[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flWceSZIB3PZ_2u13dFUvMj8yDIjUbkqlDyf1sfFJFPI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1915,"Elämäni","Hindenburg, Paul von",1847,1934,"1915-hindenburg-paul-von-elamani","1915__Hindenburg_Paul_von__Elämäni",null,"muistelmat",[],[],"fi",1920,79025,601649,false,14505,[22,23,24],"Authors, Finnish -- 19th century -- Biography","Autobiographies","Päivärinta, Pietari, 1827-1913",[26,27],"Biographies","Novels","\"Elämäni\" by Pietari Päivärinta is a semi-autobiographical narrative written during the late 19th century, depicting the struggles and experiences of a young boy growing up in a poor family. The book illustrates the themes of poverty, resilience, and the importance of family values, following the main character as he recounts his challenging childhood and the trials faced by his parents in providing for their numerous children.  The opening of the narrative introduces the protagonist's early life, revealing the dire poverty in which he and his family live. The boy recalls being born to hardworking but destitute parents who strive to support their large family. Circumstances worsen when the father falls ill, pushing the protagonist to take on the burden of begging to help provide for the family. As he embarks on this challenging task, he grapples with feelings of despair and humiliation yet also finds solace in memories and lessons imparted by his parents. In this reflective and poignant beginning, the reader is quickly drawn into the emotional weight of the protagonist's experiences, setting the stage for a deeper exploration of his journey through hardship and the values that guide him. (This is an automatically generated summary.)",[],356,"Saksan sotamarsalkan ja valtakunnanpresidentin muistelmateos valottaa hänen elämänvaiheitaan nuoruuden kadettivuosista aina ensimmäisen maailmansodan ratkaisutaisteluihin. Teos keskittyy erityisesti sotatapahtumiin itärintamalla ja ylimmän armeijan johdon toimintaan suursodan aikana.","Paul von Hindenburgin 'Elämäni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1915.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄNI\n\nKirj.\n\nSotamarsalkka von Hindenburg\n\n\nTekijän luvalla suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa.\n\nSodan ja rauhan vuodet ennen 1914.\n  Nuoruuteni.\n  Preussin ja Saksan suuruustaistelussa.\n  Rauhantyössä.\n  Lepoon siirtyminen.\n\nToinen osa.\n\nSodankäynti idässä.\n  Taistelu Itä-Preussistä.\n  Puolan-sotaretki.\n  1915.\n  Sotavuosi 1916 elokuun loppuun.\n\nKolmas osa.\n\nYlimpään armeijan johtoon astumisesta Venäjän murskautumiseen.\n  Kutsu ylimpään armeijanjohtoon.\n  Elämä suuressa päämajassa.\n  Sotatapaukset vuoden 1916 loppuun.\n  Suhteeni valtiollisiin kysymyksiin.\n  Valmistuksia tulevan sotavuoden varalle.\n  Vihollisten rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.\n  Vihollishyökkäysten jatkuminen v:n 1917 jälkipuoliskolla.\n  Katsaus kansojen ja valtioiden sisäisiin oloihin lopulla vuotta 1917.\n\nNeljäs osa.\n\nRatkaisutaistelu lännessä.\n  Kysymys hyökkäyksestä länsirintamalla.\n  Kolme hyökkäystaisteluamme.\n  Hyökkäys epäonnistuu.\n\nViides osa.\n\nYli voimain.\n  Puolustukseen syöstynä.\n  Liittolaistemme kamppailu.\n  Loppua kohti.\n  Eroni.\n  Loppusanat.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nSODAN JA RAUHAN VUODET ENNEN 1914\n\n\n\n\nNUORUUTENI.\n\n\nEräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni\njäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa.\nSamalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä\ntunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan\n'asetakilleni'. \"Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä\", iski\nmieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan\npelotta, uusien toverieni pariin.\n\nSotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli\nitsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin\nvalinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme\noli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.\n\nSukumme, \"Beneckendorffit\", on kotoisin Altmarkista, missä se\ntodistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan\nvirtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni\nedustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä\nritariveljinä tai \"sotakesteinä\" taistelleet pakanoita ja puolalaisia\nvastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun\nolimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä\nenemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet\nkokonaan lakkasivat.\n\nNimi \"Hindenburg\" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme.\nNeumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän\nsuvun kanssa yhteyteen. Myöskin \"von Tettenbornin\" rykmentissä\npalvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän\nisoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli\nviimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi\ntestamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä\nehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja\nLimbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön\nkeralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin\nLänsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien\nyhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä\n\"Hindenburg\" nimeä.\n\nHeiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta.\nVälttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä.\nMutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu\nlähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi\nvuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa\nrakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina\npalvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.\n\nLapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he\nlepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni,\nsikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme\nluona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden.\nIsoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut \"von Langennin\" rykmentissä\nja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka\nhän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa\nmaakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen\nsuorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös\nkuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja\nsiellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen\nvarrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista.\nVenäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen\ntakaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon\npäärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta\nluodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä\ntälle sillalle.\n\nIsovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä\npitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme.\nTäällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen\nmyöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.\n\nNäin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja\nkeskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni\nlieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt\nitseäni vanhana preussilaisena.\n\nSotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin\nluutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan\nPosenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.\n\nVaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai\nupseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka\npääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi\nluonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen\nkokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina\nliikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa -- minulla\noli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni\nsiveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä\npitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa.\nHe täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin\ntaipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa.\nMolempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä\nyksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen\nkehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on\nenemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas\näidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis\nja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien\ntäyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä\ninhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä\nvanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja\nrajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän\nisänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla\nisämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän\ntodellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä\nrakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan\nja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään.\nPuhuessani \"meistä\" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni.\nHänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän\näitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen\nkuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä\nkohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen,\nGlogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.\n\nPosenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli\npian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa\nsotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin\nsiitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen\nmaanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin.\nIsoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon\n\"ranskalaisajasta\", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt.\nTarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli\npalvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä\nsattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä\nmenneisyydestä.\n\nPuolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli\nrykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain\ntilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli\nvalaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi.\nÄitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen\ntakahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä\najatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli\n\"Preussin prinssin\" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti\netuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli\nsilloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä\nnäkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin\nkeisariksi.\n\nKölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta\nväikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon\nkuva.\n\nPinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi\nneljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut\nkovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen\naikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän\nalkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas\nkoulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa\nmuistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän\naikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin\nhavainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää.\nSydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen\nuskonnonopetuksen.\n\nYhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta\nvanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan\npohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui\nrajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran\nvallan alaisuuteen.\n\nPinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti\neräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli\nlapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach\nasui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta\nsain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet\nminussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin\nja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran\nolimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on\nerään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.\n\nKadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen\nkäynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin.\nMikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten,\nettä sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava\ntaulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä\nFraustadtissa komppanian päällikkönä.\n\nLuodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa,\nettä ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla.\nSanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi\nsanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli\nseuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja\nkoko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini\nhuolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui\nmyöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja;\nisäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n\narmeijaosaston komentajaksi.\n\nPreussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa,\ntietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella\nkasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja\nvastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa.\nTämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä\neräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti\ntervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran\nyorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein\novat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin\nmuitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati\njokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja\nvelvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista\nitsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen\nryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia\npiirteitä.\n\nMuiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se\npääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan\nymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle\nepäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista\ntarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa\naivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat\nmyöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin\nkerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia,\nsaksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan\nja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli\nainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä\nnykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla\ntaisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa\nkirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin\nkuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme\noikein.\n\nÄlköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan\nhalveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta\nnuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä\nmieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui\nminusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi\nmyöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja\nilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit\nsiellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.\n\nRooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja\npuutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään\nomaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin\nvastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta,\nkun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan\nviholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia\netujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden,\nhyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin\nkokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä\nbrittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan\nhienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen\ntaidon puolet.\n\nMiten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta\nheimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme\nsaa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai\nThemistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan\nsivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat\nsuorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa\nja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt\nsurullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka\nkaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta\nsulkeutuneen vaikutuksen.\n\nTämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa\nopettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä.\nTämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von\nWittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun\nsaavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta\nhuolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta,\nminkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin,\nja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin\nlumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja\nherättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat.\nV. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi\nvuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun\nvuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin\nyleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina\nsotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä\nharjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin\nniiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin\nYlä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän\nBerliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään\njo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni\nurille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni.\nOnhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras\noppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului\neverstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä\npaikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia\nkenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa\npieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich\nmaantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella\nkelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa\nMontblancin ja Monte Rosan.\n\nKadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä,\nonko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei\nvoinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa\nopetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken.\nOpettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi\ntuomareiksi.\n\nItse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä\nsanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista\ntaudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen\nkasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa\nvähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta\nverkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa\nhyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen\nansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.\n\nVaikka nimitinkin itseäni ylpeästi \"kuninkaalliseksi kadetiksi\",\ntervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina\npääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan\ntalvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat\nhitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat\nmatkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli\ntiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan\nikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan\nvielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien\nkanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä\npimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas\näitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin\nsanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin\nosoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä\nlastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan\ntoisistakaan.\n\nOlin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik\nWilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa\nkanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa\nensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet\nparaatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä\nmilloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia\ntemppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin\nhyvyydestä ja ystävällisyydestä.\n\nLokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik\nWilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana\npuin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun\nsaakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua\nhenkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar\nElisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar\nminulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa\nsodassa.\n\nPääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten\nBerliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen\nvarrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin\npääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani\nrintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä\nsyysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman\nherrani, kuningas Wilhelm I:n.\n\nKohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme\nvuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme\nerosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua\nitseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden,\nkaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka\nlähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan.\nMitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä\npäätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan\nliiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas\ntuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja\nasiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin\nsotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun\nvalloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja\nluulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa\nhenkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut\nmenestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä\npäivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?\n\nEnnenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että\nmeidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin\nsitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua\nisämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin\nsaanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän\nvielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme,\nemme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen\nhyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui\nmeille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä\ntäyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus\nosoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut\nuskollisuutensa.\n\nKeväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain\nkokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen\nkasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat\nminulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki\nyllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta\nnähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden\ntoverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa\nsodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä,\nettä Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia\naamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He\nastuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja\nvapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina\nomista elämyksistäni.\n\n\n\n\nPREUSSIN JA SAKSAN SUURUUSTAISTELUSSA.\n\n\nHuhtikuun 7:ntenä 1866 pääsin aliluutnanttina kaartin kolmanteen\njalkaväkirykmenttiin. Rykmentti kuului niihin joukko-osastoihin, jotka\noli uudestaan muodostettu vakinaisten joukkojen suuressa lisäyksessä\n1859/60. Nuori rykmentti oli, minun siihen tullessa, jo 1864-vuoden\nsodassa saavuttanut laakereita. Joukko-osaston kunniahistoria punoo\nyhdistävän siteen kaikkien siihen kuuluvain ympärille, se on sideaine,\njoka kestää sodan raskaimmissakin koetteluissa. Tässä on jotain, jota\non mahdoton hävittää ja joka vaikuttaa edelleen silloinkin, kun\nrykmenttejä täytyy moneen kertaan aivan uudestaan muodostaa, kuten\näskeisessä suuressa sodassa. Ennestään jääneet vanhan hengen tähteet\nvaltasivat lyhyessä ajassa uudetkin osat.\n\nRykmentissäni, joka oli saanut alkunsa kaartin ensimmäisestä\njalkaväkirykmentistä, tapasin hyvän vanhan potsdamilaisen kouluutuksen\nja hengen, joka oli Preussin silloisen armeijan parhaiden perintöjen\nmukainen. Preussin upseerikunta ei siihen aikaan ollut onnen\nlahjojen miekkonen, ja se oli hyvä. Sen rikkautena olivat vähät\nvaatimukset. Tieto siitä, että se oli kuninkaaseensa erikoisessa\nhenkilökohtaisessa suhteessa -- vasalliuskollisuus, kuten eräs\nsaksalainen historiankirjoittaja on lausunut -- täytti upseerien elämän\nja korvasi heille monenkin aineellisen puutteen. Tämä ihanteellinen\nkäsitys oli armeijalle arvaamaton etu. Sana \"ich dien'\" sai siitä aivan\nerikoisen kaiun.\n\nYleisesti väitettiin, että tämä käsitys oli erottanut upseerit muista\nvirkamiesluokista. En ole koskaan tavannut tätä yksipuolisuutta\nupseeristossa suuremmassa määrässä kuin missä muussa säädyssä tahansa,\njoka pitää kiinni arvostaan ja sen vuoksi viihtyy parhaiten\nkaltaistensa seurassa. Pääpiirteissään oikean kuvan Preussin\nupseerikunnassa siihen aikaan vallitsevasta hengestä saamme eräästä\nsotaministeri Roonia koskevasta tutkimuksesta. Sen ajan upseerikuntaa\nnimitetään siinä ylimykselliseksi virkasäädyksi, joka tosin on lujasti\nja voimakkaasti itseensä sulkeutunut, mutta ei silti suinkaan piintynyt\ntai yleisestä elämästä vieraantunut eikä suinkaan vailla vapaamielisiä\naineksia; sitä sanotaan ammattimiesmäisen koruttomaksi, mutta myös\nammattimiesmäisen rikkaaksi. Laajan ihmisyyden vanhaa ihannetta\nvastaan on siinä muka noussut jyrkän ammattikasvatuksen ihanne.\nInnokkaimmat edustajansa se on muka saanut Preussin vanhoista\nmonarkistis-konservativisista kerroksista. Sitä on elähyttänyt\nvaltiomahdin luja tunne, fredrikiläinen henki, joka halusi Preussille\nsen armeijan avulla maailmassa uusia tehtäviä.\n\nSaapuessani rykmenttiini Danzigiin, jonne se silloin oli sijoitettuna,\nloivat seuraavain kuukausien valtiolliset tapaukset jo edellään\nvarjoansa. Tosin ei liikekannallepanosta Itävaltaa vastaan vielä ollut\nannettu määräystä, mutta käsky lisätä miehistöjen lukua oli jo annettu\nja sitä pantiin kaikkialla toimeen.\n\nPreussin ja Itävallan väliseen ratkaisevaan taisteluun nähden, joka nyt\nlähestyi, liikkuivat valtiolliset ja sotilaalliset ajatuksenjuoksumme\ntäydelleen Fredrik Suuren ratoja. Sen johdosta veimmekin Potsdamissa,\njohon rykmentti sijoitettiin, kun sen liikekannallepano oli loppuun\nsuoritettu, krenatöörimme tämän unohtumattoman hallitsijan arkun luo.\nArmeijamme päiväkäskyssäkin ennen Böömiin marssiamme oli nämä ajatukset\nloppulauseessa seuraavin sanoin julkilausuttu: \"Sotamiehet, luottakaa\nvoimaanne ja muistakaa, että meidän on voitettava sama vihollinen,\njonka aikoinaan suurin kuninkaamme voitti pienellä armeijalla.\"\n\nValtiolliselta kannalta katsoen pidimme vallan ratkaisua Itävallan ja\nmeidän välillämme välttämättömänä, molemmille suurvalloille kun ei\nrinnakkain ollut sikäläisessä liittosuhteessa vapaan toiminnan\nmahdollisuutta. Toisen kahdesta täytyi väistyä, ja kun siihen ei voitu\npäästä valtiollisilla sopimuksilla, täytyi aseitten puhua. Tämän\nkäsityskannan ohella ei meidän keskuudessamme puhuttu mistään\nkansallisesta vihamielisyydestä Itävaltaa vastaan. Heimolaisuuden tunne\nTonavan keisarikunnan saksalaisten ainesten kanssa, joilla silloin\nvielä oli määräävä valta, oli liian voimallisesti kehittynyt suodakseen\nsijaa vihamielisille tunteille. Sodassa tämä tulikin monella tavalla\nnäkyviin. Meidän puolellamme vankeja enimmäkseen kohdeltiin kuin\nomia maanmiehiä, joiden kanssa taistelun päätyttyä mielellään\njälleen elettiin rauhassa. Vihollismaan asukkaat, jopa suurin osa\ntshekkiläisestäkin väestöstä, osoittivat meille enimmäkseen niin suurta\nmyötämielisyyttä, että majapaikoissa olo ja elämä muodostui\nsamanlaiseksi kuin saksalaisissa harjoitusleireissä.\n\nMe emme tässä sodassa kulkeneet fredrikiläisiä uria ainoastaan\najatuksissamme, vaan myös todellisuudessa. Kaartin armeijaosasto esim.\nmarssi Schlesiasta Böömiin Braunaun kohdalla paljon käytettyjä\nsotateitä. Ja ensimmäisessä tappelussa, joka taisteltiin Soorin luona,\netenimme kesäk. 28:ntena vihollista vastaan samojen seutujen kautta ja\nsamassa suunnassa Eipelistä Burkersdorfia kohti, missä aikoinaan,\nsyyskuun 30:ntenä 1747, silloisessa Soorin tappelussa Preussin kaarti\nmarssi keskellä suuren kuninkaan armeijaa, joka eteni viivataktiikan\njäykissä muodoissa.\n\n2:sella pataljoonallamme, jonka 5:nnessä komppaniassa minä johdin\nsilloisen ohjesäännön mukaan kolmannesta rivistä muodostettua 1:stä\nampujaosastoa, ei mainittuna päivänä juuri ollut tilaisuutta hyökätä\neturintamassa, koska me kuuluimme reserviin, joka ajan taktillisten\nkäsitysten mukaan oli jo ennen taistelua varalle erotettu. Siitä\nhuolimatta saimme kuitenkin edes tilaisuuden Burkersdorfin\nluoteispuolella olevassa metsässä vaihtaa laukauksia itävaltalaisen\njalkaväen kanssa ja ottaa vankeja ynnä myöhemmin tulellamme karkoittaa\nkahden eskadroonan verran vihollisen ulaaneja, jotka pahaa aavistamatta\noleskelivat eräässä notkossa, ja anastaa heidän ajoneuvonsa.\nViimemainituissa oli muun muassa rykmentin kassa, joka lähetettiin\npois, paljon leipiä, jotka krenatöörimme painetteihinsa pistettyinä\ntoivat Burkersdorfiin leiritulille, ja sotapäiväkirja, joka oli\nkirjoitettu samaan vihkoon kuin Italian sotaretkellä v. 1859 laadittu\npäiväkirja. Noin 12 vuotta takaperin tutustuin vanhanpuoleiseen\nmecklenburgilaiseen herrasmieheen, joka silloin oli luutnanttina\npalvellut Itävallan armeijassa eräässä näistä ulaanieskadroonista. Hän\ntunnusti minulle tässä tilaisuudessa menettäneensä uuden ulankansa,\njoka hänen oli määrä panna ylleen Berliiniin marssiessaan.\n\nKun en saanut Soorin luona tämän enempää kokea, täytyi minun tyytyä\nsiihen, että edes olin ruutia haistanut ja elänyt osan niistä\nsielullisista mielialoista, jotka valtaavat joukon sen ensi\nkosketuksessa vastustajan kanssa.\n\nTaisteluinnostukseni vastapainoksi sain seuraavana päivänä tehdä\ntuttavuutta niin sanoakseni mitalin nurjan puolen kanssa. Surullinen\nvelvollisuuteni oli 60 krenatöörin kanssa etsiä taistelutantereelta\nkuolleita ja haudata ne. Se oli vakavaa työtä, jota lisäksi vaikeutti\nse että vilja oli vielä leikkaamatta. Viertotien ojissa tuon tuostakin\njuosten riensin sitten miehineni muiden joukko-osastojen sivu ja\nsaavutin siten hädin tuskin pataljoonani, joka jo muun divisionan\nkeralla jatkoi marssia etelää kohti. Ennätin parhaiksi näkemään, kun\netujoukkomme rynnäköllä Königinhofin luona valloitti Elben\nylimenopaikan.\n\nKesäkuun 30 päivä toi minulle sodan pikkuhommain arkipäiväisen\ntodellisuuden. Minun tuli heikon saattojoukon keralla yöllä marssien\nkuljettaa Trautenauhun kolmisenkymmentä vaunullista vankeja, ottaa\nsieltä tyhjiksi joutuneihin vaunuihin muonaa ja tämän keralla palata\ntakaisin Königinhofiin. Vasta heinäkuun 2:sen aamulla saatoin jälleen\nliittyä komppaniaani. Olikin jo täpärällä aika, sillä jo seuraavana\npäivänä oli meidän oltava Königgrätzin taistelukentällä.\n\nKäytyäni seuraavana yönä osastoni keralla vartioretkellä Josephstadtin\nlinnoituksen puolessa, majailimme heinäk. 3:nnen aamuna Königinhofin\neteläisen tiensuun seuduilla tuskin mitään aavistaen kostean kylmässä\netuvartio-leirissä. Silloin kaikui hälyytyssignaali ja pian sen jälkeen\ntuli käsky keittää kiireesti kahvia ja sitten olla valmiina marssimaan.\nTarkkaavaiset kuuntelijat saattoivat piankin eroittaa lounaasta päin\nankaraa tykkitulta. Oltiin eri mieltä tämän taistelun jymyn syistä.\nYleensä kallistuttiin siihen luuloon, että Lausitzista Böömiin\ntunkeutunut prinssi Fredrik Kaarlen 1:nen armeija -- me kuuluimme\nkruununprinssin 2:seen -- oli jossain kohdannut yksinäisen\nitävaltalaisen joukko-osaston.\n\nEtenemiskäskyä tervehdittiin riemulla. Herättihän se loistava menestys,\njota vasemmalla puolellamme edennyt V armeijanosasto kenraali von\nSteinmetzin johdolla jo oli saavuttanut, kaartilaisessa kipeää\nkateutta. Roiskuvassa sateessa, sään koleudesta huolimatta\nhikipäissämme kahlasimme vaivalloisesti pitkiksi venyneissä kolonneissa\npohjattomia teitä eteenpäin. Kiihkeä into oli vallannut mielet ja yltyi\nminussa huoleksi, että ehkä tulisimme liian myöhään.\n\nTämä pelko osottautui piankin turhaksi. Kun olimme nousseet Elben\nlaaksosta, alkoi tykkien jyrinä kuulua yhä selvempään. Ja kello 11:n\naikaan näimme jonkun korkeamman esikunnan, joka oli hevostensa selässä\nmäellä tiemme vieressä ja huolellisesti kiikareillaan tähyili\netelää kohti. Se oli 2:sen armeijan ylikomento, päällikkönä\nkruununprinssimme, josta sittemmin tuli keisari Fredrik. Hänen\nsilloinen yleisesikuntapäällikkönsä, kenraali von Blumenthal, kertoi\nminulle vuosien kuluttua tästä hetkestä seuraavaa:\n\n\"Juuri kun 1:nen kaartin divisiona tutkimattomilla teillä kulki\nohitsemme, pyysin kruununprinssiä ojentamaan minulle kätensä. Kun hän\ntämän johdosta loi minuun kysyvän katseen, lisäsin minä tahtovani\nonnitella häntä siitä, että taistelu oli voitettu. Itävaltalaisten\ntykkituli suuntautui kaikkialla länttä kohti, mikä todisti, että 1:nen\narmeija koko linjalla sitoi vihollisen, joten me nyt pääsimme\nahdistamaan sitä sivulta ja osaksi takaakin päin. Tähän tilanteeseen\nnähden ei tarvinnut muuta kuin käskeä kaartin armeijaosaston edetä\nerään, sumusta huolimatta kauas näkyvän kukkulan oikeanpuolitse,\nVI:n armeijaosaston sen vasemmanpuolitse, kun taas I:n ja V:n\narmeijaosaston, jotka vielä olivat tulossa taistelukentälle, tuli tätä\narmeijaosastoa seurata. Kukkula, jonka laella oli kaksi mahtavaa\nlehmusta, oli Horenowesin luona. Siinä melkein kaikki, mitä\nkruununprinssin tarvitsi koko päivänä käskeä.\"\n\nJatkoimme liikettämme vielä aluksi poikittaissuuntaan, sitten\nsuoritimme rintamaansijoituksen ja pian lähetettiin Horenowesin luona\nolevilta kukkuloilta vastaamme ensimmäiset granaatit. Itävaltalainen\ntykistö osoitti olevansa hyvän vanhan maineensa tasalla. Eräs\nensimmäisistä ammuksista haavoitti komppaniani komentajan, toinen\nkaatoi heti takaani sivusta-aliupseerini ja pian iski granaattikin\nkeskelle kolonniamme ja siirsi 25 miestä taisteluriveistä. Mutta kun\nsitten tuli vaikeni ja kukkulat taistelutta joutuivat meille, koska\ntämä oli vain yllätyksen johdosta ajan voittamiseksi heikosti\nmiehitetty vihollisen ulkoasema, niin pääsi pettymyksen tunne vallalle.\nEi tosin pitkäksikään aikaa, sillä pian meille avautui näköala suureen\nosaan valtavaa taistelukenttää. Edessäpäin, viistoon oikealla kädellä,\nkohosi usvaiseen ilmaan sankkoja savupilviä meidän 1:sen ja Bistritzin\nluona olevan vihollisarmeijan tuliasemilta. Salamoiva tykkituli ja\npalavain kyläin hehku antoi kuvalle omituisen vakavan värityksen.\nSakeneva sumu, korkea vilja ja pinnanmuodostus vaikuttivat, että\nvihollisen oli vaikea huomata liikkeitämme. Huomattavan vähäinen oli\nsen vuoksi vihollisten patterien tuli, niiden nyt pian ammuskellessa\nmeitä etelästä käsin voimatta meitä seisauttaa. Myöhemmin ne\nenimmäkseen urhean puolustuksen jälkeen valloitettiin. Siten\ntunkeuduimme eteenpäin niin nopeasti kuin pinnanmuodostus, raskas, syvä\nja livettävä multa, vilja, rapsi ja sokerijuurikkaat sallivat.\nHyökkäyksemme oli suunniteltu silloisen sotataidon kaikkien sääntöjen\nmukaisesti, mutta kävi pian hajanaiseksi. Komppaniat, jopa niiden\nosastotkin alkoivat omin päin etsiä vihollista; kaikki tunkeutuivat\neteenpäin. Kaikkia yhdisti vain sama tahto: eteenpäin vihollisen\nkimppuun!\n\nChlumin ja Nedelistin välillä kohtasi puolipataljoonamme -- tämä oli\nsiihen aikaan sangen suosittu taisteluryhmittymä -- sumussa ja\nviljassa äkkiarvaamatta etelästä etenevää vihollisen jalkaväkeä.\nNeulasytytinkiväärin etevämmyys piankin pakotti sen väistymään.\nSeuratessani sitä jääkäriosastoni keralla hajajärjestyksessä kohtasin\näkkiä itävaltalaisen patterin, joka mistään välittämättä rohkeasti\nkiiti paikalle, käänsi tykkinsä ja nakkasi vastaamme kartessikuuron.\nLuodista, joka lävisti kypärini ja hipaisi päätäni, lyyhistyin vähäksi\naikaa tunnottomaksi. Kun jälleen toinnuin, tunkeuduimme jo patteriin.\nViisi tykkiä saimme, kolme muuta pääsi pakoon. Tunsin itseni ylpeäksi,\nkun syvään hengähtäen, vähäinen päänhaava verta vuotaen, seisoin\nvalloittamieni tykkien keskellä. Mutta minulla ei ollut aikaa levätä\nlaakereillani. Vehnän sekaan ilmestyi vihollisia jääkäreitä, jotka\ntunsimme hatuissa olevista kukonsulista. Torjuin ne takaisin ja\nseurasin niitä erääseen solatiehen saakka.\n\nSattuman johdosta tuli tämä ensimmäinen taistelukokemukseni kuluneen\nsuuren sodan kuluessa Itävallassa tunnetuksi. Virasta eronnut entinen\nupseeri, 1866-vuoden veteraaneja, kirjoitti minulle Böömin\nReichenbergistä, että hän oli Königgrätzin luona ollut rykmentin\nkadettina minun valloittamassani patterissa, ja osoitti tämän\npiirroksella todeksi. Kun hän vielä lisäsi muutamia ystävällisiä\nsanoja, kiitin häntä sydämellisesti, ja siten entisten vastustajain\nkesken alkoi aivan toverillinen kirjeenvaihto.\n\nSaavuttuani yllä mainitulle solatielle toimitin tiedustelun. Vihollisen\njääkärit olivat kadonneet sadeusvaan. Ympärillä olevat kylät --\nedessäni Wsestar, oikealla Rosberitz ja vasemmalla Sweti -- olivat\nilmeisestikin vielä vihollisen käsissä; Rosberitzin omistamisesta jo\ntaisteltiin. Minä olin osastoineni yksin. Takanani ei näkynyt\nmerkkiäkään meikäläisistä. Suljetut osastot eivät olleetkaan seuranneet\nminua etelään päin, vaan näyttivät kääntyneen oikealle. Päätin tehdä\nyksinäisyydestäni laajalla taistelutanterella lopun siten, että etenin\nsolatietä pitkin Rosberitziin. Ennenkuin pääsin päämäärääni, mennä\nporhalsi ohitseni vielä useita itävaltalaisia eskadroneja huomaamatta\nminua ja pienoista joukkoani. Ne kulkivat edessäni solatien poikki\nmatalasta kohdasta ja törmäsivät sitten vähän ajan kuluttua, kuten\nvilkas kiväärituli ilmaisi, Rosberitzin koillispuolisessa maisemassa\nyhteen minulle näkymättömän meikäläisen jalkaväen kanssa. Pian karkasi\nsieltä takaisin irtonaisia hevosia ja lopulta kaikki jälleen\nlaukkasivat ohitseni. Lähetin heidän jälkeensä vielä muutamia luoteja;\nratsumiesten valkoiset viitat olivat sumeassa ilmassa hyvänä\nmaalitauluna.\n\nRosberitzissa tilanne oli vakava minun sinne saapuessani. Divisionamme\neri rykmentteihin kuuluvat rajusti eteenpäin tunkeutuvat osastot ja\nkomppaniat olivat siellä iskeneet yhteen sangen ylivoimaisten\nvihollisvoimain kanssa. Heikkojen osastojemme takana ei läheisyydessä\nollut apujoukkoja. Divisionan pääosan oli korkealla oleva Chlumin kylä\nvetänyt puoleensa ja siellä riehui ankara taistelu. Puolipataljoonani,\njonka Rosberitzin itälaidassa jälleen onnellisesti yhdytin, oli niin\nollen ensimmäinen apu.\n\nKummatko ovat enemmän yllätettyjä, itävaltalaisetko vaiko me, sitä en\nvoi päättää. Joka tapauksessa taajaan yhteen sulloutuneet\nvihollisjoukot tunkeutuvat kolmelta puolelta kimppuumme saadakseen\nkylän jälleen kokonaan valtaansa. Vaikka neulasytytinkiväärimme\ntekeekin niin kamalia tuhoja, hyökkää sortuneitten ensimmäisten rivien\nyli yhä uusia kimppuumme. Kylän kaduilla, palavien olkikattoisten\ntalojen välissä syntyy murhaava käsikähmä. Ei puhettakaan, että enää\ntaisteltaisiin järjestetyissä yhtymissä. Itsekukin pistää ja ampuu\nympärilleen, minkä kerkiää. Hohenzollernin prinssi Anton 1:sestä\nkaartin rykmentistä vaipuu maahan pahasti haavoittuneena. Vänrikki von\nWoyrsch, nykyinen sotamarsalkka, jää muutaman miehen keralla\nedestakaisin aaltoilevassa taistelussa prinssin luo. Tämän kultakello\ntuodaan minulle, jottei se ehkä joutuisi vihollisrosvojen käsiin. Pian\nuhkaa meitä saarron vaara. Selkämme taa johtavalta syrjäkadulta kuuluu\nitävaltalaisia torvisignaaleja, kuuluu vihollisten rummutusta, minkä\nsointu on kumeampi kuin meidän. Rintamankin puolelta ankarasti\nahdistettuina täytyy meidän peräytyä. Palava olkikatto, joka putoaa\nkadulle ja sulkee sen liekkiin ja paksuun savuun, on pelastuksemme.\nPääsemme tämän suojan turvissa peräytymään kylän vieressä\nkoillispuolella olevalle kukkulalle.\n\nKauemmaksi emme katkerassa raivossamme tahdo väistyä. Majuri kreivi\nWaldersee 1:sestä kaartin jalkaväen rykmentistä, joka v. 1870 kaatui\nPariisin edustalla kuningatar Augustan kaartin krenatöörirykmentin\nkomentajana, antaa vanhimpana läsnäolevana upseerina pistää maahan\nmolemmat kerallamme olevat liput; niiden ympärille kokoontuvat\njoukkomme järjestettäviksi. Jo lähestyy takaa päin apujoukkojakin. Ja\npian sitten lähdetään jälleen raikuvin rummuin eteenpäin, päin\nvihollista, joka on tyytynyt, kun sai kylän valtoihinsa. Tämänkin se\npian jättää liittyäkseen armeijansa yleiseen peräytymisliikkeeseen.\n\nRosberitzistä jälleen löysimme Hohenzollern-prinssin, joka kuitenkin\nlyhyen ajan kuluttua kuoli Königinhofin sairashuoneessa haavoihinsa.\nHänen uskolliset suojelijansa oli vihollinen vienyt mukanaan vankeina.\nUseat minunkin osastooni kuuluvat krenatöörit olivat joutuneet saman\nkohtalon omiksi pidettyään eräässä tiilitehtaassa urhoollisesti\npuoliaan. Kun me kaksi päivää myöhemmin marssia jatkettaessa iltasella\nmajoituimme Königgrätzin linnoituksen lounaispuolelle, yhtyivät nämä\nurheat miehet jälleen meihin. Linnoituksen komentaja oli, päästäkseen\nheitä ruokkimasta, käskenyt heidän marssia preussilaisten leiritulille.\nSattui niin onnellisesti, että he yhdyttivät juuri oman joukkonsa.\n\nTaistelun päätökseksi etenimme vielä Wsestariin saakka ja jäimme sinne,\nkunnes tuli lähteä taistelukentältä. Lääkäri tahtoi lähettää minut\nsairashuoneeseen päähaavani vuoksi; tyydyin kuitenkin kääreihin ja\nkevyeen siteeseen, koska Elben takana oli odotettavana uusi taistelu,\nja sain sitten marssittaessa käyttää kypärin sijasta lakkia.\n\nOmituisia olivat ne tunteet, jotka heinäkuun 3:nnen iltana mielessäni\nliikkuivat. Lähinnä kiitollisuuttani Herraa Jumalaa kohtaan vallitsi\nminussa ylinnä ylpeä itsetietoisuus siitä, että olin ollut osallisena\ntyössä, josta oli tullut uusi kunnian lehti Preussin armeijan ja\npreussilaisen isänmaani historiaan. Vaikka emme vielä täydelleen\nolleetkaan tietoisia voittomme koko kantavuudesta, oltiin siitä jo\nselvillä, että se merkitsi enemmän kuin edelliset kahakat. Uskollisesti\nmuistelin kaatuneita ja haavoittuneita tovereitani. Osastoni oli\nmenettänyt puolet luvustaan, mikä osoitti, että se oli täyttänyt\nvelvollisuutensa.\n\nKun heinäkuun 6:ntena kuljimme Elben yli Pardubitzin luona sotasiltaa\nmyöten, odotti kruununprinssi siellä rykmenttiä ja lausui meille\ntunnustuksensa taistelussa osoittamastamme käytöksestä. Kiitimme\näänekkäällä hurraalla ja kuljimme edelleen ylpeinä kiitoksesta,\njonka olimme saaneet armeijamme ylipäälliköltä ja Preussin\nkruununperilliseltä, ilomielin valmiina seuraamaan häntä uusiin\ntaisteluihin.\n\nSotaretken jatko ei kuitenkaan tuottanut meille enää muuta kuin\nmarsseja eikä siis mitään mainittavia elämyksiä. Heinäk. 22:sena\nalkanut aselepo tapasi meidät Ala-Itävallassa, noin 40 kilometrin\npäässä Wienistä. Kun pian sen jälkeen lähdimme sieltä marssimaan\ntakaisin kotimaahan, saimme seuraksemme kamalan vieraan, koleran. Vasta\nvähitellen se meistä luopui, vaadittuaan vielä montakin uhria\nriveistämme.\n\nEgerin varrelle jäimme muutamaksi viikoksi. Tällöin kohtasin Pragissa\nisäni, joka työskenteli johanniittana eräässä sairashuoneessa\nKöniggrätzin taistelukentällä. Emme laiminlyöneet tätä tilaisuutta\nkäydä suuren kuninkaamme lähellä olevalla taistelukentällä. Miten\nhämmästyimmekään, kun näimme Pragin luona kaatuneen sotamarsalkka\nkreivi Schwerinin muistopatsaan rinnalla, jonka Preussin valtio\nvapautussodan jälkeen pystytti, vielä toisenkin, jonka jo aikoja ennen\nkeisari Josef II, Fredrik Suuren ihailija, oli sinne pystyttänyt\nvastustajasankarin muistoksi.\n\nMuisto käynnistäni tällä taistelutantereella johtui maailmansodan\nkuluessa jälleen erikoisen elävästi mieleeni. Aivan itsestään tulee\ntehneeksi vertailun vuoden 1757 Preussin ja vuoden 1914 Saksan aseman\nvälillä. Samoin kuin Pragia seurannut Kolin vei useita voittoja\nseurannut Marnen taistelukin suuren hyökkäysaatteemme myttyyn,\npakottaen isänmaani olemassaolon taistelun kohtalokkaaseen\npidentämiseen. Mutta kun seitsenvuotisen kamppailun päättyessä näemme\nmahtavan Preussin, on sen sijaan äskeisen nelivuotisen epätoivoisen\ntaistelun päättyessä edessämme murtunut Saksa. Emmekö ole olleet\nisäimme veroisia?\n\nSyyskuun 2:sena kuljimme paluumarssiamme jatkaen Böömin ja Saksin\nvälisen rajan poikki ja syyskuun 8:ntena Grossenhain-Elsterin\nviertotiellä Mark Brandenburgin rajan poikki. Siinä meitä odotti\nkunniaportti. Sen alitse kuljimme \"Heil Dir im Siegerkranzin\" sävelten\nsoidessa kotimaahan. Mitä tunsimme, sitä minun ei tarvitse kuvailla.\n\nSyyskuun 20:ntenä tapahtui juhlallinen marssimme Berliiniin.\nParaatiasentoon käytiin nykyiselle Königsplatzille, joka silloin oli\nhiekkainen harjoituskenttä. Siinä missä yleisesikunta-rakennus\nnykyään on, oli halkopiha, jonka pajujen reunustama tie yhdisti\nkaupunkiin. Krollin \"Etablissementti\" oli sitä vastoin jo olemassa.\nParaatiasento-paikalta marssivat juhlivat joukot Brandenburger Torin\nkautta Lindeniä pitkin Opernplatzille. Siellä tapahtui marssi Hänen\nMajesteettinsa kuninkaan ohi. Blücher, Scharnhorst ja Gneisenau\nkatselivat sitä patsaittensa päästä. He saattoivat olla meihin\ntyytyväiset!\n\nParaatiasentoon marssiakseen oli minun joukkoni kokoontunut\nFloraplatzille. Komentaja antoi siellä minulle Punaisen Kotkan 4:nnen\nluokan ritarimerkin miekkoineen käskien paikalla kiinnittää sen\npaikoilleen, koska uusien ritarimerkkien tuli olla kaupunkiin\nmarssittaessa näkyvissä. Minun jotenkin neuvottomana katsellessani\nympärilleni astui katsojain joukosta vanhanpuoleinen nainen ja\nnuppineulalla kiinnitti kunniamerkin rintaani. Milloin olen myöhemmin\nvuosien kuluessa jalan tai ratsain kulkenut Floraplatzin poikki, aina\nolen kiitollisena muistellut ystävällistä berliinitärtä, joka siellä\nkiinnitti 18-vuotiaan luutnantin rintaan hänen ensimmäisen\nritarimerkkinsä.\n\nSodan jälkeen määrättiin Hannover 3:nnen kaartinrykmentin\nrauhanaikaiseksi asemapaikaksi. Tällä tahdottiin varmaankin tälle\nentiselle pääkaupungille osoittaa kohteliaisuutta. Vastahakoisesti\nsinne lähdimme, mutta kun 12 vuoden kuluttua tuli eron hetki, rykmentti\nkun siirrettiin Berliiniin, niin tuskinpa oli sen riveissä ainoatakaan,\njolle ero ei olisi käynyt haikeaksi. Itse puolestani olin niin\nmieltynyt tähän kauniiseen kaupunkiin, josta minun jo v. 1873 täytyi\nlähteä, että myöhemmin virasta erottuani muutin sinne.\n\nPian solmimme uudessa olopaikassamme tuttavuuksia. Monet\nhannoverilaiset sentään valtiollisista syistä pysyttelivät aivan\nerillään. Emme koskaan paheksuneet tätä uskollisuutta vanhaa\nhallitsijahuonetta kohtaan, vaikka olimmekin syvästi vakuutetut siitä,\nettä Hannover oli yhdistettävä Preussiin. Ainoastaan milloin\nwelfiläisyys yksityisten käyttäytymisessä ei arvokkaasti kantanut\nmielipahaansa, vaan pukeutui häijyyteen, loukkauksiin tai\nniskoitteluun, kohtelimme sitä kuin vastustajaa.\n\nYhä enemmän juurruimme vuosien kuluessa Hannoveriin, joka mitä\nonnellisimmalla tavalla tarjoaa suurkaupungin edut ilman sen epäkohtia.\nVilkkaaseen hienostuneeseen seuraelämään, joka myöhemmin, Ranskan sodan\njälkeen, kohosi korkeimmilleen sen johdosta, että Hänen Kuninkaallinen\nKorkeutensa, Preussin prinssi Albrecht puolisoineen oleskeli siellä\nvuosikausia, liittyi käynnit oivallisessa hoviteatterissa, mikä\nnuorelle upseerille ei tullutkaan kalliiksi. Ihanat puistot ja\nEilenriede, Saksan kauneimpia metsiä, ympäröivät kaupunkia;\nvirantoimituksen vapaahetkinä saatoimme jalan tai ratsain käydä niitä\nihailemassa. Ja maakuntamanöövereillä, joihin otimme osaa sen sijaan\nettä olisimme lähteneet Potsdamiin kaartin syysharjoituksiin, opimme\nvähitellen tuntemaan koko Ala-Saksin vuorilta mereen saakka\nja mieltymään sen omituisuuteen. Pienpalvelus suoritettiin\nWaterlooplatzilla. Kolme vuotta peräkkäin olen siellä harjoittanut\nrekryyttejäni ja eräässä tämän torin varrella olevassa kasarmissa oli\nminulla ensi virka-asuntoni, asuin- ja makuuhuoneeni. Vielä nykyään\nsiirryn mielelläni tässä kaupunginosassa käydessäni ajatuksissani\ntakaisin kultaiseen nuoruuden aikaan. Melkein kaikki silloiset toverini\novat kootut suureen armeijaan. Monivuotisen komppanianpäällikköni,\nvirasta eronneen majuri von Seelin, sain kuitenkin hiljakkoin nähdä.\nSanomattoman paljon olen velkaa tälle jo yli 80-vuotiaalle; hän oli\naivan erikoisesti minulle esikuva ja opettaja siinä miten ankaralta\nkannalta virantoimitus on otettava.\n\nHänen Majesteettinsa Kuningas kävi ensi kerran Hannoverissa kesällä\n1867. Hänen tullessaan seisoin palatsin edustalla Yrjön puistossa\nkunniakomppaniassa ja sotaherrani osoitti minulle suosiotaan kysymällä,\nmissä tilaisuudessa olin miekka-ritarimerkin ansainnut. Myöhempinä\nvuosina, kun 1870/71 vielä olin saanut rautaristin, kysyi keisarini ja\nkuninkaani minulta vielä monta kertaa samaa asiaa viransiirto- ja\nylennysesittelyissä. Aina tunsin silloin samanlaisen ylpeyden\nsykähdyksen ja samanlaista iloa kuin silloinkin.\n\nYhä kiinteämmiksi lujittuivat Hannoverin valtiolliset, sotilaalliset ja\nyhteiskunnalliset olot. Pian oli tämä uusikin maakunta verisillä\ntappotanterilla kunnostautuva Preussin tasa-arvoisena osana!\n\n1870-vuoden sodan alkaessa lähdin 1:sen pataljoonan adjutanttina\nvihollista vastaan. Komentajani, majuri von Seegenberg, oli palvellut\nvuosien 1864 ja 1866 sodissa rykmentissä komppanianpäällikkönä. Hän oli\nsodan karkaisema Vanhan Preussin sotilas, suhdattoman tarmokas ja\njoukoistaan väsymättömästi huolehtiva. Suhteemme olivat hyvät.\n\nSodan alku tuotti rykmentille, samoin kuin koko kaartin\narmeijaosastollekin, sikäli haikeita pettymyksiä, ettemme viikkokausia\nkestäneistä marsseista huolimatta päässeet viholliseen käsiksi. Vasta\nkun Pont à Moussonin yläpuolella jo olimme kulkeneet Moselin poikki ja\nsaapuneet melkein Maasille, saattoivat Metzin länsipuolella sattuneet\ntapaukset meidät elok. 17:ntenä sikäläiseen seutuun. Kaarsimme\npohjoista kohti ja saavuimme ylenmäärin rasittavan marssin jälkeen\ntämän päivän illalla Vionvillen taistelukentälle. Kaikkialta näkyi\nvastaamme jälkiä III:n ja X:n armeijaosastomme edellisen päivän\nhirveästä kamppailusta. Sotatilanteesta emme saaneet kuulla\nsanottavasti mitään. Niinpä marssimme elokuun 18:ntena Hannonvillen\nluona olevilta majailupaikoiltamme Mars la Tourin länsipuolitse joutuen\ntilanteeseen, joka oli meille jotenkin epäselvä. Puolenpäivän aikaan\nsaavuimme Doncourtiin. Marssi, joka siihen saakka oli ollut verraten\nlyhyt ja suoritettu taajoissa joukkomuodostumissa ikävässä\nsekaannuksessa saksilaisen (XII) armeijaosaston kanssa, polttavassa\nhelteessä, sankoissa pölypilvissä, voimatta edellisestä päivästä saakka\nsaada riittävästi vettä, oli käynyt ylen rasittavaksi. Itse olin kesken\nmarssia ensin käynyt kaartin 2:seen rakuunarykmenttiin kuuluneen\nkaatuneen serkkuni haudalla Mars la Tourin luona ja sitten käyttänyt\ntilaisuutta ratsastaakseni 38:nnen jalkaväen brigaadin ja 1:sen kaartin\nrakuunarykmentin hyökkäyskentän poikki. Eräässä solassa ja sen\npohjoispuolella näkyi rivittäin, jopa paikoitellen kasoittainkin\nkaatuneita, preussilaisia samoin kuin ranskalaisiakin, mikä osoitti,\nkuinka murhaava taistelu oli tässä ja lähimmässä ympäristössä ollut.\n\nDoncourtin luona pysähdyimme ja suoriuduimme keittämään. Leviää huhuja,\nettä Bazaine on marssinut länteen ja päässyt pakoon. Aamupäivän\ninnostus on koko lailla laimentunut. Äkkiä alkaa idässä päin valtava\ntykkituli. IX armeijaosasto on kohdannut vihollisen. Taistelun melu\nherättää meilläkin kaikki eloon. Hermot alkavat uudelleen jännittyä,\nsydän jälleen sykkiä lujemmin ja iloisemmin. Lähdetään matkaa jatkamaan\nkoilliseen päin. Hetki hetkeltä vahvistuu se tunne, että tänään on\nedessä valtava taistelu. Sijoitumme rintamaan ja saamme käskyn avata\nlippumme. Se tapahtuu kolminkertaisin hurraa-huudoin; vaikuttava\nsilmänräpäys! Melkein samaan aikaan laukkaa ohitsemme kaartin\npattereita itään päin, kohti vastustajan asemia. Yhä valtavammaksi\nkehittyy taistelukuva. Amannweilerin kukkulain takaa, puolitiessä St.\nPrivat'han, kohoaa sankkoja raskaita savu-pilviä. Siellä ylhäällä\nseisoo vihollisen jalkaväkeä ja tykistöä monessa linjassa toistensa\ntakana ja samalla yläpuolellakin. Niiden tuli kohdistuu toistaiseksi\nkoko voimallaan IX armeijaosastoa vastaan. Vihollinen ulottuu kaikesta\npäättäen sen vasemman sivustan ohi. Yksityisseikkoja ei voi erottaa.\n\nVälttääksemme rintamahyökkäystä vihollisen asemaa kohti käännymme\neräässä niittysolassa pohjoiseen Ste Marie aux Chenesiä kohti, kulkien\nnoin viisi kilometriä yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.\nDivisionamme etujoukko ja meidän vasemmalla puolellamme Auboueta kohti\nmarssivan XII:n armeijaosaston osa hyökkää kylän kimppuun ja valloittaa\nsen. Ste Marien anastettuaan brigadimme marssii asentoon aivan kylän\neteläpuolelle, rintama kylää kohti. Lepäämme. Tosin omituista lepoa.\nTaajoihin suljettuihin osastoihimme iskee tuon tuostakin St. Privat'sta\neteenpäin lähetettyjen vihollisen tarkka-ampujain harhailevia luoteja.\nLuutnantti von Hellendorff 1:sestä kaartin rykmentistä saa\nlähellä minua luodista surmansa; hänen isänsä, saman rykmentin\npataljoonankomentaja, kaatui niinikään lähellä minua 1866 Königgrätzin\nluona Rosberitzissa. Monta miestä haavoittui.\n\nHarkitsen tilannetta. Idässä päin, melkein nykyisen rintamamme oikealla\nsivustalla, on loivasti kohoavalla mäellä St. Privat, jonka suora,\npoppelien reunustama viertotie yhdistää parin kilometrin päässä olevaan\nSte Marie aux Chenesiin. Tämän tien pohjoispuolella on maisema\npuurivien vuoksi enimmäkseen näkymättömissä, mutta se vaikuttaa yhtä\nsuojattomalta kuin viertotien eteläpuolellakin oleva kenttä. Itse\nkukkuloilla vallitsee melkein kammottava hiljaisuus. Silmä väkisinkin\nteroittaa näkövoimaansa keksiäkseen sieltä aavistettuja salaisuuksia.\nMeidän puolellamme ei näytä pitävän tarpeellisena riistää niiltä\ntiedustelemalla harsoa. Niinpä jäämme levollisina alallemme.\n\nKello 1/2 6:n aikaan iltapäivällä saa brigadimme hyökkäyskäskyn. Meidän\ntulee edetä heti Ste Marien itäpuolitse pohjoista kohti ja sitten\nviertotien tuolla puolella kääntyä St. Privat'ta kohti hyökkäykseen.\nPaikalla tunkee mieleen epäily, että tämän taidokkaan liikkeen oikeaan\nsivustaan voidaan hyökätä St. Privat'sta.\n\nVähää ennen kuin pataljoonamme nousevat, alkaa koko maisema St.\nPrivat'n ympärillä elää ja verhoutuu ampuvain ranskalaisten linjain\ntuiskuun. 4 kaartin brigadi, joka ei kuulu meidän divisionaamme, etenee\nnimittäin jo viertotien eteläpuolella. Sen vuoksi kääntyy toistaiseksi\nvastustustehon koko voima sitä vastaan. Tämä joukko palaa pian\nkuonaksi, ellemme me, 1 kaartin brigadi, kiireimmiten hyökkää\nviertotien pohjoispuolelta ja siten saa aikaan huojennusta. Tosin\nnäyttää melkein mahdottomalta päästä sinne. Komentajani ratsastaa, minä\nmukana, maisemaa tarkastamaan ja antamaan brigadin puitteissa\ntoimivalle pataljoonalle marssisuunnan. Keskeytymätön tulihirmumyrsky\npyyhkii nyt koko kentän poikki meitäkin vastaan. Meidän täytyy\nkuitenkin koettaa toteuttaa aloitettu liike. Meidän onnistuukin kulkea\ntien poikki. Sen toiselle puolelle taajaan sulloutuneet kolonnat\nasettuvat rintamaan vihollisen tulilinjoja kohti ja hyökkäävät\nhajaantuen eteenpäin St. Privat'ta vastaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on\npäästä niin lähelle vihollista kuin suinkin, jotta voisimme käyttää\nkiväärejämme, jotka chassepot'ihin verraten ovat ala-arvoiset. Tapaus\nvaikuttaa samalla sekä järkyttävästi että valtavasti. Joukkojen\njäljessä niiden syöksyessä eteenpäin kuin raesadetta vastaan peittyy\nmaa kuolleilla ja haavoittuneilla, mutta urhea väki tunkeutuu\nherkeämättä eteenpäin. Yhä uudelleen ja uudelleen upseerit ja\naliupseerit, joiden sijalle pian krenatöörien ja fysilieerien täytyy\nastua, tempaavat sen pystyyn ja eteenpäin. Näen ohiratsastaessani,\nkuinka kaartin armeijaosaston komentava kenraali, Württembergin prinssi\nAugust, Ste Marien edustalla ratsunsa selässä istuen seuraa valtavaa\nkamppailua, johon hänen uljaat rykmenttinsä syöksyvät, siinä ehkä\ntuhoutuakseen. Häntä vastapäätä kuuluu marsalkka Canrobert seisoneen\nSt. Privat'n edustalla.\n\nSaadakseen pataljoonansa pois joukkojen tungoksesta Ste Marien\nkoillispuolelta ja hankkiakseen sille taistelua varten tarpeellisen\nliikuntavapauden ei komentajani anna sen heti asettua rintamaan St.\nPrivat'ta kohti, vaan jatkaa pataljoonan mukana aluksi maiseman\nalanteessa entistä suuntaa pohjoista kohti. Täten siirrymme\njonkinlaisessa suojassa niin kauas sivulle päin, että me kääntyessämme\nmuodostamme brigadin vasemman sivustan. Näissä oloissa pääsemme yhä\nenemmän väkeä menettäen puolitiehen Ste Marie-Roncourtia kohti.\n\nEnnenkuin täältä voimme ryhtyä St. Privat'ta kiertämään, täytyy meidän\nolla selvillä Roncourtista, jota Aubouesta etenevät saksilaiset eivät\nvielä näytä saavuttaneen. Ratsastan sinne, näen kylän tyhjäksi sekä\nystävistä että vihollisista, mutta huomaan kylän itäpuolella olevissa\nkivilouhoksissa ranskalaista jalkaväkeä. Minun onnistuu vielä ajoissa\nviedä Roncourtiin pataljoonastani kaksi komppaniaa. Pian sen jälkeen\ntekee vastustaja kivilouhoksista hyökkäyksen, joka torjutaan. Nyt\nvoivat molemmat toiset komppaniat kääntyä St. Privat'n pohjoista\ntiensuuta kohti ja edes vähän huojentaa brigadin muiden osien ankaraa\nrintamataistelua. Myöhemmin, kun XII:n armeijaosaston osat ovat\nottaneet Roncourtin haltuunsa, lähtevät molemmat sielläkin käytetyt\nkomppaniamme liikkeelle.\n\nRintamalla jatkuu sillä välin verinen kamppailu. Vihollisen puolelta\nkoettaa monesta linjasta tuleva, katkeamaton jyrisevä jalkaväen tuli\nlyödä maahan kaiken elämän laajalla suojaamattomalla hyökkäyskentällä.\nMeidän puolellamme moniaukkoinen linja hajanaisia joukkoriekaleita,\njotka eivät kuitenkaan ole vain kynsin hampain maassa kiinni, vaan\nikäänkuin suonenvedontapaisin nytkäyksin yhä ja yhä koettavat\nsyöksyä vastustajan kimppuun. Henkeäni pidätellen katselen näitä\ntaistelukohtauksia, äärimmäisen jännittyneenä, eikö vihollinen\nvastahyökkäyksellä syökse takaisin joukkojamme. Mutta ranskalaiset\npysyvät jäykästi asemissaan, lukuunottamatta ratsuväen yritystä\nmurtautua kimppuumme St. Privat'n pohjoispuolitse, joka yritys\nkuitenkin tyrehtyi alkuunsa.\n\nJalkaväen taistelussa seuraa hengähdyspaussi. Kumpikin puoli on\nuuvuksissa ja pysyy toistaan vastassa, vain harvakselleen ammuskellen.\nAselepo on taistelukentällä niin ilmeinen, että vasemmalta sivustalta\nvoin tulilinjaa pitkin ratsastaa melkein brigadin keskustaan ja\ntakaisin ilman vaaran tunnetta. Mutta sitten aloittaa esiintuotu\ntykistömme ruhjomatyönsä ja pian sitä paitsi yhtyvät Ste Mariesta käsin\n2:sen kaartinbrigadin verekset voimat 4:nnen ja 1:sen veriinsä\nsortuviin tähteisiin, kun taas luoteesta lähestyy saksilaisia\napujoukkoja. Raskaasti taistelevan jalkaväen kestämä painostus käy\ntuntuvasti helpommaksi. Missä jonkun aikaa näytti vallitsevan vain\nkuolemaa ja tuhoa, siellä alkaa nyt viritä uutta taistelutointa, ilmetä\nuutta taistelutahtoa, joka lopulta päättyy sankarimaiseen rynnäkköön\nvihollista vastaan. Hetki on sanomattoman järkyttävä, kun ilta-auringon\nmailleen mennessä etumaiset taistelurivimme nousevat viimeiseen\nrynnäkköön. Ei mikään käsky niitä pakota, sama sielullinen tunne,\nrautainen päätös voittaa, pyhä taistelunvimma syöksee niitä eteenpäin.\nTämä vastustamaton vuoksi tempaa kaikki mukaansa. Vastustajan\nvarustukset sortuvat pimeän tullessa. Suunnaton riemastus valtaa\nmeikäläiset.\n\nKun myöhään illalla luin pataljoonamme tähteet ja sitten aamulla näin\nrykmenttini muitten osien vielä paljon heikommat jäännökset, kun\nsisällinen jännitys raukesi, pääsivät inhimillisen tunteen hellemmät\npuolet vallalle. Silloin ei ajattele vain sitä, mitä taistelussa on\nvoitettu, vaan myös sitä, mitä tämä menestys on maksanut. Kaartin 3:s\nrykmentti oli kaikkiaan menettänyt 36 upseeria, 1060 aliupseeria ja\nmiestä, joista kuolleita oli 17 upseeria ja 304 miestä. Samanlaiset\nolivat kaartin kaikkien jalkaväkirykmenttien tappiot. Äskeisen suuren\nsodan kuluessa on jalkaväkemme useinkin kärsinyt yhtä suuria tappioita\nkuin kaarti St. Privat'n luona. Saatoin silloisista kokemuksistani\narvata, mitä tämä joukolle merkitsee. Mikä määrä parhaita, osittain\nkorvaamattomia voimia siinä vaipuu hautaan! Mutta mikä ihana henki\nonkaan toiselta puolen elänyt kansassamme, kun se tästä huolimatta on\nvuosikausia kestäneissä ponnistuksissa kyennyt yhä säilyttämään\narmeijamme taistelukuntoisena!\n\nElokuun 10:ntenä hautasimme kuolleemme ja 20:ntenä iltapäivällä\nmarssimme edelleen länttä kohti. Divisionankomentajamme,\nkenraaliluutnantti von Pape, lausui meille matkalla tunnustuksensa\nmenestyksestämme ja tehosti, että me siinä kuitenkin olimme vain\ntäyttäneet velvollisuutemme. Lopuksi hän lausui: \"Muutoin pitää meistä\npaikkansa sotamiehen vanha sananparsi: Vaikka kaatuisi oikealla ja\nvasemmalla tuhansia ja sortuisi joka ystävä, me jatkamme taistelua!\"\nRaikuva hurraahuuto Hänen Majesteettinsa Kuninkaan kunniaksi oli\nvastauksemme.\n\nMiten St. Privat'n taistelua sotilaalliselta kannalta\narvosteltaneenkin, se ei missään tapauksessa siitä menetä mitään\nsisäisestä suuruudestaan. Tämä suuruus on se henki, jonka avulla joukot\ntuntikausia kestivät hirveän pulan ja lopulta voitokkaasti siitä\nsuoriutuivat. Tämä tunne meissä elokuun 18:tta muistellessamme\nedelleenkin oli määräävänä. Vakava mieliala, joka taistelun johdosta\noli miehemme vallannut, hälveni pian; sen sijaan kunkin yksityisen\nsuoritusten ja kaikkien yhteisten toimien synnyttämä ylpeys on säilynyt\ntähän päivään saakka. Vielä vuonna 1918 vietin, vieläpä jälleen\nvihollismaassa, St. Privat'n vuosipäivää 3:nnen kaartin rykmentin\nkeralla, johon kuninkaani armosta jälleen kuuluin. Useita \"vanhoja\nherroja\", vuoden 1870 sotureita, muiden mukana ennen mainittu virasta\neronnut majuri von Seelkin, oli rientänyt kotoa rintamalle tähän\nmuistojuhlaan. Silloin näin viimeisen kerran tämän uljaan rykmentin!\n\nMikäli olen kuullut, ovat vastustajamme nyt repineet Preussin kaartin\nmuistopatsaat St. Privat'n kukkuloilta. Vaikkapa tämä olisikin totta,\nen kuitenkaan luule, että moinen teko on omiaan alentamaan saksalaista\nsankariutta. Usein olen nähnyt saksalaisten upseerien ja sotamiesten\nhiljaisessa kunnioituksessa seisovan ranskalaisten sotamuistomerkkien\nedessä, vaikka ne ovatkin olleet Saksan puolella, ja olen heidän\nkerallaan tuntenut kunnioitusta vastustajan tekoja ja uhreja kohtaan.\n\nTaistelun jälkeen pataljoonankomentajani ainoana haavoittumattomana\nesikuntaupseerina otti vastaan rykmentin johdon. Minä jäin tässä\nuudessakin toimessa hänen adjutantikseen.\n\nNe sotatoimet, jotka Sedanin luona johtivat muistettavaan päätökseensä,\neivät minulle tuoneet mukanaan sanottavaa. Alkunäytöksen, Beaumontin\ntaistelun, näimme elokuun 30:ntenä reservissä seisten vain katsojina.\nSyyskuun 1:senä seurasin taistelun kulkua etupäässä näkijänä. Kaartin\narmeijaosasto muodosti koillisen osan siitä rautaisesta renkaasta, joka\npäivän kuluessa sulkeutui Mac Mahonin ympärille. Nimenomaan seisoi\n1 kaartin brigadi aamusta iltapäivään Givonnen laakson itäpuolella\nolevien kukkulain takana valmiina odottaen. Käytin tätä toimettomuutta\nlähteäkseni kaartin patterien luo, jotka oli ajettu kukkulain reunalle\npitkään riviin ja jotka nakkelivat ammuksiaan laakson poikki\nvastakkaisen rinteen enimmäkseen metsäisillä kukkuloilla seisoviin\nranskalaisiin. Täältä avautui avara näköala koko seudun yli Ardennien\nmetsästä aina Maasin puolen rinteihin saakka. Varsinkin olivat Illyn\nylänkömaisema ja Givonne-Bachesin länsipuolella olevat ranskalaiset\nasemat ynnä Bois de la Garenne lähellä minua, aivan ulottuvillani.\nRanskan armeijan turmio kehittyi siis aivan silmieni edessä. Saatoin\nseurata, kuinka saksalainen tulikehä vähitellen sulkeutui onnettoman\nvastustajan ympärille ja kuinka ranskalaiset tekivät sankarillisia,\nvaikka alusta alkaen täydelleen toivottomia yrityksiä murtaakseen\nyksityisillä hyökkäyksillä saartorenkaamme. Minulle taistelu oli vielä\nerikoisesti mielenkiintoinen. Tappelun edellisenä päivänä olin\nnimittäin Carignanin läpi marssittaessa ratsuraippaa ostaessani\npuheliaalta ranskalaiselta satulasepältä kuullut, että Ranskan keisari\noli armeijansa luona. Kerroin tätä edelleen, mutta sitä ei uskottu. Kun\ntaistelupäivänä, vihollisen tuhon muodostuessa yhä täydellisemmäksi,\nsanoin: \"Tuon kattilan pohjalla on Napoleonkin\", nauroivat minulle\nkaikki. Suuri oli riemuni, kun otaksumani myöhemmin osoittautui\ntodeksi.\n\nRykmenttini ei tänä päivänä ottanut osaa mainittavampaan\ntaistelutoimintaan. Kello 3 aikaan iltapäivällä kuljimme 1:sen kaartin\nrykmentin perässä Givonne-kielekkeen poikki. Ranskalaisten\nvastustukselta oli jo tällöin joka puolella toimiva tykistömme lyönyt\naseen kädestä. Oikeastaan ei nyt ollut muuta tehtävää kuin pusertaa\nvihollista tiukempaan Sedania kohti, jotta vastarinnan toivottomuus\nkävisi sille oikein ilmeiseksi. Ne tuhokuvat, jotka tätä tehtäessä näin\nBois de la Garennen koillisreunalla, voittivat kaikki kauhut, mitä\ntaistelutantereella olen milloinkaan kohdannut.\n\nJo kello 4:n ja 5:n välillä ryhdyimme majailutoimiin. Taistelu oli\npäättynyt. Yksi kiväärinlaukaus vain paukahti illalla ja luoti mennä\nviuhkaisi ylitsemme. Katsahtaessamme metsän reunaan heilutti siellä\nalgerialainen jalkasotilas uhkaavin elein kivääriään ja katosi sitten\npitkin loikkauksin puitten pimentoon.\n\nEn milloinkaan ennen enkä jälkeenkään ole viettänyt yötä\ntaistelutantereella samanlaisin täydellisen tyydytyksen tuntein kuin\nsilloin. Uneksihan jokainen, kun \"Nyt Herraa kaikki kiittäkäät\" oli\nvaiennut, että sota pian päättyisi. Siinä kyllä katkerasti petyimme.\nSota jatkui. Tätä ranskalaisten vastarinnan jatkamista Sedanin tappelun\njälkeen on meillä usein pidetty vain ranskalaisten hyödyttömänä itsensä\nraatelemisena. Tätä mielipidettä en voinut hyväksyä enkä voinut olla\ntunnustamatta silloisten diktaattorien kauas kantavaa katsetta. Ranskan\ntasavallan aseihin tarttuminen siinä, missä keisarikunnan oli ollut\npakko laskea ne alas, osoitti mielestäni sekä esikuvaksi kelpaavaa\nisänmaallista henkeä, että myös laajaa valtiollista tulevaisuuden älyä.\nLuulen vielä tänä päivänä, että jos Ranska tällä hetkellä olisi\nmenettänyt vastustustahtonsa, se olisi pannut alttiiksi suurimman osan\nkansakunta-arvoaan ja samalla paremman tulevaisuuden toivoaan.\n\nSyyskuun 2:sena saapui aamupäivällä kruununprinssi vieraaksemme ja\nhäneltä saimme ensimmäisen tiedon Napoleonin ja hänen armeijansa\nvangiksi joutumisesta; iltapäivällä kävi luonamme kuninkaamme ja\nsotaherramme. Verrattomasta riemusta, jolla hallitsijaa tervehdittiin,\non tuskin mahdollista luoda mielikuvaa. Miehiä oli mahdoton saada\npysymään rivissä ja asennossa. He ympäröivät kiihkeästi rakastetun\nherransa ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen Majesteettinsa\nnäki kaartinsa ensi kerran tässä sodassa; hän kiitti meitä kyyneltyvin\nsilmin siitä, mitä St. Privat'n luona olimme saaneet aikaan. Tämä oli\nrunsas palkka niistä raskaista hetkistä. Kuninkaan seurueessa oli myös\nBismarck. Olympolaisen levollisena hän ratsasti hevossaaton\njälkipäässä, mutta tunnettiin ja sai osakseen erikoisen hurraan, jonka\nhän myhäillen otti vastaan. Moltke ei ollut saapuvilla.\n\nSyyskuun 3:ntena sai rykmenttini käskyn edetä Sedania kohti ja tunkea\nkaikki linnoituksen ulkopuolella olevat ranskalaiset sen sisään. Tämän\nkautta oli estettävä linnoituksen edustalla olevassa seudussa\nkierteleviä lukuisia vastustajia viehättymästä anastamaan kiväärejä,\njoita oli suuret määrät joka puolella, ja koettamaan vaikkapa\ntoivotontakin murtautumisyritystä. Ratsastin edellä Bois de la Garennen\nläpi sen yläpuolella aivan kaupungin laidassa oleville mäille. Maisemaa\nelähdyttävät punahousut osoittautuivat vaarattomiksi viittain ja\npeitteitten etsijöiksi, he kun aikoivat ottaa nämä mukaansa vankeuteen.\nRykmentin ei sen vuoksi tarvinnut asiaan puuttua. Muutama kulkuvahti\nlähellä majailevista muista joukko-osastoista riitti. Kun näine\ntietoineni ratsastin perässäni tulevaa rykmenttiä vastaan, näin\nmetsässä pohjoiseen vievällä viertotiellä pölypilven. Ranskalainen\nsotilaslääkäri, joka seisoi sairaalaksi muutetun Querimont-Fermen\nedustalla ja saattoi minua tielle kappaleen matkaa, virkkoi minulle,\nettä pölypilvessä oli keisari Napoleon mustain husaarien saattamana\nmatkalla Belgiaan. Jos olisin tullut maantielle pariakin minuuttia\nennen, olisin päässyt tämän historiallisen hetken näkijäksi.\n\nSaman päivän illalla lähdimme taistelutantereelta ja majoituimme\nlähiseudulle. Yhden lepopäivän jälkeen lähdimme sitten majoistamme\nmarssimaan Pariisia kohti. Täten tulimme ensinnäkin kulkemaan\nBeaumontin taistelukentän poikki ja sitten seutuihin, jotka äskeisessä\nsuursodassa ovat olleet ankarain taisteluiden näyttämönä. Syyskuun 11\nja 12 p:nä rykmentti oli Craonnessa ja Corbenyssa, kahdessa\nherttaisessa pikkukaupungissa Winterbergin juurella. Toukokuun 28:ntena\n1918 seisoin Soissonsin--Reimsin taistelun aikana Kaikkeinkorkeimman\nSotaherrani rinnalla juuri tällä samalla Winterbergillä. Huomautin\nHänen Majesteetilleen, että 48 vuotta takaperin olin tuolla alhaalla\nmajaillut. Molemmista kaupungeista oli nyt tuskin raunioitakaan\njäljellä. Talo, jossa olin asunut Corbenyn torin kulmassa, oli\nraunioiden ja tuhan alla näkymättömissä. Winterbergkin, joka 1870 oli\nvihanta, osaksi metsittynyt selänne, oli nyt paljaina jyrkkinä\nrinteinä, joilta luodit, kuokat ja lapiot olivat riistäneet\nviimeisenkin maamurusen. Surullinen tapaaminen kaikesta silloisesta\nvoitonriemusta huolimatta.\n\nSyyskuun 19:ntenä näimme Gonessen luota ylängöltä, 8 km St. Denis'n\nkoillispuolelta, ensi kerran Ranskan pääkaupungin. Invaliidikirkon ja\nmuitten kirkkojen kullatut kuvut kimaltelivat aamuauringon säteissä.\nLuulen pyhiinvaeltajain muinoin katselleen Jerusalemia samanlaisin\ntuntein kuin me nyt jalkaimme juuressa lepäävää Pariisia. Varhain kello\n3:n aikaan, pimeässä olimme lähteneet liikkeelle ja vietimme nyt koko\nkauniin syyspäivän sänkipelloilla valmiina toimeen, jos meidän tai\nnaapuridivisionain luona etuvartio-asemain miehittäminen ja\nvarustaminen kohtaisi vaikeuksia. Vasta iltapäivällä myöhään pääsimme\nmajautumaan. Oleskelimme lähinnä seuraavan ajan Gonessessa, jolla on\nhistoriallinen merkityksensä sen johdosta, että Blücher ja Wellington\nv. 1815 Pariisin edustalle saapuessaan siinä tapasivat toisensa\nneuvotellakseen sotatointen jatkamisesta.\n\nNopean täydellisen menestyksen asemesta meidän täytyikin Pariisin\nedustalla vielä kuukausimääriä toimittaa aika rasittavaa ja\nepäkiitollista saartopalvelusta, jota rintamallamme vain harvoin\nkeskeyttivät vähäiset uloshyökkäys-taistelut. Tämän työn\nyksitoikkoisuuteen tuli vasta joulun aikaan sotilaallisesti\nvilkastuttavaa raikasta tuulta, kun linnakkeita ruvettiin ampumaan.\n\nTammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut\nlähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana\nVersaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen\niltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan\nMargencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta\nitäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän\npiti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en\nvoinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun\ntäytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja\npalvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin\nhenkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä\nkuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin.\nKäymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä\nMargencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit,\nhyvä olkivuode ja tee.\n\nTammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän\nvast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata\nrykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani\nkaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun\nhyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä\ntalviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien\nkanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa.\nTäpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä\nmakasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä\npaikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa\nsaatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista\n\"Pavillon d'Henri quatre'ssa\", joka on pengermällä Seinen yläpuolella\nmitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten\nlaskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli\nedustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön\npalatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin.\nSuurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli\npäivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle\nsuuren preussilaisen lipun -- saksalaisiahan ei silloin vielä ollut.\nPian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan\nnaisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de\nReservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.\n\nTammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle\nvaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti\ntietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys.\nHänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi\njuhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän\nhallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri\nkaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten\nkuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat\nilonsa \"Saksan valtakunnasta\". Me preussilaiset olimme tässä\nmaltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän\nälytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen\nkäsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.\n\n18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut\nprefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme\n\"Hotel de Francessa\" keisarin vieraina.\n\nTammikuun 19 päivä alkoi sillä, että tutustuimme vanhaan ranskalaiseen\nkuninkaalliseen linnaan ja sen ylpeään, Ranskan kunniaa ikuistavaan\ntaulukokoelmaan. Katselimme myös sen laajaa puistoa. Tykkien jyrinä\nkutsui meidät silloin äkkiä takaisin kaupunkiin. Versaillesiin\nmajoitettu väki oli jo hälyytetty ja paraillaan marssi ulos\nkaupungista. Ranskalaiset olivat tehneet Mont Valerienistä\nsuuren uloshyökkäyksensä. Jonkun ajan katselimme taistelua\n\"Schlachtenbummlereina\". Iltapäivällä lähdimme sitten paluumatkalle ja\nmyöhään yöllä saavuin jälleen rykmenttini esikunnan kortteeriin Villers\nle Beliin, joka on 8 km St. Denis'n pohjoispuolella, kiitollisena\nsiitä, että olin saanut olla mukana suuren historiallisen hetken\nvietossa ja saanut riemuiten tervehtiä keisariani.\n\nTurha uloshyökkäys Mont Valerienistä oli Ranskan viimeinen suuri\nvoimanilmaisu. Sitä seurasi 26:ntena Pariisin antautuminen ja 28:ntena\nyleinen aselepo. Heti linnakkeiden luovutuksen jälkeen siirrettiin\nbrigadimme länttä kohti Mont Valerienin ja St. Denis'n väliseen Seinen\nniemeen. Saimme hyvät kortteerit, joitten asema aivan jokirannassa,\nvastapäätä Pariisia Pont de Neuillyn kohdalla, oli sangen kaunis.\n\nSieltä minulla oli tilaisuus tutustua Pariisiin edes päällimmittäin.\nMaaliskuun 2:sena ratsastin erään kaartin husaarien ordonnanssin\nseurassa äsken mainittua siltaa Triumfiportille. En kiertänyt sitä\nsen enempää kuin edellisenä päivänä ystävänikään, silloinen\nhusaariluutnantti von Bernhard, joka ensimmäisenä marssi Pariisiin.\nSitten ratsastin Champs Elyséetä Place de la Concordeile ja Tuileries'n\nkautta aina Louvren pihaan ja lopulta pitkin Seinen vartta ja Bois de\nBoulognen kautta takaisin kotiin. Annoin tällä retkellä vastustajan\nrikkaan menneisyyden historiallisten muistomerkkien vaikuttaa itseeni.\nNe harvalukuiset asukkaat, joita näkyi, käyttäytyivät pidättyvästi.\n\nVaikka niin vähän suosinkin kosmopoliittisuutta, olen toiselta puolelta\nollut kokonaan vieras ennakkoluuloille muihin kansoihin nähden;\nhuolimatta kaikesta siitä, mikä niiden olennossa on vierasta, olen\nnähnyt niiden hyvät puolet. Niinpä Ranskan kansalla mielestäni kyllä on\nliian vilkas ja siitä syystä äkkipäätä vaihteleva luonnonlaatu; mutta\ntoiselta puolen pidän erikoisena avuna sitä joustavuutta, joka juuri\nvaikeimpina aikoina voi tässä kansassa esiintyä aivan omituisen\neloisana. Ennen kaikkea pidän arvossa sitä, että voimakkaat henkilöt\nniin mukaansa tempaavasti vaikuttavat massoihin ja niin lujasti voivat\nsaada ne lumoihinsa, että Ranskan kansa antaumuksessaan isänmaallisen\nihanteen valtoihin kykenee luopumaan kaikenlaisista erikoiseduista\ntäydelliseen uhrautumiseen saakka. Omituinen vastakohta tälle oli\näskeisen suuren sodan kuluessa usein täydelliseen sadismiin kiihtynyt\ntapa, jolla ranskalaiset kohtelivat turvattomia vankeja ja jolle ei\nliian vilkas luonnonlaatu ole riittävä puolustus.\n\nSamana päivänä, jona kävin Pariisissa, oli kaartin armeijaosastolla\nkorkea kunnia ja sanomaton ilo esiintyä Keisarinsa ja Kuninkaansa\nedessä paraadissa Longchampsilla. Ryhdikkäinä vanhaan preussilaiseen\ntapaansa kulkivat taistelussa koetellut rykmentit sotaherransa ohi,\njonka käskystä he joka hetki olivat valmiit uudelleen uskaltamaan\nhenkensä isänmaansa ja sen kunnian puolesta. Varsinaista Pariisiin\nmarssia, joka ennen oli suotu muille armeijaosastoille, ei meidän\nosaksemme enää tullut, valmistava rauha kun saatiin sillä välin\nsolmituksi eikä Saksa tahtonut antaa rehellisessä taistelussa voitetun\nvastustajan hamaan viimeiseen pisaraan tyhjentää nöyryytyksen maljaa.\n\nJuhlallisesti vietimme sitten myös Pariisin edustalla maaliskuun\n22:sena Hänen Majesteettinsa syntymäpäivää. Oli ihana, lämmin\nkevätpäivä, taivasalla pidettiin kenttäjumalanpalvelus, linnakkeet\nampuivat kunnialaukauksia, upseereille ja miehistölle pantiin toimeen\njuhla-ateria. Iloinen tieto, että uskollisesti täytetyn velvollisuuden\njälkeen nyt piankin päästäisiin palaamaan kotiin, kohensi mielialaa\nkaksin kerroin.\n\nAivan niin pian, kuin olimme toivoneet, ei meidän ollut suotu päästä\nRanskasta. Meidän päinvastoin täytyi jäädä vielä toistaiseksi Pariisin\npohjoisrintamalle St. Denis'hin ja sen ympäristöön ja saimme siellä\nnähdä Ranskan hallituksen taistelun kommunismia vastaan.\n\nUusien vallankumoustapausten ensi kehitystä olimme voineet seurata jo\npiirityksen aikana. Äärimmäisten valtiollisten piirien kurittomuus\nPariisin kuvernööriä kohtaan oli meille tunnettu. Aselevon alettua\nalkoi kumouksellinen liike yhä rohkeammin esiintyä. Bismarck oli\nhuudahtanut Ranskan vallanpitäjille: \"Olette vallankumouksen kautta\npäässeet valtaan, uusi vallankumous on lakaiseva teidät pois.\" Näytti\nsiltä, kuin hänen sanansa toteutuisivat.\n\nYleensä oli mielenkiintomme näitä kumouksellisia tapauksia kohtaan\nalussa pieni. Vasta maaliskuun keskivaiheilta, kun kommuuni alkoi\nanastaa vallan itselleen ja kehitys yhä enemmän läheni julkitaistelua\nVersaillesin ja Pariisin välillä, alkoi se kiinnittää huomiotamme.\nSanomalehdistä ja pakolaisilta saimme tietoja siitä, mitä kaupungissa\ntapahtui. Saksalaisten joukkojen sitten tavallaan hallituksen joukkojen\nliittolaisina saartaessa Ranskan pääkaupunkia pohjoisen ja idän\npuolelta kävivät nämä pitkäveteisin taisteluin hyökkäykseen Pariisia\nvastaan etelästä ja lännestä päin. Linnoituspiirin ulkopuolisia\ntapauksia oli sopivin katsella Sannois'n kukkuloilta, jotka ovat Seinen\nvarressa 6 kilom. Pariisista luoteeseen. Ansionhaluiset ranskalaiset\nolivat asettaneet sinne kaukoputkia, jotka maksua vastaan vuokrattiin\nsaksalaisille sotamiehille, jotta nämä saattoivat katsella sisällisen\nsodan surunäytelmää. Itse en niitä käyttänyt, vaan tyydyin siihen, että\nkäydessäni St. Denis'ssä päiväkäskyä saamassa joko sikäläisen \"Cerf\nd'or\" majatalon eräästä yläkerran akkunasta, taikka ratsastaen St.\nDenis'n kohdalla olevalle pitkälle Seinen saarelle loin katseen\nPariisissa vallitsevaan tilanteeseen. Huhtikuun lopusta alkaen\nosoittivat mahtavat tulipalot, mihin taistelu kaupungin sisäosista oli\nmenossa. Muistan, että minusta varsinkin toukokuun 23:ntena tuntui\nsiltä, kuin Pariisin koko sisäosa joutuisi tuhon omaksi. Kaupungista\nvirtaavat pakolaiset kuvasivat sen sisällä vallitsevaa tilannetta mitä\nräikeimmillä väreillä. Eikä todellisuus näytä olleen näitä kuvauksia\nparempi. Murhapoltto, ryöstö, panttivankien murhaaminen, sanalla sanoen\nkaikki sodan johdosta luhistuneen valtiolaitoksen tauti-ilmiöt, jotka\nnyt käyvät bolshevismin nimellä, esiintyivät jo silloin. Kaikesta\npäättäen oli tarkoituksena toteuttaa erään vapaaksi lasketun\nkommunistijohtajan uhkaus: \"Hallitus ei rohjennut ammuttaa minua,\nmutta minä rohkenen ammuttaa hallituksen.\" Kuinka täydellisesti\nkommunisteissa oli sammunut kansallistunne, joka ranskalaisissa muutoin\non niin voimakas ja herkkä, näkyy heidän selityksestään: \"Me kerskaamme\nvastustajan edessä pistävämme painettimme hallituksen selkään.\" Tästä\nnäkee, ettei bolshevistinen maailmanparannusmenetelmä, semmoisena\nkuin se viime aikoina on meilläkin esiintynyt, edes voi lukea\nalkuperäisyyttä ansioihinsa.\n\nSt. Denis'n yläkerran akkunasta näin vihdoin eräänä päivänä kommuunin\nlopun. Hallituksen joukot, edeten Pariisin vallien ulkopuolella,\nkiersivät lännestä Montmartren ja saivat sitten piankin sen\npohjoisrinnettä edeten, joka silloin vielä oli rakentamaton, haltuunsa\ntämän vallitsevan kukkulan, kapinan viimeisen tuen.\n\nPidän kohtalon katkerana ivana, että Euroopan ainoan valtiollisen\npuolueen, joka silloin vähääkään käsittämättä todellisia tapauksia\nkuten saanen otaksua, ylisti tätä liikettä, että tämän puolueen nyt on\npakko isänmaassamme kaikella ankaruudella toimia kommunistisia\npyrkimyksiä vastaan. Tämä on todistus siitä, mihin doktrinarinen\nyksipuolisuus vie, kunnes käytännöllinen kokemus puuttuu asioihin\nselvittävästi.\n\nSydämessämme viimeksi esitettyjen tapauksien varoittava esimerkki\nkäänsimme kesäkuun alussa Ranskan pääkaupungille selkämme ja saavuimme\nkolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen onnellisempaan, voitokkaaseen\nisänmaahamme.\n\nBerliiniin marssimme tällä kertaa Tempelhofin kentältä. Paitsi kaartia\notti tulomarssiin osaa kaikkien saksalaisten joukkojen edustajia. Kauan\npiili, ei itseni, vaan Keisarini ja Kuninkaani ja isänmaani vuoksi,\nsydämeni sisimmässä sopukassa toivo, että vielä kolmannen kerran\nsaisimme marssia Brandenburger Torin kautta voittajina. Tämän toivon ei\nollut suotu toteutua!\n\n\n\n\nRAUHANTYÖSSÄ.\n\n\nRunsain kokemuksin kaikilla sodankäyntiä koskevilla aloilla olimme\npalanneet Ranskasta kotimaahamme. Isänmaamme yhtyminen oli luonut\nsaksalaisen yhteisarmeijan, jonka perusaatteihin valtioiden\nerikoisuudet olivat vaatineet vain pinnallisia poikkeuksia.\nSotilaallisen käsityksen yhtenäisyys oli tästä lähtien taattu, samoin\nkuin järjestelyn, asestuksen ja opetuksenkin yhtenäisyys. Saksan\nkehityksen luonnollisesta kulusta johtui, että preussilaiset kokemukset\nja laitokset tulivat armeijan kehittämiseen nähden määrääviksi.\n\nRauhan työ alkoi kaikkialla uudelleen. Jäin vielä lähimmiksi vuosiksi\njoukkoihin palvelemaan, mutta noudatin sitten haluani korkeamman\nsotilaallisen sivistyksen saantiin, valmistauduin sota-akatemiaan ja\npääsin sinne v. 1873.\n\nEnsimmäinen vuosi ei täydelleen vastannut toiveitani. Sotahistorian ja\nuudenaikaisen taisteluopin sijasta saimme tällä sotilastieteen alalla\nsilloin tyytyä vain vanhan sotataidon ja entisten taktiikkain\nhistoriaan, sivuasioihin siis. Lisäksi oli matematiikan kuunteleminen\npakollista, vaikka vain sangen harvoilla meistä oli aikomus myöhemmin\nkäyttää sitä trigonometreinä kartoituksessa. Vasta molemmat viimeiset\nvuodet ja komennus muihin aselajeihin välikursseille tuottivat\neteenpäin pyrkivälle nuorelle upseerille täyttä tyydytystä. Näköpiiri\nlaajeni huomattavasti opiskelussa eteväin opettajain johdolla, joista\npaitsi ennen esittämääni majuri von Wittichiä mainitsen eversti\nKesslerin ja kapteeni Villaumen yleisesikunnasta sekä historian\nopettajina salaneuvos Dunckerin ja professori Richterin, ynnä\nseurustelussa runsaslahjaisten samanikäisten toverien kanssa, --\nmainitsen vain von Bülowin ja von Eichhornin, molemmat myöhemmin\nsotamarsalkkoja, ynnä von Bernhardin, josta myöhemmin tuli ratsuväen\nkenraali.\n\nSiihen vaikutti melkoisesti myös Berliinin monipuolinen seuraelämä.\nMinulla oli kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Preussin\nprinssin Aleksanterin ahtaampaan piiriin ja jouduin tämän johdosta sekä\nkorkeitten sotilaitten että tiedemiesten ynnä valtion ja hovin\npalveluksessa olevain henkilöitten seuraan.\n\nPäätettyäni komennukseni sota-akatemiaan palasin ensinnäkin puoleksi\nvuodeksi Hannoveriin rykmenttiini, mistä minut komennettiin sitten\nkeväällä 1877 suureen yleisesikuntaan.\n\nHuhtikuussa 1878 minut siirrettiin yleisesikuntaan ja ylennettiin\nsamalla kapteeniksi. Muutama viikko sen jälkeen minut määrättiin II\narmeijaosaston ylikomentoon Stettiniin. Näin alkoi sotilasurani\njoukko-osastojen ulkopuolella. Vain kaksi kertaa palasin sitten näihin,\nennenkuin minut nimitettiin divisionan komentajaksi.\n\nYleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa\nhuomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se\nkehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön,\ntoisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen\narvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi\ntakeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi\nyhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea\njohtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla\nmääräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein\nriippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä\nerikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta\nvaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut\npistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla\nenemmän kuin loistaa.\n\nLuulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää\nerinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen\nsaakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin\nvoinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen\npuolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen\nhajoittamista.\n\nYleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin\nsalatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko\nsotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen\ntoiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan\ntapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein\nkaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut\ntuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut\nedellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu\nkäyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa\nolleet joukoille haitaksi.