Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä
Otto Stenroth (1861–1939)
Stenrothin muistelmateos käsittelee hänen toimintaansa itsenäisen Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä vuonna 1918. Teos valottaa ulkoasiainministeriön perustamista, suhteita Saksaan, kuningashanketta sekä sisällissodan jälkeistä poliittista tilannetta asiakirjoihin ja muistiinpanoihin pohjautuen.
Otto Stenrothin 'Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1918. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
PUOLI VUOTTA SUOMEN ENSIMMÄISENÄ ULKOMINISTERINÄ
Tapahtumia ja muistelmia
Kirj.
OTTO STENROTH
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1931.
SISÄLLYS:
Lukijalle. Ministeriön järjestäminen. Ulkopolitiikan yleinen suunta. Petsamon-retken seuraukset. Ulkovaltojen alamaisten kohtelu. Ehdotukset sotilasliitoksi Saksan ja Suomen välillä. Monarkia ja kuningasehdokkaat. Saksan-matka. Keskusvaltojen asema alkaa horjua. Sen vaikutus ulkopolitiikkaamme. Kuninkaanvaali ja sen seuraukset. Ahvenanmaan linnoitusten hävittäminen. Hallituksen ero.
LUKIJALLE.
Esitykseni tässä kirjassa perustuu osittain ulkoasiainministeriössä ja valtionarkistossa säilytettyihin asiakirjoihin, osittain hallussani oleviin kirjeisiin, lausuntoihin ja muistiinpanoihin vuodelta 1918. Kirjani tarkoitus on ennen kaikkea tarjota aineistoa tulevalle puolueettomalle historiankirjoitukselle, ja tästä syystä olen mahdollisimman laajassa mittakaavassa esittänyt tapahtumia asiakirjojen omilla sanoilla.
Vuoden 1918 tapahtumien selostaminen, joka kylläkin olisi jo aikaisemmin ollut houkuttelevaa eräissä julkaisuissa esiintyvien väärien tai erehdyttävien tietojen oikaisemiseksi, ei käsitykseni mukaan ole ollut mahdollinen, ennenkuin siksi pitkä aika on kulunut tapahtumista, ettei niiden julkaiseminen missään tapauksessa voi vaikuttaa häiritseväisesti maamme ulkopoliittisiin suhteisiin.
Helsingissä toukokuussa 1931.
Tekijä.
MINISTERIÖN JÄRJESTÄMINEN
Kun vapaustaistelumme oli onnellisesti loppuunsuoritettu ja toukokuussa 1918 alettiin itsenäisen Suomen asioita järjestää sekä P. E. Svinhufvud oli asetettu maan hallinnon etunenään korkeimman vallan haltijana, valtionhoitajana, uskoi Svinhufvud ministeristön muodostamisen entiselle senaattorille, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajalle J. K. Paasikivelle. Paasikivi suoritti tämän tehtävänsä siten, että edellisen hallituksen jäsenet kaikki pysytettiin entisillä paikoillaan, joten uusia miehiä tarvittiin pääministerin lisäksi ainoastaan niille paikoille, joita edellisessä hallituksessa ei ollut nimittäin elintarveasioiden, puolustusasiain ja ulkoasiain päällikön paikoille. Elintarveasioita oli edellisenä aikana hoidettu erityisen elintarvehallituksen kautta, mutta nyt katsottiin tarpeelliseksi muodostaa erityinen ministeriö näitä asioita varten ja sen päälliköksi nimitettiin maanviljelysneuvos H. G. Paloheimo. Sota-asiaintoimituskuntahan oli aikaisemmin ollut Senaatissamme, mutta kun venäläisvalta oli hävittänyt pois oman suomalaisen sotaväkemme, oli myöskin sota-asiaintoimituskunta tarpeettomana lakkautettu. Se oli nyt uudelleen järjestettävä, ja sen päälliköksi tuli kenraalimajuri W. Thesleff.
Ulkoasiainministeriötä ei meillä ollut sitävastoin koskaan ollut luonnollisista syistä, koska meidän siihenastinen autonomiamme oli ollut yksistään sisäistä laatua, Venäjän hoitaessa yksin Venäjän ja Suomen yhteistä ulkopolitiikkaa. Nyt oli siten ensi kerran meillä järjestettävä oma itsenäinen ulkoasiain hoito ja luotava orgaanit sitä varten. Lähinnä oli löydettävä henkilö, joka uuden ministeriön päällikkönä ottaisi tämän järjestämistyön johdon käsiinsä ja kantaisi siitä vastuun.
Tämän kunniakkaan mutta vaikean tehtävän tarjosi Paasikivi minulle. Voin suoraan sanoa, että tarjous tuli minulle odottamatta. Olinhan tosin jossakin määrin ottanut osaa viime vuosien valtiolliseen toimintaan; olin 1915 liittynyt itsenäisyysmiehiin, samana vuonna syksyllä johtanut sitä lähetystöä, joka meidän itsenäisyyspiiriemme puolesta kävi Ruotsissa ottamassa selkoa, olisiko mahdollista saada Ruotsin kannatusta itsenäisyystaistelullemme sillä pohjalla, että jos itsenäisyys saavutettaisiin, ruotsalainen prinssi valittaisiin meidän hallitsijaksemme; olin sittemmin kuulunut itsenäisyysliikkeen n.s. vanhempien neuvostoon eli keskuskomiteaan ja ottanut osaa sen kokouksiin; yhdessä Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin kanssa oli hallitus tammikuussa 1918 määrännyt minut Suomen edustajaksi Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin. Mutta kun punakapina alkoi päivää ennen kuin minun oli aikomus lähteä tälle matkalle ja siten jouduin viettämään, kuten niin moni muukin pääkaupungissamme, koko vapaustaistelumme ajan pakollisessa toimettomuudessa poissa kotoa, oli osuuteni viime aikojen tapahtumiin ollut perin vähäinen. Omasta puolestani olinkin ajatellut, että maamme ensimmäiseksi ulkoasiainministeriksi tulisi joku niistä miehistä, jotka olivat tarmokkaasti, erittäinkin ulkomailla, ajaneet maamme itsenäistyttämistä. Esitinkin nämä näkökohdat Paasikivelle, mutta Paasikiven mielestä minä olin – kuten hän lausui – pitkäaikaisen pankkimiehenkokemukseni perusteella realiteetteja huomioonottamaan kuin myös asiallisia neuvotteluja hoitamaan tottuneena sovelias ulkoministeriksi. Kun sen ohella kysymyksessä oli uuden, erittäin tärkeän hallintohaaran järjestäminen ja koska minä olin ottanut osaa erinäisten rahalaitosten perustamiseen ja järjestämiseen, katsoi hän, että täten organisaatiotyössä saamani kokemus oli omansa helpottamaan työtä uuden virkakunnan luomiseksi sekä antamaan eräitä takeita sen onnistumisesta. Kun jatkuvissa keskusteluissa sekä Svinhufvud että Paasikivi katsoivat isänmaalliseksi velvollisuudekseni vastaanottaa minulle tarjotun toimen, täytyi minun epäilykseni väistyä. Nimitykseni tapahtui toukokuun 26 päivänä, jonka jälkeen heti kävin minulle uskottuun tehtävään käsiksi.
Ensimmäiset viikot uudessa toimessani eivät tosiaan olleet hauskoja, ne olivat saattaa minut täydelliseen epätoivoon. Järjestämistyö olisi tietysti vaatinut edes jossakin määrin vapautusta juoksevien asioiden hoidosta, mutta sellaisen saaminen näyttäytyi aivan mahdottomaksi. Tosin oli alun pitäen määrätty, että olin velvollinen ottamaan osaa hallituksen yhteisistuntoihin ainoastaan kaikkein tärkeimmissä asioissa, mutta kun jatkuva sotatila Venäjän kanssa, Venäjältä yhä lukuisammin saapuvien pakolaisten tulva ja vieraan sotaväen maassaolo herätti jatkuvasti yhä uusia pikaista ratkaisua vaativia kysymyksiä, näytti sangen hämärältä, kuinka olisi mahdollista saada riittävästi aikaa levolliseen harkintaan niiden muotojen luomiseksi, joita uusi ja entisistä tuntuvasti poikkeava hallintohaara edellytti. Ja tätä ei suinkaan helpottanut se yleisön paljous, joka päivittäin pyrki ministerin puheille. Olinhan kerran aikaisemmin ollut hallituksen jäsenenä ja silloin pitänyt luonnollisena vastaanottaa puheillepyrkijät, mutta kun nyt yritin samaa, tulin pian huomaamaan, että siihen kuluisikin koko päiväni, aamusta iltaan. Yleisön vastaanottamisessakin oli välttämätöntä saada työnjako aikaan. Ensimmäinen tehtävä oli siten hankkia riittäviä työvoimia uuteen ministeriöön.
Henkilöitä, jotka olisivat valmistautuneet diplomaattiselle uralle, ei meillä ollut ensinkään. Tästä syystä katsoin puolestani, että uuden ministeriön henkilökunta oli hankittava ei siirtämällä virkamiehiä toisista ministeriöistä uuteen, vaan siten, että saataisiin nuoria, lahjakkaita ja kielitaitoisia miehiä antautumaan tälle uudelle uralle. Tällaiset edellytykset omaavat henkilöt näyttivät tarjoavan parempia takeita perehtymisestä kysymyksessäolevaan uuteen erikoisalaan kuin virkamiehistön nimittäminen pääasiallisesti aikaisemman virkamiesrutiinin nojalla. Ensimmäisen virkamiehistön valinta oli tietysti sangen tärkeä, sillä senhän tuli muodostaa se runko, josta vähitellen kasvaisi meidän ulkomainen edustuksemme. Onneksi olin pian huomaava, että harrastusta uusiin tehtäviin ilmeni eri tahoilla; useimmat niistä henkilöistä, joiden puoleen käännyin tarjoten paikkaa ministeriössä, osoittautuivat halukkaiksi vastaanottamaan tarjotut toimet. Siten kävi mahdolliseksi jo kuukautta myöhemmin, kuin ensimmäinen johtosääntö ministeriölle oli valmistunut, nimittää ensimmäiset viranhaltijat kaikkiin tärkeimpiin toimiin.
Johtosäännön mukaan, joka vahvistettiin heinäkuun 1 päivänä, jakaantui ministeriö poliittiseen osastoon, kauppa-osastoon ja arkisto-osastoon, jotapaitsi siihen kuului sanomalehtitoimisto. Sen muista määräyksistä mainittakoon tässä ainoastaan, että siinä varattiin mahdollisuus asettaa ministeriöön kaksi korkeampaa ylimääräistä virkamiestä "olemaan päällikön neuvonantajina ja avustamaan häntä niissä tehtävissä, jotka hän heidän valmisteltavikseen antaa". Myöskin määrättiin, että virat toistaiseksi voitiin täyttää haettavaksi julistamatta sekä ettei hakijoilta vaadittaisi niitä kelpoisuusehtoja, mitkä virkoihin pääsemistä varten muihin ministeriöihin silloin olivat voimassa, tämä siinä mielessä, ettei suoritettu lainopillinen tutkinto olisi ehdoton vaatimus, vaan että kävisi mahdolliseksi nimittää kullekin paikalle se henkilö, joka saatavissa olevista katsottaisiin siihen soveliaimmaksi.
Ensimmäisten nimitysten tapahtuessa tuli kansliapäälliköksi lakitiedettentohtori K. G. Idman, nykyjään ministerinämme Puolassa, Romaaniassa ja Tshekkoslovakiassa, poliittisen osaston päälliköksi lakitiedettenkandidaatti S. Söderhjelm, lahjakas, tietorikas ja sympaattinen mies, jonka elämän tuoni katkaisi jo seuraavana vuonna suureksi vahingoksi ulkomaiselle edustuksellemme, kauppaosaston päälliköksi filosofiantohtori Henrik Ramsay, joka kuitenkin jo saman vuoden lopulla siirtyi Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön toimitusjohtajaksi, mutta useamman kerran kuitenkin on suorittanut erikoistehtäviä ulkoasiainministeriötä varten, arkisto-osaston päälliköksi yliopiston dosentti, filosofiantohtori Harri Holma, nykyinen Ranskan- ja Belgian-ministerimme; ensimmäisiksi sihteereiksi nimitettiin varatuomarit Hj. J. Procopé, sittemmin kauppaministerinä ja usean kerran ulkoasiainministerinämme, sekä G. Winckelmann, nykyinen lähettiläämme Japanissa; toisena sihteerinä toimi lakitiedettenkandidaatti G. Gripenberg, nykyjään ministerinämme Argentiinassa ja Brasiliassa.
Sanomalehtitoimiston ensimmäisenä päällikkönä toimi tohtori Holma ja elokuusta asti hänen jälkeensä tohtori Yrjö Ruutu.
Arvokasta apua työssäni sain myöskin sen kautta, että Carl Enckell, meidän viimeinen ministeri-valtiosihteerimme Pietarissa, joka nyt oli vapaa, suostui toimimaan ylimääräisenä virkamiehenä ministeriössä; Enckell sai vakituisesti venäläisten pakolaisten asiat hoidettaviksensa. Enckell oli sittemmin eri kerrat ulkoasiainministerinä sekä useita vuosia lähettiläänämme Pariisissa. Alkuviikkoina oli myöskin avustajana Samuli Sario, joka Vaasassa alivaltiosihteerinä ministeri Heikki Renvallin apulaisena oli lähinnä hoitanut siellä esiintyneitä ulkoasioita ja Paasikiven hallitusta muodostettaessa oli nimitetty salkuttomaksi ministeriksi, mutta kesäkuussa nimitettiin Sario sosiaaliministeriksi ja siirtyi siten kokonaan pois ulkoasioiden hoidosta.
Alkuvalmistuksista on vielä mainittava, että lakitiedettentohtori Hugo Rautapää, sittemmin Korkeimman Hallinto-oikeuden presidentti, lähetettiin Tukholmaan ottamaan selkoa Ruotsin ulkoasiainministeriön järjestelystä ja toimintamuodoista. Matkansa tuloksista antoi Rautapää kertomuksen, joka oli suureksi hyödyksi ministeriön järjestelylle ja johtosääntöä sille laadittaessa.
Myöhemmin, heinäkuussa, oli minulla ilo saada avustajakseni, erityisesti lakiasioita varten, myöskin professori Rafael Erich, sittemmin pääministeri ja nykyjään meidän ministerinämme Tukholmassa, hänet kun mainitun kuun 7 päivänä määrättiin ylimääräiseksi neuvottelevaksi virkamieheksi ministeriöön täysivaltaisen ministerin arvonimellä. Lähettiläinämme olivat: Tukholmassa Alexis Gripenberg, Kööpenhaminassa A. H. Saastamoinen, Oslossa professori Allan Serlachius, Berliinissä Edvard Hjelt sekä puolivirallisina edustajinamme tohtori R. Holsti Lontoossa ja prokuraattori L. Kihlman Pariisissa.
Huoneistokysymys tuotti myöskin alussa suuria vaikeuksia. Muutama huone oli Senaatinlinnassa järjestetty uudelle tulokkaalle, mutta nämä olivat hajallaan toisistaan, mikä luonnollisesti tuotti paljon hankaluutta työlle. Odotushuoneita yleisöä varten ei ollut ensinkään. Kun näyttäytyi mahdottomaksi saada soveliasta huoneistoa Senaatinlinnasta, päätettiin lopulta siirtää ministeriö entiseen keisarilliseen linnaan, jossa ylin kerros oli järjestettävä ministeriötä varten (nykyjään tasavallan presidentin asunto). Linna oli kapinanajan ollut kokonaan venäläisten hallussa, jonka tähden suursiivous ja paljon korjauksia oli välttämättä suoritettava, ennenkuin ministeriölle kävi mahdolliseksi ottaa huoneisto käytettäväksensä. Kesäkuun lopulla tapahtui vihdoin muutto uuteen huoneistoon, ja nyt oli ainakin ulkonaiset edellytykset ministeriön rauhalliselle työskentelylle saatu aikaan.
Kun oli tärkeätä mahdollisimman lyhyessä ajassa totuttaa virkamiehiä siihen erityiseen kirjetyyliin ja niihin muotoihin, joita kansainvälisen tavan mukaan oli käytettävä kirjevaihdossa ulkovaltojen kanssa, kutsuttiin eräs Saksan ulkoasiainministeriön vanha virkamies, salaneuvos Müller, joksikin aikaa mainitussa suhteessa opastamaan ministeriössä. Salaneuvos Müller oli tyypillinen saksalainen, pienimpään saakka tarkka virkamies, joka tunsi ulkoasiainministeriössä esiintyvät muodollisuudet aivan täydelleen. Hänen tehtäväkseen tuli antaa opastusta myöskin kaikenlaisissa etiketti- ja sentapaisissa kysymyksissä, jotka meille olivat vallan uusia ja outoja, mutta joissa kuitenkin on tärkeätä välttää erehdyksiä. Tällaisetkin asiat kyllä voivat kansainvälisessä seurustelussa antaa aihetta selkkauksiin. Esimerkkinä siitä kerron seuraavaa. Kun annoin ensimmäiset viralliset päivälliset ulkoasiainministerinä kaikille silloin meillä akkreditoiduille ulkovaltojen edustajille, oli luonnollisesti tärkeänä kysymyksenä noudatettava pöytäjärjestys. Asia oli kyllä muutoin selvä, mutta kenelle oli tuleva pääpaikka isännän oikealla puolella? Se kuului ehdottomasti diplomaattikunnan vanhimmalle, doyen'ille, mutta tätä paikkaa vaati itsellensä sekä Saksan ministeri paroni von Brück että Norjan ministeri Urbye, edellinen sen nojalla, että hän ensimmäisenä oli akkreditoitu jo Vaasan hallituksen luona, jälkimmäinen sen nojalla, että paroni von Brück alussa oli akkreditoitu ministeriresidenttinä ja vasta myöhemmin tullut täysivaltaiseksi ministeriksi, jotavastoin ministeri Urbye jo kesäkuussa oli tullut Norjan täysivaltaiseksi ministeriksi. Jätin kiistakysymyksen ratkaisemisen virkamiesteni, lähinnä kansliapäällikön, tehtäväksi, ja ratkaisu tapahtui paroni von Brückin hyväksi. Ministeri Urbye ilmoitti kuitenkin kansliapäällikölle tyytymättömyytensä sekä samalla että olkoon sijoitus päivällispöydässä mikä hyvänsä, hän joka tapauksessa tulee vastaamaan diplomaattikunnan puolesta ulkoasiainministerin puheeseen. Kumma ei siten ollut, jos lähdin päivällisille jonkin verran jännittynein mielin. Oliko todella ensimmäisillä virallisilla päivällisillä tapahtuva jokin ikävä selkkaus, vai miten asia tulisi kehittymään? En tiedä, oliko paroni von Brück saanut jotakin vihiä Norjan ministerin uhkauksesta vai oliko se ainoastaan vanhan diplomaatin varovaisuutta, tosiasia on vain, että tuskin olin sanonut viimeisen sanan puheessani ulkovaltojen edustajille, kun seuraavassa silmänräpäyksessä paroni von Brück aloitti vastapuheensa, ja siten oli se asia ratkaistu. Ministeri Urbye ei kyllä ollut tavallisella hyvällä tuulellaan, mutta minusta tuntui kuitenkin siltä, kuin hän jo kahvipöydän ääressä olisi ollut leppyisämmällä mielellä.
Se rakenne, joka ensimmäisessä johtosäännössä oli annettu ministeriölle, on voitu säilyttää; sitä on ainoastaan johdonmukaisesti kehitetty ministeriössä käsiteltävien asioiden lisääntyessä vuosi vuodelta. Kokemus on siten osoittanut, että ainakin suurin piirtein oli järjestelyssä osattu oikeaan.
Mitä taas ensimmäisen virkamiehistön valintaan tulee, luulen yleisesti myönnettävän, että se oli sangen onnistunut. Useimmat jäivät pysyväisesti ulkoasiain palvelukseen, eräät ovat kyntäneet mitä huomattavimpia vakoja ulkoasiaimme hoidossa kuluneena aikana, ja monet kuuluvat nykyjäänkin ulkomaisen edustuksemme etevimpien joukkoon. Omasta puolestani viihdyin, sittenkun asiat ministeriössä olivat alkaneet tulla jotenkuten järjestykseen, erittäin hyvin työtoverieni parissa, sillä opin heissä tuntemaan tunnollisia, tehtäväänsä innostuneita henkilöjä, jotka eivät empineet ulottaa virka-aikaa melkoisesti yli määrättyjen virkatuntien, mikä siihen aikaan useastikin oli välttämätöntä. Jos ministeriö aikanani edes jossakin määrässä vastasi vaatimuksia, on ansio siitä suureksi osaksi tuleva tälle virkamieskunnalle.
Ennenkuin lopetan tämän ministeriön esittelyn, on minun tehtävä eräs huomautus. Itsenäisyytemme ensi aikana nimitettiin maan hallitusta, kuten Venäjän vallan aikana, senaatiksi, ministeriöitä senaatin toimituskunniksi ja hallituksen jäseniä senaattoreiksi. Muutos tässä suhteessa tehtiin Paasikiven hallituksen aikana marraskuun 26 päivänä annetulla asetuksella, jossa määrättiin, että senaattia oli sen jälkeen nimitettävä valtioneuvostoksi, toimituskuntia ministeriöiksi ja senaattoreita ministereiksi. Järjestelyssä tai kompetenssissa ei tapahtunut mitään muutoksia, vaan kaikki rajoittui yksinkertaisesti nimiasiaan. Tästä syystä olen katsonut oikeaksi käyttää koko ajalta nykyisiä nimityksiä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun "toimituskunnan" ei voitane katsoa asiallisesti vastaavan itsenäisen valtion korkeimpien hallintoelimien käsitettä. Johdonmukaisesti olen niissä asiakirjoissa, joita tulen esittämään, vaihtanut "senaatin" sanaan hallitus tai sanaan valtioneuvosto sekä "senaattorin" sanaan ministeri.
ULKOPOLITIIKAN YLEINEN SUUNTA
Suomen ulkopolitiikan yleisen suunnan ensi aikoina vapaussotamme päätyttyä määräsi kaksi tosiasiaa. Ensinnä se seikka, että maailmansota yhä vielä herkeämättömänä ja ratkaisemattomana jatkui, ja toiseksi vapaussotamme saattaminen onnelliseen loppuun Saksan suuriarvoisella avustuksella. Näissä oloissa oli tietysti jokainen kallistuminen ympärysvaltain puoleen mahdottomuus, se olisi merkinnyt sen kansan suoranaista pettämistä, joka meitä oli auttanut ollessamme suurimmassa hädässä. Ja tässä suhteessa oli yhdentekevää, oliko Saksa lähettänyt meille apujoukkoja yksistään siitä syystä, että niiden maahamme sijoittaminen vastasi Saksan yleisiä sotasuunnitelmia sinä hetkenä, vai oliko Saksan ylimmän sodanjohdon päätökseen myöskin vaikuttanut halu edistää itsenäisen Suomen valtion luomista. Näistä tosiasioista tuli ulkopolitiikkamme lähteä. Mutta minkälaisia johtopäätöksiä sen tuli näistä tosiasioista tehdä?
Kaksi tietä näytti tässä suhteessa mahdolliselta. Joko tuli meidän jatkaa ja laajentaa sitä aseveljeyttä, joka vapaussodassamme oli solmittu Saksan ja Suomen välillä, ja asettua Saksan liittolaiseksi maailmansodassa tahi oli meidän päinvastoin koetettava säilyttää puolueettomuutta maailmansotaan nähden, harjoittaen itsenäistä suomalaista politiikkaa, kuitenkin siten, etteivät hyvät välimme Saksan kanssa mitenkään rikkoutuisi.
Molemmilla näillä eri suunnilla oli puoltajia niissä piireissä, joista maamme hallitus oli kokoonpantu. Ja samaten olivat mielipiteet hallituksen keskuudessakin tässä suhteessa aivan vastakkaiset, kuitenkin niin, että eräät hallituksen jäsenet eivät olleet omaksuneet päättäväisesti kumpaakaan suuntaa, vaan ratkaisivat kantansa esiintyvissä asioissa kohta kohdalta.
Ne, jotka asettuivat edelliselle kannalle, lähtivät luonnollisesti varmasta vakaumuksesta, että Saksa lopultakin selviytyisi voittajana maailmansodasta, ja päättelivät tästä, että Suomelle koituisi suuria valtiollisia ja kansallisia etuja osanotosta sotaan Saksan liittolaisena. Kun sota sitten päättyi Saksan täydelliseen romahdukseen, voi näyttää vaikealta käsittää, kuinka ajattelevat, tunnolliset henkilöt vastuunalaisessa asemassa saattoivat niin täydellisesti erehtyä, mutta arvosteltaessa tätä aikaa on muistettava, että Saksan mahdollisuudet voittaa sota todella keväällä 1918 näyttivät paremmilta kuin minään aikana sitä ennen aina Marnen Saksalle onnettoman taistelun jälkeen syyskuussa 1914.
Että niin todella oli laita, sitä minun ei ole tarvis tässä yhteydessä laajalti selostaa, sen ovat kaikkein pätevimmät asiantuntijat todistaneet. Ennen kaikkea Venäjän luhistuminen talvella 1918 ja sitä seurannut maaliskuun 3 päivänä allekirjoitettu Brest-Litovskin rauha keskusvaltojen ja Venäjän välillä oli suuresti muuttanut taistelevien voimasuhteita ja siten voittomahdollisuuksia. Tästä sanoo Hindenburg muistelmateoksessaan (Sotamarsalkka von Hindenburg: Elämäni, IV osa, s. 335) m.m. seuraavaa: "Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin minä kolme vuotta aikaisemmin olin niin hartaasti yrittänyt. Saatoimme selkä vapaana ryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä, ja meidän täytyi nyt ryhtyä tähän otteluun." Ja sitten hän huomauttaa, kuinka nyt ensi kerran koko sodan aikana saksalaiset olivat yhdellä rintamalla vihollisiansa mieslukuisemmat.
Ludendorff lausuu muistelmissaan (Erich Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918, s. 447): "Sotilaallinen asemamme maalla oli vuoden vaihteessa 1917-18 käynyt meille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet odottaa, mikä johtui siitä, että Venäjä oli poistunut taistelevien riveistä. Me voimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella sellaista hyökkäystä maalla, joka veisi ratkaisevaan päätökseen. Voimasuhteet olivat meille edullisemmat kuin koskaan."
Kuinka lähellä todella saksalaisten voitto oli keväällä 1918, sen ovat nyttemmin tunnustaneet lopulliset voittajatkin. Niinpä kertoo esim. Ranskan silloinen varustusten ministeri Louis Loucheur sotamuistelmissaan, miten saksalaisten offensiivi maaliskuun lopussa, joka tarkoitti lähinnä Amiensin kaupungin valtaamista ja siten ympärysvaltojen rintaman läpimurtoa ja kahtia jakamista, oli aivan lähellä onnistumistaan, kun neuvottomuuden ja epätoivon pyrkiessä valtaamaan mielet yhden ainoan miehen, nimittäin kenraali Fochin, päättäväinen, luja esiintyminen sai aikaan sen, mikä siihen saakka oli näyttäytynyt mahdottomaksi, nimittäin ranskalaisten ja englantilaisten sotajoukkojen asettamisen yhteisen johdon alaisiksi. Suurimman hädän vallitessa suostuivat englantilaiset asettamaan joukkonsa ranskalaisen ylipäällikön komennettaviksi, ja kenraali Foch määrättiin koko yhteisrintaman ylipäälliköksi. Tämän miehen rautainen tahto ja etevä strategia yksin sai, Loucheurin mukaan, Amiensin valtauksen estetyksi ja saksalaisten rynnistyksen pysäytetyksi. Mutta mihinkään peräytymiseen eivät ympärysvaltojen armeijat kyenneet pakottamaan saksalaisia; nämä säilyttivät päinvastoin uudet asemansa, jotka taasen olivat, kuten 1914, niin lähellä Ranskan pääkaupunkia, että vihollisten granaatit putoilivat sen kaduille.
Vielä viitattakoon tässä eräisiin lausuntoihin Winston Churchillin, Ison-Britannian sodanaikaisen varustusten ministerin, suuressa, loistavasti kirjoitetussa muistelmateoksessa "The World Crisis" (saksaksi "Die Weltkrisis"). Hän kuvaa saksalaisten sukellusveneiden taistelun tuloksia vuonna 1917 m.m. seuraavin sanoin: "Sukellusvene uhkasi hävittää erinomaisen nopeasti ei ainoastaan elämän Brittein saarilla, vaan myöskin yleensä liittoutuneiden valtojen voimien perusteet. Luhistumisen vaara vuonna 1918 nousi mustana ja uhkaavana taivaanrannalle." Sitten hän huomauttaa, että tarkastettaessa taistelujoukkoja pääsotarintamalla oli helposti todettavissa saksalaisten keväällä 1918 ensi kerran koko sodan aikana – ensimmäinen rynnäkkö mukaanluettuna – olevan länsirintamalla vihollisiansa melkoisesti lukuisammat. Sitäpaitsi oli Venäjältä tulevilla divisioonilla se etu, että ryhtyessään uusiin taisteluihin niillä oli takanaan melkein vuoden aika käytettynä lepoon ja opetukseen ilman vakavia otteluja vihollisten kanssa. Kaikki brittiläiset joukot olivat sitävastoin vuoden 1917 jälkimmäisellä puoliskolla kärsineet 5 kertaa äärettömän suurta mieshukkaa. Lopuksi olivat liittolaisten viholliset, paitsi että Venäjän rintamalta oli vapautunut suuret määrät saksalaista ja itävaltalaista tykistöä, lisäksi valloittaneet vähintään 4,000 tykkiä Venäjällä ja 2,000 Italiassa kuin myöskin äärettömät määrät kaikenlaisia sotatarpeita. Ja kuvauksensa asemasta vuoden 1918 alussa Churchill keskittää seuraaviin sanoihin: "Venäjä lyötynä, Italia henkitoreissa, Ranska uupuneena, brittiläiset armeijat mitä ankarimman verenvuodatuksen kärsineinä, sukellusveneet vielä voittamatta, Yhdysvallat 3,000 mailin etäisyydessä – kaikki nämä tekijät yhdessä muodostivat tilanteen, jossa Saksan poliittinen johto olisi vallan hyvin voinut menestyksellisesti toimia. Äärettömät valloitukset, jotka Saksa oli tehnyt Venäjällä, viha ja raivo, jota liittolaiset tunsivat bolshevikkeja kohtaan, olisivat varmaan tehneet Saksalle helpommaksi tehdä Ranskalle alueellisia myönnytyksiä sekä tarjota Isolle-Britannialle Belgian täydellistä palauttamista entiselleen. Neuvosto-Venäjän luopuminen liittolaisistaan, josta oli seurauksena, että Venäjän vaatimukset eivät enää tulleet kysymykseen, helpotti samaten Itävallan ja Turkin rauhanneuvotteluja." Lisättävä on kuitenkin, että Churchill katsoo keskusvaltojen erinomaisen edullisen aseman vuoden alussa heikontuneen niiden suurten, veristen taistelujen vaikutuksesta, joita maalis- ja huhtikuussa oli käyty länsirintamalla. Näitä taisteluja pidetään kuitenkin saksalaisella taholla voittoina, joskaan ei ratkaisevina. Samaten kuin Loucheur lausuu myöskin Churchill käsityksenään, että ainoastaan Fochin nimittäminen kaikkien länsirintamalla toimivien sotajoukkojen ylipäälliköksi teki lopulta liittolaisten voiton mahdolliseksi.
Tällainen oli suurin piirtein sotilaallinen asema maailmansodassa sinä hetkenä, jolloin saksalaiset apujoukot saapuivat maahamme ottaaksensa osaa valkoisen armeijamme kera venäläisten karkoittamiseen maastamme ja heidän avullaan maan laillista valtiovaltaa vastaan kapinaan nousseiden oman maan kansalaisten kukistamiseen.
On näyttänyt tarpeelliselta palauttaa mieliin pieni yleiskuva tilanteesta maailmansodassa, sillä ainoastaan tätä taustaa vastaan on yleensä alkuaikojen ulkopolitiikka meillä ymmärrettävissä. Lisättäköön vielä, että monen käsitykseen Saksan murtumattomasta voimasta ilmeisesti vaikutti se tosiasia, että Saksa samaan aikaan, kun se valmistautui lopulliseen hyökkäykseen päävihollisiansa vastaan länsirintamalla, katsoi mahdolliseksi lähettää meidän maahamme 10,000-miehisen erinomaisen taistelukuntoisen joukon.
Kun minun tuli ratkaista, kumpaa edellämainituista kahdesta mahdollisesta suunnasta pyrkisin ulkoasiain johdossa toteuttamaan, en puolestani voinut lähteä siitä, miten itse tai muut sillä hetkellä arvostelivat maailmansodan kehittymistä ja ratkaisua. Liittyessäni 1915 itsenäisyyspuolueeseemme ja kuuluen siitä saakka sen n.s. vanhempien neuvostoon eli keskuskomiteaan, niinkuin sitä myöskin nimitettiin, olin alussa vahvasti uskonut Saksan lopulliseen voittoon, mutta Amerikan yhtyminen 1917 sotaan Saksan vihollisten puolella oli minussa sittemmin herättänyt tässä suhteessa suuria epäilyksiä, josta syystä ilmoitinkin keskuskomitean puheenjohtajalle, senaattori Edv. Hjeltille, haluni luopua komiteasta, jotta en pessimismilläni vaikuttaisi mitenkään niihin, jotka vielä jaksoivat olla optimisteja. Hjeltin ja muiden komitean jäsenten pyynnöstä suostuin kuitenkin jäämään jäseneksi, vaikka en senjälkeen ottanut osaa komitean kokouksiin yhtä säännöllisesti kuin aikaisemmin. Keväällä 1918 olivat ajatukseni kuitenkin uudelleen kääntyneet siihen suuntaan, että en pitänyt Saksan voittoa mitenkään mahdottomana. Mutta, kuten jo sanottu, ulkopolitiikan yleissuuntaa määrättäessä en voinut mitenkään pitää oikeana nojautua ennakkoarvioimisiin sodan lopullisesta päättymisestä, jommoiset kaikissakin oloissa ovat sangen epävarmoja, mutta semminkin siksi puutteellisten, yksipuolisten tietojen varassa, kuin mitä meillä oli tilaisuus itsellemme hankkia.
Oma lähtökohtani oli yksinkertaisesti seuraava. Sota on aina jotakin epävarmaa, ja siitä syystä ei ole oikeutettua asettaa nuoren, heikon valtion kohtaloa riippuvaksi jommankumman taistelevan puolen voitosta, ei ole oikeutettua asettaa tulevaisuus yhden kortin varaan, näyttäköön tämä kortti kuinka varmalta tahansa. Oli päinvastoin toimittava niin, että nuori itsenäisyytemme joka tapauksessa jäisi eloon ja pääsisi varttumaan. Ulkopolitiikan päämääränä tuli sentähden käsitykseni mukaan olla puolueettomuuden säilyttäminen maailmansotaan nähden ja siten kaiken sellaisen välttäminen, mikä voisi saattaa meidät osallisiksi maailmansotaan. Mutta tällaista puolueettomuuspolitiikkaa kohtasi kyllä alusta alkaen eräs suuri vaikeus.
Vaikka venäläiset oli maasta karkoitettu ja punakapina kukistettu, kyti suuri viha ja katkeruus täten voitetuissa, joten ei näyttänyt olevan vielä mitään varmuutta siitä, että rauha oli lopullinen. Päinvastoin täytyi ottaa laskuun mahdollisuus, että Venäjälle paenneet punakaartilaisjoukot vielä saisivat venäläiset yllytetyiksi tekemään uuden yrityksen onnellistuttaa maatamme neuvostotasavallan siunauksilla. Toiselta puolelta oli se suomalainen armeija, joka oli voittanut vihollisen, pääasiallisesti talonpoikaisarmeija, jota ei kauemmin voitu pitää koossa, koska maa ehdottomasti tarvitsi kyntäjänsä ja kylväjänsä. Olimme siten vaarallisissa oloissa vielä ilman omaa sotaväkeä, sellaisen järjestämiseen oli vasta ryhdyttävä, eikä tilannetta suinkaan myöskään helpottanut noin 80,000:n vapaussodassa otetun vangin kasaantuminen vankileireihin. Tässä tilanteessa hallitus katsoi välttämättömäksi anoa, että ne saksalaisjoukot, jotka olivat ottaneet osaa vapaustaisteluumme, saisivat toistaiseksi sekä ulkonaisen että sisäisen rauhan turvaamiseksi jäädä maahamme.
Valtionhoitaja Svinhufvudin kirjelmässä kreivi von der Goltzille anottiin hänen toimintaansa siihen, että saksalaiset joukot saisivat vastaiseksi jäädä maahamme, ja perusteltiin tätä anomusta sillä, että uusien venäläisten hyökkäysten vaara oli tarjolla, että suomalaisten viranomaisten oli vaikea yksin järjestää rannikkopuolustusta ja että saksalaisten joukkojen viipyminen maassa tekisi Suomen sotilashallinnolle mahdolliseksi järjestää maan puolustuksen. Ennenkuin hallitus ryhtyi tähän toimenpiteeseen, oli asiassa kuultu kenraali Mannerheimin mieltä. Lausunnossaan toukok. 21 päivältä kenraali Mannerheim sanoo, "että sotilaalliselta kannalta ei saksalaisten joukkojen oloa täällä ole pidettävä ehdottomasti välttämättömänä; kuitenkin tulisi näiden joukkojen täälläolo tarjoamaan täyden turvallisuuden järjestelykauden kestäessä".
Kirjeessä toukokuun 2 päivältä Berliinistä oli ministeri Hjelt jo aikaisemmin tiedoittanut Ludendorffin huomauttaneen, että Suomeen lähetettyjä joukkoja kyllä tarvittaisiin länsirintamalla, mutta "että, jos hallitus katsoisi järjestyksen ylläpitämisen maassa sekä maan turvaamisen Venäjän taholta tapahtuvia hyökkäyksiä vastaan vaativan joukkojen viipymistä maassa muutaman viikon tai pari kuukautta sen jälkeen, kun varsinainen taistelu oli loppuunsuoritettu, tämä ei kohtaisi mitään esteitä, eikä myöskään se, että jokin pienempi osa joukoista jäisi maahan vieläkin pitemmäksi ajaksi". Että Saksan ylin sodanjohto mielellään suostui Suomen hallituksen esitykseen saksalaisten joukkojen viipymisestä maassamme, oli sitäkin luonnollisempaa, kun, kuten myöhemmin on selvinnyt, näiden joukkojen jääminen Suomeen oli jo edellytetty Saksan yleisessä sotasuunnitelmassa.
Kaikki porvarilliset puolueet maassamme maalaisliittolaisia myöten olivat yksimielisesti tämän järjestelyn takana. Mutta vieraan vallan sotaväen oleskeluun maassamme maailmansodan yhä vielä kestäessä sisältyi tietenkin vaara puolueettomuuden säilymiselle. Vaikkakin saksalaisten tänne saapuminen oli tapahtunut nimenomaan Suomen hallituksen pyynnöstä, aiheuttaa sotilasinterventio vieraan vallan alueella tietysti aina normaalisista poikkeavia kansainvälisiä suhteita kysymykseen tulevien valtioiden kesken. Puolueettomuuden säilyttäminen näissä oloissa edellytti ennen kaikkea, että maamme suvereniteettia ei loukattaisi sotilaallisessa eikä hallinnollisessa suhteessa.
Mitä sotilaallisen suvereniteettimme säilyttämiseen tulee, siitä oli Suomen vapausarmeijan ylipäällikkö, kenraali Mannerheim, tarmolla ja valppaudella pitänyt huolta. Kun saksalaisen apujoukon lähettäminen Suomeen oli päätetty, oli kenraali Mannerheim Saksan armeijan ylipäällikölle, kenraalisotamarsalkka von Hindenburgille lähettämässään kiitossähkösanomassa ehdottanut, että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin ne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon alaisiksi ja että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa julistuksessaan selittää, etteivät saksalaiset joukot ole tulleet Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin, vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkioita vastaan. Kun saksalaiselta taholta hyväksyttiin kenraali Mannerheimin esitys, säilyi siten ylin sotilaallinen johto suomalaisissa käsissä. Maamme suvereniteettia sotilaallisessa suhteessa ei siten saksalaisen joukon tänne tulo ja täällä viipyminen loukannut.
Mitään muutosta tässä suhteessa ei myöskään aiheuttanut se sopimus, joka vähän ennen hallitukseen astumistani oli tehty saksalaisten kanssa siitä, että armeijamme järjestely oli suoritettava saksalaisen mallin mukaan ja käyttämällä hyväksi Saksan armeijan kokemuksia maailmansodassa. Hallitus oli johtunut tähän sopimukseen siitä syystä, että se ei pitänyt mahdollisena järjestää ainakaan lyhyessä ajassa armeijaamme yksistään omin voimin ja että jääkärimme, joiden tuli muodostaa uuden armeijamme runko, olivat saaneet sotilaskasvatuksensa Saksassa. Sopimuksesta seurasi kyllä, että joukko saksalaisia upseereja komennettiin maahamme avustamaan ja opastamaan armeijamme järjestelyssä, mutta ylin johto pysyi keskitettynä suomalaisissa käsissä. Ylipäällikön oikeudet siirrettiin valtionhoitajalle, ja sotaväen päälliköksi tuli, sittenkun kenraali Mannerheim, joka ei hyväksynyt hallituksen suunnitelmaa armeijan järjestelyksi, oli pyytänyt eronsa, kenraali Wilkama. Yleisesikunnan päällikkönä toimi aluksi eversti Nils Procopé, ja kun tämä elokuun alkupuolella oli saanut pyytämänsä eron, nimitettiin väliaikaiseksi päälliköksi saksalainen yleisesikunnan eversti v. Redern. Sotilashallinnollisessa suhteessa oli lähin johto puolustusministerillä.
Siviilihallinnossa maamme suvereniteetti ei mitenkään tullut loukatuksi saksalaisten maassaolon vuoksi. Julkista oikeutta ei kukaan saksalainen harjoittanut maassamme, ja ne henkilöt, jotka täällä edustivat Saksaa, eivät yleensä pyrkineet sekaantumaan maamme asioihin. Saksan lähettiläs, vapaaherra v. Brück, hienosti sivistynyt, vilkas baijerilainen, ei ollut vähimmässäkään määrässä agressiivinen luonne. Kreivi v. d. Goltz oli kyllä hyvin tarmokas ja luja mies, mutta samalla siksi älykäs, että hän hyvin lyhyessä ajassa oppi tuntemaan Suomen kansan luonteen ja oivalsi, että voimasanoilla ja komentamalla ei kansaamme suinkaan voitaisi lähentää Saksaan, vaan että varmin tie tähän oli päinvastoin täydellisen vapauden suominen kansallemme hoitaa asiansa omien miestensä kautta.
Onhan kyllä tohtori Schauman kirjassaan "Valtiomuototaistelu Suomessa 1918" (s. 32) väittänyt, että Suomen politiikan todelliseksi, vaikka ei näkyväksi johtajaksi tuli kreivi v. d. Goltz. Mutta tämän väitteensä tueksi Schauman esittää ainoastaan kaksi asiaa, ensiksi, että v. d. Goltz valtionhoitajan kutsumana oli neuvotellut tulevan armeijamme järjestelystä ja rakenteesta sekä riittävän monen saksalaisen opetusupseerin hankkimisesta, sekä toiseksi, että v. d. Goltz itse lausuu kirjassaan "Toimintani Suomessa ja Baltian maissa": "Epäilemättä oli isänmaani parasta katsoen oikein, etten minä, kun mielipidettäni kysyttiin, vetäytynyt kenraalin kuoreeni ja kieltäytynyt antamasta muka liian poliittisia ja minulle kuulumattomia vastauksia" – "minä olin poliittinen kenraali ja olen siitä ylpeä".
Mutta voidaanko todella näistä tosiasioista mitenkään tehdä niin
pitkälle käypiä johtopäätöksiä, kuin Schauman kirjassaan on tehnyt?
Että v. d. Goltzin yllämainittu lausunto ei oikeuta sellaiseen
johtopäätökseen, on selvää, sillä kirjoitettuaan tuon lauseen hän
jatkaa esitystään asemastansa Suomessa ja lopettaa sen seuraavasti:
"Mutta kaikille ilkeämielisille kriitikoille vakuutettakoon vielä
kerran tämän esityksen lopussa, että Suomi 1918 nautti mitä
täydellisintä itsenäisyyttä ja että Suomen hallitus kaiken Saksaan ja
minuun kohdistuvan rakkautensa ohella täydellisesti säilytti oikeutensa
itsenäisenä hallituksena. Jos toisin olisi ollut, jos minä todellakin,
kuten tuo ruotsalainen sanomalehti [eräs Tukholman lehti] soimasi,
olisin liikkunut Suomessa prokonsulina, olisi tämä rakkaus pian
muuttunut vastakohdakseen. Juuri pidättyväisyydellään Saksa on
valloittanut asemansa kansan sydämissä."Kreivi v. d. Goltzin käsitys Schaumanin väitteistä käy muutoin tämän ohessa hyvin voimakkaasti ilmi eräästä kirjeestä, jonka kreivi joulukuun 12 päivänä 1924 heti Schaumanin kirjan ilmestyttyä lähetti minulle, oikeuttaen julkaisemaan sen. Kun silloin vielä näytti liian aikaiselta julkisuudessa tarkemmin selostaa 1918 vuoden tapahtumia, ei ollut mahdollista julkaista myöskään tätä kirjettä. Se esiintyy nyt kokonaisuudessaan myöhemmin toisessa yhteydessä ss. 89-92, josta syystä tässä ainoastaan viittaan siihen.
Mitä erityisesti tulee omaan hallintohaaraani, en muista yhtään ainoata tapausta, jossa ennen asian ratkaisua olisin neuvotellut kreivi v. d. Goltzin kanssa. Poikkeuksena ovat tietenkin ne harvat tapaukset, jolloin oli selvitettävä jokin saksalaiseen sotaväkeen kuuluvan henkilön ja oman maan kansalaisen välinen asia. Tähän on minun kuitenkin vielä lisättävä, että yhdessä asiassa katsoin tarpeelliseksi, noudattaakseni saksalaisen sotapäällystön lausumaa toivomusta, menetellä toisin, kuin muussa tapauksessa olisin halunnut tehdä. Olisin mielelläni nähnyt, että sanomalehtemme olisivat saaneet oikeuden julkaista myöskin ympärysvaltojen sotabulletiinit – sitä olisi puolueettomuuskanta maailmansotaan nähden vaatinut – mutta saksalainen sotapäällystö katsoi, että niin kauan kuin saksalaista sotaväkeä oli maassamme, olisi tätä vältettävä, koska se voisi loukata saksalaisia joukkoja. Tämäkin asia saatiin kuitenkin syksymmällä järjestetyksi; ympärysvaltojen sotabulletiinia julkaistiin sen jälkeen meilläkin esteettä.
