistuva ilmoitus: \"ei mitään\nerikoista\", \"ei mitään olennaista\" kertoi ymmärtävälle lukijalle, että\nSaksan miehet joka kohdalla laajaa rintamaa olivat jälleen uskollisella\nantaumuksella öin ja päivin täyttäneet ankaran velvollisuutensa\nisänmaata kohtaan. Tietystikin olisin jännittävinä aikoina mieluummin\nkäyttänyt lyhytsanaista kuin selittelevää tyyliä. Milloin tällainen\nilmaisutapa oli paikallaan, käytettiin sitä. Tiedonanto Flanderin\ntaistelusta: \"Langemarck jäi meille tai luovutettiin\", ei olisi\ntyydyttänyt ketään.\n\nAluemenetykset mainittiin, mikäli ne vaikuttivat taistelutilanteeseen,\nmutta vasta sitten, kun siitä ei voinut koitua vahinkoa taisteleville\njoukoille. Ei kukaan ihminen voinut vaatia, ei edes valitettavasti niin\npuolueettomasti ajatteleva saksalainenkaan, että minun piti ilmoittaa,\nkuinka monta tykkiä ja vankia vihollinen meiltä kulloinkin otti! Emme\nolleet se voimakas kansa, josta minulle juuri noina päivinä niin usein\npuhuttiin! Vihollisen tiedonantojen jatkuva lukeminen oli tuottanut jo\nkyllin vahinkoa. Ylimmän armeijanjohdon tiedonantojen epäileminen meni\npaikoittain niin pitkälle, että niitä tutkittiin vihollisen\ntiedonantoihin vertaamalla. Se oli oikein aito saksalaista!\n\nEikö ollut suuri strateeginen voitto meille, kun me esim. 1917\nFlanderin rintamalla säilytimme asemamme, vaikka se tuotti meille\ntaktillisia tappioita ja vaati meiltä vankeja ja sotatarpeita? Kun\nilmoitin, että vihollinen oli tunkeutunut meidän tykistöasemillemme,\npiti siitä käydä selville tykkien ja vankien menetys. Eikö se\nriittänyt? Tahdottiinko oikein penkoa onnettomuutta?\n\nYlin armeijanjohto oli sallinut vihollisen tiedonantojen julkaisemisen\nluottaen Saksan kansan ymmärrykseen. Myöhemmin minusta tuntui, että se\noli virhe. Vihollinen harjoitti tiedonannoillaan suorastaan propagandaa\nmeitä vastaan ja lamautti mielialaamme. Vielä arveluttavammalta tuntui\nminusta kuitenkin myöhemmin annettu kielto julaista tiedonantoja.\n[Ranska tiesi kyllä hyvin, miksi se ei sallinut meidän tiedonantojemme\njulkaisemista, vaikka me emme harjoittaneet niillä minkäänlaista\npropagandaa.]\n\nOlen jo selittänyt, että minun täytyi ottaa huomioon myös armeijan\ntiedonantojen vaikutus liittolaisiimme. Tämä seikka vaikutti paljon,\nkun liittolaiset panivat meihin kaiken toivonsa.\n\nEräs seikka on kieltämätön: Wolffin toimiston selitykset\ntiedonantoihini, jotka syntyivät Berliinissä ja olivat tarkoitetut\nainoastaan puolueettomia ulkomaita varten, eivät olleet onnistuneita.\nOli kyllä olemassa syitä, joilla niiden sävy voitiin selittää. Mutta\nkun huomasin niistä koituvat epäkohdat, lakkautin ne heti, vaikkakin\nliian myöhään.\n\nWoevren tasangolla onnistui kaaren tyhjentäminen ja rintaman\nsiirtäminen Michel-asemiin kirvelevistä tappioista huolimatta. Jo\nsyyskuun 13:ntena laimeni taistelutoiminta. Saamiemme tietojen nojalla\npidimme mahdollisena hyökkäyksen jatkumista Michel-asemia vastaan.\n\nSyyskuun 22:sen jälkeen muuttui kuva v. Gallwitzin armeijaryhmän,\nedustalla. Hyökkäyksen todennäköisyys väheni; taistelu Argonnien\nmolemmin puolin näytti olevan pian tulossa.\n\nMyös herttua Albrechtin armeijaryhmä saattoi joutua vaaraan. Tämä\nmielipide tosin perustui enemmän työtoverieni arveluihin kuin\nsaapuneisiin tietoihin. Minä puolestani pysyin yhä edelleen siinä\nkäsityksessä, että oli pikemmin odotettavissa hyökkäyksen laajennus\nReimsin ja Maasin välille kuin rynnistys Lothringeniin.\n\nJoukkomme olivat ylenmäärin uupuneet, miesluku oli vähentynyt,\nliikarasitus lisääntyi, asema kävi yhä vakavammaksi, mutta rintama oli\nkunnossa, vain 2:sen armeijan kohdalla oli yhä osittain epätasaisuutta.\n\nItävalta-Unkarin rintama Italiassa kesti. Merkkejä italialaisten\nmahdollisesta rynnistyksestä ei vielä näkynyt.\n\nTällainen oli asema, kun tapahtumat Bulgaariassa pakottivat ylimmän\narmeijanjohdon tekemään raskaita päätöksiä.\n\nSyyskuun 15:ntenä ryhtyivät ententen joukot hyökkäykseen Makedoniassa\nVardarin itäpuolella Cernan ja Vardarin välisessä vuoristossa sekä\npienemmillä voimilla Monastirin luona. Molemmilla sivustoilla\nraukesivat hyökkäykset. Keskustassa, jossa olosuhteet hyökkääjälle\nolivat vaikeimmat, eivät bulgaarialaiset joukot -- 2:nen ja 3:s\ndivisioona -- tehneet ollenkaan vastarintaa. Ne yksinkertaisesti\njättivät asemansa. Vain tämän kautta kävi ententen joukkojen nopea\neteneminen mahdolliseksi tuossa rotkoisessa, korkeassa vuoristossa,\njoka on kuin luotu puolustusta varten. Kenraali v. Scholtz aikoi\npysäyttää bulgaarialaiset seuraaville asemille oikeaan aikaan tuotujen\nvarajoukkojen avulla. Hän pettyi toiveissaan: 2:nen ja 3:s\nbulgaarialainen divisioona peräytyi suunnitelmallisesti ilman taistelua\ntoisaalta Cernan taakse, toisaalta Vardarin taakse. Bulgaarialaiset\nreservijoukot, jotka olivat kolmen saksalaisen divisioonan vahvuiset,\neivät ollenkaan ryhtyneet taisteluun. Saksalaiset joukot, joita vähän\nennen oli vahvistettu Romaaniasta tuoduilla pataljoonilla, eivät yksin\nvoineet aukeamaa sulkea. Ententelle oli avattu tie pohjoiseen päin\nVardarin laaksoon Krivolacin suunnalla.\n\nMyöhemmätkin yritykset vastarinnan järjestämiseksi menivät myttyyn.\nBulgaarian armeija meni kotiin. Ainoastaan muutamat Pressba-järven ja\nCernan välillä, saksalaisen välittömän komennon alaisina taistelevat\nbulgaarialaiset osoittivat toistaiseksi suurempaa lujuutta.\n\nJo syyskuun 16:ntena tai viimeistään 17:ntenä sähkötti kenraali Lukov,\njoka johti joukkoja Struma-joella, tsaarille, että hänen täytyi tehdä\naselepo; hän ei tiennyt miten mahdollisimman nopeasti pääsisi eroon\nmeistä muodollisestikin heittäytyäkseen suoraan ententen syliin.\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin sain minä käsiini Ranskan yleisesikunnan\nsalaisen tiedonannon, josta kävi selvästi ilmi, että ranskalaiset eivät\nenää odottaneet Bulgaarian armeijan tekevän vastarintaa. Ententen\nharjoittama propaganda, sen raha, samoin kuin Yhdysvaltain Sofiaan\njäänyt edustaja olivat tehneet tehtävänsä. Täälläkin olivat\nympärysvallat tehneet eheää työtä. Ehkäpä oli myös bolshevistisia\nvirtauksia Venäjältä päin hiipinyt maahan. Tsaari ja meidän edustajamme\nSofiassa eivät tienneet siitä mitään. Kenraali Jekov oli seurannut\ntapahtumia katselijana. Joitakin päiviä ennen taistelun alkua, jonka\nvarmasti tiedettiin tulevan, hän matkusti Wieniin, sairaalaan,\nluullakseni jonkin korvavian tähden.\n\nKenraali v. Scholtz ja kaikki saksalaiset viranomaiset olivat tehneet\nvoitavansa. Siellä, missä saksalaiset komensivat, pysyi Bulgaarian\narmeija koossa. Vuoristossa eivät bulgaarialaiset olleet halunneet\nsaksalaisia päälliköitä. Päinvastoin he olivat jättäneet sinne erään\ndivisioonankomentajan, jonka kenraali Scholtz tahtoi poistaa, koska ei\nluottanut häneen, ja tehneet useita henkilövaihdoksia näillä seuduilla.\n\nKun nyt bulgaarialaiset verhotakseen luopumistaan sanovat, että minulle\nkyllä oli ilmoitettu sotamiesneuvostojen perustamisesta heidän\narmeijaansa, niin ei tämä pidä paikkaansa. Ei ole myöskään totta, kun\nväitetään, ettemme me olisi täyttäneet sopimustamme, joka velvoitti\nmeidän pitämään kuusi divisioonaa Bulgaarian rintamalla. Tämä sopimus\nkoski vain Serbian sotaretkeä 1915. Kun minä elokuussa 1916 tulin\nylimpään armeijanjohtoon, oli Makedoniassa suunnilleen yksi divisioona.\nSopimus oli menettänyt voimansa senkin kautta, että syyskuussa 1916 oli\nperustettu saksalainen ylin sodanjohto neliliitolle. Mutta sekään ei\nollut lyönyt mitään laimin; molemminpuolisten voimien suhde oli\njokseenkin 1:1. Kreikan armeijalla ententen riveissä ei ollut mitään\nsotakokemusta. Se ei ollutkaan sisäisestä vakaumuksesta vihollisen\npuolella. Bulgaarian armeija oli levännyt kauan. Sillä oli ollut\ntilaisuus voimistua ja olisi sen pitänyt auttaa meitä länsirintamalla,\nsen sijaan että me autoimme sitä. Ylin armeijanjohto tiesi, että\nBulgaarian armeija oli sairas, kuitenkin näytti mahdolliselta toivoa,\nettä se kestäisi odottamamme hyökkäyksen, niinkuin kävikin siellä,\nmissä vielä oli halua taisteluun. Samoinkuin saksalaiset päälliköt\nBulgaariassa pidimme mekin paikallisia tappioita mahdollisina, mutta\nemme Bulgaarian armeijan täydellistä hajaantumista. Sofiassa liikkeellä\nolleet huhut, että Bulgaarian armeija taistelisi vain syyskuun 15:nteen\nasti, vahvistuivat kovin surullisella tavalla. Ylin armeijanjohto ei\nvoinut suostua jokaiseen avunpyyntöön. Täytyi vaatia, että Bulgaariakin\ntekisi jotakin, muuten ei meitä mikään pelastaisi. Oli yhdentekevää,\nhäviäisimmekö Makedoniassa vai lännessä. Ei meillä ollut voimia pitää\npuoliamme lännessä, vaikkakin vain puolustautumalla, ja muodostaa\nBalkanille bulgaarialaisen rintaman sijasta saksalainen rintama. Näin\nolisi täytynyt tapahtua, jos me olisimme tahtoneet pysyvästi säilyttää\nsiellä asemamme.\n\nBulgaarian hallitus ei tehnyt mitään nostaakseen kansansa ja armeijansa\nsotahenkeä ja lujittaakseen kuria joukoissaan. Se antoi vihamielisille\nvaikutuksille vapaan vallan ja salli kaikenlaisen kiihoituksen meitä\nvastaan. Lopun saivat aikaan ententen rahat, joita kotiinpäin virtaavat\njoukot runsaasti veivätkin mukanaan Sofiaan. Tässä, eikä missään\nmuussa, oli syy Bulgaarian luopumiseen neliliitosta.\n\nKukaan ei koettanut kieltää sitä, että asema Bulgaarian kukistumisen\nkautta oli tullut hyvin vakavaksi.\n\nMyöskin Turkki joutui kovaan puserrukseen. Sen Palestiinan rintama oli\ntäydelleen luhistunut. Saksalaiset päälliköt ja joukot olivat sielläkin\ntäyttäneet velvollisuutensa, saksalainen sotilas taisteli Jordaninkin\nrannalla sankarillisesti. Mutta meidän voimamme olivat rajoitetut. Ne\nvoivat täälläkin vain jonkun ajan pitää Turkin armeijaa koossa.\n\nEnglantilaiset etenivät nopeasti Damaskuksen radan vartta ja rannikolla\npohjoiseen päin. Konstantinopoli ei tosin vielä ollut uhattu, mutta\nTurkin vastustuskyky oli hyvin lamassa. Enverin ja Talaatin\nuskollisuuden vuoksi ei tämäkään olisi vielä ratkaissut Turkin suhdetta\nententeen. Ententelta vapautui kuitenkin Syyriassa melkoisia voimia ja\nse saattoi nyt milloin tahansa Bulgaarian kukistumisen jälkeen hyökätä\nKonstantinopolia vastaan Maritsan yli. Täällä oli vain heikkoja\nturkkilaisia joukkoja. Bulgaarian armeija Struman varrella oli tähän\nasti ollut sen suojana. Voitiin tosin Kaukaasiasta, ehkäpä\nUkrainastakin tuoda apuvoimia; mutta emme olisi voineet järjestää\nMustalla merellä suurten joukkojen kuljetusta, siihen oli laivoja\nsaatavissa liian vähän. Apujoukkojen lähettäminen alkoikin heti.\nMuutamia pataljoonia siirrettiin Ukrainasta Konstantinopoliin. Mutta\nmitään ratkaisevaa ei enää voitu saada aikaan. Konstantinopolin täytyi\nkukistua; tapahtuisiko se marras- vai joulukuussa, oli yleisen\ntilanteen kannalta yhdentekevää. Oli luonnollista, että ententen\nlaivasto loisi Mustan meren kautta kulkuyhteyden Romaaniaan ja veisi\nBulgaarian kautta joukkoja Tonavalle. Emme voineet ajatellakaan, että\nRomaania pysyisi puolueettomana. Ennemmin tai myöhemmin se ryhtyisi\nvihollisuuksiin, sen saattoi nähdä.\n\nOli selvää, että ympärysvallat koettaisivat vapauttaa Serbian ja\nhyökätä sieltä Unkarin kaksoismonarkian kimppuun antaakseen sille\nkuoliniskun. Rintamamme Balkanilla järkkyi; kysymys oli nyt siitä,\nvoitiinko se uudelleen muodostaa Serbiassa ja Bulgaariassa tai ainakin\nTonavalla. Tilanteesta Sofiassa ei aluksi voinut saada selvää. Vielä\nemme tienneet, oliko todella koko Bulgaarian armeija rappeutunut.\nSerbian armeija oli vuosikausia taistellut maansa rajojen ulkopuolella\nja antanut loistavan näytteen kauniista isänmaanrakkaudesta. Niin\nolisivat bulgaarialaisetkin voineet tehdä. Sitäpaitsi ei entisestä\nBulgaariasta vielä jalanleveyttäkään ollut vihollisen vallassa.\n\nJos Bulgaarian armeija jättäisi meidät, täytyisi Saksan ja\nItävalta-Unkarin kuljettaa voimia Balkanille enemmän kuin koskaan.\n\nKun tähän asemaan oli jouduttu, täytyi meidän tehdä kaikkemme\nvahvistaaksemme asemaamme Balkanilla ja siten suojataksemme itseämme\nympärysvaltain hyökkäyksiltä Unkariin, Saksan ja Itävallan sivustaan.\nMe kuljetimme saksalaisen divisioonan Sevastopolista Bulgaarian ja\nRomaanian kautta Sofiaan. Kenraali v. Arz pani liikkeelle yhden\nitävalta-unkarilaisen divisioonan Ukrainasta Romaanian kautta\nSerbiaan. Kolme saksalaista itärintaman divisioonaa, jotka oli aiottu\nkäyttää länsirintamalla ja osittain olivat sinne jo matkalla,\nkäännettiin Serbiaan. Sinne lähti lopuksi kaksi divisioonaa Italian\nsotanäyttämöltä, jotka kenraali v. Arz oli asettanut käytettäväksemme\nlännessä. Ankarasti kamppailevalta länsirintamalta lähetti ylin\narmeijanjohto sinne vielä alppijoukon, joka oli tullut suoraan\ntaistelusta ja vielä oli vuoristoasussa. Tämä oli ehdottomasti tarpeen\nSerbian vuoristossa. Kuusi tai seitsemän divisioonaa riistettiin näin\nlänsirintamalta.\n\nYksi saksalainen divisioona aiottiin sijoittaa Sofian ympärille\ntukemaan tsaarin hallitusta, toiset divisioonat oli tarkoitus koota\nNishin ympäristöön. Huonojen kulkuyhteyksien tähden jouduttaisiin\nvarmaan lokakuun keskipaikkeille, ennenkuin tämä saattoi tapahtua.\n\nHyvin pian selvisi, ettei Bulgaarian taholta enää käynyt odottaminen\nmitään. Sofiaan sijoittunut divisioona siirrettiin Nishiin. Tsaari\nluopui vallasta ja lähti maasta pois. Hallitus taipui kokonaan ententen\npuoleen. Bulgaarian armeija hajosi tai antoi riisua aseensa. Aselepo,\njoka jättäisi Bulgaarian kokonaan ententen käsiin, saattoi joka hetki\nolla valmis.\n\nSaksalaisissa joukoissa, jotka olivat taistelleet Bulgaarian\narmeijassa, säilyi järjestys; ententen joukkojen lakkaamatta\ntunkeutuessa Vardaria ylöspäin Üskübiä kohti, peräytyivät ne\nmallikelpoisessa järjestyksessä sen länsipuolella Mitrovitsaa kohti ja\nitäpuolella Sofiaan päin. Uuden rintaman muodostaminen Serbiaan riippui\nhyvin suuresti itävalta-unkarilaisten joukkojen vastustuskyvystä.\n\nTilanne Romaaniassa pysyi hyvin epäselvänä ja jännittyneenä. Ylin\narmeijanjohto kykeni lähettämään sinne enää vain vähäistä apua, muun\nmuassa Kaukaasian joukot.\n\nIdässä olivat bolshevikit pysyneet meidän vihollisinamme. Ystäviä,\njotka olisivat voineet auttaa meitä, emme olleet politiikallemme\nIso-Venäjältä saaneet.\n\nMitä suurimmassa määrässä epäiltävää oli, onnistuisiko meidän Serbiassa\nja Romaaniassa muodostaa uusi rintama Itävalta-Unkarin ja läntisen\nrintamamme sivustasuojaksi ja säilyisikö öljynsaanti Romaaniasta meidän\nkäsissämme.\n\nEpäilemätöntä oli, että italialaiset hyökkäisivät. Oli aivan epävarmaa,\nmiten itävalta-unkarilaiset joukot nyt tappelisivat siellä.\n\nTaistelutilanne saattoi nyt vain ratkaisevasti huonontua. Tapahtuisiko\nse hitaasti vai huimaavan nopeasti, sitä ei voinut vielä päättää.\nTodennäköistä oli, että tapaukset kypsyisivät lähimmässä\ntulevaisuudessa, niinkuin todella tapahtui Balkanin niemimaalla ja\nItävalta-Unkarin rintamalla Italiassa.\n\nNäin ollen tunsin raskaaksi velvollisuudekseni kiirehtiä sodan\nlopettamista ja kehoittaa hallitusta ratkaisevaan toimintaan. Syyskuun\n9:nnen jälkeen ei ylin armeijanjohto ollut kuullut mitään Alankomaiden\nkuningattaren rauhanvälityksestä. Elokuun keskivaiheilta asti oli aika\nkulunut tuloksettomasti. Kreivi Burianin nootti oli kaikunut kuuroille\nkorville. Diplomatia näki joutuneensa voittamattomaan pulaan, kun\nvastustaja osoitti vain tuhoamishalua. Tämän käsityskannan vuoksi, joka\nei ollut syntynyt salamannopeudella vaan oli kypsynyt minussa elokuun\nalusta alkaen ankarissa sisäisissä otteluissa, pyysin syyskuun 26:ntena\nvaltiosihteeri v. Hintzeä saapumaan Spaahan.\n\n\nV.\n\nOlot Berliinissä olivat sillävälin käyneet hyvin ikäviksi, taistelu\nvallasta oli jälleen astunut räikeästi esiin. Edustaja Erzbergerin\nhyökkäys kreivi v. Hertlingiä vastaan oli siitä ulkonaisena merkkinä ja\nse oli nostattanut rajun aallokon. Keisarin elokuun 14:ntenä antamaa\nkehoitusta, että hallitustoimia johdettaisiin yhtenäisesti ja lujasti,\nei seurattu. En ole saanut selvää kuvaa noiden päivien tapahtumista.