\n\nAsemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana\nyleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen\npientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa\nasiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi\nja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla\nyleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön\napulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin\nniinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan\nlinnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston\nyleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen\nkenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli\nottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut\nratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha\nherra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin\nhusaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin\neversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä,\nsaan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen\nyleisesikuntatyöhön.\n\nVuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin\nHänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa\nvenäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan\njälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman\nponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja.\nMutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.\n\nMinun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin.\nVaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna\n1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan\nesikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli\nminulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani\nilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi\nystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi\ntytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina\nvelvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä\novat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista\nvastassa.\n\nVuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä\ntoimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut\nkotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita\netenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du\nVernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas,\nmieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja\n1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän\ntunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän\noli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen\nylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi,\nperehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen\nelämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla,\nolivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta\nkannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi\nsovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen\njohdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon\nmyöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas\nmies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän\noli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden\nluottamuksensa.\n\nSilloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti\nvon Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen\nyleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät\nolivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen\nopettava.\n\n1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua\nkomppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka\noli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun\notettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan\npuolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka\nesimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla\nopetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon\npuutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä\npuheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani\nkomppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö\noli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin\nympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni\npuolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria,\nauliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos\notti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään\nsotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä\nhuolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys\npuolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä\nalemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen\npuutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa\nPosenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla\njulmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia\nkohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!\n\nMielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani,\njota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi\nkerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon\nelämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä\ntiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten\nkanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja\nsolmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi\nkävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista\nulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.\n\nTämä tapahtui kesällä 1885, jolloin minut siirrettiin suureen\nyleisesikuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua minut ylennettiin\nmajuriksi. Pääsin silloisen everstin, myöhemmin kenraalin ja armeijan\nyleisesikunnan päällikön kreivi von Schlieffenin osastolle, mutta minut\nmäärättiin samalla silloisen everstin, myöhemmin VIII armeijaosaston\nkomentavan kenraalin ja sitten insinöörikunnan ja pionieerien\nesikuntapäällikön Vogel von Falckensteininkin osaston käytettäväksi\nenemmäksi kuin vuodeksi, ja minun oli määrä ottaa osaa\nkenttäpalvelusjärjestyksen, uuden Kaikkeinkorkeimman ohjeen\nensimmäiseen muodosteluun. Näin jouduin kosketukseen molempien\nsilloisten tärkeimpien osastonpäälliköiden kanssa.\n\nErääseen monipäiväiseen harjoitusratsastukseen Zossenin luona\nkeväällä 1886, jonka tarkoituksena oli käytännöllisesti koetella\nkenttäpalvelusjärjestyksen määräyksiä ennen niiden voimaan saattamista,\notti osaa myös Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Preussin prinssi\nWilhelm. Silloin minulla oli ensi kerran kunnia kohdata myöhempi\nKeisarini, Kuninkaani ja Herrani, Wilhelm II. Seuraavana talvena oli\nsilloinen prinssi läsnä suuren yleisesikunnan leikkisodassa. Minä\njohdin tässä tilaisuudessa Venäjän armeijaa.\n\nVaikka kenraalisotamarsalkka kreivi Moltke näinä vuosina jo jättikin\nlähemmän yhteyden suuren yleisesikunnan osastojen kanssa apulaisensa\nkenraali kreivi Walderseen toimeksi, vallitsi kuitenkin hänen henkensä\nja arvovaltansa kaikkea. Ei tarvinne erikoisesti vakuuttaa, että kreivi\nMoltke nautti kaikinpuolista, rajatonta kunnioitusta ja ettei kukaan\nmeistä voinut välttää hänen ihmeteltävää vaikutustaan.\n\nEsittämissäni oloissa minä jouduin vain harvoin virka-asioissa\nvälittömään yhteyteen sotamarsalkan kanssa, mutta minulla oli silloin\ntällöin onni kohdata hänet virantoimituksen ulkopuolella. Erään sekä\nhänen henkilöään että mielipiteitään kuvaavan tapauksen muistan prinssi\nAleksanterin luo kokoontuneesta iltaseurasta. Katselimme aterian jälkeen\nerästä von Camphausenin taulua, joka esitti prinssi Fredrik Karlin ja\nkruununprinssin kohtausta Königgrätzin taistelukentällä. Seurassa läsnä\noleva kenraali von Winterfeld kertoi oman kuulemansa perustuksella,\nkuinka prinssi Fredrik Karl kruununprinssin kohdatessaan oli hänelle\nhuudahtanut: \"Jumalan kiitos, Fritz, että tulit, muutoin minun olisi\nvoinut käydä huonosti!\" Winterfeldin kertomuksen johdosta astui kreivi\nMoltke, joka par'aikaa valitsi itselleen sikaria, kolmella pitkällä\naskeleella joukkoomme ja lausui terävään korostetuin sanoin: \"Sitä\nprinssin ei tarvinnut sanoa. Tiesihän hän, että kruununprinssi oli\nkäsketty paikalle ja puolenpäivän aikaan oli odotettavissa\ntaistelukentälle, ja sen vuoksi voitto oli varma.\" Tämän huomautuksen\njälkeen sotamarsalkka jälleen kääntyi sikareihin.\n\nKeisarin syntymäpäivänä olivat kenraalit ja esikunta-upseerit\nsotamarsalkan vieraina. Tällaisessa tilaisuudessa väitti eräs herroista\nkerran, ettei Moltke keisarinmaljaa ja ensimmäistä \"Hochia\"\nesittäessään sanoisi kymmentä sanaa enempää. Lyötiin veto, jonka\npuolueettomana ratkaisijana minä olin. Se, joka oli väittänyt vastaan,\nhävisi, sillä sotamarsalkka sanoi vain: \"Meine Herrn, der Kaiser\nhoch!\", jotka sanat meidän piirissämme ja tästä suusta lähteneinä\ntodella riittivätkin. Seuraavana vuonna piti sama veto uudelleen\nlyötämän, mutta vastapuoli ei tahtonut siihen puuttua. Sillä kerralla\nhän kuitenkin olisi voittanut, sillä kreivi Moltke lausuikin: \"Meine\nHerrn, Seine Majestät der Kaiser und König Er lebe hoch!\" Siis\nyksitoista sanaa.\n\nMuutoin ei kreivi Moltke seuramiehenä suinkaan ollut vaitelias, vaan\nhyvin herttainen, viehättävä juttelija ja sangen taipuvainen huumoriin.\n\nVuonna 1891 näin sotamarsalkan viimeisen kerran, hän oli jo\nkuolinvuoteellaan. Hänen kuoltuaan sain seuraavana päivänä tulla häntä\nkatsomaan. Vainaja lepäsi paareilla ilman tavanmukaista peruukkiaan,\nniin että hänen päänsä ihmeteltävä muoto oli selvästi nähtävissä. Ei\npuuttunut muuta kuin laakeriseppele ohimoilta, jotta ihanteellinen\nCaesar-pää olisi ollut täydellinen. Kuinka monta valtavaa aatetta oli\ntässä päässä syntynyt, mikä korkea ihanteellisuus oli siinä asunut,\nmikä mielen jalous oli siitä epäitsekkäästi henkinyt isänmaamme ja sen\nhallitsijan onneksi. Hengeltään ja luonteeltaan yhtä suurta henkilöä ei\nkansastamme ole sen koommin noussut, siitä olen vakuutettu. Niin,\nMoltke ehkä on näiden ominaisuuksien yhdistäjänä ollut suuruus ainoa\nlaatuaan.\n\nJo 3 vuotta ennen oli ensimmäinen keisarimme, suuri keisari, meistä\neronnut. Olin komennettuna tuomiokirkkoon paarivartiaksi ja sain siellä\nyli kaiken rakastetulle Keisarilliselle ja Kuninkaalliselle Herralleni\ntehdä viimeisen palveluksen. Ajatukseni kulkivat Memelin, Königgrätzin\nja Sedanin kautta Versaillesiin. Päädyin muistelemaan erästä edellisen\nvuoden sunnuntaita, jolloin olin riemuitsevan yleisön joukossa seisonut\nKeisarillisen palatsin edustalla historiallisen nurkkaikkunan alla.\nYleisen innostuksen valtaamana kohotin silloin viisivuotiaan poikani\nilmaan, jotta hän näkisi vanhan herramme, ja sanoin: \"Älä koko\nelämässäsi unhota tätä hetkeä, silloin myös aina teet oikein.\" Nyt oli\nhänen suuri hallitsija- ja ihmissielunsa mennyt toverien luo, joille\nhän muutama vuosi aikaisemmin oli kuolevan kenraalisotamarsalkka Roonin\nkautta lähettänyt tervehdyksensä.\n\nKirjoituspöydälläni on harmaa marmoripalanen. Se on vanhasta\ntuomiokirkosta, siltä kohdalta, missä keisarini arkku on levännyt.\nRakkaampaa lahjaa ei minulle olisi voitu antaa. Minun ei tarvinne\nsanoin lausua, mitkä tunteet minussa varsinkin nykyisin heräävät, kun\nkatselen tätä kiveä.\n\nWilhelmin pojalle keisari Fredrikille, Saksan ylpeydelle ja toivolle,\nei ollut suotu pitkää hallitusaikaa. Parantumaton tauti tempasi hänet\npois muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Suuri yleisesikunta oli\ntähän aikaan yleisesikunta-matkalla Itä-Preussissa. Vannoimme niin\nollen Gumbinnenissa valamme Hänen Majesteetilleen Keisari ja Kuningas\nWilhelm II:lle. Siten vakuutin nykyiselle sotaherralleni uskollisuuteni\npaikalla, missä 26 vuotta myöhemmin raskaana, mutta suurena aikana sain\nsen tosi toimella vahvistaa.\n\nKohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen\nvaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa\nyleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus\nsota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä,\nhoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin\ntyökykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin\ntoimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä\nyleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä\noloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut\nyöt kävivät tavaksi.\n\nMonta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta\nupseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni\nnimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin,\nLüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi\nturkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini\npari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin\nkotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.\n\nIII armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von\nBronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri,\njoka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin\nhänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.\n\nAivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889,\njolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi\nyleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että\nentisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut\nsotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka\nolin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.\n\nVaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni\nmukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn,\njonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja\noloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon\nja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä\ntämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman\nhenkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen\nvelvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä\nvoimat ylimmilleen.\n\nMielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen\nlaatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa.\nMolemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.\n\nSotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti\nviime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen\nja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu\ntällainen arvostelu on.\n\nVaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä\nitselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä\nlämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna\n1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.\n\nRykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa\nleimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään.\nUpseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin\nnähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen\ntärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan\nritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria,\nmutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella\nhilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että\nlinnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi\nminulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.\n\nHeidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat\nminulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari.\nMuuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen\nhyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin\nväestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja\nkiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo\nasetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite\nasemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen\nitseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.\n\nVuonna 1896 tulin lähemmin tekemisiin Reinin maakuntaimme kanssa sen\nkautta, että minut nimitettiin VIII armeijaosaston esikunnan\npäälliköksi Coblenziin. Reininmaalaisen iloinen mieli ja ystävällinen\naulius tekivät minuun kerrassaan miellyttävän vaikutuksen;\nmutta tuohon kevyempään vakavain elämänkysymysten kosketteluun ja\npohjoissaksalaiseen verraten hempeämielisempään tunteilemisen laatuun\ntäytyi minun suoraan sanoen ensin tottua. Selittäväthän historiallisen\nkehityksemme kulku ja maantieteellisten ja taloudellisten olojen\nerilaisuus kyllä täydelleen monta ajatustavan ja tunteen eroavaisuutta.\nMutta rikos ja kehno kiittämättömyys on minun mielestäni tämän\nperusteella väittää, että Reininmaiden tulee päästä eroon Preussista.\n\nIloinen elämä Reinin varrella saattoi muuten minutkin lumoihinsa ja\nvietin siellä monta iloista hetkeä.\n\nAlussa oli komentavana kenraalinani kenraali Vogel von Falckenstein,\njonka tunsin ennestään, hän kun oli ollut suuressa yleisesikunnassa\nosastonpäällikkönä ja sotaministeriössä jaostontirehtöörinäni. Hänen\npaikalleen tuli kuitenkin pian Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Badenin\nperintösuurherttua.\n\n3 1/2 vuotta sain työskennellä tämän korkean herran rinnalla. Nämä\nvuodet kuuluvat elämäni ihanimpiin. Hänen jalo luonteensa, jossa\nylhäisyys yhtyi valloittavaan sydämellisyyteen, hänen esikuvallinen,\nväsymätön velvollisuudentuntonsa, johon liittyi sotilaallinen käytös ja\nlahjakkuus, hankkivat hänelle pian sekä hänen alaistensa että\nreiniläisen väestönkin rakkauden ja luottamuksen.\n\nEsikunnanpäällikkö-ajallani oli VIII armeijaosastolla 1897\nkeisarimanööveri. Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas oli\ntyytyväinen sekä paraati- että kenttäpalvelus-esityksiin. Coblenzin\njuhliin kuului myös keisari Wilhelm I:n muistopatsaan paljastaminen\nDeutscher Eckissä, siinä ihanassa kohdassa, jossa Mosel vastapäätä\nEhrenbreitsteinin linnaa laskee Reiniin.\n\nSen johdosta että olin lähes neljä vuotta palvellut armeijaosaston\nesikunnanpäällikkönä, olin saanut niin paljon virkavuosia, ettei\nnimitykseni jalkaväkibrigadin komentajaksi enää tullut kysymykseen.\nSiksi minut tämän ajan kuluttua vuonna 1900 nimitettiin 28:nnen\ndivisionan komentajaksi Karlsruheen.\n\nTätä Kaikkeinkorkeinta käskyä noudatin aivan erikoisella ilolla.\nEntiset virkatoimisuhteeni perintösuurherttuaan sallivat minun Heidän\nKuninkaallisten korkeuksiensa Suurherttuankin ja Suurherttuattaren\npuolelta kokea sanomattoman armollista hyväntahtoisuutta, josta\nvaimonikin tuli osalliseksi ja joka oli meille suuri onni. Tämän\nlisäksi tuli Badenin ihana maa kaikkine maisemakauneuksineen ja\nherttaisine asukkaineen ja Karlsruhe lukuisine taiteellisine ja\ntieteellisine rikkauksineen ja seuraelämä, joka käsitti kaikki\nsäätyluokat.\n\nDivisionassa yhdistyvät ensi kerran kaikki kolme aselajia saman\nkomennon alaisuuteen. Divisionankomentajan toimi on näin ollen\nmonipuolisempi, kohoaa pikkuseikkain yläpuolelle ja vaatii tointa, joka\netupäässä kohdistuu sodan suuriin tehtäviin.\n\nHarrasta kiitollisuutta tuntien erosin tammikuussa 1903 Karlsruhesta,\nkun Kaikkeinkorkeimman sotaherrani luottamuksesta jouduin IV:n\narmeijaosaston päälliköksi.\n\nOtin täten vastaan sanomattoman vastuunalaisen toimen, jossa yleensä\npysytään kauemmin kuin muissa sotilasviroissa ja jossa kokonaisuudelle\nannetaan leima samoin kuin rykmentinkomentajanakin, vaikka tosin\nkorkeampia näkökohtia noudattaen. Toimin muutoin entisten\nperiaatteitteni mukaisesti ja luulen saavuttaneeni menestystä. Ainakin\nsain nähdä todistuksia alaisteni rakkaudesta, jolle aina olen antanut\nsuuren arvon, se kun on yksi kunnollisen palveluksen ilmeisimpiä\nkuvastimia, sydäntä ilahuttavalla tavalla, kun 8 1/2 vuotta toimittuani\nerosin viehättävästä virastani.\n\nJo ensimmäisenä vuotena oli minulla kunnia saada esittää\narmeijaosastoni Hänen Majesteetilleen keisarimanööverissä, joka alkoi\nparaadilla Rossbachin tappelukentällä. Osakseni tuli Kaikkeinkorkein\ntunnustus, jonka kiitollisena kohdistin edeltäjääni ja joukkoihini.\nNäinä manööveripäivinä oli minulla kunnia tulla esitellyksi Hänen\nMajesteetilleen Keisarinnalle. Tätä ensimmäistä kohtausta seurasi\nmyöhemmin vakavana aikana päiviä, joiden kuluessa yhä uudelleen\nkäsitin, mitä tämä korkea rouva oli ylhäiselle puolisolleen, isänmaalle\nja minullekin.\n\nIV armeijaosasto kuului minun aikanani Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa\nBaijerin prinssi Leopoldin armeijantarkastuspiiriin. Sain huomata että\nhän oli etevä johtaja ja oiva sotilas. Myöhemmin tapasimme toisemme\njälleen itäisellä sotanäyttämöllä. Jalosydämisesti prinssi siellä\nalistui minun johtooni suuren asian hyväksi, vaikka hän palvelusikään\nnähden olikin minua melkoisesti edellä. Joulukuussa 1908 otin Hänen\nMajesteettinsa Keisarin käskystä silloisen kenraali v. Bülovin keralla,\njonka armeijaosasto niinikään kuului prinssin tarkastuspiiriin,\nMünchenissä osaa Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa 50-vuotis-virkajuhlan\nviettoon. Meillä oli tämän johdosta kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen\nKorkeutensa, iäkkään hallituksenhoitajaprinssi Luitpoldin puheille,\njoka otti meidät mitä suosiollisimmin vastaan.\n\nMagdeburgia, asemapaikkaani, pitävät ne, jotka eivät sitä tunne,\nusein liian huonossa arvossa. Se on kaunis vanha kaupunki, jonka\nBreiter Weg (Leveä tie) ja kunnianarvoisa tuomiokirkko täytyy myöntää\nnähtävyyksiksi. Linnoituksien hajoituksen jälkeen on niiden rajain\nulkopuolelle kohonnut melkoisia, kaikkia ajan vaatimuksia vastaavia\netukaupunkeja. Se mitä Magdeburgin lähimmältä ympäristöltä\npuuttuu luonnonkauneuteen nähden, on osattu korvata laajoilla\npuistoistutuksilla. Taiteesta ja tieteestäkin on pidetty huolta: niitä\nedustavat teatterit, konsertit, museot, esitelmät y.m. Tästä näkee,\nettä siellä voi viihtyä sangen hyvin palveluksen ulkopuolellakin,\netenkin jos joutuu niin miellyttäviin seurusteluoloihin kuin meidän oli\nsuotu joutua.\n\nPaitsi kaupungissa seurustelimme Braunschweigin, Dessaun ja Altenburgin\nhoveissa ja lukuisilla maatiloilla. Liian pitkälle veisi luetella niitä\nkaikkia. Kuitenkin täytyy minun erikoisella kiitollisuudella muistaa\njoka vuosi uudistuva monipäiväinen käyntimme nykyään 93-vuotiaan\nkunnianarvoisan isällisen ystävän, ratsuväen kenraali kreivi\nWartensiebenin luona Carowissa.\n\nMetsästystilaisuuksistakaan ei ollut puutetta. Lukuunottamatta\nensinkään Saksin maakunnan suuria jänis- ja fasanimetsästyksiä pitivät\nLetzlingenin, Dessaun Mosigkaun, Harzin Blankenburgin ja Altenburgin\nhovimetsästykset ynnä useiden maatilain ajometsästykset ja ampumaretket\nhuolta siitä, että tarjoutui tilaisuuksia ampua metsäsikoja,\nkuusipeuroja, hirviä, kauriita ja metsähärkiä.\n\nYhä enemmän kypsyi minussa vähitellen päätös erota armeijasta. Olin\nsotilaallisella virkaurallani saavuttanut paljon enemmän kuin olin\nkoskaan voinut toivoakaan. Sotaa ei ollut näkyvissä ja niin ollen pidin\nvelvollisuutena vapauttaa nuoremmille voimille tien eteenpäin ja pyysin\nvuonna 1911 eroa. Kun juttusepät ovat käyttäneet tätäkin vähäpätöistä\ntapausta vääristelyihinsä, niin vakuutan nimenomaan, etteivät\nminkäänlaiset palvelusta koskevat, vielä vähemmän henkilökohtaiset\nhankaukset olleet aiheena erooni.\n\nEro rakkaiksi käyneistä monivuotisista suhteista ja varsinkin IV\narmeijaosastostani, joka oli kasvanut lujasti sydämeeni kiinni, ei\nminulle ollut helppo. Mutta se oli tehtävä! En aavistanut, että minun\nmuutaman vuoden kuluttua oli uudelleen tartuttava miekkaan ja sitten,\nsamoin kuin entisen armeijakuntanikin, uudelleen palveltava keisaria ja\nvaltakuntaa, kuningasta ja isänmaata.\n\nPitkän palvelusaikani kuluessa olen tutustunut melkein kaikkiin Saksan\nheimoihin. Luulen sen vuoksi voivani arvostella, mikä runsaus mitä\narvokkaimpia ominaisuuksia kansaamme sisältyy ja kuinka tuskin\nainoallakaan toisella maalla koko maailmassa on niin monipuolisia\nrikkaan henkisen ja sielullisen elämän edellytyksiä kuin Saksalla.\n\n\n\n\nLEPOON SIIRTYMINEN.\n\n\nUskollisimman kuuliaisin kiitoksin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ja\nlämpimimmin toivotuksin hänen armeijalleen ja täydellisessä\nluottamuksessa isänmaamme tulevaisuuteen olin eronnut vakinaisesta\npalveluksesta, aina kuitenkin jääden sisällisesti sotilaaksi.\n\nRikkaat elämykset kaikilla ammattini aloilla sallivat minun tyytyväisin\nmielin muistaa entistä toimintaani. Ei mikään voinut samentaa\nkokonaiskuvaa, jota verhosi hehkuvain nuoruudenunelmain toteutumisen\nlumous. Minunkaan siirtymiseni vapaasta tahdosta valitsemaani lepoon ei\nsen vuoksi tapahtunut ilman kodinkaihoa jättämääni vaikutusalaa kohti,\nei ilman kaipausta armeijan riveihin. Toivo, että Keisarini kutsuisi\nminut uudelleen vaaran uhatessa isänmaatani, toivo saada uhrata sen\npalvelukseen viimeiset voimani ei muuttuneiden olosuhteiden\nhiljaisuudessa menettänyt vähääkään voimastaan.\n\nMinun erotessani palveluksesta sykki armeijassa erinomaisen voimakas\nhenkinen elämä. Raikastuttava taistelu vanhan ja uuden välillä,\nsuhdattoman edistyksen ja pelokkaan pidättyväisyyden välillä, haki ja\nlöysi tasauksensa äskeisen sodan käytännöllisissä kokemuksissa.\nHuolimatta uusista urista, joita nämä kokemukset meille avasivat, eivät\nne jättäneet sijaa millekään epäilykselle siitä, että huolimatta\nkaikkien taistelukeinojen arvon noususta, sotamiehen kasvatuksen, hänen\nsiveellisen kehityksensä arvioinnin täytyi jäädä samaksi kuin tähänkin\nsaakka. Rohkea toimi oli vielä nytkin säilyttänyt etusijan järjen\nmestaroinnin rinnalla. Kylmäverisyys ja luonteen lujuus pysyivät\nsodassa korkeammassa arvossa kuin aatekouluutuksen hienoudet.\nHuolimatta hävitysaseitten kehityksestä yhä täydellisemmiksi, ei sota\nollut menettänyt yksinkertaisia, niin sanoakseni karkeita muotojaan.\nSe ei sallinut mitään ihmisluonteen liikahoitoa, ei mitään\nsotilaskasvatuksen ylihienostusta. Mutta edelleenkin se ennen kaikkea\nmuuta vaati ihmisen kehitystä lujatahtoiseksi yksilöksi. Rauhan aikana\non useinkin luultu voitavan syyttää armeijaa epätuottavuudesta.\nTäydellä syyllä, jos tuottavuudella tarkoitetaan aineellisten arvojen\ntuotantoa, mutta täydelleen aiheettomasti, jos tuottavuutta\nharkitaan korkeampien siveellisten näkökohtien mukaan. Sen, joka ei\nennakkoluulosta ja pahansuopuudesta etukäteen tuominnut sotilaallista\nrauhantyötämme, täytyi tunnustaa armeijan mitä onnistuneimmaksi tahdon\nja tekojen, vieläpä toimi-ilonkin kouluksi. Kuinka monet tuhannet\nihmiset ovat vasta sen vaikutuksen alaisina oppineet, mitä he\nsielullisesti ja ruumiillisesti kykenevät saamaan aikaan, ovat siinä\nsaaneet itseluottamuksen ja sisällisen oman voiman, jonka he sitten\novat läpi elämänsä säilyttäneet. Missä on kansamme tasa-arvoaate ja\nyhteysmieli ollut perusteellisemmin edustettuna kuin suuren\nisänmaallisen armeijamme kaikkitasoittavassa koulussa? Taipumus\nrajattomaan itselleen elämiseen yhteiskuntaa ja valtiota hajoittavine\npyrkimyksineen jalostettiin ja muodostettiin siinä siunauksellisesti\nkasvattamalla yksityisen ankaraa itsekuria yhteisyyden hyväksi. Armeija\nkouluutti ja vahvisti sitä voimakasta järjestysvaistoa, jonka\nisänmaassamme kaikkialla tapasimme, valtioelämän aloilla samoin kuin\ntieteessä, kaupassa ja tekniikassakin, teollisuudessa samoin kuin\ntyöntekijäinkin syvissä riveissä, maanviljelyksen samoin kuin\nammattielämänkin aloilla. Vakaumus, että yksityisen alistuminen\nyhteisyyden parhaan alle on välttämättömyys, jopa siunaus, oli\nkäynyt Saksan armeijalle ja samalla Saksan kansallekin täydeksi\ntietoisuudeksi. Vain tällä perustalla olivat mahdollisia ne\nsuunnattomat ponnistukset, joiden avulla meidän pian ankarasta\npakosta täytyi ja joiden avulla me saatoimme uhmata kokonaista\nvihollismaailmaa.\n\nEuroopan, Aasian ja Afrikan taistelukentillä onkin saksalainen upseeri\nja sotilas osoittanut, että armeijamme kasvatus oli oikea. Vaikka viime\npitkä sota monenlaisten syiden vuoksi joihinkin luonteihin vaikuttikin\nsiveellisessä suhteessa höllentävästi, taikka sielullisen ja\nruumiillisen liikarasituksen johdosta siveelliset käsitykset osaksi\nhämmentyivät ja lukuisain viettelyitten alaisina ennen moitteettomat\nluonteet heikentyivät, niin pysyi armeijan sisin ydin kuulumattomasta\nrasituksesta huolimatta kuitenkin siveellisesti terveenä ja tehtävänsä\ntasalla.\n\nTähänastista armeijaa on syytetty siitä, että sen pyrkimys muka oli\nalentaa vapaa ihminen tahdottomaksi välikappaleeksi. Suuren\nmaailmansodan tappotantereilla, keskellä loppumattomien taistelujen\nhajoittavia vaikutuksia on kuitenkin käynyt ilmi, mikä tahtoa\nvahvistava vaikutus kasvatuksellamme on ollut. Lukuisat mieltä\nylentävät ja samalla järkyttävätkin tapaukset osoittavat, mihin suuriin\nvapaaehtoisiin uhreihin kunnon saksalainen kykeni, ei siitä syystä että\nhän olisi sanonut: \"Minun täytyy\", vaan koska hän itselleen sanoi:\n\"Minä tahdon.\"\n\nTapauksien kulusta seuraa, että vanhan armeijamme hajoituksen johdosta\nvaaditaan uusia teitä kansan ja sen puolustusvoiman kasvattamiseksi.\nTähän nähden pysyn vankasti vanhain koeteltujen periaatteitten\npohjalla. Vaikkapa toiset eivät katsoisikaan sillä olevan ehdottomasti\nratkaisevaa vaikutusta, millä keinoilla ja mitä teitä voimme saavuttaa\nmahdollisuuden samanlaisiin tuloksiin kuin tähän saakka, he ovat\nvarmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että isänmaamme tulevaisuudelle\non määräävää, että yleensä vielä saavutamme tämän mahdollisuuden.\nMuuten on meidän pakko luopua asemastamme maailmassa ja alentua\nalasimeksi, meillä kun ei olisi enää rohkeutta eikä voimaa ruveta\nhetken vaatiessa vasaraksi.\n\nEhkä on kohtalon kysymys ei ainoastaan isänmaamme valtiolliselle, vaan\nmyös sen taloudelliselle uudestisyntymiselle, kuinka jälleen saamme\ntakaisin sen suuren järjestyksen ja toimitarmon koulun, jona vanha\narmeijamme oli. Saksa jos mikään maa maan päällä voi menestyä ja\nsäilyttää elämisen arvoisen paikan muun maailman keskellä ainoastaan\nsiten, että se ponnistaa ylimmilleen ja keskittää luovat voimansa.\nOnnettoman sodan hajoittavain vaikutusten johdosta ja sen\nharhakäsityksen vallitessa, ettei muka kaikkien kansanvoimain ankara\nalistaminen yhden hallitsevan voiman alaisiksi olisi voinut estää\nisänmaan onnettomuutta, on valitettavasti päässyt valtaan voimallinen\nnousu olevaista järjestystä vastaan. Kapinoiminen vuosia kestänyttä\nvapaaehtoista tai pakollista alistusta vastaan mursi tähänastiset\nsalvat ja harhaili umpimähkään uusille teille. Onko menestyksen toivoa\nnäillä uusilla teillä? Tähän saakka ainakin olemme valtiollisen\nhajoamisemme vaikutusten alaisina menettäneet paljon enemmän\nsielullisia ja eetillisiä arvoja kuin varsinaisen sodan johdosta.\nEllemme jälleen pian luo uusia kasvattavia voimia, jos nykyiseen\ntapaamme edelleenkin harjoitamme ryöstöviljelystä kansamme henkisillä\nja siveellisillä aloilla, niin tyhjennämme piankin valtioelämämme\nkalleimman perustuksen täydelliseen hedelmättömyyteen ja tyhjyyteen\nsaakka!\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nSODANKÄYNTI IDÄSSÄ\n\n\n\n\nTAISTELU ITÄ-PREUSSISTA.\n\n\n\nSodan syttyminen ja kutsu aseisiin.\n\n\nRauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden\nlevollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille.\nHuomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä\ntuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta\nen voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta.\nMinut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle\nvaltamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva.\nPäilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin\nniemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti\nepämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle.\nViime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn\nalla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille\ntunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista,\nriippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai\nsalaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.\n\nOlen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan\nulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui\nmaantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme\neikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat\nkouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä\nvastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen\nsuurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme\nvarustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän\njonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme\ntarpeita.\n\nKun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo\n1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli\nhuomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva\nhajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt\nsen mukaisia johtopäätöksiä.\n\nSaksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina\nvallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan\nonkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni\nmukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian\nlaajassa muodossa hyväkseen.\n\nPuhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan\nsangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että\nItävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä\nraastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu,\nvaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin\nvoineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet\nVenäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin\nolisi musertanut meidät.\n\nMinua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi\nItävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten\nja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt\nsuunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan,\nvahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme\nasettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja\nvaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen\nyksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän\nkehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi\nemme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä\nasiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain\nvastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis\noikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan\njäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille\nsiitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun\ntämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi\nmiehiä valleja puolustamaan?\n\nAlun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että\nItalialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka\nItalian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut\ntilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa.\nSen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain\njohdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia\nmissään tapauksessa ollut.\n\nTähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo\nkahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat\nvoimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät\nsodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin\nvaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin\nminulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan\nkuin mahdollista.\n\nMutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään\ntoivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan,\ntorjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän\npyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan\nylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen\nmelkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta\npainostuksesta.\n\nSaksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas\nsotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi\nsydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta\nylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän\nollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan\nsuunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt\nitseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti,\nsotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin\nhuoli oli epäilemättä luottamus.\n\nNäissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn\npuhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman\nvoimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri\nviimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista\nvirallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi.\nMukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.\n\n\n\n\nRintamalle.\n\n\nKotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot\nolivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut,\nMühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta\netenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin\ntaistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton\nriemua.\n\nEi millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan\nhuolta.\n\nElokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin\nsuuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.\n\nVastaukseni oli: \"Olen valmis.\"\n\nVielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan\nsain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että\nolisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin,\nettä kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta\npäämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli\nviipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.\n\nKlo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa\nvarustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi\nvalaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti\nkotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt\nylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin\nkenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan\nesikunnanpäällikkönä.\n\nKenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen\ntoiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti\nminulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan\nesikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa\npäämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja.\nSen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet\nseuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX\narmeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita\nmaanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi\nasemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka.\nArmeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto,\n3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen\nratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä\nelokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä\nGumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla\nidästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin\ntaisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali\nSamsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin\nSoldau--Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme\njohto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi\ntämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai\nylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan\nylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan\nVeikselin itäpuolella olevaa maata.\n\nKenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen\nkäsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota\nNarewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista,\ntämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että\nvaltiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja\narmeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että\n8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.\n\nArmeijan tilanne näytti paraillaan olevan seuraava: Irtautuminen\nvihollisesta oli onnistunut. I armeijaosastoa ja 3:tta\nreservidivisionaa siirrettiin paraillaan rautateitse länteen, kun taas\nI reserviosasto ja XVII armeijaosasto jalkamarssissa pyrkivät\nVeikselille. XX armeijaosasto seisoi vielä rajalla paikoillaan.\n\nOlin uuden esikunnanpäällikköni kanssa tilanteen arvosteluun nähden\npian yksimielinen. Kenraali Ludendorff oli jo Coblenzista voinut\nlähettää ensimmäiset kiireellisimmät määräykset, joiden tarkoituksena\noli turvata sotatoimien jatkaminen Veikselin itäpuolella. Tähän kuului\nensi sijassa, ettei I armeijaosaston lähetyksiä viety liian kauas\nlänteen, vaan että ne suunnattiin Deutsch-Eylauhun, siis XX\narmeijaosaston oikean siiven taa vihollista kohti.\n\nKaikki muu täytyi ja voitiin ratkaista vasta meidän saavuttuamme\nMarienburgiin armeijan pääkortteeriin.\n\nKeskustelumme oli tuskin kestänyt puolta tuntia kauempaa. Läksimme\nsitten levolle. Tähän liikenevän ajan käytin perusteellisesti\ntarkoitukseensa.\n\nNäin matkustimme siis kohti yhteistä tulevaisuutta täydelleen\ntietoisina tilanteen vakavuudesta, mutta myös täynnä lujaa luottamusta\nHerraan Jumalaan, urheihin joukkoihimme eikä vähimmin toisiimme.\nVuosikausia oli tästä lähtien yhteinen ajatus ja yhteinen toiminta\nliittävä meidät toisiimme.\n\nLausun jo heti tässä julki käsitykseni minun ja\nsilloisen yleisesikunnanpäällikköni, sittemmin ensimmäisen\nkenraalimajoitusmestarin kenraali Ludendorffin välisestä suhteesta. On\nluultu voitavan sitä verrata Blücherin ja Gneisenaun väliseen\nsuhteeseen. En tahdo puuttua siihen, missä määrin tämä vertaus lähtee\noikeista historiallisista perusteista. Kuten edellä olevasta\nesityksestä näkyy, olin itse ennen vuosikausia ollut yleisesikunnan\nosastonpäällikkönä. Tämän viranomaisen toiminta edesvastuunalaisen\npäällikön rinnalla ei Saksan armeijassa ole teoreettisesti määritelty,\nkuten omasta kokemuksestani tiesin. Yhteistyön laatu ja toistensa\ntäydentäminen riippuu päinvastoin henkilöistä. Kummankinpuolisten\ntoimipiirien rajoja ei siis ole jyrkkään määritelty. Jos esimiehen ja\nyleisesikunnanpäällikön välinen suhde on oikea, järjestyvät nämä rajat\nhelposti sotilaallisen ja henkilöllisen toimitavan ja molempain\nluonteenominaisuuksien pohjalla.\n\nItse olen usein verrannut suhdettani kenraali Ludendorffiin onnelliseen\navioliittoon. Kuinka luulee sivullinen voivansa sellaisessa määrätä\nkummankin ansion tarkat rajat? Ajatukset ja toimet käyvät yhteen ja\ntoisen sanat ovat useinkin vain toisen aatteitten ja tunteitten\nilmaisua.\n\nHuomattuani piankin mikä suuriarvoinen mies kenraali Ludendorff oli,\npidin yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni vapaan vallan antamista tarpeen\ntullen esikuntapäällikköni nerokkaille ajatuksille, hänen melkein\nyli-inhimilliselle työkyvylleen ja koskaan lannistumattomalle\ntarmolleen. Vapaan vallan siihen suuntaan, missä yhteinen kaipauksemme,\nyhteiset päämäärämme olivat: lippujemme voitto, isänmaamme paras ja\nrauha, joka olisi kansamme uhrausten arvoinen.\n\nMinun tuli kenraali Ludendorffia kohtaan noudattaa sitä taistelutoverin\nuskollisuutta, jota kansamme historia nuoresta pitäen meille opettaa,\ntaistelu-uskollisuutta, josta eetillinen ajatustapamme on niin rikas.\nJa hänen työnsä ja pyrintönsä, samoin kuin koko henkilöllisyytensä\nolivat todella tämän uskollisuuden arvoiset. Antakoot muut asiasta\nminkä arvostelun tahansa! Hänelle, samoin kuin niin useille muillekin\nsuurille ja suurimmille miehillemme on vasta myöhemmin koittava se\naika, jolloin kansa kokonaisuudessaan on ihaillen katsova häneen. Mutta\nminun toivoni on, että isänmaamme yhtä kovan kohtalon alaisena jälleen\nlöytäisi samanlaisen miehen, eheän miehen, voimallisesti itseensä\nsulkeutuneen, joka tosin on kulmikas ja särmikäskin, mutta samalla niin\nluotu jättiläismäiseen työhön, että historia tuskin tuntee toista\nsamanlaista. Todella vihasivatkin häntä vastustajat, jotka älysivät\nhänen merkityksensä!\n\nVakaumustemme sopusointuun sota- ja valtiollisissa asioissa perustui\nkäsitystemme yhdenmukaisuus taistelukeinojemme käytäntöön nähden.\nToisistaan poikkeaville käsityksille löytyi luonnollinen yhteensovitus\nja tasoitus, ilman että myönnytyksien tuottama tunne puolella tai\ntoisella olisi milloinkaan sekaantunut asiaan häiritsevästi.\nEsikuntapäällikköni valtava työ siirsi aatteemme ja suunnitelmamme\narmeijanjohtomme ja myöhemmin koko ylimmän armeijanjohdon koneistoon,\nkun se oli meille uskottu. Hänen vaikutuksensa huokui kaikkeen, ei\nkukaan voinut sitä välttää joutumatta vaaraan tulla syöstyksi\nyhtenäiseltä radalta. Miten olisikaan muutoin suunnaton tehtävä voitu\ntäyttää, käyttävä voima saattaa täyteen vaikutukseensa?\n\nLuonnostaan selvän, sotilaallisen velvollisuudentunnon elähyttämänä,\ntahdosta ja aatteista rikkaana liittyi meihin molempiin apulaisten\nlaajempi piiri. Uskollisin, kiitollisin sydämin olen heidätkin aina\nmuistava!\n\n\n\n\nTannenberg.\n\n\nElokuun 23:ntena saavuimme varhain iltapäivällä päämajaamme\nMarienburgiin. Tulimme täten Veikselin itäpuolella olevaan maahan, joka\nnyt oli oleva toimialamme. Rintamalla oli asema tähän mennessä\nkehittynyt seuraavasti:\n\nXX armeijaosasto oli Neidenburgin luota raja-asemistaan peräytynyt\nGilgenburgiin ja sen itäpuolella olevaan seutuun. Lännessä tähän\njoukkoon liittyen seisoivat Thornin ja Graudenzin linnoituksista otetut\nvarusväet rajaa pitkin aina Veikselin seuduille saakka. 3:s\nreservidivisiona oli saapunut Allensteinin luo XX armeijaosaston\nvahvistukseksi. I armeijaosaston kuljetus Deutsch-Eylauhun oli\nviivytyksin alkanut. XVII armeijaosasto ja I reserviosasto oli jalan\nmarssien tullut Gerdauenin seuduille saakka. 1:nen ratsuväkidivisiona\noli Insterburgin eteläpuolella Rennenkampfin armeijaa vastassa.\nKönigsbergin varusväki oli paluumarssilla länttä kohti kulkenut\nInsterburgin ohi.\n\nRennenkampfin Niemenin-armeija ei, omituista kyllä, vielä ollut\nsanottavin jalkaväkijoukoin tunkeutunut Angerappin yli. Molemmista\nvenäläisistä ratsuväkiosastoista oli toisen ilmoitettu olevan\nAngerburgin luona, toisen Darkehmenin länsipuolella. Samsonovin\nNarewin-armeija oli kaikesta päättäen saanut Ortelsburgin\nseuduille yhden divisionan ja sanottiin vihollisen miehittäneen\nJohannisburginkin. Muutoin näytti tämän armeijan pääosa vielä olevan\nrajalla rintamaansa kehittämässä, läntinen siipi Mlawan luona.\n\nKaatuneen venäläisen upseerin kirjelaukusta oli löydetty asiakirja,\njosta vastustajan johdon aikeet selvenivät. Sen mukaan tuli\nRennenkampfin armeijan edetä Insterburgin--Angerburgin linjaa kohti\nkiertäen pohjoisen puolelta Masurin-järvet. Sen tuli käydä niiden\nsaksalaisten sotavoimain kimppuun, joiden otaksuttiin olevan Angerappin\ntakana, jota vastoin Narewin-armeijan piti Lötzen--Ortelsburgin linjan\nkautta päästä saksalaisten siipeen.\n\nVenäläiset siis suunnittelivat konsentrista hyökkäystä 8:nnen armeijan\nkimppuun, vaikka Samsonovin armeija jo kaartoi koko lailla kauempaa\nlänttä kohti, kuin alkuperäinen tarkoitus oli.\n\nMitä tulee meidän, niin, mitä voimme tehdä tätä vihollisen vaarallista\nsuunnitelmaa vastaan? Se on vähemmän vaarallinen suunnittelunsa\nrohkeuden kuin niiden voimain vuoksi, joilla se aiotaan suorittaa,\nainakin mitä tulee taistelijain lukuun, joskaan ei tahdonvoima\ntoivottavasti ole yhtä suuri. Suuntasihan venäläinen elokuun ja\nsyyskuun kuluessa kokonaista 800.000 sotilasta ja 1700 tykkiä\nItä-Preussiä vastaan, jonka puolustukseksi voitiin käyttää vain 210.000\nsaksalaista sotilasta ja 600 tykkiä.\n\nVastasuunnitelmamme on yksinkertainen. Koetan havainnollisesti esittää\nsen pääpiirteet lukijalle, vaikk'ei hän olisikaan ammattimies.\n\nSamsonovin sankkoja joukkoja vastaan asetamme ensinnäkin ohuen\nkeskustan. Sanon ohuen, en heikon. Sillä ne ovat miehiä, joilla on\nteräksinen sydän ja teräksinen tahto. Heidän selkänsä takana koti,\nvaimo ja lapset, vanhemmat ja sisarukset, talo ja tavara! Se on XX\narmeijaosasto, urheita länsi- ja itäpreussilaisia. Taipukoon vain tämä\nohut keskusta vihollisjoukkojen painostuksesta, kunhan ei vain murru.\nSillä välin kuin tämä keskusta taistelee, tulee kahden tuiman\nryhmän molemmilla sivustoilla edetä ratkaisevaan hyökkäykseen. I\narmeijaosaston joukot maanpuolustus-väellä vahvistettuina, kaikki\nnämäkin uhatun maan lapsia, tuodaan taisteluun oikealta kädeltä\nluoteesta, XVII armeijaosaston joukot ja I reserviosasto yhdessä yhden\nmaanpuolustus-brigadin kanssa vasemmalta pohjoisesta ja koillisesta\nkäsin. XVII armeijaosastonkin ja I reserviosaston sotilailla samoin\nkuin maanpuolustusväen ja nostoväenkin miehillä on selkänsä takana\nkaikki, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.\n\nYksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa\nSamsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista\nvihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja\npolttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa\nvanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin\ntoimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen\nvaltavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme\nItävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei\nensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan\nkotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat\nja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.\n\nPerusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen\nkaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä\nsuinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden\nvalleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä\njuoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat\nnykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle\nja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle\nkelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse\nThornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen\ntuottamista huolista.\n\nRennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella\nmeitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin\npääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene\npäättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa\nnähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso,\njos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset\nratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä.\nMutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa\nheikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme\nvaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat.\nToivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee\nansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja\nratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi\nsuureiksi.\n\nMutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien\nkuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä\nnopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin\navunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka\nihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole\nkuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä\nvihollisen päämajaan saakka?\n\nVarovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi\nnoudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia\ntaistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin\nennestään olemme.\n\nJos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat\nmaanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme\nSlesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät\najoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin\nvoimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä\nvaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun.\nLisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja\nnostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan.\nMeitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri\nkaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa\nratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä\ntaisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin\ntaistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein\ntuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja\nlujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se\nsiis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman\npainostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin\non laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme\nvähemmyys ei minua arveluttanut.\n\nSe, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin.\nRatkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan\nluottamukseni. Ajattelen näin:\n\nMarssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan\npolkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä\nsaksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole\nsaksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies\noli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa\nvaltiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin\nvieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus\ntsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan\nsuurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja\nupseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia\nsotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen\nvuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden\nvaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen\nvoiman plussilla.\n\nTämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne\ntahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme\nelokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle\narmeijanjohdolle ja joka kuului:\n\n\"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo\nkiertohyökkäystä varten.\"\n\nElokuun 23 päivän iltana jouduin lyhyellä virkistyskävelyllä Nogatin\nlänsirannalle. Sieltä nähden tarjosivat Saksalaisen ritarikunnan ylpeän\nlinnan, baltilaisen tiiligotiikan suurimman muistomerkin punaiset\nseinät aivan ihmeteltävän kuvan. Ajatuksiin, joita ylevän ritariajan\nmenneisyys synnytti, sekaantui pakostakin huntuun verhotun\ntulevaisuuden mietteitä. Mielialan vakavuutta lisäsivät pakolaiset,\njoita kotimaakunnastani kulki ohitse. Se oli surullinen muistutus,\nettei sota kohtaa vain aseellista miestä, vaan että se tuhoamalla\nturvattomain elinehdot käy ihmiskunnalle tuhatkertaiseksi vitsaukseksi.\n\nElokuun 24:ntenä lähdin suppeamman esikuntani keralla automobiililla XX\narmeijaosaston kenraalikomennon luo ja jouduin tällöin sille paikalle,\njosta pian syttyvä taistelu oli saava nimensä.\n\nTannenberg! Tuskallisten muistojen sana Saksalaisen ritarikunnan\nmahdille, slaavilaisen voitontunteen riemuhuuto, yhä veres historian\nmuistoissa huolimatta siitä, että tapahtumasta on kulunut yli 500\nvuotta. En ollut vielä tähän päivään saakka koskaan ennen käynyt\nsaksalaisuuden itäisten kulttuurisaavutusten kohtalon kentällä.\nYksinkertainen muistopatsas siellä kertoo sankarillisesta taistelusta\nja sankarikuolemasta. Seisoimme tämän muistopatsaan läheisyydessä\neräinä lähipäivinä, joiden kuluessa Samsonovin venäläisen armeijan\nkohtalo muodostui tuhoisaksi tappioksi.\n\nMatkalla Marienburgista Tannenbergiin lisääntyivät vaikutelmat siitä\nsotakurjuudesta, joka oli iskullaan kohdannut onnettomia asukkaita.\nTeillä tunkeili tavaroineen joukoittain onnettomia pakolaisia, häiriten\nosaksi vihollista vastaan marssivain joukkojemme liikkeitä.\n\nKenraalikomennon esikunnassa tapasin sen luottamuksen ja tahdon, joka\nsuunnitelmamme onnistumiselle oli välttämätön. Edullisia olivat nekin\nvaikutukset, jotka sain joukkojen ryhdistä tällä meidän aluksi\narveluttavimmalla kohdallamme.\n\nPäivä ei tuonut mukanaan perusteellista selvitystä, ei Rennenkampfin\ntoimiin enempää kuin Samsonovinkaan liikkeihin nähden. Näytti vain\nkäyvän ilmi, että Rennenkampfin marssinopeus oli koko lailla\nverkallinen. Syytä emme voineet saada selville. Narewin-armeijaan\nnähden totesimme, että sen päävoimat etenivät XX armeijaosastoa\nvastaan. Armeijaosasto siirsi sen painostuksesta takaisinpäin vasenta\nsiipeään. Tämä liike ei ollut millään tavalla arveluttava. Päinvastoin.\nPerässä tunkeva vihollinen on täten vasemmalle hyökkäysryhmällemme,\njoka tänään suunnataan Bischofsburgia kohti, yhä enemmän tarjoava\noikean sivustansa. Huomiota herättivät sitä vastoin meille\narveluttavina ne vihollisen liikkeet, jotka näyttivät suuntaantuvan\nläntistä sivustaamme ja Lautenburgia kohti. Saimme sen vaikutelman,\nettä venäläinen aikoi siellä sivuuttaa meidät ja aikoinaan sivusta\nahdistaa meidän oikeanpuolisen ryhmämme valmistelemaa kiertohyökkäystä.\nElokuun 25:s toi meille vähän enemmän selvyyttä Rennenkampfin\nliikkeistä. Hänen kolonnansa marssivat Angerappista länttä kohti, siis\nKönigsbergiä vastaan. Olivatko venäläiset luopuneet alkuperäisestä\ntoimisuunnitelmastaan? Vai oliko venäläisten johto erehtynyt\nliikkeihimme nähden ja otaksuiko se joukkojemme pääosan olevan\nlinnoituksessa ja sen luona? Joka tapauksessa ei enää näyttänyt olevan\nsyytä pelkoon, kun Rennenkampfin valtavia massoja vastaan jätimme vain\nharson. Samsonov liikkui melkoisen vitkastelevasti, päävoimat\nsuunnattuina tänäkin päivänä XX armeijaosastoamme vastaan. Venäläisten\noikeanpuolinen sivustaosasto marssi epäilemättä Bischofsburgia kohti,\nsiis XVII armeijaosastoamme ja I reserviosastoamme vastaan, jotka tänä\npäivänä saapuivat tämän pikkukaupungin pohjoispuolella olevaan seutuun.\nMlawan luo keräytyi ilmeisestikin yhä lisää venäläisiä joukkoja.\n\nTänä päivänä päättyy meidän odotuksemme ja valmistelumme aika. Viemme I\narmeijaosastomme XX armeijaosaston oikealle sivustalle. Yleinen\nhyökkäys voi alkaa.\n\nElokuun 26:s on Lautenburgista Bischofsburgiin pohjoisessa\nulottuvan murhaavan kamppailun ensimmäinen päivä. Ei aukottomalla\ntaistelurintamalla, vaan ryhmätaisteluin, ei yhdellä yhtenäisellä\nsotatoimella, vaan iskujaksolla alkaa draaman suoritus, ja näyttämö on\nyli sata kilometriä leveä.\n\nOikealla sivustalla kenraali François johtaa urheita\nitäpreussiläisiään. Ne tunkeutuvat Usdauta kohti valloittaakseen\nseuraavana päivänä rynnäköllä eteläisen taistelukentän avaimen tällä\nkohtaa. Kenraali von Scholtzinkin oiva osasto vapautuu vähitellen\npuolustuksen kahleista ja alkaa käydä hyökkäykseen. Katkerampi on\ntaistelu jo tänä päivänä Bischofsburgin luona. Iltaan saakka siellä\nmeidän puoleltamme suoritetaan perinpohjaista taistelutyötä.\nVoimakkailla iskuilla Mackensenin ja Belowin joukot (XVII armeijaosasto\nja I reserviosasto) ynnä maanpuolustusväki siellä lyövät hajalle\nSamsonovin oikean siipiosaston, joka väistyy Ortelsburgiä kohti. Meidän\nmenestyksemme suuruutta ei kuitenkaan ole vielä mahdollinen saada\nselville. Johtajat odottavat seuraavana päivänä uudistuvaa voimakasta\nvastarintaa tämän päivän taistelutantereen eteläpuolella. Mutta he ovat\ntäynnään luottamusta.\n\nSilloin näyttää Rennenkampfin puolelta ilmaantuvan uhkaava vaara.\nIlmoitetaan erään hänen osastoistaan lähestyvän Angerburgin kautta.\nEikö tämä löydä tietä vasemman hyökkäysryhmämme selkään? Lisäksi saapuu\nhuolestuttavia tietoja vasemman siipemme sivustasta ja selkäpuolelta.\nSiellä liikehtii etelässä voimakkaita venäläisiä ratsujoukkoja.\nMahdotonta on saada selville, kulkeeko jalkaväkeä sen perässä.\nTaistelun jännitys kohoaa korkeimmilleen. Edessämme on pulma: miksi\nmuodostuu asema, jos ratkaisu viipyy vielä päiväkausia, kun alueet ovat\nniin valtavan laajat ja vihollisen ylivoima niin suuri? Onko ihme, että\nvakavat mietteet täyttävät monenkin sydämen; että horjuminen uhkaa\nsielläkin, missä tähän saakka on ollut vain lujinta tahtoa; että\nepäilykset voittavat alaa sielläkin, missä tähän saakka selvät\najatukset ovat vallinneet kaikkea? Eikö meidän pitäisi uudelleen\nvahvistaa joukkojamme Rennenkampfia vastaan ja mieluummin jättää\ntoimemme Samsonovia vastaan puolinaisiksi? Eikö ole parempi, ettemme\nkoeta tuhota Narewin-armeijaa, jotta varmasti välttäisimme oman\ntuhomme? Voitamme sisällisen ristiriitamme, pysymme tekemällemme\npäätökselle uskollisina ja etsimme edelleenkin hyökkäyksellä kaikin\nvoimin pulan ratkaisua. Oikea siipi siis arvelematta eteenpäin\nNeidenburgia kohti ja vasen hyökkäysryhmä \"matkaan kello 4 aamulla ja\ntoimeen suurimmalla tarmolla\", tähän tapaan kuuluu käsky.\n\nElokuun 27:ntenä käy ilmi, että I reserviosaston ja XVII armeijaosaston\nmenestys Bischofsburgin luona edellisenä päivänä onkin ollut\nratkaiseva. Vastustaja ei ole vain väistynyt, vaan pakenee\ntaistelukentältä. Ja vielä huomaamme, että Rennenkampf vain erään\nlentäjän mielikuvituksessa marssii selkäämme. Todenteolla hän\nedelleenkin etenee verkalleen Königsbergiä kohti. Eikö hän näe, vai\neikö tahdo nähdä, että tuho jo on täydessä käynnissä Samsonovin oikeata\nsiipeä vastaan ja että se hänen vasemmallakin siivellään kaiken aikaa\nkasvaa? Sillä tänä päivänä François ja Scholtz valloittavat rynnäköllä\nUsdaun luona ja sen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja voittavat\neteläisen vastustajan. Tunkeutukoon vihollisen keskusta nyt vain\nedelleen Allensteiniä--Hohensteiniä kohti, se ei siellä enää saa\nvoittoa, vaan turmionsa. Meille on asema selvä; saman päivän iltana\nkäskemme kiertää vihollisen ydinjoukot, sen XIII ja XV armeijaosaston.\nElokuun 28:ntena verinen kamppailu jatkuu. 29:ntenä on suuri osa\nvenäläisten päävoimista Hohensteinin luona ehdottomasti tuhon oma.\nOrtelsburg saavutetaan pohjoisesta, Willenberg Neidenburgin kautta\nlännestä. Venäläisiä jää jos kuinka monia tuhansia renkaan sisälle,\njoka alkaa sulkeutua. Venäläinen sankarius ei tosin ole vielä lopussa,\nsuuret joukot taistelevat tässäkin epätoivoisessa asemassa tsaarin\npuolesta, pelastaen asekunnian, mutta ei enää taistelua.\n\nRennenkampf marssii yhä vain levollisesti Königsbergiä kohti. Samsonov\non tuhon oma, vaikka hänen toverinsa vihdoin tekisikin toisen ja\nviisaamman johtopäätöksen tilanteen nojalla. Sillä me voimme jo\ntaistelurintamasta ottaa pois joukkoja turvataksemme tuhotyömme, joka\ntapahtuu Neidenburgin--Willenbergin--Passenheimin avarassa syvänteessä\nja joka saa Samsonovin epätoivoissaan turvautumaan kuolemaan. Tästä\nsyvänteestä alkaa saapua yhä suurempia ja suurempia venäläisiä\nvankikolonnia. Niiden määrä ilmaisee yhä selvemmin taistelun tuloksen\nkypsyyden. Omituinen sattuma oli, että minä Osterodessa, eräässä niistä\nkylistä, joissa taistelun aikana oleskelimme, otin toisen vangiksi\njoutuneista komentavista kenraaleista vastaan samassa majatalossa,\njossa vuonna 1881 olin eräällä yleisesikuntamatkalla asunut nuorena\nyleisesikuntaupseerina. Toinen esitti itsensä minulle seuraavana\npäivänä toimistohuoneiksi ottamassamme koulussa.\n\nJo taistelujen aikana saatoimme tutustua siihen osaksi oivaan\nsotilasaineistoon, joka tsaarilla oli. Minun vaikutelmaini mukaan oli\njoukossa epäilemättä sivistyskykyisiä aineksia. Huomasin tässä\ntilaisuudessa, samoin kuin jo 1866 ja 1870, kuinka nopeasti saksalainen\nupseeri ja sotamies sielullisissa tunteissaan ja asiallisessa\narvostelussaan unohtaa, että vangiksi joutunut vastustaja oli hänen\nvihollisensa. Miestemme taisteluvimma lauhtuu hämmästyttävän nopeaan\nymmärtäväiseksi sääliksi ja inhimilliseksi hyvyydeksi. Kasakoita\nvastaan vain nousi silloin yleinen viha. Heitä pidettiin kaikkien\nniiden eläimellisten raakuuksien tekijöinä, joiden alaisena\nItä-Preussin kansan ja maan täytyi niin julmasti kärsiä. Kasakan huono\nomatunto sai kaikesta päättäen hänet, missä ja milloin suinkin voi,\nvangiksi joutumisen uhatessa poistamaan ne merkit, jotka osoittivat,\nmihin aselajiin hän kuului, -- housujensa leveät nauhat.\n\nElokuun 30:ntenä yrittää vastustaja idässä ja etelässä vereksin ja\njälleen kootuin joukoin ulkoa päin murtaa saartorenkaamme.\nMyszyniecistä, Ostrolenkan suunnalta siis, se siirtää uusia suuria\nvoimia Neidenburgia ja Ortelsburgia kohti joukkojamme vastaan, jotka jo\novat kokonaan ympäröineet venäläisten keskustan ja sen vuoksi\nlähestyvää vastustajaa kohti kääntävät selkänsä. Vitkastelu on\nvaarallista, etenkin, kun Mlawasta lähestyvä viholliskolonna lentäjäin\ntuoman tiedon mukaan on 35 kilometrin mittainen, siis sangen\nvoimallinen. Mutta me pidämme siitä huolimatta kiinni suuresta\npäämäärästämme. Samsonovin päävoima on kierrettävä ja tuhottava.\nFrançois ja Mackensen työntävät uutta vihollista vastaan reservinsä,\njotka valitettavasti ovat jo heikot. Niiden toimesta raukeaa\nvenäläisten yritys lieventää Samsonovin tuhoa. Epätoivo on vallannut\nsaarretut, kun taas mielen laimeus haittaa niiden toimitarmoa, jotka\nolisivat voineet tuoda vapautuksen. Tässäkin suhteessa Tannenbergin\ntaistelukentän tapaukset antavat vahvistuksen vanhoille inhimillisille\nja sotilaallisille kokemuksille.\n\nTulikehämme taajaan sullottujen, milloin yhtäänne, milloin toisaanne\nryntäileväin venäläisten laumain ympärillä käy hetki hetkeltä\nlujemmaksi ja suppeammaksi. Rennenkampf näyttää tänä päivänä aikovan\nkäydä Königsbergin itäpuolella Deime-linjan kimppuun Labiaun\nja Tapiaun välillä. Hänen sankat ratsujoukkonsa lähestyvät\nLandsbergin--Bartensteinin suunnalta Tannenbergin taistelukenttää.\nMutta me olemme jo Allensteinin luo koonneet vahvoja, voitonriemuisia,\nvaikka väsyneitä voimia niitä vastaanottamaan.\n\nElokuun 31:nen on meidän vielä taisteleville joukoillemme\nviimeinen sadon päivä, ylikomennollemme harkinnan päivä, miten\nsotatoimia on jatkettava, Rennenkampfille peräytymisen päivä\nDeimen--Allenburgin--Angerburgin linjalle.\n\nJo elokuun 29:ntenä oli tapausten kulku sallinut minun ilmoittaa\nKaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni venäläisen Narewin-armeijan\ntäydellisen tuhon. Vielä samana päivänä sain taistelutantereelle Hänen\nMajesteettinsa kiitoksen, isänmaankin nimessä. Siirsin tämän kiitoksen\nsydämessäni ja sanoissani esikunnanpäällikölleni ja uljaille\njoukoilleni.\n\nElokuun 31:senä saatoin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ilmoittaa\nseuraavaa.\n\n\"Ilmoitan alamaisimmin Teidän Majesteetillenne, että eilen rengas\nvenäläisen armeijan suurimman osan ympärillä sulkeutui umpeen. XIII, XV\nja XVIII armeijaosasto on tuhottu. Vankeja on tähän saakka yli 60.000,\njoukossa XIII ja XV armeijaosaston komentavat kenraalit. Tykit ovat\nvielä metsäin kätkössä, niitä kootaan. Sotasaalis on erinomaisen suuri,\nsitä ei voida vielä tarkkaan määrätä. Renkaan ulkopuolellekin jääneet\narmeijaosastot, I ja VI ovat saaneet suuria vaurioita, ne jatkavat\npaontapaista peräytymistään Mlawan ja Myszyniecin kautta.\"\n\nJoukkojen ja niiden johtajain aikaansaannokset olivat valtavat.\nDivisionat olivat nyt majoittuneet ja Leuthenin taistelun\nkiitosvirsi kohosi niiden leiritulilta. Allensteinissa, uudessa\narmeijanpäämajassamme, astuin ritarikunnan vanhan linnan läheisyydessä\nolevaan kirkkoon jumalanpalveluksen aikana. Papin lukiessa\nloppurukousta lankesivat kaikki läsnäolevat, nuoret sotamiehet ja\nvanhat nostoväen miehet, äsken koetun valtavan elämyksen alaisina\npolvilleen. Heidän sankaritekonsa saivat näin arvokkaan päätöksen.\n\n\n\nMasurin-järvien taistelu.\n\n\nVielä ei taistelun pauhu Tannenbergin taistelutantereella ollut\nvaiennut, kun ryhdyimme valmistelemaan hyökkäystä Rennenkampfin\nvenäläisen armeijan kimppuun. Elokuun 31:senä saapui ylimmältä\narmeijanjohdolta seuraava sähköohje:\n\n    \"XI armeijaosasto, kaartin reserviosasto, 8:s ratsuväkidivisiona\n    annetaan käytettäväksenne. Kuljetus on alkanut. 8:nnen armeijan\n    lähin tehtävä on itärajan puhdistaminen Rennenkampfin armeijasta.\n\n    Äsken lyödyn vastustajan takaa-ajo Varsovaa kohti liikenevillä\n    joukoilla on suotava sen johdosta, että venäläiset Varsovasta\n    etenevät Schlesiaa kohti.\n\n    Ajateltava 8:nnen armeijan käyttämistä edelleen Varsovan suunnalla,\n    kun Itä-Preussin tila sallii.\"\n\nKäsky oli täydelleen tilanteen vaatimusten mukainen. Se asetti\nmeille selvän päämäärän ja toimitti meille keinot ja neuvot sen\nsaavuttamiseksi. Me luulimme voivamme otaksua, ettei Samsonovin\nentisestä armeijasta enää ollut jäljellä muuta kuin pirstaleita, jotka\njoko jo olivat päässeet Narewin taa turviin taikka olivat sinne\nmatkalla. Niiden verestys oli huomioon otettava mahdollisuus.\nMutta varmaan siihen kuluisi melko paljon aikaa. Toistaiseksi\nnäytti riittävältä antaa heikkojen joukkojen pitkin eteläistä\nrajakaistalettamme pitää näitä tähteitä silmällä. Loput kaikki oli\nvietävä uuteen taisteluun. Ei lisäjoukkojenkaan saanti lännestä\nsallinut meidän mielestämme nyt vielä lähettää voimia Narew-linjan yli\netelään.\n\nMitä sana \"Varsova\" sähkösanoman jälkiosassa merkitsee, on meille\nselvää. Sovitun sotasuunnitelman mukaan piti Itävalta-Unkarin\nsotavoimain hyökätä Galitsiasta Venäjän-Puolan itäosaan, painopisteenä\nLublinin suunta, kun taas saksalaisten voimain tuli Itä-Preussista\nNarewin poikki ojentaa liittolaiselle kättä. Se oli suuri ja kaunis\najatus, vaikka siinä asiain nykyisellä kannalla oli arveluttavia\nheikkouksia. Se ei ottanut huomioon, että Itävalta-Unkari Serbian\nrajalle lähetti voimallisen sotajoukon, eikä sitä, että Venäjä\njo pari viikkoa sodan syttymisen jälkeen saattoi olla rajalla, että\nItä-Preussiä vastaan oli lähetetty 800.000 moskovalaista ja kaikkein\nvähimmin sitä, että tuuma jo rauhan aikana kaikkine yksityisseikkoineen\nkavallettaisiin Venäjän yleisesikunnalle.\n\nNyt on Itävalta-Unkarin armeija liian rohkean hyökkäyksen\njälkeen venäläistä ylivoimaa vastaan joutunut mitä vaikeimpiin\nrintamataisteluihin, meidän kykenemättä tällä hetkellä suoranaisesti\nauttamaan, vaikka sidommekin suuria vihollisvoimia. Liittolaisen tulee\nkoettaa kestää, kunnes olemme vielä Rennenkampfinkin lyöneet. Vasta\nsilloin voimme ryhtyä auttamaan, vaikkakaan emme koko voimallamme, niin\nkuitenkin sen suurimmalla osalla.\n\nRennenkampf on, kuten olemme maininneet, linjalla\nDeime--Allenburg--Gerdauen--Angerburg. Mitä vihollissalaisuuksia\nMasurin-järvien kaakkoispuolisessa seudussa piilee, sitä emme tiedä.\nAinakin Grajewon seutu näyttää epäilyttävältä. Siellä on paljon\nlevottomuutta. Vielä epäiltävämpi on Niemenin-armeijan selkäpuolella\noleva seutu. Siellä marssitaan herkeämättä ja liikutaan ja kaikesta\npäättäen edetään lounatta ja länttä kohti. Rennenkampf saa epäilemättä\nlisävoimia. Venäläiset reservidivisionathan on kotimaassaan saatu\ntaistelukuntoon. Ehkä on niinikään saatu vapaaksi vielä muutamia\narmeijaosastoja, joita Venäjän ylin armeijanjohto ei enää luule\ntarvitsevansa Puolassa olevia itävaltalaisia vastaan. Lähetetäänkö nämä\njoukot Rennenkampfille tai hänen läheisyyteensä joko suoranaiseksi\navuksi tai antamaan meille isku odottamattomalta suunnalta?\n\nRennenkampfilla on, mikäli voimme arvostella, yli 20\njalkaväkidivisionaa. Hän on alallaan ja jää yhä alalleen meidän\njoukkojemme saapuessa lännestä junilla ja marssiessa taisteluun\nhäntä vastaan. Miksi ei hän käytä suurimman heikkoutemme aikaa,\njoukkojemme väsymyksen aikaa, niiden taajaa keskitystä Tannenbergin\ntaistelukentälle hyökätäkseen kimppuumme? Miksi hän jättää meille aikaa\njoukkojemme selvittelyyn, uuteen sijoittumiseen, lepoon, apujoukkojen\ntuontiin? Onhan venäläinen päällikkö tunnettu oivaksi sotilaaksi ja\nkenraaliksi. Venäjän sotiessa Itä-Aasiassa kaikui Rennenkampfin nimi\nkirkkaammin kuin minkään muun venäläisen johtajan. Oliko hänen\nsilloinen maineensa liioiteltu? Vai onko kenraali väliajalla menettänyt\nsotilaalliset ominaisuutensa?\n\nSotilaan ammatti on usein hämmästyttävän nopeaan uuvuttanut\nvoimallisiakin luonteita. Siellä, missä vuosi takaperin vielä oli\ntoimitarmoista älyä, eteenpäin tunkevaa tahtoa, on ehkä nyt vain\nhedelmätön pää ja raukea sydän. Tämä on jo usein ollut sotilaallisen\nsuuruuden traagillinen kohtalo.\n\nOlemme avanneet ja taas sulkeneet Rennenkampfin syntikirjan\nTannenbergiin nähden. Lähtekäämme nyt ajatuksissamme hänen\npääkortteeriinsa Insterburgiin, emme häntä syyttääksemme, vaan\nkäsittääksemme.\n\nSamsonovin tappio osoitti kenraali Rennenkampfille, ettei saksalaisten\n8:nnen armeijan pääosa ollutkaan Königsbergissä, kuten hän oli\notaksunut. Suuria voimia hän kuitenkin edelleenkin otaksuu olevan tässä\nvaltavassa varuspaikassa. Uskalletulta, liian uskalletulta tuntuu sen\nvuoksi marssia sen sivu ja Allensteinin seuduilla hyökätä voitollisen\nsaksalaisen armeijan kimppuun. Vähintään se olisi epävarma yritys.\nTurvallisempaa on jäädä Kurisches Haffin ja Masurin-järvien välisiin\nlujiin puolustusasemiin. Näitä asemia vastaan eivät saksalaiset\nensinkään voi pohjoisen puolelta käyttää kierto- ja saartotemppujaan,\netelän puolelta se on sangen vaikeata. Jos he taas hyökkäävät rintamaa\nvastaan, syöksytään varalla olevin valtavin reservein heidän tykkitulen\nruntelemain joukkojensa kimppuun. Jos he uskaltavat tunkeutua\njärvialueen kannasten kautta, mikä näyttää epätodenmukaiselta, niin\nhyökätään pohjoisesta heidän kiertokolonnainsa vasempaan sivustaan,\nsamalla kuin Grajevon suunnalta heidän oikeata siipeään ja selkäänsä\nvastaan työnnetään uudestaan muodostettu taisteluryhmä. Ellei mikään\ntästä kaikesta onnistu, niin hyvä -- palataan sitten Venäjälle. Venäjä\non suuri, linnoitettu Niemenin linja lähellä. Ei mikään pakollinen\nsotatoimi kiinnitä Rennenkampfia sen koommin Itä-Preussiin. Suunniteltu\nyhteistoiminta Samsonovin kanssa on mennyt myttyyn ja koska hänen\narmeijansa toivorikkaassa etenemisriennossaan tuhoutui, niin on parasta\nnyt olla varovainen.\n\nNäin Rennenkampf saattoi ajatella. Ja arvostelijat väittävät, että hän\ntodella näin ajattelikin. Suurta päätöstä ei tosin kuvastu missään\nkohden tätä ajatuksenjuoksua. Se ei liiku mitään rohkeita ratoja. Siitä\nhuolimatta voi sen toteuttaminen tuottaa meille melkoisia suoranaisia\nvaikeuksia ja vaikuttaa arveluttavalla tavalla idän yleiseen\ntilanteeseen. Niemenin-armeijan suuri ylivoima mieslukuun nähden olisi\nriittänyt hajoittamaan meidän nyt vahvistetunkin 8:nnen armeijan.\nRennenkampfin ennenaikainen peräytyminen taas riistäisi meiltä uusien\nsotatoimiemme hedelmät ja tekisi meille Varsovan suunnan ja samalla\nItävallan avustamisen toistaiseksi mahdottomaksi.\n\nMeidän täytyy siis olla samalla sekä varovaisia että toimeliaita. Tämä\nkaksinainen vaatimus antaa nyt alkaville liikkeillemme omituisen\nluonteen. Rakennamme leveän rintaman, joka ulottuu Willenbergistä\nKönigsbergin seuduille saakka. Ennen syyskuun 5:ttä tämä on suurin\npiirtein tehty, sitten alkaa eteneminen. Neljä armeijaosastoa (XX ja XI\nynnä I reserviosasto ja kaartin reservi) ynnä Königsbergin joukot, siis\nverraten suuret voimat, ryhtyvät toimiin Angerburgin--Deimen linjaa,\nsiis vihollisen rintamaa vastaan. Kaksi armeijaosastoa (I ja XVII)\nlähetetään tunkeutumaan järvialueen kautta; 3:s reservidivisiona seuraa\nMasurin-järvien eteläpuolitse kiertävän siipemme oikeanpuolisena\npäätteenä, kun taas 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisiona pysyttelee\nosastojen takana valmiina ratsastamaan eteenpäin, heti kun\njärvikannakset on avattu. Tässä voimamme Rennenkampfin sivustaa\nvastaan. Toiset suhteet siis kuin niissä liikkeissä, jotka johtivat\nTannenbergin voittoon. Pakko turvata joukkomme Rennenkampfin suuria\nreservejä vastaan saa meidät täten ryhmittämään voimamme. Näinkin\nleviää hyökkäysrintamamme, jossa seisoo 14 jalkaväkidivisionaa, 150\nkilometrin pituiseksi. Onko vastustaja sen puhkaiseva?\n\nLähestymme syyskuun 6:ntena ja 7:ntenä venäläisten puolustuslinjoja ja\ntilanne alkaa käydä selvemmäksi. Suuria venäläisjoukkoja Insterburgin\nja Wehlaun luona, ehkä vielä suurempia Nordenburgin pohjoispuolella. Ne\npysyvät toistaiseksi alallaan eivätkä häiritse järjestäytymistämme\ntaisteluun rintamansa edustalla.\n\nMolemmat oikeanpuoliset armeijaosastomme, I ja XVII, alkavat syyskuun\n7:ntenä murtautua järvijonon läpi, 3:s reservidivisiona lyö Biallan\nluona loistavassa taistelussa XXII venäläisen armeijaosaston toisen\npuoliskon hajalle. Uuden sotatoimemme ratkaiseva vaihe on edessä.\nSeuraavina päivinä saamme nähdä, onko Rennenkampf päättänyt ryhtyä\nvastahyökkäykseen, onko hänen tahtonsa siihen yhtä voimallinen\nkuin keinot. Sen melkoisen ylivoiman lisäksi, joka hänellä jo\nennestään on, näyttää taistelukentälle saapuneen vielä lisää kolme\nreservidivisionaa. Odottaako venäläisten johtaja vielä enempää?\nVenäjällä on länsirintamallaan yli 3 miljoonaa taistelevaa sotamiestä;\nItävalta-Unkarin sotavoimat ja meidän ovat tästä tuskin kolmasosa.\n\nSyyskuun 8:ntena syttyy taistelu koko rintamalla. Rintamahyökkäyksemme\nei edisty, parempi on menestys oikealla suvellamme. Siellä ovat\nmolemmat armeijaosastot murtaneet järvisulun ja etenevät nyt pohjoista\nja koillista kohti. Päämääränämme ovat nyt vastustajan selkäyhteydet.\nRatsujoukoillamme näyttää olevan sinne vapaa tie.\n\nSyyskuun 9:ntenä taistelu riehuu edelleen, Angerburgista Kurisches\nHaffiin saakka ei rintamalla ole sanottavaa menestystä, järvien\nitäpuolella sitä vastoin meikäläiset rohkeasti etenevät,\nvaikk'eivät molemmat ratsuväkidivisionamme kykenekään murtamaan\nodottamatonta vastarintaa niin nopeaan kuin olisi suotavaa ollut. 3:s\nreservidivisiona lyö monta vertaa lukuisamman vastustajan Lyckin luona\nja vapauttaa meidät siis kaikesta huolesta etelän puolelta.\n\nMutta miten ovat sitä vastoin pohjoisessa asiat? Lentäjämme luulevat\nnyt selvään erottavansa kaksi vihollisen armeijaosastoa Insterburgin\nluona ja sen länsipuolella ja vielä yhden armeijaosaston on huomattu\nmarssien lähenevän Tilsitistä päin. Mikä on oleva ohuiksi venytettyjen,\nrintamataistelua käyväin armeijaosastojemme kohtalo, jos niitä vastaan\nsyöksyy 100-pataljoonainen venäläinen ihmisvyöry lujan yhtenäisen\ntahdon johtamana? Onko näin ollen järkeä siinä, että me tämän syyskuun\n9:nnen iltana sanomme ja toivottelemme: \"Rennenkampf, älä väisty\nrintamastasi, jota emme voi valloittaa, poimi laakereita hyökkäämällä\nkeskustastasi!\" Luotimme nyt täydelleen siihen, että me voimallisesti\njatkamalla sivustahyökkäystämme voisimme jälleen riistää nämä laakerit\nvihollisten johtajalta. Valitettavasti venäläinen johtaja älyää nämä\najatuksemme; hän ei uskalla ryhtyä niitä voimakeinoilla vastustamaan,\nja laskee siksi aseensa.\n\nSyyskuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä tunkeutuvat tiedustelijamme\nGerdauenin luona vihollisen juoksuhautoihin ja huomaavat ne tyhjiksi.\n\"Vastustaja peräytyy.\" Tämä sanoma tuntuu meistä uskomattomalta. I\nreserviosasto tahtoo paikalla edetä Gerdauenista Insterburgia kohti.\nKehoitamme varovaisuuteen. Vasta syyskuun 10:ntenä puolenpäivän aikaan\ntäytyy meidän uskoa, että tuo epätodenmukainen ja toivomaton tieto on\noikea. Vastustaja on todella aloittanut yleisen peräytymisen, vaikka\nsiellä täällä vielä tekeekin tiukkaa vastarintaa, jopa hajanaiseen\nhyökkäykseen työntää meitä vastaan suuria joukkoja. Koko rintamamme\netenee, minkä ehtii. Nyt meidän tulee saada oikean siipemme osastot ja\nratsudivisionamme suunnatuiksi jyrkkään koillista kohti Insterburgista\nKownoon johtaville vihollisen yhteyslinjoille.\n\nRiennämme eteenpäin! Jos milloinkaan ja missään, on kärsimättömyys nyt\nymmärrettävissä. Rennenkampf väistyy arvelematta. Hänkin näyttää olevan\nkärsimätön. Meidän kärsimättömyytemme tähtää menestykseen, hänen\ntuottaa sekaannusta ja hajaannusta.\n\nNiemenin-armeijan osastot marssivat osaksi kolminkertaisissa taajaan\nlähekkäin sulloutuneissa kolonnissa Venäjälle päin. Liikkeen suoritus\non verkallinen, sitä on suojattava työntämällä vahvoja voimia perässä\ntunkevia saksalaisia vastaan. Siitä syystä varsinkin käydään syyskuun\n11:ntenä veristä taistelua Goldapista Pregeliin saakka.\n\nTämän päivän iltana selviää meille, ettei takaa-ajon suorittamiseen\nenää ole käytettävänä kuin muutama päivä. Yleisen aseman kehitys\nitäisellä sotanäyttämöllä alkaa vaikuttaa koko painollaan. Tiedämme\nenemmän aavistamalla kuin varmoista lähteistä, että liittolaisemme\nsotatoimet Puolassa ja Galitsiassa ovat kärsineet haaksirikon. Missään\ntapauksessa ei ole ajattelemistakaan, että voisimme hyökätä\nRennenkampfin perässä Niemenin taa. Mutta jottei sotatoimemme suurissa\npiirtein vielä viime hetkessä epäonnistuisi, tulee vihollisarmeija\nsaada niin heikonnetuksi ja runnelluksi, ennenkuin se saapuu Niemenin\nlinjan suojaan, että joukkojemme pääosa voidaan vapauttaa yhteistyöhön\nItävalta-Unkarin armeijan kanssa; tämä on käynyt kiireelliseksi\npakoksi.\n\nSyyskuun 12:ntena 3:s reservidivisiona saavuttaa Suvalkin, on siis\nVenäjän puolella rajaa. Stallupönenin eteläpuolella I armeijaosastomme\non vähällä saada Rennenkampfin eteläisen siiven saarrokseen. Eräiden\ntakaa-ajavain joukkojen suoritukset ovat loistavat. Ne marssivat ja\ntaistelevat ja marssivat taas, kunnes sotamiehet uupumuksesta sortuvat.\nToiselta puolen poistamme jo tänään kaartin reserviosaston\ntaistelurintamasta, varataksemme sen uusiin tehtäviin.\n\nTänä päivänä saapuu ylikomentomme Insterburgiin, joka syyskuun\n11:nnestä alkaen on jälleen saksalaisten käsissä. En siis vain\najatuksissani, vaan todellisuudessakin olen leveää itäpreussilaista\nvaltatietä pitkin tullut ohi voitokkaiden itää kohti rientävien\njoukkojemme ja länteen päin kulkevain venäläisten vankikolonnain\nRennenkampfin tähänastiseen päämajaan. Vast'ikään tyhjentyneissä\nhuoneissa merkillisiä venäläisen puolikulttuurin jälkiä. Hajuvesien,\njuhtinahan ja savukkeiden tunkeileva haju ei voi hälventää muita\nlöyhkiä.\n\nTarkalleen vuotta myöhemmin ajoin eräänä sunnuntaina päivän kestäneeltä\nmetsästysretkeltä palatessani Insterburgin kautta. Automobiiliani ei\nlaskettu ajamaan torin poikki, täällä kun piti vietettämän kiitosjuhlaa\nsen johdosta, että kaupunki oli vapautettu venäläisvaarasta. Minun\ntäytyi kiertää toista tietä. Sic transit gloria mundi! Minua ei\ntunnettu.\n\nSyyskuun 13:ntena joukkomme saapuvat Eydtkuhneniin ja ampuvat\ntakaisinpäin tulvivien venäläisten laumoihin. Tykinammuksemme repivät\nhajalleen taajaan sulloutuneet joukot, laumavaisto ajaa ne jälleen\nkokoon. Valitettavasti emme tänäänkään pääse Wirballenin--Wylkowyszkin\nsuurelle valtatielle. Vihollinen tietää, että tämä tuottaisi tuhon\nsuurelle osalle sen ryhdittömiksi tulleista joukoista. Tien\neteläpuolella se syytää sen vuoksi uupuneita joukkojamme vastaan\nkaikki, mitä sillä vielä on käytettävänään taistelunhaluista väkeä.\nYksi ainoa päivä on meillä enää käytettävänämme takaa-ajoon.\nSen kuluttua ovat Rennenkampfin joukot paossaan päässeet\nOlitan--Kovnon--Vilenyn välisen Niemenin osan länsipuolella oleviin\nmetsä- ja suoseutuihin. Sinne emme voi tunkeutua niiden perässä.\n\nSyyskuun 15:ntenä taistelut päättyivät. Masurin-järvien taistelu\npäättyi Venäjän puolella 4 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, jolla\nmeikäläiset etenivät yli 100 kilometriä. Joukkojemme pääosa oli\ntaistelujen päättyessä valmiina käytettäväksi toisaalla.\n\nEn voi tässä tehdä selkoa enää niistä loistavista töistä, joita von der\nGoltzin maanpuolustusdivisiona ja muut maanpuolustusjoukot näinä\npäivinä suorittivat eteläisellä raja-alueella ja oikeaa sivustaamme\nsuojellessaan melkein aina Veikseliä myöten; ne kävivät siellä\nhyökkäykseen monta vertaa lukuisampaa vihollista vastaan.\nLopputaisteluja näissä kamppailuissa kesti vielä senkin jälkeen, kuin\nolin eronnut 8:nnen armeijan komennosta. Joukkomme olivat silloin\ntunkeutuneet Ciechanowoon, Przasnysziin ja Augustowoon saakka.\n\n\n\n\nPUOLAN-SOTARETKI.\n\n\n\nEro kahdeksannesta armeijasta.\n\n\nSyyskuun alussa olimme saaneet Itävalta-Unkarin päämajasta kuulla, että\nvenäläisten suuri ylivoima oli saanut Lembergin luona olevat armeijat\nylen vaaralliseen asemaan ja että Itävalta-Unkarin 1:sen ja 4:nnen\narmeijan eteneminen oli pysäytetty.\n\nSiitä pitäen seurasimme jännityksellä sikäläisiä sotatoimia ja saimme\nyhä uusia ja yhä huonompia uutisia. Näiden tapausten kulku selviää\nparhaiten alla olevista sähkösanomista:\n\nMeiltä ylimmälle armeijanjohdolle syyskuun 10:ntenä 1914:\n\n    \"Minusta näyttää epäiltävältä, voidaanko Rennenkampfia\n    ratkaisevasti voittaa, venäläiset kun ovat tänään varhain\n    lähteneet peräytymään. Sotatointen jatkamista varten tulee\n    kysymykseen armeijan kokoaminen Schlesiaan. Voimmeko toivoa\n    saavamme lännestä lisää apujoukkoja? Täältä voidaan luovuttaa\n    kaksi armeijaosastoa.\"\n\nSähkösanoma lähetettiin syyskuun 10:ntenä, samana päivänä siis, jona\nRennenkampf odottamatta alkoi peräytyä itään päin.\n\nYlimmältä armeijanjohdolta meille syyskuun 13:ntena 1914:\n\n    \"Kaksi armeijaosastoa kiireimmiten vapautettava ja varattava\n    lähetettäväksi Krakovaan!...\"\n\nKrakovaan? Sepä ihmeellistä! Näin me kummastelemme ja arvailemme asiaa.\nEpäröiden lähetämme siis ylimmälle armeijanjohdolle seuraavan\nsähkösanoman:\n\n    \"Syyskuun 13:ntena 14.\n\n    \"Takaa-ajo päättyy huomenna. Voitto näyttää olevan täydellinen.\n    Hyökkäys Narewia kohti ratkaisevaan suuntaan mahdollinen noin\n    10 päivän kuluttua. Mutta Itävalta pyytää Romanian vuoksi\n    suoranaista avustusta siten, että armeija siirretään Krakovaan\n    ja Ylä-Schlesiaan. Käytettävänä sitä varten neljä armeijaosastoa\n    ja yksi ratsuväkidivisiona. Yksin junallakuljetus kestää noin 20\n    päivää. Pitkät marssit itävaltalaisten vasemmalle siivelle. Apu\n    saapuisi sinne liian myöhään. Pyydän ratkaisua. Armeijan pitäisi\n    joka tapauksessa säilyttää itsenäisyytensä.\"\n\nTämä lähetettiin samana päivänä, jona Rennenkampf alkoi kadota Niemenin\nrämeihin menetettyään ei vain muutamia höyheniä, vaan kokonaisen siiven\nja muutoinkin koko lailla pahoin pideltynä.\n\nYlin armeijanjohto vastaa meille syyskuun 14:ntenä\n\n    \"Sotatoimia Narewin poikki ei itävaltalaisten nykyiseen tilaan\n    nähden enää pidetä menestystä lupaavina. Itävaltalaisten\n    suoranainen avustaminen valtiollisista syistä tarpeen.\n\n    Sotatoimet Schlesiasta käsin tulevat kysymykseen.\n\n    Armeijan itsenäisyys säilytetään yhteistoiminnassakin\n    itävaltalaisten kanssa.\"\n\nSiis kuitenkin! -- --\n\nOn olemassa eräs kirja, \"Sodasta\", joka ei milloinkaan vanhene.\nClausewitz on sen kirjoittaja. Hän tunsi sodan ja tunsi ihmiset. Meidän\ntuli kuulla hänen neuvojaan, ja kun niitä noudatimme, oli se meille\nsiunaukseksi. Päinvastainen tuotti onnettomuutta. Hän varoitti\nsekoittamasta politiikkaa sodankäyntiin. Kaukana siitä, että nyt näillä\nsanoilla tahtoisin tuomita silloin saamani käskyn. Vaikka saatoinkin\nvuonna 1914 ajatuksin ja sanoin arvostella, nyt olen päättänyt\noppimääräni karkean todellisuuden koulussa, liittosotaa johtamalla.\nKokemus vaikuttaa arvosteluun lieventävästi ja osoittaa sen\nepäpätevyydenkin! Usein tosin olisimme voineet sodan kuluessa viehättyä\najattelemaan: \"Hyvä sen, jonka sotilaallinen omatunto on kevyempi kuin\nmeidän, joka helpommin kuin me voittaa sotilaallisen vakaumuksen ja\nvaltiollisten vaatimusten ristiriidan.\" Valtiollinen virsi, kehno\nvirsi! Minä ainakin olen sodan aikana harvoin kuullut tässä virressä\nsopusointuja, sopusointuja, jotka olisivat sotilaan sydämessä\nherättäneet vastakaikua. Toivottavasti on onni toisille tässä suhteessa\nsuosiollisempi kuin meille, jos isänmaan hätä jälleen kerran vaatisi\ntaisteluun!\n\nSyyskuun 15:ntenä minun täytyi erota kenraali Ludendorffista.\nHänet oli nimitetty Ylä-Schlesiassa muodostettavan uuden 9:nnen\narmeijan esikunnanpäälliköksi. Jo syyskuun 17:ntenä Hänen\nMajesteettinsa Keisari määräsi kuitenkin, että minun tuli ottaa vastaan\ntämän armeijan johto, mutta samalla myös pitää Itä-Preussin suojaksi\njätettävän 8:nnen armeijan johto, jota armeijaa heikennettiin siten,\nettä se 9:nnelle luovutti kaartin reserviosaston, XI, XVII ja XX\narmeijaosaston ynnä 8:nnen ratsuväkidivisionan. Ero tähänastisesta\nyleisesikunnanpäälliköstäni oli siis vain pieni välikohtaus. Mainitsen\ntämän vain siksi, että tästäkin seikasta on tehty kaikenlaisia\nvääristeltyjä juttuja.