Pääkysymys ulkoasiain hoidossa oli minulle: oliko mahdollista toteuttaa se saksalainen orientointi, jota sekä poliittinen tilanne että valtava kansan opinioni meillä ehdottomasti näytti vaativan, sillä tapaa ja siksi lievässä muodossa, että voisimme ylläpitää puolueettomuuttamme maailmansotaan nähden, vai oliko se vievä meidät osallisiksi tähän sotaan. Että tilanne oli täynnä vaaroja ja vaikeuksia myöskin varovaiselle, puolueettomuuteen pyrkivälle politiikalle, oli kyllä selvää, mutta sittenkin oli tätä käsitykseni mukaan yritettävä.
PETSAMON-RETKEN SEURAUKSET
Alkupuolella toukokuuta 1918 oli eräs jossakin määrin sotilaallisesti järjestetty vapaajoukko tohtorien Thorsten Renvallin ja Olli Laitisen johdolla tehnyt retken Petsamon alueelle, tutkiaksensa minkälaiset olot siellä vallitsivat sekä ottaaksensa, jos näyttäytyisi mahdolliseksi, alueen haltuunsa, jotta Suomen valtio aikanaan voisi pontevammin vaatia tämän, jo puolivuosisataa aikaisemmin Suomelle luvatun maan liittämistä valtioalueeseemme. Retki oli yksityislaatuinen, mutta Vaasan hallitus oli saanut tiedon sen järjestämisestä.
Aluksi näytti siltä, kuin alue olisi jätetty autioksi ja retkeilijät tulisivat onnistumaan yrityksessään, mutta toukokuun 12 päivänä, kun joukko lähestyi Petsamon vuonoa, se kohtasi hyvin varustetun, itseänsä paljon mieslukuisemman vihollisen, joka otti retkeilijät vastaan ankaralla kuularuisku- ja kivääritulella. Pikainen peräytyminen oli ainoa pelastumiskeino. Osa vapaajoukkoa pääsikin takaisin Suomen puolelle, toisen osan joutuessa Norjan puolelle rajaa, missä heidät riisuttiin aseista ja sijoitettiin keskitysleiriin.
Suomeen palanneiden ilmoitusten mukaan muodostivat venäläiset, englantilaiset merisotilaat ja suomalaiset punakaartilaiset sen joukon, joka oli karkoittanut heidät Petsamon alueelta. Englantilaisten upseerien vakuutettiin johtaneen joukkoa. Kun siten englantilaisten toiminta oli estänyt Suomen kansalaisia ottamasta haltuunsa aluetta, jota meillä oli pidetty jo kauan sitten oikeudenmukaisesti meille kuuluvana, katsoi hallitus välttämättömäksi esittää tapahtuman johdosta vastalauseen Ison-Britannian hallitukselle. Tässä mielessä oli annettava nootti Britannian hallitukselle. Luonnos tällaiseen oli jo laadittu, ennenkuin astuin ulkoasiain johtoon, mutta nootin lopullinen muodostaminen ja sen perillesaattaminen tuli tapahtumaan lähinnä minun vastuullani.
Nootissa tehdään ensin lyhyesti selkoa Petsamon kysymyksen aikaisemmista vaiheista siitä saakka, kun keisari Aleksanteri II manifestillaan helmikuun 15 päivältä 1864 sitoutui luovuttamaan Suomelle itäpuolella Jaakopinjokea olevan Jäämeren ranta-alueen, korvauksena siitä, että Suomi luovutti Venäjälle Siestarjoen kivääritehtaan. Sitten huomautetaan, että kun Suomi nyttemmin on itsenäinen, Venäjästä kokonaan riippumaton valtio, on sitäkin tärkeämpää, että kysymyksessäoleva, Suomelle luvattu alue yhdistetään Suomen muuhun valtioalueeseen. Syynä siihen, että hallitus ei vielä ole voinut ottaa aluetta haltuunsa, on maassa puhjennut kapina. Kun sitten on selostettu edellämainittua suomalaisen vapaajoukon retkeä Petsamoon sekä lausuttu se käsitys, että syynä retken epäonnistumiseen oli yksinomaan se apu, jonka venäläiset ja suomalaiset punakaartilaiset olivat saaneet englantilaiselta meriväeltä, pannaan vastalause täten Suomelle tapahtunutta oikeudenloukkausta vastaan sekä esitetään vaatimus, että Ison-Britannian hallituksen tulisi heti kutsua pois joukkonsa suomalaiselta territoriolta sekä estää punakaartilaisia vasta saamasta apua muodossa tahi toisessa Ison-Britannian alamaisilta.
Nootti lähetettiin Ruotsin-lähettiläällemme ministeri Gripenbergille Tukholmaan siellä annettavaksi Britannian Ruotsin-lähettiläälle, Sir Esme Howardille. Erinäisistä syistä lykkäytyi nootin perillevieminen jonkin verran, joten tämä tuli tapahtumaan kesäkuun 27 päivänä. Samana päivänä minulle lähettämässään yksityisessä kirjeessä Gripenberg tekee selkoa tilaisuudesta, jossa hän jätti nootin Sir Esmelle. Hän kertoo, että tämä, luettuaan nootin, otti asian perin vakavasti, kysyen, oliko tarkoitus antaa uhkavaatimus, johon Gripenberg vastasi, että nootti ilmaisi ainoastaan hallituksen toivomuksen siitä, että englantilaiset joukot siirrettäisiin pois Suomen valtiolle kuuluvalta alueelta. Sir Esme epäili, oliko Suomen omistusoikeus kysymyksessäolevaan alueeseen selvä, esittäen käsityksensä tueksi 1864 vuoden asetuksen, jossa oli vaihtoehtoisesti kysymys joko Petsamon tahi jonkin toisen maa-alueen luovuttamisesta Suomelle korvaukseksi Siestarjoen kivääritehdas-alueista. Sir Esme ehdotti lopuksi, että Gripenberg ottaisi takaisin nootin, mutta kun Gripenberg vastasi, ettei hän ollut siihen oikeutettu eikä tulisi sitä tekemään, ilmoitti Sir Esme, että hän tulisi heti antamaan tiedon nootista muille ympärysvaltojen lähettiläille Tukholmassa, koska Englanti ei toimi yksinään, vaan kaikissa asioissa yhdessä liittolaistensa kanssa.
Seuraavana päivänä pyydettiin Gripenbergiä saapumaan Ranskan lähettilään, ministeri Thiébaut'n, luo ja hänen sinne saapuessaan oli Sir Esme myöskin siellä. Tällöin viritettiin pitempi keskustelu nootin johdosta, jossa Ranskan ministeri teki samat vastaväitteet kuin Englannin ministeri edellisenä päivänä, pahoitellen lisäksi, ettei Ranska myöskin ollut saanut noottia. Ministeri Thiébaut myönsi, että nootti ei ollut puettu uhkavaatimuksen muotoon, vaan että sitä oli sanottava "kategoriseksi pyynnöksi" (mise en demeure). Sir Esme vakuutti keskustelun kuluessa, että liittovaltojen tarkoitus ei suinkaan ollut estää Suomea pääsemästä Jäämerelle, mutta tämä voisi tapahtua vasta sodan päätyttyä, sillä jos liittovallat nyt sallisivat Suomelle vapaan pääsyn Jäämerelle, kävisi Suomelle mahdottomaksi estää saksalaisia perustamasta sinne tukikohtaa sukellusveneitänsä varten, josta olisi seurauksena, että liittovaltojen yhteys Venäjän ja Muurmannin kanssa katkaistaisiin. Ministeri Thiébaut luuli, että liittovaltojen hallituksilla ei olisi mitään sitä vastaan, että tunnustaisivat Suomen oikeuden Petsamon alueeseen sekä antaisivat lupauksen alueen luovuttamisesta sodan päätyttyä. Lopuksi lähettiläät ilmoittivat, että he, katsoen asian vakavuuteen, olivat edellisenä iltana sähköttäneet nootin sisällyksen hallituksillensa, ja samaten olivat myöskin Italian ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen lähettiläät toimineet.
Ymmärrettävää on, että se tapa, jolla liittovaltojen Tukholman-lähettiläät olivat suhtautuneet meidän noottiimme, oli mitä suurimmassa määrässä huolestuttanut ministeri Gripenbergiä. Hänen kirjeensä minulle näiltä päiviltä kuvaavat selvään tätä mielialaa. Kirjeessä heinäkuun 2 päivältä Gripenbergille selitin lähemmin noottimme tarkoitusta, nimenomaan mainiten hallituksemme katsoneen olleensa sitäkin oikeutetumpi huomauttamaan Ison-Britannian hallitukselle vaatimustamme Petsamon alueeseen, kun Ison-Britannian hallitus monet kerrat sodan aikana oli ilmoittanut haluavansa suojella myöskin pienten kansojen oikeuksia.
Asema alkoi kuitenkin näyttää perin uhkaavalta. Skandinaavian maiden lehdissä ilmeni joukoittain niille lähetettyjä uutisia, joiden ilmeisenä tarkoituksena oli valmistaa yleistä mielialaa näissä maissa siihen mahdollisuuteen, että Suomi joutuisi sotaan ympärysvaltojen kanssa. Selvä hermostuminen kävi yleiseksi pääkaupungissamme oleskelevien ympärysvaltojen alamaisten keskuudessa, ja eräänä päivänä tiedoitettiin minulle, että Ison-Britannian silloinen virallinen edustaja maassamme, konsuli Mr. Growe, jota yleensä pidettiin vähemmän ystävällisenä maatamme kohtaan sekä pikemminkin venäläisystävällisenä, oli kutsuttanut kaikki kaupungissa olevat englantilaiset luoksensa, ilmoittaen, että heidän oli 14 päivän kuluessa suoritettava asiansa ja lähdettävä maasta, sillä sota oli aivan piakkoin alkava Suomen ja liittovaltojen välillä. Että Mr. Growe ei omasta puolestaan ollut halukas tekemään mitään tällaisen välien rikkoutumisen estämiseksi, tuntui varmalta, jos ne tiedot olivat oikeat, jotka näinä päivinä saatettiin minulle perille.
Heinäkuun 9 päivänä tiedoitti ministeri Serlachius Oslosta erään suuren kalakauppiaan, joka oli myynyt paljon tavaraa Suomeen, ilmoittaneen, että Norjan viranomaiset olivat päättäneet evätä kaikki vientiluvat Suomeen, "koska on suuri mahdollisuus olemassa, että Suomi sekaantuu sotaan Englantia vastaan".
Koettaessani arvostella, mikä oli saattanut asemamme yht'äkkiä niin uhkaavaksi, täytyi minun tulla siihen käsitykseen, että tätä ei suinkaan ollut aiheuttanut noottimme semmoisenaan, sillä selvältä näytti, että joskin sen sanamuoto oli vähemmin onnistunut ja jyrkempi kuin mitä erittäinkin pikkuvaltion kirjeenvaihdossa suurvallan kanssa katsotaan soveliaaksi, tällainen seikka ei voinut aikaansaada sodanjulistusta maailmanvallan puolelta. Selvältä näytti siten, että asemamme huononemisen oli aiheuttanut, ei noottimme sisällys, vaan se seikka, että noottimme todellista tarkoitusta arvosteltiin aivan väärin. Jos liittovallat luulivat, että noottimme oli oikeastaan saksalaisten sanelema tahi ainakin yhdessä heidän kanssansa laadittu, pyrkien antamaan oikeutusta jollekin yhteisesti suunnitellulle sotilaalliselle toiminnalle, silloin tietenkin nootilla oli aivan toinen kantavuus kuin jos se oli yksistään meidän sangen viaton protestinoottimme sen johdosta, ettemme vieläkään olleet saaneet tilaisuutta ottaa haltuumme meille jo 1864 luvattua maata. Tästä tein sen johtopäätöksen, että sodanvaara oli vältettävissä, mikäli ympärysvallat, etupäässä Englanti, saatiin vakuutetuiksi noottimme todellisesta tarkoituksesta ja siitä, että noottimme ei ollenkaan ollut tulos yhteistoiminnasta saksalaisten kanssa.
Asian arvosteleminen olisi luonnollisesti ollut hyvinkin helppoa, jos olisimme tietäneet, että Saksan yleiseen sotasuunnitelmaan sisältyi saksalaisten joukkojen lähettäminen Suomeen tarkoituksella täältä käsin ahdistaa englantilaisia joukkoja Muurmannin radan varrella sekä estää uuden itärintaman muodostumista. Mutta näistä aikeista emme olleet saaneet mitään tietoja saksalaiselta taholta, vaikkakin jokaiselle asioihin vähänkin perehtyneelle täytyi olla selvää, että saksalaiset joukot eivät suinkaan olleet saapuneet maahamme yksistään avustaaksensa meitä vapaussodassamme.
Heinäkuun 4 päivänä selostin eduskuntaryhmien valtuuskunnalle poliittista tilannetta, kosketellen silloin varovaisessa muodossa myöskin kysymystä mahdollisesta sodanvaarasta. Mihin suuntaan lausuntoni tässä suhteessa kävi, ilmenee kirjeestä, jonka vapaaherra R. A. Wrede, ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän tunnustettu johtaja, lähetti minulle kokouksen jälkeisenä päivänä. Kirje alkoi seuraavasti:
"Niiden tietojen johdosta, joita eilen annoit, otan vapauden lähettää Sinulle nämä rivit, joihin kiinnität sen huomion, minkä mahdollisesti katsot niiden ansaitsevan.
"Sinun lausunnoistasi tahtoisin erityisesti alleviivata sen, että meidän on varottava, ettemme joudu sotaan Englannin kanssa. Ja lisään tähän, että meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei Saksa aja meitä sellaiseen sotaan. Riippumatta siitä, mille kannalle asettuu Venäjän-Karjalan kysymyksen suhteen, on selvää, että Suomen intressit Muurmannin rannikolla eivät ole samat kuin Saksan. Jos Saksa katsoo tarpeelliseksi sulkea Englannilta pääsyn tätä tietä Venäjälle tai estää Venäjää pääsemästä ulos sitä tietä, tehköön Saksa sen yksin, meidän sekaantumatta asiaan." Kirjeessä siirrytään sitten puhumaan edustuksestamme Englannissa "siltä varalta, että säilytämme rauhan tämän maan kanssa".
Sodan vaara näytti todella hyvin uhkaavalta. Kiireellinen toiminta oli nyt välttämätön. Tämä edellytti lähinnä suoranaista, nopeata yhteyttä Ison-Britannian hallituksen kanssa. Täkäläinen Ruotsin lähettiläs, ministeri Westman, oli jo aikaisemmin minulle ilmoittanut, että Ruotsin hallitus oli valmis tarjoamaan "bona officiaansa", jos meidän joskus tarvitsisi sen välityksellä esittää jotakin asiaa ympärysvaltioille, joissa meillä ei vielä ollut virallista edustusta. (Edustajallamme tohtori Holstilla ei ollut oikeutta salamerkki-sähkösanomavaihtoon.) Tätä tarjousta päätin nyt käyttää hyväksemme saadakseni vaarallisen väärinkäsityksen selvitetyksi. Hankittuani hallituksen suostumuksen siihen käännyin asiassa heinäkuun 2 päivänä ministeri Westmanin puoleen. Yhdessä laadimme saman päivän iltamyöhällä sen sähkösanoman, joka Ruotsin Lontoossa olevan lähettilään, kreivi Wrangelin kautta oli esitettävä Ison-Britannian hallitukselle. Sähkösanomassa tähdennettiin noottimme tarkoitusta säilyttää itsellemme se oikeus Petsamon alueeseen, jonka katsoimme Suomen jo 1864 siihen saaneen. Samalla oli annettava Britannialle oikea käsitys siitä, että olimme toimineet asiassa itsenäisesti eikä mitenkään yhdessä saksalaisten kanssa. Saatoin tämän vakuuttaa sitäkin helpommin, kun olin asian ilmoittanut Saksan lähettiläälle, vapaaherra von Brückille, vasta sen jälkeen kuin nootti oli valmiiksi laadittu.
Ruotsin välitystoiminnan tukemiseksi katsoin tarpeelliseksi, että meillä julkisuudessa korostettaisiin haluamme pysyä puolueettomina maailmansotaan nähden. Tämän johdosta sisälsi "Hufvudstadsbladet" heinäkuun 6 päivänä johtavan kirjoituksen otsikolla "Eikö Suomi ole puolueeton?"
Kirjoituksessa huomautetaan ensin siitä, että mieliala ympärysvalloissa alkaa päivä päivältä kehittyä yhä enemmän meitä vastaan, että sitä todistavat eräs Englannin parlamentissa tehty välikysymys samoinkuin myös tiedot, joita ulkomaiden lehdet ovat saaneet ympärysvaltojen lähetystöistä. Varsinkaan eivät Ison-Britannian ja Suomen välit ole tyydyttävällä kannalla. Lehti jatkaa sitten seuraavasti:
"Kuten useamman kerran olemme huomauttaneet, ei kukaan järkevä ihminen tässä maassa halua, että luopuisimme siitä puolueettomuudesta, jonka hallituksemme julisti itsenäisyysilmoituksemme yhteydessä. Emme myöskään luule, että mikään meidän tekomme olisi voinut antaa aihetta siihen käsitykseen, että Suomi olisi poikkeamaisillaan tältä tieltä heittäytyäksensä arveluttaviin selkkauksiin. Ja käsityksemme on, että se epäluulo meitä kohtaan, joka ilmeisesti on vallalla ympärysvaltioissa, pohjautuu ulkonaisiin ilmiöihin, siihen tosiasiaan, että me hädässämme anoimme ja saimme Saksalta avustusta ja että suhteemme tähän valtioon on saanut leimansa tästä meidän yhteiskuntamme pelastamiseksi välttämättömästä avunannosta. Ympärysvalloissa ei kuitenkaan pitäisi katsoa puolueettomuuden rikkomiseksi sitä, että käännyimme vieraan vallan puoleen asiassa, joka koski meille elämän korkeimpia arvoja, eikä myöskään sitä kiitollisuutta, jota luonnollisesti tunnemme saadusta avusta. Ja kuitenkin täytyy meidän katsoa, että pääsyynä epäsuopeaan mielialaan meitä kohtaan on mainittu suhde, jossa voimat, joille me emme mitään mahtaneet, ratkaisivat tapausten kehityksen.
"Asiallisia syitä riitoihin puolueettoman Suomen ja ympärysvaltojen välillä ei voitane osoittaa löytyvän. Tosin pysymme tinkimättä vaatimuksessamme Petsamon alueeseen, mutta tämän asianhan ei luulisi koskevan ympärysvaltojen intressejä, se on Suomen ja Venäjän välinen asia, toisin sanoen kahden puolueettoman valtakunnan välinen. Ja tässäkään asiassa, jossa kuitenkin oikeutemme on vastaansanomaton, emme kuitenkaan ole esiintyneet mitenkään hyökkäävästi. Armeijamme pääesikunnan päällikön ilmoituksen mukaan eivät hallituksen sotavoimat sielläkään ole ylittäneet rajaa. Ja niistä yksityisistä vapaajoukoista, jotka ovat liikkuneet niillä seuduilla ja sitten paenneet venäläisten ja punaisten ahdistamina m.m. Norjan valtioalueelle, ei voida mitenkään tehdä yhteiskuntaamme vastuunalaiseksi. Jos vaatimuksemme Petsamon alueen suhteen sisältyvät lausuntoon, että Englanti kyllä on vallan suopealla kannalla puhtaasti suomalaisiin toivomuksiin nähden, pitäisi olla helppo poistaa kaikki aiheet kahnauksiin ainakin tällä taholla ja siten olla mahdollisuus väärinkäsityksen selvittämiseen rauhallista tietä.
"Mitä sitten tulee hermostuneisuuteen Itä-Karjalan ja Muurman-radan johdosta, olemme aina vastoin kaikkia suursuomalaisen yltiöisänmaallisuuden ilmauksia – jotka eivät myöskään ole ylittäneet kannunvalamisen rajoja – huomauttaneet, että tähän kuuluvien irridenta-näkökohtien toteuttamisella voimakeinoin ei ole kannatusta laajemmassa kansanopinionissa, josta syystä ei myöskään mikään vastuuntuntoinen hallitus voisi sitä suosia. Tosiasia on myöskin, etteivät mitkään Suomen armeijaan kuuluvat joukot ole ottaneet osaa niihin retkeilyihin rosvoavia punaisten ja venäläisten joukkoja vastaan, joita näillä tienoilla on tapahtunut. Mutta toisaalta ei voida mitenkään pitää puolueettomuuden rikkomisena, jos nykyisissä levottomissa olosuhteissa ryhdytään sotilaallisiin toimenpiteisiin puolustaaksemme niin vaaranalaista ja uhattua linjaa, kuin meidän itärajamme on."
Huomautettuaan sitten, kuinka vahingollista on maallemme, että ulkomaisten lehtien kirjeenvaihtajat kaikenlaisten kulkupuheiden nojalla lähettävät maailmalle hälyyttäviä perättömiä tietoja muka täällä suunniteltavista sotaretkistä sekä itään että pohjoiseen, lopettaa lehti kirjoituksensa seuraavalla lausunnolla:
"Me korostamme siten, että maamme ei tiedä ryhtyneensä mihinkään toimenpiteeseen, jonka syyllä voitaisiin katsoa loukkaavan puolueettomuuden velvoituksia, kuin myöskin, että maallamme ei ole mitään sellaisia suunnitelmia, joka voisivat saattaa sen ristiriitaan ympärysvaltojen kanssa. Me katsomme, että kun väitetään Suomen poliittisessa suhteessa 'ottaneen perin epämääräisen asenteen', niin tämä väite ei ole totuuden mukainen. Että me ylläpidämme mitä ystävällisimpiä suhteita Saksan kanssa, sitä tietysti ei kielletä. Tämä on meidän eittämätön oikeutemme, ja siihen on meillä mitä kouraantuntuvin syy. Mutta täten emme mitenkään luovu puolueettomuuden tieltä. Eikä kellekään pitäisi olla tuntematonta, että me emme suinkaan anoneet Saksan avustusta asettuaksemme Saksan herruuden alaisiksi. Me voimme myöskin äänekkäästi todistaa, että Saksa koko ajan on täysin respekteerannut meidän itsenäisyyttämme ja vapauttamme, tahtomatta mitenkään saattaa tahtoansa noudatettavaksi kysymyksissä, jotka ovat sovitun tehtävän ulkopuolella."
Tämä "Hufvudstadsbladetin" kirjoitus antoi Berliinin-lähetystöllemme, jota silloin virkaatekevänä päällikkönä johti vapaaherra A. von Bonsdorff, aihetta seuraavaan lausuntoon lähetystön raportissa heinäkuun 21 päivältä:
"Hallitukselle on jo tunnettua, että korkeimmassa paikassa, sodanjohdossa ja myöskin ulkoasiainministeriössä toivotaan monarkian tulevan maamme valtiomuodoksi. Kun otetaan huomioon se apu, jonka olemme saaneet Saksasta, ja se voimakas intressi, joka saksalaiselta taholta on tullut Suomen osaksi, sekä se suopeus maatamme kohtaan, joka m.m. ilmenee valmiudessa kannattamaan ja puoltamaan toivomuksiamme Itä-Karjalan suhteen, on omansa herättämään ihmettelyä, että sanomalehti 'Hufvudstadsbladet' on voinut julkaista sellaisen kirjoituksen, kuin se, joka lehden heinäkuun 6 päivän numerossa esiintyi otsakkeella 'Eikö Suomi ole puolueeton?' Useat Saksan lehdet ovat kertoneet kirjoituksen pääsisällyksen sähkösanoman muodossa, ja se on epäilemättä vahingoittanut meitä, kun sitä täällä luonnollisesti on tulkittu ilmauksena taipumuksesta suomalaisella taholla olla hyvissä väleissä myöskin ympärysvaltojen kanssa. Asian luonnon mukaista on, että saksalainen opinioni ankarasti reagoi tällaista vastaan, ja suomalainen politiikka, joka näinä ratkaisevina aikoina tahtoo sijoittaa maamme kahden tuolin väliin, voinee tuskin johtaa muuhun kuin maallemme kestämättömään asenteeseen. Lähetystö on pitänyt velvollisuutenaan kertoa kirjoituksen toistamisesta Saksan lehdissä ja luulee puolestaan, ettei ole epäoikeutettua huomauttaa kunnioittaen siitä, kuinka välttämätöntä on, että kotimaan sanomalehdistö näinä meille erinomaisen vakavina aikoina käsittäisi velvollisuudekseen neuvotella hallituksen ulkoasiainjohdon kanssa, ennenkuin julkaisevat kirjoituksia tärkeistä ulkopoliittisista kysymyksistä."
Tämä lähetystön tiedoitus ei voinut mitenkään huolestuttaa, olihan minulle hyvin tunnettua, että vapaaherra v. Bonsdorff, joka pitkäaikaisen toimintansa aikana Saksassa itsenäisyytemme hyväksi oli tullut vakuutetuksi Saksan lopullisesta voitosta maailmansodassa, arvioi Suomen ulkopolitiikan tehtävät aivan toisenlaisiksi kuin ulkoasiain silloinen johto. Viimeinen kohta lausunnossa oli omansa huvittamaan, se kun osoitti, ettei lähetystö ajatellut mahdolliseksikaan, että "Hufvudstadsbladetin" kirjoitus olisi ollut ulkoasiainjohdon inspiroima. Olin kuitenkin kirjelmässä heinäkuun 6 päivänä kaikille lähetystöjen päälliköille ilmoittanut nootistamme Ison-Britannian hallitukselle sekä kärjistyneistä suhteistamme tähän suurvaltaan.
Että toiminta länsivaltojen rauhoittamiseksi oli osunut oikeaan, sen oli lähin tulevaisuus näyttävä. Lontoossa oli epäluulo maatamme kohtaan kohonnut korkeimmilleen, sinne oli tiedoitettu, että saksalaiset yhä lisäsivät joukkojaan Suomessa ja että maamme hallitus oli aikeissa karkoittaa Englannin konsulin ja hänen mukanaan kaikki Englannin alamaiset maasta. Ja näihin kokonaan perättömiin huhuihin kiinnitettiin siellä vakavaa huomiota, päättäen siitä, mitä Holsti tiedoitti keskusteluistansa ulkoasiainministerin apulaisen, lordi Hardingen kanssa.
Mutta pari viikkoa myöhemmin alkoi hermostuttava jännitys vähitellen laueta. Hälyyttävät tiedot Suomen ja ympärysvaltojen välien katkeamisesta Skandinaavian maiden lehdissä lakkasivat, maassamme oleskelevat englantilaiset rauhoittuivat, ja monet merkit osoittivat, että sodan uhka ainakin tällä kertaa oli vältetty. Kuinka lähellä se todellisuudessa oli ollut, sen tiesivät ainoastaan harvat maassamme, mutta että se ulkoasiainhoitajalle oli tuottanut unettomia öitä, se ei toki ihmetyttäne ketään.
Vasta jonkin verran myöhemmin, elokuun 9 päivänä, annettiin Englannin hallituksen vastaus noottiimme ministeri Gripenbergille Tukholmassa. Se kuului seuraavasti käännöksenä englannin kielestä:
"Hänen Majesteettinsa hallitus on saanut Suomen hallitukselta
esityksiä, jotka viittaavat sellaiseen uskoon, että liittovaltojen
sotavoimat ovat avustaneet tai tarkoittaneet avustaa toista puolta,
joka on osallisena Suomen kansalaissotaan, sekä osoittavat epäiltävän,
että H. Majt:nsa hallitus voisi avustaa eräitä venäläisiä tunkeutumaan
Suomeen ja kiihoittamaan siellä kansalaissotaan. Suomessa näyttää myös
vallitsevan pelko, että Iso-Britannia haluaisi saada aikaan erityisen,
Britannian holhoaman tasavallan Pohjois-Venäjällä. H. Majt:nsa hallitus
haluaa nimenomaan [formally] kumota sellaisen väitteen, että
liittovaltojen voimat olisivat avustaneet Suomen kansalaissodan toista
riitapuolta, ja vakuuttaa, että liittoutuneiden sotilasviranomaiset
eivät ole koskaan työskennelleet yhdessä Suomen punaisten kaartien
kanssa. Edelleen H. Majt:nsa hallituksella ei ole minkäänlaista
aikomusta avustaa jotakin venäläistä ryhmää tunkeutumaan Suomeen tai
kiihoittamaan siellä kansalaissotaan."Mitä tulee Muurmannia ja Karjalaa koskevaan kysymykseen, H. Majt:nsa
hallitus olisi iloinen nähdessään tyydyttävän järjestelyn [settlement]
tulevan aikaan, mutta on pakotettu korostamaan, että sen hallussa ei
ole asian ratkaisu. H. Majt:nsa hallitus ymmärtää Suomen hallituksen
vaatimuksen perustuvan sopimukseen, joka on tehty Suomen ja Venäjän
hallitusten välillä vuonna 1864. Ei kuitenkaan H. Majt:nsa hallitus
eikä mikään muukaan hallitus olisi oikeassa vakuuttaessaan omasta
aloitteestaan, että alue, joka niin kauan kuin Venäjällä on ollut jokin
tunnustettu hallitus, on riidattomasti ollut venäläinen, nyt kuuluisi
toiseen valtioon. H. Majt:nsa hallitus ei mitenkään ole vihamielinen
sellaiselle tämän kysymyksen lopulliselle ratkaisulle, joka olisi
sopusoinnussa Suomen toivomusten kanssa, ja tarpeetonta on sanoa, ettei
sillä ole mitään agressiivisia aikomuksia Suomen suhteen. H. Majt:nsa
hallitus kuitenkin pelkää, että niin kauan kuin Suomi on saksalaisen
vaikutuksen alainen, Saksa tukee Suomen vaatimusta vain siinä
tarkoituksessa, että Saksan sukellusveneet saisivat tilaisuuden
esteettä toimia Pohjoisella Jäämerellä. Tämä ei ole enempää
liittovaltojen kuin puolueettomienkaan maiden intressien mukaista. Se
aikaansaisi suuren vääryyden Venäjää kohtaan eikä olisi Suomelle
miksikään hyödyksi. Ainoastaan pitääkseen yllä liikenneyhteyttä Venäjän
kanssa ja estääkseen Saksan saamasta sukellusveneilleen asemapaikkaa
Pohjoisella Jäämerellä Liittovallat pitävät joukkoja Muurmannin
rannikolla. Viimeinen asia, jota ne ajattelevat, on hankkia alueen
lisäystä siellä tai jossakin muussa Venäjän osassa."Täten oli tämä itsenäisen Suomen noottienvaihto mahtavan Ison-Britannian kanssa, jossa noottimme kylläkin oli todistanut sen kyhääjien, aloittelijoina ammatissa, käyttäneen diplomaattisesti sangen huonosti teroitettuja kyniä, päättynyt meille vallan onnellisesti. Olimme sen avulla saaneet Englannin hallituksen vakuutuksen siitä, että Englanti ei missään tapauksessa tulisi avustamaan punakaartilaisia, jos hyökkäystä maatamme kohtaan vielä yritettäisiin Venäjältä käsin, vakuutus, joka silloisissa oloissamme oli maallemme suuriarvoinen. Että liittovallat aikaisemmin olivat olleet yhteistoiminnassa Suomen vallankumouksellisten kanssa, on myöhemmin tullut selvään toteen näytetyksi. Siten käy New Yorkissa vuonna 1920 julkaistusta teoksesta "Russian-American Relations March 1917–March 1920 – Documents and Papers" ilmi, että Suomen Kansanvaltuuskunta oli varsin vilkkaassa yhteydessä Venäjällä olevan Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa, joka kai edusti koko liittovaltio-ryhmää, koska se oli ainoa vuonna 1918 Venäjälle jäänyt tähän valtioryhmään kuuluva lähetystö. Tämän todistamiseksi jäljennän tähän ainoastaan yhden todistuskappaleen mainitusta asiakirjakokoelmasta, nimittäin erään sähkösanoman, jonka Yhdysvaltain sotilasattashea, eversti Robins, huhtikuun 18 päivänä 1918 Pietarista lähetti Yhdysvaltain suurlähettiläälle Francisille, joka silloin oli Vologdassa. Sähkösanoma kuului suomennettuna:
"Minulla oli neuvottelu Suomen vallankumouksellisten johtomiesten kanssa. He lupaavat jatkaa taistelua ja perääntyen kaakkoon pitää vakinaisesti hallussaan kappaleen Itä-Suomea."
Ruotsin hallituksen myötävaikutus asian selvittämiseksi oli ollut meille merkityksellinen, ja tunsin siitä kiitollisuutta Ruotsin hallitusta ja ministeri Westmania kohtaan, sitäkin enemmän, kun avustus oli annettu edes herättämättä kysymystä mistään vastapalveluksista.
Lopuksi ansaitsee mainitsemista, että samaan aikaan kun Britannian hallitus antoi vastauksensa meidän noottiimme, se kutsui pois Mr. Growen Suomesta sekä lähetti laajennetuin valtuuksin tänne edustajaksensa erittäin sympaattisen Mr. Henry Bell'in, joka, tuntien maamme ja olomme jo aikaisemmilta ajoilta sekä yleensä suhtautuen ystävällisesti maatamme kohtaan, seuraavana aikana myötävaikutti monen väärinkäsityksen poistamiseksi, jotka ympärysvalloissa olisivat olleet viimeaikaisen kehityksemme oikean arvostelemisen esteenä.
ULKOVALTOJEN ALAMAISTEN KOHTELU
Venäläisten osanotto kapinallisten punakaartien puolella meidän vapaustaisteluumme oli luonut taktillisen sotatilan Suomen ja Venäjän välille. Seurauksena tästä oli, että sittenkun varsinainen taistelu oli loppuunsuoritettu, raja Venäjää vastaan pidettiin suljettuna ja kaikki Venäjän alamaiset saivat määräyksen vissin ajan kuluessa poistua maastamme. Erityisestä anomuksesta myönnettiin kuitenkin monelle Venäjän alamaiselle, joita pidettiin valtiollisesti luotettavina, oikeus jäädä maahamme toistaiseksi asumaan.
Mutta joskin siten mitään säännöllistä liikennettä ei ylläpidetty maamme ja Venäjän välillä, oli niiden henkilöjen lukumäärä, jotka pyrkivät kaikenlaisia teitä Venäjältä maahamme, alun pitäen sangen suuri, ja niiden luku lisääntyi yhä kesän kuluessa sikäli kuin bolshevikkien vaino toisinajattelevia vastaan alati kiihtyi. Venäjältä siten poispyrkivien joukossa oli, paitsi bolshevismia pakenevia venäläisiä, sekä keskusvaltojen, etupäässä Itävallan Venäjällä sotavankeina olleita alamaisia, jotka maamme kautta suuntasivat matkansa kotimaahansa, että myöskin ympärysvaltojen kansalaisia, osittain virallisessa asemassa Venäjällä olleita, osittain yksityishenkilöitä, jotka kaikki olivat havainneet jatkuvan elämisen Neuvosto-Venäjällä mahdottomaksi ja sentähden yrittivät pelastua heitä siellä uhkaavasta kurjuudesta ja vaaroista. Ympärysvaltojen diplomaattiset edustajat olivat kyllä jo aikaisemmin poistuneet Venäjältä, viimeiset Vilppulan rintaman kautta helmikuulla, mutta näiden valtojen konsulaarisia edustajia oli useita jäänyt Venäjälle.
Miten tuli maamme suhtautua näihin eri kansallisuuksiin kuuluviin Venäjältä pakeneviin, siinä kysymys, joka oli Suomen hallituksen ratkaistava.
Omasta puolestani oli kantani ensi hetkestä saakka aivan selvä. Puhtaasti inhimilliseltä kannalta pidin välttämättömänä, että maamme tarjoaisi tavanmukaista kansainvälistä suojaa kaikille Venäjältä pakeneville, kokonaan riippumatta siitä, minkä valtion alamaisia he olivat. Ja tällainen menettely näytti minusta myöskin erittäin tärkeältä poliittisista syistä, sillä täten saimme tilaisuuden tähdentää pyrkimystämme noudattaa itsenäistä, maailmansotaan nähden puolueetonta politiikkaa.
Kun hallitus ulkoasiainministeriön järjestyttyä oli jättänyt kaikki kysymykset, jotka koskivat passeja ja ulkomaalaisten oleskelua maassamme, tämän ministeriön ratkaistavaksi, noudatettiin kesän alkuaikoina mainittua periaatetta ja saatiin sen mukaan monelle ulkomaalaiselle joko tyyssija maassamme tai vapaa pääsy maamme kautta Länsi-, Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Mutta vähitellen alkoi nousta vaikeuksia tämän ulkomaalaisten vapaamielisen kohtelun tielle. Vaikeudet olivat kahta laatua.
Suomessa vallitsi kesällä 1918 vielä erittäin ankara elintarvepula. Näissä oloissa alkoi käydä maallemme ylivoimaiseksi elättää muuta kuin aivan lyhytaikaisesti Venäjältä yhä tulvivaa pakolaisjoukkoa. Hallitus päätti tästä syystä tehdä esityksen Ruotsin, Tanskan ja Norjan hallituksille, että venäläiset pakolaiset jaettaisiin tasan Suomen ja mainittujen kolmen maan kesken. Kaksi viimeksimainittua maata vastasi aluksi vallan suopeasti esitykseen, jotavastoin Ruotsi ilmoitti haluavansa neuvotella Norjan ja Tanskan kanssa, ennenkuin se antaisi vastauksensa. Tulos tästä sittemmin tapahtuneesta mielipiteidenvaihdosta oli, että kaikki kolme hallitusta epäsivät ehdotuksemme, viitaten maissaan vallitsevaan asuntopulaan. Myöhemmin kääntyivät kuitenkin mainitut hallitukset Englannin puoleen kysymyksellä, eikö Englanti suostuisi vastaanottamaan venäläisiä pakolaisia. Tällä välin muutti hallitus venäläisiin pakolaisiin kohdistamaansa menettelyä ainoastaan sikäli, että koetettiin saada mahdollisimman suuri osa heistä jatkamaan matkaansa Tornion kautta muihin maihin.
Toinen vaikeus, joka kohtasi ulkoasiainministeriön harjoittamaa politiikkaa, koski sitä menettelyä, jota noudatettiin ympärysvaltojen alamaisiin nähden. Kaikki – sekä hallituksessa että hallituksen ulkopuolella –, jotka pitivät sotilasliiton solmimista Suomen ja Saksan välillä toivottavana, olivat alun pitäen karsain silmin katselleet sitä, että ympärysvaltojen alamaisten sallittiin vapaasti matkustaa maamme kautta Venäjältä kotimaahansa. Kiinteämmän muodon sai tämä vastustus, kun puolustusministeriöön, saksalaisen mallin mukaan, perustettiin poliittinen osasto, n.s. Valvonta-osasto, ja sen päälliköksi tuli erittäin tarmokas ja kykenevä mies, tohtori Eino Suolahti. Nyt alettiin vaatia, että koska Suomi oli sotakannalla Venäjän kanssa, oli kaikki kysymykset, jotka koskivat pääsyä Venäjältä maahamme ja päinvastoin, käsiteltävä puolustusministeriössä. Tätä vaatimusta asetuin puolestani jyrkästi vastustamaan huomauttaen, että ulkopolitiikan yleisen suunnan täytyi määrätä se menettely, joka puoleltamme oli tuleva erityisesti ympärysvaltojen alamaisten osaksi, josta syystä pidin välttämättömänä kaikkien passi- ja maassaoleskeluasiain säilyttämisen jatkuvasti ulkoasiainministeriössä.
Erittäin kärjistyneen muodon sai tämä mielipiteiden eroavaisuus, kun minulle eräänä päivänä ilmoitettiin, että noin 400 miestä käsittävä italialainen sotilasjoukkue oli tullut Venäjältä rajan yli. Samalla nimittäin lausuttiin sotilasviranomaisten taholta se vaatimus, että tämä joukkue oli pidätettävä sekä joko sijoitettava johonkin keskitysleiriin maassamme tai luovutettava saksalaisille sotavankeina, ja tätä vaatimusta tehostettiin sillä arvelulla, että ellei näin meneteltäisi, saksalaiset todennäköisesti tulisivat viemään pois joukkonsa maastamme. Vastoin näitä vaatimuksia sain oman mielipiteeni läpiajetuksi, jonka mukaan tämän aseettoman ja siviilipukuisen joukon oli sallittava vapaasti matkustaa suljetuissa vaunuissa rautateitse maamme kautta Tornioon ja siitä rajan yli Ruotsiin.
Mitään vaarallisia seurauksia ei tällä asialla myöskään ollut. Saksan lähettiläs, vapaaherra von Brück, tuli kyllä luokseni virastoon kysyen, oliko tietooni tullut, että eräs italialainen sotilasjoukkue oli tullut maahamme, johon vastasin kyllä kuulleeni, että jokin määrä italialaisia pyrki maamme kautta palaamaan kotimaahansa, ja tein samalla vastakysymyksen, mistä von Brück tiesi nämä pakolaiset sotilasjoukkueeksi, vaikka miehet olivat aseettomia ja siviilipukuisia. Keskustelua jatkui hetkinen vapaaherra von Brückin tuomatta sen kuluessa esille edes mitään toivomuksia, saati sitten mitään vaatimuksia, ja sen enempää en kuullut mitään koko asiasta saksalaiselta taholta.
Puolustusministeriö nähtävästi ei kuitenkaan tahtonut perääntyä ottamastaan periaatteellisesta kannasta. Ollessani elokuun loppupuolella valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa matkalla Saksassa oli puolustusministeriön onnistunut saada eräiden asioiden ratkaisu siirretyksi omaan Valvonta-osastoonsa ulkoasiainministeriöstä. Kotiuduttuani ja saatuani tiedon tästä asioiden käänteestä ilmoitin heti pääministeri Paasikivelle, että edellytyksenä jäämiselleni ulkoasiainministeriksi oli kaikkien matkustuslupa-anomusten ratkaisuvallan säilyttäminen ulkoasiainministeriössä. Kysymys otettiin nyt uudelleen hallituksessa käsiteltäväksi, mutta se tuli vasta lokakuun 11 päivänä lopullisesti ratkaistuksi, jolloin valtioneuvosto kaikilla äänillä kolmea vastaan päätti, että kaikkien ulkomaalaisten jättämien matkustuslupa-anomusten ratkaisu keskitetään ulkoasiainministeriöön, joka, ennenkuin asia ratkaistaan, hankkii Valvonta-osaston lausunnon siitä, oliko hakijoiden maahantuloa vastaan sotilaalliselta kannalta tai heidän poliittista luotettavaisuuttaan vastaan mitään muistuttamista. Jo viikkoa aikaisemmin oli valtioneuvosto tehnyt periaatteellisen päätöksen, jonka mukaan ympärysvaltojen alamaisten, ikään ja sukupuoleen katsomatta, oli sallittava vapaasti matkustaa Venäjältä Suomen kautta Ruotsiin heille tarkoitusta varten varatuissa junissa. Täten oli se politiikka ympärysvaltojen alamaisiin nähden, jota olin koko ajan käytännössä noudattanut, saanut hallituksen hyväksymisen. Hyvällä omallatunnolla saatoinkin eräässä syyskuun 30 päivänä tohtori Holstille Lontooseen lähettämässäni sähkösanomassa viitata siihen, että Suomen pyrkimys puolueettomuuteen on käynyt ilmi, kun maan hallitus on myöntänyt maassaoleskeluluvan tai matkustusluvan maan kautta monelle sadalle ympärysvaltojen alamaiselle, niiden joukossa Amerikan ja Ranskan pääkonsuleille ynnä muille, joita arvattavasti muussa tapauksessa ei olisi ollut mahdollista pelastaa joutumasta Venäjällä silloin vallinneen hirmuvallan uhriksi.
Eräs tapaus aikaisemmalta ajalta ansaitsee vielä mainitsemista osoitteena siitä, miten hallitus pyrki toteuttamaan puolueettomuutta ympärysvaltojen alamaisiin nähden. Kun Ranskan hallitus pyysi Moskovankonsulilleen (M. Nettement) oikeutta matkustaa virkapaikkaansa Suomen kautta ja Saksan merivoimain päällystö asetti esteitä konsulin matkalle meritse, järjestettiin matka rautateitse Tornion kautta halki Suomen.
Suurta tyydytystä olivat tietysti omansa minulle tuottamaan ne monet kiitokset, joita eri tahoilta esitettiin siitä tavasta, millä ulkovaltojen alamaisia maassamme oli kohdeltu mitä vaikeimpien olojen vallitessa. Näitä kiitoksia ei tullut ainoastaan sellaisilta, jotka olivat itse pelastuneet Venäjän hirmuvallasta, vaan myös virallisesti maamme lähetystöjen kautta. Lokakuun 12 päivänä esitti Britannian edustaja maassamme, konsuli Henry Bell, hallituksensa kiitokset siitä hyvästä kohtelusta, joka oli tullut Venäjältä paenneiden brittiläisten alamaisten osaksi. Samalla konsuli Bell esitti hallituksensa sympatian sen johdosta, että jokin aika aikaisemmin oli alettu meillä julkaista myöskin ympärysvaltojen sotaraportteja, joita aikaisemmin ei oltu täällä julkaistu.
Liioittelematta voitaneen otaksua, että kun maailmansodan voittajat laativat itselleen Suomen nuoren valtion bilanssia, hyvänä kohtana kreditpuolelle merkittiin se tosiasia, että maamme oli kyennyt sinäkin aikana, jona saksalaisia joukkoja oli maassamme, suomaan heidänkin alamaisilleen täydessä määrässä tavallista kansainvälistä suojaa.
EHDOTUKSET SOTILASLIITOKSI SAKSAN JA SUOMEN VÄLILLÄ
Ajatus sotilasliiton solmimisesta Suomen ja Saksan välillä oli jo herätetty ennen minun astumistani ulkoasiain johtoon. Oliko ensimmäinen aloite tässä suhteessa lähtöisin suomalaiselta vaiko saksalaiselta taholta, en tästä syystä varmuudella voi sanoa, mutta päättäen eräistä kreivi von der Goltzin lausunnoista näyttää edellinen todennäköiseltä. Varmaa on myöskin, että kaikki ne piirit, jotka ajattelivat mahdolliseksi Itä-Karjalan liittämistä Suomeen asevoimin, lähtivät siitä edellytyksestä, että Saksa antaisi sotilaallista kannatustansa tällaiselle yritykselle ja että ajatellun yhteistoiminnan perustana olisi molempien maiden kesken tehty sotilasliitto.
