[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0igjNL67fFfyXM9804wLuulNiJiYGTm85EUtI8yx3y4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1916,"Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I","Häyhä, Johannes",1839,1913,"1916-hayha-johannes-alkuperaisia-kertomuksia-entisilta-ajoilta-i","1916__Häyhä_Johannes__Alkuperäisiä_kertomuksia_entisiltä_ajoilta_I",null,"romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1911,19741,123345,false,58389,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I\" by Johannes Häyhä is a collection of original stories written in the early 20th century. The book explores themes of cultural history and folklore, featuring various characters and their interactions in rural Finnish society. Through storytelling, it captures the essence of traditional life and the societal norms of the time.  The opening of the narrative introduces a character named evestiluutnantti Rafael Tavast, who has recently purchased an estate and is determined to improve the lives of his serfs at Ilmeilä. As he implements changes, such as encouraging education and promoting hard work, the local community begins to prosper. However, rumors of a visit from a high-status resident known as the \"rohvessyöri\" (professor) create a sense of anxiety among the serfs, who fear potential punishment for their past behavior. The tone showcases a blend of humor and societal critique, providing readers with a glimpse of early 20th century Finnish life and the conflicts arising from changing social dynamics. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Kansanperinteeseen pohjautuva kokoelma sisältää kertomuksia 1800-luvun puolivälin Karjalasta. Tarinat kuvaavat elämää Ilmeen hovissa, säätyläisten ja alustalaisten suhteita sekä maaseudun tapojen muuttumista koulutuksen ja kurin myötä.","Johannes Häyhän 'Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1916. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALKUPERÄISIÄ KERTOMUKSIA ENTISILTÄ AJOILTA I\n\nKirj.\n\nJohannes Häyhä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Oy Kansa,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nAINEHISTO:\n\nRohvessyöri.\nKupernyöri.\nLautamies.\nTurha pelko.\nHerrasmies.\nUskollinen kuolemaan asti.\nHarakanvarpaat.\n\n\n\n\nR0HVESSYÖRI.\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan viidennellä vuosikymmenellä osti Viipurin\ntullikamarin päällikkö, evestiluutnantti Rafael Tavast Ilmein hovin\nkreivi Armfeltiltä, joka sen taas aikoinaan oli ostanut surullisen\nkuuluisalta kenraali Kopieffiltä, jota kansa kutsui Kapiovaksi.\n\nSitä ennen maksettujen rahaverojen asemesta määräsi Tavast\nalustalaisensa tekemään päivätöitä hoviin, kunkin veronsa ja tilustensa\nmukaan.\n\n\"Jos talonpojat kuleksivat rahaa pyytämässä ympäri maailmaa, niin\njäävät tekemättä sekä hovin, että omatkin työt. Mutta jos he työllänsä\nsaavat suorittaa veronsa, niin tekevät he siinä sivussa omatkin työnsä\nja oppivat, hovista saadulla käytännöllä, järjellisesti maata\nviljelemään\", saneli tuo ymmärtäväinen ja kunnon isäntä\nalustalaisilleen.\n\nTavastin aikana vauristuivatkin Ilmeiläiset kaikin puolin, sekä\nvarallisuudessa että myöskin sivistyksessä. Lukutaito nousevassa\nnuorisossa edistyi nopein askelin, kun sinne saatiin uusi lukkari, joka\nsamalla oli koulumestarikin, lapsia opettamaan. Vanhoista tosin ei\n\"konkaria\" tullut, mutta hekin saivat oppia pesemään silmänsä ja\nsiivoamaan itsensä, jota he sitä ennen eivät juuri pitäneet\nvelvollisuutenansa -- ei ainakaan arkisina aikoina.\n\nMuuten elämä Ilmeillä muuttui siivommaksi: juopumus, ynnä sitä\nseuraavat paheet jäivät vähitellen pois, kun uusi isäntä kielsi\nalustalaisiltaan kotiviinan polton.\n\nTavast-herra oli ankara mies: mitä hän käski, se täytyi tehdä, ja mitä\nhän kielsi, se piti totella, ken ei sitä totellut, se sai hauskia\n_havulinnaan_. Eikä hän mitään ylellistä vaatinutkaan: siivollisuus ja\nahkeruus olivat hänen päävaatimuksensa.\n\nPienemmät riidat alustalaistensa kesken ratkasi herra itse, vaan\nsuuremmissa rikkeissä saivat he mennä _kihlakuntaan_. Vielä nytkin,\nvuosikymmenien kuluttua, muistelee vanhempi sukupolvi kunnon evestiä ja\nhänen hyviä töitään. [Evestiluutnantti Rafael Tavast kuoli Ilmeillä v.\n1858.]\n\nMuiden hyödyllisten toimien ohessa laittoi evesti sunnuntaikoulunkin\nhoviinsa. Siinä opetettiin sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja laulua.\nEnsimältä laittoivat alustalaiset siihen lapsiansa, mutta vähitellen ne\ntippuivat pois, kun joku pahansuopa oli levitellyt sellaisia huhuja,\nettä lapsia opetetaan sitä varten, jotta he suuriksi tultuaan\nkelpaisivat sotapalvelukseen. Evesti tietysti julisti moiset\njuorupuheet perättömäksi, mutta se ei auttanut, lapsia ei vaan laitettu\nkouluun.\n\nVihdoin loppui evestin kärsivällisyys. Hän pakoitti omat palvelijansa,\nsekä piiat, että rengit, kouluun, ja niin jatkettiin koulun käyntiä,\nensin huonommalla, sitte paremmalla menestyksellä. Palvelijat, kun\nolivat pakolla kouluun ajetut, eivät ensimältä tahtoneet mitään oppia,\njosta opettaja valitti evestille. Seuraavina pyhinä tuli herra itse\nkouluun ja oli siellä koko opetusajan. Se auttoi. Vähitellen kasvoi\nopin halu ja niin se meni eteenpäin.\n\nTämä olkoon kuvauksena kerrottu sen aikuisista oloista. Nyt kerron\nvarsinaisesta aineestani \"rohvessyöristä.\"\n\nEräänä päivänä, kun evesti oli saanut postin ja vilkaillut\nsanomalehtiä, sanoi hän emännöitsijällensä, vanhalle\nVagertin-mamselille:\n\n\"Parin viikon perästä tulee meille vieraiksi minun hyvä ystäväni,\nprofessori Lönnrot, jonka minä tulin tuntemaan ollessani platsmajurina\nHelsingissä. Onkos meillä juottovasikkaa, tahi jotain muuta semmoista,\njosta sopisi niin arvokkaalle vieraalle ruokaa valmistaa?\"\n\n\"Herra evesti saa olla huoletta; kyllä minä ruasta huolen pidän, kun\nnäin ajalla sain tiedon\", vastasi emännöitsijä.\n\n\"Professori Lönnrot lähtee runon keräysmatkalle ja hän on päättänyt\nkäydä Ilmeilläkin. Minä kirjoitan hänelle tässä postissa, että hän\ntulkoon minua tervehtimään. Siksi meidän pitää varustaida häntä\nvastaanottamaan, niinkuin ylhäistä vierasta ainakin\", selitti evesti.\n\nPian levisi tieto koko hovin palvelusväelle, että Helsingistä tulee\nvieraiksi korkea herra. Sisäpiika Johanna kuvitteli mielessään, kuinka\nhän koettaa hyvin passata tuota korkeaa vierasta ja niiata hänelle\naivan uusimuotisesti, jonka tavan hän äsken oli Viipurista oppinut.\nTiettävästi antaa se korkea herra hänelle suuren \"juomarahan\". Mutta\nmitä hän rahalla sitte tekee, se jääköön päättämättä siksi, kun hän\ntuumii kyökki-Miinan kanssa.\n\n\"Varmaanhan se korkia herra, joka meille tulee vieraiksi, ajaa omilla\nvaunuillaan ja parilla, jos ei kolmella kyytihevoisella\", sanoi Kustaa\nrenki päivällistä syödessään. \"Tiettävästi kun hän tulee meille\npostihevoisilla, niin hän laittaa ne pois, koska hän täällä viipyy\nuseampia päiviä. Ja jos ei hänellä ole omaa kuskia keralla, niin pääsen\nminä häntä kuskaamaan joko Heponiemeen taikka Rajanotkoon, kun hän\nMiettilästä tulee ja jatkaa matkaansa Karjalaan. Kas sitte pojalle\npistetään rupla juomarahaa kouraan, niinkuin ei mitään.\"\n\n\"Välttäähän kun puolikin saat\", vastasi renki Antti.\n\n\"Älä lörpöttele\", virkkoi Kusti vihaisesti. \"Eihän korkiat herrat\nkehtaa ruplaa vähempää antaa. Muistatkos kun minä toissa kesänä\nkyytisin senatööriä, niin ruplan hänkin pisti minulle kouraan, vaikka\nsisäpiika moitti häntä saituriksi.\"\n\n\"Mikähän virkamies tuo korkia herra mahtanee olla, joka tulee meille\nvieraiksi?\" kysyi hovin ruotu-ukko.\n\n\"Rohvessyöriksihän tuo karja-Tiina kuului häntä karahteeranneen, mutta\nminä en tiedä mikä virka hänellä sitte lieneekään. Kas, pehtoori tulee\ntänne, kysytäänpäs häneltä\", vastasi Aapo.\n\nPehtoorin tultua sisään, kysyivät rengit häneltä: \"mikä virkamies\nrohvessyöri on?\"\n\n\"Rohvessyöri on yläopiston lehtoori\", vastasi pehtoori.\n\n\"Mikä se yläopisto sitte on?\" kysyi Aatoltti.\n\n\"Yläopisto on korkein koulu Helsingissä, jossa papit vihitään, tuomarit\nja muut virkamiehet vannotetaan. Kun ei kimnaasin opettajat ketä saa\noppimaan, niin laittavat he ne yläopistoon. Kas siellä sitte pojat\nopetetaan ja selät pehmitetään. Yläopiston opettajia kutsutaan\nlehtooriksi sen tähden, kun he hakevat lehdosta vitsat, joilla poikia\nvatsivat (pieksävät), eikä ne pelkää lyödessään, olkoon kuinka suurten\nherrain poikia tahansa, ne vaan sivaltelevat\", selitti pehtoori, ollen\ntyytyväinen, kun hän oli renkejä viisaampi.\n\n\"Mutta kun yläopiston opettajia sanotaan lehtooriksi niin mikäs se\nrohvessyöri sitte on?\" kysyi Kusti.\n\n\"Ne lehtoorit jotka jaksavat ankarasti teinejä eli tutentteja, niinkuin\nniitä nyt sanotaan, kurittaa vissit vuodet, pääsevät vihdoin\nrohvessyöreiksi ja niillä on kentraalin arvo ja palkka juoksee\ntunnittain\", selitti pehtoori.\n\n\"Pieksävätköhän ne muita ihmisiä, kuin teinejä?\" kysyi Aappo vähän\nhämillään.\n\n\"Eiköhän ne makson edestä vatkanne ketä tahansa\", vastasi Aatoltti ja\nnikkasi silmää toisille.\n\n\"Ei ne sinua pieksä, ole huoletta. He ovat liian suurelliset\ntalonpoikia kurittamaan\", lohdutti pehtoori.\n\nHovin palvelusväeltä saivat alustalaisetkin tietää, että hoviin kohta\ntulee eräs korkea herra Helsingistä, jota sanotaan rohvessyöriksi. Mitä\nkummallisimpia juttuja alkoi liikkua rahvaan seassa rohvessyöristä.\nMuun muassa levisi piiskaamisjuttuja siihen määrään, että muutamat\nolivat jo tietävinään hovin herran kutsuneen Helsingistä rohvessyörin\nkurittamaan niitä alustalaisia, jotka ovat olleet niskurit, tahi\njättäneet päivätyönsä laimin. Varsinkin Mäkäläisen Lauri oli\nkauhussaan, kun hän, epärehellisyytensä tautta, oli käsketty tilalta\npois muuttamaan, jonka tähden hänen omatuntonsa oli levoton.\n\n\"Sitä minä en vielä tällä syöntiäni usko, että meidän herra evesti\nolisi niin julma, että hän Helsingistä saakka kutsuisi rohvessyörin\ntänne ihmisiä kurittamaan. Eipäs hän itse, eikä hänen pehtoorinsa,\nsaatikka sitte muut palvelijat, ole saaneet alustalaisia kurittaa,\nniinkuin Kapiovan aikana, jolloin ei huolinut olla paljon rikettäkään,\nkun jo sai kasakan pamppua maistaa. Muistanhan minä aivan hyvin, kun\nevesti meidät, isäntämiehet, ensi kerran hoviin kutsui, piti meille\npuheen ja virkkoi muun muassa näin:\n\n\"Minua säälittää, että te olette olleet alaspoljettuna ja saaneet\nkärsiä väkivaltaa entiseen aikaan. Mutta Jumalan kiitos, nyt ovat ajat\nmuuttuneet. Minä tahdon teitä kohdella ihmisinä ja tehdä jokaiselle\noikeutta; _sillä maa on lailla hallittava, eikä väkivallalla_.\nKoettakaa tekin puolestanne olla rehelliset ja tehdä aina oikein, niin\nmeidän välimme tulee olemaan aina hyvä.\"\n\n\"Kuinkasta hän nyt olisi ryhtynyt sellaisiin toimiin, joita hän on\ntähän asti inhonnut\", selitteli Kermisen Samuli toisille lampuodeille.\n\n\"Enkä minäkään joutavia jaarituksia visko, että meidän herra tahtoisi\nmeitä kurittaa\", arveli Jorosen Pekka. \"Mutta se voipi olla paljon\nmahdollista, että se korkia herra matkustelee tiedustelemassa miten\nvirkamiehet täyttävät velvollisuutensa ja miten he kohtelevat kansaa.\nJos hän havaitsee kenessä olevan vilppiä, tahi röyhkeästi kansaa\nkohtelevan, niin suittaa hän sille antaa selkään, tahi eroittaa\nvirasta, sen minä pikemmin uskon.\"\n\n\"Hän mahtaa olla hyvin vahva mies, kun hän jaksaa täyskasvuisia ihmisiä\nkurittaa\", tuumaili Juosun Sipretti. \"Onhan niitä väkeviäkin\nvirkamiehiä, jotka kyllä jaksavat mieheltä puolensa pitää, esim. meidän\nvallesmanni on sellainen pukari, että kyllä se mieheltä puolensa\npitää.\"\n\n\"Oletko sinä niin yksinkertainen että luulet rohvessyörin itsensä\nkurittavan? Etkös tiedä, että saapihan työ tekijänsä ja leipä syöjänsä.\nHän palkkaa miehet kurittamaan ja itse katselee vaan päältä.\nVoitetaanhan karhukin rahvailla, saatikka sitte yksi mies, olkoonpahan\nkuinka vahva tahansa\", selitteli Juho Akkanen.\n\n\"Saisi antaa meidän vallesmannille aika selkäsaunan, kun hän niin\ntylysti kohtelee kansaa\", tuumaili valaja Matti. \"Ei kunnon ihminen\nelukoitansa niin röyhkeästi kohtele, kuin hän kohtelee talonpoikia.\nHänellä on aina kasakanletti naulassa, ja onneton se, joka horjahtaa\npuheessaan, tahi sanoo sanankin vastaan. Kas, silloin hän mulkauttaa\nnalisilmänsä, jotka ovat niinkuin palavat kekäleet, tempaisee letin\nnaulasta, ottaa miestä niskasta kiinni, ja alkaa mätkittää täydellä\nvoimallansa pampulla selkään, minkä enimmän kerkeää. Saisi sen rymätty\nsaada itse samalla mitalla, jolla hän on muille mitannut.\"\n\n\"Tiettävästi hän tulee saamaankin, jos vaan joku uskaltaa sille\nkorkealle herralle ilmoittaa meidän nimismiehen kujeet ja julmuuden\",\narveli Revonhännän Samuli.\n\n\"Kyllä minä ilmoitan, jos vaan on mahdollista päästä sen korkean herran\npuheille\", uhkaili ompelija Yrjö. \"Minä en pelkää nimismiestä, enkä\nhänen vihojaan. Ei hän minulta vatsaa halkaise, eikä hevosta hankeen\naja.\"\n\n\"Sinun sopii kaivatakin, kun olet yksinäinen mies, eikä sinulla ole\nmaata ei mantua, ei kotia eikä kontua, minkäpähän nimismies sinulle\nmahtaa\", virkkoi Akkanen.\n\n\"Saattaahan rohvessyörille kaivata kahden kesken kenen päälle tahansa;\nei suinkaan hän mene sitä virkkamaan kuka kaipasi. Sittehän ei kukaan\nuskaltaisi mennä herrojen päälle kantelemaan, jos hän vaan ilmoittaisi\nkantelijan nimen\", arveli Samuli.\n\n\"Mutta minäpä uskallan\", kehasi ompelija Yrjö. \"Tässä on poika, joka ei\npelkää mörköjä, kummituksia, halteita, eikä pieniä pirujakaan, sen\nvähemmin nimismiestä.\"\n\nSillä aikaa kun alustalaiset tällaisia arvelujuttuja puhelivat,\npuuhattiin hovissa ahkeraan ja laitettiin kaikki reilaan, mitä\nkorkea-arvoisan vieraan vastaanottamiseksi tarvittiin. Renki Kusti\nlaitettiin Parikkalaan viemään kirjettä majuri Lagervallille.\n\nMääräpäivänä saapuikin majuri hoviin, evestin kanssa vierasta\nodottamaan, mutta ikävällä odotettua vierasta ei vaan kuulunut. Vihdoin\ntulivat herrat levottomaksi, arvellen ystävänsä joko sairastuneen, tahi\njonkun muun onnettomuuden häntä kohdanneen. Tätä valitti evesti\npehtoorilleen, kysellen samalla häneltä, tiesikö hän kylälle\nilmestyneen ketään vierasta herrasmiestä.\n\n\"Minä en suinkaan ole kuullut mitään herraa kylällä olevan\", vastasi\npehtoori, \"mutta tänä aamuna kertoi Mäkäläisen Lauri, että hänen\nkotiinsa tuli toissa iltana eräs mies kontti selässä, Savon lapikkaat\n(pieksut) jalassa ja harmaa sarssipaltto yllä, ja pyysi yösijaa ja\nmaksun edestä illallista. Lauri ei sanonut uskaltavansa ottaa\nkirjatonta miestä yöksi, kun muka evesti on sen kieltänyt. Silloin oli\nvieras sanonut itsellään olevan kirjoja jos kuinka paljon, näyttäen\nsamalla suurta paperitukkua.\"\n\n\"Illallista syödessä oli vieras alkanut kysellä, eikö täällä kuka\nmuistaisi vanhoja runoja, lauluja, sananlaskuja, arvoituksia ja satuja.\nSeuraavana aamuna oli emäntä haettanut Kukkurais-Vemin, jonka tiesi\ntaitavan vanhoja runoja. Kun kyläläiset kuulivat täällä kirjoiteltavan\nvanhanaikaista lorua, niin riensivät sinne kilvalla kaikki ne, jotka\nvanhoja runoja muistivat, vaikka vaan jonkunkin pätkän. Heti kun\nihmisiä alkoi sinne tulla, pyysi vieras emäntää keittämään suuren\npannun kahvia, josta hän juotti kaikkia, kuka vaan jonkunkaan runon\nhänelle lauloi. Ukko Tiippanakin on ollut siellä loitsujansa\nantamassa.\"\n\nNämä tiedot saatuaan ei evesti enää malttanut mieltään, vaan käski\npehtoorin satuloida hevosen, jolla ratsasti kiiruusti Mäkäläiseen.\nSiellä istui Lönnrot pöydän päässä ja kirjoitti, suuri joukko ihmisiä\nympärillä.\n\n\"Hyvää päivää, kunnon veli!\" huusi evesti ja riensi Lönnrotille syliin.\n\nLönnrotin vastattua hyvään päivään, kysyi Tavast:\n\n\"Mitä sinä, hyvä veli, tällä lailla kujeilet? Miks'et tullut heti\nhoviin? Me olemme majuri Lagervallin kanssa sinua odottaneet jo kaksi\npäivää. Vihdoin sain kuulla täällä jonkun kirjoittelevan vanhoja\nrunoja, niin arvelin sinun täällä olevan. Valmista nyt veikkonen\nitsesi, minä lähetän vaunut noutamaan sinua.\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä veli!\" vastasi Lönnrot. \"Jos minä olisin ensin hoviin\ntullut ja sitte vasta ruvennut runoja keräilemään, niin en olisi saanut\nmitään; mutta nyt on minulla jo koko joukko kirjoitettu. Tekisit, hyvä\nveli, minulle suuren palveluksen, jos palajaisit kotiisi. Näetkös,\nkuinka rahvas on hämmästynyt sinun tulostasi. He ovat vetäytyneet\novensuuhun ja porstuaan. Pian voivat he poistua kotiinsa, ja minun\nrunon-saaliistani ei tule mitään.\"\n\nTämän kuultuaan katsahti Tavast ympärilleen ja huomasi Lönnrotin sanat\ntodeksi. Hän alkoi kehoittaa kansaa olemaan vapaasti niinkuin ennenkin,\nmutta kansa ei niin pian häntä totellut. Sen huomattuaan tunsi evesti\nolevansa liikaa ja teki poislähtöä.\n\n\"Milloin saan lähettää hevoiset sinua noutamaan?\" kysyi Tavast\nlähtiessään.\n\n\"Minä pyydän, ett'et lähetä ensinkään hevoisia\", vastasi Lönnrot. \"Minä\ntulen kun vaan joudun. Käveleminen tekee minulle hyvää, kun olen tässä\npaikoillani istunut. Siksi älä laita hevoisia minua varten. Ole hyvä ja\nsano Lagervallille terveisiä! Tänä iltana tulen minä hoviin. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\" sanoi evesti mennessään.\n\nPorstuassa seisovalle rahvaalle hän sanoi:\n\n\"Menkää vaan tupaan ja älkää kaippoko mitään. Sanelkaa vaan\nprofessorille mitä tiedätte, niin hän kirjoittaa ne paperille.\"\n\nKuultuaan professorin nimen, pelästyivät ihmiset niin, että vilunväreet\nkävivät läpi ruumiin. Talonemäntäkin oli vähällä pudottaa puulautasen\nkädestään, niin säpsähti hänkin.\n\nTämän kaiken huomasi Lönnrot. Hän kehoitti kansaa olemaan niinkuin\nennenkin; mutta juopa näytti syntyneen heidän välillensä, eikä enää\nkoskaan tarkoin umpeen kutistunut.\n\nUsein uudistetulla pyynnöllä sai Lönnrot seppä-Jussin lopettamaan\nkeskenjääneet verensulkusanat. Mutta uutta ei enää tullut mitään\nlisään. Töin tuskin uskalsivat laulajat tulla kahviakaan juomaan. Tämä\nharmitti Lönnrotia. Hän saneli itsekseen:\n\n\"Johan minä sen arvasin, kun Tavast tuli tänne, että nyt saalis loppuu,\nja niin se kävikin.\"\n\nVähitellen läksivät ihmiset tuvasta yksi toisensa perään ja Lönnrot jäi\nvihdoin kahden kesken emännän kanssa. Kotvan vaiti oltua, ja vieraan\nkonttia järjestellessä, rohkasi viimein emäntä itsensä ja kysyi:\n\n\"Tekö, hyvä herra, olette se rohvessyöri, jota meidän hoviin on\nodotettu?\"\n\n\"Jos lienen, mitä sitte?\" vastasi Lönnrot.\n\n\"Olkaa, laupias herra, meille armollinen\", rukoili emäntä ja purskahti\nitkemään.\n\n\"Minä en ymmärrä, mikä teille on tullut ja miten minä voisin teitä\narmahtaa?\" kysyi Lönnrot, josta emännän käytös oli niin kummallinen.\n\nVähän ajan vaitiolon perästä selitti emäntä, että hovinherra oli heidän\nkäskenyt muuttaa konnulta pois ensi Marian aikana, sekä mainitsi syyn,\nmiksikä niin oli tapahtunut. Sitte rukoili hän Lönnrotia pyytämään\nhovin herraa armahtamaan heitä ja antamaan heidän elää paikoillaan. He\npuolestaan koettavat olla rehelliset ja uskolliset alustalaiset ja\npalkita vaikka kymmenen kertaisesti sen vahingon, minkä he olivat\nevestille saattaneet.\n\nLönnrot lupasi puolestaan tehdä mitä suinkin voi, heidän edukseen.