\n\nSyyskuun 18:ntena lähden varhain aamulla Insterburgista, 8:nnen\narmeijan pääkortteerista, ajaakseni automobiililla kahdessa päivässä\nPosenin kautta Schlesian pääkaupunkiin Breslauhun. Matka kävi alussa\nviimeisten viikkojen taistelukenttäin poikki, herättäen joukkojamme\nkohtaan lämpimiä kiitollisuuden tunteita. Ensinnä autioitten,\npoltettujen seutujen kautta, sitten saavuttiin vähitellen\nkoskemattomammalle alueelle ja kohdattiin vastaantulevaa\nmaalaisrahvasta, joka jälleen pyrki itää kohti hylkäämilleen\nkotipaikoille. Kunnon maalaiskansaa, voimamme parasta perustusta.\nAjatukseni saattelevat sitä sen matkalla talojen ehkä mustille\nraunioille, näkyihin, joista se toistasataa vuotta on säilynyt\nsotavoimamme kunnollisuuden avulla. Edelleen Veikselille koruttomien\nkylien ja kaupunkien kautta, mistä tuskin löytää jälkiä vanhan\nlänsimaisen kulttuurin loistosta! Tämä on Saksan siirtomaa-asutusta,\njohon ei rikkirevitty isänmaamme aikoinaan suinkaan antanut huonoimpia\nvoimiaan. Sen arvokkain aarre on sen asukkaiden työ ja mielenlaatu.\nYksinkertaista, velvollisuudelleen uskollista kansaa. Minusta tuntuu\nikäänkuin ei Kantin oppia kategorisesta imperatiivista täällä vain\nsaarnattaisi, vaan ikäänkuin se erikoisen vakavasti käsitettäisiinkin\nja todellisuuden ja toimen maailmaan sovellettaisiin. Melkein kaikki\nsaksalaiset heimot ovat täällä yhtyneet satojen vuosien raskaaseen\nkulttuurityöhön ja tällöin hankkineet sen kovan tahdon, joka on\nisänmaalle vaikeina aikoina useinkin tuottanut arvaamatonta hyötyä.\n\nNämä ja tämäntapaiset vakavat ajatukset liikkuivat minussa matkalla,\neivätkä ne ole myöhemminkään koko hirveän taistelumme aikana minusta\nluopuneet. Saksalaiset, suokaa minun koota ne seuraavaan kehoitukseen:\n\nVyöttäkää itsenne kaikki ei ainoastaan siveellisen ihmisvelvollisuuden\nyhdistävällä, kultaisella vyöllä, vaan myös yhtä korkean isänmaallisen\nvelvollisuuden teräsvyöllä! Vahvistakaa tätä teräsvyötä yhä edelleen,\nkunnes siitä tulee teräsmuuri, jonka suojassa tahdotte asua ja\nyksinomaan voitte asua Euroopan tyrskyjen keskellä! Uskokaa minua, nämä\ntyrskyt eivät asetu. Ei ihmisääni voi niitä karkoittaa, eikä ihmisten\nsopimukset heikontaa! Hukka meidät perii, jos tyrskyt tässä muurissa\ntapaavat murtuneen kohdan. Siitä tulisi Euroopan kansanaaltojen\nmuurinmurtaja vielä pystyssä seisovaa saksalaista linnaa vastaan. Sen\non valitettavasti liiankin usein meille historiamme opettanut!\n\nKevyellä sydämellä en tälläkään kertaa hyvästellyt kotiseutuani. Mutta\nvielä raskaammaksi kävi minulle tässä asemassa toinen ero, ero\ntähänastisesta itsenäisyydestä.\n\nTosin ylimmän armeijanjohdon sähkösanoman loppulause tässä suhteessa\nkuului lohdulliselta, mutta kuitenkin aavistan, mitä kohtaloa kohti\nkuljemme. Tähänastisesta sodankäynnistä en sitä tunne, sillä\nsodankäynnin kultainen vapaus oli siinä mitä runsaimmassa mitassa\nmeille suotu. Mutta asia on minulle edellisistä liittosodista tunnettu.\n\n\n\nEteneminen.\n\n\nOlimme pitäneet edullisimpana armeijamme kokoamista Kreuzburgin\nseuduille Keski-Schlesiaan. Otaksuimme, että meillä siellä olisi\nsuurempi iskuvapaus ryhtyessämme toimiin venäläisen armeijaryhmän\npohjoista sivustaa vastaan Puolassa, vaikka tosin sen sijoitus ei\nsiihen aikaan ollutkaan tunnettu. -- \"Mahdotonta!\"\n\nSoisimme, että armeijamme sallittaisiin edetä, oikea siipi Kielcen\nkautta (Puolan keskitse) kulkien. -- \"Mahdotonta!\"\n\nSoisimme, että melkoisia itävalta-unkarilaisia voimia etenisi\nkerallamme ylisen Veikselin pohjoispuolelle Sanin suulle saakka. --\n\"Mahdotonta!\"\n\nJos kaikki tämä leimataan mahdottomaksi, niin on ehkä vielä koko\nsotatoimikin mahdoton tai käy siksi.\n\nKokoamme siis joukkomme (XI, XVII ja XX armeijaosaston, kaartin\nreserviosaston, Woyrschin maanpuolustus-osaston, 35:nnen\nreservidivisionan, Bredowin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen\nratsuväkidivisionan) Krakovan pohjoispuolelle, missä ne liittyvät\nmitä läheisimmin Itävalta-Unkarin armeijan vasempaan siipeen,\nkuten ylin armeijanjohto on käskenyt. Päämajamme sijoitetaan\nväliaikaisesti Beutheniin Ylä-Schlesiaan. Syyskuun lopulla lähdemme\nrintamaansijoitus-alueelta liikkeelle, keskusta, eikä siis armeijamme\noikea sivusta, Kielceä kohti suunnattuna. Itävalta-Unkarin\narmeijanjohto lähettää Krakovan luota pohjoista kohti Veikselin poikki\nheikon armeijan, johon kuuluu vain 4 jalkaväkidivisionaa ja 1\nratsuväkidivisiona. Enempää se ei luule voivansa luovuttaa joen\neteläpuolelta. Se aikoo itse tehdä siellä ratkaisevan hyökkäyksen.\nTämäkin liittolaisen suunnitelma on rohkea ja laatijalleen kunniaksi.\nKysyä vain täytyy, onko toiveita, että suuresti heikontunut armeija\nkykenee sen suorittamaan kaikesta saamastaan avusta huolimatta.\nEpäilyksiäni lieventää se toivo, että venäläinen, huomatessaan\nsaksalaisten joukkojemme ilmestyvän Puolaan, tuota pikaa työntää\npääjoukkonsa meidän kimppuumme ja että liittolaisellemme täten käy\nmahdolliseksi saavuttaa menestystä.\n\nKuva, jonka liikkeittemme alussa muodostamme asemasta, on epäselvä.\nVarmaan tiedämme vain sen, että venäläiset ovat viime aikoina\nepäröiden seuranneet Sanin yli Itävalta-Unkarin peräytyviä\narmeijoja. Lisäksi viittaavat eräät merkit siihen, että Veikselin\npohjoispuolella on 6-7 venäläistä ratsuväkidivisionaa ja tuntematon\nluku rajansuojelus-brigadeja. Ivangorodin luona näytään paraillaan\nmuodostavan venäläistä armeijaa. Väkeä otetaan siihen ilmeisesti osaksi\nniistä armeijoista, jotka edellisissä sotatoimissa ovat seisoneet\nvastassamme Itä-Preussissa, osaksi saapuu uusia voimia Aasian\nVenäjältä. On myös tietoja siitä, että Varsovan länsipuolella\nvarustetaan suuria asemia, rintama länttä kohti. Etenemme niin ollen\nmelko epävarmassa tilanteessa ja saamme varoa yllätyksiä.\n\nMarssimme Venäjän-Puolaan ja saamme paikalla nähdä täydessä loistossaan\nsen, minkä eräs ranskalainen kenraali kuvatessaan Napoleonin vuoden\n1806 talvisotaretkeä, jolla hän oli mukana, leimaa sikäläisen\nsodankäynnin erikois-elementiksi, nimittäin -- lian! Ja lisäksi lian\njoka muodossa, ei ainoastaan vapaassa luonnossa, vaan myös niin\nsanotuissa ihmisasunnoissakin ja asukkaissa itsessäänkin. Kuljettuamme\nrajamme poikki jouduimme kerrassaan toiseen maailmaan. Ehdottomasti\ntuli kysyneeksi itseltään: miten on mahdollista, että maanosassamme\nEuroopassa Posenin ja Puolan rajapylväät asettavat niin jyrkän eron\nsaman kansanaineksen kulttuuriasteitten välille? Mihin ruumiilliseen,\nsiveelliseen ja aineelliseen kurjuuteen onkaan Venäjän valtiohallinto\njättänyt nämä maanääret, kuinka vähän sivistäviä voimia onkaan\npuolalaisten ylimyspiirien ylihienostus päästänyt tihkumaan sorron\nalaisiin alempiin kerroksiin! Heti ensi vaikutusten jälkeen näytti\nminusta kysymyksenalaiselta, voitaisiinko näiden syväin rivien ilmeistä\nvaltiollista välinpitämättömyyttä kohottaa esimerkiksi papiston\nvaikutuksen avulla korkeampaan pyrkimykseen, joka olisi voinut kehittyä\nniin pitkälle, että ne vapaasti olisivat yhtyneet meidän rinnallamme\ntaistelemaan.\n\nPohjattomat tiet ehkäisevät suunnattomasti liikkeitämme. Vastustaja\npääsee niiden perille ja ryhtyy vastatoimiin. Venäläinen tuo\nitävaltalaisia vastassa olevalta rintamalta puolen tusinaa\narmeijaosastoja, ilmeisestikin aikoen työntää ne rintamaamme vastaan\nVeikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella.\n\nLokakuun 6:ntena pääsemme Opatovin ja Radomin kautta Veikselille. Ne\nvihollisjoukot, joita oli ollut joen länsipuolella, olimme ajaneet\ntakaisin. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että pohjoista siipeämme\nuhkaa vaara Ivangorodista ja Varsovasta käsin. Näissä oloissa on\nsotatointemme jatkaminen itää kohti Veikselin poikki Ivangorodin\neteläpuolella toistaiseksi mahdotonta. Meidän täytyy ensinnä\npohjoisessa tehdä vastustajamme kanssa tili. Kaikki muu riippuu siitä,\nkuinka siellä odotettavat melkoiset taistelut päättyvät. Syntyy\nomituinen strateeginen tilanne. Vihollisen armeijaosastojen pyrkiessä\nVeikselin toista puolta Galitsiasta Varsovaa kohti, liikkuvat\nmeikäläisetkin joukot joen tällä puolella pohjoista kohti samaan\nsuuntaan. Vihollinen työntää Ivangorodin kohdalla ja sen eteläpuolella\nVeikselin poikki suuria voimia estääkseen meitä marssimasta vasemmalle.\nKatkerilla taisteluilla ne työnnetään takaisin ylimenopaikoilleen; emme\nkuitenkaan kykene täydelleen karkoittamaan vihollista länsirannalta.\nKahden päivämarssin päässä Varsovasta etelään kohtaa kenraali von\nMackensenin johtama vasen siipemme ylivoimaisia vihollisjoukkoja ja\ntyöntää ne linnoitusta kohti. Mutta noin päivämatkan päässä\nlinnoituslinjasta seisahtuu hyökkäyksemme.\n\nVarsovan eteläpuolisella taistelukentällä saamme tärkeimpänä\nsaaliinamme käsiimme venäläisen käskyn, josta saamme selvän käsityksen\nvastustajan voimista ja aikeista. Sanin suulta Varsovaan saakka on\nmeillä sen mukaan vastassamme 4 venäläistä armeijaa; siis noin 60\ndivisionaa meidän 18 divisionaamme vastaan. Yksin Varsovasta on\nlähetetty 14 vihollisdivisionaa meidän 5 divisionaamme vastaan. Siis\nnoin 224 venäläistä pataljoonaa 60 saksalaista vastaan. Vihollisen\nylivoima on vielä suurempi sen johdosta, että jalkaväkemme edellisissä\ntaisteluissa Itä-Preussissa ja Ranskassa ynnä äskeisillä pitkillä ja\nrasittavilla marsseilla -- se on kulkenut yli 300 kilom. 14 päivässä\npohjattomilla teillä -- on huvennut vähempään kuin puoleen, jopa\nosittain vähempään kuin neljäsosaan alkuperäisestä lukumäärästään.\nMeidän taisteluvoimamme on näin heikennyt, kun taas vastassamme ovat\näsken saapuneet täysilukuiset siperialaiset armeijaosastot,\ntsaarivaltakunnan valiojoukot!\n\nVastustajan aikomus on kiinnittää meidät Veikselin varrelle ja tuhota\nmeidät Varsovasta suunnatulla ratkaisevalla iskulla. Tämä suuriruhtinas\nNikolai Nikolajevitshin suunnitelma oli ehdottomasti suuri, vieläpä\nsuurin kaikista hänen suunnitelmistaan, joihin olen tutustunut. Ja\nminun käsitykseni mukaan se pysyikin hänen suurimpanaan siihen asti,\nkunnes hänen täytyi lähteä Kaukasiaan.\n\nSyksyllä 1897 suuriruhtinas puhutteli minua Homburgin asemalla\nkeisarimanööverin jälkeen, ja keskustelu koski varsinkin tykistön\nkäytäntöä. Nyt Puolassa sitä vastoin kohtasin venäläisten ylipäällikön\nensi kerran välittömästi in praxi, sillä Itä-Preussissa hän näytti\noleskelleen vain ohimennen katsojana. Jos hänen sotatoimensa onnistuu,\nniin ei tuho uhkaa ainoastaan 9:ttä armeijaa, vaan koko itärintamaa,\nSchlesiaa, vieläpä koko kotimaata. Mutta me emme nyt saa antaa valtaa\nniin synkille ajatuksille, meidän tulee keksiä keinoja ja teitä\nuhkaavan vaaran torjumiseksi. Päätämme sen vuoksi pitää kiinni\nVeikselin linjasta Ivangorodista etelään ja viedä kaikki voimat, mitä\nsieltä suinkin irti saamme, vasemmalle suvellemme ja niillä hyökätä\nVarsovan eteläpuolella vastustajamme kimppuun siinä toivossa, että\nsaamme sen lyödyksi, ennenkuin sinne ilmestyy uusia vihollisjoukkoja.\n\nKiire on nyt tarpeen! Pyydämme sen vuoksi Itävalta-Unkaria lähettämään\npaikalla kaikki joukot, mitä sillä suinkin on vapaina, Veikselin\nvasempaa puolta myöten Varsovaa vastaan. Itävalta-Unkarin armeijan\nylikomento osoittaa täydelleen käsittävänsä tilanteen, mutta esittää\nkuitenkin epäilyksiä, jotka eivät ole varsinkaan tähän tilanteeseen\nsopivia. Itävalta-Unkari, jonka avuksi olemme rientäneet, on valmis\nauttamaan meitä, mutta se lupaa vain vapauttaa joukot, jotka olemme\njättäneet Veikselin linjalle, mikä keino on hidas ja aikaa kysyvä. Näin\ntosin vältetään saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen\nsekaantuminen, mutta koko sotatoimi joutuu epäonnistumisen vaaralle\nalttiiksi. Vastaehdotuksemme eivät saa mitään aikaan. Näin on meidän\nsiis mukautuminen liittolaistemme toivomuksiin.\n\n\n\nPeräytyminen.\n\n\nSe, mitä olemme pelänneet, toteutuu. Varsovasta kumpuaa esiin yhä uusia\njoukkoja ja kauempana sen alapuolellakin kulkee niitä Veikselin poikki.\nPitkälle venytetyt taistelulinjamme pidättävät vihollista otsapuolella,\nmutta se uhkaa yhä kauemmaksi länttä kohti ylivoimaiseksi kehittyen\ntunkeutua vasemman sivustamme ympäri. Asema ei voi eikä saa pysyä kauan\nsemmoisena. Koko yhteistä sotatointamme ei uhkaa ainoastaan\npysähtymisen vaara, se voi kärsiä haaksirikonkin. Niin, voi milt'ei\nsanoa, että se jo on kärsinyt haaksirikon, toivottua menestystä kun ei\nole saavutettu ylisen Veikselin eteläpuolella, Galitsiassa, vaikka\nvastustaja tuo sieltä 9:ttä armeijaamme vastaan valtavia määriä ja siis\non liittolaistemme kohdalla heikontanut voimiaan. Joka tapauksessa\nmeidän täytyy tehdä se raskas, joukkojemme kesken alussa pettymystä\nherättävä päätös, että irtaannumme uhkaavasta kierroksesta ja koetamme\ntoisella tavalla päästä vaarasta. Varsovan taistelutanner jätetään\nyöllä lokakuun 19:ttä vasten vastustajan haltuun. Jottei meidän\ntarvitsisi jo nyt luopua yrityksestämme, peräytämme Varsovan edustalla\nMackensenin johdolla taistelevat joukkomme Rawan-Loviczin luo asemiin,\nnoin 70 kilometrin päähän linnoituksesta länteen. Toivomme venäläisen\ntörmäävän tätä itää kohti suunnattua rintamaa vastaan. Sitten tahdomme\nniillä joukoillamme, jotka itävaltalaiset ovat vapauttaneet Ivangorodin\nluota, etelästä käsin iskeä ratkaisevan iskun Veikselin suuressa\nkaarteessa olevan venäläisen armeijaryhmän voimallisinta osaa vastaan.\nTämän suunnitelman toteuttamisen edellytyksenä on, että Mackensenin\njoukot kestävät venäläisten armeijamäärien törmäyksen, ja että\nitävalta-unkarilaisten joukkojen puolustus Veikselin luona on niin\nvankka, että aiottu hyökkäyksemme venäläisten sivustavaikutusta vastaan\non idän puolelta varmasti suojattu. Tämän viimemainitun tehtävän\nsuoritusta liittolaisemme pitää Veikselin-asemain lujuuden vuoksi\nyksinkertaisena. Itävaltalaisten armeijanjohto teki kuitenkin tämän\ntehtävän itselleen vaikeammaksi sen kautta, että se, tosin sillä hyvää\ntahtoaan osoittaen, koetti omastakin puolestaan antaa valtavan iskun.\nSe päätti jättää Veikselin ylimenopaikat Ivangorodin luona ja sen\npohjoispuolella vastustajalleen vapaiksi ja sitten hyökätä vastustajan\nkolonnain kimppuun niiden siirtyessä rannalta toiselle. Rohkea\nsuunnitelma, joka rauhan aikana leikkisodissa ja manöövereissä\nsuorituksessa ja arvostelussa käy usein täydestä ja jonka sotamarsalkka\nBlücher ja hänen Gneisenaunsa sodassakin loistavasti toteuttivat\nKatzbachin luona. Mutta vaarallinen on moinen yritys aina, etenkin\nellei joukkoihin ole ehdottomasti luottamista. Varoitamme sen vuoksi\nsiitä. Mutta suotta! Venäläisten ylivoima pääsee siis Ivangorodin luona\nVeikselin yli; itävalta-unkarilaisten joukkojen vastahyökkäyksellä on\nalussa menestystä, mutta pian se raukeaa ja muuttuu lopulta\nperäytymiseksi.\n\nMitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt\nMackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun\nhyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta\njäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken.\nMinusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme\nkätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös\nkypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta\nkuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi.\nYleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on\nsen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.\n\nTosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa,\nkun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia\nvapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa,\nryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas\nSchlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä\nmuu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme\ntarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain\nviitata kädellä karttaan ja sanota: \"Minä luovutan tämän maan!\" Ei saa\najatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja\npuhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä\novatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.\n\nLokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin\nsuuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme\npidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme\ntäydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden\nsotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi\nSieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa\nalussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä\njännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi\nratkaisunsa.\n\nEn tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain\nvaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän\nvaromattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota\nvenäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla\nvihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen\njoukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä\nolojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin\nkun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän\njohdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että\nalempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että\njoukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen\nkaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä\nvaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen\ntuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä\nuskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä\nsen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen\nkipinäsanoma: \"Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika\njättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden\nkuljetus vaikea.\" Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.\n\nTänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut\nkaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä\npaitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali\nLudendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin\nkenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä\nhoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.\n\nPäämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne\nmuutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien\nsotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat\nlopullisen muotonsa.\n\n\n\nVastahyökkäyksemme.\n\n\nUusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä\nsijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme\nolevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa\nylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla.\nSchlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan\nhyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta\nhyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin\nmurskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa\ntai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni\nheilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä\najatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä,\nniin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka.\nTämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi\nrintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin\nvasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää\nvain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin\nrunnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan\non että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista\nkohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4\njalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole\nuhattuna.\n\nUusi sijoittumisemme rintamaan Thornin--Gnesenin seuduille jakaa kaikki\nliittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen\nmuodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen,\nmolemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä\nolevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla.\nMeidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme\nväliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja\njoukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi\ntäytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan\nlevittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain\nohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten\ntarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä\nvastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin\nitäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain\nrajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin\npääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella\nVeikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon\nkuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi,\njos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman\ntilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua.\n8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä\narveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa\ntulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti\nsuojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää\non, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä\nvastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun\nmeillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään\njoukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman\npuolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat\nvenäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat\nVeikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa\npettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme\nkaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi\nkuitenkin toivoa siitä liian suuria.\n\nKaikki hyökkäyskykyiset joukot, mitä suinkin voidaan vapauttaa miltä\nsuunnalta tahansa, on tuotava 9:nnen armeijan vahvistukseksi. Se\nsuorittaa ratkaisevan iskun. Miten uhattu 8:nnen armeijan asema\nlieneekin, sen täytyy 9:nteen armeijaan luovuttaa 2 armeijaosastoa.\nÄsken vapautetun maakunnan puolustusta ei näissä oloissa tosin enää\nvoida suorittaa Venäjän valtakunnan rajalla, vaan se on siirrettävä\ntaemmaksi järvialueelle ja Angerapille; se oli raskas päätös, 9:nnen\narmeijan koko miesluku saadaan näillä mainituilla toimenpiteillä\nkohoamaan 5 1/2:ksi armeijaosastoksi ja 5:ksi ratsuväkidivisionaksi.\nViimeksi mainituista tuodaan kaksi länsirintamalta. Suurempia voimia ei\nylin armeijanjohto meidän vakavista esityksestämme huolimatta luule\nvoivansa sieltä vapauttaa. Se toivoo tähän aikaan yhä, että Ypernin\ntaistelu on päättyvä suotuisasti. Uudelleen ja koko laajuudessaan ja\nmerkityksessään tulevat jälleen esiin ne vaikeudet, joita sodankäynti\nkahdella rintamalla tuottaa.\n\nMeidän puolellamme vallitseva voimien vähemmyys on taaskin korvattava\nnopeudella ja toimitarmolla. Olen varma siitä, että armeijanjohdot ja\nväki tässä suhteessa täyttävät kaiken, mikä yleensä on inhimillisesti\nmahdollista. Jo marraskuun 10:ntenä on 9:s armeija valmiina\nhyökkäämään, 11:ntenä se lähtee liikkeelle, vasen siipi pitkin\nVeikseliä, oikea Warthen pohjoispuolella. Aika onkin jo täperällä,\nsillä käy jo ilmeiseksi, että vastustajakin aikoo edetä. Vihollisen\nkipinäsanomasta saamme tietää, että luoteisrintaman armeijain, toisin\nsanoen kaikkien venäläisten voimien Itämerestä läpi koko Puolan on\nmarraskuun 14:ntenä lähdettävä liikkeelle tunkeutuakseen syvälle\nSaksaan. Riistämme aloitteen Venäjän ylipäälliköltä, ja kun hän 13\npäivänä älyää suunnitelmamme, ei hän uskallakaan iskeä Schlesiaa\nvastaan suurta iskuaan, vaan työntää kaikki irti saatavat voimansa\nmeidän hyökkäystämme vastaan. Schlesia on sen kautta toistaiseksi\npelastettu, sotatoimiemme ensimmäinen tarkoitus on saavutettu.\nKykenemmekö sen lisäksi saamaan aikaan suuren ratkaisun? Vihollisen\nylivoima on kaikkialla valtava. Siitä huolimatta toivon suuria!\n\nMenisin tämän kirjan kehysten ulkopuolelle, jos yrittäisin luoda\nvaikkapa vain jonkinmoista yleissilmäystä niihin sotatapauksiin, jotka\nyhdessä tunnetaan \"Lodzin taistelun\" nimellä.\n\nHyökkäykseen ja puolustukseen, kiertämiseen ja kierrokseen joutumiseen,\nläpimurtautumiseen ja murron alaiseksi joutumiseen nähden tämä\nkamppailu molemmin puolin tarjoaa kerrassaan sekamelskaisen kuvan.\nKuvan, joka järkyttävässä hurjuudessaan voittaa kaikki taistelut, mitä\nitärintamalla on tähän saakka raivonnut!\n\nYhdessä Itävalta-Unkarin kanssa meidän onnistui panna sulku puolen\nAasian tulvaa vastaan.\n\nTämän Puolan sotaretken taistelut eivät kuitenkaan päättyneet Lodzin\nluona, vaan niitä pidettiin molemmin puolin edelleenkin vireillä.\nMeille tuli lännestä uusia voimia, mutta vain vähän vereksiä,\nenimmäkseen semmoisia, joiden tahto oli hyvä, mutta voimat puoleksi\nkuluneet. Osaksi ne oli otettu yhtä raskaasta, ehkä vielä\nraskaammastakin kamppailusta, kuin minkä me olimme suorittaneet,\nnimittäin Ypernin taistelusta. Siitä huolimatta koetimme niillä saada\npysähdytetyn venäläistulvan peräytymään. Ja todella näytti jonkun aikaa\nsiltä kuin se meille onnistuisi. Lopulta osoittautuivat voimamme\nkuitenkin tälläkin kertaa, samoin kuin Lodzinkin taisteluissa,\nriittämättömiksi moiseen kamppailuun suunnattominta ylivoimaa vastaan,\nmikä sotatantereella on milloinkaan vastassamme ollut. Olisimme voineet\nsaada aikaan enemmän, elleivät apuvoimat olisi saapuneet niin pisara\npisaralta, jos siis olisimme voineet yhtaikaa käyttää niitä. Mutta näin\nollen suunnaton slaavilainen jyrä, jonka tahdoimme vierittää itään\ntakaisin, liikkuikin enää vain kappaleen matkaa ja sitten jälleen pysyi\nalallaan liikkumattomana. Voimamme lannistui, mutta se ei lannistunut\nvain taistelussa, vaan myös -- liejussa.\n\nVasta alkava talvi kytki lannistaviin kahleihinsa sekä ystävän että\nvihamiehen toiminnan. Lumi ja jää hautasi alleen linjat, jotka olivat\njo taistelussa vakiintuneet. Kysymys oli nyt: kumpi on tulevina\nkuukausina ensin saava nämä vakiintuneet linjat järkkymään?\n\n\n\n\n1915.\n\n\n\nSodan ratkaisun kysymys.\n\n\nSaksan ja sen armeijan toimet vuonna 1914 saavat koko sankarillisessa\nsuuruudessaan täyden oikeutetun tunnustuksen vasta sitten, kun totuus\nja oikeus jälleen pääsee vapaasti määräämään, kun vastustajaimme\npropaganda ja sen maailman mielipidettä harhaan johtava menettelytapa\novat paljastetut ja kun kriitillinen saksalainen itseraatelu väistyy\nlevollisen ja maltillisen arvostelun tieltä. En epäile, että tämä\nkaikki vielä tapahtuu.\n\nHuolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta\ntyöltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän\nsaakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä\nvastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen\nvaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi\npäästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta\nsaarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät\ntukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu,\nolivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin\narmeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä,\noli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria\nvoimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että\nlännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri\nmerkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena\npuolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut\nsaavutettu.\n\nLukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet\ntapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa\n1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista,\njotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin\nturmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri,\nepäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko\nepäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen\nperiaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas\nrintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen\nalemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin\nlujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran\ntuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen\narmeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun\nratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta,\njoka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja\narvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.\n\nMutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen\ntoimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt\nsodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin\narveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo\nsyksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni,\nvieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin\nloistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton,\nettä minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin\ntoisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se\noli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden\nkasvamistaan kasvoi.\n\nLännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka\nratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei\nminulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää\nratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen\nhartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla\nvelvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja\navoimesti.\n\nVallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että\nratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli\nkansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset\nyllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä\nseisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen\nmukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla\npidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin\nnähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei\npidetty vakavina.\n\nSaksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että\nisänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen\npuolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka\nansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut\nvaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että\nlänsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti\nesitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto\nuskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat\nsuorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla,\nettä meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus\nrauhallisilla keinoilla.\n\nRatkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin\nkäsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan,\nmutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun\nvenäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan?\nKohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli\nkulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten\nsitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme\nperusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli\nväliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui\nVenäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine\ntaloudellisine apulähteineen.\n\nKysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15\nvoivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla.\nTosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla\nsuurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella\nsemmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten\njo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri\nvenäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja\njohdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen\nosoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei\nmeidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian\nsuurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain\npuutteesta kesken voittoa.\n\nEn ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni\nmukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta,\nsaamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä\nsiveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain\nerinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja\nlaajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten\nolisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät\nlaumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin\nihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää\nollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata\nitsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se\ninhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli\nkansan ja armeijan yhteisomaisuutta.\n\nTähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme\nja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän\nviholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme\nsamoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä\nsaatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain\npoikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla.\nSe oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin\npaljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen\nkäyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita\njoukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän\nalueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin\nolla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin\nsuureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä\nminun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin\ntäytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.\n\nNämä mielipiteet eivät ole tuloksia myöhemmistä aatesommitelmista tai\ntaapäin katsovasta arvostelusta. Niitä vastaan muistutettiin, että\nvenäläinen voisi hädän tullen peräytyä valtakuntansa niin sanottuun\nloppumattomuuteen, siksi etäälle, että sotaliikkeittemme voima\nperässä seurattaessa pakostakin lamaantuisi. Minä luulen, että nämä\nmielipiteet liian suuressa määrin olivat vuoden 1812 muistojen lumoissa\nsyntyneitä ja etteivät ne riittävästi ottaneet huomioon sen jälkeen\ntapahtunutta edistystä eivätkä tsaarin valtakunnan sisäpoliittisten ja\ntaloudellisten olojen kehitystä. Napoleonin sotaretki aikoinaan\ntunkeutui vain verraten kapeana kiilana laajaan, harvaan asuttuun,\ntaloudellisten olojen suhteen alkuperäiseen, sisäpoliittisiin oloihin\nnähden vielä täydelleen valveutumattomaan maahan. Kuinka toisin olisi\nleveän, uudenaikaisen hyökkäyksen laita ollut! Kuinka aivan\ntoisenlaisia sisäpoliittisia oloja sen olisi nyt täytynyt Venäjälläkin\ntavata?\n\nNämä mielipiteet olivat syvimpänä syynä Saksan silloisen sodanjohdon ja\nylikomentoni väliseen ristiriitaan. Julkisuus on tähän ristiriitaan\nsekoittanut paljon juttuja. Dramaattisista tapauksista ei voinut olla\npuhettakaan, vaikka asia koskikin minuun persoonallisesti syvästi.\nJätän myöhemmän asiallisen ratkaisun jälkimaailman oppineen arvostelun\nasiaksi, mutta olen kuitenkin vakuutettu siitä, ettei sekään ole\npääsevä yleispätöiseen lopputulokseen. Minä ainakaan en enää eläissäni\nsaa tätä lopputulosta nähdä.\n\n\n\nTaistelut ja sotatoimet idässä.\n\n\nVuoden 1915 tapauksista idässä tahdon puhua vain suurin piirtein\n\nTaistelun omalla osallamme itärintamaa puhalsimme eloon itse uudelleen\nkoko voimassaan. Täydelleen se ei ollut tauonnut koskaan. Meidän\nrintamallamme se ei kuitenkaan ollutkaan riehunut samalla raivolla kuin\nKarpaateilla, missä Itävalta-Unkarin armeijain täytyi mitä raskaimmin\nponnistuksin suojella Unkarin vainioita venäläistulvalta. Sinne oli\nesikunnanpäällikkönikin hätäpäivinä väliaikaisesti kutsuttu. Sisäiset\nsyyt, jotka aiheuttivat silloisen eromme, eivät ole tulleet tietooni.\nEtsin niitä asialliselta alalta ja pyysin Keisariani peruuttamaan tämän\nmääräyksen ja Hänen Majesteettinsa armollisimmin suostuikin siihen.\nKenraali Ludendorff palasi lyhyen ajan kuluttua takaisin vakavin\nkokemuksin ja vielä vakavammin mielipitein Itävallan slaavilaisiin\njoukkoihin nähden.\n\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomennolle täytyi ajatuksen ratkaisevaan\nsotatoimeen ryhtymisestä idässä olla erikoisen läheinen. Eivät\nainoastaan sotilaalliset, vaan valtiollisetkin syyt osoittivat sille,\nmiten välttämätöntä tämä oli. Itävalta-Unkarin taisteluvoimain jatkuva\nehtyminen ei voinut jäädä sille salaisuudeksi. Sodan pitkittyminen\nilmeisestikin pahensi näitä oloja Tonavan monarkian armeijassa enemmän\nkuin sitä vastassa olevan vihollisen keskuudessa. Tämän lisäksi tuli\nitävaltalaisten huoli, että Przemyslin uhkaava menetys melkoisesti\nlisäisi sotatilanteen jännitystä omalla rintamalla ja että\nvaltiorakennuksessa nyt jo ilmenevät arveluttavat höltymisen oireet ja\nluottamuksen katoaminen sodan onnelliseen päättymiseen saisivat yhä\nuutta virikettä siitä vaikutuksesta, joka tämän linnoituksen menetyksen\ntäytyisi omassa maassa tehdä. Lisäksi Itävalta-Unkari tunsi jo nyt,\nettä Italian valtiollinen kanta uhkasi sen selkää. Suuri, voitollinen\ntaistelu idässä saattoi perinpohjin korjata valtakunnan vaikean aseman.\n\nTämä käsitys oloista sai minut asettumaan kenraali Conradin puolelle,\nkun hän Saksan ylimmälle armeijanjohdolle ehdotti ratkaisevia\nsotatoimia itärintamalla. Ylin armeijanjohtomme ei luullut voivansa\nantaa käytettäväksemme niitä joukkomääriä, joita arvelin tällaiseen\nratkaisuun tarvittavan. Ehdotetusta suunnitelmasta tuli sen vuoksi\nminun komentopiirissäni yksi ainoa suuri isku, jonka iskimme\nItä-Preussissa.\n\n4 armeijaosastoa saapuu junilla vuoden alussa kotimaasta ja lännestä\nkäytettäväksemme. Ne puretaan Itä-Preussissa, jossa ne osaksi\nvahvistavat 8:tta armeijaa, osaksi muodostavat 10:nnen kenraalieversti\nvon Eichhornin johdolla, ne sijoittuvat rintamaan ja lähtevät\nliikkeelle hyökätäkseen Lötzenin--Gumbinnenin linjalla olevan ohuen\npuolustusasemamme molempien siipien ohi eteenpäin. Kenraali Sieversin\n10:s venäläinen armeija aiotaan laajassa kaaressa kiertää kahdella\nvahvalla siipiryhmällä, jotta vihdoin näiden yhdyttyä idässä Venäjän\npuolella voitaisiin suuressa mittakaavassa musertaa kaikki mitä\nvihollisesta ehkä on vielä jäljellä.\n\nSotatoimen ensimmäinen perustava ajatus esitetään tammikuun 28:ntena\npäämajassamme Posenissa armeijanjohtajillemme seuraavin sanoin:\n\n\"Aikomukseni on panna 10:s armeija, vasen siipi pitkin\nTilsit--Wylkowyszkin suuntaa, kiertämään vastustajan pohjoista siipeä;\nkiinnittää vihollinen Königsbergin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen\narmeijan vasemman siiven suorittamalla rintamataistelulla ja antaa\n8:nnen armeijan oikean siiven hyökätä Arys--Johannisburgin suuntaan ja\nsiitä etelään.\"\n\nHelmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme\ntaistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa\nmolemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun\nverran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon\nluona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui\nhelmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan\nvangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä\noli joutunut toisen kohtalon omaksi.\n\nKoko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta\nkäskystä nimeksi \"Masurinmaan talvitaistelu\". Vapautettakoon minut sen\ntarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi\nhuokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun\nvaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä:\nOvatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko\nkaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit\nkautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin\nnoiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös\nvain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?\n\nHuolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei\nmeidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli\nsaavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten\narmeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia;\nniitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut.\nNäissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä\nkäytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten\nylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä\nvastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten\nraja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä\nvieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria\njyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme\nyhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon.\nVirtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin\npohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka;\nJumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon\nsotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee.\nVenäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin\npuuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys\nsaa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.\n\nEi ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan\ntähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen\ntalvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin\nrajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että\nvenäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista\nsodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta\niskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus\nUnkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja\nTranssylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin,\nmitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla\ntaistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.\n\nSotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen\nvaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan\nylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se\nPohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin\nrajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.\n\nMinun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä\nsuuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme\ntässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien\nvihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että\ntehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella\nja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja\nKuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun\n27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen\njalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän\nsota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että\ntärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen\npäämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua\narveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme\nvastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme\nolevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet\nhallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin\nalueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne\nvähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai\nnimekseen \"Niemenin-armeija\".\n\nTilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun\n2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten\nsyyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa\nalkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään\ntempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä\nretki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa\nlaajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme\nmekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin\nsaksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen\nylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman\nkuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se\nuhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta\nkiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja\nPripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan\nsuurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän\nsotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.\n\nUudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun\nryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku\niskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin--Grodnon suunta on lyhin ja\nvaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella\netenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen\nvuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse\ntai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi\nmieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon\nitäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut,\nmutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin\nsaatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun\npoikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua\nvastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja\nsotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä\nsitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden\neroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin\nsuunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla\nheinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan\nylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden\npuolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse\ntaistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan\nylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan\nsiitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen\nmerkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla\nvoidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi\nenempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean\ntehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun\nPrzasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu,\nvalloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin.\nJo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla\nläpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen\nvähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron\ntieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi\nkorjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä\ntaistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan\najatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua\nKovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan\nlaumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden\nmaan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin\nsuoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin\ntakaa-ajettu.\n\nTähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin\nvielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta\nnyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta\nVarsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin\nelokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin\nhänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten\njoukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin\njoukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava,\nettä venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa\nrivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli\nerinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä.\nVastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään\nkaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla\nvihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.\n\nHankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi\nedettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun\npuolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä\nkukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on\navattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme\ntoteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa\ntakaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta\nvenäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki,\njopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.\n\nVasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti.\nMahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria\naikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme.\nNyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja\nhuolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta\neteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme\npääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme\ntukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan\ntuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon\nluona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis,\njos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti\ntulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden\nperäytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa\njälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian\nmyöhään ja uuvuimme!\n\nEn erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan\nylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on\noleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan\njohdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko\nsota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko\nvaltiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet\ntoisin ja toisin toimineet.\n\n\n\nLötzen.\n\n\nTästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen\nidylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani\nLötzeniin.\n\nTästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä\npikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi\nvaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat\nottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin\nmuistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä\nilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se\nminulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo\nerämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta\noli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin\nkuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä\nsaan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.\n\nKun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei\nmeillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän\nkuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä,\ntaloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja\nhallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt\ntämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin\nvähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla\nikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me,\nasianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä\nhuolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi\nkieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä\ntutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun\nAasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän\nsuuressa arvossa.\n\nValtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen\nerikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja\nsuuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut\nPosenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen\nkäyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta\neivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten\nkysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin\nkeskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen\nsain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa.\nMielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen\naikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen.\nSyvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista.\nTästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni\nmukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa\narvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman\nliian vähän luottamusta.\n\nPosenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.\n\nSuuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin\nBethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä\npitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita\nhän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin\nmerimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä,\nmiten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli\ntakonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli\nylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle,\npitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se\nseikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin\ntavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään\nlaajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt\nmahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan\nsuuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme\ntaakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta,\nettä se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen\neheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi\narvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää,\non rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.\n\nKeväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus.\nSkagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.\n\nSukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen\nkantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen\ntarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta\nsäikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme\njälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot\neivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä\nkysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin\nminun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta\npuolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi\nja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta\nlisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.\n\n\n\nKovno.\n\n\nLokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun\nvihollismaahan.\n\nYleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä\nhuolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja\nkäyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi.\nTästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen\ntyövoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa\nrinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla\ntyönhalulla.\n\nKovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus\nkäydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten\njohdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja\nsala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet.\nSiitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja\nrekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä\nsaksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen\nmetsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän\nosasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta\nsilti ryöstöottoa.\n\nAugustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu\nsuden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana\npötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915\nhelmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja.\nMuutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä\nkävin, täydelleen puhdistettu.\n\nKovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen\njohdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan,\njoka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin\nsilmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa\nja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.\n\nKovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja\nNiemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean\nretken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon,\nettä meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja\nsuoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren\nkorsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä\nenemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin\nsisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella\n1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka\nverraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan\nkaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa\nmeidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.\n\n\n\n\nSOTAVUOSI 1916 ELOKUUN LOPPUUN\n\n\n\nVenäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.\n\n\nVuosi 1915 ei ylikomennossamme päättynyt täysin tyydyttävän voiton\nraikuviin fanfaareihin. Tämän vuoden sotatointen ja taisteluiden\nkokonaistulos oli meille jonkun verran epätyydyttävä. Venäjän karhu oli\nvälttänyt verkkomme, epäilemättä kyllä verta vuotaen useammasta kuin\nyhdestä haavasta, mutta saamatta kuitenkaan surmaniskua. Hurjin\nhyökkäyksin se oli meidät hyvästellyt. Tahtoiko se sillä osoittaa, että\nsillä vielä oli riittävästi elinvoimaa tuottaakseen meille vastakin\nvaikeuksia? Saimme kuulla semmoisiakin mielipiteitä, että venäläisten\nväen ja sotatarpeiden hukka jo oli ollut niin suuri, että saisimme nyt\nitärintamalla olla kauankin hyvässä turvassa. Tähänastisten\nkokemustemme nojalla emme voineet muuta kuin epäillä näitä väitteitä ja\npian saimme kokea, että epäilyksemme olivat oikeutetut.\n\nEi edes talvea ollut meidän suotu viettää kutakuinkin rauhassa.\nPiankin saatiin nähdä, että venäläinen ajatteli kaikkea muuta kuin\nalallaan-olemista. Koko rintamallamme, jopa kaukana sen ulkopuolellakin\netelässä, oli vihollisen linjoilla ja niiden takana levotonta, joskaan\nei alussa ollut mahdollista saada mitään selvää venäläisten johdon\naikeista. Asemaimme edustalla pidin Smorgonin, Väinänlinnan ja Riian\nseutuja erikoisina uhattuina kohtina. Näihin seutuihin veivät\nvenäläisten kuljetuskykyisimmät rautatiet. Mutta pitkään aikaan ei\nvoitu havaita selviä merkkejä siitä, että vihollinen olisi valmistellut\nhyökkäystä näillä kolmella kohdalla.\n\nVihollisen selkäpuolella toimeliaisuus pysyi erinomaisen vilkkaana.\nKarkurit valittivat ankaraa mieskuria, joka oli peräytyneissä\npataljoonissa pantu toimeen, sillä joukkojen harjoittamisessa\nkäytettiin rautaista ankaruutta.\n\nEri rintamanosain voimasuhteet olivat jo levon aikoina meille\nerinomaisen epäsuotuisat. Meidän täytyi ottaa lukuun, että keskimäärin\njokaista meidän divisionaamme (9 pataljoonaa) vastassa oli samalla\nmatkalla noin 2-3 venäläistä divisionaa (32-48 pataljoonaa). Nämä\nluvut, jos mikään, ovat omiaan osoittamaan, kuinka suunnattoman paljon\nenemmän meidän joukoiltamme vaadittiin kuin vihollisiltamme. Tällä\nerotuksella oli suunnaton merkitys paitsi taistelussa myös\njokapäiväisiin välttämättömiin työvaatimuksiin nähden. Kuinka suuriksi\nolivatkaan työsuoritukset käyneet rintamain suuren laajuuden vuoksi!\nAsemain ja teiden rakentaminen, parakkileirien pystyttäminen ynnä ne\nlukemattomat työt, joita sotatarpeiden, muonan, rakennusaineiden y.m.\ntoimittaminen joukoille vaati, vaikuttivat, että sana \"lepo\"\nupseereille ja sotamiehelle oli aivan tyhjä käsite. Siitä huolimatta\noli joukkojen mieliala ja terveydentila kauttaaltaan hyvä. Ellei\nterveydenhoitomme olisi ollut niin korkealle kehittynyt kuin se todella\noli, olisi meidän jo yksin tästä syystä ollut mahdotonta kestää sotaa\nniin kauan. Kenttäterveydenhoitolaitoksemme aikaansaannokset\nosoittautuvat vielä kerran, kun koko tarjolla oleva aineisto on\ntieteellisesti käsitelty, saksalaisen henkisen työn ja suureen\ntarkoitukseen antaumuksen erikoiseksi kunnian lehdeksi, ja voidaan ne\ntoivottavasti silloin saattaa käytäntöön koko ihmiskunnan parhaaksi.\n\nHelmikuun puolivälistä lähtien alkoi Narocz-järven ja Postawyn luona\nolla erikoisen levotonta. Yhä selvemmin alkoi saapuvista tiedoista\nkuultaa vihollisen hyökkäysvalmistukset näillä kohdin. En ollut alussa\nuskonut, että venäläinen todella suureen iskuun valitsisi nämä paikat,\njotka olivat sen kuljetuskykyisistä ratayhteyksistä kaukana ja sitä\npaitsi tarjosivat vähän toimintamahdollisuutta sen sotalaumoille ja\npinnanmuodostuksen vuoksi soivat vain niukasti liikuntovapautta\ntaktilliselle johdolle. Myöhemmät tapaukset osoittivat minulle, että\nepätodenmukaiselta näyttäneestä oli kuitenkin tuleva tosi.\n\nEi kukaan meistä venäläisten silloisten valmistusten kuluessa oikein\nälynnyt niiden valtavaa laajuutta. Tuskinpa muutoin olisimme luulleet,\nettä me vähitellen Narocz-järven seuduille kokoomillamme noin 70\npataljoonalla voisimme pitää puoliamme koko sinne koottua, noin 370\npataljoonan suuruista venäläisvoimaa vastaan. Mutta tämä vertaus antaa,\nkuten eräs meidän hankkimiimme tietoihin perustuva julkaisu huomauttaa,\nvain epätarkan kuvan, ensinnäkin siitä syystä, ettei ensi päivinä\nmolemmin puolin suinkaan pantu liikkeelle koko taistelujoukkojen\nmäärää, ja varsinkin sen vuoksi, etteivät venäläiset divisionat\nsuinkaan tasaisella leveällä rintamalla hyökänneet saksalaisia vastaan,\nvaan keräytyivät pääasiallisesti kahteen mahtavaan hyökkäysryhmään\nHutier'n armeijaosaston sivustain edustalle. Pohjoisempi niistä syöksi\n7 jalkaväki- ja 2 ratsuväkidivisionaa Postavyn rintamaosalla Mozeikin\nja Vileityn välillä meidän kimppuumme, ja meillä oli sitä vastassa\naluksi vain 4 saksalaista pataljoonaa; eteläisempi, johon kuului 8\njalkaväkidivisionaa ja Uralinkasakoita, koetti murtaa Narocz-järven ja\nVisznew-järven välisen järvisulun, jota meidän 75:s reservidivisionamme\nja 9:s vahvistettu ratsuväkidivisiona puolustivat. Siis kaikkiaan noin\n128 venäläistä pataljoonaa 19 saksalaista pataljoonaa vastassa!\n\nMaaliskuun 18:ntena puhkeaa venäläinen hyökkäys valloilleen.\nTykistövalmistelun jälkeen, jonka ankaruuden vertaa ei itärintama ole\nvielä milloinkaan kokenut, syöksyvät vihollislaumat katkeamattomana\nväkitulvana ohuesti miehitettyjä asemiamme vastaan. Mutta suotta ajavat\nvenäläiset patterit ja konekiväärit omaa jalkaväkeään saksalaisten\nlinjoja vastaan; turhaan taempana pysyneet vihollisjoukot niittävät\nalas omat ensimmäiset linjansa, kun nämä koettavat väistyä ja välttää\nmeidän tulemme tuhon. Oikeiksi mäiksi kasaantuu rintamamme eteen\nvenäläisiä kaatuneita. Puolustajain ponnistukset tietysti ovat\nkohonneet suunnattomiin. Leuto sää on alkanut ja ampumahaudat täyttyvät\nsulaneella vedellä, tähän saakka suojanneet rintavarustukset muuttuvat\njuoksevaksi liejuksi ja koko taistelukenttä pohjattomaksi suoksi.\nHaudoissa-olijain jäsenet turpoavat jäisessä vedessä, niin että ne\nosittain menettävät liikuntokykynsäkin. Mutta näihin ruumiisiin jää\nsittenkin riittävästi elinvoimaa ja taistelutarmoa vihollisen\nhyökkäysten murtamiseksi yhä ja yhä. Siten venäläinen tälläkin kertaa\nuhraa uhrinsa turhaan ja maaliskuun 25:nnen jälkeen voimme me pitää\nNarocz-järven luona olevia sankarijoukkojamme voittajina.\n\nHuhtikuun 1:senä 1916 julaistussa saksalaisessa armeijan tiedonannossa,\njoka syntyi meidän myötävaikutuksellamme, lausutaan taistelun päätyttyä\nseuraavaa:\n\n'Mihin suureen päämäärään hyökkäyksillä pyrittiin, näkyy seuraavasta\nvenäläisten länsirintaman armeijain ylipäällikön käskystä n:o 537, joka\non annettu maaliskuun 4:ntenä (17:ntenä):\n\n    Länsirintaman joukot!\n\n    Puoli vuotta takaperin te suuresti heikonnettuina vähällä\n    kivääri- ja patruunamäärällä pidätitte vihollisen etenemisen\n    ja seisautettuanne sen Molodetsnon luona läpimurtoalueella\n    asetuitte nykyisiin asemiinne.\n\n    Hänen Majesteettinsa ja kotimaa odottavat teiltä nyt uutta\n    sankarityötä: vihollisen karkoittamista valtakunnan rajain\n    sisäpuolelta! Kun te huomenna ryhdytte tähän korkeaan tehtävään,\n    olen minä, rohkeuteenne, syvään uskollisuuteenne tsaaria kohtaan\n    ja kuumaan kotimaan-rakkauteenne luottaen vakuutettu siitä, että\n    te täytätte pyhän velvollisuutenne tsaaria ja kotimaata kohtaan\n    ja vapautatte vihollisen ikeen alla huokaavat veljet. Jumala\n    meitä auttakoon pyhässä asiassamme!\n\n                                          Kenraaliadjutantti Ewert.\n\nTosin täytyy jokaisen olojen tuntijan ihmetellä, kuinka moiseen\nyritykseen ryhdyttiin vuodenaikana, jolloin minä päivänä tahansa lumen\nsulaminen saattoi tuottaa sen toteuttamiselle arveluttavia vaikeuksia.\nAjankohdan valinnan voinee sen vuoksi otaksua johtuneen paremminkin\nhädänalaisen liittolaisen pakotuksesta kuin venäläisen johdon vapaasta\ntahdosta.\n\nKun nyttemmin venäläiseltä viralliselta taholta selitetään, että\nse keskeytys, joka hyökkäyksessä paraikaa vallitsee, johtuu\nsäänmuutoksesta, niin on tämä varmasti vain puoleksi totta. Vähintään\nyhtä paljon kuin pehmennyt maa ovat tappiot vaikuttaneet raskaaseen\nperäytymiseen. Varovaisesti laskien ne on arvioitu vähintään 140.000\nmieheksi. Sen vuoksi olisi paremmin paikallaan jos vihollisen\nsodanjohto sanoisi, ettei suuri hyökkäys ole toistaiseksi takertunut\nvain liejuun, vaan liejuun ja vereen.'\n\nErään saksalaisen upseerin kertomuksesta otan lopuksi seuraavan näitä\nkevätkamppailuja koskevan paikan: \"Ei ollut kulunut paljoa yli\nkuukauden siitä, kun Venäjän tsaari Postawyn rintamalla paraatissa\ntarkasti rynnäkködivisionat, siihen kun kenraalisotamarsalkka von\nHindenburg saapui rintamalle kiittämään voitollisia rykmenttejään.\nTsernjatyssa ja Komaissa, Jodovcessa, Sviranyssa ja Kobylnikissa,\nlinnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä tsaari piti\nparaatinsa, puhui hän rintamajoukkojen lähetystöille ja jakeli\nrautaristit. Käsi kädessä seisoivat siinä hetkisen sotapäällikkö ja\nkäsigranaattien heittäjä, luottavin, kiinnittyvin katsein toinen\ntoistaan mittaillen. Kevätaurinko säteili voitonaurinkona\nHindenburg-rintaman yläpuolella...\"\n\nSiinä osani Naroczin taisteluihin.\n\n\n\nVenäläisten hyökkäys itävalta-unkarilaista itärintamaa vastaan.\n\n\n\"Verdun!\" -- Tätä nimeä mainittiin meillä idässä tämän vuoden helmikuun\nalusta entistä useammin. Siitä ei uskallettu puhua muuta kuin\npuoliääneen ja salavihkaa. Sana lausuttiin äänellä, josta kuulti\nepäilystä ja arveluita. Ja kuitenkin oli ajatus valloittaa Verdun hyvä.\nJos me saimme Verdunin käsiimme, niin täytyi sen melkoisesti vahvistaa\nyleistä asemaa länsirintamallamme. Näin poistettiin siellä lopullisesti\narimman painekohtamme mutka. Ehkä olisi linnoituksen valloituksesta\nollut seurauksena vielä muitakin toimimahdollisuuksia etelään ja\nlänteen päin.\n\nMainitun linnoituksen tärkeys oikeutti siis minun mielestäni yrittämään\nsen valloitusta. Olihan mahdollista ajoissa keskeyttää yritys, jos sen\ntoteuttaminen osoittautuisi mahdottomaksi tai sen vaatimat uhrit liian\nsuuriksi. Ja sitten: eikö linnoitusten valloitukseen nähden rohkeinkin,\nuskomattominkin jo ollut tässä sodassa meille moneen kertaan\nloistavasti onnistunut? Helmikuun lopulla ei Verduniä enää mainita\nsalaperäisesti, vaan ääneen ja iloiten. Sana \"Douaumont\" loistaa sen\nyhteydessä saksalaisen sankariuden soihtuna etäisimpään itään saakka ja\nkohottaa niidenkin rohkeutta, jotka vast'ikään vakavin ja huolestunein\nmielin katselivat tapauksien kehittymistä Narocz-järven seuduilla.\nTosin hyökkäys Verdunin kimppuun synnyttää meissä katkerankin tunteen.\nTietäähän tämä yritys, että sodan ratkaisusta täällä idässä on\nlopullisesti luovuttu. Verdunin nimi lausutaan ajan kuluessa eteenpäin\nmonenlaisella äänenpainolla. Epäilykset alkavat vähitellen päästä\nvoitolle, mutta niitä lausutaan harvoin julki. Ne voidaan lyhyesti\nyhdistää seuraaviin kysymyksiin: Miksi yhä jatketaan hyökkäystä, joka\nvaatii niin suunnattomia uhreja ja jonka toivottomuus lisäksi jo on\nilmeinen? Eikö olisi mahdollista jättää tämä puhtaasti paikallinen,\nrintaman suuntaa edellyttävä rynnistys Verdunin pohjoista,\nvakinaisiin varustuksiin nojautuvaa puolustuskaarta vastaan ja\nryhtyä toiseen hyökkäykseen, joka Argonnen metsän ja St. Mihielin\nvälisen sijoituksemme suuntia hyväkseen käyttäen saisi aikaan\nrintamansuoristuksen? Vasta myöhemmät ajat voivat puolueettoman\nharkinnan nojalla päättää, ovatko nämä kysymykset oikeutettuja.\n\nVielä toinenkin sana liittyi myöhemmin Verduniin, nimittäin \"Italia\",\njota mainittiin ensi kerran kun Narocz-järven tappelu oli päättynyt.\nItaliaakin mainitaan epäillen ja sitä epäillään paljoa enemmän ja\nraskaammin kuin Verduniä, ja epäilykseen liittyy vakava, raskas\nhuoli. Suunnitelma, että Itävalta-Unkari hyökkäisi Italian kimppuun,\non rohkea, ja tältä kannalta katsoen sillä on sotilaalliset\nonnistumismahdollisuudet. Mutta uhkarohkealta tämä aie näyttää, kun\nharkitsemme sen sotavoiman arvoa, jolla se aiotaan suorittaa. Jos\nparhaat itävalta-unkarilaiset joukot lähtevät liikkeelle Italiaa\nvastaan, joukot, jotka eivät herätä ylpeyttä ja luottamusta vain\nItävallassa ja Unkarissa, vaan Saksassakin, niin mitä jää sitten\nVenäjää vastaan? Venäjä ei ole vielä niin voitettu kuin vuoden 1915\nlopulla otaksuttiin. Narocz-järven luona on venäläisten armeijalaumain\npäättäväisessä toiminnassa jälleen ilmennyt sellainen hurjuus ja\njoukkopaino, jota niin monet itävalta-unkarilaiset osastot melkoisine\nslaavilaisine aineksineen tähän saakka ovat osoittaneet huonosti\nkestävänsä. Huolemme kasvaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän\nhuolimatta Italiasta tulevista voitonsanomista. Hyvin pian huolemme\nosoittautuvatkin oikeiksi ja toteutuvat Pripetin eteläpuolella nyt\nalkavissa tapauksissa. Kesäkuun 4:ntenä luhistuu Itävalta-Unkarin\narmeijan rintama Volhyniassa ja Bukovinassa laajalla alalla venäläisten\nensi iskusta. Itärintaman koko tähänastisen sodan vaikein pula on\nkäsissä, se on vielä vaikeampi kuin vuoden 1914. Sillä tällä kertaa ei\nmissään ole varalla voitollista saksalaista armeijaa, joka tulisi\nauttavaksi pelastajaksi; lännessä riehuu taistelu Verdunin ympärillä ja\nSommella uhkaavat myrskyn enteet. Tämän pulan aallot leviävät meidän\nrintamallemme saakka, mutta eivät kuitenkaan, se on yleisasemalle onni,\nvenäläisten hyökkäysten muodossa. Näin voimme lähettää apua edes sinne,\nmissä hätä on suurin.\n\nVenäläinen seisoo yhä vielä heikontumattomana asemissaan saksalaisen\nrintaman edustalla. Ensimmäisen menestyksensä Pripetin eteläpuolella se\non siis saavuttanut verrattain heikoilla voimilla eikä käyttämällä\nylivoimaisia määriä, kuten sen tapana on ollut. \"Brusilovin suunnitelma\non oikeastaan käsitettävä tiedusteluksi, tiedusteluksi joka on pantu\ntoimeen valtavan laajalla alalla ja rohkean päättävästi, mutta joka\nsittenkin on vain tiedustelua eikä isku valittua maalia vastaan...\nHänen tehtävänsä oli tunnustella vihollisen linjain lujuutta lähes 500\nkilometrin pituisella rintamalla Pripetin ja Romanian välillä. Brusilov\noli kuin mies, joka jyskyttää muuria saadakseen selville, mitkä kohdat\novat lujaa kiveä, missä on vain säleitä ja muurilaastia.\" Näin\nkirjoitti eräs ulkomaalainen Brusilovin ensimmäisistä taistelupäivistä.\nJa tämä ulkomaalainen lausui kieltämättä totuuden.\n\nItävalta-Unkarin muurissa on kuitenkin vain vähän kunnollisia kiviä,\nBrusilovin vasaran jyskytyksestä se sortuu ja myrskytulvana vyöryvät\nsisään venäläiset laumat, jotka vasta nyt on kuljetettu pois\nrintamaltamme. Missä ne voidaan pysähdyttää? Yksi vankka pylväs vain\njää toistaiseksi pystyyn näiden hyökyjen keskelle, eteläarmeija\noivallisen kenraalinsa kreivi Bothmerin johdolla. Saksalaisia,\nitävaltalaisia ja unkarilaisia; kaikki hyvän kurin alaisina.\n\nMitä meidän rintamaosaltamme suinkin riittää viedään nyt etelää kohti\nja katoaa Galitsian tappelutantereille. Sillä välin synkistyy tilanne\nlänsirintamallakin. Ranskalais-englantilainen ylivoima hyökkää Sommen\nkahden puolen verrattain heikosti puolustettuja linjojamme vastaan ja\npainaa ne mutkalle. Jonkun aikaa uhkaa suorastaan täydellisen murron\nvaara!\n\nKaikkeinkorkein Sotaherrani kutsuu minut ja yleisesikunnanpäällikköni\nkahteen kertaan päämajaansa Plessiin neuvottelemaan itärintaman\nvaikeasta tilasta. Jälkimmäisellä kerralla, heinäkuun lopulla,\ntehdään siellä päätös johdon järjestämisestä uudelleen itärintamalla.\nSaksan ylin armeijanjohto on korvaukseksi siitä, että se Verdunistä\nja Sommesta huolimatta tarjoaa pelastavan kätensä, vaatinut\nItävalta-Unkarilta takeita siitä, että itärintaman johtovalta\njärjestetään lujemmaksi. Täysin oikeutettua! Käskyvaltani näin\nlaajennettiin ulottuvaksi aina Brodyn seudulle saakka Lembergin\nitäpuolelle; voimallisia Itävalta-Unkarin joukko-osastoja annettiin\nminun johtooni.\n\nKävimme niin pian kuin suinkin alaisiksemme määrättyjen uusien\nylikomentojen luona ja itävalta-unkarilaiset viranomaiset osoittivat\nmeille täydellistä auliutta ja arvostelivat arkailematta omia\nheikkouksiaan. Tosin ei näihin tunnustuksiin kuitenkaan kaikkialla\nyhtynyt semmoista toimitarmoa, joka parantaen käy käsiksi esiintyviin\npuutteisiin. Ja kuitenkin oli asia niin, että jos milloinkaan mikään\narmeija on kaivannut kaikkea hallitsevaa läpikotaista käskyvaltaa ja\nyhtenäistä suuntaa, niin ainakin tämä kansojen sekoitus, muutoin täytyi\ntämän ruumiin parhaankin veren sykkiä voimatonna ja vuotaa hukkaan.\n\nSotilaallisen johtovallan laajentuminen sai minut siirtämään päämajani\netelämmäksi Brest-Litovskiin. Sinne saan elokuun 28:ntena puolenpäivän\naikaan Hänen Majesteettinsa käskyn lähteä mitä pikimmin hänen suureen\npäämajaansa. Syyksi ilmoittaa sotilaskabinetin päällikkö minulle vain:\n\"Asema on vakava!\"\n\nLasken kuulotorven kädestäni ja ajattelen Verduniä ja Italiaa,\nBrusilovia ja itävaltalaista itärintamaa ja lisäksi uutista: \"Romania\non julistanut meille sodan.\" Nyt kysytään lujia hermoja!\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nYLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON ASTUMISESTA VENÄJÄN MURSKAUTUMISEEN\n\n\n\n\nKUTSU YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON.\n\n\n\nToimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä.\n\n\nKuten tunnettua, ei Keisarillinen ja Kuninkaallinen Herrani nyt\nensi kertaa kutsunut minua luokseen keskustellakseen kanssani\nsotilaallisista tiloista ja aikeista. Otaksuin sen vuoksi tälläkin\nkerralla, että Hänen Majesteettinsa halusi suullisesti kuulla\nhenkilökohtaisen mielipiteeni määrätystä kysymyksestä. Luullen\nviipyväni matkalla vain vähän aikaa otin vain sen verran matkatavaroita\nkuin sitä varten oli ehdottomasti tarpeen. Elokuun 29:ntenä saavuin\naamupäivällä Plessiin yleisesikunnanpäällikköni seurassa. Asemalla oli\nsotilaskabinetin päällikkö Keisarin käskystä minua vastaanottamassa.\nHänen suustaan sain ensinnä kuulla, mihin tehtävään minut ja kenraali\nLudendorff aiottiin nimittää.\n\nPlessin linnan edustalla tapasin Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani itsensä\nodottamassa Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa, joka oli saapunut\nBerliinistä Plessiin vähän sen jälkeen kuin minä. Keisari tervehti\nminua paikalla toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikkönä ja\nkenraali Ludendorff ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarinani.\nValtakunnankanslerikin oli tullut Berliinistä ja oli ilmeisesti\nyleisesikunnanpäällikön vaihdoksesta, jonka Hänen Majesteettinsa minun\nläsnäollessani hänelle ilmoitti, yhtä yllätetty kuin minä itsekin.\nMainitsen tämän siitä syystä, että tätäkin seikkaa ovat kaikenmoiset\njutut vääristelleet.\n\nPian sen jälkeen vastaanotin toimen edeltäjältäni. Kenraali von\nFalkenhayn ojensi minulle jäähyväisiksi kätensä sanoen: \"Jumala\nauttakoon Teitä ja isänmaatamme!\"\n\nMitkä syyt aiheuttivat äkillisen kutsun uuteen asemaan, siitä en saanut\nuuteen toimeeni ryhtyessäni enkä myöhemminkään tietoa keisariltani,\njoka puhui aina kiittäen edeltäjästäni. Minulla ei ole koskaan ollut\nhalua ryhtyä tämmöisiin tutkisteluihin eikä silloin ollut aikaakaan.\nMoni ratkaisu oli niin kiireellinen ettei enää ollut kysymys päivistä\nvaan tunneista.\n\n\n\nSota-asema elokuun lopulla 1916.\n\n\nSota-asema, jossa sotatointen johdon vaihdos tapahtui, oli saamaini\nensimmäisten vaikutelmain mukaan seuraava:\n\nLänsirintamalla olot olivat aika tavalla arveluttavat. Verduniä emme\nolleet saaneet käsiimme, eikä ollut toteutunut sekään toivomme, että\nranskalaisten taisteluvoima ruhjoutuisi siinä valtavassa tulikaaressa,\njoka oli muodostunut linnoituksen pohjois- ja koillisrintaman\nympärille. Yhä toivottomammalta alkoi sikäläisen hyökkäyksemme\nmenestyminen näyttää, mutta yrityksestä ei kuitenkaan oltu vielä\nluovuttu. Sommen varsilla oli kamppailu nyt raivonnut lähes kaksi\nkuukautta. Kuljimme siellä pulasta pulaan. Linjamme olivat herkeämättä\nuhkaavan murtumisasteen partaalla.\n\nIdässä oli venäläisten hyökkäysliike Karpaattien kaakkoisosassa\nvyörynyt aina vuoriston harjanteelle saakka. Voitaisiinko tätä Unkarin\nmaan viimeistä suojamuuria nykyään käytettävillä voimilla puolustaa\nuusia hyökkäyksiä vastaan, sitä täytyi tähänastisten tulosten nojalla\nepäillä. Karpaattien luoteisosan äärelläkin oli tila äärimmilleen\njännittynyt. Tosin olivat venäläisten hyökkäykset siellä toistaiseksi\njonkun verran laimentuneet, mutta ei ollut toivoa siitä, että tämä lepo\ntulisi kovinkaan pitkäaikaiseksi.\n\nItävalta-Unkarin hyökkäys Etelä-Tirolista oli täytynyt jättää sikseen\nGalitsian rintaman luhistumisen johdosta. Italialainen ryhtyi nyt\nvuorostaan hyökkäämään Isonzon rintamalla. Nämä taistelut kuluttivat\nsuuressa määrin Itävalta-Unkarin sotavoimia, jotka siellä mitä\nmainehikkaimmin ja mitä vaikeimmissa oloissa taistelivat vihollisen\nmoninkertaista ylivoimaa vastaan.\n\nSekä yleistilanteeseen että hetken ahdinkoon nähden olivat vihdoin\nBalkanin silloiset olot erittäin tärkeät. Hyökkäys, jonka\nbulgarialaiset meidän aloitteestamme olivat tehneet Makedoniassa\nSarrailia vastaan, oli alussa saavutetusta menestyksestä huolimatta\ntäytynyt keskeyttää. Sitä valtiollista tarkoitusta, johon hyökkäyksellä\npyrittiin, Romanian estämistä sekaantumasta sotaan, ei saavutettu.\n\nAloite oli tähän aikaan kaikkialla vastustajaimme käsissä. Oli otettava\nlukuun, että nämä panisivat kaikki voimansa liikkeelle pitääkseen meitä\nedelleenkin tämän painon alla. Toiveet sodan läheisestä suotuisasta\npäättymisestä eivät voineet olla kehoittamatta liittoutuneita\nvastustajiamme kaikilla rintamilla varustautumaan mitä suurimpiin\nvoimanponnistuksiin ja raskaimpiin uhreihin. Kaikki epäilemättä\nantoivat viimeisensäkin ollakseen osallisina suuntaamassa kuolettavaa\niskua keskusvaltoja vastaan, ja Romania puhalsi tämän kunniaksi\nvoitonvarmaa hyökkäyshälyytystä!\n\nNe varajoukot, mitä sekä Saksan että Itävalta-Unkarin armeijalla tällä\nhaavaa oli vapaina ja käytettävinä, olivat vähäiset. Aluksi oli ensi\nsijassa uhatulla Siebenbürgenin ja Romanian rajalla vain heikkoja\nvartioita, enimmäkseen finanssi- ja tullivartioita. Siebenbürgenin\nsisäosiin oli sijoitettu uupuneita itävaltalais-unkarilaisia\ndivisionia, osaksi vain taisteluun kelvottomia tähteitä. Siellä\nmuodostetut tai paraillaan muodostuksen alaiset uudet joukot olivat\nsiksi vähälukuiset, ettei vakavan vastarinnan teko niillä\nromanialaisten maahan hyökätessä voinut tulla kysymykseen. Olot Tonavan\netelärannalla olivat meille tässä suhteessa suotuisemmat. Parhaillaan\nkoottiin Dobrudzaan Bulgarian rajaseuduille ja ylemmä Tonavan varteen\nbulgarialaisista, turkkilaisista ja saksalaisista joukoista\nmuodostettua uutta armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 7 hyvin eri\nvahvuista divisionaa.\n\nTässä oli oikeastaan kaikki, mitä meillä tällä haavaa oli\nkäytettävänämme Euroopan-sotanäyttämömme kipeistä kohdista kaikkein\nkipeimmällä. Lisävoimia oli joko otettava muilta taistelurintamilta tai\nsaatava taistelun kuluttamista ja lepoa kaipaavista joukoista taikka\nvihdoin muodostamalla uusia divisionia. Mutta varsinkin viimemainitussa\nsuhteessa emme me eivätkä liittolaisemme olleet suotuisassa asemassa.\nVaraväkikysymys uhkasi jännityksen pysyessä alati yhtä suurena ja vielä\nkohotessakin käydä huolestuttavaksi. Sitä paitsi oli sota- ja\nampumatarpeiden kulutus taisteluiden pitkällisyyden ja laajuuden vuoksi\nkaikilla rintamilla käynyt niin suunnattomaksi, ettei sodankäyntimme\ntyrehtyminen jo paljaastaan tästä syystä näyttänyt mahdottomalta.\nTurkissa vallinneeseen tilaan palaan myöhemmin.\n\n\n\nValtiollinen asema.\n\n\nSotilaallisen tilan ohella tulee minun esittää lyhyesti ensi\nvaikutelmani myöskin valtiollisesta yleistilasta. Alan oman isänmaamme\noloista.\n\nKun sotatoimien johto uskottiin minulle, pidin mielialaa kotimaassamme\nvakavana, joskaan ei masentuneena. Epäilemättä olivat monet viime\nkuukausien sotatapaukset tuottaneet siellä pettymystä. Tämän lisäksi\noli jokapäiväisessä elämässä vallitseva pula olennaisesti kasvanut.\nErikoisen kipeästi kärsi keskiluokka näissä sille tavattoman\nepäedullisissa taloudellisissa oloissa. Ravintoaineitten saanti kävi\nyhä niukemmaksi, satotoiveet olivat keskinkertaiset.\n\nRomanian sodanjulistus tiesi näissä oloissa uutta kuormaa kotimaan\nsotatarmon niskoille. Mutta silti oli isänmaa ilmeisesti nytkin valmis\nkestämään. Kuinka kauan ja kuinka vahvana tämä mieliala oli pysyvä,\nsitä ei tosin ollut mahdollinen ennakolta arvata. Lähiaikojen\nsotatapausten kehitys oli tässä suhteessa vaikuttava ratkaisevasti.\n\nMitä tulee Saksan ja sen liittolaisten keskinäisiin suhteihin,\nvakuutettiin vastustajaimme sodanaikuisessa kiihoituskirjallisuudessa\nettä me pidimme liittolaisiamme rajattomasti vallassamme. Meidän\nväitettiin pitävän Itävalta-Unkaria, Bulgariaa ja Turkkia niin\nsanoakseni kaulasta kiinni, valmiina kuristamaan ne, elleivät ne\ntehneet, mitä me tahdoimme. Tuskin olisi kuitenkaan ollut mahdollista\npahemmin vääristellä todellista asianlaitaa kuin väittämällä tätä.\nLuullakseni ei Saksan heikkous Englantiin verraten missään\nosoittautunut selvemmin kuin näiden maiden valtiollisen vaikutusvallan\nerilaisuudessa oman puolen liittolaisiin.\n\nJos esimerkiksi virallinen Italia olisi joskus uskaltanut osoittaa\njulkisesti taipuvaisuuttaan rauhaan ilman brittien lupaa, niin olisi\nEnglanti milloin tahansa kyennyt suorastaan nälällä pakottamaan tämän\nliittolaisen jatkamaan sitä politiikkaa, johon se kerran oli liittynyt.\nYhtä vahva ja ehdottomasti vallitseva oli Englannin suhde Ranskaan.\nItsenäisempi oli tässä suhteessa kaiketi vain Venäjä; mutta tsaarin\nvaltakunnankin valtiollisella itsenäisyydellä oli Englantiin nähden\ntaloudellisista ja rahallisista syistä rajansa. Kuinka paljon\nepäedullisemmassa asemassa Saksa tässä suhteessa olikaan! Mitä\nvaltiollisia, taloudellisia tai sotilaallisia voimakeinoja oli meillä\nkäytettävinä, joilla olisimme voineet vastustaa jonkun liittolaisemme\neropyrkimyksiä? Elleivät nämä vallat vapaasta tahdostaan tai uhkaavan\nvarman tuhon pakotuksesta tunteneet itseään meihin sidotuiksi, olimme\nme aivan voimattomia pitämään niitä puolellamme. En epäile huomauttaa,\nettä tämä eittämätön tosiasia oli yleisen tilamme erikoinen heikkous.\n\nLuon nyt silmäyksen kuhunkin liittolaiseen erikseen.\n\nItävalta-Unkarin sisäpoliittiset olot olivat 1916 kesän kuluessa\nkehittyneet arveluttavaan suuntaan. Sikäläinen valtiollinen johto oli\nmuutama viikko ennen meidän Plessiin saapumistamme peittelemättä\nilmoittanut meidän valtakunnanjohdollemme, ettei Tonavan monarkia\nkestäisi enää jatkuvaa sotilaallisten tai valtiollisten\nvastoinkäymisten rasitusta. Pettymys, jota liian äänekkäillä\nlupauksilla Italiaa vastaan aloitetun hyökkäyksen myttyyn meneminen\nsynnytti, oli sangen syvä. Vastarinnan nopea luhistuminen\nGalitsian--Volhynian rintamalla synnytti Itävalta--Unkarin kansan\nsuuressa enemmistössä epäluuloista pessimismiä, joka sai\nkansaneduskunnassa peittelemätöntä vastakaikua. Itävalta-Unkarin\njohtavat piirit olivat epäilemättä tämän mielialan vaikutuksen alaiset.\nTosin ei nyt ensi kertaa kuulunut korviimme niiden keskuudesta moisia\narveluttavia mielialan ilmaisuja. Siellä luotettiin liian vähän omaan\nkykyyn. Kun ei osattu omia voimia koota, epäiltiin niiden suuruutta.\nNäin arvostellessani en tahdo unohtaa, että kaksoismonarkian\nvaltiolliset vaikeudet olivat suunnattoman paljon suuremmat kuin meidän\nyhtenäisen isänmaamme Saksan. Elintarvekysymyskin oli vakava.\nVarsinkin saksalais-itävaltalaiset maat kärsivät ankaraa puutetta.\nMinun käsitykseni mukaan ei ollut mitään syytä mitenkään epäillä\nItävalta-Unkarin liittolaisuskollisuutta. Siitä huolimatta oli joka\ntapauksessa pidettävä huolta siitä, että maa mitä pikimmin vapautettiin\nsitä rasittavasta painosta.\n\nToisenlaiset, voinen sanoa kansallisesti lujemmat kuin Itävalta-Unkarin\nolivat Bulgarian sisäpoliittiset olot. Samalla kuin tämä maa taisteli\nbulgarialaisen heimon valtiollisen yhdistymisen puolesta, taisteli se\nmyös lopullisen ylivalta-aseman saavuttamiseksi Balkanilla.\nKeskusvaltain ja Turkin kanssa tehdyt sopimukset sekä sodassa tähän\nsaakka saavutettu menestys näyttivät lupaavan, että Bulgarian pitkälle\nmenevät pyrkimykset varmasti toteutuvat. Tosin kyllä maa kävi tähän\nuuteen sotaan edellisen Balkanin sodan suuresti heikontamana. Sitä\npaitsi ei se ryhtynyt uuteen suinkaan samanlaisella yleisellä\ninnostuksella kuin vuoden 1912 sotaan. Tällä kertaa sitä käytiin\nenemmän valtiomiesten kylmän harkinnan kuin kansallisen liikkeen\nvaikutuksesta. Ei siis ollut ihme, että kansa tunsi olevansa tyydytetty\nsaatuaan haluamansa maat haltuunsa eikä osoittanut suurtakaan halua\nuusiin yrityksiin. Johtuiko vain tästä mielialasta se, että\nsodanjulistusta Romaniaa vastaan viivyteltiin -- se ei ollut vielä\ntapahtunut minun Plessiin saapuessani -- sitä kuitenkin tahtoisin vielä\ntänä päivänäkin epäillä. Maan elintarpeiden saantisuhteet olivat hyvät,\nsaksalaisella mitalla mitattuina.\n\nYleensä uskoin voivani toivoa, että liittomme Bulgarian kanssa kestää\nsotilaallisen kuormituskokeen.\n\nYhtä suuri oli luottamukseni Turkkiin. Osmanien valtakunta oli sotaan\nkäynyt ilman minkäänlaisia valtiollisia laajennuspyyteitä. Sen johtavat\nhenkilöt, ennen muita Enver pasha, olivat selvään älynneet, ettei\nTurkin ollut mahdollinen pysyä puolueettomana alkaneessa kamppailussa.\nMahdotonta on tosiaan otaksua, että Venäjä ja länsivallat ajan pitkään\nolisivat voineet noudattaa salmien käyttämisestä voimassa olevia\nrajoittavia määräyksiä. Sotaan yhtyminen oli Turkille olemassaolon\nedellytys melkein vielä ilmeisemmin kuin meille muille. Vastustajamme\ntekivät meille mieluisan palveluksen, kun ne alusta saakka ääneen ja\nselvään tätä julistivat.\n\nTurkki oli tähän saakka osoittanut tässä sodassa voimaa, joka\nhämmästytti kaikkia. Sen tehoisa sodankäynti oli yllätys sekä ystäville\nettä vihollisille; se sitoi melkoisia vihollisvoimia Aasian kaikilla\nsotanäyttämöillä. Saksassa on myöhemmin usein moitittu ylintä\narmeijanjohtoa siitä, että se Turkin taisteluvoiman vahvistamiseksi\nmuka hajoitti omat voimansa. Mutta näin arvosteltaessa ei\noteta huomioon, että me juuri tämän avun kautta hankimme\nliittolaisellemme kyvyn, jolla se pidätti keskieurooppalaisilta\nsotanäyttämöiltämme poissa useita satojatuhansia vastustajaimme\nparhaista taistelujoukoista.\n\n\n\nSaksan ylin sodanjohto.\n\n\n1916 vuoden keväällä ja kesällä saadut kokemukset olivat osoittaneet,\nettä oli välttämätöntä saada luoduksi meille ja liittolaisarmeijoille\njohtava ja täydelleen vastuunalainen päällikkyys. Yksissä neuvoin\nhallitsevain valtionpäämiesten kanssa muodostettiin ylin sodanjohto. Se\nuskottiin Hänen Majesteetilleen Saksan Keisarille. Saksan toimivan\narmeijan yleisesikunnan päällikkö sai oikeuden antaa tämän \"ylimmän\nsodanjohdon toimesta\" ohjeita ja tehdä välipuheita liittolaisten\nsotavoimain päälliköiden kanssa.\n\nLiittoutuneiden armeijain minun kanssani kaikessa muussa\nyhdenvertaisten yleisesikunnanpäälliköiden suuren auliuden ja\nasianymmärtävän myötävaikutuksen vuoksi saatoin rajoittaa uudet\noikeuteni muutamiin yksityisiin, erikoisen tärkeihin sota-asioita\nkoskeviin määräyksiin. Yhteisten valtiollisten ja taloudellisten\nkysymysten käsittely ei kuulunut tämän ylimmän sodanjohdon\ntoimipiiriin.\n\nTehtävänäni oli niin ollen pääasiallisesti antaa liittoutuneille koko\nsodankäynnin johtavat näkökohdat ja yhdistää niiden voimat ja toiminta\nyhteistä päämäärää silmällä pitäen. Meille kaikille yhteisten etujen\nmukaista olisi ollut, että ylin sodanjohto yksityiset erikoisedut\nsyrjäyttäen, vieläpä erinäisiä, ratkaisuun nähden toisarvoisia seikkoja\nuhratenkin, olisi voinut jollain pääsotanäyttämöllä saavuttaa\nratkaisevan menestyksen. Liittosodalle ominaisesta luonteesta kuitenkin\njohtui, että ylimmälle sodanjohdollemme tässä kaikenlaisten näkökohtien\nmuodossa tuotettiin usein vaikeuksia.