\nValtakunnankanslerin asemaa en pitänyt vakavasti uhattuna. Suuren\nparlamentaarisen kokemuksensa avulla oli hän tähän asti aina\nselviytynyt. Berliinin tapahtumien tähden ilmoitti valtiosihteeri v\nHintze tulevansa sunnuntaina syyskuun 29:ntenä. Kreivi Limburg-Stirum\noli pyytänyt myös valtakunnankansleria saapumaan Spaahan. Tällä kertaa\nen minä ollut esittänyt pyyntöä, koska minulle syyskuun alussa\nselitettiin kreivin korkea ikä esteeksi, mutta otin tiedon\nvaltakunnankanslerin tulosta tyydytyksellä vastaan, varsinkin kun aloin\nomasta puolestani päästä yhä paremmin selvyyteen siitä, mihin\ntoimenpiteihin oli ryhdyttävä.\n\nLännessä olivat sillävälin jälleen alkaneet valtavat taistelut.\n\nYpernin itäpuolella ryhtyi entente rynnäkköön ja tunki meidät\nkaikkialla vanhalla Flanderin taistelukentällä etumaisista linjoistamme\npois ja vielä osittain tykistösuoja-asemiemmekin ohi. Huomasimme\nvälttämättömäksi armeijan perääntymisen selkäpuolella oleviin asemiin.\n\nCambrain suunnalla pääsi vihollinen syyskuun 27:ntenä ankaralla\nhyökkäyksellä kanavan yli etenemään, vaikka täällä oli kaikki jo\netukäteen varustettu mitä huolellisimmin. Kauempana etelässä Vesleen\nasti rintama kesti.\n\nChampagnessa ja Maasin länsirannalla oli syyskuun 26:ntena alkanut\nsuuri taistelu. Ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäsivät siellä hyvin\nkauas viitoitetuin päämäärin. Argonnien länsipuolella olimme pysyneet\naseman herroina ja puolustautuneet loistavasti. Argonnien ja Maasin\nvälissä olivat amerikkalaiset murtaneet rintaman. He olivat tänne\nkeränneet voimakkaan armeijan. Amerikan osanotto sotaan oli tämän\nkautta tullut yhä merkitsevämmäksi. Heidän rynnistyksensä\npysähdytettiin. Syyskuun 27:ntenä taistelimme etupäässä menestyksellä.\n28:ntena pysytimme asemat hallussamme suunnitelmallisia\nrintamanparannuksia lukuunottamatta.\n\nKautta koko länsirintaman olimme taas suuressa voimainmittelyssä.\n\nSyyskuun 29:ntenä ja seuraavina päivinä jatkuivat taistelut pitäen yllä\nvain tavanmukaista jännitystä. Ei mikään pakottanut tekemään\näkkipäätöksiä. Panen tälle seikalle asiain kehitystä silmälläpitäen\nyhtä suuren painon kuin sille, että hallitus sitten elokuun puolivälin\nei ollut saanut mitään aikaan rauhan hyväksi. Minulle ei tässä ollut\nmitään yllättävää. Pitikö ylimmän armeijanjohdon nyt odottaa, kunnes\nTurkki ja Itävalta-Unkari, joita iskut ensi sijassa olivat kohdanneet,\ntekisivät aloitteen. Se olisi ollut mukavaa, mutta sitä ei sallinut\nminun vastuunalaisuudentunteeni. Tuliko ylimmän armeijanjohdon monien\npyyntöjen ja kiirehtimisien jälkeen toivoa, että hallitus sittenkin\nvielä nostattaisi kansan tai ryhtyisi Hollannin välityksellä rauhan\nhankkeeseen. Näyttikö tämä luultavalta? Velvollisuus vaati jättämään\naikaakuluttavan toimettomuuden ja tyhjät sanat. Vihollisen puoleen oli\nkäännyttävä ja ehdotettava rauhaa ja aselepoa. Sitä vaati\nsotatilanteemme, joka liian todennäköisesti huononemistaan huononi.\nVielä ei meidän tarvinnut heittäytyä armoille. Vihollinen täytyi saada\nneuvottelemaan. Tapahtuisiko se sovinnollisuuden vai väkivallan\nmerkeissä? Mikäli luulin tuntevani Clemenceauta ja Lloyd Georgea,\ntäytyi minun pelätä pahinta. Wilson taas oli usein ilmoittanut ehtonsa\ntavattoman juhlallisessa muodossa. Hän ja hänen edustamansa Amerikka\ntuntisivat varmaan olevansa sanoihinsa sidottuja. Amerikka oli\nratkaissut sodan Ranskassa, ilman sitä olisi entente sotilaallisesti jo\nkauan sitten kukistettu, minkä vuoksi oli mahdollista, että Wilson\nveisi Englannista ja Ranskasta huolimatta mitä sitovimmalla tavalla\nesittämänsä päämäärät voittoon. Tähän seikkaan oli saatava selvyyttä.\nJos tämä käsitys Wilsonista saisi vahvistusta, niin voisimme hyväksyä\nneuvottelujen pohjaksi hänen 14 pykäläänsä, jotka tosin olivat kovat,\nmutta ainakin selvästi esitetyt; mutta jos tässä suhteessa pettyisimme,\njos vihollinen jännittäisi jousta liiaksi, jos vihollisen\nsotilasjohtajat kieltäisivät meiltä sen kunnioituksen, jonka\nmiehuullisella kamppailullamme olimme ansainneet, silloin täytyisi\ntaistelun jatkua, niin tavattoman vaikeaksi kuin se kävisikin. Ehkä\nsilloin hallitus ja kansa saataisiin nousemaan sankarillisiin tekoihin,\nkun ne vihdoinkin näkisivät, mitä tämä taistelu Saksalle merkitsi.\n\nJuuri tässä suhteessa en voinut heittää toiveitani kotimaan rintaman\nlujittumisesta. Jos vihollinen vastaisi samalla tavalla kuin\ntammikuussa 1917, niin täytyisi jossain määrin riittävän johdon avulla\nkansassa jälleen herätä oikea mieliala, päättäväisyys ja yksimielisyys,\njotka eivät voisi olla edullisesti vaikuttamatta sotakuntoisuuteemme ja\nhenkeen rintamalla. Epäilemätöntä oli, että tämä vaikuttaisi\nratkaisevasti sotajoukkoon ja koko sotatalouteen, ja sitä tehokkaammin\nmitä pikemmin se tapahtuisi. Meillä olisi jälleen sotakoneisto, joka\npuhuisi puolestamme voimakasta kieltä, ellei vastustajamme muuhun\ntyytyisi. Nämä eivät olleet mitään utopioja. Ranska, Serbia ja Belgia\nolivat kärsineet hyvin paljon enemmän kuin me ja kestivät yhä. Jos sota\nlähenisi rajojamme, nousisi jokaisen rintamalla olevan sotamiehen\nsilmien eteen välittömänä tunne siitä, että oli suojeltava kaikkea sitä\nkallista, mitä kotimaassa oli. Kun sotilas, joka tiesi, mitä\nsotanäyttämö, taistelutanner, etappialuekin merkitsi, näkisi sodan koko\nsen hävittävässä suuruudessa uhkaavan saksalaista maata, niin nousisi\n70-miljoonainen kansamme -- näin ajattelin -- vankkana ja yksimielisenä\nkäyttämään niitä jättiläisvoimia, joita sillä yhä vielä oli.\nKysymyksenalaiseksi jäi myös, olisiko vertansa runsaasti vuodattanut\nRanska, joka oli kärsinyt paljon enemmän kuin me, jaksanut kestää vielä\nkauan alueiden tyhjentämisen jälkeen. Missään tapauksessa ei asemamme\nollut sellainen, että kansamme ja lastemme kasvojen edessä olisimme\nvoineet puolustaa antautumista viholliselle; mutta joka tapauksessa,\njos suinkin kävi mahdolliseksi, oli lähdettävä rauhan tietä astumaan.\n\nSisäisesti taistellen olin vähitellen tullut tähän raskaaseen\npäätökseen ja tunsin nyt velvollisuudekseni ja sisäiseksi pakoksi\ntoimia ollenkaan välittämättä siitä, mitä muut sanoisivat, jotka\ntunsivat sotatilannetta vähemmin kuin minä. Olen tämän sodan kaikissa\nsuurissa ratkaisuissa täydellisesti tietoisena vastuunalaisuudestani\ntoiminut vakaumukseni mukaan. Tiesin kyllä, että minua vieläkin enemmän\nherjattaisiin ja tehtäisiin vastuunalaiseksi kaikesta onnettomuudesta.\nHenkilökohtaisesti kärsimäni katkeruudet eivät voineet vaikuttaa\npäätösteni tekoon.\n\nSyyskuun 28:ntena klo 6 iltapäivällä menin kenraalisotamarsalkan luo\nhänen huoneeseensa, joka oli kerrosta alempana. Esitin hänelle\najatukseni rauhan ja aselevon pyynnöstä. Asema voi Balkanin\nolosuhteiden vuoksi vain huonontua, vaikka länsirintamalla voisimmekin\nkestää. Meidän tehtävämme nyt oli toimia viivyttelemättä, selvästi ja\nvarmasti. Kenraalisotamarsalkka kuunteli liikutettuna puhettani. Hän\nvastasi aikoneensa sanoa minulle samaa illalla, hänkin oli jo\npitemmän aikaa harkinnut perinpohjin asemaa ja piti tätä hanketta\nvälttämättömänä. Olimme yksimielisiä siitäkin, että aselepoehtoihin\ntuli sisältyä vallatun alueen säännöllinen ja järjestelty tyhjentäminen\nja mahdollisuus ryhtyä sotatoimiin meidän rajoillamme. Edellinen näistä\nehdoista oli ääretön sotilaallinen myönnytys. Itärintamalla emme\naikoneet antaa perään. Luulin, että ententekin jo olisi selvillä\nbolshevismin vaarasta, joka sitäkin uhkasi.\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä erosimme puristaen lujasti toistemme\nkättä, kuin miehet, jotka ovat kantaneet rakkaimpansa hautaan ja jotka\neivät ainoastaan elämän hyvinä vaan myös vaikeimpinakin hetkinä\ntahtoivat seistä yhdessä. Liittyiväthän meidän nimemme maailmansodan\nsuurimpiin voittoihin. Olimme yhtä mieltä nyt siinäkin, että\nvelvollisuutemme oli liittää nimemme myös siihen hankkeeseen, jota\nvälttääksemme olimme tehneet kaiken, mitä ajateltavissa oli.\n\n\nVI.\n\nValtiosihteeri v. Hintzen ja minun välisten neuvottelujen\nperusteet olivat muodollisestikin selvinneet keskustelussani\nkenraalisotamarsalkan kanssa syyskuun 28:ntena. Neuvottelut tapahtuivat\n29:ntenä klo 10 aamupäivällä Britannique-hotellissa. Eversti Heye oli\nläsnä.\n\nLyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi valtiosihteeri v. Hintze selittää\nsisäistä tilannetta ottamatta ollenkaan huomioon ulkonaisia\nolosuhteita. Hän piti kreivi v. Hertlingin asemaa niin horjuvana, ettei\ntämä enää voisi pysyä paikallaan, eikä hänen omakaan asemansa ollut\nenää vahva. Berliinissä oli sisäisen tilanteen tähden tapahtuva\ntäydellinen järjestelmän muutos ja parlamentaarisen ministeristön\nmuodostaminen. Hän puhui myös vallankumouksen mahdollisuudesta. Tähän\nhetkeen asti olin luullut, että ylimmän armeijanjohdon tuli yhdessä\nsilloisen valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston valtiosihteerin\nkanssa pohtia kysymyksiä, joita se piti tilanteen vaatimina. Vaihdokset\nnäissä viroissa ja tällä hetkellä vaikuttaisivat ehdottomasti\nhaitallisesti, mullistavasti ja hidastuttavasti kaikilla aloilla.\nAsioiden yhtäjaksoisuus katkeaa aina joksikin aikaa näin\nsyvällekäyvissä muutoksissa. Mihin päätökseen Hänen Majesteettinsa\ntulisikin, ylin armeijanjohto pitäisi hallitusta uusien miesten\nedustamana ja uudelleen järjestettynäkin aina hallituksena. Uusien\nmiesten tulisi tuntea vastuunalaisuutensa, jos he tässä tilanteessa\nottaisivat hallitusvallan käsiinsä. Ylimmän armeijanjohdon tuli esittää\noma kantansa samalla lailla uudelle kuin vanhallekin hallitukselle ja\npitää huolta siitä, ettei armeijalle hallituksen muutoksen tähden\nkoituisi vaurioita siinä tapauksessa, että voitaisiin saada aikaan\nkunniallinen aselepo.\n\nValtiosihteeri v. Hintze piti huolimatta minun vastaväitteistäni\ntarpeellisena koko hallitusjärjestelmän muuttamista. Hän ei pitänytkään\nuudistusta niin vaikeana. Minä en voinut arvostella tätä asiaa, kun en\ntäysin tuntenut Berliinissä vallitsevia olosuhteita.\n\nValtiosihteeri v. Hintze ilmoitti edelleen, että Alankomaiden\nkuningattaren puoleen ei oltu käännytty eikä muihinkaan toimenpiteisiin\nryhdytty rauhanasian ajamiseksi. Mitään positiivista ei siis oltu\ntehty.\n\nNyt vasta kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme tilanteen ja\nmielipiteemme aselepoehdoista. Valtiosihteeri v. Hintze piti\noikeimpana kääntyä presidentti Wilsonin puoleen aselevon ja rauhan\npyynnöllä. Sveitsin lähettiläs Washingtonissa oli uudelleen puhunut\nhallituksellemme Wilsonin korkeista ihanteista. Oli selvää, että\nkiertotie Washingtonista Pariisiin ja Lontooseen hidastuttaisi asian\nkulkua ja ettei yhtäkkiä tätä tietä voitaisi saavuttaa aselepoa, vaan\nvasta pitemmän ajan kuluttua. Tämä ei kuitenkaan sotinut sitä käsitystä\nvastaan, joka kenraalisotamarsalkalla ja minulla oli asemasta. Yhdyimme\nvaltiosihteeri v. Hintzen ehdotukseen, vaikkakin kehoitimme\nsamanlaisella nootilla kääntymään myös Englannin ja Ranskan puoleen.\n\nNeuvottelun jälkeen ajoimme heti Hänen Majesteettinsa luo, joka oli\nKasselista saapunut Spaahan. Valtiosihteeri v. Hintze esitti\nsamanlaisen lausunnon sisäpoliittisesta tilanteesta, liittäen siihen\nnyt rauhan- ja aselepoehdotuksen, jolla oli käännyttävä Wilsonin\npuoleen. Kenraalisotamarsalkka kuvasi sitten sotilaallista tilannetta,\nminä vain lyhyesti vahvistin hänen sanojaan. Hänen Majesteettinsa oli\ntavattoman rauhallinen. Hän selitti suostuvansa siihen, että\nkäännyttäisiin Wilsonin puoleen. Iltapäivällä jätettiin valtiosihteeri\nv. Hintzen toimesta kaikkein korkein määräys sillävälin saapuneelle\nvaltakunnankanslerille parlamentaarisen järjestelmän luomisesta\nSaksaan. Ylin armeijanjohto sai tiedon siitä vasta sen julkaisemisen\njälkeen; kreivi v. Hertling ei luullut voivansa toteuttaa sitä ja pyysi\neroa. Berliinissä alettiin nyt etsiä uutta parlamentaarista\nvaltakunnankansleria. Se tapahtui sangen omituisella tavalla, sillä\nkruunu jätti kaiken aloitetoimen käsistään.\n\nKysyin valtiosihteeri v. Hintzeltä, milloin uusi hallitus\nmuodostettaisiin ja olisi päätösvaltainen ja milloin uudesta nootista\nvoitaisiin sopia liittolaistemme kanssa, jotta se voitaisiin lähettää.\nHän vastasi minulle, että se saattoi tapahtua tiistaina, lokakuun\n1:senä.\n\nToistaiseksi pidin kiinni tästä ajasta.\n\nValtiosihteeri kreivi v. Roedernin toivomuksesta, joka myös oli tullut\nSpaahan ja jonka, samoin kuin varakanslerin, piti neuvotella\nparlamentaaristen johtajien kanssa, lähetti ylin armeijanjohto majuri\nvapaaherra v. dem Buschen Berliiniin vielä syyskuun 20:nnen iltana.\nHänen piti siellä valtiopäivillä antaa selityksiä sotilaallisesta\ntilanteesta, jos hallituksen johto piti sitä tarpeellisena.\n\nKenraalisotamarsalkka päätti myöhemmin minun pyynnöstäni seurata Hänen\nMajesteettiaan Berliiniin syysk. 30:nnen iltana edustaakseen siellä\nsamalla henkilökohtaisesti ylintä armeijanjohtoa. Minun oloni Spaassa\noli sotatilanteen tähden valitettavasti tuiki välttämätön.\n\nMajuri vapaaherra v. dem Busche oli jo lokakuun 1:sen illalla yhdessä\nvarakansleri v. Payerin kanssa lyhyessä keskustelussa Berliiniin\nsillävälin saapuneen Badenin prinssi Maxin kanssa. Siinä hän esitti\nsamaa kuin seuraavana aamuna valtiopäivillä puolueiden johtajille.\nSamat ajatukset hän esitti myös varakansleri v. Payerille heidän\nollessaan kahden kesken.\n\nKreivi v. Roedernin ehdotuksen, että majuri vapaaherra v. dem Busche\npuhuisi myös herrainhuoneessa, ylin armeijanjohto hylkäsi. Minusta se\nolisi tehnyt sen vaikutuksen, kuin olisi tahdottu tällä vaikuttaa\nPreussin sisäiseen politiikkaan. Välittömän painostuksen kautta\ntahdottiin saada herrainhuone luopumaan siitä kannasta, mikä sillä\ntähän asti oli ollut Preussin valtiomuotokysymyksessä.\n\nLokakuun 2:sena kello 9 aamulla varakansleri v. Payer vei majuri\nvapaaherra v. dem Buschen esittämään tilannetta valtiopäiväin\nkokoontuneille puolueenjohtajille. Varakansleri oli läsnä\nneuvotteluissa. Majuri vapaaherra v. dem Busche tunsi minun\nmielipiteeni ja tarkoitukseni. Hän oli merkinnyt näitä muistiinkin\nennen esitystään. Hänen esityksensä oli kauttaaltaan asiallinen. Hän\nkuvasi Bulgaarian luopumisen jälkeen Balkanilla muodostuneen\nsotatilanteen ehkä liian edulliseksi, olosuhteet länsirintamalla\nluottamusta herättäviksi. Joukkoja hän kiitti. Kuten ehdottomasti\ntulikin, kuvasi hän täyteväkikysymyksemme hyvin vakavaksi ja viittasi\nsiihen, että me emme enää kyenneet peittämään tappioitamme. Miesten\nlukumäärä pataljoonissa oli vähentynyt 540:een, ja tämäkin luku voitiin\npysyttää ainoastaan hajoittamalla 22 divisioonaa, s.o. 66\njalkaväkirykmenttiä. Henki varaväessä oli huono.\n\nMajuri vapaaherra v. dem Busche tuli seuraaviin ponsiin:\n\n\"Me voimme vielä jatkaa sotaa jonkun aikaa, tuottaa vastustajalle\nankaria tappioita, jättää jälkeemme autioksi hävitettyä maata; voittaa\nemme tällä enää voi.\n\n\"Tietoisuus tästä ja tapausten kulku ovat kypsyttäneet herra\nkenraalisotamarsalkassa ja kenraali Ludendorffissa päätöksen ehdottaa\nHänen Majesteetilleen, että taistelu lopetettaisiin, jotta Saksan kansa\nja sen liittolaiset säästyisivät uusilta uhreilta.\n\n\"Samoin kuin meidän suuri hyökkäyksemme heinäkuun 15:ntenä\nkeskeytettiin heti, kun sen jatkaminen ei enää ollut oikeassa suhteessa\nsen vaatimiin uhreihin, samoin oli nyt päätettävä luopua sodan\ntoivottomasta jatkamisesta. Tämä voidaan vielä tehdä. Vielä on Saksan\nkansa tarpeeksi voimakas pidättämään vastustajaansa kuukausimääriä,\nsaavuttamaan paikallista menestystä ja vaatimaan ententelta uusia\nuhreja. Mutta jokainen päivä vie vastustajan päämääräänsä lähemmäksi ja\ntekee sen vähemmän taipuvaiseksi kanssamme solmimaan rauhan, joka on\nmeille siedettävä.\n\n\"Siksi ei ole yhtään hetkeä hukattava. Jokainen vuorokausi voi\nhuonontaa tilannetta ja suoda vastustajallemme tilaisuuden nähdä vielä\nselvemmin, miten heikkoja me nyt olemme.\n\n\"Tällä voisi olla mitä onnettomimmat seuraukset rauhantoiveisiin ja\nsotilaalliseen asemaan nähden. Ei armeija eikä kotimaa saa ryhtyä\nmihinkään, joka osoittaisi heikkoutta. Samaan aikaan kuin rauhantarjous\ntehdään, täytyy kotimaassa muodostua yksimielinen rintama, josta käy\nilmi, että järkähtämättömästi vaaditaan sodan jatkamista, jollei\nvihollinen suostu minkäänlaiseen tai ainoastaan nöyryyttävään rauhaan.