\nMaksoa kysyttyään, mitä oli talossa kuluttanut, harkitsi Lönnrot\nlähtöä. Emäntä ei sanonut mitään ottavansa, jos vaan rohvessyöri olisi\nhyvä ja puolustaisi heitä, se olisi paras palkinto. Vihdoin jätti\nLönnrot makson pöydälle, otti kampsunsa, luki kiitokset ystävällisestä\nkohtelusta, sanoi jäähyväiset ja läksi.\n\nIllansuussa läksivät Ilmein hovista evestiluutnatti Tavast ja majuri\nLagervall kävelemään kylälle päin, vierasta vastaan. Kukkuraisen\nkohdalla tuli professori Elias Lönnrot heitä vastaan, kantaen\ntuohikonttia ja nahkalaukkua. Tervehdys oli molemmin puolin\nsydämmellinen. Vähän aikaa tiellä puheltuaan alkoivat he kävellä hoviin\npäin. Lagervall otti kontin olalleen ja Tavast otti laukun kainaloonsa.\nToiset herrat kävelivät Lönnrotin kahden puolen ja puhelivat ahkeraan.\n\nHoviin päästyä, huomasi heidät ensin Kusti renki, joka otti hatun\npäästään, kumarsi herroja ja toivotti heille hyvää iltaa. Herrain\nmentyä Kustin sivuitse, juoksi tämä renkitupaan ja sanoi toisille\npalvelijoille:\n\n\"Tulkaa nyt katsomaan sitä korkiaa herra rohvessyöriä, jota meidän\nevesti niin ikävällä odotti, hän on nyt tuossa ampaarin (vilja-aitan)\nja pienen pytingin välillä.\"\n\nPian riensivät kaikki rengit ulos tuvasta katsomaan vierasta. Vähän\naikaa tähystettyä, sanoi Antti:\n\n\"Jos tuo nyt on se korkia herra rohvessyöri, niin tämä maailma on\nmullin mallin.\"\n\n\"Niinhän tuo on kuin suutarin sälli, joka on juonut saappaansa ja\nkävellä lötystelee uloissa\", virkkoi Aatu ja nauraa hihutti,\nkatsellessaan vierasta.\n\n\"Ei tuo mies ole ijässään vaunuissa ajanut\", jatkoi ruotu-ukko.\n\"Näetkös, miten sillä on suuret jalat, joka todistaa, että hän on\njalkaisin kävellä tallustellut. Siihen raukesi, Kusti, sinun toivosi\nsaada häntä vaunuissa kulettaa ja ottaa rupla juomarahaa.\"\n\n\"Joku erinomaisempi mieshän se mahtaa olla\", tuumaili Antti. \"Näettekös\nnyt, kuinka meidän evesti taputtelee sitä ystävällisesti olkapäille.\nKas nyt, kuinka majuri kyyristää pitkän vartalonsa, kuullakseen mitä\nvieras sanoo.\"\n\nPalvelijat katselivat siksi, kunnes herrat menivät sisälle. Sitte hekin\nkääntyivät tupaan, jonne Mäkäläisen Laurikin saapui, tultuansa\npehtoorin luota päivätöitänsä kuittaamasta.\n\n\"No, Lassi, nyt on se teidän vieras meillä vieraina\", ilmoitti Kusti.\n\n\"Ole lemmoilla; milloin hän tänne tuotiin?\" kysyi Lauri säikähtäen.\n\n\"Lieneekö tuota kuka tuonut, itsehän se näkyi tulleen omilla\njaloillaan. Nyt se on toisten herrain keralla suuressa pytingissä\",\nvastasi Kusti.\n\n\"Sinä Kusti et näy tietävän mitään: johan meidän evesti kävi\nrohvessyöriä perässä Mäkäläisessä, mutta silloin ei hän tullut, vasta\nnyt tuli illansuussa\", selitti Antti.\n\nSitte alkoivat rengit kysellä Laurilta yhtä ja toista siitä\nkummallisesta rohvessyöristä, jota ei kukaan ymmärtänyt mitä hän oli\nmiehiänsä ja kuta urohiansa.\n\n\"En minäkään sen paremmin tiedä, kuin tekään, vaikka hän meillä oli\",\nvastasi Lauri. \"Kun hän meille tuli, niin minä kysyin: 'mistä vieras\non?'\"\n\n\"Uudelta maalta, Etelä-Suomesta\", vastasi hän.\n\n\"Mistä sitä tullaan?\"\n\n\"Tullaan, tullaan.\"\n\n\"Mihinkä sitä mennään?\"\n\n\"Mennään, mennään.\"\n\nMoiset vastaukset lopettivat minulta kärsivällisyyden ja minä tiuskasin\nvihaisesti:\n\n\"Mistä tullaan ja mihin mennään?\"\n\n\"Etelästä tullaan ja itään mennään\", vastasi hän tyynesti.\n\n\"Vasta illallista syödessä selitti hän keräilevänsä vanhoja runoja,\nynnä muuta lorua. Minä en tiedä muuta koko miehestä, enkä minä arvannut\nhäntä ehk'edes herraksikaan kunnioittaa.\"\n\n\"Tottahan se lienee muita miehiä merkillisempi, koska majuri\nLagervallikin tuli häntä tapaamaan\", arveli Kusti.\n\n\"Missäs harakka, jos ei siantappajaisissa\", sanoi Aatu nauraen.\n\"Ainahan majuri on meillä, olkoot täällä mitkä rehkajaiset hyvänsä.\nHänen tulonsa ei siis merkitse mitään, Mutta se suuri puuha ja\nvalmistus, mitä meillä tehtiin rohvessyöriä varten, se todistaa, että\nhän on muita merkillisempi mies.\"\n\nSiinä sitten arveltiin miesten kesken sinne tänne, mutta ei perille\npäästy, miksi niin korkea herra käypi noin prostoissa (halvassa)\npuvussa.\n\nYlihuomenna kutsutti hovin herra Mäkäläisen Laurin luoksensa. Vaaleana,\nkuni kuoleman kuva, astui Lauri evestin työhuoneeseen, jossa kolme\nherraa istuivat. Lauri kumarsi ja niiasi yht'aikaa oikein syvään.\n\nEvesti nousi seisaalleen ja lausui juhlallisella äänellä:\n\n\"Tämän minun korkea-arvoisan ystäväni, herra professorin pyynnöstä,\nannan minä sinulle Lauri anteiksi sinun epärehellisyytesi ja törkeän\nrikoksesi ja sinä saat asua entisellä paikallasi ja viljellä tilaa\nniinkuin ennenkin. Mutta sinun on palkittava se vahinko, minkä minulle\nolet tuottanut, viidellä ruplalla. Ja muista nyt Lauri se, jos minä\ntäst'edes havaitsen joko sinussa tahi sinun perheessäsi petollisuutta\nja epärehellisyyttä, niin ajan minä sinut armotta pois koko Ilmeiltä.\"\n\nHämmästyksissään seisoi Lauri hetken ääneti. Vihdoin sai hän sanotuksi:\n\n\"Minä kiitän nöyrimmästi herra evestiä ja minä kiitän nöyrimmästi herra\nrohvessyöriä. Kyllä minä täytän kaikki aivan rehellisesti mitä herra\nevesti minulta vaatii.\"\n\nSen sanottuaan läksi Lauri kumartaen ja niiaten jäähyväisiksi.\n\nParin päivän kuluttua läksi Lönnrot Lagervallin kanssa Parikkalaan.\n\nMonta vuotta jälkeenpäin muistelivat Ilmeiläiset sitä eriskummallista\nrohvessyöriä, joka oli niin herttainen mies, eikä ketään kurittanut,\nvaikka he suotta pelkäsivät.\n\nRenki Kusti jäi kyllä juomarahoitta, mutta ei hän sitä nureksinut. Emme\ntiedä lieneekö sisäpiikakaan saanut mitään, mutta kunnioituksella hekin\nmuistelevat hyvää _rohvessyöriä_.\n\n\n\n\nKUPERNYÖRI.\n\n\n    Kun\n    \"vuonna kuusikymment' kuus'\n    tuli Suomeen laki uus':\n    Viinaa kieltiin keittämäst'\n    juomapäivii viettämäst',\"\n\nniin se asetus oli \"kansalle tiettäväksi tehtävä\" ennen uutta vuotta;\nsillä uudelta vuodelta kuusikymmentä kuusi alkoi se jo olemaan voimassa\nja vaikutuksessa.\n\nMutta kun \"hitaat ovat herrojen kiireet\", niin tämänkin asetuksen\n\"ulosantaminen\" ja kansalle \"tiettäväksi tekeminen\" viivähtyi aivan\njoulunaluspäiviin vuonna kuusikymmentäviisi, niin ett'ei tavallinen\nposti kerennyt kulettaa asetusta jokaiseen pitäjään ennen uutta vuotta,\nsaarnastuolissa \"ylösluettavaksi\", vaan täytyi laittaa useampia\npikaposteja, joihin tiettävästi tarvittiin \"extra\" postiljooneja, ynnä\nmuita \"kuriireja\", jotka lennättää hoihkasivat uusia asetuksia ympäri\nlaveaa lääniä niin kiivaasti minkä vaan \"hevosen käpälästä lähti.\"\nOnneksi olivat toki tie ja keli niin mainion hyvät, että sai laskettaa\naika vauhtia.\n\nSiihen \"vanhaan hyvään aikaan\" oli vielä se muoti -- tahi ainakin\nsanottiin olleen -- että kun kiireellisissä hallituksen asioissa täytyi\najaa kovasti, niin jos hevonen sattui kaatumaan ja kuolemaan, niin\nruunu sen maksoi, mutta nyt ovat \"uudet huonot ajat ja vetelät ruuat\"\nsiinäkin suhteessa, että jos koni sattuu liiallisesta ajosta eteen\nkaatumaan ja kuolemaan, niin ei muu auta kun maksa pois, vaikka\nkulkisit kuinka kiireellisissä ruunun asioissa ja olisit kuinka korkia\nvirkamies tahansa.\n\nNiin, olihan se joulunalus vuonna yksi tuhatta kahdeksansataa\nkuusikymmentä viisi. Silloin kutsutti hänen ylhäisyytensä -- tahi hänen\n\"ankaruutensa\", niinkuin Gottlund on suomentanut arvonimen \"hans\nexcellens\" -- Viipurin läänin kuvernööri luoksensa Adam H. nimisen\nkivalterin, antoi hänelle tukun paperia ja käski joutuin saattamaan ne\nniille nimismiehille, jotka myötä seuraavassa, erityisessä listassa\nolivat mainitut.\n\nKumartaen alamaisen tavoin, otti Aatami paperitukun ja lupasi täyttää\n\"herra kenraalin\" käskyn.\n\n\"Ötmuukkaste seenare\", sanoi hän, nöyrästi kumartaen lähtiessään,\nesimiehensä luota.\n\n\"Adjö, adjö\", vastasi kuvernööri.\n\nKotiin tultuaan laittoi Aatami piikansa \"postitallista\" tilaamaan kaksi\nhevoista yhden reen eteen. Sillä aikaa otti hän itse \"pitkän naukun\",\nhaukkasi leipää ja paistettua suolakalaa. Sitte pisti hän jalkaansa\nkoirannahkaiset päällyssaappaansa ja puki yllensä \"rakkalin unihvormun\"\n-- niinkuin tuolla lystikkäällä miehellä oli tapana kutsua\nkiiltonappista virkapukuansa, -- sekä sen päälle lammasnahkaisen,\nsarkapäällyksisen turkin, joka vyötettiin punaisella vyöllä. Näissä\ntamineissa oli mies valmis matkalle.\n\nJo ennen pidetyn puheen mukaan läksi Aatamin keralla eräs \"kimnasisti\",\nsekä \"puotipuukhollari.\" Viime mainitut herrat istausivat reen perään,\nvaan Aatami kävi ajajan viereen kuskilaudalle.\n\nNiinkuin jo mainitsin, oli keli mainion hyvä ja \"tie kierä niinkuin\ntiaisen pääluu\", joten matka sujui sangen hyvin. Ja aika vauhtia sitä\nkulettiinkin, niin ett'ei yksi puu kahdesti näkynyt, sillä\n\n    \"hepo juoksi, tie helisi,\n    reki rautainen rämisi,\n    vemmel piukkui pihlajainen.\"\n\nPian sitä jouduttiinkin Jäppisen majataloon, jossa tuttu, lihava isäntä\nantoi \"valtakunnan virkamiehelle\" kylmästä tultua ryypyn paloviinaa,\noikein omaa keittoa. Tarjosipa hän sitä vielä toisille herroillekin,\nmutta nämä \"nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat\" eivät\nottaneet, vaan kiittivät isäntää hyväntahtoisesta tarjouksesta.\n\n\"Nyt, velikulta, laita pari parasta hevosta, mitä tallissa löytyy\",\nsanoi Aatami. \"Kiiru on kuin jeekkuri, saattaissa tärkeitä kuulutuksia\nnimismiehille. Ne pitää olla ennen uutta vuotta saarnastuolissa\nkuulutettu ja uudelta vuodelta pitää niitä ruveta seuraamaan. Ne ovat\nuudet viina-asetukset, jotka tuiskussa pitää saatettaman kansalle\ntiedoksi.\"\n\nPian antoi isäntä käskyn hollitupaan, ja tultuansa jälleen vieraiden\nluo, kysäsi hän:\n\n\"Mitkä uudet viina-asetukset nyt ovat tulossa? Pidennetäänkö\npolttolupa-aikaa, vai mitä?\"\n\n\"Ei velikulta sinnepäinkään, vaan talonpojilta otetaan koko\nviinanpoltto-oikeus pois ja annetaan se vaaprikoille\", selitti Aatami.\n\"Niin, velikulta, kuuluivat herrat päättäneen viime valtiopäivillä.\nTästä puoleen saamme siis ryypätä vaaprikan leroa, niinkuin Venäläiset.\nJa kas, se ei päätä pyörrytä eikä miestä visko, vaikka häntä latkisi\nniinkuin 'vaarin kaljaa' tahi tavallista taaria.\"\n\n-- \"Hyvähän herrojen on talonpojilta viinanpoltto-oikeus kieltää, kun\nhe itse tuottavat ulkomailta rommia, konjakkia ja jos jotain likööriä\nja lökööriä, jota sitte juovat kuin porsaat ja ovat humalassa kuin\nsiat. Mutta menepäs heille sanomaan, että he ovat humalassa, niin saat\nkuulla nimesi. Jos he ovat humalassa hyvällä päällä niin sanovat he\nolevansa 'iloisella tuulella.' Jos taas ovat kiukkuisat, niin ovat he\n'toisella päällä.' Kun ei kieli enää tahdo kääntyä suussa, niin ovat he\n'hieman rahteerattuja', ja vihdoin kun eivät jalat enää kannata, niin\novat he 'väsyneitä', vaan humalaisia eivät he milloinkaan sano\nolevansa. Mutta kyllä he meitä talonpoikia osaavat haukkua, jos me vaan\nhiukan olemme 'toisilla kymmenillä'.\"\n\n-- \"Mutta eikös talonpoikia valtiopäivillä ollutkaan ja eivätkö he\nvastustaneet moista päätöstä?\"\n\n-- \"Kyllähän siellä oli talonpojan nimellisiä hovin herroja ja\nrusthollareita, mutta varsinaisia talonpoikia lienee siellä ollut\ntuskin nimeksikään. Ja arvaahan sen, mitä suuntaa he kulkivat.\"\n\n-- \"Voi tulen korvennettava, kun en minä päässyt valtiopäiville, niin\nminä olisin siellä näyttänyt herroille oikian talonpojan kurassin ja\nopettanut heitä tietämään kuka on mikä ja kumpainen on toinen. Ei\nsilloin olisi teidän tarvinnut mokomia asetuksia ympäri Karjalaa\nkiidätellä ja ruunun rahoja kylvää pitkin maantietä, niinkuin nyt\nsaatte tehdä.\"\n\nAatami katsahti akkunasta ulos ja sanoi:\n\n\"Kas niin, hevoset ovat rappujen edessä ja nyt ei muuta, kun suti, puti\nmatkaan. Hyvästi nyt hyvä isäntä.\"\n\n\"Piiskaryyppy vielä ja sitte Herran rauhaan\", pyysi isäntä.\n\nSen saatua sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Rappusille tultua\nvastasi Aatami hollimiehen tervehdykseen:\n\n\"Raisalai.\" [Jonkunlainen venäjänkielinen tervehdyssana.]\n\n\"Räisälastä ollaan, hyvät herrat, Räisälästä\", vastasi hollimies, nosti\nhattuansa ja kumarsi.\n\nRekeen istuttua sanoi Aatami:\n\n\"Anna luistaa Rautaselle, minkä vaan hevoiset kerkeävät laputtaa. Kiiru\non kuin tuli.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, hyvät herrat, minä annan teille Könösen kyytiä\", vastasi\nhollimies.\n\nHyvää vauhtia sitä kiidettiinkin aina Telasillan torpalle saakka. Siinä\nkäski Aatami pysäyttää hevoset ja sanoi kyytimiehelle:\n\n\"Tules ukko minun perästäni tänne mökkiin, niin minä annan sinulle\ntilkan huuleen, jotta on rattosampi kulkea.\"\n\nMitään virkkaamatta seurasi kyytimies kyydittävää torppaan, josta he\nvähän ajan kuluttua palasivat jälleen rekeen. Hevoiset saivat sillä\naikaa puhaltaa ja sitte jatkettiin matkaa uudella vauhdilla Rautasen\nmajataloon.\n\nRautasessa ei näkynyt ketään ihmistä olevan saapuvilla. Vihdoin tuli\nemäntä, jota herrat pyysivät toimittamaan ruokaa ja sen jälkeen\nhevoisia. Kotvasen odotettua joutui ruoka, jota matkalaiset söivät\nhyvällä halulla. Lyhyt päivä oli jo loppumaisillaan ja ilta alkoi\nhämärtää. Sitte tuli emäntä, jolle matkustajat maksoivat syönnöksensä\nja kysyivät, olivatko hevoiset jo valjaissa. Emäntä ei sanonut mitään\ntietävänsä siitä asiasta, vaan lupasi laittaa isännän herrojen\npuheille.\n\nVähän ajan perästä tulikin isäntä, vanha ukko, ja näytti olevan\n\"täydessä seilissä.\"\n\n\"Moron, moron\", sanoi isäntä möräkällä äänellä ja piteli oviraudasta\nkiinni, pysyäkseen tasapainossa.\n\n\"Me tahdomme pari hevoista ja ne pitää valjastaa joutuin; sillä meillä\non sangen kiiru.\"\n\n\"Mutta jos minulla ei ole antaa kun yksi hevonen, niin mitäs siihen\nsanotte, hyvät herrat? Täytyy kai matkustaa silläkin\", vastasi ukko ja\nirvisteli ikeniään pilkallisesti.\n\nAatami otti päiväkirjan, katsoi siihen ja sanoi:\n\n\"Päiväkirjan mukaan pitää olla kaksi hevoista ja molemmat täytyy\nvaljastaa yhden reen eteen. Ymmärrätkös, moukka?\"\n\n\"Ymmärrän tahi olen ymmärtämättä, mutta te ette saa kahta hevoista, kun\nminulla ei ole antaa kuin yksi. Toisen hevoisen on meidän armollinen\nvallesmanni käskenyt pitää häntä varten, kun hän tämän yön seudussa\ntulee kreisuumaan Viipuriin. Siinä on selitys ja te saatte ajaa nyt\nyhdellä hevoisella\", vastasi ukko pönäkästi.\n\nNyt loppui Aatamilta kärsivällisyys. Hän riisui turkkinsa ja näytti\nukolle virkapukunsa kiiltävine nappeineen, polkasi jalkaa ja sanoi\nkiivaasti:\n\n\"Tunnetkos minua, kurja, kuka minä olen? Minä olen hänen\nMajesteettinsä, meidän armollisen keisarimme kuriiri ja minulla on\nvalta ottaa hevonen mistä tahansa ja minun täytyy ajaa kovasti. Jos\nhevonen kaatuu ja kuolee, niin ruunu sen maksaa. Ja ensimäinen\ntalonpoika, joka vastaan sattuu, on velvollinen antamaan minulle\nhevosensa ajettavaksi. Ymmärrätkös nyt, mikä mies minä olen. Jos et\nsinä anna minulle kahta hevoista paikalla, niin uudelta vuodelta et\nsinä enää ole kestikievari Rautasessa. Ja paitsi sitä, tulet sinä\nsaamaan humaluussakon ensi käräjissä sekä edesvastaukseen minun\nviivytyksestäni. Ymmärrätkös nyt?\"\n\nTämän kuultuansa kumarsi ukko syvään ja sanoi rukoilevalla äänellä:\n\n\"Vorloot, armolliset vapaasukulaiset! En minä tiennyt, että te olette\nniin mahtavia herroja. Kyllä hevoset joutuvat pian. Suokaa anteiksi\nminun tuhmuuteni!\"\n\nSamassa läksi hän hevosia laittamaan. Pian oli kolme miestä hevosia\nvaljastamassa ja heidän kiireellistä häärintäänsä katselivat\nmatkustajat jonkunmoisella huvilla.\n\nKun kaikki oli reilassa, istautui eräs vanhanpuoleinen mies\nkuskilaudalle herroja odottamaan. Hänellä oli iso lammasnahkainen\nturkki päällä, iso \"kilapanhäntäinen\" (ilveksennahkainen) hattu päässä\nja koirannahkaiset rukkaset kädessä.\n\nKohta tulivat herrat ja istausivat rekeen: toiset reen perään, vaan\nAatami kävi entiselle paikalleen, ajajan viereen.\n\n\"Anna hevosten polkea lujasti\", käski Aatami.\n\nKyytimies otti ohjakset tiukalle, lyödä roikkasi hevosia ja sanoi:\n\n    \"Heh huijaa,\n    kyyti luijaa nyt\n    täytyy antaa,\n    minkä kavio kantaa.\"\n\n\"Kah, osaathan sinä runoillakin! mitenhän osannet ajaa paria hevosta?\"\nvirkkoi Aatami kyytimiehelle.\n\n\"Kyllähän minä osaan ajaa vaikka roikkaa (kolmea hevosta), jos niikseen\nsattuu. Olenhan minä ollut kahdesti kupernyörin hollissakin\", vastasi\nkyytimies.\n\n\"Kyllä minäkin suurilla teillä osaan ajaa, vaan näin pienillä ja\näkkinäisillä teillä en minä mielelläni ottaisi ajaakseni pariakaan\nhevosta, varsinkin näin pimeään aikaan\", sanoi Aatami.\n\n\"Minulle taas ovat nämä tiet niin tutut, että minä muistan jokaisen\nsuuremman kivenkin, mikä tiepuolessa on, saatikka sitte mäet,\npolvekkeet, notkot, ja muut kumpareet\", vastasi kyytimies.\n\nNäin kulettiin hyvää vauhtia eteenpäin. Eevalammilta kun alkavat\nkorkeat mäet, niin kysyi Aatami niiden mäkien nimeä kyytimieheltä,\njohon tämä vastasi:\n\n\"Nämä ovat Syvienhautojen mäet ja ulottuvat Vuokselle saakka.\"\n\n\"Nämä ovat oikeastaan Äyräpäänselännemäkiä\", selitti kimnasisti.\n\n\"Vai Käyräpään mäet nämä ovat kartoissa ja kirjoissa. Olkoot vaan\nKäyräpään mäet minunkin puolestani, mutta jyrkät nämä ryötykset ovat\",\nvastasi kyytimies ja antoi hevosten kävellä vastamäessä.\n\nMäen päälle päästyä, ei kyytimiehellä näyttänyt olevan halua ajaa\njuosten, vaan antoi hevosten kävellä.\n\n\"Anna, veikkonen, hevosten juosta, meillä on kiiru\", käski Aatami.\n\n\"Ei kiireellä hätää ole\", vastasi kyytimies, eikä kiiruhtanut hevosia.\n\n\"Jos sinä ukko paha tietäisit, keitä sinulla on kunnia kyyditä, niin et\nnoin hiljaa ajaisi\", virkkoi Aatami.\n\n\"Keitä nämä sitte ovat?\" kysyi kyytimies.\n\n\"Kyllä se on Kuopion kupernyöri, tuo isompi herra, joka reenperässä\nistuu, ja tuo toinen on Kuopion lanssihteeri hänen vieressään; minä\nolen heidän kuskinsa\", vastasi Aatami.\n\n\"Ole hitolla\", virkkoi kyytimies ja roikkasi hevosia selkään.\n\n\"Niin kyllä se on, ystäväiseni\", selitti Aatami. \"Ja siksi tulee sinun\nolla varallasi. Jos et sinä aja hyvästi, tahi olet epäkohtelias, niin\nse kaipaa Viipurin kupernyörille ja silloin sinä, jos olet ruunun\ntalonpoika, saat jättää tilasi ja laputtaa perheinesi avaraan\nmaailmaan. Jos taas olet perintö-talonpoika, niin saat suuren sakon ja\njoudut esivallan vihoihin, ja silloin ei sinun ole hyvä elääksesi, sen\nsinä hyvin ymmärrät. Kyllä hollikirjoista saadaan tietää, kuka tällä\nviikolla on ollut hollia seisomassa Rautasessa ja kuka tänään on\nkyydinnyt näitä herroja Pieppolaan.\"\n\n\"Armahtakaa minua miesparkaa, jos lienen mitä tyhmyyksiä haastellut,\ntahi en ole ajanut herrojen mieltä myöten. Minä olen ruunun talonpoika\nAntrean pitäjästä\", virkkoi kyytimies hätäisellä äänellä.\n\n\"Ei tähän asti ole vielä mitään tyhmyyttä tapahtunut, jota sopisi\nmoittia. Ja paitsi sitä, niin on meidän herra kupernyöri niin helkkarin\nhyvä mies, ett'ei hän juuri aivan vähästä otakaan onkeensa, vaan katsoo\nläpi sormien yksinkertaisen talonpojan typeryyden, kun ei se vaan ole\ntahallista ilkeyttä\", sanoi Aatami, lohdutellen säikähtänyttä\nkyytimiestä.\n\nKyytimies kohennaisin istualleen ja ajoi aika vauhtia. Eikä matkalla\nmitään erinomaista tapahtunutkaan. Mutta Haukan mäestä laskettaessa\nlaukesivat hilohevosen valjaat ja hevonen tipsahti tiepuoleen; tätä ei\nkyytimies heti huomannut, mutta Aatami sen pian hoksasi ja sanoi:\n\n\"Kah, eihän meillä olekaan kun yksi hevonen, toinen on jo pudonnut\ntiepuoleen. Pidätäpäs ukko ja käy hakemassa toinen hevonen jäleltä, ei\nse vielä etäällä ole.