\n\nTunnettu asia on, että Saksa tässä sodassa oli liittolaisiinsa nähden\npaljon suuremmassa määrässä antava kuin saava osakas. Tästä\ntosiseikasta ei tietysti tule eikä voida vetää johtopäätöstä, että\nSaksa olisi voinut suoriutua tästä suunnattomasta taistelusta ilman\nliittolaisia. Sekin usein julki lausuttu mielipide, että Saksalla oli\ntukenaan vain rampoja liittolaisia, esittää todellisuuden aivan\nnurjasti ja merkitsee yksipuolista liioittelua. Tällöin ei oteta\nhuomioon, että liittolaisemmekin monin paikoin kiinnittivät itseään\nvastaan suuria vihollisylivoimia.\n\nLuodessani nyt silmäyksen takaisin menneisyyteen tuntuu minusta, ettei\nsuurissa sotatoimissa ollut tehtävämme vaikein osa ylimmän sodanjohdon\nkannalta katsoen, vaan yksityisten liittolaisten ristiin käyväin etujen\nyhteensovittamisessa. En tahdo puuttua siihen, vaikuttivatko useimmissa\ntapauksissa valtiolliset suhteet pakottavammin kuin sotilaalliset syyt.\nAivan erikoista vaikeutta tuotti suunnitelmillemme ja ratkaisuillemme\nliittoutuneiden sotajoukkojen arvon erilaisuus. Meidän täytyi ylimpään\narmeijanjohtoon siirtyessämme vasta vähitellen oppia, mitä\nliittolaistemme aseilta saatoimme odottaa ja vaatia.\n\nItävalta-Unkarin joukkojen taistelukykyyn olin tutustunut ensi kerran\nPuolassa, kun ne olivat välittömässä yhteistoiminnassa meidän\njoukkojemme kanssa. Ne eivät silloinkaan enää täydelleen täyttäneet\nniitä vaatimuksia, joita olimme tottuneet omille joukoillemme\nasettamaan. Pääsyynä Itävalta-Unkarin armeijanosastojen keskiarvon\nhuonontumiseen oli kieltämättä se erinomaisen ankara runtelu, jonka\nalaiseksi armeija tuli, kuten jo sanoin, uhkarohkeassa puhtaassa\nrintamahyökkäyksessään sodan alussa Galitsiassa ja Puolassa.\nPerästäpäin on väitetty, että Itävalta-Unkarin silloisesta yrityksestä\noli tuloksena venäläisten armeijalaumojen rynnäkön murtuminen. Mutta\nehkä olisi tämä voitu saavuttaa vähemmänkin uskaliailla keinoilla ja\nmelkoista pienemmin uhrein. Joka tapauksessa Venäjän armeija toipui\nsilloin kärsimistään tappioista, Itävalta-Unkarin armeija sitä vastoin\nei, minkä lisäksi Itävalta-Unkarin rohkea toimihalu vaihtui pysyväksi\nliikaherkkyydeksi venäläisiin joukkomääriin nähden. Kaikki\nItävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon ponnistukset raskaiden\nvaurioiden korjaamiseksi kohtasivat voittamattomia vaikeuksia. Luulen\nvoivani jättää sikseen niiden yksityiskohtaisen esittämisen. Tahtoisin\nvain tehdä kysymyksen: Miten olisi ihmisvoimin ollut mahdollista\nherättää kaksoismonarkian kansainsekoituksessa yhteisen kansallisen\ntaistelunhalun uutta, kohottavaa virikettä sen jälkeen kun tahdon,\ninnostuksen ja itseluottamuksen ensimmäinen kukka oli taittunut? Kuinka\nolisi varsinkaan upseeristoa, joka ensimmäisessä rynnäkössä kärsi niin\nsuuria vaurioita, voitu palauttaa likimainkaan ennalleen? Älkäämme\nunohtako, ettei Itävalta-Unkarilla suinkaan ollut niitä henkisiä\nvoimia, joista Saksa on voinut niin usein ja kauan ammentaa.\n\nSe otaksuma ei pitänyt paikkaansa, että Itävalta-Unkarin joukkojen\narvon yhtämittainen aleneminen olisi kaikkialla samalla tavalla\nkohdannut armeijaa kokonaisuudessaan. Tonavan monarkialla oli\nviimeiseen saakka arvokkaita joukkoja. Tosin ilmeni monella taholla\npaljon taipumusta epäoikeutettuun pessimismiin tukalissa tilanteissa.\nErikoisesti on mainittava ettei Itävalta-Unkarin joukkojen korkeampi\njohtokaan säilynyt siltä. Vain näin on selitettävissä se, että\neteväinkin hyökkäystoimien jälkeen liittolaisemme taistelutahto\nyllättävän pian raukesi, jopa kääntyi aivan päinvastaiseksi.\n\nMainitut ilmiöt aiheuttivat tietysti suurta epävarmuutta ylimmän\narmeijanjohtomme laskuihin. Emme olleet koskaan varmat siitä, ettei\nliittolaistemme armeijanosain yllättävä lujuuden puute odottamatta\nsaattaisi meitä muuttuneeseen tilanteeseen ja siten mullistaisi\nsuunnitelmiamme. Heikkouden hetkiä esiintyy jokaisen armeijan\njoukko-osissa. Ne johtuvat ihmisluonteesta. Johdon täytyy ottaa ne\nhuomioon tulokseen vaikuttavana tekijänä, jonka suuruutta ei kuitenkaan\nole mahdollinen määrätä. Täysiarvoinen sotaväki voittaa kuitenkin\nenimmäkseen nopeasti moiset vaiheet taikka säilyttää pahimmassakin\nluhistumisessa vielä jonkinmoisen iskukyvyn ja vastustustahdon ytimen.\nMutta turmio uhkaa, jos tämä viimeinenkin ydin kokonaan raukeaa.\nTuhoisa turmio kohtaa silloin sekä asianomaista joukkoa että myös\nsiihen liittyviä tai sen sekaan pistettyjä sitkeämpiä yhtymiä; tuho\ntavoittaa ne sivustasta ja selän takaa ja ne joutuvat usein vielä\npahemman kohtalon uhriksi kuin vähemmin vastustuskykyiset. Tämä oli\nsangen usein Itävalta-Unkarin rintamiin rakennettujen tukiemme\nsurullinen loppu. Onko ihme, ettei näin ollen joukkojemme mieliala\nitävaltalais-unkarilaisia asetovereita kohtaan ollut aina luottava eikä\nsuosiollinen?\n\nKaiken kaikkiaan emme kuitenkaan saa väheksiä Itävalta-Unkarin\naikaansaannoksia tässä valtavassa kamppailussa, ei hautoa katkeria\ntunteita, jotka useinkin heräsivät pettyneiden toiveitten\nvaikutuksesta. Tonavan monarkia pysyi uskollisena asetoverinamme.\nOlemme yhdessä eläneet uljaita aikoja ja meidän tulee varoa, ettemme\nyhteisessä onnettomuudessa sisällisesti eroa.\n\nBulgarian armeija oli sisäiseltä rakenteeltaan aivan toisenlainen kuin\nItävalta-Unkarin. Se oli kansallisesti täydelleen ehjä. Bulgarian\narmeija oli suuressa sodassa syksyyn 1916 saakka kärsinyt verrattain\nvähän. Sen arvoa mitattaessa älköön kuitenkaan unohdettako, että se\nvähäistä ennen oli päässyt toisesta murhaavasta sodasta, johon\nupseeriston, jopa maan koko intelligenssin kukka suurimmaksi osaksi oli\nsortunut. Sen voimistuminen ennalleen oli Bulgariassa vähintään yhtä\nvaikeata kuin Itävalta-Unkarissa. Balkanin niemimaan vielä verrattain\nalkuperäiset olot vaikeuttivat sitä paitsi armeijalle monen\nnykyaikaisessa sodassa ehdottomasti tarpeellisen taisteluaseen ja\nkulkuneuvon hankintaa ja käyttämistä. Tämä kävi sitä tuntuvammaksi, kun\nmeitä vastassa Makedoniankin rintamalla oli täysitehoisia ranskalaisia\nja englantilaisia osastoja. Jo tästäkään syystä ei voinut olla mitään\nyllättävää siinä, että meidän täytyi tukea Bulgariaa paitsi\naineellisilla keinoilla myös miehisilläkin voimilla.\n\nTurkin armeijassa vihdoin olivat olosuhteet toisenlaiset kuin\nsekä Itävalta-Unkarin että Bulgarian armeijassa. Saksalainen\nsotilaslähetystömme oli ennen sotaa tuskin ehtinyt vaikuttaa, vielä\nvähemmin saada perinpohjaista parannusta aikaan Turkin armeijan\nrappeutuneihin oloihin. Kuitenkin oli onnistuttu saamaan liikkeelle\nmelkoinen määrä turkkilaisia joukko-osastoja. Armeija oli kuitenkin\nDardanelleilla ja ensimmäisissä hyökkäystoimissa Armeniassa kärsinyt\ntavattoman suuria tappioita. Siitä huolimatta näytti sen toimiteho\nriittävän siihen tehtävään, jonka ylin sodanjohto oli sille lähinnä\nmäärännyt: Turkin maa-alueitten puolustamiseen. Olipa mahdollista\ntuoda vähitellen Eurooppaankin osmanien armeijan melkoisia\nosia. Sotilaallinen avustus, jota Turkille annoimme, rajoittui\npääasiallisesti taisteluvälineitten lähetykseen ja lukuisain upseerien\nluovuttamiseen. Ne saksalaiset osastot, jotka vuoden 1916 syksyyn\nmennessä olimme luovuttaneet Aasian sotanäyttämölle, tuotiin Turkin\nylimmän armeijanjohdon suostumuksella vähitellen takaisin sitä mukaa\nkuin Turkki kykeni itse ottamaan vastaan näiden osastojen kaluston ja\nsitä käyttämään.\n\nSotatarpeita lähetimme aina senusseille saakka Afrikan pohjoisrannalle;\nsukelluslaivaimme avulla toimitimme heille etupäässä kiväärejä ja\nampumatarpeita. Vaikka nämä lähetykset olivatkin pieniä, vaikuttivat ne\nkuitenkin erinomaisen kohottavasti muhamettilaisten heimojen sotaiseen\nhenkeen. Tähän saakka ei vielä ole ollut mahdollista arvostella,\nsuuretko niiden taistelun käytännölliset tulokset olivat\nsodankäynnillemme; ehkä ne olivat suuremmat, kuin silloin osasimme\naavistaakaan.\n\nVielä Afrikan pohjoisrantaa kauemmaksikin koetimme toimittaa\nasetovereillemme apua. Niinpä muun muassa harkitsimme Enver pashan\nvuonna 1917 esittämää ajatusta, että lähettäisimme raha-apua niille\nJemenin heimoille, jotka olivat pysyneet uskollisina Konstantinopolissa\nolevalle padishahilleen. Kun Arabian erämaan kapinalliset\npaimentolaisheimot sulkivat tien näiden maahan eivätkä sukelluslaivamme\nvoineet päästä Punaisen-meren rannoille liikuntapiirinsä\nulottumattomuuden vuoksi, olisimme voineet käyttää vain ilmatietä.\nSuureksi mielipahakseni ei meillä kuitenkaan silloin vielä ollut\nilmalaivaa, joka olisi varmasti voittanut suuren erämaan poikki\nlennettäessä esiintyvät ilmastolliset vaikeudet. Suunnitelman\ntoteuttamisesta oli sen vuoksi luovuttava.\n\nSallittakoon minun tässä yhteydessä ennakolta mainita, että minä vuonna\n1917 seurasin mitä hartaimmalla mielenkiinnolla yritystä lähettää\nItä-Afrikaan suojelusväellemme ilmatietä aseita ja lääkeaineita.\nZeppeliinilaivan täytyi, kuten tunnettua, palata takaisin Sudanin\npäältä, suojelusväkemme kun oli sillä välin edennyt kauemmaksi etelään\nja siirtänyt sotatoimensa Portugalin Itä-Afrikaan. Minun ei tarvitse\ntarkemmin kertoa, miten ylpein tuntein sodan aikana ajatuksissani\nseurasin tämän oivan joukon urotöitä ja milt'ei yli-inhimillisiä\naikaansaannoksia. Se on pystyttänyt Afrikaan katoamattoman\nmuistopatsaan saksalaiselle sankariudelle.\n\nLuodessani silmäyksen liittolaistemme aikaansaannoksiin täytyy minun\nmyöntää, että ne ponnistivat omat voimansa yhteisen suuren asiamme\nhyväksi siinä määrin kuin kunkin maan valtiollisten, taloudellisten,\nsotilaallisten ja eetillisten apukeinojen tila salli. Ihannetta ei\ntosin kukaan saavuttanut ja se, että me enemmän kuin kaikki muut\nlähestyimme tätä ihannetta, oli mahdollista vain niiden valtavain,\nmeille itsellemmekin alussa vain vaillinaisesti tunnettujen sisäisten\nvoimain avulla, jotka historiamme viimeisten vuosikymmenien kuluessa\nolimme koonneet, voimain, joita asui isänmaamme kaikissa kerroksissa,\njotka eivät nukkuneet, vaan elivät ja vahvistumistaan vahvistuivat\nyhtämittaisessa toiminnassa. Ainoastaan jos valtio on itsessään terve\nja siinä virtaavat niin runsaat turmeltumattomat elinvoimat, että ne\nratkaisevalla hetkellä tempaavat epäterveet mukaansa, ainoastaan\nsilloin ovat mahdolliset sellaiset aikaansaannokset, joita me\nsuoritimme, mennen paljon niiden velvollisuuksien yli, joita liittomme\nmeille asetti.\n\nSiitä, että näin saattoi olla laita, saamme, kuten on historiallisesti\ntodistettavissa, ensi sijassa kiittää Hohenzollerneja ja näistä Saksan\nsuuruuden viimeisenä ajanjaksona keisariamme Wilhelm II:ta. Huoneensa\nperinnäiskatsomukselle uskollisena tämä hallitsija näki armeijassa\nkansan parhaan koulun ja kehitti sitä edelleen uupumattomalla työllä.\nNäin Saksalla oli maailman ensimmäinen sotavoima: ennen sotaa\nrauhallisen työn kunnioitettava suoja, sodassa kaiken voimatehon ydin.\n\n\n\nPless.\n\n\nSaksan ylin armeijanjohto oli sodan varhaisemmalla ajanjaksolla\nvalinnut Ylä-Schlesiassa olevan Plessin pienen kaupungin suuren\npäämajan väliaikaiseksi paikaksi. Syynä tähän vaaliin oli se, että\nItävalta-Unkarin armeijan ylikomento majaili niin lähellä Itävallan\nSchlesian Teschenissä. Etu, jota tuotti nopean ajatuksenvaihdon ja\nhenkilökohtaisen keskustelun mahdollisuus molempain päämajain\nvälillä, oli nytkin määräävänä syynä tämän päämajan säilyttämiseen\nedelleenkin täällä. Saksan suuri päämaja oli tietysti saksalaisten ja\nliittolaisruhtinaitten yhtymäpaikka heidän halutessaan välittömästi\nkeskustella Keisarillisen Herrani kanssa valtiollisista ja\nsotilaallisista kysymyksistä. Ensimmäisiin hallitsijoihin, joiden\nkanssa minun oli kunnia joutua siellä lähemmin tekemisiin, kuului\nBulgarian tsaari Ferdinand. Hän tuntui minusta etevältä diplomaatilta.\nHänen valtiollinen katseensa kantoi kauas yli Balkanin rajain. Hän\nosasi mestarillisen vaikuttavasti maailman suurissa ratkaisevissa\nkysymyksissä valaista maansa asemaa ja pitää sitä etualalla. Bulgarian\ntulevaisuus oli hänen mielestään tässä sodassa ratkaistava siten, että\nVenäjän vaikutus lopullisesti hävitettäisiin ja bulgarilaisen heimon\nkaikki jäsenet kokonaisuudessaan yhdistettäisiin saman yhtenäisen\njohdon alle. Muita politiikkansa päämääriä ei tsaari koskaan maininnut\nkeskustellessaan minun kanssani. Erittäinkin vaikutti minuun se tapa,\njolla Bulgarian hallitsija johti vanhimman poikansa valtiollista\nkasvatusta. Kruununprinssi Boris oli tavallaan kuninkaallisen isänsä\nyksityissihteeri ja näytti olevan tsaarin salaisimmistakin ajatuksista\nperillä. Erinomaisen lahjakas, jalosti ajatteleva prinssi täytti\nsaamansa tärkeän osan mitä hienotunteisimmin, vaatimattomasti syrjässä\npysyen. Isällisen vallan käyttö näytti olevan koko ankaraa.\n\nValtakuntansa ulkopolitiikkaa tsaari hoiti pääasiallisesti aivan\nyksin. Missä määrin hän ehdottomasti vallitsi maansa vaikeita\nsisäpoliittisiakin oloja, sitä en kykene arvostelemaan. Mutta minä\nluulen, että hän keskellä Bulgariassa useinkin valtaan pääsevää\nparlamentaarista anarkiaa osasi saada oman tahtonsa kuuluviin, ehkäpä\nusein itsevaltaisin keinoin. Hänen tehtävänsä oli tässä suhteessa\nepäilemättä vaikea. Bulgarialaiset olivat, samoin kuin kaikkikin\nBalkanin kansat, orjuudesta harpanneet täyteen valtiolliseen vapauteen.\nKouluutus ja se kova työ, minkä siirtyminen tilasta toiseen vaatii,\npuuttui heiltä sen vuoksi. Pelkään, että näiden monessa suhteessa niin\netevälahjaisten kansain on vielä monta vuosikymmentä kärsittävä tuon\nkasvattavan väliajan puuttumisen seurauksista.\n\nBulgarian kuningas oli joka tapauksessa tätä nykyä hallitsijain\netevimpiä. Meitä kohtaan hän pysyi uskollisena liittolaisena.\n\nMeidän Plessissä-olomme aikana kuoli keisari Frans Josef. Hänen\nkuolemansa oli Tonavan valtakunnalle ja meille tappio, jonka koko\nsuuruus voidaan arvatenkin vasta myöhemmin täydelleen käsittää. Ei\nollut epäilystäkään siitä, että kaksoismonarkian monikansaisuus hänen\nkuolemansa johdosta menetti aatteellisen yhtymäpisteensä.\nKunnianarvoisen, iäkkään keisarin keralla vaipui moniheimoisen\nvaltakunnan kansallistunnosta suuri osa ainiaksi hautaan.\n\nVaikeudet, jotka odottivat nuorta keisaria, olivat niin suuret ja\nmoninaiset, ettei niitä voi verratakaan siihen, mitä hallitsijan\nvaihdos yksiheimoisessa valtakunnassa tuottaa. Uusi hallitsija koetti\nkansoja sovittavilla keinoilla korvata keisari Frans Josefin kuoleman\ntuottaman siveellisesti sitovan voiman raukeamisen. Valtiota\nhajoittaviinkin aineksiin hän luuli valtiollisten armonosoitusten\nsiveellisesti vaikuttavan. Tämä keino petti kerrassaan; nämä ainekset\nolivat jo aikoja sitten tehneet välipuheensa yhteisten vihollistemme\nkanssa, eivätkä aikoneet vähääkään sanoutua siitä vapaaehtoisesti irti.\n\nNiissä monenlaisissa vilkkaissa henkilökohtaisissa suhteissa, joihin\nPlessissä-oleskeluni johdosta jouduin silloisen kenraalieversti Conrad\nvon Hötzendorfin kanssa, vahvistui vaikutus, jonka jo aikaisemmin olin\nsaanut hänestä sotilaana ja johtajana. Kenraali von Conrad oli erittäin\nlahjakas mies, hehkuva itävaltalainen isänmaanystävä ja yhteisen\nasiamme lämminsydäminen kannattaja. Valtiollisia vaikutuksia, jotka\nyrittivät saada hänet tästä suunnasta luopumaan, hän epäilemättä\nsyvimmästä vakaumuksestaan vastusti. Sotatoimisuunnitelmissaan\nkenraalieversti oli sangen suurisuuntainen; suurten yhteisten asiaimme\nydinkohdat hän osasi eritellä pois vähemmän ratkaisevien sivuasiain\nkasasta. Hän tunsi erinomaisen hyvin Balkanin ja Italian olot.\n\nNe melkoiset vaikeudet, jotka haittasivat Itävalta-Unkarin armeijassa\nkansallista yhteishenkeä, ja tästä johtuvat puutteet olivat\nkenraalieverstille hyvin tunnetut. Siitä huolimatta hän suurissa\nsuunnitelmissaan arvosteli silloin tällöin liian suuriksi johtoonsa\nuskotun armeijan toimimahdollisuudet.\n\nMyös Turkin ja Bulgarian sotilaallisiin johtajiin tutustuin Plessissä\npersoonallisesti syksyn ja talven kuluessa.\n\nEnver pasha osoitti mielestäni harvinaisen laajaa ja vapaata käsitystä,\nmitä tulee nykyisen sodankäynnin ja sen päätökseen saattamisen\nluonteeseen. Tämän osmanin antautumus yhteiseen suureen ja vaikeaan\nasiaamme oli ehdoton. En koskaan unohda vaikutusta, jonka turkkilaisten\nvarageneralissimus syyskuun alussa 1916 teki minuun, meidän ensi kerran\nkeskustellessamme. Hän kuvasi minulle silloin pyynnöstäni Turkin\nsotilaallisen tilan. Huomattavan selkeästi, varmasti ja avoimesti hän\nantoi meille siitä perinpohjaisen kuvan ja minuun kääntyen päätti sen\nseuraavin sanoin: \"Turkin asema Aasiassa on osaksi sangen vaikea. On\npelättävissä, että meidät Armeniassa työnnetään vielä kauemmaksi\ntaapäin. Ei ole mahdotonta, että taistelut Irakissa pian jälleen\nuudistuvat. Luulen niinikään, että englantilaiset lyhyen ajan kuluttua\nvoivat Syyriassa käydä kimppuumme ylivoimalla. Mutta kävipä meille\nAasiassa miten tahansa, sodan ratkaisu tapahtuu Euroopassa, ja sitä\nvarten annan käytettäviksi kaikki divisionat, mitä minulla vielä on\nvapaina.\" Asiallisemmin ja epäitsekkäämmin on tuskin vielä milloinkaan\nliittolainen liittolaiselle puhunut. Eivätkä sanat jääneet vain\nsanoiksi.\n\nVaikka Enver pasha olikin yleensä sotaan hyvin perehtynyt, puuttui\nhäneltä kuitenkin perusteellinen sotilaallinen, tahtoisin sanoa\nyleisesikuntakouluutus. Se oli puute, joka näytti olevan yhteinen\nkaikille turkkilaisille johtajille samoin kuin heidän esikunnilleenkin.\nTuntui siltä, kuin olisi tämä itämaalaisissa luonnosta johtuva puute.\nTurkin armeijassa näytti olevan vain aivan vähän semmoisia upseereja,\njotka kykenivät oikein suunniteltuja sotatoimia toteuttaessaan\nhallitsemaan johdon teknillisiä sisäisiä tehtäviä. Ei oltu selvillä\nsiitä, että yleisesikunnan on välttämätöntä suuria aatteita\ntoteuttaessaan puuttua pieniinkin asioihin. Siitä johtui, että puuttuva\nsotilaallinen todellisuudentunto usein teki itämaalaisen aaterikkauden\nhedelmättömäksi.\n\nOleellisesti toisenlainen luonne kuin aatteista rikas osmani oli\nbulgarialainen sotatoverimme kenraali Zekoff, mies, jolla oli selvä\nhavaintokyky, joka ei ollut suurille aatteille vieras, mutta jonka\nnäköpiiri ensi sijassa kuitenkin rajoittui Balkanille. En saata\nvarmasti päättää, missä määrin hän ehkä oli viimemainitussa suhteessa\nhallituksensa vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa hän oli Bulgarian\nvaltionjohdon ulkopoliittisen suunnan harras kannattaja. Sen\nsisäpoliittisten menetelmäin kanssa ei hänen käsityskannallaan liene\nollut mitään yhteistä.\n\nKenraali Zekoff rakasti sotamiehiään ja nämä rakastivat häntä. Hänen\nluottamuksensa heihin oli valtiollisessakin suhteessa sangen suuri. Kun\ntuotiin esiin epäilyksiä siitä, onko bulgarialainen sotamies halukas\ntaistelemaan venäläisiä vastaan, lausui Zekoff mainitsemisen arvoiset\nsanat: \"Kun minä sanon bulgarialaisilleni, että heidän on taisteltava,\nniin taistelevat he vaikka ketä vastaan!\" Kenraalille eivät muutoin\nolleet tuntemattomat eräät hänen sotamiestensä kansanluonteeseen\nkuuluvat heikkoudet. Palaan tähän myöhemmin. Paitsi johtavain\nsotilaitten kanssa jouduin Plessissä henkilökohtaisesti tekemisiin\nliittolaistemme valtiollistenkin johtajain kanssa. Tahdon tässä vain\npuhua osmanilaisesta suurvisiiristä Talaat pashasta ja Bulgarian\npääministeristä Radoslavovista.\n\nTalaat pasha tuntui nerokkaalta valtiomieheltä. Hän ei ollut\nepätietoinen tehtävän suuruudesta, enempää kuin valtiolaitoksensa\npuutteistakaan. Se, ettei hänen onnistunut kitkeä pois itsekkyyttä eikä\nkansallista saamattomuutta, joka hänen isänmaataan lamautti, johtui\nvain voitettavien vaikeuksien suuruudesta. Ei ollut mahdollinen\nmuutamassa kuukaudessa korjata sitä, mikä johtui vuosisataisista\nlaiminlyönneistä, mitä rotujen sekoitus ja valtion laajain piirien\nsisäinen siveellinen uupumus jo ammoin ennen sotaa oli turmellut. Itse\nhän tahrattomin käsin ryhtyi valtakuntansa johtoon ja tahrattomin käsin\nsiinä pysyi. Talaat oli vanhan ritarillisen turkkilaisuuden\ntäysiarvoinen edustaja. Valtiollisesti ehdottomasti luotettavana hän\nvuonna 1916 ensi kerran tuli luokseni ja semmoisena hän syksyllä 1918\nmeistä erosi.\n\nTurkin valtion- ja sodanjohdon heikkouden aiheutti sen suuri\nriippuvaisuus sisällisistä oloista. Niin sanottuun komiteahallitukseen\nkuuluvat, valtiollisessa ja taloudellisessa suhteessa itsekkäät\nhenkilöt sekaantuivat sota-asiain johtoon ja monessa suhteessa sitoivat\nsen kädet, niin ettei se kyennyt keinoilla, jotka oikeastaan olivat\nkäytettävissä, parantamaan oikein arvosteltuja epäkohtia. Jotkut etevät\nmiehet tosin kyllä tekivät, mitä heidän vallassaan oli. Mutta\nvaltiomahti ei enää ollut tehokas kautta maan. Konstantinopoli, maan\nsydän, sykki liian heikosti eikä enää työntänyt terveitä, virkistäviä,\nvaltiota edistäviä mehuja etäisiin maakuntiin. Uusia aatteita oli tosin\nsodan kuluessa esiintynyt ja Dardanellien ja Tigriin luona saatujen\nvoittojen sotaiset laakerit saivat ne rehoittamaan oikein itämaalaisen\nkukkeina. Aljettiin ajatella koko islamin uskonnollista ja valtiollista\nyhdistystä. Vaikka pyhän sodan julistamisella oli ilmeisesti huono\nmenestys, luotettiin muhamettilaisten uskontaistelijain nousuun, kuten\nesimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Tapausten kehitys oli kuitenkin\nosoittava, että tämä uskonkiihkon ilmaus johtui vain paikallisista\nerikoisuuksista ja että toivo niiden leviämisestä Sisä-Aasian laajoille\naloille oli harhaluulo, vieläpä enemmänkin: arveluttavaa sotilaallista\nuhkapeliä.\n\nBulgarialainen Radoslavov oli valtiollisiin aatteihinsa nähden enemmän\nturpeeseen sidottu kuin suurisuuntainen osmanilainen valtiomies Talaat\npasha. Rohkenen epäillä, oliko Radoslavov täydelleen koko suuruudessa\ntodella omaksunut sen rohkean askeleen, joka 1915 sai Bulgarian\nasettumaan meidän puolellemme -- saanen ehkä sanoa: hänen tsaarilleen\nominaisessa, täysin harkitussa suuruudessa. Radoslavov oli meitä\nkohtaan aina ehdottomasti luotettava ulkopolitiikassaan.\n\nBulgarian sisäpoliittisen puoluetaistelun hurja kiihko ei suuren\nsodankaan kuluessa laimentunut ja armeijassakin se oli laajalle\nlevinnyt. Hajoittavina vaajoina tunkeutui siihen venäläisystävällisiä\naatteita ja sisäpoliittistenkin puolueryhmäin taistelu levisi\njoukkoihin ja niiden johtajiin. Radoslavov ei ollut tähän syytön.\n\n\n\n\nELÄMÄ SUURESSA PÄÄMAJASSA.\n\n\nSen mielenkiinnon kehoittamana, jota suuren sodan aikana monella\ntaholla osoitettiin persoonallista elämääni kohtaan, sovitan tähän\nkuvauksen päivän tavanmukaisesta kulusta päämajassamme. Pyydän kaikkia\nniitä, joita moinen pienoispiirtely valtavain maailmantapausten\nkeskellä ei huvita, lukematta kääntämään seuraavat sivut. Niiden\ntunteminen ei ole suuren ajan käsittämiseksi tarpeen.\n\nLiikuntasodan aikana Itä-Preussissa ja Puolassa syksyllä 1914 ei\ntunnilleen järjestettyä virantoimitusta armeijaesikunnassamme\nollut ajattelemistakaan. Vasta kun majamme marraskuussa 1914\nsiirrettiin Poseniin, alkoi virantoimituselämässämme ja elämässämme\nvirantoimituksen ulkopuolellakin, jos siitä sodassa voi puhua, suurempi\nsäännöllisyys päästä valtaan. Myöhemmin oli pitempiaikainen vakinainen\noleskelumme Lötzenissä erikoisesti omiaan viemään tarkan\ntyöjärjestyksen toteuttamiseen.\n\nJoutumiseni toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi ei\noleellisesti mitenkään muuttanut totuttua ja hyväksi huomattua\ntyöjärjestystämme, vaikka nyt alkoikin monessa suhteessa\nsuuripiirteisempi ja vilkkaampi toiminta.\n\nMinun tavanmukainen päivätyöni alkoi sillä, että kello 9:n aikaan\naamupäivällä, siis aamuilmoitusten saavuttua, lähdin kenraali\nLudendorffin luo keskustelemaan hänen kanssaan aseman muutoksista ja\ntoimenpiteistä, joihin ehkä oli ryhdyttävä. Enimmäkseen eivät nämä\nkeskustelut kestäneet kauan. Elimme molemmat herkeämättä sodan\ntilanteissa mukana ja tunsimme toistemme ajatukset. Päätökset tehtiin\nsen vuoksi enimmäkseen muutaman harvan lauseen perustuksella, jopa\nusein riitti muutama sanakin määrittelemään yhteisen mielipiteemme,\njota kenraali sitten piti johtonaan seuraavia toimenpiteitä\nsuunnitellessaan.\n\nTämän keskustelun jälkeen liikuin adjutanttini seurassa tunnin\nverran ulkona. Toisinaan kehotin suureen päämajaan saapuneita\nvieraitakin tulemaan mukaan huomenkävelyilleni, annoin heidän\nsilloin purkaa minulle surujaan ja esittää mielipiteitään ja kevensin\nmonenkin huolestuneen sielun, ennenkuin se hyökkäsi ensimmäisen\nkenraalimajoitusmestarini kimppuun tyhjentääkseen hänelle\nyksityiskohtaisemmin pyyntöjään, toiveitaan ja ehdotuksiaan.\n\nPalattuani virkarakennukseen keskustelin uudelleen kenraali\nLudendorffin kanssa, jonka jälkeen otin työhuoneessani välittömästi\nvastaan osastonpäälliköitteni esittelyt.\n\nTämän virantoimituksen rinnalla oli minulle yksityisesti tulleet\nkirjeet käsiteltävä. Ei ollut vähäinen niiden ihmisten luku, jotka\nkirjeellisesti purkivat minulle sydäntään kaikista mahdollisista\nasioista taikka joiden mielestään täytyi ilmaista minulle ajatuksensa.\nMinun oli kerrassaan mahdotonta lukea kaikkea. Tarvitsin siihen yhden\nupseerin erikoisen työvoiman. Tässä kirjeenvaihdossa oli osansa\nrunoudellakin proosan rinnalla. Innostus ja sen vastakohta esiintyi\nkaikin mahdollisin vivahduksin. Usein oli sangen vaikeata huomata\nyhteyttä minulle esitettyjen asiain ja virka-asemani välillä.\nMainitakseni vain pari esimerkkiä sadoista, en koskaan voinut älytä,\nmitä minulla toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä saattoi olla\ntekemistä jonkun maaseutukaupungin likajätteiden kuljetuksen kanssa,\nniin kiireellinen kuin asia saattoikin olla, taikka Chilessä syntyneen\nsaksattaren kastetodistuksen kanssa. Siitä huolimatta pyydettiin\nkummassakin tapauksessa apuani. Kieltämättä tämmöiset kirjeelliset\npyynnöt sisälsivät liikuttavan, vaikka monestikin hieman naivin\nluottamuksen henkilökohtaiseen vaikutusvaltaani. Mielelläni autoin,\nmilloin minulla oli aikaa ja tilaisuutta, autoin ainakin\nnimikirjoituksellani. Sitä pitemmälle menevistä yksityisistä\naputoimista saatoin kuitenkin mielestäni enimmäkseen kieltäytyä.\n\nPuolipäivän aikaan olin säännöllisesti käskettynä esittelylle Hänen\nMajesteettinsa Keisarin luo. Kenraali Ludendorff kuvasi tällöin aseman.\nTärkeimpiä päätöksiä tehtäessä esittelin asian itse ja pyysin Hänen\nMajesteettiaan hyväksymään suunnitelmamme, jos se oli tarpeen. Keisarin\nkorkea luottamus vapautti meidät Kaikkeinkorkeimmasta hyväksymisestä\nkaikissa asioissa, jotka eivät olleet periaatteellista laatua. Uusia\nsotatoimiakin esitettäessä Hänen Majesteettinsa enimmäkseen tyytyi\nkuulemaan perusteluni. En muista ainoatakaan ristiriitaa, jota ei\nSotaherrani jo esittelyssä olisi sovittanut. Keisari muisti\nsotatilanteet erinomaisesti, ja se oli meille näissä esittelyissä\nsuureksi avuksi. Hänen Majesteettinsa sekä tutki karttoja\nmitä huolellisimmin että merkitsi niihin itsekin asioita.\nPuolipäivä-esittelyn aikana Keisarin luona keskusteltiin usein myös\nvaltakunnanjohdon edustajain kanssa.\n\nKun esittely keisarin luona oli tapahtunut, kokoontuivat suppeamman\nesikuntani upseerit kanssani yhteiseen päivällispöytään. Ruoka-aika ei\nollut pitempi kuin mitä oli välttämättä tarpeen. Pidin tärkeänä, että\nupseereillani oli aikaa sen jälkeen hieman levätä tai muutoin\nvirkistäytyä työstään. Tästä ateria-ajan supistamisesta en voinut\nluopua silloinkaan, kun meillä pöydässämme oli vieraita, niin suuresti\nkuin tämä usein pahoittikin mieltäni. Minun täytyi asettaa huolenpito\napulaisteni työvoiman säilymisestä seuratapain yläpuolelle.\nVaadittiinhan useimmilta näistä upseereista 16 tuntia työtä\npäivässä. Ja vielä monta vuotta kestäneessä sodassa! Meidän täytyi\nylimmässä armeijanjohdossa samoin kuin ampumahaudoissakin käyttää\nihmisaineistomme voimat niin tarkoin kuin suinkin mahdollista.\n\nIltapäiväni kului samalla tavalla kuin aamupäiväkin. Pisimmän loman\ntuotti meille kaikille kello 8 alkava illallinen. Siihen liittyi\nryhmittäinen istuskelu sivuhuoneissa, kunnes tämä kenraali Ludendorffin\nantamasta merkistä täsmälleen kello 9.30 päättyi. Keskustelumme oli\nenimmäkseen erittäin vilkasta. Se liikkui mitä vapaimmissa muodoissa ja\nmielipiteitä lausuttiin mitä avomielisimmin julki kaikista meitä\nvälittömästi koskevista ja yleisesti mieltäkiinnittävistä asioista ja\ntapauksista. Hilpeyskin sai vapaan vallan. Pidin velvollisuutenani\napulaisiani kohtaan suosia sitä. Minua ilahutti se huomio, että\ntoiselta puolen luottava levollisuutemme, toiselta seurustelumme vapaus\nilmeisesti oli vieraillemme yllätys.\n\nYhdessäolomme illalla päätyttyä lähdimme yhdessä virkarakennukseen.\nSinne olivat sillä välin saapuneet päivän loppuilmoitukset ja asemat\neri rintamilla oli piirretty kohdalleen. Selittävät tiedot antoi joku\nnuorempi yleisesikunnan upseeri. Sotanäyttämöiden tapauksista riippui,\nvieläkö minun nytkin täytyi perusteellisesti keskustella kenraali\nLudendorffin kanssa vai eikö enää tarvinnut käyttää siihen hänen\naikaansa. Suppeamman esikuntani upseerien työ alkoi nyt uudelleen.\nUsein olivat tietysti vasta nyt käytettävinä viimeiset tukikohdat,\njoiden nojalla lopulliset määräykset voitiin laatia ja antaa, taikka\nsaatiin vasta nyt armeijain ja muitten asianomaisten lukemattomat\nvaatimukset, ehdotukset ja suunnitelmat. Päivän työ ei sen vuoksi\npäättynyt milloinkaan ennen puoltayötä. Osastonpäälliköiden esittelyt\nkenraali Ludendorffin luona kestivät melkein säännöllisesti uuden\npäivän ensi hetkiin saakka. Vain aivan erikoisen rauhallisina aikoina\nensimmäinen kenraalimajoitusmestarini saattoi ennen puolta yötä lähteä\ntyöhuoneestaan, johon hän joka päivä jälleen saapui päivän 8:nnen\ntunnin alkaessa. Kaikki iloitsimme, kun kenraali Ludendorff joskus\nsaattoi riisuutua valjaista vähän aikaisemmin, vaikkapa kysymykseen ei\ntullutkaan kuin muutama tunti. Meidän kaikkien elämä, työ, ajatukset ja\ntunteet sulautuivat täydelleen toisiinsa. Muisto tästä täyttää minut\nvielä nyt kiitollisella tyydytyksellä.\n\nYleensä jäimme tiukkaan suljetuksi piiriksi. Miesten vaihdokset\njäivät säännöllisen viranhoidon vaatimuksesta luonnollisestikin\nsangen harvoiksi. Silloin tällöin oli kuitenkin mahdollista\ntyydyttää upseerien suurta halua päästä ainakin joksikin aikaa\nrintamapalvelukseen. Joskus tarjoutui myös tilaisuus tai oli pakko\nlähettää upseereja omain sotarintamaimme erikoisen tärkeille osille\ntaikka liittolaistemme rintamille. Yleensä vaati kuitenkin näiden\nerinomaisen monimutkaisten ja monipuolisten töitten yhtenäisyys, että\nainakin vanhemmat upseerit pysyivät vakinaisesti sotatoimissaan\nylimmässä armeijanjohdossa.\n\nKuolemankin käsi kosketti piiriämme. Jo 1916 olin idässä ylikomentajana\nollessani menettänyt minulle erittäin läheisen, yleistä arvonantoa\nnauttivan henkilökohtaisen adjutanttini majuri Kämmererin, joka kuoli\nkylmetyksen seurauksista. Lokakuussa 1918 tempasi espanjantauti, joka\nsiihen aikaan vaati suuren päämajan virkailijain joukosta monta uhria,\nmeiltä kapteeni von Linsingenin. Vastoin sekä lääkärin että toverien\nhartaita kieltelyjä ei kapteeni von Einsingen silloisena erinomaisen\nvaikeana aikana mielestään voinut jättää tointaan, ennenkuin hänen\nruumiiltaan heikontuneena ja kuumeen runtelemana lopulta oli pakko\nlaskea työ käsistään, tosin liian myöhään voidakseen enää pelastua.\nHänessä menetimme sekä hengen lahjoiltaan että luonteeltaan etevän\ntoverin. Hänen nuori vaimonsa ei saapunut siksi ajoissa, että olisi\nennättänyt sulkea miehensä silmät. Moni niistä, jotka ajoittain\nkuuluivat esikuntaani, kaatui sitä paitsi myöhemmin rintamalla.\n\nKuvaus elämästämme olisi epätäydellinen, ellen lausuisi jotain\nvieraistakin, joita joka tilaisuudessa ja kaikkina aikoina kävi\nluonamme. En tässä ajattele semmoisten kaikenlaisiin ammatteihin\nkuuluvain henkilöiden ainaista tuloa ja menoa, joiden virka-asioissa\ntäytyi joutua kanssamme tekemisiin, vaan muistelen niitä, joita\nuseinkin toiset harrastukset toivat luoksemme. Mielelläni avasin\njokaiselle oveni ja sydämeni, jos nimittäin asianomainen itse osoitti\nminulle avomielisyyttä.\n\nVieraittemme luku oli suuri. Harva päivä kului, ettei meillä olisi\nniitä ollut. Eivät ainoastaan Saksa ja sen liittolaiset, vaan\npuolueettomatkin lähettivät niitä joukoittain. Usein tuntuivat\nrivimme ruokapöydän ääressä kirjavalta kansainsekoitukselta ja sattui\nniinkin, että kristityt kirkonmiehet joutuivat syömään rinnakkain\nmuhamettilaisten uskovaisten kanssa. Joka säätyyn ja puoluesuuntaan\nkuuluvain miesten osaksi tuli sydämellinen vastaanotto. Kaikille\nuhrasin mielelläni niukkaa loma-aikaani. Valtiomiehistä muistelen\nmielihyvällä varsinkin kreivi Tiszaa, joka talvella 1916/17 kävi\nluonani Plessissä. Hänen olennostaan uhkui tahdon murtumaton voima,\nhehkuva isänmaallinen tunne. Muitakin kaikkiin puolueihin kuuluvia\nvaltiomiehiä omista maistamme ja liittolaisten luota kävi puheillani.\nAjatussuunnaltaan he useinkin olivat minulle vieraita, mutta\ntunteiltaan suurta yhteistä asiaamme kohtaan he silloin olivat yhtä.\nMuistan niin monta jäähyväisiksi lausuttua lämmintä isänmaallista\nsanaa. Pusersin piirissäni käsityöläisten ja työmiesten voimakkaita,\nkänsäisiä käsiä ja iloitsin heidän avoimesta katseestaan ja\nvilpittömästä puheestaan. Johtavain teollisuudenalain edustajat ja\ntiedemiehet toivat meille tiedon uusista keksinnöistä ja aatteista ja\nhaaveilivat tulevia taloudellisia suunnitelmia. He valittivat tosin\nmyös kotimaan ahdasta virkavaltaisuutta ja omien aatteittensa\ntoteuttamiseksi tarvittavain varain niukkuutta. Virkavaltaiset\npuolestaan valittivat pelättyjen haaveilijain rahaanieleviä pyyteitä ja\nkeksijäin rajattomia suunnitelmia. Muistan kotimaani erään varsin\nkorkean finanssivirkamiehen utelevat kysymykset hänen tahtoessaan\ntietää, mitä kaikensuuruisten tykkien yksi laukaus maksoi; hän aikoi\nsiitä laskea yhden tappelun likimääräiset menot. Hän säästi minut\nkuitenkin arviolaskunsa tuloksilta ilmeisestikin peläten, ettei se\nsaisi minua supistamaan ampumavarain kulutusta.\n\nEivät vain pakko, huolet ja työ löytäneet luoksemme, uteliaisuuskin\npyrki vieraaksemme. Usein itsekseni nauroin hämillisiä lauseparsia,\njoilla monikin koetti puolustella tuloaan. En voi sanoa, olivatko\nmoisten vierailujen tulokset aina odotusten mukaiset. Sen sijaan oli\nmonikin kunnon riviupseeri, jonka ulkoasu osoitti ankaria taisteluita\nja kovaa elämää, erinomaisen tervetullut pöytänaapuri. Lyhyet\nkertomukset sotaelämästä ilmaisivat enemmän kuin pitkät kirjalliset\nselonteot. Ennen omakohtaisesti kokemani todellisuus astui niin usein\nkaikessa eloisuudessaan uudelleen sieluni nähtäväksi. Tosin oli\nkuitenkin tässä kaikkia muita hirveämmässä kamppailussa kaikki\nedellisiin sotiimme verraten paisunut aivan huimaavaan muotoon.\nMenneiden aikain tunteja kestävästä tappelusta oli paisunut kuukausia\nkestävä jättiläiskamppailu, inhimillisellä kestäväisyydellä ei enää\nnäyttänyt olevan mitään rajoja.\n\nKreivi Zeppelinkin kävi vielä luonamme Plessissä\nja hänen esiintymisensä liikuttava vaatimattomuus teki\nmeihin kaikkiin vaikutuksen. Hän piti silloin jo ilmalaivojaan\nvanhentuneina sota-aseina. Hänen mielipiteensä oli, että ilmojen valta\ntulevaisuudessa kuului lentokoneelle. Kreivi kuoli pian käyntinsä\njälkeen, hänen ei tarvinnut nähdä isänmaansa onnettomuutta --\nonnellinen mies! Vielä kaksi muutakin kuuluksi tullutta ilmain\nvaltiasta noudatti kutsuani, kaksi voittamatonta nuorta sankaria:\nkapteeni Bölcke ja ratsumestari von Richthofen. Kummankin raikas ja\nvaatimaton olento ilahutti meitä. Kunnia heidän muistolleen!\nSukellusveneiden päälliköitä näin vieraitteni sarjassa; heidän\njoukostaan ei puuttunut kapteeni Königkään, sukellus-kauppalaiva\n\"Deutschlandin\" päällikkö.\n\nNäin ei ainoakaan sääty eikä ainoakaan heimo puuttunut luotamme ja\nluulin itse usein lähimmässä läheisyydessäni tuntevani armeijan ja\nkotimaan, liittolaistemme ja meidän oman yhteisen suonen sykinnän.\n\n\n\n\nSOTATAPAUKSET VUODEN 1916 LOPPUUN.\n\n\n\nRomanian-sotaretki.\n\n\nMitä Romaniaan tulee oli valtiollinen asemamme sotavuosien\n1915-16 kuluessa asettanut sekä politiikkamme johdolle että\narmeijanjohdollemmekin tavattoman suuria vaatimuksia. Helppohintaista\nviisautta on ankarasti arvostella silloisia vastuunalaisia virastojamme\nja henkilöitämme siitä, että Romania liittyi vihollistemme joukkoon ja\nettä sotilaalliset varustuksemme uutta vastustajaamme vastaan olivat\nriittämättömät. Moiset arvostelut, jotka enimmäkseen perustetaan\nmielivaltaisiin väitteihin todellisia tapauksia tuntematta, tuovat\nmieleeni sen, mitä Fichte on lausunut \"Puheissa Saksan kansalle\"; hän\npuhuu kirjailijoista, jotka vasta sitten, kun ovat nähneet menestystä,\ntietävät, mitä olisi ollut tehtävä.\n\nTuskin lienee epäilemistä, että entente meidän asemassamme olisi\nviimeistään vuonna 1915 tehnyt lopun Romanian vaarasta taikka ehkä\noikeammin sanoen Romanian uhkaavasta sotilaallisesta asemasta, ja\ntietysti käyttäen samanlaisia keinoja kuin se Kreikkaakin vastaan\nkäytti. Romanian ajoi sodan pyörteeseen ententen uhkavaatimus kesällä\n1916, kuten myöhemmin on tullut ilmi. Sitä vaadittiin joko käymään\nviipymättä hyökkäykseen tai muutoin ainaiseksi luopumaan\nlaajennustuumistaan. Semmoinen ratkaisu olisi kuitenkin ollut niin\nväkivaltaista politiikkaa, ettei se ilman pakottavinta hätää olisi\nmeillä voinut saada kannatusta. Meidän tuli mielestämme kohdella\nRomaniaa siistimmin, arvatenkin siinä toivossa, että se kaivaisi oman\nhautansa. Tämä kyllä tapahtuikin, mutta minkä pulmien ja uhrien\njälkeen!\n\nRomanian osanotto sotaan vastustajaimme puolella kävi Itävalta-Unkarin\nitärintaman luhistuessa todenmukaiseksi. Ei ehkä olisi ollut mahdotonta\ntorjua tätä vaaraa vielä silloinkin, jos saksalaiselta taholta\nsuunniteltu suuri vastahyökkäys Karpaateille saakka tunkeutunutta\nvenäläisten eteläsiipeä vastaan olisi voitu toteuttaa. Mutta\nItävalta-Unkarin linjain yhä uudistuvan luhistumisen vuoksi ei tästä\nsotatoimesta tullut totta. Hyökkäysvoimat katosivat puolustusrintamiin.\nItärintaman taisteluiden näin kehittyessä oli Saksan ylin armeijanjohto\nelokuun puolivälissä yksissä neuvoin kenraali Zekovin kanssa pulan\ntorjumiseksi päättänyt Bulgarian siipiarmeijoilla iskeä ankaran iskun\nSalonikin luona olevia ententevoimia vastaan. Ajatus oli sekä\nvaltiolliselta että sotilaalliselta kannalta täydelleen hyväksyttävä.\nJos aie onnistui, niin oli syytä odottaa, että Romania pelästyisi ja\nettä sen ilmeiset toiveet yhteistoiminnasta Sarrailin kanssa\nraukeisivat. Romania olisi sen vuoksi ehkä jo silloin saatu asettumaan,\njos Sarrail olisi voitettu ja melkoisia bulgarialaisia voimia siten\nolisi vapautunut muualla käytettäviksi. Saksan ylin armeijanjohto tosin\njuuri tämän bulgarialaisten hyökkäyksen johdosta aluksi tavallaan\njoutui sotilaalliseen ristiriitaan. Kun sen nimittäin oli pakko samalla\nkoota Pohjois-Bulgariaan joukkoja vaikuttaakseen lauhduttavasti\nromanialaisten päivä päivältä vahvistuvaan sodankiihkoon, niin koottiin\nvaltiollisista syistä Tonavalle voimia, joita olisi voitu käyttää\nMakedonian rintamalla hyökkäykseen Sarrailia vastaan. Saksan\nylimmän armeijanjohdon menettely saa selityksensä toiselta puolen\nluottamuksesta, joka sillä oli Bulgarian armeijan hyökkäystehoon,\ntoiselta puolen siitä, että se arvosteli Salonikin luona olevat\nvihollisvoimat jonkun verran heikommiksi kuin ne todellisuudessa\nolivat. Etenkin erehdyttiin sinne ilmestyneiden, uudestaan\nmuodostettujen serbialaisten joukkojen merkitykseen nähden, joita\njoukkoja oli 6 jalkaväkidivisionaa.\n\nBulgarialaiset pääsivät hyökkäyksessään Makedoniassa tosin vasemmalla\nsivusta-armeijalla etenemään Strumalle saakka, mutta oikea siipi ei\nsitä vastoin päässyt tunkeutumaan Vodenan suunnalle. Yritys seisahtui\nsiellä syistä, joiden pohtiminen tässä veisi liian pitkälle.\nBulgarialainen jalkaväki taisteli tässäkin tilaisuudessa taas\noivallisesti hyökkäyksessä, vaikka se osoittikin enemmän\nsankarillisuutta kuin sotatottumusta. Mainetta se sai, menestys jäi\nsaamatta. Makedonian hyökkäyksen näin päättyessä Saksan ylin\narmeijanjohto joutui uuteen vaikeaan käänteeseen. Romanian sotakiihko\nkasvoi kasvamistaan. Oli luultavaa, että Bulgarian sotatoimien pysähdys\nMakedoniassa vaikuttaisi Bukarestin valtiollisiin piireihin sotaan\nyllyttävästi. Tuliko Saksan ylimmän armeijanjohdon nyt antaa\nbulgarialaisten lopullisesti keskeyttää hyökkäyksensä, kuljettaakseen\nnyt tuntuvasti lyhennetyiltä Makedonian rintamilta suuria\nbulgarialaisia voimia Pohjois-Bulgariaan, vai tuliko sen uskaltaa\nsiirtää Tonavalle jo kootut voimat Makedoniaan yrittääkseen siellä\nvielä kerran romanialais-gordilaisen solmun aukaisemista miekalla?\nRomanian sodanjulistus päästi ylimmän armeijanjohdon epätietoisuudesta.\n\nTälle kannalle olivat olot Tonavan eteläpuolella pääpiirtein\nkehittyneet. Asema Transsylvanian alppien pohjoispuolella ei ollut\nsuinkaan kevyempi. Romania varusteli julkisesti, kun taas Saksan\nlänsirintaman ja Itävalta-Unkarin itä- ja etelärintaman taistelut\nkuluttivat kaikki, mitä ylimmillä armeijanjohdoilla suinkin oli\nreservejä käytettävänään taikka mitä vielä voitiin ottaa semmoisilta\nrintamanosilta, jotka eivät silloin olleet hyökkäyksen alaisia.\nRomaniaa vastaan ei luultu voitavan vapauttaa voimia. Noudatettiin sitä\nitsessään oikeata periaatetta, ettei valtiollisista syistä pidetty\ntoimettomina sotavoimia, joita paraikaa taistelutantereilla välttämättä\ntarvittiin.\n\nSiitä johtui, että Romanian sodanjulistus elokuun 27:ntenä tapasi\nmeidät uuteen viholliseen nähden melkein täydellisen turvattomuuden\ntilassa. Olen seikkaperäisemmin esittänyt tämän olojen kehityksen\nsiksi, että sen suuren pulan syntyminen, jossa mainitusta päivästä\nlähtien olimme, kävisi ymmärrettäväksi. Tällaisen pulan olemassaoloa ei\nvoida hevillä kieltää, vaikka sotaretki sitten suoritettiinkin\nmenestyksellisesti.\n\nVaikka neliliiton puolelta voitiinkin ryhtyä vain riittämättömiin\nvalmistuksiin Romanian taholta tulevan vaaran torjumiseksi, olivat\nkuitenkin sen vastuunalaiset sotilasjohtajat tietystikin hyvissä ajoin\nsopineet niistä toimista, joihin sodan syttyessä olisi ryhdyttävä.\nHeinäkuun 28:ntena 1916 olivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian\narmeijain johtajat sitä varten kokoontuneet Plessiin keskustelemaan.\nSeurauksena oli sotasuunnitelman laatiminen, jonka tärkeässä 2:sessa\nkohdassa lausuttiin tarkalleen näin: 'Jos Romania liittyy ententeen:\ntoimittava mitä nopeimmin, voimallisimmin, jotta sota varmasti\ntorjuttaisiin Bulgarian alueelta, Itävalta-Unkarin alueelta mikäli\nsuinkin mahdollista ja siirrettäisiin Romaniaan. Tätä varten\n\n    a) saksalaiset ja itävaltalaiset joukot tekevät pohjoisen\n       puolelta näennäisiä liikkeitä kiinnittääkseen suuria\n       romanialaisia voimia;\n\n    b) bulgarialaiset voimat hyökkäävät Dobrudzan rajalta Silistrian\n       ja Tutrakanin kohdalla olevia Tonavan ylimenopaikkoja vastaan\n       päävoimain oikeata sivustaa suojellakseen;\n\n    c) päävoimat kootaan kulkemaan Nikopolin kohdalla Tonavan yli,\n       mistä ne hyökkäävät Bukarestia vastaan.'\n\nVähän myöhemmin tapahtuneessa kohtauksessa Enver pashan kanssa\nBudapestissa sovittiin Turkinkin osanotosta Romaniaan ehkä tehtävään\nsotaretkeen. Enver sitoutui kiireimmiten varustamaan kaksi osmanilaista\ndivisionaa Balkanin niemimaalla käytettäväksi.\n\nTätä Romaniaa vastaan laadittua sotasuunnitelmaa ei millään tavalla\nmuutettu edeltäjäni vielä ollessa armeijanjohdon ohjaksissa. Eri\narmeijanpäälliköiden kesken siitä kuitenkin vielä moneen kertaan\nvaihdettiin mielipiteitä. Kenraalisotamarsalkka Mackenseninkin mieltä\nkysyttiin, hän kun oli määrätty johtamaan Tonavan eteläpuolelle varalle\nvietyjä voimia. Näissä tilaisuuksissa esiintyi selvään kaksi\naatesuuntaa. Kenraalieversti von Conrad kannatti arvelematonta\nvälitöntä etenemistä Bukarestia vastaan, kenraali Zekov sodan\naloittamista Dobrudzasta. Tonavan eteläpuolella olevat voimat olivat\nsodan syttyessä vielä aivan liian heikot suorittamaan yht'aikaa\nmolempia tälle rintamalle suunniteltuja tehtäviä, nimittäin sekä\nkulkemaan Tonavan poikki että hyökkäämään Silistriaa ja Tutrakania\nvastaan.\n\nElokuun 28:ntena lähetti edeltäjäni kenraalisotamarsalkka von\nMackensenille käskyn ryhtyä hyökkäykseen niin pian kuin suinkin. Suunta\nja päämäärä jätettiin sotamarsalkan harkinnan varaan.\n\nTämmöinen oli sotilaallinen asema Romaniaa vastaan, kun minä ryhdyin\nelokuun 29:ntenä sotatointen johtoon. Se oli vaikea.\n\nVoi sanoa, ettei vielä koskaan ollut niin pienelle valtiolle kuin\nRomania tarjoutunut yhtä suurta maailmanhistoriallista ratkaisutehtävää\nyhtä suotuisalla hetkellä. Ei vielä milloinkaan ollut kaksi Saksan ja\nItävallan kaltaista voimallista suurvaltaa joutunut samanlaiseen\nriippuvaisuuteen semmoisen maan voimakeinoista, jossa, kuten\nRomaniassa, tuskin oli kahdettakymmenettäkään osaa molempain\nsuurvaltain asukasmäärästä. Sotatilanteen johdosta olisi voinut\notaksua, ettei Romanian tarvinnut muuta kuin marssia, minne tahtoi,\nratkaistakseen maailmantaistelun niiden kansain voitoksi, jotka\nvuosikausia olivat turhaan käyneet kimppuumme. Kaikki näytti riippuvan\nsiitä, halusiko Romania ollenkaan käyttää hetkellistä mahtiaan.\n\nEi missään liene tätä seikkaa selvemmin käsitetty, elävämmin tunnettu\neikä enemmän pelätty kuin Bulgariassa. Sen hallitus viivytteli\nsodanjulistustaan. Voidaanko sitä tästä moittia? Mutta kun sitten\nsyyskuun 1:senä Bulgaria teki sotapäätöksensä meidän mielemme mukaan,\nkävi tämä maa puolellemme kaikkine voimineen ja koko sen vihan\ntarmolla, jonka oli kansansielussa synnyttänyt romanialaisten hyökkäys\nBulgarian selkään sen v. 1913 käydessä Serbiaa ja Kreikkaa vastaan\nraskasta taistelua. Tutrakanin murhaava päivä antoi ensimmäisen\ntodistuksen liittolaisemme sodanhaluisesta mielialasta.\n\nPuutteellisten valmistustemme vuoksi oli ensinnäkin entinen\nsotasuunnitelma tietysti menettänyt kaiken merkityksensä.\nVastustajallamme oli alussa täydellinen toimivapaus. Sen sotavalmiuteen\nja suureen mieslukuun nähden, joka Venäjän meille tunnetusta avusta\nvielä melkoisesti lisääntyi, oli pelättävä, etteivät omat keinomme\nriittäisi alussa hyvinkään paljoa rajoittamaan tätä Romanian\narmeijanjohdon vapautta. Mihin päin romanialainen vain halusikin\nsuunnata toimensa, Transsylvanian vuoriston poikki Siebenbürgeniin tai\nDobrudzasta käsin Bulgariaan, kaikkialla sitä näyttivät kutsuvan suuret\npäämäärät ja huokea menestys. Erikoisesti luulin olevan syytä pelätä\nromanialais-venäläisiä hyökkäysliikkeitä etelää kohti. Itse\nbulgarialaisetkin olivat lausuneet epäilevänsä, taistelisivatko heidän\nsotilaansa venäläisiä vastaan. Kenraali Zekovin lujaan luottamukseen\ntässä suhteessa -- ylempänä jo puhuin siitä -- ei suinkaan yleensä\nBulgariassa yhdytty. Epäilemättä vastustajamme käyttäisivät hyväkseen\nsitä seikkaa että melkoisessa osassa Bulgarian armeijaa vallitsi\nvenäläisystävällinen mieliala. Mutta aivan tästä riippumattakin oli\nluonnollista, että Romania tekisi hyökkäyksen etelää kohti ojentaakseen\nkättä Sarrailin armeijalle. Millaiseksi kävisi silloin asemamme, jos\nvastustajiemme onnistuisi uudelleen katkaista yhteytemme Turkin kanssa,\nsamoin kuin laita oli ennen Serbiaa vastaan aloitettujen sotatointen\nloppuun suoritusta, taikka jos sen onnistuisi suorastaan reväistä\nerilleen Bulgaria? Uudelleen eristetty, yht'aikaa Armeniasta\nja Traakiasta uhattu Turkki ja epätoivon partaalle joutunut\nItävalta-Unkari eivät enää koskaan olisi toipuneet aseman täten\nkääntyessä meille pahempaan päin.\n\nEdeltäjäni käsky, että Mackensenin tuli viipymättä ryhtyä toimeen, oli\nkaikin puolin hetken vaatimusten mukainen. Tosin kyllä ei voinut tulla\nkysymykseen, että hän Pohjois-Bulgariassa olevilla voimilla olisi\nmennyt Tonavan yli. Mutta hyvä oli jo sekin, että Dobrudzassa riistimme\naloitteen vastustajalta ja siten sekoitimme sen sotasuunnitelmat. Mutta\njos toden teolla ja perusteellisesti tahdoimme saavuttaa viimemainitun\npäämäärän, niin emme saaneet rajoittaa sotamarsalkan hyökkäystä\nTutrakanin ja Silistrian valloitukseen. Meidän tuli mieluummin käyttää\nlaajemmassa määrässä hyväksemme Etelä-Dobrudzassa saavutettua\nmenestystä ja siten herättää Romanian armeijanjohdossa huolia sen\nSiebenbürgenin rajalle suunnattujen päävoimien selkäpuolen\nturvallisuudesta. Ja tämä meille todella onnistui. Sen johdosta että\nsotamarsalkka eteni uhkaavan lähelle Constanzan--Cernavodan linjaa,\nnäki Romanian armeijanjohto parhaaksi lähettää Dobrudzaan voimia\nSiebenbürgeniä vastaan suunnatuista joukoistaan. Koettipa se uusia\nvereksiä voimia käyttäen Tonavan varressa Rustsukin alapuolella\nolevasta Rahovosta käsin kiertää Mackensenin hyökkäysliikkeen\nselkäpuolellekin. Paperilla mainio suunnitelma! Lähtikö se\nromanialaisten vaiko jonkun liittolaisen ajatusvarastosta, siitä ei\ntänä päivänäkään ole tietoa. Kokemuksien johdosta, joita meillä aina\ntämän Rahovo-intermezzon päivään, lokakuun 2 päivään saakka, oli ollut\nromanialaisista, pidin yritystä enemmän kuin rohkeana, enkä ainoastaan\najatellut, vaan lausuinkin: \"Nämä joukot on vangittava!\" Tämän\nasianmukaiseen käskymuotoon puetun toivomuksen saksalaiset ja\nbulgarialaiset mitä parhaiten toteuttivatkin. Niistä suunnilleen\nkahdestatoista romanialaisesta pataljoonasta, jotka Rahovon kohdalla\nolivat tulleet Tonavan etelärannalle, näki sitten sodan kestäessä vain\nmuutama mies kotimaansa.\n\nRomania sortui kohtaloonsa, kun sen armeija ei marssinut, kun sen johto\nei mitään ymmärtänyt, ja kun meidän sittenkin onnistui vielä ajoissa\nkoota Siebenbürgeniin riittävästi joukkoja.\n\nRiittävästikö? Epäilemättä riittävästi tätä vihollista vastaan!\nHurjan rohkeiksi meitä ehkä vielä kerran sanotaan, kun verrataan\nvoimasuhteita, joissa kävimme hyökkäämään Romanian joukkoja vastaan ja\njoilla kenraali von Falkenhayn syyskuun 29:ntenä Hermannstadtin luona\nlöi hajalle romanialaisten läntisen siiven.\n\nHermannstadtin taistelusta kenraali sitten pyörtää armeijansa ympäri\nitää kohti. Välittämättä vaarasta, jota romanialaisten ylivoima ja\nvastustajan edullinen asema ylisen Altin pohjoispuolella merkitsee, hän\njoukkojensa pääosan kera mainitun joen eteläpuolitse etenee vuoriston\nlievettä Kronstadtiin. Romanialaiset joukot ällistyvät, menettävät\nluottamuksen omaan ylivoimaansa samoin kuin omaan taitoonsakin,\nunohtavat käyttää hyväkseen yhä vielä edullista sotilaallista asemaa ja\npysähtyvät pitkin rintamaansa. Mutta sillä ne jo astuvat samalla\nensimmäisen askeleen taapäin. Kenraali Falkenhayn riistää nyt aloitteen\nkokonaan itselleen, murskaa Geisterwaldin eteläpuolella vihollisen\nvastarinnan ja marssii eteenpäin. Vihollinen perääntyy kaikkialla\nSiebenbürgenistä, kärsittyään lokakuun 8:ntena vielä Kronstadtinkin\nluona verisen tappion. Se peräytyy siis kotimaansa suojelusmuurin\nturviin. Meidän lähin tehtävämme on kulkea tämän muurin ylitse. Alussa\npidämme kiinni siitä toivosta, että voisimme tähän saakka saavutettua\nstrateegista menestystä hyväksi käyttäen murtautua Kronstadtista\nsuoraan Bukarestia kohti. Vaikka tämä tehtävä jylhän korkean vuoriston\nja vihollisen ylivoiman vuoksi onkin ylen vaikea vähille ja heikoille\ndivisionillemme, ovat kuitenkin tämän etenemissuunnan edut siksi\nsuuret, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei onnistu, vaikka joukkomme\ntaistelevatkin mahdollisimman urheasti joka mäestä, joka rinteestä,\njoka kallionnyppylästä. Liikkeemme joutuu täydelleen pysähdykseen, kun\nlokakuun 18:ntena tuima esitalvi verhoaa lumeen vuoret ja muuttaa tiet\njääpoluiksi. Sanomattoman puutteen ja kärsimysten alaisina pitävät\njoukkomme hallussaan ainakin jo vallattuja vuoriston osia, valmiina\nraivaamaan itselleen tietä eteenpäin, kun aika ja tilaisuus ovat\notolliset.\n\nTähänastiset kokemukset viittaavat siihen suuntaan, että Valakian\nalangolle on etsittävä toisia teitä kuin ne, jotka kulkevat\nKronstadtista Transsylvanian alppien leveimmän osan poikki. Kenraali\nvon Falkenhayn ehdottaa ylimenoa lähimpänä olevan Szurduk-solan poikki.\nTämä suunta ei tosin ole yhtä tehokas strateegiseen vaikutukseen\nnähden, mutta nykyoloissa se on taktillisesti ja teknillisesti ainoa\nmahdollinen. Marraskuun 11:ntenä murtaudumme siis tämän solan poikki\nRomaniaan.\n\nKenraalisotamarsalkka von Mackensen on sillä välin Tonavan\neteläpuolella varustautunut ojentamaan etelästä kätensä pohjoisesta\nsuoritetulle hyökkäykselle. Hän oli lokakuun 21:senä lyönyt perinpohjin\nvenäläis-romanialaisen armeijan Constanzan--Cernavodan eteläpuolella.\nBulgarian kolmas armeija oli lokakuun 22:sena saanut Constanzan\nhaltuunsa. Vastustaja peräytyy sieltä yhtämittaa pohjoista kohti. Me\ntaas seisautamme liikkeemme heti, kun on mainitun rautatielinjan\npohjoispuolella saavutettu puolustuslinja, jota voidaan vähillä\nvoimilla puolustaa. Svistovia vastaan etenevät kaikki joukot, mitä\nsieltä voidaan luovuttaa. Houkuttelevaa olisi tietysti ollut paikalla\nanastaa koko Dobrudza ja sitten Brailan luota tunkeutua pohjoiselle\nTonavan alueelle Romanian päävoimain selkäpuolelle, Mutta miten\nolisimme voineet viedä Pohjois-Dobrudzaan tarvittavat silta-ainekset?\nRautateitä siellä ei ole ja vesitien sulkevat romanialaiset\npatterit Tonavan pohjoisrannalta. Meidän täytyy olla kohtalolle\nkiitollisia, etteivät ne nyt jo ole ampuneet rauskaksi ainoata jykevää\nsilta-kuormastoamme, joka jo oli kuukausimääriä ollut Svistovin luona\nvihollisen tykkitulen tehopiirissä. Vihollisen meille käsittämätön\nerehdys oli ainoa syy siihen, että se vältti hävityksen. Täten edes\nvoimme ajatella sikäläistä ylimenopaikkaa.\n\nMarraskuun 23:ntena aamun hämärtäessä sotamarsalkka von Mackensen\nkulkee Tonavan pohjoisrannalle. Toivottu yhteistoiminta hänen ja\nkenraali von Falkenhaynin välillä on siten saatu aikaan.\nVoitonseppeleensä se saa Orgeschin taistelukentällä, missä\nromanialaisten päävoimat murretaan. Joulukuun 3:ntena päättyy\nloppunäytös. Bukarest antautuu vastustusta tekemättä meille.\n\nTämän päivän iltana lopetan koko sotatilannetta koskevan esittelyn\nsanoilla: \"Se oli kaunis päivä.\" Kun myöhemmin astun ulos talviyöhön,\nalkaa Plessin pikkukaupungin kirkontorneista helkkyä kiitossoitto uuden\nsuuren menestyksemme johdosta. Minä olin aikoja sitten lakannut\ntämmöisinä hetkinä muuta ajattelemasta kuin urhean sotajoukkomme\nihmeteltäviä aikaansaannoksia, ja muuta toivomasta, kuin että nämä\naikaansaannokset toisivat lähemmäksi ankaran ponnistelumme ja suurten\nuhriemme päättymishetken.\n\nRomanian pääkaupungin valloitusta olimme tosin kuvitelleet hieman\nsotaisemmaksi. Olimme pitäneet Bukarestia valtavana linnoituksena,\nolimme tuoneet järeintä tykistöä sen valloitusta varten, mutta kuulu\nlinnoitus osoittautuikin nyt avoimeksi kaupungiksi. Ei ainoatakaan\ntykkiä ole enää linnan mahtavilla valleilla ja panssarikupujen sijalla\non puukatteet. Rauhanaikainen vakoilumme, josta vihollisemme oli niin\nsuurta melua pitänyt, ei siis ollut edes jaksanut saada selville\nBukarestia linnoituksien purkamista ennen Romanian sodan alkamista.\n\nRomanian kohtalo oli toteutunut dramaattisella voimalla. Koko maailman\ntäytyi nähdä ja arvatenkin sen näki Romania itsekin, ettei seuraava\nvanha keihäsmiesten säkeistö ollut turhia sanoja:\n\n    Wer Unglück will im Kriege han,\n    Der binde mit dem Deutschen an.\n\nKun mainitsen tämän säkeistön, en suinkaan mitenkään tahdo vähentää\nItävalta-Unkarin, Turkin enkä Bulgarian myötävaikutusta tässä suuressa\nja kauniissa yrityksessä. Liittolaisemme olivat kaikki mukana ja\nmyötävaikuttivat uskollisesti tässä suuressa miehuullisessa työssä.\nRomania, jonka käsissä oli ollut maailman kohtalo, sai olla iloinen,\nettä Venäjän apu edes pelasti sen sotavoiman tähteet tuhosta. Sen\nunelma, että venäläisen olisi kiitollisuudenvelkaisena jälleen kerran,\nsamoin kuin vuonna 1878 Plevnan tappelutantereella, vaikka katkera\ntunne sydämessä, puristettava sen kättä annetun avun johdosta, oli\njulmasti kääntynyt päinvastaiseksi. Ajat olivat muuttuneet.\n\nOlin lokakuun lopulla 1916 lausunut Kaikkeinkorkeimmalle\nSotaherralleni, että saattaisimme vuoden loppuun Romanian-sotaretken\npäätökseen. Joulukuun 31 päivänä saatoin Hänen Majesteetilleen\nilmoittaa, että joukkomme olivat saapuneet Seretille ja että\nbulgarialaiset olivat Tonavan suistamon etelärannalla. Päämäärät oli\nsaavutettu.\n\n\n\nTaistelut Makedonian rintamalla.\n\n\nSota-asemamme vaikeuksia syksyllä 1916 lisäsi melkoisessa määrässä\ntaisteluiden kehittyminen Makedonian rintamalla.\n\nSarrailin armeija olisi menettänyt kaiken olemisen oikeuden, jollei\nsekin puolestaan, samalla kuin Romania julisti sodan, ryhtynyt\nhyökkäämään. Odotimme sen rupeavan Vardarin laaksossa etenemään. Jos se\nolisi siinä tunkeutunut Gradskon seutuun saakka, olisi se saanut\nhaltuunsa Bulgarian tärkeimpäin liikennelinjain keskustan ja samalla\nmyös tehnyt mahdottomaksi bulgarialaisten jäämisen Monastirin seutuun.\nSarrail valitsi suoran hyökkäyssuunnan Monastiria kohti, ehkä\nerikoisten valtiollisten syitten vaikutuksesta.\n\nBulgarian armeijan oikeanpuolinen siipi työntyi tämän hyökkäyksen\njohdosta asemistaan, jotka se elokuun hyökkäyksessä oli Florinan\neteläpuolella vallannut. Taistelujen jatkuessa se menetti\nMonastirinkin, mutta piti sitten puoliaan.\n\nTämä oli pakottanut meidät tuomaan bulgarialaisille apua\ntaistelurintamiltamme, apua, joka enimmäkseen oli aiottu\nRomanian-sotaretkeä varten. Vaikk'ei tämän avun suuruus koko\nmieslukuumme verraten ollutkaan aivan merkitsevä -- noin parikymmentä\npataljoonaa ja suuri luku järeitä ja kenttäpattereita -- sattui tämä\nluovutus meille kuitenkin erinomaisen vaikeaan aikaan, jolloin meidän\ntodella täytyi tiukasti pitää kiinni joka miehestä ja joka tykistä.\n\nSamoin kuin me, antoi Turkkikin näissä raskaissa taisteluissa mitä\nauliimmin apuaan liittolaiselleen Bulgarialle. Romanian-sotaan\nlupaamansa avun lisäksi Enver pasha lähetti kokonaisen armeijaosaston\nStruman rintamalle vapauttamaan bulgarilaisia joukkoja. Bulgaria katsoi\ntätä apua karsain silmin, se kun pelkäsi, että Turkki sen nojalla\nsitten esittäisi valtiollisella alalla epämieluisia vaatimuksia. Enver\npasha vakuutti meille kuitenkin nimenomaan, että hän estää sen.\nYmmärrettäväähän oli, että Bulgaria olisi mieluummin ottanut vastaan\nSaksalta apua kuin Turkilta, mutta käsittämätöntä oli, ettei Sofiassa\ntahdottu ymmärtää, kuinka vaikea Saksan tähän aikaan oli jännittää enää\nenemmän voimiaan.\n\nMonastirin menetyksellä ei minun käsitykseni mukaan ollut sotilaallista\nmerkitystä. Bulgarian armeijan oikean siiven vapaaehtoinen peräytyminen\nPrilepin luo sikäläisiin erinomaisen lujiin asemiin olisi ollut\nsotilaallisesti erinomaisen edullista, koska Bulgarian armeijan\nmuonitus siitä olisi käynyt aivan huomattavasti helpommaksi,\nvastustajaimme taas hyvin paljon vaikeammaksi. Juuri selkäpuolen\nyhteyksien suunnattomat vaikeudet olivat olleet oleellisena syynä\nniihin tukaliin tiloihin, joita taisteluiden kuluessa oli tuon\ntuostakin ilmestynyt. Joukkojen tuli nähdä päiväkausia nälkää ja toisin\najoin niiltä puuttui ampumatarpeitakin. Olemme omien etujemme uhalla\nkaikin keinoin koettaneet tässä suhteessa lieventää bulgarialaisten\nvaikeuksia. Kuljettavain matkain pituus, vuorimaan raivaamattomuus ja\nautius vaikuttivat tavattomasti tämän tehtävän ratkaisua. Monastirin\nseudun sotatoimissa oli bulgarialaisten ollut ensi kerran kestettävä\nraskaita puolustustaisteluita. Upseeriemme tähänastisissa ilmoituksissa\nBulgarian armeijan esiintymisestä oli kiitelty sotamiesten loistavaa\nhenkeä hyökkäyksessä, mutta nyt heissä sitävastoin alkoi esiintyä\njonkinlaista arkuutta vihollisen pitkällisessä tykkitulessa. Tämä\nhavainto ehkä voi tuntua yllättävältä, mutta voimme huomata saman\npitävän paikkansa kaikkiin niihin kansoihin nähden, sekä vihollisten\nettä meidän puolellamme, jotka kävivät sotaan niin sanotulla\nturmeltumattomalla luonnonvoimalla. Tuntuu siltä kuin uudenaikaisten\nhyökkäyskeinojen hermojaraastava vaikutus vaatisi kestävään\npuolustukseen tämän luonnonvoiman lisäksi jotain, jonka vain korkeampi\ntahdonviljelys voi hankkia. Saksalaisen sotamiesaineksemme joukossa\nnäyttää olevan siveellisen ja ruumiillisen voiman oikea sekoitus, ja se\nyhdessä sotilaallisen tahdonkouluutuksen kanssa teki joukoillemme\nmahdolliseksi menestyksellä vastustaa uudenaikaisen taistelun\njärkyttäviä vaikutuksia. Bulgarian armeijan ylipäällikkö arvasi oikein\nsotamiesten herkkyyden yllämainitussa suhteessa. Sotilaallisen\navomielisesti hän siitä lausui julki huolensa, vaikka hän ei suinkaan\nollut mikään turhia pelkäävä luonne.\n\n\n\nAasian sotanäyttämöllä.\n\n\nAseman johdosta, joka Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan\npäälliköllä nyt oli koko sodanjohdossa, saimme myös aihetta puuttua\nAasian sotanäyttämöitten tapahtumiin. Siihen aikaan, jolloin Enver\npasha vuoden 1916 alussa oleskeli suuressa päämajassamme, näytti meistä\nasema Aasiassa olevan seuraavalla tavalla arvosteltavissa:\n\nArmeniassa oli venäläisten hyökkäys pysähtynyt\nTrapezuntin--Erzingdzanin linjalle. Turkkilaisten hyökkäysliike,\njohon kesällä samana vuonna oli ryhdytty etelästä käsin Diarbekrin\nsuunnalta tämän venäläisten etenemisen vasenta sivustaa vastaan, ei\ntavattomain pinnanmuodostusvaikeuksien ja erittäin riittämättömäin\nhankintamahdollisuuksien vuoksi päässyt etenemään. Oli kuitenkin\nodotettava, että venäläiset Armenian vuoristossa varhain alkavan talven\nvuoksi piakkoin täksi vuodeksi heittäisivät hyökkäystensä jatkamisen.\n\nMolempain turkkilaisten Kaukasian-armeijain taisteluteho oli vähentynyt\ntavattomasti, eräitä divisionia ei enää ollut kuin paperilla. Puute,\nveriset tappiot ja karkaamiset olivat tuhoisasti vaikuttaneet joukkojen\nmieslukuun. Raskaalla huolella Enver pasha odotti lähestyvää talvea.\nHänen joukoiltaan puuttui välttämättöminkin vaatetus; lisäksi armeijan\nelättäminen näissä köyhissä, suureksi osaksi väestönsä menettäneissä ja\nhävitetyissä seuduissa tuotti erinomaisen suuria vaikeuksia. Kun\nveto- ja kantojuhtia puuttui, olivat sotatarpeet ja muona lähetettävät\ntähän autioon, tiettömään vuorimaahan tunkeutuville osmanilaisille\nsotamiehille ihmisvoimin kannettuna monen päivämarssin päähän. Naiset\nja lapset saivat tästä laihaa ansiota, mutta menettivät usein\nhenkensäkin.\n\nParemmalla kannalla olivat olot tähän aikaan Irakissa. Siellä eivät\nenglantilaiset olleet vielä saaneet selkäpuolen yhteyksiään niin\njärjestykseen, että he jo silloin olisivat voineet ryhtyä Kut-el-Amaran\ntappiota kostamaan. Me emme vähääkään epäilleet, että he eivät\nkostaisi. Riittäisikö Irakissa oleva turkkilainen sotavoima\nmenestyksellisesti vastustamaan englantilaisten hyökkäystä, sitä emme\nkyenneet päättämään. Huolimatta osmanien ylimmän armeijanjohdon kovin\ntoivehikkaasta käsityksestä kehoitimme vahvistamaan sikäläisiä\njoukkoja. Valitettavasti Turkki kuitenkin valtiollisten ja\npanislamilaisten syitten houkuttelemana lähetti Persiaan kokonaisen\narmeijaosaston.\n\nAasian kolmas, Etelä-Palestinan sotanäyttämö antoi aihetta välittömään\nhuoleen. Turkin toinen Suezin kanavaa kohti suunnattu sotatoimi oli\nelokuun alussa 1916 mennyt myttyyn keskellä Sinain niemimaan\npohjoisosaa. Turkkilaiset joukot oli sitten vähitellen tungettu pois\ntältä alueelta ja ne olivat nykyään Palestinan eteläosassa Gazan\nseuduilla. Hyökättäisiinkö niiden kimppuun täälläkin ja milloin, näytti\nriippuvan vain siitä, milloin englantilaiset saisivat valmiiksi\nrautatiensä Egyptistä joukkojensa selkäpuolelle.\n\nPalestinaa täten uhkaava hyökkäys näytti olevan Turkin sotilaalliselle\nja valtiolliselle olemassaololle paljon tärkeämpi kuin hyökkäys\nsyrjäistä Mesopotamiaa vastaan. Oli pakko otaksua, että Jerusalemin\nmenetys -- kokonaan lukuun ottamatta sitä, että se luultavasti\ntuottaisi koko Etelä-Arabian menetyksen -- olisi Turkin nykyiselle\npolitiikalle kuormituskoetus, jota se ei kestäisi.\n\nValitettavasti eivät osmanien sodankäynnin toimintaedellytykset olleet\nEtelä-Syyriassa paljoakaan paremmat kuin Mesopotamiassa. Kummassakin\nmaassa turkkilaisten aivan toisin kuin heidän vastustajainsa, oli\nvoitettava niin suunnattomia vaikeuksia selkäpuolen yhteyksiinsä\nnähden, että heidän mieslukunsa tuntuva lisäys yli nykyisen määrän\nolisi tuottanut kaikille nälän, jopa janonkin hädän. Syyriassakin\nolivat muonitusolot ajoittain toivottomat. Huonojen satojen\nja vastuunalaisten viranomaisten luontaisen ja tahallisen\nkykenemättömyyden lisäksi tuli se seikka, että arabialainen väestö\nkauttaaltaan oli vihamielistä.\n\nLukuisissa parasta tarkoittavissa esityksissä koetettiin minulle sodan\nkuluessa todistaa että oli välttämätöntä puolustaa Mesopotamiaa ja\nSyyriaa suuremmilla voimilla, jopa ryhtyä hyökkäykseenkin kummallakin\ntaholla. Saksassa vallitsi laajoissa piireissä suuri mielenkiinto näitä\nsotanäyttämöltä kohtaan. Ilmeisestikin ajatukset pyrkivät harhailemaan,\nvaikkei sitä tunnustettu, Mesopotamiasta Persian ja Afganistanin kautta\nIntiaan, Syyriasta Egyptiin. Kartta kädessä uneksittiin hiljaisuudessa,\nettä näitä maateitä päästäisiin meille niin vaarallisen brittiläisen\nmaailmanvallan elinhermoon käsiksi. Ehkä nämä ajatukset useinkin olivat\nNapoleonin vanhain aatteiden jälleen elpymistä, vaikk'eivät\nasianomaiset kenties sitä huomanneet. Niiden toteuttamiseen meiltä\nkuitenkin puuttui moisten laajain sotatointen ensimmäinen edellytys,\nnimittäin tarpeeksi kuljetuskykyiset selkäyhteydet.\n\n\n\nItä- ja länsirintama vuoden 1916 loppuun.\n\n\nMeidän nujertaessamme Romaniaa jatkoivat venäläiset Karpaateilla ja\nGalitsiassa herkeämättä hyökkäyksiään. Venäjän puolelta ei oltu\naiottu välittömästi avustaa uutta liittolaista sen hyökätessä\nSiebenbürgeniin, mutta näitä romanialaisten yrityksiä oli kuitenkin\nhelpotettava siten, että venäläiset hellittämättä jatkoivat\ntähänastista hyökkäilyään Galitsian rintamaa vastaan. Dobrudzassa\nvenäläiset sitä vastoin auttoivat suoranaisesti romanialaisia, jopa\nalusta alkaen. Syyt siihen oli etsittävä yhtä paljon valtiolliselta\nkuin sotilaalliseltakin alalta; Venäjä luotti epäilemättä suuressa\nmäärin Bulgarian armeijan venäläisystävällisiin taipumuksiin. Siitä\nsyystä koettivatkin venäläiset upseerit ja joukot taisteluiden alkaessa\nEtelä-Dobrudzassa lähestyä bulgarialaisia ystävinä ja pettymys oli\nkatkera, kun bulgarialaiset vastaukseksi ampuivat. Tämän lisäksi tuli,\nettä Venäjä tosin saattoi ilman valtiollista kateutta nähdä että\nRomania saa haltuunsa Siebenbürgenin, mutta se ei voinut sallia, että\nuusi liittolainen yksinään nujertaisi Bulgarian ja sitten ehkä\nkääntyisi Konstantinopolia vastaan taikka ainakin avaisi sinne tien.\nOlihan Venäjä jo vuosisatoja pitänyt Turkin pääkaupungin valloittamista\nhistoriallisena ja uskonnollisena etuoikeutenaan.\n\nJääköön pohtimatta, oliko venäläisten viisasta jättää Siebenbürgenin\nsotatoimet romanialaisten yksinään hoidettaviksi ja olla antamatta\nniihin mitään välitöntä apua, edes jonkun verran venäläisiä\nydinjoukkoja. Joka tapauksessa tässä arvosteltiin Romanian armeijan ja\nsen johdon toimikyky liian suureksi ja lähdettiin siitä väärästä\nmielipiteestä että venäläisten hyökkäykset olivat itärintamalla\ntäydelleen kiinnittäneet keskusvaltain joukot, jopa ne loppuunkin\nkuluttaneet.\n\nNämä hyökkäykset eivät tosin saavuttaneet täydelleen tarkoitustaan,\nmutta ne saattoivat meidät kuitenkin moneen kertaan arveluttavaan\npulaan. Asema oli toisinaan niin arveluttava, että meidän täytyi pelätä\npuolustuksemme työntymistä alas Karpaattien harjanteilta. Niiden\nsäilyttäminen taas oli ehto rintamaansijoituksemme suoritukselle ja\nensimmäisille sotatoimillemme uutta vihollista vastaan. Galitsiassakin\nmeidän täytyi kaikin keinoin pidättää venäläistä. Yleisasemaamme nähden\nei tosin joidenkin sikäläisten alueitten luovutuksella itsessään olisi\nollut sotilaallista merkitystä, elleivät Galitsian asemaimme takana\nolisi olleet öljykentät, jotka olivat meille niin suuriarvoiset, jopa\nsodankäynnille välttämättömätkin. Tuon tuostakin täytyi näistä syistä\nRomaniaa vastaan aiottuja joukkoja siirtää järkkyville rintaman osille.\n\nVaikka pulista aina lopulta selviydyttiinkin ja sotaretkemme Romaniaa\nvastaan saatettiin onnelliseen loppuun, ei kuitenkaan voida väittää,\nettä venäläisten huojennushyökkäysten suuri tarkoitus kokonaan olisi\njäänyt saavuttamatta. Syy Romanian kukistumiseen ei todellakaan ollut\nsen liittolaisten. Entente päinvastoin teki kaikki, mitä asema ja\nvoimat sallivat sen tehdä, eikä suinkaan vain välittömässä\nyhteistoimessa Romanian armeijan kanssa, vaan välillisestikin,\nSarrailin hyökkäyksen avulla, italialaisten avulla Isonzolla ja vihdoin\nmyös jatkamalla lännessä englantilais-ranskalaisia hyökkäyksiä.\n\nOlimme alun pitäen ottaneet lukuun, kuten jo aikaisemmin huomautin,\nettä vastustaja Romanian sotaan yhtyessä kaikella tarmolla,\nenglantilaisella sitkeydellä ja ranskalaisella vauhdilla jatkaisi\nhyökkäyksiään länsirintamaammekin vastaan. Niin kävikin. Vaikutuksemme\njohtajina näihin taisteluihin oli yksinkertainen. Huojennushyökkäystä\nemme riittäväin voimain puutteessa voineet ajatella Verdunin enempää\nkuin Sommenkaan luona, niin suuresti kuin se olisikin vastannut minun\nomaa haluani. Vähän sen jälkeen kuin olin tullut ylimmäksi\narmeijanjohtajaksi, täytyi minun yleistilanteen vuoksi esittää Hänen\nMajesteettinsa Keisarin hyväksyttäväksi käsky, että hyökkäyksestämme\nVerduniä vastaan luovuttaisiin. Sikäläiset taistelut kuluttivat\nvoimiamme kuin avoin haava. Selvään saattoi nyt myöskin nähdä, että\nyritys oli joka suhteessa käynyt toivottomaksi ja että sen jatkaminen\nmaksoi meille paljon suurempia tappioita, kuin me saatoimme\nviholliselle tuottaa. Etumaisimmat asemamme olivat joka puolelta\nvastustajan ylivoimaisen tykistön sivustatulen alaisina; yhteydet\ntaistelulinjan kanssa olivat tavattoman vaikeat. Taistelukenttä oli\ntodellinen helvetti ja semmoisena joukkojemme kesken kerrassaan\nsurullisen kuuluisaksi tullut. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin\nsanon arvelematta, että meidän nimenomaan sotilaallisista syistä olisi\nollut viisainta parantaa Verdunin edustalla taistelusuhteita ei\nainoastaan siten, että lopetimme hyökkäyksen, vaan myös vapaaehtoisesti\nluovuttamalla suuria osia valloitetusta alueesta. Syksyllä 1916 en\nkuitenkaan luullut olevan siihen syytä. Suuret määrät parasta\ntaisteluvoimaamme oli uhrattu tähän yritykseen; kotimaata oli siihen\nsaakka pidetty siinä uskossa, että hyökkäys lopulta päättyy\nkunniakkaasti. Liian helposti olisi nyt voinut päästä valtaan semmoinen\nkäsitys, että kaikki uhrit olivat menneet hukkaan. Tätä tahdoin välttää\nkotimaassa vallitsevan mielialan vuoksi, se kun muutoinkin oli erittäin\njännittynyt.\n\nToivomme, että kun keskeytämme Verdunin luona hyökkäyksemme,\nvastustajammekin siellä siirtyy pelkkään asemasotaan, ei toteutunut.\nLokakuun lopulla ranskalaiset tekivät Maasin itärannalla suuresti\nsuunnitellun ja rohkeasti toteutetun vastahyökkäyksen ja mursivat\nlinjamme. Menetimme Douaumontin eikä meillä enää ollut voimia\nvalloittaa takaisin tämän saksalaisen sankariuden kunnia-asemaa.\n\nRanskalaisten johtaja oli tässä vastahyökkäyksessä luopunut siihen\nsaakka vallinneesta tavasta, että hyökkäystä valmistettiin päiviä ja\nviikkojakin kestävällä tykkitulella. Hyökkäystään hän valmisti vain\nlyhyen ajan lisäämällä tykistönsä ja miinanheittäjäinsä ampumanopeutta\nvälineiden ja niiden käyttäjäin toimikyvyn äärimmäisiin rajoihin saakka\nja kävi sitten oikopäätä hyökkäykseen puolustajia vastaan, jotka olivat\nruumiillisesti ja sielullisesti kuin masennuksesta herpautuneet. Olimme\ntosin jo pitkäin kestotaisteluiden yhteydessä oppineet tuntemaan\ntämänkin laadun vihollisen hyökkäysvalmisteluita, mutta suuren\nhyökkäystoimen aloittajana se oli meille uusi ja ehkä sen juuri oli\ntätä kiittäminen siitä, että se kieltämättä saavutti suuren\nmenestyksen. Joka tapauksessa vihollinen tällä kertaa voitti meidät\nmeidän omalla tähänastisella hyökkäysmenetelmällämme. Saatoimme vain\ntoivoa, ettei vihollinen seuraavana vuotena toistaisi sitä yhtä hyvällä\nmenestyksellä vielä suuremmassa mitassa.\n\nVasta joulukuussa sammuivat Verdunin taistelut. Sommenkin taistelu oli\nelokuun lopusta molemmin puolin saanut suunnattoman katkeran, puhtaasti\nrintamakohtaisen kamppailun luonteen. Ylimmän armeijanjohdon tehtävänä\ntäytyi vain olla hankkia armeijoille riittävästi voimia, jotta ne\nkestäisivät.\n\nTämänkaltaisia taisteluita alettiin meillä nimittää\n\"ainestaisteluiksi\". Hyökkääjän kannalta niitä myös voitaisiin sanoa\n\"junttataktiikaksi\", niiden johtamisessa kun ei ollut mitään korkeampaa\nlentoa. Taistelun mekaaniset ja aineelliset apukeinot työnnettiin\netualalle, kun taas henkinen johto jäi liian paljon taka-alalle.\n\nSe, ettei läntisien vastustajiemme vuosien 1915 ja 1917 välisissä\ntaisteluissa onnistunut saavuttaa ratkaisevaa sotatulosta, johtui\npääasiallisesti sikäläisen johdon eräänlaisesta yksipuolisuudesta.\nViholliselta ei tosiaankaan puuttunut lukumäärän ylivoimaa joukkoihin,\nsotavälineihin sekä ampumatarpeihin nähden; eikä voida väittää\nsitäkään, ettei vastustajain joukkojen laatu olisi vastannut\ntoimeliaamman ja aaterikkaamman johdon vaatimuksia. Sitä paitsi oli\nvastustajillamme lännessä tarjolla pitkälle kehittyneen rautatie- ja\nviertotieverkon ja kaikenlaisten kulkuneuvojen määrän vuoksi vapaa\ntilaisuus paljon suurempaan sotatoimijoustavuuteen. Tätä kaikkea ei\nvihollisen johto kuitenkaan täydelleen käyttänyt. Vastarintamme pitkä\nkestävyys johtui sen vuoksi monen muun syyn ohella siitä, että\nvihollisen suunnitelmat versoivat jollain tavalla hedelmättömästä\nmaaperästä. Suunnattomat olivat siitä huolimatta vaatimukset, joita\nsikäläisillä taistelutantereilla oli asetettava armeijanjohdoillemme ja\njoukoillemme.\n\nSyyskuun alussa kävin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa\nlänsirintamalla. Meidän täytyi perehtyä niin pian kuin suinkin\nsikäläisiin taisteluoloihin voidaksemme puuttua asioihin todella\nauttavasti. Hänen Keisarillinen ja Kuninkaallinen Korkeutensa Saksan\nkruununprinssi liittyi meihin matkalla ja osoitti minulle Montmedyssä\nsen kunnian, että asetti asemasillalle rynnäkkökomppanian. Tämä\nvastaanotto oli täydelleen korkean herran ritarillisen mielenlaadun\nmukainen. Tästä lähtien olin usein hänet tapaava. Hänen raikas, avoin\nolemuksensa ja terve sotilaallinen arvostelunsa ovat aina täyttäneet\nminut ilolla ja luottamuksella. Cambraissa ojensin Hänen Majesteettinsa\nKeisarin käskystä kahdelle toiselle koetellulle armeijanjohtajalle,\nBayerin ja Württembergin kruununperillisille heille annetut\npreussilaiset sotamarsalkan sauvat, jonka jälkeen minulla oli\nlänsirintaman yleisesikunnan päälliköiden kanssa jotenkin pitkä\nkeskustelu. Heidän lausunnoistaan ilmeni, että nopea ja tarmokas\ntoiminta oli mitä tärkeintä, jotta peloittava heikommuutemme lentäjiin,\naseihin ja ammuksiin nähden saataisiin jonkun verran korvatuksi.\nKenraali Ludendorffin rautainen työkyky voitti tämän vakavan pulan.\nIlokseni kuulin myöhemmin rintamaupseereilta, että Cambrain keskustelun\ntulokset piankin alkoivat tuntua joukoissa. Länsiarmeijalle asetettujen\nvaatimusten suuruus astui tällä Ranskassa-käynnillä ensi kerran\nkerrassaan havainnollisesti silmäini eteen. Empimättä myönnän, että\nvasta silloin sain täyden käsityksen länsiarmeijan tähänastisista\naikaansaannoksista. Kuinka epäkiitollinen oli johdon ja joukkojen\ntehtävä, kun pakollisessa yksinomaisessa puolustuksessa ei koskaan\nvoitu saavuttaa näkyvää menestystä! Torjuntataistelun menestys ei\nvapauta puolustajaa, vaikka hän olisi voitollinenkin, ainaisesta\nrasittavasta painostuksesta, tekisi mieleni sanoa, taistelukentän\nkurjuuden näkemisestä. Sotamiesten täytyy tulla toimeen ilman sitä\nmahtavaa sielullista kohotusta, jonka menestyksellinen eteneminen\nherättää, kohotusta, joka on niin sanomattoman valtava, että ainoastaan\nse, joka on sen itse kokenut, voi käsittää sen koko suuruuden. Monen\nurheista sotamiehistämme ei ollut suotu koskaan tuntea tätä sotamiehen\npuhtainta onnea! He tuskin saivat muuta nähdä kuin ampumahautoja ja\nammuskuoppia, joissa ja joiden ympärillä he viikko- ja kuukausimääriä\ntaistelivat vastustajan kanssa. Mikä hermojenkulutus ja kuinka vähän\nhermoravintoa! Mitä velvollisuudentunteen lujuutta ja mitä epäitsekästä\nuhrautuvaisuutta tarvittiinkaan, kun oli vuosikausia kestettävä\ntällaista ja hiljaisuudessa kärsittävä korkeamman sotaonnen puutetta!\nTunnustan avoimesti, että nämä vaikutukset tunkeutuivat syvälle\nmieleeni. Saatoin nyt ymmärtää, kuinka kaikki, upseerit samoin kuin\nmiehetkin, ikävöivät vapautusta moisista taisteluoloista, kuinka kaikki\nsydämet täytti se toivo, että nyt vihdoinkin näiden uuvuttavain\ntaisteluitten jälkeen korkea hyökkäysliike länsirintamallakin\nvirittäisi raikasta sotaista elämää.\n\nKauan tosin täytyi johtajaimme ja joukkojemme vielä odottaa tämän\nikävänsä toteutumista! Monen parhaista, hyökkäysintoisimmista\nsotilaistamme täytyi vielä sitä ennen ruhjotuissa ampumahaudoissa\nvuodattaa sydänverensä!\n\nSommen taistelualue kävi hiljaisemmaksi vasta kun alkanut kostea\nvuodenaika liotti maan pohjattomaksi. Miljoonat ammuskuopat täyttyivät\nvedellä ja muuttuivat kalmistoiksi. Voitonilosta ei kummallakaan\ntaistelevalla puolella ollut puhetta. Kaikkia painosti tämän\ntaistelutantereen kamala taakka. Autiudessaan ja kaameudessaan se\nnäytti vievän voiton Verduninkin taistelukentästä.\n\n\n\n\nSUHTEENI VALTIOLLISIIN KYSYMYKSIIN.\n\n\n\nUlkopolitiikka.\n\n\nOlen aina tuntenut tarvetta harrastaa isänmaani rikkaan historiallisen\nmenneisyyden tuntemista. Sen suurten poikain elämäkerrat ovat olleet\nminulle kuin hartauskirjoja. En missään elämäni vaiheessa, en\nsodassakaan ole tahtonut olla tämänkaltaista opinlähdettä ja sisäistä\nylennystä vailla. Ja kuitenkin voitaisiin minua täydellä syyllä pitää\nepäpoliittisena luonteena. Nykypolitiikan alalla toimiminen on ollut\ntaipumuksieni vastaista. Ehkä haluni valtiolliseen arvosteluun on\nollut siksi liian heikko ja sotilasvaistoni toisaalta ehkä liian\nvoimallisesti kehittynyt. Viimemainitusta syystä johtuneekin\nvastenmielisyyteni kaikkea diplomaattista työtä kohtaan. Sanottakoon\ntätä vastenmielisyyttä ennakkoluuloksi tai ymmärtämyksen puutteeksi,\ntätä tosiasiaa en olisi kieltänyt siinäkään tapauksessa, ettei minun\nolisi tarvinnut sodan kuluessa sitä niin usein ja niin kuuluvasti julki\ntuoda. Minusta on tuntunut, kuin diplomaatin toimi asettaisi meille\nsaksalaisille olemuksemme vastaisia vaatimuksia. Tämä lienee pääsyitä\nulkopoliittiseen heikkouteemme. Tämän täytyy ilmetä sitä tuntuvammin,\nkuta enemmän kauppamme ja teollisuutemme voimakas kehitys ynnä\nhenkisten voimaimme tunkeutuminen isänmaamme rajain ulkopuolelle oli\nkehittämäisillään meidät maailmankansaksi. Sitä kätkettyä, levollista\nvaltiollista voimatietoisuutta jota Englannin poliitikot osoittivat, en\naina tavannut meikäläisissä.\n\nTarvetta ja taipumusta puuttua nykypoliittisiin kysymyksiin enempää\nkuin oli välttämättömän tarpeellista, en tuntenut ollessani idässä\nkorkeammissa johtajatoimissa enkä senkään jälkeen, kun minut oli\nkutsuttu toimivan armeijan yleisesikunnan päällikön tehtävään.\nLiittosodassa, jossa on ratkaistava niin sanomattoman paljon ja\nmonenlaisia sodankäyntiin vaikuttavia kysymyksiä, pidin sodanjohdon\ntäydellistä pidättämistä politiikasta kuitenkin mahdottomana. Siitä\nhuolimatta oli mielestäni meihinkin nähden täydelleen tervettä\nasiaintilaa edustava Bismarckin antama määritelmä sotilaallisen ja\nvaltiollisen johdon keskinäisestä suhteesta. Moltkekin oli Bismarckin\nkäsityksen kannalla lausuessaan: \"Johtajan tulee sotatoimissaan ensi\nsijassa pitää silmällä sotilaallista menestystä. Hänen asiansa ei ole\nhuolehtia, mitä politiikka hänen voitoillaan tai tappioillaan tekee,\nsillä niiden käyttäminen hyödyksi on yksinomaan valtiomiesten asia.\"\nToiselta puolen ei omatuntoni kuitenkaan olisi jättänyt minua rauhaan,\nellen olisi tuonut kuuluviin mielipiteitäni kaikissa niissä\ntapauksissa, milloin muiden pyrinnöt minun vakaumukseni mukaan johtivat\nmeitä arveluttavalle tielle, ellen olisi vaatinut tointa, milloin\nluulin huomaavani toimettomuutta tai vastahakoisuutta toimeen ja ellen\nvihdoin olisi mahdollisimman jyrkästi tuonut esille mielipiteitäni\nnykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, milloin valtiolliset\ntoimenpiteet koskivat sodankäyntiä ja isänmaani vastaista sotilaallista\nturvallisuutta tai olisivat suorastaan voineet koitua niille vaaraksi.\n\nMyönnettäneen, että olen oikeassa kun sanon, ettei politiikan ja\nsotatoimen rajoja ole koskaan mahdollista määritellä täysin selvästi.\nMolempain tulee jo rauhan aikana olla yhteistyössä, koska niiden\ntoimialat ehdottomasti vaativat keskinäistä yksimielisyyttä. Sodassa,\njossa ne tuhansin langoin punoutuvat toisiinsa, tulee niiden\nlakkaamatta kummaltakin puolen täydentää toisiaan. Määräyksillä ei tätä\nvaikeata suhdetta ole mahdollinen koskaan järjestää. Bismarckin\ntäsmällisessä määritelmässä sulavat rajat toisiinsa. Näissä asioissa ei\nmäärääjänä olekaan vain asiallinen aineisto, vaan myös sen\nratkaisemiseksi työskenteleväin henkilöiden luonne.\n\nMyönnän nimelläni ja vastuunalaisuudellani seisseeni hyvinkin monen\nvaltiollisia asioita koskevan lausunnon takana silloinkin, kun ne\nolivat vain löyhässä yhteydessä asianomaisen hetken sotilaallisen\naseman kanssa. En tässä suhteessa ollut kehenkään nähden tungetteleva.\nJos kuitenkin joku tahtoi kuulla mielipiteeni, jos tuli kysymys esiin,\njoka kaipasi saksalaiselta taholta ratkaisua ja lausuntoa, mutta ei\nsitä saanut, silloin ei minulla mielestäni ollut mitään syytä vaieta.\nEräs lähimmistä poliittisista kysymyksistä, johon minun täytyi käydä\nkäsiksi vähän sen jälkeen kun olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi,\nkoski Puolan tulevaisuutta. Siihen suureen merkitykseen nähden joka\ntällä kysymyksellä sodan aikana oli ja on sen jälkeenkin, lienee\npaikallaan, että teen selkoa sen vaiheista.\n\nEn ole koskaan ennen tuntenut henkilökohtaista vastenmielisyyttä Puolan\nkansaa kohtaan; toiselta puolen minun olisi täytynyt olla kokonaan\nvailla isänmaallista vaistoa, kaikkea historiallisen kehityksen\ntuntemusta, ellen olisi oivaltanut, kuinka suuria vaaroja Puolan\nitsenäisyyden palauttaminen isänmaalleni tuottaisi. En ollut vähääkään\nepätietoinen siitä, ettemme Puolalta milloinkaan voisi odottaa\nkiitoksen hiventäkään siitä, että olemme sen miekallamme ja verellämme\nvapauttaneet venäläisen ruoskasta, yhtä vähän kuin siitäkään, mitä\nolemme tehneet preussiläis-puolalaisen kansanaineksemme hyväksi.\nKiitollisuudenvelka, jos sitä yleensä politiikassa ensinkään\ntunnustetaan, ei olisi koskaan estänyt jälleen syntynyttä, vapaata\nPuolaa pitämästä meidän raja-alueitamme irredentana. Miltä kannalta\nPuolan probleemia yritettiinkin ratkaista, aina täytyi Preussin ja\nSaksan joutua vahingolle, se kun sai maksaa puolalaisen laskun.\nItävalta-Unkarin valtionjohto ei sitä vastoin näyttänyt vapaan,\nyhdistetyn Puolan luomisessa pelkäävän mitään vaaraa omalle\nvaltiolaitokselleen. Sekä Wienissä että Budapestissä vaikutusvaltaiset\npiirit päinvastoin pitivät mahdollisena katolilaisen Puolan kytkemistä\npysyvästi kaksoismonarkiaan. Puolan jyrkästi saksalaisvastaisen kannan\nvuoksi oli tällainen itävaltalainen politiikka meille kovin\nvaarallinen. Ei voinut jäädä huomaamatta, että liittomme lujuus\nvastaisuudessa tämän johdosta joutuisi ajan pitkään sietämättömään\njännityskokeeseen. Kun ylimmän armeijanjohdon tuli huolehtia tulevasta\nsotilaallisesta asemastamme itärajalla, ei se saanut millään ehdolla\nunohtaa tätä valtiollista näkökohtaa.\n\nKaikista näistä valtiollisista ja sotilaallisista syistä olisi minun\nmielestäni Saksan tullut oppia, että sen tuli puuttua niin vähän kuin\nsuinkin Puolan kysymykseen taikka ainakin käsitellä sitä viivytellen,\nkuten semmoisissa tapauksissa tehdään. Mutta valitettavasti ei Saksan\npuolelta tehty näin. Syyt, miksi luovuimme asiain vaatimasta\nvarovaisuudesta, ovat minulle tuntemattomat. Saksan ja Itävalta-Unkarin\nvaltakunnanjohtojen välillä oli nimittäin elokuun puolivälissä 1916\ntehty Wienissä sopimus, jonka mukaan Puola niin pian kuin suinkin\njulkisesti tunnustettaisiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi,\nperinnölliseksi monarkiaksi, jossa on perustuslaillinen hallitusmuoto.\nTämä sopimus oli koetettu tehdä Saksalle maukkaammaksi molempain\nsopijain keskinäisen sitoumuksen avulla, etteivät ne ennen Puolaan\nkuuluneista maistaan luovuttaisi mitään osia Puolan uuteen valtakuntaan\nja että Saksalle luvattaisiin Puolan tulevan yhteisarmeijan ylijohto.\nKumpaakin myönnytystä pidin utopiana.\n\nTämän julkisen myönnytyksen johdosta olisivat valtiolliset olot\nitärintamamme selkäpuolella täydelleen muuttuneet. Edeltäjäni oli sen\nvuoksi täydellä syyllä heti asettunut tätä julistusta vastaan. Hänen\nMajesteettinsa Keisari ratkaisi asian kenraali von Falkenhaynin mielen\nmukaan. Jokaiselle, joka tunsi Tonavan monarkiassa vallitsevat olot,\noli kuitenkin selvää, ettei Wienissä tehty sopimus pysyisi salassa.\nTosin sitä vielä voitiin virallisesti vähän aikaa pidättää, mutta\nolemattomaksi sitä ei enää voitu tehdä. Jo ennen elokuun loppua oli se\ntodellisuudessa yleisesti tunnettu. Ylimpään armeijanjohtoon\nryhtyessäni oli minulla siis edessäni valmis tosiasia. Vähän myöhemmin\nvaati Varsovan kenraalikuvernööri, joka ei viranomaisena ollut minun\nalaiseni, valtakunnanjohdoltamme julistusta Puolan kuningaskunnan\nluomisesta; sitä ei muka voinut lykätä tuonnemmaksi. Hänen mielestään\noli valittavana joko rettelöiden syntyminen maassa, taikka se varma\ntoivo, että sotavoimamme vahvistukseksi saisimme puolalaisia joukkoja;\nnäitä olisi keväällä 1917 5 vapaaehtoisista muodostettua, täysin\nharjoitettua divisionaa, yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen\njälkeen taas 1 miljoona miestä. Niin vähän suotuisan mielipiteen\nkuin olinkin vuosina 1914-15 muodostanut puolalaisen rahvaan\nsuostuvaisuudesta sotaan Venäjää vastaan, arvelin kuitenkin, että\nVarsovan kenraalikuvernööri tietänee asian paremmin. Hän oli vuodesta\n1915 ollut näkemässä valloitetun maan sisäisiä valtiollisia oloja ja\noli vakuutettu siitä, että papisto kannattaisi meitä tehokkaasti väen\nvärväyksessä. Kuinka olisin sota-asemamme silloisella kannalla voinut\nottaa vastuulleni tämän varmana luvatun avun hylkäämisen? Mutta jos\npäätin sitä kannattaa, niin ei ollut varaa hukata aikaa; seuraavain\nkevättaistelujen alkuun oli siinä tapauksessa saatava todella\nharjoitettuja joukkoja etumaiselle linjalle. Selvittäköön sitten rauhan\njälkeen voitokas Saksa nyt esiin otetun puolalaiskysymyksen. Mutta me\nkohtasimmekin nyt, niin yllättävää kuin se minulle olikin, vastarintaa\nvaltakunnanjohdon taholta. Se luuli tähän aikaan keksineensä suhteita,\nmiten saada Venäjän kanssa aikaan erikoisrauha, ja piti arveluttavana\nturmella alulle pannut toimet tsaarin silmissä Puolan itsenäisyyttä\nkoskevalla julistuksella. Valtiolliset ja sotilaalliset näkökohdat\njoutuivat siis ristiriitaan.\n\nKoko asia päättyi loppujen lopuksi niin, että toiveet erikoisrauhasta\nVenäjän kanssa menivät myttyyn, manifesti marraskuun ensi päivinä\nsittenkin julaistiin ja sen jälkeen alkanut puolalaisten vapaaehtoisten\nvärväys jäi kerrassaan tuloksettomaksi. Katolilainen papisto ei\nsuinkaan kannattanut värväyskehoitustamme, jota ruvettiin julkisesti\nvastustamaan.