\n\n\"Jos näin kävisi, niin riippuisi armeijan kestävyys ratkaisevasti\nkotimaan lujuudesta ja siitä hengestä, joka kotoapäin virtaa\narmeijaan.\"\n\nEsityksessään ilmitoi majuri vapaaherra v. dem Busche minun\nohjelmani ja myös minun mielipiteeni. Hän ei puhunut ainoastaan\nvaltiopäivämiehille, vaan myös sille uudelle hallitukselle, joka näiden\nriveistä oli astuva esiin. Soturi, joka jo neljän vuoden ajan on saanut\nkäydä mitä vaikeinta taistelua puutteellisin apukeinoin, tylsistyy\nvaaroja vastaan. Toisin on sen laita, joka äkkiä näkee kirkkaassa\nvalossa niin suunnattoman suuret vaikeudet.\n\nKahden vuoden ajan olin kirjoittanut hallitukselle varaväen puutteesta.\nSiviiliasevelvollisuuslaki, pyrkimykseni saada siihen muutoksia,\nponnisteluni saada naiset yhä enemmän puolustustyöhön osallisiksi,\nkehoitukseni piileskelijöiden ja karkurien ahdistamiseksi kotona olivat\nsyvästi oikeutettuja ei yksistään Hindenburg-ohjelman vuoksi, vaan\nsiksikin, että rintamalle tarvittiin väkeä. Kaikki aloitteet, joita\nolin tehnyt Saksan kansan taistelukyvyn kohottamiseksi, olivat\nsodankäynnille äärettömän tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisusta\nvaltakunnankansleri oli vastuussa koko kansalle. Kaikki oli kiinteässä\nyhteydessä keskenään; jos mieliala oli luja, niin pidätettäisiin\nkyllä piileskelijät ja karkurit rintamalla; lykkäystä saaneita\nvapautettaisiin kotimaasta halukkaammin; täyteväen puute ei kävisi niin\nhuutavaksi; taistelun sielulliset vaikutukset voitettaisiin helpommin.\nValtakunnankanslerit eivät esittäneet näitä ajatuksia valtiopäiville,\njotka edustivat Saksan kansaa, vaikka ylin armeijanjohto oli nimenomaan\npyytänyt heitä niin tekemään. Kaikki tämä oli todellisuudessa salattu\nvaltiopäiviltä, samoin kuin käsitykseni sodan- ja rauhan\nmahdollisuuksista elokuun 8:nnen jälkeen. Muuten ei tilanteen\nnurinkurinen käsitys Berliinissä ole ymmärrettävissä.\n\nOlin majuri vapaaherra v. dem Buschen esityksen vaikutuksesta niin\nhämmästynyt, että vielä kerran kysyin häneltä hänen palattuaan, oliko\nhän sanonut muuta kuin mistä olimme neuvotelleet. Hän antoi minulle\nlausuntonsa kirjoitettuna, jota hän oli sananmukaisesti seurannut. Nämä\nmuistiinpanot ovat edessäni kun kirjoitan näitä rivejä. En tiedä, oliko\nmajuri vapaaherra v. dem Buschen esitystapa, hänen aina syvää\nvakavuutta huokuva persoonallisuutensa syventänyt hänen sanainsa\nvaikutusta kuulijoihin, inhimillisesti ymmärrettävää se olisi ollut.\nMyös oli majuri vapaaherra v. dem Busche huomannut kansanedustajissa\nvoimakasta mielenliikutusta.\n\nHänen arvokkaanvakavat sanansa esityksen lopulla siitä, mitä me\nehdottomasti tarvitsisimme, kaikuivat kuuroille korville. Luulen, ettei\nniitä yleensä käsitetty oikein suuren mielenliikutuksen vallitessa.\nAnteeksiantamatonta on, että se, mitä majuri vapaaherra v. dem Busche\noli sanonut, heti pääsi julkisuuteen, vielä lisäksi tavalla, joka oli\nehdottomasti vahingoittava meitä suuresti. Selvemmin ei heikkoutemme\nvoinut joutua vihollisen tietoon kuin se nyt joutui.\n\nSuuressa määrin arveluttavaa oli, että tähänastinen hallitus ei\nhuomauttanut majurille, että hänen kuulijainsa joukossa oli myös\npuolalainen. Hallituksen täytyi tietää, että tämä heti levittäisi\nkaiken, mitä kuuli, sekä kotimaahan että ulkomaille.\n\nOllen siinä käsityksessä, että hallitus voitaisiin muodostaa lokakuun\n1:seen päivään mennessä ja tuntien velvollisuuteni armeijaa kohtaan\nolin Spaassa vielä syyskuun 30:ntena ja lokakuun 1:senä neuvotteluissa\nvaltakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston edustajain kanssa, samalla\nkehoitin yhdessä ylisotamarsalkan kanssa majuri vapaaherra v. dem\nBuschea tekemään kaikkensa, jotta nootti lähetettäisiin lokakuun\n1:senä, viimeistään puolenpäivän aikaan lokakuun 2:sena.\n\nToimintani pääasiallisena kannustimena oli ihmishenkien säästäminen.\nOtin myös huomioon, että asemamme neuvottelujen alkaessa olisi sitä\nedullisempi, kuta pikemmin ne aloitettaisiin. Vaikka tilanne ei\nnykyhetkellä olisikaan uhkaava, niin voisi kuitenkin parin kolmen\nviikon kuluttua ratkaisevasti vaikuttaa asioihin, saisiko Saksan\narmeija aselevon vuorokautta aikaisemmin vai myöhemmin tai, siinä\ntapauksessa että meidän täytyisi jatkaa taistelua, kotimaasta henkistä\nkannustusta. Tähän katsoen oli anteeksiantamatonta viivyttää\nhallituksen muodostamista valtiosihteeri v. Hintzen tarpeelliseksi\nkatsomaa aikaa pitemmälle. Usein keskustelin tästä upseeritoverieni\nkanssa ja vain tämä vakaumus ohjasi toimiani. Muuten menettelin sen\nmukaan, mitä olin lausunut valtiosihteeri v. Hintzelle ja mitä majuri\nvapaaherra v. dem Busche esityksessään oli tuonut ilmi. Tämä antaa\nyhtenäisen kuvan. Aivan käsittämätöntä on, miten on syntynyt luulo,\nettä minä olisin sanonut: \"aselepo on tehtävä 24 tunnin kuluessa,\nmuuten särkyy rintama pirstaleiksi.\" Syyskuun 29:nnen neuvottelujen ja\nmajuri vapaaherra v. dem Buschen lokakuun 2:sena antaman lausunnon\nvälillä, jotka käyvät samaan henkeen, ei ole mitään sotatapahtumia,\njotka olisivat sanottuna aikana horjuttaneet mielipiteitäni.\n\nOlin tuontuostakin pyytänyt, että valtiosihteeri v. Hintze pysyisi\nvaltiosihteerintoimessaan, jos uusi valtakunnankansleri sitä toivoisi,\njotta työssä säilyisi jonkinmoinen yhtenäisyys. Mutta se oli ollut\nturhaa. Yleisesikunta oli myös lokakuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä\nhelpottanut Hänen Majesteettinsa ja Badenin suurherttuan yhteyttä\nasettamalla puhelinjohtonsa heidän käytettäväkseen, siten\njouduttaakseen prinssi Maxin nimitystä. Minä toimin koko ajan samaa\nperiaatetta seuraten: kun raskas päätös kerran oli tehty, oli\ntoimittava sen mukaan. Ei saanut menettää päiviä, vielä vähemmän antaa\nkaiken mennä hukkaan, niinkuin usein oli tapahtunut. Vielä kerran\ntehostan, ettei tässä ollut kysymyksessä saada heti paikalla aselepo,\noli ensin päästävä yhteyteen vihollisen kanssa. Sillä ei vielä aselepo\nollut solmittu, sen tiesin minä parhaiten, sillä olin paremmin selvillä\nvihollisen ajatustavasta kuin uusi hallitus. Minä rauhallisine,\nraskaine ajatuksineni pysyin vieraana Berliinin tapahtumille ja selitin\nne siten, että kansanedustajat, jotka eivät aikanaan olleet saaneet\ntietoa asioista, nyt tuskallisessa mielenkuohussaan, jota yllätys\ntietenkin oli tavattomasti lisännyt, olivat käsittäneet väärin majuri\nvapaaherra v. dem Buschen. Mielestäni ei myöskään prinssi Maxilla eikä\nuudella hallituksella ollut niin selvää kuvaa asioista, että he\nolisivat voineet täysin ymmärtää niiden välisen yhteyden.\n\nMyöhään lokakuun 1:senä ja lokak. 2:sen kuluessa soitti eversti v.\nHaeften minulle usein ja kuvasi niitä vaikeuksia, joita uuden\nhallituksen muodostaminen ja samalla myös nootin lähettäminen tuotti.\nSyyskuun 30:ntenä olin ilmoittanut hänelle mitä Spaassa oli päätetty ja\nneuvoin häntä kehoittamaan hallitusta nopeaan ja tarmokkaaseen\ntoimintaan, kuten käsitykseni mukaan oli tehtävä. Hänen ei kuitenkaan\npitäisi \"hoputtaa\", mutta kyllä viitata niihin suuriin vaurioihin,\njoita jokainen päivä voi saada aikaan, jos vitkastellaan tai ollaan\ntoimettomia. Myös eversti v. Haeftenille oli valtiosihteeri v. Hintze\nsyyskuun 30:nnen iltapäivällä vakuuttanut, että uusi hallitus\nmuodostettaisiin viimeistään lokakuun 1:sen iltapuolella ja että\nrauhantarjous voitaisiin lähettää illalla.\n\nKeskusteltuani eversti v. Haeftenin kanssa lokakuun 1:sen iltana\nhuomasin selvästi, että se, mitä valtiosihteeri v. Hintze oli\nedellyttänyt, ei toteutuisi. Neuvoin nyt eversti v. Haefteniä pitämään\nhuolta siitä, ettei mitään tarpeetonta viivytystä syntyisi, mutta\nalistuin nootin lähettämisen lykkäämiseen, kun otin huomioon\nBerliinissä vallitsevan tilanteen.\n\nLokakuun 3:ntena oli uuden ministeristön istunto, jossa\nkenraalisotamarsalkka edusti ylintä armeijanjohtoa; hän puhui samaan\ntapaan kuin olimme puhuneet valtiosihteeri v. Hintzelle syyskuun\n29:ntenä ja esitti vielä kerran ylimmän armeijanjohdon käsityksen\nvaltakunnankanslerille osoitetussa kirjelmässä, jonka minä puolestani\nolin hyväksynyt:\n\n    \"Ylin armeijanjohto pysyy maanantaina syyskuun 29:ntenä tänä\n    vuonna tekemässään vaatimuksessa, että vihollisillemme on heti\n    tehtävä rauhantarjous.\n\n    Makedonian rintaman murtumisen ja siitä välittömästi johtuneen\n    länsirintaman reservijoukkojen vähentämisen vuoksi ja koska on\n    mahdotonta korvata viime päivien taisteluissa syntyneitä\n    melkoisia menetyksiä, ei inhimillisen arvioinnin mukaan enää\n    ole olemassa toiveita, että voisimme pakottaa vihollisen\n    rauhantekoon.\n\n    Vastustaja puolestaan tuo yhä uusia, vereksiä reservijoukkoja\n    taisteluun.\n\n    Vielä seisoo Saksan armeija liitoksissaan lujana ja torjuu\n    voitokkaasti kaikki hyökkäykset. Mutta tilanne kärjistyy päivä\n    päivältä ja voi pakottaa ylimmän armeijanjohdon raskaisiin\n    päätöksiin.\n\n    Nämä seikat tekevät välttämättömäksi taistelun lopettamisen,\n    jotta Saksan kansalta ja sen liittolaisilta säästyisi hyödyttömät\n    uhrit. Jokainen hukkaan mennyt päivä maksaa tuhansien urhoollisten\n    sotamiesten hengen.\n\n                                             v. Hindenburg.\"\n\nKenraalisotamarsalkka on yllämainittuun syyskuun 29 päivän\nrauhanvaatimukseen lisännyt omakätisen huomautuksen, että siinä\najateltiin vain kunniakkaan rauhan hankkimista.\n\nLokakuun 4:ntenä palasi kenraalisotamarsalkka Spaahan. Lokak. 5:ntenä\nlähetettiin ensimmäinen nootti Wilsonille.\n\nNootin laatimiseen ja poliittisen toiminnan kulkuun ei ylin\narmeijanjohto enää ole vaikuttanut. Minä en pitänyt ilmaisumuotoa\nkyllin täsmällisenä ja ehdotin käytettäväksi miehekkäämpää kieltä,\nmutta minua ei kuultu. Valitettavasti oli selvää, että meidän täytyi\nasettua Wilsonin 14 pykälän pohjalle. Ne lähentelivät Saksassa\nsyntynyttä sosiaalidemokraattista maailmankatsomusta ja vastasivat\nlukumäärään nähden Itävalta-Unkarin Serbialle heinäkuun lopulla 1914\nantaman nootin 14 pykälää.\n\nLokakuun 2:sena lähettämässäni sähkösanomassa tehostin sitä, että\nWilsonin nootin 14 pykälää olisi rauhanneuvottelujen perustana, mutta\nei vihollisen asettamina ehtoina. Kenraalisotamarsalkka oli Berliinissä\nasettunut samalle kannalle, mutta ei ollut saanut ymmärtämystä\nläsnäolleiden valtiosihteerien puolelta. Ainoastaan varakansleri v.\nPayer yhtyi kenraalisotamarsalkkaan. Myöhemmin annettiin minulle\nseuraava selitys: kaikki valtiosihteerit olivat sitä mieltä, että\nvaikka Elsass-Lothringenin ja Puolan kysymys nyt olivat muuttuneet\nkansainvälisiksi, niin ei tähän kuitenkaan ilman muuta sisältynyt se,\nettä Elsass-Lothringen ja suuria alueita idässä oli luovutettava.\n\nAselepoehtojen valmistelua varten kutsuttiin Spaahan komitea.\nPuheenjohtajana toimi kenraali v. Gündell, valtakunnankansleria edusti\nvaltiosihteeri v. Hintze. Muina jäseninä siihen kuuluivat kenraali v.\nWinterfeldt, majuri Brinckmann ja meriväen kapteeni Vanselow.\n\nArmeijalle annettavien tiedonantojen avulla koetettiin lieventää\naselepo- ja rauhantarjouksen lamauttavaa vaikutusta.\n\nSyyskuun 20:nnen jälkeen keskustelin useiden päälliköiden kanssa\nrauhantarjouksesta. Ne herrat, jotka oivalsivat yleistilanteen, pitivät\nsitä oikeana, rauhallisissa olosuhteissa elävät eivät kyenneet näkemään\nsen välttämättömyyttä. Tyydytyksekseni huomasin, että luottamus minuun\nei silloin ollut horjunut.\n\n\nVII.\n\nEnsimmäisessä suuressa valtiopäiväpuheessaan lokakuun 5:ntenä,\nkosketellessaan taistelun jatkamisen välttämättömyyttä siinä\ntapauksessa, ettei rauhanehtoja voitaisi hyväksyä, asettui prinssi Max\nsamalle kannalle kuin kenraalisotamarsalkka ja minä.\n\nPrinssi Max sanoi: \"Me olemme lujasti ja täynnä luottavaa uskoa\nvoimaamme päättäneet kunniamme, vapautemme ja tulevien sukupolvien\nonnen vuoksi kantaa vieläkin raskaampia uhreja, jos se ei ole\nvältettävissä\", ja\n\n\"Olkoonpa rauhantarjouksen tulos mikä tahansa, tiedän, että Saksa on\nlujasti päättäväisenä ja yksimielisenä käyvä joko rehelliseen rauhaan\ntai lopputaisteluun elämästä ja kuolemasta, mihin meidän kansamme on\nvalmis, jos se siihen pakotetaan. En tunne epävarmuutta ajatellessani,\nettä tulos voisi olla tuo toinenkin, sillä tunnen niiden valtavien\nvoimien hengen, joita kansassamme vielä nytkin on, ja tiedän, että\nehdoton tietoisuus siitä, että jokainen taistelee elämämme puolesta,\nkaksinkertaistuttaa nuo voimat.\"\n\nValtiopäivien puhemies puhui samaan henkeen:\n\n\"Samoin kuin jokainen yksityinen sotamies rintamalla, on jokainen\nsaksalainen kotimaassa valmis kantamaan mitä uhreja tahansa isänmaansa\nhyväksi, jos niin vaaditaan.\"\n\nNämä olivat kauniita, mieltäylentäviä sanoja, jotka saivat minussa\nlujittumaan uskon, että valtakunnankanslerin, valtiopäivien ja ylimmän\narmeijanjohdon kesken vallitsi täydellinen yksimielisyys taistelun\njatkamisesta äärimäisessä tapauksessa. Mutta valtakunnankansleri ja\nvaltiopäivät eivät olleet vakuutettuja siitä, että jokainen saksalainen\njo -- vuodesta 1914 -- taisteli elämänsä puolesta ja että tämä taistelu\nolemassaolosta vaati meitä jokaista uhraamaan kaikkemme. Niistä\ntuhansista erilaisista iskusanoista, joilla kansamme sielu koti- ja\nulkomaan taholta oli myrkytetty, oli elävä tietoisuus tästä\nvähitellen kuoleutunut. Vasta toukokuussa 1919 ennenkuulumattomien\nrauhanehtojen tunnetuksi tultua imeytyi tämä tietoisuus kansaan ja\nkansalliskokoukseen. Jälleen puhui sama presidentti kauniita,\nliikuttavia sanoja, jotka näyttivät vaativan välitöntä toimintatarmon\nnousua; näitä ei sähkölennättimellä uskallettu levittää julkisuuteen.\nMutta tälläkin kertaa jäivät sanat vain sanoiksi. Hetki oli tullut,\njolloin heidän olisi tullut nostattaa isänmaa toimintaan.\n\nNoina päivinä kuljin lujana raskasta tietäni eteenpäin. Kun minulle\nmyöhemmin Wilsonin toisen nootin saavuttua täydellisesti selvisi, että\nWilson ei kyennyt eikä tahtonutkaan viedä perille mielipiteitään, vaan\nettä Clemenceau ja Lloyd George olivat voimakkaammat, että meidät\ntehtäisiin orjiksi, silloin oli minusta hetki tullut, jolloin ajatukset\nkamppailun jatkamisesta oli muutettava teoiksi eikä tyydyttävä\nonttoihin sanoihin. Odotin prinssi Maxin ja hänen hallituksensa\ntäyttävän vakuutuksensa, sitten kun he ja koko Saksa olivat huomanneet,\nettä oli haudattava kaikki toiveet sopimusrauhasta.\n\nKenties olisin menetellyt oikeammin ja viisaammin, jos jo lokakuun\nalussa olisin jyrkästi asettanut hallituksen vastattavaksi kysymyksen,\njohon sen kuitenkin täytyi vastata: tahtooko Saksan kansa jatkaa\ntaistelua kunniansa puolesta, tahtooko hallitus kutsua viimeisenkin\nmiehen aseisiin ja vielä kerran lietsoa kansaan pyhää, vakavaa\ninnostusta. Mutta luulen vielä tänäänkin, että isänmaalle kohdistettu\nherätyshuuto noina päivinä olisi kaikunut kuuroille korville. Olihan\nvieläkin neljä vuotta kestäneestä sodasta huolimatta, kuten lokakuun\n5:ntenä pidetyistä puheista selvisi, epäselvyyttä tämän sodan\ntodellisesta luonteesta, hallitus ja kansa eivät vieläkään olleet\noivaltaneet tilanteen valtavaa vakavuutta. Vielä ei ollut vihollinen\npaljastanut tuhoamisaikeitaan, jotka jo Wilsonin toisessa nootissa\nselvisivät jokaiselle.\n\nPrinssi Max arveli, että olisi ollut edullisempaa lähettää nootti noin\nviikkoa myöhemmin, kun hän ensin olisi laatinut yksityiskohtaisen\nohjelman sodan tarkoitusperistä, mikä ohjelma olisi koko maailmalle\nosoittanut, että asetuimme presidentti Wilsonin periaatteiden kannalle\nja olimme valmiit näiden periaatteiden hyväksi tekemään raskaitakin\nkansallisia uhrauksia.\n\nMe olimme jo lokakuun 5:ntenä ottaneet Wilsonin kannan\nlähtökohdaksemme. Mitä muuta saattoi nyt myöhemmin tapahtua?\n\nSe seikka, että minä mitenkään julkisesti esiintymättä kehoitin\nvaltakunnankansleria nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kun elokuun\nkeskivaiheilta asti ei oltu mitään aikaansaatu, ei ole pahentanut\nyleistä tilannettamme, sen sijaan on se seikka, että nyt julkisesti\nkerrottiin ylimmän armeijanjohdon tahtoneen aselepoa ja kiirehtineen\nsitä, vahingoittanut asiaa yhtä paljon, jollei enemmänkin, kuin nuo\nvääristellyt esitykset majuri vapaaherra v. dem Buschen tiedonannoista.