\"\n\n\"Ai lempo, nyt tuli lujat, kun niin hullusti kävi. Ne pojat vekarat\nkestikievarissa valjastivat hevoset niin löysästi, että valjaat\nlaukesivat. Täytynee minun mennä kadonnutta etsimään. Olkaa te niin\nhyvä ja ajakaa tällä hevosella Vuoksen kestikievariin, tahi odottakaa\nminua tässä\", pakisi hämmästynyt kyytimies, pidätti hevosen, nousi\nreestä ja läksi hakemaan kadonnutta hevosta.\n\n\"Kuules ukko\", sanoi Aatami kyytimiehelle. \"Sinä kun menet etsimään\nkadonnutta hevosta ja löydät sen, niin kavahda hevoselle selkään ja aja\nkievariin. Me vähän viivähdämme tiellä; sillä minun pitää antaa\nmuutamia tärkeitä papereita Jääsken nimismiehelle. Nämä herrat istuvat\nniin kauan reessä tuossa kujaistensuussa, kunnes minä ehdin asiani\ntoimittaa; kun se ei sovellu mitenkään heidän arvollensa että he\nmenisivät nimismiehen kotiin, siksi he ennen istuvat reessä ja\nodottavat minua. Jos siis sinä ennen ennätät, niin aja vaan sivuitse ja\nsano Pieppolan isännälle, että hän laittaa kaikki reilaan ja varustaa\npari hyvää hevosta meitä varten.\"\n\nNämä neuvot saatuaan läksi ukko etsimään kadonnutta hevosta, jonka hän\npian löysikin, kavahti sille selkään ja ajoi täyttä laukkaa herrojen\nsivu Pieppolan majataloon, jossa hän sanoi isännälle:\n\n\"Kuopion kupernyöri tulee erään toisen korkean herran kanssa. Minä\nkyyditsin heitä Haukan mäkeen asti, mutta siinä valjaat laukesivat, ja\nminä kävin hilohevosen selkään ja ajoin tänne, heidän tuloansa\nilmoittamaan. He laittoivat kuskinsa herra vallesmannin luokse jollekin\nasialle ja istuvat nyt itse reessä vallesmannin solaisten suussa niin\nkauan kunnes kuski palajaa. Kohtasillään suittavat he olla täällä.\nHeille pitää varustaa kaksi hyvää hevosta ja en tiedä sanoa, mitä muuta\nhe tarvitsevat.\"\n\nMajatalon isäntä, joka kuleksivana suutarin sällinä oli oppinut\nuseampia kieliä puhumaan, juoksi sisään huoneeseen, huusi\npalvelijoitansa ja määräsi kullekin tehtävänsä. Kynttilät laitettiin\npalamaan etehiseen, saliin, vierastenkamariin, ja kaikki koetettiin\nlaittaa reilaan, kuin vaan suinkin näin vähässä ajassa ennätettiin.\nIsäntä sytytti lyhdyn kynttilän ja meni portille lyhty kädessä,\nhatuttapäin vieraita vastaanottamaan.\n\nKohta tulivatkin matkustavaiset majataloon, ja heille sanoi isäntä\nruotsin kielellä:\n\n\"Terve tuloa, korkea-arvoisat herrat!\"\n\nMutta huomattuaan, ett'eivät tulijat olleetkaan ne odotetut korkeat\nherrat, sanoi isäntä naispalvelijalleen, joka seisoi rappusilla:\n\n\"Johdata nämä herrat kulmakamariin.\"\n\nPäästyä sisään, kysäsi Aatami palvelijalta:\n\n\"Sanopas piijuseni, mitä merkitsee kaikki tämä erinomainen loisto, kun\njoka huoneessa valkea palaa ja isäntä itse on hattuttapäin portilla\nlyhty kädessä. Ketä te oikeastaan odotatte tänne tulevaksi?\"\n\n\"Me odotamme Kuopion kupernyöriä, ynnä muita korkeita herroja, jotka\nhänen seurassaan ovat. Rautaselta tullut hollimies sanoi niitä\nkyydinneensä Haukalle asti ja heidän tulevan pian tänne.\"\n\nNyt vasta juohtui Aatamille mieleen, kuinka hän oli narrannut\nkyytimiestä, saadakseen häntä ajamaan kovemmasti. Kyytimies oli kaiken\ntämän kertonut viattomassa yksinkertaisuudessaan majatalon isännälle ja\nsiten saattanut suuren kiireen ja hälinän rauhalliseen taloon. Häntä,\nvanhaa tuttavaa, säälitti talolaisten moinen puuha ja touhu. Hän käski\npiian kutsumaan isännän puheillensa.\n\nKun isäntä saapui kamariin, kysäsi Aatami häneltä:\n\n\"Ketä sinä, Rocklin veikkonen, oikeastaan odotat, kun lyhty kädessä ja\nhattu kourassa portilla seisot?\"\n\n\"Kuopion kupernyöriähän minä odotan. Hänen pitäisi saapua tänne pian\",\nvastasi isäntä.\n\n\"Tässähän ne hyvät herrat ovatkin, eikä niitä tarvitse enää odottaa\",\nsanoi Aatami nauraen.\n\nIsäntä katseli hyvin pitkään jokaista vierasta ja sanoi vihdoin:\n\n\"Mitä narrinpeliä tämä oikeastaan on? Etkös sinä ole vanha veli Aatami\nH., ja nuo toisetkin minä hyvin tunnen? Minä pyydän selitystä asiassa.\"\n\n\"Sen kyllä tulet saamaan, vanha hyvä veikko. Anna vaan sammuttaa liiat\ntulet ja toimita tänne kolme pottua olutta ja käske keittämään iso\npannu kahvia, niin minä kerron sinulle koko seikan, ja luulen, että\nsinä olet tyytyväinen meidän, tahi oikeastaan minun kujeeseeni. Ainakin\nsen kuuleminen sinua huvittaa\", vastasi Aatami.\n\nNämä kaikki toimitti isäntä pian ja Aatami kertoi olutlasin ääressä\nkoko jutun niin hauskalla tavalla, että isäntää nauratti aika lailla.\nKyytimiehelle ei luvattu hiiskua koko asiasta mitään. Hän sai\npalvelijan kautta kyytipalkan ja ajoi matkaansa. Kauan aikaa\njälkeenpäin, kun vaan Aatami sattui Pieppolan keskievarissa käymään,\nmuistelivat ystävykset Kuopion _kupernyöriä_.\n\n\n\n\nLAUTAMIES.\n\n\nKöyhän talollisen poika, Heikki Hilkkonen, ei ollut muita lapsia\nnerokkaampi, vaikka viekkaampi oli hän, kuin moni muu hänen ikäisensä,\njosta syystä isänsä piti häntä hyvinkin veiteränä, kun hän osasi tehdä\nmonellaisia kepposia ja kujeita. Näitä isänsä mielellänsä kertoi\nvieraillensa, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Silloin Heikin äiti\ntavallisesti huo'aten virkkoi:\n\n\"Kavaluus ei ole viisaus ja petollisuus ei ole toimeliaisuus.\"\n\nEräänä syksynä, kun Pitkäjärven jää ei ollut vasta kun yhden yön vanha,\nmeni Heikki iltahämärissä liukua laskemaan. Kohta tuli sinne myöskin\nsamassa kylässä asuva loismies Simo, verkkojansa korjaamaan\ntalviteloille, mertalavaan. Heikki, nähtyänsä Simon, jota koko\nkyläläiset kutsuivat Simosedäksi, päätti narrata häntä.\n\nKun Heikki huomasi Simosedän aikovan lähteä kotiinsa, alkoi hän huutaa\nminkä jaksoi:\n\n    \"Simosetä,\n    älä jätä,\n    mull' on hätä:\n    jää on mätä!\"\n\nSimo-ukko, joka luuli Heikin uppoavan heikkoon jäähän, kääntyi takaisin\nja huusi Heikille:\n\n\"Pitelei, poikaseni, jääkielekkeestä kiinni siksi, kunnes minä haen\nnuottalavasta nuottasalon ja ojennan toisen pään sinulle. Tartu sitte\nnuottasalon päähän, niin minä vedän sinut rannalle.\"\n\nHeikki huusi luikahutti pari kertaa, niinkuin hukkuva ainakin, ja sillä\naikaa kun Simo setä nuottasalkoa haki, juosta kipelsi Heikki maalle ja\npistäytyi piiloon rannalla olevain pensaiden sekaan. Simosetä tuli\nsalkoineen sille kohdalle, jossa kuuli Heikin viimeisen kerran\nhuutaneen, ja työnsi nuottasalon jäälle, kehoittaen Heikkiä tarttumaan\nnuottasalon päähän. Mutta jäältä ei enää kuulunut mitään ääntä, vaikka\nSimosetä olisi kuinka huutanut. Nyt arveli Simosetä Heikin vajonneen\nahvenien valtakuntaan ja läksi sitä kylälle ilmoittamaan.\n\nTiedon saatuaan kokousi kylän väki, ken vaan kynnelle kykeni, rannalle,\nhukkunutta hakemaan. Kun nyt jo alkoi pimeä päälle pakata ja jää oli\nheikko, niin haettiin kylältä päreitä ja lautoja. Päreet sytytettiin\npalamaan, ja niiden valossa laudat työnnettiin jäälle, joten\npoikamiehet uskalsivat lautoja myöten mennä etsimään kadonnutta. Heikki\nvaan katseli pensasten välistä miesten kiirua ja naisten hätää sekä\nnauroi itsekseen, kun oli saattanut koko kyläväen liikkeelle.\n\nKun etsiminen pimeällä kävi mahdottomaksi, niin päättivät kylänmiehet\nkokoontua huomenna päivän valetessa uudestaan etsimään hukkunutta.\nSiksi toivoivat he jäänkin vahvistuvan yön aikana, kun taivas oli\npilvetön ja pakkanen tuntui kiihtyvän. He menivät siis jokainen\nkotiinsa siinä varmassa vakuutuksessa, että Heikki oli hukkunut. Vähän\najan perästä meni Heikkikin muun rahvaan perästä kylään.\n\nNyt pälkähti Heikille uusi tuuma päähän. \"Kun kuolleiden sanotaan\nkummittelevan, niin minäkin tästä heittäydyn kummitukseksi ja\npeloittelen kyläläisiä aikalailla\", tuumi ja saneli Heikki itsekseen,\nja niin hän tekikin.\n\nLikinnä järveä oli se talo, jossa Simosetä oli läksiämenä. Heikki hiipi\nsen talon tuvan ikkunan luo, pani kasvonsa ikkunan ruutua vasten ja\nkatseli lasin läpi tupaan. Pian huomasi joku tuvassa olija nainen\nHeikin, vaan ei heti tuntenut kuka se oli. Vihdoin, kun hän tarkemmin\nkatsoi, huomasi hän akkunassa olijan hukkuneeksi Heikiksi ja kirkasi:\n\n\"Ai, ai, Hilkkosen Heikki on tuolla akkunassa!\"\n\nKaikki tuvassa olijat kavahtivat katsomaan kummitusta, vaan silloin\nHeikki läksi livistämään toiseen taloon, niin ett'eivät katsojat\nennättäneet kun vilaukselta nähdä häntä.\n\nToisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja\njuoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja\nluulivat kuolleen kummittelevan.\n\nVielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni\ntuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan,\nsytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti\nsiitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt\nmuuta kun vilahdukselta nähdä häntä.\n\nTupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti\nperheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos\nyksinänsä.\n\n\"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin\",\nvirkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.\n\n\"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat\",\nsanoi talon emäntä.\n\nJokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset\nkiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat\nhäntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.\n\n\"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon\nmiestä tullut\", arveli Mikkolan Antti.\n\n\"Konnan tavalla hän eli ja koiran tavalla hän kuoli\", sanoi Antin\nvaimo.\n\nHeikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi\nviimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis\nvihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin\nnähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti\nolevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän\nnarrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta\ntulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä\noli todellisesti aivan elävänä.\n\n\"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä\ntulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät\nlaati ja koko kylää juoksutti ja narrasi\", sanoi Heikin äiti\nmiehellensä vakaisesti.\n\n\"Moisesta asiasta minun pitäisi piiskata lastani, en ensinkään\",\nvastasi isä. \"Joshan kyläläiset juoksivat rannassa, niin tämäpähän on\nasia. Siinähän heidänkin aikansa meni rattosammasti. Olihan tämä\njotakin vaihetta heidän yksitoikkoiselle elämälleen. Kas minäpäs en\nkuritakaan poikaani näin mitättömästä asiasta.\"\n\n\"Tuo minusta on kumma, että pahuutta ei tunnusteta pahuudeksi, vaan\npuolustetaan sitä. Tässä käypi toteen raamatun lause: 'Jumalaton tekee\npahaa ja kerskaa siitä.' Ehkäpä vielä saat tuta, että se on tosi: joka\nvitsaansa säästää, hän vihaa lastansa, vaan joka sitä rakastaa, hän\naikanansa sitä kurittaa\", virkkoi äiti pahoilla mielin.\n\n\"Vaikka lue koko raamattu ulkoa, niin en minä sittenkään poikaa\nrankaise\", päätti isä.\n\nTuntien miehensä luonteen kovuuden, ei äiti enää virkannut mitään,\nvaikka mielensä oli monen makuinen poikansa tähden.\n\nSeuraavana aamuna saattoi Heikin isä sanan kylälle, ett'ei Heikki\nhukkunutkaan, vaan on terveenä kotona, kertoen entiseen tapaansa\nmielihyvällä poikansa kepposista.\n\nKun kylänvanhin, joka asui toisessa päässä kylää, sai tietää Heikin\nkujeet, meni hän Hilkkolaan ja sanoi vakavasti Heikin isälle:\n\n\"Kuules, hyvä naapuri! Sinun poikasi on monta kertaa valehdellut\nihmisiä ja sinä vaan kuulut nauravan hänen kujeillensa, etkä ensinkään\nrankaise häntä pahoista teoistansa. Ja kun tämä eilinen tepponen on jo\njulkista petosta, niin minä, kylänvanhimman viran puolesta, vaadin\nsinua rankaisemaan poikaasi. Tahi jos et sinä sitä tee, niin minä\nilmoitan asian rovastille ja hän saa tehdä mitä hän hyväksi näkee.\nHeikkisi ilkeys käy jo sietämättömäksi.\"\n\nTämän uhkauksen kuultuaan lupasi Hilkkonen rangaista poikaansa. Mutta\nkylänvanhin ei sanonut ennen tyytyvänsä, ennenkuin oli omin silminsä\nnähnyt pojan saavan selkäänsä, muuten hän sanoi kaipaavansa rovastille.\n\nKun Hilkkonen näki asian olevan niin kireellä, ett'eivät mitkään\nverukkeet auttaneet, kutsui hän poikansa, selitti hänelle yhdessä\nkylänvanhimman kanssa valheen ja petoksen vahingollisuuden, sekä antoi\nsamalla aimo selkäsaunan eilisistä ja muista kujeista. Itkussa silmin\nlupasi Heikki parantaa itsensä.\n\nHeikki kasvoi ja vauristui vähitellen, eikä hän enää sen perästä mitään\nsuurempaa kepposta tehnyt. Vallaton hän tosin oli, mutta ei\npahanilkinen, eikä siis muita nuorukaisia pahempi.\n\nKahdeksantoista vuotias oli Heikki ijältään, kun hän meni rippikouluun.\nSiellä ei hän ollut ollenkaan \"selvien kirjoissa.\" Sisältä hän tosin\nosasi lukea, mutta ulkoluku oli niin ja näin. Jos hän milloin malttoi\nkuunnella papin selityksiä, niin osasi hän vastailla \"ymmärryksen\nperään\", mutta milloin ei kehdannut kuunnella, niin vastaili hän \"puita\nheiniä\", jolle toiset rippikoulupojat saivat nauraa.\n\nTämä tietysti harmitti pappia ja hän sanoi vakaisesti Heikille:\n\n\"Sinä, Hilkkonen, näyt olevan aika näsäviisas: kun et viitsi kuunnella\nminun selitystäni, niin sinä latelet omiasi ja luulet niiden kelpaavan\nvastaukseksi. Jos tätä menoa kestää ja ei tule parannusta, niin saat\nkäydä kymmenen koulua, ennenkuin ripille pääset.\"\n\nTämän jälkeen alkoi Heikki olla ahkerampi, joten hän pääsi kun pääsikin\nensi koululla ripille.\n\nKahdenkymmenen vuoden ikäisenä pääsi Heikki kotivävyksi rikkaan Kanalan\ntaloon, vaikka morsian ei ollut hänestä oikein mieluinen. Mutta arvo\npäästä rikkaan talon ainoaksi perilliseksi miellytti toiselta puolen\nHeikkiä, joten hän suostui naimiskauppoihin Kanalan valkean Annin\nkanssa, joka otti Heikin ilomielellä; sillä Heikki oli pulska poika ja\nsukkela kuin vedenkala.\n\nKanalan talo oli maantien varrella, mäen töyryllä, josta oli kaunis\nnäköala Pitkällejärvelle. Aina, kun pitäjän vallasväki kulki joko\nkaupungissa tahi naapuripitäjässä, kävivät he Kanalassa, jossa heitä\nsyötettiin ja juotettiin. Heikki, joka oli nuori ja nopsa, sai ottaa\nvieraita vastaan, riisua niiden päällysvaatteet tultua ja pukea ne\nlähtiessä, juottaa ja korjata vierasten hevoset, sekä toimittaa monta\nmuuta pientä palvelusta. Tästä toimesta sai hän vierailta vähän\njuomarahaa, josta Heikki hattua nostaen luki kiitokset.\n\nPitäjän nimismies, paksu ja pitkä nalisilmä herra, kävi usein Kanalassa\nja oli tuttu talossa. Matkustellessaan ryöstöretkillä, maantien\nsyynillä, ynnä muilla virkamatkoillaan, kävi hän aina Kanalassa\nsyömässä ja juomassa. Siinä tuli hän tuntemaan talon vävyn, Heikki\nHilkkosen.\n\nKerran hyvällä tuulella ollessaan sanoi nimismies Kanalan isännälle:\n\n\"Kuules, hyvä ystävä, mitä minä olen tuuminut?\"\n\n\"Mistäs minä sen voisin arvata, mitä herra vallesmanni tuumaa? Meidän,\ntuhmain talonpoikain on mahdoton tietää herrojen tuumia\", vastasi\nisäntä.\n\n-- \"Minä olen miettinyt näin: Kun sinä olet jo vanha mies, ja 'vanhasta\nei enää tule konkaria', mutta tuo sinun vävysi näyttää olevan viksi\npoika, niin minä olen ajatellut tehdä hänestä lautamiehen. Se on hyvä\nvirka, joka tuottaa rahoja taloon. Entäs arvo sitte? Se se vasta jotain\nmaksaa. Mutta ennenkun hän siihen virkaan soveltuu, pitää hänen oppia\nvähän kirjoittaa höngertämään. Ei lautamiehen kirjoitus tarvitse niin\nkaunista ja hyvää olla, kuin herrojen, mutta pitää se sentään olla\nsellainen, että siitä selvä saadaan. Lautamiehen, näetkös hyvä ystävä,\npitää osata kirjoittaa syynikirja, manuukirja, joka tuvan oven päälle\nnaulataan niille lurjuksille, jotka karkua käyvät, sekä manuutodistus.\nSiitä nyt näet, hyvä ystävä, ett'ei lautamies voi mitenkään tulla\ntoimeen ilman kirjoituskonstia.\"\n\n-- \"Johan minäkin olen salaisesti sitä ajatellut ja vähän toivonutkin,\nettä meidän Heikistä pitäisi tulla joko kirkonmies, lautamies tahi joku\nmuu oltava mies, kun hän on luonnostaan niin näppärä; mutta en ole\ntohtinut ajatustani ilmoittaa kenellekään, en ehk'edes teillekään,\narmollinen herra vallesmanni, vaikka me olemme jo monta vuotta olleet\ntuttavat. Olkaa niin hyvä ja toimittakaa meidän Heikki lautamieheksi,\nniin kyllä minä koetan teille kunniallisesti ja rehellisesti palkita.\"\n\n-- \"Kyllä minä teen mitä vaan suinkin voin. Asia näet hyvä ystävä on\nsellainen, että Rönkkään herrastuomari on jo niin vanha mies, ett'ei\nhän enää jaksa itse toimittaa tärkeää tehtäväänsä, josta syystä hän\nolisi jo aikaa sitte heittänyt virkansa, vaan meidän tuomari ei ole\nhänen eropyyntiinsä suostunut, kun ei ole tunnettu toista sellaista\nmiestä, jota olisi voinut sijaan ottaa. Mutta jos teidän Heikki tahtoo\nsiihen virkaan valmistaida, niin minä jo tulevana vuonna ehdottelen\nLaagmanille hänet Rönkkään sijaan lautamieheksi, ja siinä tapauksessa\nsinä, hyvä ystävä, et kehtaa minulta kieltää tuota mustaa orittasi.\"\n\nTämä viimeinen ehdotus ei ollut Kanalan isännästä oikein mieluinen. Hän\noli toivonut saavansa oriillaan vähintäinkin sata ruplaa, ja nyt se\nmenisi ihan ilmaiseksi. Se pani isännän pään niinkuin vähän pyörälle.\nSiksi hän, vähän aikaa ääneti oltuansa, sanoi:\n\n\"Kyllähän me herra vallesmannin kanssa palkinnosta sovimme, kun vaan\nasia ensin toimeen tulee.\"\n\n\"Ei, veli kulta, se niin saa olla\", virkkoi nimismies, ja taputti\nisäntää olkapäälle. \"Rehellisillä miehillä ei saa koskaan olla mitään\nepärehellistä mielessä. Jos sinä luovut oriistasi, niin saat vävysi\nlautamieheksi, ja minä saan oriin vaivoistani. Sehän pitää meillä olla\nselvillä kumpaisellakin, mitä me kumpikin siitä tulemme voittamaan. Jos\nlautamiehen arvo ja virka on sinusta niin halpa, ett'ei se yhtä oriin\npukeroa maksa, niin pidä oriisi ja minä taas hankin oriin itselleni\nmistä tahansa, tahi olen ilman. Minun ehdotukseni on rehellistä, eikä\nsiinä ole mitään salaperäistä.\"\n\n\"Jätetään se asia toiseen kertaan ja päätetään sitte\", ehdotteli\nisäntä. \"'Ensin pitää asia miettiä ja sitte nukkua, ja huomenna tehdä\nlopullinen päätös', sanoi ennen isävainajani ja niin hän tekikin. Minä\nolen koettanut noudattaa hänen esimerkkiänsä.\"\n\nLopullinen päätös jätettiin siis toiseen kertaan ja erottiin\nystävällisesti. Heikki auttoi turkin nimismiehen ylle, ajoi hevosen\nrappusten eteen, kääri peiton hyvästi nimismiehen jaloille, antoi\nohjakset käteen ja nosti hattuaan jäähyväisiä sanoessaan. Nimismies\npisti kymmenen kopekan hopearahan Heikin kouraan ja ajoi matkaansa.\n\nSeuraavana iltana kutsui Kanalan isäntä kammariin emäntänsä ja vävynsä,\njoille hän jutteli mitä he olivat vallesmannin kanssa tuumineet ja nyt\ntahtoi kuulustella heidän mielipidettään. Tähän virkkoi emäntä:\n\n\"Minä olen lautamiehen tytär ja tiedän aivan hyvin mitä lautamiehen\nvirka vuosittain antaa. Siinä virassa ei tarvitse montakaan vuotta\nolla, kun ansaitsee oriin hinnan. Ja entäs arvo sitte? Meidän taloa\nsanottaisiin Kanalan lautamiehen taloksi. Sinä, ukkoseni, olisit\nlautamiehen appi, niinkuin nyt jo olet lautamiehen vävy. Ei pidä\noikeassa asiassa olla milloinkaan liian kitsas. Mitä tällä rikkaudella\ntekee, kun ei ole arvoa? Voivathan moukatkin olla rikkaita, vaikk'ei\nheillä ole mitään arvoa ymmärtäväisten ihmisten parissa. Asiassa näet\ntarvitaan miestä, vaan puita hakkaa pöllömpikin.\"\n\n\"Mutta jos onni seuraa, niin voipihan meidän Heikki päästä\nlautamieheksi ilman orittakin ja oriilla me saamme vähintään sata\nruplaa. Ajattelepas sitä, eukkoseni\", vastasi isäntä.