\n\nHeti manifestin julkaisun jälkeen tuli näkyviin Itävallan ja Saksan\netujen ristiriita Puolan kysymyksessä. Liittolaisemme pyrkivät yhä\njulkisemmin saamaan Kongressi-Puolan liitetyksi Galitsiaan Itävallan\nhallitsevan vaikutuksen alaisena. Näiden pyrintöjen vuoksi pidin\nvelvollisuutenani vaatia ainakin itärajamme asianmukaista parannusta\npuhtaasti sotilaallisten näkökohtain perustuksella, ellei valtakunnan\njohtomme saanut kokonaan Itävalta-Unkarin pyyteitä raukeamaan.\nOikeastaanhan vain sodan loppupäätös saattoi ratkaista kaikki nämä\nkysymykset. Valitin sen vuoksi suuresti, että ne kesken sotaa niin ylen\nrunsaassa määrin kuluttivat aikaamme. Muutoin tulee minun tehostaa\nsitä, etteivät valtiollisella alalla liittolaistemme kanssa syntyneet\nhankaukset milloinkaan vähimmälläkään tavalla vaikuttaneet meidän\nvälisiin sotilaallisiin suhteisiimme.\n\nSamanlainen merkitys kuin Puolalla oli meidän ja Itävalta-Unkarin\nvälisissä suhteissa, oli Dobrudzalla valtiollisissa ja sotilaallisissa\nkeskusteluissamme Bulgarian kanssa. Dobrudzan asiassa oli viime sijassa\nkysymys siitä, saisiko Bulgaria vastaisuudessa tuossa maassa rajattomat\nvaltaoikeudet ja samalla myös käsiinsä Cernavodan--Constanzan radan.\nJos niin kävi, sai se samalla haltuunsa Keski-Euroopan ja läheisen idän\nvälisistä yhteyksistä viimeisen ja itäradan jälkeen tärkeimmän.\nBulgaria tietysti käsitti kuinka edullinen tilaisuus oli sodan aikana\nkiristää meiltä tähän suuntaan myönnytyksiä. Toiselta puolen pyysi\nTurkki lähimpänä asianosaisena meiltä poliittista kannatusta näitä\nBulgarian aikeita vastaan. Me annoimme sille tätä tukea. Täten syntyi\npoliittinen piensota sotilaallisen tekosyyn varjolla ja sitä kesti\nlähes vuoden päivät. Sen vaiheet olivat lyhyesti mainittuina seuraavat:\n\nMeidän ja Bulgarian välisessä liittosopimuksessa luvattiin\nliittolaisillemme siinä tapauksessa, että Romania yhtyisi sotaan, se\nosa Etelä-Dobrudzaa, jonka Bulgaria vuonna 1912 oli menettänyt, ynnä\nsikäläisen rajan parannus, sitä vastoin ei sanallakaan mainittu koko\ntämän romanialaisen maakunnan antamisesta Bulgarialle. Tämän sopimuksen\nnojalla olimme me, Romanian sotaretken pääpiirteissään päätyttyä,\npaikalla luovuttaneet Etelä-Dobrudzan entiset bulgarialaiset osat\nBulgarian hallituksen hallintoon, Keski-Dobrudzaan sitä vastoin\nkaikkien liittolaistemme suostumuksella järjestäneet saksalaisen\nhallinnon. Erikoisen välipuheen mukaisesti se taloudellisella alalla\ntoimi melkein kokonaan Bulgarian hyväksi. Pohjois-Dobrudza luovutettiin\nsiellä olevalle Bulgarian 3:nnelle armeijalle toimialueeksi. Ulkonaiset\nolot näyttivät tulleen täysin tyydyttävästi ratkaistuiksi.\nTyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan.\n\nTaisteluhansikkaan meille heitti Bulgarian pääministeri. Jo ennen\nRomanian-sodan päättymistä hän innosti maansa poliitikkoja ajatukseen,\nettä koko Dobrudzan tuli joutua Bulgarialle, ja väitti näihin\npyrintöihin kohdistuvan vastustuksen olevan lähtöisin Saksan ylimmästä\narmeijanjohdosta. Siitä syntyi meitä vastaan ankara valtiollinen liike.\nKuningas Ferdinand ei alussa kannattanut hallituksensa pyrkimyksiä.\nSitten hänen kuitenkin oli mielestään myönnyttävä syntyneen\nkiihtymyksen painosta. Bulgarian ylin armeijanjohto ei sekään alussa\ntahtonut asiaan sekaantua. Se aavisti arvatenkin, mikä vaara koituisi,\njos sen armeijan entisestäänkin voimallisiin ristiriitaisiin\nvaltiollisiin virtauksiin heitettäisiin uusi levottomuuden aihe. Mutta\npian ei kenraali Zekovkaan enää vastustanut pääministerinsä vaatimusta.\nVireille pantu liike kasvoi Bulgarian hallitukselle ylivoimaiseksi, ja\nyleinen poliittinen ajojahti Saksan ylintä armeijanjohtoa vastaan\nalkoi. Pääasiassa sitä johtivat vastuuttomat yllyttäjät, jotka eivät\nvähääkään ottaneet lukuun aseveljeyssuhdetta. Jos itsepäisyyttä, jolla\nBulgarian piirit pitivät kiinni tästä saaliinhimoisesta päämäärästä,\nolisi sovellettu sodankäyntiin, olisivat yleiset päämäärät enemmän\nhyötyneet.\n\nLiittosopimuksiimme sisältyi eräs vahingollinen puoli, ja sen\nseuraukset tulivat nyt näkyviin. Aseliittoa tehdessämme olimme\naikoinaan antaneet Bulgarialle mitä pisimmälle meneviä vakuutuksia maan\nlaajennukseen ja sen kansanheimojen yhdistämiseen nähden, vakuutuksia,\njoiden täyttäminen edellytti täydellisen voiton saavuttamista. Mutta\nBulgaria ei tyytynyt vielä näihinkään vakuutuksiin. Se lisäsi yhä\nvaatimuksiaan ottamatta vähääkään lukuun, kykenisikö tämä näihin saakka\npieni valtiolaitos myöhemmin valtiollisesti ja taloudellisesti\nhallitsemaan moisia laajennuksia.\n\nNäihin pyyteihin sisältyi kuitenkin meille välitön sotilaallinenkin\nvaara. Olen jo ennen viitannut siihen, kuinka suuria sotilaallisia\netuja siitä olisi ollut, jos syksyllä 1916 olisimme voineet Makedonian\nrintaman läntisellä siivellä siirtää puolustuksen taapäin aina Prilepin\nseudulle saakka. Meidän paljas viittauksemmekin tähän suuntaan riitti\nBulgarian kaikissa valtiollisissa piireissä herättämään ilmeisestikin\nvakavia epäilyksiä. Paikalla pelättiin menetettävän valtiolliset\noikeudet sotilaallisesti luovutettuihin alueihin, mieluummin saatettiin\nkokonainen armeija vaaraan kuin uskallettiin muka ottaa oman maan\nedessä vastuulle \"Ochridan, muinaisbulgarialaisen kaupungin\" luovutus.\nSaamme myöhemmin nähdä, mihin laajat myönnytyksemme Bulgarialle vielä\njohtivat meidät.\n\nKaikkien näiden lukemattomien valtiollisten kysymysten ja\nvastakysymysten heilunta edestakaisin tuotti minulle vain\ntyytymättömyyden hetkiä ja vahvisti melkoisesti vastenmielisyyttäni\npolitiikkaa vastaan.\n\nTurkin kanssa tekemämme liittosopimus oli sisällykseltään oleellisesti\ntoinen kuin Bulgarian kanssa tehty. Turkin hallitukselle olimme\nennen sotaa vain sitoutuneet säilyttämään maa-alueen ennallaan.\nMolempien ensimmäisten sotavuosien kuluessa osmani tosin kyllä oli\nmenettänyt melkoisia osia Aasian-puoleisista raja-alueistaan.\nLiittovelvollisuutemme olivat sen johdosta ylenmäärin rasittuneet. Ei\nnäyttänyt mahdottomalta, että näillä tukalilla oloilla voisi olla\narveluttava vastavaikutus koko sodan johtoon. Turkin hallitus saattoi\ntässä suhteessa asettaa vaatimuksia, joita valtiollisista syistä emme\nehkä olisi voineet jättää huomioon ottamatta. Tähän nähden oli Enver\npashan korkea käsitys yhteisestä sodankäynnistämme ja sen ratkaisevista\nnäkökohdista meille mitä arvokkain. Muidenkin turkkilaisten\nvallanpitäjäin valtiollinen käsityskanta näytti toistaiseksi olevan\nmeille takeena siitä, etteivät osmanien tähänastiset tappiot ylenmäärin\nrasittaisi sotatiliämme. Vakuutettiinhan meille, ettei Turkin hallitus\nrauhankeskustelujen alkaessa pitäisi erittäin jyrkästi kiinni\nliittomääräystemme sanamuodosta, vaan tyytyisi menetettyjen alueitten\nsuuriin osiin nähden vain jonkinlaisen muodollisen yliherruuden\ntunnustamiseen, jos onnistuttaisiin löytämään muoto sen nykyisen\nhallituksen arvovallan säilyttämiselle.\n\nMeidän politiikallemme ja sodanjohdollemme oli todella tärkeätä\nkannattaa silloista osmanista valtakunnanjohtoa; Enverin ja Talaat\npashan sijalle ei olisi ollut helppo saada toisia miehiä, jotka\nolisivat olleet meille varmasti täysin uskolliset. Tämä ei tietysti\nsaanut estää meitä Turkissa asettumasta vastustamaan valtiollisia\nvirtauksia, jotka neliliiton yhteisen sodankäynnin kannalta katsottuna\nvaikuttivat häiritsevästi maan sotilaallisiin tehtäviin. Viittaan tähän\nnähden entisiin huomautuksiini panislamilaisesta liikkeestä. Se uhkasi\npysyvästi johtaa Turkin sotilaallisesti väärään suuntaan. Venäjän\nluhistumisen jälkeen panislamilaisuus pyrki aluelaajennukseen\nKaukasian suunnalla. Suunnittelipa se tämän lisäksi levittäytymistään\nKaspian-meren takaisiinkin maihin ja eksyi lopulta Keski-Aasian\navarille aloille siinä haaveellisessa toivossa, että se voi osmanien\nvaltakuntaan liittää sikäläisetkin kulttuuri- ja uskontoryhmittymät.\n\nSelvää oli, ettemme voineet antaa sotilaallista apuamme tämmöisille\nitämaalaisille unelmille, vaan että meidän päinvastoin täytyi vaatia\npalaamista näistä kauas harhailevista suunnitelmista nykyisen sodan\ntodellisuuspohjalle. Valitettavasti eivät nämä ponnistuksemme\nonnistuneet.\n\nPaljon vaikeampi kuin vaikutuksemme Turkin ulkopoliittisiin kysymyksiin\noli luonnollisestikin vaikutuksemme tämän valtakunnan oloihin.\nKuitenkaan emme voineet täydelleen välttää puuttumista tämmöisiinkin\nasioihin. Paitsi taloudellisten olojen alkuperäisyyttä antoivat siihen\naihetta yleisinhimillisetkin tunteet.\n\nTämä osmanien sotaisen voiman odottamaton uudelleen viriäminen, entisen\nsankariuden uudelleen leimahtaminen tässä olemisen taistelussa valaisee\nsamalla turkkilaisvallan synkintä puolta: tarkoitan sen esiintymistä\nalueensa armenialaisia aineksia vastaan. Armenian kysymys oli Turkin\nvaikeimpia pulmia. Se kosketteli sekä panturkkilaista että\npanislamilaista aatepiiriä. Tapa, jolla turkkilaiset kiihkoilijapiirit\nkoettivat sen ratkaista, on sodan aikana ollut koko maailman huomion\nalaisena. On tahdottu asettaa meidät saksalaiset yhteyteen näiden\njulmain tapausten kanssa, joiden näyttämönä oli koko osmaninen\nvaltakunta ja sodan lopulla armenialainen Trans-Kaukasiakin. Minä pidän\nsen vuoksi velvollisuutenani kosketella niitä tässä, eikä minulla\ntotisesti olekaan syytä vaieten sivuuttaa meidän vaikutustamme.\nEmpimättä koetimme suusanallisesti ja kirjallisesti vaikuttaa\nehkäisevästi siihen villittyyn, hillittömään sodankäyntitapaan,\njoka idässä rotusodan ja uskonnollisen vihan johdosta oli\nperintätottumuksena. Tosin antoivatkin Turkin hallituksen johtavat\nviranomaiset meille lupauksia, mutta me emme kyenneet voittamaan\npassiivista vastarintaa, joka kohdistui meidän sekaantumistamme\nvastaan. Turkkilaiselta taholta esimerkiksi selitettiin, että Armenian\nasia oli kokonaan sisällinen asia ja oltiin kovin arkatuntoisia, kun me\nkosketimme sitä. Eivät upseerimmekaan, joita usein oli paikalla, aina\nvoineet lieventää vihan ja koston ilmauksia. Eläimen herääminen\nihmisessä elämästä ja kuolemasta taisteltaessa valtiollisen ja\nuskonnollisen vimman vallassa on mustimpia lukuja kaikkien aikain ja\nkansain historiassa.\n\nKansallisesti puolueettomain havainnontekijäin yksimieliset arvostelut\nkävivät siihen suuntaan, että molemmat riitapuolet, joiden sisimmät\nintohimot olivat valloilleen puhjenneet, pitivät keskinäisessä\nhävitystyössään toisiaan tasapainossa. Tämä olikin niiden siveellisten\nkäsitysten mukaista, joille noiden alueiden kansain kesken yhä vielä\nvallitsevat taikka vasta hiljakkoin voimansa menettäneet verikoston\nlait antoivat jonkinlaisen pyhityksen. Vahinko, jonka tämä hävitystyö\nsai aikaan, on kerrassaan arvaamaton. Se ei tuntunut vain\ninhimillisellä ja valtiollisella, vaan taloudellisella ja\nsotilaallisellakin alalla. Kuinka paljon Turkin parhaita\nrintamajoukkoja sodan kuluessa tämän armenialaisia vastaan harjoitetun\ntuhopolitiikan seurauksista mitä kurjimmissa oloissa kuoli puutteeseen\nKaukasian vuoristotalven ankaruudessa, siitä ei enää milloinkaan liene\nmahdollista saada selvää. Kunnon anatolialaisen sotilaan, osmanien\nvaltakunnan ytimen traagillisuus sai tästä kaiken mahdollisen puutteen\naiheuttamasta joukkokuolemasta uuden lisäluvun. -- Lieneekö se\nviimeinen?\n\n\n\nRauhankysymys.\n\n\nKesken Romanian-sotaretken valmistuksia tuli minun käsitellä\nrauhankysymystäkin. Mikäli tiedän, oli Itävalta-Unkarin ulkoministeri\nparoni Burian pannut sen vireille. Niille, jotka tuntevat minut\nhenkilönä ja mikä käsitys minulla on sodasta, ei minun tarvinne\nvakuuttaa, että kaikki inhimillinen myötätuntoni oli semmoisen\nyrityksen puolella. Muutoin otin tässä kysymyksessä myötävaikuttaessani\nhuomioon vain keisarini ja isänmaani. Pidin tehtävänäni rauhan\npyrkimystä käsiteltäessä ja sille ratkaisua etsittäessä huolehtia\nsiitä, ettei armeija eikä kotimaa kärsisi mitään haittaa. Ylimmän\narmeijanjohdon tuli ottaa osaa rauhantarjouksemme sanamuodon\nlaatimiseen. Tehtävä oli yhtä vaikea kuin kiittämätönkin, siinä kun\ntuli karttaa kaikkea, mikä näyttäisi heikkoudelta kotimaan ja\nulkomaiden silmissä ja samalla välttää jyrkkiä lauseita. Olin itse\nnäkemässä mikä syvä sisäinen velvollisuudentunto Jumalaa ja ihmisiä\nkohtaan ohjasi Korkeinta Sotaherraani, kun hän ryhtyi rauhanehdotusta\nratkaisemaan; en luule, että hän piti tämän askeleen täydellistä\nmyttyyn menemistä todenmukaisena. Minun luottamukseni sen onnistumiseen\noli sitä vastoin alunpitäen koko pieni. Vastustajamme olivat aivan\nkilvan esittäneet pyyteitään, enkä luullut mahdolliseksi, että\nvihollishallituksista ainoakaan vapaaehtoisesti voisi peruuttaa tai\ntodella peruuttaisi lupauksia, joita ne olivat antaneet toisilleen ja\nkansoilleen. Tämä mielipide ei kuitenkaan vähentänyt rehellistä\ntahtoani ottaa osaa tähän inhimillisyyden työhön.\n\nJoulukuun 12:ntena sai meille vihamielinen maailma kuulla\ntaipuvaisuutemme rauhaan. Vastustajain propaganda samoin kuin\nhallitusleiritkin sillä taholla vastasivat vain ilkkuvasti torjuen.\n\nMeidän rauhanaloitettamme seurasi kintereillä Pohjois-Amerikan\nYhdysvaltain presidentin samansuuntainen yritys. Ylin armeijanjohto sai\nvaltakunnan kanslerilta tiedon aloitteista, joita hän oli lähettänyt\nYhdysvalloissa olevan lähettiläämme kautta. Omasta puolestani en\npitänyt presidentti Wilsonia soveliaana puolueettomaksi välittäjäksi,\nsillä en voinut torjua tunnetta, että presidentti kallistui paljonkin\nvastustajaimme, ensi sijassa Englannin puolelle. Tämähän olikin kaiketi\naivan luonnollinen seuraus hänen anglosaksilaisesta syntyperästään.\nSamoin kuin miljoonat maanmieheni en minäkään voinut pitää presidentti\nWilsonin tähänastista esiintymistä puolueettomana, vaikka se ehkä ei\nollutkaan ristiriidassa puolueettomuusmääräysten sanamuodon kanssa.\nKaikissa kansainoikeuden rikkomista koskevissa asioissa presidentti\nosoitti Englantia kohtaan kaikkea mahdollista suvaitsevaisuutta. Hän\npiti hyvänään töykeimmänkin piittaamattomuuden. Sukellussota taas oli\nvain meidän vastatoimenpiteemme Englannin mielivaltaisuuksien johdosta,\nmutta sen suhteen Wilson osoitti mitä suurinta herkkätuntoisuutta ja\nturvautui paikalla sodanuhkauksiin. Saksa ilmoitti voivansa\nsuostua Wilsonin aloitteen perusajatuksiin. Vastustajat antoivat\nWilsonille tietoja vaatimustensa yksityiskohdista, jotka sisälsivät\npääasiallisesti Saksan taloudellisen ja valtiollisen lannistamisen\npysyvästi, Itävalta-Unkarin murskaamisen ja osmanisen valtiolaitoksen\ntuhoamisen. Jokaisessa, joka arvosteli maltillisesti silloista\nsotatilannetta, täytyi sen ajatuksen päästä vallalle, että vain se,\njoka on joutunut täydelleen häviölle, saattoi hyväksyä nämä\nvastustajain sodanpäämäärät, mutta ettei meillä ollut mitään syytä\nmyöntää häviölle joutuneemme. Joka tapauksessa olisin silloiseen\nasemaan nähden pitänyt isänmaatani kohtaan rikoksena ja petoksena\nliittolaisiamme kohtaan, ellen olisi asettunut täydelleen kielteiselle\nkannalle näihin vihollisen vaatimuksiin nähden. Sodan silloinen asema\noikeutti vakaumukseni ja omantuntoni mukaan ainoastaan rauhaan, joka\nvahvistaisi asemamme maailmassa niin, että olisimme turvatut\nvastaisuudessa sellaiselta valtiolliselta väkivallalta, kuin\ntämän sodan aiheuttanut väkivalta oli, ja että saattaisimme\nliittolaisillemmekin tarjota pysyvän vahvan tuen jokaista vaaraa\nvastaan. Millä valtiollisella ja maantieteellisellä pohjalla tämä\npäämäärä voitaisiin saavuttaa, oli minulle sotilaana toisarvoinen\nasia; pääasia oli, että se saavutettaisiin. En myöskään luullut\ntarpeelliseksi epäillä, että Saksan kansalla ja sen liittolaisilla\nolisi voimaa ase kädessä torjua vihollisten kuulumattomat vaatimukset,\nmaksoi mitä tahansa. Kotimaamme asettuikin vihollisten vaatimuksia\nkohtaan kauttaaltaan torjuvalle kannalle. Eikä turkkilaisten enempää\nkuin bulgarialaistenkaan taholta tähän aikaan kehoitettu vähääkään\nmyöntyväisyyteen. Itävalta-Unkarin luulin ehkä voivan voittaa\nheikkoudenkohtauksensa. Pääasia oli, että siellä pidettiin pysyvästi\nmielessä, minkä kohtalon nämä vaatimukset Tonavan monarkialle\ntuottaisivat, ja luovuttiin siitä harhaluulosta, että vihollisen kanssa\noli mahdollinen keskustella oikeudenmukaisella perustalla. Olimme jo\nmonta kertaa tulleet Itävalta-Unkariin nähden siihen kokemukseen, että\nse kykeni saamaan aikaan paljon enemmän kuin se itse luulikaan. Kun\nsikäläinen valtionjohto vain joutui ehdottoman pakon eteen, sai se\nkyllä suurempia aikaan. Näistä syistä oli mielestäni erehdys käyttää\nItävalta-Unkariin vaikutettaessa paljaita lohdutuksen sanoja. Semmoiset\nsanat eivät anna voimaa, ne eivät vahvista luottamusta, ei päätöskykyä.\nTämä pitää paikkansa valtiomiehiin samoin kuin sotilaihinkin nähden.\nKaikki aikanaan, mutta kun kovalle ottaa, silloin voimakkaat\nvaatimukset vaatijan oman lujan tahdon tukemina paljon lujemmin ja\nravakammin tempaavat heikontunutta pystyyn kuin lohdutuksen sanat ja\nviittaukset tuleviin parempiin aikoihin.\n\nTammikuun 10:ntenä annettua vihollisten selitystä sodan päämääristä,\njoka seurasi joulukuun 30:ntenä päivättyä ententen kieltävää vastausta,\npidettiin tammikuun 22:sena annetussa presidentti Wilsonin\ntiedonannossa Yhdysvaltain senaatille vastoin meidän käsitystämme\notollisempana perustana rauhan ponnistuksille kuin meidän\ndiplomaattista noottiamme, jossa vain ilmoitettiin meidän\nperiaatteellinen hyväksymisemme hänen toimelleen rauhan hyväksi. Tämä\npresidentin kanta järkytti vielä enemmän luottamustani hänen\npuolueettomuuteensa. Olisin antanut tunnustukseni tämän tiedonannon\nyleville ja osaksi kauniille inhimillisille aatteille, ellen olisi\nturhaan siitä hakenut sanoja, jotka olisivat torjuneet vastustajaimme\nyrityksen leimata meidät toisarvoisiksi ihmisiksi. Lause yhtyneen,\nriippumattoman ja itsenäisen Puolan perustamisesta niinikään arvelutti\nminua. Se näytti minusta olevan välittömästi tähdätty Itävaltaa ja\nmeitä vastaan, se edellytti, että Tonavan monarkia luopuisi\nGalitsiasta ja viittasi siihen, että Saksakin menettäisi alueita tai\nylivalta-oikeuksia. Kuinka saattoi näin ollen enää olla puhettakaan\nsiitä, että Wilson oli puolueeton keskusvaltoja kohtaan? Tiedonanto oli\nmeille paremminkin sodanjulistus kuin rauhan edistämistä. Jos luotimme\npresidentin politiikkaan, niin täytyi meidän joutua kaltevalle\npinnalle, joka uhkasi lopulta viedä meidät koko valtiollisen,\ntaloudellisen ja sotilaallisen asemamme hinnalla ostettuun rauhaan.\nMinusta ei näyttänyt mahdottomalta, että meidät ensimmäisen myöntyvän\naskeleen jälkeen vähitellen valtiollisesti painettaisiin yhä syvemmälle\nja sitten lopulta pakotettaisiin sotilaalliseen antautumiseen.\n\nLokakuussa 1918 julaistuista tiedoista kävi ilmi, että presidentti\nWilson heti senaatille osoittamansa, tammikuun 22:sena 1917 päivätyn\ntiedonannon jälkeen oli Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle\nantanut ilmoituksen siitä, että hän oli halukas aloittamaan virallisen\nrauhan välityksen. Tieto tästä oli tullut Berliiniin tammikuun\n28:ntena. Tästä meille näköjään sangen myötämielisestä Wilsonin teosta\nen ennen 1918 vuoden syksyä kuullut mitään. Olivatko tähän syynä\nerehdykset vaiko sarja epäsuotuisia asianhaaroja, sitä en tiedä vielä\ntänä päivänäkään. Minun käsitykseni mukaan ei sotaa Amerikan kanssa\ntammikuun lopulla 1917 enää ollut mahdollinen välttää. Wilson tiesi\nniihin aikoihin, että helmikuun 1 päivänä aioimme aloittaa rajattoman\nsukellussodan. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että presidentti sai\ntiedon tämän samoin kuin muittenkin sähkösanomaimme sisällyksestä\nEnglannilta, joka sieppasi ja luki tästä asiasta Washingtonissa\nolevalle Saksan lähettiläälle lähetetyn sähkösanoman. Tämä seikka antaa\nilman muuta oikean leimansa tiedonannolle, joka tammikuun 22:sena\nlähetettiin senaatille, ja sen yhteydessä olevan rauhanvälityksen\ntarjoukselle. Onnettomuus teki tuloaan. Sitä ei sen vuoksi enää\npidättänyt meidän tammikuun 29:ntenä antamamme selityskään, jossa\nlupasimme paikalla keskeyttää sukellussodan, jos presidentin onnistuisi\nponnistuksillaan hankkia rauhankeskusteluille perustus.\n\n1918 ja 1919 vuosien tapaukset näyttävät minusta täydelleen vahvistavan\nsilloiset mielipiteeni, jotka ensimmäinen kenraalimajoitusmestari joka\nsuhteessa hyväksyi.\n\n\n\nSisäpolitiikka.\n\n\nVarsinaisessa palveluksessa ollessani olin pysynyt loitompana\nsisäpoliittisista päivänkysymyksistä. Lepoonkin siirryttyäni omistin\nniille huomiota vain hiljaisena syrjästäkatsojana. En voinut käsittää,\nkuinka eräillä tahoilla isänmaan yhteinen paras sai usein väistyä koko\nvähäpätöisten puolue-etujen tieltä, ja valtiollinen vakaumukseni\nviihtyi parhaiten sen puun varjossa, jonka juuret olivat syvällä suuren\nvanhan keisarimme aikakauden eetillis-poliittisessa maaperässä. Tämän\najan ja sen minun mielestäni ihmeteltävän suuruuden olin täydelleen ja\nkokonaan ihanteekseni omaksunut ja sen aatteista ja suuntaviivoista\npidin kiinni. Nykyisen sota-ajan kokemukset eivät olleet omiaan\ntekemään minua kovinkaan lämpimäksi uudemman ajan muutoksia kohtaan.\nVoimallisesti rajoihinsa sulkeutunut valtio Bismarckin henkeen oli se\nmaailma, jossa aatteineni mieluimmin liikuin. Kuri ja työ isänmaassa\nolivat minusta korkeampia kuin kosmopoliittiset haaveet. Enkä\ntunnustanut valtion kansalaiselle oikeuksia, ellei niiden vastapainona\nollut samanarvoisia velvollisuuksiakin.\n\nSodassa ajattelin vain sotaa. Esteet, joita ilmestyi sodankäynnin\ntarmoa ehkäisemään, olivat sen käsityksen mukaan, joka minulla oli\naseman vakavuudesta, säälittä poistettavat. Niin menettelivät\nvihollisemme ja me olisimme voineet heidän esimerkistään oppia.\nValitettavasti emme niin tehneet, vaan annoimme kansainvälisen\noikeamielisyyden harhakuvan eksyttää itsemme, sen sijaan että olisimme\nasettaneet oman valtiotunteemme ja oman valtiovoimamme taistelussa\nolemassaolomme puolesta kaiken muun yläpuolelle. Ylimmän armeijanjohdon\ntäytyi sodan aikana käsitellä eräitä valtion sisäisiä tehtäviä, etenkin\ntaloudelliseen alaan kuuluvia. Emme etsineet näitä tehtäviä, niitä\npäinvastoin vyöryi hartioillemme enemmän kuin olisin suonut. Armeijan\nja kansantalouden läheiset suhteet tekivät meille mahdottomaksi erottaa\nkotimaata koskevia taloudellisia kysymyksiä sodankäynnistä\nsamanlaisella rajaviivalla kuin sota-alueen ja kotimaan välillä kulkeva\noli.\n\nSuurta sotateollisuusohjelmaa, joka sai minusta nimensä, kannatin\ntäydellä vastuulla sen sisällyksestä. Taistelevain joukkojemme tarpeet\nolivat joka tapauksessa hankittavat, se oli ainoa suuntaviiva, jonka\nannoin sen käsittelyssä määrätä. Kaikki muut perusteet olisivat tässä\ntapauksessa käsitykseni mukaan olleet rikos armeijaamme ja isänmaatamme\nvastaan. Meidän vaatimustemme numerot olivat tosin entisiin verraten\nkohonneet suunnattomiksi; olisiko niitä mahdollinen saavuttaa, sitä en\nvoinut arvostella. Sodan jälkeen tätä ohjelmaa vastaan kohdistettiin\nsyytös, että se muka oli epätoivon sanelema. Tämän lauseen keksijä\nerehtyi täydelleen siitä mielialasta, jonka vaikutuksen alaisena tämä\nohjelma syntyi.\n\nSiviiliasevelvollisuutta koskevan lain aikaansaamisessa olin kaikesta\nsydämestäni osallisena. Isänmaan hädässä tuli minun mielestäni kaikkien\nasekuntoisten miesten lisäksi kaikkien työkykyistenkin miesten, jopa\nnaistenkin astua suuren asian palvelukseen, taikka oli heidät siihen\nvelvoitettava. Luulin tämmöisen lain henkilöllisten voimain lisäksi\nherättävän siveellisiäkin, jotka saattaisimme heittää sodan\nvaakakuppiin. Lopullisessa muodossaan laki sai sitten kuitenkin\noleellisesti toisen muodon ja tulos oli paljon vaatimattomampi kuin\nmitä minun mielessäni oli väikkynyt. Tämän pettymyksen johdosta melkein\nvalitin sitä, ettemme olleet päämääräämme pyrkineet jo ennalta olemassa\nolevien lakiperusteitten nojalla, kuten toiselta taholta oli\nsuunniteltu. Ajatus, että lain hyväksyminen muodostuisi koko Saksan\nkansan valtavaksi, tehoisaksi mielenosoitukseksi, oli saanut minut\njättämään huomioon ottamatta vallitsevat sisäpoliittiset olot. Laista\ntuli lopulta tosi sisäpoliittisen kaupanteon mutta ei syvällisen\nisänmaallisen mielialan pohjalla. Ylintä armeijanjohtoa on moitittu\nsiitä, että se \"isänmaallisen siviiliasevelvollisuuden\" lailla\nja niin sanotun \"Hindenburgin ohjelman\" vaatimuksilla sai aikaan\nyhteiskunnallisessa samoin kuin rahallisessa ja taloudellisessakin\nsuhteessa liian mullistavia toimenpiteitä, joiden kustannukset muka\nolisivat ilmeisesti johtaneet aina valtiolliseen kumoukseemme saakka,\njopa kauemmaskin. Vastaisen, nykyisistä puoluevirtauksista vapaan\ntutkimuksen ratkaistavaksi on minun jätettävä, ovatko nämä syytökset\noikeutettuja. Tahtoisin kuitenkin vielä viitata erääseen seikkaan:\nsodan varalle kouluutetun taloudellisen yleisesikunnan puute kävi\ntaistelumme kuluessa erinomaisen tuntuvaksi. Kokemus osoitti, ettei\nsitä käynyt sodan aikana maasta polkeminen. Vaikka sotilaallinen ja,\nsaanen sanoa, rahallinenkin liikekannalle-panomme olikin loistavasti\njärjestetty, kaivattiin kuitenkin taloudellista liikekannallepanoa. Se,\nmikä viimemainitussa suhteessa huomattiin välttämättömäksi ja myös oli\nsuoritettava, voitti kaikki aikaisemmat käsitykset. Melkein täydellinen\neristyksemme ulkomaisesta hankinnasta asetti meille sodan pituuden ynnä\nsotavälineiden ja ampumatarpeiden suunnattoman kulutuksen vuoksi aivan\nuusia tehtäviä, joita rauhan aikana tuskin ainoankaan ihmisen\nmielikuvitus oli nähnyt. Kaikissa esille tulleissa jättiläistehtävissä,\njotka mitä läheisimmin koskivat samalla armeijaa ja kotimaata,\nosoittautui kaikkien valtionvirastojen luja yhteistyö ehdottomaksi\nvaatimukseksi, jos mieli saada koneisto vähänkään hankauksetta\ntyöskentelemään. Välttämätöntä olisi arvatenkin ollut yhteisen\nkeskusviraston perustaminen, johon kaikki vaatimukset olisivat yhtyneet\nja joka olisi jakanut kaikki työn tulokset. Vain semmoinen virasto\nolisi kyennyt tekemään taloudellisesti ja sotilaallisesti\nkaukonäköisiä päätöksiä. Sitä olisi ollut vapaassa hengessä johdettava\nkansantaloudellisten suuruuksien avulla, jotka olisivat kyenneet\nlaajalla katseella käsittämään ratkaisujensa seuraukset. Semmoista\nvirastoa kaivattiin. On tarpeetonta lähemmin selvitellä, että vain\nharvinaisen lahjakas äly ja harvinaisen järjestelykykyinen voima olisi\nmoiseen tehtävään pystynyt. Vaikka kaikki nämä edellytykset olisikin\ntäytetty, olisi vaikeita hankauksia sittenkin sattunut.\n\nVaikka pyrkimykseni olikin kaikin puolin karttaa sisäpoliittisissa\nasioissa sekaantumista puoluetaisteluun, puhumattakaan siitä, että\nolisin ryhtynyt toimittamaan jollekin puolueelle vetojuhdan virkaa,\nsoin kuitenkin yleisluonteisille yhteiskunnallisille kysymyksille\nmielelläni kannatukseni. Etenkin tuli minun mielestäni sotilaskotiasiaa\nmitä lämpimimmin suosia. Hyväksyin varsinkin näiden harrastusten\neetillisen puolen. Kauniimpaa ja tyydyttävämpää näköalaa en tiennyt\nkuin hyvin hoidettu viljelyspalsta ja sen takana tyytyväisten ihmisten\nkoti. Kuinka moni rintamalla taistelevista urhoistamme lieneekään\nhiljaisina hetkinään tällaista toivonut ja kaihonnut! Toivoni on, että\nmahdollisimman monet uskollisista sotatovereistani kaikkien kärsimysten\nja vaivain jälkeen saavat tätä onnea nauttia!\n\n\n\n\nVALMISTUKSIA TULEVAN SOTAVUODEN VARALLE.\n\n\n\nTehtävämme.\n\n\nKun 1916 vuoden taisteluiden lopputulokset alkoivat jotenkin varmasti\nolla tiedossa, täytyi meidän päästä selville sodan jatkamisen\nedellytyksistä vuonna 1917. Siitä, mitä vastustajamme seuraavana vuonna\ntekisi, emme olleet epätietoiset. Meidän tuli varustautua siihen, että\nvihollinen tekisi uuden hyökkäyksen, heti kun sen valmistukset ja sää\nsallisivat. Arvata saattoi, että vihollisemme, edellisten vuosien\nkokemuksista viisastuneina, pyrkivät hyökkäämään yhtaikaa kaikilla\nrintamilla, jos soisimme heille siihen aikaa ja tilaisuutta.\n\nEi mikään voinut olla luonnollisempaa eikä paremmin meidän kaikkien\ntoiveittemme ja tunteittemme mukaista, kuin että me ennätämme\nsotatoiminemme ennen tämän odotettavan yleishyökkäyksen alkamista,\nmullistamme siten vihollisen suunnitelmat ja näin heti alussa tempaamme\naloitteen omiin käsiimme. Uskaltanen väittää, etten edellisinä\nsotavuosina ollut tässä suhteessa mitään laiminlyönyt, milloin minulla\nvain oli käytettävänä keinoja edes jonkin verran riittävästi. Mutta nyt\nemme saaneet antaa näiden toiveitten samentaa silmiämme näkemästä\nasemaa semmoisena, kuin se todella oli.\n\nEi ollut epäilystäkään siitä, että meidän ja vastustajaimme\nvoimasuhteet vuoden 1916 lopulla olivat kehittyneet vielä\nepäedullisemmiksi meille kuin mitä ne jo vuoden alussa olivat. Romania\noli liittynyt vihollisiimme ja raskaasta häviöstään huolimatta se oli\npysynyt voimatekijänä, joka meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun. Sen\narmeija pääsi venäläisten rintaman taa suojaan ja sai aikaa uudelleen\njärjestyä ja tässä se saattoi runsaimmassa muodossa luottaa ententen\nmyötävaikutukseen.\n\nMeille oli kova onni, ettei armeijanjohtomme koko sodan aikana\nonnistunut pakottaa ainoatakaan edes pienemmistä vihollisistamme,\nMontenegroa lukuun ottamatta, pikapuoleen eroamaan vihollistemme\njoukosta. Niinpä vuonna 1914 Belgian armeija pääsi Antwerpenistä\npakenemaan ja oli sitten kaiken aikaa vastassamme, joskin yleensä\ntoimettomana, pakottaen meidät joka tapauksessa melkoiseen voimain\nkulutukseen. Serbian armeijaan nähden onnistuimme vuonna 1915 vain\nnäennäisesti paremmin. Se oli päässyt kiertoliikkeestämme pakoon,\nvaikka tosin toivottomassa tilassa. Kesällä 1916 se kuitenkin ilmestyi\nuudelleen taisteluvoimaisena Makedonian sotanäyttämölle ja sai\njoukkojensa verestämiseksi lakkaamatta lisä- ja täyteväkeä kaikista\nmahdollisista maista, viimeksi etenkin Itävalta-Unkarin armeijasta\nkaranneita slaavilaisiakin.\n\nKaikissa kolmessa tapauksessa, olipa kysymys Belgiasta, Serbiasta tai\nRomaniasta, oli vihollisarmeijain kohtalo ollut hiuskarvan varassa.\nSyyt niiden pääsyyn käsistämme saattoivat olla erilaiset, tulos oli\naina sama.\n\nTämmöiset tosiasiat johtavat hyvin helposti siihen, että myönnetään\nsattumalle sodassa suuri merkitys. Tällä tavalla sota kuitenkin\nylevästä korkeudestaan painetaan alas onnenkaupaksi. Siltä sota ei\nkoskaan ole minusta näyttänyt. Olen sen vaiheissa ja tuloksissa nähnyt\nsilloinkin, kun viimemainitut ovat meitä vastaan kääntyneet, aina ja\nkaikkialla järkähtämättömän logiikan tylyn seurausten sarjan. Sillä,\njoka käy kimppuun ja voi sen tehdä, on menestys puolellaan; joka tämän\nlaiminlyö tai jonka täytyy se laiminlyödä, häviää.\n\nSotavuoteen 1917 nähden saatoimme olla epätietoiset siitä, kohtaisiko\npäävaara meitä lännestä vaiko idästä. Paljaan lukumäärä-ylivoiman\nkannalta näytti itärintaman vaara olevan suurempi. Meidän täytyi\notaksua, että venäläisten onnistuisi talvella 1916-17, samoin kuin\nedellisinäkin vuosina, korvata tappionsa ja saattaa armeijansa\nhyökkäyskykyiseksi. Emme saaneet minkäänlaisia tietoja, jotka olisivat\nkertoneet erikoisen huomattavista hajaannusilmiöistä Venäjän\narmeijassa. Kokemuksesta muutoin olin oppinut aina suhtautumaan mitä\nvarovaisimmin tämmöisiin tietoihin, olivatpa ne peräisin mistä tahansa.\n\nVenäläisten voiman vuoksi emme voineet huolettomina ajatella\nItävalta-Unkarin armeijassa vallitsevia oloja. Meille tulleet\ntiedot eivät tahtoneet suoda sijaa sille luottamukselle, että\nRomanian-sotaretken onnellinen päätös ja verrattain edullinen, vaikka\nedelleenkin jännittynyt asema Italian rintamalla olisi tehnyt\nItävalta-Unkarin joukkoihin riittävän rohkaisevan ja vahvistavan\nvaikutuksen. Meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun, että venäläisten\nhyökkäykset jälleen voisivat itävaltalaisten linjoissa saada aikaan\nmurtumista. Oli sen vuoksi aivan mahdotonta itävaltalaisten rintamilta\npoistaa saksalaisten välitöntä tukea; meidän tuli päinvastoin olla\nvalmiina lähettämään liittolaisemme rintamille lisävoimia aina pulan\nsattuessa.\n\nEpävarmaa oli sekin, millaisiksi olot Makedonian rintamalla\nmuodostuisivat. Viime taistelujen kuluessa oli saksalainen\narmeijaryhmänkomento siellä ryhtynyt johtamaan bulgarialaisten\noikeanpuolista ja keskimmäistä armeijaa, siis yleensä Ochridasta\nDoiran-järveen ulottuvaa rintamaa, ja muitakin vuosien 1915 ja 1916\ntaisteluissa mukana olleita saksalaisia päälliköitä oli tällä\nrintamalla. Lisäksi saksalaiset upseerit paraillaan perehdyttivät\nBulgarian armeijaa kaikilla rintamillamme saatuihin runsaihin\nsotakokemuksiin. Tämän työn tulokset saattoivat kuitenkin tulla\nnäkyviin vasta taisteluiden jälleen alettua. Toistaiseksi näytti olevan\nparasta olla liikoja toivomatta. Joka tapauksessa meidän täytyi olla\nvalmiit lähettämään apua Makedoniankin rintamalle.\n\nLänsirintamallammekin meidän tuli varustautua siihen, että\nvastustajamme seuraavana keväänä, huolimatta edellisen vuoden\nepäilemättä raskaista tappioista, jälleen esiintyisivät täysivoimaisina\ntaistelukentällä. Sana täysivoimainen käsitettäköön tietysti\nrajoitetusti, sillä vaikka menetetty vanha voima voidaankin muutamassa\nkuukaudessa lukumäärään nähden palauttaa ennalleen, ei sitä ole\nmahdollinen sisällisen arvon puolesta täydelleen ja kokonaan korvata.\nVihollinen oli tässä suhteessa samain ankarain lakien alainen kuin\nmekin.\n\nTaktillinen kuva tämän rintaman tärkeimmillä osilla oli seuraava: Mitä\nsitkeimmillä, viisi kuukautta kestäneillä ponnistuksilla vastustaja oli\nSommella työntänyt linjamme 40 kilometrin pituisella alalla noin 10\nkilometriä taapäin. Pitäkäämme nämä luvut myöhempää vertausta varten\nmuistissa!\n\nTämä menestys, joka oli sadointuhansin verisin uhrein saavutettu, oli\nkoko rintamamme suuruuteen verrattuna oikeastaan pieni. Linjaimme\nmutkistuminen kuitenkin painoi pohjoisen ja etelän puolella niihin\nliittyviin sivurintamiin. Asema vaati välttämättä korjausta; muutoin\nuhkasi meitä vaara, että meidät tästä mutkasta kierretään uusilla\nvihollishyökkäyksillä ja niihin pohjoisen ja etelän puolella\nliittyvillä sivuhyökkäyksillä. Oma kiertävä hyökkäyksemme rintamaamme\nmurtautunutta vihollista vastaan oli lähin, mutta yleistilanteeseen\nnähden arveluttavinkin ratkaisu. Oliko meidän uskallettava käyttää koko\nvoimamme suureen hyökkäykseen Sommen luona olevalla alueella, joka oli\nvihollisen voimia täynnä, vaikka meitä länsirintaman muilla kohdilla\ntai itärintamalla saattoi kohdata luhistuminen? Tässä näkyi taaskin,\nettä samalla kuin sodanjohtomme yhdellä suunnalla harkitsi suuria\nsuunnitelmia, se ei saanut toisiltakaan tahoilta kääntää pois\nkatsettaan. Vuosi 1916 oli tässä suhteessa puhunut kieltä, jota täytyi\nkuunnella.\n\nEllemme hyökkäyksellä voineet korjata Sommen taistelun aikaansaamaa\nrintamanmuodostusta, täytyi meidän tehdä luonnolliset johtopäätökset ja\nsiirtää linjamme taapäin. Tämänsuuntaisen päätöksen teimmekin ja\nsiirsimme asemamme, jotka oli työnnetty Peronneen saakka taapäin ja\ntoiselta puolen vielä ulottuivat Bapaumen, Royen ja Noyonin luo\neteenpäin, Arrasin--St. Quentinin--Soissonsin suoristuslinjalle\ntaapäin. Tämä uusi linja sai Siegfried-aseman nimen.\n\nSiis peräytymistä länsirintamalla hyökkäyksen sijasta! Sitä päätöstä ei\nollut helppo tehdä. Se oli ankara pettymys länsiarmeijalle, ehkä vielä\nankarampi kotimaalle ja ankarin kaikista, kuten oli pelättävissä\nliittolaisillemme. Vastustajamme riemuitsivat ääneensä! Voiko\nkuvitellakaan soveliaampaa asetta propagandalle? Sommen veriselle\ntaistelulle loistava, vaikka myöhään ilmi tullut päätös, saksalaisten\nvastarinta murrettu, ankaria herkeämättömiä takaa-ajoja suurine\nsaalisnumeroineen ja rosvojuttuineen meidän sodankäynnistämme. Jo\nennakolta saattoi kuulla koko äänikerran, joka nyt pantaisiin soimaan.\nMikä yllytyskirjallisuuden raesade syöksähtäisikään nyt linjoillemme ja\nniiden taa!\n\nSuuri peräytymisliikkeemme alkoi maaliskuun 16:ntena 1917. Vastustaja\nseurasi avointa kenttää kulkien sen perässä enimmäkseen maltillisen\nvarovaisesti. Milloin tämä varovaisuus jollain kohdalla yritti kiihtyä\ntuimemmaksi kimppuumme-käynniksi, osasivat peräytymistämme suojaavat\njoukot vaikuttaa vihollisen intoon jäähdyttävästi.\n\nNäillä toimillamme emme ainoastaan luoneet itsellemme länsirintamalla\nedullisempia paikallisia taistelunedellytyksiä, vaan paransimme koko\nsota-asemaammekin. Kävihän voimakkaiden reservien saanti mahdolliseksi\nsen kautta, että lännessä lyhensimme puolustuslinjaamme. Houkutteleva\noli suunnitelma antaa ainakin osan niistä hyökätä vihollisen kimppuun\ntämän seuratessa perässämme Siegfried-asemille vapaan kentän poikki,\njolla mielestämme olimme ehdottomasti ylivoimaiset. Luovuimme kuitenkin\ntästä aikeesta ja säästimme voimiamme vastaisen varalle.\n\nTilaa, jonka täten olimme kevääseen 1917 mennessä itsellemme luoneet,\nvoi ehkä sanoa suureksi strateegiseksi valmeusasemaksi, joka\ntoistaiseksi jätti viholliselle aloitteen; tällöin me saattaisimme\nmilloin tahansa käydä hyökkäykseen vihollisen heikkoja kohtia vastaan.\nHistoriallisia vertauskohtia edellisistä sodista ei voida etsiä\nkaikkien suhteitten suunnattomiin kasvaneen suuruuden vuoksi.\n\nNäiden seikkain yhteydessä minun on mainittava kaksi suunnitelmaa,\njoita meidän oli talvella 1916-17 harkittava. Ne koskivat hyökkäystä\nsekä Italiassa että Makedoniassa. Ensin mainittua ehdotti jo talvella\n1916-17 kenraalieversti von Conrad. Suuren menestyksen Italiassa hän\narveli mitä laajimmin vaikuttavan koko sota- ja valtiolliseen\nasemaamme. Tähän mielipiteeseen en voinut yhtyä. Minun käsitykseni\nmukaan oli, kuten olen jo edellä huomauttanut, Italia niin ylen\nsuuressa määrin Englannin taloudellisen ja samalla valtiollisenkin\npainostuksen alainen, ettei sitä suurella voitollakaan voitu pakottaa\nerikoisrauhaan. Kenraalieversti von Conrad tätä ehdottaessaan\narvatenkin ensi sijassa ajatteli suotuisaa tehoa, mikä voitokkaalla\nsotaretkellä Italiaa vastaan olisi Itävalta-Unkarin maitten mielialaan.\nHän perusti toivonsa suureen sotilaalliseen aseman huojennukseen, jonka\ntämmöinen menestys tuottaisi Itävalta-Unkarille. Nämä näkökohdat\nsaatoin minäkin myöntää täydelleen oikeutetuiksi. Kenraalieversti von\nConrad ei kuitenkaan luullut voivansa tehdä italialaisia vastaan\nEtelä-Tirolista uutta hyökkäystä ilman melkoisia saksalaisia\napujoukkoja -- kysymyksessä oli noin 12 saksalaista divisionaa. Minä\nsitä vastoin en katsonut voivani ottaa vastuulleni niin suurten\nsaksalaisten joukkojen kiinnittämistä epämääräiseksi ajaksi yritykseen,\njoka minun käsitykseni mukaan oli liian kaukana idän ja lännen meille\nkaikkia muita tärkeämmistä ja vaarallisemmista rintamista.\n\nSama koskee hyökkäystä Makedoniassa olevain entente-joukkojen kimppuun.\nBulgaria helli tätä aietta ja Bulgarian kannalta katsoen se\nluonnollisestikin oli hyvin oikeutettu. Jos me olisimme saaneet\nratkaisevan voiton, olisi se voinut pakottaa ententen poistumaan\ntästä maasta. Bulgaria olisi siten melkein kokonaan päässyt sekä\nsotilaallisesta että taloudellisesta painostuksesta. Yritys olisikin\nollut sekä maan että sen hallituksen hartaimpain toivomusten mukainen.\nLoihan Bulgaria yhä edelleenkin himokkaita silmäyksiä Salonikin monen\npyytelemään kauniiseen satamaan. Viimemainittu näkökohta ei kuitenkaan\ntehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Eikä Bulgarialle tuotettu\nsotilaallinen kevennys minun silloisen mielipiteeni mukaan olisi\nvähääkään hyödyttänyt yleistä asemaamme. Jos olisimme pakottaneet\nententen voimat lähtemään Makedoniasta, olisimme saaneet ne niskaamme\nlänsirintamalle. Vähintään kysymyksenalaiselta minusta sitä vastoin\nnäytti, olisimmeko voineet käyttää täten vapautuneita bulgarialaisia\njoukkoja missään Balkanin ulkopuolella. Olihan bulgarialaisten\ndivisionain käyttö sodassa Romaniaa vastaan Bulgarian välittömimmän\netupiirin ulkopuolella Tonavan pohjoispuolella jo antanut aihetta\nkylläkin ikävään hankaukseen näiden joukkojen kanssa. Minun käsitykseni\nmukaan tulivat siis Bulgarian sotavoimat sodankäyntimme kokonaisuuden\nkannalta parhaiten käytetyiksi siten, että annoimme niiden Makedoniassa\npidätellä ententen joukkoja. Tämä ei tietysti merkinnyt sitä, että minä\nen olisi aina ilomielin tervehtinyt bulgarialaisten itsenäistä\nhyökkäystä Makedoniassa. Tällaisen hyökkäyksen päämäärä olisi kuitenkin\nsiinä tapauksessa pitänyt rajoittaa melkoista suppeammaksi kuin mitä\nententen karkoittaminen Balkanilta tai Salonikin valloitus oli.\nBulgaria ei kuitenkaan luullut voivansa ryhtyä minkäänlaisiin\nhyökkäystoimiin saamatta saksalaisilta sangen tuntuvaa apua, vähintään\n6 divisionaa, ja siinä se arvatenkin oli oikeassa.\n\nTiedot valtiollisten olojen kehityksestä Kreikassa kaikuivat tosin\nsiihen aikaan, jolloin meille esitettiin hyökkäystä Makedonian\nrintamalla siis talvella 1916-1917, kuin houkuttelevat kutsuäänet. Minä\nolin kuitenkin aivan kuuro tällaisia sireeniääniä kohtaan. Epäilin,\ntoivoiko helleenien kansa suurellakaan innostuksella sotaa, varsinkaan\nsemmoista, jossa se tulisi taistelemaan bulgarialaisten rinnalla.\nKaiken kaikkiaan olisi se arvatenkin pyrkinyt samaan päämäärään kuin v.\n1913 ja tuskinpa molemmat sotatoverit tälläkään kertaa yhteisen voiton\njälkeen olisivat runollisesti langenneet toistensa kaulaan, arvatenkin\nne olisivat karanneet proosallisesti toistensa tukkaan kiinni.\n\nEdellä olevasta esityksestäni käynee täydelleen selville, kuinka\nyleisasema siihen määrään jännitti Saksan voimat, ettemme enää\nuskaltaneet tätä jännitystä lisätä uusilla aikeilla, jotka eivät\njohtuneet sodan ja valtiollisen aseman välttämättömimmistä tarpeista.\nEivät oivallisetkaan suunnitelmat voineet poikkeuttaa meitä sodan\nlähimmästä tärkeimmästä tehtävästä, vaikka ne olisivat varmaankin\nluvanneet suurta menestystä. Tämä tärkein tehtävä oli taistelu idässä\nja lännessä, kummallakin rintamalla kuristavaa ylivoimaa vastaan.\n\nJos otan huomioon seuraukset, jotka johtuivat vuonna 1917 omaksumastani\nkielteisestä kannasta Italiassa ja Makedoniassa ehdotettuihin\nsotatoimiin nähden ja niiden perustuksella vielä kerran kysyn\nitseltäni, olisiko minun pitänyt ja olisiko toisin saanut päättää, niin\ntäytyy minun nytkin vastata tähän kysymykseen kieltävästi. Luulen\nvoivani sanoa, että tapauksien kulku Keski-Euroopassa myöhemmin osoitti\nmenettelymme oikeaksi. Me emme voineet, emme saaneet saattaa\nlänsi- ja itärintamaamme murtumisen vaaralle alttiiksi poimiaksemme\nhelppohintaisia laakereita Ylä-Italian alangolla tai Vardarin\nrannoilla.\n\nTurkille ei meidän puoleltamme annettu vuodeksi 1917 erikoisia ohjeita.\nSen tuli puolustaa maa-aluettaan ja kiinnittää vastassaan olevat voimat\nniin etteivät ne päässeet meidän kimppuumme. Jos kumpikin sille\nonnistui, täytti se yleisen sodankäynnin kannalta täydelleen\ntehtävänsä.\n\nSäilyttääksemme taistelutehoisina tähän tarvittavat voimat, olimme jo\nsyksyllä 1916 ehdottaneet osmanien ylimmälle armeijanjohdolle, että se\nperäyttäisi molempain Kaukasian-armeijainsa pääosan Armenian väestönsä\nmenettäneestä ja tyhjäksi nyljetystä vuorimaasta, helpottaakseen\njoukkojensa talvehtimista. Tämä käsky annettiin kuitenkin liian\nmyöhään. Sen johdosta kokonaisia joukko-osastoja sortui nälkään ja\nviluun ja tuhoutui, kuten arvata saattaa. Kun kenties ei runo eikä\nsankarikirja milloinkaan mainitse niiden traagillista loppua, teen minä\nsen tällä vaatimattomalla paikalla.\n\n\n\nSukellussota.\n\n\nAjateltakoon, että 70 miljoonaa ihmistä elää puolittaisessa\nnälänhädässä ja että monet heistä sortuvat verkalleen sen vaikutuksiin!\nAjateltakoon niitä monia rintalapsia, jotka äitiensä nälänhädän\njohdosta kuolevat, ja niitä lukemattomia lapsia, jotka saavat tämän\njälkeen elinaikansa riutua ja sairastaa! Tämä ei tapahdu etäisessä\nIntiassa tai Kiinassa, missä säälimätön kylmäsydäminen luonto on\nevännyt hedelmöittävän sateen, vaan täällä keskellä Eurooppaa, keskellä\nkulttuuria ja inhimillisyyttä! Puolittainen nälänhätä, jonka ihmisten\nmahtisana ja väkivalta ovat synnyttäneet, ihmisten, jotka muuten\nkerskuvat sivistyksestään! Mikä on tässä sivistystä? Ovatko he ihmisinä\nkorkeammalla niitä ihmisiä, jotka Armenian vuoristoissa koko\nsivistyneen maailman kammoksi raivosivat turvattomia vastaan ja siitä\nkohtalon rankaisemina tuhansittain sortuivat kurjaan kuolemaan? Näille\ntylysisuisille anatolialaisille ei kuitenkaan ole koskaan puhunut muu\nkuin kostonhenki, lähimmäisen rakkaus ei milloinkaan.\n\nMihin siis tähtää näiden niin \"sivistyneitten\" mahtisana? Heidän\nsuunnitelmansa on selvä. He ovat älynneet, ettei heidän sotavoimansa\nriitä saattamaan voittoon heidän tyrannimaista tahtoaan, että heidän\nsotataitonsa jää tehottomaksi heidän teräshermoista vastustajaansa\nvastaan. Vihollisen hermot on siis pehmitettävä! Ellei se onnistu\ntaistelulla mies miestä vastaan, niin se onnistuu ehkä takateitä,\nkotimaan kautta. Annettakoon naisten ja lasten nähdä nälkää! Tämä\ntehoo, \"jos Jumala suo\", sotarintamalla olevaan mieheen ja isään, ellei\nehkä kohta, niin kuitenkin vähitellen! Ehkä päättävät nämä aviomiehet\nja isät laskea aseensa, sillä muutoin kohtaa kotimaassa kuolema vaimoa\nja lasta -- sivistyksen tuottama kuolema. Näin ajattelevat ihmiset ja\nvoivat niin vielä rukoillakin!\n\nVastustaja kylvää niskaamme amerikkalaisia granaatteja, miksi emme me\nupota sen kuljetuslaivoja? Vai puuttuuko meiltä siihen keinoja?\nOikeuskysymyksiä? Missä ja milloin ajattelee vastustaja oikeutta? Näin\nkyselee sotamies rintamillamme.\n\nKotimaa ja armeija kääntyvät tämmöisin ja tämänkaltaisin lausunnoin\njohtajainsa puoleen, ei vasta elokuun 29:ntenä 1916, vaan jo aikoja\nennen. Pyrkimys käyttää sukellussotaa koko sen ankaruudessa kotimaan\nkärsimysten lieventämiseksi oli jo olemassa ennen kuin minä astuin\nylimmäksi armeijan johtajaksi. Tässä säälimättömässä sodassa turvatonta\nkotimaatamme vastaan tulee kysymykseen vain silmä silmästä, hammas\nhampaasta. Kaikki muu tuntuu armottomuudelta omaa vertamme kohtaan.\n\nMutta vaikka meillä olisikin ase ja tahtoisimme sitä käyttää, emme\nkuitenkaan saisi olla huomioon ottamatta seurauksia, jotka voisivat\njohtua tämän tuhoisan taistelukeinon käyttämisestä. Vaikka kylmäverisen\nvihollisen ei myönnetäkään ansaitsevan mitään huomiota, on kuitenkin\nhuomioon otettava tähän saakka puolueettomina pysyneet merta kulkevat\nkansat. Tätä asetta ei saa käyttää niin, että kotimaa joutuu vielä\nsuurempiin vaaroihin ja huoliin, kuin mistä se tahdotaan vapauttaa.\nPäätös siis horjuu, ymmärrettävää horjumista, jossa inhimillisilläkin\ntunteilla on sanansa sanottavana!\n\nTämmöinen on asema kun tulen suureen päämajaan. Maalla ankara pula ja\nsiihen liittyy painava tärkeä merta koskeva kysymys. Ensi katsannolta\nkuuluu sen ratkaisu valtakunnanjohdolle ja amiraaliesikunnalle; mutta\nsamalla se koskee läheisesti ylintä armeijanjohtoakin. Onhan selvää,\nettä meidän yleisistä sotilaallisista syistä täytyy koettaa saada\nsukellussota pian käyntiin. Edut, joita voimme odottaa siitä\nmaasodalle, ovat kouraantuntuvat. Jo sekin, että vastustajain täytyisi\nhuomattavasti vähentää sotatarpeiden valmistusta tai niiden kuljetusta\nmeren poikki, olisi meille suuri kevennys. Sama on laita, jos\nonnistuisi edes osaksi ehkäistä vastustajain merentakaiset sotatoimet.\nKuinka suuren huojennuksen se tuottaisikaan ei vain Bulgarialle ja\nTurkille, vaan meillekin, meidän tarvitsematta silti uhrata tähän\nsaksalaista verta! Etäisempi mahdollisuus on vielä entente-maiden\nraaka-aineitten ja elintarpeitten tuonnin saattaminen sietämättömän\nvaikeaksi taikka ainakin Englannin asettaminen ratkaisevan\nkysymyksen eteen: joko se ojentaa meille sovinnon käden tai kadottaa\nmaailmantaloudessa asemansa. Täten näytti sukellussota olevan omiaan\nvaikuttamaan ratkaisevasti sodan kulkuun, näyttipä se vuoden 1917\nalussa ainoalta keinolta, mikä meidän vallassamme vielä oli sodan\nsaattamiseksi voitokkaaseen päätökseen, kun meidät kerran pakotettiin\ntaistelua jatkamaan.\n\nSyyskuun lopulla 1916 valtakunnanjohdolle laatimastamme kirjelmästä käy\nselville, missä yhteydessä sukellussota käsityksemme mukaan oli koko\nsota- ja valtiollisen aseman kanssa. Tämän kirjoituksen määränä oli\nolla pohjana Washingtonissa olevalle lähettiläällemme annettaville\nohjeille:\n\n\"Kreivi Bernstorffille ilmoitetaan hänen henkilökohtaiseksi\nopastuksekseen, ettei ententen aikomus murtaa itä- ja länsirintamamme\ntähän saakka ole onnistunut eikä ole onnistuva, enempää kuin\nhyökkäystoiminta Salonikista käsin ja Dobrudzassa. Sen sijaan\nkeskusvaltain sotatoimet Romaniaa vastaan edistyvät ilahduttavalla\ntavalla. Kysymyksenalaista kuitenkin vielä on, voidaanko täällä jo tänä\nvuonna saavuttaa menestys, joka lopettaisi sodan. Sen vuoksi on\ntoistaiseksi otettava lukuun mahdollisuus, että sota voi kestää\nkauemminkin.\n\n\"Keisarillinen sotalaivasto sitä vastoin luulee Englannin\ntaloudelliseen tilanteeseen nähden lisättyä sukellusvenemäärää\nhäikäilemättä käyttämällä saavuttavansa nopeasti menestyksen, joka\nmuutamassa kuukaudessa saa päävihollisen, Englannin, rauhanajatukseen\ntaipuvaksi. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi siitä syystä\ntoimenpiteihinsä liittää häikäilemätön sukellussota, muun muassa\nsiitäkin syystä, että asema Sommen rintamalla huojentuisi ampumavarain\ntuonnin vähennyksen johdosta ja entente saatettaisiin havaitsemaan,\nkuinka turhat sen yritykset tällä kohdalla ovat. Emme vihdoin voi\nrauhassa katsella sitäkään, kuinka Englanti, ne monet vaikeudet\noivaltaen, jotka sen on voitettava, kaikin keinoin koettaa vaikuttaa\npuolueettomiin valtoihin parantaakseen sotilaallista ja taloudellista\nasemaansa meille vahingoksi. Kaikista näistä syistä täytyy meidän saada\ntakaisin toimintavapautemme, jonka toukokuun 4:ntenä antamassamme\nnootissa itsellemme pidätimme.\n\n\"Yleinen asema kuitenkin muuttuisi täydelleen, jos presidentti Wilson,\nviittaustensa mukaista aikomustaan noudattaen, antaa valloille\nrauhanvälitysesityksen. Tämä ei kuitenkaan saisi sisältää määrättyjä\nehdotuksia maa-alueihin nähden, koska nämä kysymykset ovat\nrauhankeskusteluissa käsiteltäviä asioita. Tämänkaltaisen teon tulisi\nkuitenkin tapahtua pian. Jos Wilson tahtoisi odottaa siksi, kunnes\nhänen vaalinsa on ohi tai aivan lähelle sitä, saisi hän tuskin enää\ntilaisuutta moiseen toimenpiteeseen. Eivätkä keskustelut saisi\ntarkoittaa ensinnä aselevon tekemistä, vaan sotapuolueiden tulisi\nkeskustella toistensa kanssa ja keskustelujen tulisi lyhyessä ajassa\njohtaa valmistavaan rauhaan. Pidempi viivyttely huonontaisi Saksan\nsotilaallista asemaa ja olisi siitä myös seurauksena valtain\nlisävarustelut sodan jatkamiseksi seuraavaan vuoteen saakka, minkä\nvuoksi sitten ei enää olisi lähiaikoina rauhasta toivoa.\n\n\"Kreivi Bernstorffin tulisi pohtia tätä asiaa eversti Housen kanssa --\nvälimiehen, jonka välityksellä hän keskustelee presidentin kanssa -- ja\nhankkia tieto mr. Wilsonin aikeista. Presidentin rauhantoiminta, jonka\nulkonaisesti tulisi mieluimmin esiintyä omakohtaisena, otettaisiin\nmeidän puoleltamme vakavasti huomioon, ja tämähän jo olisi Wilsonin\nvaalitaistelullekin menestys\".\n\nVaikein kysymys on ja tulee olemaan: \"Pitkänkö ajan kuluttua\nvoidaan sukellussodalla saavuttaa menestys?\" Amiraaliesikunta ei\nluonnollisestikaan voi tästä antaa muita kuin epämääräisiä lupauksia.\nMutta sen, kuten se sanoo, varovaisimmillekin arvioille perustuvat\nlaskut ovat meille niin suotuisat, että periaatteessa luulen voivani\nkaupan päälliseksi ottaa vastaan sen vaaran, että uuden taistelukeinon\nkäyttämisen johdosta saamme yhden taikka pari uutta vastustajaa\nniskoillemme.\n\nNiin kiireellisenä kuin laivasto pitikin asiaa, vaativat kuitenkin\nvaltiolliset ja sotilaalliset syyt rajoittamattoman sukellussodan\nlykkäämistä ohi vuoden 1916 syksyn. Silloisessa ylen jännittyneessä\nsotatilanteessa emme saaneet hankkia itsellemme uusia vastustajia.\nMeidän täytyi odottaa ainakin siksi, kunnes saatoimme olla varmat\nRomanian-sotaretken suotuisasta päättymisestä. Jos se päättyisi hyvin,\nolisi meillä jo riittävästi voimia pidättääksemme puolueettomia\nnaapurikansoja liittymästä vastustajaimme riveihin, vaikka Englanti\nvielä kiristäisikin niiden taloudellista painostamista.\n\nSotilaallisiin syihin yhtyi valtiollisiakin. Sukellusveneaseen\nkäytännön lisäämistä emme tahtoneet ajatella ennenkuin\nrauhanyrityksemme oli mennyt täydelleen myttyyn.\n\nMutta kun tämä rauhanyritys sitten raukesi tyhjiin, en minä enää\nvälittänyt muista kuin sotilaallisista näkökohdista. Sotatilanteemme\nkehitys etenkin Romaniassa joulukuun loppuun mennessä teki nyt minun\nvakaumukseni mukaan mahdolliseksi tämän tehokkaan aseen käyttämisen\nmitä laajimmassa muodossa.\n\nTammikuun 9:ntenä 1917 Kaikkein Korkein Sotaherramme ratkaisi vastoin\nvaltakunnankansleri von Bethmannin mielipidettä amiraaliesikunnan ja\nyleisesikunnan ehdotuksesta asian myönteisesti. Kaikki olimme selvillä\nyrityksen painavuudesta.\n\nJoka tapauksessa sukellussodan käyttäminen houkuttelevine toiveineen\nmoneksi ajaksi vahvisti siveellisesti suuresti armeijaa ja kotimaata\nmaasodan jatkamisessa.\n\nSodan päätyttyä meille niin kohtalokkaasti on luultu olevan oikeutettua\nleimata rajoittamaton sukellussota uhkapeliksi. Näin koetettiin\nvaltiollisesti ja sotilaallisesti samoin kuin siveellisestikin\nhalventaa tätä meidän päätöstämme. Näin arvosteltaessa jätetään\nhuomioon ottamatta, että melkein kaikki ratkaisevat päätökset, eivätkä\nvain ne, mitä sodassa tehdään, sisältävät suuren vahingonvaaran,\nvieläpä että teon suuruus pääasiallisesti on siinä, että uskalletaan\nsuuri panos, ja on sen mukaan mitattavakin. Kun sotapäällikkö\nsotatantereella lähettää taisteluun viimeiset reservinsä, tekee hän\nvain sen, mitä hänen isänmaallaan on oikeus häneltä vaatia: hän ottaa\nniskoilleen täyden vastuun ja osoittaa rohkeutensa astuessaan viimeisen\nratkaisevan askeleen, jota ilman ei voittoa ole mahdollinen saada.\nJohtaja, joka ei voi tai ei tahdo vastuulleen ottaa viimeisen voimansa\nuskaltamista menestyksen saavuttamiseksi, tekee rikoksen omaa kansaansa\nvastaan. Ellei isku hänelle onnistu, silloin häntä tosin kyllä kohtaa\nheikkojen ja pelkurien kirous ja ilkku. Mutta se on kerta kaikkiaan\nsotamiehen kohtalo. Siinä ei olisi mitään suurta, jos se voitaisiin\nperustaa vain varmoille laskuille ja jollei laakerien saavuttaminen\nolisi riippuvainen vastuun rohkeudesta. Tämän rohkeuden kehittäminen on\nollut saksalaisen sotilaskasvatuksemme päämäärä. Tässä se saattoi\nviitata oman historiamme suurimpiin esikuviin, samoin kuin\nvaarallisimpain vastustajaimmekin valtavimpiin töihin. Onko kukaan\nkäyttänyt rohkeammin viimeistä voimaansa kuin suuri kuninkaamme\nkäytti sitä Leuthenin tappelussa ja siten pelasti isänmaansa ja\ntulevaisuutensa? Eikö ole oikeaksi tunnustettu Napoleoninkin päätös,\nkun hän Belle Alliancen tappelussa uskalsi lähettää tuleen viimeiset\npataljoonansa ratkaisun saavuttamiseksi; lähteäkseen tosin sitten\ntaistelutantereelta köyhänä kuin kerjäläinen, kuten Clausewitz sanoo?\nEllei Blücherin kaltainen mies olisi ollut korsikalaista vastassa,\nolisi korsikalainen voittanut ja maailmanhistoria arvatenkin olisi\nkulkenut toisia teitä. Ja toisella puolella tuo suuren riemun esine,\nmarsalkka Eteenpäin; eikö hänkin tässä ratkaisevassa taistelussa pannut\nalttiiksi viimeistään? Kuulkaamme mitä ennen sotaa eräs kiivaimmista\nvastustajistamme siitä lausui: \"Kaunein sotatemppu, mitä koskaan olen\nnähnyt maan päällä tehtävän, on Blücher vanhuksen, joka heitettiin\nmaahan, joutui hevosten kavioihin ja nousi pölystä pystyyn, ryntäsi\nvoitettuja sotamiehiään vastaan, pysäytti heidän pakonsa ja Lignyn\ntappiosta johti heidät Waterloon suureen voittoon.\"\n\nEn tahdo tätä lukua päättää lausumatta julki epäilyksiä siitä\nväitteestä, että muka Amerikan liityttyä vastustajiimme asiamme oli\nlopullisesti menetetty. Odottakaamme ensiksi katsausta niihin\nvaikeuksiin, joihin saatoimme vastustajamme sukellussodallamme ja\najoittain suurella menestyksellämme maalla keväällä 1917. Saamme ehkä\nsilloin kuulla, että me jo monta kertaa olimme tempaamaisillamme\nvoitonseppeleen käsiimme ja saamme ehkä huomata senkin, että muut kuin\nsotilaalliset syyt estivät sotaa päättymästä meille suotuisasti tai\nainakin siedettävästi.\n\n\n\nKreuznach.\n\n\nKun Romanian-sotaretki oli onnellisesti päättynyt ja asema idässä sen\njohdosta vakiintunut, täytyi meidän tämän jälkeen sijoittaa länteen\ntoimintamme painopiste. Lännessä joka tapauksessa voitiin odottaa\ntaisteluiden varhaista alkamista seuraavana sotavuonna. Tahdoimme\nolla lähellä näiden taisteluiden näyttämöä. Lännessä olevasta\npääkortteerista oli mahdollista helpommin ja pienemmällä ajanhukalla\nolla välittömässä henkilöllisessä yhteydessä armeijaryhmäin kanssa.\nTämän lisäksi keisari Kaarle halusi toiselta puolen olla maansa\nvaltiollisten viranomaisten läheisyydessä, toiselta puolenhan ei\nmyöskään tahtonut luopua välittömästä henkilöllisestä seurustelusta\nyleisesikuntansa kanssa. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento muutti\nsen vuoksi vuoden 1917 ensi kuukausina Badeniin, lähelle Wieniä.\nSamalla katosivat kaikki syyt, jotka olivat vaatineet Hänen\nMajesteettiaan meidän Keisariamme ja ylintä armeijanjohtoa olemaan\nPlessissä. Helmikuussa muutimme päämajan Kreuznachiin.\n\nPlessistä erotessamme tunsin erikoista tarvetta saada kiittää\nsikäläistä ruhtinasta ja hänen virkamiehistöään suuresta\nvieraanvaraisuudesta, jota meille oli osoitettu sekä kaikkien\nvirastojemme majoituksessa että yksityiselämässämmekin. Lisäksi saatoin\nomasta puolestani muistella monia ihania ajometsästyksiä virasta\nvapaina poikkeuksellisina iltoina sekä Plessin että sen lähellä olevan\nNeudeckin hoitopiirissä.\n\nSeutuun, johon nyt tulimme, liittyi muistoja entisestä\ntoiminnastani Reininmaakunnassa ajalta, jolloin olin yleisesikunnan\nosastonpäällikkönä. Kreuznachin kaupunkiin itseensäkin olin silloin\ntutustunut. Sen asukkaat osoittivat meille nyt kilvan liikuttavaa\nystävyyttä. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että nuorten naisten kädet\nkoristivat joka päivä vereksillä kukilla kotimme ja yhteisen\nruokahuoneemme. Kaiken tämän otin vastaan kiintymyksen osoituksena koko\narmeijaa kohtaan, jonka vanhimpiin edustajiin minä sodassa kuuluin.\n\nVähän sen jälkeen kun olimme Plessistä lähteneet erosi kenraalieversti\nvon Conrad Itävalta-Unkarin armeijanjohdosta tullakseen ylikomentajaksi\nEtelä-Tirolin rintamalla. Syyt hänen eroonsa eivät ole minulle\ntunnetut. Otaksuin, että ne olivat haettavat henkilölliseltä alalta,\nkoska minun käsitykseni mukaan ei ollut asiallisia syitä. Säilytän\nhänet uskollisessa toverillisessa muistossa. Hänen seuraajakseen tuli\nkenraali von Arz. Käytännöllinen pää, jolla oli terveet mielipiteet,\noivallinen sotilas, arvokas sotatoveri siis kuten hänen edeltäjänsäkin!\nHän kävi kiinni asiain ytimeen ja halveksi näennäisyyksiä. Luulen, että\nvastenmielisyys valtiollisten kysymysten käsittelyä kohtaan oli meille\nmolemmille yhteinen. Mitä Tonavan monarkiassa vallitsevissa, minun\nedellä koskettamissani oloissa oli mahdollinen saada aikaan, sen\nkenraali von Arz minun vakaumukseni mukaan on ihmeteltävällä\nsitkeydellään suorittanut. Tehtävänsä koko raskaudesta hän ei ollut\nvähääkään epätietoinen. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee, että hän\nniin miehuullisen luottavasti kävi siihen käsiksi.\n\nMitä minuun yksityisesti tulee, vietin Kreuznachissa lokakuun alussa\n70-vuotissyntymäpäiväni.\n\nHänen Majesteettinsa Keisarini, Kuninkaani ja Herrani osoitti minulle\nsen suuren armon, että hän tänä päivänä ensimmäisenä kävi kotonani itse\nlausumassa minulle onnentoivotuksensa. Tämä oli minulle päivän korkein\npyhitys.\n\nMatkalla virkarakennukseemme tervehti minua myöhemmin Kreuznachin\nnuoriso syysauringon säteilevässä loisteessa; yhteisen työhuoneistomme\novella odottivat minua työtoverini, läheisessä puutarhassa kaupungin ja\nympäristön edustajat, haavoittuneet ja sairaat nuoret sotilaat, jotka\nkylpykaupungin parannuspaikoissa olivat hoidettavina, ja heidän\nvieressään veteraanit, sotatoverit ammoin kuluneilta ajoilta.\n\nPäivän päätti pieni sotainen välikohtaus. Syystä, jonka perille en\nkoskaan päässyt, oli alkanut levitä huhu, että tänä päivänä suurta\npäämajaamme vastaan todenmukaisesti tehtäisiin suuri lentohyökkäys.\nMahdollista oli, että joku vastustajan lentokoneista tänä iltana, kuten\nniin usein ennenkin, pitkin Nahea pyrki Saarin linjalta Reinin linjalle\ntai päinvastoin. Ei ihmettä, että mielikuvitus työskenteli vilkkaammin\nkuin tavallisesti ja että yöllä maan ja säteilevän kuun välillä nähtiin\nja kuultiin enemmän kuin mitä siellä todenteolla oli. Joka tapauksessa\npuoliyön aikaan lentäjiä torjuvat tykkimme aloittivat kiivaan kestävän\ntulen. Suuren ampumanopeuden johdosta käsillä olevat ammukset pian\nloppuivat ja saatoin rauhallisesti nukkua siinä ajatuksessa, ettei\nminua enää häirittäisi. Seuraavana päivänä Kaikkeinkorkein Sotaherrani,\nminun ollessani esittelyllä, näytti minulle suurta maljaa, joka oli\ntäynnään saksalaisten ammusten siruja, hänen asuntonsa puutarhasta\nkoottuja. Jonkinlaisessa vaarassa olimme siis kuitenkin olleet. Osa\nkreuznachilaisista muutoin oli pitänyt yöllistä ammuntaa\nsyntymäpäivänviettoni sotilaallisena päätöksenä.\n\n\n\n\nVIHOLLISTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA.\n\n\n\nLännessä.\n\n\nSuurimmalla jännityksellä odotimme heti paremman vuodenajan tultua\nvihollisen otaksuttavan yleisen rynnistyksen alkua lännessä. Olimme\nstrateegisesti valmistautuneet sen varalle ryhmittämällä uudelleen\nvoimamme, mutta olimme talven kuluessa lisäksi ryhtyneet kaikkiin\ntaktillisiinkin toimenpiteihin voidaksemme kestää tämän joka\ntapauksessa kaikista vihollisen voimanponnistuksista suurimman.\n\nNäistä toimenpiteistä ei ollut vähin tähänastisen puolustusmenetelmämme\nmuuttaminen. Tähän muutokseen ryhdyimme tähänastisissa taisteluissa\nsaavutettujen kokemuksien nojalla. Vast'edes emme enää aikoneet tyytyä\npuolustusjärjestelmään, jonka muodostivat yksityiset linjat ja\ntukipisteet, vaan aioimme käyttää puolustuksena linjajärjestelmiä ja\ntukipisteryhmiä. Täten muodostetuissa leveissä vyöhykkeissä emme\ntahtoneet käyttää joukkoja yhtenäisinä jäykkinä rintamina, vaan\njärjestää ne sekä rintaman pituus- että leveyssuuntaan lukuisiin\nryhmitys- ja järjestelymuotoihin. Puolustajan tulisi pitää voimansa\nliikkuvina välttääkseen vihollisen tuhotehoa valmistelutaistelun\naikana, siellä ja täällä vapaaehtoisesti luopua asemain osista, joissa\noli käynyt mahdottomaksi pysyä, ja sitten vastahyökkäyksellä jälleen\nvallata takaisin, mikä yleisaseman puolustamiseksi oli välttämätöntä.\nNäitä periaatteita oli noudatettava niin vähässä kuin suuressakin.\n\nVihollisen tykistön ja miinanheittäjäin tuhoisaa vaikutusta ja\nvastustajan yllätysrynnäköitä aioimme siis vastustaa siten, että\nlisäsimme puolustuslaitoksiamme ja järjestelimme ne runsaammin ja\nkehitimme taistelukeinomme liikkuviksi. Samalla toteutettiin ohjelma,\njonka mukaan lisäämällä etumaisissa vastustuslinjoissa konekiväärien\nlukua ihmisvoimia tarkemmin käytettiin ja siten säästettiin.\n\nTämä puolustusmenetelmämme syvälle käyvä muutos oli uskalias uudistus.\nUskallettua se ensi sijassa oli sen vuoksi, että kesken sotaa vaadimme\nluopumaan taktillisista tavoista ja kokemuksista, joihin alempi johto\nja joukot olivat eläytyneet ja joita ne käsitettävin ennakkoluuloin\npitivät arvossa. Siirtyminen jostain taktillisesta käsityksestä toiseen\non jo rauhan aikana jonkun verran pulmallista. Toiselta puolen se\njohtaa uuden liioitteluun, toiselta puolen kiinni pitämiseen vanhasta,\njota on vaikea opettamalla hävittää. Ohjeitten selvimpiinkin sanoihin\nsekaantuu väärinkäsityksiä; yksityiset ja mielivaltaiset selittelyt\nsekoittavat ylenpalttisesti; inhimillisen ajatuksen ja toimen\njatkavaisuus-taipumusta on usein mahdoton voittaa ilman voimallisinta\ntehostusta.\n\nTaktilliset muutoksemme eivät kuitenkaan olleet uskallettu askel vain\nnäistä syistä. Melkein vielä vaikeampaa oli vastata siihen kysymykseen,\nkykenisikö armeijamme keskellä sotaa nykyisessä tilassaan omaksumaan\nnämä muutokset ja taistelutantereella ne toteuttamaan. Emme voineet\nolla epätietoisia siitä, että se sotakoneisto, jolla meidän nyt tuli\ntyöskennellä, tuskin enää kesti vertausta vuosien 1914 ja 1915, tai\nedes vuoden 1916 alkupuolen armeijaan.\n\nSuunnaton määrä uljainta voimaamme lepäsi kunniakalmistoissamme taikka\noli ruhjotuin jäsenin tai ruumis sairaana tuomittu olemaan kotimaassa.\nTosin oli vielä nytkin jäljellä uljas kantajoukko vuoden 1914\nsotamiehiämme ja siihen liittyi paljon nuorta, innostuskykyistä voimaa\nja uhrautumiseen altista tahtoa. Mutta tämä yksin ei vielä riitä\narmeijan voimaksi; voima ja tahto ovat kouluutettavat ja niiden tulee\nkokemuksissa terästyä. Armeija, jolla on niin suuret siveelliset ja\nhenkiset varat, niin mahdikkaat historialliset perinnöt kuin Saksan\narmeijalla v. 1914, kestää tosin monta sotavuotta sisäistä arvoaan\nmenettämättä, jos siihen vain virtaa kotimaasta tervettä ruumiillista\nja siveellistä voimaa. Mutta sen yleisarvo alenee kuitenkin, asian\nluonnollisen kulun johdosta sen täytyy alentua, vaikka sen suhteellinen\narvo jokaiseen viholliseen verraten, joka on yhtä kauan sodassa,\nsäilyykin korkeana ja muita korkeampana.\n\nUusi puolustusmenetelmämme asetti korkeat vaatimukset joukkojemme\nsiveelliselle voimalle ja taidolle, se kun löyhensi puolustuksen lujaa\nulkonaista eheyttä ja samalla kohotti pienempäin osain itsenäisyyden\nkorkeimmaksi periaatteeksi. Taktillinen yhteys ei enää ollut\nulkonaisesti näkyvissä linjoissa ja ryhmissä vaan taktillisen\nyhteistoiminnan henkisessä siteessä. En liioittele sanoessani, että\nvallitseviin oloihin nähden siirtyminen näihin uusiin periaatteihin oli\nsuurin luottamuksen osoitus, mitä saatoimme armeijamme, vieläpä sen\nkaikkien osien henkisille ja siveellisille voimille antaa. Jo lähin\ntulevaisuus oli osoittava, oliko tämä luottamus oikeutettu.\n\nLännessä puhkeaa ensimmäinen rajuilma valloilleen kevään tultua.\nEnglantilaisten hyökkäys Arrasin luona huhtikuun 9:ntenä on vihollisten\nsuuren kevätrynnistyksen alkusoitto. Hyökkäystä valmistellaan\npäiväkausia vihollisen suunnattoman tykistö- ja miinanheittäjämäärän\nkaikella raa'alla voimalla. Sellaisesta yllätystaktiikasta, jota\nNivelle käytti edellisen vuoden lokakuussa, ei ole jälkeäkään. Eikö\nenglantilaisten taholla luoteta tähän menettelytapaan vai tuntevatko he\nolevansa tottumattomia tähän taktiikkaan? Perustelut ovat tällä\nhetkellä yhdentekevät, tosiasiat riittävät ja puhuvat peloittavaa\nkieltä. Englantilaisten hyökkäys kulkee pauhaten yli ensimmäisen,\ntoisen ja kolmannen juoksuhautalinjan. Tukikohtajoukot eivät kykene\npitämään puoliaan tai vaikenevat sankarillista vastarintaa tehtyään;\ntykistöä menetetään joukoittain. Puolustusmenetelmä oli nähtävästi\nvirheellinen!\n\nTilanne käy hyvin pulmalliseksi, on jouduttu kannalle, jossa kaikki\ntuntuu rupeavan horjumaan. \"Pulmia on vältettävä\", huutaa maallikko.\nSotilas voi vastata hänelle vain: \"Silloin saamme jo edeltäkäsin luopua\nkoko sodankäynnistä, sillä niitä on mahdoton välttää. Ne kuuluvat sodan\nluonteeseen ja juuri ne antavat sille epävarmuuden ja vaarallisuuden\nleiman. Sotataidon tehtävänä ei ole välttää, vaan voittaa pulmat. Joka\ntahtoo peräytyä jo sellaisen uhatessa, sitoo omat kätensä, joutuu\nrohkeamman vastustajansa leikkipalloksi ja ratkaisun tullen sortuu\nheti.\"\n\nEn tahdo tällä väittää, ettei kaikkien niiden valmistelujen jälkeen,\njotka olisi voitu tehdä, olisi ollut mahdollista välttää huhtikuun\n9:nnen pulma. Sen ei ainakaan olisi tarvinnut tulla niin hirvittävän\nraskaana, jos oikeaan aikaan olisi viety reservit ottamaan vastaan\nvihollisen rintamanmurtoa. Mutta kun hyökkäys on niin helvetillisesti\nvalmisteltu, on aina otettava lukuun se mahdollisuus, että puolustus\npaikoitellen hyvinkin pahasti järkkyy.\n\nIllan taistelukertomus hahmottelee tänä huhtikuun 9:ntenä synkän kuvan,\npaljon varjoa, vähän valoa. Mutta tällaisissa tapauksissa täytyy valoa\netsiä. Eräs säde, joskin epäselvä, ilmaantuu pimeydestä. Englantilaiset\neivät näytä kyenneen käyttämään saavuttamaansa voittoa hyväkseen aina\nviimeisintä mahdollisuutta myöten. Se oli meidän onnemme, nyt\nkuten monesti ennen. Esityksen jälkeen puristan ensimmäisen\nkenraalimajoitusmestarin kättä sanoen: \"No, olemme me yhdessä kestäneet\npahempaakin kuin tänään tuli.\" Tänään hänen syntymäpäivänään!\nLuottamukseni ei ole järkkynyt. Tiesin, että uusia meikäläisiä joukkoja\nmarssi taistelukentälle, että niitä tuli junissa. Pulma oli\nvoitettavissa. Minussa itsessäni oli ankarin koettelemus jo ohitse.\nMutta taistelu riehui yhä.\n\nToinen taistelukuva: Soissonsinkin luona ja sieltä kauas itäänpäin aina\nReimsin seuduille asti jyrisevät huhtikuun ensimmäisestä viikosta\nalkaen tykit; ranskalaisten satalukuiset miinanheittäjät singauttelivat\nsieltä ammuksiaan. Täällä on päällikkönä Nivelle, varmaankin Verdunin\nluona hyvin ansaitun maineensa vuoksi. Hänkään ei ole viime\nkokemuksistaan Verdunin luona vetänyt meidän otaksumiamme\njohtopäätöksiä. Päiviä, jopa viikkokauden raivoaa ranskalaisten tuli.\nSen piti muuttaa meidän puolustusvyöhykkeemme soraläjäksi ja\nruumiskentäksi ja ainakin sielullisesti murtaa kaikki, mikä sattumalta\nsäästyisi ruumiilliselta tuholta. Tässä hirvittävässä ahjossa\nnäyttääkin tuon päämäärän saavuttaminen epäilemättömältä. Vihdoinkin\notaksuu Nivelle meidän joukkomme täydelleen tuhotuiksi tai ainakin\ntarpeeksi pehmitetyiksi. Huhtikuun 16:ntena hän antaa voitonvarmana\npataljoonansa käydä rynnäkköön tai ehkä pikemminkin tulen hehkussa\nkypsyneiden hedelmien korjuuseen. Silloin tapahtuu käsittämätöntä.\nKeskeltä pirstonnan ja hävityksen nousee saksalainen henki, saksalainen\nvoima ja saksalainen tahto ja sinkoaa hävitystä ryntääviin rivistöihin\nja niitä seuraaviin, meidän alkavassa tulessamme velloviin ja yhteen\nkasautuviin joukkoihin. Tosin murtautuu saksalaisten vastarinta\npaikoittain pahimmassa tuoksinassa, mutta mitä merkitseekään tässä\njättiläiskamppailussa joidenkin yksityisten asemakohtien menetys, kun\nyleinen rintama pysyy voitokkaasti paikoillaan?\n\nTaistelu merkitsee jo ensimmäisinä päivinään ranskalaisten ehdotonta\ntappiota. Verinen rynnäkön torjuntamme saa ranskalaisten sodanjohdon ja\njoukot mitä katkerimman, jopa vimmaisen pettymyksen valtaan.\n\nArrasin, Soissonsin ja Reimsin luona riehuu taistelu vielä\nviikkokausia. Taktillisesti se vain yhdessä ainoassa suhteessa eroaa\nedellisen vuoden Sommen kamppailusta: ensimmäisten päivien kuluttua ei\nvastustaja enää missään saavuta mainittavaa menestystä ja jo muutamien\nviikkojen kuluttua se vaipuu hyökkäyskentillään uupuneena takaisin\nasemataisteluun. Meidän puolustusmenetelmämme on siis kuitenkin vielä\nloistavasti osoittanut tehokkuutensa.\n\nJa nyt vielä kolmas kuva: Näytelmä tapahtuu Wytschaeten ja Messinesin\nkukkuloilla, luoteeseen Lillestä, Kemmelin edustalla. On kesäkuun 7:s.\nSiis ajankohta, jolloin edellä mainittujen taistelujen tuloksettomuus\njo on epäämätön tosiasia. Asema Wytschaeten kukkuloilla, sikäläisen\nrintamakaaren avainkohdassa ei ole uusiaikaiseen puolustukseen\notollinen. Suhteellisen kapea harjanne ei salli kyllin leveän\nvyöhykkeen käyttämistä. Etumaiset juoksuhaudat ovat länsirinteellä ja\ntarjoavat erinomaisen ampumataulun vihollisen tykistölle. Kostea\nmaaperä vierii sekä kesällä että talvella, maa on miinataistelujen\nmyllertämä, taistelujen, joita aikaisemmin juuri täällä oli mitä\nkiivaimmin käyty tärkeistä asemanosista oteltaessa. Mutta pitkään\naikaan ei enää ole kuulunut maanalaista kaivaustyötä. Ei ainoastaan\nlännestä, vaan myöskin etelästä ja pohjoisesta päin kertoo vihollisen\ntykkituli puolustuksesta St. Eloin läheisillä kukkuloilla ja kummankin\nnurkkapilarin Wytschaeten ja Messinesin tienoilla.\n\nEnglantilaiset valmistelevat hyökkäystään totuttuun tapaansa.\nPuolustaja kärsii raskaita tappioita, raskaampia kuin vielä missään\nmuualla. Huolestuneeseen kysymykseemme, eikö olisi parasta\nvapaaehtoisesti luopua kukkuloista, saamme miehekkään vastauksen: \"Me\nkestämme, me pysymme vielä vankasti paikoillamme!\" Mutta kun kohtalokas\nkesäkuun 7:s koittaa, nousee maa puolustuslinjojen alla, niiden\ntärkeimmät tukiosat sortuvat, ja savussa, miinarivien räjähdyttämisestä\nsuistuvien maamöhkäleiden läpi marssivat englantilaiset hyökkäysjoukot\nyli saksalaisten puolustusvoiman viimeisten jäännösten. Meikäläiset\nyrittävät viimeiseen asti pelastaa tilannetta vastarynnäköllä, mutta\nsen tekee tyhjäksi vihollisen murhaava tykkituli, joka etäältä suuressa\nkaaressa pommittaen muuttaa menetettyjen asemien selkäpuolen\ntodelliseksi tulipätsiksi. Mutta silti onnistuu meidän täälläkin\npysähdyttää vastustaja, ennenkuin rivimme ovat täydelleen murtuneet.\nOlemme kärsineet ankaran mieshukan ja menettäneet paljon sotatarpeita,\nkoko seudusta olisi pitänyt surkeilematta luopua.\n\nVihollisen länsirintamalla toimeenpaneman suuren rynnistyksen\ntähänastinen kokonaistulos ei minun nähdäkseni ollut meille\nepätyydyttävä. Meitä ei oltu missään voitettu. Arveluttavimmatkin\nvaarat olimme välttäneet. Missään ei vihollisen ollut onnistunut\nsaavuttaa suuria tuloksia ja päästä keskinkertaisia aluevalloituksia\npitemmälle, puhumattakaan siitä, että se olisi voinut rintamanmurron\navulla ryhtyä vapaisiin sotaliikkeisiin. Länsirintamalla saavuttamamme\nmenestys koitui tälläkin kertaa eduksemme muiden rintamien\ntaisteluissa.\n\n\n\nLäheisessä ja kaukaisessa idässä.\n\n\nJo ennenkuin länsirintamamme hurja myllerrys alkoi, uudisti Sarrail\nhyökkäyksensä Makedoniassa, päävoimat Monastirin kohdalla. Nämäkin\ntapaukset kiinnittivät puoleensa täyden huomiomme. Vihollinen oli\ntäälläkin asettanut päämaalinsa sangen pitkälle. Samalla kuin\nvihollinen ryntäsi bulgarialaisten rintamaa vastaan se nostatti\nSerbiassa kapinaliikkeen, sen avulla vaikeuttaakseen meidän\nliikeyhteyksiämme Balkanin niemimaalla. Kapina kukistettiin kuitenkin\nuhkaavimmalla taholla, Nisin luona, ennenkuin se ehti, kuten varsinkin\nBulgarian hallituspiirit pelkäsivät, levitä kautta koko Vanhan-Serbian.\nTaisteluita Makedonian rintamalla käytiin kiihkeällä vimmalla.\nBulgarian armeijan onnistui pysyä asemissaan miltei tappioitta, meidän\ntarvitsematta edes lähettää saksalaisia lisäjoukkoja. Todellakin hyvin\ntyydyttävä tulos! Liittolaisemme oli pitänyt oivallisesti puoliaan. Se\ntunnusti silloin peittelemättä, että saksalainen aines oli sen\ntaisteluriveissä parhaiten kunnostautunut. Sain siitä sen vakaumuksen,\nettä Bulgarian armeija vastedeskin kykeni tehtäväänsä. Tämä osoittautui\npaikkansa pitäväksi toukokuussa ententen ryhtyessä uuteen hyökkäykseen.\nTälläkin kertaa torjuttiin vihollisen rynnäkkö täydelleen kautta koko\nrintaman Monastirista aina Doiran-järvelle asti.\n\nArmenian ylängöllä oli edelleen hiljaista. Satunnaiset pikkukahakat\ntalvella näyttivät aiheutuneen pikemmin saalistusretkeilyistä kuin\njommankumman sotivan puolen taisteluhalun virkoamisesta. Venäläinen\noli siirtänyt joukkojensa pääosan karuimmista ja autioimmista\nvuoriseuduista, missä oli äärimmäisen vaikea pitää huolta niiden\nvarustamisesta, maan keskiosiin, missä muonituskin oli helpompi. Mutta\nkerrassaan yllättävä oli venäläisten taisteluhalun täydellinen\nlamautuminen. Emme turkkilaisten taholta saaneet mitään tietoja,\njoista tämän seikan syyt olisivat käyneet ilmi.\n\nIrakissa ryhtyivät englantilaiset helmikuussa hyökkäämään ja saivat jo\nmaaliskuun 11:ntenä Bagdadin haltuunsa. Tästä menestyksestään heidän oli\nkiittäminen taidokasta saartoliikettään vahvan turkkilaisen rintaman\nympäri.\n\nSitävastoin ne hyökkäykset, joita englantilaiset tekivät\nEtelä-Palestiinassa, Gazan luona, musertavalla ylivoimalla suorastaan\nrintamaa vastaan eikä suinkaan taktillisesti taidokkaasti, kilpistyivät\nturkkilaisten linjoihin. Vain se, että eräs turkkilainen kolonna, jonka\noli määrä antaa ankara vastaisku, ei tehnytkään tehtäväänsä, pelasti\ntäällä englantilaiset musertavasta tappiosta.\n\nNäiden Aasian tapausten vaikutuksesta sodan yleiseen asemaan minun\nvielä on puhuttava myöhemmin.\n\n\n\nItärintamalla.\n\n\nJo ennenkuin englantilaiset ja ranskalaiset lännessä ryhtyivät yleiseen\nhyökkäykseen, järkkyi venäläisten rintama perustuksiaan myöten. Meidän\ntähänastiset valtavat iskumme olivat saaneet Venäjän valtiorakennuksen\nlähtemään liitoksistaan.\n\nVuoren raskaana oli Venäjän suhdaton hirviö tähän asti painanut koko\neurooppalaista ja aasialaista maailmaa. Nyt se alkoi ojennella ja\nvenytellä massaansa. Syvälle ulottuvia repeytymiä ilmautui pintaan ja\nsen halkeamista saatiin pian nähdä poliittisten intohimojen hehkua ja\npirullisten, raakojen voimien liikehtimistä. Tsaarinvalta kukistui!\nOnko ilmaantuva uusi voimatekijä, joka nämä poliittiset intohimot\nuudelleen jähmettää Siperian vankiloiden hyisin henkäyksin ja\nhautakumpuihin tukahduttaa nuo riehuvat voimat?\n\nVenäjällä vallankumous! Miten monesti olivatkaan meille tuon maan\ntodelliset tai kuvitellut tuntijat julistaneet sen lähenemistä. Minä\nolin menettänyt uskoni siihen. Nyt, kun se tapahtui, ei se minussa\nlainkaan herättänyt poliittisen tyydytyksen, mutta kyllä sodankäynnin\nhuojennuksen tunteita. Viimemainitutkin alkoivat vasta vähitellen saada\nvaltaa mielessäni. Kysyin itseltäni: merkitsikö tsaarin kukistuminen\nsodan vai rauhan virtausten voittoa? Oliko tsaarivallan tähänastisten\nhaudankaivajain työn tarkoituksena vain viimeisen kruununkantajan\nkeralla tuhota ylhäisten venäläisten piirien rauhantahto, jonka me\nhyvin tunsimme, ja kansan laajojen kerrosten rauhankaipuu?\n\nNiin kauan kuin Venäjän armeijan käytös ei antanut tähän kysymykseen\nselvää vastausta, oli ja pysyi tilanteemme Venäjään nähden epäselvänä.\nHajautumisliike oli epäilemättä alkanut Venäjän valtakunnassa. Ellei\npian asetettu diktatuuria, joka käytti valtaansa yhtä häikäilemättä\nkuin äsken kukistunutkin, oli tämä hajautuminen edistyvä, joskin\nVenäjän suuren, raskaan valtiohirviön kömpelöiden elämismuotojen vuoksi\nkenties hitaammin kuin muualla. Alusta pitäen on ohjelmanamme olla\nkajoamatta näiden tapausten kulkuun ja vain pysyä varuillamme, ettei se\npääse meitä vahingoittamaan tai kenties suorastaan tuhoamaan. Meidän on\nnykyisessä asemassamme muistettava, mitä opettaa Valmyn pommitus\nenemmän kuin sata vuotta sitten, miten se uutti yhteen Ranskan kansan\nsekasortoiset ja hajanaiset voimat ja antoi sysäyksen tuohon\nveripunaiseen hyökyyn, joka tulvahti yli koko Euroopan. On kyllä totta,\nettä vuoden 1917:n Venäjällä ei ole käytettävissään silloisen Ranskan\nsuuria, uuvuttamattomia miesmääriä. Tsaarikunnan parhaat ja\nkelvollisimmat voimat seisovat rintamalla tai makaavat joukkohaudoissa\nmeidän linjojemme edessä tai takana.\n\nVaikea on se itsehillintä, jota alkava Venäjän hajautuminen minulta\npersoonallisesti vaatii. Jollen nyt voi poliittisista syistä suostua\nrynnäkköön itärintamalla, kiihoittaa sotilaan tunne hyökkäämään\nlännessä. Mietin englantilaisten hyökkäyksen lamautumista Arrasin\nluona, Ranskan raskasta tappiota Soissonsin ja Reimsin välillä. Onko\nmitään luonnollisempaa kuin ajatus, että kaikki käyttökelpoiset\ntaistelujoukot on viskattava länteen ja käytävä siellä hyökkäykseen?\nAmerikka on vielä kaukana. Tulkoon se vain, kun Ranskankin voimat on\nmurskattu. Silloin se tulee liian myöhään!\n\nMutta uhkaavan suuren vaaran älyää myös entente ja se työskentelee\nkaikin keinoin estääkseen Venäjän luhistumisen ja siitä johtuvan\nvaltavan paineen poistumisen meidän itärintamallamme. Venäjän täytyy\nkestää ainakin siksi, että Amerikan vasta muodostetut armeijat ehtivät\nastua Ranskan mantereelle, muuten näyttää Ranskan sotilaallinen ja\nmoraalinen häviö varmalta. Siksi toimittaa entente Venäjälle\npolitikoitsijoita, agitaattoreita ja upseereita tukemaan sen\nsekasortoista ja hajoavaa rintamaa, eikä myöskään unohda evästää näitä\nlähettejään rahalla, joka Venäjällä usein paikoin vaikuttaa\ntehokkaammin kuin poliittiset näkökohdat.\n\nNämä vastustajain toimenpiteet riistävät meiltä tälläkin kertaa mitä\nsuurimmat voitonmahdollisuudet. Venäjän rintama pysyy koossa, ei omin\nvointinsa, vaan pääasiallisesti niillä agitatoorisilla keinoin, joita\nvastustajamme käyttävät siellä ja jotka täyttävät tarkoituksensa, jopa\nvastoin Venäjän kansanjoukkojen tahtoa.\n\nEikö meidän ehkä sittenkin olisi ollut hyökättävä silloin, kun\nensimmäiset repeytymät ilmestyivät Venäjän valtiorakennukseen? Eivätkö\npoliittiset näkökohdat turmelleet meiltä tähänastisten suurimpien\nvoittojemme kauneimpia hedelmiä?\n\nSuhteemme venäläisiin itärintamalla kehittyy ensiksi yhä ilmeisemmin\naselepoa kohti, vaikka ilman kirjallista vahvistusta. Venäjän jalkaväki\nilmoitti vähitellen melkein kaikkialla, ettei se enää tahtonut\ntaistella. Mutta joukoille ominainen tylsyys sai sen yhä edelleen\nkyyröttämään juoksuhaudoissa. Milloin keskinäiset suhteet kehittyvät\nliian silminnähtävän tuttavalliseksi seurusteluksi ammuskelee\nvenäläisten tykistö joitakin laukauksia. Tämä aselaji on vielä\npäällikköjensä vallassa, ei siksi, että sillä olisi synnynnäisiä\nkonservatiivisia taipumuksia, vaan siksi, että se ei jakaannu niin\nmoneen itsenäisesti ajattelevaan päähän kuin sen sisar-aselaji.\nEntenten agitaattorien ja upseerien vaikutus pitää vielä kauttaaltaan\nohjaksissaan venäläisiä pattereita. Venäläinen jalkaväkisotilas tosin\nsadattelee tätä hänelle niin tervetulleen aselevon häiritsemistä,\nsiellä täällä antaa aimo selkäsaunan tykkimiesveikolleen ja iloitsee,\nkun meidän granaattimme räjähtelevät näiden ampumasuojuksissa, mutta\ntällainen asiaintila pysyy muuttumattomana kuukausimääriä.\n\nVenäläisten haluttomuus taisteluun on ilmeisin pohjoisella sivustalla.\nSieltä etelään se tasaisesti vähenee. Romanialaisiin se ei nähtävästi\nole koskenutkaan. Toukokuusta lähtien näyttää pohjoisessa päällystö\nsaavan ohjat taas käsiinsä. Ystävyys vastapuolen juoksuhautojen kanssa\nvähenee vähenemistään. Palataan taas entiseen seurusteluun ase kädessä.\nPian ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän armeijan selkäpuolella\ntyöskennellään ja harjoitetaan joukkoja kaikin voimin. Niin saadaan\nvenäläiset joukot taas ainakin osittain vastustuskykyisiksi, jopa\nhyökkäyshaluisiksi. Sotainen virtaus on päässyt voitolle ja Venäjä\nryhtyy suureen hyökkäysliikkeeseen Kerenskin johdolla.\n\nKerenskin, eikö Brusilovin? Jälkimmäisen ovat kai korkeimmasta asemasta\nsyösseet ne omain miesten verivirrat, jotka v. 1916 juoksivat\nGalitsiassa ja Volhyniassa, samoin kuin kävi tänä keväänä Nivellen\nRanskassa. Väkirikas Venäjä näyttää nyt tulleen arastelevaksi\nihmisuhreihin nähden. Sodan suuresta velkakirjasta on avattu se sivu,\njolle on merkitty Venäjän mieshukat, mutta summasta ei ole selkoa.\nViisi vai kahdeksan miljoonaa? Meilläkään ei ole aavistusta sen\nsuuruudesta. Tiedämme vain, että taistellessamme venäläisiä vastaan\nmeidän toisinaan täytyy poistaa vihollisen ruumisröykkiöt\njuoksuhautojemme edestä saadaksemme selväksi ampumakentän ehtimiseen\nesiinryntääviä valtavia miesjoukkoja vastaan. Luokoon tämän pohjalla\nmielikuvitus käsityksen mieshukan määrästä, todellinen arviointi on\nikuisesti oleva epäonnistuva yritys.\n\nOn vaikea ratkaista, onko oma päätös vai ententen houkutukset tai pakko\nsaanut Kerenskin ryhtymään hyökkäykseen. Joka tapauksessa vaativat\nententen edut mitä ehdottomimmin, että Venäjä vielä kerran ajetaan\nhyökkäämään. Entente on näet itse jo lännessä uhrannut hukkaan hyvästi\npuolet rynnistysvoimaansa, kenties enemmänkin kuin puolet. Mitäpä se\nenää muutakaan voi kuin panna peliin loputkin, vaikka Amerikan apukin\non vielä kaukana? Sukellussota jäytää juuri näinä kuukausina\nkatkerimman, leppymättömimmän vastustajamme elinydintä niin ankarasti,\nettä on kyseenalaista, onko tulevana vuonna enää mahdollista kuljettaa\nyli meren Amerikasta saapuvaa apua. Saksa on saatava siis pysyttämään\njoukkojaan idässäkin, ja siksi uskaltaa Kerenski lähettää hyökkäykseen\nVenäjän viimeiset voimantähteet. Rohkeata peliä, rohkeata etenkin\nVenäjän oloissa! Mutta silti täysin oikeutettua; sillä jos se onnistuu,\nei ole vain entente pelastettu, vaan silloin voidaan myös luoda\nvenäläinen diktatuuri ja lujittaa sitä. Ilman sitä on Venäjä kaaokseen\ntuomittu.\n\nKerenskin rynnistyksen menestymismahdollisuudet ovat tosin nyt\nkutakuinkin yhtä vähäiset kuin aikaisemminkin. Vaikka hyviä saksalaisia\ndivisionia onkin siirretty länteen, jäljellejääneet riittävät hyvin\npitämään kurissa venäläisten syöksähtelyjä. Hyökkäysliike ei kuitenkaan\nole kehittyvä pitkäaikaiseksi rynnäkkövyöryksi, kuten 1917, siihen ei\nvastustajalla ole sisäistä voimaa. Monilukuiset venäläiset vapauden\nkuuluttajat risteilevät nyt ryöstellen armeijan selkäpuolella tai\nvaeltavat kotiseuduilleen. Hyviäkin aineksia lähtee rintamalta\nhuolehtimaan omaisistaan ja omaisuudestaan sisäpoliittisen katastroofin\nuhan nähdessään. Sen sijaan ovat olot Itävalta-Unkarin rintamalla\narveluttavat, on syytä pelätä, että venäläisten hyökkäys siellä nyt,\nkuten 1916:kin, voi sattua heikkoon paikkaan. Kenties, ja kai\nvarmastikin, Kerenskillä on siitä samat tiedot kuin meillä. Antaapa\nmeille jo keväällä eräs liittoutuneiden edustaja näistä oloista\nhahmottelemansa vakavan kuvan, jossa vallitsee se yleisvaikutelma, että\n\"verrattomasti suurin osa Itävalta-Unkarin slaavilaisista joukoista\nkykenee nyt vielä vähemmän kuin 1916 vastustamaan venäläisten\nhyökkäystä\", sillä ne ovat poliittisesti hajautumistilassa, kuten\nvenäläisetkin joukot.\n\nSamanlaisista karkureilta saamistaan kertomuksista on varmaan Kerenski\njohtunut sotasuunnitelmaansa: paikallisia hyökkäyksiä saksalaisia\nvastaan, joiden kädet vain sidotaan, mutta voimaisku Itävalta-Unkarin\narmeijan muuria vastaan. Ja niin kävikin.\n\nRiian, Väinänlinnan ja Smorgonin luona käy venäläinen saksalaisten\nasemain kimppuun ja lyödään takaisin. Galitsiassa muuri osoittautuu\nkiviseksi vain niissä kohdin, missä itävalta-unkarilaisiin joukkoihin\non liitetty saksalaisia. Mutta Stanislaun luona jo sortuu\nitävaltalais-slaavilainen seinä Kerenskin ensi kolhauksesta. Kerenskin\njoukot eivät kuitenkaan ole Brusilovin joukkoja. Jälkimmäisen\nhyökkäyksestä on nyt vuosi kulunut. Se vuosi on Venäjän armeijassa\ntiennyt ankaraa menetystä ja syvälle ulottuvaa hajoamista. Niinpä ei\nvenäläisten rynnistys Stanislaunkaan luona kykene kunnolla iskeytymään\nlävitse hyvistä edellytyksistä huolimatta.\n\nVenäjän vilja on viimeinkin kypsä leikattavaksi. Leikkaaja seisookin jo\nvalmiina. On se aika, jolloin Saksan kotoisilla vainioillakin\ntodellinen elonaika alkaa. Ollaan heinäkuun keskivaiheilla!\n\n\n\nVastaiskumme idässä.\n\n\nVastaisku! Ei yksikään joukko-osasto, yksikään rintaman päällikkö\nvoinut tuntea suurempaa tyydytyksen tunnetta saadessaan tiedon\nvastarynnistyksestä kuin minä tunsin huomatessani sen hetken vihdoin\ntulleen.\n\nAikaisemmin olen luonnehtinut asemamme aina kevääseen 1917 asti\nsuureksi strateegiseksi järjestelytoiminnaksi. Reservimme tosin eivät\nolleet saatetut kiinteään yhteyteen, kuten oli laita esim. Napoleonin\narmeijajoukkojen, kun hän syksyllä 1813 odotti joka taholta saartavien\nvihollisten hyökkäystä. Meidän sota-alueemme suunnaton laajuus esti\nsiitä. Toisaalta taas rautatiemme tekivät mahdolliseksi viskata\nnopeasti kauempanakin hajallaan olevia varajoukkoja iskemään valitulle\ntoiminta-alueelle.\n\nTorjuntataistelut lännessä olivat suuresti kuluttaneet reserviemme\nmäärää. Vastahyökkäykseen ryhtymisen näillä jäännöksillä estivät\nvoimasuhteet ja taisteluvaikeudet. Sitävastoin näyttivät voimamme\nriittävän lopullisesti ratkaisemaan hyväksemme tilanteen idässä ja\nsiten saamaan aikaan sikäläisen vastustajamme poliittisen tuhoutumisen.\nVenäjän tukipuut olivat lahonneet. Sen nykyjään tasavaltalaisen\narmeijan voimanilmaukset olivat enää vain keinotekoisesti nostatettuja\naaltoja, jotka eivät enää saaneet voimaansa kansan syvistä vesistä.