\n\nUskooko prinssi Max ja luulevatko samoin ajattelevat todellakin, että\ntätä samaa toimenpidettä lokakuun keskivaiheilla olisi katsottu\nyksinomaan jalon inhimillisyyden ilmaukseksi, joka olisi ententen\ntaholla otettu erikoisen ystävällisesti vastaan? Tällaiseen seisoivat\nvihollisemme liian reaalisella ja liian kansallisella pohjalla. Ne\nolivat myös liian viisaita menetelläkseen niin. Ne näkivät sodan\nyleistilanteen yhtä hyvin kuin Saksan ylin armeijanjohto. Ne tunsivat\nolosuhteet Saksan armeijassa ja Saksassa sekä Itävalta-Unkarin armeijan\nheikkouden Italiassa ja tilanteen Itävalta-Unkarissa. Lukuisista,\nvalitettavasti usein liiankin yksityiskohtaisista vankien kertomuksista\nolivat ne varmaan muodostaneet selvän kuvan siitä, kuinka pieni\nmiesluku pataljoonissamme oli ja kuinka monta divisioonaa ylin\narmeijanjohto oli hajoittanut. Ei niiltä myöskään ollut pysynyt salassa\nkansan ja sotajoukon henkinen rappeutuminen. Berliinistä ne saivat\ntietää kaiken. Ne odottivat vain meidän sisäistä romahdustamme niinkuin\naikanaan Bulgaarian kukistumista. Ne huomasivat epäilemättä paljon\ntarkemmin kuin me, että se tapa, millä Hänen Majesteettinsa tiedonanto\nkreivi Hertlingille syyskuun 28:ntenä saatiin aikaan, merkitsi\nastumista vallankumouksen tielle.\n\nMyöskään ei rauhantarjous ilman aselepotarjousta olisi tehnyt mitään\nvaikutusta vihollisen tuhoamishaluun. Sen osoittavat meidän aikaisemmat\ntarjouksemme, joita ympärysvaltain puolelta väitettiin epärehellisiksi\nja vilpillisiksi, sen osoittaa kreivi Burianin aloite. Kun vihollinen\nkerran oli tällä kannalla, saattoi ainoastaan aselepotarjous pakottaa\nsen uskomaan että me todella halusimme rauhaa. Pelkkä rauhantarjous\nedellytti vihollista, joka rakentaisi meille kultaisia siltoja, ja\nmahdollisuutta päästä sen kanssa sovintoon läheisessä tulevaisuudessa.\nOliko unohdettu, miten pitkälle Brestin ja Bukarestin neuvottelut\nvenyivät. Nyt oli kaikki vielä paljoa monimutkaisempaa. Saattoihan\nennakolta arvata, että neuvottelut tulisivat kestämään loputtomiin.\nPitikö armeijan koko tuon pitkän ajan hyödyttömästi vuodattaa vertaan\nilman minkäänlaista tukea kotoapäin? Entä jos meidän sotilaallinen\nasemamme huononisi näiden pitkällisten neuvottelujen kestäessä: eikö se\ntaas vaikuttaisi melkoisesti rauhat lopulliseen muotoon?\n\nVain aselepoa tarjoamalla saattoi nopeasti nähdä, olivatko ne oikeassa,\njotka pitivät kunniallista rauhaa mahdollisena, mistä minä olisin\niloinnut, vai odottiko meitä väkivaltarauha, jonka täytyi kannustaa\nmeitä uusiin tekoihin. Aikaa ei meillä ollut hukata, armeija kaipasi\nvoimainlisäystä kotoa.\n\nEntenten täytyi tunnustaa väriä ja meidän oli sen mukaan toimittava.\nNyt ei enää ole olemassa mitään epäilyksiä vihollisen todellisista\naikeista. Myöntävätkö ne, jotka väsymättä ovat puhuneet ihmiskunnan\nsovinnollisuudesta ja sopimusrauhasta, nyt vihdoin rehellisesti, että\nheillä on ollut väärä käsitys vihollisesta ja, vallankumouksen kulusta\npäättäen, myös yleensä ihmisistä, ettei maailma vielä ole kypsä\nsellaisille opeille?\n\nVieläkö uskomme, että entente-valtain työläiset kulkevat käsi kädessä\nniiden kanssa, jotka ovat uskoneet sopimusrauhaan ihmiskunnan\nsovintoajatuksen täyttymyksenä?\n\nSaksan kansa oli ollut pitkäaikaisessa hämäryydessä. \"Vorwärts\nkirjoitti helmikuun 5:ntenä 1919, kun hallituksen joukot olivat\nBremenissä päässeet voitolle:\n\n\"Sosiaalidemokraatteina valitamme suuresti, että on täytynyt ryhtyä\nväkivaltaan. Luonnollisesti vastustamme kaikkea väkivallan käyttöä.\nMutta väkivallan vastustaminen ei ole samaa kuin vastustelematta\nhyväksyä jokainen vastapuolen väkivallanteko. Rauhanrakkaus voi\nmenestyä vain siellä, missä siihen vastataan samalla tunteella. Se,\njoka periaatteessa kammoo niin väkivallankäyttöä, ettei ryhdy\nvastustamaan toisten väkivaltaa, se lopulta lujittaa vastapuolueen\nväkivaltahallitusta.\"\n\n\"Vorwärts\" palasi täten sille kannalle, millä se oli ollut vuoni 1914.\nSe ilmaisi saman katsantokannan, jota minä koko elämäni olin edustanut.\nEi tuota kenellekään iloa käyttää sisäistä tai ulkonaista väkivaltaa.\n1914 täytyi meidän tarttua aseisiin taistellaksemme väkivaltaa vastaan,\njonka uhreina nyt olemme sortuneet.\n\nTeoria on toista kuin käytäntö.\n\n\nVIII.\n\nPresidentti Wilsonin vastaus meidän lokakuun 5:ntenä tekemäämme\ntarjoukseen saapui Berliiniin lokakuun 9:ntenä, ensin kipinätietona.\nSotilaallisessa suhteessa se asetti aselevon ehdoksi miehitettyjen\nalueiden tyhjentämisen lännessä. Tähän olimme valmistuneet. Nootti\njätti tien neuvottelujen jatkamiseen auki.\n\nPrinssi Maxin toivomuksesta matkustin Berliiniin. Olin pitkähkössä\nkeskustelussa hänen kanssaan kahden kesken. Tunsin jo prinssin. Hän oli\nollut kaksi kertaa suuressa päämajassa. Olimme kauan keskustelleet ja\nkuunnelleet toinen toistamme mielenkiinnolla. Paljon yhteistä meillä ei\nollut. Varakansleri v. Payer piti häntä nykyään ainoana mahdollisena\nkanslerina. Minä saatoin taipua tähän. Mielestäni prinssi Max oli\nprinssinä ja upseerina sopiva uuden ajan aloittaja. Minä luulin, että\nhän tekisi myönnytyksiä, mutta jarruttaisi myös. Kuuluihan hän vanhaan\nruhtinassukuun, joka ajatteli lämmöllä Saksan suuruutta. Hän voisi\nsiten hyödyttää isänmaata sen vaikeimpana aikana. Tämä toivomus ei ole\ntoteutunut.\n\nPrinssi oli keskustelussa esittänyt minulle kyselykaavakkeen, johon oli\nmahdoton yksityiskohtaisesti vastata, mutta joka osoitti, miten vähän\nBerliinin herrat tunsivat sodan oikeata luonnetta. Vastasin niin hyvin\nkuin taisin. Ilmoituksissani pysyin entisellä käsityskannallani.\nMinusta ei ollut mitään syytä asettua uudelle kannalle. Wilsonin\nvastaus jätti vielä sijaa toivolle, että saamme rauhan, joka ei meitä\ntuhoa.\n\nKahden kesken pyysi prinssi Max minua tekemään pesäeron kenraali v.\nBartenwerfferin, eversti Bauerin ja everstiluutnantti Nicolain kanssa.\nMinun täytyi kysyä, mistä näitä herroja syytettiin. Prinssi Max sanoi,\nettei hän oikein tiennyt mistä, hän toisti vain, mitä hänelle oli\nsanottu. Pyysin, että hän antaisi minulle määrättyjä tietoja; minä\ntutkisin niitä omantunnontarkasti jo näiden herrojen omankin edun\nvuoksi. Mitään tietoja ei ylimmälle armeijanjohdolle annettu.\nMäärättyjä syytöksiä olisin tunnollisesti tutkinut, ilkeämielisten\njuorujen tai todistamattomien huhujen perusteella en voinut erottaa\nomantunnontarkkoja, uskollisia miehiä. Tämä pyyntö vaikutti minuun\nkiusallisesti. Tällaisia huolia oli siis Saksan hallituksella\nBerliinissä näinä aikoina!\n\nPrinssi tahtoi tiedustella tilannetta muiltakin korkeammilta\nupseereilta. Mutta ylimmällä armeijanjohdolla yksin oli selvä kuva\nyleistilanteesta. Jokaisessa armeijassa olivat olosuhteet erilaiset.\nYksityisen armeijan asemasta ei voinut tehdä johtopäätöksiä koko\nrintamaan nähden. En suostunut tähän. Sitäpaitsi kuului vastuunalaisuus\nyksinomaan kenraalisotamarsalkalle ja minulle. Hänen Majesteettinsa voi\nminä hetkenä hyvänsä vaatia lausuntoja, mutta ei valtakunnankansleri.\nArmeija oli vielä keisarillisen sotaherransa johdon alla. Marraskuun\nalussa, minun erottuani, antoi kaksi armeijankomentajaa lausuntonsa\nsotakabinetissa, heidän käsityksensä asemasta oli pääasiallisesti\nsama kuin minun. Eroavaisuudet johtuivat siitä, että heillä\narmeijanylipäällikköinä oli rajoitettu käsitys yleistilanteesta.\n\nJos armeija joutuu tappiolle, lausutaan ja kirjoitetaan aina\narvosteluja, jotka ovat paikallaan niin kauan kun niissä ei esitetä\nloppupäätelmiä, joihin arvostelijalla ei ole pätevyyttä. Olosuhteet eri\nosissa armeijaa meidän pitkillä rintamillamme olivat liian erilaisia,\nyleistäminen on mahdotonta; jossakin kohdin saadut persoonalliset\nkokemukset houkuttelevat liian helposti yleistämään. Tämä on yhtä\nturmiollista kuin tyhjät iskusanat, joilla olemme myrkyttäneet\npoliittisen elämämme. Tieteessä niitä pidetään puolisivistyksen\nselvimpinä tunnusmerkkeinä.\n\nUpseerit, jotka luulevat jo etukäteen nähneensä kaiken, olisivat\ntehneet paremmin, jos olisivat rehellisinä miehinä tulleet ylimmän\narmeijanjohdon luo, johon he kuitenkin luottivat, ja kertoneet, mikä\nheitä huolestutti. Sellaisilta miehiltä sain vain harvoja kirjeitä; jos\nne ilmaisivat jotain uutta, pyysin herroja luokseni keskustellakseni\nheidän kanssaan asioista. Niin kutsuin esim. kapteeni Bakhausin\n78:nnesta kenttätykistörykmentistä. Hän antoi minulle arvokkaita\ntietoja.\n\nNyt oli aika saada lopullinen selvyys siitä, tahtoiko Saksan kansa\njatkaa taistelua, jos neuvottelut vihollisen kanssa eivät johtaisi\nsellaiseen rauhaan, jonka me voisimme hyväksyä. Valmistuksiin oli\nryhdyttävä. Sanomalehdistöstä ylin armeijanjohto oli saanut edullisen\nkäsityksen tästä mahdollisuudesta. Lokakuun 5:ntenä pitämänsä puheen\njälkeen ei prinssi Max vielä ollut tehnyt mitään toteuttaakseen silloin\nilmaisemansa käsityksen tämän tapauksen varalta. Esitin hänelle siksi\nkysymyksen tässä asiassa. Minun täytyi myös tietää, mille kannalle uusi\nhallitus asettui idän kysymyksiin nähden voidakseni sen mukaan\njärjestää ylimmän armeijanjohdon sotilaalliset toimenpiteet.\n\nYleiskuvaa Venäjän tapahtumista ei uudella ministeristöllä ollut, vain\nvarakansleri v. Payer tunsi ne. En tiennyt, vieläkö samat näkökohdat\nolivat määrääviä kuin helmikuussa. Tämän kysymyksen suunnattoman\ntärkeyden tähden pidin lähempää selvittelyä tarpeellisena. Kysyin\nprinssiltä, miten hallitus arvioi bolshevismin vaaran ja katsottiinko\nUkrainaa tulevaisuudessa välttämättömäksi tarveainekysymyksen tähden.\nJälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin tarkkoja tutkimuksia\nja neuvotteluja Itävalta-Unkarin kanssa.\n\nSamana päivänä otin osaa sotakabinetin istuntoon.\n\nKysymyskaavake oli keskustelun pohjana. Minäkin esitin kysymyksiä.\nKaikesta keskusteltiin niinkuin yllä olen esittänyt. Erikoisia\npäätöksiä ei tehty. Myös keskusteltiin herra Walter Rathenaun\n\"Vossische Zeitungissa\" julkaisemasta artikkelista \"Levée en masse\".\nSellaiset iskusanat eivät tee minuun erikoista vaikutusta. Olivathan\nolosuhteet toiset kuin 1870/71. Mutta voimaa ja tarmoa oli nytkin\nkansassa, se täytyi vain herättää. Oli siis kuitenkin olemassa miehiä,\njotka samoin kuin minä uskoivat, että Saksan kansa yhä, huolimatta\njättiläismäisistä teoistaan, voisi saada vielä suurempaa aikaan.\nVahinko vain, etteivät he ole aikaisemmin tuoneet tätä esiin. Se oli\nminusta erikoisen huomattavaa ja täytti minut uudella toivolla, että\ntaistelun jatkamisen puolella oli sellaisiakin miehiä, jotka muuten\najattelivat toisin kuin minä.\n\nKabinetin istunnon lopussa prinssi Max kiitti minua siitä, että olin\ntullut. Kenraalisotamarsalkan suostumuksella ilmoitin lyhyessä\nvastauksessa nimenomaan, että tukisimme uutta hallitusta lojaalisesti.\n\nKabinetti oli liian kirjava. Sillä oli kyllä sotakabinetin nimi, mutta\nse ei muistuttanut missään suhteessa vihollistemme sotakabinetteja.\n\nIllalla tuli vielä useita julkisen elämän johtavia henkilöitä hetkeksi\nluokseni. He kysyivät minulta, oliko ylin armeijanjohto todella\naiheuttanut aselepo- ja rauhantarjouksen. Vakuutin erikoisen selvästi,\nettä niin oli tapahtunut, kuten jo olin sanomalehtihaastattelussa\nlokakuun 9:ntenä antanut ilmoittaa, kun en enää pelännyt siitä koituvan\nsotilaallista vahinkoa. Tällaisen selityksen olin velvollinen antamaan\nprinssi Maxin hallitukselle. Mutta virkani ei velvoittanut minua\nselittämään näille herroille kaikkea sitä, mitä ajattelin ja tunsin.\n\nVastauksen Wilsonin ensimmäiseen noottiin laativat hallitus ja ylin\narmeijanjohto yhdessä. Minun onnistui vielä liittää noottiin\ntiedustelu, asettuvatko Englanti ja Ranska myöskin noiden 14 pykälän\nkannalle. Vastauksen sisäpoliittiseen puoleen ei ylimmällä\narmeijanjohdolla ollut mitään osuutta. Se ei nytkään voinut hyväksyä\nnootin sävyä. Meidän toiminnassamme osoitti sitä paitsi epäarvokasta\nhätiköimistä kaiken sen hylkäämiseen, jota tähän asti olimme pitäneet\npyhänä. Hyvillään saattoi vihollinen katsella, miten me yhä enemmän\njouduimme kumouksen tielle.\n\nKautta koko maailman vaikeni äkkiä puhe sovintorauhasta ja sen\nihanteelliset iskusanat. Tätä ei käynyt suuresti ihmetteleminen.\nMaailman sanomalehdistö totteli vihollisen propagandan pienintäkin\nviittausta, eikä enää tarvinnut tätä sanaa. Entente oli propagandallaan\nsaavuttanut tarkoituksensa, nyt se voi heittää naamarin pois ja pyrkiä\nväkivaltarauhaan. Mutta meilläkin käytettiin sopimusrauha-sanaa enää\nvain arkaillen. Niillä miehillä, jotka tähän asti olivat julistaneet\nnäitä aatteita ja väittäneet oikeus- ja sopimusrauhan toteuttamista\nhyvin mahdolliseksi ja helposti saavutettavaksi, ei ollut siveellistä\nvoimaa nyt selvin sanoin ilmoittaa, että he olivat erehtyneet\nvihollisen tarkoitusperistä ja siten johtaneet kansaa harhaan ja\nsamalla myös onnettomuuteen. Osa heistä ei epäsaksalaisessa\najatustavassaan arkaillut puhua Wilsonin 14 pykälään perustuvasta\nrauhasta, kuin olisi ollut kysymys oikeusrauhasta. Näin alas olimme\njo vaipuneet. He yllyttivät räikeästi minua vastaan: minä olin\nliian hätäisellä aselepotarjouksellani aikaansaanut uuden\nonnettomuuden, samoin kuin ennen olin ehkäissyt rauhan saavuttamisen\nkohtuuttomuudellani. Näin he käänsivät kansan ja armeijan vihan minua\nvastaan. Jos kaikki ne, jotka ennen puhuivat vain sovintorauhasta,\nolisivat kertoneet sodasta ja tappion kauhuista, jos he olisivat\nauttaneet minua nostattamaan kansan viimeisiä voimia myöten ja\nsäilyttämään sitä henkisesti sotakuntoisena, niin ei minun nyt olisi\ntarvinnut pyytää aselepoa. Kerran tämäkin on käyvä selväksi.\n\nLokakuun 12:ntena lähetettiin toinen nootti Amerikkaan:\n\n\nIX.\n\nTaistelu, joka syyskuun lopulla oli syttynyt länsirintamalla, oli sillä\nvälin jatkunut. Vihollisen valtavien ponnistusten tarkoituksena oli\nmurtaa kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmäin rintama\nGentin ja Maubeugen suunnalla ja samoin Saksan kruununprinssin ja v.\nGallwitzin armeijaryhmäin sisemmät siivet Argonnien molemmin puolin\nCharlevillen--Sedanin suunnalla. Sama pyrkimys oli ollut pohjana\nkaikissa ententen hyökkäyksissä syksystä 1915 lähtien. Tähän asti ne\nolivat rauenneet vihollisen uupumukseen ja meidän vastustusvoimaamme.\nNyt me olimme heikontuneet, ja tuon tuostakin petti toinen tai toinen\ndivisioona. Piileskelijäin lukumäärä rintaman takana kasvoi\npeloittavasti. Tiedonantotoimistot, joiden tuli valvoa yksityisten\njoukko-osastojen käytöstä, eivät enää riittäneet. Ne, jotka eturiveissä\ntaistelivat, olivat sankareita. Heitä oli vain alueen laajuuden vuoksi\nliian harvassa. He tunsivat olevansa yksin. Upseeriin suuntautuivat\nmiesten katseet, hänen hartioilleen kuormittui taistelun paino. Hän sai\nuskollistensa kanssa aikaan urheuden ihmetöitä. Rykmentin-, brigaadin-,\nvieläpä divisioonankomentajat upseeriensa ja harvojen sotamiestensä,\nusein kirjuriensa ja sotilaspalvelijainsa avulla palauttivat\nhenkilökohtaisesti aseman entiselleen. He estivät suuresti\nylivoimaisen, vaikkakaan ei enää taisteluintoisen vihollisen murron.\nVoimme olla ylpeitä noista miehistä, jotka suorittivat sankaritöitä.\nMutta meidän mieshukkamme oli suuri. Paras osa jäi veriselle\ntappotantereelle. Osassa pataljooniamme oli enää vain kaksi\nkomppaniaa. Ylin armeijanjohto lakkautti lomallelaskemisen. Suurten\nkuljetusvaikeuksien vuoksi täytyi kotimaassa olevien lomallelaskettujen\ntoistaiseksi jäädä sinne. He viivyttelivät siellä kauemmin kuin oli\nsuotavaa. Kohtalokkaina marraskuun päivinä olisi Saksassa saanut olla\nvain harvoja lomallelaskettuja. Valitettavasti ei asianlaita ollut\nniin.\n\nDivisioonille voitiin myöntää yhä lyhempi aika lepoa ja\nsotilastarpeittensa ja vaatetuksensa kuntoonpanemista varten. Hyviä\njoukkoja käytettiin enemmän kuin epäluotettavia. Siitäkin oli\nvahingollisia seurauksia. Ne eivät voineet ymmärtää, miksi niiden piti\nniin usein sulkea aukot. Niiden taisteluinto laimeni. Ponnistukset\nkävivät yhä suuremmiksi, voimat hupenivat. Oli äärettömän vaikeaa saada\naukot täytetyksi ja lujittaa heikkoja kohtia. Yhä useammin sattui, että\ntoisen linjan divisioonia täytyi viedä kiireesti taisteluun ja osastot\njoutuivat sekaisin.