Nämä suunnitelmat saivat alun pitäen lämmintä kannatusta meidän
Saksan-lähetystömme puolelta. Mitenkä lähettiläämme Berliinissä,
ministeri Hjelt, jonka tarmokasta toimintaa lähinnä saimme kiittää
saksalaisesta avustuksesta, käsitti tämän Saksan sotilaallisen
intervention vaikutuksen meidän ulkopolitiikkaamme, käy ilmi helmikuun
22:ntena päivätystä kirjeestä, jossa Hjelt ilmoittaa Vaasan hallituksen
silloiselle päämiehelle, ministeri Renvallille, käynnistänsä Saksan
päämajassa, missä silloin tehtiin lopullinen päätös saksalaisten
joukkojen lähettämisestä Suomeen. Kirjeen lopussa sanoo Hjelt, että
tämä avustus tulee ratkaisemaan meidän tulevan poliittisen asemamme
Saksaan nähden. "Me olemme sen kautta asettuneet keskusvaltojen
puolelle." Ei ole kummeksittavaa, että kun Hjeltin lähtökohta oli
tällainen, hän joutui suosittelemaan innokkaasti maallemme
sotilasliittoa. Lähetystön virallisessa raportissa toukokuun 19
päivältä kirjoitetaan siten m.m. seuraavaa: "Mitä tulee mahdollisesti
jo alkuunpantuihin tai suunniteltuihin suuriin yrityksiin Suomen
tähänastisen itärajan toisella puolella, edellyttää lähetystö sen
mahdollisuuden, että hallitus, yhteisymmärryksessä Suomen sotilasjohdon
kanssa, on niistä jo tehnyt sopimuksen Saksan päämajan kanssa. Mutta
ellei niin olisi asian laita, katsoo lähetystö soveliaaksi huomauttaa,
että täällä mahdollisesti nyttemmin olisi harrastusta saatavissa
tällaisiin yrityksiin." Raportissa sanotaan sitten, että Saksa
mieluimmin olisi nähnyt Venäjän Muurmannin radan kiistämättömänä
haltijana, mutta Englannin vaikutuksen lopettaminen näillä seuduilla on
joka tapauksessa saksalainen intressi. Tästä syystä on mahdollista,
että Saksa kannattaisi Suomen harrastuksia Itä-Karjalan ja Muurmannin
rannikon suhteen. Sitten jatketaan raportissa: "Lähetystöstä näyttää
oikeutetulta huomauttaa, kuinka asianhaarat mahdollisesti vaatinevat,
että maamme lähiaikoina ratkaisisi asenteensa keskusvaltoihin
pitempiaikaisten sopimusten kautta. Lähetystö on jo huhtikuun 6
päivän raportissaan kosketellut tätä kysymystä ja on nyt katsonut
asiaksensa palata siihen. Huomauttaakseen niistä näkökohdista, jotka
ovat antaneet lähetystölle aihetta tähän toistamiseen, viittaa
lähetystö seuraavaan otteeseen saksalaisesta oikeistolehdestä: 'Sobald
das [keskusvaltojen lujempi yhteenliittyminen] nicht geschieht, liegt
nicht nur die Möglichkeit, sondern die Gewissheit anderer Kombinationen
in nächster Nähe – an Versuchen seitens der Westmächte wird es nicht
fehlen – und damit Durchbrechung und Unterhöhlung des grossen
Schutzwalles, den der Vierbund vom Finnischen Meerbusen bis zum
Kaukasus gegen die erneute Möglichkeit des Auftauchens einer russischen
Drohung bilden soll und kann.' [Ellei keskusvaltojen lujempi
yhteenliittyminen toteudu, on toisten yhtymien syntyminen aivan
lähiaikoina ei ainoastaan mahdollinen, vaan myöskin varma, – tällaisia
yrityksiä ei tule puuttumaan länsivaltojen puolelta – ja siten murtuu
ja järkkyy se suuri suojamuuri, jonka neliliitto voi muodostaa uusia
Venäjän puolelta tulevaa uhkaa vastaan Suomenlahdesta aina Kaukasukseen
saakka.] Lähetystö uskaltaa edellyttää, että ehkä osoittautuisi
kaukonäköisyydeksi, jos Suomen valtiomahdin edustajat voisivat päättää
panna toimeen politiikan, jolla olisi seurauksena taipumus saada suuri
suojamuuri rakennetuksi Jäämerestä Kaukasukseen saakka. Tuskin olisi
riittävää voittoa tästä, uutta tulevaisuutta luovasta ajasta, jona
Suomen vapauttaminen on saavutettu, ellei samalla ole hankittu
tarpeellisia takeita sen pysyväisyydelle. Laskuun lienee myöskin
otettava, että tämän sodan jälkeen on tuleva suurempien
valtioryhmitysten aikakausi."Se kohta lähetystön raportissa huhtikuun 4 päivältä, johon edellä selostetussa raportissa viitataan, kuuluu: "Täällä kuulee lausuntoja – vastaiseksi tosin ainoastaan yksityisissä piireissä – jotka osoittavat, että Suomen pitäisi mahdollisimman pian solmia sotilasliitto Saksan kanssa. Otaksutaan, että maallamme tässä suhteessa on epäilyksiä, jota ollaan taipuvaisia valittamaan. Ei liene vältettävissä, että meidän ennemmin tai myöhemmin on ratkaistava kantamme tähän nähden, ja voisi mahdollisesti olla edullista, että hallitus nyt jo ottaisi kysymyksen tavanmukaiseen harkintaan sekä senjälkeen antaisi lähetystölle tarpeelliset ohjeet." Raportissa kesäkuun 2 päivältä viitataan uudelleen samaan asiaan. Siinä sanotaan m.m.: "On mahdollista, että meidän armonaikamme Muurmannin rannikon ja Itä-Karjalan suhteen jo on loppunut. – – – Joka tapauksessa on otaksuttava, että aika Itä-Karjalan kysymyksen ratkaisemiselle meille otolliseen suuntaan ei tule kestämään kauan." Ja viikkoa myöhemmin kirjoittaa lähetystö uudelleen: "Voimakas Suomi on saksalainen intressi. Mutta mahdollista voi olla, että diplomaattisille valmisteluille otollinen aika ei tule jatkumaan vallan kauan. – – – Ei ole mitään, joka viittaisi muuhun kuin siihen, että saksalainen voitto tulee toteutumaan ja että saksalainen rauha saavutetaan. Ympärysvaltojen sotajoukkojen voima on todennäköisesti nyt jo suuressa määrässä muserrettu, ja Amerikan apu ei tähän saakka ole voinut saada suuria aikaan. Mutta sodan pikaista loppua ei kuitenkaan odoteta; valmistaudutaan viidennen sotatalven varalle."
Näitä virallisissa raporteissa esiintyviä ajatuksia täydentää ja lähemmin valaisee kirje, jonka Hjelt jo huhtikuun 25 päivänä oli kirjoittanut valtionhoitajalle. Ulkoministeriön asiakirjoihin kuuluva kirje on seuraavansisältöinen:
"Itä-Karjalan kysymys on nähdäkseni nyt ratkaistava, sillä muutoin se jää inhimillisesti katsoen ratkaisematta. Rohkeata tunkeutumista itäkarjalaiselle alueelle paikallisen väestön pyynnöstä voitaneen tuskin välttää, ja se on ainoa, joka täällä tekee suuremmassa määrässä vaikutusta. Mutta minä olen siksi optimisti, että uskon voitavan saada Ruotsi yhdennellätoista, jotten sanoisi kahdennellatoista, hetkellä intreseeratuksi tästä asiasta. Ruotsi haluaa saada Ahvenanmaan, ja Jumala ties eikö olisi viisasta myöntää sille tämä saariryhmä. Syyt tähän näyttävät minusta olevan seuraavat: 1) välttämättömyys saada aikaan hyvä naapuruussuhde; 2) Ahvenanmaan asujaimisto tulee aina kansallisessa suhteessa olemaan 'ett lik i lasten'; 3) meillä täytyy olla vastapaino ja hyvä valtti kourassa liian voimakasta saksalaista vaikutusta vastaan, ja tämän voimme saavuttaa ainoastaan siten, että kaikista vaikeuksista huolimatta koetamme pyrkiä yhteisymmärrykseen Ruotsin ja muiden pohjoismaisten valtioiden kanssa.
"Tahdon selostaa viimeksimainittua motiivia vähän laajemmin. Jos Suomen valtio on yhteydessä ainoastaan keskusvaltojen kanssa ja niiden joukossa luonnollisesti etupäässä Saksan kanssa, voi se lopulta joutua arveluttavaan asemaan. Meillä täytyy olla vastapaino, jonka olemassaoloon saksalaiset panevat merkitystä, ja tämän me saavutamme, jos Ruotsia ja Suomea kiinnostaa yhteinen ulkopoliittinen orientointi.
"Meidän vanhalla uskonkappaleellamme, että Ruotsin ulkopolitiikka ennemmin tai myöhemmin vetää Norjan, mahdollisesti myöskin Tanskan mukaansa, on suuri oikeutuksensa. Tähän tulee lisäksi seuraava. Saattamalla 'per fas et nefas' Skandinaavian intresseeratuksi poliittisesta yhtenäisyydestä yleis-orientoinnissa voisimme ei ainoastaan hyödyttää itseämme, vaan samalla tehdä Saksalle erittäin suuren palveluksen, sillä selvää on, että Saksa olisi kaikkea muuta kuin kiitollinen, jos me kiitokseksi sen Suomi-ystävällisestä politiikasta liian töykeällä ja vierovalla menettelyllä ajaisimme Ruotsin yhä enemmän ympärysvaltojen puolelle. Suomen hallituksen nootti Ruotsille, tarkoituksella herättää kysymys komissionin kutsumisesta koolle keskustelemaan rajantarkistusasioista, olisi ehkä paikallaan. Lähitulevaisuudessa voisi ehkä olla sovelias aika tähän. Jos tällöin Ruotsi ja Norja saataisiin, vissien Ahvenanmaata, taikka rajantarkistusta pohjoisessa, koskevien viittausten nojalla, ryhtymään keskusteluihin Venäjän kanssa Itä-Karjalan kysymyksestä, olisi erittäin paljon saavutettu."
Ne, jotka ajoivat sotilasliiton solmimista Saksan kanssa, olivat
täysin selvillä siitä, että tämä ehdottomasti veisi maamme sotaan
ympärysvaltojen kanssa. Mutta lähtien Saksan varmasta voitosta
katsottiin sillä taholla, että vaarat maamme joutumisesta mukaan
maailmansodan pyörteisiin olivat verraten pienet, jotavastoin
voitettavat edut olivat erinomaisen suuret. Tämä katsantokanta esiintyy
erittäin selvänä kirjeessä, jonka eräs tämän suunnan johtavista
miehistä, virallisessa asemassa oleva poliitikko, toukokuun 21 päivänä
kirjoitti eräälle hallituksen jäsenelle. Sittenkun kirjeessä ensin
on huomautettu siitä, että jos mielimme voittaa Itä-Karjalan ja
Muurman-rannikon, täytyy meidän valmistautua sotaan ympärysvaltoja
vastaan, jatketaan: "Me voimme antaa asioiden kehittyä sodaksi
siitä syystä, että Englanti ja Amerikka eivät voi vahingoittaa
meitä muualla kuin Muurman-rannikon yli; mutta sen vahingon, jonka
siten joudumme kärsimään, me voimme kestää. Englanti on niin kiinni
kaikilla tahoilla, ettei sillä ole tilaisuutta lähettää suurempia
sotavoimia meitä vastaan. Ja mitä sitten tulee kysymykseen
kauppasuhteista sodan jälkeen, niin älkäämme toki kiinnittäkö huomiota
englantilais-amerikkalaiseen uskotteluun [bluff], jonka mukaan he
antavat maailman tietää, että tulevat rauhan jälkeen jatkamaan
kauppa- ja taloussotaa keskusvaltoja vastaan. Kun sota on lopussa,
ostetaan tavaroita, kuten aina ennenkin on ollut laita, sieltä, mistä
niitä saadaan parhaiten ja huokeimmalla hinnalla."Meidän täytyy antautua sotaan siitä syystä, että emme voi turvata itsenäisyyttämme, ellei meillä ole luonnollista ja strategisesti edullista rajaa. Meidän täytyy siihen antautua senkin takia, että me nykyisellä valtioalueellamme jäämme tekijäksi, jolla on sangen pieni merkitys liittosopimuksiin ja suurpoliittisiin laskelmiin nähden."
Kirjeessä selitetään sitten, mitenkä Saksa oli tehtävä liittolaiseksemme, sekä tehdään samaan suuntaan käypiä ehdotuksia kuin Hjeltin edelläesitetyssä kirjeessä, Ruotsin ja mahdollisesti myöskin Norjan kanssa käytävistä neuvotteluista ja yhteisen rajantarkistamis-komissionin asettamisesta. Kirje päättyy kehoituksella: "Mikä on tehtävä, se on tehtävä hyvin nopeasti." Tämä kirje toimitettiin minulle vähän sen jälkeen, kun olin astunut virkaani.
Nämä ehdotukset eivät, enemmän kuin Saksan-lähetystömme viralliset painostuksetkaan, antaneet aihetta mihinkään toimenpiteisiin ulkoasiainministeriön puolelta. Ne olivat kokonaan vastakkaisia sille politiikalle, jota olin puolestani päättänyt pyrkiä toteuttamaan. Kirjeessä kesäkuun 26 päivältä ilmoittaa Hjelt, joka silloin oli tulossa käynnille kotimaahan, m.m. seuraavaa: "Päämaja on antanut minulle valmistavaa tarkastusta varten toivomuksensa sotilasliitosta Saksan kanssa. Se on palautettu päämajaan ja voi muutetussa muodossa saapua tänne ennen lähtöäni." Mitään tällaista ehdotusta ei Hjelt kuitenkaan tuonut mukanaan saapuessaan heinäkuun 3 päivänä kotimaahan.
Mutta kysymys sotilasliitosta tuli nyt esille toista tietä. Eräänä päivänä ilmoitti valtionhoitaja Svinhufvud hallituksen yksityisessä istunnossa, että kreivi von der Goltz oli hänelle jättänyt luonnosehdotuksen sotilasliitoksi Saksan ja Suomen välillä, ja valtionhoitaja ilmoitti samalla haluavansa, että asiaa käsiteltäisiin alustavasti yhteisesti hallituksen edustajien ja Saksan sotilasedustajien kesken. Hallituksen edustajiksi näihin neuvotteluihin valtionhoitaja määräsi pääministeri Paasikiven, ulkoasiainministerin ja puolustusministeri Thesleffin.
Se ehdotus, joka täten joutui hallituksen edustajien harkittavaksi, oli laadittu saksan kielellä ja sen otsakkeena oli: "Erster Entwurf zum Militär-Vertrag zwischen Deutschland und Finnland (Ensimmäinen luonnos sotilassopimukseksi Saksan ja Suomen välillä). Ehdotuksen tärkeimmät kohdat olivat seuraavat. 4 § kuului: Suomi sitoutuu hyväksymään valtiomuodon, joka takaa saksalaisystävällisen ulkopolitiikan pysyväisyyden. [Finnland verpflichtet sich, eine Staatsform einzuführen, die die Stetigkeit der deutschfreundlichen auswärtigen Politik gewährleistet.] 5 §:n 2 mom. kuului: Suomen armeijaa on tällöin ajateltu käytettäväksi Saksan pohjoisella tai itäisellä sotanäyttämöllä. Sen käyttämiseen muilla sotanäyttämöillä tarvitaan eri sopimus. [Die Verwendung des finnischen Heeres ist hierbei auf dem nördlichen oder östlichen Kriegstheater Deutschlands gedacht. Eine Verwendung auf anderen Kriegsschauplätzen bedarf einer besonderen Ûbereinkunft.] 8 § taasen kuului: Saksa tukee Suomen vaatimuksia neuvotteluissa Venäjän kanssa, sikäli kuin ne ovat Suomen sekä Saksan ja Suomen välillä tehtävän liiton oikeinymmärrettyjen etujen mukaiset. [Deutschland unterstützt die Ansprüche Finnlands bei den Verhandlungen mit Russland, so weit dies im wohlverstandenen Interesse Finnlands und des künftigen Bündnisses zwischen Deutschland und Finnland liegt.]
Ehdotus sotilasliittosopimukseksi edellytti siten, kuten myöskin edelläolevista otteista selviää, poliittista sopimusta Suomen ja Saksan välillä. Mitään ehdotusta sellaiseksi ei kuitenkaan samanaikaisesti esitetty. Tämä ehdotus lähti selvästi siitä käsityksestä, että Saksalla voisi olla hyötyä sotilasliitosta Suomen kanssa, muussa tapauksessa ei tietysti koko esitystä olisi tehtykään. Että niin oli asian laita, selviää myöskin kreivi von der Goltzin kirjasta "Toimintani Suomessa ja Baltian maissa", jossa hän m.m. s. 148 lausuu: "Jos me tarvitsimme Suomea ja jos Suomi oli ainoa todellisesti uskollinen ystävämme Itämerellä, jos me tätä tarkoitusta varten olimme vuodattaneet verta ja sijoittaneet Suomeen joukkojamme, niin täytyi tästä kerran tehdystä päätöksestä myöskin vetää loogillinen johtopäätös: meidän täytyi rohkeasti ja päättävästi tunnustaa pelissä yhä edelleen suomalaista väriä. Tämä oli Ruotsiinkin nähden parasta politiikkaa, sen täytyi pitää huoli siitä, ettei se jäänyt yksinäiseksi Itämerellä. Tämä oli minun käsitykseni, johon ylin sodanjohto puolestaan täydellisesti yhtyi."
Ehdotusta käsiteltiin sitten kesän kuluessa erinäisissä kokouksissa, joihin ottivat osaa Saksan puolelta kreivi von der Goltz ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti von Redern, sekä Suomen puolelta edellämainitut hallituksen jäsenet, minkä ohessa valtionhoitaja myöskin oli kokouksissa saapuvilla. Mihinkään lopullisiin tuloksiin ei kuitenkaan näissä kokouksissa päästy; ne loppuivat yleensä siihen, että ratkaisu lykättiin johonkin myöhemmin pidettävään kokoukseen. Omasta puolestani olin asettunut sille kannalle, että päätös asiassa oli tehtävä mahdollisimman myöhään syksyllä, perustaen tätä sillä, että ajatellulla sotilasliitolla oli maallemme merkitystä ainoastaan, mikäli suunniteltaisiin Itä-Karjalan valloittamista asevoimin, ja kun tällainen sotaretki voisi tulla kysymykseen yksistään talvisaikana, ei ollut meidän puoleltamme päteviä syitä ratkaisun kiiruhtamiseen. Lykkäyksestä oli samalla se suuri hyöty, että voitiin seurata maailmansodan kehitystä mahdollisimman lähelle sitä ajankohtaa, jolloin meidän olisi pakko tehdä päätöksemme sotilasliittoehdotuksesta. Että kreivi von der Goltz kuitenkin oli käsittänyt minun esiintymiseni sotilasliittoa vastustavaksi, oli käyvä myöhemmin selville. Ja tähän tulokseen kreivi von der Goltz saattoi sitäkin helpommin tulla, kun yksityisissä keskusteluissa hänen kanssansa olin esittänyt suuret epäilykseni siitä, olisiko maallemme onnellista missään tapauksessa ajatella Itä-Karjalan valloittamista asevoimin, koska, joskin valloitus meille poikkeuksellisen edullisissa olosuhteissa onnistuisi, sellaisen alueen liittäminen valtakuntaamme, joka vuosisatoja oli kuulunut Venäjän yhteyteen, tulisi helposti vastaisuudessa muodostumaan valtiomme itsenäisyyttä vaarantavaksi heikkoudeksi. Tämä käsitys oli pohjaltaan sama kuin Saksan ylimmän sodanjohdon, sillä se oli kreivi von der Goltzin kautta varoittanut meitä liian pitkälle menevistä suursuomalaisista vaatimuksista, joiden toteuttaminen voisi vastaisuudessa antaa Venäjälle aihetta hyökätä kimppuumme.
Kun siten mielipiteeni mukaan toivomuksemme Itä-Karjalan kysymyksessä olivat toteutettavissa ainoastaan sopimustietä, koetin, siltä varalta että asia mahdollisesti tulisi esille yleisissä rauhanneuvotteluissa, valmistella maaperää myöskin länsivaltojen puolella, varsinkin Englannin hallitukselle selvittämällä Itä-Karjalan oloja ja meidän kantaamme sen tulevaisuuteen nähden. Tämä tapahtui osittain Englannin edustajan, konsuli Bellin kautta, osittain Ruotsin hallituksen välityksellä, ja aiheen näihin selvittelyihin antoi lähinnä Repolan ja Porajärven kuntien anomus, että nämä kunnat liitettäisiin Suomen territorioon.
Muita neuvotteluja sotilasliitosta, kuin edellä kertomani, ei meillä ollut pidetty; oliko Saksan puolelta meille tehty ehdotus yksistään Saksan ylimmän sodanjohdon aloitetta vai oliko sen takana myöskin Saksan hallitus, ei siten ollut täysin selvää. Kun elokuun loppupuolella jouduin muissa asioissa matkustamaan Saksaan (josta lähemmin seuraavassa luvussa), pidin tärkeänä koettaa päästä sen perille, mitä Saksan hallitus oikeastaan ajatteli liittopuuhista. Tähän sainkin tilaisuutta siinä keskustelussa, joka minulla oli elokuun 24 päivänä Saksan ulkoasiainministerin, amiraali von Hintzen kanssa. Keskusteltuamme ensin useista muista asioista kerroin keskustelun lopussa niistä neuvotteluista, joita oli pidetty Saksan Suomessa olevan sotilaspäällystön kanssa sotilasliiton solmimisesta, lisäten, että kun liitto edellytti poliittista sopimusta, oli Suomen hallituksella aikomus lähimmässä tulevaisuudessa esittää Saksan hallitukselle luonnos tällaiseksi sopimukseksi. Lausuntoni lopetin huomauttamalla, että päätöksen tekeminen tässä asiassa ehkä parhaiten olisi lykättävä, kunnes kuninkaanvaali oli suoritettu Suomessa. Amiraali von Hintze vastasi tähän, että Saksan hallitus pitää liiton solmimista suotavana ja että hallitus mielihyvällä on vastaanottava tähän suuntaan käyvän ehdotuksen.
Tämän keskustelun edellisenä päivänä oli ministeri Hjeltin luona pidetty neuvottelukokous, johon ottivat osaa paitsi isäntää ministeri Carl Enckell, professori Erich, senaattori Rautapää, jotka kaikki silloin oleskelivat Berliinissä suomalais-venäläisten rauhanneuvottelujen takia. Sihteerinä toimi tilaisuudessa ulkoasiainministeriön ensimmäinen sihteeri Hj. J. Procopé. Sittenkun olin selostanut sotilasliitto-ehdotuksen sisällystä sekä siitä tähän asti käytyjen neuvottelujen kulkua, seurasi keskustelu, jossa ne, jotka esittivät mielipiteensä, kyllä kannattivat sotilasliitto-ajatusta, mutta tekivät erinäisiä muistutuksia ehdotuksen yksityiskohtia vastaan. Kokous, jossa en esittänyt missään muodossa omaa kantaani asiassa, päättyi siihen, että professori Erich pyynnöstäni suostui laatimaan luonnoksen Suomen ja Saksan väliseksi poliittiseksi sopimukseksi, jollainen olisi hyväksyttävä, ennenkuin sotilasliittokysymys voisi joutua ratkaisuunsa.
Päävaikutelma keskustelusta von Hintzen kanssa oli, että kysymys Suomen ja Saksan välillä solmittavasta liitosta ei ainakaan sillä hetkellä ollut aktuaalinen Saksan hallitukselle. Jos niin olisi ollut, olisi von Hintze kyllä paljon pontevammin esittänyt Saksan kantaa kuin mitä hän nyt teki. Oliko Saksan hallituksen kanta aikaisemmin ollut toinen, vai oliko Saksan ylin sodanjohto ryhtynyt neuvotteluihin sotilasliitosta kanssamme ilman edeltäkäypää yhteistoimintaa tässä suhteessa Saksan ulkoasiainministerin kanssa, ei käynyt keskustelussamme mitenkään selville. Tärkein tulos minulle v. Hintzen lausunnosta oli tietoisuus siitä, että meillä ei ollut odotettavissa aloitetta asiassa Saksan ulkoasiain johdon puolelta. Oli tietysti paljon helpompi asettua lopullisesti kielteiselle kannalle meille tehtyihin ehdotuksiin nähden, kun aloite ei ollut Saksan hallituksen puolelta tullut.
Mutta onnellista kyllä ei tarvittukaan mitään varsinaista virallista ratkaisua sotilasliitto-ehdotuksesta, vaan se haudattiin kaikessa hiljaisuudessa asian tulematta enää esille missään hallituksen istunnossa. Aloitettuja neuvotteluja ei jatkettu sen jälkeen kun olin palannut Saksan-matkalta, ja siten ei myöskään luonnos poliittiseksi sopimukseksi Saksan ja Suomen välillä tullut edes alkukäsittelyynkään.
Kuten edellä jo mainitsin, oli myöhemmin ilmenevä kreivi von der Goltzin käsittäneen minun kantani sotilasliittoa vastustavaksi. Kun kreivi vuonna 1920 kirjoitti edellämainitun teoksensa "Toimintani Suomessa ja Baltian maissa", lähetti hän ennen kirjan julkaisemista korrehtuurivedoksen eräille henkilöille maassamme; teksti sisälsi silloin selostuksen myöskin sotilasliittoneuvotteluista. Kerrottuaan näistä lausui kreivi Goltz, että se, joka sai suunnitelman raukeamaan, oli silloinen Suomen ulkoasiainministeri, ja hän lisää – ja tämä olkoon erityisesti kerrottu kuvaavana piirteenä kreivi von der Goltzin jalosta luonteesta – ettei hän saksalaisena isänmaanystävänä kuitenkaan voinut tästä syystä kantaa kaunaa ulkoasiainministeriä vastaan, vaan päinvastoin... ja sitten seuraa eräitä kiittäviä sanoja toiminnastani tässä suhteessa. Kun kuitenkin meillä katsottiin liian aikaiseksi silloin jo julkaista tietoja sotilasliittoneuvotteluista, poisti kreivi Goltz näitä käsittelevän kohdan kokonaisuudessaan kirjastansa. Saman ajatuksen, joka oli esiintynyt tässä, on kreivi von der Goltz suppeammassa muodossa esittänyt myöhemmin julkaisussa "Deutsch-Finnische Brücke" maaliskuun numerossa 1921, kirjoituksessa "Finnlands Staatsmänner 1918".
Kreivi von der Goltzin suosiollisen arvostelun johdosta tahtoisin omasta puolestani huomauttaa ansiotani ehkä olleen, että kysymys sotilasliitosta ei päässyt ratkaisuun ajankohtana, jolloin sekä Saksan-lähetystömme että eräät kansalaispiirit sitä kiihkeästi ajoivat. Mihin suuntaan ratkaisu olisi tapahtunut, jos asia silloin olisi joutunut hallituksen ratkaistavaksi, ei ole aivan helppo sanoa, sillä se olisi riippunut niiden hallituksenjäsenten käsityksestä, jotka, kuten aikaisemmin olen maininnut, eivät olleet ottaneet varmaa asennetta Suomen ja Saksan välisiin suhteisiin nähden yleensä, vaan ratkaisivat kantansa kulloinkin asianhaarain mukaan.
Kun Schauman useinmainitussa kirjassaan selittää, että hallitus – erinäisiä jäseniä lukuunottamatta – ei olisi häikäillyt saattaa maamme osalliseksi maailmansotaan keskusvaltojen puolella ja että tämän "sittemmin ehkäisi ainoastaan se seikka, että Saksan politiikka katsoi otollisemmaksi asettua hyviin väleihin Neuvosto-Venäjän kanssa ja suorastaan estää Suomen toteuttamasta suursuomalaisia suunnitelmia" (s. 35), ei tällainen väite ole asiallisesti puolustettavissa. Näyttää myöskin siltä, että lojaalisuus olisi vaatinut mainitsemaan ulkoasiainministerin kuuluneen niihin, jotka Schaumanin käsityksen mukaan olivat vähemmistönä hallituksessa. Tämähän kyllä oli Schaumanille tunnettua, se kun käy ilmi myöskin v. d. Goltzin ja Hjeltin muistelmateoksista.
Valaistakseni mahdollisimman monipuolisesti kysymystä sotilasliitosta otan tähän vielä kokonaisuudessaan sen kirjeen, jonka kreivi von der Goltz kirjoitti minulle joulukuun 10 päivänä 1924, heti Schaumanin kirjan ilmestyttyä. Kirje kuului saksasta käännettynä:
"Olen juuri saanut tietää, että eräs tohtori Schauman Helsingissä on julkaissut kirjan 'Valtiomuototaistelu Suomessa 1918', kuin myöskin että kirjassa esitetään aivan vääriä tietoja silloisen Svinhufvudin hallituksen suhteesta minuun. Minun on myönnettävä, että olen siitä suuresti sekä ihmeissäni että suutuksissani, kun minä olen kirjassani 'Toimintani Suomessa ja Baltian maissa' täysin selvästi ja tietenkin ehdottoman totuudenmukaisesti esittänyt asian. Mutta kun herra Schauman on laskenut julkisuuteen tendenssimäisiä väitteitä, jotka ovat totuuden vastakohta, haluan täten sen johdosta lyhyesti selittää kantaani seuraavasti.
"Minun virallinen nimitykseni oli 'Saksalainen kenraali Suomessa' ainoastaan siitä syystä, että Saksan ylin sodanjohto oli, säilyttäen minut jatkuvasti Itämerendivisioonan komentajana, uskonut minulle erityisiä muita tehtäviä sen jälkeen kun varsinainen taistelu Suomessa oli lopetettu. Minkälaisia tehtäviä nämä olivat, käy ilmi siitä palvelusohjeesta, jonka olen julkaissut kirjassani liitteenä N:o 4. Muistutuksiin aihetta antamaton jokaiselle, joka tahtoo nähdä. Että minä olisin ollut jonkinlaisena käskynhaltijana Suomessa ja hallitus minusta riippuvainen, se on minun pakko leimata tunnottomaksi tendenssivalheeksi. Milloin minä olin mitenkään sekaantunut Suomen sisäisiin oloihin? Ei Saksa halunnut luoda Suur-Suomea ja siten vetää Suomea mukaan sotaan puolellansa, vaan päinvastoin oli Suur-Suomen luominen Suomen kansan laajojen piirien toivomus. Saksan ylin sodanjohto oli kauttani varoittanut liian pitkälle menevistä suursuomalaisista toivomuksista, koska niillä voitaisiin vaarantaa nuoren Suomen valtion pysyväisyys. Sillä meidän käsityksemme mukaan ei Venäjä tulisi pitämään hyvänänsä sitä, että siltä otettaisiin alueita, jotka vuosisatoja olivat sille kuuluneet. Mutta Saksalla oli suuri intressi siitä, että saksalainen veri ei olisi vuotanut turhaan Suomessa ja että Suomi pysyisi itsenäisenä valtiona. Itsestään selvää on, että meillä sen ohessa oli intressiä itsenäisen Suomen valtion pysymisestä saksalaisystävällisenä ja mahdollisuuden mukaan Saksaan liittoutuneena. Sama toivomus oli tietysti silloisella Suomen hallituksella, koska sillä oli ehdoton tarve voida nojautua johonkin mahtavaan suurvaltaan. Suomen itsenäisyyteen ei tällä mitenkään kajottu. Päinvastoin olimme koko ajan siitä selvillä, että Suomi pysyisi Saksalle ystävällisenä ainoastaan mikäli kaukonäköinen saksalainen politiikka ei millään tavalla loukkaisi sen itsenäisyyttä. Syystä että niin todella oli, onkin Suomessa tähän asti säilynyt ystävällinen mieliala saksalaisia vapauttajia ja Suomessa toiminutta saksalaista kenraalia kohtaan, ja niin se tulee jatkumaankin, huolimatta kaikista tendenssimäisistä väärentelyistä, jotka toimivat yhdessä saksalaisvihamielisten virtausten kanssa tehdäkseen vanhan keisarillisen Saksan epäilyksenalaiseksi, heikontaakseen saksalaisystävällisyyden maaperää Suomessa sekä halventaakseen Svinhufvudin hallituksen eteviä jäseniä, jotka loivat pohjan Suomen tulevalle kehitykselle, mistä Suomi heille syystä on kiitollinen.
"Saksan ylimmällä sodanjohdolla ei ollut intressiä Suomen vetämisestä mukaan maailmansotaan, koska Suomella silloin ei ollut sellaista armeijaa, joka olisi ollut kykenevä suuriin operaatioihin, ja koska meillä ei ensinkään voinut olla halua muodostaa uutta itärintamaa. Olimme päinvastoin iloisia siitä, että sota idässä oli lopussa, ja meillä oli ainoana toivomuksena vetää mahdollisimman paljon joukkoja länsirintamalle. Senpä tähden edistimme kernaasti Suomen armeijan luomista, joka teki meille mahdolliseksi syyskuussa 1918 kuljettaa pois Suomesta jääkäriprikaatin, koska käsityksemme mukaan suomalaiset joukko-osastot yhdessä ulaaniprikaatin kanssa, joka yksin saksalaisista joukoista vielä jäi Suomeen, silloin riittivät suojaamaan Suomea sekä sisäistä kapinaa että Pietarista tehtävää hyökkäystä vastaan.
"Ohimenevästi Saksan ylimmän sodanjohdon taholla herännyttä ajatusta käydä Neuvosto-Venäjän kanssa Muurmannin radan varsilla toimivien heikkojen englantilaisten voimien kimppuun vastustin puolestani, ja sitä ei myöskään koskaan toteutettu. Saksan ylin sodanjohto päätti päinvastoin elokuussa vallata Pietarin sekä meritse että maitse, tuuma, joka valitettavasti jäi toteuttamatta, kun sillä välin olosuhteet länsirintamalla olivat muodostuneet onnettomiksi. Tässäkin oli minulla harrastuksena mahdollisimman vähän sitoa Suomea, jotta se ei joutuisi kahnauksiin Venäjän kanssa, riippumatta siitä, mikä valtiomuoto Venäjällä oli voimassa.
"Kaiken kaikkiaan voin keskittää sanottavani siihen, että vuoden 1918 Suomen hallitus ymmärsi erinomaisen taitavalla tavalla yhdistää kiitollisuuden Saksan sotilasavustuksesta täysin itsenäiseen suomalaiseen politiikkaan, joka asetti Suomen omat intressit kaiken muun yläpuolelle, ja että minä aina täysin ymmärsin tätä politiikkaa ja sitä myöskin kannatin. Uskoin täten parhaiten hyödyttäväni molempien maiden välisiä suhteita pitempiaikaiselta näkökulmalta katsoen.
"Lopuksi haluan vielä kiittää Teitä, hyvin kunnioitettu herra Senaattori, siitä hienotunteisuudesta, jota Te ja koko hallituksenne osoititte Saksan romahduksen tapahtuessa."
Tämä kreivi Goltzin kirje aiheuttaa puoleltani seuraavat reunamuistutukset.
Kreivi Goltzin esitys siitä, että laajat kansalaispiirit meillä harrastivat Suur-Suomen luomista ja tätä tarkoitusta varten ajoivat sotilasliiton solmimista Saksan kanssa, on epäilemättä aivan oikea. Mutta tämä on ainoastaan toinen puoli asiata. Varmaa on, että myöskin Saksan ylin sodanjohto halusi varata Saksalle ne edut, jotka eräissä tapauksissa olisivat voineet koitua Saksalle liitosta Suomen kanssa. Sitä todistavat Hjeltin aikaisemmin kerrotut tiedot Saksan päämajan suunnitelmista. Sitä todistaa se seikka, että Suomen hallitukselle tehty sotilasliittoehdotus tuli Saksan sotilasviranomaisten puolelta. Sitä todistavat myöskin ne keskustelut, joita käytiin tästä ehdotuksesta, niissä kun saksalaiset, vastoin Suomen edustajia, tiukasti pitivät kiinni siitä, että suomalaisia joukkoja voitaisiin käyttää ei ainoastaan itä- ja pohjoisrintamalla, vaan jokaisella rintamalla, jolla yhteinen sodanjohto harkitsi tämän edulliseksi. Eivätköhän tähän Saksan sodanjohdon kantaan liene puolestaan myötävaikuttaneet ne kokemukset, joita saksalaiset itse olivat tehneet suomalaisista erinomaisena sotilasaineksena?
Nyttemmin on saatettu julkisuuteen selvä todistus siitä, että myöskin Saksan hallitus vielä niin myöhään kuin elokuun lopulla ajatteli mahdollisuutta sotilasliiton solmimiseen Suomen kanssa. Tarkoitan sitä salaista noottienvaihtoa, joka tapahtui Saksan ja Venäjän välillä elokuun 27 päivänä 1918 allekirjoitetun Brest-Litovskin rauhansopimuksen täydennyssopimuksen yhteydessä, joka noottienvaihto julkaistiin 1926 Hampurissa ilmestyvässä "Europäische Gespräche" nimisessä aikakauskirjassa.
Täydennyssopimuksen 5:nnessä artiklassa Venäjä sitoutui heti ryhtymään kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin poistaakseen, puolueettomuutensa säilyttämiseksi, ympärysvaltojen sotajoukot Pohjois-Venäjän alueilta. Saksa puolestaan sitoutui takaamaan, että näiden sotaliikkeiden aikana suomalaiselta taholta ei tapahdu mitään hyökkäyksiä Venäjän alueelle, erittäinkään ei Pietariin.
Tätä sopimuksen kohtaa kehitettiin ulkoasiainvaltiosihteerin, amiraali von Hintzen salaisessa nootissa seuraavalla tavalla:
"Ympärysvaltojen sotajoukkojen oleskelu Pohjois-Venäjän alueilla
merkitsee alituista, vakavaa uhkaa Suomessa oleville Saksan
sotajoukoille. Sentähden, jos 5:nnen artiklan 1:sessä kohdassa
edellytetty Venäjän sotilaallinen toimenpide ei johtaisi piakkoin
päämääräänsä, niin huomaisi Saksa sekin olevansa puolestaan pakotettu
ryhtymään samaan, suomalaisia joukkoja tarvittaessa [bei Bedarf]
mukaansa vetäen; silloin eivät nämä saksalaiset ja suomalaiset
sotajoukot koskettaisi ilman Venäjän hallituksen nimenomaista
suostumusta Suomenlahden ja Laatokanjärven välillä sekä tämän järven
etelä- ja kaakkoispuolella sijaitsevaa Venäjän aluetta. Saksan hallitus
odottaa, että Venäjä ei katso sellaista toimenpidettä epäystävälliseksi
teoksi eikä myöskään millään tavalla asetu sitä vastustamaan. Tällä
edellytyksellä se vakuuttaa, että sitten kun ympärysvaltojen sotajoukot
on karkoitettu ja yleinen rauha tehty, Saksan ja Suomen sotajoukot
vedetään jälleen pois tuon toimenpiteen kestäessä miehitetyiltä Venäjän
alueilta, mikäli ne eivät venäläis-suomalaisessa rauhansopimuksessa
joudu Suomelle; sitäpaitsi se palauttaa ympärysvaltojen sotajoukkojen
karkoittamisen jälkeen mahdollisimman pian näille alueille venäläisen
siviilihallinnon."Tämän mukaan oli siis Saksan tarkoitus koettaa taivuttaa Venäjää karkoittamaan ympärysvaltojen joukot Pohjois-Venäjältä, mutta samalla hankkia itsellensä oikeus suorittaa tämä tehtävä siinä tapauksessa, että Venäjä sen laiminlöisi tai siinä epäonnistuisi. Ja jälkimmäisessä vaihtoehdossa ajateltiin mahdolliseksi, että tarvittaisiin suomalaisia apujoukkoja. Suomalaisten joukkojen käyttäminen tähän tarkoitukseen edellytti luonnollisesti edelläkäypää liittosopimusta Suomen ja Saksan välillä.
Viimeksimainitun tosiasian esittämiseksi on ollut tarpeellista selostaa Brest-Litovskin rauhan täydennyssopimusta ja siihen liittyvää noottienvaihtoa edelläkerrotuissa osissa. Sitävastoin minulla ei ole aihetta tässä yhteydessä ryhtyä lähemmin tarkastamaan muita osia mainitussa sopimuksessa ja noottienvaihdossa, jotka koskevat myöskin Suomea. Riittää kun huomautan, että kaikki Suomea koskevat kohdat sopimuksessa oli siihen otettu ilman mitään edelläkäypää neuvottelua Suomen hallituksen kanssa, ilman että edes mitään tietoa oli hallitukselle annettu Venäjän kanssa käydyistä neuvotteluista. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun samanaikuisesti käytiin neuvotteluja rauhasta Suomen ja Venäjän välillä ja nämä neuvottelut oli Saksan nimenomaisesta pyynnöstä sijoitettu Berliiniin. Ja aivan samoina päivinä, elokuun 24 ja 27 päivänä, minä olin pitkissä keskusteluissa Berliinissä muista asioista amiraali von Hintzen kanssa, ilman että Saksan ja Venäjän neuvotteluja ja sopimusta kosketeltiin sanallakaan. Saksan hallituksen menettely oli tietysti omansa herättämään vakavaa paheksumista meidän hallituksemme puolelta, ja ne selitykset, jotka esityksiimme saimme, eivät olleet tyydyttäviä.
Brest-Litovskin täydennyssopimuksen ja siihen oleellisesti kuuluvan noottienvaihdon ymmärtämiseksi on tarpeellista muistaa, että sinä ajankohtana, jolloin sopimus tehtiin, oli käsityksenä sekä keskusvalloissa että myöskin ympärysvaltojen johtavissa piireissä, ettei sota tulisi loppuun suoritetuksi 1918 vuoden kuluessa, vaan että sitä seuraisi vielä yksi sotatalvi, jota varten valmistukset jo olivat täydessä käynnissä molemmin puolin.
Päättäessäni täten esitykseni liittopuuhista Saksan ja Suomen välillä luulen siitä täysin selvästi käyneen ilmi, että liittoa harrastivat toiselta puolelta erinäiset kansalaispiirit Suomessa, toiselta puolelta Saksan sotilasjohto ja ainakin elokuulla myöskin Saksan hallitus. Oliko Saksan hallitus niiden neuvottelujen takana, joita aikaisemmin käytiin liiton solmimisesta, ei ole selvää, mutta Saksan hallituksen menettely elokuussa näyttää antavan aihetta käsitykselle, että niin oli asian laita. Liittosuunnitelma raukesi kahdesta syystä. Lähinnä sen Fabius Cunctator-politiikan (vitkastelupolitiikan) vuoksi, jota Suomen ulkoasiainministeriö koko ajan asiassa noudatti, ja toiseksi siitä syystä, että Saksan äkillinen romahdus teki sille mahdottomaksi edes yrittää toteuttaa suunnittelemaansa sotaretkeä Venäjälle.
MONARKIA JA KUNINGASEHDOKKAAT
Kysymys valtiomuodosta ei tietenkään kuulunut ulkoasiainministeriön toiminta-alaan. Ne perusteet, jotka saattoivat hallituksen esittämään eduskunnalle monarkkisen hallitusmuodon, selviävät valtiopäiväasiakirjoista ja pöytäkirjoista. Näistä syistä ei minulla olekaan aihetta kosketella sitä taistelua valtiomuodosta, jota meillä käytiin kesällä 1918. Mutta eräät tämän asian yhteydessä sattuneet seikat olivat sitä laatua, että ulkoasiainjohto joutui tekemisiin niiden kanssa. Näiden selostaminen näyttää tässä tarpeelliselta.
Tohtori Schauman lausuu aikaisemmin mainitussa kirjassa "Valtiomuototaistelu Suomessa 1918" (ss. 64 ja 65), että ei voi olla epäilystä siitä, "etteikö Suomen hallitus tai sen nimessä siihen valtuutettu henkilö ole lausunut toivomusta, että Saksan hallitus luopuisi asianmukaisesta passiivisuudestaan Suomen valtiosääntökysymyksessä ja suoranaisesti sekaantuisi tähän meidän sisäiseen asiaamme". Ja hän jatkaa, että joskin on selvää, että hallitus ei asiassa ole tehnyt säännönmukaista päätöstä, niin kuitenkin "joko senaatin puheenjohtaja tai ulkoasiaintoimituskunnan päällikkö tai Berliinissä oleva ministerimme – luultavasti ensiksi mainittu, jolle vastaus oli osoitettu – oli virallisesti kääntynyt Saksan hallituksen puoleen, sitä ei hevin voida kieltää". Tämän väitteensä Schauman perustaa lausuntoon, jonka valtiosihteeri v. Hintze oli syyskuun 24 päivänä antanut Saksan valtiopäiväin päävaliokunnassa; v. Hintzen lausunto kuului: "Suomen hallituksen toivomuksesta olemme antaneet lähettiläämme puolivirallisesti ilmoittaa, että minkäänlainen sekaantuminen meidän puoleltamme hallitusmuotoasiaan ei voi tulla kysymykseen, mutta että Saksassa kuitenkin sympatialla tervehdittäisiin perustuslaillisen monarkian säilyttämistä." Ja tämän v. Hintzen lausunnon nojalla, jonka Schauman mainitsee Saksan valtakunnan silloisen varakanslerin v. Payerin hänelle ilmoittaneen toistaen oikein sen muodon, jossa Saksan hallituksen tiedonanto oli ilmoitettu Suomen hallitukselle, sinkauttaa Schauman maamme hallitusta vastaan sen kovin ruman syytöksen, että se ilmoitus, jonka minä hallituksen puolesta heinäkuun 17 päivänä annoin eduskuntaryhmille, oli muodoltaan kokonaan toinen, kuin minkä Saksan hallitus oli meille antanut. Ja hän kysyy: "Kuka on tehnyt muutokset? Missä on lausunto saanut sen kategorisen, tekisi mieli sanoa, sotilaallisen päättäväisen muodon, jossa se ilmoitettiin eduskuntaryhmille? Onko ehkä jokin toinen tiedonanto saksalaiselta taholta annettu Saksan hallituksen ilmoituksena? Ne, joita asia lähinnä koskee, eivät ole katsoneet olevan aihetta ilmaista arvoituksen selitystä. Mutta totuus tulee ennemmin tai myöhemmin kuitenkin ilmi."
Totuus asiassa on seuraava. Heinäkuun 17 päivänä saapui Saksan lähettiläs, vapaaherra v. Brück, valtionhoitajan luokse hänen virkahuoneeseensa ja teki hallituksensa puolesta ilmoituksen Saksan hallituksen kannasta meidän hallitusmuotoasiassamme. Valtionhoitajan luota saapui vapaaherra v. Brück suoraan minun virkahuoneeseeni ja luki minulle saman ilmoituksen, jolloin heti merkitsin paperille sanasta sanaan lähettilään ilmoituksen. Merkintäni kuului: "Baron Brück erklärt im Namen der Kaiserlichen Regierung, dass die deutsche Regierung im finnischen und beiderseitigen Interesse die Einführung der monarchischen Staatsform in Finnland als die zweckmässigste betrachte." (Vapaaherra B. ilmoittaa Keis. hallituksen nimessä Saksan hallituksen katsovan, että Suomen ja molemminpuolisten etujen kannalta on monarkkisen hallitusmuodon voimaansaattaminen Suomessa tarkoituksenmukaisin.) Merkintäni luin tietysti ministeri v. Brückille, joka sen vahvisti oikeaksi. Heti tämän jälkeen kokoontui hallitus yksityiseen istuntoon, jossa esitettiin täten Saksan hallitukselta saapunut ilmoitus, jolloin hallitus päätti, että ilmoitus oli minun kauttani saatettava eduskuntaryhmien tietoon. Samana päivänä suoritin täten minulle annetun tehtävän. Että Saksan hallituksen ilmoitus oli virallinen eikä puolivirallinen, on jo itsestään selvää, kun hallituksen lähettiläs ilman mitään supistavia selvityksiä tekee ilmoituksen, mutta varmuuden vuoksi aloitti ministeri v. Brück vielä esityksensä sanoilla: "Keisarillisen hallituksen nimessä". – Sen jälkeen kun tri Schauman oli esittänyt raskauttavan syytöksensä, on minulla ollut tilaisuus kontrolloida, että vapaaherra v. Brückin sähkösanoma hallituksellensa, jossa hän ilmoittaa toimeksiannon suorittamisesta, on sanasta sanaan yhtäpitävä eduskuntaryhmille tekemäni ilmoituksen kanssa.