\nMutta jos tässä kansaintaistelussa mädäntyminen kerran oli päässyt\nkansan armeijaan asti, ei täydellinen romahdus enää ollut\nvältettävissä. Tästä vakaumuksestani lähtien olin sitä mieltä, että\nvähilläkin voimilla saatoimme nyt Venäjällä toimia ratkaisevasti.\n\nYmmärrettävästi ei nytkään puuttunut ääniä, jotka vieläkin varoittivat\nryhtymästä käytettävissämme olevilla reserveillä hyökkäykseen. Eikä\nkysymys tosiaan ollutkaan niin helposti ratkaistavissa kuin miltä\nsaattaa näyttää nyt, kun voi saada selvän yleiskatsauksen tapausten\nkulusta. Meillä oli päätöstä tehdessämme monet ankarat epäilykset ja\nhuolet. Olihan jo silloin selvää, että englantilaisten hyökkäys\nWytschaeten ja Messinesin luona kesäkuun 7:ntenä oli vain\njohdantokahakka siihen liittyvään suureen taisteludraamaan, jonka\ntaustana tuli olemaan edempänä pohjoisessa olevat Flanderin seudut.\nSamoin oli otettava lukuun se, että Ranska uudelleen ryhtyisi\nhyökkäämään saatuaan armeijansa toipumaan keväällisen rynnistyksen\nankarista vaurioista.\n\nVoimien siirtäminen pois lännestä -- kyseessä 6 divisionaa -- oli\nepäilemättä uskallettua, kuten se oli ollut v. 1916 meidän\nvalmistautuessamme hyökkäämään Romanian kimppuun. Silloin meitä tosin\nvaati ilmeinen pakko. Nyt oli vaikuttimenamme omaehtoinen päätöksemme.\nMutta kummassakin tapauksessa uhkarohkeutemme pohjautui järkkymättömään\nluottamukseemme saksalaisia joukkoja kohtaan.\n\nMuihinkin syihin kuin yleiseen sotatilanteeseen vetoavia varoittavia\nääniä nousi suunnitelmaamme vastaan. Niiden kokemusten pohjalla, joita\nvihollisilla oli meidän puolustussodastamme, epäiltiin meidän\npuolellamme, voitaisiinko hyökkäämällä päästä tunkeutumaan läpi\nrintaman ja saavuttaa todellisia tuloksia. Muistan, että meitä vielä\njuuri ennen vastaiskumme alkamista Galitsian rintamalla varoitettiin\nodottamasta nyt käytettävissämme olevilla voimilla muuta kuin\npaikallista menestystä, siis samantapaista vihollisrintaman kuhmuille\niskemistä kuin mitä vastustajamme puolustuksemme ensi alussa monesti\nsai aikaan. Kannattiko tavoitella tätä? Eikö silloin ollut parempi\nluopua koko yrityksestä.\n\nKun lähdettiin tällaisesta otaksumasta oli myös käsitettävää, että\nsaimme kehoituksia, että meidän oli pidettävä maavoimamme valmiina\npuolustautumiseen ja muuten asetuttava odottamaan, kunnes\nsukellusveneemme ovat ehtineet täyttää niihin kiinnittämämme toiveet.\nAjatus oli jollain tavoin viettelevä. Siihen asti saamiemme tietojen\nmukaan vedenalaisen sodan tulokset olivat kaikkia otaksumiamme\nparemmat. Sen vaikutusten täytyi pian tulla täysin näkyviin. Mutta\nsittenkään en voinut myöntyä tähän ehdotukseen. Idän sekä sotilaalliset\nettä poliittiset olot vaativat juuri ratkaisua niin ehdottomasti,\nettemme voineet enää kuukausimäärin vain pysyä alallamme ja\nkatselijoina. Oli pelättävissä, että jollei Kerenskin hyökkäystä heti\nkintereillä seuraisi meidän vastaiskumme, pääsisivät sotaisat\nvirtaukset Venäjällä taas ehdottomasti voitolle. Ei ole tarpeen\nlähemmin kuvailla sellaisen mahdollisuuden vaikutusta meidän maahamme\nja liittolaisiimme. Kerenski tekee turhaa työtä koettaessaan vielä\nhyökkäykseen kelpaavilla joukoillaan Stanislaun luoteispuolelta\ntunkeutua läpi itävalta-unkarilaisten linjojen, joita nyt oli\ntuntuvasti vahvistettu saksalaisilla voimilla. Me kokoamme sillaikaa\nlounaaseen Brodysta, siis sivuun venäläisten murtautumiskohdasta,\nvahvan hyökkäysjoukon ja ryhdymme heinäkuun 19:ntenä hyökkäämään\nkaakkoiseen suuntaan Tarnopoliin päin. Sotaliikkeemme kohtaa melkein\nvastustuskyvyttömiä, edellisen hyökkäyksen uuvuttamia venäläisrintaman\nosia. Ne lyödään nopeasti hajalle ja yhdessä iskussa romahtaa\nkoko Kerenskin hyökkäysliike. Vain kiireinen peräytyminen voi\npelastaa perikadosta pohjoisessa ja varsinkin etelässä lähinnä\nmurtautumiskohtaamme olleet venäläiset joukot. Koko Galitsiassa oleva\nitärintamamme aina kauas etelään Karpaateille asti rupeaa liikehtimään\nja seuraa peräytyvää vihollista. Jo elokuun alussa on melkein koko\nGalitsia ja Bukovina puhdistettu vihollisista. Tämän kauniin tuloksen\nsaavuttamisessa oli liittolaisillamme vastaava osansa. Minulle\nilmoitettiin, että varsinkin kenttätykistö oli kunnostautunut\nitävalta-unkarilaisten takaa-ajotaistelussa. Uhkarohkeasti se riensi\noman jalkaväen edellä venäläisiä ahdistamaan. Olin jo 1866 Königgrätzin\nluona ihaillut tätä oivallista aselajia vihollisteni kädessä ja\niloitsin sen vuoksi kaksin verroin siitä, että se nyt meidän\npuolellamme uudelleen osoittautui maineensa arvoiseksi. Meidän\nrynnistyksemme pysähtyi Moldaun rajalle. Tämä ei voinut kenellekään\ntuottaa suurempaa mielipahaa kuin minulle. Strateeginen tilanteemme oli\nmahdollisimman edullinen, jatkamalla sotaliikkeitämme olisimme\nvallanneet tämän Romanian viimeisen kaistaleen. Venäjän silloisten\npoliittisten olosuhteiden vuoksi olisi Romanian armeija varmasti\nhajautunut, jos olisimme voineet pakottaa sen kokonaan poistumaan\nkotimaansa kamaralta. Kuinka olisivat Romanian kuningas ja\nRomanian kuninkaallinen armeija voineet pysyä pystyssä Venäjän\nvallankumouksellisella maaperällä? Mutta peräytyessään venäläiset\nolivat niin pahoin rikkoneet rautateitä, että yhteytemme selkäpuolen\nkanssa kävi sangen vaikeaksi, ja meidän täytyi raskain sydämin luopua\nsotatointen jatkamisesta tällä suunnalla. Kun myöhemmin yritimme\nFocsanin luona hyökkäämällä saada Moldaussa olevan Romanian armeijan\nhorjumaan, ei se onnistunut.\n\nPidämme nyt edelleen kiinni päätöksestämme, ettemme jätä Venäjää\nrauhaan ennenkuin se lopullisesti sortuu, vaikkapa tällä välin\nFlanderin sotanäytelmän alku vaatisi huomiomme, vieläpä lisäisi\nhuoliamme. Jollemme Volhyniassa ja Moldaussa enää voineet käydä Venäjän\narmeijan kimppuun, oli se tehtävä toisella rintamanosalla.\n\nRiika tarjosi nyt erittäin otollisen kohdan, johon suunnattu isku olisi\nsekä sotilaallisesti että poliittisesti tuntuva. Siellä kulki Venäjän\nrintaman pohjoinen siipi valtavan sivusta-aseman tavoin 70 km:n\npituisena, mutta vain 20 km:n levyisenä vyöhykkeenä pitkin meren\nrannikkoa Väinäjoen länsirannalle. Sekä strateegisesti että\ntaktillisesti se oli uhkana meidän rintamallemme. Tämä tilanne oli\närsyttänyt meitä jo aikaisemmin, jolloin minä vielä olin Idän\npäällikkönä. Olimme jo 1915 ja 1916 punoneet suunnitelmia, miten\npuhkaisisimme tämän rintamanosan likeltä sen tukikohtaa ja siten\nvoisimme tähdätä raskaan iskun sen joukkoihin.\n\nSileällä paperilla oli sotaliike varsin helppo, mutta ei niinkään\nyksinkertainen karussa todellisuudessa. Murtautumiskiila oli näet Riian\nyläpuolella suunnattava pohjoiseenpäin yli leveän Väinäjoen. Olivathan\ntosin sodan mittaan tällaiset vuolaat virrat paljon menettäneet entistä\nmerkitystään vakavina esteinä. Olihan kenraalisotamarsalkka von\nMackensen mennyt kahdesti mahtavan Tonavan yli vastustajan nähden. Me\nsaatoimme siis kevyemmin sydämin uskaltautua poikki kapeamman\nVäinäjoen; mutta yrityksen suurin vaikeus oli siinä, että heti\nvastapäisellä rannalla oli venäläisten lujasti miehitettyjä\njuoksuhautoja, joille joki oli mainiona vesi-vallihautana.\n\nSiitä huolimatta onnistuu rohkea hyökkäyksemme syyskuun\n1:senä, kun venäläinen valmistavan tulemme aikana siirtyy pois\njoenrannan-asemistaan. Mutta myöskin suuren sivusta-aseman\nmiehitysjoukot länteen joesta peräytyvät yötä päivää marssimalla Riian\nkautta itäänpäin ja pääsevät siten suurelta osalta parahiksi välttymään\nvangiksi joutumiselta.\n\nHyökkäyksemme Riian luona herättää Venäjällä mitä suurinta\nhuolestumista Pietarin kohtalosta. Maan pääkaupungissa kiihtyy\nmieliala. Pietari tuntee meidän hyökkäyksemme Riikaa vastaan\nsuoranaisesti uhkaavan sitä itseään. Pietari, yhä vielä Venäjän pää,\njoutuu mitä pahimman hermostuneisuuden tilaan, jossa asiallinen,\nrauhallinen ajattelu on mahdoton; muuten siellä varmaan olisi otettu\nharppi käteen ja mitattu, millaiset välimatkat vielä erottivat meidän\nvoitokkaat joukkomme Venäjän pääkaupungista. On sentään myönnettävä,\nettei tällöin mielikuvitus työskentele vilkkaasti vain Venäjällä, vaan\nmyöskin meidän omassa isänmaassamme, unohtaen ajan ja paikan. Meilläkin\nantaudutaan suurenmoisiin harhakuvitelmiin joukkojemme marssimisesta\nPietaria vastaan. Sanon suoraan, ettei sen toimeenpaneminen olisi ollut\nkenellekään mieluisempaa kuin minulle itselleni. Siksi ymmärsin\njoukkojemme ja päälliköiden kiihkeän halun jatkaa marssia ainakin\nPeipusjärvelle asti. Mutta meidän täytyi luopua panemasta täytäntöön\ntätä tosin hyvin ihanaa ajatusta, se olisi vienyt joukkomme liian kauas\nja liian suurilukuisina suunnalle, joka ei ollut yhdistettävissä\nmuihin suunnitelmiimme. Huomiomme oli käännettävä Riian-lahdesta\nAdrianmerelle. Siitä kohta myöhemmin.\n\nMutta ellemme voi marssia Pietariin saakka ja siten pitää Venäjän\nhermokeskusta mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa, joka vie aina\nkatastrofiin asti, on vielä olemassa toinen tie tähän päämäärään,\nnimittäin meritie. Laivastomme suostuu halukkaasti kehoitukseemme. Niin\nsyntyy päätös anastaa Riianlahden suulla sijaitseva Saarenmaa. Sieltä\nolemme suoranaisena uhkana Tallinnalle, Venäjän sotasatamalle, ja\nharjoitamme vielä ankarampaa painostusta hermostunutta Pietaria\nvastaan, vain varsin vähäisiä voimia alttiiksi asettamalla.\n\nSotaliike Saarenmaata vastaan on tämän sodan ainoa molemmille\nosaaottaville puolille täysin onnistunut yritys, mikäli oli kysymys\narmeijan ja laivaston yhteistoiminnasta. Huonot sääsuhteet tekivät\nsuunnitelman toteuttamisen alussa niin kyseenalaiseksi, että jo\najattelimme laskea laivoihin siirretyt joukot takaisin maihin. Sään\nparaneminen saa meidät uskaltamaan kuitenkin. Suunnitelman\ntoteuttaminen käykin siitä lähtien niin tarkasti kuin kello. Meriväki\nvastaa niitä korkeita vaatimuksia, jotka meidän nyt täytyy asettaa\nsille joka suhteessa.\n\nMe saamme haltuumme Saarenmaan ja sen lähisaaret. Pietarissa kiihtyvät\nhermot yhä pahemmin ja toimivat hurjemmin ja sekavammin. Venäläisen\nmaarintaman suljettu linja repeilee yhä enemmän; yhä selvemmin käy\nilmi, että Venäjää kuluttaa sisäinen kiihtyneisyyden tila siksi paljon,\nettei se kykene lähitulevaisuudessa käyttämään voimia ulospäin.\nSitäkin, mikä tässä temmellyksessä vielä näyttää lujalta ja\njärkkymättömältä, ympäröivät punaiset tyrskyt yhä vahvempina, pala\npalalta särkyvät valtion peruspylväät.\n\nMeidän viimeisistä iskuistamme ei hirviö vain horju, se halkeaa ja\nluhistuu. Mutta me käännymme uuteen tehtävään.\n\n\n\nHyökkäys Italiaa vastaan.\n\n\nVaikka tilanne Flanderissa nyt syksyllä on tavattoman vakava, päätämme\nryhtyä hyökkäämään Italiaa vastaan. Kun aikaisemmin olin suhtautunut\nkielteisesti tällaiseen yritykseen, herättää ehkä ihmetystä, että\nnyt kuitenkin hankin Korkeimman Sotapäällikköni suostumuksen\nsotaliikkeeseen, jonka en odottanut suurestikaan voivan vaikuttaa\nyleiseen tilanteeseemme. Tähän voin vain sanoa, etteivät mielipiteeni\ntässä suhteessa olleet muuttuneet. Pidin edelleen syksyllä 1917\nmahdottomana siinäkään tapauksessa, että saavuttaisimme täydellisen\nvoiton, repäistä Italiaa irti vastustajiemme liitosta; mielestäni\nmeillä oli syksyllä 1917 yhtä vähän kuin vuoden alussa oikeutta\nvähentää saksalaisia voimia länsirintaman vaaranalaisista asemista\npelkästään siksi, että niittäisimme mainetta voitokkaalla sotaretkellä\nItaliaa vastaan. Kun nyt puolsin tällaista sotatointa, olivat syyt\netsittävät muualta. Liittolaisemme Itävalta-Unkari ilmaisi meille,\nettei sillä enää ollut voimaa vastustaa italialaisten kahdettatoista\nhyökkäystä Isonzon-rintamalla. Tämä selitys merkitsi meille yhtä paljon\nsekä sotilaallisesti että poliittisesti. Ei ollut kysymys vain\nIsonzon-linjan menettämisestä, vaan suorastaan koko Itävalta-Unkarin\nvastustuksen raukeamisesta. Mahdollinen tappio Italian rintamalla oli\nTonavan monarkialle paljon pahempi isku kuin jos sellainen olisi\nsattunut Galitsian sotanäyttämöllä. Galitsian puolesta ei\nItävalta-Unkari koskaan ollut taistellut erikoisen innokkaasti. \"Se\njoka menettää sodan saa pitää Galitsian\" oli kompasana, joka sodassa\nusein kuultiin Itävalta-Unkarin puolelta. Sitävastoin tunnettiin\nTonavan monarkiassa aina erinomaisen suurta mielenkiintoa Italian rajan\ntapahtumia kohtaan. Galitsiassa, siis Venäjää vastaan, Itävalta-Unkari\ntaisteli järjellään, Italiaa vastaan sydämellään. Italian-sotaan\nottivat, merkillistä kyllä, kaksoisvaltion kaikki heimot melkein yhtä\ninnokkaasti osaa. Tshekkoslovakkilaiset joukot, jotka pettivät Venäjää\nvastaan mentäessä, taistelivat oivallisesti Italiaa vastassa.\nSikäläinen kamppailu muodosti tavallaan koko monarkiaa sotaan nähden\nyhdistävän siteen. Mitä tapahtuisi, jos tämäkin side katkeaisi? Tämä\nvaara oli suuri juuri puheenaolevassa ajankohdassa. Elokuun lopulla\noli näet Cadorna viimeinkin saavuttanut huomattavia aluevoittoja\nIsonzo-joen yhdennessätoista taistelussa. Kaikki tähänastiset\naluemenestykset oli voitu kestää; omien runsaitten kokemuksiemme mukaan\nne olivat luonnollisena seurauksena vahvintakin puolustusta vastaan\nkäytettyjen hyökkäyskeinojen hävittävästä vaikutuksesta. Mutta nyt oli\nItävalta-Unkarin armeijan puolustuslinjat työnnetty perimmäisille\nrajoille asti. Jos italialainen uudelleen varustelemalla valloittaisi\nmaata, kävisi Itävalta-Unkarin mahdottomaksi pitää asemiaan Triestistä\neteenpäin. Triest on siis vakavasti uhattuna. Mutta voi sitä hetkeä,\njolloin tämä kaupunki kukistuu! Kuten Sevastopol ratkaisi Krimin sodan,\nnäyttää Triest voivan ratkaista Italian ja Itävalta-Unkarin välisen\nottelun. Tonavan monarkialle ei Triest ole vain idealinen suure,\nvaan myös hyvinkin realinen arvo. Sen omistamisesta riippuu\nvastaisuudessakin maan taloudellinen vapaus suuressa määrin. Triest on\nsiis pelastettava, ja vaikkapa saksalaisten avulla, jollei se muuten\nole mahdollista.\n\nJos meidän onnistuisi yhteisesti saavuttamamme perinpohjaisen voiton\navulla hellittää liittolaistamme rasittavaa painetta yhtä tuntuvasti\ntämän lounaisrintamalla kuin vähää ennen idässä, olisi Itävalta-Unkari\ninhimillisesti katsoen vielä siksi voimissaan, että se jaksaisi kestää\nsodan meidän rinnallamme. Isonzon-rintaman raskaat kamppailut olivat\ntähän asti pahasti kuluttaneet Itävalta-Unkarin torjuntavoimia. Sen\nparhaista joukoista oli suurin osa seisonut Cadornaa vastassa ja\nvuodattanut paljon verta Isonzon luona. Itävalta-Unkarin armeijan\nsankarius oli siellä viettänyt suurimpia inhimillisiä riemuvoittojaan.\nSillä Isonzon puolustajat olivat vuosikausia torjuneet ainakin\nkolminkertaisen ylivoiman ja lisäksi taistelukentillä, joiden\nkurjuus ja kauheus ei ollut vähempi kuin meillä länsirintamalla,\nvaan kenties pahempikin. Älkäämme myöskään unohtako, millaiset\näärettömät vaatimukset taistelu Etelä-Tirolin tuntureilla asetti\npuolustusjoukoille. Monin paikoinhan tämä sota ulottui ikuisen jään ja\nlumen seutuihin asti.\n\nSuunniteltaessa sotaliikettä Italiaa vastaan tarjoutui lähinnä ajatus\nmurtautua esiin Etelä-Tirolista. Siten voitaisiin Italian armeijan\npääosa ajaa Venetsian suureen kattilaan joko tuhoutumaan tai\nhajautumaan. Ei ainoallakaan muulla rintamallamme strateeginen linja\ntarjonnut niin erinomaisia valtavan voiton mahdollisuuksia. Olisi\nmiltei ilmeinen strateeginen virhe ryhtyä muuhun sotaliikkeeseen kuin\njuuri tähän. Ja sittenkin meidän täytyi luopua sen toteuttamisesta!\nArvostellessamme tätä sotaretkisuunnitelmaa emme saa jättää ottamatta\nhuomioon, miten läheinen sisäinen yhteys vallitsi länsirintamamme\ntaistelujen ja Italian sotamme välillä. Katsoen tilanteeseemme\nlännessä emme voineet luovuttaa jälkimmäiseen kuin puolet\nsiitä divisionamäärästä, minkä kenraalieversti von Conrad oli\ntalvella 1916-17 katsonut tarvittavan tehokkaaseen, onnistuvaan\nesiinmurtautumiseen Etelä-Tirolista. Vahvempia voimia emme voineet\nasettaa liittolaisemme käytettäviksi sittenkään, vaikka, kuten itse\nasiassa tapahtuikin, otimme laskuihimme senkin, että vastustajamme\nlänsirintamalta olisi todennäköisesti lähetettävä joitakin divisionia\nsuuresta ylivoimastaan Italian avuksi. Etelä-Tirolista tehtävää\nhyökkäysliikettä vastaan puhui toisaalta se seikka, että saattoi tulla\naikainen talvi, ennenkuin rintamaansijoituksemme oli suoritettu.\nMainitut syyt pakottivat meitä senvuoksi tyytymään vähäisempiin\npäämääriin ja yrittämään Italian rintaman puhkaisua Isonzon armeijan\ntiettävästi heikon pohjoissiiven kohdalta, voidaksemme sitten ryhtyä\ntuhoavaan iskuun Italian armeijan eteläistä pääosaa vastaan, ennenkuin\nsen onnistui peräytyä Tagliamenton suojaavan alueen turviin.\n\nLokakuun 24:ntenä alkoi hyökkäyksemme Tolmeinin luona. Vain vaivoin\nonnistui Cadornan pelastaa tuhon uhkaama armeijansa eteläosa Piaven\ntaakse ja sekin vain heittämällä vangittavaksi useita tuhansia miehiä\nja jättämällä jäljelle suuria määriä sotatarpeita. Vasta siellä,\npäästyään likeiseen yhteyteen apuun rientäneiden ranskalaisten ja\nenglantilaisten divisionain kanssa ja saatuaan näiltä voimakasta tukea,\nitalialaiset saivat voimaa ryhtyäkseen uudelleen vastarintaan. Uuden\nrintaman vasen siipi tarrautui Venetsian alppien viimeisiin\nharjanteisiin. Meidän yrityksemme voittaa vielä nämä Ylä-Italian\nalankoa laajalti vallitsevat kukkulat ja siten murskata vihollisen\nvastarinta Piaven rintamallakin, ajautui karille. Minun täytyi myöntää\nitselleni, etteivät voimamme enää riittäneet tämän tehtävän\nsuorittamiseen. Sotaliike oli auttamattomasti lopussa. Itse paikalla\nolevien joukkojemme ja niiden johdon täytyi tämän tosiasian edessä\nsitkeimmästäkin tahdostaan huolimatta laskea aseensa.\n\nNiin suuresti kuin iloitsinkin Italiassa saavuttamastamme\nmenestyksestä, en kuitenkaan voinut olla kokonaan tuntematta\neräänlaista epätyydytystä. Suuri voitto oli lopultakin jäänyt\ntäyttymättä. Mainiot soturimme palasivat tosin syystä ylpeinä tältäkin\nretkeltä. Mutta sotilaiden ilo ei aina riitä heidän johtajansa iloksi.\n\n\n\n\nVIHOLLISHYÖKKÄYSTEN JATKUMINEN V:N 1917 JÄLKIPUOLISKOLLA.\n\n\n\nLännessä.\n\n\nSillaikaa kun me annoimme Venäjälle viimeiset iskut ja saatoimme\nItalian miltei sotilaallisen luhistumisen partaalle, jatkoivat Englanti\nja Ranska hyökkäyksiään länsirintamaamme vastaan. Juuri sieltä uhkasi\nmeitä suurin vaara koko sotavuonna.\n\nFlanderin taistelu syttyi heinäkuun lopussa. Huolimatta siitä, että se\ntuotti asemillemme lännessä sanomattomia vaikeuksia sekä vaaran, että\nenglantilaisten mahdollisesti saavuttaessa huomattavaa menestystä\nmeidän olisi pakko supistaa sotatoimiamme muilla sotanäyttämöillä,\ntunsin tämän uuden taistelun alkaessa eräänlaista tyydytystä. Englanti\nmenetteli kuten olimme odottaneet, ponnisti voimansa äärimmilleen\ntehdäkseen suuren ratkaisevan hyökkäyksen meitä vastaan, ennenkuin\nYhdysvaltojen tuki vielä lainkaan tuntui. Minä uskoin sen\nsukellussotamme vaikutukseksi, se kun antoi Englannille aihetta pyrkiä\nsodan ratkaisuun jo tänä vuonna mihin hintaan tahansa.\n\nNyt alkava Flanderin taistelu oli täysin verrattavissa kamppailuihimme\nSommen luona 1916, ei tosin mittasuhteiltaan, mutta kyllä katsoen\nsiihen sitkeyteen, jota englantilaiset siinä osoittivat, ja niihin\nvaikeuksiin, joita pintasuhteet asettivat ensi kädessä puolustajille.\nArtois'n kovan kalkkimaaperän sijasta kävi taistelu nyt Flanderin\nsuoperäisillä, haurailla mailla. Tämäkin voimainmittely painui sitten\nmeille jo niin tutuksi kestävyystaisteluksi ja siinä kehittyivät\nyleensä huippuunsa kaikki sodan synkät näytökset, jotka liittyvät\ntällaisiin taisteluihin. On sanomattakin selvää, että taistelun kulku\npiti meitä kovassa jännityksessä. Voinen sanoa, että sen paino usein\nesti meitä täysin määrin nauttimasta Venäjällä ja Italiassa saamiemme\nvoittojen riemusta.\n\nHartaasti ikävöiden odotimme sateiden alkamista. Entisistä kokemuksista\ntiesimme, että Flanderin maan monet laajat lakeudet silloin kävivät\nmahdottomiksi kulkea ja kovemmassakin maaperässä vasta kaivetut\nampumasuojat pohjavedestä täyttyivät niin pian, että ken niissä suojaa\nhaki, piankin joutui vastaamaan kysymykseen: \"Hukunko vai lähdenkö\ntästä kuopasta?\" Tämänkin taistelun täytyi tukehtua liejuun, vaikka\nenglantilaisten sitkeys näytti tahtovan venyttää sitä loppumattomiin.\n\nTaistelun hehku sammui vasta joulukuussa. Yhtä vähän kuin Sommen luona\nkaikui Flanderissakaan voitonriemu kummankaan taistelun uuvuttaman\nasianosaisen puolelta.\n\nFlanderin taistelun lähetessä loppuaan syttyi kiivas kamppailu tähän\nasti suhteellisen hiljaisella taholla. Marraskuun 20:ntenä yllätti\nmeidät Cambrain luona englantilaisten hyökkäys. He kohtasivat\nteknillisesti tosin hyvin vahvasti rakennetun Siegfried-aseman osan,\nmutta sen varusväkenä oli vähäisiä, taistelun uuvuttamia joukkoja.\nTankeillaan vastustaja puhkaisi meidän täysin eheät, monessa rivissä\nolevat esteemme ja juoksuhautalinjamme; englantilaisten ratsuväkeä\nilmestyi Cambrain esikaupunkien laidalle. Rintamamme murtuminen näytti\nsiis tulevan tosiasiaksi jo ennen vuoden loppua. Silloin onnistui erään\nidästä saapuneen, taisteluista ja matkoista jokseenkin nääntyneen\ndivisionan torjua katastrofi. Niin, meidän onnistui monipäiväisten\nmurhaavien torjuntataistelujen jälkeen marraskuun 30:ntenä pysähdyttää\nläpimurtautuva vihollinen. Olimme saaneet nopeasti apuun toimitettuja,\nkutakuinkin virkeitä lisävoimia, teimme vastahyökkäyksen sivustapäin ja\nvihollisen kärsiessä hyvin ankaria tappioita saimme aikaisemman\naseman melkein täydelleen palautetuksi. Ei ainoastaan sikäläinen\narmeijanjohtomme, vaan myöskin joukkomme ja rautatielaitoksemme olivat\nsuorittaneet kaikkein loistavimpia saavutuksiaan.\n\nMenestyksellisesti oli päättynyt ensimmäinen suuri hyökkäys lännessä\nsiitä lukien, kuin minulle uskottiin Saksan sotatointen johto. Yhtä\nvoimakkaasti ja elähdyttävästi kuin tämä menestys vaikutti joukkoihimme\nja niiden johtajiin, se vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Tunsin kuin\nvapautuneeni taakasta, joka minua painoi keskeytymättömässä\npuolustautumistoiminnassamme länsirintamalla. Mutta vastahyökkäyksemme\nmenestys tiesi meille muutakin kuin pelkkää tyydytystä. Yllätys, jota\nkäyttämällä se saavutettiin, antoi meille opetuksen vastaisen varalle.\n\nCambrain taistelussa oli Englannin ylin sodanjohto ensi kerran luopunut\ntähänastisesta, saanen sanoa, kaavamaisesta sodankäynnistään, jonka\nkahleissa se oli näihin asti pysynyt. Korkeampi toiminnan henki näyttää\ntällä kertaa päässeen oikeuksiinsa. Päävoimamme olivat sidotut\nFlanderin ja ranskalaisten rintamalle ja siksi oli käytetty tilaisuutta\nyllättävän ankaran iskun antamiseen Cambrain luona. On sentään\nmyönnettävä, ettei englantilaisten taholla alempi johto nytkään ollut\nvaatimusten ja suotuisan tilanteen tasalla. Se jätti käyttämättä\nhyväkseen loistavaa alkumenestystä ja antoi näin muiden riistää voiton\nkäsistään, mikä vielä tehtiin voimilla, jotka sekä lukumäärältään että\nmielialaltaan olivat heikäläisiä paljon jäljessä. Tämän vuoksi oli\npaikallaan antaa viholliselle Cambrain luona perusteellinen vastaisku.\nYlinkin johto näkyi lyöneen laimin varata voimia, jotka vaadittiin\ntaistelun saattamiseksi perusteelliseen päätökseen ja kaikin tavoin\ntehokkaisiin tuloksiin. Vahvat ratsuväkijoukot etumaisten voitokkaiden\njalkaväkidivisionain takana eivät tälläkään kertaa riittäneet iskemään\nmaahan viimeisiä ja vain heikkoja vastarinnan rippeitä, jotka enää\nestivät niitä vapaasti hyökkäämästä vastustajan kimppuun sivulta ja\nselästä päin ja siten saamasta aikaan ehdotonta ratkaisua.\nEnglantilaiset ratsuparvet eivät panssariautojenkaan avulla saaneet\nsaksalaisista sitä voittoa, jonka ne olisivat tahtoneet lippuunsa\nkiinnittää ja jonka vuoksi ne jo monesti olivat ritarin uljain mielin\npanneet henkensä alttiiksi.\n\nEnglantilaisten hyökkäyksessä Cambrain luona saatiin ensi kerran kokea\noikeata suurta yllätyshyökkäystä, joka suoritetaan panssariautojen\navulla. Me tunsimme tämän taisteluvälineen jo kevätrynnistyksen\najoilta, jolloin se ei ollut tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta.\nMutta tankit olivat nyt teknillisessä suhteessa kehittyneet niin\ntäydellisiksi, että ne kulkivat useampien eheiden kaivantojemme ja\nesteittemme yli, eikä se tosiseikka ollut voimakkaasti vaikuttamatta\nmeidän joukkoihimme. Nuo teräshirviöt, jotka konekivääreillään ja\nkevyillä tykeillään syytävät tulta ympärilleen, vaikuttavat vähemmin\ntuhoisasti fyysillisessä suhteessa kuin hermoja kiihdyttävästi, niihin\nkun on verrattain vaikea päästä käsiksi. Jalkaväkisotilas tuntee\nitsensä kutakuinkin neuvottomaksi sen panssariseinämiä vastaan. Milloin\nkoneet pääsivät ampumahautarivien läpi, luuli puolustaja vaaran\nuhkaavan selästä käsin ja lähti asemistaan. En sittenkään epäillyt,\nettä sotilaamme vielä saisivat hillityksi nämäkin vihollisen uudet\nhävityskoneet, vaikka nyt puolustautuessaan eivät voineet niille\nmitään, ja että tekniikkamme pian ja sopivassa muodossa antaisi meille\naseet käteen tankkejakin vastaan. Kuten sopi odottaa, eivät\nranskalaiset kesän ja syksyn aikana vain kivääri jalalla katselleet\nenglantilaisen liittolaisensa hyökkäyksiä. He ahdistivat meitä elokuun\nloppupuolella Verdunin luona ja lokakuun 22:sena Soissonsin\nkoillispuolella. Kummallakin kerralla he riistivät sikäläisiltä\narmeijoiltamme asemat laajoilla rintamaväleillä ja aiheuttivat niille\ntuntuvia tappioita. Ylimalkaan Ranskan sodanjohto tyytyi tällä\nvuosipuoliskolla paikallisiin hyökkäilyihin, mihin sen kenties\npakottivat keväälliset murhaavat tappiot, joiden vuoksi ei näyttänyt\nviisaalta saattaa joukkoja vielä kerran sellaisten järkytysten\nalaisiksi.\n\n\n\nBalkanilla.\n\n\nVihollisen hyökkäykset kesän lopulla 1917 Bulgarian rintamaa vastaan\nMakedoniassa eivät olleet kyenneet muuttamaan tällä sotanäyttämöllä\nvallitsevaa tilannetta. Sarrail ei nähtävästi pyrkinyt näillä\nyrittelyillään mihinkään suurempiin päämääriin. Päinvastoin hän\nosoittautui merkillisen pidättyväksi, mikä vaikutukseltaan\nyleistilanteeseen merkitsi melkein täydellistä toimettomuutta.\n\nYhä huolestuneemmin seurasi Bulgaria tähän aikaan Kreikan\nliikekannallepanoa. Päättäen niistä tiedoista, mitä itse saimme\nKreikasta, näytti epävarmalta, onnistuisiko Venizeloksen luoda\ntaistelukelpoisia joukkoja. Itse niinsanotut Venizeloksen divisionatkin\nolivat jo kauan olleet pelkkiä välinpitämättömiä avustajaryhmiä, jotka\nMakedonian sotanäyttämöllä liikuskelivat paljon mieluummin\nsankariosissa kuin sankaritaisteluissa. Kreikan kansan varsinainen\nterve ydinosa suhtautui edelleen kielteisesti kansanvaltaiseen\nvalapattoisuus-politiikkaan, ja pysytteli siitä erillään. Bulgarian\nhuolet olivat kenties vielä vuoden 1913 tapausten jälkivaikutusta.\n\n\n\nAasiassa.\n\n\nKäännyn nyt Aasian-puoleisen Turkin tapahtumiin. Tekisin väärin urheata\nja uskollista liittolaista kohtaan, jos sivuuttaisin ne. Jollen puhuisi\nniistä, jäisi vajanaiseksikin sen valtavan draaman kuvaus, jonka\ntapahtumat ulottuivat pohjoisilta meriltä aina Intian valtameren\nrannoille asti. Mutta tässäkin ryhdyn vähemmin tapausten kuvailemiseen\nkuin niiden yhteyden selvittelyyn.\n\nKotoisten strateegiemme hengen työ ei vaivautunut vain tekemään\nsotaretkisuunnitelmia Keski-Europan taisteluja varten, vaan harhautui\nusein kaukaiseen itäänkin. Tällaisia kokeiluja joutui osittain minunkin\nkäsiini. Tällaisissa kirjallisissa esityksissä rajoituttiin useimmiten\n\"yleisiin suuntaviivoihin\", \"jotteivät ne veisi liiaksi minun kallista\naikaani\", ja luultiin voitavan luottavasti jättää kaikki muu minun\ntoimekseni. Kiirehtimään vain usein kehoitettiin! Muuan tällainen\nstrateegi toivorikkaan nuorisomme piiristä kirjoitti minulle eräänä\npäivänä: \"Saatte nähdä, että tämän sodan ratkaisu tapahtuu Kilizin\nluona -- sinne siis on koottava voimamme!\" Oli ensimmäinen tehtävä\netsiä tämä seutu. Se löytyi lauhkeasta vyöhykkeestä, Aleppon\npohjoispuolelta.\n\nNiin eriskummaisena kuin tämän nuorukaisen päähänpistoa täytyy\npitääkin, oli tässä hänen ajatuksessaan sentään koko joukko oikeata\nstrateegista tunnetta. Ei tosin koko sodan, mutta osmanilaisen\nliittolaisemme kohtalon olisi nopeimmin määrännyt juuri tämä seutu, jos\nEnglanti olisi täällä vaatinut tai edes yrittänyt ratkaisua. Koko\nTauruksen eteläpuolella olevan maan herruus oli turkkilaisilta\nauttamattomasti mennyttä yhdellä iskulla, jos englantilaisten onnistui\nlaskea joukkoja Aleksandretten lahden rannalle ja lähteä siitä\ntunkeutumaan itäänpäin. Siten olisi katkaistu Tauruksen tuollapuolen\nolevan Turkin elinsuoni, joka vei raikasta verta ja elinvoimaa Syyrian\nja Mesopotamian sekä osaksi Kaukasian armeijoihin. Vähäisiä nämä\nlisävoimat tosin olivat, mutta ne riittivät sentään pitkän aikaa\npitämään osmanilaisia armeijoja taistelukykyisinä vihollisen\nriittämättömästi valmisteltuja, usein laimeasti ja taitamattomasti\njohdettuja sotaliikkeitä ja hyökkäyksiä vastaan.\n\nAleksandretten lahden suojeleminen oli uskottu eräälle turkkilaiselle\narmeijalle, jossa tuskin oli ainoatakaan taistelukelpoista\njoukko-osastoa. Kaikki, mikä sen nimityksen ansaitsi, virtasi sieltä\naina Syyriaan tai Mesopotamiaan. Rannikkoa suojeleva tykistökin oli\nolemassa enemmän itämaisessa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa.\nEnver pasha luonnehti tilanteen minulle tällaisin sattuvin sanoin:\n\"Ainoa toivoni on, ettei vastustaja huomaa heikkouttamme tällä\nkohdalla.\"\n\nOliko sitten hiukkaakaan todennäköistä, että tämä vakavalaatuinen\nheikkous Alexandretten lahdella pysyi vastustajalta salassa? Sitä en\nuskonut. Ei missään voinut vihollisen tiedustelutoiminta esteettömämmin\nversoa ja saada kirjavalta kansainsekoitukselta parempaa tukea kuin\nSyyriassa ja Vähässä-Aasiassa. Näytti suorastaan mahdottomalta, ettei\nEnglannin ylimmällä sodanjohdolla olisi ollut tarkkoja tietoja\nsikäläisen rannikkopuolustuksen tilasta. Englannin ei tarvinnut pelätä\nsitäkään, että se tunkeutuessaan Alexandretten lahteen osuisi\nampiaispesään, sillä pesässähän ei ollut ampiaisia. Jos siis missään\ntarjoutui tilaisuus loistavaan strateegiseen tekoon, niin ainakin\ntäällä. Teko olisi tehnyt mitä voimakkaimman vaikutuksen koko maailmaan\nja se olisi suurenmoisesti tehonnut turkkilaiseen liittolaiseemme.\n\nMiksi Englanti ei käyttänyt tätä tilaisuutta? Ehkä tuntuivat merisodan\nkokemukset Dardanellien retken jäljeltä liian lamauttavina\nenglantilaisten jäsenissä, ehkä pelättiin meidän sukellusveneitämme\nsiksi paljon, ettei uskallettu vihollisen taholta ryhtyä tällaiseen\nyritykseen.\n\nHistoria selvittää kenties nämäkin kysymykset. Sanon \"ehkä\", sillä\nedellytyksenä on, että Englanti sallii sen. Jonkinlaisen käsityksen\nenglantilaisten keskuudessa vallitsevana olevasta ajatustavasta saamme\nerään korkean englantilaisen meriupseerin tosin jo ennen sotaa\nlausumista sanoista. Kun Faschodan selkkauksen aikana kummastellen\nkysyttiin, miksi hän niin varovasti käsitti Englannin laivaston\ntehtävän Keski-Euroopassa siinä tapauksessa, että syttyisi\nenglantilais-ranskalainen sota, hän vastasi: \"Minulla on ankarat ohjeet\nolla panematta alttiiksi Englannin Trafalgarin-mainetta.\"\n\nTrafalgarin-maine on suuri ja oikeutettu. On olemassa abstraktisia\nkalleuksia, jotka ovat kansan arvokkain aarre. Englanti osasi säilyttää\nTrafalgarin-maineensa sellaisena kalleutena, jota sitten mitä\nihanimmassa valossa näyteltiin ihmetteleville ja ihaileville kansoille,\nsekä omalle että koko maailmalle. Maailmansodassa lankesi tähän\nkalleuteen tosin eräitä varjoja. Niin esimerkiksi Dardanelleilla, ja\nmuita varjoja tuli myöhemmin taisteluissa Saksan merivoimia vastaan,\nsynkin ja mustin Skagerrakissa. Englanti ei ole koskaan antava meille\nanteeksi tätä Trafalgarin-maineen himmentämistä.\n\nEnglanti ei iskenyt rohkeasti osmanilaisen vastustajansa sydämeen, vaan\nkoetti vaivaa ja aikaa kysyvin ponnistuksin kukistaa turkkilaisen\nyliherruuden Tauruksen eteläpuolella vain vähitellen viskaamalla\ntakaisin osmanien armeijan. Bagdadin valtaus uudenvuoden tienoissa oli\nensimmäinen menestystä lupaava suuri askel tämän sodan päämäärän\nsaavuttamiseen. Sen sijaan keväällä Gazan luona englantilaisten\nhyökkäys epäonnistui ja oli valmistettava uudelleen. Mutta kesäisen\nauringon lyijynraskas painostus lamautti toistaiseksi uudet\nsotilaalliset liikehtimiset.\n\nBagdadin menetys oli kipeä kohta meille ja, kuten ehdottomasti\notaksuimme, vielä kipeämpi koko ajattelevalle ja tuntevalle Turkille.\nKuinka usein ja monilla tahoilla olikaan entisen kaliifien kaupungin\nnimeä mainittu kotona Saksassa, kuinka monia kuvitelmia olikaan siihen\nsolmiutunut, kuvitelmia, jotka olisi ollut parempi säilyttää kaikessa\nhiljaisuudessa kuin saksalaisten epäpoliittiseen tapaan pauhaten huutaa\nkaikelle maailmalle.\n\nYleiseen sotilaalliseen tilanteeseen eivät Mesopotamian tapaukset\nvaikuttaneet sen enempää, mutta Saksan ulkopolitiikalle oli Bagdadin\nmenetys hyvin arka kohta. Me olimme Turkin hallitukselle taanneet\nTurkin alueellisen koskemattomuuden ja tunsimme nyt, että tämä uusi,\nsuuri tappio rasitti suuresti poliittista sotatiliämme, vaikkakin\nliittolaistemme taholta tätä sopimusta tulkittiin hyvin väljästi.\n\nKun siis Enver pasha pyysi Saksan apua Bagdadin\ntakaisinvalloittamiseen, hän kohtasi meillä joka taholla mitä alttiinta\nauliutta, eikä vähimmin sen vuoksi, että Turkin armeijanjohto oli aina\nollut valmis auttamaan Euroopan sotanäyttämöillä. Enverin ehdotuksen\nmukaan tämän uuden sotaretken johto oli jätettävä saksalaisten käsiin,\nei sen vuoksi, että olisi ollut kyseessä mikään huomattava määrä\nsaksalaisia joukkoja, vaan koska Turkin ylisotapäällikön sijainen piti\nvälttämättömänä, että Saksan sotainen arvo oli yrityksen etunenässä.\nEikä suunnitelman onnistuminen ollut ajateltavissa muuten kuin siinä\ntapauksessa, että voitettaisiin loputtoman pitkän selkäyhteyden\näärettömät vaikeudet. Turkkilaisen sodanjohdon olisi jo tämä\nensimmäinen edellytys saanut kompastumaan.\n\nHänen Majesteettinsa Keisari antoi turkkilaisten kehoituksesta\ntämän tavattoman vaikean sotaliikkeen johtamisen kenraali von\nFalkenhaynin tehtäväksi. Kenraali koetti v:n 1917 toukokuussa sekä\nKonstantinopolissa että Mesopotamiassa ja Syyriassa henkilökohtaisesti\nperehtyä tehtäväänsä. Matka Syyriaan osoittautui välttämättömäksi sen\nvuoksi, että kenraali v. Falkenhayn ei mitenkään voinut aloittaa\nsotaliikkeitä Bagdadia vastaan, ellei ollut takeita siitä, että\nturkkilaisten Syyrian-rintama piti puoliaan. Eihän näet ollut\nepäilystäkään siitä, että Bagdadin retki pian joutuisi englantilaisten\ntietoon ja että tämä ilmoitus aiheuttaisi englantilaisten hyökkäyksen\nSyyriassa.\n\nKenraali v. Falkenhayn sai sen vaikutelman, että sotaliike oli\nmahdollinen suorittaa. Me siis täytimme kaikki ne vaatimukset, joita\nhän teki meille. Me annoimme Turkille takaisin kaikki jälellä olevat\ntaistelujoukot, jotka olimme siltä saaneet Euroopan sotanäyttämölle.\nGaliziassa oleva osmanilainen joukko-osasto eroaa saksalaisesta\narmeijasta, juuri kun Kerenskin joukot meidän vastaiskumme vuoksi\nperäytyvät itäänpäin. Se palaa kotimaahansa saaden mukaansa lämpimimmät\nkiitoksemme. Osmanit olivat meidän riveissämme taas osoittautuneet\nvanhan soturimaineensa arvoisiksi ja täysin käyttökelpoiseksi\ntaisteluvälineeksi meidän käsissämme. Minun on tosin tehostettava sitä\nseikkaa, että Enver pasha oli antanut meille itärintamaa ja\nRomaniaa varten parhaat käytettävissään olevista joukoista. Tämän\nsotaväenosaston laatua ei siis käynyt pitäminen koko Turkin\narmeijan laadun ja kelvollisuuden mittapuuna. Se altis työ, jota\narmeijanjohtomme Galitsiassa oli tehnyt kasvattaessaan ja\nkouluttaessaan turkkilaisia joukkoja, sekä aivan erikoisesti pitäessään\nhuolta niiden muonituksesta ja terveydellisistä oloista, oli kantanut\nrunsaita hedelmiä. Kuinka moni näistä karkeista luonnonlapsista saikaan\nosakseen toveruutta ja lähimmäisenrakkautta ensimmäisen ja kai myös\nviimeisen kerran meidän turvissamme ollessaan.\n\nOlin toivonut, että turkkilaiset armeijaosastot olisivat nyt Bagdadia\nvastaan vietävän armeijan erikoisen arvokkaana osana. Valitettavasti\ntämä toivo ei täyttynyt. Joukot olivat tuskin päässeet meidän\nvaikutuspiiristämme, kun niissä ilmeni hajautumista; selvä merkki\nsiitä, miten pinnallisesti turkkilaisiin upseereihin oli vaikuttanut\nmeidän esimerkkimme. Vain jotkut yksityiset olivat erikoisena, usein\ntosin ihmeteltävän loistavana poikkeuksena tästä vaillinaisesti\nkoulutettujen ja suhteellisesti käyttökelvottomien ainesten joukkiosta.\nOsmanien armeija olisi ollut rakennettava aivan uudestaan, ennenkuin se\nolisi kyennyt todella suorittamaan sellaista, mikä olisi vastannut maan\ntekemiä suuria uhrauksia. Nykyisen tilan nurjuus ilmeni varsinkin\nmieshukan tavattoman suuressa määrässä. Sama ilmiö, joka esiintyi\njokaisessa vaillinaisesti sotaan varustetussa ja riittämättömästi\nharjoitetussa armeijassa. Edeltäkäsin perusteellisesti sotaan\nkoulutettu armeija säästää vakavalla hetkellä paljon ihmishenkiä\nisänmaalleen. Mihin tavattomiin määriin tämä ihmishenkien tuhlaus oli\nsodan aikana kehittynyt Turkissa, käynee selville eräästä minulle\ntoimitetusta ilmoituksesta, jonka mukaan muutamissa Anatolian maakunnan\nkylissä ei ollut enää lainkaan miehisiä asukkaita, lukuunottamatta\npoikia ja ukkoja. Sen saattaa käsittää, kun kuulee, että Dardanellien\npuolustus oli maksanut turkkilaisille noin 200,000 miestä. Kuinka monet\nnäistä sortuivat nälkään ja tauteihin, ei ole tunnettua.\n\nBagdadin retkeä varten annetun saksalaisen apujoukon muodosti,\nlukuunottamatta erikoisiin tehtäviin tarvittavia upseereita, niin\nsanottu Aasian armeijakunta. Kotimaassa on katsottu olevan syytä\npaheksua sitä, että asetimme kokonaisen armeijakunnan turkkilaisten\nkäytettäväksi niin etäisiä tarkoitusperiä varten sen sijaan että näitä\nkallisarvoisia voimia olisi käytetty Keski-Euroopassa. Armeijaosastoon\nkuului kuitenkin vain kolme jalkaväkipataljoonaa ja joitakin\npattereita. Nimitys oli otettu vain vihollisen pettämiseksi; onnistuiko\ntämä pettäminen, siitä emme ole saaneet varmaa tietoa. Apua annettaessa\nei ollutkaan etupäässä kysymys liittolaisemme sotavoiman lukumäärän,\nvaan sen siveellisten ja henkisten voimien, siis tahdon ja taidon\nlisäämisestä. Apumme varsinaista merkitystä kuvaa sattuvasti eräs\ntsaari Ferdinandin lause hänen vielä ennen 1916 vuoden syystaisteluja\nvaroittaessaan meitä viemästä kaikkia saksalaisia joukkoja Bulgarian\nrintamalta: \"Bulgarialaiseni tahtovat saada nähdä piikkikypäriä, se\nantaa heille luottamusta ja selkänojaa. Kaikkea muuta heillä on\nitsellään.\" Tässäkin siis osoittautui paikkansapitäväksi huomio, jonka\nScharnhorst on pukenut sanoihin: kokonaisuudelle on sivistyneessä\nilmenevä tahdon lujemmuus tärkeämpi kuin raaka voima.\n\nSotaliike Bagdadia vastaan jäi suorittamatta. Jo kesäkuukausien lopussa\nsaatiin selville, että englantilainen oli täydelleen varustautunut jo\nennen sadeajan alkua hyökkäämään Gazan luona olevan turkkilaisen\narmeijan kimppuun. Kenraali von Falkenhayn, joka edelleen viipyi\nIdässä, tuli yhä selvemmin siihen käsitykseen, ettei Syyrian rintama\nkyennyt vastustamaan tätä englantilaisten rynnäkköä, joka epäilemättä\ntehtäisiin ylivoimaisin suurin joukoin. Turkkilaiset divisionat, jotka\noli määrätty Bagdadin-retkelle, oli lähetettävä etelään. Siten raukesi\nmahdollisuus suorittaa menestyksellinen sotaliike Mesopotamian\nsuunnalla. Yksissä neuvoin Enver pashan kanssa annoin suostumukseni\nsiihen, että kaikki vapaat voimat oli siirrettävä Syyriaan, jotta\nehtisimme siellä, jos mahdollista, itse käydä hyökkäämään ennen\nenglantilaisia. Saksalainen päällystö toivoi voivansa parantaa niin\npaljon turkkilaisten alueiden rautatieoloja ja hallintoa, että tällä\nsotanäyttämöllä voitaisiin muonittaa ja varustaa kaikilla\nvälttämättömillä sotatarpeilla tuntuvasti suurempi sotilasmäärä.\n\nSekä poliittisten että sotilaallisten hankauksien vuoksi kenraali von\nFalkenhaynilta meni hukkaan kallisarvoisia viikkoja. Englantilaisen\nonnistui marraskuun alussa päästä hyökkäämään ennen turkkilaisia\nBerseban ja Gazan luona. Osmanilaiset armeijat viskattiin pohjoiseen,\nJerusalem menetettiin joulukuun alussa. Vasta tämän kuukauden\nkeskivaiheilla turkkilaiset taistelulinjat taas hiukan jäykistyivät\nJaffan--Jerusalemin--Jerikon viivan pohjoispuolella. Me olimme\npelänneet, että nämä turkkilaisten tappiot, eritoten Jerusalemin\nmenetys, saisivat aikaan arveluttavia poliittisia muutoksia\nKonstantinopolin nykyisten vallanpitäjien asemaan, mutta ainakaan\nulkonaisesti ei voinut havaita mitään. Pelätyn mieltenkuohun sijaan\nilmeni merkillistä välinpitämättömyyttä.\n\nMinun käsitykseni mukaan oli jo aivan ilmeistä, ettei Turkki enää\nmilloinkaan ollut pääsevä Jerusalemin ja sen pyhien paikkojen\nvaltiaaksi. Kultaisen Sarven kaupungissa oltiin ääneti samaa mieltä.\nVoimakkaampana kuin ennen kääntyi nyt turkkilaisten omistushalu, etsien\nkorvausta menettämistään valtakunnanosista, Aasian osiin päin.\nSotilaalliselta kannalta katsoen valitettavasti vain liian aikaisin!\n\n\n\n\nKATSAUS KANSOJEN JA VALTIOIDEN SISÄISIIN OLOIHIN LOPULLA VUOTTA 1917.\n\n\nÄlköön luultako, että minä nyt, voittaen vastenmielisyyteni politiikkaa\nkohtaan, heittäydyn puolueriitojen kurimukseen. En kuitenkaan voi olla\nesittämättä seuraavia näkökohtia, jollen tahdo jättää esillä olevaa\nkuvausta aivan vaillinaiseksi. Mutta kukapa saattaisi todella eheästi\nkuvata ajan, josta nyt kirjoitan? Yhä uudelleen tulee eteen kysymyksiä\n\"miksi?\" ja \"kuinka?\" Aukkoja jää, kun niin moni suu, jota nyt jo\nkipeästi kaivattaisiin tietojen saamista varten, on ainaiseksi\nvaiennut. Minäkään en saata antaa sellaisenaan eheää kuvaa, annan\nainoastaan piirteen sieltä, toisen täältä, pikemmin hahmotteluun kuin\ntäydelliseksi tauluksi. Aloitan Itämaista, joskin se voi näyttää ensi\nsilmäyksellä mielivaltaiselta.\n\n\"Turkki on nolla.\" Sen saatamme lukea eräästä ennen sotaa julaistusta\nasiakirjasta, saksalaisesta asiakirjasta, joka siis ei suinkaan ole\nTurkille valtiollisesti vihamielinen. Omituinen nolla, joka puolusti\nDardanelleja, voitti Kut-el-Amarassa, teki retken Egyptiä vastaan,\npysäytti Venäjän hyökkäyksen Armenian ylätasangolla! Meille arvokas\nnolla, joka, kuten jo sanoin, kiinnittää rintamalleen satoja tuhansia\nvihollisiamme, ydinjoukkoja, jotka nakertelevat Turkin rajamaita,\nehkäpä tunkeutuvat pitemmällekin, mutta eivät kykene tuhoamaan runkoa!\n\nMikä antaa tuolle nollalle sen sisäisen voiman? Se seikka on arvoitus\nsellaisellekin, joka on näinä aikoina, vieläpä kauan ennenkin, elänyt\nosmanien maassa. Rahvas näyttää tylsältä ja välinpitämättömältä, suurin\nosa ylhäisön piirejä itsekkäältä luokalta, jolta puuttuu korkeampi\nkansallistunto. Koko valtio näyttää syntyneen vain kansankerroksista,\njoita syvä juopa erottaa ja joilla ei ole yhteistä sisäistä elämää. Ja\nkuitenkin tuo valtakunta kestää, osoittaa valtiollista voimaakin.\n\nTaurus näyttää olevan Konstantinopolin vaikutusvallan rajana;\nVähää-Aasiaa kauemmas ei ulotu mitään turkkilaista vaikutusta, ja\nkuitenkin seisoo vielä turkkilaisia armeijoja kaukaisessa\nMesopotamiassa ja Syyriassa. Sikäläinen arabialainen vihaa\nturkkilaista, turkkilainen arabialaista. Ja kuitenkin arabialaiset\npataljoonat yhä taistelevat turkkilaisten lippujen alla eivätkä\njoukoittain pakene vihollisen puolelle, joka lupaa kultavuoria ja\njakeleekin kullanhimoiselle arabialaiselle runsaasti tätä metallia.\nEnglantilais-intialaisten joukkojen selän takana, jotka Mesopotamiassa,\nkuten arveltiin, toivat turkkilaisten sortamille ja orjuuttamille\narabialaisille kaivatun vapauden, nousevatkin vapautetut otaksuttuja\nvapauttajiaan vastaan. Täytyy siis kuitenkin olla jokin voima, joka\ntäällä vaikuttaa yhdistävästi, joka ei ole suinkaan ainoastaan\nulkoapäin tuleva yhteenpuristava pakko eikä perustu vain valtiolliseen\nyhdessäelämiseen, täytyy olla sisäinen yhteisyyden tunto. Turkin\nvaltaherrojenkaan väkivalta ei saata yksistään olla tuona yhdistävänä\nvoimana. Voisivathan arabialaiset välttää tuon pakon, heidänhän\ntarvitsee vain lähteä juoksuhaudoista kohotetuin käsin vihollisen\npuolelle tai nousta kapinaan Turkin armeijan selän takana. Eivätkä he\nkuitenkaan sitä tee. Usko, vanhan uskon jäännöskö tässä vaikuttaa\nyhdistävästi? Tätä väitettä puolustetaan hyvillä syillä ja vastustetaan\nyhtä hyvillä. Tässä loppuu meidän arvostelukykymme osmanien\nsielunelämästä; meidän täytyy jättää mielipiteiden ristiriita\nratkaisematta.\n\nAivan elämään kyvytön ei valtio siis kaikkein pahimmista vioista\nhuolimatta saata olla. Kuulee kerrattavan kunnollisistakin\nvirkamiehistä, jotka toimivat velvollisuutensa unohtaneiden rinnalla ja\njotka ovat osoittautuneet suuria suunnitteleviksi, toimintatarmoisiksi\nhenkilöiksi. Erääseen sellaiseen tutustuin Kreuznachissa. Hän oli\nIsmail Hakki, mies, jolla oli monta kansansa luonteen varjopuolta ja\njoka kuitenkin oli henkevä, kyvykäs äly. Vahinko, ettei hän ollut\nkasvanut terveellisempien voimien maaperästä. Sanottiin, ettei hän\nkirjoittanut mitään, piti kaikki muistissaan, ja siitä huolimatta hän\nhuolehti tuhansista, kauas sotatehtävien yli kantavista kauniista\nkansallisista tehtävistä!\n\nNäihin aikoihin hän käytti voimansa ennen kaikkea Konstantinopolin ja\narmeijan muonitukseen, ja siitä johtui hänen suuri valtansa. Jos Ismail\nHakki olisi poistunut paikaltaan, olisi Turkin armeijalta puuttunut\nkaikkea; se olisi ollut vielä suuremmassa puutteessa kuin se osaksi jo\noli, ja Konstantinopoli olisi ehkä kuollut nälkään. Olihan melkein koko\nmaa nälkätilassa, ei sen vuoksi, että elintarpeita olisi puuttunut,\nvaan sen takia, ettei maan hallinto ja liikenneyhteys ollut kunnossa ja\nettei missään voitu saada tuotantoa ja kulutusta tasapainoon. Ei kukaan\noikein tiennyt mistä ja kuinka suurten kaupunkien asukkaat elivät. Me\nhankimme leipää Konstantinopoliin, kokosimme viljaa Dobrudzasta ja\nRomaniasta ja autoimme omasta hädästämme huolimatta. Tosin ei se, minkä\nKonstantinopoliin hankimme, olisi merkinnyt paljoakaan meidän\nmiljoonille vatsoillemme. Mutta jos olisimme laiminlyöneet hankinnan,\nolisimme samalla menettäneet Turkin, sillä nälkäinen Konstantinopoli\nolisi kapinoinut kaiken pakkovallan uhallakin. Vallitseeko siellä\ntosiaankin pakkovalta?\n\nOlen jo puhunut komiteasta; mutta siellä ilmenee muitakin virtauksia\nvoimakkaita miehiä vastaan, valtiollisen, ehkäpä taloudellisenkin vihan\naikaansaannoksia, jotka luovat hajaannusta. Näennäisesti rauhallisen\npinnan alla liikkuu vahvoja pyörteitä. Niiden liikkeen saattaa usein\nnähdä pinnallakin, kun ne yrittävät temmata nyt hallitsevat miehet\nsyvyyteen.\n\nArmeijakin kärsii näistä virtauksista. Armeijan johdon täytyy, kuten jo\naikaisemmin olen huomauttanut, ottaa ne huomioon, sen täytyy usein olla\ntaipuvainen niihin nähden, mikä ei ole eduksi kokonaisuudelle. Muuten\nhajoaisi armeija sisällisestikin, sen mieslukuisen voiman nyt yhä\nrajummin vähentyessä. Puute ja hätä hajoittaa osaltaan armeijaa. Sen\nolemassaoloa jäytää myös nykyisen sodan loppumattomuus, etenkin kun\nsiihen liittyy edelliset Jemenin ja Balkanin sotaretket, jotka kaikki\nuseille turkkilaisille sotilaille ovat merkinneet yhtä ainoata\nkeskeytymätöntä kokonaisuutta. Kodin kaipuu, ikävä vaimon ja lasten luo\n-- islamkin tuntee tuon ikävän -- saa tuhannet sotilaat karkaamaan.\nNiistä täysistä divisionista, jotka Haidar-Pashassa pannaan junaan,\nsaapuu vain murto-osia Syyriaan ja Mesopotamiaan. Saattaa olla eri\nmieltä siitä, nouseeko sotilaskarkurien luku Vähässä-Aasiassa 300,000\nvai 500,000:een; joka tapauksessa se on miltei yhtä suuri kuin kaikkien\nTurkin armeijain yhteinen määrä. Kuva ei ole kaunis ja kuitenkin --\nTurkki pitää yhä puoliaan ja täyttää uskollisuusvelvollisuutensa\nparhaansa mukaan valittamatta ja epäröimättä!\n\nBulgariassakin on puute, puute elintarpeista maassa, jossa niitä muuten\non liikaakin! Sato oli keskinkertainen, mutta se olisi riittänyt, jos\nmaata olisi hallittu kuten Saksaa, jos täälläkin olisi saatu tasapaino\naikaan puutteenalaisten ja ylijäämää tuottaneiden paikkakuntien\nvälillä. Kun koetettiin vaikuttaa tähän suuntaan, vastasi eräs\nbulgarialainen: \"Emme osaa sellaista!\" Yksinkertainen selitys, ei\noikeastaan itsesyytös. Kädet saavat riippua, kun ei ole opittu niitä\nliikuttelemaan. Tiedämmehän, että Bulgarialta, kun se Turkin orjuudesta\nsiirtyi täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, puuttui kasvattavaa,\nankarasti järjestelevää kättä. Sillä ei ollut -- sallittakoon minun\npuhua preussilaisena -- kuningas Wilhelrn I:tä, joka loi nuo rautaiset\ntuet, joiden varassa valtiojärjestelmämme kauan ja varmasti kesti.\nBulgaria ei tunne hyvää hallitusta, siellä on sen sijaan sitä enemmän\npuolueita. Useimmat niistä hyökkäävät ankarasti hallitusta vastaan, ei\nsen ulkopolitiikan takia, sillä se lupaa suurta tulevaisuutta,\nkansallisen yhtenäisyyden ja valtiollisen ylivallan Balkanilla, mutta\nsitä enemmän kiehuu taistelun melske sisäisten asiain ympärillä. Siinä\nei arkailla mitään keinoja, ei edes vaarallisinta. Hyökätään omien\nliittolaisten ja oman armeijan kimppuun. Vaarallista peliä! Dobrudzan\nkysymys on keskeytymättä kiihkeän puolueriidan aiheena. Hallitus on\nmanannut esille vaarallisia henkiä painostaakseen Turkkia ja meitä,\neikä nyt enää pääse irti noista hengistä, jotka uhkaavat särkeä kaiken\nja jotka saarnaavat puoluetarkoituksissaan vihaa liittolaisia ja heidän\nedustajiaan vastaan. Näin ollen huomasimme syksyllä 1917 parhaaksi\nmyöntyä toistaiseksi Dobrudzan-kysymyksessä ja siirtää sen lopullisen\nratkaisun sodan päättymisestä riippuvaksi. Peräytyminen tapahtui meidän\npuoleltamme järkisyistä, ei vakaumuksesta. Huomattavaa on, että heti\nkun me olimme myöntyneet, hävisi Bulgariasta kysymyksen harrastus\nkokonaan. Sana Dobrudza oli puoluetaistelussa menettänyt koko\nkiihoitusvoimansa. Niin loppui tuo onneksi veretön taistelu meitä\nvastaan, mutta riita vallasta jatkuu valtiollisten puolueitten välillä\nyhä, tunkien arvelematta kiilansa armeijankin liitoksiin, vieläpä\nsyvemmälle kuin milloinkaan rauhan aikana.\n\nArmeija osoittautuu vastaanottavaksi tälle hajoittavalle toiminnalle,\nsillä siitä pidetään huonoa huolta, se on melkein puutteessa.\nJärjestelytyön ja -kyvyn puute ilmenee joka kolkassa. Teemme ehdotuksia\nperinpohjaisten uudistusten aikaansaamiseksi. Bulgarialaisten taholta\nmyönnetään, että toimenpiteet ovat tarkoitustaan vastaavia, mutta he\novat voimattomia ja pelkäävät niiden toteuttamisesta aiheutuvaa\nvaivaakin. Tyydytään vain kiristämään maassa olevia saksalaisia -- niin\nyhteisesti valloitettua kuin maa onkin --, heidät kun täytyy sopimuksen\nmukaan ruokkiakin, koska he eivät taistele Makedonian rajoilla\nsaksalaisen isänmaan, vaan ensi sijassa Bulgarian puolustamiseksi.\nSaksalaisten tulee, bulgarialaisten käsityksen mukaan, itse huolehtia\nravinnostaan, ja he tekevätkin sen hyvän sovun vuoksi, tuovat karjaa,\nvieläpä ruokaakin Makedoniaan aina kotimaastaan saakka. Alituiset\nriitaisuudet eivät ilmene taistelevien joukkojen keskuudessa, sillä\nsiellä pidetään toisiaan arvossa, vaan kylläkin yhteisen rintaman\ntakana. Supistaaksemme näitä riitaisuuksia ehdotamme saksalaisten\njoukkojemme vaihtamista niihin bulgarialaisiin divisioniin, jotka vielä\novat Romaniassa. Tarjoamme täten bulgarialaisille mieslukuun nähden\nkaksin-, vieläpä kolminkertaisenkin korvauksen, mutta heti nousee\nSofiassa ankara melu liittolaisystävyyden rikkomisesta. Tyydymme siis\naivan pienien saksalaisten osastojen poistamiseen ja asetamme\nbulgarialaisten divisionain entisiin asemiin muutamia pataljooniamme.\nNiin jättävät bulgarialaiset osastot Tonavan pohjoisrannan, jonne ne\naikoinaan melkein vastahakoisesti lähtivät.\n\nSiis on Bulgariankin kuvassa hiukan himmeitä kohtia. Mutta me voimme\njatkuvasti luottaa liittolaisemme uskollisuuteen, ainakin niin kauan\nkuin voimme ja haluamme täyttää bulgarialaisten suuret valtiolliset\nvaatimukset. Kun sitten kesällä 1917 saksalaisten sanomalehtien\nlausunnot ja eduskunnassa pidetyt puheet sekä Sofiassa että Bulgarian\narmeijassa synnyttivät epäilyksiä siitä, tahdommeko vielä todella\ntäyttää lupauksemme, silloin alkaa Bulgaria olla huolestuneesti\nvaruillaan, ja -- mikä on pahempaa -- meitä aletaan epäillä. Puolueet\nvaativat yhä voimakkaammin Radoslavovin eroa. Hänen ulkopolitiikkansa\nmyönnetään suurpiirteiseksi, kaikki kannattavat sitä vieläkin, mutta\nhän ei enää näytä olevan se mies, joka kykenisi ajamaan läpi heidän\nvaatimuksensa liittolaisten piirissä. Hänen sisäpolitiikkaansa vihataan\nsitä paitsi useasta syystä. Vaaditaan uusia voimia peräsimeen, vanhat\novat bulgarialaisten mielestä olleet jo liian kauan valtion lihapatojen\nääressä. Arvellaan, että he ovat jo ehtineet tulla kylläisiksi.\nHallituksesta tulee poistaa kaikki, jotka vain ovat yhteydessä\nRadoslavovin kanssa, korkeimmista virkamiehistä aina kylän vouteihin,\nsitä vaatii parlamentaarinen n.s. vapaa systeemi. Sen tulee tapahtua\nnyt, nyt keskellä sotaa!\n\nItävalta-Unkarista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Maan sisäiset\nvaikeudet eivät ole vähentyneet. Olen jo kertonut, että yritys päästä\nvaltiota hajoittavan tshekkiläisen aineksen kanssa sovintoon lempeyttä\nkäyttämällä kokonaan epäonnistui. Nyt koetetaan kirkon vallan ja\nvaikutuksen vahvistamisella, uskonnollisten tunteiden näytteillepanolla\nluoda yhdistävä side valtakunnan erilleen pyrkivien osien tai ainakin\nsen vaikutusvaltaisimpien piirien välille. Tämäkin yritys jää toivottua\ntulosta vaille. Se tuo pikemmin uutta hajaannusta ja herättää epäluuloa\nsielläkin, missä tähän asti vallitsi ehdoton luottamus. Eri\nkansallisuuksien keskinäinen vieronta pahenee vielä elintarpeitten jaon\nepätasaisuuden vuoksi. Wienissä on nälkä, kun taas Budapestissä on\nkylliksi ruokaa. Böömin saksalainen on melkein kuolemaisillaan\nvoipumuksesta, kun taas tshekkiläiseltä puuttuu tuskin mitään. Pahaksi\nonneksi on sato osaksi ollut huono. Tämä kasvattaa sisäistä pulaa ja\nlisää sitä vastaisuudessa vieläkin enemmän. Itävalta-Unkarissa ei\npuutu niin kuin Turkissa teknillisiä keinoja liikatuotanto- ja\nkulutusalueitten välisen tasapainon aikaansaamiseksi. Mutta puuttuu\nyhtenäistä tahtoa, tahtonsa toteuttavaa valtiollista mahtia. Siten on\nsisäisten valtiollisten vastakohtien vanha pahennus siirtynyt\nsuorastaan jokapäiväisen elämänylläpidon alallekin. Ei mikään ihme,\nettä rauhan kaipuu kasvaa ja että luottamus sodan onnelliseen\npäättymiseen vähenee. Venäjän luhistuminen vaikuttaa sen vuoksi\npikemmin hajoittavasti kuin vahvistavasti. Tältä taholta uhkaavan\nvaaran katoaminen ei näytä kohottavan mieliä, vaan tekee ne\nvälinpitämättömiksi. Italiassakin saavutetuista voitoista riemuitsevat\nvain eräät kansan piirit. Ylpeys siitä ei enää ulotu suuriin\nkansanjoukkoihin, jotka osittain ja ajoittain todella kärsivät nälkää\nMoni seikka, jota ennen vanhan keisarin kuolemaa vielä pidettiin\npyhänä, on menettänyt siveellisen merkityksensä. Tuhannet tshekkiläiset\nja muut kiihoittajat tallaavat jaloillaan valtakunnan kunniaa enemmän\nkuin koskaan ennen. Vain paljon vahvemmat hermot, kuin mitä\nkaksoismonarkian hallintovirastoissa oli, olisivat voineet vastustaa\nenää kauemmin joukkojen painostusta, jotka osaksi halusivat rauhaa\nmillä hinnalla hyvänsä.\n\nJa nyt omaan kotimaahamme.\n\nSen taisteluajan kestäessä, josta aikaisemmin olen kertonut, tapahtuu\nisänmaassamme syvälle ulottuvia ja seurauksiltaan ankaria muutoksia\nsisäpoliittisessa tilanteessa. Valtakunnankansleri von Bethmannin ero\non käänteelle tunnusmerkillinen. Vaikka aluksi olin otaksunut, että\nkäsityksemme sodan luomasta tilasta olivat samanlaiset, niin täytyi\nminun aikaa myöten surukseni yhä useammin huomata, että asianlaita ei\nollutkaan niin. Minulle oli annettu sodan johto ja sitä varten\ntarvitsin kaikki isänmaan voimat. Näitten hajoittaminen sisäisillä\ntaisteluilla mitä suurimman ulkonaisen jännityksen vallitessa, kun\nniitä olisi pitänyt koota ja yhä uudelleen kohottaa, oli ehdottomasti\nvievä valtiollisen ja sotilaallisen sysäysvoimamme heikkenemiseen. En\nnäin ollen voinut ottaa vastuulleni toimettomuutta, kun huomasin, että\nse yhtenäisyys jota me rintamalla tarvitsimme, särjettiin kotona.\nVakuutettuna siitä, että me jäimme tässä suhteessa vihollisistamme yhä\nenemmän jälkeen ja että me kuljimme päinvastaista tietä kuin ne,\nhuomasin ikävä kyllä pian edustavani päinvastaista kantaa kuin valtion\nhallitus. Yhteinen työ kärsi. Pidin senvuoksi velvollisuutenani pyytää\nKorkeimmalta Sotapäälliköltäni eroa heinäkuussa, niin vaikeaksi kuin\nsotilaana tunsinkin askeleen. Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt\nanomustani. Kanslerikin oli samaan aikaan valtiopäivien puoluejohtajien\nilmoitusten vuoksi pyytänyt eroa, jonka hän saikin.\n\nTämä ero toi heti näkyviin ulkonaisesti seurauksia, jotka olivat\narveluttavia. Tähän asti ulospäin säilytetty puolueitten välinen\nnäennäinen linnarauha lakkasi. Syntyi enemmistöpuolue, jonka\npyrkimykset kävivät selvästi vasempaan. Niitä laiminlyöntejä, joita\nmuka aikaisempina aikoina sisäisiä valtiollisia suhteitamme edelleen\nkehitettäessä oli tehty, käytettiin nyt sodan aikana ja isänmaan\nvaltiollisesti erittäin tukalan ulkonaisen tilanteen aikaansaaman\npainon vallitessa siihen, että hallitukselta kiristettiin yhä uusia\nmyönnytyksiä n.s. parlamentaarisen kehityksen hyväksi. Näin ollen\ntäytyi meidän pakostakin menettää sisäistä lujuuttamme. Valtion\nhallinnon ohjat joutuivat vähitellen äärimmäisyyspuolueitten käsiin.\n\nBethmann-Hollwegin seuraajaksi nimitettiin tohtori Michaelis. Hänen\nkanssaan jouduin pian luottamuksellisiin väleihin. Hän oli pelottomasti\nastunut vaikeaan virkaansa. Hänen virka-aikansa tuli lyhyeksi,\nolosuhteet osoittautuivat voimakkaammiksi kun hänen hyvä tahtonsa.\n\nAlkuun päässyt parlamentaarinen hajanaisuus ei enää korjautunut.\nEnemmistö siirtyi yhä enemmän vasemmalle ja asettui teoissaan, monista\nkauniista sanoistaan huolimatta, niitten ainesten etunenään, jotka\ntahtoivat hajoittaa tähänastisen valtiojärjestyksen. Yhä selvemmin kävi\nilmi, että kotimaa unohti asemamme todellisen vakavuuden taistellessaan\npuolueopeista ja puolue-eduista tai ei enää tahtonut nähdä tuota\nvakavuutta. Siitä riemuitsivat vastustajamme julkisesti ja osasivat\nkiihoittaa puolueriitoja.\n\nAsiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea\nkykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan\nyhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling.\nHäneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin\nkuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän\nonnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen\nMajesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa\nja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi\nviimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja\nluottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti\nvaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita\ntaitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt\ntoimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi\nvalitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka\ntoisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni\nkreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan\nsen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.\n\nNäitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden\n1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen\nkärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen\nmielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut\nvatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri\nyleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole\najatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin\nvaltiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia\nelämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa,\netenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä.\nSellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli\ntotuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä,\nettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän\nmielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten\nmennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen\nkansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä\nhajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä\nlaajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja\nkitkemään.\n\nVälinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa\nmaaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan\nväestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.\n\nTaistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa\nelähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän\nsaattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti\nuseat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He\neivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa\njo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja\nveivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.\n\nTässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan\nseurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan\nkohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän\nkuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan\nsielutkin.\n\nVastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja\nsen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota\nsanotaan \"propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä.\" Se on uusi\ntaisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa\nmuodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä\nSaksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien\nlentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä\nja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja\nSyyriassa.\n\nTällaista kiihoitusta sanottiin \"vastustajan valistamiseksi\". Sitä\nolisi pitänyt nimittää \"totuuden verhoamiseksi\" tai vieläkin pahemmalla\nnimellä \"vihollisen luonteen myrkyttämiseksi\". Sen synnyttäjänä on\ntunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan\nvastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen\nsiveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.\n\nLopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden\nsisäiseen elämään! Sanon tahallani \"yritys\", sillä vain sellainen\nsaattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu\nsaarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki\nmuutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti\nosittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän.\nAsiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja\nvastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen\nkultakin tappiolle!\n\nTiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka\nhenkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski\nvalveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on\nsen sävynä aina \"Voi tähänastista voittajaa!\" Ranska vuotaa verta\ntuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan\ndiktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei\nsanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia\nrautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus\nhillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus\nsaavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen\nvapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti\nmaahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.\n\nJo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa\nRanskassa sanat \"humanismi ja pasifismi\" leimattu \"vaarallisiksi\nhuumauskeinoiksi\", joilla \"opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen\najajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä\". \"Pasifismia on\nollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus -- yksilön\nliiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista\nhenkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä.\"\n\nNiin puhuttiin \"rauhanaikuisessa Ranskassa\". Oliko siis ihme,\nettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi\nmaankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?\n\nEmme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa\nravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista,\nheille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja\nheitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu\nepäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä\nelämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen\nvastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan.\nMutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen\nRanskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se\nsiten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan\nkurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän\noma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat\ntaistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin\n\"toiset haluavat taistella\".\n\nKuinka on Englannin laita?\n\nEmämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa.\nKukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto!\nTämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut \"heikkouden\nkohtauksen\". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun\nlujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne\nkoroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan\npuserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen\nja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas\ntunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä\npysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten\nvasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä\nKeski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas\nkoko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen\npuutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja\nvaltiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka\nmukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee\nrikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen\nenglantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään\nrauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla\nliian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla\naivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei\nkotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.\n\nAivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa.\nViime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun\nkulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta,\nvaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he\nlähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja\ntyöpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja\nlaivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan\nlamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua.\nItalian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä\nsen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan\nsaaliin toivossa.\n\nYhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan\nvieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme.\nLoistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut\npalvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa,\njonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan\nvieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta.\nSodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova\ntyö on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan\nmenestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat\nyksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai\nveren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta,\nsiellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.\n\nVenäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena\nliekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on\nlyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.\n\nSellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla\nvuotta 1917.\n\nNäihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän\nkysymyksen: \"Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt\nvähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista\nsotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän\nvoimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka\ntapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä\nepävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia\njoukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun\n18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia\nrauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle\nviholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti\nmenestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella\nseisovalle vastustajalle?\"\n\nVastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.\n\nSill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja\nkansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja\nliittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla\nhuomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet\nvahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä\nvoittoon.\n\nEi siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi\nmahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun\nkäsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat\neivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan\nsilmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti\nkoulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli\ntarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin\ntuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan\nilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle.\nVahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä\nvallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen\nkysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen\ntyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja\nasia oli hänen mielestään sillä hyvä.\n\nTämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen\nolemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa.\nEnglantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen\nitsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta\nhaaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni\nmukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka\nheinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä\npäivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin\nilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden\njoukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli\ntärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme\nnäkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko\ntällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua -- kuten tunnettua\narvostelin minä sitä suosiollisemmin --, mutta aivan virheellisenä oli\nminusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa\npiireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja,\njos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi\nollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä\nhuomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille\nrauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian\noleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei\nniillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun\nsanoihin \"minä käyn sotaa!\" meillä kaiku \"me haluamme rauhaa!\"\n\nEn silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen\ntunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen,\nmitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: \"Ainakin yksi sotavuosi\nvielä!\" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA\n\nRATKAISUTAISTELU LÄNNESSÄ\n\n\n\n\nKYSYMYS HYÖKKÄYKSESTÄ LÄNSIRINTAMALLA.\n\n\n\nAikomuksia ja edellytyksiä vuodeksi 1918.\n\n\nKun ottaa huomioon sen vakavan kuvan, jolla lopetin esitykseni\nedellisen osan, asetettaneen minulle oikeutettu kysymys, mitä\nedellytyksiä luulin olevan sodan suotuisaan lopettamiseen viimeisellä\nsuurella aseellisella ratkaisulla.\n\nVastauksessani sanoudun irti valtiollisista näkökohdista ja puhun vain\nsotilaan kannalta, kääntyen aluksi liittolaistemme keskuudessa\nvallitseviin olosuhteihin:\n\nKatsoen Venäjän ja Romanian sotilaalliseen voimattomuuteen ja Italian\nkärsimiin suuriin tappioihin pidin Itävalta-Unkarin asemaa\nsotilaallisesti siinä määrin huojennettuna, ettei Tonavan valtion\ntulisi vaikeaksi kestää nykyistä sotatilannetta rintamallaan. Bulgarian\ntaas arvelin kyllä kykenevän pitämään puoliaan liittolaisvoimia vastaan\nMakedoniassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne bulgarialaiset\ntaisteluvoimat, jotka vielä olivat Romanian ja Venäjän rintamilla,\npiakkoin vapautuisivat sieltä pelkästään Makedoniaa varten. Venäjän\nromahtaminen oli taas riittävästi parantanut Turkinkin asemaa\nVähässä-Aasiassa. Sillä oli nyt, minun arvosteluni mukaan kylliksi\nvoimia käytettävissään vahvistaakseen oleellisesti armeijojaan\nMesopotamiassa ja Syyriassa.\n\nMielestäni riippui siis liittolaistemme jatkuva kestävyys, paitsi\nniiden hyvästä tahdosta, vain siitä, oliko niillä tehtäviään varten\nkäytettävissä riittävästi taisteluvälineitä ja osattiinko niitä\ntarkoituksenmukaisesti käyttää. Muuta kuin puolensapitämistä en\nvaatinut miltään liittolaiseltamme. Me halusimme itse saada sodan\nratkaistuksi lännessä. Sitä varten saimme nyt idässä olleet voimamme\nvapaiksi ja toivoimme, että ainakin paremman vuodenajan tullessa\npääsisimme niitä käyttämään. Näitten voimien avulla saatoimme lännessä\nsaavuttaa ylivoiman mieslukuun nähden. Ensi kertaa koko sodan aikana\nsaksalainen ylivoima jollakin rintamallamme! Meidän ylivoimamme ei\nkylläkään saattanut olla niin suuri kuin se ylivoima, jolla\nenglantilaiset ja ranskalaiset kolme vuotta olivat turhaan ahdistelleet\nlänsirintamaamme. Etenkään eivät meidän itäiset voimamme riittäneet\nkorvaamaan vastustajiemme suurta ylivoimaa tykistöön ja lentovälineihin\nnähden. Kuitenkin kykenimme kokoamaan jollekin kohdalle länsirintamaa\nvaltavan voiman vihollisen linjojen musertamiseksi, panematta itseämme\nsilti liian paljon alttiiksi muilla rintamanosilla.\n\nHelppo ja yksinkertainen ei päätös hyökkäyksen aloittamisesta\nlänsirintamalla kuitenkaan ollut, vaikkakin suhteet mieslukuun\nnähden olivat meille suotuisat. Epäilys, saattaisimmeko tosiaan\nsaavuttaa suuren menestyksen, ei ollut vähäinen. Tähänastisten\nvihollishyökkäysten kulussa ja tuloksissa en tosiaankaan saattanut\nlöytää mitään hyökkäykseen kehoittavaa. Mitä oli vihollinen kaikella\nlukuun perustuvalla ylivoimallaan, miljoonilla granaateillaan,\nheittomiinoillaan ja ihmishekatombeillaan lopullisesti voittanut?\nMuutaman kilometrin levyiset maa-aluesaavutukset olivat\nkuukausia kestäneiden ponnistusten tulos. Tietenkin olimme mekin\npuolustautuessamme kärsineet ankaria tappioita, mutta kuitenkin oli\notaksuttavaa, että hyökkääjien tappiot olivat melkoista suuremmat.\nYksistään n.s. ainestaisteluilla emme koskaan voisi saavuttaa\nratkaisevaa päämäärää. Sellaisten taistelujen käymiseen meillä ei ollut\naikaa eikä voimia. Sillä yhä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin\ntäysivoimainen Amerikka vähitellen astuisi näyttämölle. Jollei\nsukellussotamme siihen mennessä vaikuttaisi niin paljoa, että suurten\njoukko-osastojen ja niiden tarpeiden kuljettaminen kävisi\nkysymyksenalaiseksi, silloin tuli asemamme pakostakin vakavaksi.\n\nLuonnollisena herää kysymys, mikä seikka näytti oikeuttavan meidät\ntoivomaan yhtä tai useampaa ratkaisevaa voittoa, vaikka vastustajamme\neivät olleet tähän mennessä saavuttaneet mitään sellaista. Vastaus on\nhelppo antaa, mutta vaikea selittää; se on ilmaistavissa sanalla:\n\"luottamus\". Ei luottamus onnelliseen sattumaan, häilyviin toiveihin,\nvielä vähemmän luottamus lukumäärään tai ulkonaiseen voimaan. Se oli\nsitä luottamusta, jota päällikkö tuntee lähettäessään joukkonsa\nvihollisen tuleen, varmana siitä, että ne kestävät vaikeimmankin ja\ntekevät mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi. Sama luottamus oli\nminussa, kun me vuosina 1916 ja 1917 jätimme länsirintamamme melkein\nyli-inhimillisen kuormituksen alaiseksi, hyökätäksemme toisaalla, ja\nsama luottamus antoi meille uskallusta pitää pienillä voimilla aisoissa\nvihollisen ylivoiman kaikilla sotakentillä, vieläpä lyödäkin sen.\n\nLuvultaan tarpeellisen suuri voima oli nyt käytettävänämme eikä minusta\nmyöskään missään näyttänyt puuttuvan tahtoa kelpo työhön. Minä\nsuorastaan tunsin, kuinka joukot kaihosivat päästä pois puolustussodan\nkurjuudesta ja painosta. Tiesin, että saksalaisesta \"kaniinista\", jota\neräs katkerimmista vihollisistamme luuli englantilaisessa ivassaan\nvoivansa nauraa \"aukealta kentältä maakoloihin ajetuksi\", tulisi\nhyökkäyskypäräinen saksalainen, joka koko vihaansa hehkuen nousee\nampumahaudoista, haihduttaakseen voittoisassa hyökkäyksessä\npuolustussodan monivuotiset kärsimykset.\n\nSen lisäksi uskoin hyökkäyskäskymme johtavan vieläkin kauemmas\nkantaviin seurauksiin. Toivoin, että ensimmäiset voitolliset iskumme\nkohottaisivat koko isänmaankin synkkänä hautomasta ja miettimästä ajan\nkurjuutta, taistelumme toivottomuutta ja uskoa, että on mahdotonta\nlopettaa sota muulla lailla kuin alistumalla tyrannimaisten voimien\ntuomioon. Kun säihkyvä säilä nousee, niin se tempaa sydämet mukaansa --\nniin on aina ollut laita; olisiko nyt toisin? Ja toiveeni kiitivät pois\nyli isänmaan rajojen. Suuren saksalaisen sotamenestyksen mahtavasta\nvaikutuksesta arvelin sotainnon nousevan alakuloisuuteen vaipuneessa\nItävalta-Unkarissakin, Bulgarian valtiollisten ja kansallisten\ntoiveiden taas lehahtavan liekkiin, puolensapitämisen halun vahvistuvan\nkaukaisissa turkkilaisissa maissakin.\n\nKuinka olisinkaan voinut luopua vuorenlujasta uskostani asiamme\nvoittoon suositellakseni keisarilleni isänmaani ja omantuntoni edessä\nantautumista. \"Antautumistako?\" Niin juuri! Ei saattanut olla eri\nmieltä siitä, että viholliset asettaisivat vaatimuksensa niin\nkorkealle. Kun kerran olisimme joutuneet myöntymisen kaltevalle\npinnalle ja kun voimiemme korkein jännitys lakkaisi, silloin ei olisi\nodotettavissa muuta päätöstä kuin kauhea loppu, jollemme edeltäkäsin\nolisi lamauttaneet vihollisen käsivarsia ja tahtoa. Sellaiset olivat\nedellytyksemme jo v. 1917, sellaisina ne myöhemmin toteutuivat. Meillä\noli aina valittavana taistelu voittoon saakka tai alistuminen aina\nitsensäkieltämiseen. Puhuivatko vastustajamme koskaan muussa mielessä?\nMinun korvaani ei koskaan kuulunut muuta ääntä. Jos sellainen siis\ntodella on jossain rauhaa tavoitellen kaikunut, niin se ei ainakaan\ntunkenut minun ja vihollisvaltiomiehen välillä olevan ilmapiirin läpi.\n\nMeillä oli minun vakaumukseni mukaan voimat ja sotainen henki, joita\ntarvittiin viimeiseen, ratkaisua luovaan aseleikkiin. Meidän oli vain\npäätettävä, missä ja kuinka siihen oli ryhdyttävä. Kysymykseen \"kuinka\"\nsaattoi yleensä vastata seuraavasti: Oli vältettävä pysähdykseen\njoutumista n.s. ainestaistelussa. Meidän oli annettava luja,\nmahdollisimman yllättävä isku. Jos meidän ei onnistuisi yhdellä\nainoalla iskulla saada vihollisen vastustusta murtumaan, niin tuli\ntähän ensimmäiseen iskuun liittää useita uusia iskuja eri paikoissa\nvihollisen puolustuslinjalla, kunnes päämäärämme olisi saavutettu.\n\nSotaihanteena kangasteli mielessäni luonnollisesti jo edeltäkäsin\nvihollisten linjojen täydellinen puhkaiseminen, murto, joka avaisi\nmeille ovet vapaisiin sotaliikkeihin. Tämä aukko oli lyötävä linjalla\nArras--Cambrai--St. Quentin--La Fère. Valtiolliset näkökohdat eivät\nvaikuttaneet tämän hyökkäysrintaman valintaan. Emme tahtoneet hyökätä\ntäällä sen takia, että meillä tällä alueella oli englantilaisia\nvastassa. Pidin tosin Englantia yhä vihollistemme vastarinnan\npäätukena, mutta olin samalla myös selvillä siitä, että Ranska tahtoi\nvahingoittaa valtiollista olemassaoloamme aina tuhoon asti yhtä\nhellittämättömästi kuin Englantikin.\n\nSotilaalliselta kannalta oli yhtä vähän merkitystä sillä,\nsuuntaisimmeko ensimmäisen hyökkäyksemme ranskalaisia vai\nenglantilaisia vastaan. Englantilaiset olivat epäilemättä kömpelömpiä\ntaistelussa kuin heidän asetoverinsa. He eivät osanneet hallita\nnopeasti vaihtelevia tilanteita. He työskentelivät liian kaavamaisesti.\nNämä virheet olivat tähän asti ilmenneet englantilaisten hyökkäyksissä,\nja luulin, että asianlaita olisi sama puolustuksessakin. Sellaiset\nilmiöt olivat jokaisesta sotilaskasvatuksen tuntijasta itsestään\nselviä. Ne johtuivat vastaavan rauhanaikuisen kasvatuksen puutteesta.\nEi edes monivuotinen sotakaan saattanut täydellisesti korvata puuttuvia\nvalmistuksia. Mitä englantilaisten notkeudesta taistelussa puuttui, sen\nhe ainakin osittain korvasivat sitkeydellään, jota he osoittivat\ntehtävästään ja päämäärästään kiinnipitämisessä, olipa sitten kysymys\nhyökkäyksestä tai puolustuksesta. Englantilaiset joukko-osastot olivat\narvoltaan erilaisia. Valiojoukot olivat kotoisin siirtomaista, ilmiö,\njoka kai johtuu siitä, että sikäläinen väestö on pääasiallisesti maata\nviljelevää.\n\nRanskalainen oli yleensä tottuneempi taisteluun kuin hänen\nenglantilainen liittolaisensa. Sen sijaan hän ei ollut niin sitkeä\npuolustuksessa. Ranskalaista tykistöä pitivät sekä päällikkömme että\nsotilaamme vaarallisimpana vihollisenaan, kun taas ranskalaista\njalkamiestä ei pidetty niin suuressa arvossa. Kuitenkin olivat\nranskalaisetkin joukko-osastot tässä suhteessa erilaisia riippuen\nsiitä, mistä seudusta ne saivat täydennysväkensä.\n\nHuolimatta näennäisestä johdon yhteyden löyhyydestä\nenglantilais-ranskalaisella rintamalla saattoi pitää varmana, että\ntoinen liittolainen hätätilassa kiiruhtaisi toisen avuksi. Pidin\nitsestään selvänä, että ranskalainen tällaisessa tapauksessa toimisi\nnopeammin, olihan Ranska riippuvainen Englannin valtiollisesta\ntahdosta; sitä paitsi saatoin nojautua tähänastisiin sotakokemuksiini.\n\nKun hyökkäyksestä oli päätettävä, ulottui englantilaisten rintama\nmerestä aina St. Quentinin eteläpuolelle, sen pohjoinen siipi oli\nFlanderin taistelusta saakka ollut hyvin lujasti miehitettynä. Toinen,\nheikompi joukkoryhmä näytti Cambrain taistelun ajoilta jääneen\nsikäläiselle taistelupaikalle. Muuten olivat englantilaiset joukot\nnähtävästi jaetut jokseenkin tasaisesti; heikoimmin miehitetyiltä\ntuntuivat Cambrain ryhmän eteläpuolella olevat asemat. Meidän\nrintamamme sisään tunkeutuva kaari tämän kaupungin luona oli meidän\nmarrask. 30:ntenä tekemämme vastaiskun jälkeen jokseenkin loiva, mutta\nkuitenkin kyllin selvä antaakseen tilaisuuden, kuten sanottiin,\ntaktillisten pihtien käyttämiseen pohjoisesta ja idästä. Sellaisilla\npihdeillä aioimme murtaa sikäläiset voimat. Kuitenkin oli\nkyseenalaista, pysyisikö englantilaisten voimien jaoittelu todella\nsellaisena kuin olen kuvannut aina hyökkäyksemme alkuun saakka. Se\nriippui kai melkoisesti siitä, saatoimmeko mahdollisesti pitää salassa\nhyökkäysaikeemme. Tärkeä kysymys! Kaikki kokemuksemme puhuivat sen\ntodennäköisyyttä vieläpä sellaista mahdollisuuttakin vastaan. Me olimme\ntunteneet kaikki vastustajan valmistukset suuria länsirintamamme\nmurtoyrityksiä varten jo kauan ennen varsinaisten taistelujen\nalkamista. Melkein säännöllisesti saatoimme määritellä vihollisen\nhyökkäysrintaman laajuudenkin. Vihollisen kuukausia kestäneet\nvarustelut olivat tiedustelulentäjiemme silmät aina huomanneet. Mutta\nmaan pinnallakin toimiva tiedustelumme oli kehittynyt erittäin herkäksi\nhuomaamaan jokaisen muutoksen vihollisen puolella. Vihollinen oli\nilmeisesti pitänyt mahdottomana salata laajoja valmistelujaan ja\njoukkojen kokoamista suurtaisteluja varten eikä koettanutkaan pyrkiä\nyllätyksien aikaansaantiin. Me puolestamme pidimme yllättämistä erittäin\ntärkeänä. Meidän päämäärämme edellytti sen sijaan osittain luopumaan\npitkällisistä teknillisistä valmisteluista. Oli jätettävä\nalijohtajiemme ja joukkojemme taktillisen tajun ratkaistavaksi kuinka\npitkälle siinä suhteessa saattoi mennä.\n\nHyökkäystaistelumme ei kaivannut ainoastaan teknillistä valmistusta\nvaan taktillista kouluutustakin. Kuten vuotta aikaisemmin\npuolustuksesta, laadittiin nyt hyökkäyksestä uudet säännöt ja joukoille\nannettiin tarkkoja ohjeita. Luottaen joukkojen henkeen asetettiin\nhyökkäyksen raskain paino harvain ampumaketjujen kannettavaksi, ja\nniiden ampumiskykyä kohotettiin konekiväärien joukoittaisella käytöllä\nja välittömästi kenttätykistön ja taistelulentäjien avulla. Tällaiset\nohuet jalkaväkiketjut kykenivät hyökkäykseen vain silloin, kun niitä\ninnosti voimakas hyökkäyshalu. Luovuimme siis kokonaan musertavia\njoukkoja käyttävästä taktiikasta, jossa yksityinen sotilas\ntovereittensa ruumiiden suojelemana saa hyökkäysvaiston, taktiikka,\njota olimme nähneet itäisen vastustajamme runsaassa määrin käyttävän ja\njosta lännessäkin olimme silloin tällöin saaneet kokemusta.\n\nKun vihollisen sanomalehdistö v. 1918 kertoi maailmalle Saksan\njoukkohyökkäyksistä, niin käytti se kai tätä ilmaisumuotoa ensi sijassa\ntyydyttääkseen sensatsionin kaipuuta, mutta kai myös tehdäkseen\nlukijoilleen taistelukuvat havainnollisemmiksi ja tapaukset\nkäsitettävämmiksi. Mistä olisimme ottaneet edes ihmiset sellaiseen\njoukkotaktiikkaan ja sellaisiin joukkouhreihin? Sitäpaitsi meillä oli\nkylliksi kokemusta siitä, kuinka hyödyttömästi kalliit voimat vaipuivat\nlinjojemme eteen, kun niittäjämme uudella taistelukentän viikatteella,\nkonekiväärillä, saattoivat korjata sitä runsaamman verisen sadon mitä\ntiheämpinä ihmiskorret seisoivat.\n\nNämä seikat, jotka koskevat pikemmin taistelutapamme henkeä kuin\ntekniikkaa, riittänevät hyökkäysperiaatteittemme yleiseksi piirteeksi.\nSaksalainen jalkamies kantoi nytkin taistelun kuorman. Hänen\nsisar-aselajillaan oli tuo yhtä paljon kunniaa tuottava ja tuhonalainen\ntehtävä: helpottaa kunnon muskettimiehen työtä.\n\nOlimme täysin tietoisia länsirintamalla lähestyvän suuren aseleikkimme\nvaikeudesta. Se velvoitti meidät luonnollisesti viemään tähän\nverileikkiin kaikki voimat mitä suinkin voitiin muilta sotanäyttämöiltä\nvapauttaa.\n\nValtiollisten ja taloudellisten olojemme nykyinen tila ja jatkuva\nkehitys tuottivat tämän suunnitelman toteuttamiselle monenlaisia\nvaikeuksia, jotka useasti vaativat minua mieskohtaisesti puuttumaan\nasioihin. Esitettäköön tämä tärkeä kysymys yhtäjaksoisesti. Aloitan\nidästä.\n\nJoulukuun 15:ntenä oli Venäjän rintamalla solmittu aselepo. Venäjän\narmeijan hajoamisen johdosta olimme jo aikaisemmin alkaneet kulettaa\nsieltä pois suurta osaa taisteluosastojamme. Osan toimi- ja\ntaistelukelpoisista divisionista oli kuitenkin jäätävä sinne, kunnes\nlopullinen välien selvitys Venäjän ja Romanian kanssa oli tapahtunut.\n\nOlisi tietenkin ollut sotilaallisten toivomustemme mukaista,\njos vuosi 1918 olisi idässä alkanut rauhankellojen soitolla. Mutta\nniiden asemesta kuului Brest-Litovskin neuvotteluhuoneesta\nkumouksellisiin opinkappaleisiinsa pinttyneiden miesten mitä hurjimpia\nkiihoituspuheita. Nämä valtiolliset kiihoittajat kehoittivat kaikkien\nmaiden laajoja kansanjoukkoja pudistamaan päältään painavan orjuuden\nikeen toimeenpanemalla hirmuvallan. Rauha maailmassa oli turvattava\nporvariston joukkomurhilla. Venäläiset neuvottelijat, etenkin Trotski,\nalensivat neuvottelupöydän, jonka ääressä kahden mahtavan vastustajan\nsovinnon piti syntyä, hurjien agitaattorien puhujalavaksi. Ei siis\nollut ihme, etteivät rauhanneuvottelut edistyneet. Minun mielestäni\nLenin ja Trotski eivät ajaneet politiikkaansa tappiolle joutuneiden\ntavoin, vaan kuin voittajat, he kun koettivat saada aikaan valtiollista\nhajaantumista selkäpuolellamme ja sotajoukkojemme riveissä. Rauha\nuhkasi tällaisissa olosuhteissa tulla huonompi kuin aselepo.