\n\nJohtajien hermojännitys rintamalla kasvoi yhä, mutta raskasta taakkaa\nkantaessaankin he säilyttivät kyvyn arvostella selkeästi isänmaan hätää\nja uljaan sankarimielensä. Sitä ei mikään voinut murtaa.\n\n4:s armeija, joka pysytti oikean sivustansa Yserin varrella\nDiksmuiden alapuolella ja vasemman sivustansa Armentièresin luona,\ntyönnettiin alituisin taisteluin lokakuun alussa Roulersia ja Meniniä\nkohti. Syntyi joukko paikallisia kahakoita, jotka eivät johtaneet\ntulokseen. Lokakuun 14:ntenä vihollinen uudisti hyökkäyksensä.\nRoulersin suunnalla se pääsi etenemään vielä kaupungin toisellekin\npuolelle. Myös Kortemark menetettiin. Sitävastoin se Meninin suunnalla\njaksoi tunkeutua vain vähän matkaa eteenpäin. Wervickin luona se\nlyötiin takaisin. Myös lokak. 15:s toi viholliselle paikallisia\nvoittoja, jotka pakottivat armeijan peräytymään linjalle\nDiksmuide--Torhout--Ingelmunster--Kortrik. 4:nnen armeijan\ndivisioonilla oli vähäinen miesluku. Syynä siihen, ettei vihollinen\nsaanut suurempaa voittoa, saattoi 4:nnen armeijan erinomaisen johdon\nohella olla vain se, ettei vastustaja enää tuntenut taistelunhalua.\n4:ttä armeijaa komensi yhä vielä kenraali Sixt v. Arnim. Hänen\nesikunnanpäällikkönsä oli nyt majuri Humser, lahjakas soturiluonne.\n\n4:nnen armeijan tilanne oli sillävälin jännittynyt niin, että ylimmän\narmeijanjohdon täytyi päättää toistaiseksi siirtää se vihollisesta\nkauemmaksi ja lyhentää sen rintamaa. Se sai käskyn vetäytyä\nHermann-asemiin kanavan taa Eecloon kohdalla ja Lysin taa. Tämän\nliikkeen kautta luovuttiin Flanderin rannikosta. Sukellusveneiden\ntukikohta oli sillävälin siirretty muualle. 4:nnen armeijan liikkeitä\nsuoritettiin paraikaa lokakuun 17:ntenä, jolloin minä taas matkustin\nBerliiniin neuvottelemaan sillävälin saapuneen Wilsonin toisen nootin\njohdosta.\n\n17:s armeija oli saanut kestää vaikeita päiviä vihollisen murtauduttua\nlävitse Cambrain luona syyskuun 27:ntenä. Lokakuun 8:nteen asti jatkui\nkiivaita taisteluja Cambrain kummallakin puolen vaihtelevalla onnella,\nkaupunki pysyi meidän hallussamme. 2:nen armeija ei taistellut yhtä\nhyvällä menestyksellä; se työnnettiin lokakuun ensi päivinä yhä enemmän\nLe Catelet'ta kohti. Bohainia kohti pääsi vihollinen etenemään. Armeija\nveti mukanaan vaikeissa oloissa taistelevan 18:nnen armeijan oikean\nsivustan. Lokak. 8:ntena kohtasi sitä jälleen uusi ankara isku Le\nCatelet'n seudulla ja siitä etelään ja työnsi sitä taas taaksepäin. Ylin\narmeijanjohto oli pakotettu siirtämään 2:sen armeijan lokakuun 9:nnen\nvastaisena yönä Hermann-asemiin, siltä kun puuttui reservijoukkoja.\nTätä liikettä täytyi 17:nnen armeijan seurata vasemmalla siivellään ja\nkeskustallaan Cambrain ja Valenciennesin puoliväliin asti, jota vastoin\nsen oikea sivusta toistaiseksi sijoitettiin Douain länsipuolelle\nlähelle kaupunkia. 18:nnen armeijan täytyi samoin kuin 2:senkin\nperäytyä Hermann-asemiin. Se voi jättää vasemman siipensä La Fèren luo.\n\nRaskaalta tuntui siirtää 2:nen ja 18:s armeija Hermann-asemiin, joiden\nvarustaminen oli vielä kesken. Olin toivonut, että armeijat jaksaisivat\nkauemmin pysyä Siegfried-asemissa. Tosin oli meidät useissa kohdin St.\nQuentinin pohjoispuolella tungettu niistä vähitellen pois jo lokakuun\nalkupäivien taisteluissa, mutta suurimman osan rintamaa olimme\nkuitenkin säilyttäneet näissä asemissa. Kesken oli myös Hermann-asemien\nedessä olevan alueen tyhjennystyöt.\n\nPerääntymisliikkeet sujuivat hyvin. Vihollinen hyökkäsi jo lokak.\n10:ntenä uusia asemia vastaan, mutta työnnettiin takaisin. Lokak.\n11:nenä se saavutti Cambrain koillispuolella taistellessaan 18:tta\narmeijaa vastaan paikallista menestystä, joka kuitenkin tehtiin\nmitättömäksi. Seuraavina päivinä lokak. 17:nteen asti oli uusia\ntaisteluja 2:sta ja 18:tta armeijaa vastaan, joista me yleensä\nsuoriuduimme menestyksellä.\n\n4:nnen armeijan siirrosta Lysin taakse seurasi välttämättä myös 6:nnen\nja 17:nnen armeijan siirtyminen Schelden taakse Hermann-asemiin. 6:s\narmeija oli lokak. 17:ntenä vielä Lillen länsipuolella, yöllä 18:tta\nvasten piti sen luopua kaupungista. Tähän liikkeeseen täytyi kauempana\netelässä olevan 17:nnen armeijan oikean siiven ja myöhemmin koko\narmeijan yhtyä.\n\nHermann-asemiin perääntyminen edellytti von Boehnin armeijaryhmän\nlakkauttamista. Se oli käynyt liian kapeaksi eikä voinut enää saada\naikaan tarpeellista voimien tasoitusta. 2:nen armeija joutui nyt\nRuppreehtin armeijaryhmään, 18:s armeija Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmään. Siellä oli 9:s armeija liittynyt 7:nteen armeijaan.\nTäälläkään ei selkäpuolen kulkuyhteyden vuoksi ollut tilaa erikoiselle\narmeijalle. Kenraali v. Carlowitz tuli 2:sen armeijan ylikomentajaksi,\njotavastoin kenraali v. der Marwitz sai Verdunin edustalla olevan\n5:nnen armeijan. Hänen esikunnanpäällikökseen tuli minun tähänastinen\napulaiseni yliluutnantti Wetzell. Kenraali v. Gallwitzille oli\nmuodostettu erikoinen armeijaryhmänkomento. Täälläkin oli osoittautunut\nhaitalliseksi, että armeijanpäällikkyyteen oli yhdistetty\narmeijaryhmänkomento.\n\nVoimainsäästämisen välttämättömyys pakotti Saksan kruununprinssin\narmeijaryhmän vielä syyskuun lopulla luopumaan Laffaux'n mutkasta, joka\nnytkin nieli paljon voimia, ja vetäytymään Oisen--Aisnen kanavan takana\noleviin asemiin, joihin me olimme asettuneet 1917, lokakuun 22:sen\nonnettoman taistelun jälkeen.\n\nLokakuun 2:sena peräytyivät 7:nnen armeijan vasen sivusta ja 1:sen\narmeijan oikea sivusta suunnitelman mukaan niihin asemiin, joissa oli\noltu ennen toukokuun 27:ntenä 1918 alkanutta rynnäkköä. Valitettavasti\nantautui vielä ennen tämän liikkeen suoritusta yksi divisioona vastoin\nkaikkea odotusta taisteluun Fismesin koillispuolella olevilla\nylängöillä. 7:nnen armeijan keskusta piti puoliaan Chemin des\nDamesissa, jota vastaan vihollinen suuntasi hyökkäyksiään tuloksetta.\n\nPuolustustaistelu Champagnessa ja Maasin varrella Argonnien kummallakin\npuolella kehittyi edullisesti huolimatta vihollisen suunnattomasta\nylivoimasta juuri näillä taistelutantereilla. Se oli huomattavasti\nsuurempi kuin molempien pohjoisten armeijaryhmäin rintaman edessä.\nTäällä osoitti johto erikoista rauhallisuutta ja etevää harkintaa.\nVihollinen pääsi vain hitaasti etenemään.\n\nJatkuvat kiivaat rynnistykset 1:sen armeijan vasenta siipeä ja 3:tta\narmeijaa vastaan kypsyttivät Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä\nlokakuun alkupäivinä vakaumuksen, että taistelu oli keskeytettävä ja\nperäydyttävä kauttaaltaan Hunding--Brunhild-asemiin, siis linjalle\nLaon--Marie--Sissonne--Aisne Rethelistä ylöspäin Grandprèhen asti. Ylin\narmeijanjohto ei voinut antaa uusia lisävoimia tälle armeijaryhmälle,\njoka käytteli voimiaan ylen säästeliäästi. Molemmat pohjoiset\narmeijaryhmät nielivät liian paljon. Ylin armeijanjohto hyväksyi\nliikkeen, joka suoritettiin suunnitelman mukaisesti lokakuun 13:nteen\nmennessä.\n\nSaksan kruununprinssin armeijaryhmä aloitti joukkojemme siirron Reimsin\nedustalla Suippesin takana lokakuun ensimmäisinä päivinä. Lokak.\n10:nnen ja 11:nnen välisenä yönä jätettiin koko rintama Chemin des\nDamesista Argonneihin asti. Sitä ennen oli 3:s armeija torjunut\nvoimakkaat vihollisen hyökkäykset. Lokakuun 13:nnen aamulla seisoivat\n7:s, 3:s ja 1:nen armeija puolustusvalmiina uusissa, hyvin\nvarustetuissa asemissa; edessä olevan alueen tyhjentäminen oli\njotakuinkin suoritettu. Molempien viimemainittujen armeijain\npuolustustaistelut syyskuun lopulla ja lokakuun alussa menestyivät\ntäydellisesti, jopa loistavasti, niin että johto ja joukot voivat\nylpeydellä muistella niitä. Armeijain ylipäälliköt v. Einem ja v. Mudra\nja heidän esikunnanpäällikkönsä v. Klewitz ja Hasse olivat taas tehneet\nunohtumattoman ansiokasta työtä.\n\nVihollinen seurasi tuimasti Saksan kruununprinssin perääntyvää\narmeijaryhmää Oisen ja Aisnen välillä; täällä sukeutui hyvin pian\nankaria kamppailuja uusista asemistamme. Aisnen mutkassa Rethelin\nsuunnalla tunkeutui vihollinen varovammin eteenpäin. Sitävastoin se\nkoetti kohta saada haltuunsa Aisnen polvekkeen Vouziersin ja Grandprèn\nvälillä, mikä ei aluksi onnistunut. Amerikkalaisten puserrus 5:ttä\narmeijaa vastaan Airen laaksossa Maasin länsipuolella oli käynyt ylen\nvahvaksi. Taistelu laajeni myös Maasin itärannalle. Huolimatta\näärettömästä ylivoimastaan päälukuun nähden raukesivat nuorten\namerikkalaisten joukkojen rynnistykset; ne kärsivät mitä suurimpia\ntappioita. Syyskuun 26:ntena saavuttamastaan voitosta ne saivat kiittää\nvain sitä, että yksi saksalainen reservidivisioona ei tehnyt\ntehtäväänsä, ja että niiden ryntäys toisessa paikassa kohdistui\nurhoolliseen, mutta taisteluissa lopen uupuneeseen divisioonaan, joka\noli asetettu hyvin pitkälle rintamalle.\n\nToistaiseksi ei ollut odotettavissa hyökkäystä Michel-asemia ja herttua\nAlbrechtin armeijaryhmää vastaan.\n\nTilanne lokakuun 17:ntenä oli siis sellainen, että me olimme koko\nrintamalla Maasin länsipuolella perääntyneet selkäasemille. Oikealla\nsivustalla siirtyminen vielä oli kesken. Erikoisia vaikeuksia tuotti\nse, että armeija perääntyessään Hermann-, ja Hunding--Brunhild-asemiin\nmenetti joukon laitoksia, jotka edistivät joukkojen mukavuutta. Niin\nmenetimme etenkin syöpäläistenhävitysasemia, mikä vaikutti erittäin\nhäiritsevästi. Ylin armeijanjohto odotti hyökkäyksien jatkumista Gentin\nja Maubeugen suunnalla Oisen ja Aisnen välillä ja ylisen Aisnen ja\nMaasin välillä ja niiden laajenemista Maasin oikealle rannalle. Olin jo\nvalmistautunut siihen, että saisimme kärsiä suurta voimain- ja\nhermojenkulutusta. Useissa kohdin olimme taistelleet menestyksellä,\ntoisissa oli vihollisen täytynyt tyytyä hyvin vähiin tuloksiin\nhuolimatta suuresta ylivoimastaan. Odotettavissa olevien vastaisten\ntaistelujen tulos riippui ratkaisevasti joukkojen sisäisestä kunnosta.\nJoka mies täytyi pysyttää rintamalla ja saada todellisen taisteluinnon\nläpitunkemaksi. Aselepotarjouksen aikaansaama vaikutus ei ollut\nsuotuisa, väsymys sotaan oli kasvanut. Vastapainoksi kaivattiin\nkotimaasta voimakasta herätystä. Mutta siellä oli kaikki valistustyö\nseisahtunut. Kuulin paljon valitettavan tätä armeijassa. Kotimaan ja\nhallituksen täytyi lopultakin ilmaista, oliko niillä vielä halua\ntaisteluun; vain siten voi toivoa armeijan hengen voimistuvan. Ne\nkäskyt ja selitykset, joita Spaasta lähetettiin joukoille, eivät yksin\nriittäneet. Kotimaan ja armeijan yhteenkuuluvaisuus tuntui noina\npäivinä selvemmin kuin milloinkaan. Armeija tahtoi saada selvyyttä\nsiitä, mitä se saattoi odottaa kotimaalta.\n\nUusien asemien takana olevan seudun tyhjentämistä jatkettiin\ninnokkaasti. Kuljetustilanne rautateillä oli edelleen hyvin jännittävä.\nSuunnattomat määrät sotatarpeita oli vietävä pois. Tämä vaatisi\nviikkoja ja kuukausia. Erikoista painoa panin ratojen ja siltojen\nperinpohjaisen hävittämisen valmisteluihin, ne kun suoranaisesti\nvaikuttivat sotaliikkeisiin. Kaikki omat varastot oli vietävä Saksaan\nasti. Keskustelin usein esikunnanpäällikköjen kanssa tyhjentämis- ja\nhävittämisseikoista. Asukkaita säästimme niin paljon kuin suinkin,\nkuten olemme aina tehneet. Tästä ovat maan asukkaat antaneet\ntodistuksia. Tosin he pyysivät, ettei heidän tarvitsisi julkisesti\ntodistaa meidän hyväksemme. He pelkäsivät Pariisissa vallitsevaa\nmielialaa. Myöskin puolueeton komissioni lähti Brüsselistä rintamalle,\nse kertoi meidän huolenpidostamme, mutta myös vihollisen tykistön ja\nlentäjien hävityksistä. -- Se, mitä asujamisto sai kärsiä, johtui\nsotatilanteesta, ei meidän sodankäynnistämme, joka oli tahratonta.\nMutta entente tarvitsi syytöksiä meitä vastaan johtaakseen Wilsonia yhä\nenemmän omien päämääriensä piiriin.\n\nKauempana takana varustettiin innokkaasti Antwerpenin--Maasin asemia.\nPitkin Saksan rajaa tutkitutin uuden peräytymislinjan.\n\nItalian rintamalla oli rauhallista. Puhuttiin tulossa olevasta ententen\nhyökkäyksestä. Se herätti hyvin suurta huolta; itävalta-unkarilaiset\njoukot Serbiassa olivat taistelleet sangen huonosti.\n\nBalkanilla olivat olot kehittyneet yhä meille epäedullisesti; Bulgaaria\noli antautunut ympärysvalloille.\n\nSukellusveneiden tukikohta, joka oli ollut Cattarossa, siirrettiin\nPolaan.\n\nSerbiassa oli kenraali v. Kövesc tullut Unkaria suojaavien joukkojen\npäälliköksi. Hänen komennossaan olivat ne joukot, jotka olivat\nAlbaniasta perääntyneet kenraali v. Pflanzer-Baltinin johdolla\nMontenegroon sekä Moravan varrella olevat keskusvaltain joukot.\nViimeksimainitut kuuluivat 11:nnen armeijan ylikomennon alle, jonka\njohtajana oli kenraali v. Steuben. Kenraali v. Kövescillä oli vaikea\ntehtävä. Itävalta-unkarilaiset joukot eivät olleet taistelukuntoisia,\nsaksalaisissa joukoissa oli vain vanhempia ikäluokkia, ja niissä oli\npieni miesluku. Alppijoukko oli taistelujen uuvuttama.\n\nItävalta-unkarilaisten joukkojen tuli Moravan laaksossa Nishin\neteläpuolella suojata saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten\ndivisioonain kerääntymistä rintamaan. Ne eivät taistelleet hyvin.\nLokakuun 12:ntena oli joukkojen keskityskohhta siirrettävä taaksepäin\nkaupungin pohjoispuolella oleville kukkuloille. Jatkuva perääntyminen\nsaattoi käydä välttämättömäksi. Lokakuun §6:ntena olimme jo Aleksinacin\npohjoispuolella olevilla harjuilla Moravan kummallakin puolella. Ne\nsaksalaiset joukot, jotka olivat perääntyneet Mitrovitsan kautta,\nolivat läntisen Moravan pohjoispuolella päässeet yhtymään.\n\nSofian kautta peräytyneet joukko-osastot olivat edelleen siirtyneet\nLom-Palankaan, siirtyäkseen täältä Tonavan yli. Ranskalaiset\ndivisioonat seurasivat kintereillä. Ne saapuivat Tonavalle lokak.\n17:nnen tienoilla. Levottomuus Romaaniassa kasvoi.\n\nScholtzin ylikomento oli siirretty Romaaniaan. Sen tuli\nkenraalisotamarsalkka v. Mackensenin määräysten mukaan suojella\nTonavaa. Kaukaasiasta ja Ukrainasta lähetetyt apujoukot olivat tulossa.\n\nAsema Serbiassa ja Tonavalla ei siis ollut turvattu, mutta ei vielä\nmyöskään luhistumaisillaan.\n\nAdrianopolin luona ja Maritsan alajuoksulla oli jo englantilaisia\njoukkoja. Turkkilainen rajavartiasto oli siellä erittäin heikko.\nKonstantinopolissa olevat saksalaiset joukot ja virastot valmistuivat\nlähtemään laivoilla kaupungista Odessaan, jos entente hyökkäisi.\n\nTätä sotilaallista yleistilannetta oli minun pidettävä silmällä\nmäärätessäni asenteeni Wilsonin toiseen noottiin.\n\n\nX.\n\nVastatessaan meidän toiseen noottiimme ei Wilson antanut meille mitään;\nhän ei myöskään sanonut, asettuiko entente noiden 14 pykälän kannalle.\nHän vaati sukellussodan lopettamista, esitti meidän sodankäyntimme\nlänsirintamalla kansainvälistä oikeutta loukkaavaksi ja sekaantui\njälleen epäselvin sanoin syvälle meidän sisäpoliittiseen elämäämme.\nMinkäänlainen epätietoisuus vihollistemme tarkoituksista ja Clemenceaun\nja Lloyd Georgen vaikutuksen määräävyydestä ei enää ollut mahdollinen.\nWilson ei halunnut vastustaa Ranskan ja Englannin pitkälle meneviä\nvaatimuksia. Me olimme raskaan ratkaisun edessä. Meidän oli nyt\nselvästi ja yksinkertaisesti päättäminen, tahdoimmeko antautua ententen\narmoille tai pitikö hallituksen nostattaa kansa viimeiseen epätoivon\nkamppailuun. Meidän täytyi vastata noottiin arvokkaasti ja lujasti,\nmeidän oli vielä kerran tehostettava rehellistä pyrkimystämme\naselepoon, mutta samalla oli meidän lämpimästi puolustettava\nurhoollisen armeijamme kunniaa. Sukellussodan tarjoamaa asetta emme\nsaaneet heittää kädestämme. Sillä olisimme jo astuneet antautumisen\ntielle.\n\nNootin johdosta neuvoteltiin sotakabinetin istunnossa lokakuun 17:ntenä\nBerliinissä. Eversti Heye ja minä olimme läsnä. Olin pyytänyt myös\nkenraali Hoffmannin saapumaan sinne. Rintamalla taisteli 18:s armeija\ntänä päivänä ankaraa taistelua.