Että Saksan hallituksen kanta meidän hallitusmuotokysymykseemme nähden todella oli muuttunut, käy myöskin ilmi ministeri Hjeltin kirjeestä minulle heinäkuun 19 päivältä. Hjelt ilmoittaa kirjeessä käyneensä 17 päivänä virkaatekevän ulkoasiainministerin von dem Buschen luona, joka silloin ilmoitti hänelle, että Saksan hallituksen taholla oli, huomioonottaen erityisten eduskuntapiirien käsitys asiassa, tähän saakka noudatettu varovaisuutta lausunnoissa, jotka koskivat Suomen hallitusmuotokysymystä, mutta että hallitus nyttemmin, katsoen kysymyksen aktualiteettiin ja uhkaavaan asemaan Pohjois-Venäjällä, ei epäillyt ottaa varmempaa kantaa monarkian hyväksi. Keisari oli esittelyssä edellisenä päivänä antanut samaan suuntaan käyvän lausunnon. – Todennäköistä on siis, että Saksan hallituksen meille 17 päivänä antama ilmoitus oli yhteydessä sen esittelyn kanssa, joka edellisenä päivänä oli tapahtunut keisarin luona.
Mitä sitten tulee kysymykseen, oliko Suomen hallituksen puolesta lausuttu toivomus, että Saksan hallitus ilmoittaisi käsityksensä meidän hallitusmuotoasiastamme, voin ilmoittaa, että ulkoasiainministeriön puolesta tai sen kautta ei ole missään muodossa tämänsuuntaista esitystä tehty Saksan hallitukselle. Näin ollen on myöskin selvää, että esitystä ei yleensä ole hallituksen puolesta asiassa tehty, sillä sellaisen olisi ehdottomasti täytynyt käydä ulkoasiainministeriön kautta.
Kun syksyllä 1918 eräs lähetystö kävi maalaisliiton eduskuntaryhmän
puolesta tiedustelemassa tätä asiaa valtionhoitaja Svinhufvudilta,
ilmoitti valtionhoitaja, että kun saksalaisten sotilasviranomaisten
puolesta oli useampaan kertaan ilmoitettu heidän yleensä pitävän
monarkkista hallitusmuotoa ainoana mahdollisena Suomelle, oli hän
puolestaan, pitäen tärkeänä saada selvää siitä, oliko Saksan hallitus
asiassa samalla kannalla kuin Saksan sotilasjohto, lausunut tähän
suuntaan käyvän toivomuksen. – Tässä yhteydessä olkoon vielä
mainittu, että kirjeessä heinäkuun 30 päivältä selostaa ensimmäinen
sihteeri Procopé, joka oleskeli Saksassa erikoistoimia varten,
"Norddeutsche Allgemeine Zeitungoissa" (silloisen hallituspuolueen
pää-äänenkannattaja) ollutta kirjoitusta, jossa m.m. sanottiin: "die
Theilnahme an der Lösung der Verfassungsfrage [Finnlands] wird für
Deutschland gerade zu einer Pflicht" (Saksan osanotto Suomen
hallitusmuotokysymyksen ratkaisuun käy sille suoranaiseksi
velvollisuudeksi). Ja Procopé jatkaa: "Että tämä oli hallituksen
katsantokanta, siitä olin verraten varma saatuani ministeri Hjeltin
välityksellä viime viikolla tilaisuuden tavata varakansleri v.
Payerin."Tahtomatta mitenkään arvostella valtiosihteeri v. Hintzen esiintymistä Saksan valtiopäiväin päävaliokunnassa huomautan ainoastaan seuraavista seikoista: v. Hintze ei ollut heinäkuussa ulkoasiainministerinä, yleinen asema oli syyskuun lopulla, jolloin päävaliokunnan kokous pidettiin, aivan toinen kuin heinäkuulla, ja v. Hintze oli vallan tietoinen siitä, että valtiopäiväin enemmistöpuolueet eivät hyväksyneet ensinkään sitä politiikkaa, jota Suomeen nähden Saksan puolelta oli siihen mennessä noudatettu; näistä syistä tuntuu todennäköiseltä, että v. Hintze koetti mahdollisuuden mukaan lieventää sitä epäedullista vaikutusta, jonka Saksan hallituksen kannanilmaisu meidän hallitusmuotokysymyksessämme oli tehnyt Saksan valtiopäivien enemmistöpuolueisiin.
Ennenkuin eduskunta oli päättänyt hyväksyä monarkkisen hallitusmuodon, viritettiin kysymys siitä, kuka oli valittava Suomen kuninkaaksi, jos Suomesta tehtäisiin perustuslaillinen kuningaskunta. Edvard Hjelt kertoo muistelmateoksessaan "Vaiherikkailta vuosilta", miten ne piirit, jotka jo maailmansodan alkuvuosina uskalsivat ajatella maamme itsenäistyttämistä, yleensä lähtivät siitä käsityksestä, että itsenäisen Suomen valtiomuoto tulisi monarkkiseksi, ja että nämä piirit tästä syystä jo aikaiseen omistivat huomiota myöskin kysymykselle Suomen tulevasta hallitsijasta ja että se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik. Niiden suomalaisten puolesta, jotka silloin oleskelivat Saksassa, oli Hjeltin kertoman mukaan käännytty herttuan puoleen tavalla, joka oli omansa jo silloin herättämään herttuassa ajatuksen Suomen kruunun saavuttamisesta.
Jo toukokuun 1 päivänä oli Hjelt sähköttänyt hallitukselle seuraavasti:
"Suomalaiselta taholta on käännytty Mecklenburgin herttuan Adolf
Fredrikin puoleen kysymyksellä mahdollisesta sijaishallituksesta
Suomessa [eventuelt regentskap i Finland]. Hän on nyttemmin asettunut
henkilökohtaisesti kosketukseen kanssani ilmoittaen, että hän on valmis
tulemaan hallitsijaksi, jos Suomen hallitus kannattaa hänen
ehdokkuuttansa ja kansa tai eduskunta valitsee hänet. Jos hallitus
katsoo sen soveliaaksi, on hän valmis, vaikkapa sotilaallisessa
toimeksisaannissa, saapumaan Suomeen tullakseen siellä tunnetuksi sekä
oppiakseen itse tuntemaan henkilöitä ja oloja. Vaihtoehtoisesti voisi
herttua tavata hallituksen edustajia Tukholmassa. Myöskin voi tulla
kysymykseen, että hänen kamariherransa, vapaaherra v. Brandenstein,
Suomessa taistelevan kenraali v. Brandensteinin veli, saapuu Suomeen
herttuan uskottuna." Tultuani ulkoasiainjohtajaksi uudistaa Hjelt
kirjeellisesti edellämainitut tiedot. Kirjeessä Hjelt luonnehtii
lisäksi herttuan ja hänen puolisonsa sympaattiset kuvat sekä lopettaa
sitten: "Herttua haluaa kauttani saada vastauksen, miten hallitus
arvostelee asiaa ja mitä hallituksen mielestä olisi tehtävä. Toinen
ehdokas, prinssi Oskar, ei voine poliittisista syistä tulla
kysymykseen." Ja vähän myöhemmin Hjelt uudelleen ilmoittaa: "Sekä
henkilökohtaiset että poliittiset syyt puhuvat käsitykseni mukaan
ehdottomasti Adolf Fredrikin puolesta. Minulla on ollut useampia pitkiä
keskusteluja hänen kanssansa ja olen saanut yhä paremman käsityksen
hänen sopivaisuudestaan meille."Oli ehdottomasti erehdys, että Hjelt, vaikka hän oli maamme virallinen edustaja Saksassa, ei tyytynyt antamaan ainoastaan tietoja hallitukselle, vaan asettui päättävällä tavalla puoltamaan määrättyä henkilöä hallitsijaksemme, ennenkuin hän ensinkään tunsi hallituksen kantaa asiassa. Se oli myöhemmin aiheuttava paljon ikävyyksiä sekä hallitukselle että Hjeltille itselleen. Mutta vielä arveluttavampaa oli, että Hjeltin lähin mies lähetystössä, lähetystöneuvos vapaaherra A. v. Bonsdorff, suurella tarmolla alkoi ajaa toista ehdokasta, Saksan keisarin poikaa prinssi Oskaria.
Kun Hjelt kesäkuun 5 päivänä oli sähköttänyt minulle, että varma kanta olisi pian otettava hallitsijakysymyksessä, ja seuraavana päivänä ilmoittanut, että Saksan ulkoasiainministeri halusi keskustella asiasta hänen kanssansa, annoin lähetystöllemme määräyksen, että sen tuli olla ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymykseen nähden. Seuraavan kuun alussa otettiin sitten asia alustavasti esille hallituksen yksityisissä istunnoissa. Asema oli tällöin seuraava. Kaikki hallituksen jäsenet olivat sitä mieltä, että jos eduskunta hyväksyy monarkkisen hallitusmuodon, olisi hallitsijaksi valittava saksalainen prinssi, joka henkilöllisten ominaisuuksiensa puolesta katsottaisiin soveliaaksi tähän korkeaan toimeen sekä samalla arvosteltaisiin sellaiseksi, että hän sopeutuisi meidän oloihimme. Mutta muut seikat, jotka ehdokkaan valinnassa olivat huomioonotettavat, aiheuttivat erimielisyyttä hallituksessa. Käsitykseni mukaan oli tärkeätä, että valitessamme saksalaisen prinssin hallitsijaksemme koettaisimme hankkia itsellemme mahdollisimman suuret takeet siitä, että joka tapauksessa säilyttäisimme maamme täydellisen itsenäisyyden. Tästä syystä asetuin vastustamaan keisarin pojan ehdokkuutta hallitsijaksemme, koska pelkäsin, että tämä ajatus toteutettuna saattaisi meidät todennäköisesti riippuvaisuuteen Saksasta. Ja toiseksi arvelin, että olisi helpompi saavuttaa ympärysvaltojen suostumus siihen, että saksalainen prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle, jos prinssi ei kuulunut Saksan keisarihuoneeseen. Tunsin yhtä vähän kuin muutkaan hallituksen jäsenet silloin vielä sitä mentaliteettia, jonka sota oli herättänyt ja kasvattanut ympärysvalloissa, ja luulin mahdolliseksi, että nämä valtiot voisivat hyväksyä Suomen hallitsijaksi saksalaissyntyisen prinssin, joka olisi henkilökohtaisesti tunnettu näiden maiden hallitsevissa piireissä eikä kuuluisi Hohenzollernin sukuun. Näistä syistä ja Hjeltin antamien henkilötietojen nojalla päätin kannattaa herttua Adolf Fredrikin ehdokkuutta, ja eräät toiset hallituksen jäsenet yhtyivät minun mielipiteeseeni.
Enemmistö hallituksessa asettui kuitenkin toiselle kannalle; nämä hallituksen jäsenet katsoivat, että todellista voimanlisäystä maallemme saavutettaisiin parhaiten valitsemalla hallitsijaksemme Saksan silloin mahtavan keisarin poika, ja esittivät, että saatujen tietojen nojalla oli keisarin kolmas poika järjestyksessä, prinssi Oskar, henkilökohtaisten ominaisuuksiensa puolesta meille erityisesti sovelias. Hjelt oli kyllä jo aikaisemmin tiedoittanut, että Saksan ulkoasiainministerin v. Kühlmannin lausunnon mukaan, Hjeltin käydessä häntä kesäkuun 14 päivänä tapaamassa virka-asioissa ministeriössä, ei kukaan keisarin pojista voisi poliittisista syistä tulla kysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, jotavastoin Saksan hallitus suhtautuisi myötätuntoisesti herttua Adolf Fredrikin ehdokkuuteen. Prinssi Oskarin kannattajat hallituksessa eivät pitäneet kuitenkaan tätä ilmoitusta mitenkään ratkaisevana, vaan pysyivät ehdotuksessaan.
Kun Hjelt heinäkuun 3 päivänä saapui Helsinkiin, toi hän mukanaan tiedon, että salaneuvos Nadolny, Suomen asioiden erikoisesittelijä ulkoasiainministeriössä, ja myöhemmin myöskin ulkoasiainministeri v. Kühlmann olivat hänelle ilmoittaneet keisarin esittelyssä selittäneen, ettei kukaan hänen huoneensa prinssi voinut tulla kysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken dynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, mutta että hän mielellään näkisi herttua Adolf Fredrikin Suomen kuninkaana.
Hjeltin seurassa saapui maahamme aikaisemmin mainittu vapaaherra v. Brandenstein, Mecklenburgin herttuan kamariherra. Heinäkuun 6 päivänä vastaanotin v. Brandensteinin virkahuoneessani, jolloin v. Brandenstein esitti seuraavaa. Hän alkoi ilmoittamalla, että kun Saksa on monarkia, on Saksan ulkoasiainministeriölle mieluista, jos Suomessa myöskin monarkkinen hallitusmuoto hyväksytään. Ja Suomelle on mitä tärkeintä, että saksalainen prinssi tulee sen hallitsijaksi, sillä jos niin tapahtuu, silloin Suomi voi olla varma Saksan avustuksesta Venäjän mahdollisesti hyökätessä sitä vastaan. Mutta mahdotonta on ajatellakaan, että kukaan keisarin pojista tai yleensä kukaan Hohenzollern-suvusta tulisi Suomen hallitsijaksi, sillä se voisi näyttää dynastiselta perhepolitiikalta, jota ehdottomasti on vältettävä jo keisarin itsensäkin tähden. Hohenzollernilaisen valitseminen Suomen hallitsijaksi voisi sitäpaitsi mahdollisesti vaikeuttaa Saksan rauhansaantia, koska sotaa käydään ei ainoastaan Saksaa vastaan, vaan myöskin suorastaan Hohenzollernin sukua vastaan. Liittoruhtinaat toivovat sitävastoin yleensä, että Mecklenburgin herttua valittaisiin Suomen valtaistuimelle. Lopuksi v. Brandenstein kehoitti valitsemaan hallitsijan mahdollisimman pian, jotta tämä pääsisi toimimaan yhdessä kansan kanssa, ja vakuutti samalla, että hän ei suinkaan ollut saapunut maahamme puhuaksensa herttuan puolesta, vaan ainoastaan hankkimaan ja antamaan tietoja.
Niille hallituksen jäsenille, jotka olisivat olleet halukkaita puoltamaan herttuan ehdokkuutta, oli vapaaherra v. Brandensteinin käynti maassamme kova isku, se kerrassaan tappoi tämän ehdokkuuden. Tieto käynnistä levisi luonnollisesti kaikkiin piireihin, ja sangen yleiseksi tuli käsitys – syystä tai syyttä, se oli yhdentekevää tässä tapauksessa – että puhemies oli lähetetty herransa puolesta kosintamatkalle. Tämän jälkeen oli mahdoton enää saada ketään innostumaan tähän ehdokkuuteen.
Toiselta puolelta oli eduskuntapiireissä, erittäinkin maalaisliiton
keskuudessa, lausuttu se käsitys, että mieluummin valittaisiin joku
toinen saksalainen ruhtinas kuin Saksan keisarin poika. Tämän johdosta
sähkötin hallituksen suostumuksella lähetystölle Berliiniin heinäkuun 8
päivänä: "Asema maalaisliittolaisten kannan johdosta sikäli muuttunut,
että muutkin kuin Oskar voivat tulla kysymykseen." Tähän vastaa
seuraavana päivänä v. Bonsdorff, virkaatekevänä lähetystöpäällikkönä:
"Alkuperäisessä ehdokkaassa olisi pysyttävä. Kieltävä vastaus näyttää
aiheutuvan herttuan indiskretionista. Tärkeätä että hallitusmuoto
hyväksytään mutta vaali lykätään. Selitys hallituksen puolesta että
herttua ei tule kysymykseen erittäin tärkeä maan edun kannalta." Kun
tämä sähkösanoma esitettiin hallituksen yksityisistunnossa, päätti
enemmistö pysyä prinssi Oskarin ehdokkuudessa, ja tämä päätös
vahvistettiin heinäkuun 16 päivänä pidetyssä istunnossa. Koetin turhaan
ajaa vastakkaista mielipidettä. Hallituksen enemmistö luotti, etupäässä
vapaaherra v. Bondsorffin lähettämien tietojen nojalla, yhä vielä
siihen, että keisarin ja Saksan ulkoasiainministeriön kielteisen kannan
prinssi Oskarin ehdokkuuteen nähden oli ainakin osaksi aiheuttanut
sivultapäin tullut vaikutus ja että se tästä syystä olisi vielä
muutettavissa. Ja kuitenkin oli senaattori Frey, joka kesäkuun
lopulla oli saanut pyytämänsä eron hallituksesta ja senjälkeen oli
hallituksen toimesta lähtenyt Saksaan ottamaan selkoa kaikista
hallitsija-ehdokkuuden yhteydessä olevista seikoista, heinäkuun 8
päivänä sähköttänyt: "Sektion Politik [= Ylimmän sotilasjohdon
poliittinen jaosto] ilmoittaa puolivirallisesti seuraavan vastauksen
päämajasta: Suomen hallitsijaksi ei voi tulla kysymykseen
preussilainen, mutta kyllä muu saksalainen prinssi."Kun Hjelt, joka tällä välin oli palannut Berliiniin heinäkuun 17 päivänä, kävi v.t. ulkoasiainministerin von dem Buschen luona ilmoittamassa hallituksen päätöksestä pysyä prinssi Oskarin ehdokkuudessa, vastasi von dem Busche, kuten Hjelt aikaisemmin mainitussa kirjeessään saman kuun 19 päivältä tiedoittaa, että keisari oli esittelyssä 16 päivänä uudelleen selittänyt, ettei kukaan hänen pojistaan voinut tulla Suomen hallitsijaksi, mutta että muiden ruhtinaiden kesken oli Suomella vapaa valinta.
Tämän tiedon johdosta joutui ehdokaskysymys uudelleen hallituksen käsiteltäväksi yksityisistunnoissa. Näissä keskusteluissa esitettiin nyt kaksi uutta ehdokasnimeä, nimittäin Preussin prinssi Fredrik Wilhelm ja Hessenin prinssi Fredrik Karl. Kuka ensimmäiseksi oli esittänyt nämä nimet, en voi varmuudella sanoa. Hjelt kertoo ennenmainituissa muistelmissaan, että Saksan sotilasviranomaiset olivat esittäneet edellisen nimen. Käytyänsä heinäkuun 30 päivänä tapaamassa keisaria päämajassa ilmoittaa Hjelt sähkösanomassa keisarin lausuneen hänelle, että jos Suomi haluaa hallitsijakseen preussilaisen prinssin, on Fredrik Wilhelm erittäin sovelias. Ja samaa olivat esittäneet sekä Hindenburg että Ludendorff, kun Hjelt oli seuraavana päivänä tavannut nämä sotapäälliköt heidän silloisella olinpaikallaan rintamalla.
Hallituksessa mainittiin nämä molemmat uudet nimet nyt ensi kerran samanaikaisesti.
Tällä välin oli eduskunta elokuun 7 päivänä hyväksynyt monarkkisen hallitusmuodon sisältävän lakiehdotuksen kolmannessa käsittelyssä lepäämään ensimmäisiin uusien vaalien jäljestä kokoontuviin valtiopäiviin sekä saman kuun 9 päivänä antanut hallitukselle toimeksi ryhtyä niihin valmistaviin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen, jotta eduskunta voisi täyttää eduskunnalle hallitusmuodon 38 §:n nojalla kuuluvan velvollisuuden mahdollisimman pian toimittaa kuninkaanvaali.
Kun nyt ehdokaskysymys tämän valtuuden nojalla tuli hallituksessa lopulliseen käsittelyyn, ehdotin, että hallitus, luopuen prinssi Oskarin ehdokkuudesta, päättäisi valita lähetystön, joka saisi toimekseen Saksassa hankkia mahdollisimman täydellisiä tietoja prinssi Fredrik Wilhelmin ja Fredrik Kaarlen sopivaisuudesta sekä halukkuudesta tulla kysymykseen tulevassa kuninkaanvaalissa. Ehdotukseni edellinen osa ei kuitenkaan saavuttanut hallituksen enemmistön kannatusta; päinvastoin päätti hallitus äänestyksen jälkeen asettaa prinssi Oskarin ensimmäiseksi ehdokkaakseen sekä lausui suotavaksi, että valtionhoitaja matkustaisi Saksaan tapaamaan keisaria keskustellaksensa hänen kanssaan tästä ehdokkuudesta. Siltä varalta, että prinssi Oskar lopultakaan ei olisi saatavissa, ei kuitenkaan määrätty mitään järjestystä, missä oli käännyttävä toisten ehdotettujen puoleen, vaan tämä kysymys jätettiin riippuvaksi niistä lähemmistä tiedoista, joita valittava lähetystö voisi Saksassa hankkia. Lähetystöön valittiin ministeri Talas, senaattorit Frey ja Nevanlinna sekä vapaaherra v. Bonsdorff.
Valtionhoitajan ehdotettua matkaa koetin parhaani mukaan vastustaa. Olin nimittäin kaikkien saatujen tietojen nojalla täysin vakuutettu siitä, että mitään muutosta keisarin ja Saksan hallituksen kielteiseen päätökseen prinssi Oskarin ehdokkuuden suhteen ei ollut saavutettavissa ja että jokainen toimenpide tähän suuntaan oli ei ainoastaan hyödytön vaan myöskin jossakin määrin vahingollinen, koska se voisi vaikuttaa kylmentävästi toisiin, jotka voisivat ehdokkaina tulla kysymykseen, minkä ohessa minusta oli myönnettävä, että Saksan hallitus oli esittänyt erittäin painavat ja hyväksyttävät syyt kantansa tueksi.
Ei ole epäilystäkään siitä, että hallituksen kantaan tässä asiassa olivat vaikuttaneet osittain vapaaherra v. Bonsdorffin antamat tiedot Saksasta, osittain se seikka, että Hjelt oli menettänyt kaiken auktoriteettinsa tässä asiassa, semminkin sen jälkeen kuin hän oli saapunut kotimaahan vapaaherra v. Brandenstein mukanaan. Tyytymättömyys ja epäluottamus Hjeltin toimintaan tässä asiassa oli niin suuri, että hallituksessa herätettiin jo heinäkuun lopulla kysymys hänen poiskutsumisestaan Berliinistä. Joskaan en voinut katsoa Hjeltin menettelyä ehdokasasiassa täysin korrektiksi, ja vaikka eräät muutkin seikat olivat antaneet aihetta huomautuksiin, pidin toiselta puolelta Hjeltin ansioita sekä maamme itsenäistyttämisessä että sen jälkeen maamme edustajana Saksassa siksi suurina, etten mitenkään voinut kannattaa ajatusta hänen poiskutsumisestaan, vaan asetuin sitä ehdottomasti vastustamaan. Kysymys raukesi, mutta minun oli luvattava vastata siitä, että Hjelt ei missään tapauksessa ottaisi osaa kuningasehdokas-lähetystön toimintaan eikä myöskään seuraisi valtionhoitajan mukana tämän matkalla keisarin luokse.
Tämän johdosta kirjoitin heinäkuun 30 päivänä Hjeltille kirjeen, jossa m.m. lausuin seuraavaa: "Ehdokaskysymys on tätä nykyä kiusallisessa asemassa. Mecklenburgilaista emme täällä halua, sillä se tapa, jolla Brandenstein on työskennellyt hänen hyväksensä, on hävittänyt kaikki mahdollisuudet innostuttaa ihmisiä täällä hänen ehdokkuuteensa. Kun eduskunta kokoontuu elokuun 5 päivänä, käynee joko siten, että asia uudelleen lykkäytyy muodossa tai toisessa, tahi siten, että hallitus saa toimekseen tiedustella soveliasta ehdokasta. Jälkimmäisessä tapauksessa on kuitenkin sopimatonta, että Sinä silloin olet Berliinissä, sillä kun Sinä hoidat lähetystöä, eivät Saksan viralliset piirit voi käsittää muuta kuin että herttuan ehdokkuus yhä vielä voi tulla kysymykseen. Mutta niin kauan kuin tämä käsitys on vallalla, emme voi saada toista ehdokasta. Se on sen takia lopullisesti saatava poistetuksi. Tästä syystä täytyy minun nyt ystävällisesti pyytää Sinua heti ottamaan se loma, josta puhe oli Sinun täällä käydessäsi. Sehän soveltuukin niin hyvin, kun Sinä kai viet ratifikatsioniasiakirjat Wieniin ja samalla matkalla menet vuoristoon lepäilemään."
Ennenkuin siirryn kertomaan valtionhoitajan matkasta Saksaan, jolle
minun oli hallituksen päätöksen mukaan lähdettävä valtionhoitajan
mukana, haluan selostaa erästä sangen merkillistä kirjettä, jonka
useinmainittu vapaaherra v. Brandenstein oli elokuun 25 päivänä
lähettänyt Hjeltille Berliinissä. Kirjeessä selitetään ensin, kuinka
suomalaiselta taholta oli aikoinaan käännytty herttua Adolf Fredrikin
puoleen (Wetterhoff), ja sitten jatketaan seuraavasti: "Kun minä sitten
herttuan pyynnöstä matkustin Helsinkiin sikäläisestä asemasta lähemmin
varmentuakseni, käyttäydyin, kuten Te tiedätte, siellä erittäin
varovaisesti, ja on ennen kaikkea pyrkimykseni ollut auttaa Suomen
hallitusta saamaan Saksan hallitukselta lausunnon siitä, että Saksassa
pidetään monarkkista hallitusmuotoa tasavaltaista parempana. Tämän
minä saavutin ankarasta vastustuksesta huolimatta. [Alleviivaukset
kirjeen kirjoittajan.] Minä sähkötin silloin useamman kerran
ulkoasiainministeriölle, että Saksan valtakunnan hallituksen tulee joka
tapauksessa ottaa varma kanta monarkkisen periaatteen hyväksi, ja
palattuani Berliiniin olin uudelleen sitä tähdentänyt ja sain lopulta
sen aikaan, että sähkötettiin Saksan edustajalle Helsinkiin
ehdottamaani suuntaan."Tämän kirjeen johdosta on minun huomautettava seuraavaa. Vapaaherra v. Brandensteinin käydessä luonani, kuten aikaisemmin olen kertonut, asetuin kokonaan passiiviselle kannalle, s.o. kuuntelin mitä vapaaherralla oli sanottavaa, tekemättä yleensä edes kysymyksiä hänelle ja tietysti esittämättä hänelle mitään toivomuksia. Käynnin jälkeen en enää tavannut vapaaherra v. Brandensteinia. Kun ei ole ajateltavissa, että kukaan prinssi Oskarin ehdokkuutta kannattaneista hallituksen jäsenistä olisi pyytänyt vapaaherran avustusta Suomen ja Saksan hallitusten välisissä selvittelyissä, täytyy minun pitää varmana, että vapaaherra v. Brandensteinin kirjeessään kuvaama toiminta on tapahtunut kenenkään Suomen hallituksen jäsenen antamatta siihen aihetta, arvattavasti yksistään vapaaherran harrastuksesta hankkia päämiehellensä yksi ansio lisää huomioon otettavaksi Suomen kuningaskysymystä lopullisesti ratkaistaessa. Onko vapaaherran esitys kaikissa kohdin tosiasioiden mukainen vai sisältääkö se oman toiminnan yliarviointia, sitä minulla ei ole ollut tilaisuutta kontrolloida.
SAKSAN-MATKA
Suunnitellulle matkalle Saksaan lähdettiin sunnuntaina elokuun 18 päivänä illalla. Kun matka oli kokonaan epävirallista laatua, n.s. incognito-matka, oli valtionhoitaja matkaa varten ottanut salanimekseen tilanomistaja Persson; minä matkustin nimellä johtaja Otto. Lähtö tapahtui Helsingistä "Habsburg"-nimisessä suuressa valtamerilaivassa, joka ennen sotaa oli kulkenut säännöllisessä liikenteessä Hampurin ja Etelä-Amerikan välillä, mutta nyt oli Saksan meriministeriön palveluksessa ja käytettiin kuljetuslaivana Saksan ja Suomen välillä. Laivassa oli mukana useampia satoja Saksan Suomessa majaileviin joukkoihin kuuluvia sotilaita, jotka matkustivat kotimaahansa lomalle. Aikaisemmin mainitun lähetystön jäsenet, ministeri Talas ja senaattorit Frey ja Nevanlinna, lähtivät myös samalla kertaa suorittamaan heille Saksassa uskottua tehtävää.
Matka ei suinkaan ollut vaaraton. Meri oli laajalti miinoitettu, ja
yksityisiä miinoja ajelehti siellä täällä. "Habsburgin" tätä seuraava
matka Saksan ja Suomen välillä päättyikin niin onnettomasti, että laiva
ajautui miinaan, jolloin se pahasti vahingoittui ja suuri joukko
ihmisiä hukkui. Meidän matkamme sujui kuitenkin ilman mitään häiriöitä,
ja tiistai-iltana saavuimme onnellisesti Danzigiin, jatkaaksemme
seuraavana päivänä rautateitse Berliiniin. Että olimme tulleet maahan,
joka eli kokonaan suuren sodan merkeissä, siitä saimme heti ensi
näkemältä monta todistusta. Hämärän tultua vallitsi pimeys ja
haudanhiljaisuus kaikkialla. Matkustaessamme päivällä Danzigista
Berliiniin kiinnittivät suurinta huomiota tiheään kulkevat pitkät
sotilasjunat. Kun junamme seisoi eräällä asemalla ja viereisellä
raiteella oli tällainen sotilasjuna, menin ulos nähdäkseni lähempää
näitä arvattavasti länsirintamalta palaavia joukkoja. Silloin luin
erään sotamiehiä täynnä olevan vaunun seinälle liidulla isoilla
kirjaimilla piirretyn kirjoituksen: "Wir stehen fest und treu die Wacht
am Bhein, wir gehen nicht mehr in die Front hinein" ("Seisomme lujasti
ja uskollisesti Reinin vahtina, emme mene enää rintamalle"). Oliko
edessäni todiste Saksan kansan yleisestä sotaväsymyksestä vai oliko se
yksityinen, yleisempää merkitystä vailla oleva mielenpurkaus, siinä
kysymys, jota tuollainen pikku tapahtuma ehdottomasti pani miettimään.
Lukiessani kirjoitusta juoksi eräs aliupseeri, joka sen oli huomannut,
kiireesti pyyhkimään pois koko kirjoituksen.Saavuttuamme keskiviikkona illalla Berliiniin asetuimme asumaan ensiluokkaiseen Eden-hotelliin, joka sijaitsi Zoologischer Gartenin vieressä, siten kaukana keskikaupungin liikkeestä ja ihmistungoksesta. Jotta valtionhoitajan oleskelu Berliinissä ei tulisi tunnetuksi, oli sovittu, että hän ei kävisi lähetystössämme eikä myöskään kenenkään saksalaisten luona ja yleensä liikkuisi mahdollisimman vähän ulkosalla. Minun "incognitoni" ei sitävastoin tarvinnut olla niin ankara, vaan saatoin hyvin käydä sekä Saksan ulkoasiainministeriössä että omassa lähetystössämme. Ensimmäiseksi huolekseni tuli nyt järjestää valtionhoitajan käynti keisarin luona. Se saatiinkin verraten helposti sovituksi seuraavana maanantaina tapahtuvaksi Wilhelmshöhen linnassa, jossa keisari tällöin oleskeli, keisarinnan siellä maatessa sairaana. Huomautin alun pitäen, että valtionhoitaja halusi saada yksityisaudienssin keisarin luona, siis siten, että valtionpäämiesten kohdatessa toisensa muita ei tulisi olemaan saapuvilla, ja tämä järjestely luvattiinkin minulle ulkoasiainministeriössä. Lauantaina 24 päivänä sain sitten tilaisuuden tavata ulkoasiainministerin, valtiosihteeri v. Hintzen, joka otti minut erinomaisen ystävällisesti ja miellyttävästi vastaan. Ensimmäinen tärkeämpi asia, jonka otin esille, oli kysymys meidän kuningasehdokkaastamme. Esitin tietysti täysin lojaalisesti hallituksen kannan tässä asiassa, vaikkakin se poikkesi kokonaan omasta persoonallisesta käsityksestäni. v. Hintze vastasi tällöin seuraavaa: Saksan hallitus ei halua ketään Hohenzollernia Suomen valtaistuimelle. Syynä tähän ei ole pelko liian läheisestä sitoutumisesta Suomeen nähden, eikä asiaa myöskään ole käsitettävä siten, että Saksa ei haluaisi antaa Suomen politiikalle kannatustansa. Pääsyy hallituksen kantaan on puhtaasti sisäpoliittista laatua, suhteet liittoruhtinaisiin vaativat sitä; joka tapauksessa näyttää siltä, että pari idässä muodostunutta uutta reunavaltiota tulee läheisesti liittymään Preussiin, jonka valta siten tulee suuresti kasvamaan. Hohenzollernilainen Suomen valtaistuimella käsitettäisiin Preussin vallanlaajennuksen uudeksi lisäykseksi muiden liittovaltioiden kustannuksella, ja se olisi tästä syystä omansa aikaansaamaan Saksan sisäpoliittisessa elämässä vaikeuksia ja riitaisuuksia, joita on ehdottomasti vältettävä. Ja Suomi ei voi vaatia, että tässä kysymyksessä ei otettaisi huomioon myöskin painavia saksalaisia näkökohtia. Suomelle – samoinkuin Saksallekin – on tärkeätä elää hyvissä väleissä Ruotsin kanssa. Jos Hohenzollernilainen tulisi Suomen hallitsijaksi, käsitettäisiin tämä Ruotsissa – joskin aiheetta – siten, että Saksa haluaisi liittää Suomen niin läheisesti itseensä, ettei Suomen itsenäisyys tulisi täydelliseksi, ja tämä käsitys voisi vaikeuttaa hyvien suhteiden ylläpitämistä Suomen ja Ruotsin välillä.
Kysymykseni johdosta, koskiko Saksan hallituksen kielteinen kanta ainoastaan keisarin poikia vaiko myöskin muita Hohenzollern-suvun jäseniä, vastasi v. Hintze hallituksen kannan olevan saman kaikkiin Hohenzollern-suvun prinsseihin nähden.
Siirryimme sitten puhumaan Itä-Karjalan kysymyksestä sekä parhaillaan käynnissä olevista rauhanneuvotteluista Venäjän kanssa, jolloin v. Hintze viimeksimainittujen suhteen tähdensi, ettei meidän pitäisi katkaista neuvotteluja, koska aina on osoittautunut vaikeaksi solmia uudelleen kerran katkenneita neuvotteluja. Edullisempaa olisi vahvistaa maksimi- ja minimivaatimuksia ja koettaa jatkettujen neuvottelujen kautta päästä suotuisaan tulokseen. Lopuksi koskettelin sotilasliittosuunnitelmia, kuten jo aikaisemmin olen selostanut.
Useamman kerran keskustelun kuluessa v. Hintze huomautti Saksan ehdottomasti haluavan, että Suomesta tulee voimakas, luja, täysin itsenäinen valtio, ei mikään vasallivaltio, vaan samanarvoinen, "pair à pair", kuten v. Hintze lausui, ja ilmoitti hän tämän olevan Saksan hallituksen varman kannan.
Tämä keskusteluni v. Hintzen kanssa oli melkoisesti yksinkertaistuttanut kysymystä hallitsijaehdokkaastamme; se oli ensinnäkin vahvistanut oikeaksi käsitykseni siitä, että kielteinen päätös prinssi Oskarin suhteen oli lopullinen, ja toiseksi tehnyt tarpeettomaksi kaikki tiedustelut Preussin prinssin Fredrik Wilhelmin suhteen, jonka nimi myöskin oli hallituksen yksityisistunnossa yhtenä mahdollisena mainittu. Tämän prinssin puoleen ei aikaisemmin koskaan oltu käännytty millään kysymyksillä hallituksen puolelta tietääkseni eikä miltään muultakaan suomalaiselta taholta. Ja keskusteltuani v. Hintzen kanssa ei tästä ehdokkuudesta enää ollut puhettakaan. Kun Hjelt useinmainitussa kirjassaan (ja Hjeltin mukaan Schauman aikaisemmin mainitussa teoksessaan) sanoo prinssi Fredrik Wilhelmiä ehdokkaaksi N:o 2 ja ilmoittaa prinssin ensin epäröineen sekä sitten asettuneen kielteiselle kannalle ehdokkuuteen nähden, on esitys tässä kohden erehdyttävä. Todellisuudessa lausuttiin jo siksi paljon epäilyksiä tätä ehdokkuutta vastaan, kun nimi ensi kerran hallituksessa mainittiin, että kun sittemmin asetettiin ehdokasasiaa varten erityinen lähetystö, sai tämä lähtiessään Saksaan nimenomaisen määräyksen, että jos asiat kehittyisivät sille kannalle lähetystön mielestä, että prinssi Fredrik Wilhelm voisi tulla kysymykseen, lähetystö ei kuitenkaan olisi oikeutettu kääntymään hänen puoleensa hankkimatta siihen ensin nimenomaista oikeutusta hallitukselta.
Sunnuntai-iltana oli määrä lähteä Wilhemshöhen-matkalle. Lähtö tapahtui Friedrichstrassen asemalta, jossa keisarillinen odotussali oli avattu meitä varten. Täältä meidät saatettiin odottavaan upeaan hovisalonkivaunuun; mukana seurasi valtionhoitajan käytettäväksi määrätty kreivi Alix, pitkä ja kaunis kaartinulaanien upseeri. Aamulla saapuessamme Casselin kaupunkiin nousi vaunuumme toinen komea mies kaartinhusaarien loisteliaassa paraatipuvussa; se oli paroni v. Lersner, joka keisarin nimessä lausui meidät tervetulleiksi ilmoittaen samalla, että audienssi oli määrätty kello l/2 1:ksi. Paroni v. Lersner, joka myöhemmin oli yhtenä Saksan valtuutetuista allekirjoittamassa Versaillesin rauhansopimusta, oli nyt ulkoasiainministeriön edustajana keisarin luona. Asemalta ajoimme suurissa hoviautoissa, valtionhoitaja ja minä toisessa ja kreivi Alix toisessa, hotelliin, jossa meidät vietiin suoraan valmiiksi katetun, suurenmoisen kauniisti ruusuilla koristetun aamiaispöydän ääreen. Parin tunnin vapaan ajan jälkeen seisoivat taasen hoviautot hotellimme edustalla viedäkseen meidät Wilhelmshöhen linnaan. Kansaa oli kokoontunut paljon hotellin edustalle, uteliaina näkemään keitä nyt vietiin keisarin puheille. Mutta kansalla ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä oli kunnia nähdä Suomen valtion päämies edessänsä, vaan – kuten myöhemmin kuulimme – oli jostakin syystä levitetty huhu, että olimme jonkin kaukaisen eteläisen valtion edustajia.
Matka Casselista Wilhelmshöheen oli ihana. Kaunis päivä, tie koko ajan loivasti nouseva, suora kuin viivoittimella vedetty, komea puistokuja pitkin matkaa, ympärillä tiheässä kauniita huviloita. Wilhelmshöhen linna, joka rakennettiin 1787-94 Hessenin vaaliruhtinasta Wilhelm I:tä varten, oli aikaisemmin Hessenin vaaliruhtinaiden kesäasuntona, ja sittemmin, kun nämä seudut oli yhdistetty Preussin kuningaskuntaan, asui Saksan keisari perheinensä useasti täällä kesäaikoina. Linna, joka on hyvin komeasti sisustettu, oli aikoinaan ollut myöskin Napoleon III:n asuntona, sen jälkeen kun hän Sedanin antautuessa oli joutunut saksalaisten vangiksi. Linnaa ympäröi laaja, erittäin kaunis puisto lukuisine suihkukaivoineen.
Saapuessamme linnaan oli vapaaherra v. Lersner meitä vastassa. Hän saattoi meidät suureen, komeaan saliin linnan keskustassa, ilmoittaen että keisarin luona parhaillaan vielä jatkui esittely, mutta että se oli pian loppuva. Käytin tilaisuutta vielä varmuuden vuoksi kysyäkseni, oliko audienssi järjestetty, kuten olin anonut, valtionhoitajan kahdenkeskiseksi keisarin kanssa, johon v. Lersner vastasi myöntävästi. Odotettuamme muutaman minuutin poistuu eräästä viereisestä huoneesta eräs henkilö, ja heti hänen jälkeensä astuu keisari saliin, missä odotimme, jolloin paroni v. Lersner pyytää valtionhoitajaa tulemaan hänen kanssaan keisaria vastaan. Keskellä salia jää keisari seisomaan, ja paroni v. Lersner esittelee valtionhoitajan; nähdessäni että keisari ei kutsunutkaan valtionhoitajaa mihinkään sisähuoneeseen, vaan että audienssi tapahtuisi salissa, jossa olimme, vetäydyin kreivi Alixin kanssa salin perälle, mutta paroni v. Lersner jäi seisomaan aivan lähelle keisaria ja valtionhoitajaa, jotka seisoaltaan olivat aloittaneet keskustelun. Valtionhoitaja kiitti aluksi keisaria siitä suuriarvoisesta avusta, jonka hän oli suonut maamme vapaustaistelulle lähettämällä saksalaisia joukkoja valkoisen kansanarmeijamme tueksi, siirtyi sitten puhumaan tulevasta hallitsijanvaalistamme sekä esitti ne syyt, joilla Suomen hallitus toivoi saavansa nähdä keisarin pojan, prinssi Oskarin, Suomen valtaistuimella. Tähän keisari vastasi hyvin lyhyesti sen olevan mahdotonta, koska hän itse tarvitsi kaikki poikansa. Silloin valtionhoitaja lausui, että tässä tapauksessa on Suomen hallitus aikeissa kääntyä Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen puoleen kysymyksellä, olisiko prinssi halukas vastaanottamaan Suomen kruunun, jos kansan eduskunta valitsee hänet Suomen kuninkaaksi, ja valtionhoitaja toivoi keisarin suosiollista myötävaikutusta asian tällaiseen ratkaisuun. Keisari vastasi nyt hyvin vilkkaasti: prinssi Fredrik Kaarle on minun lankoni ja erittäin kelpo mies, mutta kysymys on minulle aivan uusi, josta syystä minun täytyy asiata tarkemmin miettiä. Keskustelu, joka oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, päättyi tähän, ja paroni v. Lersner tuli nyt minun luokseni viedäkseen minut esiteltäväksi keisarille.
Keisari lausui minulle ystävällisiä sanoja ja sitten hän ojensi minulle erään laatikon, jonka paroni v. Lersner oli hänelle antanut; laatikko sisälsi Preussin kruununritarikunnan I luokan ritarimerkin nauhoinensa ja rintatähtinensä. Tämä tuli minulle täydellisenä yllätyksenä, sillä olin ennen matkalle lähtöä nimenomaan kysynyt Hjeltiltä, tulisinko dekoroitavaksi Wilhelmshöhessä – tietääkseni vähän valmistautua tällaista minulle outoa tapausta varten –, mutta Hjelt oli vakuuttanut, että tavanmukainen ritarimerkin saanti tulisi tapahtumaan vasta myöhemmin. (Valtionhoitaja oli jo aikaisemmin Helsingissä saanut korkean preussilaisen ritarimerkin.) Kiitettyäni keisaria seisoin siinä laatikko kädessäni tietämättä mitä nyt oli tehtävä. Samalla kun tämä toimitus oli tapahtunut, soi eräs kello, ja miltei silmänräpäyksessä tulivat saliin kaikki ne henkilöt, joiden tuli olla mukana alkavilla päivällisillä. Niiden joukossa oli ylihovimarsalkka v. Gontard, sotilaskabinetin päällikkö vapaaherra v. Marshall, siviilikabinetin päällikkö v. Berg, meriasiainkabinetin päällikkö amiraali v. Müller, kenraalieversti v. Plessen, joka oli palvellut jo Wilhelm I:n aikana. Kun esittely oli ohi, tulivat kaikki minua onnittelemaan siitä korkeasta ritarimerkistä, joka minulle oli suotu. Käytin silloin tilaisuutta kysyäkseni vanhalta ystävällisen näköiseltä herralta, kuuluiko nyt etikettiin, että minun oli kannettava saamaani ritarimerkkiä pian alkavalla aterialla, vaikka olin, kuten luonnollisesti kaikki muutkin, aamupäiväpuvussa. Sain silloin vastaukseksi, että minun oli pantava takkiini rintatähti, mutta ritarimerkkiä nauhoineen ei nyt olisi kannettava. Samalla tarjoutui ystävällinen herra minua auttamaan, aukaisi kotelon ja oli juuri puhkaisemaisillaan rintatähden tylpällä neulalla minun takkini, kun keisari, joka seisoi muutaman askelen päässä, huusi hänelle: "Um Gottes willen, sehen Sie nicht, dass der Rock ganz neu ist" (Herran nimessä, ettekö näe, että takki on aivan uusi), ja samalla keisari makeasti nauroi. Huomautus oli aivan oikea, sillä minun diplomaattitakkini oli ylityöllä parahiksi valmistunut Berliinissä tätä matkaani varten. Täten pelastui takkini varmasta tuhosta, sillä samassa tuotiin pari hakaneulaa, joilla rintatähteni kiinnitettiin takkiin. Olimme nyt valmiit siirtymään ruokasaliin ja päivällispöytään. Keisarin oikealla puolella istui valtionhoitaja; minä olin saanut paikkani keisarin vasemmalla puolella. Valtionhoitajan toisella puolella istui v. Berg, minun toisella puolellani vapaaherra v. Marshall, keisaria vastapäätä v. Gontard ja hänen oikealla puolellaan v. Plessen ja vasemmalla v. Müller. Kaikkiaan oli meitä pöydässä 15. Päivällinen tarjoiltiin seuraavan ruokalistan mukaan:
Königinnen-Suppe.
Rehrücken – Salat.
Grüne Bohnen.
Rote Grütze.
Obst.Kuten näkyy, erittäin yksinkertaiset päivälliset, ollaksensa keisarilliset, mutta tunnettuahan oli, että keisarin henkilökohtaisesta tahdosta syötiin koko sota-aikana keisarinkin pöydässä vallan yksinkertaisesti. Samasta syystä oli pöytä vaatimattomasti koristettu. Mutta viinit, joita tarjottiin kahta lajia, olivat todella ruhtinaallisia; kun erästä suurenmoista Rheinin viiniä oli kaadettu laseihin, sanoi vanha kenraalieversti v. Plessen minulle yli pöydän, että kun tätä viiniä juo, tuntee joka kerta nuortuvansa.
Keisari keskusteli sangen vilkkaasti vuoroin valtionhoitajan ja minun kanssani, enimmäkseen leikillisessä sävyssä. Tuntui siltä, kuin keisari olisi raskaiden huoliensa lomassa tarvinnut jotakin keventävää puhetta. Päivällisen loputtua siirryimme takaisin isoon saliin, jossa audienssikin oli tapahtunut. Salista oli leveät ovet suurelle altaanille; nämä avattiin nyt, ja me saimme ihailla suurenmoista näköalaa. Alhaalla esiintyi koko Casselin kaupunki, Fuldan laaksoa, ihania metsiä ja kauniita viljelysmaita vuorotellen. Keisari tuli luokseni ja keskusteli kanssani lähes neljännestunnin, s.o. keskustelu oli kyllä sangen yksipuolista, sillä keisari kertoi ja minä kuuntelin. Keisari puhui koko ajan sodasta ja vihollisistansa, jälkimmäisistä sangen katkerassa äänilajissa; hän sanoi m.m., että se liitto, jota vastaan hän nyt taisteli, solmittiin eräässä hänen omistamassaan linnassa; "eikö se ole kuin Medicien aikana?" lisäsi keisari.