\nHallituksemme edustajat tällöin vielä rauhankysymyksiä käsiteltäessä\nolivat pettävien toiveiden vallassa. Ylin armeijanjohto voi ansiokseen\nmainita, että se oivalsi vaarat ja varoitti niistä.\n\nOlipa edustajillamme Brest-Litovskissa voitettavana miten suuret\nvaikeudet tahansa, minun velvollisuuteni oli kuitenkin vaatia, että\nottamalla huomioon lännessä suunnitellut sotatoimet meidän oli mitä\npikimmin saatava rauha idässä. Asia pääsi kuitenkin vasta sitten oikein\nvauhtiin, kun Trotski helmikuun 10:ntenä kieltäytyi allekirjoittamasta\nrauhansopimusta, mutta muuten kuitenkin selitti sotatilan päättyneeksi.\nMinä saatoin pitää tätä Trotskin kaikkia kansainoikeudellisia\nperiaatteita pilkkaavaa menettelyä vain yrityksenä pysyttää tilanne\nidässä jatkuvasti epämääräisenä. En voi ottaa ratkaistavakseni, oliko\nmyöskin ententella vaikutusta tähän yritykseen. Joka tapauksessa\noli silloinen tilanne sotilaallisessa suhteessa sietämätön.\nValtakunnankansleri kreivi von Hertling yhtyi tähän ylimmän\narmeijanjohdon mielipiteeseen. Hänen Majesteettinsa Keisari päätti\nhelmikuun 13:ntena, että sotatoimien tuli idässä jälleen alkaa\nhelmikuun 18:ntena.\n\nPäätettyjen sotatoimien täytäntöönpano kohtasi tuskin missään enää\nvakavampaa vihollisen vastarintaa. Venäjän hallitus huomasi nyt sitä\nuhkaavan vaaran. Maaliskuun 3:ntena allekirjoitettiin Brest-Litovskissa\nrauha neliliiton ja Iso-Venäjän välillä. Venäjän sotilaallinen voima\noli täten oikeudellisestikin jättänyt sodan. Suuret maa-alueet ja\nkansanheimot oli lohkaistu tähänastisesta kiinteästä venäläisestä\nruumiista, Venäjän varsinaiseen ytimeen oli syntynyt syvä juopa\nIso-Venäjän ja Ukrainan välille. Rauhanehdoista johtuva reunavaltioiden\nerkaantuminen entisestä tsaarivaltakunnasta oli minun mielestäni ennen\nkaikkea sotilaallinen voitto. Siten oli, käyttääkseni sotilaallista\nvertausta, luotu Venäjää vastaan laaja esikenttä rajojemme\nulkopuolelle. Valtiollisessa suhteessa oli minulle mieluinen\nbaltilaisten maakuntain vapautuminen, koska oli otaksuttavaa, että\ntästä lähtien saksalaisuus siellä saattoi vapaammin kehittyä ja voitiin\nryhtyä laajassa muodossa saksalaiseen siirtolaisuuteen näillä alueilla.\n\nMinun tarvinnee tuskin vakuuttaa, etteivät neuvottelut Venäjän\nhirmuhallituksen kanssa juuri vastanneet minun valtiollista\nkatsantotapaani. Mutta meidän oli pakko kerran päästä lopulliseen\nsopimukseen Iso-Venäjän silloisten vallanpitäjien kanssa. Muutenhan\nkaikki silloin oli siellä käymistilassa, enkä minä mieskohtaisesti\nuskonut silloisen terrorin pysyvän pitkältikään vallassa.\n\nRauhanteosta huolimatta ei meidän kuitenkaan ollut mahdollista\nkuljettaa pois idästä kaikkia taistelukelpoisia joukkojamme. Emme\nvoineet jättää miehitettyjä alueita ilman muuta oman onnensa nojaan. Ja\nsuojamuurien rakennuttaminen bolsheviki-sotajoukkojen ja vapauttamiemme\nmaiden välille vaati ehdottomasti jättämään sangen voimakkaita\nsaksalaisia joukkoja itään. Myöskään eivät sotatoimemme Ukrainassa\nvielä olleet päättyneet. Meidän täytyi marssia tuohon maahan\nsaattaaksemme järjestystä sikäläisiin valtiollisiin oloihin. Vain\nmikäli tämä onnistui, oli meillä toiveita saada Ukrainan alueelta\nelintarpeita, ensi sijassa Itävalta-Unkaria, sitten myöskin\nkotimaatamme varten, sitäpaitsi vielä raaka-aineita sotateollisuuttamme\nja sotatarpeita armeijaamme varten. Valtiollisille näkökohdille ei ylin\narmeijanjohto antanut näissä yrityksissä mitään sijaa.\n\nOleellisesti toisenlaatuinen merkitys oli sillä sotilaallisella avulla,\njota saman vuoden keväänä soimme Suomelle sen vapaussodassa venäläistä\nsortovaltaa vastaan. Bolshevikihallitus ei ollut toimittanut meille\nlupaamaansa maan tyhjentämistä joukoistaan. Sitä paitsi toivoimme\nsillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme\nententen sotilaallista vaikutusta Arhangelskista ja Muurmannin\nrannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin\nsaimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä,\njos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä\nitärintamallamme. Vähäpätöinen voimienkäyttö -- siihen tarvittiin\ntuskin divisioonaakaan -- kannatti joka tapauksessa meille mitä\nparhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan\nvapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni täydessä sopusoinnussa\nsotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.\n\nNe taistelujoukot, jotka meillä oli Romaniaa vastassa, vapautuivat\nsuurimmaksi osaksi, kun tämänkin maan hallitus Venäjän kanssa tekemämme\nrauhan johdosta katsoi olevansa pakotettu pääsemään meidän kanssamme\nrauhalliseen välienselvittelyyn. Itään siten jääneet taistelujoukkomme\njäännökset olivat vastaisen varalle eräänlaisena voimanlähteenä\nlänsiarmeijamme täydentämiseksi.\n\nItaliaa vastaan lähettämämme divisionat saatettiin ilman muuta jo\ntalven varrella kuljettaa takaisin. Itävalta-Unkarin täytyi minun\nmielestäni ehdottomasti kyetä vast'edes yksin vallitsemaan tilannetta\nYlä-Italiassa.\n\nTärkeä kysymys oli, eikö meidän ollut käännyttävä Itävalta-Unkarin\npuoleen pyynnöllä, että se asettaisi käytettäväksemme osia idässä ja\nItaliassa vapautuvista voimistaan tulevaa ratkaisevaa kamppailua\nvarten. Saamieni ilmoitusten perusteella kuitenkin arvelin, että näitä\nvoimia voitiin käyttää hyödyksi paremmin Italiassa kuin meidän\nraskaassa taistelussamme lännessä. Jos Itävalta-Unkarin onnistui\nvaikuttavalla tavalla uhkaamalla sitoa Italian koko armeija, vieläpä\nsiellä vielä olevat englantilaiset ja ranskalaiset joukot, tai ehkä\nmyös menestyksellisillä hyökkäyksillä vetää niitä ratkaisurintamalta,\nniin meille täten lännessä syntynyt taakankevennys ehkä oli suurempi\nkuin se hyöty, minkä välittömän avun antaminen olisi tuottanut.\nRajoittaudumme siirtämään rintamallemme itävalta-unkarilaista tykistöä.\nMinulla ei muuten ollut epäilystäkään siitä, ettei kenraali von Arz\nolisi milloin tahansa ja kaikin voiminsa puoltanut pyyntöämme, jos\nolisimme halunneet enemmän itävaltalaista apua.\n\nItävalta-Unkarin ulkoministeri viittasi tähän aikaan eräässä puheessaan\nsiihen, että Tonavan monarkia ponnisteli yhtä paljon Strassburgin kuin\nTriestinkin puolesta. Tämä liittolaisuskollinen lausunto oli täysin\nminun mieleni mukainen. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä kreivi\nCzerninin lausunto monarkian ei-saksalaisissa piireissä oli herättänyt\nvastalauseita. Tämä valtiollinen kiihtymys ei kuitenkaan mitenkään\nvaikuttanut minun sotilaallisista syistä tekemääni päätökseen\nItävalta-Unkarin taholta saatavan aseavun suuruudesta tulevilla\ntaistelutantereillamme lännessä. Minusta oli itsestään selvää, että\nmeidän täytyi yrittää vapauttaa hyökkäystoimintaamme varten\nlänsirintamalla myöskin ne taistelujoukkomme, joita tähän saakka oli\nkäytetty Bulgariassa ja Aasian-puoleisessa Turkissa. Olen jo viitannut\nsiihen, miten suuresti tällaista aietta valtiollisista syistä\nvastustettiin Bulgariassa. Kenraali Zekov oli liian tunnollinen sotilas\nollakseen myöntämättä vaatimustamme oikeutetuksi. Mutta hän piti\nnähtävästi saksalaisia piikkikypäriä Makedoniassa yhtä välttämättöminä\nkuin hänen kuninkaansakin. Saksalaisten joukkojen palauttaminen\nMakedonian rintamalta pääsi sen vuoksi vain vähitellen käyntiin. Vain\nvaivoin saimme yhä uudistaen vaatimuksiamme ne korvatuiksi Dobrudzasta\ntuoduilla bulgarialaisilla joukoilla. Makedonian rintaman saksalaisista\nkomentovirastoista saapuneet vakavat ilmoitukset sikäläisten\nbulgarialaisten joukkojen mielialasta ja käytöksestä saivat meidät\nlopulta jättämään sinne vielä toistaiseksi loput saksalaisesta\njalkaväestä ja osan vieläkin sangen runsaasta saksalaisesta tykistöstä.\n\nSamansuuntainen oli tulos samanlaisesta yrityksestämme Turkissa.\nAasian-joukkomme oli syksyllä 1917 yhdessä alkuaan Bagdadin retkeä\nvarten määrättyjen turkkilaisten divisionain kanssa lähetetty Syyriaan.\nArveluttava tilanne sikäläisellä rintamalla pakotti meidät vuoden 1918\nalussa miltei kaksinkertaistuttamaan tuon joukkomme. Useimmat tätä\nvarten määrätyt joukko-osastot otettiin Makedoniassa olevasta\nsotaväestämme. Ennenkuin nämä lisävoimat olivat ennättäneet\nmääräpaikkaansa, luulimme voivamme todeta aseman Syyrian rintamalla\noleellisesti parantuneen ja ryhdyimme sen vuoksi Enver pashan kanssa\nneuvotteluihin kaikkien siellä olevien joukkojemme palauttamiseksi.\nEnver antoi suostumuksensa. Syyriassa olevan saksalaisen\nylikomentoviraston painokkaat sotilaalliset ja valtiolliset\nhuomautukset sekä myöskin tuon komentoviraston vaikutuksen alla\nsyntyneet valtakunnan johdon pyynnöt saivat meidät kuitenkin luopumaan\njoukkojen kutsumisesta takaisin.\n\nYleensä voimme sanoa, ettei meidän puoleltamme laiminlyöty mitään\nkaikkien saksalaisten taistelujoukkojen kokoamiseksi mikäli mahdollista\nlännessä tapahtuvaan ratkaisuun. Ellei tämä onnistunutkaan aivan\nviimeistä miestä myöten, niin olivat tähän syynä erinäiset olosuhteet,\nmutta ei suinkaan se, ettemme olisi olleet selvillä tämän kysymyksen\ntärkeydestä. Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin\nminä kolme vuotta kaihoten olin pyrkinyt. Saatoimme selkä vapaana\nryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä ja meidän täytyi nyt ryhtyä\ntähän otteluun. Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna\n1915 lopullisesti voittaneet venäläiset. Olen jo varemmin viitannut\nsiihen, miten paljon vaikeammaksi nyt, 1918, tuo tehtävä oli käynyt\nmeille. Yhä vielä seisoi Ranska mahtavana vastustajana kiistakentällä,\nvaikkakin se ehkä oli vuodattanut verta enemmän kuin me. Sen rinnalla\nenglantilainen monimiljoonainen armeija täysin varustettuna, hyvin\nkoulittuna ja sotaantottuneena. Uusi vastustaja, taloudellisilta\nvoimiltaan vertaa vailla, halliten vihollistemme sodankäynnin kaikkia\napulähteitä, virittäen kaikissa vihollisissamme uutta elähyttävää\ntoivoa, valmistellen valtavia sotajoukkoja, Pohjois-Amerikan\nYhdysvallat, oli jo uhkaavan lähellä. Ehtisikö tuo valta vielä ajoissa\nriistääkseen käsistämme voitonlaakerit? Siinä sodan ratkaiseva kysymys,\nja vain siinä! Luulin voivani vastata siihen kieltävästi!\n\nSuuren lännessä tapahtuneen rynnistyksemme tulos on nostanut\nkysymyksen, eikö olisi ollut järkevää myöskin vuonna 1918 käydä\nlänsirintamalla yleensä puolustussotaa siellä tähän saakka olleilla\narmeijoilla, joita olisivat tukeneet voimakkaat reservit, ja keskittää\nkaikki muut sotilaalliset ja valtiolliset ponnistukset järjestyneiden\nvaltiollisten ja taloudellisten olojen luomiseksi idässä ja\nliittolaistemme sotatoimien tukemiseksi. Olisi väärin otaksua, etteivät\nminun mieltäni olisi askarruttaneet tuollaiset ajatukset ennen\nrynnäkkösuunnitelmiamme. Mutta mitä tarkimman harkinnan jälkeen minä\nhylkäsin ne. Tunneseikat eivät tässä vaikuttaneet mitään. Miten olisi\nsodan loppu ollut ajateltavissa sitä niin johdettaessa? Vaikkakaan\nminulla ei vuoden 1917 lopussa vielä ollut mitään syytä pelätä, ettei\nsaksalaisten vastustuskyky riittäisi vielä vuodeksi, niin en voinut\nolla epätietoinen siitä, miten arveluttavasti liittolaistemme\nvastustuskyky oli rappiolla. Meidän täytyi kaikin keinoin pyrkiä\nmenestykselliseen päätökseen. Tämä oli kaikkien liittolaistemme enemmän\ntai vähemmän äänekkäästi lausuma vaatimus. Sitä vastaan ei voida\nväittää että myöskin vastustajamme olivat tulleet inhimillisen ja\nsielullisen toimikykyisyytensä äärimmäiselle rajalle. Ne saattoivat,\nellemme me hyökänneet niiden kimppuun, venyttää sotaa vielä\nvuosikausiksi, ja jos joku niistä ei olisi halunnut enää olla mukana,\nolisivat muut sen siihen yksinkertaisesti pakottaneet. Vähitellen\ntapahtuva nääntymys oli epäilemättä osamme, kun emme voineet saattaa\nvastustajaamme samaan asemaan. Nytkin, kun näen isänmaani nykyisen\nonnettomuuden, on minulla se vuoren vankka vakaumus, että sille\ntietoisuus siitä, että se on käyttänyt viimeiset voimansa\nolemassaolonsa ja kunniansa puolustamiseen, on oleva suuremmaksi\nhyödyksi sisäisessä rakennustyössä, kuin jos sotaa olisi jatkettu\nkunnes nääntymys olisi johtanut yleiseen voimattomuuteen. Kohtaloa,\njoka sen nyt on kestettävä, se ei kuitenkaan olisi välttänyt, mutta\nsiltä olisi puuttunut kohottava muisto verrattomasta sankariudesta.\nEtsin historiasta esimerkkiä ja huomaan, että Preussisch-Eylaun\nasekunnia, vaikkei se enää voinutkaan muuttaa vanhan Preussin kohtaloa,\nkuitenkin loisti tähtenä vuosien 1807-1812 valottomassa pimeydessä. Sen\nloistosta sai niin moni lohtua ja ohjausta. Olisiko saksalainen sydän\nnyt tullut toisenlaiseksi? Minun preussilainen sydämeni ainakin lyö\ntähän tapaan.\n\n\n\nSpa ja Avesnes.\n\n\nEsityksestämme, jonka Hänen Majesteettinsa Keisari maaliskuun 8:ntena\nantamallaan käskyllä vahvisti, Saksan suuri päämaja siirrettiin Spahan.\nMuutoksen aiheuttivat tulevat sotatoimet lännessä. Uudesta päämajasta\nkäsin saatoimme saavuttaa läntisen sotarintamamme nyttemmin tärkeimmät\nosat lähempää tietä kuin Kreuznachista. Kun me kuitenkin halusimme\nseurata vastaisia tapahtumia mahdollisimman läheltä, niin me sitä\npaitsi valitsimme Avesnesin jonkinlaiseksi ylimmän armeijanjohdon\netumaiseksi komentopaikaksi. Sinne saavuimme maaliskuun 19:ntenä,\nkerallamme suurin osa yleisesikuntaa ja olimme siten niiden\narmeijaryhmien ja armeijain ylikomentojen keskuksessa, joilla oli oleva\nmerkittävin osa tulevissa ratkaisevissa taisteluissa.\n\nUlkonaisesti kaupungille antaa leimansa sen vanhan kirkon valtava,\njykevä rakennus. Osaksi rappeutuneet ja enää vain osaksi säilyneet\nlinnoitukset muistuttavat siitä, että Avesnesilla on muinaisina aikoina\nollut sotahistoriallinen osansa. Mikäli muistan, ottivat muutamat osat\nPreussin armeijaa v. 1815 Belle Alkaneen taistelun jälkeen haltuunsa\ntämän silloisen linnoituksen ja jatkoivat sitten matkaansa Pariisia\nkohti. Sota 1870-71 ei kohdannut tätä seutua.\n\nVehmaassa, vehreässä ympäristössään on kaupunki kuin hiljainen\nmaaseutupaikka. Meidän olomme siellä antoi sille vain vähän eloisamman\nleiman. Itse olin ollut siellä 47 vuotta sitten ja sain nyt taas olla\npitemmän aikaa ranskalaisen väestön keskuudessa. Eri katutyypit\nnäyttivät minusta sitten vuoden 1871 niin vähän muuttuneen, että\nsaatoin unohtaa aikaeron. Niin istuivat nytkin, kuten silloin, asukkaat\noviensa edustalla, miehet enimmäkseen hiljaiseen katselemiseen\nsyventyneinä, naiset eloisempina, valliten keskustelua, lapset\npallokentällä iloisesti leikkien ja lauleskellen, kuin syvimmän rauhan\naikana. Onnellinen nuoriso!\n\nPitkäaikainen oleskelumme Avesnesissa tuki muuten minun yleistä\nhavaintoani, että ranskalainen väestö alistui arvokkaasti siihen kovaan\nkohtaloon, johon sodan pitkällisyys sen oli saattanut. Meillä ei ollut\nsyytä ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin järjestyksen\nylläpitämiseksi tai turvallisuutemme vuoksi. Me saatoimme rajoittua\nsiihen, että turvasimme työhömme tarpeellisen rauhallisuuden.\n\nHänen Majesteettinsa Keisari ei hankkinut itselleen asuinpaikkaa\nAvesnesista, vaan asui seuraavien suurten tapahtumain aikana\nerikoisjunassaan. Junaa siirrettiin aina sotatilanteen mukaan.\nViikkokausia kestänyt oleskelu junan ahtaissa suojissa olkoon\ntodistuksena sotaherramme vaatimattomuudesta. Hän omisti elämänsä näinä\naikoina kokonaan sotajoukolleen. Keisarin ajatuspiirin ulkopuolella\nolivat kokonaan henkilökohtaiset vaarat, esim. vihollislentäjien\ntaholta uhkaavat.\n\nOleskelu Avesnesissa tarjosi minulle seuraavien kuukausien aikana\nuseammin kuin tähän saakka tilaisuutta tulla mieskohtaiseen\nkosketukseen armeijaryhmiemme ja armeijaimme päälliköiden sekä muiden\nylempien esikuntien kanssa. Erityistä iloa tuotti minulle mahdollisuus\nnähdä rintamaupseereita luonani. Heidän sotakokemuksensa ja heidän\nmuutkin, enimmäkseen järkyttävän karusanaisesti kerrotut\nsotaelämyksensä olivat minulle ei vain sotilaallisesti, vaan myöskin\nsuorastaan yleisinhimilliseltä kannalta erittäin mielenkiintoisia.\n\nErityisesti tuottivat minulle iloa käynnit Masurian rykmentin luona,\njoka kantoi nimeäni, sekä sen kaartinrykmentin luona, jonka riveissä\nolin nuorena upseerina ollut kahdessa sodassa, Oldenburgin\njalkaväkirykmentin luona, jota kerran olin komentajana johtanut. Tosin\noli rauhanaikaisesta miehistöstä enää hyvin vähän jälellä, mutta\nuudessa polvessa huomasin vanhan sotilaallisen hengen. Useimmat\nupseerit ja miehistöt näin ensimmäisen ja monet samalla myös viimeisen\nkerran. Kunnia heidän muistolleen!\n\n\n\n\nKOLME HYÖKKÄYSTAISTELUAMME.\n\n\n\n\"Suuri taistelu\" Ranskassa.\n\n\nJo ennen lähtöämme Spasta antoi Hänen Majesteettinsa Keisari käskyn\nlähimmästä suuresta hyökkäystaistelusta. Jäljennän tähän tämän käskyn\npääkohdat sananmukaisesti, tehdäkseni tarpeettomaksi laveat selittelyt\ntaistelutarkoituksistamme. Selitykseksi mainitsen edeltäkäsin, että\ntämän suuren taistelun valmisteluista oli käytetty salanimeä \"Michael\",\nja että hyökkäyspäivä ja hyökkäyshetki merkittiin vasta sitten, kun\nvalmistelut olivat ennättäneet niin pitkälle, että saattoi varmasti\nnähdä, milloin ne olisivat saatetut loppuun.\n\n                                       Suuri päämaja, 10.3.18.\n\n'Hänen Majesteettinsa käskee:\n\n1. Michael-hyökkäys tapahtuu 21.3. Vihollisen ensimmäisiin asemiin\nmurtaudutaan 9.40 aamupäivällä.\n\n2. Kruununprinssi Ruprechtin armeijaryhmällä on tällöin ensimmäisenä\nsuurena taktillisena päämääränä kiristää englantilaiset\nCambrain-kaaresta pois ja vallata linja Croisilles (kaakkoon Arrasista)\n-- Bapaume -- Peronne. Jos oikean sivustan (17:nnen armeijan) hyökkäys\nsujuu suotuisasti, on sitä jatkettava Croisillesista eteenpäin.\n\nArmeijaryhmän tehtävänä on vielä rynnistää Arrasin--Albertin suunnalla,\nvasemmalla sivustallaan pysyä kiinni Sommessa Peronnen luona ja oikean\nsivustan päävoimalla saattaa englantilainen armeija myöskin 6:nnen\narmeijan kohdalla horjumaan ja päästää uusia saksalaisia joukkoja\nvapaaksi asemasodasta jatkamaan etenemistä...\n\n3. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän saavuttaa ensin Omigon-puron\neteläpuolella (sen suu on Peronnen eteläpuolella) Sommen ja\nCrosat-kanavan (La Fèresta länteen). Nopeasti edeten on 18:nnen\narmeijan (Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oikea sivusta)\ntaisteltava itselleen pääsy yli Sommen ja kanavan ylimenopaikkojen...'\n\nJännitys, jonka vallassa olimme maaliskuun 18:nnen iltana jättäneet\nSpan, kiihtyi, kun saavuimme Avesnesin komentopaikkaan. Tähänastinen\nihana, kirkas kevätsää oli muuttunut. Rankat sadepilvet kulkivat yli\ntienoon. Ne osoittivat täysin oikeutetuksi pilkkanimen, jonka\nranskalaiset ovat antaneet Avesnesille ja sen ympäristölle.\nSellaisinaan pilvet ja sade saattoivat olla meille mieluisiakin näinä\npäivinä. Ne verhosivat ehkä viimeiset hyökkäysvalmistelumme. Mutta\noliko meidän vielä todella mahdollista toivoa, ettei vastustaja ollut\nsaanut vähääkään vihiä meidän tähänastisista toimenpiteistämme?\nVihollisen tykistö oli viime aikoina tuon tuostakin osoittautunut\nerikoisen tarkkaavaksi ja virkeäksi. Tuli oli kuitenkin aina laantunut.\nSiellä täällä vihollislentäjät öiseen aikaan valokuulien avulla\nlöysivät muutamia tärkeimmistä etenemisteistämme ja ampuivat\nkonekivääreillä kaikkeen, missä havaitsivat liikettä. Mutta kaikki tämä\nei kuitenkaan antanut mitään varmaa pohjaa vastaukselle kysymykseen:\n\"Saattaako yllätyksemme onnistua?\"\n\nHyökkäysapujoukot etenivät viimeisinä öinä rynnistyksensä lähtöasemiin;\nviimeiset miinanheittäjät ja patterit kuljetettiin rintamalle. Ei\nmitään oleellista häiriötä vastustajan puolelta! Eräissä kohdin\nuskallettiin viedä järeitä tykkejä etulinjan estemurroksille saakka ja\nasettaa ne siellä granaattikuoppiin. Oltiin sitä mieltä että\nuhkarohkeuttakin oli käytettävä, jotta saataisiin tykistöstä tukea\nhyökkäävälle jalkaväelle, kun se murtautuu vihollisen koko asemasarjan\nläpi. Mitkään vihollisen vastatoimenpiteet eivät häirinneet näitäkään\nvalmisteluja.\n\nMaaliskuun 20:ntenä kesti myrskyä ja sadetta suurimman osan päivää.\nToiveet 21:sen suhteen olivat epävarmat, paikallinen sumu\ntodennäköistä. Siitä huolimatta me keskipäivän aikaan päätimme, että\ntaistelu alkaisi seuraavan päivän aamuna.\n\nAamuhämärissä maaliskuun 21:senä koko Ranska rannikolta Aisneen saakka\noli sumuvaipan peitossa. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä alemmas\nmaata kohti sumu painui. Se peitti toisinaan näköalan muutaman metrin\npäähän. Ääniaallotkin tuntuivat häipyvän tuohon harmaaseen verhoon.\nAvesnesiin kuului etäistä, epämääräistä kuminaa taistelukentältä, missä\npäivän ensi hetkistä tuhannet kaikensuuruiset tykit olivat syösseet\nkiivainta tultaan.\n\nNäkymättömänä ja itsekään näkemättä työskenteli tykistömme. Vain\nvalmistelujen tunnollisuus saattoi antaa takeita patteriemme\nvaikutuksesta. Vihollinen vastasi eri ajoin ja eri paikoin eri suurella\nvoimalla. Se oli enemmän tuntemattomaan vastustajaan tähtäävää hapuilua\nkuin järjestelmällistä taistelua ahdistavaa vihollista vastaan.\n\nEi siis vieläkään mitään varmuutta siitä, eivätkö englantilaiset täysin\npuolustusvalmiina odottaneet hyökkäystämme. Verho, joka kätki kaikki,\nei hajaantunut. Siihen syöksyi kellon lähetessä 10:tä aamupäivällä\nuljas jalkaväkemme. Ensi aluksi saapui siltä vain epäselviä\nilmoituksia, tietoja saavutetuista kohdista, näitten ilmoitusten\noikaisuja, peruutuksia. Vain vähitellen epävarmuus hälveni ja saatoimme\ntodeta, että me kaikkialla olimme murtautuneet vihollisen ensimmäisiin\nasemiin. Keskipäivän lähestyessä sumu alkoi hälvetä, aurinko voittaa.\nMyöhäisinä iltahetkinä saattoi saada jokseenkin selvän kuvan\nsaavutuksista. Oikea sivusta-armeija ja taistelurintamamme keskiosa\nolivat yleensä saapuneet vihollisen toisten asemien edustalle. Vasen\narmeija oli St. Quentinista käsin edennyt pitkälle. Ei ollut epäilystä\nsiitä, että oikeanpuolisella armeijalla oli edessään voimakkain\nvastarinta. Englantilaiset vainusivat pohjoisesta käsin uhkaavan vaaran\nja heittivät sitä vastaan kaikki käytettävissä olevat reservinsä.\nVasemmalla sivustalla sitävastoin oli, yllätyksen ilmeisesti laajassa\nmäärin onnistuessa, ollut suhteellisesti helpoin taistelutyö. Voimain\nkulutus oli pohjoisessa suurempi kuin olimme odottaneet, muuten se\nvastasi laskelmiamme.\n\nPäivän tulos näytti minusta tyydyttävältä. Tähän suuntaan kävivät\nmyöskin joukkoja taisteluun seuranneiden ja taistelukentältä palaavien\npääesikuntaupseerien lausunnot. Kuitenkin saattoi vasta toinen päivä\nosoittaa, eikö meidänkin hyökkäyksemme kohtalo tulisi olemaan sama kuin\nniiden rynnistysten, joita vihollinen oli vuosikausia tehnyt meitä\nvastaan, nimittäin etenemisen vähitellen pysähtyminen onnistuneen ensi\nrynnistyksen jälkeen.\n\nTämän toisen päivän iltana oikealla sivustallamme oli hallussaan\nvihollisen toiset asemat. Keskustamme oli vallannut vihollisen\nkolmannenkin puolustuslinjan, kun taas vasen armeija täydessä\nvoittokulussaan jo nyt oli tunkeutunut penikulmittain länteen. Satoja\nvihollisen tykkejä, suunnattomat määrät ampumatarpeita ja kaikenlaista\nmuuta saalista oli etumaisten joukkojemme selkäpuolella. Pitkät\nvankikolonnat marssivat itää kohti. Cambrain-kaaren englantilaisen\nvarusväen murskaaminen ei kuitenkaan enää saattanut onnistua, kun oikea\nsivustamme vastoin odotuksiamme ei ollut edennyt kyllin nopeasti ja\nkauas.\n\nKolmas taistelupäivä ei muuttanut taistelukulun tähänastista\nyleiskuvaa: tuimin kamppailuin oikealla sivustallamme, missä\näärimmilleen jännitetty englantilainen sitkeys on meitä vastassa ja\npitää tämänkin päivän hallussaan kolmannen puolustuslinjansa. Sen\nsijaan jatkuvia suuria aluevoittoja keskustassamme ja myöskin\nvasemmalla sivustallamme. Peronnesta etelään saavutettiin jo tänä\npäivänä Somme, mentiinpä eräässä kohdassa ylikin.\n\nTänä päivänä, maaliskuun 23:ntena, putosivat ensimmäiset granaatit\nvihollisen pääkaupunkiin.\n\nKun hyökkäyksemme edistyminen lännessä oli näin loistavaa ja saattoi\nvarjoon kaiken, mitä länsirintamalla oli vuosikausiin saatu aikaan,\nnäytti minusta mahdolliselta, että joukkomme pääsevät murtautumaan\nAmiensiin saakka. Amiens on mitä tärkeimpien rautatieyhteyksien suuri\nsolmukohta, siinä kun yhtyvät Sommen jyrkästi erottamat Keski- ja\nPohjois-Ranskan sota-alueet, joista viimeksimainittu oli Englannin\nvarsinainen taistelutanner. Kaupungilla on sen vuoksi mitä suurin\nstrateeginen arvo. Jos se joutuu meidän käsiimme tai jos meidän\nonnistuu saada Amiens ja sen ympäristö ainakin voimakkaan\ntykistötulemme alaiseksi, niin on vastustajan sotatoimialue murrettu\nkahtia, taktillinen rintamamurto on laajentunut strateegiseksi,\nEnglanti saatu toiselle puolelle, Ranska toiselle. Ehkä saattavat\nnäiden molempien maiden eriävät valtiolliset ja strateegiset\nharrastukset sellaisen menestyksen johdosta erkaantua. Merkitkäämme\nnäitä harrastuksia nimillä Calais ja Pariisi. Siksi eteenpäin kohti\nAmiensiä!\n\nJa todellakin mennään yhä eteenpäin jättiläisaskelin. Ne, joilla on\nvilkas mielikuvitus ja kiihkeät toiveet, eivät ehkä kuitenkaan pidä\ntätä kulkua vielä tarpeeksi nopeana. Täytyyhän kuitenkin otaksua, että\nmyöskin vihollinen jo huomaa sitä uhkaavan vaaran ja että se on\nyrittävä kaikkensa sen torjumiseksi. Englantilaisia reservejä\npohjoissivustalta, ranskalaisia joukkoja koko Keski-Ranskasta\nvarmaankin pyrkii Amiensiin ja sen lähistölle. Myöskin on\nodotettavissa, että ranskalaisten johto heittää eteenpäin rynnistävän\nväkemme sivustaan etelästäkäsin joukkojaan.\n\nNeljännen taistelupäivän iltana on Bapaume käsissämme, Peronne ja\nSommen linja siitä etelään on jo etumaisten divisionain takapuolella.\nOlemme jälleen tulleet vanhalle Sommen taistelukentälle. Se on monille\nsotilaistamme täynnä ylväitä, jos kohta myöskin vakavia muistoja;\nsyvästi järkyttää kaikkia, jotka sen ensi kerran näkevät, kieli, jota\nihmissydämelle puhuvat miljoonat granaattikuopat, puoleksi sortuneitten\nja ruohottuneitten juoksuhautojen sekasorto, hävitettyjen vainioiden\nyllä lepäävä majesteettinen hiljaisuus ja tuhannet soturihaudat.\n\nVoimakkaita englantilaisia rintamaosastoja on kokonaan lyöty ja ne\nväistyvät verrattain ryhdittöminä takaisin Amiensin suuntaan. Mutta nyt\npysähtyy oikean sivusta-armeijamme eteneminen. Saadaksemme taistelun\ntäällä jälleen edistymään, ryhdymme uusin voimin ahdistamaan Arrasista\nitään olevia ylänköjä. Mutta yritys onnistuu vain paikoitellen. Se\nkeskeytetään. Sillä välin valtaa hyökkääjiemme keskusta Albertin. Vasen\nsivusta rynnistää seitsemäntenä taistelupäivänä Royen kautta\nMontdidier'hen, tukijoukkojen turvatessa sitä ranskalaisten\nhyökkäyksiltä etelästä käsin.\n\nRatkaisukohta on siis enemmän kuin ennen Amiensin suunnalla. Siellä me\nvielä tällä hetkellä näymme pääsevän sangen hyvin eteenpäin. Mutta pian\nkäy vastarinta täälläkin yhä sitkeämmäksi, liikkeet yhä hitaammiksi.\nAmiensiin liidelleiden mielikuvain ja toiveiden on palattava takaisin.\nTosiasioita on katseltava sellaisina kuin ne ovat. Inhimillinen työ on\nvajavaista. Suotuisia tilaisuuksia laiminlyödään, kaikkialla ei käydä\nkäsiksi samalla toimitarmolla, ei sielläkään, missä loistava päämaali\nviittoo. Tekisi mieli huudahtaa jokaiselle yksityiselle sotilaalle\nkehoitus: \"Rynnistä eteenpäin Amiensiin, ponnista tahtosi viimeisetkin\nrippeet! Ehkä Amiens merkitsee ratkaisevaa voittoa. Valloita ainakin\nvielä Villers-Bretonneux, jotta me sikäläisiltä ylängöiltä, suurilla\nmäärillä järeätä tykistöä voimme vallita Amiensiä!\" Mutta turhaan,\nvoimat ovat lamautuneet.\n\nVihollinen on täysin selvillä siitä, millaista tappiota\nVillers-Bretonneux'n menetys tietäisi. Se viskaa murtautumistamme\nvastaan rintaman edustalla kaiken mitä vain käsiinsä saa. Ranskalainen\nilmestyy paikalle ja pelastaa vielä kerran joukkohyökkäyksillään ja\ntaisteluun tottuneella tykistöllään tilanteen omaksi ja liittolaisensa\nonneksi.\n\nMeidän puolellamme vaatii ihmisluonto oikeutensa. Meidän täytyy\nhengähtää. Jalkaväki tarvitsee lepoa, tykistö ammuksia. Oli onni, että\nvoimme osittain elää voitetun vastustajan varastoista, emme ehkä muuten\nolisi voineet mennä Sommen yli, sillä ensinnä valtaamiemme\nvihollisasemien leveällä kuoppakentällä olleet tiet ovat sellaisessa\nkunnossa, että ne vasta päiväkausien työllä saadaan käyttökelpoisiksi.\nEmme kuitenkaan kokonaan luovu toivosta saada Villers-Bretonneux\nkäsiimme. Huhtikuun 4:ntenä yritämme uudelleen karkoittaa vihollisen\nsieltä. Tiedot hyökkäysliikkeemme etenemisestä tuntuvat tänään aluksi\nlupaavilta. Mutta huhtikuun 5:s tuo tässä kohden vastaiskun ja\npettymyksen.\n\nAmiens jää vastustajan käsiin, sitä koskettaa vain kauaskantavien\ntykkiemme tuli, joka tosin voi häiritä vihollisen liikuntasuonia, mutta\nei kokonaan sulkea niitä.\n\n\"Suuri taistelu\" Ranskassa on päättynyt!\n\n\n\nTaistelu Lysin varrella.\n\n\nEräs 1918 vuoden alkua varten tekemistämme taisteluluonnoksista\ntarkoitti Flanderissa olevia englantilaisten asemia vastaan tehtävän\nhyökkäyksen valmistelua. Siinä oli perusajatuksena, että oli käytävä\nenglantilaisten itäänpäin ulkonevan pohjoissiiven kimppuun\nArmentièresin molemmin puolin ja siten etenemällä Hazebrouckin\nsuunnalla saatava murskatuksi vihollinen. Ne mahdollisuudet, joita\ntällainen sotatoimi tarjosi siinä tapauksessa että rynnistys\nonnistuisi, olivat hyvin houkuttelevia, mutta hyökkäyksen toimeenpanoa\nestämässä olivat tuntuvat vaikeudet. Ennen kaikkea oli selvää, että\ntällöin joutuisimme tekemisiin englantilaisten kaikkein vahvimpien\ntaistelujoukkojen kanssa. Nämä oli sijoitettu suhteellisesti ahtaalle\nalalle ja kykenivät varmaan saamaan aikaan sen, että rynnäkkömme lyhyen\netenemisen jälkeen takertuisi paikoilleen. Me antauduimme siis\ntällaisella yrityksellä siihen vaaraan, jota nimenomaan juuri tahdoimme\nvälttää. Lisäksi vielä pintasuhteet Armentièresin kahden puolen\nvaikeuttivat suuresti hyökkäystä. Ensin oli kuljettava Lysin\npenikulmanmittaisten niittymaiden, sitten itse joen yli. Talvisin\nolivat alavat kohdat laajalti veden vallassa, keväällä viikkokausia\nveteliä kuin suo, sikäläisten puolustusasemien miehistön todelliseksi\nkauhuksi. Lysin pohjoispuolella maaperä vähitellen kohosi ja nousi\nsitten jyrkemmin valtaviksi kukkkula-asemiksi, joiden mahtavimpina\nnurkkapilareina olivat Kemmelin ja Casselin seudut.\n\nTämän hyökkäyksen toimeenpanoa ei voinut ajatellakaan ennenkuin Lysin\nalangot olisivat edes jonkun verran kuljettavassa kunnossa. Tyydyttävä\nkuivuus oli tavallisten sääsuhteiden vallitessa jotenkin varmasti\nodotettavissa vasta huhtikuun keskivaiheilla. Emme kuitenkaan katsoneet\nvoivamme lykätä lännen ratkaisevan kamppailun alkua niin kauaksi.\nMeidänhän oli alati otettava huomioon Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain\njoukot. Huolimatta arveluista annoimme ainakin teoreettisesti\nvalmistella yritystä. Se oli ajateltu toimeenpantavaksi siinä\ntapauksessa, että sotaliikkeemme St. Quentinin luona saisi vastustajan\njohdon siirtämään suuria joukkoja Flanderista ja viskaamaan ne meidän\nmurtokohtaamme vastaan.\n\nNäin oli käynyt maaliskuun lopulla. Niin pian kuin nyt kävi selväksi,\nettä hyökkäyksemme länteenpäin oli pysähtyvä, päätimme ryhtyä\nhyökkäämään Lysin rintamalla. Kyselyymme antoi kruununprinssi\nRupprechtin armeijaryhmä vastauksen, että hyökkäysliike yli\nLysin-alangon on jo mahdollinen kuivan kevään vuoksi. Mitä pontevimmin\ntoimien valmisteltiin nyt hyökkäystä armeijanjohtajien ja joukkojen\ntaholta.\n\nHuhtikuun 9:ntenä, Arrasin suuren ratkaisunhetken vuosipäivänä,\nnousivat valmiit joukkomme Lys-rintaman liettyneistä asemista\nArmentièresin ja La Basséen välisellä rintamanosalla hyökkäämään. Ne\nkahlasivat, eivät tosin leveinä hyökkäysvyöryinä, vaan enimmäkseen\npieninä osastoina ja kapeina kolonnina läpi granaattien ja miinojen\nrepimän rämeikön, syvien vedentäyttämien ammuskuoppien välitse ja\nharvoja edes hiukan kiinteämpiä kohtia myöten vihollislinjoja vastaan.\nTykistömme ja miinanheittäjiemme suojaavan tulen alla onnistui kaikista\nluonnollisista ja keinotekoisista esteistä huolimatta tämä yllättävä\nrynnistys, jonka mahdollisuuteen eivät englantilaiset eivätkä heidän\nväliinsä työnnetyt portugalilaiset olleet nähtävästi uskoneet.\nPortugalilaiset joukot lähtivät enimmäkseen suinpäin pakoon ja\nluopuivat lopullisesti koko taistelutoimesta liittolaistensa hyväksi.\nPinnanmuodostus aiheutti meille tosin mitä suurimpia vaikeuksia, kun\nkäytimme hyväksemme yllätyksen suomia tilaisuuksia ja portugalilaisten\nvastustuksen pettämistä, ja vain vaivoin voitiin kuljettaa joitakin\nammus- ja tykkivaunuja eteenpäin jalkaväen jäljissä. Iltaan mennessä\nsaavuttiin kuitenkin Lys-joelle ja yhdestä kohden kuljettiin sen yli.\nRatkaisu siis tälläkin kertaa riippui seuraavien päivien taistelujen\nmenosta. Toiveet pysyvät ensin suotuisina. Huhtikuun 10:ntenä on\nEstaires meidän vallassamme, samoin pääsemme etenemään varsinkin\nArmentièresista luoteeseen päin. Samana päivänä jatketaan hyökkäystämme\naina Wytschaeteen asti. Kädestä käteen kulkeneen Messinesin soraläjät\nme valloitamme taas rynnäköllä.\n\nSeuraavakin päivä tietää meille uusia voittoja ja uusia toiveita.\nVihollinen peräytyy Armentièresista, me valtaamme Mervillen. Lähenemme\netelästä käsin sen valtavan vuoriseudun ensi askelmaa, jolta\nvastustajan katse ja tykistö on vallinnut meidän hyökkäystämme.\nEteneminen käy tästä lähtien yhä hitaammaksi. Se taukoaa pian kokonaan\nvasemmalla siivellä lännen suunnalla ja herpautuu arveluttavasti\nHazebrouckin suunnalla. Keskellä valtaamme vielä lähipäivinä Bailleulin\nja astumme etelästä käsin vuoriseudulle. Wytschaetekin joutuu meidän\nkäsiimme. Mutta siihen vaipuukin tämä ensimmäinen isku.\n\nKahleen tavoin olivat vaikeudet Lysin alangon yli kuljettaessa\nrasittaneet etelästäpäin hyökkäävien joukkojemme liikkeitä.\nAmpumatarpeita saadaan kuljetetuksi aivan riittämättömästi ja vain\ntähän asti valtaamiltamme alueilta saamamme saaliin avulla voimme\nkunnollisesti muonittaa joukkomme.\n\nKamppaillessaan vihollisen konekivääripesiä vastaan jalkaväkemme\nmenettää tavattomasti verta, se uhkaa nääntyä, ellemme joksikin aikaa\nkeskeytä hyökkäystä. Toisaalta tilanne olisi mitä pikimmin ratkaistava.\nOlimme joutuneet tuollaiseen vaihekohtaan, jossa hyökkääminen käy\näärimmäisen vaikeaksi, mutta puolustautuminen aivan arveluttavaksi.\nTästä tilasta oli mahdollista päästä vain etenemällä, ei\npuolustautumalla.\n\nMeidän on tehtävä rynnäkkö Kemmel-vuorta vastaan. Vuosikausia tämä\nvuori on ollut silmätikkunamme. On otettava lukuun, että vihollinen on\nvarustanut sen Flanderin-asemiensa ydinkohdaksi. Lentäjiemme ottamat\nvalokuvat ilmaisevat tietenkin osan sikäläisten puolustuslaitteiden\nsokkeloista. Me toivomme kuitenkin, että vuoren tekemä ulkonainen\nvaikutus on suurempi kuin sen todellinen taktillinen arvo. Sellaisia\nkokemuksiahan olimme jo saaneet muistakin hyökkäystemme kohteista.\nYdinjoukot, jotka Roterturm-solassa, taistelussa Transsylvanian\nvuorilla, Serbian- ja Albanian vuoristossa ja Ylä-Italian alpeilla\nolivat näyttäneet tarmonsa ja osoittaneet voimansa, tekisivät ehkä\ntäälläkin näennäisesti mahdottoman mahdolliseksi.\n\nJotta Flanderissa hyökkäyksemme yhä voisi onnistua, on välttämätöntä\nsaada ranskalaiset jättämään koko sikäläisten taistelujen taakka\nenglantilaisen liittolaisen yksin kannettavaksi. Me ryhdymme siis\nhuhtikuun 24:ntenä uudelleen hyökkäykseen Villers-Bretonneux'n luona\nsiinä toivossa, että huoli Amiensin kohtalosta on Ranskan\nsodanjohtajien sydämellä paremmin kuin englantilaisen ystävän\nauttaminen sen tukalasta asemasta Flanderissa. Mutta tämä uusi\nhyökkäyksemme menee myttyyn. Sen sijaan englantilaisten puolustus\nKemmel-vuorella sortuu huhtikuun 25:ntenä ensimmäisestä iskusta. Tämän\ntuen murtuminen järkyttää koko vihollisen Flanderin-rintamaa.\nVastustaja alkaa väistyä Ypernin kaaresta jota se oli 1917\nkuukausimääriä kestäneissä taisteluissa yhä laajentanut. Mutta\nviimeiseen Flanderin kaupunkiinsa se tarrautuu kiinni kuin kalleuteen,\njota se poliittisista syistä ei tahdo menettää. Mutta Flanderia koskeva\nratkaisu ei ole tapahtuva Ypernin luona vaan kaakosta käsin Casseliin\nkohdistuvalla hyökkäyssuunnalla. Jos meidän onnistuu saada etuote tällä\nsuunnalla, täytyy koko englantilais-belgialaisen rintaman ruveta\nvyörymään länttä kohti. Kuten kuukausi sitten Amiensiin keskittyneet\najatukset, vartuvat nytkin toiveet ja rientävät Kanaalin rannoille\nasti. Olen tuntevinani, miten koko Englanti henkeään pidättäen seuraa\nFlanderin taistelujen edistymistä. Kun Kemmel-vuoren valtava tuki on\nkukistunut, ei meillä ole mitään syytä olla jatkamatta hyökkäyksiä.\nSaapuu tosin tietoja siitä, että eräät yksityiset joukkomme eivät ole\ntehneet tehtäväänsä. Tehdään taas virheitäkin tappotantereella, sattuu\nlaiminlyöntejä. Mutta sellaiset virheet ja laiminlyönnithän kuuluvat\ninhimilliseen luontoon. Se, joka tekee niitä vähimmin, jää tantereen\nherraksi. Nyt olimme me sen herrana ja aioimme siksi jäädäkin.\nEteenpäin siis yhä, ensiksi ainakin Casseliin asti! Sieltä voi\nraskaimman tykistömme tuli yltää aina Boulogneen ja Calais'hen\nsaakka. Molemmat kaupungit ovat täpösen täynnä englantilaisten\nsotatarvevarastoja, molemmat sitäpaitsi englantilaisen sotaväen\ntärkeimpiä maihinlaskupaikkoja. Tämän englantilaisen sotaväen\nvastarinta murrettiin aivan yllättävän helposti Kemmel-vuoren\ntaistelussa. Jos meidän onnistuu täällä päästä tilintekoon yksistään\nsen kanssa, on meillä varmat toiveet suurenmoisesta menestyksestä.\nEllei siis Ranska riennä avuksi, on Englannin asia Flanderissa kenties\nmenetetty. Mutta tämä apu tulee taas Englannin äärimmäisessä hädässä.\nKiukkuisina ja hammasta purren, kun ystävä on jättänyt Kemmel-vuoren\npuolustamatta, yrittävät saapuvat ranskalaiset joukot riistää meiltä\ntämän tukikohdan. Turhaan! Mutta eivät enää onnistu meidänkään\nviimeiset suuret rynnäkkömme ranskalais-englantilaisia uusia asemia\nvastaan huhtikuun lopulla.\n\nToukokuun 1:senä siirryimme Flanderissa puolustuskannalle tai\noikeammin, kuten silloin toivoimme, toistaiseksi puolustuskannalle.\n\n\n\nTaistelu Soissonsin ja Reimsin luona.\n\nTietä, jota olimme lähteneet kulkemaan saavuttaaksemme suuren\npäämäärämme, kuljimme vielä Flanderin taistelujen päätyttyäkin.\nTahdomme edelleenkin, läheisesti toisiinsa liittyvin paloittais-iskuin\njärkyttää vihollisen puolustusrakennelmaa, kunnes se vihdoin murtuu\njostain. Niin hahmotteli eräs senaikuinen memoriali aikeemme. Kaksi\nkertaa Englanti oli pelastunut äärimmäisestä hädästä Ranskan avulla,\nehkä meidän kolmannella kerralla onnistuu saavuttaa lopullinen voitto\ntästä vastustajasta. Hyökkäys englantilaisten pohjoista siipeä vastaan\njäi edelleen sotaliikkeittemme johtavaksi langaksi. Tämän hyökkäyksen\nonnellisesta suorituksesta riippui minun nähdäkseni sodan ratkaisu. Jos\nsaapuisimme Kanaalin rannalle, pääsisimme suoranaisesti kajoamaan\nEnglannin elinsuoniin. Meille kävisi sieltä käsin mahdollisimman\nsuotuisaksi taistelu Englannin merikulkuteitten tuhoamiseksi, niinikään\nsaatoimme sieltä käsin ulottaa raskaimpien tykkiemme tulen Britannian\netelärannalle asti. Tuota salaperäistä tekniikan ihmettä, joka\nparaillaan singautteli granaattejaan Laonin tienoilta Ranskan\npääkaupunkiin asti, voidaan käyttää myös Englantia vastaan. Tätä\nihmettä ei tarvitse paljon suurentaa, kun jo joutuu tulemme alaiseksi\nCalais'sta käsin Englannin kaupan ja valtion sydän. Vakava tilanne\nIsolla-Britannialla silloin, ja myös aina vastaisinakin aikoina!\nKruppin arvelun mukaan sellaisia ihmeitä nyt voidaan rakentaa\nkaikkialla. Ovatko ne olevat rauhantakeita vaiko sodansytyttäjiä, sen\nratkaisee tulevaisuus. Englanti on nähtävästi kaukonäköisissä\nmietteissään ja herkkien tuntosarviensa avulla jo ottanut lukuun\ntämänkin tulevan vaaran.\n\nEhkä on Ranskakin jo kaikessa hiljaisuudessa vetänyt johtopäätöksensä\nsiitä. Ystävysten kesken on luonnollista, että tällaisista asioista\nvaietaan, molemmin puolin kai vain tunnustellaan toisen taskussa olevaa\nasetta.\n\nMeidän etumme vaativat keväällä 1918 lähinnä sitä, että nuo ystävykset\noli taas Flanderissa erotettava. Englanti on helpompi voittaa, kun\nRanska on kaukana. Jos siis aiheutamme ranskalaisille pulan heidän\nrintamallaan, he vetänevät takaisin ne divisionat, jotka nyt ovat\nFlanderissa englantilaisten linjoilla. Mahdollisimman pikainen toiminta\non tarpeen, muuten uudelleen vahvistunut vastustaja vie taas aloitteen\nkäsistämme. Jos sattuisi vaarallinen murtautumisyritys meidän\npuolustuslinjoillamme -- ne eivät ole kovinkaan vahvat -- häiritsisi se\ntuntuvasti aikeitamme, jopa tekisi mahdottomaksi niiden toteuttamisen.\n\nRanskalainen on arin Pariisin suunnalla. Siellä on poliittinen\nilmapiiri paraillaan hyvin sähköinen. Granaattiemme ja lentäjiemme\npommit eivät vielä ole saaneet sitä purkautumaan, mutta voimme toivoa\nsen onnistuvan, kunhan tulemme lähemmäksi kaupunkia. Soissonsin\nsuunnalla on ranskalaisten puolustus meidän tietojemme mukaan\nmieslukuun nähden heikoin, mutta sillä on juuri täällä puolellaan\nhyökkäystä suuresti vaikeuttavat pintasuhteet.\n\nKun vuoden 1917 alussa ensi kerran ollessani Laonissa astuin tämän\nomituisesti rakennetun kalliokaupungin kaupungintalon pengermälle,\navautui eteeni seutu ihanan kesäpäivän täydessä kirkkaudessa.\nPuitteinaan kukkulat lännessä ja idässä maisema ulottui kauas etelään,\njossa sitä rajoitti mahtava seinämä, Chemin des Dames. 103 vuotta\nsitten preussilaiset ja venäläiset joukot olivat Blücherin johtamina\nkulkeneet Marnen eteläpuolitse Chemin des Dames'in kukkuloiden yli\netelästä käsin ja asettuneet Craonnen murhaavan taistelun jälkeen heti\ntaistelujärjestykseen Laonin luo suurta korsikalaista vastaan. Laonin\njyrkkien kallioiden itärinteellä päättyi yöllä maaliskuun 10:ttä\nvastaan 1814 taistelu liittoutuneitten hyväksi.\n\nChemin des Dames'in kukkuloista oli keväällä 1917 ranskalaisten\nrynnistys kimmonnut takaisin. Viikkokausia oli sitten kamppailtu\nsikäläisistä asemista onnen vaihdellessa, sitten oli kaikki hiljennyt.\nMutta lokakuussa vihollinen ryntäsi tämän aseman oikeanpuoleista\ntukikohtaa vastaan Soissonsin koillispuolitse, ja meidän oli pakko\nväistyä Chemin des Dames'ista ja siirtää puolustuksemme Ailetten\ntaakse.\n\nNyt oli joukkojemme uudelleen hyökättävä Chemin des Dames'in\näkkijyrkänteiden yli. Melkein vielä enemmän kuin tähänastisissa\nhyökkäyksissä koko yrityksen onnistuminen riippui yllätyksestä. Ellei\nse ollut mahdollinen, meidän hyökkäyksemme meni myttyyn jo kukkulan\nharjanteen pohjoisilla jyrkänteillä. Yllättäminen onnistui sentään\ntäydellisesti.\n\nMainittakoon tässä tätä seikkaa koskeva omituinen selitys. Eräs\nupseeri, joka oli ollut valmistelemassa Ailetten sotaliikkeitä,\nselitti, että joen haaroissa ja kosteilla rantaniityillä kurnuttavien\nsammakoiden aikaansaama ääni oli niin kova, että siihen hukkui\nliikkuvien siltavaunujemme tärinä. Ajatelkoot nyt muut tästä\nselityksestä mitä tahtovat, omasta puolestani vain vakuutan,\netten ollut johtanut kertojaa tällaiseen keksintöön kuvaamalla\nmetsästysmatkoilla saamiani kokemuksia. Mieleeni muistuu eräs toinen\nselitys hyökkäyksemme salaisuuden säilymisestä; se on lähtöisin\nvangiksi joutuneen vihollisupseerin suusta. Tämän luo tuotiin päivää\nennen meidän hyökkäyksemme alkua preussilainen aliupseeri, joka oli\nsaatu kiinni tiedusteluretkellä. Kysymykseen, tiesikö hän mitään\nsaksalaisten hyökkäyksestä, hän vastasi: \"Toukokuun 27:nnen aamulla\nvarhain aloittaa saksalaisten tykistö kiivaan tulen. Sen tarkoituksena\non kuitenkin vain vihollisen harhaanjohtaminen, sillä siihen liittyvään\nhyökkäykseen ottavat osaa ainoastaan jotkut vapaaehtoiset osastot.\nSaksalaisten moraali on niin järkkynyt St. Quentinin ja Flanderin\nkauheista tappioista, että jalkaväki on avoimesti asettunut\nvastustamaan yleistä hyökkäyskäskyä.\" Upseeri myönsi suoraan, että nämä\ntiedot vaikuttivat hänestä täysin uskottavilta ja että hän sen vuoksi\nluuli voivansa täydessä rauhassa odottaa tapausten kulkua toukokuun\n27:ntenä. Ehkä tulevat nämä muistelmani tuon saksalaisen kelpo sotilaan\nnähtäviksi. Ajatuksissani puristan hänen kättänsä ja kiitän häntä koko\narmeijan puolesta, jolle hän teki niin korvaamattoman palveluksen, ja\nmonien satojen, ehkä tuhansien kelpo toverien puolesta, joiden hengen\nhän pelasti neuvokkuudellaan. Vihollisen upseerin pettäminen ei muuten\nolisi voinut niin onnistua, ellei vihollisen propaganda mahdottomalla\ntappioittemme liioittelullaan olisi valmistanut suotuisaa maaperää\npreussilaisen aliupseerin tiedonannoille. Niin kostavat silloin tällöin\npropagandan valheet ja liioittelut itsensä.\n\nTaistelu alkoi toukokuun 27:ntenä. Se sujui loistavasti. Olimme alkuaan\npitäneet luultavana, että hyökkäyksemme pysäytettäisiin Aisnen--Veslen\nlinjalle, emmekä aikoneet pyrkiäkään tätä edemmäksi. Olipa siis\ntodellinen yllätys, kun jo ensimmäisen taistelupäivän iltapuolella\nmeille ilmoitettiin, että saksalaisten srapnellipilvet jo leijailivat\nAisnen etelärannan yläpuolella ja että jalkaväkemme jo samana päivänä\nkulkisi joen poikki.\n\nTäydellisen taktillisen murron suorittaneiden joukkojemme keskusta\nsaapui muutamissa päivissä Marnelle Château-Thierryn ja Dormansin\nvälisellä alalla. Siipemme kurottuivat lännessä Villers-Cotterets'n ja\nidässä Reimsin ja kaupungin eteläpuolella olevan vuoriseudun ympäri.\nSaalis oli suunnaton, koko ranskalaisten v:n 1917 kevätrynnistyksen\nrintamaansijoitusalue oli nyt rikkaine, moninaisine varastoineen meidän\nhallussamme. Rakenteilla olevat uudet tiet ja leiriasunnot tuhansille\nmiehille sekä monet muut seikat osoittivat, miten suurpiirteisesti ja\nmonia kuukausia ranskalainen oli varustellut hyökkäystään. Me olimme\ntoimineet nopeammin!\n\nNäinä päivinä näin eräällä retkellä taas Laonin tappotantereet. Kuinka\nolikaan talven 1917 jälkeen muuttunut sikäläisen elämän silloin vielä\nmelkein rauhallinen muoto. Joitakin päiviä sen jälkeen kun suurimmat\ntykkimme olivat Crépyn metsiköistä, Laonin länsipuolelta, avanneet\ntulen Pariisia vastaan, aloittivat näet vihollisen patterit Aisnen\nlaaksosta tulen tuota kovaonnista kaupunkia vastaan. En sillä tahdo\nväittää, että vastustajat raivosivat omaa lihaansa ja vertansa vastaan\nilman ymmärrettävää sotilaallista tarkoitusta. He kai otaksuivat, että\nnäihin Pariisille niin kiusallisiin pattereihimme kuljetettiin ammukset\nLaonin kautta -- helposti käsitettävä erehdys. Rautatieasemaa\nammuttaessa putosi suuri joukko raskaita ammuksia vielä tiheästi\nasuttuun kaupunkiin, vihollisen lentäjät niinikään heittivät joka päivä\npommeja kaupunkiin. Tuon kovaosaisen kaupungin asukkaista saivat ne,\njotka eivät voineet poistua tuhon uhkaamalta kotiseudultaan, asua\nkellareissa tai maanalaisissa huoneissa. Kuvaan sisältyi sanomatonta\njoukkokurjuutta, jollaista meidän täytyi nähdä muissakin paikoin\nläntisten puolustuslinjojemme takana samanlaisista syistä, mutta jota\nemme kyenneet auttamaan. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä vallattiin Aisnen\nlaaksossa olevat vihollisen kauaskantavat tykit ja siihen loppui Laonin\npommitus. Erästä näiden patterien miehistä kuljetettiin vankina läpi\nkaupungin. Tällöin hän pyysi saada käydä katsomassa ammuttuja\nkortteleita, koska tahtoi nähdä tykkiensä laukausten tulokset. Miten\nodottamattoman syvälle voikaan vajota sodan paaduttama sydän!\n\nSota ei tosin aina vaikuttanut näin, sen tunnustuksen tahdon antaa\nvastustajistanikin. Heidänkin keskuudessaan tapasi helliä sydämiä kovan\nkamppailun jälkeen. Minulle kerrotuista esimerkeistä tahtoisin esittää\nvain yhden: Oltiin maaliskuun 21:senä St. Quentinissa, jota\nenglantilaiset vielä pommittivat ankarasti. Siellä patoutui saksalaisia\nkolonnia rikkiammutuille kaduille. Vihollisvangit, jotka palaavat\ntaistelusta ja kantavat haavoittuneita, pakotetaan seisahtumaan. He\nlaskevat taakkansa maahan. Silloin pahasti haavoittunut saksalainen\nsotilas kohottaa uupuvan kätensä hapuilevana ilmaan ja vaikeroi hänen\npuoleensa kumartuvalle kantajalle: \"Mutter, Mutter.\" Englantilaisen\nkorva tajuaa saksalaisen sanan. Tommy polvistuu krenatöörin viereen,\nhyväilee kylmenevää kättä ja sanoo: \"Mother, yes, Mother is here!\"\n\nNäin itsekin näillä kuolemankentillä kuvia, jotka todistivat syvää\ninhimillistä tunnetta. Vaeltelin toukokuun lopussa erään saksalaisen\nkenraalin seurassa Craonen länsipuolella olevilla, äsken vallatuilla\nkukkuloilla. Kohdatessaan vielä hautaamattomia vihollisvainajia\nseuralaiseni kumartuu jokaisen puoleen ja peittää vielä verhottomat\nkasvot, kunnioittaa kuoleman majesteettia. Mutta hän huolehtii\nelävistäkin vihollisista, virvoittaa omista varoistaan haavoittuneita,\njotka ovat heikkoina jääneet virumaan, ja hankkii heille mukavat\npaarit. Jo ennenkin minulla oli ollut tilaisuus seurata tämän\nsaksalaisen miehen syvää ihmisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa ajan St.\nQuentinissa hänen rinnallaan pitkin vihollisvankien kolonnaa, jota\nhänen vakava silmänsä tarkastelee ilmaisten syviä mietteitä. Näiden\nkolonnain päässä hän käskee pysähtyä ja lausuu sinne kootuille\nvihollisupseereille tunnustuksensa heidän joukkojensa uljaasta\nryhdikkyydestä, lohduttaen heitä sillä, että kovin kohtalo, vankeus,\nusein tulee sen osaksi, joka on uljaimmin pysynyt paikoillaan. Näillä\nsanoilla näyttää olevan suuri vaikutus. Suurin ehkä erääseen nuoreen,\npitkäkasvuiseen upseeriin, joka tähän asti on kuin häveten painanut\npäänsä alaspäin. Nyt oikeni solakka vartalo kuin nuori kuusi lumitaakan\nalta päästyään ja hänen kiitollinen katseensa tapasi -- keisarini\nkatseen.\n\nLaajentaaksemme saavutuksiamme olimme taistelujen kestäessä\nvenyttäneet Marneen asti ulottuvan rintamakaaremme oikeata siipeä\nlänteen aina Oiseen asti. Tämä hyökkäys onnistui vain osittain.\nMontdidier'n--Noyonin linjalta heinäkuun 9:ntenä Compiègnen suunnalla\naloittamamme hyökkäysliike pääsi tunkeutumaan vain puolimatkaan tähän\nkaupunkiin päin. Yrityksemme Villers-Cotterets'n suunnalla ei myöskään\nvienyt merkittäviin tuloksiin. Tulimme siihen vakaumukseen, että meillä\nCompiègnen--Villers-Cotterets'n tienoilla oli vastassamme vihollisen\npäävoimat, joita murtamaan meidän voimamme olivat liian vähäiset.\n\nAntaakseni yhteenvedon tahtoisin lopettaa huomautukseni\nSoissonsin--Reimsin kamppailusta sillä, että taistelut olivat vieneet\nmeidät paljon kauemmaksi kuin alkuaan oli tarkoituksemme. Täälläkin\nolivat odottamattomat voitot nostattaneet uusia toiveita ja päämääriä.\nSe, ettei näitä lopulta täysin saavutettu, johtui yritykseen\nsijoitettujen voimien vähittäisestä uupumisesta. Ei kuitenkaan\nsoveltunut yleisiin aikeisiimme, että olisimme panneet Marnen seutujen\nsotaliikkeisiin vielä useampia divisionia. Katseemme tarkkasivat\nalinomaa Flanderia.\n\n\n\nKatsaus taakse- ja eteenpäin kesäkuun lopussa 1918.\n\n\nSe, mitä olimme saavuttaneet näissä kolmessa suuressa kamppailussa,\nsaattoi sotilaalliselta kannalta katsoen varjoon kaiken, mitä syksyn\n1915 jälkeen oli suoritettu lännessä hyökkäysliikkeiden alalla.\nAluevoitot, saalismäärät, vihollisen veriset tappiot kertoivat selvin\nsanoin saksalaisten voittojen suuruudesta. Olimme järkyttäneet\nvihollisen vastarintaa ja sen kaikkia liitoksia aina perustuksia\nmyöten. Joukkomme olivat osoittaneet täysin vastaavansa niille\nasettamiamme suuria vaatimuksia. Viikkokausia kestäneissä\nhyökkäystaisteluissa saksalainen sotilas oli osoittanut, ettei vanha\nhenki ollut tukehtunut vuosikausien puolustusottelussa, vaan että se\n\"eteenpäin!\" sanan kaikuessa kohosi v:n 1914:n sielullisen nousun\nkorkeimmille huipuille. Jalkaväkemme valtava myrskyvoima oli\nvaikuttanut vastustajiimmekin: \"What an admirable and gallant\ninfanterie you have\" lausui eräälle yleisesikuntaupseerilleni muuan\nvihollisupseeri. Mitä läheisimmässä yhteistyössä tämän jalkaväen kanssa\nolivat olleet sen sisar-aselajit kaikissa otteluissa, missä kuumimmin\ntaisteltiin. Kaikessa vallitsi mahtava yhtenäisyydenhenki, se oli\nkoskettanut jokaista aina takimmaisen kuormavankkurin viimeiseen\nmieheen asti. Kuinka he olivatkaan kaikki pyrkineet eteenpäin ollakseen\nosallisina, saadakseen toimia ja tuntea kukin puolestaan, kun tuo\nsuuri tapahtui! Miten usein puhkesikaan ilmoille riemuisa ilo,\nnostattava laulu, ääneen lausuttu kiitollinen rukous. Minäkin olin\ntaistelukentillä uudelleen nauttinut tuosta hengestä, joka oli kuin\ntuulahdus kauan sitten menneiltä nuoruuteni sotilasajoilta. Välillä oli\nihmisikä, mutta muuttumatonna oli ihmissydän, saksalaisen sotilaan\nhenki. Niin olivat puhuneet ja laulaneet uljaat poikamme vanhoine\nsinisine asetakkeineen Königgrätzin ja Sedanin leiritulilla kuin nyt\nharmaat kenttämiehet puhuivat ja lauloivat suurissa taisteluissa\nolemassaolon ja isänmaan, keisarin ja valtakunnan puolesta. Mutta se,\nmitä jo oli saatu aikaan, ei ollut osunut vihollisen poliittisen ja\nsotilaallisen elämän ydinkohtaan. Vastustajassa ei huomannut\nminkäänlaisia myöntyväisyyden oireita. Ulkonaisesti katsoen jokainen\ntappio näytti päinvastoin vain vahvistavan vihollisen hävityshalua.\nTätä vaikutelmaa ei myöskään heikontanut se, että vähän väliä\nvihollisten leiristä kuului ääniä, jotka neuvoivat kohtuullisuuteen.\nDiktaattorimainen paino meille vihamielisen valtiorakennuksen taholla\nei yleisesti katsoen ollut heikentynyt missään. Kuin rautapihdeillä se\npiti koossa kansojen tahtoa ja voimia ja teki enemmän tai vähemmän\nilmeisin voimakeinoin tehottomaksi kaikki ne, jotka uskalsivat ajatella\ntoisin kuin nykyiset tyrannimaiset vallanpitäjät. Näiden voimien\ntoiminnassa oli mielestäni jotain hyvin vaikuttavaa. Omat toiveensa ja\nvakuuttelunsa he rakensivat meidän voimamme herpautumiselle. Heidän\nkäsityksensä mukaan tämän täytyi piankin kulua loppuun. Nälkä\nkotimaassa Saksassa, taistelut rintamalla, propagandan myrkky,\nlahjomisrahat, lentolehdet, sisäiset valtiolliset taistelut eivät\nolleet tähän mennessä kyenneet kukistamaan meitä. Nyt rupesi\nvaikuttamaan uusi voimatekijä, Amerikan apu. Me olimme Château-Thierryn\nluona tulleet tuntemaan Amerikan ensimmäiset koulutetut joukot. Ne\nmarssivat nyt meitä vastaan, vielä tottumattomien tavoin, mutta\nvoimakkaan tahdon johtamina. Ne vaikuttivat meidän heikkoihin\njoukkoihimme yllättävästi ylivoimaisen lukumääränsä vuoksi.\n\nAmerikan astuminen taistelutantereelle oli viimeinkin täyttänyt\nranskalaisten ja englantilaisten pitkäaikaiset toiveet. Oliko ihme,\nettä vihollispuolen valtiomiehet entistä vähemmän ajattelivat\nrauhallista sovintoa meidän kanssamme? Heidän tahollaan oli jo kauan\nsitten päätetty tuhota meidän valtiollinen ja taloudellinen\nolemassaolomme, vaikka tämä tarkoitus kätkettiinkin kuluneiden,\nlempeiden sofististen puheenparsien vaippaan. He käyttivät tuollaisia\nfraaseja vain milloin propagandatarkoitukset niin vaativat, olipa\nsitten koetettava tehdä omien kansojen kannettavaksi asetettu verivero\nsiedettäväksi tai heikonnettava meidän kansamme taisteluhalua. Niinpä\nei ollut sodan loppuminen näkyvissämme.\n\nKesäkuun keskivaiheilla yleinen sotatilanne oli neliliitolle\nkäynyt oleellisesti huonommaksi. Lupaavasta alustaan huolimatta\nItävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan oli epäonnistunut. Vaikkakaan\nsikäläisen vastustajamme voimat eivät riittäneet hankkimaan\nheikäläisille suurempia etuja tämän Itävalta-Unkarin yrityksen\nmyttyynmenemisestä, johtui hyökkäyksen karilleajosta kuitenkin\nseurauksia, jotka olivat tuhoisampia kuin jos koko hyökkäys olisi\njäänyt tekemättä. Liittolaisemme vahinko oli meillekin onnettomuus.\nVastustaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin mekin, että Itävalta-Unkari oli\ntällä hyökkäyksellään heittänyt sodan vaakaan viimeiset punnuksensa.\nTästä lähtien Tonavan monarkia lakkasi olemasta vaarana Italialle.\nPidin ehdottoman varmana, että Italia ei enää voisi vastustaa\nliittolaistensa vaatimuksia, vaan sekin puolestaan viskaisi voimansa\nratkaisevalle lännen sotanäyttämölle, ei vain osoittaakseen poliittisen\nrintaman yhtenäisyyttä, vaan myöskin ollakseen huomattavana tekijänä\nmyöhemmissä taisteluissa. Jottei tämä taakka joutuisi yksin meidän\nkannettavaksemme oli meidän koetettava saada itävalta-unkarilaisia\ndivisionia länsirintamallemme. Se oli silmämääränämme, kun nyt pyysimme\npikaista apua Itävalta-Unkarilta. Suurtakaan tehoa emme tosin voineet\nodottaa tältä avulta. Koko neliliiton kohtalon ratkaisu riippui nyt\nenemmän kuin konsanaan Saksan voimasta.\n\nKysymys oli siis siitä, olisiko tämä niin riittävä, että sota\nvoitaisiin saada voitokkaaseen loppuun. Olen ylempänä puhunut\njoukkojemme loistavista suorituksista; vastatakseni tähän kysymykseen\nkäännyn nyt toisiin, vakavampiin puoliin asiassa.\n\nKaikesta sotilaihimme kohdistuvasta rakkaudesta ja tunnustuksesta\nhuolimatta emme saattaneet sulkea silmiämme pitkän sodan kuluessa\narmeijamme liitoksiin syntyneiltä puutteilta. Hyvin ankarasti oli\nsuurissa hyökkäystaisteluissamme tuntunut pitempiaikaisen koulutuksen\nsaaneiden alempiluokkaisten johtajien riittävän lukumäärän puute.\nTaistelukuri oli vähitellen höltynyt yhä enemmän. Oli itsestään\nymmärrettävää, että sotilas, päästessään käsiksi vihollisen varastojen\nrikkauksiin, ei voi kestää kauan kaivattujen elin- ja nautintoaineiden\nhoukutusta. Mutta sotilaita olisi pitänyt estää antautumasta näihin\nnautintoihin sopimattomalla ajalla ja siten lyömästä laimin\nvelvollisuuksiaan. Lukuunottamatta tällaisen käsityksen höllentävää\nvaikutusta joukkojen henkeen siihen sisältyi myös vaara, että meille\nsuotuisat taistelutilanteet menivät käyttämättä ohi vaihtuen\ntuontuostakin päinvastaisiksi.\n\nTaistelut olivat iskeneet ankaria, täyttymättömiä aukkoja riveihimme.\nMonet jalkaväkirykmentit oli aivan uudelleen ryhmitettävä.\nRakennuskivet eivät yleensä olleet siveellisesti entisten ainesten\ntasalla. Kotimaan olojen varjopuolet kuvastuivat useissa suhteissa\nsiitä mielialasta, joka vallitsi sodan kuluessa saapuneessa\ntäytemiehistössä.\n\nSotaisen menestyksemme vaikutuksesta oli kylläkin mieliala kotimaassa\nlaajoissa piireissä mahtavasti noussut. Tietoja taistelukentältä\nseurattiin suurella jännityksellä ja odotettiin raskaan kamppailun\npikaista onnellista päättymistä. Nälkä, uhraukset ja huolet eivät\nnäyttäneet menneen hukkaan, ja paljon voitiin unohtaa, paljon kärsiä\nmiehekkäästi edelleen, kun vain äärettömän kärsimyksen onnellinen loppu\npysyi saavutettavan lähellä. Niin tekivät armeijan voitot useinkin sen,\nmikä valtiolliselta johdolta jäi tekemättä. Mutta Saksan kansassa oli\nepäisänmaallisuuteen vaipuneita aineksia, jotka olivat itsekkyyden ja\nomanvoitonpyynnin turmeleman valtiollisen ajatussuunnan läpitunkemia,\njoiden hermot olivat niin ärtyneet ja joissa siveellinen turmelus oli\nniin pitkällä, että he pitivät vihollisen voittoa isänmaansa onnena ja\nrauhana, jotka etsivät ja luulivat löytävänsä hyvää yksistään\nvihollisen, pahaa taas yhtä ehdottomasti vain omassa leirissä, ja nämä\nainekset olivat sen mädännyksen lähtökohtana, joka oli pilaava koko\nkansamme ruumiin. Trotski ei tosiaan näyttänyt puhuneen kuuroille\nkorville Brest-Litovskissa. Hänen valtiolliset harhaoppinsa tunkivat\nrajapatsaittemme yli tavaten mitä erilaisimmista syistä lukuisia\nkannattajia kaikissa ammattiluokissa. Vihollisen kiihoitustyö jatkoi\nvaikutustaan julkisesti ja salaa. Se tunkeutui joko vahvempana tai\nheikompana kaikille elämämme aloille.\n\nNiinpä näytti vastustusvoiman katoaminen kansastamme ja armeijastamme\nyhtyvän vihollisen tuhoamishaluun meidän häviöksemme. Menestys sodassa\nnäytti olevan ainoana pelastuksena tästä tukalasta asemasta. En\nainoastaan lujasti tahtonut vaan myöskin varmasti toivoin meidän\npääsevän sen avulla onnelliseen päätökseen. Sellaisen menestyksen\nedellytyksenä oli, ettemme kadottaneet otettamme, että pysyimme\nhyökkäävällä kannalla. Me jouduimme heti vasaran alle, jos itse\npäästimme sen kädestämme. Me saatoimme taistella loppuun, jos vain\nkotimaa yhä antoi meille ne siveelliset ja ruumiilliset voimat, joita\nsillä vielä oli, jos se ei vain menettänyt uskoaan ja luottamustaan\nlopulliseen voittoomme, ja jos liittolaiset eivät pettäneet.\n\nNäin ajatellen ja tuntien ryhdyin jatkamaan tähänastista\nyleissuunnitelmaamme.\n\n\n\n\nHYÖKKÄYS EPÄONNISTUU.\n\n\n\nReimsin taistelun suunnitelma.\n\n\nAsema Marnen mutkassa teki kesäkuun taistelujen päätyttyä\nepätäydellisen, lopettamattoman työn vaikutuksen. Ajan oloon emme\nvoineet jäädä niihin asemiin, joissa nyt olimme olleet kesäkuun\nkeskivaiheilta asti. Tarpeiden kuljetus tähän valtavaan puoliympyrään\noli sangen puutteellista. Se oli riittävä vain suhteellisen\nhiljaisuuden vallitessa, mutta uhkasi käydä arveluttavaksi, jos\npitkäaikainen suurkamppailu puhkeaisi. Meillä oli käytettävissämme vain\nyksi, sekin varsin vähän käyttökelpoinen rautatielinja, jonka piti\nkuljettaa tarpeet suurille sotilasmäärillemme tällä joukkojen määrään\nkatsoen sangen ahtaalla alueella. Ulkoneva kaari lisäksi suorastaan\närsytti vihollista ryhtymään hyökkäämään joka puolelta. Muonitusolot ja\ntaktillinen tilanne olivat täydelleen autettavissa vain siten, että\nsaisimme Reimsin käsiimme. Se ei ollut meille onnistunut touko- ja\nkesäkuun taisteluissa. Olimme silloin siirtäneet päävoimamme etupäässä\nlänteen päin. Reimsin valloitus oli nyt suoritettava erikoisella\nsotaliikkeellä. Mutta tilanteen vaatima taistelu soveltui myöskin\nmeidän kokonaissuunnitelmiimme.\n\nAikaisemmin olen jo tehostanut sitä, että Lysin taistelun keskeytymisen\njälkeen tuli päämääräksemme vielä kerran antaa englantilaisille\nFlanderissa ratkaiseva isku. Soissonsin luona suoritetulla\nhyökkäyksellämme oli juuri koetettu edistää tätä tarkoitusta, tahdoimme\nsillä saada vihollisen ylimmän johdon vetämään ranskalaiset tuet taas\npois Flanderissa olevilta englantilaisilta.\n\nSillä välin oli jatkettu uuden Flanderin taistelun valmisteluja.\nTöitten kestäessä tulevilla hyökkäysrintamillamme saivat sen\nsuoritukseen määrätyt divisionamme olla Belgiaan ja Pohjois-Ranskaan\nmajoitettuina virkistymässä ja harjoittautumassa.\n\nEnglantilaisten taholta en toistaiseksi pelännyt mitään\nvastahyökkäystoimenpiteitä. Vaikka englantilaisten armeijan pääosalla\nolikin nyt ollut aikaa kuukausimääriä korjata pahasti vioittunutta\ntaistelutehoaan, ei kuitenkaan meidän uhkaavien Flanderin-asemiemme\nvuoksi ollut todennäköistä, että englantilainen siirtyisi\nhyökkäyskannalle.\n\nTähänastisten kokemustemme perusteella uskoin meidän selviytyvän\nenglantilaisten Flanderissa olevista päävoimista, jos vain\nsaisimme kyllin kauan pidetyksi ranskalaiset poissa sikäläisiltä\ntaistelukentiltä. Reimsin luona tapahtuneen hyökkäyksemme uudistamisen\noli siis määrä nytkin edistää suurempia, laajakantoisempia\npäämääriämme, nimittäin ratkaisevaa taistelua Englannin sotajoukon\npääosia vastaan. Tilanne länsirintamalla heinäkuun alussa oli\nsuunnilleen seuraava: kenraali Fochin reservien pääosat olivat\nCompiègnen--Villers-Cotterets'n suunnalla. Ne olivat siellä\nstrateegisesti sangen suotuisassa asemassa. Toisaalta ne olivat\nvalmiina vastustamaan meidän hyökkäystämme, jos sitä jatkettaisiin\nmolempiin äsken mainittuihin kaupunkeihin päin, toisaalta ne saatettiin\nerinomaisen rautatieyhteyden vuoksi nopeasti ja helposti siirtää mille\nranskalaisen tai englantilaisen rintaman osalle tahansa. Minusta ei\nnäyttänyt otaksuttavalta, että Foch ryhtyisi suureen hyökkäykseen ennen\namerikkalaisten apujoukkojen tuloa, elleivät erikoisen suotuisat tai\npakottavat asianhaarat aiheuttaisi sellaista hyökkäysliikettä.\n\nMarnen eteläpuolella ei ollut nähtävästi mitään varsin vahvoja\nvihollisjoukkoja. Reimsin luona ja sen eteläpuolella olevassa\nvuoriseudussa oli sitävastoin varmasti vahvoja vihollisten\ntaistelujoukkoja, joihin kuului paitsi ranskalaisia myöskin\nenglantilaisia ja italialaisia. Muilla Ranskan rintamilla eivät\nolosuhteet olleet oleellisesti muuttuneet kevätrynnistystemme ajoilta.\nAsemajoukkoja ja uupuneita divisionia oli tuontuostakin vaihdettu,\nmutta kokonaisuuteen ei se ollut näillä rintamilla vaikuttanut.\n\nAmerikan avun saapumisesta ei ollut tullut yksityiskohtaisia tietoja.\nIlmeistä oli kuitenkin, että Ranskaan nyttemmin tulvi yhtämittaa\namerikkalaisia joukkoja. Sukellusveneemme eivät kyenneet estämään tai\nheikontamaan tätä liikettä, yhtä vähän kuin niiden tähänastinen\ntoiminta oli riittänyt vähentämään vastustajan tonnistoa niin\ntuntuvasti, ettei sellainen kuljetus olisi yleensä tullut kysymykseen.\nKun nopean, tehokkaan sotilaallisen avun saanti oli nyt Ranskalle ja\nEnglannille ehdottomasti välttämätöntä, jätti vastustaja maittensa\nelintarpeiden tuonnin ja talouselämän tarpeet kokonaan taka-alalle.\nMeidän oli koetettava selviytyä kaikesta tästä huolimatta.\n\nJos nyt liitimme Reimsin luona aikomamme hyökkäyksen likeisesti\nFlanderin sotatoimien suunnitelmiimme, oli ratkaiseva kysymys,\nmillaiset mittasuhteet oli annettava tai voitiin antaa Reimsin\ntaisteluille. Alkuaan oli tarkoituksemme tyytyä vain itse kaupungin\nvaltaukseen. Jos taas tahtoi saada Reimsin, oli ensin päästävä Epernayn\nja Reimsin välillä olevan ylänköseudun herraksi. Tämän ylängön\nvaltaaminen oli siis hyökkäyksemme ydinkohta. Helpottaaksemme\nsikäläisiä sotaliikkeitämme, siis ehkäistäksemme vihollista\nmahdollisesti hyökkäämästä sivustojemme kimppuun Marnen etelärannalta\nkäsin, oli meidän työnnettävä vahvoja voimia Dormansin kahden puolen\nMarnen etelärannalle ja näidenkin joukkojen tuli sieltä edetä\nEpernay'ta kohti. Kulku joen yli taisteluvalmiin vastustajan silmien\nedessä oli tosin rohkea yritys. Kun kuitenkin otimme huomioon entiset\nyhä uudistuneet kokemuksemme kulusta jokien ja virtojen yli, emme\npitäneet yritystä liian arveluttavana. Ylimenopaikan valtaaminen ei\nollut päävaikeus, siksi muodostui taistelujen jatkaminen tämän esteen\nyli päästyä. Jäljestä kuljetettava tykistö ja kaikki elin- ja\nampumatarpeet ryntäysjoukoille oli vietävä sotasiltoja myöten, jotka\ntietenkin tarjosivat mainioita tähtäysmaaleja vihollisen\nkauaskantaville tykeille ja lentohyökkäyksille.\n\nEnsimmäisten suunnitelmiemme mukaan oli taistelu rajoittuva vain\nReimsin valtaamiseen, mutta monien neuvottelujen kuluessa sen alaa\nlaajennettiin itäänpäin kauas Champagneen asti. Tämä johtui toisaalta\ntarkoituksestamme eristää Reims kaakostakin päin, toisaalta\nluulimme kokemustemme nojalla voivamme ulottaa hyökkäyksemme aina\nChalons-sur-Marneen asti. Jos yritys näin laajassa muodossa onnistuisi,\nolisi tiedossa suuri vanki- ja elintarvesaalis. Tosin olimme samalla\nselvillä siitä, että levittämällä joukkomme laajalle alalle\nheikontaisimme voimiamme ratkaisevissa kohdin, mikä saattoi olla\nvaarallista.\n\nMeille oli tietysti mitä tärkeintä, että sotaliikkeemme alkoi niin pian\nkuin mahdollista. Amerikasta saapuvan avun vuoksi ei viivytys suinkaan\nollut meidän etujemme mukaista. Aivan erityisenä tehtävänämme eikä\nsuinkaan helpoimpana ratkaistavanamme oli siis oikein arvioida\nvälttämättömien valmistelujen ja yleisen sotatilanteen suhde.\nJoskin yleistilanne vaati kiirehtimään mahdollisimman paljon, emme\nsaaneet unohtaa, miten vaikeata oli aina uudistaa joukkoja uusia\ntaistelutehtäviä varten, puhumattakaan ollenkaan taktillisista\nvalmisteluista, kuten kaikkien taisteluvälineitten kuljettamisesta ja\nsiirtämisestä hyökkäyskohdille. Täten saatoimme kysymyksessä olevassa\ntapauksessa määrätä taistelun alkavaksi vasta heinäkuun 15:ntenä.\n\n\n\nTaistelu Reimsin luona.\n\n\nPäivän valjetessa heinäkuun 15:ntenä alkoi tuhatääninen tykistömme\nsoittaa taistelulauluaan uudella hyökkäysrintamalla. Heti syntyy elämää\nMarnella meikäläisten puolella. Vihollisen vastatuli ei alussa ole\nerikoisen vilkas, mutta käy vähitellen pontevammaksi. Emme olleet\nhuomanneet mitään oireita vihollisrintaman vahvistamisesta tai\nerikoisia torjuntatoimenpiteitä. Meidän jalkaväkemme onnistuukin päästä\nMarnen etelärannalle. Vihollisen konekivääripesät raivataan,\nkukkuloille molemmin puolin jokea noustaan, tykkejä vallataan. Tieto\nnäistä ensimmäisistä tapauksista saapuu meille Avesnesiin hyvin\naikaisin. Se tietenkin hellittää ymmärrettävää jännitystä ja vahvistaa\ntoivoamme.\n\nKuten Marnella syttyy taistelun palo laajalti Reimsin ympäristöllä,\nsuuntautumatta kuitenkaan tätä kaupunkia ja sen lähintä ympäristöä\nvastaan. Onhan tarkoituksena saada kaupunki kukistetuksi siten, että\nyhteys kummaltakin puolen leikataan poikki. Champagnessa aina\nArgonneille asti murskaavat tykistömme ja miinanheittäjämme vihollisen\netumaisen puolustuslinjan. Ensimmäisten linjojen takana on entisten\ntaistelujen ajoilta vielä laaja ampumahautasikermä. Ei kukaan voi antaa\ntietoa siitä, onko niissä miehistöä ja missä osissa. Ainakin on\nvihollisilla niissä lukemattomia tukikohtia eikä tarvita erikoista\ntyötä, ennenkuin nämä ovat taas puolustuskunnossa ja suovat uusia\npuolustusmahdollisuuksia. Toisaalta vihollinen näyttää täällä\nChampagnessa, mikäli ensi vaikutelmista voi päättää, olevan vähimmin\nvalmistautunut tekemään vastarintaa. Sen tykistö ei vastaa kovin\nvoimakkaasti, se on ilmeisesti hyvin vähän keskitetty ja sitäpaitsi\nryhmitetty huomattavan kauas taapäin.\n\nKeskitettyämme raskaan tykistömme tulen vihollistemme ensimmäisiin\nasemiin alkaa, kuten tähänastisissakin hyökkäystaisteluissa, tämä\nkasautunut ukkospilvi tuhoatuottavan kulkunsa yli puolustautuvan\nvihollisen. Jalkaväkemme seuraa sitä. Melkein vastarinnatta saamme\nrynnäköllä vallatuksi vihollisen ensimmäiset asemat pitkin linjaa,\nsitten aiomme jatkaa hyökkäystä. Mutta kun tulijyrämme siirtyvät\nseuraavilta pommituskohteilta eteenpäin jättääkseen ne jalkaväkemme\nhaltuun, vihollinen nousee äkkiarvaamatta kiivaaseen vastarintaan.\nVihollinen alkaa nostaa tykkitulensa äärimmilleen. Joukkomme yrittävät\nkaikesta huolimatta päästä eteenpäin. Turhaan! Liikkuvat patterimme\nvedetään esiin. Niitä tuodaan tykki kerrallaan, miehet vetävät niitä,\nsillä kuoppaisella taistelukentällä hevosia ei juuri voi käyttää.\nTuskin on tykit saatu paikoilleen, kun ne jo ovat murskana maassa.\nVastustaja on ilmeisesti sijoittanut puolustuksensa päävoiman vasta\ntoisiin taisteluasemiinsa. Mitä tehokkain valmistava tulemme on\npommittanut melkein hyödyttömästi. Vihollinen on järjestänyt ja pannut\ntoimeen uuden puolustusmenetelmän tykistömme hävittävän voimatehon\nvuoksi, ja saa kiittää tästä kaikesta saksalaista ilmiantajaa, kuten\nvastustaja itse myöhemmin riemuiten julistaa koko maailmalle.\n\nChampagnessa pysyvät taistelusuhteet ensimmäisen päivän iltaan asti\nmuuttumattomina.\n\nSuotuisimmin sujuvat taistelumme Reimsin lounaispuolella ja Marnen\nmolemmin puolin. Joen eteläpuolella jalkaväkemme tunkeutuu lähes tunnin\nmatkan verran eteenpäin, päävoima pitkin jokea Epernay'hen päin. Kolmas\nosa matkasta sinne saadaan iltaan mennessä kuljetuksi mitä kiivaimpia\ntaisteluja kestäen. Joen pohjoispuolella hyökkäyksemme niinikään\nmenestyy. Mahtavampana kuin Chemin des Damesin kalkkiseinämät kohoaa\ntäällä Reimsin vuoriseutu, syvien kuilujen uurtamat kukkulat, joiden\nloivankuperat laet suurelta osalta kasvavat tiheätä metsää. Koko seutu\non mitä otollisinta sitkeän vastarinnan tekoon, sillä se vaikeuttaa\nsuunnattomasti hyökkääjän tykistövoiman keskittämistä määrättyihin\nkohteisiin. Siitä huolimatta jalkaväkemme tunkeutuu eteenpäin. Se\nkohtaa tällöin ensi kerran länsirintamalla italialaisia joukkoja,\njoiden innostus taisteluun Ranskan kamaralla ei näytä kovinkaan\nsuurelta.\n\nHeinäkuun 15:nnen iltaan mennessä olemme vallanneet koko\nhyökkäysrintamalla saaliiksemme noin 50 tykkiä. 14,000 vankia\nilmoitetaan otetun. Tulos ei tosin vastaa parhaita toiveitamme, mutta\nodotamme sen seuraavana päivänä paranevan.\n\nHeinäkuun 16:nnen aamupäivä hupenee Champagnessa joukkojemme pääsemättä\nhuomattavasti eteenpäin. Edessämme on vaikea kysymys, lopettaako\ntaistelu tähän vaiko yrittää päästä ratkaisuun näilläkin suhteellisen\nohuesti jäsennellyillä hyökkäysvoimilla. On vaara, että nämä menehtyvät\ntarpeettomasti veriinsä, tai että ne kärsivät suotuisassakin\ntapauksessa niin raskaita vaurioita, että tuskin enää kykenevät\nkäyttämään kunnollisesti hyödykseen saavuttamiaan etuja. Päämäärämme\nChalons siis siirtyy epävarmaan etäisyyteen. Näistä syistä puollan\nsiirtymistä puolustuskannalle tällä kohden. Sitä vastoin jatketaan\nhyökkäyksiämme Marnen eteläpuolella ja Reimsin vuorimaassa. Mutta\ntoisella puolen joen on meidän pakko päivän mittaan yhä pontevammin\nryhtyä puolustautumiseen. Vihollinen työntää vastaamme vahvoja\nhyökkäysvoimia. Epernayn suunnalla joen molemmin puolin pääsemme vielä\netenemään. Illalla olemme noin puolimatkassa kaupunkiin, 10 km:n päässä\nsiitä. Vuoriseudussa lähenemme yhä likemmäksi Epernayn--Reimsin tietä\nhuolimatta vihollisen vimmatuista vastaiskuista. Reimsin kohtalo\nnäyttää olevan kuin säikeen varassa. Vaikka hyökkäysliikettä muuten jo\ntäytyisikin pitää epäonnistuneena, on ainakin Reims otettava. Kaupunki\non meille huomattava sotilaallinen arvo, joka palkitsee uhraukset, sen\nvalloitus vaikuttaa vastustajaan kenties syvästikin.\n\nHeinäkuun 17:ntenä vaikenee taistelu Champagnessa. Marnen eteläpuolella\nalkavat olosuhteet käydä yhä epäedullisemmiksi meille. Pidämme\ntosin hallussamme valloittamamme alan vihollisen kiukkuisista\nvastahyökkäyksistä huolimatta, mutta asemamme ovat niin lähellä jokea,\novat siis niin ohuet, että voi käydä hyvin kohtalokkaaksi, jos on\nvähänkin peräydyttävä. Lisäksi käyvät vielä Marnen yli vievät\nsotasillat yhä vaaranalaisemmiksi vihollisen tykistön kaukotulen ja\nranskalaisten lentäjien pommien vuoksi. Meidän on siis taas palattava\npohjoiseen, koska emme enää kykene etenemään etelään käsin. Annan siis\nkäskyn joukkojen siirtämisestä Marnen pohjoisrannalle takaisin, niin\nvaikeata kuin se onkin minulle. Yöllä heinäkuun 21:stä vastaan tulee\ntämän liikkeen olla suoritettuna.\n\nVuoriseudussa alkavat mitä vimmaisimmat vihollisen hyökkäykset\nheinäkuun 17:ntenä. Ne torjutaan. Mutta ei meidänkään taholtamme ole\ntoistaiseksi ajattelemista eteenpäin. Sellainen toimenpide vaatii\nuusia, perinpohjaisia valmisteluja.\n\nKaikesta saavuttamastamme jää siis jäljelle varsin vähän. Yritys\nnäyttää ajautuneen karille eikä siis tuota positiivisia tuloksia, mitä\ntulee Ranskan rintamaan. Mutta se voi silti kenties hyödyttää\nhyökkäystä Flanderin rintamalla. Jos kaikista päämääristämme saavutamme\nedes sen, että saamme ranskalaisten voimat pysymään erillään\nenglantilaisten puolustuslinjoilta, eivät taistelumme ole olleet\nturhat.\n\nTähän suuntaan käyvät ajatuksemme ja siksi kenraali Ludendorff lähtee\nheinäkuun 17:nnen illalla kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän luo\nlähemmin keskustelemaan hyökkäyksen aloittamisesta englantilaisten\npohjoissivustaa vastaan.\n\nReimsin luona tehtävän hyökkäyksen toimeenpano edellytti, että Marneen\nasti ulottuvan rintamamutkamme länteen työntyvä osa Soissonsin ja\nChâteau-Thierryn välillä voidaan säilyttää. Oli arvattavissa,\nettä hyökkäyksemme aiheuttaisi vastatoimenpiteen Compiègnen ja\nVillers-Cotterets'n luo koottujen ranskalaisten voimien taholta. Jos\nFoch kykeni hiukankaan aktiiviseen toimintaan, täytyi hänen siirtyä\ntähänastisesta passiivisesta asenteestaan, heti kun hyökkäyksemme alkoi\nlähetä Marnen toista puolta ja Reimsiä. Olen jo maininnut, että\nranskalaisten johto oli saanut suunnitelmamme jo varhain tietoonsa,\njoten sillä oli tarpeeksi aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiinsä. Aisnen\nja Marnen välillä olevien joukkojemme tehtävänä oli nyt vastustaa\nranskalaisten hyökkäystä Villers-Cotterets'n suunnalta ylimalkaan, eikä\nse ollutkaan yksinkertainen tehtävä. Olimme sen vuoksi sijoittaneet\nvaralle eräitä divisionia etumaisissa puolustusasemissa olevien\njoukko-osastojen taakse ja luulimme näin voivamme täysin turvallisesti\nryhtyä äsken kuvailtuun suureen hyökkäykseen. Tosin Soissonsin ja\nChâteau-Thierryn välillä olevat joukot eivät olleet kaikki kylliksi\nlevänneitä, mutta ne olivat edellisissä taisteluissa kunnostautuneet\nniin loistavasti, että katsoin niiden täysin pystyvän tähän pelkästään\npuolustusluontoiseen tehtävään. Mielestäni oli pääasia, että kaikki\nsikäläiset puolustusjoukkomme alati olivat varuillaan vahvan\nvihollishyökkäyksen suhteen. Onko tässä suhteessa tapahtunut\nlaiminlyöntejä Soissonsin--Château-Thienyn rintamalla jää ehkä\nainaiseksi kiistanalaiseksi. Itse puolestani olen myöhempien tietojen\nperusteella tullut siihen käsitykseen, että Marnen ja Reimsin\ntaistelujen alkupuolen suotuisa edistyminen heinäkuun 15:nnestä\n17:nteen esti Soissonsin--Château-Thierryn rintaman joukkoja ainakin\npaikoin täysin oivaltamasta, miten vakava tilanne oli heidän omien\nlinjojensa edessä. Sinne kaikuu näinä päivinä hyökkäystaistelumme\ntykkien jyske, saadaan kuulla menestystä lupaavasta etenemisestämme yli\nMarnen; tiedot voitoista kulkeutuvat, kuten usein, liioiteltuina\ntarkistamattomista lähteistä joukkojemme kuultaviin. Kerrotaan Reimsin\nvalloituksesta, suurista voitoista Champagnessa. Mutta omalla\nrintamalla on kolme päivää hiljaista, asiantuntijan mielestä kaamean\nhiljaista, pintapuolisen, mielialoihinsa luottavan tarkastelijan\nmielestä rauhoittavan hiljaista. Tiedustelua Villers-Cotterets'n\nsuunnalla, mitä vielä heinäkuun 15:ntenä suoritettiin täysin\nvalppaasti, ei enää heinäkuun 17:ntenä hoideta huolellisesti.\nIlmoitukset, jotka sotaliikkeen alussa kiitävät tuota pikaa läpi\nkaikkien kenttäpuhelinten, takertuvat 3:ntena taistelupäivänä jollekin\nväliasemalle. Aseman vakavuuden tunne on näet osittain tylsynyt,\nensimmäinen jännitys on lauennut.\n\nHeinäkuun 18:nnen aamulla lähtivät puolustusasemissa olevat\ntaistelujoukot viljapellolle elonleikkuuseen. Heidät yllättää äkkiä\npaikalle iskevä kiivas granaattituli. -- Tulihyökkäyskö? -- Oma\ntykistömme ei vastaa erittäin voimakkaasti, nähtävästi sen vuoksi että\njokseenkin sakea sumu peittää kaiken. Konekiväärien rätinä alkaa kuulua\nlaajalta alalta ja ilmaisee, että kysymyksessä on pahempikin kuin\ntulihyökkäys. Ennenkuin vielä päästään oikein selville tästä, sukeltaa\nkorkean viljan keskeltä esiin vihollisen panssarivaunuja. Vastustaja on\naloittanut ratkaisevan hyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä. Etumaiset\nlinjamme on jo paikoittain puhkaistu, suurin vaara näyttää uhkaavan\nOurqin ja Soissonsin välillä.\n\nSill'aikaa kuin ensimmäisellä puolustuslinjalla murskattujen ja\nhajoitettujen joukkojemme viimeiset jäännökset käyvät epätoivoista\ntaistelua, koettavat niiden selkäpuolella olevat joukot muodostaa uutta\nvastarintaa ja pitää puoliaan siksi, että toisen taisteluaallon\ndivisionat ehtivät saapua vastaiskuun. Monta sankaritekoa tehdään.\nTilapäisesti uudelleen valtaamissaan asemissa varajoukkomme tapaavat\nkonekivääriasemia, joissa miehistömme makaa veriinsä menehtyneenä\nviimeiseen mieheen asti, ympärillään kaatuneita vihollisia rivittäin.\nMutta tällainenkaan sankarius ei voi palauttaa asemaa entiselleen, se\nvoi vain pelastaa meidät täydellisestä tuhosta. Soissonsin suunnalla ja\nsitä etelämpänä vihollinen on tunkeutunut erikoisen syvälle, siis juuri\nmeidän arimmalla kohdallamme, Marnen rintamakaaren läntisessä\ntukipisteessä Aisnen eteläpuolella. Mutta vihollinen painaa täältä\nkäsin koko puolustusrintamaamme aina Château-Thierry'hin asti. Ja\nlisäksi se uhkaa ainoata Marnen kaareen vievää rautatielinjaamme, juuri\nsiltä kohdalta, missä se Soissonsin eteläpuolella kääntyy Aisnen\nlaaksosta etelään valtavan puoliympyrämme keskelle.\n\nAsemamme on tämän vuoksi jo ensi hetkestä saakka sangen arveluttava. Se\nuhkaa kääntyä suorastaan tuhoisaksi, ellei meidän onnistu samalla\ntavoin kuin aikaisemmin palauttaa sitä ennalleen tai ainakin saada sen\nkehitystä varmasti ja lujasti pysähtymään tähän. Minusta olisi ollut\nsekä toivottavaa että tarkoituksenmukaista, jos murtautuvan vihollisen\nkimppuun olisi päästy iskemään pohjoisesta käsin Aisnen yli Soissonsin\nluona sivustahyökkäyksellä ja siten murskattu vastustaja. Mutta\nrintamaansijoitus olisi tällöin vaatinut liian paljon aikaa, ja niin\nminun oli tunnustettava vastasyyt oikeutetuiksi, jotka ennen kaikkea\nvaativat hyökkäyksen alaiseksi joutuneitten rintamanosiemme täydellistä\nlujittamista, jotta taas pääsisimme vapaan päätöksen herroiksi. Kaikki\njoukot joita suinkin on saatavissa, käytetään siis tähän tarkoitukseen.\nSillä ei pula valitettavasti ole voitettu, se on vain lykätty.\nVihollisen uudet murtorynnistykset kärjistävät tilannetta\nMarnen mutkassa. Mitä hyödyttää se, että Ourqin eteläpuolella\nvihollisen rynnäköt enimmäkseen epäonnistuvat, että eritoten\nChâteau-Thierryn luona amerikkalaisten suurin joukoin suoritetut, mutta\nharjaantumattomasti johdetut hyökkäykset musertuvat meidän heikkoihin\nlinjoihimme. Emme voi emmekä saa ajan oloon sallia näin arveluttavan\ntilanteen jatkumista. Se olisi liian uhkarohkeata. Irroitamme siis\nvasemman siipemme Château-Thierrystä ja peräydymme toistaiseksi hiukan\nitäänpäin, mutta pidämme vielä nojanamme Marnea.\n\nTämän joen etelärannalta olemme heinäkuun 17:ntenä tekemämme päätöksen\nmukaisesti vetäytyneet takaisin juuri oikeaan aikaan raskaitten\ntaistelujen jälkeen. Joukkojemme mainio ryhti, joka tekee kaikki\nranskalaisten hyökkäykset tehottomaksi, tekee meille mahdolliseksi\nonnellisesti kestää aseman vaikeudesta huolimatta. Peräytyminen\nonnistuu erinomaisesti, yli odotustemme. Vihollinen ryntää vasta\nheinäkuun 21:senä valtavan tykkivalmistelun jälkeen, panssariautot\netunenässä, vahvat kolonnat jäljessä, tyhjentämiimme asemiin. Joukkomme\nkatselevat tätä näytelmää Marnen pohjoisrannalta.\n\nSodankäyntiä yhäkin syvässä kaaressamme vaikeuttaa suunnattomasti\nvihollisen tulen painostus joka puolelta. Vihollisen tykistö alkaa\nahdistaa arkaa rataosaa Soissonsin itäpuolella. Vihollislentäjäin\npommeja putoilee kuin rakeita sinne yötä päivää. Meidän on pakko\nsijoittaa vastasaapuvien lisäjoukkojen järjestely ja taistelussa\nuupuneiden vapautus kauas kaaren ulkopuolelle, Laonin tienoille.\nPäiväkautisin pikamarssein ne viedään sieltä tappotantereelle. Ne\nsaapuvat määräpaikkoihinsa usein juuri parhaiksi ottaakseen vakavaksi\nkehittyneen taistelun hoitaakseen uupuneilta tovereiltaan, ennenkuin\nnämä kokonaan sortuvat.\n\nSellaisena ei tilanne voi eikä saa jatkua kauan. Taistelu uhkaa\nkuluttaa kaikki voimamme. Meidän täytyy siirtyä pois kaarestamme, erota\nMarnesta. Päätös on raskas, ei sotilaallisen arvostelun, vaan sotilaan\ntunteen kannalta. Millainen riemu syntyykään vihollisleirissä, kun\n\"Marnen\" nimi jo toisen kerran tietää sotaonnen kääntymistä? Miten\nhengähtääkään Pariisi, koko Ranska helpotuksesta! Miten vaikuttaakaan\ntämä tieto koko maailmaan! Ajateltakoon miten monen sydämen kateus,\nviha, toivo seuraa meidän liikkeitämme.\n\nMutta nyt on sotataidon yksin puhuttava. Sen vaatimus on selvä ja\nmutkaton: Pois tästä tilanteesta! Hätäilyyn ei ole mitään syytä. Tosin\nkenraali Foch työntää kaikki voimansa joka taholta meidän niskaamme,\nmutta vain harvoin hänen enää onnistuu murtautua syvemmälle.\nSiis voimme peräytyä askel askeleelta. Voimme viedä mukanamme\nkallisarvoiset sotatarpeemme, peräytyä hyvässä järjestyksessä uusiin\npuolustuslinjoihin, joita itse luonto tarjoo meille. Aisnen ja Veslen\nrintamanosilla. Tämä liike suoritetaan elokuun ensimmäisinä päivinä. Se\non oikea päällystön ja joukkojen mestarityö.\n\nMeitä ei karkoittanut Marnen kaaresta vihollisen suoranainen asevoima,\nvaan sikäläisen asemamme mahdottomuus, joka johtui siitä, että oli\näärimmäisen vaikeata ylläpitää kolmella taholla taistelevien joukkojen\nselkäyhteyttä. Kenraali Foch oli selvästi oivaltanut tämän vaikeuden.\nHänen silmiinsä kangasti korkea päämäärä. Meidän joukkojemme oivallinen\nryhti esti häntä saavuttamasta sitä. Mitä vain ihmisiltä voidaan\nvaatia, tehtiin täällä. Ja siksi ei jalkaväellämme, kun se peräytyi\ntästä taistelusta, suinkaan ollut tappiolle joutuneen tunne. Sen ylpeä\nitsetunto perustui osaksi siihen havaintoon, että missä vastustajalta\npuuttui panssarivaunujen suoja tai moraalinen tuki, sen joukot eivät\nuseinkaan tehneet hyvin tehtäväänsä.\n\nMistä tankkeja puuttui, siellä olivat vastustajamme ajaneet meitä\nvastaan mustia aaltoja, afrikkalaisia ihmisvyöryjä. Voi niitä\npuolustusasemia, joihin nämä pääsivät murtautumaan ja tappamaan\nturvattomia tai, mikä oli vielä pahempaa, heitä kiduttamaan!\nInhimillinen inho ei suuntaudu syyttävänä itse näitä mustia vastaan,\njotka tekivät tällaisia julmuuksia, vaan niitä vastaan, jotka toivat\nsellaisia joukkioita taistelemaan muka kunnian, vapauden ja oikeuden\npuolesta Euroopassa. Tuhansittain mustia vietiin teurastettaviksi\ntaistelukentille.\n\nTulivatpa englantilaiset, amerikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset\ntai mitkä heidän apulaiskansansa tahansa meidän jalkaväkeämme vastaan,\nkun oli tapeltava mies miestä vastaan, silloin tunsi ja osoitti\nmeikäläinen sotilas taas olevansa tantereen herra. Oli jo osittain\nvoitettu henkilökohtaisen avuttomuuden tunne panssarivaunuihin nähden.\nHurjanrohkein yrityksin oli monesti koetettu suoriutua tästä\nvastustajasta. Oma tykistö antoi siinä voimakasta tukea. Vaikeimmat\ntaisteluvaiheet tuotti joukoillemme tälläkin kertaa ranskalaisten\ntykistö. Paljaalla kentällä, vailla edes juoksuhautojen suojaa tunti-,\njopa päiväkausia ollen tämän hävitysaseen tehon alaisina jalkaväkemme\nrivit repeilivät, sen hermojen kestävyys joutui äärimmäiselle\nkoetukselle. Vihollisen ryntäysjoukkojen ilmestyminen tuntui usein kuin\npelastukselta tästä turvattomasta murskautumisen tunteesta.\n\nJoukkojemme oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ei vain\ntaisteluissa vaan myös lakkaamattomissa valmisteluissa, marsseissa ja\nkieltäymyksissä. Niiden voimainhukka oli suuri, hermojen kulutus vielä\nsuurempi. Puhuttelin sotilaita, jotka tulivat näistä viimeisistä\ntaisteluista. Heidän yksinkertaiset ja koruttomat vastauksensa ja\nkertomuksensa puhuivat selvemmin kuin kokonaiset kirjat siitä, mitä he\nolivat kokeneet ja millainen arvokas siveellinen voima heitä kannatti.\nKuinka olisikaan voinut joutua epätoivoon, kun oli tällaisia\nerinomaisia miehiä! He olivat tosin väsyneitä, tarvitsivat ruumiillista\nlepoa ja sielullista rauhaa. Meillä oli mitä parhain tahto suoda heille\nkumpaakin, mutta oli kyseenalaista, antaisiko vihollinen meille kyllin\naikaa siihen.\n\nVaikka Marnen rintamakaaren taisteluissa olimmekin välttyneet siltä\ntuholta, jota vihollinen oli meille suunnitellut, emme suinkaan saaneet\nummistaa silmiämme tämän taistelun ja peräytymisemme laajakantoisilta\nvaikutuksilta.\n\nSotilaallisesti merkitsi meille enimmin se kohtalokas seikka, että\naloite oli siirtynyt meiltä viholliselle ja ettei meillä toistaiseksi\nollut voimaa taas riistää sitä omiin käsiimme. Meidän oli ollut pakko\nvetää tähän taisteluun runsaasti niitä voimia, jotka oli määrätty\nFlanderin taisteluihin. Niin meni meiltä mahdollisuus antaa Englannin\narmeijalle kauan suunnittelemamme ratkaiseva isku. Vastustajan\nsodanjohto vapautui täten uhkaavan rynnistyksemme painosta. Marnen\ntaistelu oli vapauttanut Englanninkin voimat siitä kahleesta, jossa me\nolimme pitäneet niitä kuukausimääriä. Oli odotettavissa, että\nvihollisen johto käyttäisi hyväkseen, jos sillä vain oli vapaita voimia\nkäytettävissään, tätä tilanteenkääntymistä, joka ei voinut siltä jäädä\nhuomaamatta. Tähän täytyi olla suotuisia mahdollisuuksia, sillä\npuolustusrintamamme eivät olleet kaikkialla vahvat eikä niissä voinut\nolla täysin taistelukuntoista miehistöä. Sitäpaitsi nämä rintamat\nolivat huomattavasti laajentuneet sitten kevään ja käyneet\nstrateegisesti aremmiksi.\n\nOli tietenkin otaksuttavaa, että vastustajakin oli kärsinyt vaikeita\nvaurioita äskeisissä taisteluissa. 