\n\nValtakunnankansleri asetti jälleen eri kysymyksiä ja esitti aluksi\nminuun kääntyen suunnilleen seuraavaa: Wilsonilta oli saapunut uusi\nnootti, joka sisälsi lisäyksiä hänen vaatimuksiinsa. Wilson oli\nilmeisesti ulkoapäin tulevien vaikutusten johdosta joutunut vaikeaan\nasemaan. Hän näytti toivovan, että me suostuisimme jatkamaan\nneuvotteluja ja toivoi meidän voittavan sotaan-yllyttäjien\nvastustuksen. Ennenkuin noottiin voitiin vastata oli selvitettävä, mitä\nSaksan sotilaallinen asema vaati.\n\nMinulla oli toinen käsitys vihollistemme ajatustavasta. Minä näin nyt\nyksinomaan vihollisen tuhoamishalun uhkaavan meitä.\n\nNiihin moniin kysymyksiin, joita minulle tehtiin, asetuin periaatteessa\nseuraavalle kannalle:\n\n\"Minulle on jo aikaisemmin esitetty joukko kysymyksiä, joihin\non aivan mahdotonta vastata tarkalleen. Sota ei ole matemaattinen\ntehtävä. Sodassa tulee eteemme joukoittain todennäköisyyksiä ja\nepätodennäköisyyksiä. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu. Kun me\nelokuussa 1914 tulimme Itä-Preussiin ja annoimme määräykset\nTannenbergin taisteluun, ei kukaan tiennyt, kuinka kävisi, marssisiko\nRennenkampf vai ei. Hän ei marssinut, ja voitto saavutettiin.\nSodankäynti riippuu sotaonnesta. Ehkä Saksakin saa sen takaisin.\n\n\"Voin sanoa teille vain vakaumukseni. Vastuunalaisuuden siitä, mitä\nsanon, kannan ja olen sitä kantanut neljä pitkää, raskasta vuotta.\"\n\nLähemmin punnittiin kysymystä, voisiko siirtämällä kaikki divisioonat\nidästä länteen, tai ainakin osan niistä, vahvistaa länsirintaman niin\nlujaksi, että se voisi kestää pitemmän ajan. Tätä varten täytyi minun\ntietää, mitä ylin armeijanjohto saattoi saada idästä. Hallituksen oli\nsiksi vastattava minun kysymyksiini bolshevismin vaarasta ja Ukrainan\nmerkityksestä meille. Jos hallituksen kanta oli toinen kuin\nhelmikuussa, niin täytyi sen ilmaista se. Meillä oli nyt idässä --\nVenäjällä ja Romaaniassa -- 26 divisioonaa, joissa oli vain 35 vuotta\nvanhempia ikäluokkia. Pataljoonain miesluku oli pieni. Liettuassa oli\nsiihen aikaan yksi sotamies 18 neliökilometriä kohti. Sitä vastoin oli\nlännessä 185 divisioonaa. Useita oli täytynyt hajoittaa. Ne\ndivisioonat, jotka oli äskettäin tuotu idästä länteen, eivät olleet\nuusissa oloissa tehneet tehtäväänsä hyvin. Kuulin niistä hyvin\nepäedullisia arvosteluja. Huolimatta suuresta väenpuutteesta otettiin\nidän joukoista saatu lisäys usein sangen vastahakoisesti vastaan. Se\ntoi mukanaan huonoa henkeä ja vaikutti haitallisesti tovereihin.\nKenraali Hoffmannin kertomusten mukaan olivat ne viettelykset, joiden\nalaisina idän joukot olivat, juutalaiskauppiaiden harjoittaman\nlahjomistoiminnan ja bolshevikkipropagandan vuoksi -- jälkimäistä\nlevisi myös kotimaasta käsin -- turmelleet näiden henkeä. Kuinka\nsyvältä maaperää oli muokattu, selvisi vasta marraskuun alussa.\nKenraalin käsitys idässä olleiden divisioonain käyttökelpoisuudesta\nvastasi minun saamiani kokemuksia. Näiden divisioonain avulla emme\nsotatilanteessa saisi aikaan sellaista muutosta, että vihollinen\ntaipuisi rauhaan. Niillä ei ollut sitä taistelutarmoa, jota lännessä\ntarvittiin. Kaikkiin idän tehtäviin, myös neuvostojoukkojen hyökkäyksen\ntorjumiseen, näyttivät ne tähän aikaan vielä olevan täysin kykeneviä.\n\nMeidän sulkumme bolshevikkeja vastaan oli jo nyt hyvin ohut ja tuskin\nenää riittävä. Kenraali Hoffmann ja minä ilmoitimme bolshevismivaaran\nhyvin suureksi ja pidimme tätä rajaketjua välttämättömänä.\n\nHallitus semmoisenaan ei näyttänyt asettuvan millekään varmalle\nperiaatteelliselle kannalle bolshevismiin nähden. Se ei nytkään\nlausunut mielipidettään selvästi ja määrätysti. Se oli valtakunnan\nsotaoikeuden presidentin kenraali v. Lynckerin vastalauseesta\nhuolimatta vapauttanut Liebknechtin kuritushuoneesta; se oli edelleen\npelkkänä katselijana, kun herra Joffe Berliinissä jakeli rahoja ja\nkirjasia ja valmisti vallankumousta. Meidän varoituksemme, myös\nrajamaiden ylikomennon, olivat kaikuneet kuuroille korville. Kenraali\nHoffmann näyttää suhteensa kautta herra Solfiin näinä päivinä saaneen\navatuksi vihdoinkin muutamain hallituksen jäsenten silmät.\nEnemmistösosialistit puolueena tunnustivat bolshevismin suuren vaaran.\nMutta kun \"Vorwärts\" toisaalta varoitti siitä, edisti se sitä toisaalta\npysyvästi arvovaltaa vastaan tähdätyillä hyökkäyksillään ja luokkavihan\nlietsonnallaan. Lokakuun lopulla karkoitettiin Joffe lopultakin. Näin\njouduimme uudelleen sotatilaan Venäjän kanssa. Suojaustoimenpiteiden\nvälttämättömyys bolshevikkeja vastaan sai tämän vuoksi vankan perustan.\n\nIstunnossa viittasin myös itärintaman ylipäällikön alueen äärettömään\nsotataloudelliseen merkitykseen.\n\nKysymystä, oliko Ukraina tyhjennettävä, ei voitu ratkaista, kun ei\nmihinkään alustaviin keskusteluihin ollut vielä ryhdytty.\nKädenkäänteessä ei tätä kysymystä juuri käynyt päättäminen. Kreivi\nRoedern oli valmis jättämään Ukrainan. Siviiliväestö hyötyi siitä liian\nvähän.\n\nValtiosihteeri Solf tehosti Ukrainan suurta merkitystä, hän tahtoi\npitää sen miehitettynä inhimillisyyssyistäkin. Tässä minä asetin\nmäärääväksi: mitä Saksan hyöty vaatii?\n\nValtiosihteeri v. Waldow ei luonut asiaan suurempaa selvyyttä.\nMutta selvyyteen meidän lopultakin täytyi päästä. Minä tein\nvaltakunnankanslerille pyynnön, että kysymys otettaisiin perinpohjaisen\nkäsittelyn alaiseksi. Ylin armeijanjohto lähetti yksissä neuvoin\nhallituksen kanssa joukkoja Ukrainaan, koska se piti tätä sisimmästä\nvakaumuksestaan välttämättömänä ei yksin bolshevismivaaran, vaan myös\nneliliiton elintarvehankinnan vuoksi. Itävalta-Unkari oli kesän yli\npysytellyt hengissä Ukrainan avulla. Meille Ukraina oli antanut karjaa,\nhevosia ja useita raaka-ainelajeja, joskaan ei viljaa niin paljoa kuin\nolimme toivoneet. Sotaa käytiin vielä; Romaaniassa oli tullut\ntäydellinen kato. Varhaispuinnin avulla olimme jälleen eläneet\netukäteisviljalla. Me ja muut neliliiton valtiot voimme ainoastaan\nUkrainasta saada ne elintarvelisäykset, jotka meille oli ehdottomasti\ntarpeen. Ilman niitä me olisimme keväällä 1919 joutuneet pahaan pulaan.\nHallitus ei enää syksyllä 1918 tutkinut kysymystä, mikä arvo Ukrainalla\non. Jos me nyt olisimme ryhtyneet tyhjentämään maata, mikä olisi\nvaatinut hyvin pitkän ajan, niin olisimme vähitellen saaneet kokoon\nkymmenen divisioonaa, jotka eivät olleet taistelukuntoisia. Edut eivät\nolisi korvanneet haittoja, joita tämän kautta olisimme hankkineet\nitsellemme.\n\nOlen vakuutettu, ettei idässä käytetyissä joukoissa ollut yhtään miestä\nliikaa.\n\nNeuvottelussa ryhdyimme nyt selvittämään tärkeintä kysymystä: mitä voi\nja tahtoo kotimaa uhrata armeijan hyväksi? Tästä riippui kaikki muu.\nOlin toivonut, että hallituksen keskuudessa oltaisiin selvillä tästä.\nMutta niin ei ollut laita. Uusi sotaministeri antoi minulle parempia\ntoiveita varaväkikysymyksessä kuin minulla tähän asti oli ollut. Hän\nuskoi voitavan saada 60,000 miestä. En voinut tarkastaa, oliko luku\npaikkansapitävä. Minuun teki erittäin syvän vaikutuksen, että\nkäytettäväkseni annettiin heti 60,000-70,000 miestä kotimaan\nsotavoimista. Miksi ei niitä annettu aikaisemmin? Sanoin: jos nyt saan\nluvatun lisävoiman, niin katson luottamuksella tulevaisuuteen. Mutta\nsen täytyy tapahtua pian. Ministeri lupasi olla hukkaamatta päivääkään.\n\nSiirryin sitten esityksessäni armeijassa ja kotimaassa vallitsevaan\nhenkeen ja mielialaan, lausuin siitä samaa, mitä niin usein tässä\nteoksessa olen maininnut. Tehostin sitä, että sotajoukko juuri nyt\ntarvitsi tukea.\n\nValtakunnankanslerin toivomuksesta tuli kolmen läsnäolevan\nparlamentaarisen valtiosihteerin lausua mielipiteensä mielialasta.\n\nValtiosihteeri Gröber ei vastannut välittömästi tähän kysymykseen.\n\nValtiosihteeri Scheidemann teki mielipiteestään selkoa hyvin vakavasti.\nHän oli kyllä valmis uskomaan, että voimme saada liikekannalle vielä\nsatojatuhansia miehiä, mutta petytään, jos luullaan noiden\nsatojentuhansien parantavan armeijan henkeä. \"Työmiehet tulevat yhä\nenemmän siihen sanomaan: mieluummin kauhea loppu kuin loppumaton\nkauhu\". Valtiosihteeri Scheidemann selitti tämän niin valitettavan\nmielialan johtuvan elintarvepulasta, jonka hän yhdisti vaunujen\npuutteeseen. Lupasin heti ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin tämän\npuutteen poistamiseksi, mikäli se minulle oli mahdollista. Muuten\nsisälsi hänen lausuntonsa raskaan syytöksen hallitustamme vastaan. Se\noli antanut 1914 vuoden hengen kokonaan turmeltua. Valtiosihteeri\nScheidemannin sanat sisälsivät sen politiikan vararikkotuomion, jota\nvaltiokansleri ja enemmistöpuolueet sisäpolitiikassaan olivat\nnoudattaneet.\n\nValtiosihteeri Haussmann uskoi, että vetoaminen kansaan vaikuttaisi\nvoimakkaasti.\n\nValtiosihteeri Erzberger oli poissa. Hän oli näinä päivinä menettänyt\npoikansa, joka myös tahtoi palvella isänmaatansa.\n\nVarakansleri v. Payer ei pitänyt mielialaa niin huolestuttavana kuin\nvaltiosihteeri Scheidemann; hän lausui aivan minun mielipiteitteni\nmukaisesti jokseenkin seuraavaa:\n\n\"Kun Wilsonin toinen nootti saapui, luhistui mieliala kokonaan, ja\nhavaittiin, että oli kysymys elämästä, mutta tämäkin mieliala vaihtui\ntoiseksi. Huomattiin, että meidät aiottiin kansakuntana ennen kaikkea\ntaloudellisestikin tuhota. Nyt harkitsee jokainen, onko meidän sitä\nsiedettävä. Jos me sanomme ihmisille: on vieläkin yksi mahdollisuus,\njos kestätte loppuun asti. Mutta jos ette kykene enää paria viikkoa\nkestämään, niin saatte valmistua siihen, että Saksa puolittain\npyyhkäistään pois kansakuntien joukosta. Teidät kuormitetaan\nsotakorvauksilla, jotka musertavat meidät -- silloin voisi ehkä saada\nkansan vielä nousemaan.\n\n\"Jos meidän onnistuu laatia nootti, josta kansa tulee vakuutetuksi,\nettä vaikka olemmekin vaikeassa asemassa, emme saa heittää kirvestä\nkaivoon -- silloin ei vielä kaikki ole hukassa.\"\n\nValtiosihteeri Friedberg puhui samaan suuntaan ja arveli: \"Joka\ntapauksessa on toimittava nopeasti.\"\n\nTäyteväen ohella oli vielä kysymys henkisestä joustavuudesta, ja siitä\nriippui kaikki; miksi herrat, jotka tämän tunsivat, eivät ole\naikaisemmin siihen vedonneet? Tämä on minulle selvittämätön, onneton\narvoitus.\n\nSuuresta sotilaallisesta tilanteesta en voinut sanoa mitään uutta.\nToistin länsirintamasta lokakuun 10:ntenä antamani lausunnon:\n\"Länsirintaman murtumista pidän mahdollisena, mutta en todennäköisenä.\nJos vetoatte omaantuntooni, voin ainoastaan vastata: en pelkää sitä.\"\n\nMuutos pahempaan päin oli aina mahdollinen. Mitään yllätystä eivät\nviime taistelut olleet tuoneet. Rintama ei kestänyt paremmin eikä\nhuonommin kuin tähän asti. Meidän joukkomme suorittivat sen, mitä ylin\narmeijanjohto oli niiltä odottanut. Mutta minusta näytti vihollisen\nhyökkäysvoima vähenevän.\n\nNeuvottelut Wilsonin kanssa eivät tähän mennessä olleet johtaneet\nmihinkään tulokseen. Me olimme joka suhteessa vapaat tekemään\npäätöksiä, voimme jatkaa neuvotteluja tai katkaista ne. Kumpaankin\nsuuntaan oli meillä vapaat kädet. Onko rikos varustautua taisteluun,\nkun mitä vilpittömimmin tahtoo rauhaa eikä saa sitä? Onko rikos luopua\nsovinnosta, johon rehellisesti on pyrkinyt, jos vastustaja vaatii\nenemmän kuin voidaan antaa? Onko miltään taholta moitittu Trotskia\nepälojaalisesta menettelystä, kun hän helmikuun alussa ei\nallekirjoittanut rauhaa? Meidän rehellistä rauhanrakkauttamme ei kukaan\nvoinut epäillä. Toisaalta oli meillä täysi oikeus puolustaa elämäämme\nja kunniaamme viimeiseen asti. Hallitus oli Saksan kansaa kohtaan\nvelvollinen käyttämään kaikkia keinoja, jottei sen esiintyminen\nrehellisesti toivottuun sopimukseen ententen kanssa pyrittäessä olisi\nliian ponnetonta. Tämä oli yksinkertaisin järjen vaatimus; mitä\nvoimakkaampia me sotilaallisesti olimme, sitä paremmat edellytykset\nmeillä oli neuvotteluihin.\n\nLisäksi muuttui nyt taistelun jatkaminen velvollisuudeksi, jos emme\ntahtoneet antautua vihollisen armoille, jolta emme enää voineet odottaa\nmitään. Toiminta voi parantaa asemaamme, ei missään tapauksessa\nhuonontaa. Sotajoukon parhaat ainekset, hyvin suuri osa kansaa odotti\ntätä.\n\nSaksan kansa voi ja tahtoi suurimmaksi osaksi uhrata vielä viimeiset\nvoimansa armeijalle. Hallituksen velvollisuus oli muuttaa tämä tahto\nteoiksi. Näin ajattelin ja ilmaisin ajatukseni. Puhuin samaan\ntapaan kuin valtakunnankansleri lokakuun 5:ntenä ja asetin\nharkinnanalaiseksi kansanedustaja Ebertin, sosiaalidemokraattisen\npuolueen johtajan asettamisen johtavaan asemaan, jotta kansan\nvastustuskyky kohoaisi hänen vaikutuksestaan ja sodankäynti siten saisi\nuusia voimia. Yksissä neuvoin amiraali Scheerin kanssa pidin\nsukellussodasta luopumista mahdottomana. Se jäyti tuntuvasti koko ajan\nEnglannin voimia. Pahemmin ei voisi heikkouttaan tunnustaa kuin\nheittämällä vihollisen käskystä aseen pois kädestään. Se nostaisi\nvarmasti vihollisen ahneuden rajattomiin.\n\nValtiosihteeri Solf syytti minua nyt kannanmuutoksesta. Hämmästyin,\nsillä olihan hallituskin tahtonut jatkaa taistelua äärimäisessä\ntapauksessa. Ja jos minä nyt puhuin luottavaisemmin kuin ennen, niin\nvoi valtiosihteeri vain iloita siitä, että saatoin arvostella\ntilannetta edullisemmaksi, se kun teki hänelle neuvottelut helpommaksi.\nSitäpaitsi en ajatellut neuvottelujen keskeyttämistä heti, vaadin vain\nselvyyttä ajatuksiimme ja lopulliseen päämäärään nähden. Keskitin\nlausuntoni vielä kerran seuraaviin sanoihin:\n\n\"Yhä edelleen olen sitä mieltä, että meidän täytyy koettaa päästä\naseleponeuvotteluihin, jos se suinkin on mahdollista. Mutta me saamme\nhyväksyä vain sellaiset aselepoehdot, jotka sallivat meidän järjestyksessä\nviedä pois joukkomme vallatulta alueelta. Tähän tarvitaan vähintään\nkaksi kolme kuukautta. Myöskään emme saa suostua mihinkään, mikä tekisi\nsotatoimien aloittamisen uudelleen mahdottomaksi. Nootin pohjalla\ntäytyy olettaa, että juuri tämä on vihollisen tarkoitus. Ehtojen\ntarkoitus on tehdä meidät taistelukyvyttömiksi. Ennenkuin antaudumme\nmihinkään selvittelyihin, täytyy vihollisen ilmaista, mitkä sen ehdot\noikeastaan ovat. Me emme tahdo tuota pikaa keskeyttää keskusteluja\nWilsonin kanssa. Meidän täytyy päinvastoin esittää kysymys: sanokaa\nkerrankin, mitä meidän on tehtävä! Mutta jos haluatte loukata meidän\nkansallista kunniaamme, tehdä meidät taisteluun kykenemättömiksi,\nsilloin vastaamme tietysti: ei! Tällä en luovu tähänastisesta\nkannastani.\"\n\nKoskettelin sitten vielä niitä hävityksiä, joita me ententen tietojen\nmukaan peräytyessämme teimme.\n\n\"Olemme tunnollisesti tehneet kaikkemme rajoittaaksemme hävitykset\nsiihen määrään, mitä sotilaalliset edut vaativat. Talojen jättäminen\nhävittämättä ei ole puolustettavaa. Majapaikoista koituu viholliselle\nsuurta apua. Myöhemmin on vihollinen kuitenkin hävittänyt talot.\nLillessä jätimme sähkövalon, vesijohdon, raitiotien ehjiksi, mutta\nhävitimme sähkölennättimen, puhelimen ja rautatien. Pahimpia ovat\nenglantilaiset kanuunat ja lentäjät.\n\n\"Armeija ei ole edesvastuussa yksityisistä raaoista henkilöistä. Minä\ntaistelen sellaista raakuutta vastaan. Pyydän tehostamaan tätä\nWilsonille lähetettävässä nootissa, sillä armeijalla on oikeus siihen.\"\n\nTähän päättyi istunto. Valtiosihteerit Gröber ja Haussmann, jotka\nistuivat vieressäni, ilmaisivat ilonsa siitä, että olin rohkaissut\nheitä. Täynnä luottamusta lähdin takaisin Spaahan.\n\nIstunnossa oli myös ollut puhetta katastroofista, jota ylin\narmeijanjohto muka oli syyskuun lopulla ja lokakuun alussa ennustellut.\nKun muistin tässä yhteydessä valtiosihteeri Solfin väitteen, että olin\nmuuttanut kantani, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran puhua majuri\nvapaaherra v. dem Buschen kanssa hänen selonteostaan lokakuun alussa.\nNytkään hän ei voinut muuta kuin viitata muistiinpanoihinsa. Ei\nmyöskään eversti v. Haeften milloinkaan ole puhunut siihen suuntaan.