Keisari siirtyi sitten valtionhoitajan luo ja keskusteli koko loppuajan hänen kanssansa. Kello oli 1/2 3, kun keisari sanoi hyvästi valtionhoitajalle ja minulle, jonka jälkeen seurue myöskin heti poistui. Lähdön hetki oli tullut, mutta ennen sitä sain tilaisuuden keskusteluun paroni v. Lersnerin kanssa. Kun v. Lersner oli ottanut Mecklenburgin herttuan ehdokkuuden uudelleen puheeksi, sanoin hänelle, että emme ensinkään epäile herttuan olevan etevän henkilön, mutta on seikkoja, jotka tekevät hänen ehdokkuutensa mahdottomaksi. "Te tarkoitatte v. Brandensteinia", vastasi v. Lersner heti. "Aivan niin", kuului minun vastaukseni. Ja sitten jatkui keskustelu seuraavaan tapaan:
v. L.: Ymmärrän kyllä teidän epäilyksenne v. Brandensteinin suhteen, mutta herttua on joka suhteessa erinomainen.
Minä: Miten on silloin Brandensteinin laaja toiminta herttuan hyväksi selitettävissä?
v. L.: Brandenstein halusi varmaankin hankkia itselleen ritarimerkin.
M.: Se on tuskin riittävä selitys. Ajatelkaa toki, että jos herttua valittaisiin kuninkaaksemme, olisi Brandensteinilla varmaankin paikka kuninkaan hovissa.
v. L.: Niin ei tarvitse tapahtua, Brandenstein ei palvele herttuan hovissa. Siitä on puhuttava v. Hintzen kanssa.
M.: Mitä arvelette Hessenin prinssin ehdokkuudesta?
v. L.: Aivan uusi kysymys, johon parhaiten vastaa v. Hintze.
M.: Saksan intressi yhtä hyvin kuin meidänkin vaatii, että saamme lujan, voimakkaan miehen hallitsijaksemme.
v. L.: Sellaisia ovat sekä herttua että Hessenin prinssi.
M.: Tämän päivän audienssin tulos ei voi meitä tyydyttää.
v. L,: Se voi vielä muuttua, mutta ennen kaikkea puhukaa v. Hintzen kanssa.
Sekä tästä keskustelusta että eräistä muistakin seikoista olin saanut sen varman käsityksen, että meidän hallitsijaehdokaskysymykseemme nähden oli mitä suurin sananvalta Saksan ulkoasiainministeriöllä. Luuloni on myöskin, että ministeriö oli, huolimatta päinvastaisista lupauksistansa, järjestänyt valtionhoitajan audienssin siten, että paroni v. Lersner tuli olemaan siinä saapuvilla, v. Lersner kyllä selitti minulle, että keisarin tulo isoon saliin aiheutui kokonaan sattumasta, mutta tämä tuntuu minusta uskomattomalta, koska tuskin mitään jätetään sellaisen audienssin tapahtuessa sattuman varaan, ei ainakaan siellä, missä, kuten Saksan hovissa, mitä ankarin etiketti ja järjestys vallitsee. Tätä vahvistaa myöskin tieto, jonka sain kotiin palattuani. Ministeri Talas sähkötti näet minulle käyneen ilmi, että ulkoasiainministeriö oli, v. Hintzen ollessa matkalla Itävallassa, juuri ennen meidän saapumistamme Wilhelmshöheen vielä tehnyt keisarille esityksen herttuan ehdokkuuden hyväksi. Siitä olikin lähinnä johtunut keisarin hermostuneisuus ja jäykkyys audienssin kestäessä.
Tehtyämme pienen kierroksen linnan ihanassa puistossa palasimme hoviautoissa Casseliin, josta vähän myöhemmin jatkoimme rautateitse käytettäväksemme asetetussa hovi-salonkivaunussa matkaamme takaisin Berliiniin. Kiellettävissä ei ole, että Saksan ja Suomen valtionpäämiesten kohtaus Wilhelmshöhessä ei kaikissa suhteissa vastannut siihen asetettuja toiveita. Sen asiallinen tulos kuningasehdokaskysymyksessä kyllä oli sellainen, joksi sen saattoi ennakolta jotenkin suurella varmuudella arvata. Mutta olin käsittänyt asian siten, että valtionhoitaja oli tuntenut tarvetta saada keskustella keisarin kanssa erityisistä Suomen tulevaisuudelle tärkeistä asioista, semminkin suhteistamme itäiseen naapuriimme, ja nyt oli kaikki tämä tehty mahdottomaksi ja koko keskustelu supistettu lyhyeen selvittelyyn hallitsijaehdokkaastamme. Tunsin syvää pettymystä valtionhoitajan puolesta, sillä aivan toisenlaiseksi olin kuvitellut sitä hetkeä, jolloin itsenäisen Suomen valtionpäämies ensi kerran kohtasi sen mahtavan valtakunnan hallitsijan, jonka sotajoukot niin huomattavalla tavalla olivat edistäneet maamme vapautumista ja lopulta siihen myöskin myötävaikuttaneet.
Saapuessamme Hannoverin kaupunkiin tarjottiin meille illallinen rautatieaseman keisarillisessa odotussalissa. Aikaiseen aamuyöllä olimme taasen Berliinissä.
Ensimmäinen ja tärkein tehtävä oli nyt koettaa saavuttaa Saksan ulkoasiainministerin myötävaikutus Hessenin prinssin asettamiseksi meidän hallitsijaehdokkaaksemme. Tätä varten olin pyytänyt ja saanut audienssin v. Hintzen luona vielä samana päivänä. Saapuvilla audienssissa olivat myöskin ministerit Talas ja Hjelt. Aloitin keskustelun ilmoittamalla, että keisari oli valtionhoitajalle edellisenä päivänä lausunut samaa, jota v. Hintze jo aikaisemmin oli minulle esittänyt, nimittäin että preussilainen prinssi ei voinut tulla Suomen hallitsijaksi, joten kysymys siis oli sikäli lopullisesti ratkaistu. Sitten jatkoin seuraavaan tapaan: Kuten jo aikaisemmin olen esittänyt, ei toiselta puolelta herttua Adolf Fredrikin ehdokkuus ole mahdollinen, pääasiallisesti sisäpoliittisista syistä. Kun kuitenkin mieluimmin näkisimme hallitsijanamme saksalaisen prinssin, joka samalla on voimakas mies, on meille perin tärkeätä tietää, onko Saksan hallitus taipuvainen suosiollisesti avustamaan meitä tällaisen tuloksen saavuttamiseksi. Meidän tarkoituksemme on kääntyä Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen puoleen kysymyksellä, haluaako hän ruveta meidän kuningasehdokkaaksemme. Lopuksi viittasin siihen, että ellei Suomen nykyisen hallituksen onnistuisi järjestää hallitsijakysymystä esittämääni suuntaan, tulisi se varmaankin katsomaan itsensä pakotetuksi eroamaan.
v. Hintze oli hyvin ystävällinen, kuten edelliselläkin kerralla, ja vastasi kernaasti asettuvansa heti puhelimitse yhteyteen Hessenin prinssin kanssa sekä sitten ilmoittavansa prinssin vastauksen ministeri Talaan johtamalle lähetystölle, koska minun oli jo seuraavana päivänä lähdettävä Berliinistä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Mecklenburgin herttua olisi ollut Saksan hallituksen erikoisehdokas Suomen hallitsijaksi ja että Saksan hallitus epämieluisasti luopui tästä ehdokkuudesta, mutta sittenkun v. Hintze oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei asia ollut myönteisesti järjestettävissä tätä tietä, asettui hän täysin lojaalisesti kannattamaan meidän ehdokastamme.
Valtionhoitajan ja minun keskustelujen johdosta oli siten ehdokaskysymys saanut ratkaisunsa sillä edellytyksellä, että Hessenin prinssiltä tulisi myönteinen vastaus. Tämän hankkiminen jäi nyt valitun lähetystön huoleksi. Valtionhoitaja lähti jo samana päivänä Baltian maiden kautta paluumatkalle kotimaahan, ja minä lähdin seuraavana päivänä Ruotsin kautta, saadakseni Tukholmassa tavata Ruotsin ulkoasiainministeriä Hellneriä.
Hjelt lopettaa esityksensä "Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan" seuraavin ankarin sanoin: "Mutta valitettavaa on, että kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen: hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla." En tahdo epäillä, etteikö juonittelua olisi tapahtunut herttuan ehdokkuutta vastaan, mutta varmana pidän, ettei ainakaan kukaan Suomen hallituksen jäsenistä niihin ottanut osaa. Mitkä syyt pakottivat ne hallituksen jäsenet, jotka alkujaan puolsivat herttuan ehdokkuutta, siitä luopumaan, se on käynyt selville esityksestäni edellisessä luvussa. Todennäköiseltä näyttää minusta, että hallituksen enemmistökin olisi ollut taivutettavissa herttuan ehdokkuuden puolelle, kun olisi saatu varmuus prinssi Oskarin ehdokkuuden mahdottomuudesta, ellei v. Brandensteinin onneton matka olisi tullut väliin ja tappanut herttuan ehdokkuutta. Sopii tällöin myöskin kysyä, eikö Hjeltin, jos hän oikein tunsi omien maanmiestensä mentaliteetin, olisi pitänyt varoittaa herttuaa Brandensteinin matkasta.
KESKUSVALTOJEN ASEMA ALKAA HORJUA. SEN VAIKUTUS ULKOPOLITIIKKAAMME
Elokuun 8 päivänä oli Saksan armeija kärsinyt suuren tappion länsirintamalla. Englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat tuona päivänä murtaneet saksalaisten rintaman Pohjois-Ranskassa, edeten murtopaikalla pitkälle saksalaisten varustusten selkäpuolelle sekä ottaen vankeja ja paljon arvokasta sotasaalista. Kuusi tai seitsemän saksalaista divisioonaa, joita oli pidetty täysin sotakuntoisina, oli kokonaan tuhoutunut. Ympärysvaltojen joukkojen eteneminen saatiin kyllä pysähdytetyksi, mutta siksi arveluttava oli tappio ollut, että Ludendorff sanoo sotamuistelmissaan (Erich Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918, II osa, s. 306 ja seur.) elokuun 8 päivää Saksan armeijan mustaksi päiväksi ja kertoo, että niin pian kuin hänelle oli selvinnyt sotilaallinen tilanne tappion jälkeen, hän oli tullut siihen käsitykseen, että Saksan sotakuntoisuus ei enää ollut entisellä korkealla tasollaan, josta syystä ei ollut päteviä syitä, jotka oikeuttaisivat uskomaan aseman parantumiseen; ja näillä perusteilla Ludendorff ilmoittaa tulleensa vakuutetuksi välttämättömyydestä lopettaa sota mahdollisimman pian. Tämän käsityksensä tahtoi Ludendorff saattaa valtakunnankanslerin ja ulkoasiainministerin tietoon, ja tätä varten pidettiin jo elokuun 13 päivänä kokous Spaan kaupungissa ylipäällikön, sotamarsalkka v. Hindenburgin luona. Kokoukseen ottivat osaa valtakunnankansleri v. Hertling, ulkoasiainministeri v. Hintze, v. Hindenburg ja Ludendorff, ja seuraavana päivänä kokoontuivat samat henkilöt keisarin luo jatkamaan neuvotteluja. Tuloksena näistä neuvotteluista on mainittava, että keisari antoi v. Hintzelle toimeksi yrittää saada aikaan rauhanneuvotteluja Hollannin kuningattaren välityksellä.
Ylipäällikkö v. Hindenburg ei kuitenkaan arvostellut Saksan armeijan mahdollisuuksia elokuun 8 päivän jälkeen yhtä synkästi kuin Ludendorff. Päinvastoin sanoo v. Hindenburg muistelmissaan (von Hindenburg: Elämäni, V osa, s. 395) nimenomaan: "Elokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena, että tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä", ja tällä perusteella v. Hindenburg edellämainitussa Spaan konferenssissa yhtyi kreivi Hertlingin käsitykseen, ettei mihinkään viralliseen toimenpiteeseen rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi olisi ryhdyttävä, ennenkuin Saksan silloinen sotilaallinen asema olisi parantunut. v. Hindenburgin käsitys perustui siihen, että joskin sotilaallinen asema oli vakava, oli Saksan armeija yhä vielä erinomaisen vahvoissa varustuksissa kaukana vihollismaassa, että heikkouden merkkejä oli tosin ilmaantunut eräissä armeijan osastoissa, mutta ei suinkaan armeijassa yleisemmin, että Ranska, jonka alueella sota oli riehunut jo 4 vuotta, oli kärsinyt paljon enemmän kuin Saksa, joutumatta hetkeksikään epätoivoon, ja että, vaikkakaan ei enää voinut ajatella mahdolliseksi pakottaa vastustajaa sellaiseen rauhaan, joka antaisi Saksalle kaiken sen, minkä se tarvitsisi tulevaisuutensa lopulliseksi vakiinnuttamiseksi, olisi kuitenkin mahdollista taistelemalla heikentää vastustajan voimia.
Mitenkä Saksan sotapäälliköt arvostelivat muuttunutta asemaa sotanäyttämöllä, se jäi joka tapauksessa muutaman harvan henkilön tiedoksi; ulospäin onnistui Saksan vielä useamman viikon kuluessa säilyttää sellainen käsitys, että mitään ratkaisevaa ei ollut tapahtunut ja että länsirintama yhä vielä kesti lujana ja voittamattomana. Siten meidän Berliinin-lähetystömme raportissaan elokuun 23 päivältä selostaa länsirintamalla tapahtuneita suuria taisteluja ja lopettaa ilmoittamalla, että "ollaan ylimalkaan sotilaallisissa piireissä hyvin tyytyväisiä taistelujen tuloksiin. Että saksalaiset ovat muutamia alueita vapaaehtoisesti jättäneet, merkitsee vähän verrattuna vihollisten mieshukkaan." Ja seuraavassa raportissa elokuun 31 päivältä, jossa selostetaan äsken tehtyä Saksan ja Venäjän välistä Brest-Litovskin rauhan lisäsopimusta, kerrotaan, että Saksa ei näy luopuvan hyökkäystä koillisessa (Muurmannin rata, Kuolla) koskevista suunnitelmistansa. "Kuuleman mukaan on kysymys vain siitä, mihin aikaan ja missä muodossa mainittu hyökkäys voi tapahtua. Saksan hallitus ei nähtävästi tahtoisi siihen ryhtyä muilla ehdoin, kuin että Venäjän neuvostohallitus pyytää Saksaa käymään ympärysvaltojen Pohjois-Venäjällä olevien sotilasjoukkojen kimppuun. Tosiseikkana pysyy, että sotilaallista toimintaa Itä-Karjalassa valmistellaan, ja poliittisissa piireissä odotetaan sen alkavan syksymmällä. Tuleeko Suomi tästä hyötymään tahi toisin sanoen tuleeko Karjalan kysymys toivottuun suuntaan ratkaistuksi, tulee kai riippumaan siitä, ryhtyykö Saksa puheenaolevaan sotilaalliseen toimintaan yhdessä Suomen vaiko bolshevikkien kanssa, ja vastaus tähän taas on riippuvainen siitä, kuinka paljon luottamusta Saksa voi Suomen sotilaalliseen voimaan, yksimielisyyteen ja sisälliseen järjestykseen panna." Samassa raportissa on kuitenkin ensi kerran myöskin epäedullinen huomautus Saksan mahdollisuuksista saada sota onnellisesti päättymään. Raportissa sanotaan nimittäin: "Ei ole kiellettävissä, että sotaväsymys vähitellen tulee yhä enemmän huomattaviin."
Nopeasti alkoi tämän jälkeen keskusvaltojen sotilaallinen asema huonontua. Syyskuun keskivaiheilla yritti Itävalta-Unkari turhaan päästä yksin rauhanneuvotteluihin ympärysvaltojen kanssa; toimenpide oli ainoastaan omansa paljastamaan kaksoismonarkian heikkoudentilan. Samaan aikaan alkoi myöskin Bulgarian rintama horjua; bulgarialaiset joukot antautuivat taistelutta vihollisille, ja ainoastaan siellä, missä saksalaisia joukkoja oli mukana, tehtiin vielä ankaraa vastarintaa vihollisen kiivaiden hyökkäysten torjumiseksi. Mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Bulgarian armeija oli muserrettu; syyskuun 29 päivänä Bulgaria teki aseleposopimuksen ympärysvaltojen kanssa. Syyskuun 19 päivänä olivat englantilaiset voittaneet täydellisesti Syyriassa taistelleet turkkilaiset armeijat, ja kun Turkki Bulgarian romahduksen johdosta oli kadottanut siihenastisen suojelusmuurinsa Euroopan-puoleiseen Turkkiin suuntautuvia hyökkäyksiä vastaan, oli selvää syyskuun lopulla, että Saksalla ei voinut enää olla mitään hyötyä Turkista liittolaisena.
Lokakuun 1 päivänä sain aamulla tilanteen johdosta kaksi edellisenä päivänä lähetettyä sähkösanomaa. Berliinin-lähetystömme sähkötti: "Asema sekä sisään- että ulospäin hyvin vakava, ei vielä ratkaistu, kutka tulevat Hertlingin ja ulkoministerin seuraajiksi, mutta siirtymistä vasemmalle. Erittäin suotavaa, että kuningaskysymyksemme piakkoin olisi ratkaistu asia. Ei kuitenkaan syytä peloittaa mielialaa Suomessa. Oireellista, että Hollanti nyt haluaa odottaa maailman poliittista kehitystä, ennenkuin ryhtyy diplomaattiseen yhteyteen Suomen kanssa." Toinen sähkösanoma oli Kööpenhaminan-lähetystöstämme ja kuului: "Pidämme velvollisuutenamme ilmoittaa, että pätevä vakaumus täällä arvostelee keskusvaltojen mahdollisuuksia huonoiksi erittäinkin Bulgarian ja Turkin tapahtumien jälkeen."
Vielä samana päivänä selostin näiden sähkösanomien pohjalla hallituksen yksityisessä istunnossa ulkopoliittista tilannetta; esitykseni päättyi ehdotukseen, että koetettaisiin saada kenraali Mannerheim lähtemään Englantiin ja Ranskaan toimimaan itsenäisyytemme tunnustamiseksi Englannin ja Amerikan Yhdysvaltojen puolelta sekä muutoinkin tekemään selkoa hallituksen kannasta erityisissä maallemme tärkeissä asioissa, myöskin kuningaskysymyksessämme. Tämä ehdotukseni kohtasi kuitenkin ankaraa vastustusta hallituksessa; toimitetussa äänestyksessä viisi jäsentä kannatti ehdotustani, viiden sitä vastustaessa, jolloin puheenjohtaja, pääministeri Paasikivi, ei kuitenkaan vielä ollut antanut ääntänsä. Asia lykkäytyi seuraavaan päivään ja silloin uudelleen 7 päivään, jolloin pääministeri ehdotti, että ennenkuin lopullisesti päätettäisiin ehdotuksestani, lähetettäisiin ministeri Enckell Tukholmaan, jossa kenraali Mannerheim silloin oleskeli, pyytämään kenraalia saapumaan Helsinkiin keskustelemaan tilanteen vaatimuksista hallituksen edustajien kanssa. Tämä tulikin sitten hallituksen päätökseksi; kenraali Mannerheim oli suostuvainen hallituksen kutsua noudattamaan, ja kun sittemmin tapahtuneiden keskustelujen kautta oli käynyt selville, että kenraali oli taipuvainen lähtemään länsivaltoihin toimimaan alkuperäisen ehdotukseni viittomaan suuntaan, uskoi hallitus tämän tehtävän kenraali Mannerheimille. Pari viikkoa oli kuitenkin täten kulunut siitä, kun tein ehdotukseni hallitukselle, ja tämä aika oli tuonut mukanaan mitä suurimpia muutoksia Saksan poliittisessa ja sotilaallisessa asemassa. Joka tapauksessa tuli kenraali Mannerheimin matka Englantiin ja Ranskaan olemaan hyvinkin merkityksellinen maamme valtiollisen ja kansainvälisen aseman järjestelyyn nähden, mihin seikkaan tulen toisessa yhteydessä lähemmin palaamaan.
Syyskuun 29 päivänä oli Spaassa pidetty Hindenburgin, Ludendorffin ja Hintzen välinen neuvottelu. Tässä tilaisuudessa esittivät sotapäälliköt vaatimuksenaan, että oli heti ryhdyttävä neuvotteluihin vihollisten kanssa aselevosta, koska he katsoivat, ettei enää ollut mahdollisuutta parantaa sotilaallista asemaa, joka päinvastoin ainoastaan voisi huonontua päivä päivältä; v. Hintze puolestaan ilmoitti katsovansa Saksan sisäpoliittisen aseman siksi vakavaksi, että maa oli pelastettavissa vallankumouksesta ainoastaan parlamentaarisen hallitusjärjestelmän pikaisella toimeenpanemisella, minkä ohessa hän lausui käsityksenään, että aselevon pyyntö oli parhaiten tehtävä presidentti Wilsonille, joka tammikuussa samana vuonna oli julkaissut tunnetut 14 pykäläänsä "oikeusrauhan" pohjaksi. Samana päivänä keisarin luona tapahtuneessa esittelyssä keisari hyväksyi ehdotetut toimenpiteet. Valtakunnankansleri kreivi v. Hertling sai pyytämänsä eron, ja ensimmäiseksi parlamentaariseksi valtakunnankansleriksi nimitettiin Badenin prinssi Max sekä v. Hintzen jälkeen ulkoasiainministeriksi valtiosihteeri Solf. Uusi hallitus esittäytyi eduskunnalle lokakuun 5 päivänä, jolloin prinssi Max piti suuren puheen, jossa hän ilmoitti uuden hallituksen edellisenä yönä kääntyneen presidentti Wilsonin puoleen tiedoittaen, että hallitus oli taipuvainen rauhanneuvotteluihin presidentti Wilsonin 14 pykälän pohjalla, minkä ohessa esitettiin aselepo heti solmittavaksi. Tämä tiedonanto vaikutti eduskunnassa ja samaten koko kansassa maanjäristyksen tavoin. Salaman kirkkaudella valaisi ilmoitus yhdellä kertaa aseman koko kestämättömyyden, ja tietoisuus tästä vaikutti sitä tuhoisammin ja masentavammin mieliin, kun se tuli täydellisenä yllätyksenä, sillä kansanedustajatkin, jotka oli pidetty tietämättöminä asioiden viimeaikaisesta kehityksestä, olivat luottaneet sotilasjohdon virallisiin sotaraportteihin, arvostellen tilannetta etupäässä niiden pohjalla.
Samana päivänä, kun valtakunnankansleri oli tehnyt yllättävän ilmoituksensa Saksan eduskunnalle, saapui tieto siitä meille, mutta kuitenkin siksi myöhään, että asian johdosta ei sinä päivänä enää voinut olla mitään neuvottelua hallituksessa. Seuraavan päivän aamuna kello 8 soi puhelimeni, ja kreivi v. d. Goltz kysyi, saisiko hän tulla heti luokseni tärkeätä keskustelua varten, johon vastasin myöntävästi. Kreivin saapuessa luokseni hetkinen sen jälkeen ilmoitti hän tulleensa saadaksensa minulta kuulla, mikä nyt muuttuneissa oloissa tulee olemaan ulkopolitiikkamme suunta. Vastasin tähän, että hallituksella ei vielä ole ollut tilaisuutta mitenkään käsitellä tätä kysymystä, jolloin kreivi pyysi saada kuulla minun henkilökohtaisen käsitykseni asiasta. Kun en pitänyt oikeana salata kreiviltä siinä tilanteessa kokonaan ajatuksiani ja kreivi nimenomaan kysyi, mikä vaikutus muuttuneella asemalla on saksalaisten sotajoukkojen maassaoloon katsoen, vastasin tähän seuraavaan tapaan. Meidän puoleltamme ei varmaankaan tulla ehdottamaan joukkojen poistamista Suomesta. Yhtenä ulkopolitiikkamme tärkeimpänä tehtävänä tällä hetkellä pidän koettaa hankkia nyt jo ennen rauhanneuvottelujen alkamista Englannin ja Amerikan tunnustus meidän itsenäisyydellemme. Meille on ilmoitettu, että Englanti olisi valmis tunnustamaan itsenäisyytemme, jollei täällä olisi saksalaisia sotajoukkoja; jos tämä osoittautuu todeksi, silloin meidän täytyy ottaa tarkoin harkittavaksi mitä Suomen etu ja mitä Saksan intressi siinä tilanteessa vaatii. Kreivi v. d. Goltzin kysymykseen, vieläkö ajattelimme saksalaista prinssiä kuninkaaksemme vai oliko siitä jo luovuttu, vastasin, että siinä suhteessa tietääkseni ei ollut mitään muutosta tapahtunut käsityksessämme.
Että kreivi v. d. Goltz tämän keskustelun aikana oli sangen hermostunut, ei suinkaan ollut ihmeteltävää, sillä suurena patrioottina hän oli tietysti järkyttynyt Saksan tapahtumista. Tämän lisäksi oli nähtävästi eräs satunnainen tapaus ollut omansa antamaan kreiville sen käsityksen, että hallitus oli rientänyt heti muuttamaan kantansa, kun viestit Saksan heikkoudentilasta olivat saapuneet. Edellisenä iltana oli näet ollut Saksalais-Suomalaisen yhdistyksen tavanmukainen kokous, mutta kokouksessa, jossa kreivi v. d. Goltz oli läsnä, ei ollut mukana yhtään hallituksen jäsentä, kuten aikaisemmin aina oli ollut tapana. Se oli sattuma, joka kuitenkin helposti voitiin tulkita väärin.
Kun myöhemmin samana päivänä hallituksen yksityisessä istunnossa selostin keskusteluani kreivi v. d. Goltzin kanssa, ei vastaukseni, mikäli se koski saksalaisten joukkojen maahanjäämistä, täysin tyydyttänyt hallituksen enemmistöä, vaan asiasta sukeutui keskustelu, joka päättyi siten, että hallitus hyväksyi seuraavan lausuman: Hallitus toivoo, että Saksa ei tällä hetkellä ajattele Suomessa olevien joukkojensa maasta pois viemistä. Erityisen tärkeänä pidämme, ettei mikään tämäntapainen muutos tapahdu, ennenkuin meidän hallitusmuotokysymyksemme sekä kuninkaanvaalia koskeva asia on lopullisesti selvitetty. Tämä hallituksen päätös saatettiin kauttani samana päivänä kreivi v. d. Goltzin tietoon.
Jos maailmansota oli tuottanut Suomen ulkoasiain johdolle suuria vaikeuksia sinä aikana, jolloin meillä vallitsevan sangen yleisen mielipiteen mukaan Saksan voittoa pidettiin jotenkin varmana, ei asema kuitenkaan helpottunut sen jälkeen, kun päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi, ettei Saksa missään tapauksessa voinut selviytyä voittajana sodasta; vaikeudet muuttivat luonnetta, mutta jatkuivat milteipä lisääntyneinä. Kun kaiken politiikan luonnollisesti täytyy rakentua realiteetteihin eikä tunnesyihin, oli selvää, että se täydellinen muutos, joka oli tapahtunut Saksan sekä sisä- että ulkopoliittisessa asemassa, aiheuttaisi välttämättömyyden ainakin jossakin määrin muuttaa meidän ulkopolitiikkaamme. Toisin sanoen meidän täytyi nyt käsittääkseni tehdä kaikissa suhteissa oikeat johtopäätökset siitä puolueettomuuspolitiikasta, jota tähänkin saakka olimme pyrkineet noudattamaan, ja silloin oli meidän ennen kaikkea kiinnitettävä huomiota siihen seikkaan, että saksalaisten joukkojen maassaolo soti puolueettomuuden vaatimuksia vastaan ja oli se tosiasia, joka ilmoituksen mukaan oli estänyt ympärysvaltoja astumasta virallisiin suhteisiin maamme kanssa.
Kun eduskunnassa – silloisten lakimääräysten mukaisesti – ei ollut ulkoasiainvaliokuntaa, olivat eduskunnan puolueryhmät asettaneet yhteisen valtuuskunnan siinä mielessä, että hallituksella olisi tilaisuus ulkopoliittisissa asioissa päästä lähempään kosketukseen eduskunnan kanssa. Valtuuskuntaan kuuluivat eri puolueiden johtavat henkilöt; muistaakseni eivät kuitenkaan maalaisliiton edustajat enää ottaneet osaa valtuuskunnan kokouksiin sen jälkeen kun eduskunta oli hyväksynyt monarkkisen hallitusmuodon.
Valtuuskunnalle selostin useamman kerran ulkopoliittisia kysymyksiä sekä yleensä asemaamme ulkovaltoihin nähden. Siten esitin m.m. valtuuskunnan kokouksessa lokakuun 8 päivänä pitemmän kirjallisen lausunnon. Selostettuani ensin suhdettamme Venäjään vapaussodan jälkeen jatkui lausunto seuraavasti:
"Itsenäisyysjulistuksen jälkeen oli Hallitus lähettänyt lähetystöjä toimenaan m.m. ympärysvaltioille ilmoittaa Suomen itsenäisyydestä ja pyytää tämän itsenäisyyden tunnustamista näiden valtioiden puolelta. Ainoastaan Ranskan hallitukselta annettiin tähän pyyntöön täysin suosiollinen vastaus. Englannin hallitus ilmoitti, ettei sillä periaatteessa ollut mitään Suomen itsenäisyyden tunnustamista vastaan, mutta että se, katsoen edelleenkin olevansa liitossa Venäjän kanssa ja koska se ei voinut tunnustaa vallankumouksellista Venäjän hallitusta eikä näinmuodoin myöskään voinut suoda mitään merkitystä sille seikalle, että tämä hallitus oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden, jätti tämän tunnustamisen riippuvaksi siitä, tunnustaisiko sellainen venäläinen hallitus, jota Englanti voisi pitää laillisena, Suomen itsenäisyyden. Myöhemmin Englanti on jossakin määrin muuttanut kantaansa tässä kysymyksessä ilmoittamalla tekevänsä itsenäisyytemme juridisen tunnustamisen riippuvaksi siitä, että Suomi osoittaisi puolueettomuutensa poistamalla saksalaiset sotajoukot alueeltaan, mutta samalla huomauttaen, että Englanti tosiasiallisesti nyt jo kohteli Suomea itsenäisenä valtiona. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat eivät ole Suomen Hallituksen ilmoitukseen antaneet mitään virallista vastausta enemmän kuin Italiakaan, jonka hallitukselle myöskin on tehty ilmoitus Suomen itsenäisyydestä. Ranskaankin on muiden liittolaisten kanta vaikuttanut sikäli, ettei se toistaiseksi ole halunnut ryhtyä varsinaisiin diplomaattisiin suhteisiin Suomen kanssa. Kun Suomella kuitenkin on sangen suuria intressejä valvottavina sekä Ranskassa että etenkin Englannissa, on Hallitus katsonut välttämättömäksi kumpaankin maahan lähettää edustajan, joka tosin on diplomaattista luonnetta vailla, mutta joka tosiasiallisesti voi näitä intressejä valvoa ja edistää. Tunnustettakoon myöskin, että sekä tohtori Holsti Lontoossa että prokuraattori Kihlman Pariisissa ovat Englannin ja Ranskan hallitusten puolelta saaneet kokea erittäin suopeata kohtelua ja että mainituilla Suomen edustajilla, huolimatta siitä, että heitä ei virallisesti ole sellaisiksi tunnustettu, tavallisesti kummallakin on paikkakunnallaan tilaisuus esiintyä Suomen Hallituksen edustajina.
"Olen ulkoasiain johtajana katsonut Suomen etujen ehdottomasti vaativan pyrkimistä siihen, etteivät välimme ympärysvaltojen kanssa katkeaisi saksalaisen orienteerauksemme johdosta, siksi epävarmaa minusta on ollut, mikä asemamme tällaisessa tapauksessa lopulta tulisi olemaan."
Tämän jälkeen kosketeltiin lausunnossa eräitä edellisen ajan tärkeitä tapahtumia, joita olen jo aikaisemmin erikseen selostanut. Lausunto päättyi sitten seuraavaan tapaan:
"Luulen osoittaneeni, että asettaessani selvän, lojaalisen neutraliteetin ulkopolitiikkamme perusohjeeksi lähimmän tulevaisuuden suhteen, tämä ei suinkaan tiedä suunnan muutosta, vaan päinvastoin johdonmukaista kehitystä edellisten kuukausien ulkopolitiikastamme. Että nykyhetki on asettanut uusia tehtäviä tämän suunnan toteuttamiseksi ulkopolitiikallemme, ei suinkaan riipu meistä, vaan siitä, että Saksassa on tapahtunut yhdellä iskulla aivan täysi käänne koko sen politiikassa, niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Tahtomatta laajemmalti tätä ruveta selvittelemään viittaan vain siihen, että Saksa on alistunut hyväksymään Wilsonin tunnetut pykälät rauhanneuvottelujen pohjaksi, minkä johdosta Brestin rauhansopimus ja sitä seuranneet erityiset muut sopimukset, m.m. meidän ja Saksan välinen rauhansopimus, ovat tulleet kysymyksen alaisiksi; että se Saksan puolue, sotilaspuolue, joka tähän saakka on ollut määräävänä Saksan Suomen-politiikkaan nähden, nyt on kokonaan syrjäytetty, jotavastoin ne puolueet, jotka koko ajan Saksassa ovat olleet perin kylmiä maatamme kohtaan, nyt ovat aseman herroja ja määräävät Saksan politiikan. Tämä tietää sitä, että me emme voi itsenäisyytemme turvaamiseksi luottaa etupäässä Saksan puolelta tulevaan toimintaan – Saksan vakuutuksella meidän ja Saksan välisessä rauhansopimuksessa hankkia itsenäisyydellemme muiden valtioiden tunnustus olisi luonnollisesti ollut merkitystä ainoastaan siinä tapauksessa, että Saksa olisi voinut sanella rauhan ehdot –; toiseksi se tietää sitä, että jos haluamme saada tulevissa rauhanneuvotteluissa äänemme kuuluville, niin meidän täytyy pyrkiä sinne ei ainoastaan Saksan, vaan myöskin ympärysvaltioiden kautta.
"Ulkopolitiikan tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä ovat käsittääkseni näin ollen täysin selvät: 1) koettaa hankkia puuttuvien ympärysvaltioiden, Englannin ja Amerikan Yhdysvaltojen tunnustus itsenäisyydellemme vielä ennen rauhanneuvottelujen alkamista, 2) valmistaa Suomen osanottoa rauhanneuvotteluihin siltä varalta, että muutkin kuin sotaakäyvät valtiot tulevat niihin ottamaan osaa."
Ennen kaikkea tässä mielessä olin lokakuun 1 päivänä ehdottanut kenraali Mannerheimin lähettämistä länsivaltoihin, ja juuri tässä mielessä olin keskustelussani kreivi v. d. Goltzin kanssa lokakuun 5 päivänä katsonut tarpeelliseksi erittäin varovaisessa muodossa valmistaa kreiviä siihen mahdollisuuteen, että Suomen etu vaatisi saksalaisten joukkojen poistamista maastamme lähimmässä tulevaisuudessa. Että kreivi v. d. Goltz täysin ymmärsi minut, siitä olin jo keskustelutilaisuudessa varma, ja se oli myöhemmin käyvä selvään esille. Mutta tästä huolimatta jouduin keskustelun johdosta ankaran hyökkäyksen kohteeksi julkisuudessa. Silloinen ruotsinkielinen pääkaupungin iltalehti "Svenska Tidningen" kirjoitti lokakuun 12 päivänä johtavan artikkelin otsikolla "Suomen kunnia". Luotuaan lyhyen katsauksen maamme olojen kehitykseen vuodesta 1899 ja huomautettuaan, että mainitusta vuodesta 1918:aan saakka Suomen kansa oli järkähtämättä taistellut kansakuntana olemassaolonsa, elämänsä puolesta, sekä korostaen, että voitto vapaustaistelussamme saavutettiin Saksan avulla, jatkaa lehti:
"Niin kauan kuin Saksan liput olivat voitokkaita, muistimme kyllä sitä kiitollisuutta, jonka olimme velkaa, niin kauan katselimme ilolla ja turvallisuuden tuntein saksalaisia sotilaita maassamme.
"Nyt on Saksaa kohdannut vastoinkäyminen ja sen liittolaisten petos. Nyt on hetki tullut, jolloin meidän on näytettävä, että kiitollisuutemme ja ystävyytemme ei ollut ainoastaan itsekkyyden naamari, vaan että olemme kunnian kansa.
"Sanomattomalla tuskalla ja häpeällä on näinä päivinä kuultu, että kansassamme on lausuttu ajatuksia, joiden mukaan meidän olisi luovuttava saksalaisesta orientoinnistamme ja turvauduttava ympärysvaltoihin, joiden mukaan Suomen pitäisi kääntää selkänsä vapauttajallensa rukoillakseen armoa vihollisiltansa, entisen sortajansa liittolaisilta.
"Jos tällaisen häpeällisen ajatuksen edustajat olisivat vain yksityisiä
raukkoja, voisi asiaan suhtautua kylmästi. Mutta meidän nykyinen
ulkoasiainministerimme itse [kursiveeraukset lehden] on se, joka
johtaa näitä hommia, joka haluaa kaupitella kansan kunniaa."Hallituksemme pyynnöstä saksalaiset joukot kiiruhtivat avuksemme. Hallituksemme nimenomaisesta anomuksesta nämä joukot vapautuksen jälkeen viipyivät maassamme, ei suinkaan vähimmin suojellakseen meitä siltä vaaralta, joka uhkasi meitä koillisesta, missä englantilaiset varustivat aseilla sinne paenneita punakaartilaisiamme.
"Tietääkö hallitus, että senaattori Stenroth muutama päivä sitten kävi kenraali v. d. Goltzin luona selittämässä katsovansa nykyisessä tilanteessa parhaimmaksi, että saksalaiset joukot siirtyisivät pois maastamme? (Bulgarian petos!) Tehtiinkö tämä häpeällinen aasinpotkun yritys valtionhoitajan tieten? Emme usko, että Per Evind Svinhufvudista on tullut mies, joka kääntää takkinsa ensimmäisen tuulenpuuskan mukaan.
"Ei todella osoita suurta kaukonäköisyyttä, että nyt luullaan voitavan sanoa saksalaisille vapauttajille: Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.
"Joskin Saksa nyt hyväksyisi epäedullisen rauhan, on lapsellista luulla, että tämän seitsenkymmenmiljoonaisen kansan voima olisi muserrettu. Millaiseksi sodan tulos muodostuneekin, pysyy Saksa Itämeren voimakkaimpana valtiona sekä vastapainona sille Venäjälle, jonka suurvalta-aseman Englanti haluaa palauttaa. Onko meidän haettava orientointia sen vallan taholla, joka pelasti meidät punaisten tuhosta, vaiko sen vallan taholla, joka aseisti paenneet petturit meitä vastaan?
"Puhutaan paljon tarkasta puolueettomuudesta. Kuinka voimme ylläpitää sitä Englantiin nähden, jos nyt heittäydymme Lloyd Georgen jalkojen juureen? Ovatko asianomaiset joutuneet ymmälle siitä syystä, että Englanti ei ole antanut hyvitystä puolueettomuuden rikoksesta, kun englantilainen lentäjä heitti pommeja suomalaiseen kylään? Vai tultiinko huolestuneiksi siitä, että Vuokkiniemen taistelussa suomalaisen virallisen ilmoituksen mukaan lokakuun 4 päivältä englantilaisia taisteli punaisten riveissä? Vihollinen kärsi suuria tappioita, huomautettiin silloin tyydytyksellä.
"Senaattori Stenrothin teko on herättänyt mitä kiusallisinta huomiota laajoissa piireissä. Valtionhoitajan täytyy antaa vastaus kysymykseen. Joko hän hyväksyy ulkoasiainministerin siivon teon ja vaikenee hiljaa tai hän ei tahdo siitä tietää. Ja silloin hänen täytyy antaa senaattori Stenrothin mennä. Se vastaus on annettava pian. Tahtovatko asianomaiset kaupitella kansakunnan kunniaa vai eivätkö?"
Kirjoituksen johdosta kreivi v. d. Goltz lähetti heti lehdelle lausunnon, jossa hän ilmoittaa:
että ne seikat, jotka ovat tulleet julkisuuteen, olivat vain osa pitkästä keskustelusta, ja että niitä ei voida täysin ymmärtää yhteydestään irroitettuina;
että senaattori Stenroth ei herättänyt kysymyksessä olevaa asiaa, vaan kreivi v. d. Goltz, ja asiasta keskusteltiin puhtaasti teoreettisesti, eikä senaattori Stenroth tehnyt esitystä saksalaisten joukkojen poisviennistä; että asia selvitettiin jo samana päivänä täydessä yhteisymmärryksessä.
Julkaistessaan tämän lausunnon ei lehti omasta puolestansa lausunut mitään.
Olen selostanut Svenska Tidningenin kirjoitusta näin täydellisesti siitä syystä, että se kuvaa mielialaa verraten laajoissa, osittain vaikutusvaltaisissakin piireissä meillä sinä hetkenä. Luonnollista on, että räikeä hyökkäys minua vastaan ei suinkaan johtunut ainoastaan niistä vääristä huhuista, joita oli pantu liikkeelle keskustelustani kreivi v. d. Goltzin kanssa. Päinvastoin oli pohjana sille jo kauan kytenyt tyytymättömyys siihen varovaiseen politiikkaan, joka oli asettanut päämääräkseen pyrkimyksen koettaa estää maatamme joutumasta maailmansodan pyörteisiin. Se katsoi nyt otollisen hetken tulleen minun syrjäyttämisekseni.
Svenska Tidningenin hyökkäys antoi aihetta tuomari Procopélle, joka elokuun alusta saakka oli oleskellut Saksassa ja tarkoin siellä seurannut asioiden kehitystä, kirjoittaa lokakuun 19 päivänä eräälle lehden toimittajista, joka oli hänelle läheinen, kirjeen, jossa Procopé hyvin valaisevasti kuvaa Saksan oloja sillä hetkellä. Kirjeen pääkohdat kuuluvat suomeksi käännettyinä seuraavasti:
"Sanomalehtiuutisista sekä kotoa tulleista tiedonannoista on käynyt selville, että eräät piirit ovat aloittaneet taistelun senaattori Stenrothia vastaan. Olen ollut liian kauan poissa kotoa voidakseni arvostella asemaa kotona, mutta on kuitenkin eräitä näkökohtia, jotka katson tarpeelliseksi esittää ja jotka tekevät, että puhtaasti asiallisesti ja kokonaan riippumatta minun henkilökohtaisesta käsityksestäni ja sympatiastani senaattori Stenrothia kohtaan hänen kaatamisensa ei näytä minusta mitenkään suotavalta.
"Aluksi arvelen, että eivätköhän saksalaiset joukot meillä anna liian valoisaa kuvaa Saksan sisäisestä ja ulkonaisesta tilasta. Länsirintamalla saksalaiset ovat kärsineet eittämättömän tappion, ja se, mitä kaikki puolueet aikaisemmin pitivät mahdottomana, on nyt kaikesta päättäen tapahtunut: länsirintama on alkanut horjua. Voidaanko ympärysvaltojen hyökkäys saada pysäytetyksi ja missä, siitä ei täällä uskalleta muodostaa mitään käsitystä.
"Mutta pahempi kuin Saksan sodankäynnin ulkonaiset vastoinkäymiset on sen armeijan sisällinen rappeutuminen. Luotettavista lähteistä – osittain myöskin yltiöisänmaallisista piireistä – saatujen tietojen mukaan kuuluvat nyttemmin päiväjärjestykseen joukkokarkaamiset armeijasta ja tykistönhävittämiset. Ja rintaman takana on mieliala enemmän kuin synkkä. Kaduilla kuulee peittämättömiä lausuntoja siihen suuntaan, että Hohenzollernit on ajettava pois ja että vallankumous on välttämätön. En suinkaan halua liioitella tällaisten mielialojen merkitystä enkä myöskään niitä mustamaalauksia, joita eri leireihin kuuluvat poliitikot – ja semminkin sanomalehtimiehet – ovat tehneet bolshevismin lähellä uhkaavasta aaveesta. Joka tapauksessa tämä on todiste siitä, että tämän kansan hermot ovat lopussa. Ja myötävaikuttavana tekijänä ja peloittavana mahdollisuutena tulee vielä lisäksi tilanne kaakon puolella. Bulgaria ja Turkki ovat jo luopuneet, Itävalta on hajoamaisillaan, ja tosissaan puhutaan uuden kaakkoisrintaman muodostamisen mahdollisuudesta.
"Mikä hallitus tuleekin saamaan vallan Saksassa, on sen pääpyrintönä ennen kaikkea oleva: rauha. Nyt ei enää voi olla kysymys voitosta, vaan ainoastaan vastoinkäymisten rajoittamisesta, kuten Tisza äskettäin lausui.
"Saksan nykyisellä hallituksella on tuskin intressiä Suomen vielä suuremmasta lähentämisestä Saksaan, vaan se pitäisi sellaista arvattavasti lähinnä komplikaationa, ja siinäkin tapauksessa, että oikeistohallitus voisi uudelleen päästä valtaan, täytyisi senkin päämääränä ennen kaikkea olla rauhan saavuttaminen.
"Heittäytymällä arkailematta Saksan syliin emme mitenkään sitä hyödytä – niin minusta näyttää – ja itsellemme emme sillä voita mitään.
"Tämä ei merkitse Saksan suhteen tähän saakka noudatetun politiikan täydellistä muuttamista eikä myöskään sitä, että meidän tulisi antautua epäitsenäiseksi, Euroopan politiikan vaihtelevien virtausten heittelemäksi nukeksi. – – – – –
"Minusta näyttää, että senaattori Stenroth selvemmin kuin muut on käsittänyt, että meidän täytyy purjehtia omaa latuamme Scyllan ja Charybdiksen välitse. Hänen kaatamisensa tuskin ilahduttaisi Saksan nykyistä hallitusta, eikä se itsessään myöskään tekisi suhteitamme Saksaan läheisemmiksi, mutta sitävastoin se varmaan olisi omansa muissa suhteissa kärjistämään tilannetta ja huonontamaan mahdollisuuksiamme. Olen halunnut esittää näitä näkökohtia siltä varalta, että niillä voisi olla merkitystä Sinun ja lehden käsitykselle asiasta."