\n\nTähän virkkoi emäntä kiivaasti:\n\n\"Sinulla, ukkoseni, on monta sataa ruplaa velkana ihmisten takana ja ne\neivät sinua kutsu muuten kuin Kanalan Tommiksi, paitsi silloin, kun\njoku tulee sinulta rahoja lainaamaan, tahi sovittelemaan ett'et\nkäräjään menisi velkatuomiota tekemään. Silloin he sanovat sinua\nisännäksi, mutta vaan silloinkin sinulle itsellesi, miellyttääksensä\nsinua. Mutta jos olisit lautamies, niin jokaisen täytyisi sinua\nkarahteerata virkanimeltä, oisi hän sitte ystäväsi tahi vihamiehesi.\nEikä meidän taloa nyt sano kenkään lautamiehen taloksi, vaikka meillä\nolisi sata tuhannen ruplan maksavaa oritta. Ja sinä, ukkoseni, hyvin\ntiedät, että vallesmannin sana on kuin Jumalan sana. Sitä kuulevat sekä\nherrat että narrit. Kun hän kerran esittää ja kiittää meidän Heikkiä\nlaakmannille, niin Heikki otetaan lautamieheksi. Jos ei taas\nvallesmanni ketä puolusta, niin ei se pääse lautamieheksi, vaikka\nantaisi kymmenen oritta. Ymmärrätkös nyt! Ei suinkaan Laakmanni tunne\nketään niin tarkoin, että hän tietäisi sanoa, kuka siihen virkaan\nkelpaa ja kuka ei. Hänen täytyy siis uskoa muita. Ja se on tunnettu\nasia, ett'ei hän siinä suhteessa usko ketään muita niin hyvin kuin\nvallesmannia. Sen sinä, ukkoseni, kyllä hyvin ymmärrät, vaikka tämän\nmaailman mammona pitää sinua niin orjanansa, ett'et pidä lukua muusta\nkuin siitä. Jokainen tunnollinen vanhempi soisi lapsillensa parempaa\nkuin itsellensä. Eikö tuo olisi kaunis kuulla, kun meidän Annia\nsanottaisi lautamiehen emännäksi?\"\n\n\"Heitä tuossa vihdoinkin saarnasi ja anna suunvuoro muillekin\", sanoi\nisäntä. \"Mitä sinä, Heikki, sanot siihen asiaan?\"\n\n\"Minulla ei ole oritta, eikä siis toivoa päästä lautamieheksi. Jos minä\nsaisin asiassa päättää, niin kyllä minä raatsisin oriin vaihettaa\nlautamiehen virkaan\", vastasi Heikki.\n\n\"Täytynee minun sitte vanhalla iälläni antaa ylpeyden valloittaa itseni\nja luopua oriistani, tyydyttääkseni teidän kunnianne himoa\", virkkoi\nisäntä alakuloisesti.\n\n\"Ei suinkaan, hyvä appiseni, ei ainakaan minun tauttani tarvitse sinun\nluopua oriistasi. Minä olen yhtä tyytyväinen olemaan mikä nyt olen,\ntalon vävynä, kuin lautamiehenäkin\", sanoi Heikki.\n\n\"Mutta minäpä en olekaan yhtä tyytyväinen\", huusi emäntä. \"Minä olen\ntähän taloon tuonut myötäjäisinä tuhatta ruplaa ja minulla pitää oleman\nmyöskin sananvaltaa jossakin asiassa. Minä olen tähän asti aina\ntyytynyt siihen mitä sinä, ukkoseni, olet sanonut; mutta nyt en anna\nperää, vaikka maa revetköön. Jos sinä, sen natale, et raatsi antaa\noritta vallesmannille, niin minä 'käännän turkkini nurin' ja sitte saat\nnähdä kuinka monta oriin hintaa menee tuulille ja pohjoisille. Jokos\nnyt älyät, vai jatkanko minä puhettani?\"\n\n\"Tukkia nyt jo leipälaukkusi ja anna ihmisten järjellisesti keskustella\nasiasta\", sanoi isäntä tyynesti. \"Jos nyt päättäisimme asian ja Heikki\naikoisi lautamieheksi, niin miten sinä oppisit kirjoittamaan?\"\n\n\"Kyllähän siihen keinon keksimme\", vastasi Heikki. \"Minä hankin\nkirjoitus-aapisen ja taulun ja alan opetella kirjoittamaan. Voinhan\npyhinä käydä koulumestarin luona. Kyllähän hän opettaa minua maksoa\nvastaan.\"\n\nNiin tapahtuikin. Heikki harjoitteli ahkeraan ja oppi viimein\nkirjoittamaan jotenkin hyvin. Hän näytti kirjoituksensa nimismiehelle,\njoka sanoi:\n\n\"Tämä on jo liiankin hyvää lautamiehen kirjoitukseksi. Kyllä sinä nyt\npääset lautamieheksi.\"\n\nSeuraavissa käräjissä otti herrastuomari virkaeron ja nimismiehen\nehdotuksesta otettiin lautamieheksi Heikki Hilkkonen. Se kun\nilmoitettiin saarnastuolista, niin moni sitä ihmetteli. Kanalan\nkylänvanhinkin pudisti päätänsä ja sanoi:\n\n-- Sen se rikkaus ja herrojen tuttavuus vaikuttaa, että\n\n    \"Tyhmätkin ne pääsee herroiksi\n    ja kihlakunnan lautamiehiksi:\n    kas se, se maa on onnellinen.\"\n\nMuutama aika sen jälkeen, kun nimismies kulki virkamatkoillaan,\npoikkesi hän Kanalaan ja sanoi isännälle:\n\n\"Huomenna, kun minä palajan, niin varusta minulle orit ja sata ruplaa\nrahaa.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi isäntä, mutta säpsähti nyt kumman tulleen, kun\nmokomasta virasta, kuin lautamiehen ammatista, pitää antaa orit ja sata\nruplaa rahaa. Kuitenkaan ei hän hiiskunut kenellekään koko asiasta.\n\nHuomenna tuli nimismies takaisin ja sanoi Kanalan isännälle:\n\n\"Annatko nyt oriin minulle, niinkuin puheemme oli?\"\n\n\"Sanasta miestä ja sarvesta härkää\", vastasi isäntä.\n\n\"Hyvä on, jos niin on\", virkkoi nimismies. \"Mutta meidän tulee kaikissa\nasioissa olla varovaiset, jos tahdomme maineemme säilyttää. Laita sinä\nnyt kutsumaan pari ystävätäsi hevoisharjakaisille. Sillä aikaa sinä\nannat minulle sata ruplaa. Me sitte vierasten miesten läsnäollessa\nhieromme hevoskauppoja ja sovimme vihdoin sataan ruplaan. Minä annan\nsinulle rahasi takaisin ja vien oriin mennessäni. Sitte ei kenkään voi\nsanoa, että sinä ostit vävyllesi lautamiehen viran oriillasi, eikä\nmyöskään, että minä otin oriin lahjaksi, vaan kaikki käypi niinkuin\ntavallinen hevoskauppa.\"\n\nIsäntä teki neuvon mukaan. Vierasten miesten nähden antoi nimismies\nisännälle sata ruplaa oriin hintaa ja niin oli hevoskauppa päätetty.\nHarjakaisia juotiin aikalailla. Lähteissään vei nimismies oriin\nkerallaan ja niin se juttu päättyi.\n\nLautamieheksi päästyään ei Heikki enää pitänyt talon töistä niin suurta\nlukua kuin ennen. Hän kulki kylillä \"virkamatkoillaan\". Isäntä renkien\nkanssa toimitti talon tehtävät. Ensi alussa antoi lautamies apellensa\nkaikki rahat, mitä hän sai ansaituksi. Tämä oli isännästä hyvä ja pian\nhän unohutti sadan ruplan maksavan oriin, jonka oli nimismiehelle\nantanut.\n\nKylillä kulkiessaan, kun yksi ja toinen tarjosi lautamiehelle ryyppyjä,\noppi hän vähitellen maistelemaan vihovaa. Hän koetteli sitä tehdä niin\nsalaisesti, ett'ei kotoperhe siitä mitään tiennyt. Isäntä tosin\noudostui Heikin lihomista, mutta Heikki selitti sen tulevan siitä, että\noli helpommalla työnteolla, ja siis jouti paremmin lihomaan.\n\nNimismiehen neuvosta ei Heikki ensimmäisissä käräjissä paljon puhunut\noikeuden istunnossa. Vastasi vaan silloin kun kysyttiin. Muuten oli hän\nääneti ja kuunteli asiain menoa. Tästä syystä piti käräjäkirjuri Mellin\nuutta lautamiestä typeränä ja haukkui häntä seläntakana pölkkypääksi.\n\nOlipa Hermelinillä, kuten lautamiehet häntä kutsuivat, toinenkin syy,\njonka tähden hän Hilkkosta hammasti. Mellin nim. tahtoi lautamieheksi\npitäjän pääpohattaa Huikkolan Heikkiä, joka puolestaan lupasi\nMellinille antaa vaimoksi ainoan tyttärensä. Mutta kun asia kävi\ntoisin, niin suuttui Mellin siitä, ja oli, vaikka syyttä, vihainen\nHilkkoselle, joka viran sai.\n\nKun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille\nloppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä\nmeni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun\nherrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies\nolivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä\nomalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:\n\n\"Kas tuota jäkkäniskaa, pölkkypäistä, sen vatsaa paksua ja ympyräistä.\"\n\nTämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja\nsanoi ainoastaan:\n\n\"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle\nympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne\ntyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen\nenempää, sanonhan vaan:\n\n    \"Sä olet köyhä kirjuri,\n    ja halpa ompi säätysi;\n    vaan ihminenhän siekin oisit,\n    jos vähemmän vaan viinaa joisit.\"\n\nTämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi\nMellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän\ntuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät\nsen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki\nlautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään\nriensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta\nei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät\nnämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.\n\nVähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää\nkestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa\nuseampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa\nkotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki\nmakasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle,\nmutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei\nsekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä\ntietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.\n\nKerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa\nsamassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki\nmenemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän,\nettä naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi,\neikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi\nluontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan\nhuomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä.\nHeikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. \"Ei tässä auta\nmuu kuin urhoollisuus\", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata\nkummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli\nkumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä\nmätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan\nja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä\nuskaltanut katsoa taaksensa.\n\nKotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon\nvaimonsa sanoi:\n\n\"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä\nkyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja\nsitte sinä olet hukassa.\"\n\nSeuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä\noli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat\nhalulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:\n\n\"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden\nlakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan.\nTuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus\nkumartelee.\"\n\nTämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli.\nPian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi\nolleen pehkon juurella, seipään luona.\n\nNyt selveni asia kummituksesta sekä Heikille että muille. Tämä harmitti\nja hävetti Heikkiä niin, että hän päätti vast'edes olla maistamatta\ntippaakaan väkijuomia.\n\nKerran kun nimismies liikkui sielläpäin, kutsutti hän lautamies Heikki\nHilkkosen luoksensa kievariin ja sanoi hänelle:\n\n\"Minä olen kuullut, että sinä olet ruvennut juomaan ja kirjuri Mellin\nsanoi minulle että hän saattaa sinut humalasakkoon. Sitte tietysti sinä\nmenetät virkasi. Mutta minä koettelin ylipuhutella Melliniä, ett'ei hän\nsitä tekisi. Jos nyt sinussa on vielä yhtään miehuutta, niin heitä\nhitolle koko ryyppiminen. Muutoin minäkin saan häpeät hattuuni sinun\ntähtesi, kun minä sinut saatoin lautamieheksi.\"\n\nHeikki ei yrittänytkään puolustamaan itseään, vaan sanoi vakaasti\npäättäneensä heittää juomisen. Ja sen hän tekikin, eikä kukaan sen\npäiväsen perään ole sanonut, että lautamies Heikki Hilkkonen olisi\nollut humalassa.\n\nKun Heikki jätti juomisen, ryhtyi hän innolla työn tekoon, mikäli vaan\nsuinkin virkatoimiltaan jouti. Hänen kotonsa, Kanala, rikastui\nrikastumistaan. Hän laittoi poikansa Kallen kaupunkiin kouluun; mutta\nkun koulut siihen aikaan olivat ruotsalaisia, täytyi Kallen ensin\nyksityisesti lukea ruotsia vuoden ajan, ennenkuin pääsi \"suureen\nkouluun.\"\n\nJo seuraavan lukukauden alussa kirjoitti Kalle kotiinsa, että koulun\nrehtoori oli muuttanut hänen nimensä, niin ett'ei hän nyt enää ole\nKalle Hilkkonen, vaan Carl Hillkopp. Lautamiehestä oli tämä nimenmuutos\nmieluinen, mutta hänen appensa pudisti päätään ja sanoi:\n\n\"Sillä tavallahan meidän suomalaiset vieroitetaan kansasta, kun kieli,\nmieli ja nimikin muutetaan. Virkaan päästyään eivät he enää tunne\nolevansa kansan lihaa ja verta, vaan jotain suurempaa sukua. Siksi\nalkavat he halveksia kansaa ja pitää sitä ala-arvoisena, joka on luotu\nvaan virkamiehiä elättämään.\"\n\n\n\n\nTURHA PELKO.\n\n\nTunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen\naikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko\ntalon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita\nkummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä\nkuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne\nitkevät:\n\n\"Jos itket, niin surma (tahi mörkö) tulee ottamaan.\"\n\nTästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat\npelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos,\nvaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla \"surman\npalana\". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla,\nvarsinkin \"heikommalla\" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu\nniin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt\njärki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin\nluonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure,\neikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.\n\nVarsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa.\n[Katso Johannes Häyhän \"Maahanpaniaiset\" sivu 22.] Elävä ihminen,\nolkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin\nkuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen\nmaailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka\nrohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin\nurhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen\nhuoneeseen, jossa ruumis on.\n\nMutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut\naralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei\nhän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se\nvaan. Monella raukalla ovat \"sydänmunat selkäpiissä\", jos täytyy\njonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä\nse tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen,\nikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos\njotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika\nkahta kauheampi.\n\nPelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille\nihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja\nkaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni\nrehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta\nonnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka\neivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.\n\nRiittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen\nsai itsestään pelon katoamaan.\n\nV. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika\nViipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa,\njossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän,\npimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun\nainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo\ntupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää\nja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli\ntyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut\nrahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut\nraskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden\nkiillottaminen ja joskus asialla käyminen.\n\nTosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, \"arkalasta\nkotoisin\", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja\njos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin\ntoiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea\nläksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.\n\nTuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri\ntupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:\n\n\"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen\nnostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi\nvietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan.\"\n\n\"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla\", vastasi Juhanaksi puhuteltu\nnuorukainen ja läksi samassa.\n\nLaudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua\nmyöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään\nsiihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta\nei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä\ntalon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa\nkuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen,\nmutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.\n\nNähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi\nlähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.\n\n\"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä\nisä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni\", sanoi kamreeri ja\npurskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset\nrupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän\npelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.\n\n\"Ei tässä auta itku eikä parkuminen\", sanoi kamreeri. \"Nostetaan vaan\nvainaja omaan kammariinsa.\"\n\nSamassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan\nkeskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut\nkatsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti\nkätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista\nkiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei\nkukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi\nJuhana pois.\n\nJo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut\nhänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle\nja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.\n\n\"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla\", ajatteli tuo säikähtynyt poika\nparka. \"Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen\nhulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla.\"\n\nKamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään,\nrukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan\nkiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus\nseuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki\nehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta,\nmitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti.\nVihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.\n\nVähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän\nsäpsähti ja ajatteli itsekseen:\n\n\"Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!\"\n\nMutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne\nvaskiastioita puhdistamaan.\n\nNiin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki\nläksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä\nlohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja \"pouvaamaan\"\narpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen\nkävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.\n\nIltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian\nkamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa\nkoulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat\ntullessaan.\n\n\"Mitäs Miinalle arvotaan?\" kysyi Roosa-neiti naurussa suin\nlapsenpiialta.\n\n\"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan\",\nvastasi Miina punastuen.\n\nRoosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain\nreikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:\n\n\"Luota itsesi sen päälle, että kaikki siat pimeässä mustat ovat!\"\n\n\"Huono ennustus Miina raukalle\", virkkoi lihava kyökkipiika Eeva.\n\n\"Mitäs Juhanalle arvotaan?\" kysyi Roosa.