\n\nMieliala Berliinissä pysyi korkealla lokakuun 19:nnen keskipäivään\nasti. Silloin tuli käänne. En tunne tapahtumia lähemmin. Miksi\nvaltiosihteerit, jotka olivat 17:ntenä puhuneet niin suurella\nluottamuksella, eivät vaatineet ryhtymistä toimeen? Tiesiväthän he,\nmistä oli kysymys! Ja kun valtiosihteeri Konrad Haussmann toukokuun\n12:ntena 1919 myrskyisten suosionosoitusten keskeyttämänä lausui: \"Jos\nmeidän armeijamme, jos meidän työläisemme marraskuun 5:ntenä ja 9:ntenä\nolisivat tienneet, että rauha näyttäisi sellaiselta, niin armeijamme ei\nolisi heittänyt aseitaan, se olisi kestänyt loppuun asti\" jää tämäkin\nminulle taas aivan käsittämättömäksi. Mitä tapahtui, oli odotettavissa\nlokakuun 17:ntenä. Tämä pysyy historian järkkymättömänä tosiasiana. Me\nolimme varoittaneet antautumisesta. Eihän tarvinnut muuta kuin asettua\ntodellisuuden pohjalle. Täytyi vain lakata pettämästä itseään ja\nkansaa, täytyi tehdä päätös toimintaan ryhtymisestä, niinkuin ylin\narmeijanjohto oli tehnyt.\n\nLokak. 20:ntenä meille lähetettiin Spaahan uuden vastauksen luonnos.\nSukellussodasta luovuttiin, astuttiin antautumisen tielle, joka vei\nkaikkiin onnettomiin seurauksiin. Kenraalisotamarsalkka ja minä\nviittasimme vielä tähän ja kohotimme vielä kerran varoittavan äänemme.\nEhdotimme vetoamista kansaan. Me torjuimme kaiken osallisuuden tähän\nluonnokseen. Sotakabinetti oli kiihtynyt tästä. Syytä siihen en tiedä.\nMe olimme miehiä, joilla oli omat mielipiteet, ja kuljimme sitä tietä,\njota pidimme oikeana ja jota aina olimme seuranneet.\n\nVastaus Wilsonille lähetettiin lokakuun 20:ntenä. Sukellussota\nuhrattiin. Tämä myönnytys Wilsonille koski mitä kipeimmin sotajoukkoon,\netupäässä meriväkeen. Mielialan masennus meriväen kesken oli varmaan\nsuunnaton. Kabinetti oli heittänyt kirveensä kaivoon.\n\nMikään ei muuttunut, vaikka valtakunnankansleri lokakuun 22:sena\nselitti: \"Se, joka rehellisesti asettuu sopimusrauhan pohjalle, se on\nsamalla sitoutunut siihen, ettei taistelutta taivu väkivaltaiseen\nrauhaan. Hallitus, joka ei tätä oivalla, ansaitsisi taistelevan ja\ntyötätekevän kansan halveksimisen.\" Nämäkin sanat jäivät pelkiksi\nsanoiksi. Ei tehty mitään mielialan kohottamiseksi kotimaassa ja\narmeijassa. Prinssi Max lausui oman ja työtoveriensa tuomion.\n\nAinoastaan sotaministeri teki työtä täyteväen hankkimiseksi. Mutta\ntämäkin raukesi tyhjiin, osa täyteväestä ei enää tahtonut lähteä\nrintamalle. Hallitus taipui!\n\n\nXI.\n\nLokakuun 23:ntena ja 24:ntenä saapui Wilsonin vastaus. Se oli oikea\nvastaus meidän ponnettomuuteemme. Hän lausui nyt selvästi, että\naselepoehdot saattoivat olla vain sellaiset, että ne tekivät\nmahdottomaksi sotatoimien aloittamisen uudelleen Saksan puolelta ja\nettä ne antoivat liittoutuneille valloille rajattoman vallan määrätä\nSaksan hallituksen hyväksymän rauhan yksityiskohdatkin. Tämän jälkeen\nei minun mielestäni kukaan saanut epäillä, että nyt täytyi tapella.\nUskoin varmasti lokakuun 17:nnen istunnossa saamieni vaikutelmain\nperusteella, että kansa taipuisi siihen, vaikkakin jälleen kalliita\npäiviä oli kulunut hukkaan.\n\nLännessä kehittyivät tapahtumat tästä päivästä alkaen seuraavaan\ntapaan:\n\n4:s armeija sai suoritetuksi perääntymisensä Hermann-asemiin ollen mitä\nlähimmässä kosketuksessa ja alituisissa taisteluissa jäljessä seuraavan\nvihollisen kanssa. Brügge, Thielt, Kortrik tyhjennettiin lokak.\n19:ntenä. Lokak. 20:ntenä taisteltiin Lysin varrella, vastustaja sai\nDeinzen luona haltuunsa joen itärannan. Ankarasti puristaen Lysin ja\nSchelden välillä se koetti työntää meidät pois Lysiltä. Lokak. 25:ntenä\nkehittyivät ottelut jälleen suuremmaksi taisteluksi, jossa vihollinen\nScheldeen päin Gentin--Oudenaarden suunnalla pääsi hitaasti etenemään.\nTaistelu levisi Lysin ja Schelden välissä ottaen piiriinsä myöskin\n6:nnen armeijan. 6:s ja 7:s armeija olivat lokak. 17:ntenä luovuttaneet\nLillen ja Douain, ja 4:nnen armeijan yhteydessä pysyen perääntyneet\nDeulen kanavan taakse Avelgemin--Tournain ja Valenciennesin suunnalle.\nVihollinen lähestyi lokak. 20:ntenä näitä kaupunkeja. Siviiliasukkaat\nottivat jälleen osaa taisteluihin.\n\n17:nnen armeijan eteläinen siipi, 2:nen ja 18:s armeija taistelivat\nankaria taisteluja. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti lokak. 17:ntenä ja\n18:ntena Le Cateaun ja Oisen välillä. Olimme pakotetut siirtämään\nrintaman Sambren--Oise-kanavan taakse Landreciesin lounaispuolella\nolevalta seudulta Oiseen asti. Lokak. 10:ntenä sattuneen pysähdyksen\njälkeen laajenivat vihollisen hyökkäykset lokak. 20:nnestä alkaen\npohjoiseen päin. Vihollinen tunkeutui Solesmesin ja Le Cateaun kautta\nLandreciesiin päin. Taistelut tulivat meille kalliiksi. Joukot eivät\ntaistelleet joka paikassa hyvin. Toiset taas saivat aikaan ihmeitä.\nAina sama ilmiö.\n\nSaksan kruununprinssin armeijaryhmä oli toistaiseksi jättänyt 18:nnen\narmeijan vasemman siiven Oise-virran varrelle La Fèreen asti.\nVihollisen yritykset kulkea Oise-virran yli torjuttiin. Lokak. 20:ntenä\nasetuttiin Hermann-asemiin Oisen ja Serren välillä. Vihollinen hyökkäsi\nkiivaasti niitä vastaan. Täälläkin kehittyi nyt ankaria taisteluita.\n\n7:ttä ja 1:stä armeijaa vastaan tehtiin rynnäkkö Serren ja Aisnen\nvälillä. Ne pitivät yleensä kaikkialla hyvin puolensa. Lokak. 25:ntenä\nne löivät verisesti takaisin vihollisen suuren hyökkäyksen.\n\nAisnen varrella Vouziersin--Grandprèn linjalle asti, Airen laaksossa ja\nMaasin vasemmalla rannalla olevilla harjanteilla ahdisti vihollinen\nedelleen ankarasti. Kamppailut olivat sitkeitä ja voimiakuluttavia,\nmutta eivät johtaneet mihinkään olennaiseen rintamamme muutokseen. Ne\nlaajenivat, kuten ennenkin, Maasin itärannalle, ilman että asema\ntäälläkään muuttui. Täältä kaakkoon Sveitsin rajalle asti vallitsi\nrintamalla hiljaisuus.\n\nLokak. 25:nnen iltana oli länsirintamalla ankara jännitys. Taistelu\nulottui Hollannin rajalta Verduniin asti. Armeija ei saanut kotimaasta\nmitään. Ei mitään rohkaisua kuulunut. Oli ihme, että se taisteli niin\nurhoollisesti.\n\nTyhjentämistoimenpiteet jatkuivat. Kuljetustilanne rautateillä oli\nerittäin vaikea.\n\nAntwerpen--Maas-asemien rakentaminen edistyi hitaasti. Niihin alettiin\ntuoda aseita. Ylimmän armeijanjohdon oli tarpeen vaatiessa siirrettävä\nrintama sinne marraskuun alussa lyhentääkseen vieläkin puolustuslinjaa.\nTietysti oli tästä vihollisellekin etua. Ratojen hävitysten tähden\ntäytyi vihollisen hyökkäyksen pohjoisessa heiketä. Nyt pidimme\nluultavana sen hyökkäystä Lothringeniin.\n\nItaliassa alkoi italialaisten hyökkäys lokak. 24:ntenä. Se suuntautui\naluksi vuoristorintamaa vastaan. Vasta 26:nnesta alkaen se kohdistui\nkoko voimallaan Piaven rintamaan. 25:nnen iltana ei ollut vielä mitään\nmerkittävää tapahtunut. Itävalta-Unkarin rintama kesti vielä. Pidin\nkuitenkin luultavana, että Itävalta-Unkari tekisi pian rauhan. Baierin\nsotaministeriön kanssa sovittiin lähimmistä suojaustoimenpiteistä\nTirolin rajalla.\n\nSerbiassa oli kenraali v. Kövescin pakko antaa joukkojensa peräytyä\nTonavan taakse. Tonavaa pitkin kulkevalla Romaanian rajalla ja Serethin\ntoisella puolella Romaanian armeijan kohdalla ei asema ollut muuttunut.\nTilanne siellä oli aivan häilyvä.\n\nSaksan kansan innostuksen leimahdus olisi joka tapauksessa parantanut\nasemaamme. Kuinka kauan me olisimme jaksaneet taistella, sitä ei tiedä.\nVihollisen psyykeä emme voineet tarkoin tuntea. Helposti ei suurta\nkansaa murskata, jos se vain on lujasti yksimielinen. Sen oli Ranska\n1870/71 ja myös buurit kamppailussaan Englantia vastaan osoittaneet!\nWinston Churchill arvostelee ententen sotatilannetta \"Sunday\nPictorialissa\" tammikuun 12:ntenä 1919 seuraavasti:\n\n\"Pieni lisä vielä, ja sukellussota kauppalaivastoa vastaan olisi\npakottanut meidät nälkäkeinoin ehdottomaan antautumiseen, sen sijaan\nettä se toi Amerikan liittolaiseksemme...\n\n\"Samaa kilpajuoksua se oli loppuun asti. Mutta lopulla suoriuduimme\nonnellisesti, kun koko kansakunta teki järkkymättä yhteistyötä...\n\n\"Mitä enemmän saamme tietoja kamppailusta, sitä selvemmin huomaamme,\nmiten pienen, ohuen hiuskarvan varassa voittomme oli.\" --\n\nKenraalisotamarsalkka ja minä esitimme mielipiteemme Hänen\nMajesteetilleen lokakuun 25:ntenä Berliinissä, jonne taas olimme\nlähteneet. Meidän täytyi jatkaa taistelua. Siviilikabinetin uusi\npäällikkö v. Delbrück oli läsnä. Hän oli, vaikkakin pidättyi\nilmaisemasta omia mielipiteitään, kokonaan prinssi Maxin kannalla.\nHämmästykseksemme huomasimme, ettei hänkään tiennyt, että me jo elokuun\npuolivälissä olimme valtakunnankanslerille puhuneet rauhasta. Hänen\nMajesteettinsa ei ryhtynyt mihinkään ratkaisuun, mutta hän osoitti\nminua kohtaan täyttä luottamusta. Hän neuvoi kenraalisotamarsalkkaa ja\nminua kääntymään valtakunnankanslerin puoleen. Tämä oli sairaana.\nValtiosihteeri v. Payer otti meidät vastaan ja amiraali Scheer kello 9\nillalla. Edellisen persoonallinen suhtautuminen oli torjuvaa,\npäinvastoin kuin aikaisemmissa neuvotteluissa. Hän tiesi kai, että\nkabinetti vaati minun eroani, minä kun vaadin, että taistelua oli\njatkettava! Saapuvilla oli myös sotaministeri, joka ei valtiopäivillä\neikä hallituksessa ollut asettunut keisaria ja sotajoukkoa\npuolustamaan; muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää paikkansa.\nHetki muodostui erittäin surulliseksi; kävi ilmi, ettei hallitus\ntahtonut enää jatkaa sotaa. Sen mielestä oli kaikesta luovuttava.\nKuuliko se jo marraskuun 9:nnen päivän vallankumouksen humun? Toivoiko\nse voivansa pelastaa siitä isänmaan ulospäin tapahtuvalla\nantautumisellaan? Puhuin vakavasti ja liikutettuna. Varoitin\nantautumasta vihollisen tuhoamishalun uhriksi, varoitin asettamasta\ntoivoa Wilsoniin.\n\nVaroitin kotimaan bolshevismista ja kiihoituksesta upseeristoa vastaan,\njoka nyt juuri levisi suuresti. Se oli Venäjälläkin tullut\nratkaisevaksi käännekohdaksi.\n\nVaroitin järkyttämästä Hänen Majesteettinsa arvovaltaa armeijassa.\nHänen Majesteettinsa oli ylin sotapäällikkömme; armeija näki hänessä\nkorkeimpansa. Me olimme vannoneet hänelle uskollisuutta. Näiden\narvioimattomien tekijäin merkitystä ei saanut vähäksyä. Ne olivat\nmeillä lihassa ja veressä ja yhdistivät meidät lujasti keisariin. Mikä\nkoskisi keisaria, se koskisi myös armeijan koossapysymistä.\n\nOli äärettömän lyhytnäköistä horjuttaa upseeriston ja korkeimman\nsotapäällikön asemaa nyt, kun armeija oli joutunut suureen ja vakavaan\nkoetukseen. Se oli ankarin isku järjestystä vastaan sotajoukossa ja\nvaltiossa aikana, jolloin armeijan tuli olla valtiollisen järjestyksen\nvartiana. Tämä on myöhemmin höllentänyt kuria armeijassa paljon enemmän\nkuin Reinin vasemmalla puolella olevien maiden liian hätäinen\ntyhjentäminen, mihin alistuimme.\n\nSamaan suuntaan puhuin marraskuun alussa muutamille\nsosiaalidemokraattisen puolueen johtajille. Hekään eivät voineet\nymmärtää, mitä keisari merkitsi armeijalle, ei ainoastaan meille\nvanhoille upseereille, vaan jokaiselle rivissä olevalle sotamiehelle.\nUseat esimerkit ovat marraskuun 9:nnen jälkeen vahvistaneet minun\nkäsitystäni.\n\nVarakansleri v. Payerin kanssa en ryhtynyt puheisiin siitä, mitä oli\naamupäivällä sattunut valtiopäivillä ja koski ylintä armeijanjohtoa.\nOlin saanut siitä vain ilmoituksen, jota en voinut ymmärtää. Lokak.\n24:nnen iltana, vähää ennen lähtöäni Spaasta, sain seuraavan\nkenraalisotamarsalkan jo allekirjoittaman päiväkäskyn armeijalle\nkolmannen Wilson-nootin johdosta. Se vastasi suuressa päämajassa\nvallitsevaa käsitystä. Oli välttämätöntä, että ylin armeijanjohto, joka\nei voinut hyväksyä hallituksen kantaa, ilmaisisi asenteensa tähän\nnoottiin estääkseen sen hajoittavaa vaikutusta sotajoukkoon.\nSähkösanoma armeijalle kuului:\n\n    \"Tiedonanto kaikille joukoille.\n\n    Wilson sanoo vastauksessaan ehdottavansa liittolaisilleen\n    aseleponeuvotteluihin ryhtymistä. Mutta aselepo tekisi Saksan\n    sotilaallisesti niin turvattomaksi, ettei se enää kykenisi\n    tarttumaan aseisiin. Rauhasta hän suostuisi neuvottelemaan\n    Saksan kanssa ainoastaan, jos Saksa taipuisi täydelleen\n    liittolaisten vaatimuksiin maan sisäistä järjestystä koskevissa\n    kysymyksissä; päinvastaisessa tapauksessa oli Saksan ehdottomasti\n    antauduttava.\n\n    Wilsonin vastaus vaatii sotilaallista antautumista. Siksi\n    me sotamiehet emme voi hyväksyä sitä. Se osoittaa, että\n    vihollistemme tuhoamishalu, joka 1914 sai sodan syttymään,\n    yhä vielä on sama. Se osoittaa edelleen, että kun vihollisillamme\n    on kielellänsä sana \"oikeusrauha\" niin tahdotaan pettää meidät\n    ja murtaa meidän vastustuskykymme. Sentähden voi Wilsonin\n    vastaus olla meille sotilaille vaan kehoituksena jatkamaan\n    vastarintaa viimeisin voimin. Kun viholliset huomaavat, ettei\n    Saksan rintamaa voida murtaa kaikista uhreista huolimatta,\n    taipuvat ne rauhaan, joka turvaa Saksan tulevaisuuden nimenomaan\n    kansan syville riveille.\n\n    Rintamalla lokakuun 24:nnen illalla klo 10.\n\n                                                  v. Hindenburg.\"\n\nMinä olin ollut niin kiinni työssä, että majuri, jonka toimena oli\nlaatia sähkösanoma, siihen nähden, että pian oli lähdettävä junalle,\nvei sen ensin kenraalisotamarsalkalle ja sitten vasta minulle. Muuten\nsain allekirjoittaa asiakirjat ennenkuin kenraalisotamarsalkka ne\nvarmensi. Käskykirje ei ollut sopusoinnussa lokakuun 20:ntenä\nWilsonille lähetetyn vastauksen kanssa. Hämmästyneenä kysyin majurilta,\noliko käskykirjeen tarkoitus todella hallituksen katsantokannan\nmukainen. Hän vastasi minulle myöntävästi. Tiedonanto oli muka niiden\nselitysten mukainen, joita ulkoasiainvirastossa eversti v. Haeften ja\nsalaneuvos v. Stumm olivat antaneet sanomalehdistön edustajille.\nTunsin taas iloisten toiveiden heräävän ja kirjoitin nyt minäkin nimeni\nalle. Myöhemmin kävi ilmi, että otaksuma sähkösanoman sisällön\nyhtäpitäväisyydestä hallituksen kannan kanssa ei ollutkaan oikea.\nEversti Heye esti tiedonannon pääsemisen julkisuuteen. Kownosta, jossa\nvallankumoukselliset järjestöt jo siihen aikaan kontrolloivat\npuhelinyhteyttä, pääsi julistus riippumattomien sosialidemokraattien\ntietoon ja sitä tietä valtiopäiville. Sitäpaitsi se joutui kuten\ntavallista sanomalehdistön edustajain tietoon. Valtiopäiväin\nkeskusteluissa keskipäivällä lokak. 25:ntenä purkautui suuttumuksen\nmyrsky ylintä armeijanjohtoa vastaan. Hallitus ei nostanut sormeaankaan\nsen puolustukseksi, vaikka sillä vielä tällä hetkellä oli arvovaltaa\nvaltavan suuressa sotajoukossa. Minä sain vasta myöhään 25:nnen illalla\ntiedon tästä tapahtumasta. Muuten olisin neuvotellut siitä varakansleri\nv. Payerin kanssa. Myöhemmin esitettiin käskykirjeen syntymishistoria\nkokonaisuudessaan hallitukselle. Sillävälin oli tosiasiain vääristely\nsaavuttanut tarkoituksensa; minä olin saanut eroni.\n\nNeuvottelu sisäasiainvirastossa lokak. 25:ntenä kesti 1 1/2-2 tuntia.\nEteisessä odottivat minua kenraali v. Winterfeldt ja eversti v.\nHaeften. Syvän mielenliikutuksen vallassa kykenin sanomaan heille\nainoastaan: \"ei ole mitään toivoa enää, Saksa on hukassa!\" Nämäkin\nherrat olivat järkytettyjä.\n\nSaksan lokakuun 27:ntenä päivätyssä nootissa myönnyimme antautumiseen.\n\nLokak. 26:nnen aamulla klo 8 kirjoitin vielä edellisen illan\nmielialassa erohakemukseni. Lähdin siitä, että eilisessä\nkeskustelussani varakansleri v. Payerin kanssa olin tullut\nvakaumukseen, ettei hallitus enää innostuisi toimimaan. Hänen\nMajesteettinsa, isänmaa ja armeija joutuivat tämän kautta huojuvaan\nasemaan. Minua pidettiin sodan pitkittäjänä, hallituksen suhteessa\nherra Wilsoniin oli minun eroni nyttemmin vain helpotuksena Saksalle.\nSiksi pyysin Hänen Majesteettiaan armossa suostumaan minun erooni.\n\nKenraalisotamarsalkka tuli 26:nnen aamulla klo 9 kuten tavallista\nluokseni. Olin työntänyt erohakemukseni syrjään, koska olin päättänyt\nilmoittaa siitä hänelle vasta sitten kun erohakemus jo oli Hänen\nMajesteetillaan. Kenraalisotamarsalkka tiesi itse mitä hän päätti, en\ntahtonut vaikuttaa häneen. Mutta hän näki paperini. Sen muoto herätti\nhänen huomiotaan. Hän pyysi, etten lähettäisi sitä. Minun piti jäädä.\nEn saisi nyt jättää keisaria ja sotajoukkoa. Pitkän sisäisen taistelun\njälkeen myönnyin. Tulin vakuutetuksi, että minun täytyi pysyä\npaikallani, ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle, että yritettäisiin\nvielä kerran puhua prinssi Maxin kanssa. Tämä ei ottanut meitä vastaan.