Marraskuun 2 päivänä sisälsi "Svenska Tidningen" kirjoituksen, joka kai oli käsitettävä jonkinlaiseksi peräytymiseksi aikaisemmasta hyökkäävästä asenteesta. Kirjoitus, joka oli Artur Eklundin kirjoittama otsikolla "Lujuus", päättyy seuraavaan lausuntoon:
"Luonnollisesti vaikuttavat yleismaailmallisessa tilanteessa tapahtuneet muutokset myöskin meidän asenteeseemme taisteleviin valtoihin nähden. Tämä tapahtuu puhtaasti mekaanisesti. Saksa tulee pakotetuksi kokoamaan kaikki voimansa omien rajojensa sisäpuolelle: meidän yhteytemme tämän maan kanssa heikkenee jossakin määrässä. Ympärysvallat tulevat meitä lähemmäksi: puolueettomina, huolimatta kaikesta, olemme pakotetut neuvottelemaan niiden kanssa. Mutta Saksan aineelliseen tai moraaliseen saartamiseen emme saa koskaan osallistua. Kantamme on kerta kaikkiaan selvä: 'Tässä seison enkä muuta voi'."
Samaan aikaan, kun sain tiedon tuomari Procopén kirjeestä, kirjoitti minulle lokakuun 9 päivänä Werner Söderhjelm – myöhemmin meidän monivuotinen etevä Tukholman-ministerimme – Kööpenhaminasta, jossa hän silloin oleskeli meidän sinne perustamamme tietotoimiston johtajana, kirjeen, jossa hän aluksi selostaa ministeri Saastamoisen ja omia huoliansa maamme asioista, korostaen kuinka mahdotonta meille on itsepäisesti pysyä kiinni Saksassa. Saastamoinen oli vähää aikaisemmin käynyt kotimaassa, jolloin olin saanut tilaisuuden hänelle kertoa sen politiikan suuntaviivoista, jota olin päättänyt koettaa toteuttaa lähimpään tulevaisuuteen nähden. Söderhjelm mainitsee kirjeessään tämän johdosta seuraavaa: "Minua ilahdutti kuulla, kuinka empimättä Saastamoinen hyväksyi Sinun politiikkasi ainoana ehdottomasti oikeana. Mutta tahdon samalla lisätä, että hän sanoi: 'Kaikkialla sitä haukuttiin.' Joka tapauksessa olisi suurin onnettomuus, jos Sinä joidenkin kombinaatioiden johdosta, joita emme voi arvostella, ajattelisit jättää erohakemuksen. Se on minun varma käsitykseni. Sitä viisasta ja laajakatseista politiikkaa emme saa ilman muuta uhrata, vaikka sitä 'haukuttaisiin' kuinka paljon hyvänsä."
Sen lisäksi, mitä edellä jo on käynyt selville siitä politiikasta, jota käsitykseni mukaan meidän oli lokakuun alusta noudatettava, haluan tässä mainita seuraavaa. Yhtä hyvin maan kunnia kuin kiitollisuus Saksaa kohtaan siitä suuriarvoisesta avusta, jonka siltä olimme saaneet vapaussodassamme, velvoitti meitä menettelemään siten, ettei syyllä voitaisi sanoa meidän pyrkivän muuttuneiden olojen johdosta vapaiksi sitoumuksista ja tarjouksista, joita aikaisemmin toisissa oloissa olimme tehneet. Siten käsitykseni mukaan me puolestamme emme voineet peräytyä siitä alustavasta sopimuksesta, jonka olimme tehneet prinssi Fredrik Kaarlen kanssa hallitsijaehdokkuudestamme; yksistään prinssi saattoi vapauttaa meidät siitä, jos hän katsoi muuttuneiden olojen sitä vaativan. Mutta kaikissa suhteissa, joissa toimintamme oli täysin vapaa, täytyi maamme edun yksin olla ratkaiseva, jolloin luonnollisesti kuitenkin oli huomioonotettava, ettemme missään tapauksessa voisi ryhtyä vihamielisiin tekoihin sitä maata vastaan, jonka avulla olimme saavuttaneet itsenäisyytemme. Mennä pitemmälle kansallisen kiitollisuuden nimessä oli samaa kuin panna alttiiksi maamme tulevaisuus. Sellaisten vaatimusten esittäjille oli huomautettava, että saksalaiset joukot eivät suinkaan olleet saapuneet avustamaan meitä vapaussodassamme Suomen takia, vaan sen tähden, että joukkojen tänne lähettäminen oli osa Saksan yleistä sotasuunnitelmaa. Muussa tapauksessa ei Saksan tietysti olisi ollutkaan mahdollista siirtää maahamme ainoatakaan sotamiestä ajankohtana, jolloin se taisteli omasta elämästänsä. Tämä tosiasia käy riittävän selvästi ilmi siitä, mitä Hindenburg, Ludendorff ja myöskin v. d. Goltz muistelmateoksissaan kertovat saksalaisten joukkojen maahamme lähettämisestä. Lyhyet otteet näiden pätevimpien henkilöjen lausunnoista tässä suhteessa lienevät paikallaan. Siten lausuu v. Hindenburg (m. t. ss. 332-3). "Sitäpaitsi toivoimme sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arkangelskista ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä, jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimainkäyttö – siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan – kannatti meille joka tapauksessa mitä parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan vapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni sopusoinnussa sotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa."
Ludendorff (s. 523 ja seur.) kirjoittaa taasen: "Estääksensä uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaaksensa sotilaallista asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön, että maahan lähetettäisiin apuretkikunta." Ja toisessa paikassa: "... kun joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen vuoksi." Ja v. d. Goltz mainitsee (s. 148): "Kysymyksessä olevassa tapauksessa tarvitsimme Suomea kulmakivenä Itämeren rannalla, englantilaisia vastaan Muurmannin radan varrella ja Neuvosto-Venäjää vastaan Pietarista käsin."
Nämä tosiasiat eivät mitenkään vähennä sitä kiitollisuutta, jota silloin tunsimme ja aina tulemme tuntemaan Saksaa kohtaan saadusta avusta, mutta ne estävät arvostelemasta Suomen kunnian velvoituksia sellaisella tavalla kuin aikanaan meillä tehtiin. Mitä erityisesti saksalaisten joukkojen maassa viipymiseen tuli, oli huomattava, että kun hallitus vapaussodan päätyttyä anoi joukkojen jatkuvaa sijoittamista maahamme, pyydettiin joukkoja jäämään tänne toistaiseksi, siis kokonaan epämääräiseksi ajaksi. Tämä sisälsi siis selvään sen, että kysymys voitiin milloin hyvänsä ottaa uudelleen harkittavaksi. –
Marraskuun 22 päivänä teki kansanedustaja Santeri Alkio eduskunnassa välikysymyksen haluten tietää, mitä hallitus on tehnyt tahi aikoo tehdä,
että ne vallat, jotka eivät vielä ole tunnustaneet Suomen riippumattomuutta, sen viipymättä tekisivät? sekä
että Suomi saisi varmasti lähettää edustajansa valvomaan etujaan tulevassa rauhankongressissa?
Siinä ilmoituksessa, jonka hallituksen puolesta annoin eduskunnalle vastaukseksi tehtyyn välikysymykseen, saatoin rajoittua kertomaan sanasta sanaan ne ponnet, jotka olin esittänyt hallituksen yksityisistunnossa lokakuun 8 päivänä, jolloin ponnet myöskin olivat saavuttaneet hallituksen hyväksymisen sekä sittemmin aiheuttaneet kenraali Mannerheimin matkan länsivaltoihin. Ilmoitukseni joutui käsittelyyn eduskunnassa marraskuun 29 päivänä; keskustelu sen johdosta supistui vähiin siitä syystä, että koko hallitus tällä välin oli jättänyt erohakemuksensa. Eduskunta päätti, että "kuultuaan annetun selityksen eduskunta siirtyy päiväjärjestykseen".
KUNINKAANVAALI JA SEN SEURAUKSET
Ministeri Talaan johtama kuningaslähetystö sai tilaisuuden esittää asiansa Hessenin prinssille Fredrik Kaarlelle syyskuun 6 päivänä. Se tapahtui vastaanotossa Friedrichshofin kauniissa linnassa, joka sijaitsee Cronbergin lähellä, noin puolen tunnin rautatiematkan päässä Frankfurt am Mainista. Seuraavana päivänä sähkötti Talas: "Vaikutelma erittäin suotuisa, ratkaisu muutaman päivän kuluttua." Ja syyskuun 10 päivänä tuli sitten sähkösanoma, joka kuului: "Vastaanotossa Friedrichshofissa on prinssi ilmoittanut olevansa suostuvainen ottamaan vastaan Suomen kuningaskruunun sillä edellytyksellä, että vaali osoittaa riittävää kannatusta. Valtuuttanut hallituksen Suomessa julkaisemaan suostumuksensa. Valmis heti astumaan hallitsijaksi."
Hallituksen ilmoitus prinssin myönteisestä vastauksesta julkaistiin Helsingin lehdissä syyskuun 11 päivänä. Hallitsijakysymyksemme näytti siten alkavan kulkea nopeasti lopullista ratkaisuansa kohti. Mutta pian olikin osoittautuva, ettei niin tulisi käymään; uusia pilviä nousi taivaanrannalle, uudet vaikeudet astuivat estämään asian onnellista ratkaisua. Ja ensimmäiset vaikeudet olivat lähtöisin kotimaasta.
Tohtori Schauman, joka oli hallitukselta anonut ja saanut luvan matkustaa Saksaan yliopistonkirjaston asioissa, olikin todellisuudessa lähtenyt tälle matkalle etupäässä poliittisessa tarkoituksessa, maalaisliiton johtajan Santeri Alkion valtuuttamana toimiakseen hallitukeen kuningassuunnitelmia vastaan. Tämän päämäärän saavuttamiseksi oli Schauman ei ainoastaan toiminut tarmokkaasti Saksan johtavien vasemmistopoliitikkojen keskuudessa, vaan myöskin kirjoittanut prinssi Fredrik Kaarlelle kirjeen, joka on julkaistuna Schaumanin useinmainitussa kirjassa (s. 130). Kirjoittaja esittää tässä kirjeessään sen käsityksen, että maamme silloinen eduskunta ei ollut laillisesti oikeutettu toimittamaan kuninkaanvaalia, ja kehoittaa prinssiä asettamaan kuningaskruunun vastaanottamiselle ehdoksi uusien vaalien toimittamisen tahi kansanäänestyksen. Siitä vaikutuksesta, minkä kirje oli tehnyt prinssiin, kertoo Hjelt seikkaperäisesti muistelmateoksessaan (s. 173 j. seur.). Hjelt oli nimittäin syyskuun 17 päivänä ollut tervehdyskäynnillä prinssin luona Friedrichshofissa, ja kun prinssi samana päivänä, Hjeltin jo lähdettyä Frankfurt am Mainiin, oli saanut Schaumanin kirjeen, oli prinssin puolesta asetuttu yhteyteen Hjeltin kanssa pyynnöllä, että Hjelt odottaisi prinssiä Frankfurtissa; niin tapahtuikin, ja siinä keskustelussa, joka tällöin virisi kirjeen johdosta, Hjelt kertoo prinssin tahtoneen asettaa hallitsijaehdokkaana pysymisensä ehdoksi, että maalaisliittolaiset ottaisivat osaa vaaliin, josta Hjelt kuitenkin sai hänet luopumaan. Syyskuun 20 päivänä Hjelt sähkötti minulle: "Oleskelu Friedrichshofissa antanut hyvän vaikutelman. Prinssi haluaa vielä esittää hallitukselle, että hän pidättää itselleen oikeuden harkita, vastaako vaali kansan tahtoa ja takaa varmaa kannatusta. Tahtoo että virallinen lähetystö ei saapuisi, ennenkuin hän on tehnyt ratkaisunsa."
Ne epäilykset, joita Schaumanin kirje oli prinssissä herättänyt, eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet haihtuneet. Ne saivat uutta virikettä niistä kirjoituksista, joita oli ilmestynyt erinäisissä Saksan lehdissä ja joissa yleensä vastustettiin ajatusta, että joku saksalainen prinssi silloisissa oloissa vastaanottaisi Suomen kruunun. Harkitessaan asiaa uudelleen tässä valaistuksessa oli prinssi saanut ajatuksen tarjoutua – siltä varalta etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa vaaliin – sijaishallitsijaksi Suomeen, kunnes kansan tahto voisi selvemmin ilmetä joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa. Kun prinssi oli Hjeltille Berliinissä ilmaissut halunsa neuvotella tästä ajatuksestaan valtionhoitajamme kanssa, ja kun Hjelt oli tästä tiedoittanut hallitukselle, järjestettiin prinssin ja valtionhoitajan kohtaaminen tapahtuvaksi Tallinnassa syyskuun 25 päivänä. Hallituksen määräyksestä lähtivät valtionhoitajan mukana tälle matkalle ministeri Talas ja tämän kirjoittaja; matka tehtiin valtion omistamalla pienellä "Eläköön"-laivalla.
Niistä keskusteluista, joita tällöin käytiin Tallinnassa kahtena päivänä prinssin ja valtionhoitajan sekä hallituksen edustajien kesken, kertoo Hjelt muistelmateoksessaan yksityiskohtaisesti. Tästä syystä ja kun minulla ei ole mitään tärkeämpää lisättävää Hjeltin kertomukseen, rajoitun tässä yhteydessä ainoastaan seuraavaan huomautukseen. Lähtökohtana näissä keskusteluissa oli se seikka, että eduskunta oli kutsuttu ylimääräiseen istuntoon syyskuun 26 päiväksi käsittelemään lähinnä hallituksen uutta esitystä hallitusmuodoksi ja että näytti olevan ainakin joitakin toiveita saada tämä esitys käsitellyksi kiireellisenä, jolloin ryhdyttäisiin kuninkaanvaaliin vasta sen jälkeen, kun maa olisi saanut uuden hallitusmuodon, tämän lain määräysten mukaisesti. Tietysti vakuutettiin prinssille, että hän joka tapauksessa saisi tarkoin arvostella vaalin tulosta, ennenkuin antaisi lopullisen vastauksensa.
Yhdessäolo prinssin kanssa oli mitä miellyttävintä. Hänen yksinkertainen, luonnollinen mutta samalla kuitenkin arvokas esiintymisensä, hänen syvämietteinen, harkitseva ja viisas olemuksensa oli tehnyt meihin kaikkiin erittäin edullisen, syvän vaikutuksen. Näytti myöskin siltä, kuin prinssi puolestaan olisi ollut tyytyväinen matkaansa ja kuulemiinsa; erotessamme toisena päivänä tuntui prinssi täysin levolliselta ja päättäväiseltä. Myöhemmin saimme vahvistuksen sille käsitykselle, että prinssi oli ollut hyvin tyytyväinen Tallinnan kohtaukseen.
Palatessamme samana päivänä kotimaahan vallitsi Suomenlahdella ankara myrsky, joka heitteli pikku alustamme sinne tänne, mikä ei kuitenkaan estänyt valtionhoitajaamme seisomasta kapteenin vieressä komentosillalla koko matkaa Tallinnasta Helsinkiin. Se oli kuten enne niistä myrskyistä, jotka tulivat lähiaikoina peloittavasti huojuttamaan valtiolaivaamme.
Kun hallitusmuoto-esitys joutui lokakuun 8 päivänä eduskunnassa ratkaisevaan käsittelyyn, annettiin äänestyksessä asian kiireelliseksi julistamisen puolesta 74 ääntä ja sitä vastaan 34 ääntä; täten ei saavutettu lain vaatimaa 5/6 annetuista äänistä kiireellisyyden puolesta, joten asia oli rauennut. Hallitus ilmoitti nyt kirjelmässä eduskunnalle, että sittenkun eduskunta oli kirjelmässä elokuun 9 päivältä pyytänyt hallitusta ryhtymään niihin valmistaviin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen, jotta eduskunta voisi täyttää Hallitusmuodon 38 §:n nojalla eduskunnalle kuuluvan velvollisuuden mahdollisimman pian toimittaa kuninkaanvaali, oli hallitus lähettämiensä valtuutettujen kautta ryhtynyt neuvotteluihin Hänen Korkeutensa Hessenin Prinssin Fredrik Kaarlen kanssa hänen valitsemisestaan Suomen kuninkaaksi ja nämä neuvottelut olivat johtaneet suotuisaan tulokseen, minkä kaiken hallitus antoi eduskunnalle tiedoksi.
Kirjelmän johdosta eduskunta päätti toimittaa kuninkaanvaalin keskiviikkona lokakuun 9 päivänä. Valitettavaa oli, että tämä tärkeä toimitus täten tuli suoritettavaksi 1772 vuoden Hallitusmuodon 38 §:n nojalla, vaikka tämän lainkohdan voimassaolo ei ollut riidaton. Hallitus saattoi kyllä sen käsityksensä tueksi, että mainittu lainkohta yhä oli voimassa, esittää muun muassa meidän suurimman auktoriteettimme valtio-oikeuden alalla, professori Robert Hermansonin laajan lausunnon, mutta yksistään se seikka, että useat lakimiehetkin sekä eduskunnassa että sen ulkopuolella asettuivat päinvastaiselle kannalle, oli omansa antamaan tervetulleen aseen niiden käsiin, jotka syystä tai toisesta tahtoivat estää vaalin tuloksen toteuttamista. Kuningassuvun vaalin toimittaminen päätettiin eduskunnassa 64 äänellä 41 vastaan. Prinssi Fredrik Kaarle valittiin sitten yksimielisesti Suomen kuninkaaksi, jolloin kuitenkin kaikki maalaisliittoon kuuluvat edustajat pidättyivät ottamasta osaa vaaliin sekä ilmoittivat vastalauseensa sitä vastaan.
Kun tieto täten toimitetusta vaalista oli levinnyt ulkomaille, oli pian osoittautuva, kuinka perin vakavat esteet asettuivat vaalin toteuttamisen tielle. Ja nämä vaikeudet eivät tulleet yksistään ympärysvaltojen puolelta, vaan myöskin Saksasta. Saksa oli, kuten aikaisemmin olen maininnut, ryhtynyt noottienvaihtoon Amerikan Yhdysvaltojen kanssa aselevon solmimisesta; rauhan kaipuu oli Saksassa valtava, ja tästä syystä herätti kaikki, minkä luultiin jotenkin vaikeuttavan rauhan saantia tahi olevan sille esteeksi, voimakasta vastustusta. Mitenkä tässä suhteessa arvosteltiin Saksassa kuningasvaaliamme, selviää Hjeltin lähettämistä sähkösanomista. Lokakuun 11 päivänä sähköttää Hjelt: "Päivän Berliinin-lehdet sisältävät lausuntoja kuninkaanvaalista. Vanhoilliset ja maltilliset yleensä tyytyväisiä, vapaamieliset ja sosialidemokraatit tyytymättömiä. 'Vorwärts' pitää suoranaisena rauhan esteenä. Toiset toivovat Saksan estävän prinssiä vastaanottamasta. Vastustus kuitenkin laimeampi kuin oli odotettavissa. Rauhantoiveita pidetään täällä varmoina." Ja 13 päivänä: "Saksan hallitus katsoo yleisen tilanteen vaativan, että prinssin vastaus annetaan vasta noin 10 päivän kuluttua. Lähetyskunnan matka on toistaiseksi lykättävä." Samana päivänä saapuu toinen sähkösanoma, joka kuului: "Sotilaallinen asema lännessä luotettavien tietojen mukaan parempi kuin aikaisemmin on ilmoitettu. Ympärysvaltojen on, jos jatkavat, laskettava vahvaan vastarintaan, minkätähden ei ole pakko tehdä aselepoa liian ankarilla ehdoilla. Muutosta meidän poliittisessa orientoimisessamme ei pitäisi tulla kysymykseen." Ja saman kuun 16 päivänä Hjelt sähkötti uudelleen: "Tänään käynyt ulkoministerin luona. Tulos keskustelusta kuningaskysymyksessä oli, että ministeri selitti Saksan hallituksen olevan sekaantumatta tähän asiaan sekä katsovansa sitä prinssin ja Suomen väliseksi asiaksi. Jos Suomi varmasti pitää kiinni prinssistä kuninkaaksi ja prinssi on halukas tulemaan huolimatta vallitsevista epäilyksistä, ei Saksan hallitus tule tekemään vaikeuksia. Kuitenkin on suotavaa, että prinssin vastaus lykkäytyy, kunnes asema on selvinnyt ja noottienvaihto on antanut positiivisen tuloksen."
Mitä Saksan valtiopäiväin kantaan asiassa tulee, oli kyllä epäilemätöntä, että enemmistöpuolueissa oli suuri taipumus koettaa estää prinssiä saapumasta Suomeen, mutta oli kuitenkin näissä puolueissa hyvinkin vaikutusvaltaisia henkilöjä, jotka asettuivat toiselle kannalle. Siten lausui esim. kansallisvapaamielisten johtaja, Stresemann, valtiopäiväin päävaliokunnassa, että yritys estää prinssiä vastaanottamasta vaalia tietäisi sekaantumista Suomen sisällisiin asioihin, ja tätä hän vastusti.
Osoituksena siitä tavasta, jolla suuri osa Saksan sanomalehdistöä tällä hetkellä käsitteli kuningaskysymystämme, mainittakoon tässä lyhyesti pääsisällys eräästä "Frankfurter Zeitungin" kirjoituksesta. Lehti lausui, että kuningasvaali ympärysvaltioissa varmasti tullaan käsittämään saksalaisena yrityksenä lopullisesti saada Suomi Saksan vaikutusvallan alaiseksi, ja tähän nähden se vaikeuttaisi suuressa määrässä rauhanneuvotteluja, ollen esteenä Saksan rauhantoiveiden toteuttamiselle. Prinssin velvollisuus on sentähden ainakin toistaiseksi kieltäytyä vastaanottamasta kruunua. Suomen kuningaskysymys olisi ratkaistava rauhankonferenssissa tahi sen jälkeen.
Kuten edelläkerrotusta selviää, näyttivät ne vaikeudet, jotka Saksan puolelta kohtasivat kuningasajatuksemme toteuttamista, kuitenkin olevan voitettavissa. Vakavampi ja arveluttavampi oli se uhka, joka nyt kohtasi maatamme ympärysvaltojen puolelta.
Ranskan hallitus oli jo keväällä antanut erään lausunnon meidän valtiomuotokysymyksestämme. Toukokuun 31 päivänä oli Ranskan ministeri Tukholmassa antanut tämän lausunnon lähettiläs Gripenbergille, ja seuraavana päivänä jätti Ranskan konsuli L. Raynaud Helsingissä sen ulkoasiainministeriöön. Lausunto kuului: "Ranskan tasavallan hallitus ei tule Suomessa tunnustamaan mitään valtiomuotoa, joka on laitonta tietä saatettu voimaan maassa." [Le Gouvernement de la République française ne reconnattra en Finlande aucun régime politique qui aura été imposé à ce pays par des voies illégales.] Mikä tällöin oli aiheuttanut Ranskan hallituksen puuttumaan asiaan, ei käy selville asiakirjoista eikä muistaakseni siinä suhteessa annettu myöskään mitään suullisia selityksiä. Mutta seuraavan syyskuun 21 päivänä konsuli Raynaud julkaisi ulkoasiainministeriön välityksellä pääkaupungin sanomalehdissä selityksen, jossa tarkemmin tulkittiin ja motivoitiin Ranskan hallituksen aikaisempaa toimenpidettä.
Tässä lausunnossa sanotaan ensin, että kun sekä Suomessa että ulkomailla on liikkeellä aivan erehdyttäviä huhuja Ranskan hallituksen kannasta meidän valtiomuotoasiassamme, on näyttänyt tarpeelliselta torjua se levinnyt käsitys, että Ranskan hallitus tahtoisi vaikuttaa tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksi Suomessa. Sitten jatketaan lausunnossa: "On itsessään yhdentekevää Ranskalle, joka taistelee kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta ja mielivaltaa sekä tyranniaa vastaan, onko Suomi vai eikö se ole tasavalta tai monarkia, sillä tämän on katsottava olevan kokonaan Suomen sisäinen kysymys. Sitävastoin ei voi olla yhdentekevää Ranskalle, koska se taistelee laillisuuden ja oikeuden puolesta, säädetäänkö hallitusmuoto nuorelle valtiolle laillisessa vai laittomassa järjestyksessä. Ranska ei halua mitään muuta kuin valtiosäännön mukaisen laillisuuden voittoa ja sen valtaa, joka ilmenee jokaisen kansalaisen oikeuksien tunnustamisessa Suomessa kuten muuallakin. Tämä on kysymyksessä olevan ranskalaisen lausunnon todellinen sisällys." Lopuksi siteerataan uudelleen lausunnon teksti.
Mitään mielipiteen ilmaisua prinssi Fredrik Kaarlen aiotun vaalin suhteen ei Ranskan hallitus sitävastoin tehnyt ennen vaalin toimittamista. Englannin hallitus menetteli tässä suhteessa toisin.
Syyskuun 12 päivänä sisälsi "Times"-lehti Lontoossa uutisen prinssi Fredrik Kaarlen aiotusta valitsemisesta Suomen kuninkaaksi. Kun tohtori Holsti samana päivänä kävi ulkoasiainministeriössä, otettiin asia siellä puheeksi, ja Holsti selostaa samana päivänä kirjoittamassaan raportissa tapahtunutta keskustelua m.m. seuraavasti: "Myönnettiin, että teoreettisesti lakkaa kyllä prinssi valittuna Suomen kuninkaaksi olemasta saksalainen, mutta koska kansainvälinen politiikka ennen kaikkea on käytäntöä eikä teoriaa, on täysi syy erittäin suurella varovaisuudella suhtautua tulevan kuninkaan ulkopolitiikkaan. Jos jo tätä nykyä Suomen ulkopolitiikkaa on johdettu sekä ympärysvaltojen että Suomen lähimpien puolueettomien naapurienkin mielestä liian suuresti saksalaiseen henkeen, niin mitä on sitten odotettavissa, kun saksalainen prinssi tulee Suomen valtaistuimelle taskussaan kotimaansa hallituksen yleiset toimintaohjeet." Lopuksi lausuttiin, että Englannin hallitus tulee neuvottelemaan liittolaistensa kanssa yhteisestä esiintymisestä, pitäen tällöin lähinnä silmällä seuraavia seikkoja: 1) voidaanko kuninkaanvaalia pitää Suomen kansan tahdon laillisena ilmauksena ja 2) mitä seurauksia ulkopoliittisessa suhteessa tulee kuninkaanvaalista olemaan.
Viikkoa myöhemmin oli Holstilla tilaisuus laajalti keskustella kuningaskysymyksestämme lordi Hardingen, ulkoasiainministerin apulaisen kanssa. Tällöin Hardinge ilmoitti, että liittolaiset tulevat pitämään Fredrik Kaarlea ainoastaan keisari Wilhelmin sijaishallitsijana ja että todennäköisesti Suomelle tämän johdosta ei anneta de jure-tunnustusta, varsinkaan kun on epäilyksenalaista, vastaako kuninkaanvaali edes Suomen kansan enemmistön laillista tahtoa. Keskustelustaan lordi Hardingen kanssa Holsti tiedoittaa vielä samana päivänä laatimassaan raportissa.
Tässä muodossa ja tällä tapaa virisi keskustelu kuninkaanvaalistamme Englannin hallitusmiesten kanssa. Sähkösanomassa Holstille esitin hallituksemme käsityksen asiassa. Schaumanin kirjassaan (s. 203) antama selostus, jonka mukaan meidän hallituksemme oli kääntynyt Englannin hallituksen puoleen kysymyksellä, miten tämä valta suhtautuisi prinssi Fredrik Kaarlen mahdolliseen valitsemiseen Suomen kuninkaaksi, on siten erehdyttävä.
Syyskuun 30 ja lokakuun 1 päivänä saapui kaksi Holstin Tukholman kautta lähettämää kuninkaanvaalia koskevaa sähkösanomaa, jotka molemmat heti pääkohdissaan sähkötettiin Berliiniin. Siten sähkötin lokakuun 1 päivänä Hjeltille seuraavasti: "Holsti ilmoittaa: Sähkösanoma Fredrik Kaarlen tulevasta vaalista ei tehnyt hyvää vaikutusta ulkoasiainministeriössä. Turhaa että hallitus uudistaa hallitusmuodon olevan Suomen sisäisen asian, sillä ulkoasiainministeriö myöntää tämän täydelleen, mutta se ei voi vaikuttaa Englannin hallituksen oikeuteen päättää kenenkä kanssa se tahtoo ryhtyä ystävällisiin suhteisiin kansainvälisissä asioissa tai keltä se haluaa kieltää tällaiset suhteet. Nykyisen hallituksen saksalainen politiikka ei anna mitään takeita, erittäinkin kun Suomen monarkistit ja Saksan vaikutusvaltaiset piirit ovat vaatineet saksalaisen prinssin valitsemista suorastaan vakiinnuttaakseen Saksan ja estääkseen ympärysvaltojen vaikutusta Suomessa. Siten ei hallituksen vakuutus ulkoasiainministeriölle ole yhtäpitävä edellämainittujen näkökohtien kanssa. Sitäpaitsi eivät sellaiset perustuslailliset takeet, joihin hallitus vetoaa, ole voineet estää tuhoatuottavia saksalaisia hovijuonia esim. Bulgariassa ja Kreikassa. Englannin hallitus pitää keisari Wilhelmin langon vaalia yhtenä Saksan sotatarkoituksena. Tämä on ilmoitettava prinssille viipymättä."
Seuraavana päivänä meni lisäksi Berliiniin seuraava ulkoasiainministeriön sähkösanoma: "Teille tiedoksi ilmoitetaan, että Holsti sähköttää: Keskustelussa prinssi Fredrik Kaarlen vaalista Suomen kuninkaaksi ilmoitti lordi Hardinge, että Englannilla, joka täysin tunnustaa Suomen oikeuden päättää valtiomuodostansa, ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan, että Suomesta tulee monarkia. Koska Englannilla on sama oikeus määrätä, kenenkä kanssa se solmii ystävällisiä suhteita, ei Englanti aio tunnustaa keisari Wilhelmin lankoa. Englannin hallitus haluaa aikaansaada ystävälliset suhteet riippumattoman Suomen kanssa, ja sittenkun Englannin hallitus on tarjoutunut sopivana ajankohtana tunnustamaan Suomen oikeudellisen itsenäisyyden, pitää se ikävänä todeta, että tällaisella vaalilla suuresti vaikeutetaan Suomen itsenäisyyden lopullista tunnustamista."
Samana päivänä sähkötin henkilökohtaisesti Hjeltille määräten, että lordi Hardingen lausunto oli ilmoitettava prinssille ja samalla kertaa myöskin se sähkösanoma, jonka hallituksen puolesta olin asiassa lähettänyt Holstille. Tuomari Procopé, joka silloin hallituksen määräyksestä oleskeli yhdessä professori Antti Tulenheimon ja tohtori Harri Holman kanssa prinssin luona – kaksi ensinmainittua opastamassa prinssiä Suomen asioiden ja olojen tuntemiseen ja viimeksimainittu antamassa suomen kielen opetusta – oli sattumalta käymässä Berliinissä ja vei edellä selostetut sähkösanomat mukaansa prinssille Friedrichshofiin. Lokakuun 4 päivänä prinssi sai sähkösanomat, ja 7 päivänä sähkötti Hjelt minulle: "Prinssi vastaanotti levollisena sähkösanomat, selitti tulevansa olemaan täysin neutraali sekä tuntevansa itsensä suomalaiseksi."
Edelläolevasta selostuksesta ilmenee, kuinka olin heti Englannin hallituksen kuningasvaalia koskevan tiedonannon saavuttua antanut määräyksen saattaa sen prinssin tietoon ja kuinka myöskin määräys oli tarkoin toimeenpantu. Ja kuitenkin sisältää Schaumanin useinmainittu kirja (s. 204) – sittenkun Schauman on ensin kertonut minun lokakuun 9 päivänä eduskuntaryhmien valtuuskunnalle ennen vaalia antamastani Englannin hallituksen tiedonannosta – seuraavan karkean syytöksen: "Vaikka Englannin tiedonannon eduskuntaryhmille ilmoittamisen viivytyksellä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä, kun eduskunnan monarkistit kuitenkin olivat päättäneet antaa kerän pyöriä päähän saakka, niin täytyy sitävastoin tiedon tahallista salaamista kuningasehdokkaalta pitää vääränä ja vilpillisenä menettelynä tätä kohtaan. Jo lokakuun 2 päivänä oli hallitus ilmoittanut ministeri Hjeltille lordi Hardingen vastauksen sisällyksen, mutta Hjeltin huomautuksen johdosta, että sen ilmoittaminen prinssille todennäköisesti aiheuttaisi tämän luopumisen, lykännyt asian toistaiseksi, s.o. kunnes prinssillä oli edessään tapahtunut tosiasia ja hänen olisi liian myöhäistä kieltäytyä ehdokkuudesta. Sen näennäisyyden pelastamiseksi, ettei peli muka vielä ollut menetetty, pantiin tuleva kuningas alttiiksi häväisylle, joka olisi voitu ja pitänyt välttää."
Tämä syytös on sitäkin merkillisempi, kun siitä täytynee päättää, että Schauman on asiata tutkinut ulkoasiainministeriössä, sillä Hjelt oli todella lokakuun 3 päivänä sähköttänyt kysyen, oliko Englannin lausunto ilmoitettava prinssille vai eikö, lisäten: "vaikuttaa luultavasti ehdokkuudesta luopumisen". Tämä sähkösanoma ei kuitenkaan ollut vaikuttanut mitään muutosta hallituksen ja minun kantaani, joka vaati ehdottomasti tiedonannon ilmoittamista prinssille viipymättä. Ja tämä olisi Schaumanin ollut helppo todeta niistä asiakirjoista, jotka edellä olen esittänyt ja jotka säilytetään ulkoasiainministeriössä, kuten myöskin se Hjeltin sähkösanoma, johon Schauman päätelmässään viittaa. Mutta tämä kokonaan perätön ja maan hallitusta suuresti halventava syytös on – useiden aikaisemmin vääriksi näyttämieni kertomusten rinnalla – uusi todistus siitä tavasta, millä Schauman on katsonut mahdolliseksi kirjoittaa historiaa. Minun sangen vähän miellyttävä tehtäväni on pakostakin ollut historiallisen totuuden nimessä saattaa asiat takaisin sille todellisuuden pohjalle, jolta ne Schaumanin esityksessä useissa kohdin syystä tai toisesta on syrjäytetty. Ohimennen huomautettakoon samalla, että kun Schauman toisessa yhteydessä (s. 172) mainitsee monarkistien pitäneen kuningaskysymystä niin selvänä, että oli ryhdytty panemaan kokoon hoviseuruetta, laatimaan luetteloita henkilöistä, jotka oli koroitettava aatelismiehiksi, vapaaherroiksi ja kreiveiksi, suunnittelemaan ritarikuntia ja arvonimiä, tilaamaan kruunaussamppanjaa, on Schauman joutunut levittämään niitä "hyödyllisiä ja hauskoja valheita", joita monarkisteista siihen aikaan vuolaasti virtaili ympäri Suomenmaan.
Ranskan hallituksen nootti kuninkaanvaalin johdosta saapui lokakuun 15 päivänä. Sen toi konsuli Raynaud ulkoasiainministeriöön, ja se kuului seuraavasti:
"Hallituksensa määräyksestä on allekirjoittaneella, Ranskan konsulilla, kunnia Herra Ulkoasiainministerille Suomen hallituksessa ilmoittaa seuraavaa:
"Kun Ranskan Tasavallan Hallitus – ensimmäisenä suurvaltojen joukossa
– tunnusti Suomen Tasavallan itsenäisyyden, halusi se tällä
toimenpiteellään korostaa sitä intressiä, joka sillä oli Suomen kansan
kansallisuuspyrinnöistä, kansan, joka venäläisen vallan alaisena oli
kauan aikaa voinut tosiasiallisesti säilyttää luonteensa ja
persoonallisuutensa. Kuitenkaan tätä tukea, jota Ranska täten soi
nuorelle tasavallalle, ei voida antaa maalle, joka suostuu olemaan
Saksan vallanalainen [à n'étre qu'une dépendance de l'Allemagne], tämän
Saksan, joka, täydellisesti voitettuna lännessä, ponnistaa voimiansa
löytääkseen korvausta tappiolleen saattamalla vaikutuksensa alaisiksi
alueita, jotka aikaisemmin ovat olleet osia Venäjän keisarikunnasta."Se tosiseikka, että saksalainen prinssi on valittu Suomen kuninkaaksi, todistaa perin suurta kansainvälisen aseman tuntemattomuutta: Suomi on tämän vaalin kautta asettunut niiden valtioiden joukkoon, jotka ovat ryhmittyneet keskusvaltojen puolelle.
"Näin ollen se tunnustus, jonka Ranska oli suonut Suomen väliaikaiselle hallitukselle, ei mitenkään, ipso facto, kohdistu uuteen hallitusmuotoon, jota ei ole voitu toteuttaa muulla tavalla kuin loukkaamalla perustuslaillisia säännöksiä ja todellisen vallankaappauksen avulla. Tästä huolimatta ei Ranska missään tapauksessa voi tunnustaa monarkiaa, jonka päänä olisi Ranskan kanssa sodassa olevasta maasta kotoisin oleva prinssi."
Tämän Ranskan nootin sisällys sähkötettiin seuraavana päivänä Hjeltille Berliiniin ja määrättiin heti saatettavaksi prinssin tietoon.
Mitenkä vaikutti nyt Englannin ja Ranskan kuningasvaaliimme nähden ilmaisema kanta hallituksen käsitykseen ja sen toimintaan? Kaikki tunnustivat aseman vaikeuden ja vakavuuden, mutta suurta erimielisyyttä ilmeni kysymyksessä siitä, miten oli pyrittävä selviytymään näistä vaikeuksista. Useat hallituksen jäsenet, samaten, kuin myöskin monet vaikutusvaltaiset henkilöt hallituksen ulkopuolella, olivat sitä mieltä, että prinssin pitäisi, huolimatta Englannin ja Ranskan kannan ilmaisuista, nyt lopullisesti vastaanottaa kruunu sekä myöskin mahdollisimman pian saapua itse Suomeen; he luottivat käsityksessään siihen, että jos ympärysvallat täten asetettaisiin "fait accompli'n", tapahtuneen tosiasian, eteen, ne eivät varmaankaan olisi valmiita menemään siihen äärimmäisyyteen, jota vaatimus prinssin poistamisesta Suomen valtaistuimelta tietäisi.
Omasta puolestani täytyi minun asettua vastakkaiselle kannalle. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että ympärysvallat tulisivat sanelemaan rauhan ehdot ja että pysyminen kiinni toimitetussa kuninkaanvaalissa vaarantaisi koko itsenäisyytemme. Näistä näkökohdista oli käsitykseni mukaan lähdettävä määrätessämme toimintaamme lähimpään tulevaisuuteen nähden. Kun silloinen kantani parhaiten ilmenee eräästä lausunnostani, jonka olin kirjoittanut lokakuun 16 päivänä pidettävää hallituksen jäsenten ja eduskuntaryhmien valtuuskunnan jäsenten yhteistä kokousta varten, painatan sen täten kokonaisuudessaan. Lausunto kuului:
"Sen jälkeen kun viimeksi käsiteltiin kysymystä siitä, miten prinssi Friedrich Kaarlen valtaistuimelle nousua tällä hetkellä oli maan edun kannalta arvosteltava, ovat Englannin ja Ranskan hallitukset virallisesti ilmaisseet kantansa prinssi Friedrich Kaarlen vaalin suhteen.
Koska nämä nootit ovat kokoukselle luetut, en katso tarpeelliseksi laajemmalti kosketella niiden sisältöä, viittaan vain siihen, että Ranska perustaa kielteisen kantansa osittain siihen tapaan, millä vaali on toimitettu, väittäen valtiokaappauksen sen kautta tapahtuneeksi, osittain siihen, ettei Ranska voi tunnustaa hallitsijaa, joka on valittu Ranskaa vastaan sotaakäyvästä kansasta. Englanti taasen ei ole tiedonannossaan, joka on vastaus meidän, kantaamme selittävään, sähkösanomaamme, katsonut voivansa hyväksyä meidän näkökohtiamme, väittäen prinssin vaalin tapahtuneen ainoastaan Saksan vaikutuksen lisäämiseksi Suomessa, ollen prinssin vaali yksi Saksan sodantarkoituksista.
"Tämä Englannin ja Ranskan hallitusten sekaantuminen kuningaskysymykseemme on mitä loukkaavin sekaantuminen sisäisiin asioihimme ja siten pienen kansan itsemääräämisoikeuteen, ja pidän sitä sitäkin enemmän valitettavana, kun kuitenkin oli syytä toivoa, ettei ainakaan Englannin hallitus asettuisi niin jyrkästi kielteiselle kannalle Prinssi Friedrich Kaarlen vaalin suhteen. Kun meillä ei kuitenkaan ole mitään toiveita saada näiden valtioiden kantaa, ainakaan tällä hetkellä, muuttumaan, täytyy meidän ottaa pohdittavaksi, miten nämä seikat vaikuttavat hallitsijakysymykseemme. Tässä suhteessa on käsittääkseni huomioon otettava seuraavaa:
"Viime aikoina olen jo useamman kerran ollut tilaisuudessa hallituksessa esittämään mielipiteeni, että Suomen ulkopolitiikan tärkein tehtävä tällä hetkellä on tunnustuksen hankkiminen maamme itsenäisyydelle Englannin ja Amerikan puolelta. Tämä johtuu lähinnä siitä, että Saksan suuresti muuttunut asema tekee sille mahdottomaksi hankkia meille tulevassa rauhankongressissa muiden valtojen tunnustusta – johon Saksa on sitoutunut Suomen ja Saksan välisessä rauhansopimuksessa – jonka tähden meidän on pakko ottaa asia omiin käsiimme. Ja tällöin täytyy meidän ehdottomasti koettaa toimia niin, että itsenäisyytemme tunnustaminen saavutetaan ennen yleistä rauhankongressia, sillä jos asia lykkäytyy siihen saakka, jos itsenäisyytemme on ratkaistava siinä asioiden kauheassa paljoudessa, joka rauhankongressissa tulee esiintymään, silloin voidaan saattaa itsenäisyytemme arvaamattomien vaarojen alaiseksi. Tästä johtuu luonnollisesti, ettei meidän mitenkään sovi hankkia uusia esteitä itsenäisyydellemme, vaan päinvastoin koettaa keskustelujen kautta selvittää niitä seikkoja, joita ympärysvallat ovat pitäneet esteenä itsenäisyytemme tunnustamiselle. Tämä on välttämätöntä ei ainoastaan koko maamme tulevaisuuden kannalta, vaan myöskin kuninkuutemme kannalta, sillä jollemme voi saavuttaa tunnustusta itsenäisyydellemme, ei kuninkuutemme ole minkään arvoinen, se tulisi silloin olemaan ainoastaan lyhyt episodi, ja sellaista on toki vältettävä sekä maamme että prinssin takia.
"Viittaan tässä muutoin siihen, että huhtikuussa Englannin hallitus olisi ollut taipuvainen tunnustamaan Suomen itsenäisyyden eräillä ehdoilla, joista pääasiallinen oli se, että saksalaisten Ahvenanmaalla vangitsemat Ison-Britannian alamaiset oli vapautettava.
"Esitetyistä syistä täytyy minun valitettavasti tulla siihen käsitykseen, että prinssin maahantulo tällä hetkellä ei ole maamme todellisten etujen mukainen. Ja samoista syistä tuntuu vähemmän suotavalta, että prinssi nyt ehdollisesti ilmoittaisi vastaanottavansa kruunun. Pelkään nimittäin, että ympärysvallat arvostelisivat tätä tilannetta aivan samalla tapaa, kuin jos prinssi jo olisi meidän kuninkaamme. Ja tämä tulisi, jollei panemaan itsenäisyyttämme vaaranalaiseksi, ainakin siinä määrin vaikuttamaan epäedullisesti asemaamme rauhanneuvotteluissa, että ne suuret maamme tulevaisuudelle kohtalokkaat kysymykset, kuten Itä-Karjalan, Ahvenanmaan, Suomen ja Venäjän väliset vielä selvittämättä olevat laajakantoiset taloudelliset kysymykset, jotka arvattavasti tulevat rauhankongressissa esille, tulisivat siellä todennäköisesti ratkaistuiksi tavalla, joka ei olisi maamme etujen mukainen. Ja tähän tulee vielä lisäksi yksi huomioonotettava seikka.
"Kaikista ponnistuksistamme huolimatta emme ole onnistuneet vakuuttamaan ulkovaltoja – ympärysvaltoja lukuunottamatta emme myöskään puolueettomia valtoja – siitä, että kuninkaanvaalimme on todella laillisen eduskunnan tahdon ilmaisu ja yksistään laillisilla keinoilla aikaansaatu. Päinvastoin ovat ei ainoastaan vasemmistolehdet, vaan myöskin suurin osa oikeistolehtiä esim. Skandinaavian maissa näissä suhteissa asettuneet epäilevälle kannalle, aiheuttaen siten suuresti vihamielistä kiihoitusta maatamme kohtaan. Samaten näkyy kaikista meidän selityksistämme huolimatta sekä ympärysvaltioissa että puolueettomissa se käsitys olevan sangen yleinen, että vaali on tapahtunut Saksan painostuksesta ja tarkoituksessa lisätä ja lujittaa saksalaista vaikutusta Suomessa. Että tämä kaikki tulee rauhanneuvotteluissa suuresti vahingoittamaan asemaamme ja toiveitamme, on itsestään selvää.
"Jos prinssi nyt kieltäytyisi kruunua vastaanottamasta, olisi käsittääkseni koetettava hoitaa asioita seuraavalla tapaa.
"Maalaisliiton kanssa olisi aselepo solmittava sillä pohjalla,
että kysymys hallitusmuodosta ja hallitsijasta lykätään yleistä
maailmanrauhaa seuraavaan aikaan ja provisoriota jatketaan
siihen saakka,
että nykyistä eduskuntaa täydennetään varajäsenillä. Milloinka
uudet vaalit on mahdollisesti toimitettava, jättäisin myöhemmin
ratkaistavaksi."Jos yleisen rauhanteon jälkeen monarkkinen aate on, kuten toivomme, meillä toteutettavissa, on Friedrich Kaarlen asema hallitsijana niin sisään- kuin uloskinpäin kokonaan toinen, kuin jos hän nykyisten olosuhteiden vallitessa ottaisi hänelle tarjotun kruunun vastaan.
"Lausuntoni lopetan sillä persoonallisella huomautuksella, että hartaasti toivon sen päivän vielä koittavan, jolloin saamme tervehtiä prinssi Friedrich Kaarlea kuninkaanamme. Mutta jotta tämä kävisi mahdolliseksi pysyväisellä tapaa, ei ole annettava ympärysvalloille tilaisuutta rauhankongressissa vaatia prinssin poistamista Suomen valtaistuimelta, vaan asia on ratkaistava vasta yleisen maailmanrauhan palattua, jolloin kaikki ne ulkopoliittiset esteet ovat poistuneet, jotka nyt ovat prinssin tännetuloa vaikeuttamassa."
Toimintaehdotukseni lähti siitä edellytyksestä, että prinssi hyväksyisi tällaisen menettelyn, sillä minunkin käsitykseni mukaan oli varsinainen ratkaisu prinssin tehtävä; hän yksin saattoi vapauttaa meidät siitä sitoumuksesta, jonka olimme hänen kanssaan tehneet, sillä vastauksella, jota hän ei vielä ollut antanut vaalin johdosta ja jonka antamiseen hän oli alun pitäen varannut itselleen riittävästi harkinta-aikaa. Kysymys olikin nyt lähinnä siitä, mihin suuntaan koetettaisiin prinssiin vaikuttaa.