\n\nJuhana otti arpakirjan, katseli siitä kysymyksiä ja sanoi vihdoin:\n\n\"Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan\", viskaten samassa\narpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:\n\n\"Yksinkertaisen kansan seassa sinä parhain menestyt.\"\n\n\"Vieläkö arvotaan mitä muuta?\" kysyi Roosa.\n\nJos vielä arvottaisiin: \"missä minä mahtanen kuolla?\" vastasi Juhana.\n\nSiihen tuli vastaukseksi: \"Sinä kuolet Pietarissa.\"\n\nSiinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin\nmieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:\n\n\"Mitäs Roosa-neidille arvotaan?\"\n\nJospa vaikka arpoisi: \"minkälaisen miehen mahtanen saada?\" vastasi\nRoosa ja heitti nappulat.\n\nVastaukseksi tuli: \"Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja\nsilmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen.\"\n\nTämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat\npaiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja\nsiksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.\n\nHeti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa\nillallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.\n\nIllallisen perästä tuli rouva uudestaan kyökkiin ja kysyi:\n\n\"Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi\nolla tuvassa?\"\n\n\"Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen\ntäällä\", vastasi Juhana.\n\n\"Eikö tytöt tänään tupaa lämmittäneetkään?\" kysyi rouva.\n\n\"Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä\", vastasi sisäpiika\nMari.\n\n\"Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä\", sanoi\nrouva. \"Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän\naikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä\nJuhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan\nlämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot\ntilan hänelle tuohon rahille.\"\n\nTämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti\nkovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään\nviitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin\nkyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän\nuskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.\n\n\"Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria\", sanoi kyökki-Eeva.\n\"Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi\ntoruttu.\"\n\n\"Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä\ntoria saatte\", vastasi Juhana alakuloisesti.\n\n\"Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä\nmaalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään\", virkkoi Mari vähän\nvihaisesti. \"Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi\novat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi\njääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri.\"\n\n\"Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko\", sanoi Miina. \"Rämpättäähän\ntämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se\ntekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka\nsiltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää,\nkun pääsi siltavoudiksi.\"\n\n\"Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin\nJuhanaa puolustat\", vastasi Mari pilkallisesti.\n\n\"Se on asia, joka ei kuulu tähän\", sanoi Miina ja meni kammariin.\n\n\"Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin\nennenkin\", virkkoi Mari.\n\n\"Eihän se raukka hirveä\", tokasi siihen Eeva.\n\n\"Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos\nkuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi\nei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän\nvastukkeeksi.\" --\n\n\"Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa\", pyysi Miina, joka oli tullut\ntakaisin kyökkiin. \"Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän\non, eikä hänestä ole teille mitään vastusta.\"\n\n\"Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen\nmakaamaan, kun sinä häntä niin puolustat\", sanoi Mari.\n\n\"Tämä menee jo liian pitkälle\", vastasi Miina. \"Minä kaipaan rouvalle.\"\n\n\"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme,\nniin pitäisikö rouvan kaikki tietää\", virkkoi Eeva hätäisesti.\n\n\"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä\nlaitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat\nniinkuin Heikki huomisaamuun asti\", lohdutteli Maria alakuloisesti\nJuhanaa.\n\nIllallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja\nJuhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.\n\nPäivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat\nolivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut\nkaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa\nja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei\nkuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että\nhänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että\nyksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen\nturhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että\nrohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen\ntiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte\nrukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle\nrohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän\nviimein.\n\nMutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin\nakkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.\n\n\"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia\" [kansan uskon mukaan ei\nkuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen\nja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei\nuskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi.\nHän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.\n\n\"Tuleehan sieltä kun tuleekin\" -- ajatteli Juhana. -- \"Kyökin akkuna on\nvarmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee,\nse on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian\nselkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se\ntulee minun luokseni.\"\n\nKummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko\nijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan\nperästä alkoi kuulua puheen supinaa.\n\n\"Aha\" -- arveli Juhana -- \"nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on.\nIlmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä\ntänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin\non, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin\nmaallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että\nhaukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka.\"\n\nTyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä\npöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä\nkolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin\nalla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe\nyökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän\nhitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen\nsyliinsä ja hyväilivät.\n\nVihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa\nnauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään,\nett'ei äänensä olisi kuulunut.\n\n\"Sellaista se on niiden kummitusten laita\", ajatteli Juhana itsekseen.\n\"Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan\npelätään.\" Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja\nvaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään\npeloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja\nkoettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista\nkuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän\nuudestaan.\n\nSeuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään\nerinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain\nsemmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos\nolisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän\npuhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.\n\nTavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli\nsiellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.\n\nMari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa,\njoka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä\nlattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli \"Ami\" ja nosti siitä rähinän.\nKyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule\nmitään vahinkoa.\n\nRouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen\npainui koko asia.\n\nTämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui\nkaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon\nkatoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun\nvaan lujaa tahtoa ei puutu.\n\nNiinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon\nja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen\nrakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää.\nMutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen\nvaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.\n\nEräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi\ntutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina\nniin hiljaa tupaan, ett'ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä\nJuhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän,\nkatsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että\ntämän nenä alkoi juosta verta.\n\nMiina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan\nkysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana\nlöi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.\n\nSamaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia\nilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti\nsyyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi\nkamreeri:\n\n\"Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa.\" Ja rauhan sitä\nperin Juhana saikin sekä \"imikoista\" että kummituksista.\n\n\n\n\nHERRASMIES.\n\n\nTuonnoiseen aikaan oli eräässä maamme pikkukaupungissa pikku porvari.\nTälle pikku porvarille syntyi pikku poika juhannus-yönä v. 18--.\n\nKokeneet vanhemmat ainoastaan voivat tietää, minkä ilon lapsen\nsyntyminen vaikuttaa, vaikka heitä olisi useampiakin, saatikka sitte\nensimäisen lapsen.\n\nJo aikoja sitte olivat meidän porvarilliset puolisot toivoneet perheen\nlisäystä, ja niinkuin sanottu on, toteutui tämä toivo vihdoinkin.\n\nVaikka meidän pikku porvari ei ollut mikään juoppo, sanan varsinaisessa\nmerkityksessä, niin kumminkin, kun kätilö hänelle ilmoitti pojan\nsyntymisen, meni hän itse viinapuotiin ja osti sieltä parasta\npomeranssi-viinaa, jonka sitte hyvän naapurinsa Rätvelinin kanssa\ntyhjensivät pikkupojan \"varpaisiksi\".\n\nSitte kun lapsen äiti oli vähin tervehtynyt, alettiin tuumia, mikä nimi\npikku pojalle annetaan. Äiti tahtoi antaa Adolfin nimen, mutta isä\nsanoi:\n\n\"Minä olen jo tässä elähtänyt mies, enkä enää suuresti ristimänimeä\nkaipaa, semminkin kun vieraat minua kutsuvat sukunimellä ja sinä\ntietysti tästälähin kutsut minua papaksi, niin että minun ristimänimeni\nkokonaan joutuu unhotuksiin. Siksi annan minä pojalleni oman nimeni.\"\n\nAsia jäi sillä kertaa lopullisesti päättämättä. Mutta seuraavana\npäivänä sanoi pikku-porvarin rouva herrallensa:\n\n\"Kuules pappa! Minä olen aikonut pojastamme kasvattaa herrasmiehen,\nannamme siis hänelle nimeksi Johan Adolf. Sitte hänellä on kaksi nimeä\nniinkuin muillakin herroilla, etkä sinäkään jää pahoillesi, ett'ei\npoika kanna isänsä nimeä.\"\n\n\"Kas niin, hyvä mamma\", huusi ihastuksissaan pikku-porvari. \"Sinä olet\nkekseliäs ja hoksaat pian asian. Sinulla on pää kuin partaveitsi. Minä\nsuostun täydellisesti sinun esitykseesi.\"\n\nParin viikon perästä ristittiin lapsi ja annettiin nimeksi Johan Adolf.\nVanhemmat alkoivat lasta kutsua Junuksi, kun äiti ei osannut sanoa\nAdolf, vaan se meni aina häneltä Aatolt.\n\nPikku-porvarin Junu kasvoi ja vauristui vähitellen, niinkuin muutkin\nlapset. Vanhempainsa mielestä oli hän muita lapsia eloisampi sekä\nymmärryksensä että kykynsä puolesta, vaikk'eivät muut ihmiset siinä\nmitään erinomaista huomanneet, olihan vaan tavallinen terve ja järkevä\nlapsi.\n\nLeikkiessä naapurin lasten kanssa, oli Junu aina leikin johtaja. Tämä\nhuvitti sangen suuresti vanhempia. Hyvin iloiseksi tuli heidän\nmielensä, kun naapuri Rätvelin, joka oli Junun kummi, eräänä päivänä\nsanoi:\n\n\"Tuo teidän pikku Junu on kuin luotu toisten käskijäksi. Hän näyttää\nminusta niin herraspojan näköiseltä.\"\n\nJo aikaiseen alettiin Junua käyttää koulussa. Hän edistyi siellä hyvin\nja toi aina hyvät todistukset. Tämä ilahutti sekä Junun vanhempia että\nhänen kummiansa, joka kehaisten sanoi:\n\n\"Herrasmies tuopi herrasmiehen numerot.\"\n\nTästä lähtein sai Junu \"herrasmiehen\" arvonimen, joka hänellä pysyi\nkoko ikänsä.\n\nKun poika oli kolmannella luokalla kimnaasissa, niin alkoivat hänen\nvanhempansa tuumia mikä virka pojalle paraiten soveltuisi.\n\n\"Lukekoon poika papiksi\", tuumasi äiti. \"Se on paras ja arvokkain\nvirka. Kuinka meitä ilahuttaisikaan, kun meidän Junu saarnastuolissa\npaukuttelisi ja ämmät kirkossa itkeä tihustaisivat. Entäs lukusissa,\nhäissä, ristiäisissä, maahanpaniaisissa, y.m. sellaisissa\ntilaisuuksissa, kuinka suuri arvo niissä papille annetaan! Olkoon\nvieraita kuinka paljon tahansa, niin papille sitä ensimäiseksi\ntarjotaan.\"\n\n\"Niin, tarjotaan ja kunnioitetaan edessä, mutta seläntakana nauretaan\nja pilkataan\", jatkoi isä äidin puhetta. \"Jos pappi on totisesti\nuskovainen, -- joita, Jumala paratkoon, harvassa löytyy, -- niin häntä\nsnnotaan ahdasmieliseksi, raukkamaiseksi, jesuiitaksi, y.m. Jos hän\ntaas on maallismielinen, niin sanotaan häntä ulkokullatuksi ja\nvalehtelijaksi, joka ei itsekään sitä usko, mitä muille saarnaa ja\nopettaa. Hän siis työskentelee, ei aatteen, vaan leivän tähden. Ja\nentäs se pohjaton ahneus ja rajaton vallanhimo, joka on koko\npappissäädyn leimana, se minua ilettää. Ei, minun poikani ei saa tulla\nihmisten irvisteltäväksi, vaan hänestä pitää tuleman rehellinen mies,\njoka elää aineessansa.\"\n\n\"Niin sinä, pappa hyvä, nyt puhut kuin keitetystä lampaan päästä\",\nvastasi äiti kiivastuneena. \"Jos joukossa on lurjuksia, niin on väärin\nsyyttää koko säätyä. Katsoppas esimerkiksi meidän kappalaista, kuinka\nherttainen ja ylösotettu mies hän on. Kaikki häntä kunnioittavat, sekä\nherrat että talonpojat. Ja mikäs meidän rovastin on eläissä? Hän asuu\nkomeassa pappilassa ja ajaa vaunuilla parihevosilla. Eikös sinunkin\nmieltäs hyvittäisi, jos meidän Junu-poika olisi sellaisena mahtavana\nrovastina?\"\n\n\"Ei ensinkään\", sanoi isä. \"Olla nuorena ahneen rovastin apulaisena,\njolla tuskin on niinkään iso palkka, kuin pappilan pehtoorilla, ei ole\nmitään hauskaa. Tavallinen renki, joka on vuodeksi pestattu, saapi\nolla samassa paikassa, mutta apulaispappi, tuo 'konsistoriumin\nkyytihevonen', hän muuttaa vähän väliä. Mitä meidän kappalaiseen tulee,\nniin hän on tosin kunnon mies, mutta entäs rovasti: hän on kirkossa\npappi, vaan muualla Matti. Hänhän se on, joka riitelee maalaisten\nkanssa kuntakokouksissa, ja saatavainsa otossa on hän ahne kuin susi.\nViime talvenakin, kun Muikkulan Matti oli rovastin saatavia maksamassa,\nniin rovasti paineli kourallaan viljoja nelikkoon, joten Matilta jäi\nvähän vajaaksi, vaikka hän kotona oli viljat mitannut. Kun Matti tätä\nnureksui, niin sanoi rovasti:\n\n\"'En suinkaan minä liikoja ota; näethän, että minulla on ruunatut\nmitat.'\n\n\"'Niin kyllä on, mutta rovastilla pitäisi myös oleman ruunatut kourat',\nvastasi Matti.\n\n\"Tämänkaltaiset jutut, kun tulevat seurakuntalaisten kuuluville, niin ne\nherättävät ylenkatsetta ja paheksumista. Ja muutenkin on papin virka\nsuuren vastuun alainen, niinkuin raamattu sanoo:\n\n\"Älkäät, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen,\nettä me sitä suuremman tuomion saamme; sillä moninaisissa me kukin\npuutumme.\" (Jaak. 3:1.)\n\n\"Kaikki virat ovat vastuunalaiset\", virkkoi äiti. \"Minä ehdottelen,\nettä Junu, sitte kun hän tulee yliopistoon, saa itse päättää, miksikä\nvirkamieheksi hän rupeaa.\"\n\nSiihen isäkin suostui.\n\nVuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja\nnäin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän\njo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti\nhuolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin\npuhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:\n\n\"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte\nkouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon\nlukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu.\"\n\nOliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa.\nMutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän\npuuhaili \"kansanvalistuksen hyväksi\": toimieli kansanjuhlissa,\narpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin\nseuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina\n\"herrasmiehen\" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin\nkoulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta\nhommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä \"tipo\"-koulun\noppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.\n\nPäästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja\nrupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot\nniin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.\n\nVihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset\nmenivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia\ntutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi\nviimeiset rahansa ja kun \"herrasmies\" ei sanonut niiden riittävän,\nlainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.\n\nSykkivällä sydämellä eroisvat vanhemmat ja poika toisistaan.\n\n\"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa,\njossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on\nrappiolle joutunut\", rukoili äiti.\n\nMuutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen\nylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli\nylimmillään.\n\n\"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä\",\narveli Junun kummi Rätvelin.\n\nTästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua\n\"herrasmieheksi\". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin.\nHerrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään;\nsillä\n\n    Hän käi, päätä keikutellen,\n    keppiänsä heilutellen,\n    oli mielestänsä miesi,\n    kuinka suuri -- Luoja tiesi.\n\nEnsi lukukauden oli \"herrasmies\" kotosalla. Aamusilla makaili hän\nsangen kauan. Edellä puolen päivän mittaili hän kaupungin katuja ja\npäivällislevon perästä kävi hän seurahuoneella kiistelemässä vanhain\nherrain kanssa politiikasta y.m. päivän tärkeistä kysymyksistä. Näin\nkului syyslukukausi.\n\nKevätlukukaudella matkusti herrasmies Helsinkiin, jossa hän muiden\naineiden tieltä suoritti pienen jumaluusopillisen tutkinnon. Muuten\nsanoi hän tutkivansa filosofiaa.\n\nVaikka \"herrasmies\" oleskeli monta lukukautta Helsingissä, ei\ntutkintojen suorittamisesta sen valmiimpaa tullut. Sillä aikaa olivat\nvanhempain varat jo kuluneet loppuun, joten \"herrasmiehen\" itsensä\ntäytyi lainaan turvautua; vaan nekin rahat hupenivat niinkuin siivillä\npyyhkien, eikä tutkinnoista tullut sen valmiimpaa. Tämä huolestutti\nkovin \"herrasmiehen\" vanhempia.