\nHän oli vielä sairaana. Odottaessani tietoa tästä eversti v. Haeften\nilmoitti, että hallitus oli saanut Hänen Majesteettinsa erottamaan\nminut, ulkonaisena syynä oli käytetty yllämainittua armeijan\npäiväkäskyä. Hänen Majesteettinsa kutsuttaisi minut heti Bellevuen\nlinnaan. Minua ei hämmästyttänyt enää mikään, eikä minulla ollut mitään\nepätietoisuutta itseni suhteen. Kun vielä keskustelin eversti v.\nHaeftenin kanssa, kutsuttiin meidät äkkiä hänen Majesteettinsa luokse\nnäin omituiseen aikaan.\n\nMatkalla yleisesikunnan talosta Bellevuen linnaan kerroin\nkenraalisotamarsalkalle, mitä juuri olin kuullut. Myöhemmin sain\ntietää, että prinssi Max oli Hänen Majesteetilleen ilmoittanut\nministeristön eroavan siinä tapauksessa, että minä jäisin paikalleni.\n\nEdelliseen päivään verraten oli keisari kuin muuttunut toiseksi, hän\npuhui vain minuun kääntyen etupäässä 24:nnen iltana päivätystä armeijan\npäiväkäskystä. Seuraavat hetket olivat elämäni katkerimpia. Sanoin\nHänen Majesteetilleen kunnioittavalla tavalla, että olin surukseni\nhuomannut kadottaneeni hänen luottamuksensa ja pyysin siksi\nalamaisimmasti eroani. Hänen Majesteettinsa suostui siihen.\n\nAjoin takaisin yksin. Hänen Majesteettiaan en nähnyt enää tämän\njälkeen. Palattuani yleisesikunnan taloon sanoin upseereille, m.m.\neversti v. Haeftenille syvän surun valtaamana, että meillä kahden\nviikon kuluttua ei enää olisi keisaria. Hekin olivat siitä selvillä.\nMarraskuun 9:ntenä olivat Saksa ja Preussi tasavaltoja.\n\nKenraalisotamarsalkka tuli vielä hetkeksi luokseni, huoneeseeni. Näytin\nhänelle vain erohakemustani, jonka lähettämisen hän kolme tuntia sitten\noli ehkäissyt. Tämän jälkeen erosimme.\n\nJätin heti toimeni. Lähetin erohakemuksen, jonka aamulla olin\nkirjoittanut; nyt olisi minun täytynyt laatia se toiseen sanamuotoon.\n\nLokak. 26:nnen illalla matkustin takaisin Spaahan sanoakseni\njäähyväiset virkatovereilleni, joiden kanssa pitkien vuosien kuluessa\nolin jakanut ilot ja surut, ja järjestääkseni yksityiset asiani.\n\nPäivällä lokak. 27:ntenä olin suuressa päämajassa, iltapäivällä otin\njäähyväiset. Olin liikutettu. Minusta oli järkyttävää jättää upseerit\nja armeija tänä vaikeana hetkenä. Mutta käsitykseni suhteestani\nupseerina kaikkein korkeimpaan päällikkööni pakotti minut toimimaan\nniinkuin tein, niin äärettömän vaikeata kuin se minulle olikin.\n\nSotilaselämässäni olen kulkenut vain yhtä tietä, velvollisuuden suoraa\ntietä. Vain yksi suuri ajatus on toimintaani ohjannut, rakkaus\nisänmaahan, armeijaan ja perinnölliseen hallitsijasukuun. Niitä varten\nolin näinä viimeisinä neljänä vuotenakin elänyt. Yksinomaisena\npyrkimyksenäni oli murtaa vihollisen tuhoamishalu ja turvata Saksan\ntulevaisuus vihollisen uusilta hyökkäyksiltä.\n\nLokakuun 27:ntenä päätin Spaassa täysissä miehuuden voimissa\nsotilasurani, joka oli antanut minulle äärettömän toiminta-alan, mutta\nmyös tuonut kannettavakseni niin suuren vastuunalaisuuden, että\nsellainen on tullut vain harvojen ihmisten osaksi.\n\nIllalla lähdin Spaasta. Aachenissa menin ensimmäiseen sotilasasuntooni.\nMuistelin Liègeä. Siellä olin tulikokeeni kestänyt, enkä senjälkeen\nollut muuttunut. Lihakseni jännittyivät. Palasin kotimaahani.\n\n\n\n\nLOPPUSANAT.\n\n\nTapahtumat kehittyivät lokakuun lopusta lähtien huimaavaa vauhtia.\nLännessä siirrettiin Saksan armeija marraskuun 4:ntenä hyvässä kunnossa\nAntwerpen--Maas-asemiin vihollisen ahdistaessa Verdunistä päin.\nElsass-Lothringenin rintama odotti hyvässä järjestyksessä vihollisen\nrynnäkköä.\n\nItävalta-Unkarin armeija meni Ylä-Italian taisteluissa lokakuun 24:nnen\nja marraskuun 4:nnen välillä täydelleen hajalle.\n\nVihollisen joukkoja työntyi Innsbruckia kohti. Ylin armeijanjohto\nryhtyi laajoihin toimenpiteisiin Baierin etelärajan turvaamiseksi.\nBalkania vastaan pysyttiin Tonavalla.\n\nOlimme yksin maailmassa.\n\nMarraskuun alussa puhkesi riippumattomien sosialidemokraattien\nvalmistama vallankumous ensiksi meriväen keskuudessa. Prinssi Maxin\nhallituksella ei ollut voimaa tukahuttaa ituunsa aluksi vain\npaikallisia, venäläiseen malliin syntyneitä kumousliikkeitä. Se kadotti\nkaiken johdon; se antoi asiain mennä omaa kulkuaan.\n\nMarraskuun 9:ntenä klo 12 päivällä ilmoitti valtakunnankansleri prinssi\nMax omavaltaisesti keisarin luopumisen. Vanha hallitus antoi armeijalle\nkäskyjä, jotka merkitsivät samaa kuin aseidenkäyttökielto. Heti sen\njälkeen se hävisi näyttämöltä.\n\nKeisari huomasi olevansa valmiin tosiasian edessä. Spaan suuren\npäämajan neuvosta hän lähti Hollantiin. Kruununprinssi seurasi häntä,\nsitten kun Berliinissä oli hyljätty hänen tarjouksensa, jossa hän ilman\nminkäänlaisia ehtoja tarjoutui edelleen palvelemaan maataan.\nLiittoruhtinaat luopuivat vallastaan.\n\nMarraskuun 9:ntenä Saksa luhistui kokoon ruhtinaansa menettäneenä kuin\nkorttirakennus, kun sitä ei mikään luja käsi, ei mikään tahto ohjannut.\nKaikki, jonka puolesta me olimme eläneet, jonka puolesta olimme taas\nneljä raskasta vuotta vertamme vuodattaneet, kaikki se meni menojaan.\nMeillä ei ollut enää isänmaata, josta olisimme voineet ylpeillä.\nValtiollinen ja yhteiskunnallinen järjestys tuhottiin. Ei ollut enää\nmitään arvovaltaa. Kaaos, bolshevismi ja terrori, sekä nimeltään että\nolemukseltaan epäsaksalaisia, tekivät tuloaan isänmaahamme. Työ- ja\nsotamiesneuvostoja oli kotimaassa valmisteltu ja luotu pitkäaikaisella,\njärjestelmällisellä maanalaisella toiminnalla. Tätä varten oli olemassa\nmiehiä, jotka rintamalla olisivat voineet hankkia Saksan kansalle\ntoisenlaisen sodanlopun, mutta joita tähän asti oli pidetty \"tuiki\ntarpeellisina\", tai jotka olivat suorastaan karkureja.\n\nSuurin osa täytejoukko-osastoista, joissa kumousajatus oli jo kauan\nrehoittanut, meni vallankumouksellisten puolelle.\n\nEtappiosastot, m.m. miehitettyjen itäisten ja läntisten alueiden\njoukot, joiden keskuudessa samoin kumousta oli hyvin valmistettu,\nunohtivat kaiken kurin ja järjestyksen; ne tunkeutuivat ryöstäen\nhurjassa sekasorrossa kotimaata kohti. Romaaniasta ja Tonavalta\nmarssivat joukot pois Unkariin joutuakseen täällä kiinni.\n\nTaistelevalla länsirintamalla ruvettiin kiireimmän kaupalla perustamaan\nsotamiesneuvostoja esivallan suostumuksella.\n\nUudet vallanpitäjät ja heidän porvarilliset kannattajansa luopuivat\nkaikesta vastarinnasta ja olematta siihen oikeutettuja allekirjoittivat\nantautumisemme, jonka kautta jouduimme leppymättömän vihollisen\narmoille.\n\nLännen sotajoukot kulkivat vielä järjestyksessä rajan yli Reinin taakse\njoutuakseen nekin puolestaan hajaannuksen valtaan. Niitä laskettiin\nliian kiireisesti hajalle ja ne joutuivat välittömään kosketukseen\nkotoisten kumousahjojen kanssa.\n\nMiehet, jotka olivat vihollisen edessä käyttäytyneet moitteettomasti,\nuhrasivat näiden päivien hermojännityksessä armeijansa ja isänmaansa ja\najattelivat vain itseään. Upseerejakin oli joukossa, jotka unohtivat\nkutsumuksensa velvollisuudet ja historiallisen tehtävänsä. Saimme nähdä\nsemmoista, mitä ei yksikään preussilainen olisi pitänyt mahdollisena\nvuoden 1806 jälkeen. Sitä korkeammaksi on arvosteltava niiden\nupseerien, aliupseerien ja sotamiesten uskollisuus, jotka vielä\nuusissakin olosuhteissa entisin mielin palvelivat isänmaataan.\n\nKaikkialla tuhlattiin armeijan omaisuutta, ja isänmaan puolustusvoima\ntuhottiin perinpohjin. Äärettömiä arvoja menetettiin.\n\nYlväs saksalainen armeija, joka oli neljä vuotta tehnyt voitokkaasti\nvastarintaa ylivoimaiselle viholliselle, joka oli saanut aikaan\nhistoriassa kuulumatonta ja suojellut kotinsa rajoja, oli nyt mennyttä.\nVoittoisa laivasto luovutettiin viholliselle. Kotoiset viranomaiset\narmahtivat heti muitta mutkitta karkurit ja muut sotilasrikoksien\ntekijät sekä samalla osittain itsensä ja lähimmät ystävänsä.\nHe ja sotamiesneuvostot työskentelivät innolla ja varmalla\ntarkoituksellisuudella kaiken sotilaallisen elämän tuhoamiseksi. Se oli\nuudistuneen kotimaan kiitos niille saksalaisille sotamiehille, jotka\nmiljoonittain olivat vuodattaneet vertaan ja uhranneet henkensä sen\npuolesta. Saksalaisten toimeenpanema maan puolustuslaitoksen hävitys\noli rikos ja se oli traagillisempaa kuin mitä maailma on koskaan\nnähnyt. Hyökyaalto oli vyörynyt Saksan yli, mutta ei luonnonvoiman\npakosta, vaan valtakunnankanslerin edustaman hallituksen heikkoudesta\nja ohjauksetta jätetyn kansan lamaannuksesta.\n\nNe, jotka vuosikymmeniä olivat himmentäneet kansan katsetta, antaneet\ntunnottomia lupauksia, jotka yhtä kauan olivat harjoittaneet\nkiihoitustyötä valtion ja armeijan arvovaltaa vastaan ja nyt tuhonneet\nsen, huomasivat pian olevansa pakotetut luopumaan tähänastisista\nperiaatteistaan. Uusi arvovalta täytyi perustaa, uusi sotajoukko\nmuodostaa, jotta nyt voitaisiin taistella sisäistä väkivaltaa vastaan,\nmikä ei milloinkaan ennen ollut tarpeen. Vallankumouksen joukot eivät\npelasta isänmaata, sen tekevät vapaaehtoiset joukot, joita elähyttää\n1914 vuoden armeijan henki ja kuri -- valopilkku tänä kohtalokkaana\naikana --; ihmiskunta ei vielä ollut kypsynyt ottamaan vastaan\nvallankumouksen luultua siunausta. Mitä se luulee saavuttaneensa, se\nolisi voitu saavuttaa laillistakin tietä, meidän ei olisi tarvinnut\ntuhota itseämme. Se oli ennenkuulumattoman rikollista peliä, ja sitä\nsai kokea Saksan kansa vaikeimpana hetkenään. Saksa saa nyt maksaa\ntämän suunnattoman rikkomuksen elämällään ja ihanteillaan.\n\nMaailma katsoi tätä kaikkea ihmetellen; se ei voinut käsittää tätä\nkuulumatonta ihmettä, tätä ylvään ja mahtavan Saksan valtakunnan,\nvihollistensa kauhun, kukistusta. Entente pelkäsi vielä meidän tuhottua\nvoimaammekin ja käytti kaikin tavoin hetken suotuisuutta heikontaakseen\nmeitä sisäisesti yhä edelleen propagandallaan ja pakottaakseen meidät\norjarauhan tekoon.\n\nSaksa on itse syypää syvään nöyryytykseensä. Se ei enää ole mikään\nsuurvalta, ei enää itsenäinen valtio. Sen olemassaolo ja tulevaisuus\novat vaarassa.\n\nKaikin tavoin heikontuneena ja pienentyneenä se astuu tästä\nmaailmantaistelusta; siltä on ryöstetty alueita ja osia sen kansasta,\njotka jo useita miespolvia ovat kuuluneet sille. Se menettää\nsiirtomaansa.\n\nSen puolustusvoima on siltä riistetty. Saksalainen on kadottanut\noikeutensa palvella isänmaataan ase kädessä.\n\nSaksan kauppalaivasto häviää maailmanmeriltä. Sen taloudellinen voima\non murrettu; mitä siitä on jäljelle jäänyt, on asetettu voittajan\nvalvonnan alaiseksi. 70 miljoonan saksalaisen elämä on horjuvalla\npohjalla.\n\nSotakorvaukset, jotka on sälytetty hartioillemme, ovat mahdottomat\nsuorittaa.\n\nVallankumouksen syyllisyys ei rajoitu tähän rauhantekoon. Se tekee sen\nraskaan ikeen, jota Saksan kansan on orjuudessaan pakko kantaa,\nehdottomasti musertavaksi.\n\nSe edistää haluttomuutta työhön ja hävittää tietoisuuden siitä, että\ntyönteko antaa enemmän kuin raha-ansio. Se ehkäisee luovien voimien\nsyntymistä ja hävittää kaiken persoonallisen. Se asettaa tilalle\njoukkovallan ja keskinkertaisuuden. Valtiollisen ja taloudellisen\nelämän uudelleen rakentamisen käyttövoima on epätietoinen, ehkä\npitkiksi ajoiksi kokonaan kuollut.\n\nRauhan heikentämä isänmaa ei voi näin ollen enää elättää väestöään.\n\nSaksassa vuotaa veljesveri. Saksalaista omaisuutta hävitetään. Valtion\nvaroja haaskataan ja käytetään itsekkäisiin tarkoituksiin, valtakunnan,\nyksityisten valtioiden ja kuntien raha-asiat joutuvat päivä päivältä\nyhä pahempaan rappiotilaan. Kansan painunut moraali ajelehtii\nryhdittömänä vallankumouksen \"vapaudessa\"; ihmisen alhaiset vaistot\npyrkivät hillittöminä purkautumaan. Kaikkialla vallitsee epäjärjestys,\ntyön kammo, petos ja nylkemishalu, sen rinnalla monin paikoin mitä\nvastenmielisin nautinnonhimo -- miljoonien isänmaansa puolesta\nkaatuneiden hautojen vierellä ja niiden monien silvottujen silmäin\nedessä, joita katseemme kohtaa. Saksan elämä on kaameata ja alhaista\nnäytelmää, joka herättää sanomatonta surua jokaisessa saksalaisesti\ntuntevassa sydämessä, mutta vihollisessa ja puolueettomissa\nhalveksimista.\n\nSaksalaiset ryhtyvät vihollisen edessä syyttämään Saksaa luulotelluista\nhäpeän töistä miellyttääkseen vihollistaan ja kerjätäkseen siltä\nlempeyttä. Saksalaiset miehet, jotka ovat uskollisesti isänmaataan\npalvelleet, luovuttaa oma hallitus viholliselle sen voittokulkua\nkoristamaan. Tämä oli meidän alentumistilamme syvin kuilu, joka\nsaattaa häpeämään ja inhoamaan Saksan kansaa.\n\nVallankumouksen kautta ovat saksalaiset alentuneet pariasluokaksi\nkansojen parissa, heistä ei ole enää liittoon ulkovaltojen kanssa, he\novat helootteja vieraiden ja ulkomaisen pääoman palveluksessa, omissa\nsilmissään kunniattomuuteen vajonneita.\n\n\"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiroaa Saksan kansa niitä puolueita,\njotka kerskuvat toimeenpanneensa vallankumouksen.\" Arvaamattoman\npainava totuus, jonka eräs sosiaalidemokraatti lausui tovereilleen\ntoisessa neuvoston kokouksessa Berliinissä huhtikuussa 1919.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhanteko on ratkaissut Saksan kansan nykyisen kohtalon. Pimeänä on\ntulevaisuus edessämme. Kirkkaana loistaa sinne vain Scapa Flow'n\nmiesten teko!\n\nKaikki ilvekuvat ovat särkyneet, joukkosuggestio alkaa hävitä. Me\nkatsomme tyhjyyteen. Meitä ei auta itsepetos. Puheet, luottamus toisiin\ntai haaveisiin, tyhjät sanat, jotka etsivät lohtua tulevaisuudesta, tai\nheikkous nykyisyydessä, eivät meitä auta eivätkä meitä milloinkaan\nauttaneet.\n\nMuuta me tarvitsemme:\n\nVaaditaan jokaiselta yksityiseltä pelkäämätöntä ajattelua, miehekästä\ntoimintaa ja kuitenkin epäitsekästä alistumista ja oman minän\ntaivuttamista kansalliseen kuriin. Ne yksin voivat antaa meille jälleen\nkansallisen arvomme, jonka takaisinsaavuttaminen on saksalaisen\nylösnousemuksen ensi ehto. Tämä on ensimmäinen käsky!\n\nRakkaus maankamaraan ja ammattiin, rakkaus työhön ja väsymätön\nluomisinto, rautainen ahkeruus, vapaa toiminta talouselämän alalla\nyhtyneenä lähimmäisen kunnioittamiseen, köyhän ja rikkaan käden ja pään\nluottamuksellinen yhteistyö, työvelvollisuudessa ruumiillistuneena, ja\nvapaus kunnialliseen työhön ovat saksalaisten arvojen perusteet ja\nuuden nousun edellytys. Tämä on toinen käsky meille!\n\nSaksalaisen täytyy tulla jälleen velvollisuudelleen uskolliseksi,\nrehelliseksi ja luotettavaksi, rohkeaksi, siveellisen vakavuuden\nläpitunkemaksi. Tämä on kolmas käsky. Fichten lauseen, että saksalainen\nja luja luonne ovat ehdottomasti synonymeja, tulee taas pitää\npaikkansa. Vain tämä saattaa meidät jälleen kunnioittamaan itseämme ja\nhankkii meille myös toisten arvonannon.\n\nKansallisessa kokoomuksessa ja kasvatuksessa, saksalaisessa\ntoimeliaisuudessa, ankarassa työssä ja inhimillisessä arvokkuudessa,\nkatse selvänä näkemään vajavaisen, lohduttoman tulevaisuutemme karua\ntodellisuutta, tulee saksalaisten ja saksalaisen löytää tie omaan\nitseensä. Sellainen toiminta auttaa meitä jälleen ansaitsemaan\nitsellemme isänmaan, saa meidät jälleen entisen epäitsekkään\nisänmaanrakkauden hengen läpitunkemiksi, joka tekee meidät kykeneviksi\nelämään ihannearvojemme, saksalaisen olemuksen ja saksalaisen kodin\nmenestyksen, turvallisuuden ja voimistumisen hyväksi, ja jos kohtalo\nniin vaatii, kuolemaan sen puolesta, niinkuin tämän jättiläistaistelun\nsankarit ovat tehneet!\n\nValtavia olivat kansamme suoritukset neljän sotavuoden aikana; ne\ntodistavat kaunopuheisesti meissä asuvista voimista, jotka vallankumous\non haudannut alleen. Kansalla, joka on sellaista saanut aikaan, on\noikeus elää. Saakoon se nyt voimaa, jolla se pudistaa päältään\nsaksalaiseen kerääntyneen kuonan, löytäköön se keskuudestaan miehiä,\njotka johtavat sitä voimakkaalla ja lujalla tahdollaan, päättäväisinä,\nniinkuin päälliköt sodassa, miehiä, jotka puhaltavat uutta ja\nvoimakasta henkeä masentuneeseen elämään, miehiä, joita maan parhaat\nluottamuksella seuraavat ja jotka saavat yhtymään kansalliset luovat\nvoimat rakentamistyöhön.\n\nTulkaamme tämän syvän lankeemuksen jälkeen, muistaen Saksan suuruuteen\nluottavina kaatuneita sankareitamme, joita isänmaa nyt niin kaipaa,\njälleen saksalaisiksi ja oppikaamme olemaan ylpeitä siitä, että olemme\nsaksalaisia!\n\nJumala sen suokoon!\n\n\n\n"]