Ehdotukseni ei saavuttanut enemmistön kannatusta hallituksessa eikä myöskään eduskuntaryhmien jäsenten kesken. Käsitys Saksan voimattomuudesta enää vaikuttaa sanottavaa maailmansodan loppuselvitykseen ei ollut vieläkään riittävästi läpitunkenut, ja tähän olivat ehkä puolestaan vaikuttaneet ne verraten optimistiset tiedot, joita vielä tähän aikaan oli saapunut hallitukselle Berliinin-lähetystöltämme. Kun kuukautta myöhemmin käytiin neuvotteluja monarkistien ja tasavaltalaisten kesken uuden kokoomushallituksen muodostamisesta, mentiin monarkistien puolelta jo pitemmälle myönnytyksissä tasavaltalaisille, kuin mitä minun ehdotukseni oli sisältänyt.
Mitään virallista päätöstä ei hallituksessa tehty kuninkaanvaalia koskevien Ranskan ja Englannin ilmoitusten johdosta, sillä asian katsottiin kuuluvan eduskunnalle. Ulkoasiainministeriö teki kuitenkin mikä mahdollista oli koettaaksensa selittää mainittujen valtioiden hallituksille hallituksen ja eduskunnan kantaa asiassa. Siten oli jo lokakuun 14 päivänä annettu konsuli Bellille pitkä selostus hallitusmuoto- ja kuningasvaalikysymyksestä toimitettavaksi Englannin hallitukselle. Ja 16 päivänä sähkötin sen lisäksi Holstille: "Englannin hallituksen täytyy ymmärtää, että kun me jo elokuussa olimme sitoutuneet prinssin kanssa, emme voineet nyt, sen jälkeen kun Saksa oli joutunut vaikeuksiin, vetäytyä takaisin, vaan täytyi vaalin tapahtua." Sähkösanomassa vedotaan sitten siihen, että Englannin hallitus hyvin tuntee ne syyt, jotka ovat pakottaneet Suomen hallituksen kutsumaan saksalaista sotaväkeä maahan.
Ranskan hallituksen noottiin 15 päivältä lokakuuta vastattiin marraskuun 2 päivänä päivätyllä nootilla. Tässä selostettiin hallitusmuoto- ja kuningasvaali-asiaa, huomautetaan, ettei prinssi Fredrik Kaarle ollut ensinkään Saksan hallituksen ehdokas, että jo elokuussa oli käännytty prinssin puoleen ja sanottiin, että jos Suomen hallitus olisi muuttuneiden valtiollisten ja sotilaallisten suhteiden johdosta katkaissut nämä neuvottelunsa, eivät suuren Ranskan kansan jalot tunteet olisi voineet mitenkään hyväksyä tällaista epälojaalia menettelyä. (Si le Gouvernement finlandais sous l'influance des changements politiques et militaires avait rompu ces négociations, les nobles sentiments de la grande Nation Française devraient certainement désapprouver une telle politique déloyale.) Sitten selostetaan Saksan intervention syitä, huomautetaan, että se seikka, että Saksa oli sodassa muiden valtojen kanssa, ei voinut estää Suomea turvautumasta Saksan apuun sitäkin vähemmin, kun Saksa oli ainoa valtio, josta silloin oli apua saatavissa Venäjän bolshevikkeja ja niitä oman maan punaisia vastaan, jotka yhdessä pyrkivät hävittämään Suomen yhteiskuntajärjestyksen. Vielä korostetaan, että mitään sotilaallista okkupaatiota ei Saksan puolelta ollut tapahtunut eikä myöskään mitään muukalaista hallintoa Suomessa minään ajankohtana. Lopuksi torjutaan sellainen käsitys, että saksalaisen prinssin vaali tietäisi alistumista Saksan johtoon.
Asemani hallituksen jäsenenä ja ulkoasiain hoitajana oli tällä haavaa perin vaikea. Oli selvää, että enemmistö hallituksessa yhä toivoi prinssin vastaanottavan eduskunnan vaalin ja valitun kuninkaan pian saapuvan maahan, ja minun täytyi pitää tällaista asiain kehitystä suurena onnettomuutena sekä maallemme että myöskin prinssille itselleen henkilökohtaisesti. Eduskunnan puhemies, professori Ingman, joka oli saanut toimekseen yhdessä senaattori Nevanlinnan kanssa viedä prinssille yksityisesti tiedon eduskunnan vaalista, ennenkuin suurempi lähetyskunta saapuisi siitä virallisesti ilmoittamaan, oleskeli nyt Frankfurtissa prinssin lähettyvillä. Lokakuun 17 päivänä olin sähkösanomalla pyytänyt Ingmanilta tietoa siitä, mitenkä prinssi arvosteli Englannin ja Ranskan protestien johdosta syntynyttä huolestuttavaa tilannetta. Tähän olin saanut 20 päivänä Ingmanin ja Tulenheimon, Procopén kautta allekirjoittaman sähkösanomavastauksen, jossa ilmoitettiin prinssin pitävän protesteja vakavina, mutta ei ratkaisevina. Ja sitten lisättiin sähkösanomassa: "Prinssi hyväksyy ulkoasiainministerin torstaina 10 lokakuuta hallituksessa esittämän ulkopolitiikan suunnan ja lähimmät päämäärät."
Tämä tieto oli minulle erinomaisen tärkeä. Sillä kun prinssi oli ilmoittanut hyväksyvänsä ulkopolitiikkamme lähitehtävät esitykseni mukaan, silloin oli käsittääkseni velvollisuuteni ilmoittaa hänelle, mitenkä arvostelin hänen mahdollista maahantuloaan lähiaikoina tämän politiikan kannalta. Päätin tehdä tämän professori Tulenheimolle osoitetussa kirjeessä. Kun kirje jo oli valmiiksi kirjoitettu, muutin aikeeni siten, että lähetin kirjeeni Hjeltille Berliiniin ja annoin samalla määräyksen Hjeltille heti lähteä Friedrichshofiin esittämään kirjeeni prinssille. Samana päivänä eli lokakuun 28 päivänä sähkötin Ingmanille seuraavasti: "Vakaumukseni on, että jos prinssi nyt vastaten myöntävästi saapuu maahan, ympärysvallat kieltäytyvät häntä tunnustamasta ja katkaisevat de facto-olevat välinsä Suomen kanssa. Ainoa tapa onnistumiseen on ennen tuloa neuvottelujen kautta koettaa päästä suotuisaan tulokseen. Näistä asioista lähemmin kirjeessä, joka lähtee huomenna kuriirilla."
Prinssille esitettävä kirjeeni oli kirjoitettu saksaksi ja kuului käännettynä seuraavasti:
Korkeastikunnioitettu Herra Professori.
Valitettavasti on minun ollut pakko tulla siihen varmaan
käsitykseen, että jos H. K. Prinssi Fredrik Kaarle nyt
vastaanottaisi Suomen kruunun sekä saapuisi maahan, olisi tästä
seurauksena, että Englanti ja Ranska viipymättä katkaisisivat
näiden maiden ja Suomen välillä de facto voimassaolevat suhteet.
Kun tämä voisi tuottaa maalle suuria vaikeuksia ja varmaankin
muun muassa tekisi mahdottomiksi ne neuvottelut ympärysvaltojen
kanssa Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta ja Suomen oikeudesta
omien valtuutettujen kautta ottaa osaa tulevaan rauhankongressiin,
joihin maan hallitus jo on ensimmäiset askelet ottanut, olen
katsonut virkavelvollisuuteni vaativan tästä Teille ilmoittamaan.
Käsitykseni perustana ovat seuraavat tosiasiat:
1) Kuninkaanvaalin johdosta Ranskan ja Englannin hallitusten
meille esittämät nootit, jotka ovat Teille tunnetut.
2) Tohtori Holstin ilmoitus, että Englanti jo kuninkaanvaalin
johdosta aluksi oli aikeissa katkaista meidän kanssamme välinsä,
jotka lähimpänä aikana ennen vaalia olivat osoittaneet erityisiä
paranemisen oireita, vaikka Englanti sitten lopuksi päätti
asettua odottavalle kannalle.
3) Erään maanmiehemme, joka on Tukholmassa olevan Englannin
ministerin läheinen tuttava, ilmoitus siitä, että Englanti ei
mitenkään voi tunnustaa saksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi,
niin kauan kuin sota kestää, josta syystä kuninkaan saapuminen
Suomeen heti aiheuttaisi välien katkaisemisen Suomen kanssa.
4) Ruotsin ja Norjan täkäläisten ministerien minulle antamat
ilmoitukset, jotka ovat olleet myöskin mainittuun suuntaan käypiä.
5) Tanskan ulkoasiainministerin Scaveniuksen lausunto meidän
Kööpenhaminan-ministerillemme. Olin kehoittanut meidän
ministeriämme pyytämään, että Scavenius koettaisi ympärysvaltojen
hallitusten luona vaikuttaa meidän käsityksemme hyväksi
kuningaskysymyksessämme, ja Scavenius oli tällöin vastannut
kernaasti sen tekevänsä, mutta oli edeltäpäin vakuutettu siitä,
että tämä ei voinut onnistua nykyjään vallitsevissa olosuhteissa.
Katson, että tämä on ilmoitettava H. K. Prinssille, jotta
hän itse voi harkita, minkä arvon ja merkityksen hän katsoo
tarpeelliseksi kiinnittää näihin tosiasioihin ja minun niihin
nojautuvaan käsitykseeni.
Jos H. K. Prinssi tulisi siihen käsitykseen, että hänen
tännetulonsa ilman viivytystä ei ole mahdollinen, voitaisiin
H. K:n vastaus laatia esimerkiksi siihen suuntaan, että H. K. on
taipuvainen vastaanottamaan Suomen kruunun, mutta kun Suomi on
puolueeton maa, edellyttää hänen valtaistuimelle nousemisensa
maailmansodan kestäessä tunnustamista molempien sotaakäyvien
valtioryhmien puolelta, josta syystä H. K. on suostuvainen
saapumaan maahamme niin pian kuin sellainen tunnustaminen on
tapahtunut.Ennenkuin lähetin tämän kirjeeni, olin ilmoittanut aikeestani valtionhoitajalle ja pääministeri Paasikivelle. Valtionhoitaja ei vastustanut kirjeeni lähettämistä. Pääministeri Paasikivi hyväksyi menettelyni ja kirjoitti lokakuun 28 p:nä professori Ingmanille kirjeen, jossa hän laajasti selitti tilannetta, päätyen samansuuntaiseen esitykseen, kuin olin kirjeessäni tehnyt. Kun sitten asia tuli esille hallituksen yksityisessä istunnossa, syntyi siitä hyvinkin kiivas keskustelu. Useat hallituksen jäsenet moittivat tekoani ankarasti, katsoen että minulla ei olisi ollut oikeutta tällaisen kirjeen lähettämiseen. En voinut muuta kuin ilmoittaa tehneeni sen suorastaan omantunnon pakotuksesta, mutta luonnollisesti olevani valmis heti asettamaan paikkani käytettäväksi, jos niin halutaan.
Suuri oli iloni, kun sain Hjeltin marraskuun 3 päivänä lähettämän sähkösanoman, jossa hän ilmoittaa esittäneensä kirjeeni prinssille, joka kiittää avomielisyydestäni ja hyväksyy täydellisesti esittämäni syyt. Kirjeeni esittäminen oli tapahtunut marraskuun 1 päivänä Berliinissä, jonne prinssi oli saapunut juuri ennenkuin Hjelt ennätti lähteä matkalleen prinssin luokse. Hjelt sanoo muistelmateoksessaan (s. 221), että prinssi kirjeen kuultuaan oli lausunut olevan hänelle "todelliseksi kevennykseksi" saada kuulla, että Suomessa oli henkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoin kuin hän itse ja joiden epäilykset olivat samat kuin hänen. Minulle tuotti myöskin suurta helpotusta raskaassa vastuussani tieto siitä, että prinssi ei missään tapauksessa katsonut mahdolliseksi nykyisessä tilanteessa saapua maahamme.
Prinssi oli nyt valmis antamaan vastauksensa eduskunnalle. Se tapahtui verraten pitkällä kirjelmällä, jonka prinssi antoi Berliiniin saapuneelle professori Ingmanille marraskuun 4 päivänä Suomen lähetystössä. Jaloaatteisessa kirjelmässään prinssi ensin selostaa käsitystään hallitsijan suhteesta kansaan, huomauttaa kuinka uudenaikaisen, vapaamielisen valtiosäännön aikaansaaminen maallemme on erittäin tärkeä, ja siirtyy sitten niihin vaikeuksiin, jotka hänen vaalinsa johdosta tällä hetkellä uhkaavat maatamme sekä sisään- että ulospäin; tässä suhteessa sanotaan kirjelmässä m.m. seuraavaa: "Näyttää melkein, että minun vaalistani kasvaisi este Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle. Tämä olisi sitä vaikeampi käsittää, kun vakaumukseni mukaan, jonka yhä uudestaan olen lausunut kansaneduskunnan ja hallituksen valtuutetuille, hyvällä suhteella Suomen ja niidenkin suurvaltain välillä, jotka eivät vielä ole tunnustaneet sen itsenäisyyttä, on mitä suurin merkitys tämän nuoren valtion menestykselle, ja koska sekä Suomen nykyinen että vastainen politiikka vaatii, että sellaiset hyvät ja yhä luottamuksellisemmat suhteet aikaansaadaan, lujitetaan ja säilytetään." Kirjelmä loppuu sillä ilmoituksella, että "eräät seikat, jotka eivät ole määrättävissäni, pakottavat minun vielä jonkin aikaa lykkäämään lopullisen ratkaisuni, jonka, kuten muistetaan, alun pitäen olen pidättänyt itselleni".
Maanantaina marraskuun 11 päivänä esitti professori Ingman prinssin kirjelmän eduskunnalle, ja kirjelmä kokonaisuudessaan sisältyy sen päivän pöytäkirjaan.
Kuten aikaisemmin olen kertonut, oli hallitus jo lokakuussa kääntynyt kenraali Mannerheimin puoleen pyynnöllä, että hän suostuisi lähtemään Lontooseen ja Pariisiin toimiaksensa siellä muun muassa sen puolesta, että Englannin ja Ranskan vastustus prinssi Fredrik Kaarlen hallitsijaksi tulemista vastaan saataisiin poistetuksi. Tähän näytti silloin vielä olevan joitakin toiveita, semminkin Englantiin nähden, siinä tapauksessa nimittäin, että Fredrik Kaarlen tunnustaminen siirtyisi sodan päättymisen jälkeiseen aikaan. Tässä suhteessa ansaitsee erityisesti mainitsemista, että Englannin Tukholmassa oleva ministeri oli nimenomaan korostanut Englannin olevan mahdotonta tunnustaa prinssiä Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä. Prinssi oli ennen sotaa ollut vallan läheisissä suhteissa sekä Englannin hovin että erinäisten englantilaisten johtavien valtiomiesten kanssa; itse hän myöskin uskoi, että jos hän vain pääsisi yhteyteen näiden piirien kanssa, olisi toiveita vastustuksen murtamisesta, ja sentähden olisi hän halunnut lähettää Englantiin luottamusmiehen, joka yksityishenkilönä, käyttäen hyväkseen prinssiltä saamiaan suosituksia, olisi saanut tilaisuuden vaikutusvaltaisille henkilöille selittää asemaa ja prinssin halua siinä tapauksessa, että hän tulisi Suomeen, toimia hyvien välien aikaansaamiseksi myöskin Englannin ja Ranskan kanssa. Prinssin ajatus ei kuitenkaan ollut toteutettavissa.
Oli kuitenkin osoittautuva, että olimme – samoinkuin prinssikin – väärin arvostelleet mainittuja mahdollisuuksia. Emme riittävästi tunteneet sitä kiihkeän katkerata mentaliteettia, joka sodan kestäessä oli kiteytynyt voimakkaaksi ympärysvalloissa saksalaisia ja kaikkea saksalaisuutta vastaan. Mannerheim, oleskeltuansa pitemmän aikaa länsivalloissa, sähkötti hallitukselle, että Lontoossa ja Pariisissa tapahtuneiden keskustelujen nojalla hänen on pakko todeta, etteivät ympärysvaltiot tule nyt eikä myöhemminkään tunnustamaan prinssiä ja että prinssin luopuminen on Suomen itsenäisyyden tunnustamisen välttämätön ehto. Kun tämä Mannerheimin tiedonanto joulukuussa saapui Suomeen, oli jo aikaisemmin maassa tapahtunut hallituksen vaihdos; Paasikiven hallitus oli saanut pyytämänsä eron, ja sijalle oli tullut Ingmanin muodostama kokoomushallitus. Hallitus sähkötti tämän Mannerheimin tiedonannon Hjeltille määräten toimittamaan sen prinssille. Saatuansa täten tiedon länsivaltojen lopullisesta kannasta prinssi kiiruhti heti vapauttamaan Suomen kansan niistä velvollisuuksista, joihin kansan eduskunta oli häntä kohtaan sitoutunut. Tämä tapahtui ministeri Hjeltille Berliiniin osoitetussa kirjelmässä, joka kuului:
"Teidän Ylhäisyyttänne pyydän hallituksellenne nimessäni ilmoittamaan seuraavaa Suomen kansan tietoon saatettavaksi: Yleisen poliittisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa välttämättä Suomeenkin, jonka kansa oli päättänyt uskoa minulle menestystänsä koskevan huolenpidon. Marraskuun 4 päivänä eduskunnan puhemiehelle lähettämässäni kirjelmässä oli minun pakko pidättää itselleni oikeus asian myöhempään lopulliseen ratkaisemiseen syistä, joita tosin ei nyt enää ole olemassa; sen sijaan ovat toiset vaikeudet, joihin silloin jo viittasin, lisääntyneet ja asettuvat voittamattomina erottamaan toisistaan Suomen velvollisuutta itseänsä kohtaan ja Suomen velvoitusta minua kohtaan. Tämän tietäen en epäröi hetkeäkään vapauttaessani sen jälkimmäisestä velvoituksestaan. Saadessaan takaisin moraalisen vapautensa minuun nähden Suomi saa kaiken, mitä sille näissä olosuhteissa kykenen antamaan. Ei ole tarvis puhua tätä laajemmin. Tiedän että minut ymmärretään. Lähetän vakaiden silmien maalle omat ja omaisteni terveiset ja kuten uskollisin sydämin monesta ystävällisyyden ilmituonnista. Tulkoon sen rakas kansa onnelliseksi, miehet naiset ja kaunis nuoriso, jossa on tulevaisuuden toivo."
Tämä tiedonanto julkaistiin maan virallisissa lehdissä hallituksen toimenpiteestä joulukuun 28 päivänä.
Kaunis on se muisto, jonka prinssi Fredrik Kaarle jätti itsestänsä, erittäinkin niille, jotka olivat joutuneet hänen kanssansa henkilökohtaiseen kosketukseen. Vallan tavoittelu ja kaikkinainen itsekkyys oli hänelle vierasta. Suomen onni ja etu, sellaisina kuin hän ne käsitti oli hänelle määräävänä hänen päätöksissään ja toiminnassaan koko ajan siitä hetkestä saakka, kun maamme, valtuutettujensa kautta, oli hänen puoleensa kääntynyt.
AHVENANMAAN LINNOITUSTEN HÄVITTÄMINEN
Asia, joka oli vireillä koko ministeriaikani, oli kysymys Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä. Sen esihistoria oli seuraava.
Maailmansodan puhjettua alkoivat venäläiset liittolaistensa Englannin ja Ranskan suostumuksella, vastoin tunnetussa Pariisin sopimuksessa maaliskuun 30 päivän 1856 hyväksyttyjä määräyksiä, vahvasti linnoittaa Ahvenanmaan saaria. Kun tämä herätti suurta levottomuutta Ruotsissa, koettivat venäläiset rauhoittaa mielialaa siellä selittämällä, että linnoitukset oli tarkoitettu väliaikaisiksi, ainoastaan sodan kestäessä käytettäviksi. Tätä selitystä vastaan puhui kuitenkin se tosiasia, että linnoitukset ja muut varustukset, joita rakennettiin vuosien kuluessa, oli tehty kaikissa suhteissa linnoitustekniikan viimeisiä saavutuksia noudattaen ja niin täydellisiksi, etteivät ne pysyväisyyden kannalta jättäneet ensinkään toivomisen varaa. Useat muutkin seikat vahvistavat sitä käsitystä, että tarkoituksena oli ollut pysyväisesti linnoittaa saariryhmä.
Kun sitten rauhanneuvottelut alkoivat Saksan ja Venäjän välillä Brest-Litovskissa tammikuussa 1918, otti Saksa neuvotteluissa esille kysymyksen Ahvenanmaan linnoituksista. Tämä tapahtui yhteisymmärryksessä Ruotsin hallituksen kanssa ja Ruotsin hallituksen nootissa joulukuun 23 päivänä 1917 tekemästä nimenomaisesta pyynnöstä. Maaliskuun 3 päivänä allekirjoitetussa rauhansopimuksessa määrättiin linnoituksista seuraavasti:
"Ahvenanmaan saarille rakennetut linnoitukset on mahdollisimman pian poistettava. Näiden saarien pysyväinen linnoittamatta jättäminen kuin myös muu niitä koskevain sotilaallisten ja merenkulkuteknillisten asiain järjestely on tapahtuva erityisellä Saksan, Suomen, Venäjän ja Ruotsin välisellä sopimuksella; osallisiksi tähän kutsutaan Saksan toivomuksesta muitakin Itämeren rantavaltioita."
Saksan ja Suomen väliseen rauhansopimukseen, joka allekirjoitettiin Berliinissä maaliskuun 7 päivänä, otettiin sen 30 artiklaan määräys Ahvenanmaan linnoituksista sanasta sanaan yhtäpitäväisenä edelläolevan Brest-Litovskin sopimuksen määräyksen kanssa.
Vapaustaistelumme ei vielä ollut loppuun suoritettu, kun kysymys Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä viritettiin. Jo huhtikuun 5 päivänä kirjoitti Tukholman-lähettiläämme Gripenberg hallituksen puheenjohtajalle Svinhufvudille Vaasaan kirjeen, jossa Gripenberg kertoo Saksan sikäläisen lähettilään, vapaaherra v. Luciuksen ilmoittaneen hänelle, että niin hyvin Saksan kuin Ruotsin hallitus mielellään näkisi ensi tilassa saatavan aikaan päätöksen Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä. Ja Gripenberg jatkaa: "Luciuksen lausunnon mukaan olisi erinomaisen tärkeää, että tällainen sopimus tehtäisiin sinä aikana, jona Ruotsin nykyinen ministeristö vielä on vallassa, sillä se ei missään tapauksessa enää voi olla pitkäikäinen; enintään parin kuukauden kuluttua sen tarina on lopussa, mutta Suomi ei voi tarkoituksiansa varten saada mukavampaa ministeristöä. [On vaikea ajatella, että tämä Saksan lähettilään lausunto on annettu vakavassa mielessä, sillä Ruotsin hallituksena oli silloin Edénin liberaalis-sosiaalidemokraattinen ministeristö, joka tosiaan ei ollut tehnyt itseänsä tunnetuksi Suomi-ystävällisyydestä. Tämä ministeristö kaatui vasta 1920, jolloin seurasi Brantingin puhtaasti sosiaalidemokraattinen ministeristö.] Tämä ei näet koskaan tulisi vaatimaan Ahvenanmaan saariston luovuttamista, vaan tyytyisi muutamiin harvoihin myönnytyksiin Suomen puolelta, Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisen lisäksi. Sitä vastoin tulisi jokainen toinen ministeristö, joka astuisi nykyisen tilalle, olemaan päättäväisempi, enemmän agressiivinen Suomea kohtaan ja epäilemättä enemmän yltiöisänmaallinen kuin nykyinen, ja voisi siten valmistaa Suomelle monta vaikeutta. Tästä syystä olisi Luciuksen mielipiteen mukaan Suomen hallituksen intressi käyttää nykyistä tilannetta hyväksensä Ahvenanmaata koskevan sopimuksen aikaansaamiseksi. Sekä Suomen että Saksan intressi vaatii hyvää suhdetta Ruotsiin ja muihin Skandinaavian maihin ja täten välillisesti Ruotsin liittymistä keskusvaltioiden ryhmään. Jos Suomi haluaa saada Saksan kannatusta neuvotteluissaan Ahvenanmaan-kysymyksessä, ei sen tule tarpeettomalla lykkäyksellä viivytellä tämän asian lopullista ratkaisua, jota Suomen ja Saksan välinen rauhansopimus myöskin edellyttää."
Saman kuun 17 päivänä kääntyi Ruotsin ulkoasiainministeri Hellner kirjelmällä ministeri Renvallin puoleen, joka Vaasassa kauppa- ja teollisuus-salkkunsa ohella hoiti myöskin ulkoasioita. Tässä kirjeessä Hellner kirjoittaa Ahvenanmaan linnoituksista seuraavaa:
"Ruotsin hallitus on katsonut tarpeelliseksi viipymättä vaatia niiden linnoitusten poistamista, jotka Venäjän hallitus, vastoin 1856 solmitun Pariisin-rauhan määräyksiä, on sodan aikana rakentanut Ahvenanmaan saariryhmälle. Ruotsi on jo aikaisemmin, heti kun tuli tunnetuksi, että tällaisia linnoituksia valmistettiin, Venäjän hallituksen luona protesteerannut niiden rakentamista vastaan ja vaatinut niiden poistamista, ja Venäjän hallitus on tämän johdosta luvannut ryhtyä neuvotteluihin Ruotsin hallituksen kanssa linnoitusten hävittämisestä viipymättä rauhanteon jälkeen. Ruotsin hallitus pitää tässä kysymyksessä selvänä, että Ruotsilla on Pariisin-sopimukseen perustuva itsenäinen oikeus. Mutta tässä ei ole ainoastaan kysymys kansainvälisen sopimuksen nojalla Ruotsille kuuluvasta oikeudesta, vaan myöskin erinomaisen suuriarvoisesta ruotsalaisesta intressistä."
Kirje päättyy seuraavasti:
"Tämän nojalla lausun sen hartaan toivomuksen, että Suomen hallitus on oleva valmis viipymättä tekemään sopimuksen Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä, ja minulla on tähän sitäkin suurempi aihe, kun Suomen hallitus jo on sopinut Saksan hallituksen kanssa siitä, että Ahvenanmaalle rakennetut linnoitukset on mahdollisimman pian poistettava, määräys, johon Venäjän hallitus jo aikaisemmin on antanut suostumuksensa maaliskuun 3 päivänä 1918 solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen 6 artiklassa."
Maaliskuun 15 p:nä oli Ruotsin hallitus määrännyt täysivaltaiseksi ministeriksensä Suomeen ulkoasiainministeriön kansliapäällikön C. G. Westmanin. Kun Westman oli saapunut Vaasaan, tuli nyt lähinnä hänen asiaksensa hallituksen puolesta hoitaa kysymystä Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä. Huhtikuun 21 ja 22 päivänä Westman keskusteli asiasta ministeri Renvallin kanssa; keskusteluista tehtiin molempien keskusteluihin osaaottaneen allekirjoittamat muistiinpanot. Näiden mukaan Renvall ilmoitti, että Suomen hallitus, joka täysin tunnustaa Ruotsille Pariisin rauhassa vakuutetun oikeuden, on suostuvainen tekemään Ruotsin ja Saksan kanssa sopimuksen Ahvenanmaalle rakennettujen linnoituslaitteiden hävittämisestä viipymättä. Samalla Renvall lausui Suomen hallituksen tyydytyksellä näkevän, että se Venäjän valtiolle kuuluva omaisuus, joka Ahvenanmaalla oli uskottu ruotsalaisten hoitoon, luovutettaisiin maaherra v. Bonsdorffille, Suomen hallituksen edustajalle, ja että ruotsalainen valvontamiehistö lähetettäisiin kotimaahansa. Renvall ilmoitti odottavansa tietoa siitä, milloin sanotun valvontamiehistön poiskuljettaminen tulee tapahtumaan, jotta voitaisiin Ruotsin kanssa sopia ajasta, jolloin neuvottelut Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä olisi aloitettava. Lopuksi Renvall lausui pitävänsä Suomen poliittisena elinehtona tulla mahdollisimman läheisiin suhteisiin Ruotsin ja muiden Skandinaavian valtioiden kanssa, josta syystä hän tervehtisi ilolla kysymyksessä olevan riita-asian poistamista.
Ministeri Westman ilmoitti saman kuun 26:ntena päivätyllä kirjelmällä saaneensa toimeksensa lausua Ruotsin hallituksen tyytyväisyyden Suomen hallituksen päätöksestä suostua välipuheen tekemiseen Suomen, Ruotsin ja Saksan kesken Ahvenanmaan linnoituslaitteiden hävittämisestä, joka tapahtuisi ruotsalaisen sotilasvalvonnan alaisena. Samalla annettiin tieto siitä, että samana päivänä oli annettu määräys ruotsalaisen valvontamiehistön kotiinkuljettamisesta Ahvenanmaalta, ja lopuksi lausuttiin Ruotsin hallituksen toivovan, että sopimus linnoitusten hävittämisestä tehtäisiin viipymättä.
Tämän johdosta ilmoitti Renvall, lausumalla Suomen hallituksen tyytyväisyyden siitä, että ruotsalainen valvontamiehistö vietiin kotiin Ahvenanmaalta, Suomen hallituksen olevan valmiin heti ryhtymään Suomessa käytäviin neuvotteluihin linnoitusten hävittämisestä, ehdottaen samalla, että samanaikaisesti julkaistaisiin Suomessa ja Ruotsissa selostus ruotsalaisten joukkojen kotiinlähettämisestä Ahvenanmaalta ja neuvottelujen alkamisesta Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä ilman viivytystä.
Suunnitellut neuvottelut lykkäytyivät nyt kuitenkin joksikin aikaa. Syynä tähän oli ilmeisesti lähinnä se seikka, että maamme hallitus siirtyi nyt, vapaustaistelumme jouduttua onnelliseen loppuun, takaisin kokonaisuudessaan maan pääkaupunkiin ja hallituksen mukana maahamme akkreditoidut ulkomaiden lähettiläät.
Kun nämä muutot oli suoritettu, kääntyi ministeri Westman toukokuun 24 päivänä seuraavansisältöisellä nootilla ministeri Renvallin puoleen:
"Sittenkun periaatteellisesti on sovittu Ruotsin, Saksan ja Suomen
hallitusten kesken siitä, että ne linnoitukset ja muut sotilaalliset
laitteet [andra militära etablissement], joita sodan aikana on
rakennettu Ahvenanmaan saarille, on poistettava tai, missä tämä ei ole
mahdollista, tehtävä tarkoitukseensa käyttökelvottomiksi, on minulla
hallitukseni käskystä kunnia ehdottaa, että asianomaiset maat
valitsevat valtuutettuja ja antavat näille määräyksen kokoontua
viipymättä yhteisesti laatimaan sopimusta niistä toimenpiteistä, joihin
on ryhdyttävä hävittämistyön suorittamiseksi. Kunink. hallitus ehdottaa
vielä, että valtuutetut aluksi kokoontuisivat Maarianhaminassa,
tarkoituksena toimituttaa heti neuvottelujen alussa itse paikalla
linnoitusten ja sotilaallisten laitteiden tarkastus, mutta että
neuvotteluja sitten olisi jatkettava Tukholmassa, jossa sopimus myöskin
olisi allekirjoitettava."Olisin kiitollinen, jos Herra Ministeri tahtoisi minulle ilmoittaa, onko Suomen hallitus edellämainitusta yhtä mieltä Ruotsin hallituksen kanssa. Tässä tapauksessa on asia siten ymmärrettävä, että tämä nootti ja Herra Ministerin vastaus siihen toteavat meidän molempien maiden kesken tehdyn sopimuksen."
Ministeri Renvall vastasi toukokuun 27 päivänä noottiin seuraavasti:
"Viitaten Herra Ministerin minulle antamaan noottiin toukokuun 24 päivältä 1918 on minulla kunnia vahvistaa, että Suomen hallitus on yhtä mieltä Ruotsin hallituksen kanssa siinä, mitä nootissa on esitetty ja ehdotettu Ahvenanmaan saarille sodan aikana rakennettujen linnoitusten ja sotilaallisten laitteiden hävittämistä koskevassa kysymyksessä. Suomen hallitus tulee valitsemaan valtuutettuja ja antamaan näille määräyksen viipymättä kokoontua laatimaan sopimusta niistä toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä Ahvenanmaan saarille sodan aikana rakennettujen linnoitusten ja sotilaallisten laitteiden hävittämistä tarkoittavien töiden suorittamiseksi. Valtuutetut kokoontuvat aluksi Maarianhaminassa, jotta linnoitusten ja sotilaallisten laitteiden paikallinen tarkastus voisi tapahtua, mutta tämän jälkeen päätetään neuvottelut Tukholmassa, jossa sopimus allekirjoitetaan."
Tällä kannalla oli kysymys Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä, kun toukokuun 28 päivänä astuin ulkoasiain johtoon. Oli siten sovittu ei ainoastaan siitä, että linnoitukset oli hävitettävä viipymättä, vaan myöskin siitä, että hävitys oli ulotettava muihinkin sotilaallisiin laitteisiin. Oliko ministeri Westmanin kirjeessä esiintyvä määräys, että hävittämistyöt oli suoritettava ruotsalaisen sotilasvalvonnan alaisena, myöskin Suomen hallitusta velvoittava, se oli epäselvää. Mitkä syyt olivat aiheuttaneet nämä suurimerkityksiset myönnytykset Ruotsin hallituksen vaatimuksiin, ei käy esille asiakirjoista. Missään tapauksessa ei enää ollut muuta mahdollisuutta kuin täten sovitulta pohjalta kehittää asioita eteenpäin.
Hallituksen kokouksessa kesäkuun 10 päivänä määrättiin Tukholman-lähettiläämme Gripenberg ja everstiluutnantti S. Hjelmman Suomen valtuutetuiksi Ahvenanmaan komissioniin. Kirjeessä saman kuun 16 päivältä ilmoitti Tukholman-lähetystömme Ruotsin hallituksen määränneen edustajiksensa entisen ulkoasiainministerin maaherra Eric Trollen ja Kuninkaan yksityissihteerin kamariherra Carl Sandgrenin, määräten samalla 3 upseeria näille valtuutetuille avustajiksi. Kun asia oli kehittynyt tälle asteelle, lähetti puolustusministeri Thesleff kesäkuun 21 päivänä ulkoasiainministeriölle yleisesikunnan kirjelmän, jossa yleisesikunta ilmoittaa, "että yleisen poliittisen tilan johdosta ei yleisesikunta voi suostua linnoitusten purkamiseen, vaan esittää, että olisi vaikutettava siihen, että ne jäävät pysymään". Tähän esitykseen yhtyi myöskin puolustusministeri.
Kirjelmän johdosta tuli asia koko laajuudessaan uudestaan esille hallituksen istunnossa. Lausunnossani esitin ne syyt, jotka pakottivat minut ehdottamaan, että yleisesikunnan esitys ei antaisi aihetta mihinkään toimenpiteisiin hallituksen puolelta. Viittasin Suomen ja Saksan väliseen rauhansopimukseen, jossa oli sovittu Ahvenanmaan linnoitusten poistamisesta niin pian kuin mahdollista, sekä siihen, että Suomen ja Ruotsin hallitusten toukokuun 24 ja 27 päivänä tapahtuneella noottienvaihdolla oli kysymys ratkaistu näiden valtioiden välillä. Näistä syistä, ja kun hallitukset jo olivat valinneet valtuutettunsa aloitettaviin neuvotteluihin, olisi jo sellaisen kysymyksen herättäminen, jota yleisesikunta oli ehdottanut, varmaan omansa vaikuttamaan arvaamattomassa määrässä häiritsevästi Suomen ja Ruotsin välisiin suhteisiin, sitäkin enemmän, kun tunnettua oli, kuinka suuren merkityksen Ruotsin hallitus pani Ahvenanmaan linnoitusten nopeaan poistamiseen. Monet syyt vaativat kuitenkin säilyttämään mahdollisimman hyvät välit läntisen naapurimme kanssa.
Hyväksyen ehdotukseni jätti hallitus asian aikaisempien päätösten varaan.
Kesäkuun 21 päivänä lähetti ulkoasiainministeri Hellner Gripenbergille kirjeen, jossa hän ehdottaa, että valtuutetut kokoontuisivat Tukholmaan saman kuun 29 päivänä, kuten kirjeessä sanotaan, "laatimaan työsuunnitelmaa alkavia neuvotteluja varten". Kun Gripenberg ilmoitti sähköteitse tästä, kielsin Gripenbergiä ottamasta osaa tähän kokoukseen, koska Suomen ja Ruotsin välillä nimenomaan oli sovittu, että neuvottelujen tuli alkaa Maarianhaminassa, josta syystä myöskin aloite valtuutettujen kokoonkutsumiseen oli tapahtuva meidän puoleltamme. Vastahakoisesti Gripenberg taipui tähän määräykseeni, mutta päivää ennen kuin kokous oli pidettävä, saapui Gripenbergille Ruotsin ulkoasiainministeriöltä kirjelmä, jossa ilmoitettiin, että "kun ohjeet Saksan valtuutettua varten eivät olleet valmistuneet, oli Saksan hallitus anonut kokouksen lykkäämistä, josta syystä Ruotsin hallitus puolestansa oli päättänyt siirtää kysymyksessä olevien neuvottelujen alkamisen tuonnemmaksi".
Määräykseni mukaan kutsui Gripenberg tämän jälkeen valtuutetut kokoontumaan Maarianhaminaan heinäkuun 15 päivänä. Mutta ei tästäkään kokouksesta tullut mitään. Ja syynä tähän oli, kuten silloin kävi selvään ilmi se, että Saksan hallitus, joka aikaisemmin oli kannattanut Ruotsin vaatimusta linnoitusten mahdollisimman pikaisesta hävittämisestä, nyttemmin oli muuttanut kantansa ja mieluimmin olisi nähnyt, että linnoitukset ainakin toistaiseksi olisivat jääneet paikoillensa. Saksalainen eversti v. Giese, joka oli virkaatekevänä sotilasvaltuutettuna Tukholmassa, ilmaisi keskustelussa Gripenbergin kanssa tämän käsityksen, lisäten, että jos odotettaisiin jokin aika, muodostuisivat poliittiset olot mahdollisesti sellaisiksi, että linnoitusten hävittäminen voitaisiin kokonaan välttää. Mitä eversti v. Giese tarkoitti tällä lausunnollaan, siitä en halua lausua arvelujani, mutta tuskin erehtynee, jos asettaa nämä odotetut muutokset poliittisessa tilanteessa yhteyteen sen seikan kanssa, että juuri tähän aikaan Saksan sotilasviranomaiset suunnittelivat ympärysvaltojen sotajoukkojen karkoittamista Venäjän alueelta sekä sotilasliiton solmimista Suomen ja Saksan välillä.
Kysymys Ahvenanmaan linnoituksista lepäsi nyt, kunnes Ruotsin pääministeri Edén, joka ulkoasiainministeri Hellnerin ollessa lomalla hoiti myöskin tämän tehtäviä, kutsui elokuun 6 päivänä Gripenbergin luoksensa ilmoittaen Ruotsin hallituksen vaativan, että Ahvenanmaan komissioni olisi heti kutsuttava koolle, jotta vihdoinkin voitaisiin ryhtyä linnoitusten poistamiseen, toimenpide, jota pääministerin lausunnon mukaan koko Ruotsin sanomalehdistö riippumatta puolueväristä kiihkeästi vaati. Kun Gripenberg oli saanut tämän tiedon, kävi hän Saksan sotilasattashean, komentajakapteeni v. Fischer-Loszainenin luona, joka oli määrätty Saksan valtuutetuksi Ahvenanmaan neuvotteluissa, päästäksensä selvyyteen Saksan kannasta asiassa sillä hetkellä. v. Fischer-Loszainen ilmoitti tällöin hänenkin mielestänsä olevan aihetta kutsua valtuutetut koolle Ruotsin yleisen mielialan rauhoittamiseksi, vaikkakaan linnoitusten hävittäminen ei voisi toistaiseksi tulla kysymykseen. Kun Gripenberg ilmoitti minulle näistä asioista, lisäsi hän saaneensa vapaaherra v. Luciukselta kuulla, että pääministeri Edén oli aikonut ilman muuta kutsua Ahvenanmaan komissionin koolle, mutta kun v. Lucius oli epäillyt tällaisen toimenpiteen oikeutusta, oli Edén tyytynyt kutsumaan Gripenbergin edellämainittuun keskusteluun.
Suomen puolelta annetun kutsun nojalla kokoontuivat valtuutetut nyt Maarianhaminaan elokuun 21 päivänä. Suomen valtuutetut olivat Gripenberg ja Ahvenanmaan maaherra W. Isaksson sekä sotilasasiain tuntijoina kenraaliluutnantti T. Wadenstjerna, everstiluutnantti E. Grönlund ja insinööri W. Helenius sekä sihteerinä ja neuvottelevana jäsenenä tuomari J. Uggla. Ruotsin valtuutetut olivat aikaisemmin mainitut maaherra Trolle ja kamariherra Sandgren sekä everstiluutnantti I. G. Sylvan, majuri A. G. Wibom, majuri S. E. Bjuggren ja kapteeni C. A. F. Holmqvist. Saksan edustajat olivat aikaisemmin mainittu komentajakapteeni v. Fischer-Loszainen ja kapteeniluutnantti K. Bühler.
Mikä merkitys Ruotsissa kiinnitettiin näihin neuvotteluihin, osoittaa puolestaan valtuutettujen valinta. Silloinen maaherra Trolle, entinen ulkoasiainministeri ja nykyinen Ruotsin valtakunnanmarsalkka, on ei ainoastaan yleensä erittäin suurta arvoa maassansa nauttiva henkilö, vaan myös tunnetusti pidetty yhtenä Ruotsin kaikkein etevimmistä diplomaateista. Gripenbergin ehdotuksesta valittiin Trolle komissionin puheenjohtajaksi.
Ensimmäiseksi joutui nyt keskustelun alaiseksi kysymys siitä, kuinka laajalle oli hävittäminen ulotettava. Alueellisesti oltiin kyllä yksimielisiä siitä, että hävittämisen tuli koskea Ahvenanmaan maakuntaan rakennettuja laitteita, mutta oliko hävittäminen rajoitettava varsinaisiin linnoituksiin vai oliko se ulotettava myöskin venäläisten rakentamiin muihin laitteisiin, siitä ilmaantui heti eriäviä mielipiteitä. Linnoitusten ohessa olivat venäläiset vuosien kuluessa rakentaneet Ahvenanmaalle kasarmeja, joukon hyviä teitä, siltoja, kaikenlaisia rakennuksia, puhelin- ja sähköjohtoja, radio- ja lentoasemia.
Suomen hallitus olisi tahtonut rajoittaa hävityksen koskemaan ainoastaan linnoituksia ja kenttävarustuksia, mutta kun Ruotsin ja Suomen hallitusten välisessä toukokuulla tapahtuneessa noottien vaihdossa oli puhuttu "linnoituksista ja sotilaallisista laitteista" ja Ruotsin puolelta nimenomaan vedottiin tähän, ei hallituksella ollut mahdollisuutta pysyä alkuperäisellä kannallaan. Hallitus päätti tämän johdosta jättää valtuutettujen ratkaistavaksi "in casu", mitkä laitteet oli pidettävä hävittämisen esineinä ja mitkä taasen linnoitusten hävittämisen jälkeen olisivat vailla sotilaspoliittista merkitystä ja siitä syystä säilytettävät yhteishyödyllisiin tarkoituksiin.
Ruotsalaisten vaatimus oli alussa, että yleensä kaikki, mitä venäläinen sotaväki oli rakentanut sodan aikana, oli hävitettävä tai poistettava. Saksan edustaja huomautti, että Saksan tekemissä sopimuksissa puhuttiin ainoastaan linnoitusten hävittämisestä, josta syystä hänen oli hankittava tarkempia ohjeita Berliinistä, ennenkuin hän voisi määritellä kantansa kysymyksessä olevassa suhteessa.
Seuraavina päivinä, aina elokuun 26 päivään saakka, komissionin jäsenet matkustivat paikasta toiseen Ahvenanmaan saarilla yksityiskohtaisesti tarkastamassa linnoituksia ja kaikkia muita venäläisten työn tuloksia. Kun tämä työ oli suoritettu, lähdettiin Tukholmaan neuvotteluja jatkamaan. Toimitetun tarkastuksen nojalla tällöin määriteltäessä, kuinka pitkälle hävitystyö oli ulotettava, onnistui Suomen valtuutettujen pelastaa hävittämiseltä joukko hyödyllisiä laitteita: siltoja, rakennuksia, puhelin- ja sähköjohtoja sekä yksi radioasema.
Jos siten verraten helposti päästiin yksimielisyyteen hävittämisen laajuudesta, osoittautui sitävastoin seuraava kysymys, joka joutui pohdittavaksi, erittäin vaikealuontoiseksi. Se oli kysymys siitä, kenenkä oli tehtävä hävittämistyö ja miten se oli suoritettava. Asia tuli ensi kerran esille kokouksessa elokuun 31 päivänä, ja pöytäkirja siltä päivältä sisältää asiasta seuraavan merkinnän:
"Keskusteltiin kysymyksestä, kenenkä tuli suorittaa hävittäminen, jolloin Ruotsin valtuutetut ilmoittivat ensinnäkin, että Suomen hallitus, sen mukaan mitä Suomessa oleva Ruotsin ministeri sähkösanomassa toukokuun 10 päivältä oli tiedoittanut, oli selittänyt olevansa haluton ottamaan osaa hävittämistyön suorittamiseen ja jättävänsä tämän kysymyksen Ruotsin ja Saksan ratkaistavaksi, sekä toiseksi, että ruotsalainen sotaväenosasto joka tapauksessa tulisi ottamaan osaa tulevaan hävittämistyöhön. Saksan valtuutettu selitti, että tässä tapauksessa halusi myöskin Saksa ottaa joukko-osastolla osaa hävittämistyöhön.
"Suomen valtuutetut ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään tietoja mainitusta toukokuun 10 päivänä annetusta selityksestä, jonka tähden heidän oli asiassa hankittava ohjeita Helsingistä hallitukselta."
Keskustelussa oli maaherra Trolle, valtuutettujen memoriaalin mukaan, muun muassa lausunut, että yksimielinen Ruotsin kansan opinio vaati hävittämistyön suorittamista ruotsalaisella sotaväellä ja että tätä vaatimusta pidettiin ruotsalaisella taholla suorastaan koko hävittämiskysymyksen ydinkohtana. Samalla ilmoitti maaherra Trolle, että Saksan ja Ruotsin hallitusten välillä oli jo tehty kirjallinen sopimus ruotsalaisten joukkojen lähettämisestä tarkoitusta varten Ahvenanmaalle. Tämä sopimus oli pääasiallisesti koskenut Ahvenanmaan servituuttia, mutta sivulauseessa oli Saksa antanut suostumuksensa ruotsalaisten joukkojen siirtämiseen Ahvenanmaalle.