\n\nEräänä päivänä meni pikku-porvari kaupungin mahtavimman miehen, herra\nErikssonin pakinoille, saamaan hyviä neuvoja ja -- apua. Herra Eriksson\nnuhteli pikku-porvaria siitä, kun tämä, suomalainen mies, uskalsi mennä\nniin korkealle, että tahtoi pojastansa tehdä herrasmiehen ja oikein\nvirkamiehen, joka muka muuten kuuluu yksinomaan ruotsalaisille ja\nvirkamiehille.\n\n\"Johan minä olen sen ennenkin sanonut\", virkkoi herra Eriksson, \"ett'ei\nsuomalaisten lapsista mitään virkamiestä tule, kun ei heillä raukoilla\nole niin paljon varoja kuin siihen tarvitaan. Minullakin on kaksi\npoikaa yliopistossa. Viisi ensimäistä vuotta he tyrysivät ja viftasivat\nHelsingissä, toiset viisi vuotta he lukivat ja sitte suorittivat\ntuomarintutkinnon. Mutta missä teillä ovat sellaiset varat? Paras olisi\nollut, jos olisitte laittaneet poikanne joko kauppakonttooriin tahi\nseminaariin, eikä Helsinkiin, jossa moni varaton suomalainen on\njoutunut 'hampuusiksi'.\"\n\nEräänä keväänä laittoi \"herrasmies\" kotiinsa hyvin kauniin kirjeen,\njossa hän ilmoitti suorittaneensa tärkeät tutkinnot ja vuoden perästä\nolevansa valmis virkaan astumaan, pyytäen samalla matkarahoja, jotta\npääsisi tulemaan kotiin. Vanhemmat uskoivat poikansa totta puhuneen ja\nisä otti lainaksi rahaa eräältä kaukaiselta sukulaiselta, ja lähetti\npojallensa.\n\nMatkarahat saatuansa vietti \"herrasmies\" iloista elämää niin kauan,\nkunnes rahoja piisasi. Vasta sitte, kun rahat olivat lopussa, eikä muu\nneuvo enää auttanut, lähti hän jalkapatikassa matkalle kotiinsa. Päivän\nastuttuaan yöpyi hän erääsen taloon, jossa armelias emäntä antoi\nhänelle illallisen -- ainoan aterian, mitä hän sinä päivänä oli\nnauttinut.\n\nSeuraavana päivänä saapui \"herrasmies\" erääsen taloon, jossa\ntalonmiehet olivat vanhaa riihtä purkamassa. Hän pyysi ruokaa talosta,\nmutta sitä annettiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän ryhtyisi työhön\ntalonmiesten kanssa. Muutaman päivän työskenteltyään sai hän vähän\nrahaakin, jotta pääsi matkaansa jatkamaan.\n\nKotokaupunkiin päästyään oli \"herrasmies\" sangen kurjassa tilassa:\nvaatteet kuluneina ja likaisina, ei mitään matkalaukkua, eikä muita\ntavaroita.\n\nTämä poikansa kurja tila pelästytti porvariperhettä niin, että äidin\nennestään heikko terveys murtui ja hän kääntyi tautivuoteeseen, josta\nei hän enää koskaan noussut. Pettyneet toiveet veivät hänet manalaan.\n\nVähitellen alkoivat pikku-porvarinkin voimat riutua. Sitte kun hänen\nvähäinen omaisuutensa oli veloista myyty, täytyi hänen itsensä, kun ei\nenää kyennyt itseään elättämään, muuttaa vaivais-huoneeseen.\n\nOlisi luullut tällaisten tapausten vaikuttavan \"herrasmieheen\" ja hänen\npalajavan pahuuden tieltä, mutta niin ei tapahtunut. Sillä juoppous\npaaduttaa sydämen niin, että kaikki hellät tunteet kuoleentuvat.\nJuomari ei sääli itseänsäkään, sen vähemmin muita.\n\nKöyhyys ja puute pakoittivat \"herrasmiehen\" hankkimaan itselleen jotain\ntointa. Hän vihdoin onnistui pääsemään tuomarille kirjuriksi ja\nansaitsi vaatteet päällensä. Mutta sitte hän ratkesi taas juomaan\nentistä kiivaammin, niin ett'ei hän voinut kirjurinakaan olla. Uudet\nvaatteensa vaihetti hän vanhoihin, kuluneisiin repaleihin ja välirahat\nmenivät kapakkaan.\n\nKerran kun \"herrasmies\" istui kapakassa ja kerjäsi ryyppyjä yhdeltä ja\ntoiselta, sattui siellä olemaan eräs hänen isänsä entinen tuttava, joka\nsanoi:\n\n\"Hyi häpeä 'herrasmiehelle' istua kapakassa kerjäämässä. Sinä olet\nensin juonut vanhempaisi varat, sitte saattanut heidät murheella\nhautaan ja nyt vielä kehtaat retkalehtia syntymäkaupungissasi ihmisten\npilkkana. Menisit ehkä sinne, jossa sinua ei niin hyvin tunneta. Ja nyt\nulos heti paikalla.\"\n\nTämän sanottuaan otti vieras \"herrasmiestä\" ryysyistä kiinni ja työnsi\nhänet ovesta ulos kadulle.\n\nTämän tapauksen perästä matkusti \"herrasmies\" läänin pääkaupunkiin ja\npäätti vakavasti alkaa uutta, raitista elämää. Siellä haki ja sai hän\nensin puhtaaksikirjoittamista, jolla tienasi vaatteet päällensä. Sitte\npääsi hän tuomarille kirjuriksi, jossa toimessa hän oli vuoden päivät.\nSenjälkeen tuli hän lääninhallitukseen ylimääräiseksi kanslistiksi ja\nalkoi ahkeralla työllään saada jo vähin erin yhtä ja toista pientä\nomaisuutta kokoon, niin että toivottiin hänestä tulevan kunnollisen\nihmisen.\n\nMutta rietas henki tuli jälleen takaisin entiseen majaansa kahta\nkauheampana. Juomisen himo kiihtyi taas uudella vauhdilla ja tätä ei\n\"herrasmies\" voinut vastustaa, vaan antausi sen valtaan.\n\nNäihin aikoihin harjoitettiin paljon salaviinankuletusta. Eräänä\naamuna, kun kaupungin viskaali ajoi ulos kaupungista, sattui\nsalaviinankulettaja tulemaan hänelle vastaan. Huomattuaan viskaalin,\nkäänsi viinasaksa sukkelaan hevosensa ympäri ja alkoi ajaa karkuun\nminkä ennätti. Keventääksensä kuormaansa viskoili viinasaksa lekkereitä\ntiepuoleen. Miten viinasaksalle vihdoinkin kävi, emme tiedä, vaan sen\nme tiedämme, että viina-astiat rikkoontuivat maahan viskattaessa.\n\nSamalle paikalle, johon viina-astiat olivat viskatut, sattui\n\"herrasmieskin\" tulemaan. Hän oli ollut yötä maalla eräässä torpassa,\njossa harjoitettiin salaviinankauppaa ja sieltä hän nyt tallusteli\nkaupunkiin. Huomattuaan erään pohjalla olevan viinaa, alkoi\n\"herrasmies\" sitä särppiä, ja ottikin niin runsaasti, että käpertyi\nmaantien kallaalle ja siihen heitti vihdoin henkensä. Sivukulkijat\nhuomaisivat kuolleen ja ilmoittivat asian poliisille, joka korjasi\nruumiin leikkuuhuoneeseen.\n\nKun lääkäri tuli ruumista avaamaan, saadakseen tietää kuoleman syytä,\nniin hän aukaisi ensin vatsan, josta viina puhalti ulos ja paha löyhkä\nlemusi. Tämä pahoitti tuon vakavan lääkärin mieltä niin, että hän sanoi\nvihoissaan:\n\n\"Ähä, sen lalli, saitkos kerrankin viinaa kyläksesi!\"\n\nKun vanha rovasti sai kuulla \"herrasmiehen\" surullisen lopun, sanoi\nhän:\n\n\"Koska himo on siinnyt, niin se synnyttää synnin. Ja koska synti on\ntäydelliseksi tullut, niin se tuottaa kuoleman. Joka luulee seisovansa,\nkatsokoon, ett'ei hän lankea.\"\n\n\n\n\nUSKOLLINEN KUOLEMAAN ASTI.\n\n\nSinä aikana, jolloin Viipurin lääni oli valtiollisessa suhteessa\neroitettu muusta Suomesta, pidettiin Venäjän sotaväkeä ei ainoastaan\nkaupungeissa, vaan myös kylissäkin. Raa'at sotamiehet olivat sijoitetut\ntalonpoikaistaloihin, vaan upseerit ja päälliköt herraskartanoihin;\nmissä seuduin niitä ei ollut, niin ottivat päällikötkin asuntonsa missä\nvain milloinkin soveltui.\n\nErääseen Törmälä-nimiseen taloon otti asuntonsa joku korkeampi upseeri\nv. 1788, kahden miespalvelijansa kanssa, jotka olivat sotamiehiä\nsamassa komppaniassa kuin herransakin. Upseeri asui kammarissa, vaan\ntentsikat (palvelijat) asuivat perheen tuvassa.\n\nLomahetkillä, milloin ei sotaisia harjoituksia pidetty, tahi käyty\nvieraisilla toisten päällikköjen luona, kutsutti upseeri tavallisesti\nisännän kammariin \"tsajulle\", tahi muuten kanssansa juttelemaan ajan\nratoksi. Isännästä, joka oli puhelias mies ja osasi venättä, oli tämä\nmieluista; sillä hän halusi kuulla yhtä ja toista, mitä ennen ei ollut\neläissään tullut tietämään. Kesäiseen aikaan kävelivät he joskus\nyhdessä joko pelloilla taikka niityillä.\n\nErään kerran, heidän niityllä ollessaan, sanoi upseeri isännälle:\n\n\"Jos minä saisin noudattaa omaa mieltäni, niin minä olisin alhainen\nmaamies kuin sinäkin, mutta minulle ei ole suotu vapaata valintaa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi isäntä. \"Olettehan te korkeassa virassa ja mikäli\nminä olen tullut tuntemaan, myöskin hyvissä varoissa ja siis\nonnellisessa asemassa.\"\n\n\"Jos onnellisuutta käsitettäisiin siltä kannalta, niin minä olisin\nylenmäärin onnellinen\", vastasi upseeri. \"Minä olen venäläistä\nylimyssukua ja ainoa perillinen. Meillä ovat äärettömät omaisuudet ja\nrikkaudella ei ole ääriä ei määriä. Tuhannet orjat työskentelevät joka\npäivä meidän rikkauden lisäämiseksi. Heitä voin minä käskeä joko tuleen\ntaikka veteen ja he ovat valmiit tottelemaan. Mutta kumminkin minä olen\nonneton, sangen onneton mies parka.\"\n\n\"Nyt en minä ymmärrä Teitä, herra majuri\", virkkoi isäntä. \"Olkaa hyvä\nja selittäkää se minulle.\"\n\n\"Sen teen aivan mielelläni\", vastasi majuri ja istausi mättäälle.\nSamoin teki isäntäkin ja sitten majuri kertoi:\n\n\"Isäni kuoli jo minun piennä poikana ollessani ja äitini hoitaa suurta\nomaisuuttamme ja hallitsee rajattomalla vallalla. Tietysti hän rakastaa\nminua enemmän kuin omaa henkeänsä. Hän tahtoi tehdä minut niin\nonnelliseksi kuin mahdollista oli. Siksi aikoi hän naittaa minut.\nMorsiamekseni valitsi hän korkeasukuisen ja rikkaan tytön. Kaikki oli\njo valmiiksi harkittu ja hääpäiväkin määrätty.\n\n\"Mutta minä tahdoin nähdä morsiantani, jota minä ehk'edes en\ntuntenutkaan, ennenkuin meidän häät tulivat. Tätä äitini ei kieltänyt.\nMinä läksin siis matkaan. Mutta puolivälillä tuota neljänsadan virstan\nmatkaa sairastuin äkkiä ja minun täytyi käydä potemaan ensimäiseen\ntaloon, joka tiellä sattui. Siinä asui kapteeni B:n leski kahden\nlapsensa kanssa. He ottivat minut herttaisesti vastaan ja hoitivat\nminua miten parhaiten taisivat. Erittäin hellällä huolella hoiti minua\nlesken tytär Maria, tuo sinisilmäinen, ihana impynen. Hän valvoi\nyölläkin minun vuoteeni ääressä ja oli aina valmis minua palvelemaan.\n\n\"Marian sievä, teeskentelemätön käytös, hänen avonainen, terävä\njärkensä ja hänen hurmaava kauneutensa miellytti minua niin suuresti,\nettä minä jumaloin häntä. Hän oli minun mielestäni enkeli, siipiä\nvailla. Kun hän pehmeällä kädellään siveli minun kasvojani, niin tuntui\nse minua virvoittavan paremmin kuin mitkään lääkkeet. Hänen suurista,\nihanista silmistään kuvastui hänen hellä sydämensä.\n\n\"Kun minä toinnuin sairaudestani, päätin minä tunnustaa Marialle\nrakkauteni, jota en enää voinut salata. Siihen sattuikin sovelias\ntilaisuus.\n\n\"Eräänä aamuna, kun hän kohenteli minun pääalaistani, otin minä hänen\nkädestään kiinni ja kuiskaisin hänelle:\n\n\"'Maria, minä rakastan sinua!'\n\n\"Hän vavahtui ja punastui korviaan myöten, mutta ei vetänyt kättänsä\npois minun kädestäni.\n\n\"'Rakastatko sinä minua? Sano hyvä Maria se', jatkoin minä.\n\n\"Hieman aikaa kului, ennenkuin hän virkkoi mitään. Vihdoin kuiskasi\nhän:\n\n\"'Jumala taivaassa tietää, että minä rakastan.'\n\n\"Sen sanottuaan katsahti hän minuun ja kirkas kyynel kiilsi hänen\nsilmissään. Sen minä huomasin, kun hän riensi äitinsä luo, joka häntä\nkutsui.\n\n\"Kun hän seuraavalla kerralla tuli kamariini, istuin minä jo tuolilla.\nHän katsahti hellästi minuun ja tuli luokseni. Minä otin hänet syliini\nja painoin palavan suutelon hänen punaisille huulilleen, eikä hän sitä\nkieltänytkään.\n\n\"'Sinä, Maria, olet minun, eikä mikään voima tässä maailmassa voi\nryöstää sinua minulta', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen\nsolakan vartalonsa ympäri.\n\n\"'Niin olen, jos Jumala sen sallii', vastasi Maria iloisesti.\n\n\"Seuraavana päivänä ilmoitin minä kapteenskalle arvoni ja säätyni, jota\nhe tähän asti eivät olleet tienneet, ja pyysin hänen tyttärensä kättä.\n(Sydämen olin minä jo ennen saanut).\n\n\"Tuo hyvä rouva hämmästyi, kun kuuli että minä olin ruhtinas N.\n\n\"'Tekö herra majuri olette ruhtinas N?' kysyi talonisäntä hämillään ja\nnousi seisaalleen.\n\n\"'Niin olen, ystäväiseni', vastasi majuri. 'Sallimus on sen niin\nsäätänyt. Minä kenties olisin onnellisempi, jos en olisi ruhtinas.\nMieleni tekee kadehtimaan niitä, jotka ovat vaan ihmisiä ihmisenä, eikä\nmitään muuta. Kastit ja luokat eivät minua ollenkaan miellytä. Koska\nme, pyhän kirjan sanain mukaan, kaikki olemme yhtäläisiä Jumalan\nedessä, niin miksikäs tässä maailmassa pitää oleman sellainen\nsäätyeroitus, että toiset jo maailmaan syntyessään ovat ylimyksiä ja\ntoiset alhaisia ja orjia, vaikka kaikki olemme yhden näköisiä ja yhden\nJumalan tekemiä? Istu, hyvä ystäväni, istu. Minä olen niin iloinen, kun\nmeitä on tässä kaksi ystävää, eikä yhtään ruhtinasta ja talonpoikaa. Me\nolemme tavallisia kuolevaisia ihmisiä, eikä mitään muuta. Me saamme nyt\nvapaasti jutella ja hengittää Jumalan raikasta ilmaa'.\"\n\nTalonisäntä kävi istumaan ja sanoi:\n\n\"Jatkakaa vaan, hyvä ruhtinas, kertomustanne. Se minua niin kovin\nhuvittaa.\"\n\n\"Johan minä sanoin, että tässä ei ole mitään ruhtinasta, eikä\ntalonpoikaa, vaan kaksi ystävää\", vastasi majuri kiivastuneena. \"Jos\nette tahdo suututtaa minua, niin kutsukaa vaan minua majuriksi. Sen\narvon olen minä palveluksellani ansainnut, mutta ruhtinaan arvo ei ole\nminun ansiotani. Niin kauan kun minä teidän talossa olen, ei minua\nkenkään saa kutsua ruhtinaaksi, vaan majuriksi; muistakaa se.\"\n\nSitte kun isäntä oli luvannut olla ruhtinaan nimeä mainitsematta,\njatkoi majuri:\n\n\"Niinkuin jo mainitsin, hämmästyi tuo kunnon rouva. Toinnuttuaan sanoi\nhän:\n\n\"'Teidän ruhtinaallinen armonne on hyvä ja ei tee pilkkaa meistä,\nalhaisista ihmisistä. Vaikka me olemme köyhät, niin olemme toki Jumalan\nkiitos kunniallisia ihmisiä ja se onkin meidän suurin arvomme.'\n\n\"Nyt oli minulla vuoro hämmästyä; sillä sellaista vastausta en voinut\nodottaakaan. Siksi minun tuli hieman aikaa miettiä, mitä tuohon\nsanoisin. Vihdoin virkoin minä:\n\n\"'Jos te, hyvä rouva, luulette minun tekevän pilaa, niin te suuresti\nerehdytte. Minulla ei ole pilaa, sen vähemmin pilkkaa mielessäni. Jos\nvoisin teille avata sydämeni, niin te näkisitte, että siellä on puhdas\nJumalan totuus ja ettei siellä ole muuta kuin tyttärenne Marian kuva.\nHäntä minä rakastan koko sydämeni lämmöllä viimeiseen hengenvetooni\nasti, eikä tässä ollenkaan tule kysymykseen ylhäisyys tahi alhaisuus,\nrikkaus tahi köyhyys, vaan yksinään tuo pyhä tunne, rakkaus.'\n\n\"Kun rouva kuuli minun innostuksissani puhuvan sydämeni tunteiden\nmukaan ja näki kuinka minun kasvoni hehkuivat, niin tuli hän siihen\nvakuutukseen, että puheeni oli pelkkää totta, eikä mitään\nteeskentelemistä, ja sanoi:\n\n\"'Minulla luonnollisesti ei ole mitään sitä vastaan. Mitä sinä Maria\nsiihen sanot?'\n\n\"'Minä rakastan häntä, olkoon hän sitte ruhtinas, tahi ruhtinaan orja',\nvastasi Maria, kävi äitinsä kaulaan ja purskahti itkemään.\n\n\"Pyhä tunne valtasi minutkin tällä autuaallisella hetkellä niin, että\nminun silmistäni herahtivat kyyneleet.\n\n\"Sitte kun äiti oli antanut meille siunauksensa, aloimme me tuumia\nmeidän yhteen menosta, ynnä muista asiaa koskevista seikoista.\n\n\"Minä tahdoin ottaa morsiammeni keralleni Pietariin, mutta rouva ei\nantanut siihen sanan sijaa, vaan sanoi aivan vakavasti:\n\n\"'Vasta sitte, kun te olette Herran alttarin edessä saaneet pyhän\npapillisen siunauksen, vasta sitte voitte matkustaa mihin tahansa;\nmutta sitä ennen ei Maria saa askeltakaan ottaa kenenkään miehen kanssa\nkotoa lähteäkseen.'\n\n\"Vielä jonkun päivän viivyin minä näiden kunnon ihmisten luona,\nvahvistaakseni voimiani. Se oli onnellisin aika minun elämässäni. Voi\nkuinka mielelläni minä olisin tahtonut jäädä sinne asumaan koko\nelinajakseni, jos vaan olisin voinut, mutta velvollisuuteni vaati minua\npalajamaan äitini luokse Pietariin.\n\n\"Tällä ajalla sain minä tietää että Marian isävainaja oli erinomaisen\nurhoollisuutensa ja velvollisuutensa tarkan täyttämisen tähden kohonnut\nsotamiehestä luutnantiksi, tullut sodassa ammutuksi raajarikoksi,\njonkatähden hän sai eron sotapalveluksesta taapikapteenin arvolla.\nRouvansa oli erään vänrikin tytär. Miehensä kuoltua ei hänellä ollut\nmuuta tuloa, kuin se pensioni, minkä hän luutnantin leskenä sai. Heillä\nkun oli oma talo ja Maria vielä ansaitsi ompelemisella rahoja, niin\ntulivat he toimeen hyvästi, semminkin kun heidän tarpeensakin olivat\nvähäiset.\n\n\"Vihdoin täytyi minun lähteä. Eronhetki oli raskas meille molemmille.\nMinä lupasin pyhällä valalla, ett'en minä eroa Mariasta kun vähäksi\najaksi vaan. Maria puolestaan lupasi pysyä minulle uskollisena\nkuolemaansa asti. Näin erosimme vihdoin toisistamme sillä lujalla\nvakuutuksella että olemme toistemme omat elämässä ja kuolemassa. Ja sen\nlupauksen me pidämmekin.\n\n\"Kotia tultuani kerroin minä äidilleni kaikki tyyni aivan avomielisesti\nja pyysin lupaa saada ottaa vaimokseni Marian, jota minä niin hellästi\nrakastin.\"\n\n\"Tiettävästi äitinne antoi siihen suostumuksensa ilomielin\", virkkoi\ntalonisäntä.\n\n\"Niin minä luulin ja muutkin järkevät ihmiset olisivat sitä luulleet\",\nvastasi majuri. \"Mutta äitini, sen kuullessaan, suuttui kauheasti ja\nkäski minut pois luotaan, jonka minä teinkin, ajatellen, että kun hän\ntarkemmin miettii asiata, malttaa hän mielensä ja antaa vihdoin\nsuostumuksensa.\n\n\"Seuraavana päivänä uudistin minä pyyntöni. Mutta äitini oli jyrkkä\npäätöksessään. Minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja rukoilin\nhartaasti, mutta turhaan. Hänen sydämensä oli kivikova minulle,\nainoalle pojallensa. Minä itkin ja tein jos jotakin, mutta hän ei\nantanut perää, vaan uhkasi ajaa minut luotaan ja tehdä minut\nperinnöttömäksi, jos en ottaisi sitä morsiamekseni, jonka hän oli\nvalinnut.\n\n\"'Johan sinä häpäiset koko meidän ylhäisen ruhtinassukumme tuollaisella\nhalpamaisella käytökselläsi', sanoi äitini. 'Mitähän hovissa\nsanottaisiin, jos saataisiin tietää sinun hullut tuumasi. Varmaankin\nluultaisiin sinun kadottaneen järkesi ja tulleen heikkomieliseksi. Ei,\nminä en anna perää sinun hassutuksillesi.'\n\n\"Minun täytyi tyhjin toimin palata kammariini. Siellä minä heittäysin\ndivaanille ja itkin, itkin kuin pieni lapsi. Sydämessäni kirosin minä\nkaikkea ylhäisyyttä, korskeutta ja rikkautta. Miksi eivät kaikki\nihmiset voi olla yhtä-arvoisia, jommoisiksi Jumala on ne luonut?\nMiksikä minun piti syntymän ruhtinaana tähän itsekkääseen ja\nvallanhimoiseen maailmaan? Mitä hyödyttää minua kaikki tämän maailman\nmukavuudet, kun en saa tehdä omantuntoni mukaan?\"\n\n\"Eihän teidän olisi tarvinnut niin kovin säikähtää, vaikka äitinne\nuhkasi teidät perinnöttömäksi tehdä\", sanoi talonisäntä. \"Olisittehan\nte saanut kumminkin isänne perinnön. Ja paitsi sitä, olihan teillä\nvirka sotaväessä ja siitä palkkaa, niin että toimeentulosta ei olisi\nmitään hätää ollut, vaikka äidinperintö olisi mennytkin.\"\n\n\"Sinä et näy tuntevan näitä asioita\", sanoi majuri. \"Isälläni ei ollut\npaljon muuta omaisuutta, kuin ruhtinaallinen arvonsa. Äitini on kaikki\nse suuri omaisuus, mitä meillä on, ja tiettävästi hän saa tehdä sen\nkanssa mitä tahtoo. Meillä, rikkailla ja ylimyksillä ei ole virastamme\nmitään palkkaa, vaan me palvelemme palkatta siksi, että virka-arvo\npikemmin kohoaisi. Ja sen se tekeekin. Vasta sitte, kun olemme täysin\npalvelleet ja eroamme, saamme sen pensionin. Ja paitsi sitä, niin on\nsiinä monta mutkaa ja temppua, ennenkuin erisäätyiset saavat mennä\nkeskenään naimisiin ja kaikkiin näihin temppuihin tarvitaan vanhempain\nlupa. Siksi se minuun koski niin kovin, kun äitini ei antanut\nsuostumustansa. Minä en ymmärtänyt miten olla, kuin eleä. Olla rikas ja\ntottunut elämään yltäkylläisyydessä, ja yhtäkkiä tulla köyhää\nköyhemmäksi, oli asia, joka minua kovin huolestutti.\n\n\"Minä olin jo vähällä mennä äitini luo ja luvata hänelle luopua\nMariasta ja ottaa se ylhäinen tyttö, jota minä en tuntenut, enkä\ntietänyt oliko hän kala vai lintu. Näissä mietteissäni kävelin minä\nkamarissani, pää pyörällä. Silloin tuotiin minulle kirje, ja se oli\nMarialta. Hän kirjoitti näin:\n\n    \"ljäti rakastettuni!\n\n    Minä pelkään, ett'et Sinä ole kylliksi ajatellut meidän yhdistystä.