74 vihollisdivisionaa, niistä 60\nranskalaista, oli ollut tulessa heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen,\nmutta suurin osa englantilaisten voimista oli saanut säästyä\nkuukausimääriä. Yhä kestävä amerikkalaisen avun tulva oli sen vuoksi\nvastustajalle erikoisen arvokas. Vaikka tämä apu ei sotilaallisessa\nsuhteessa ollutkaan nykyajan korkeimpien vaatimusten tasalla, merkitsi\nnyt, kun meidän joukkomme olivat kärsineet niin paljon, pelkkä\nlukumäärän ylivoimaisuuskin enemmän kuin koskaan ennen.\n\nRaskaampi kuin tämä oli ensi vaikutelmain perusteella epäonnistumisemme\nvaikutus kotimaahan ja liittolaisiimme. Kuinka monet viime kuukausina\nuudelleen eloon heränneet toiveet sortuivatkaan nyt! Kuinka monia\nsuunnitelmia tuhoutui!\n\nMutta jos vielä pääsisimme sotilaallisen tilanteen herroiksi, saatoimme\nvarmasti otaksua myöskin poliittisen tasapainon palautuvan.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES OSA\n\nYLI VOIMAIN\n\n\n\n\nPUOLUSTUKSEEN SYÖSTYNÄ.\n\n\n\nElokuun 8:s.\n\n\nJoukkomme olivat asettuneet uusiin asemiinsa Aisneen--Veslen varrella.\nVihollishyökkäyksen viimeiset laineet vyöryilivät meitä vastaan ja\njälleen takaisin; paikoittain taisteluinto tuontuostakin leimahteli.\n\nMonet divisionistamme toimitettiin uupuneina ja virkistystä kaipaavina\nsuojaan puolustuslinjojemme taa. Myös Avesnesin tienoilla niitä\nmajaili. Minulla oli tilaisuus nähdä, miten nopeasti meikäläinen\nsotilas virkistyy. Jos hän sai parin päivän ajan perusteellisesti\nnukkua, jos hänen sallittiin säännöllisesti hoitaa itseään ja levätä,\nniin näytti hän myös sielullisesti tuota pikaa toipuvan kaikesta siitä\nraskaasta, mitä hän oli saanut kokea. Tosin hän tähän tarvitsi\ntodellista rauhaa, jota vihollisten granaatit ja pommit eivät\nhäirinneet, ja mikäli mahdollista myös tuli hänen päästä etäälle\nammuntajylinän kuuluvilta. Mutta miten vähän ja miten harvoin ovatkaan\njoukkomme monivuotisissa kamppailuissaan saaneet tällaista rauhaa\nosakseen! Sotanäyttämöltä sotanäyttämölle, taistelukentältä toiselle\nheiteltyinä ne olivat miltei levähtämättä saaneet olla alinomaisessa\nruumiillisessa ja sielullisessa jännityksessä. Tähän tosiseikkaan\nsisältyy mitä valtavin ero meidän sotilaittemme ja kaikkien\nvastustajiemme saavutusten välillä.\n\nMarnen polvekkeessa käydyistä taisteluista oli kumiseva ammunta kuni\nkeskeymätön ankaran ukkosilman jyly tunkeutunut Avesnesiin milloin\nkuuluvammin, milloin epäselvemmin. Nyt se oli miltei vaiennut.\n\nElokuun 8:nnen aamuna tämä rauha äkkiä keskeytyi, lounaasta kumisi\nhuomattavan voimakas taistelun melske. Ensimmäiset viestit -- ne\nsaapuivat Peronnen seuduilla olevalta armeijan ylikomennolta -- olivat\nsävyltään vakavia. Vihollinen oli valtavin tankkijoukoin tunkeutunut\ntaistelulinjoihimme molemmin puolin Amiensin--St Quentinin tietä.\nMitään sen tarkempaa ei voitu varmuudella todeta.\n\nTämä epävarmuus hävisi seuraavien tuntien kuluessa, joskin yhteytemme\nmonin paikoin oli katkaistu. Ei epäilystäkään, vihollinen oli\ntunkeutunut syvälle asemiimme, useita pattereita oli menetetty.\nAnnoimme määräyksiä, että ne oli vallattava jälleen takaisin ja\npikaisen vastahyökkäyksen avulla asema ylimalkaan palautettava\nentiselleen. Me lähetimme upseereja ottamaan selkoa tapahtumista ja\nsaamaan aikaan täyttä yhdenmukaisuutta oman tahtomme ja eri\nkomennuspaikkojen määräysten välillä paraikaa järkytyksen alaisena\nolevalla rintamalla. Mitä oli tapahtunut?\n\nEnglantilaiset olivat mitä sakeimmassa sumussa ryhtyneet voimakkaaseen\ntankkihyökkäykseen. Panssarivaunut eivät kulussaan olleet juuri missään\nkohdanneet erikoisempia esteitä, ei luonnollisia eikä valitettavasti\nmyöskään keinotekoisia. Tällä rintamalla oli kaiketi vähän liian paljon\najateltu hyökkäyksen jatkamista, liian vähän puolustautumista.\n\nTosin oli hyvin hukanalaista työtä tehdä vallituksia ja rakentaa\nesteitä aivan vihollisen silmien edessä. Sillä missä hyvänsä vihollisen\ntähystelijät huomasivat jotakin liikettä, vaikkapa vain yksityistenkin\nhenkilöiden liikehtimistä, sinne he suuntasivat tykistötulensa. Näytti\nparhaimmalta pysytellä hiljaa korkean viljan keskellä, tosin\nsuojattomina vihollisten granaatteja vastaan, mutta myös näkymättömissä\nheidän kaukoputkiltaan. Tällä tavoin säästettiin hiljaa maaten\nnähtävästi monen henki, mutta oltiin myös vaarassa yhdellä iskulla\nmenettää vielä enemmän. Ei ainoastaan etulinjoilla työ ollut vähäistä,\ntakimaisilla se oli miltei vieläkin vähäisempää; vain joitakuita\nkaivantopalaisia, hajallisia tukikohtia, oli olemassa. Joukkoja oli\nnäillä niinkutsutuilla rauhallisilla rintamilla laajoja vallitustöitä\nvarten vain perin harvassa. Me tarvitsimme joukkojamme toisaalla\nsuuriin hyökkäystaisteluihin. Tänä elokuun 8:ntena meidän täytyi tehdä\nsamoin kuin jo niin usein olimme yhtä uhkaavissa tilanteissa tehneet.\nVihollisen alkumenestyshän ei ollut meille mikään outo ilmiö. Me\ntunsimme sen jo 1916-17:n ajoilta, Verdunin, Arrasin, Wytschaeten ja\nCambrain päiviltä. Me olimme taas vast'ikään saaneet nähdä sellaista\nSoissonsin luona ja päässeet siitä voitolle. Tässä puheenalaisessa\ntapauksessa tilanne tosin oli aivan erikoisen vakava. Vihollisen laaja\ntankkihyökkäys oli samaan aikaan tunkeutunut hämmästyttävän syvälle.\nPanssarivaunut, jotka olivat nopeampikulkuisia kuin tähän asti,\nyllättivät divisionaesikunnat näiden suojapaikoissa ja hävittivät\npuhelinyhteydet, jotka näistä paikoista johtivat taisteleviin\njoukkoihin. Ylempi päällystö joutuu täten eristetyksi; etulinjat jäävät\nmääräyksiä vaille. Tänä päivänä se on aivan erityisen arveluttavaa, kun\ntiheä sumu estää kaiken yleissilmäyksen saannin. Valmiiksi varustetut\ntankkien torjuntakanuunat ampuvat tosin niihin suuntiin, joista kuuluu\nmoottorien sätkytystä ja ketjujen kalinaa, mutta useasti hämmästyttävät\nniitä teräshirviöt, jotka yhtäkkiä ilmestyvät aivan toiselta suunnalta.\nHämmentäviä huhuja alkaa levitä pitkin taistelulinjojamme. Väitetään,\nettä suuret englantilaiset ratsuväkijoukot jo liikkuvat kaukana\netumaisen saksalaisen jalkaväen selkäpuolella. Etujoukoissa ruvetaan\nepäröimään, luovutaan asemista, joista äsken vielä oli torjuttu\nankaroita vihollishyökkäyksiä, koetetaan taaksepäin päästä takaisin\nmenetettyyn yhteyteen. Mielikuvitus loihtii esiin harhakuvia ja näkee\nniissä todellisia vaaroja.\n\nKaikki, mitä nyt tapahtui ja mikä oli koituva meille ensimmäiseksi\nsuureksi onnettomuudeksi, on tosin inhimillisesti ymmärrettävissä.\nVanha, taisteluissa karaistunut sotilas pysyy sellaisissa tilanteissa\nrauhallisena; hän ei kuvittele, hän ajattelee! Mutta nämä vanhat\nsotilaat ovat jo häipyvänä vähemmistönä; heidän vaikutuksensa ei\nmyöskään enää kaikin paikoin ole vallitseva. Toisia vaikutuksia\nilmautuu. Alakuloisuus ja toivottomuus sen johdosta, että sota kaikista\nvoitoista huolimatta ei sittenkään ota loppuakseen, on turmellut niin\nmonia meidänkin urheista sotilaistamme. Sotatoimissa vaaroja ja työtä,\nkamppailua ja levon puutetta, kotoa valituksia todellisesta, usein myös\nluulotellusta hädästä ja puutteesta. Se haurastuttaa vähitellen,\nvarsinkin jos ei voi uskoa kaiken pian loppuvan. Vihollinen sanoo ja\nkirjoittaa lentäjiensä joukoittain alas heittelemissä lentolehdissä,\nettei se oikeastaan meihin nähden tarkoita mitään pahempaa, meidän\ntulisi vain olla järkeviä ja kenties myös luopua yhdestä ja toisesta,\nmitä olimme valloittaneet. Sitten kääntyisi kaikki nopeasti hyväksi\njälleen. Ja me saisimme elää edelleen rauhassa, kansojen ikuisesti\nkestävässä rauhassa. Kotiseudun sisäisestä rauhasta tulisivat sitten\nuudet miehet, uudet hallitukset huolehtimaan. Siitäkin koituisi\nsiunausrikas rauha kaikkien nykyisten taisteluiden jälkeen. Kaikki\nkamppailun jatkaminen oli siis tarkoituksetonta: Sellaista luetaan ja\nsellaisesta keskustellaan; sotilas arvelee, ettei vihollinen mitenkään\nvoi kaikkea tuota valehdella, antautuu myrkytettäväksi ja myrkyttää\ntoisiakin.\n\nKäskyjämme vastahyökkäykseen ei enää tänä elokuun 8:ntena voida\ntoteuttaa. Puuttuu joukkoja, puuttuu varsinkin tykistöä tällaisen\nhyökkäyksen valmistamiseen; sillä murtautumiskohdissa ovat useimmat\npatterit menetetyt. Uusia jalkaväki- ja tykistöosastoja täytyy ensin\ntoimittaa paikalle sekä automobiileilla että rautateitse. Vihollinen\noivaltaa, miten ratkaisevan merkitseviä rautatiet ovat tässä\ntilanteessa meille. Kaukaa purkavat sen raskaat ja raskaimmat tykit\ntultaan meidän selkäämme. Muutamiin rautatiekohtiin, kuten esimerkiksi\nPeronneen, sataa aika ajoin pommeja vihollisen lentokoneista, joita\nkaartelee taajemmissa laumoissa kuin koskaan tätä ennen kaupungin ja\nrautatieaseman yläpuolella. Mutta joskin vastustaja täten käyttää\nhyväkseen vaikeuksia armeijamme selkäpuolella, niin se kaikeksi onneksi\nei myöskään oivalla ensimmäisen taktillisen menestyksensä täyttä\nsuuruutta. Se ei tänä päivänä tunkeudu Sommeen asti, vaikka meidän\npuoleltamme tuskin olisi voitu asettaa mitään mainittavimpia voimia\nsitä vastustamaan.\n\nElokuun 8:nnen kohtalokasta aamupäivää seurasi suhteellisesti\nrauhallinen iltapäivä ja vielä rauhallisempi yö. Sen kuluessa vierivät\nensimmäiset vahvistusjoukkomme apuun.\n\nAsemamme on jo niin epäsuotuisa, ettemme voi uskoa alussa vaaditun\nvastahyökkäyksen johtavan entisen taistelurintaman palauttamiseen.\nVastaisku olisi tarvinnut pitempää valmistusta ja vahvempia joukkoja\nkuin elokuun 9:nnen aamuna saattaa olla käytettävissämme. Sen\nvuoksi ei pidä eikä mitenkään saa hätiköidä. Kärsimättömät eivät\ntaistelurintamalla kuitenkaan katso voivansa odottaa. Siellä arvellaan,\nettä suotuisa tilaisuus lyödään laimin, ja syöksytään voittamattomiin\nvaikeuksiin. Näin menetetään osa juuri saapuneesta kallisarvoisesta\njalkaväkivoimasta paikallisesti rajoitettuihin voitokkaisiin\nsaavutuksiin, jotka eivät kuitenkaan hyödytä asemaa kokonaisuudessaan.\n\nElokuun 8:nnen hyökkäys tehtiin englantilaisten oikealta sivustalta.\nEtelässä heihin liittyvät ranskalaiset joukot olivat vain vähissä\nmäärin ottaneet osaa taisteluun. Mutta odotettavissa oli, että\nenglantilaisten suuri menestys saisi ranskalaisetkin rivit liikkeelle.\nJos ranskalaisten onnistui tunkeutua nopeasti rintamamme läpi\nNeslen suunnalla, oli tilanne kauas lounaaseen ulottuvassa\npuolustuskaaressamme käyvä kohtalokkaaksi. Me määräämme sen vuoksi\nväistyttäväksi siihenastisista etumaisista asemistamme Royesta\nlounaaseen ja vetäydymme takaisin tämän kaupungin tienoille.\n\n\n\nElokuun 8:nnen seuraukset ja taistelujemme jatkuminen lännessä syyskuun\nloppuun saakka.\n\n\nElokuun 8:ntena kärsimämme tappion poliittisista seurauksista en\nantautunut minkäänlaisen harhaluulon valtaan. Taisteluitamme heinäkuun\n15:nnestä elokuun 4:nteen saatettiin ulkomailla samaten kuin\nkotimaassakin katsoa epäonnistuneen, rohkean yrityksen tulokseksi,\njollaista kaikissa sodissa sattuu. Vastoinkäyminen elokuun 8:ntena oli\nsitä vastoin kaikkien silmissä seuraus ilmeisestä heikkoudesta. Oli\nkokonaan toista, jos hyökkäyksemme ajautui karille tai jos meidät\nvoitettiin puolustautumistaistelussa. Saalisluvut, joita vastustajamme\nnyt saattoivat ilmoittaa maailmalle, puhuivat selvää kieltä. Kotimaan\nja liittolaistemme täytyi sitä tuskallisina kuunnella. Sitä enemmän oli\nmeidän asiamme pysyä rauhallisina ja tarkastella olosuhteita ilman\nitsepetosta, mutta myös ilman liioittelevaa pessimismiä.\n\nSotilaallinen asema oli tosin käynyt vakavaksi. Taisteluasema\nhyökkäyksen alaiseksi joutuneella puolustautumisrintamalla saatettiin\nkyllä saattaa entiselleen, menetetyt sotavarustukset jälleen täydentää,\nuusia voimia tuoda entisten lisäksi. Sillä ei tappion vaikutusta\nkuitenkaan saatu hälvenemään. Oli odotettavissa, että vihollinen\nsuuren menestyksensä rohkaisemana oli käyvä samanlaisiin\nhyökkäyksiin myös toisilla kohdin. Se oli nyt havainnut, että meidän\npuolustautumisjärjestelmässämme oli vuoden 1917 järjestelmään\nverrattuna monenlaisia puutteita. Ensiksikin teknillisessä suhteessa.\nJoukkomme olivat kevään 1918 jälkeen uudelleen vallatuilla linjoilla\nyleensä tehneet vain varsin vähän vallituksia. Kuten itäänpäin\nAmiensistä olevilla seuduilla niin myöskin muilla rintamanosilla\npuhuttiin liian paljon hyökkäyksen jatkamisesta, liian vähän\npuolustautumisen välttämättömyydestä. Sen lisäksi oli taisteluryhti\nmelkoisella osalla joukoistamme ollut ehdottomasti omiaan saamaan\nvastustajan vakuutetuksi siitä, että puolustusrintamillamme ei enää\nkauttaaltaan ollut tavattavissa vuoden 1917 sitkeätä vastarintaa.\nVihollinen oli lisäksi keväästä lähtien ottanut meistä oppia.\nSe oli viimeisissä sotaliikkeissään käyttänyt meitä vastaan samaa\ntaktiikkaa, jolla me olimme sen useat kerrat perinpohjin lyöneet.\nSe ei enää hyökännyt linjoillemme kuukausimääriä kestäneitten\nhyökkäysvalmistelujen jälkeen eikä se myöskään ollut pyrkinyt\nratkaisuun kiilan tavoin tunkeutumalla puolustusrintamaamme, vaan se\noli hämmästyttänyt meitä laajoin rynnäköin. Se rohkeni nyt noudattaa\ntätä meidän taktiikkaamme koska se oli havainnut puolustusrintamamme\nheikkoudet. Jos vastustaja jatkaisi näitä hyökkäyksiään samanlaisella\nvimmalla, niin sen ei olisi sotaväkemme nykyiseen tilaan katsoen\nkokonaan mahdotonta saada vastustusvoimamme vähitellen lamaantumaan.\nToiselta puolen näin siinä asiaintilassa, että vihollinen ei tälläkään\nkerralla suuresta alkumenestyksestään korjannut talteen niitä etuja,\njoita se olisi voinut saavuttaa, jälleen toivoa, että me tulisimme\nvastaisista pulmista suoriutumaan.\n\nTälle kannalle asettuen luulin elokuun 13:ntena eräässä poliittisessa\nneuvottelussa Spassa valtakunnan johdolle olevani velvollinen\nsotilaallisesta asemasta lausumaan, että se tosin oli vakava, mutta\nettei myöskään saisi unohtaa, että me yhä vielä olimme syvällä\nvihollismaassa. Tämän käsitykseni esitin seuraavana päivänä myös\nkeisarilleni, kun pitemmän yhteisen istunnon jälkeen ryhdyin\nloppulausuntoon. Minulla ei myöskään ollut mitään muistuttamista\nvaltakunnankansleri kreivi Hertlingin käsitystä vastaan, että nimittäin\nmeidän tahollamme ei olisi ryhdyttävä todelliseen viralliseen\nrauhanaloitteeseen ennenkuin olisi tapahtunut parannus silloisessa\nsotilaallisessa asemassamme. Siitä tulisi sitten riippumaan, missä\nmäärin meidän oli luovuttava tähänastisista poliittisista\npäämääristämme.\n\nElokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena,\nettä tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä. Toivoin\nvarmasti, että armeija, huolimatta varjoa luovista yksityisilmiöistä\nviimeisellä taistelutantereella, kykenisi ainakin vielä kestämään.\nLuotin myös kotimaahan, että sillä oli riittävästi voimia tämän\nnykyisenkin pulman voittamiseen. Annoin tällöin joka suhteessa\ntunnustukseni kaikista niistä uhreista ja kieltäymyksistä, joita\nkotimaa siihen asti oli kantanut ja joita se kenties yhä edelleenkin\noli kantava. Eikö Ranskan, jonka kamaralla sota nyt jo neljä vuotta oli\nriehunut, ollut paljon enemmän kestettävä ja kärsittävä? Oliko tämä maa\nkoko tänä aikana koskaan menettänyt rohkeuttaan vastoinkäymistensä\nhetkellä; oliko se epätoivoissaan, kun granaattimme kantoivat sen\npääkaupunkiin? Sitä, niin ajattelin, tuli kotimaankin tänä vaikeana\nratkaisun aikana pitää silmiensä edessä ja pysyä lujana, kunhan vain me\nrintamalla pysyisimme lujina. Jos se onnistuisi, niin se ei voisi olla\nvaikuttamatta myös liittolaisiimme. Niiden sotilaallinen tehtävähän oli\nhelppo, mikäli se koski Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa.\n\nNäihin näkökohtiin ei huoli asekunniamme säilymisestä mitenkään\nvaikuttanut ratkaisevasti. Sotajoukkomme oli neljänä sotavuotena\nlaskenut tälle kunnialle niin vahvan perustuksen, ettei sitä,\ntapahtuipa mitä tapahtuikin, vastustaja enää saattanut siltä riistää.\nRatkaisevasti vaikutti päätöksiini ja ehdotuksiini yksinomaan isänmaan\nonni ja menestys. Vaikkapa emme enää voisikaan voittojen avulla\ntaistelutantereella pakottaa vastustajaa rauhaan, joka tarjoaisi meille\nkaiken sen, mikä lopullisesti antaisi takeet Saksan tulevaisuudesta,\nniin voisimme kuitenkin saada aikaan sen, että vastustavat voimat\nkamppailussa lamaantuisivat. Silloinkin me todennäköisesti turvaisimme\nsiedettävän valtiollisen olemassaolon.\n\nKenraali Foch lienee Marnen-polvekkeen taistelun jälkeen havainnut,\nettä saavutetut menestykset jälleen saattaisivat joutua hukkaan, jos\nmeidän joukkomme saisivat aikaa virkistyä. Minulla oli se tunne, että\nvihollisvoimien johto nyt arveli hetken tulleen jolloin kaikki oli\npantava yhdelle kortille.\n\nElokuun 20:ntenä ryhtyvät ranskalaiset Oisen ja Aisnen välillä Chaunyn\nsuunnalla hyökkäykseen. Kolmipäiväisissä taisteluissa he työntävät\nmeidät tällä kohdalla takaisin. Elokuun 21:senä ja sitä seuraavina\npäivinä englantilaiset levittävät elokuun 8:nnen hyökkäysrintamaa\npohjoisella suunnalla luoteeseen Bapaumesta. Vihollisen toistuvat\nmurtautumiset pakottavat meidän täälläkin linjojemme vähitellen\ntapahtuvaan peräyttämiseen. Elokuun 26:ntena työntyvät englantilaiset\nmolemmin puolin Arrasia Cambrain suunnalla asemillemme. He murtautuvat\nläpi, mutta heidät pysäytetään lopuksi kulussaan. Silloin vihollisen\nuusi rynnäkkö tulvii lopullisesti syyskuun 2:sena linjoillemme suurella\nArrasin--Cambrain tiellä ja pakottaa meidän pitkin rintamaa vetäytymään\nSiegfried-asemiimme. Voimia säästääksemme me tyhjennämme samaan aikaan\netäälle yli Kemmel-vuoren ja Mervillen tunkeutuvan polvekkeen Lysin\npohjoispuolella. Kaikki raskaita päätöksiä, jotka toteutetaan syyskuun\nensimmäisen viikon kuluessa. Aseman toivottua kevennystä ne eivät saa\naikaan. Vihollinen tunkeutuu kaikkialla heti perässä, ja jännitys\njatkuu.\n\nSyyskuun 12:ntena alkavat taistelut siihen saakka rauhallisella\nrintamalla Verdunistä kaakkoon ja Pont-á-Moussonin tienoilla. Me olimme\nsiellä niissä asemissa, joihin hyökkäyksemme syksyllä 1914 olivat\njäykistyneet; taktillinen epämuodostuma, joka saattoi houkutella\nvastustajan suureen taisteluun. Ei ole oikein ymmärrettävissä,\nminkätähden ranskalaiset vuosikausia antoivat meidän pysytellä tässä\nsuuressa kolmiossa, joka tunkeusi heidän yleisrintamansa sisään. Jos he\nlävistäisivät sen kantaosan, niin ankaraa ratkaisua ei voitaisi\nvälttää. Saatettaneen lukea virheeksemme, ettemme olleet peräytyneet\nnäistä asemista jo aikoja sitten, silloin kun luovuimme Verdunin\nvalloituksesta. Mutta me saimme juuri tämän aseman kautta aikaan\nerittäin tärkeän esteen vastustajamme liikkumisvapauteen Verdunin\nympäristöllä ja suljimme sille niin tärkeän Maasin laakson linnoituksen\neteläpuolella. Vasta syyskuun alussa, kun vihollinen alkoi Maasin ja\nMoselin välillä vilkkaammin liikehtiä, me päätimme luopua näistä\nasemista ja vetäytyä jo kauan sitten valmistettuun kanta-asemaan. Mutta\nennen kuin tämä liike oli suoritettu loppuun, ryhtyivät ranskalaiset ja\namerikkalaiset hyökkäykseen ja tuottivat meille vakavan tappion.\n\nMuuten onnistui meidän pääasiassa säilyttää rintamamme vihollisen\nhyökkäyksistä huolimatta entisellään. Vastustajan hyökkäysten\nulottaminen Champagneen syyskuun 16:ntena muutti asemaamme rannikolta\nArgonneihin asti ensi aluksi vain varsin vähän. Sitä vastoin tunkeusi\namerikkalainen sinä päivänä linjoillemme Argonnien ja Maasin välillä.\nNäin joutui pohjoisamerikkalainen ensi kertaa ratkaisevasti\nvaikuttamaan itsenäisenä armeijana loppukamppailun taistelukentillä.\n\nLänsirintamamme ei ollut murtunut, vaikka se vihollisrynnäköiden\npainosta oli useat kerrat vetäytynyt taaksepäin. Se horjui, mutta\nse ei kukistunut. Näihin aikoihin murrettiin kuitenkin yleiseen\nsotarintamaamme leveä aukko. Bulgaria luhistui.\n\n\n\n\nLIITTOLAISTEMME KAMPPAILU.\n\n\n\nBulgarian sortuminen.\n\n\nBulgarian sisäosissa ei tilanne v. 1918 ollut oleellisesti muuttunut.\nSe oli yhä edelleen vakava. Maan ulkopolitiikka ei kuitenkaan näkynyt\nkärsivän tästä. Silloin tällöin saapui tosin tietoja siitä, että\nbulgarialaiset vastuuttomat henkilöt olivat Sveitsin puolueettomalla\nalueella ryhtyneet neuvotteluihin ententen kanssa. Sofiassa oleva\nAmerikan lähetystö oli niinikään epäilemättä meille tuhoisain\nsuunnitelmien haudontapaikka. Me koetimme turhaan saada sitä\nkarkoitetuksi. Politiikka vaati samettikäsineitä keskellä sodan\nrautaista todellisuutta.\n\nTaisteluvimma maan poliittisten puolueitten kesken pysyi ennallaan. Se\nvaikutti edelleen myöskin armeijaan. Radoslavovin vastustajat saivat\nhänet keväällä vihdoin kukistetuksi. Uudet miehet vakuuttivat meille\npysyvänsä uskollisesti kiinni entisessä liitossa. Se oli meistä\npääasia.\n\nBulgarian kansan haluttomuus sotaan kasvoi tällä välin yhä.\nElintarpeiden hankinta kävi yhä vaikeammaksi. Siitä kärsi etenkin\narmeija, toisin sanoen sen annettiin kärsiä. Sotilas sai aika ajoin\nnähdä suorastaan nälkää, jopa enemmänkin, hän oli myös niin kehnoissa\npukimissa, että hän pitkät ajat kärsi kaiken välttämättömän puutetta.\nSattui mellakoita, jotka kuitenkin useimmiten pidettiin meiltä salassa.\nArmeijaan liitettiin kansallisesti vieraita aineksia. Miehitetyiltä\nalueilta pakko-otolla saatua väkeä asetettiin joukkoihin, jotta\nmiesluku pysyisi korkealla. Siitä johtui tietysti karkaamisen tavaton\nlisääntyminen. Oliko ihme että tällaisissa olosuhteissa joukkojen\nmieliala masentui? Keväällä 1918 se näytti olevan pahimmin painuksissa.\nBulgarian ylin sodanjohto oli siihen aikaan valmistellut saksalaisen\narmeijaryhmäkomennon kehoituksesta hyökkäystä Albanian alueelle,\nOchrida-järven länsipuolelle. Jos siinä onnistuttiin, toivottiin\nsaatavan tehokkaasti tukituksi vastustajalle perin tärkeä Santa\nQuaranti--Korcan kulkutie sekä voitavan samalla edullisesti vaikuttaa\nkansan ja armeijan mielialaan. Yrityksen toteuttaminen osoittautui\nlopulta mahdottomaksi, kun bulgarialaiset upseerit ilmoittivat\njoukkojen kieltäytyvän hyökkäämästä. Vielä arveluttavammaksi\nosoittautui asiaintila toukokuussa, kun bulgarialaiset joukot\nMakedonian rintaman keskivaiheilla eivät kestäneet kreikkalaisten ja\nranskalaisten hyökkäystä ja melkein taistelutta luopuivat asemistaan.\nVastahyökkäykseen määrätyssä divisionassa nousi kapinaan melkein joka\nmies.\n\nArmeijan sisäiset olot näyttivät sentään kesän kuluessa\ntaas parantuvan. Me autoimme missä voimme, luovutimme osia\nelintarvevarastoistamme ja lähetimme vaatetustarpeita. Silloinen\nmenestyksemme länsirintamalla herätti niinikään Bulgarian armeijassa\nsuurta innostusta. Mutta oli selvää, että tämä mielialan kohoutuminen\npiankin painuisi takaisin, jos meitä kohtaisivat vastoinkäymiset. Sitä\nemme epäilleetkään, vaikka heinäkuun lopussa ilmoitettiin mielialan\nparantuneen.\n\nMakedonian rintaman voimasuhteet eivät näyttäneet v:n 1918 kuluessa\noleellisesti muuttuneen. Tehtyään rauhallisen sopimuksen Romanian\nkanssa Bulgaria saattoi nyt koota kaikki voimansa yhdelle rintamalle.\nKatsoen tähän vahvistumiseen ei eräitten saksalaisten pataljoonien\nsiirtäminen pois Makedoniasta merkinnyt mitään mieslukuun nähden. Yksi\nenglantilainen divisiona oli viety Syyriaan, ranskalaiset joukot olivat\npäästäneet nuorimmat ikäluokkansa kotiin; vasta mobilisoidut\nniinsanotut kuninkaalliset kreikkalaiset divisionat osoittautuivat\nvarsin haluttomiksi taisteluun. Nähtävästi tästä syystä annettiin\nviimemainittujen tehtäväksi Struman rintamanosan puolustus. Rintaman\nyli tulleiden karkurien kertoman mukaan oli näistä joukoista suurin osa\nvalmis liittymään meihin, jos Struman rintamaa vastaan asetettaisiin\nsaksalaisia joukkoja. Me lähetimme sen vuoksi Makedoniaan eräitä\npataljoonia, jotka eivät enää olleet käyttökelpoisia lännen\ntärkeimmillä taistelurintamilla. Ne saapuivat määräpaikkaansa sinä\nhetkenä, jolloin sota Bulgariaan nähden sai ratkaisunsa.\n\nSyyskuun 15:nnen illalla saimme ensimmäisen tiedon ententen armeijojen\nhyökkäyksen alkamisesta Makedoniassa. Tämä päivämäärä kiinnitti\nhuomiotamme. Olivathan bulgarialaiset sotilaat jo keväällä\nilmoittaneet, että he tuona päivänä lähtisivät rintamalta, ellei sota\nsiihen mennessä olisi päättynyt.\n\nYhtä merkillepantavaa oli toisaalta, että vastustaja valitsi\nhyökkäyskohdakseen karuimman vuoriseudun, joka teki läpitunkeutumisen\nylenmäärin vaikeaksi, jos bulgarialaisilla joukoilla ja alemmalla\njohdolla vain oli vähänkin vastustusvoimaa. Luulimme siksi voivamme\nturvallisesti odottaa tämän taistelun päättymistä ja odotimme\nvihollisen ankarampaa ratkaisevaa hyökkäystä Vardar-laaksossa.\nSiellä ja Doiran-järven seuduilla oli jo pitemmän aikaa huomattu\nenglantilaisten valmistelevan hyökkäystä. Täälläkään ei\npuolustusasemien harvinaiseen vahvuuteen katsoen ollut meidän\nkäsittääksemme mitään vaaraa, jos bulgarialaisten taholta tahdottiin\nryhtyä vastatoimenpiteisiin. Lukumäärään nähden Bulgarian ylimmällä\nsodanjohdolla aivan varmasti oli käytettävissään riittävästi voimia.\n\nSyyskuun 15:ntenä käytyjen taistelujen kulusta ensiksi saapuneet tiedot\neivät antaneet mitään aihetta huolestumiseen. Etumaiset asemat oli\ntosin menetetty. Tässä ei sellaisenaan ollut mitään tavatonta. Pääasia\noli, ettei vihollisen ensimmäisenä päivänä ollut onnistunut suoraa\npäätä murtautua läpi. Myöhemmät tiedot kävivät arveluttavammiksi.\nBulgarialaiset oli työnnetty kauemmas pohjoiseen kuin ensin oli voitu\notaksua. Ensi taisteluihin osaaottaneilla joukoilla oli nähtävästi\nollut sangen vähän taisteluvoimaa ja vielä vähemmän taisteluhalua.\nReservit, jotka saapuivat tai joiden piti saapua paikalle, eivät olleet\nhalukkaita asettumaan vihollisen tulen pommitettaviksi. Ne pitivät\nnähtävästi parempana heittää vihollisille koko taistelukentän, ja vielä\nkohdalla, joka oli arveluttavan likellä Gradskoa, Makedonian\nsotanäyttämön kaikkien kulkuteitten solmukohtaa.\n\nJos Gradsko antautuu tai vihollinen pääsee tykkeineen sen ulottuville,\njää oikeanpuolinen bulgarialainen armeija Monastirin tienoilla vaille\ntärkeintä liikeyhteyttään, sen varustaminen tarveaineilla käy ajan\nmittaan mahdottomaksi. Mutta myöskin Bulgarian keskimmäiseltä\narmeijalta, joka oli Vardarin-laakson kahden puolen, on siten katkaistu\nrautatieyhteys kotiseutuun. Näyttää käsittämättömältä, etteivät\nbulgarialaiset johtajat huomaa tätä uhkaavaa vaaraa, etteivät he pane\nkaikkeaan liikkeelle torjuakseen tällaisen kauhean onnettomuuden\nsotajoukoiltaan.\n\nPäinvastoin kuin Gradskon eteläpuolella olevat bulgarialaiset ovat\nVardarin ja Doiran-järvien välillä olevat bulgarialaiset joukot\nsyyskuun 18:nnesta lähtien taistelleet mitä kiivaimmin. Englantilainen\nyrittää turhaan murtaa täältä tietä itselleen. Vielä kerran ilmenee\nbulgarialaisen rohkeus ja sitkeä tahto loistavassa valossa. Mutta mitä\nhyödyttää sankarius Doiran-järven luona, kun Gradskon suunnalla on\npelkurimaisuus, vieläpä kenties pahempikin päässyt valtaan?\n\nTurhaan yrittää Saksan sodanjohto pelastaa saksalaisin joukoin\nBulgarian armeijan keskiosan tilaa. Mitä auttavat heikot\nsaksalaisryhmät, kun bulgarialaiset oikealla ja vasemmalla lähtevät\nkäpälämäkeen? Vihollista vastaan marssivat saksalaiset pataljoonat\nkohtaavat tiellä kokonaisia bulgarialaisia rykmenttejä, jotka avoimesti\nkieltäytyvät taistelemasta. Omituinen kuva. Ja vielä omituisempi on\nbulgarialaisen miehistön selitys: he menevät kotiinsa vaimojensa ja\nlastensa luo, tahtovat vielä kerran nähdä kotinsa ja kontunsa ja hoitaa\npeltonsa. He jättävät upseerinsa useimmiten rauhaan. Jos nämä lähtevät\nheidän mukanaan kotiin, sitä parempi, mutta jos he tahtovat jäädä\nkunniankentälle, niin jääkööt yksinään. Bulgarialainen juoksee auliisti\napuun, kun saksalainen vihollista vastaan marssiessaan joutuu tiellä\nahdinkoon, hän auttaa saksalaista tykistöä taistelukentälle kehnoja\ntienosia kuljettaessa. Mutta itse taistelun hän jättää saksalaisen\nhuoleksi. Makedonian bulgarialaiset tosin näin menettävät. Mutta\nbulgarialainen talonpoika todistelee itselleen, että hänellä on kotona\ntarpeeksi maata, siis hän vaeltaa sinne ja heittää Makedonian puolesta\nhuolehtimisen ja taistelemisen sekä tähänastiset suurvaltasuunnitelmat\nmuiden ihmisten huoleksi.\n\nSaksalainen sotilasjohto, joka on Ochrida-järvelle ulottuvan\nrintamanosan vastuunalainen komentaja, huomaa näissä olosuhteissa\njoutuneensa äärimmäisen vaikeaan asemaan. Mitä suinkin saadaan\nhaalituksi kokoon, saksalaisia etappimiehiä, nostoväkeä ja rekryyttejä,\npannaan bulgarialaisten keskustaa vahvistamaan, jotta pelastettaisiin\nGradsko. Yhä pienemmiksi käyvät sen onnistumisen mahdollisuudet. Kun\nbulgarialaisten keskusta on näin voimaton, jää ainoaksi pelastukseksi\nvetää takaisin armeijan sivustat. Sellainen menettely aiheuttaisi vain\nvähäisiä taktillisia haittoja, sillä Makedoniassa on mainio\npuolustusasema toisensa takana, ja mitä kauemmaksi pohjoiseen\nvihollinen joutuu, sitä vaikeampi on sen pitää yllä yhteyttä\nselkäpuolen kanssa. On tosin myönnettävä, että Vardarin-laaksosta\nluopuminen heikontaa myös bulgarialaisten selkäyhteyttä. Mutta näyttää\nainakin mahdolliselta pelastaa sotajoukkojen pääosa tällä\ntoimenpiteellä.\n\nTätä saksalaisen armeijaryhmäkomennon päätöstä vastaan esittävät\nbulgarialaiset sotapäälliköt mitä vakavimpia epäilyksiä. He luulevat\njoukkojensa vielä voivan pysyä koossa, jopa taistellakin nykyisissä\nasemissaan. He ovat sitä mieltä, että armeija päinvastoin hajoaa\nkokonaan, jos sille annetaan peräytymiskäsky.\n\nTilanne on tosiaan epätoivoinen, epätoivoinen kaikille asianosaisille.\nBulgarialaiset valittavat, ettei paikalla ole tarpeeksi saksalaisia\njoukkoja, että on osittain viety pois entisiäkin. Mutta mitä olisi\npari saksalaista pataljoonaa voinut yleisessä romahduksessa? Kuinka\nmonta saksalaista divisionaa olisi pitänyt lähettää Makedonian\nrintamaa puolustamaan? Saksa ei saata pyrkiä yht'aikaa ratkaisuun\nlänsirintamalla ja lähettää divisioniaan Bulgariaan. Bulgarialainen ei\ntahdo käsittää, että Saksankin voimilla on rajansa. Bulgarialaisten\nvoimat eivät todellisuudessa olekaan vielä lopussa, lopussa on vain\nbulgarialaisten taistelutahto.\n\nMeilläkin suuressa päämajassamme on kohtalokkaat kysymykset edessämme.\nMeidän täytyy koettaa pelastaa Bulgariassa mitä pelastettavissa on.\nMeidän on lähetettävä apujoukkoja ja aivan heti, kävipä se miten\nvaikeaksi tahansa. On syyskuun 18:s, kun tämä vaatimus täydessä\nlaajuudessaan käy selväksi. Muistettakoon, miten rajuna juuri nyt\nriehuu taistelu länsirintamallamme. Joitakin päiviä aikaisemmin\namerikkalaiset olivat saavuttaneet suuren voittonsa Maasin ja Moselin\nvälillä, laajemmat hyökkäykset olivat vielä edessä.\n\nEnsimmäinen apu, jonka voimme luovuttaa, on eräs saksalainen brigadi,\njoka on määrätty Transkaukasiaan ja on parhaillaan matkalla Mustanmeren\nyli. Se käännytetään kipinälennättimellä ja sen käsketään kulkea\nmääräpaikkaansa Varnan ja Sofian kautta. Mutta nämä voimat eivät riitä.\nItärintamalta voidaan kai myöskin vapauttaa joitakin divisionia.\nAioimme siirtää ne eräille länsirintaman rauhallisille osille. Ja\nmillaisia joukkoja ne sitten ovat? Ei ainoakaan mies alle 35 vuoden ja\nkaikki täysikuntoiset niistäkin jo viety länteen! Voidaanko niiltä\nodottaa erinomaisia urotekoja? Vaikka niillä olisi tahto mitä parhain,\nne ovat Makedonian rintamalla väin ehdollisesti käyttökelpoisia\njoutuessaan tällaiseen ilmanalaan ja sotimaan vuorimaihin, joita varten\neivät ole varustetut. Mutta kuitenkin on näin tehtävä, sillä ei vain\nBulgarian armeijan vaan myös Bulgarian hallituksen ja tsaarin on\nsaatava Saksan apua tällä mitä vaarallisimmalla hetkellä.\n\nLännestäkin lähetämme apua. Alppiarmeijakuntamme, joka juuri on päässyt\nmitä vaikeimmasta taistelusta, pannaan junaan matkalle Nisiin. Samoin\nottaa Itävalta-Unkari osaa Bulgarian avustamisyritykseen ja asettaa\nuseita divisionia sen käytettäväksi. Me siis luovumme länsirintamalle\nsuunnitellusta itävalta-unkarilaisten joukkojen avusta.\n\nSiksi kunnes tämä Saksan ja Itävallan apu ehtii saapua, on yritettävä\npelastaa edes Bulgarian armeijan pääosa. Sen vuoksi saksalainen\narmeijaryhmänkomento antaa kaikista bulgarialaisten epäilyistä\nhuolimatta peräytymiskäskyn Bulgarian oikeanpuoliselle ja\nkeskimmäiselle armeijalle. Doiran-järven pohjoispuolella, Belasizalla\nolevien asemien on oltava koko liikkeen keskipisteenä.\n\nKoko tänä aikana ei Bulgarian vasemmanpuoleista armeijaa lainkaan\nahdisteta. Sen asemat Belasizalla ja Struma-joen takana ovat mitä\nvahvimmat. Jotkut konekiväärit ja tykistöpatterit riittävät niiden\npuolustukseen. Siitä huolimatta leviää sekasorto tähänkin armeijaan,\nrohkeus ja levollinen harkinta katoaa. Päällikkö pitää asemaansa\nmahdottomana, hän vannottaa tsaaria tekemään heti aselevon. Tsaari\nvastaa: \"Menehtykää sitten asemiinne\". Lause todistaa, että tsaari on\ntilanteen herra, ja etten ole pettynyt hänen suhteensa.\n\nMyöskin kruununprinssi Boris on tehtävänsä tasalla. Hän rientää\nrintamalle pelastamaan mitä vielä on pelastettavissa. Mutta mitä voi\nyksityinen, vaikka häntä kannattaa monien rakkaus ja kaikkien\nkunnioitus, tuollaisen yleisen päättömyyden ja tahdon haihtumisen\nkeskellä?\n\nKeskimmäinen armeija alkaa syyskuun 20:ntenä käskyn mukaan peräytyä.\nSiitä tulee hajaannus, taitamaton järjestely vielä lisää sekamelskaa.\nEsikunnat ovat voimattomia, pahimmin armeijanesikunta. Täällä on vain\nyksi todellinen mies, selvänäköinen ja voimakastahtoinen, nimittäin\npäällikkö.\n\nOikeanpuoleisella armeijalla on vaikea tehtävä. Sen tärkein\nperäytymistie vie Prilepin kautta Velesiin päin. Kun vihollinen on jo\nGradskon edustalla, on tämä tie äärimmäisen uhan alaisena. Toinen tie\nvie jääalueelta ja Monastirin seuduilta länteenpäin. Albanian\nvuoristo-erämaan halki Kalkandeleniin. Se yhtyy Velesin kautta vievään\nYskybin luona. Tämä tie yli Albanian vuorten on varma, mutta\nvaikeakulkuinen, ja on epäiltävää, voiko näillä tienoin saada muonaa\nsuuremmille sotajoukko-osastoille. Mutta näistä arveluista huolimatta\non pantava suuri osa kulkemaan sitä tietä. Vielä suuremmat joukot\ntungetaan sinne, kun vihollinen valtaa Gradskon ja nyt etenee\nPrilep-Velesin tieosaa kohti kaakosta käsin. Gradsko menetetään\nsyyskuun 21:senä. Pienestä kyläpahasesta se oli sodan kuluessa\nmuodostunut oikeaksi leiripaikaksi, joka suuruudeltaan ja rakenteeltaan\nmuistuttaa amerikkalaista uudiskaupunkia. Täällä on varastossa\näärettömiä muonavaroja, jotka riittäisivät kokonaiseen sotaretkeen.\nSikäläisistä varastoista ei suinkaan huomaa, että rintamalla olevilta\nbulgarialaisilta joukoilta puuttuisi mitään. Nyt jää kaikki\nbulgarialaisten hävitettäväksi tai joutuu vihollisen saaliiksi.\nEi vain Gradskossa vaan muuallakin on Bulgarialla vielä runsaita\nvarastoja. Ne pysyivät tähän asti piilossa virkavaltaisen, yksipuolisen\ntaloudenhoidon turvissa; Bulgariassakin peittää virkavaltaisuus kuin\nkuori kansanelämää, huolimatta mitä vapaamielisimmistä laeista ja\nparlamentin edistysmielisyydestä.\n\nBulgaria voi siis vielä käydä sotaa, ellei se vain itse pidä tai tahdo\npitää itseään voitettuna. Meidän suunnitelmamme, joka saa myös\nBulgarian ylimmän sodanjohdon suostumuksen, on seuraava: Keskimmäinen\narmeija on peräytettävä Vanhan-Bulgarian rajalle. Oikean armeijan on\nkokoonnuttava Yskybiin tai sen pohjoispuolelle; sitä vahvistetaan\ntulossa olevilla saksalaisilla ja itävaltalaisilla divisionilla. Nämä\nvoimat riittäisivät Yskybin luona mainiosti pitämään puoliaan; jos vain\nbulgarialaiset joukko-osastot ovat edes hiukankin käyttökelpoisia,\nvoimme olettaa, että Yskybistä käsin saatamme taas pian ruveta\nhyökkäämään eteläänpäin. Näyttää mahdottomalta, että vastustaja suurine\njoukkoineen tunkeutuu jäljestä aina Yskybiin ja Vanhan-Bulgarian\nrajalle asti. Miten se voisi järjestää kuljetuskysymyksen, kun me\nolemme perinpohjin särkeneet rautatiet ja muut tiet? Toivomme myöskin,\nettä kun bulgarialaiset joukot ovat päässeet koskettamaan kotimaansa\nkamaraa, niissä taas virkoaa voima ja vastuuntunne.\n\nEhdotettu sotaliike on mahdollinen vain, jos Yskyb saadaan pysytetyksi\nmeillä, kunnes bulgarialaiset joukot ehtivät saapua Kalkandelenin\nkautta. Tämä tehtävä näyttää helpolta, sillä todellisuudessa vihollinen\non seurannut meitä Gradskosta lähtien vain verraten heikoin voimin.\n\nNäiden tapausten aikana Sofia pysyy ihmeteltävän rauhallisena. Meidän\nsinne saapuvat pataljoonamme, joiden oli määrä rauhoittaa väestöä ja\nolla hallituksen turvana ja tukena, eivät huomaa merkkiäkään pelätystä\nmieltenkuohusta. Kaupunki tekee tosin omituisen vaikutuksen, kun\nsotilasryhmät joukko-osastoistaan erottuaan kulkevat läpi kaupungin\nkotiseuduilleen. Sotaväki jättää aseensa asevarastoihin, heittää\nhyvästit tovereille ja esimiehille, vakuuttavatpa muutamat\npalaavansakin, kunhan ovat saaneet peltonsa kuntoon. Omituinen kuva,\nmerkillinen sieluntila. Vai onko kaikki vain ennalta sovittua peliä?\nMeillä ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa sitä sotilaista. Ettei\ntämä hajautuminen kaikkialla suju rauhallisesti, on päivänselvää. Huhut\nräikeistä väkivaltaisuuksista havaitaan kuitenkin enimmäkseen\nliioitelluiksi.\n\nRintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä\njatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan\ntakaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään\njoitakin joukkioita -- suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi\npuhua -- saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain\njärjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin,\nlähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan.\nSaksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten\nvastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset\nupseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa\nryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.\n\nNiin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja\nitävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun\n29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian\noikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä\nsieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan,\ntäydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin\nkäännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita,\nmutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian\nollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat.\nKalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat.\nSyyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.\n\n\n\nTurkin Aasian-vallan kukistuminen.\n\n\nVuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua.\nTurkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt,\nhyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli\nnäillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo\ntäydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain\narmenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli\npaljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se,\nettä turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa\naikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä\nelinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen\nyli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet:\npanislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi\ntähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu\nlisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten\nasuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa\nja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia\nrunsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia\nvakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun\nalla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen\nlukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos\nuskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät\nVenäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen\nhartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi,\nsuljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole\nkiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä\nuusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti\nsilmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä\nlaskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme\nsenvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin\nlaineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä,\nettä Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä\nSyyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren\ntienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä\ntahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!\n\nPelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan\nTranskaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme\njoukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta\nsaamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.\n\nMutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu\nennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana,\njolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.\n\nMyöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan\nPersiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi\nhyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun,\nsuunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii\naikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin\nmahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa\nsitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian\nTurkille.\n\nSamoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti\nhaluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös\nKaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin\nsuunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin\netujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä\npuolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin\nsuuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki\nenglantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja\nainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon\nseuduille.\n\nMesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n\n1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin\neteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin\nilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17\nsortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita\nsuuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen\nnälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea,\nemme voi tutkia. \"Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina\",\nvakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin\nrehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin\nentisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On\nepäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi.\nNousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin\nsanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä\nosmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman\ntoteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä\nsyitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät\nainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.\n\nSillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian\nylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui\nSyyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan\noleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten\nsodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se\nravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta\nJordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden\nalueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin\nvapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten\narmeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti\nmyttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset\nvoimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian\nrintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä\nseuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden\nvuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä\nuudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä\nväliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla\ntuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.\n\nTurkin valtion sisäiset vaikeudet jatkuivat vielä v. 1918. Sulttaanin\nkuolema ei ulospäin vaikuttanut nähtävästi mitään. Sisäisissä oloissa\nalkoi vähitellen ilmetä liikettä parempaan päin. Uusi sulttaani oli\nilmeisesti toimen mies. Hänessä ilmeni mitä parhain tahto vapautua\nkomitean tähänastisesta holhouksesta ja suojella valtiota ankarilta\nvaurioilta. Hän valitsi lähimmät miehensä niistä piireistä, joiden\nmielipiteet kallistuivat vanhoillisturkkilaiseen suuntaan.\n\nOlin tullut tuntemaan uuden padishan Kreuznachissa, kun tämä oli\nkruununperillisenä. Silloin minulla oli kunnia nähdä hänet vieraanani.\nSuoranaisen keskustelun kielellisten vaikeuksien vuoksi -- sulttaani\nnäet puhui vain turkinkieltä -- rajoittui tulkin välityksellä tapahtuva\nkeskustelumme pääasiassa vain tervehdyspuheisiin. Kruununperillisen\nvastaus puheeseeni oli erittäin liittolaisystävällinen. Tätä vastasi\nmyös hänen suhtautumisensa meihin hänen valtaistuimellenousunsa\njälkeen.\n\nSulttaanin aikomuksena oli ennen kaikkea henkilökohtaisesti vaikuttaa\nsotalaitokseen. Hän tahtoi tutustua etäisissäkin maakunnissa oleviin\narmeijoihin. En uskalla lausua mitään varmaa mielipidettä siitä, oliko\nmahdollista täten poistaa oleellisia puutteita.\n\nSotatila oli täydelleen uuvuttanut maan. Se saattoi tuskin tarjota\nmitään uusia voimia armeijalle. Niinpä ei myöskään onnistunut kesän\naikana oleellisesti vahvistaa Syyrian rintamaa. On vaikea ratkaista,\nolisiko ja minkä verran voitu poistaa tarveaineiden niukkuutta\nsikäläisissä kurjissa kuljetusoloissa. Armeijan muonitus pysyi kehnolla\nkannalla. Joukot eivät kuolleet nälkään, mutta ne elivät melkein\nalituisessa tyydyttämättömässä nälässä, ruumiillisesti väsyneinä,\nsielullisesti turtuneina.\n\nKuten jo aikaisemmin mainitsin, meidän täytyi luopua aikeestamme\nsiirtää saksalaisia joukkoja pois Syyrian rintamalta. Sikäläinen\nsaksalainen päällystö katsoi vain saksalaisten avulla voivansa pitää\nasemaa turvattuna. Ei tosin voitu arvostella vastustajamme,\nenglantilais-intialaisen armeijan hyökkäysintoa kovin suureksi\nmuhamettilais-intialaisten karkurien kuvausten perusteella. Ja kun\nenglantilaisten johdon saavutukset olivat tähän asti olleet kaikkea\nmuuta kuin suurpiirteisiä, tuntui mahdolliselta toivoa, että me\nnykyisillä vähilläkin voimilla ainakin saamme vihollisen pysymään siinä\nuskossa, että kykenemme edelleen pitämään puoliamme. Kuinka pitkälle\ntällainen petkutus onnistui, riippui pelkästään siitä, nousisiko\nvastustaja viimeinkin pontevaan, yhtenäiseen taistelutoimintaan ja\nviskaisi kumoon turkkilaisten vastarintalaitteet ja niiden saksalaisen\ntuen vai eikö.\n\nSyyskuun 19:ntenä englantilaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta\nrantatasangolla olevan turkkilaisten oikean sivustan kimppuun.\nHe tunkeutuivat melkein vastarinnatta linjojen läpi. Molempien\nSyyrian rintaman turkkilaisten armeijain tappiota täydensi vielä\nintialais-austraalialaisen ratsueskadroonan nopea rynnistys.\n\nNäinä päivinä Turkki menetti Bulgarian sortuessa tähänastisen\nmaatukensa Euroopassa. Sen johdosta oli Konstantinopoli ensi hetkessä\naivan turvaton Euroopan mantereen puolelta. Dardanelleille sijoitetut\nturkkilaiset joukot olivat viime aikoina käyneet yhä kehnommiksi.\nEtäisissä maakunnissa olevat armeijat vetivät niistä kaiken\ntaistelukykyisen miehistön, mitä irti saivat. Traakia oli aivan\nturvaton, lukuunottamatta heikkoa, tuskin taistelukuntoista\nrannikkopuolustusväkeä. Kuuluisan Tshataldzhan-linjan varustukset\nolivat enää vain rappeutuneita ampumahautoja, ja siinä kunnossa, johon\nturkkilaiset ne olivat jättäneet v:n 1912-13 taistelujen jälkeen.\nKaikki muu oli olemassa vain mielikuvituksessa tai pettävissä\nsuunnitelmissa. Jäljestäpäin voidaan moittivasti ravistella päätä\ntällaiselle tilanteelle, mutta kaiken kaikkiaan se todisti kuitenkin\nsuurta tahtoa käyttää kaikki voimat ratkaisevien ulkovartiopaikkojen\nhyväksi. Mutta voi, jos ulkonainen suojamuuri puhkaistiin ja\nvihollistulva vyöryi maan sisimpään asti!\n\nSellainen tulva uhkasi nyt koko kansan sydäntä. Kun saapuivat\nensimmäiset Bulgarian romahdusta ennustavat hälyyttävät tiedot,\npaiskattiin joitakin kiireesti kokoonhaalittuja joukkueita Tshataldzhan\nlinjalle Konstantinopolista käsin. Sanottavaa vastarintaa ei näillä\nkuitenkaan olisi kyetty tekemään. Pikemmin moraalista kuin\nsotilaallista vaikutusta silmällä pitäen ryhdyimme heti siirtämään\nEtelä-Venäjältä nostoväkijoukkoja Konstantinopoliin. Turkki päätti\npuolestaan siirtää myös kaikki Transkaukasiasta takaisin kutsutut\ndivisionat ensi sijassa Traakiaan. Mutta ennenkuin Konstantinopoliin\nehti saapua sanottavia voimia, täytyi kulua runsaasti aikaa. Nykyään\nkäytettävissämme olevien lähteiden perusteella emme voi päättää, miksi\nvihollinen ei käyttänyt hyväkseen tätä aikaa vallatakseen maan\npääkaupungin. Vielä kerran Turkki pelastui suoranaisesta perikadosta.\nMutta syyskuun lopussa näytti olevan vain muutaman päivän kysymys,\nmilloin tuho tulisi.\n\n\n\nSotilaallisia ja poliittisia huomioita Itävalta-Unkarista.\n\n\nItävalta-Unkarin armeijan Ylä-Italiassa tekemien tuloksettomien\nhyökkäyksien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, että Tonavan monarkia oli\ntähän yritykseen pannut viimeiset ja parhaat voimansa. Sillä ei enää\nollut kylliksi mieslukua ja siveellistä voimaa tällaisen hyökkäyksen\nuudistamiseen. Tämän armeijan tila kävi päivänselvästi ilmi niistä\ndivisionista, jotka lähetettiin länsirintamalle meidän avuksemme. Oli\nmahdotonta sijoittaa niitä heti rintamalle, jos toivoi niiltä tehokasta\ntoimintaa taistelussa. Ne tarvitsivat virkistystä, koulutusta ja\nvarsinkin asestusta. Nämä tosiasiat myönnettiin yhtä peittelemättömästi\nitse saapuvien joukkojen kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon\ntaholla. Kaikki itävalta-unkarilaiset komennusviranomaiset\ntyöskentelivät mitä pontevimmin, jotta länteen lähetetyt joukot\nmahdollisimman lyhyessä ajassa saataisiin taistelutehoisiksi. Ellei\npäämäärää täydelleen saavutettu, ei se tosiaankaan johtunut upseerien\ntarmon ja taidon puutteesta. Miehistö osoittautui niinikään erittäin\nhalukkaaksi.\n\nItävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot,\npuutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen\nepäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät\nvalitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun\nlähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi\nkenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen\ndivisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin\nselvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko\nItävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä\nkohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von\nArz.\n\nItävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään\noleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui\nAlbanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet\ntoisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran\narmeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään,\nitävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla\nsotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien\nyhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla\neteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan\nrintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi\ntuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä\nsiipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian\nsisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut,\nmahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä\nmiehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja\nitävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin\nsovitetuksi.\n\nOn usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet\nitalialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys\nAdrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva.\nSellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta\nkuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys\nVojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa\nmerenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian\nautioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa\nniitä sinne riittävästi.\n\nItävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin\nsadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta\nvähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi\ntilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918\nlaajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille\nasti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot\ntungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja\nMakedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina\npuuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että\npyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien\nitävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin\ntehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto\npäätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset\nlyötiin taas takaisin.\n\nEi ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään\ntarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko\nse missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente\nmyöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten\nhyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan\nhuomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren\nlukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee\nliittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.\n\nItävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet\nedelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan\nravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä\nWienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että\nitävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä\nkäsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät\ntoimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme\nvastaisia.\n\nItävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole\nkummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin,\nettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista\nTonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin\nja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin,\ntodella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään\nrauhantuojan osaa.\n\nKesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi\nkreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille\nSixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman\nristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi\nCzerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä\nusein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin\nmekin hänelle.\n\nMinun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan\ntyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään\nyhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä,\nedustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa\ntähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme\ntulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti,\nsilmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä\nhuolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme\nuseimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui,\nettä hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä,\nsilloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia\nliiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa\nvaltiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi.\nMuuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut\npuhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat\nriittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut\nkuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni\njonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt\nvastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties\ntäydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin\nselville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä\nvaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin\nmeidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme\nrauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että\nhän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät,\nvihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen\nhajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen\nmalttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan\nvaltiopäivillä.\n\nOlin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut\nliittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin\nja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän\nkai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos\nneuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että\nwieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan\nkanssa.\n\nCzerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja\nItävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä\nesitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi\njätetty kaksoismonarkian huostaan.\n\nKreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo\nPlessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin\nperusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut\nminulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on\nmyös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana\naikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset\ntuloksettomat neuvottelut.\n\nKun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän\nymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla\nselviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti\nkäsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan\naikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta\nminun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut\npoistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle\nrauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen\nvaltion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun\nensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin\nminä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei\ntullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen\nliiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten\nvähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme\nlaskelmissa.\n\nEsitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla\ntehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin\nyksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa\nvastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän\naloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei\nniitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys\nihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian\npian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa,\nvallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka\nurotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät.\nMikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan\ntapahtui ja oli vielä tapahtuva!\n\n\n\n\nLOPPUA KOHTI.\n\n\nSyyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.\n\n\nEllei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan\narmeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa\nsiihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin.\nMillaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien\nesikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että\nruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen,\ntappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin\nhajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen\njärjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien\nliittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö\nalkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään\nvihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa\npalveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille\ntulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri\ntarvinnut antaa muuta kuin: \"Kestäkää viimeiseen asti.\"\n\nNiin, \"kestäkää!\" Millainen kieltäymys monien loistavien\nvoitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin\nkuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset\npelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa\nkieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman\ntunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.\n\nMeiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa\ntehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti\nuupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei\nvielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy\nsuuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme\nkimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen\ntaistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa\nettä kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.\n\nMeillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen.\nTäysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia,\njotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.\n\nKuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta?\nEdessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy\nlopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan,\nhistorian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos\nnostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: \"Kestä!\"\n\nAjat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy\npestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa\nverta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin\npiirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka\nraukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa\nedesvastuun, tästä en milloinkaan!\n\nSamaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu.\nSitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin\nKukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei\nmikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa\nniin voimakkaina että voin tukea toisiakin.\n\nTämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka\nvielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan\nratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti\nuupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan\nvuodattaa tuhansien verta -- sittenkin, meidän voimamme vähenevät\nhuomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia\nuutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria\nlopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta\nuutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin\nmuodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat!\nAlppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja,\nsaapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan\nkokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka\ntodennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö\non etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty\ntappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on\nuhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä\ntekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana\nmieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian\naikaisin!\n\nOlen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen\nkenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen\niltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti\nelokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo\nennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu\nyhteiseen vakaumukseemme.\n\nSyyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston\nvaltiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme\non ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan\nvastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että\npuolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme\nlähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu\nsitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana\non sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen\nhallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.\n\nTodellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme\nisänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä\ntoimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista\nrintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä\nhetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin\ntuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen\nkatse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava,\nettä poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin\nsuuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen\npuolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän\nlaihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.\n\nLuullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa,\njota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka\nvihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät\naseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten\naseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan\nvertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita\ntovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös\nsuuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.\n\nMe pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee\nviivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet\nniin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole\nsiihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen\nuudestaanjärjestelyn vuoksi?\n\nNämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali\nLudendorffin huolet.\n\nNeuvottelumme perusteella esitämme Hänen Majesteetilleen Keisarille\nehdotuksemme rauhanhankkeisiin ryhtymisestä. Minun tehtävänäni on tämän\npoliittisen toimenpiteen perusteluksi kuvata Kaikkeinkorkeimmalle\nSotaherralleni sotilaallinen asemamme, jonka nykyinen vakavuus ei ole\nkeisarille outo. Hänen Majesteettinsa hyväksyy vahvoin, lujin mielin\nmitä olemme esittäneet.\n\nKuten aina tähänkin asti sekautuu sotilaallisiin huoliimme huoli\nkotimaasta. Jollei toinen kestä, sortuu toinenkin. Tänä hetkenä tämä on\nkäyvä ilmi selvemmin kuin koskaan ennen.\n\nKaikkeinkorkein Sotaherrani palaa kotimaahan, jonne minä seuraan häntä\nlokakuun 1:senä. Tahdon olla lähellä keisaria siltä varalta, että hän\ntarvitsee minua. Kaukana oli minusta ajatus koettaa poliittisesti\nvaikuttaa asioihin. Olin valmis antamaan selityksiä muodostuvalle\nhallitukselle ja vastasin sen tiedusteluihin vakaumukseni mukaan.\nToivoin voivani vastustaa pessimismiä ja elähdyttää uskallusta.\nMutta sisäiset järkytykset näyttivät jo käyneen liian vaikeiksi,\ntarkoitustani en enää voinut saavuttaa. Minulla puolestani oli vielä\ntällöin luja luottamus siihen, että huolimatta voimiemme vähenemisestä\nvielä kuukausimääriä saatoimme estää vihollisen astumasta isänmaamme\nkamaralle. Jos tämä onnistui, ei poliittinen tilannekaan ollut\ntoivoton. Tämän julkilausumattomana edellytyksenä tosin oli, ettei\nmaamme rajoja uhattaisi esim. etelästä tai idästä ja että isänmaa\npysyisi sisällisesti lujana.\n\nLokakuun 4:nnen ja 5:nnen välisenä yönä lähetettiin tarjouksemme\nPohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentille. Me hyväksyimme hänen\nsaman vuoden tammikuussa asettamansa \"oikeudenmukaisen rauhan\"\nsuuntaviivat.\n\nOmaksi tehtäväksemme jäi lähinnä taistelun jatkaminen. Joukkojen\njäntevyyden höltyminen, sotilaiden lukumäärän kutistuminen, vihollisen\nlukuisat murrot pakottivat meitä länsirintamalla vähitellen peräytymään\nlyhempiin linjoihin. Mitä lokakuun 3:ntena olin selittänyt valtion\njohdolle, toteutettiin. Mikäli suinkin mahdollista tarrauduimme kiinni\nvihollisen maaperään. Sotaliikkeet ja taistelut pysyivät luonteeltaan\nsamanlaisina kuin ne olivat olleet elokuun puolivälistä alkaen. Sitä\nmukaa kuin meidän taisteluvoimamme heikentyi, väheni myös vastustajan\nhyökkäyshalu. Jos vihollinen erehtyi luullessaan meidän sortuvan, me\nerehdyimme toivoessamme vihollisen kokonaan herpautuvan. Niin ei\ntaistelun lopullinen päätös enää ollut muutettavissa, ellei meidän\nonnistunut pusertaa kotimaasta irti viimeisiä voimia avuksemme. Yleinen\nkansannousu olisi varmasti tehonnut sekä vastustajaan että armeijaamme.\nMutta oliko enää olemassa tällaista käyttökelpoista elinvoimaa ja\nuhrautuvaa joukkoa? Ainakin oli turha meidän yrityksemme saada sitä\nrintamalle.\n\nKotimaa herpautui aikaisemmin kuin armeija. Näissä oloissa emme\nkyenneet asettamaan kyllin tehokasta vastarintaa Pohjois-Amerikan\nYhdysvaltojen presidentin yhä kasvavaa painostusta vastaan.\nHallituksemme myöntyi, toivoen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Saksan\nsotilas ja Saksan valtiomies kulkivat eri suuntiin. Syntynyt halkeama\nei enää ollut poistettavissa. Viimeinen yritykseni saada aikaan\nyhteinen isku ilmenee seuraavasta lokakuun 24:ntenä 1918\nvaltakunnankanslerille lähettämästäni kirjeestä:\n\n    \"Teidän Suurherttualliselta Korkeudeltanne en saa salata sitä,\n    että olen viimeisissä valtiopäiväpuheissa kipeästi kaivannut\n    lämmintä kehoitusta ponnistuksiin armeijan hyväksi ja puolesta.\n\n    Olen toivonut uudelta hallitukselta, että se yhdistäisi koko\n    kansan kaikki voimat isänmaan puolustukseen. Niin ei ole\n    tapahtunut. Päinvastoin on puhuttu, muutamia poikkeuksia\n    lukuunottamatta, vain isänmaata uhkaavan vihollisen lepyttämisestä,\n    ei torjumisesta. Tämä on vaikuttanut armeijaan ensin masentavasti,\n    sitten järkyttävästi. Tätä todistavat vakavat merkit.\n\n    Kansalliseen puolustukseen armeija tarvitsee ei vain miehiä, vaan\n    henkeä, lujaa vakaumusta taistelun välttämättömyydestä ja\n    sielullista nousua tällaiseen tehtävään.\n\n    Teidän Suurherttuallinen Korkeutenne on varmaan minun kanssani\n    yhtä mieltä siitä, että moraalilla on ratkaiseva merkitys sotivaan\n    kansaan nähden, ja että hallituksen ja kansaneduskunnan on\n    kasvatettava ja säilytettävä tällaista henkeä armeijan ja kansan\n    keskuudessa.\n\n    Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä,\n    pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään.\"\n\nOli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin\nlokakuun 26:ntena.\n\nTämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin\ntullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään\nasioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen\npäämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille\nmyöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen\npyyntöni.\n\nSeuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme.\nTuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan\nhautajaisista tyhjään kotiin.\n\nTähän päivään asti -- kirjoitan tätä syyskuussa 1919 -- en ole sen\njälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani.\nAjatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa\nsydämessäni aina löytänyt!\n\n\n\nLokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.\n\n\nKaikkeinkorkein Sotaherrani nimitti pyynnöstäni kenraali Grönerin\nensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi. Kenraali oli entiseltä\nsotatoiminnaltaan minulle tuttu. Tiesin että hänellä oli erinomainen\njärjestelykyky ja isänmaan sisäisten olojen perusteellinen tuntemus.\nTulevat yhdessäolon ajat antoivat minulle runsaasti todistuksia siitä,\netten ollut pettynyt uuteen työtoveriini nähden.\n\nKenraalia odottavat tehtävät olivat yhtä vaikeita kuin epäkiitollisia.\nNe vaativat taukoamatonta toimintaa, täyttä itsekieltäymystä ja\nluopumista kaikesta muusta maineesta kuin mitä uhrautuvimman\nvelvollisuuksien täyttämisen tuottamasta ja kaikesta muusta\ntunnustuksesta kuin samanaikaisten työtoverien antamasta. Me kaikki\ntunsimme häntä odottavan työn suuruuden ja vaikeudet. Yleisasemamme\nalkoi käydä yhä huonommaksi. Tahtoisin valaista sitä väin muutamin\npiirtein.\n\nIdässä turkkilais-aasialaisen valtakunnan viimeinenkin vastarinta\nluhistui. Mosul ja Aleppo joutuivat miltei vastustuksetta vihollisen\nkäsiin. Mesopotamian ja Syyrian armeijat olivat lakanneet olemasta.\nGeorgiasta meidän oli lähdettävä, ei siksi, että meidät sotilaallisesti\nolisi siihen pakotettu, vaan siksi, että sikäläiset taloudelliset\nsuunnitelmamme kävivät mahdottomiksi toteuttaa tai ainakin voittoa\ntuottamattomiksi. Nekin joukot, jotka olimme lähettäneet\nKonstantinopolin puolustuksen avuksi, kutsuttiin takaisin. Entente ei\nkuitenkaan hyökännyt Traakiassa. Stambul ei ollut kukistuva uljain\nuroteoin ja tehokkain voimannäyttein. Syy on tuntematon. Se saattaa\njohtua ententen meille silloin käsittämättömästä sotilaallisesta\nepäröinnistä. On myöskin mahdollista, että poliittisella harkinnalla on\ntässä suhteessa ollut ratkaiseva sija ententen suunnitelmissa.\n\nMuut saksalaiset apujoukot, jotka vielä olivat Turkissa, vedettiin\nKonstantinopolin suunnalle. Ne erosivat yhteisesti puolustamastaan\nmaasta palkkanaan ritarillisten osmanien kunnioitus, kansan, jonka\napuna ne olivat kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Sillä, mikä täällä\nkääntyi meitä vastaan, oli juurensa niissä piireissä, jotka nyt näkivät\nviljansa kypsyvän ja jotka koettivat ilmaisemalla vihaansa meitä\nkohtaan saada puolelleen uusien tulokkaiden suopeuden. Oikea osmani\ntiesi, että me olimme olleet valmiit auttamaan ei vain nykyisessä\ntaistelussa, vaan myös valtiota uudelleen rakennettaessa.\nPerusteellinen uudistustyö oli suunniteltuna.\n\nEnver ja Talaat pasha astuivat syrjään toimintansa näyttämöltä,\nvastustajiensa herjaamina, mutta muuten nuhteettomina.\n\nBulgariasta olivat viimeiset joukkomme siirretyt pois. Niitäkin seurasi\nmoni kiitollisuudentunne ja rehellinen kaipaus. Se ilmeni selvimmin\neräästä kirjeestä, jonka Bulgarian armeijan päällikkö tähän aikaan\nlähetti minulle. En voinut torjua sitä vaikutelmaa, että sen riveistä\npuhui mitä usein olin luullut huomanneeni tämän rehellisen upseerin\nsanoista: \"Jos olisin ollut poliittisesti vapaa, olisin sotilaallisesti\ntoiminut toisin.\" Tämän huomion hän kai niinkuin moni muukin teki liian\nmyöhään.\n\nItävalta-Unkarilta hajosi yhtaikaa sekä poliittinen olemassaolo että\npuolustusvoima. Se ei jättänyt alttiiksi vain itseään, vaan myös meidän\nmaamme rajat. Unkari nousi vallankumoukseen vihassaan saksalaisia\nvastaan. Saattoiko se olla mitenkään yllättävää? Eikö tämä viha kuulu\nmadjaarin ylpeyteen? Oli tosin sodan aikana Unkarissa tunnettu\ntoisiakin tunteita, kun venäläinen jyskytti rajalla, jyskytti moneen\nkertaan ja voimakkaasti! Millä riemulla olikaan tervehditty saksalaisia\njoukkoja, miten auliisti kestitetty, jopa hemmoiteltu niitä, kun oli\nkyseessä Serbian kurittaminen. Millainen innostus olikaan meitä\nvastassa, kun tulimme valloittamaan takaisin Siebenbürgeniä!\nKiitollisuudenvelan tunnustaminen on harvinaista ihmiselämässä,\nvaltioelämässä vielä harvinaisempaa.\n\nSen sijaan saimme Romaniassa monesti osaksemme avomielistä kiitosta.\nSiellä käsitettiin, että ilman Venäjän pirstomista ei Romanian vapaus\nolisi voinut toteutua.\n\nKun nykyään Saksassa erinäiset piirit tehostavat entisten\nliittolaistemme vihaa meitä kohtaan ja tahtovat sillä todistaa\npoliittiset ja sotilaalliset suhteemme erehdykseksi, ne nähtävästi\neivät huomaa, että vihollistenkin leirissä kaikui vihanpurkauksia\nliittolaisystävien suusta. Puristivathan silmäimme edessä ranskalaiset\nsotilaat kätensä nyrkkiin sadatellen englantilaisia liittolaisiaan.\nHuusivathan meille ranskalaiset äänet: \"Tänään Englannin kanssa teitä\nvastaan, huomenna teidän kanssanne Englantia vastaan!\" Huusihan\nranskalainen sotilas maaliskuussa 1918 osoittaen St. Quentinin\nkatedraalin raunioita raivosta vavisten englantilaiselle\nvankitoverilleen: \"Tuo on teidän työtänne!\"\n\nToivon, että väärinkäsityksen ilmaisut meidän ja entisten\nliittolaistemme välillä vaikenevat yhä enemmän, kun siirtyvät pois ne\nsynkät usvat, jotka peittävät totuuden ja jotka nyt estävät\ntaistelutovereitamme näkemästä yhteisille kunniankentille, missä\nsaksalaisen elämä pantiin alttiiksi heidänkin unelmiensa ja\nsuunnitelmiensa toteuttamiseksi.\n\nLuhistuminen ilmenee lokakuun lopusta lähtien kaikkialla, vain\nlänsirintamalla saimme sen vielä estetyksi. Samalla kuin vihollisen\npainostus kävi siellä heikommaksi tuli myös meidän vastarintamme\nvoimattomammaksi. Yhä pienemmiksi sulivat saksalaiset joukot, yhä\nsuuremmiksi kävivät puolustusasemien aukot. Olisipa vain ollut joitakin\nreippaita divisionia, niin olisi tehty ihmeitä. Turhia toiveita, tyhjiä\nhaaveita! Me vajoamme, sillä isänmaa vajoaa. Se ei voi enää antaa\nmeille uutta elämää, sillä sen voimat ovat loppuun palaneet.\n\nKenraali Gröner lähtee marraskuun 1:senä rintamalle. Lähimpänä\nhuolenamme on puolustuksen siirtäminen taaksepäin Antwerpenin--Maasin\nasemiin. Päätös on helppo, toimeenpano vaikea. Mitä kallisarvoisimpia\ntaisteluvälineitä on vielä vihollisen puolella tätä linjaa, mutta vielä\nkallisarvoisempaa kuin näiden pelastaminen on 80,000 haavoitetun\nkuljettaminen edessäpäin oleviin sairaaloihin. Niin viipyy päätöksen\ntoimeenpaneminen kiitollisuuden vuoksi, jonka olemme velkaa\nvertavuotaville tovereillemme. Ajan pitkään emme tosin voi pysyä\nnykyisissä asemissamme. Voimamme ovat nyt liian heikot, joukkomme liian\nväsyneet. Sitä paitsi pusertavat verekset amerikkalaiset joukot\nrintamaamme sen arimmalla kohdalla, Maasin alueella.\n\nMutta näiden laumojen taistelu myöskin opettaa Yhdysvalloille vastaisen\nvaralta, ettei sodan ammattia opita muutamissa kuukausissa, että tämän\nammatin taitamattomuus maksaa verivirtoja, kun tosi on kysymyksessä.\n\nSamoin kuin Saksan taistelulinjat, pysyy vielä koossa etappi,\nkotimaahan vievä elinhermo. Synkkiä kuvia tosin ilmenee siellä täällä,\nmutta suurin piirtein on vielä sisäistä pontta jäljellä. Kauan ei\nsekään enää sentään voi kestää. Jännitys on kohonnut äärimmilleen. Jos\nsattuu mikä tahansa järkytys, samantekevää armeijassako vai kotona, ei\nromahdus ole vältettävissä.\n\nTällaisia ovat vaikutelmani marraskuun ensi päiviltä.\n\nPelätty järkytys tekee tuloaan. Kotimaassa kuohuu väkevästi. Kumous\nalkaa. Vielä marraskuun 5:ntenä kenraali Gröner rientää valtakunnan\npääkaupunkiin aavistaessaan mitä tuleva on, ellei viimeiseen asti\npysytä koossa. Hän rupeaa keisarinsa puolustajaksi ja kuvailee miten\nkäy, jos armeijalta riistetään pää. Turhaan! Kumous vyöryy jo\nhillittömänä, ja vain sattuman kaupalla kenraali palatessaan päämajaan\nvälttyy joutumasta vallankumouksellisten käsiin. On marraskuun 6:nnen\nilta.\n\nKuume alkaa nyt vavisuttaa koko kansanruumista. Tyyni harkinta häviää.\nEi enää ajatella toiminnan merkitystä kokonaisuuteen nähden, vaan\nyksinomaan omien intohimojen toteuttamista. Nämä eivät säiky\njärjettömimpiäkään aikeita. Sillä onko olemassa järjettömämpää kuin on\narmeijan elämän tekeminen mahdottomaksi? Onko inhimillinen ajatus tai\ninhimillinen viha milloinkaan synnyttänyt suurempaa rikosta? Ruumis käy\nvoimattomaksi ulkomaailmaan nähden, se tosin vielä huitoo ympärilleen,\nmutta se kuolee. Onko ihmeteltävää, että vastustaja moiselle ruumiille\ntekee mitä tahtoo, että sen ehdot ovat vielä ankarammat kuin miksi ne\non kirjoitettu.\n\nKaikki lupaukset, joita vihollispropaganda oli julistanut meille, ovat\nvaienneet. Kosto riemuitsee kaikessa alastomuudessaan: \"Voi\nvoitetuita!\" Sana, jota ei sanota vain vihasta, vaan myös pelosta.\n\nSellainen on tilanne marraskuun 9:ntenä. Draama ei tänä päivänä pääty,\nsen väri vaihtuu. Kumous voittaa. Älkäämme viipykö sen syissä. Se iskee\nmusertavasti ennen kaikkea armeijan tukeen, saksalaiseen upseeriin. Se\nriistää häneltä, kuten eräs muukalainen sanoo, ansaitut laakerit päästä\nja painaa marttyyrin orjantappurakruunun hänen vertavuotavalle\notsalleen. Vertauksen totuus on järkyttävä. Kuulkoon sitä jokaisen\nsaksalaisen sydän!\n\nUuden voiman voiton ulkonaisena ilmauksena on valtaistuimen sortuminen.\nSaksan keisariuskin kukistuu.\n\nSaksassa julistetaan keisari-kuninkaan valtaistuimelta luopumista,\nennenkuin hän itse on päättänyt asian. Näinä päivinä ja hetkinä\nsuoritetaan moni seikka hämäriä teitä, jotka sentään eivät ainiaaksi\njääne historian valolta piiloon.\n\nHarkitaan ajatusta olisiko järjestys kotimaassa palautettava\nrintamajoukkojen avulla. Mutta useat komentajat, miehet, jotka\nansaitsevat mitä suurinta luottamusta ja kykenevät mitä terävimmin\narvostelemaan asioita, vakuuttavat, että joukkomme tosin pysyvät vielä\nrintamana vihollista vastaan, mutta eivät asetu rintamaan kotimaata\nvastaan.\n\nOlen näinä hetkinä Kaikkeinkorkeimman Sotapäällikön rinnalla. Hän antaa\nminun tehtäväkseni armeijan viemisen takaisin kotimaahan. Kun\nmarraskuun 9:nnen iltapuolella lähdin keisarini luota, en ollut häntä\nenää näkevä! Hän luopui säästääkseen isänmaan uusilta uhrauksilta,\nhankkiakseen sille suotuisammat rauhanehdot.\n\nKeskellä tätä mitä ankarinta sotilaallista ja poliittista jännitystä\nSaksan armeija menetti sisäisen ryhtinsä. Tuhansien uskollisten\nsotilaiden ja upseerien tunteiden ja ajatusten perustus alkoi silloin\njärkkyä. Ilmautui mitä ankarimpia sisäisiä ristiriitoja. Luulin monelle\nparhaista helpottavani tämän ristiriidan, jos astuisin eteenpäin sitä\ntietä, jonka minulle viittoi keisarini tahto, rakkaus isänmaahani ja\narmeijaani sekä oma velvollisuudentuntoni. Jäin paikalleni.\n\n\n\n\nERONI.\n\n\n\nLoppu oli tullut!\n\n\nKuten Siegfried vimmaisen Hagenin keihäänheitosta, niin luhistui\nnääntynyt rintamamme; turhaan se oli yrittänyt juoda uutta elämää\nkotimaan voiman kuivuvasta lähteestä. Tehtävämme oli nyt pelastaa\nsotajoukkomme jäljelle jääneet voimat isänmaan vastaista rakentamista\nvarten. Nykyhetki oli menetetty. Niinpä jäi siis jäljelle vain\ntulevaisuuden toivo.\n\nTyöhön!\n\nMinä ymmärrän sen maailmanpaon ajatuksen, joka sai valtaansa useat\nupseerimme, kun he näkivät kaiken sen romahtavan, mikä heille oli\nrakasta ja kallista. Kaipuu \"olla mitään tietämättä\" maailmasta, jossa\nsekasortoiset intohimot perinpohjin turmelivat kansamme todelliset\nydinarvot, on inhimillisesti ymmärrettävissä, mutta kuitenkin -- minun\ntäytyy puhua suoraan, mitä ajattelen:\n\nKerran niin suuren, ylvään Saksan armeijan yhdistämät toverit!\nVoisitteko te puhua epätoivosta? Ajatelkaa miehiä, jotka enemmän kuin\nsata vuotta sitten loivat meille sisäisesti uuden isänmaan. Heidän\nuskontonsa oli heidän uskonsa omaan itseensä ja oman asian pyhyyteen.\nLuodessaan uuden isänmaan he eivät perustaneet sitä olemuksellemme\nvieraan opinvimman pohjalle, vaan rakensivat sen yksilön vapaan\nkehityksen perustuksille, yhteishyvä puitteina ja velvoittajana! Tätä\nsamaa tietä on Saksa jälleen kulkeva, kun se kerran taasen pystyy\nkulkemaan.\n\nMinä luotan varmasti siihen, että tälläkin kertaa, kuten noina aikoina,\nyhteys suuren, rikkaan menneisyytemme kanssa säilyy, ja missä se on\nhävitetty, rakennetaan jälleen eheäksi. Vanha saksalainen henki on\ntaasen ottava johtovallan, joskin vasta mitä vaikeimman kirkastuksen\njälkeen tuskien ja intohimojen hehkuvassa ahjossa. Vastustajamme\ntunsivat tämän hengen voiman; he ihailivat ja vihasivat sitä rauhan\ntoimissa, he ihmettelivät ja pelkäsivät sitä suuren sodan\ntaistelutantereilla. He koettivat saada kansojansa ymmärtämään\nväkevyyttämme tuolla tyhjällä sanalla \"järjestelmä\". Siitä hengestä,\njoka loi itselleen tämän verhon ja siinä eli ja vaikutti, he eivät\npuhuneet mitään. Mutta tällä hengellä ja tässä hengessä me ryhdymme\nuudelleen rohkein mielin rakentamaan.\n\nSaksa, niin monien ehtymättömien arvojen kokoamis- ja säteilykeskus\ninhimillisen valistuksen ja hengen viljelyksen alalla, ei ole sortuva,\nniin kauan kuin se säilyttää uskonsa suureen maailmanhistorialliseen\ntehtäväänsä. Minä olen lujasti vakuutettu siitä, että isänmaamme\nparhaiden onnistuu ajatustensa syvyydellä ja ajatustensa voimalla\nsulattaa uusia aatteita menneisyyden kallisarvoisiin aarteisiin ja\nnäistä yhdessä valaa pysyviä arvoja isänmaamme onneksi ja\nmenestykseksi.\n\nTämä oli se kallionluja vakaumus, joka valtasi mieleni kun poistuin\nkansain taistelun veriseltä kilpakentältä. Olen nähnyt isänmaani\nsankarikamppailun enkä ikänä usko, että se olisi ollut sen\nkuolinkamppailua. Vastattavakseni on asetettu kysymys, mihin minä sodan\nvaikeimpina hetkinä perustin toivoni lopulliseen voittoomme. Saatoin\nviitata ainoastaan uskooni asiamme oikeuteen, luottamukseeni isänmaahan\nja armeijaan.\n\nTämän vuosia kestäneen taistelun ja sen jälkiajan vakavat hetket kestin\najatusten ja tunteitten vallassa, joille en voi löytää parempaa\nilmausta kuin sanat, jotka Preussin sotaministeriksi myöhemmin\nnimitetty ylisotamarsalkka Herrmann v. Boyen vuonna 1811 keskellä\norjuutetun kotimaan mitä vaikeimpia poliittisia ja sotilaallisia\nvaivoja kirjoitti kuninkaalle:\n\n    \"Minä en suinkaan sulje silmiäni asemamme vaarallisuudelta,\n    mutta milloin saattaisi olla valittavana vain joko orjuus tai\n    kunnia, antaa uskonto minulle voimaa kaikkeen siihen, mitä\n    oikeus ja velvollisuus vaatii.\n\n    Ihminen ei voi koskaan varmasti ennakolta nähdä aloitetun\n    yrityksen lopputulosta, mutta se, joka korkeamman vakaumuksen\n    mukaan elää vain täyttääkseen velvollisuutensa, kantaa kilpeä\n    ympärillään, joka kaikissa elämän vaiheissa, tulkoon mitä\n    tulkoonkin, antaa hänelle rauhaa ja usein itsekin johtaa\n    onnelliseen lopputulokseen.\n\n    Tämä ei ole levottoman haaveellisuuden kieltä, vaan sen\n    uskonnollisen tunteen ilmausta, josta olen kiitollinen\n    kasvattajilleni, jotka jo varhain opettivat minua rakastamaan\n    kuningasta ja isänmaata pyhimpänä maan päällä.\"\n\nRajujen poliittisten intohimojen ja kalskahtelevien puheenparsien\nhyökyaalto on nyt haudannut alleen kaiken entisen valtiollisen\nkäsityksen, hävittänyt nähtävästi kaikki pyhät perintätiedot. Mutta\ntämä hyökyaalto on jälleen asettuva. Silloin on kansain elämän\nikuisesti kuohuvasta merestä jälleen nouseva se kallio, johon muinoin\nisiemme toivo iskeytyi ja jonka perustukselle kohta puoli vuosisataa\nsitten oma voimamme luottavaisesti rakensi isänmaan tulevaisuuden:\nSaksan keisarikunta! Kun kansallinen ajatus, kansallinen tietoisuus\ntäten jälleen on syntynyt, silloin on meille kypsyvä siveellisesti\narvokkaita hedelmiä siitä suuresta sodasta, johon ei yksikään kansa voi\noikeutetummalla ylpeydellä ja puhtaammalla omallatunnolla luoda\nkatsettaan kuin meidän kansamme, niin kauan kuin se pysyi uskollisena.\nSamoin myös nykypäivien katkerasta vakavuudesta. Kaikkien niiden veri,\njotka kaatuivat uskossa Saksan suuruuteen, ei silloin ole turhaan\nvuotanut. Näin vakavasti uskoen lasken kynän kädestäni ja luotan\nlujasti sinuun -- sinä Saksan nuoriso!\n\n\n\n\nLOPPUSANAT.\n\n\nNämä muistelmat eivät ole syntyneet mistään kirjallisista\ntaipumuksista, vaan ulkoapäin moneen kertaan saamistani pyynnöistä ja\nkehoituksista.\n\nEn ole tahtonut kirjoittaa historiateosta, ainoastaan esittää ne\nvaikutelmat, joiden alaisena elämäni on kulunut, ja osoittaa ne\nsuuntaviivat, joiden mukaan katsoin velvollisuudekseni ajatella ja\ntoimia. Kaukana oli minusta halu puhdistautumis- tai kiistakirjoituksen\nlaatimiseen, kaikkein kauimpana ajatus oman itseni ylistämisestä. Olen\nihmisenä ajatellut, toiminut ja erehtynyt. Elämäni ja toimintani\nojennusnuorana ei ole ollut maailman suosio, vaan vakaumukseni,\nvelvollisuuteni ja omatuntoni.\n\nVaikka olen kirjoittanut muistelmani isänmaan vaikeimpana aikana, eivät\nne ole kuitenkaan syntyneet toivottomuuden raskaan painon alla.\nKatseeni on ja on oleva järkähtämättä tähdättynä eteenpäin ja ylöspäin.\n\nKiitollisena omistan kirjani kaikille niille, jotka sotakentällä ja\nkotimaassa taistelivat kerallani valtakunnan suuruuden ja olemassaolon\npuolesta.\n\nSyyskuussa 1919.\n\n\n\n"]