Ministeri Westmanin sähkösanoma, johon Trolle oli viitannut ja jossa ilmoitettiin, että Suomen hallitus luovuttaa hävittämistyön toimeenpanon Ruotsille ja Saksalle, oli aiheutunut siitä, että Vaasan hallitus, neuvoteltuansa kenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa kanssa, oli ilmoittanut ministeri Westmanille, etteivät suomalaiset upseerit tulisi osallistumaan hävittämistyöhön, koska tämän katsottiin olevan ristiriidassa sotilaskunnian kanssa. Ilmeiseltä näyttää, että ministeri Westman oli tästä ilmoituksesta tehnyt liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Mitään sopimusta ei Vaasan hallitus ollut tehnyt hävittämistyön suorittamisesta, ja vallan epätietoiselta näytti, voitiinko edes pitää ministeri Westmanin kirjeessä Vaasan hallitukselle huhtikuun 26 päivältä esiintyviä sanoja, että hävittämistyö on suoritettava "ruotsalaisen sotilasvalvonnan alaisena" (under svensk militärkontroll), Suomen hallitusta velvoittavina, sillä Vaasan hallituksen puolelta vastattiin tähän kirjeeseen ainoastaan, että Suomen hallitus on valmis viipymättä aloittamaan neuvottelut linnoitusten hävittämisestä ja odottaa saavansa vastaanottaa sopimusehdotuksen.
Minkälainen mieliala tämän kokouksen jälkeen vallitsi komissionin suomalaisten jäsenten kesken, käy ilmi kirjeestä, jonka insinööri Helenius syyskuun 5 päivänä kirjoitti ministeri Gripenbergille. Siinä sanotaan m.m.:
"Päivänselvää on, että tällä kysymyksellä ei ole minkäänlaista yhteyttä itse pääkysymyksen kanssa, sillä linnoitusten hävittäminen voidaan suorittaa sopimuksen mukaisesti yhtä perusteellisesti kotimaisilla työvoimilla. Ruotsi voi saada siitä epäilemättömän varmuuden lähettämällä muutamia upseerejaan valvomaan töitä. Ei se riipu siitä, suoritetaanko työ suomalaisten vai ruotsalaisten käsivoimilla, kaivaako kuopan, poraako porareiän suomalainen työmies vai ruotsalainen sotamies.
"Miksi siis Ruotsi niin kiihkeästi tällaista maihinnousua vaatii? Selvästi Ruotsin hallitus tahtoo sekoittaa asiaan muita tarkoitusperiä.
"Ensinnäkin ovat olot Ahvenanmaalla, neuvotteluihin osaaottavan Ahvenanmaan maaherran lausunnon mukaan, äärimmäisyyteen kärjistyneet, mahdollisesti on huomattavissa jonkin verran oireita mielien tasaantumiseen. Maihinnousu epäilemättä kiihoittaisi mielet uudelleen ja epätietoista on kuinka pitkäksi aikaa, koska kenttävarustusten repimistä, joka on päätetty aloittaa heti sopimuksen tultua allekirjoitetuksi, tuskin tänä syksynä saataisiin loppuun suoritetuksi, vaan täytyisi töitä uudelleen keväällä jatkaa."
Kirjeessä lausutaan sitten arvelu, että Ruotsin hallitus maihinnousulla ei tarkoita tilapäistä agitaatiota, vaan että se on tarkoin harkittu suunnitelma, jolla koetetaan juurruttaa kansojen mieliin, että Ahvenanmaa on tavallaan kansainvälistä aluetta. Lopuksi insinööri Helenius vastustaa jyrkästi sotaväen lähettämistä Ahvenanmaalle, ja tähän yhtyy everstiluutnantti Grönlund täydellisesti.
Kun tieto Tukholman kokouksen tapahtumista oli saapunut Helsinkiin ja kun hallitus oli todennut, että Saksan hallitus jo toukokuun alussa oli sitoutunut kannattamaan Ruotsin hallitusta sen pyrinnöissä saada lähettää ruotsalaista sotaväkeä Ahvenanmaalle, sähkötin Berliinin-ministerillemme määräyksen protesteerata sitä vastaan, että Saksan hallitus oli meitä kuulematta tehnyt sopimuksen, joka loukkasi Suomen suvereniteettia. Samalla ilmoitin meidän ehdotuksemme sisältävän sen, että suomalaisen työvoiman tulisi suorittaa linnoitusten hävittäminen suomalaisen, ruotsalaisen ja saksalaisen valvonnan alaisena, johon voisi osallistua pienehkö määrä, esimerkiksi 20 pionieerisotilasta kustakin maasta. Edellytyksenä olisi, että hävittäminen toimitettaisiin yleisen rauhan palattua. Ehdotuksellemme toivoimme Saksan hallituksen kannatusta. Tähän vastasi Hjelt aluksi Saksan hallituksen ilmoittaneen, että mitään sopimusta kyllä ei ollut asiassa tehty Ruotsin kanssa, mutta että Ruotsin hallituksen pyynnöstä Saksa oli antanut kirjallisen lupauksen, että Ruotsi saisi ottaa osaa linnoitusten hävittämiseen.
Syyskuun 14 päivänä jätti ministeri v. Brück hallituksensa verbaalinootin, jossa selostetaan Saksan antamaa lupausta, viitataan Saksan hallituksen käsittäneen Suomenkin hallituksen antaneen myönnytyksensä ruotsalaisten joukkojen käyttämiseen sekä lausutaan Saksan hallituksen luulleen toimineensa keskinäisen ymmärtämyksen edistämiseksi Suomen ja Ruotsin välillä.
Oli täten käynyt selville, että Ruotsin hallitus, ryhdyttyänsä, heti kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi, neuvotteluihin Saksan kanssa Ahvenanmaan linnoituksista, oli taitavasti käyttänyt hyväksensä ajankohtaa, jolloin Saksan hallituksella – ainakin päättäen Saksan Tukholman-lähettilään lausunnoista – vielä oli jonkinlaisia toiveita Ruotsin siirtymisestä puolueettomuudestaan keskusvaltio-ryhmän puolelle, hankkiaksensa Saksan kannatuksen pyrinnöillensä Ahvenanmaalla. Suomen hallituksen asema käytävissä neuvotteluissa oli tämän johdosta tullut perin vaikeaksi, sitäkin enemmän, kuta selvemmin nyttemmin alkoivat käydä ilmi keskusvaltojen heikkenevät toiveet maailmansodan ratkaisusta heidän hyväksensä, seikka, joka tietysti suorastaan velvoitti Suomen hallitusta toimimaan niin, etteivät välimme läntisen naapurimme kanssa pääsisi kärjistymään.
Mutta ennenkuin kerron tämän vieraan vallan sotaväen käyttämistä Ahvenanmaalla koskevan asian jatkuvista vaiheista, on minun palattava jälleen Tukholman neuvotteluihin elokuun lopulla. Kolmantena esiintyi täällä kysymys siitä, kenenkä tuli suorittaa hävittämistyön kustannukset ja miten nämä kustannukset oli laskettava.
Meidän puoleltamme asetuttiin tässä suhteessa sille kannalle, että olisi vallan kohtuutonta velvoittaa Suomea suorittamaan mitään osaakaan kustannuksista, koska linnoitusten hävittäminen ei ensinkään ollut suomalainen intressi ja siitä lisäksi olisi seurauksena velvollisuus lisätä Suomen puolustuslaitoksia toisilla tahoilla, mikä tietysti aiheuttaisi melkoisesti kohoavia puolustuskustannuksia. Ruotsin valtuutetut, joihin myöskin Saksan valtuutettu yhtyi, pitivät sitävastoin oikeimpana, että kukin maa suorittaisi omat kustannuksensa. Asiassa ei päästy yksimielisyyteen, vaan lykättiin ratkaisu myöhemmin pidettävään kokoukseen.
Neljäntenä esiintyi kysymys siitä ajasta, jonka kuluessa hävittäminen oli suoritettava. Tällöin Saksan valtuutettu antoi lausunnon, jossa hän aluksi viittasi siihen, että oikeussuhde Suomen ja Venäjän välillä ei vielä ollut selvitetty rauhanteolla, vaan että päinvastoin jo aloitetut rauhanneuvottelut olivat katkenneet. Joskin mahdollisuus – hän sanoi – on olemassa, että niihin ryhdytään uudelleen, ovat olot Venäjällä tätä nykyä siksi levottomat, että näyttää perin epävarmalta, millaisiksi Venäjän ja Suomen väliset suhteet lopulta muodostuvat. Suomen intressi tekee siten toivottavaksi, että linnoitusten hävittämistä ei suoriteta, ennenkuin lopullinen rauha on saatu aikaan Suomen ja Venäjän välillä. Mutta myöskin asiaa Saksan kannalta arvosteltaessa puhuvat erittäin tärkeät sotilaspoliittiset syyt, semminkin nykyinen sotilaallinen tilanne Muurmannin rannikolla, sen puolesta, että linnoitukset olisi toistaiseksi säilytettävä. Ja samaten katsoi Saksan valtuutettu Ruotsillakin olevan hyötyä linnoituksista, sillä ne turvasivat vapaan liikenteen Pohjanlahdella Ruotsin ja sen kanssa ystävällisissä suhteissa olevan Suomen välillä.
Suomen valtuutetut yhtyivät tähän lausuntoon, jotavastoin Ruotsin puolelta ilmoitettiin, etteivät valtuutetut olleet valmiita määräämään kantaansa tämän Saksan valtuutetun ehdotuksen suhteen.
Sittenkun hallitus tällä välin oli käsitellyt asiaa koko laajuudessaan valtuutettujen antaman selostuksen ja tekemien ehdotusten pohjalla sekä antanut valtuutetuille uusia ohjeita, kokoontui Ahvenanmaan komissioni uudelleen syyskuun 16 päivänä Tukholmassa. Uusina asiantuntijoina ottivat kokoukseen osaa myöskin arkkitehti Lars Sonck ja sanomalehdentoimittaja E. v. Wendt, saatuansa syyskuun 13 päivänä siihen hallituksen määräyksen. Suomen puolesta ilmoitettiin nyt, että hallituksen määräyksestä oli Ahvenanmaalla pantu alulle kenttävarusten ja piikkilankaesteiden hävittäminen suomalaisten viranomaisten kautta. Toimenpidettä motivoitiin osittain sillä, että Ruotsin ja Saksan valtuutetut olivat katsoneet kenttävarustusten mahdollisimman pikaisen hävittämisen suotavaksi, koska tämä oli Ahvenanmaan väestön intressi, osittain sillä, että muussa tapauksessa pilaantuisivat varustuksiin käytetyt aineet, etenkin puuaineet käyttökelvottomiksi. Samalla ilmoitettiin kenttävarustusten poistamisen tapahtuvan rahvaan myötävaikutuksella.
Tämä ilmoitus aiheutti ankaran protestin Ruotsin ja Saksan valtuutettujen puolelta, jotka katsoivat, ettei Suomen hallitus ollut enää oikeutettu ryhtymään tällaiseen yksipuoliseen toimenpiteeseen, sittenkun kysymys Ahvenanmaan varustusten poistamisesta oli kokonaisuudessaan lykätty kolmen maan valtuutettujen yhteisesti käsiteltäväksi. Valtuutetut tahtoivat myöntää Suomen hallitukselle oikeuden teettää ainoastaan sellaisia töitä, joita maanomistajat itse suorittaisivat niiden kenttävarustusten poistamiseksi, jotka todistettavasti ovat haitallisia maanomistajien elinkeinon harjoittamiselle.
Suomen valtuutetut ilmoittivat saattavansa protestin hallituksensa tietoon.
Samassa kokouksessa antoivat Suomen valtuutetut pöytäkirjaan seuraavan lausunnon:
Kenttävarustusten suhteen pidättävät valtuutetut Suomen hallitukselle oikeuden niiden hävittämiseen suomalaisten viranomaisten kautta sekä myöntävät, että jo alulle pantu työ suoritetaan Suomen kustannuksella. Kun hävittämistyö on loppuun suoritettu, on siitä ilmoitettava Ruotsin ja Saksan hallituksille, jonka jälkeen tarkastuskunta, jonka muodostavat 3 ruotsalaista, 3 saksalaista ja 3 suomalaista upseeria, kontrolloi työn suorituksen.
Mitä sitten tulee päälinnoitusten hävittämiseen, myöntävät valtuutetut, että tämä työ tehdään ruotsalaisten, saksalaisten ja suomalaisten upseerien, joita tulee olla yhtä monta kustakin maasta, johdolla ja valvonnalla sekä käyttämällä tähän työhön 30 miestä insinöörijoukkoja kustakin sopimuksen tehneestä maasta, kuitenkin kaikki sillä nimenomaisella edellytyksellä, että tähän työhön ryhdytään vasta yleisen rauhanteon jälkeen.
Lausunnon johdosta selittivät Ruotsin valtuutetut, että ensimmäinen kappale siinä oli mahdoton hyväksyä Ruotsin kannalta, ja lausuivat jyrkästi vastustavansa sellaisen päätöksen tekemistä, jonka mukaan päälinnoitusten hävittämiseen olisi ryhdyttävä vasta maailmansodan loputtua.
Saksan valtuutettu katsoi, ettei Saksan puolelta ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että päälinnoitusten hävittämiseen ryhdyttäisiin niin pian kuin olosuhteet sen sallivat, kuitenkin viimeistään heti yleisen rauhanteon jälkeen.
Kun komissioni seuraavana päivänä, syyskuun 18:ntena, uudelleen kokoontui, esittivät Ruotsin valtuutetut täydellisen sopimusluonnoksen. Uutuutena oli tässä määrätty, että hävittämistyötä varten oli Ahvenanmaa jaettava kolmeen alueeseen ja että kukin sopimusmaista toimittaisi työn yhdellä näistä alueista omalla väellänsä. Työvoima kustakin maasta saisi nousta 250 mieheen, joko sota- tai siviiliväkeä, kunkin valtion oman harkinnan mukaan.
Komissioni hajaantui tämän jälkeen päättäen kokoontua uudelleen, niin pian kuin Suomen ja Saksan valtuutetut olivat ennättäneet neuvotella hallitustensa kanssa Ruotsin sopimusluonnoksen johdosta.
Neuvottelut alkoivat uudelleen lokakuun 17 päivänä. Suomen valtuutetut esittivät tällöin aluksi hallituksensa selityksen sen protestin johdosta, jonka Ruotsin ja Saksan valtuutetut olivat aikaisemmassa kokoustilaisuudessa sanelleet pöytäkirjaan. Selityksessä viitattiin aluksi siihen, että ne toimenpiteet, joihin oli ryhdytty Ahvenanmaalla kenttävarustusten ja piikkilankaesteiden poistamiseksi, sisälsivät ainoastaan määräysten toteuttamista, jotka koskivat koko Suomen valtioaluetta. Kun Ahvenanmaan asujaimisto oli useamman kerran vaatinut kysymyksessäolevien laitteiden poistamista, syystä että ne olivat kokonaan tarpeettomia ja haitallisia maanviljelykselle, oli hallitus ottamalla huoltaaksensa ja kustantaaksensa laitteiden poistamisen tahtonut tyydyttää näitä asukkaiden vaatimuksia. Sen ohella, että suorastaan käytännölliset syyt olivat aiheuttaneet mainitut toimenpiteet, olivat ne myöskin sopusoinnussa Suomen ja Saksan väliseen rauhansopimukseen sisältyvien, Ahvenanmaata koskevien määräysten kanssa ja samaten sen käsityskannan kanssa, jonka komissioni oli omaksunut lausuessaan yksimielisesti Ahvenanmaalla pidetyssä kokouksessa toivomuksenaan, että kenttävarustusten poistamiseen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian. Hallitus ilmoitti lopuksi kuitenkin antaneensa määräyksen töiden keskeyttämisestä toistaiseksi.
Tämä hallituksen puolelta tehty myönnytys ei vastannut Suomen valtuutettujen kantaa; he olivat päinvastoin kirjeellisesti esittäneet hallitukselle käsityksenään, että olisi pysyttävä lujasti vaatimuksessa kenttävarustusten poistamisesta yksistään suomalaisten viranomaisten toimesta. Hallitus ei kuitenkaan katsonut tätä mahdolliseksi ensinnäkin siitä syystä, että Ruotsin ja Suomen noottienvaihdossa toukokuussa oli sopimuksen esineeksi mainittu ei ainoastaan linnoitusten, vaan myöskin "muiden sotilaallisten laitteiden" hävittäminen, ja toiseksi, koska yleismaailmallisen poliittisen tilanteen käydessä Saksalle yhä epäedullisemmaksi näytti tarpeelliselta tehdä myönnytyksiä Ruotsille.
Kysymyksessä hävittämistyön suorittamisesta ehdotettiin nyt suomalaiselta taholta, että sopimuksessa määrättäisiin ainoastaan työ toimitettavaksi yhtä suurilla työvoimilla kustakin kolmesta sopimusmaasta, ilman mitään aluejakoa. Työtä tulisi valvomaan tarkastajalautakunta, jonka muodostaisi yksi upseeri tarpeellisine esikuntineen kustakin maasta. Tämä ehdotus oli oikeastaan lähtenyt Saksan hallituksesta. Vapaaherra v. Brück oli käynyt luonani ehdottamassa, että sovinnon aikaansaamiseksi olisi paras määrätä ainoastaan kunkin maan olevan oikeutetun lähettämään yhtä monta miestä työhön, jolloin, kun Saksa ei ollut halukas lähettämään kuin muutaman sotamiehen, tulos olisi, ettei Ruotsikaan voisi useampia lähettää.
Komissioni teki nyt tarmokkaasti työtä päästäksensä lopullisiin tuloksiin sopimuksen suhteen. Istuntoja pidettiin lokakuun 17 päivästä 30 päivään, jolloin sopimusluonnos oli kokonaisuudessaan läpikäyty ja päätökset tehty kaikissa kohdissa. Työn kuluessa oli Saksan valtuutettu, komentajakapteeni v. Fischer-Loszainen, useamman kerran korostanut, kuinka tärkeätä oli saada sopimus nopeasti aikaan, koska venäläiset vaativat pääsyä mukaan neuvotteluihin ja tätä ei voitaisi ajan pitkään estää. Niinpä oli Venäjän ulkoasiainkomissariaatti antanut lokakuun 9 päivänä Saksan pääkonsulille Moskovassa nootin, jossa, vedoten Brest-Litovskin rauhansopimukseen, vaadittiin Venäjälle oikeutta ottaa osaa Tukholman neuvotteluihin. Sittenkun sihteerit yhdessä kamariherra Sandgrenin kanssa olivat antaneet päätöksille niiden lopullisen sanamuodon, toimitettiin komissionin ehdotus sopimusvaltojen hallitusten tarkastettavaksi.
Ne asiat, joista suurin erimielisyys oli vallinnut, sisältyivät ehdotuksen kolmanteen ja viidenteen artiklaan. Kolmas artikla kuului:
Hävittämisen suorittavat kolme sopimuksen tehnyttä valtiota sotilaallisilla työvoimilla, jotka kuitenkin asianomaisen valtion oman harkinnan mukaan voidaan kokonaan tai osittain korvata siviilityövoimalla.
Työvoimien suuruus määrätään 250 mieheksi kustakin maasta, siihen luettuina päällystö sekä muonitusta ja työvoimien siirtoa varten tarvittava henkilökunta.
Kullakin valtiolla on täysi vapaus itse määrätä työvoimansa kokoonpano.
Ruotsalaiset ja saksalaiset työvoimat on kaikkien hävittämistöiden päätyttyä, minkä arvioidaan voivan tapahtua marraskuun 15 päivänä 1919, viipymättä kuljetettava pois Ahvenanmaan saarilta.
Viides artikla oli saanut seuraavan sisällyksen:
Kenttävarustusten hävittäminen on aloitettava aikana, jonka Suomen hallitus määrää, kuitenkin viimeistään huhtikuun 15 päivänä 1919. Suomen hallituksella on kuitenkin oikeus, sittenkun tämä sopimus on tullut ratifioiduksi, tämän syksyn kuluessa toimituttaa kenttävarustusten hävittämistä tarkoituksella osittain estää rakennusaineiden pilaantumista, osittain poistaa sellaisia kenttävarustuksia, jotka ovat asujaimistolle haitaksi sen elinkeinonharjoituksessa.
Ruotsille määrätyllä hävittämisalueella ei tällaisen työn suorittaminen kuitenkaan ole luvallista suomalaisella sotaväellä eikä myöskään suomalaisen viranomaisen hankkimalla siviilityövoimalla.
Muiden varustusten ja sotilaallisten laitteiden hävittäminen on aloitettava huhtikuun 15 päivänä 1919.
Tämän ohessa mainittakoon ehdotuksesta, että siinä oli ruotsalaisten esityksen mukaan määräys aluejaosta hävittämistyötä varten. Suomen valtuutetut olivat katsoneet itsensä pakotetuiksi hyväksymään tämän, kun kaikki asiantuntijat, myöskin Suomen, olivat pitäneet aluejakoa käytännöllisistä syistä tarpeellisena; Suomen valtuutetut olivat kuitenkin samalla huolehtineet aluejaon muodostamisesta sellaiseksi, että ruotsalaisen sotaväen maahantulosta aiheutuvat haitat supistuisivat mahdollisimman vähiin.
Hävittämisen kustannusten korvaamisesta ei päästy yksimielisyyteen komissionissa. Sopimusehdotuksessa määrättiin tästä syystä kustannuksista, että kukin maa maksaa oman sotaväkensä muonituksen ja palkkauksen sekä räjähdysaineiden kustannukset, jotavastoin kysymys muissa suhteissa jää sopimusvaltojen hallitusten erikseen tehtävän välipuheen varaan.
Ennenkuin sopimusehdotus tuli valtioneuvoston käsittelyyn, valmisti asiaa valiokunta, johon kuuluivat pääministeri, ulkoasiainministeri ja puolustusministeri. Tämän ohessa neuvoteltiin asiasta eduskuntaryhmien valtuuskunnan kanssa. Marraskuun 13 päivänä esitettiin asia sitten valtioneuvostolle.
On muistettava, että vähää ennen oli Saksassa tapahtunut vallankumous ja sen sotilaallisen aseman täydellinen luhistuminen. Selvää oli, että nämä suuret tapahtumat eivät voineet olla vaikuttamatta myöskin Suomen hallituksen kantaan Ruotsin kanssa käydyissä neuvotteluissa. Hallitus, joka kyllä katsoi tarpeelliseksi mennä myönnytyksissä ruotsalaisten vaatimuksiin nähden mahdollisimman pitkälle, ei kuitenkaan voinut hyväksyä sopimusehdotusta kokonaisuudessaan. Se hyväksyttiin muissa osissa, mutta kolmanteen artiklaan päätettiin ehdottaa sellainen muutos, että sotilasaines kunkin maan työvoimassa saisi olla enintään 50 miestä, ja viidennestä artiklasta vaadittiin poistettavaksi toinen momentti, jossa kiellettiin käyttämästä väliaikaisenakin toimenpiteenä suomalaista työvoimaa kenttävarustusten poistamiseen sillä alueella, jolla varsinainen hävittämistyö seuraavana vuonna tulisi suoritettavaksi Ruotsin toimesta. Kun valtuutetuille annettiin näiden hallituksen päätösten mukaiset ohjeet, saivat he samalla oikeuden allekirjoittaa sopimuksen siinä tapauksessa, että nämä hallituksen muutosehdotukset hyväksyttäisiin.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut, kun komissioni uudelleen kokoontui marraskuun 18 päivänä Tukholmassa. Ruotsin valtuutetut selittivät olevansa ohjeidensa mukaan estetyt hyväksymästä Suomen hallituksen ehdotuksia ja esittivät vielä avoinna olevien kysymysten siirtämistä ratkaistaviksi suoranaisilla neuvotteluilla sopimusvaltojen hallitusten kesken. Saksan valtuutettu ilmoitti, että hän olisi kyllä puolestansa ollut valmis hyväksymään Suomen hallituksen ehdotukset, mutta koska ei yksimielisyyttä saavutettu, yhtyi hän ruotsalaisten tekemään ehdotukseen. Suomen valtuutetut pitivät myöskin parhaimpana, ettei neuvotteluja enää jatkettaisi valtuutettujen, vaan hallitusten kesken.
Useat seikat viittaavat siihen, että Ruotsin hallituksen harrastus Ahvenanmaan varustusten nopeaan hävittämiseen oli nyttemmin jossakin määrin laimentunut. Niin kauan kuin Saksa oli ollut mahtavuutensa kukkuloilla, niin kauan kuin Saksa oli ollut voittoisa maailmansodassa, oli Ruotsin hallitus katsonut varovaisuuden vaativan Ahvenanmaan linnoitusten pikaista hävittämistä ja tämän työn järjestämistä sellaisella tavalla, joka mahdollisuuden mukaan voisi edistää itse pääkysymyksen, Ahvenanmaan saariryhmän omistamista koskevan, ratkaisemista Ruotsin toivomusten mukaan. Mutta kun osat olivat vaihtuneet sotanäyttämöllä, kun alkoi käydä yhä selvemmäksi, että ympärysvallat tulisivat sanelemaan rauhanehdot ja ratkaisemaan Euroopan valtioiden uudelleenmuodostumisen, silloin oli kysymys Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä menettänyt Ruotsin hallituksen silmissä osan merkitystänsä. Eihän ole ensinkään ihmeteltävää, jos Ruotsin hallitus arvioi tilannetta siten, että ympärysvallat a priori olivat taipuvaisempia kääntämään korvansa Ruotsin kuin Suomen vaatimuksille Ahvenanmaan asiassa.
Ministeri Westman oli jo lokakuun 19 päivänä saapunut luokseni ilmoittamaan, että Ruotsin hallitus olisi halukas ehdottamaan Ahvenanmaan kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisemista Ahvenanmaalla toimitettavalla kansanäänestyksellä. Vastasin Westmanille pyytäen kirjallista esitystä asiasta, mutta huomautin samalla kuitenkin, kuinka ratkaisu sellaisella kansanäänestyksellä olisi sitäkin epäoikeutetumpi, kun Ahvenanmaan asujaimisto oli ainoastaan pieni osa Suomen ruotsinkielistä väestöä. Kirjeessä lokakuun 22 päivältä ilmoitin Gripenbergille tästä keskustelusta, lisäten, että olin asian tiedoittanut myöskin Holstille Lontooseen, jotta voitaisiin saada selvyyttä ympärysvaltojen kannasta asiassa.
Marraskuun kokouksen jälkeen sähkötti Gripenberg minulle m.m.: "Luulen voivani todeta, että intressi täällä kysymyksen nopeaan ratkaisemiseen on melkoisesti vähentynyt mahdollisesti toivossa pian omistaa Ahvenanmaa." Ja marraskuun 25 päivänä Gripenberg kirjoitti m.m. seuraavaa: "v. Lucius pelkäsi, että Ruotsi nyt ympärysvalloilta hankkii itsellensä Ahvenanmaan hävittämättömine linnoituksinensa, lahja, jonka Ruotsi tulee vastaanottamaan mitä suurimmalla tyydytyksellä. Täten tulisi yhteisymmärrys pohjoismaissa, etupäässä Ruotsin ja Suomen välillä, hävitetyksi ainiaksi tai ainakin moneksi vuodeksi eteenpäin."
Ministeri Westman jätti kuitenkin jo marraskuun 26 päivänä hallituksensa puolesta uuden välitysehdotuksen linnoitusten hävittämissopimuksessa vielä avoinna olevien kohtien ratkaisemiseksi. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ennättänyt tulla käsittelyn alaiseksi minun ministeriaikanani. Kun se joulukuussa tuli valtioneuvostossa esille, oli sitä ennen tapahtunut maassamme hallituksen vaihdos.
Tästä syystä olkoon tässä ainoastaan mainittu, että sopimus Ahvenanmaan varustusten hävittämisestä allekirjoitettiin joulukuun 30 päivänä 1918 ja että sen kolmannessa artiklassa sotilasaines Ruotsin ja Saksan työvoimissa rajoitettiin 150 mieheen kustakin maasta, minkä ohessa viides artikla oli saanut meidän taholtamme aikaisemmin ehdotetun muodon, joten siis Suomelle oli tunnustettu oikeus aloittaa kenttävarustusten hävittäminen koko alueella suomalaisilla työvoimilla heti sopimuksen ratifioinnin tapahduttua.
Linnoitusten ja muiden varusteiden hävittäminen tapahtui sitten, kuten tunnettua, seuraavana vuonna.
Ennenkuin lopetan, haluan vielä tässä esittää otteen siitä kirjelmästä, jossa Suomen valtuuskunta, työn päätyttyä lokakuun 30 päivänä 1918, selostaa ulkoasiainministeriölle neuvottelujen kulkua ja tuloksia. Siinä sanotaan m.m. seuraavaa:
"Suomen valtuuskunnan asema oli sitäkin vaikeampi, kun alun pitäen kävi selville, että keskeisimmät, sangen selvään läpinäkyvät pyrkimykset Ruotsin valtuuskunnan politiikassa eivät tarkoittaneet niin paljon itse hävittämiskysymystä ja sen yksityisseikkoja kuin harrastusta yhdistää tähän hävittämisasiaan tuntuvan ruotsalaisen sotilasjoukon tuominen Ahvenanmaalle, jotta tämä tapahtuma voisi tulla tekijäksi Ruotsin suurpoliittisissa suunnitelmissa Ahvenanmaan tulevaisuuteen nähden."
Valtuuskunnan lausunto päättyy seuraavasti:
"Ne ruotsalaisten vaatimusten aiheuttamat myönnytykset Suomen puolelta, jotka esiintyvät komissionin työn tuloksena, toivoo suomalainen valtuuskunta tulkittavan Suomen harrastukseksi pohjoismaiseen yhteisymmärrykseen, ja jos niin tapahtuu, uskaltaa valtuuskunta olla sitä mieltä, että sen toiminta, huolimatta kaikista peräytymisistä ja pettymyksistä, on ollut Suomelle hyödyksi."
Olen katsonut tarpeelliseksi selostaa verraten yksityiskohtaisesti kysymystä Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä. Asiallahan kyllä on enää ainoastaan historiallinen merkitys, semminkin sitten kun Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuus ja neutralisointi on vahvistettu sopimuksella, jonka lokakuun 20 päivänä 1921 ovat allekirjoittaneet Saksa, Tanska, Viro, Suomi, Ranska, Englanti, Italia, Latvia, Puola ja Ruotsi. Mutta aikoinaan herätti tämä kysymys erittäin suurta huomiota maassamme ja myöskin paljon tyytymättömyyttä hallituksen toimintaan asiassa. Yleinen, laajalti levinnyt mielipide, joka ei voinut tuntea niitä syitä, jotka pakottivat hallituksen menettelemään niinkuin edellä on esitetty, ei voinut käsittää, kuinka hallitus katsoi mahdolliseksi neuvotella ja päättää linnoitusten hävittämisestä maailmansodan kestäessä ja sen aiheuttamien vaarallisen ja epävarmojen olosuhteiden yhä vielä vallitessa, ja vielä vähemmän, kuinka voitiin sallia tähän hävittämistyöhön käytettävän vieraan valtakunnan sotaväkeä.
Asian yksityiskohtainen selostelu ei myöskään enää ole näyttänyt mitenkään arveluttavalta. Ne haavat, joita taistelu Ahvenanmaan omistamisesta seuraavina vuosina aiheutti kansoissa molemmin puolin Pohjanlahtea, ovat toivottavasti jo arpeutuneet, ja käsitys siitä, että Ahvenanmaan säilyminen suomalaisena valtioalueena oli onneksi ei ainoastaan Suomelle, vaan myöskin Ruotsille, on luullakseni vuosi vuodelta käynyt viimeksimainitussa maassa yhä yleisemmäksi. On tultu vakuutetuiksi siitä, että nimenomaan Ruotsin puolustuksen kannalta idän vaaraa vastaan merkitsee tyytyväinen, mahdollisimman voimakas, Ruotsin kanssa yhteisymmärryksessä ja yhteistoiminnassa elävä valtio Suomi monin verroin enemmän kuin konsanaan Ahvenanmaan saariston omistaminen.
Mitenkä näin jäljestäpäin Ruotsissa yleisemmin arvostellaan Ruotsin hallituksen politiikkaa vuonna 1918 Ahvenanmaan linnoituksiin nähden, on minulle tuntematonta. Mutta en voi olla tässä toteamatta, että Ruotsissa on hyvinkin pätevillä sotilastahoilla julkisuudessa esitetty se mielipide, että Ruotsin silloinen politiikka oli erehdys ja että linnoitusten säilyttäminen olisi ollut Ruotsin puolustuksen kannalta tärkeä, aivan riippumatta siitä, kuuluiko saarten omistusoikeus Suomelle vai Ruotsille, sillä ei ole ajateltavissa, että kumpikaan näistä valtioista koskaan olisi tullut käyttämään linnoituksia hyökkäystä, vaan yksistään puolustusta varten.
Suomen vuoden 1918 hallitus oli koko ajan selvillä siitä, että Suomen etu olisi vaatinut linnoitusten säilyttämistä, ainakin siihen saakka, kun niistä olisi päätetty Suomen ja Venäjän välillä käytävien rauhanneuvottelujen yhteydessä.
HALLITUKSEN ERO
Kun Paasikiven hallitus toukokuun lopulla astui toimeensa, olivat keskusvallat yhä vielä voitokkaina vihollisiansa vastassa. Etenkin Saksan voima näytti murtumattomalta, eikä mikään antanut aavistaa sitä täydellistä muutosta, joka verraten lyhyen ajan kuluessa oli tässä suhteessa tapahtuva. Mutta sitä mukaa kuin sitten keskusvaltojen sotilaallinen asema alkoi vähitellen heiketä, sitä mukaa kuin kansojen hermot rintaman takana näissä valtioissa alkoivat pettää, sitä mukaa kuin tämän johdosta rauhan kaipuu hinnalla millä tahansa näissä kansoissa päivä päivältä kasvoi, sitä mukaa kuin hallituksenvaihdokset ja sitten vallankumoukset ja valtaistuinten kukistumiset näissä maissa saivat aikaan keskusvaltojen täydellisen heikkouden ja sen seurauksena valta-aseman perinpohjaisen uudelleenjärjestelyn Euroopan valtioiden kesken, oli selvää, että tämä kaikki oli voimakkaasti vaikuttava myöskin meidän syrjäisen maamme oloihin, sen sekä sisäpolitiikkaan että varsinkin ulkopolitiikkaan. Se orientointi Saksaa kohti, jota minäkin olin kannattanut, joskin siinä lievemmässä muodossa, joka on käynyt ilmi edellisistä esityksistäni, oli kadottanut reaalisen pohjansa, ja nuoren valtiomme oli pakko muualta etsiä niitä kiinteitä kohtia, joita se ehdottomasti tarvitsi turvatakseen itsenäisen elämänsä tulevaisuuteenkin nähden.
Aavistus tästä oli saanut minut jo lokakuun 1 päivänä hallituksessa esittämään kääntymistä kenraali Mannerheimin puoleen, kuten aikaisemmin olen kertonut. Yhä selvemmäksi alkoi vähitellen käydä, että meilläkin, kuten niin monessa muussa maassa, oli hallituksen vaihdos tarpeellinen, jotta riittävästi voitaisiin ottaa huomioon niiden voittajavaltioiden mielipiteet, jotka nyt tulivat yksipuolisesti sanelemaan ei ainoastaan maailmansodan rauhanehdot, vaan myöskin suurin piirtein Euroopan valtioiden uudestijärjestelyn. Ja ellemme me itse hallituksessa olisi sitä huomanneet, saimme sen kyllä voittajien taholta kuulla. Siten oli Holsti lokakuun 17 päivänä sähköttänyt minulle m.m. seuraavaa: "Jatkuvasti on minulla täysi syy lisätä, että Saksa ja sen liittolaiset ovat kaikki asettamalla uusia hallituksia tahtoneet turvata itselleen mahdollisimman hyvät rauhanehdot. Mitä tekee Suomi? Se ei voi enää mitenkään luottaa Saksan lupaukseen maaliskuulta. Me voimme vielä nopeasti toimimalla ehken pelastaa asemamme. Virallisesti ei Englannin hallitus tahdo missään muodossa antaa myöhäistä viittausta, mutta yksityisesti on minulle huomautettu kuinka tärkeä sanottujen tosiasioiden johdosta olisi, että Suomi ottaisi samanlaisen askelen, jonka Saksa jo on ottanut. Jos edes muutamat hallituksen jäsenet, jotka erityisen selvään ovat esiintyneet liittovaltoja vastaan, vetäytyisivät pois, voitaisiin tätä ehken täällä pitää tyydyttävänä."
Mutta lokakuun 31 päivänä saapuneesta Holstin sähkösanomasta käy jo selville, että tällainen toimenpide ei olisi riittävä. Siinä korostetaan, että Englannissa katsotaan aivan uusien miesten tuloa hallitukseen tarpeelliseksi. Huomaa siten selvään, kuinka länsivaltojen vaatimukset kasvavat aivan samassa suhteessa kuin Saksan voimattomuus tulee ilmeiseksi.
Aivan riippumatta näistä ulkoa tulleista huomautuksista oli lokakuun keskivaiheilta alkaen sekä hallituksen keskuudessa että eduskuntapiireissä se käsitys vakiintunut, että kokonaan muuttunut maailman poliittinen tilanne vaati muutoksia hallituksen kokoonpanossa. Viritetty keskustelu tässä suhteessa koski lähinnä sitä kysymystä, oliko hallitus kokonaisuudessaan uusittava vai ainoastaan osittain, kuin myöskin sitä pohjaa, jolle uusi hallitus oli rakennettava. Hjelt kirjoitti Berliinistä, että kun minä olin koko ajan ajanut varovaista politiikkaa länsivaltoihin nähden, pitäisi minun jäämiseni ulkoministeriksi olla mahdollinen, ja piti sitä erittäin suotavana. Omasta puolestani olin täysin selvillä siitä, että vaihdos ulkoministerin paikalla oli välttämätön, jonka tähden olin jo marraskuun alkupäivinä ilmoittanut valtionhoitajalle asettavani milloin hyvänsä paikkani käytettäväksi. Samanlaisen ilmoituksen olivat eräät muutkin hallituksen jäsenet tehneet. Valtionhoitajan nimenomaisesta pyynnöstä ei kuitenkaan silloin vielä erohakemuksia tehty. Valtionhoitaja Svinhufvud oli näet tullut siihen käsitykseen, että tilanne vaati myöskin hänen eroansa, ja kun hallituksessa tämän johdosta oli käsitelty hallituskysymystä koko laajuudessaan sekä tultu siihen, että olisi koetettava saada kenraali Mannerheim valtionhoitajaksi sekä kysyttäessä saatu häneltä myönteinen vastaus, katsottiin tarpeelliseksi ja luonnolliseksi, että valittavalle uudelle valtionhoitajalle oli varattava tilaisuus vaikuttaa muodostettavan hallituksen kokoonpanoon. Tästä syystä täytyi hallituksenvaihdoksen jonkin verran lykkäytyä.
Niitä neuvotteluja, joita käytiin eri porvarillisten puolueiden kesken uuden hallituskokoomuksen pohjasta, selostin marraskuun 22 päivänä maamme lähettiläille ulkomaille lähettämässäni kirjeessä seuraavalla tapaa:
"Kuten lyhyesti sähkösanomalla viime viikolla ilmoitettiin, ovat neuvottelut, joita Hallituksen tieten suomalaisen puolueen, maalaisliiton, nuorsuomalaisen puolueen, ja ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmien välillä viime aikoina on käyty Hallituksen uudelleen muodostamisesta, nyttemmin johtaneet yksimielisyyteen asian ratkaisemisesta ainakin pääpiirteissään seuraavilla perusteilla, nimittäin: 1) että ryhdyttäisiin kenraali Mannerheimin kanssa neuvotteluihin hänen valitsemisestaan valtionhoitajaksi; 2) että muodostettaisiin mainittujen puolueitten kannattama kokoomushallitus; 3) että hallitusmuotokysymys jätettäisiin ratkaistavaksi vapaasti laillista tietä uusien vaalien jälkeen; 4) että nykyinen eduskunta ottaisi käsiteltäväkseen, paitsi juoksevia asioita ja semmoisia pienempiä kysymyksiä, joista voitaisiin yhteisesti sopia, vain välttämättömät asiat, joihin luetaan rahakysymykset, painolaki ynnä sen aiheuttama lisäys rikoslakiin, yhdistyslaki ja asevelvollisuuslain tärkeimmät kohdat; sekä 5) että uudet eduskuntavaalit toimitettaisiin jo helmikuun alussa tahi, jos voittamattomat esteet tekisivät tämän mahdottomaksi, ainakin helmi- tai maaliskuun kuluessa.
"Hallituksen käännyttyä ylläolevan mukaan kenraali Mannerheimin puoleen onkin tämä – kuten tunnettua – jo antanut vastauksen, että hän on valmis tulemaan, jos tilanteen katsotaan sitä vaativan, mutta että hänen tehtävänsä Lontoossa vaativat häntä jäämään sinne joksikin aikaa. Mutta joskin siis periaatteellisesti ollaan yhtä mieltä Hallituksen uudelleenmuodostamiseen nähden, on kumminkin useita vaikeuksia poistettava, ennenkuin asia saadaan lopullisesti ratkaistuksi.
"Ei ole vielä lopullisesti sovittu monarkistien ja tasavaltalaisten kesken, kuinka monta edustajaa kummankin ryhmän tulee Hallitukseen saada, eikä liioin mitenkä tärkeimmät paikat kumpaistenkin välillä jaetaan. Tähän nähden ja kun Hallituksen uusi kokoonpano mitä suurimmassa määrin on riippuvainen kenraali Mannerheimin mielipiteestä ja toivomuksista, tulee nähtävästi asian lopullinen ratkaisu vielä viipymään jonkin aikaa. Valtionhoitaja on kyllä jo kääntynyt Valtiopäivien puhemiehen professori Lauri Ingmanin puoleen antaen hänelle toimeksi alustavasti ryhtyä toimenpiteisiin Hallituksen muodostamista varten, mutta juuri silmälläpitäen sitä, että kenraali Mannerheimille on varattu sananvaltaa asiassa, ovat nämä toimenpiteet vain alustavaa luonnetta."
Toiminnastaan Lontoossa sähkötti Mannerheim marraskuun 17 päivänä minulle seuraavasti:
"Eilen oli minulla pitkä keskustelu lordi Cecilin kanssa. Elintarvekysymyksessä hän katsoi olevan mahdollisuuksia toivomustemme toteuttamiseen. Tästä jatkuvat neuvottelut hänen antamiensa viittausten mukaisesti. Itsenäisyyden tunnustamisasiassa katsoi hän tuskin mahdolliseksi, että Englanti juuri ennen rauhankonferenssia kulkisi omia teitänsä. Lupasi kuitenkin keskustella asiasta hallitustoveriensa kanssa. Fredrik Kaarlen ehdokkuuden hän katsoi mitä suurimmassa määrin tulevan vaikeuttamaan suhteita Englantiin ja varsinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin sekä vieläkin vahvistamaan epäilyksiä mahdollisuudesta ylläpitää itsenäistä suomalaista orientointia. Jos te tahdotte maanne parasta, niin kuuluivat hänen sanansa, ei teidän tule yrittää ajaa perille hänen valtaistuimelle nousuansa. Yleensä osoittavat keskusteluni lordi Cecilin sekä ulkoasiainministeriön ja sotaministeriön virkamiesten kanssa syvälle juurtunutta epäluottamusta Suomea kohtaan. Katsoen niiden kysymysten tärkeyteen, jotka piakkoin joutuvat päiväjärjestykseen ja joiden onnellinen ratkaisu tulee kokonaan riippumaan rauhankonferenssista, katson asiakseni alistaa, että uuden hallituksen valinnassa suurin huomio kiinnitetään välttämättömyyteen poistaa tämä epäluottamus."
Marraskuun 19 päivänä sähkötti Holsti minulle:
"Ruotsista sähkötetty Lontoon lehdille Mannerheimin ehdokkuudesta valtionhoitajaksi. Ulkoministeriössä siitä minulle lausuttu, että vaali olisi parhaana takeena uuden hallituksen paremmasta politiikasta, sillä entente luottaa hänen selvänäköisyyteensä. Jos prinsiipissä hänen vaalinsa päätetty, toimittakaa se heti, jotta hän voisi täällä ja Pariisissa neuvotella uuden asemansa mukaisesti ennen tuloansa Suomeen."
Neuvottelut uuden hallituksen muodostamisesta sujuivatkin sitten nopeammin kuin kirjeessäni marraskuun 22 päivältä olin otaksunut. Monarkistien ja tasavaltalaisten kesken sovittiin, että kumpainenkin ryhmä asettaisi yhtä monta jäsentä hallitukseen. Kun Mannerheimin hyväksyminen uudestijärjestelylle oli Lontoosta saapunut, kävi hallitukselle mahdolliseksi jättää erohakemuksensa. –
Monet olivat ne pettymykset, jotka tämä aika oli tuottanut ulkoasiain hoidolle. Yksi seikka oli kuitenkin omiansa erotessani toimestani antamaan suurta tyydytystäkin. Pyrkimykseni koettaa estää maatamme, vaikkakin se itsenäisenä valtiona oli maailmansodan lapsi, joutumasta mukaan maailmansodan pyörteisiin, oli onnistunut.
Oli myöskin osoittautuva, että ehdottaessani hallituksessa kenraali Mannerheimia väliemme selvittäjäksi länsivaltojen kanssa olin osannut oikeaan. Kenraali Mannerheimin onnistui, ei ainoastaan vihdoinkin avata Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen vilja-aitat meidänkin nälkäänäkevälle kansallemme, vaan myöskin saavuttaa Ison-Britannian tunnustus itsenäisyydellemme sekä uudelleen solmia katkenneet välimme Ranskan kanssa. Mutta näiden asioiden yksityiskohtainen kertominen ei enää kuulu muistelmieni piiriin, sillä joskin kenraali Mannerheimin toiminta näissä suhteissa aiheutui Paasikiven hallituksen aloitteesta, saatettiin se onnelliseen tulokseensa vasta seuraavan hallituksen aikana.
Mainitsemista ansaitsee kuitenkin tässä yhteydessä, että se pohja, jolle Mannerheim perusti sopimuksensa länsivaltojen kanssa, käsitti pääasiallisesti seuraavat kohdat:
1) Uuden hallituksen kokoonpano hyväksyttävällä tavalla;
2) Saksalaisten sotajoukkojen täydellinen poistaminen maasta ja kaikkien saksalaisten sotilasohjaajien poislähettäminen maasta;
3) Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen ehdoton luopuminen kuningasehdokkuudesta;
4) Uudet eduskuntavaalit mahdollisimman lyhyessä ajassa;
5) Parin ranskalaisen upseerin lähettäminen tutkimaan sotilaskysymystämme.
Selvää oli, että tämän ohjelman toteuttamiseen tarvittiin kokonaan uudet miehet. Paasikiven hallitus sai marraskuun 27 päivänä pyytämänsä eron, ja samana päivänä astui toimeensa Ingmanin muodostama kokoomushallitus. Erotessani sain vastaanottaa erittäin ystävällisiä kirjeitä ei ainoastaan kaikilta ulkovaltojen lähettiläiltä maassamme, vaan myöskin useimmilta maamme edustajilta ulkomailla. Säilytän näitä arvokkaina muistoina vaikealta, vaativalta ajalta. –
Joulukuun 12 päivänä valittiin kenraali Mannerheim valtionhoitajaksi. Uusi ajanjakso kansamme historiassa oli alkanut.