\n    Sinä olet ylhäinen ja rikas, minä alhainen ja köyhä. Minä tunnen,\n    että on väärin pitää niin korkeita ajatuksia; Mutta uskotko Sinä,\n    että Jumala voipi vihastua heikon naisen rakkaudesta. Minä luulen,\n    ett'ei Hän sitä tee ja sentähden minun rakkaudellani ei ole mitään\n    rajoja. Sinä voit hyljätä minut ja ottaa vertaisesi, rikkaan ja\n    ylhäisen puolison, mutta Sinä et voi kieltää sitä, että köyhä ja\n    alhainen Maria rakastaa Sinua kuolemaansa asti. Hylkää minut, jos\n    voit, ja tee mitä velvollisuutesi käskee. Anna minun kätkeä\n    sydämeeni rakkauteni ja kuolla sen kanssa. Minä en uskalla toivoa\n    Sinua. Sen vaan tahdon sanoa, ett'ei minun rakkauteni saa estää\n    eikä himmentää Sinun onneasi. Tosin minulla maailmassa ei ole\n    mitään turvaa, vaan onhan minulla ylhäinen Isä joka pitää huolen\n    orvoista ja köyhistä, siis minustakin. Siihen minä luotan.\n    Kohdatkoot minua maailmassa mitkä vaiheet tahansa, mutta Sinua en\n    minä voi unhottaa. Oi jos Sinä olisit minun vertaiseni, silloin\n    minulla olisi toivo saada sinut puristaa omanani palavaa sydäntäni\n    vasten, mutta nyt -- -- --? Minä en voi toivoa, vaikka rakastaa\n    voin hamaan hautaan asti. Palavat suudelmat lähettää onneton\n\n                                                      _Maria_.\n\n    P.S.\n\n    Tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, vaan sydämeni on niin täynnä\n    tunteita, että se tahtoo pakahtua. Siksi en voi sanoa muuta\n    kuin sydämelliset terveiset!\n\n                                                       _Sama_.\"\n\n\"Tämä kirje ohjasi minun päätökseni. Minä en enää horjunut rikkauden ja\nrakkauden välillä, vaan päätin valita jälkimäisen ja rientää paikalla\nrakastettuni luo. Siinä tarkoituksessa käskin minä valjastaa\nparihevoset vaunujen eteen.\n\n\"Mutta samalla, kun minun piti lähteä, sain kirjeen päälliköltäni. Hän\nkäski minua heti paikalla tulemaan luoksensa. Ehdoton kuuliaisuus\npäällikölle, sehän on vanhuudestaan tuttu asia. Siis minun täytyi\nlähteä sinne.\n\n\"Saavuttuani päällikköni luo, ilmoitti hän, että pataljoonamme on\nmäärätty lähtemään Suomeen ja lähtö tapahtuu jo huomenna.\n\n\"Marian luokse lähtöhomman täytyi siis keskeytyä. Yön seudussa\nkirjoitin minä kullalleni:\n\n    \"Armas oma Enkelini!\n\n    Tuhannet sydämelliset kiitokset rakkaasta kirjeestäsi ja palavasta\n    suudelmasta, jonka minulle lähetit. Minä en koskaan ole epäillyt\n    sinun rakkaudestasi. Mutta sinä näyt elävän pelon ja toivon\n    välillä. Muista, herttaseni, ett'ei pelko ole rakkaudessa, vaan\n    täydellinen rakkaus ajaa pois pelon. Ei sinun, oma lemmittyni,\n    tarvitse epäillä minun rakkaudestani, joka on kova kuin kuolema.\n    Minä olen valmis luopumaan kaikesta muusta maailmassa, mutta en\n    sinusta. Sinun olen minä elämässä, sinun olen minä kuolemassa.\n    Mikään muu ei voi meitä eroittaa, kuin ainoastaan kuolema.\n    Tosin äitini on meidän yhdistystä vastaan ja uhkaa tehdä minut\n    perinnöttömäksi. Sen hän saa tehdä, mutta sinusta ei hän voi\n    minua eroittaa. Minä en koskaan tahdo nähdäkään hänen ehdokastaan,\n    josta minä sinulle jo puhuin, sen vähemmin ottaa häntä. Menköön\n    tämän maailman mammona, minä en siitä välitä. Minä vaan\n    lauleskelen:\n\n        Mitä ompi rikkaus\n        rakkautta vastaan;\n        Maast' on kultain kotoisin,\n        vaan sydän tai vahasta.\n\n    Kirjeesi saatuani tahdoin minä rientää heti luoksesi, mutta\n    virkavelvollisuuteni käskee minun pataljoonamme kanssa lähtemään\n    Suomeen. Sieltä palattuani tulen luoksesi ja sitte Hertan\n    alttarin edessä yhdistymme toisiimme ikuisesti.\n\n    Rakas kultaseni, luota vaan Jumalaan ja minuun. Minä voin sinun\n    tähtesi tehdä kaikkea, vaan en voi luopua sinusta. Hellät\n    suudelmat tuhansien tervehdysten kanssa lähettää sinua ikuisesti\n    rakastava\n\n                                                 _Karpus_.\"\n\n\"Tämän kirjeen lähetin minä Marialle ja seuraavana aamuna ilmoitin\näidilleni, että minun täytyy heti lähteä Suomeen. Hän tuli niin\nliikutetuksi, ett'ei saanut muuta sanotuksi kun:\n\n\"'Hyvästi nyt, rakas poikani! Voipi käydä niin, ett'emme enää tässä\nmaailmassa näe toisiamme.'\n\n\"Sen sanottuaan vaipui hän sohvalle ja minun täytyi lähteä, otettuani\nhellät jäähyväiset. Naimisestani ei ollut mitään puhetta, nyt oli\nmuutakin ajattelemista.\n\n\"Minä olen jo ennenkin käynyt sodassa, mutta niin raskaalla mielellä en\nole koskaan lähtenyt kotoani kuin nyt. En tiedä, nähnenkö enää\nmilloinkaan äitiäni ja sydämeni lemmittyä, tuota herttaista Mariaa.\nHäntä minä säälin enin tässä maailmassa. Hän on alati minun\nmielessäni.\"\n\nTähän lopetti ruhtinas kertomuksensa ja pyyhki kyyneleitä silmistään.\nTalonisäntäkin oli niin kovin liikutettuna majurin kertomuksesta, että\nhänenkin silmistänsä vesi herahti.\n\nMuutama aika kului, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut. Melkein joka\npäivä kävi majuri tervehtimässä toisia upseeria ja nämä taas vuorostaan\nkävivät majurin luona, jossa he väliin hauskuuden vuoksi koettivat\npuhua suomea, jota he jo vähin olivat oppineet täällä ollessaan.\n\nEräänä aamuna, tavallista varhemmin kutsutti majuri talonisännän\nluoksensa ja sanoi hänelle kyynelsilmin:\n\n\"Ystäväiseni, nyt meidän täytyy erota toisistamme, en tiedä kuinka\nkauaksi, kenties ijäksi. Ruotsalaiset aikovat tulla Parkumäessä rajan\nyli. Minun täytyy väkineni esinnä seisoa tulessa. Teidän maamiehet ovat\nhirmuiset tappelemaan. Heillä kuuluu olevan aikomus valloittaa\nSavonlinna ja sitte koko Viipurin lääni. Meidän vähä joukko voipi kohta\nolla piiritetty ja Jumala tietää, näkeekö meistä enää yksikään\nisänmaataan ja sukulaisiaan.\"\n\nSen sanottuaan pyyhki majuri kyyneltulvan silmistään, eikä saattanut\nsanoa muuta kuin:\n\n\"Minun äitini, minun Mariani.\"\n\nVähän ajan perästä, kun hän oli tointunut, sanoi hän:\n\n\"Hyvä isäntä! Me olemme olleet varsin hyviä ystäviä ja minulla ei ole\ntäällä ketään, johon voisin niin paljon luottaa kuin sinuun. Ole niin\nhyvä ja lupaa täyttää minun viimeinen pyyntöni.\"\n\n\"Saatte, herra majuri, olla huoletta, minä teen, mitä suinkin voin.\nSaatte luottaa minuun ehdottomasti\", vastasi isäntä.\n\n\"Niinkun näet, on minulla tässä pieni arkku\", vastasi majuri. \"Jos\nminun on sallittu kuolla sodassa, niin ole hyvä ja vie tämä arkku\näidilleni Pietariin. Arkun kanteen on kirjoitettu hänen osoitteensa,\njoten sinun on helppo löytää hänet. Mutta älä anna tätä kenellekään\nmuille, kuin ainoastaan hänelle itsellensä. Lupaa se minulle\nystävyytemme tähden.\"\n\n\"Minä lupaan sen, ja olkaa huoletta, minä myös täytän lupaukseni\",\nvakuutti isäntä.\n\nSitte jätti majuri arkun isännälle ja puristi hänen kättään\njäähyväisiksi. Hän olisi kenties tahtonut jotain vielä sanoa, mutta ei\nsaanut itkultaan ja mielenliikutukseltaan puhetta suustansa, sen kun\nvaan nyökäytti päätään jäähyväisiksi ja läksi. Isäntä huusi hänen\njälkeensä:\n\n\"Jumala varjelkoon herra majuria ja saattakoon terveenä takaisin.\"\n\nPian oli majuri poissa ja isäntä katseli kyynelsilmin hänen peräänsä\nniin kauan, kunnes hän näkyvistä katosi.\n\nMuutamia päiviä kului, eikä isäntä saanut mitään vihiä sodasta.\n\nEräänä päivänä tuli majurin toinen palvelija Törmälään. Hänen tulostaan\nja surullisesta katsannostaan arvasi isäntä majurille käyneen huonosti.\nKauan aikaa itkeä nyyhki sotamies, ennenkuin sai sanaa suustansa.\nVihdoin sammalsi hän itkusuulla:\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\nEnempi ei hän saanut sanotuksi, vaan purskahti taas itkemään.\n\n\"Kuka on kuollut?\" kysyi isäntä, vaikka hän kyllä arvasi, kenestä puhe\noli.\n\n\"Majuri on kuollut, minun hyvä herrani ja majurini on kuollut\", vastasi\nsotamies. \"Hän taisteli urhoollisesti ja kaatui kuin sankari. Luoti\nosui hänen sydämmeensä ja lopetti pian hänen jalon elämänsä. Kyllä hän\noli hyvä, hau oli liian hyvä elämään tässä pahassa maailmassa.\"\n\nSekä isäntä että koko talonväki itkivät, kuultuansa tämän\nodottamattoman uutisen. Työhön ei ollut sinä päivänä halua kenelläkään,\neikä se olisi sujunutkaan, jos vaikka he olisivat sitä koettaneet\ntehdäkin. Niin haikama ja kaiho oli heillä, sillä koko talon perhe,\nyksin lapsetkin, rakastivat majuria.\n\nJonkun ajan perästä tuli eräs upseeri muutamain sotamiesten kanssa\nTörmälään ja veivät mennessään majuri-vainajan viimeiset tavarat, jotka\nsiellä vielä olivat jälellä. Mutta arkkua ei isäntä antanut, eikä\nupseeri sitä edes kaihonnutkaan.\n\nParin viikon perästä matkusti isäntä arkun kanssa Pietariin. Arkun\nkannella olevan osoitteen avulla löysi hän sen kartanon, tahi\noikeastaan palatsin, jossa majurin äiti asui. Palvelija, komeissa\nvaatteissa, tuli häntä vastaan ja tahtoi ottaa arkun ja viedä sen\nylhäiselle emännälleen, mutta isäntä ei antanut, vaan selitti, että\nhäntä oli käsketty antamaan se ruhtinattarelle itselleen, eikä\nkenellekään muulle. Sen kuultuaan laittoi palvelija hänet menemään\nedelleen.\n\nSiellä oli toinen, yhtä komeasti puettu palvelija, joka saattoi hänet\nedelleen. Törmälän isäntä hämmästyi, nähdessään sellaisen loiston\nympärillään, jota hän ei osannut uneksiakaan. Seinät olivat peitetyt\nsilkillä ja suurilla peileillä, joista hän näki monta kuvaansa\nyht'aikaa. Vihdoin saapuivat he suljetun oven eteen, jota palvelija\nvienosti kolkutti. Kun sisältä äännettiin, aukasi palvelija oven ja\nkäski isännän astua sisään.\n\nKomeassa sohvassa istui mustissa vaatteissa vanhanpuoleinen nainen.\nTälle kumarsi ja niiasi isäntä hyvin syvään. Nainen nyökäytti päätään\ntervehdykseksi.\n\nNähdessään arkun isännän kädessä, vaaleni ruhtinatar ja painoi päänsä\nkämmeniensä väliin. Törmänen ojensi hänelle arkun, kumartaen. Hän otti\nsen ja laski edessään olevalle pöydälle. Sitte avasi hän arkun omalla\navaimellaan, otti sieltä erään paperin ja luki sen. Suuret kyyneleet\ntippuivat ruhtinattaren silmistä paperille. Vihdoin putosi kirje hänen\nsyliinsä ja hän nojautui sohvan tyynyä vasten itkemään.\n\nTällä ajalla oli isännällä tilaisuus katsella ympärillensä. Sali oli\nkaunistettu kaiken maailman taideteoksilla ja monellaisilla kukkasilla.\nLaessa riippui suuri kristalliruunu ja seiniä peittivät suuret\nkuvataulut kultaisissa puitteissa; lattia oli kokonaan verhottu\nkauneilla matoilla. Jos mihin loi silmänsä, niin kaikkialla kohtasi\nrikkauden ja ylellisyyden loisto.\n\nVihdoin nosti ruhtinatar päänsä ja käski palvelijan saattamaan vieraan\nerityiseen kammariin, sekä antamaan hänelle ruokaa ja juomaa. Sitte\npyysi hän isäntää tulemaan huomenna uudestaan puheillensa.\n\nMonen, toinen toistaan komeamman huoneen läpi kuljettuaan, saapuivat he\nsiihen huoneeseen, joka isännälle oli määrätty asuttavaksi. Palvelija\nkehoitti isäntää pyytämään mitä vaan haluaisi, joko ruokaa taikka\njuomaa.\n\nSyötyään ja juotuaan juohtui isännälle mieleen, että hän oli jättänyt\nhevosensa erään kauppiaan kartanoon ja tahtoi mennä sitä katsomaan ja\nruokkimaan. Hän läksi kammarista, mutta ei osannutkaan ulos. Hän aukasi\nyhtä ja toista ovea, vaan ne eivät näyttäneet mikään vievän ulos.\nVihdoin tuli eräs palvelija, jolle hän selitti asiansa. Tämä saattoi\nhänet ulos ja laittoi piharengin oppaaksi, sekä pyysi isännän ajamaan\nhevosensa tänne, jossa se kyllä hyvin hoidetaan. Isäntä teki niin ja\npääsi sillä tavoin hevosen hoidosta huoletta.\n\nSeuraavana päivänä kutsutti ruhtinatar isännän puheillensa. Nyt oli hän\nerittäin ystävällinen, ojensi kättä ja pyysi vierasta istumaan. Sitte\npyysi hän isännän kertomaan kaikki, mitä hän vaan voi suinkin tietää\nnuoresta ruhtinaasta. Sen tämä tekikin ja vielä niin laveasti, kuin\ntalonpojilla ennen aikaan oli tapana kertoa. Varsinkin Marian ja\nmajurin rakkautta kuvaili hän oikein karjalaisen vilkkaalla\nkaunopuheliaisuudella.\n\nKuultuansa, miten helliä rakkauden kirjeitä nuoret kirjoittelivat\ntoisilleen, hyrähti ruhtinatar itkuun ja sanoi:\n\n    \"Voi raukkojen rakkautta,\n    voi maailman rikkautta.\"\n\n\"Minä tahdon palkita sen, mitä olen laiminlyönyt. Minä laitan noutamaan\nMarian luokseni ja teen hänet perillisekseni. Muita perillisiä ei\nminulla maailmassa ole.\"\n\nSitte tiedusteli hän isännältä, kuinka kauan tämä malttaisi viipyä\nPietarissa ja pyysi isäntää olemaan heillä kortteeria niin kauan kun\nhäntä vaan haluttaa täällä olla. Isäntä kiitti ja jäi taloon olemaan.\n\nKolme vuorokautta Pietarissa oltuansa päätti Törmänen lähteä kotiinsa\nja aikoi käydä sanomassa jäähyväiset ruhtinattarelle. Juuri kun hän\naikoi lähteä, tultiin häntä kutsumaan ruhtinattaren luo. Palvelijan\nsaattamana meni hän ruhtinaan huoneeseen.\n\nRuhtinatar otti hänet lempeästi vastaan ja käski istumaan. Sitte\nilmoitti hän että oli antanut noutaa poikansa morsiamen luoksensa ja\ntehnyt hänet perillisekseen. Sen sanottuaan aukasi hän kammarin oven ja\nhuusi: \"Maria, tule tänne!\"\n\nSamassa astui esille nuori, solakka, mustiin puettu nainen, joka sanoi\nvieraalle hyvin kohteliaasti hyvän päivän. Sitte esitteli ruhtinatar\nvieraallensa:\n\n\"Tässä on minun poikavainajani morsian ja minun perilliseni Maria.\"\n\nVaikka hieman kalvea, oli Maria ihmeen ihana impi, niin ihana, jottei\nTörmänen ollut milloinkaan niin kaunista naista nähnyt. Kun hän ojensi\nsievän kätensä vieraalle, oli se pehmeä kuin sametti.\n\nSitte pyysi Maria vierasta kertomaan, mitä hän tiesi siitä hyvästä\nruhtinaasta. Sen tämä tekikin, alkaen siitä hetkestä, jolloin majuri\nheille tuli, siihen asti kun hän heiltä läksi ja kuinka he surivat\nhäntä koko perhe. Kun hän mainitsi ruhtinaan palavasta rakkaudesta ja\nuskollisuudesta Mariaa kohtaan, tillahti Maria itkemään ja sanoi:\n\n\"Hän rakasti minua ja oli minulle uskollinen kuolemaansa asti; samoin\ntahdon minäkin tehdä ja elää yksin hänelle.\"\n\n\"Tee niin, rakas lapseni!\" sanoi ruhtinatar itkussa suin.\n\nKun isäntä oli kertomuksensa lopettanut, kutsui ruhtinatar\npalvelijansa, jonka käski tuomaan heille lasit viiniä. Se oli\nTörmäsestä outoa, kun naiset kilauttivat viinilasinsa hänen lasiansa\nvasten ja sitte vasta ryyppäsivät. Viinit juotua sanoi isäntä\njäähyväiset ja kiitti vierasvaraisuudesta. Lähtiessä pisti ruhtinatar\nisännälle sadan ruplan setelin kouraan ja Maria antoi viiden ruplan\nkultarahan. Talonväki pyysi vierasta vastakin käymään heitä\ntervehtimässä, kun hän vaan milloin liikkuu Pietarissa.\n\nKotiin tultuaan kertoi Törmänen laveasti Pietarissa-käynnistään ja\nmiten hyvästi häntä siellä pidettiin majuri-vainajan kotona. Hänellä\noli siitä kertomista moneksi aikaa.\n\n\"Kyllähän Maria lupasi pysyä ruhtinaalle uskollisena kuolemaansa asti,\nmutta sitä minä en usko. Noin nuori ja kaunis nainen ei saa rauhaa olla\nyksinään. Onhan niitä rikkaita ja nuoria ylimysten poikia, jotka\nviettelevät hänet naimisiin\", lasketteli isäntä joka kerran, kun tuli\npuheeksi Maria.\n\nMelkein joka vuosi kävi Törmälän isäntä Pietarissa ja samalla\ntervehtimässä ruhtinatarta ja Mariaa. Joka kerralla oli hän yhtä\ntervetullut ja sai aina lähtiessään runsaasti rahaa ja muutakin\nkavetta. Viime kerralla kyseli Maria isännän kotia, ynnä tietä sinne,\nluvaten käydä joskus katsomassa niitä paikkoja, joissa hänen rakas\nruhtinaansa oli oleskellut.\n\nKymmenen vuotta oli kulunut ruhtinaan kuolemasta, kun eräänä kauniina\nkesäpäivänä tuli Törmälän taloon ylhäinen nainen. Hän ajoi vaunuilla,\njoita veti pari mustia hevoisia. Isäntä meni vierasta vastaan.\n\n\"Vieläkö isäntä tuntee minua, kun emme pariin vuoteen ole nähneet\ntoisiamme?\" kysyi vieras noustessaan vaunusta.\n\n\"Kyllähän minä luulen tuntevani ja ainakin arvelen teidän olevan neiti\nMarian, ruhtinas majurin morsiamen\", vastasi isäntä.\n\n\"Aivan oikein osattu\", virkkoi vieras. \"Minä olen se sama ihminen. Minä\npyydän teitä olemaan niin hyvä ja näyttämään minulle kaikki ne paikat,\njoissa ruhtinas-vainajani kävi ja oleskeli teillä ollessaan.\"\n\n\"Sen teen aivan mielelläni\", vastasi isäntä. \"Käydään nyt ensin siihen\nkamariin, jossa ruhtinas asui, ja sitte katselemme muita paikkoja.\"\n\nVieras seurasi isäntää. He istuivat ja juttelivat kamarissa kauan\naikaa.\n\nMaria kertoi että ruhtinatar oli jo kuollut ja että hän nyt yksinään\nomistaa koko sen suuren omaisuuden, joka ruhtinattarelta jäi. Hän otti\näitinsä luokseen asumaan ja veljensä hoitamaan suurta omaisuuttansa.\nVeli on jo naimisissa ja hänen lapsensa ovat Marian rattona. Talvella\nhe asuvat Pietarissa, vaan kesällä maatilallaan. Veli asuu alati\nmaalla, mutta hänen vanhemmat lapsensa asuvat mummonsa ja tätinsä luona\ntalvisaikana Pietarissa.\n\nSitte tahtoi Maria nähdä sitä niittyä, jossa ruhtinas-vainaja kertoi\ntalonisännälle rakkausseikkansa. Isäntä vei vieraansa niitylle ja\nosottaen ladon luona olevaa suurta mätästä, sanoi:\n\n\"Tuo on juuri se mätäs, jossa ruhtinas istui silloin, kun hän minulle\nkertoi rakkausseikkansa ja oli niin liikutettu, että hän itki, ja\nminäkin itkin. Silloin minä ymmärsin miten kovin hän teitä rakasti ja\noli valmis teidän tähtenne uhraamaan kaikki tässä maailmassa. Hän\nrakasti teitä kaikesta sydämestänsä ja oli teille uskollinen kuolemaan\nasti. Tämän mättään olen minä säilyttänyt ruhtinaan muistoksi ja olen\nantanut sille nimeksi _ruhtinaan mätäs_. Sen toisen mättään, jonka\npäällä minä istuin, otin minä pois ja vein karjapihaan. Mutta ruhtinaan\nmätäs saa olla siinä, ainakin niin kauan kun minä ja poikani elämme.\"\n\nMaria kävi \"ruhtinaan mättäälle\" istumaan ja sanoi:\n\n\"Kiitoksia paljon, hyvä isäntä, kun olette minun ruhtinas-vainajani\nmuistoa niin kunnioittanut ja käskenyt poikannekin sitä tekemään! Kas,\ntässä on se kirje, jonka rakas ruhtinaani minulle kirjoitti ja josta\nhän teille puhui. Ottakaa ja lukekaa se.\"\n\nSamalla veti Maria taskustaan kirjeen ja ojensi sen isännälle, joka\nkatseli sitä vähän aikaa, antoi sitte kirjeen takaisin ja sanoi:\n\n\"Minä en osaa venäläistä kirjoitusta lukea, vaikka minä kyllä osaan\nvenättä puhua.\"\n\nMaria otti kirjeen takaisin ja luki sen isännälle, joka tarkkuudella\nsitä kuulteli. Sitte sanoi Maria:\n\n\"Minä olen sen oppinut ulkoa, kun tuhansia kertoja olen sen lukenut.\"\n\n\"Minun mielestäni oli ruhtinaan äiti siihen syypää, ettei teistä tullut\nparia\", virkkoi isäntä.\n\n\"Oi, älkää sanoko niin, hyvä isäntä\", vastasi Maria. \"Meidän äiti oli\nherttaisin ihminen maailmassa, vaikka hän, kun asia esitettiin hänelle\nniin äkkiä, ei voinut antaa suostumustansa, semminkin kun hän oli\nkatsonut pojallensa toisen morsiamen, joka oli sekä arvonsa että\nvarallisuutensa puolesta ruhtinaan vertainen. Mutta kyllä ajan\nkuluessa, kun hän tuli tuntemaan meidän molempain lujan rakkauden,\nolisi hän ilomielellä suostunut meidän yhteen käymiseen. Hän rakasti\npoikaansa yhtä paljon kuin minäkin, siksi ei hän olisi voinut sitä\nkieltää, vaikka minä olin alhainen ja köyhä. Se oli oikeastaan sota,\neikä äiti, joka meidät eroitti.\"\n\n\"Te olette vielä yksin, neiti Maria. Miks'ette ole mennyt naimisiin?\"\nkysyi isäntä.\n\n\"Minäkö naimisiin muiden kanssa, kuin oman ruhtinaani, -- ei ole voinut\ntulla kysymykseenkään. Minä elän ruhtinaani muistolle. Hänen\nrakkautensa on minulle liian kallis, unhottaakseni sitä. Me lupasimme\nrakastaa toisiamme kuolemaan asti. Hän on sen lupauksensa täyttänyt ja\nminä myös tahdon sen täyttää. Se on pyhä vala, siksi en minä voi\nsitä rikkoa. Tosin minulla on ollut paljon tarjokkaita, mutta\nylenkatseellisesti olen minä heidät kaikki hylännyt. Minä sain\nlukemattomia kirjeitä, joihin yhteenkään en vastannut. Minä sain\nsuullisia rakkauden tunnustuksia, joihin minä vastasin paikalla\nkieltävästi. Nyt jo pari vuotta olen minä saanut olla rauhassa, kun\nolen vetäytynyt yksinäisyyteen ja keikarit ovat nähneet vaivansa\nturhaksi\", vastasi Maria innokkaasti.\n\nSitte sanoi Maria jäähyväiset ja kiitokset isännälle, pisti sadan\nruplan setelin isännän kouraan ja sanoi vaunuun noustessaan:\n\n\"Ei teidän tarvitse rahojen puutteessa olla. Tulkaa vaan luokseni ja\nilmoittakaa tarpeenne, niin saatte minulta rahaa. Minusta on se niin\nhyvää, kun te rakastitte ruhtinastani ja pidätte hänen muistonsa\nkalliissa arvossa. Minä olen hänelle uskollinen kuolemaani asti.\"\n\nIsäntä kiitti, kumarsi ja sanoi:\n\n\"Se on jalomielisesti tehty, -- olla _uskollinen kuolemaan asti_.\"\n\n\n\n\nHARAKANVARPAAT.\n\n\nSuomen kansa on erinomaisen taipuvainen vertauksiin. Monta kertaa\npäivässä kuulee monta asiaa ja esinettä mainittavan vertauksellisesti.\nEsim. varhain noususta sanotaan: \"niin on virkku kuin kukko\". Ahkerasta\nihmisestä sanotaan: \"se on ahkera kuin muurahainen\", jota vastoin\nlaiska verrataan aasiin. \"Niin on laiska kuin aasi\". Molempien toimista\nvirketään: \"viidesti vireä käypi, kerralla laiska katkeaa\". Äiti sanoo\ntyttärestään, joka on jäämäisillään vanhaksi piiaksi: \"Ei tule\nturnuturkki, eikä tahdo taulahattu\", ilmoittaen sillä, ett'ei tytär\nkelpaa kenellekään. Sanotaanhan miestä, jolla on musta parta,\n\"pikiparraksi\". Epäluotettavasta takausmiehestä sanotaan: \"Tuppurainen,\ntappurainen on takausmies.\"\n\nVertauksellinen oli Ilmarisen takoma Sampo, joka kuvaili elinkeinojen\nedistymistä. Samaten oli laita Pohjolan häihin tapettavan häränkin,\njonka sanottiin olleen niin ison, että \"Hämehessä häntä häilyi, pää\nkeikkui Keminjoella\". Kuinka suuri vötökkä se lienee sitte ollutkaan,\nmutta niin iso se ainakaan ei ollut, ymmärtää kyllä jokainen minun\nsanomattanikin. Mutta heittäkäämme nämä vertaukset ja puhukaan\nyksinomaan \"harakanvarpaista\".\n\nJokainen opettaja ja oppilainen kyllä tietää, mitä harakanvarpailla\ntarkoitetaan. Niillä nimittäin ei tarkoiteta niitä varpaita, jotka\nharakkalinnun jaloissa ovat, vaan huonoa kirjoitusta, jommoista kaikki\nvasta-alkavat kirjoittavat, vieläpä moni, joka ei ole juurtajaksain\noppinut kirjoittamaan oikeaa kaunokirjoitusta, hökertää koko ikänsä\n\"harakanvarpaita\". Myös usea niistäkin, jotka ovat saaneet\nperusteellisen opin kirjoituksessa, virkaan päästyään kirjoittaa\nrosuuttavat niin huonoa rökellöstä, että harvat sen perille pääsevät,\nkun ei tahdo siitä selvää saada. Varsinkin latojat kirjapainossa ovat\nihmeessä epäselvää ja huonoa käsialaa lukiessaan. Syystä kerran eräs\nmaaherra, joka pyhäkoulussa katseli, kuinka pojat harjoittelivat\nkirjoitusta hietapenkkiin, sanoikin:\n\n\"Jaa'ah, tuolla tavallahan sitä oppii kauneita ja selkeitä puustavia\nkirjoittamaan. Moni virkamies saisi tulla tänne uudestaan kirjoituksen\noppiin, niin ei sitte kirjoittaisi sellaisia 'harakanvarpaita', joita\nei kukaan kuolevainen ihminen osaa lukea, nimistä ei ainakaan mitään\ntolkkua saa, ne täytyy panna arvelemalla.\"\n\nMaaherra itse nim. kirjoitti selvää käsialaa, ja siksi hän antoikin\nsille niin erinomaisen arvon. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka\nylpeilevät huonolla kirjoituksellaan, niinkuin moni, etenkin vanha ja\nkorkea-arvoinen virkamies, joka pitää kunnianansa kirjoittaa niin\nepäselvästi, että siitä on vaikea, joskus mahdotonkin selvää saada.\nJa tätä pitää moni typerä korkean opin merkkinä, aivan kuin\nesivanhempamme, jotka katoolinopin ja latinankielen kirkossa lakattua,\nkuulivat äitinsä kielellä jumalanpalvelusta toimitettavan, sanoivat:\n\n\"Ei se ole mitään pyhää ja Jumalalle otollista palvellusta, jota\njokainen ymmärtää ja voipi jäljitellä, vaikka reessä istuissansa, jota\nvastaan entinen toimi oli niin pyhää, ettei sitä ymmärtänyt joka\npappikaan, saatikka sitte maallikot ja kollot.\"\n\nPuhuessani harakanvarpaista, muistui mieleeni erään vanhan siltavoudin\nkertomus. Hän nim. jutteli tässä tuonoin minulle mitä hänen\nharakanvarpaansa on hänen kohtaloissaan vaikuttanut. Se kun huvitti\nminua, niin luulen, että se suittaa huvittaa muitakin, ja siksi kerron\nsen tässä.\n\nJo piennä poikana, kun siltavouti Matti Lempiäinen ensi kerran\nkylänluvuissa näki kirkkoherran kirjoittavan, jylkähti hänen mieleensä\nruveta kirjoitusmieheksi. Kotiin tultuaan otti hän, kynän puutteessa,\nhiilen liedoksesta ja alkoi vedellä \"viippovaapposia\" pitkin tuvan\nseiniä. Saatuaan kyllin kirjoitetuksi, huusi hän:\n\n\"Katsos isä, kuinka minä kirjoitin, se on niin hyvää kuin\nkirkkoherrankin kirjoitus.\"\n\n\"Ei, lapseni, tuo mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'\",\nvastasi isä. \"Muuten on sopimatonta tahrata seiniä. Mutta jos sinulla\non halu oppia kirjoittamaan, niin pyydän minä kirkkoherran tekemään\nsinulle kirjoitusaapisen ja hankin lyijykynän, jotta sinä voit opetella\noikealla tavalla kirjoittamaan.\"\n\n\"Tee se, hyvä isä, kyllä minä mielelläni tahdon oppia kirjoittamaan ja\ntulla papiksi\", virkkoi Matti ilomielin.\n\n\"Eihän oppi ojaan kaada muitakaan\", sano äiti. \"Voithan opetella\nsentäänkin kirjoittamaan, vaikka talonpoikanakin olet. Ei meillä ole\nvaraa sinua koulua käyttää.\"\n\nSuuri oli Matin ilo, kun isänsä seuraavana sunnuntaina toi\nkirjoitusaapisen. Jokaisen kirjaimen kohdalle oli merkitty mistä se oli\naloitettava, joko alhaalta tahi ylhäältä.\n\n\"Mutta milläs minä kirjoitan, kun ei ole pännää?\" kysyi Matti,\nkatsellessaan kirjaimia.\n\nVastineeksi veti isä taskustaan punasen lyijykynän ja ojensi sen\nMatille. Sitte meni hän huoneeseen, otti kirstusta suuren tukun vanhoja\nkihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja, joista repi irti tyhjät lehdet ja\ntoi ne Matille.\n\nNyt oli Matti miestä mielestään, kun hän istausi pienen pöydän ääreen\nja alkoi kirjoittaa vääntää Aata. Hän olisi mielellään kirjoittanut\nentistä kiukerkoukeriaan, mutta se ei nyt käynyt laatuun, kun piti muka\noppia kirjoittamaan niinkuin herratkin. Ehkä hän kuinka koetti, ei A\nottanut luonnistuakseen, aina se vaan tahtoi tulla hiilikoukun\nnäköinen.\n\nMonta päivää ei ennättänyt kulua, ennenkun Matti oli kirjoittaa\nrötvännyt ne paperit täyteen, mitkä isänsä oli hänelle antanut. Väliin\ntuskaantui hän toimeensa niin, että heitti kirjoitusneuvot kaappiin,\nkun ei hänen kirjoituksensa tullut yhtäläistä kuin kirkkoherran. Pian\nhän taas otti ne takaisin esille ja jatkoi työtänsä entistä\nuutterammin.\n\nSeuraavana sunnuntaina meni Matti isänsä kanssa kirkkoherralta\npyytämään jonkunlaista taulun palaista, mihin saisi opetteleida\nkirjoittamaan. Kirkkoherra antoi taulun puoliskon ja pyysi\nMattia kirjoittamaan siihen, saadakseen muka nähdä, kummoisia\n\"harakanvarpaita\" Matti teki.\n\nKernaasti näytti Matti taitoansa. Katsellessaan Matin kirjoitusta,\nsanoi kirkkoherra:\n\n\"Voithan sinä vielä aikaa voittaen oppia kirjoittamaan, mutta ei tämä\nvielä mitään kirjoitusta ole, onhan vaan 'harakanvarpaita'.\"\n\nMatti punastui kovin, kun kirkkoherra, samoin kuin muutkin, sanoi hänen\nkirjoitustaan harakanvarpaiksi. Ei hän kuitenkaan uskaltanut sanoa\nmitään, mutta kovasti häntä harmitti.\n\nKoko talven harjoitteli Matti ahkeraan kirjoitusta. Kesällä paimeneen\nlähtiessänsä pisti hän taulunsa muun eväänsä kanssa \"kaakkusäkkiin\", ja\nharjoitteli metsässä mielityötänsä, milloin vaan aikansa myöten antoi.\n\nNoin neljä virstaa Matin kotoa oli varakas Jokelan talo, jonka isäntänä\noli herrastuomari Juho Jokinen. Kuunjoen niityllä yhtyivät Matin isän\nja Jokelan karjamaat yhteen. Jokaisena keskiviikkona ja lauantaina\nkohtasivat Matti ja Jokelan herrastuomarin poika Jaakko toisensa\nKuunjoen niityllä. Siellä sitte yhdessä kirjoitettiin ja piirustettiin\neläinten, puiden ja kukkain kuvioita. Joskus oli Jaakon nuorempi sisar\nLiisakin siellä, vaikk'ei hän vielä ollut varsinainen paimen, kävihän\nvaan suotta aikojaan veljensä rattona jolloinkulloin paimenessa.\nLiisakin tahtoi opetella kirjoittamaan ja Matti, ollen mestari\nmielestään, opettikin halukkaasti sekä Jaakkoa että Liisaa. Näin oppi\nLiisakin tuon salatun kirjoitustaidon.\n\nJo seuraavana talvena oli pieni Liisa oppinut sen verran, että hän voi\nkirjoittaa \"koulumestarilleen\" Matille:\n\n    \"Kirjoituskonsti on suuri,\n    tätä tahdon oppia juuri.\n    Haluni minut tähän toi\n    ja pännää käyttelemään soi.\n    Oi jospa minä oppisin\n    ja taitavaksi tulisin.\"\n\nMatti oli sangen iloinen, kun sai Liisalta kirjeen. Hän näytteli ja\nluki sitä kotokylänsä lapsille, jotka ihmettelivät että noin pieni\ntyttö osaa jo niin kauniisti kirjoittaa.\n\nVastineeksi kirjoitti Matti Liisalle:\n\n\"Et usko, pieni Liisa ystäväni, kuinka iloiseksi minä tulin, kun sain\nsinulta kirjan. Minä näyttelin sitä kylän lapsille, ja he ihmettelivät,\nkun sinä, vaikka olet niin pieni, osaat jo kirjoittaa. Opettele vaan\neteenkinpäin, sillä ei mikään taito ole niin hyödyllinen kuin\nkirjoitustaito. Esimerkiksi, jos ei itsellä ole aikaa mihin mennä, niin\nlaittaa vaan lähetyskirjan, niin se toimittaa asian. Jos tahdot jotain\nasiaa tarkoin muistaa, niin et tarvitse sitä pitää alati mielessäsi,\nsen saat kirjoittaa paperille muistiin. Terveisiä laittaa Matti\nLempiäinen.\"\n\nSikäli kun lasten ajatuskyky vaurastui, sikäli muuttui niiden kirjeiden\nsisältökin, joita Matti ja Liisa tuontuostakin lähettelivät toisilleen.\nKun Liisa pääsi ripille ja sai \"maistaa papinnäppiä\", kirjoitti hän\nMatille:\n\n\"Hyvä Matti! Nyt olen minä jo aikaihmisten kirjoissa ja\npuolenkymmenvuoden perästä olen minä jo vanhapiika. Kirjoita vastaus,\nmitä sinä asiasta arvelet. Terveisiä laittaa Liisa Jokinen.\"\n\nVastaukseksi kirjoitti Matti: \"Niin totta kuin minä elän, et sinä jää\nvanhaksi piiaksi. Ensi syksynä tulen minä sinua kosimaan, jos vaan\nluvan saan. Terveisiä laittaa sinua rakastava Matti L----nen.\"\n\nParin viikon kuluttua kirjoitti Liisa Matille: \"Rakas Matti! Kiitoksia\npaljon lupauksestasi. Minä suostun aivan mielelläni sinun ehdotukseesi.\nSinä olet minun mielestäni paras poika maailmassa ja niin hyvä,\nettä minä sydämestäni rakastan sinua. Terveisiä paljon laittaa\nLiisa J----nen.\"\n\nTämän kirjeen saatuaan oli Matti niin iloinen kuin harmaa hevonen. Hän\noli mielestään kuin seitsemännessä taivaassa. Päästä rikkaan ja\nkuuluisan herrastuomarin vävyksi ja saada puolisokseen niin kaunis ja\nviisas tyttö, kuin Liisa, se on todellisesti suuri onni, semminkin kun\nLiisa rakastaa häntä. Hän luki monta kertaa Liisan kirjeen, vaikka\nosasi sen jo ulkoakin päin. Nyt ei hän enää, niinkuin piennä poikana,\nnäytellyt kirjettä kenellekään, eikä puhunut koko asiasta mitään.\n\nSyksyllä kävivät Liisalla monet sulhaset, ja niiden joukossa oli\ntuomarin kirjuri Blomberg. Hän oli ollut viikon päivät pitäjän\nmajatalossa juopottelemassa. Vaan kun rahat loppuivat, eikä viinaa\nvelaksi annettu, niin meni hän Jokelan herrastuomarilta rahaa\nlainaamaan, jotta olisi saanut pitkittää juotinkiaan. Jokelassa sattui\nhän näkemään Liisan ja heti syttyi hänen syntinen sydämmensä lemmen\nliekkihin. Hän ilmoittikin aikomuksensa sekä herrastuomarille että\nLiisalle. Saadakseen heidän suostumaan naimistuumaansa, sanoi hän:\n\n\"Mine meni ens guvernööri kanslia, olen siel vähä aika ja tule sitt\nvallesman.\"\n\nTämän kuultuansa ihastui herrastuomari ja lupasi miettiä asiata. Mutta\nLiisa sanoi vanakasti:\n\n\"Ennen minä menen oikealle talonpojalle, ennenkuin tuollaiselle\nherrahutkalle, joka haisee viinalle kuin sika.\"\n\nSeuraavalla viikolla olivat välikäräjät ja herrastuomari päätti kysyä\nneuvoa itse tuomarilta. Käräjän loputtua ilmoitti hän asiansa\nesimiehellensä, joka sanoi:\n\n\"Kyll' se toi Blomberg olet varma poika, mutt' on nii suur juoppo,\nett'ei hän voi virkaa saada.\"\n\nTämän kuultuansa luopui herrastuomari kokonaan entisestä tuumastaan ja\npäätti laittaa Liisansa sille, kenelle hän vaan itse tahtoi mennä. Ja\nLiisa puolestaan taasen otti mennäkseen Lempiäisen Matille, niinkuin\nhän oli luvannutkin. Heistä tuli onnellinen pari. Mutta tässä\nmaailmassa ei ole mitään täydellistä. Niinpä ei Liisakaan ollut\nkokonaan tyytyväinen onneensa. Hänellä oli kyllä mies, jota hän rakasti\nja joka häntä rakasti, mutta kun se oli vaan paljas talonpoika, ilman\nmitään arvonimeä, niin se vähän Liisan ylpeää luontoa halvensi, kun hän\nmuka oli herrastuomarin tytär ja siis talonpoikaista ylimyssukua. Siksi\nmietti hän monennepäin, miten saisi jonkun viran miehelleen. Siihen\nsattuikin sovelias tilaisuus.\n\nEräänä aamuna tuli kuppari-Maija Lempiäisen taloon ja kertoi että\nsiltavouti Järvelin oli toissa yönä myllärin kanssa juonut ja lähtenyt\njuovuspäissään kotiinsa kulkemaan myllyjoen porrasta myöten, pudonnut\njokeen ja kuollut sinne. Vasta eilen iltapuolella löydettiin ruumis\njoesta.\n\nTämä uutinen näytti Liisassa herättävän erinomaisia tunteita. Miehensä\nkotiin tultua keskustelivat Liisa ja Matti kauan aikaa keskenään kahden\nkesken, ja seuraavana aamuna meni Liisa Jokelaan isänsä luokse.\n\nMitä Liisa isänsä kanssa puheli, ei kukaan kuullut, mutta seuraavana\npäivänä ajoi herrastuomari nimismiehen luo, ja muutama päivä sen\nperästä kävi hän ruununvoudin luona.\n\nTultuaan ruununvoudin luota, ajoi herrastuomari vävynsä kotiin, jossa\nhän puheli vävynsä ja tämän isän kanssa kauan aikaa. Ei kukaan voinut\naavistaa mitä varten herrastuomari näin ajeli ja puuhasi, mutta jotain\nerinomaista se oli, sen naapurit kyllä huomasivat.\n\nEräänä aamuna jo ani varhain läksi Matti nimismiehen pakinoille ja otti\nkeralleen tynnyrin kauroja, leiviskän verran voita ja sianliikkiön.\nVoin ja lihan vei hän nimismiehen kyökkiin, vaan kaurat antoi hän\nrengin haltuun, joka ne korjasi.\n\nKun piika oli ilmoittanut nimismiehelle Matti Järveläisen olevan\nkyökissä ja tuoneen lahjoja, kutsutti tämä Matin puheillensa\nkonttooriin, jossa heidän välillään syntyi seuraava keskustelu, kun\ntervehdykset ensin oli laadittu:\n\n\"Jassoo, sinä olet Matti Lempiäinen?\"\n\n\"Niin olen, armollinen vallesmanni.\"\n\n\"Kiitoksia paljon tuomisista! Istu ales.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi.\"\n\n\"Appesi, herrastuomari Jokinen kävi täällä ja ilmoitti että siltavouti\nJärvelin oli kuollut ja pyysi että minä ehdottaisin sinut siltavoudiksi\nJärveläisen sijaan, sanoen sinun osaavan kirjoittaa jonkunlaisia\n'harakanvarpaita'. Tules tänne pöydän luo ja koettele kirjoittaa tähän\npaperiin.\"\n\nMatti meni pöydän luo, istahti tuolille ja kirjoitti:\n\n    \"Aloin kirjoittaa kynällä,\n    Ja panna paperin päälle\n    Mitä mielessä makasi.\"\n\n\"Jo riittää. Kah, eihän sinun kirjoituksesi ole niinkään\n'harakanvarpaita', vaikka appesi niin sanoi. Tämä on oivallista\ntalonpoikaista kirjoitusta. Osaatko sinä runoillakin?\"\n\n\"Ei tämä ole minun, vaan Paavo Korhosen sepittämää runoa.\"\n\n\"Oletko sinä mitä asiakirjoja kirjoitellut?\"\n\n\"Olenhan minä pidellyt perunkirjoituksia, talonjakoja, kirjoitellut\nkauppakirjoja, kontrahteja, ynnä muuta sellaista toimitellut ja aina\nminun kirjoitukseni ovat kelvanneet sekä oikeuksiin että muihin\npaikkoihin.\"\n\n\"Se on hyvä. Kyllä minä puolestani ehdottelen sinua siltavoudiksi\nja minä luulen, ettei herra kruununvoudillakaan ole mitään sitä\nvastaan. Kuvernööri taas ei tunne täältä ketään, eikä tule tänne\ntunnustelemaankaan, joten hän tekee sen mukaan, miten me täällä\nehdotellaan.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi herra vallesmannia!\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, yksi asia vielä.\"\n\n\"Mikä se olisi?\"\n\n\"Kun sinä pääset ruunun virkamieheksi, niin sinun pitäisi muuttaa\nnimesi, sillä ei ketään virkamiestä ole talonpoikaisella nimellä.\nMinunkin kantaisäni oli Kantonen, vaan kun hän kävi koulua, niin\nmuutettiin hänen nimensä Candoliniksi. Entisen siltavoudin nimi oli\nJärveläinen ja se muutettiin Järveliiniksi. Meidän kanttorin nimi oli\nennen Tuuha, vaan sitte kun hän pääsi lukkariksi otti hän nimekseen\nTuhenius. Koulumestarin nimi oli ennen Kolanen, nyt hän on Colérus.\nMeidän rovastin kantaisä oli Kanninen ja nyt on hän Cannelin ja\nkruununvoudin kantaisä oli Salminen, vaan se on nyt Sallmén. Siis\nsinunkin olisi muutettava nimesi jo ennen siltavoudiksi pääsemistäsi.\"\n\n\"Eihän tuolla taitaisi väliä olla vaikka hänet muuttaisikin, mutta\nminkä nimen minä sitten ottaisin?\"\n\n\"Eikö sinun nimesi ole Matti Lempiäinen?\"\n\n\"Niin on, armollinen vallesmanni.\"\n\n\"Sinulle sopisi nimeksi Matthias Lemblin.\"\n\n\"Suostun minä siihenkin, armollinen vallesmanni.\"\n\n\"Ja kuules vielä yksi asia. Kun sinä pääset siltavoudiksi, niin älä\nkoskaan sano minua armolliseksi vallesmanniksi, sen saavat talonpojat\nsanoa, vaan sano aina herra vallesman.\"\n\n\"Hyvä on, kyllä minä muistan, herra vallesmanni.\"\n\n\"Kas niin, tässä saat lapun, jonka viet rovastille ja hän muuttaa sinun\nnimesi kirkonkirjoihin ja antaa sitte sillä nimellä sinulle\nmainetodistuksen, joka tarvitaan siltavoudin virkaa hakiessa. Parin\nviikon perästä saat tulla tänne minun luokseni ja tuoda pappilasta\nmainetodistuksesi.\"\n\nMatti sai nimilapun ja läksi sen kanssa pappilaan, jossa hän esitteli\nrovastille asiansa ja antoi hänelle lapun.\n\n\"Mistä syystä sinä tahdot nimesi muuttaa?\" kysyi rovasti.\n\n\"Minä olen aikomuksessa hakea siltavoudin virkaa\", vastasi Matti.\n\n\"Jassoo, olkoonpa lykkyä tykö! Kyllä minä nimen muutoksen merkitsen\",\nvirkkoi rovasti.\n\nKotiin tultuaan kertoi Matti Liisalleen miten asia kävi. Liisa oli niin\nmielissään, ett'ei hyvä mieli antanut hänelle untakaan, vaan hän\najatteli tulevaa suuruuttansa.\n\nMatti vei nimismiehelle määrätyllä ajalla \"papinkirjansa\". Parin\nkuukauden kuluttua ilmoitettiin seurakunnalle saarnastuolista, että\nkuvernööri on R:n pitäjään määrännyt siltavoudiksi Matthias Lembliinin.\n\nSeurakuntalaiset, jotka eivät ennen olleet moista nimeä kuulleet,\nällistyivät ja sanoivat toisilleen:\n\n\"Eikös tällaiseen virkaan olisi ollut oman pitäjän poikia, kun\nvieraasta pitäjästä tänne mies määrätään?\"\n\nVasta perästäpäin pääsivät he asian perille ja moni järkevä mies\nvirkkoi, päätänsä pudistaen:\n\nEi Matti Lempiäinen ole tullut yhtään paremmaksi, vaikka hän nimensä\nmuutti. Saman arvon olisimme me hänelle antaneet entiselläkin nimellä.\n\nMuutamia vuosia oli jo Mathias Lemblin ollut siltavoutina, kun eräänä\nkesäpäivänä tuli hänen luoksensa rikkaan Junnolan isäntä, vaatien\nsiltavoutia maksamaan erästä takausta, johon hän muka olisi mennyt\nkirjuri Blombergin edestä. Summa oli kaksisataa ruplaa.\n\nSiltavouti ensin hämmästyi ja sitte sanoi hän Junnolalle, ett'ei hän\nkoskaan ole Lumperin edestä mennyt mihinkään takaukseen, joten siis\nvelkakirja on väärennetty.\n\nJunnola nosti asiasta kanteen, vaan kun oikeudessa vaadittiin\nsiltavoutia kirjoittamaan nimensä, niin asia päättyi siten, että\nBlomberg tuomittiin väärennyksestä ja siltavouti pääsi vapaaksi. Tästä\nsanoi tuomari:\n\nTämä siltavouti Matthias Lemblinin nimikirjoitus on kaunista käsialaa,\njoten se ei voi olla Lemblinin kirjoitusta. Lemblinin kirjoitus tähän\nverraten on pelkkiä \"_harakanvarpaita_\".\n\n\n\n"]