[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFnCxdXnANZx_XHrcHoyDuzfx4tOlaz4I44SVIWTity0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1918,"Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä","Stenroth, Otto",1861,1939,"1918-stenroth-otto-puoli-vuotta-suomen-ensimmaisena-ulkoministerina","1918__Stenroth_Otto__Puoli_vuotta_Suomen_ensimmäisenä_ulkoministerinä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1931,34739,264342,true,[],[],[],"Stenrothin muistelmateos käsittelee hänen toimintaansa itsenäisen Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä vuonna 1918. Teos valottaa ulkoasiainministeriön perustamista, suhteita Saksaan, kuningashanketta sekä sisällissodan jälkeistä poliittista tilannetta asiakirjoihin ja muistiinpanoihin pohjautuen.","Otto Stenrothin 'Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1918. E-kirja on public domainissa koko\nEU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PUOLI VUOTTA SUOMEN ENSIMMÄISENÄ ULKOMINISTERINÄ\n\nTapahtumia ja muistelmia\n\n\nKirj.\n\nOTTO STENROTH\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\nMinisteriön järjestäminen.\nUlkopolitiikan yleinen suunta.\nPetsamon-retken seuraukset.\nUlkovaltojen alamaisten kohtelu.\nEhdotukset sotilasliitoksi Saksan ja Suomen välillä.\nMonarkia ja kuningasehdokkaat.\nSaksan-matka.\nKeskusvaltojen asema alkaa horjua. Sen vaikutus ulkopolitiikkaamme.\nKuninkaanvaali ja sen seuraukset.\nAhvenanmaan linnoitusten hävittäminen.\nHallituksen ero.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nEsitykseni tässä kirjassa perustuu osittain ulkoasiainministeriössä ja\nvaltionarkistossa säilytettyihin asiakirjoihin, osittain hallussani\noleviin kirjeisiin, lausuntoihin ja muistiinpanoihin vuodelta 1918.\nKirjani tarkoitus on ennen kaikkea tarjota aineistoa tulevalle\npuolueettomalle historiankirjoitukselle, ja tästä syystä olen\nmahdollisimman laajassa mittakaavassa esittänyt tapahtumia asiakirjojen\nomilla sanoilla.\n\nVuoden 1918 tapahtumien selostaminen, joka kylläkin olisi jo\naikaisemmin ollut houkuttelevaa eräissä julkaisuissa esiintyvien\nväärien tai erehdyttävien tietojen oikaisemiseksi, ei käsitykseni\nmukaan ole ollut mahdollinen, ennenkuin siksi pitkä aika on kulunut\ntapahtumista, ettei niiden julkaiseminen missään tapauksessa voi\nvaikuttaa häiritseväisesti maamme ulkopoliittisiin suhteisiin.\n\nHelsingissä toukokuussa 1931.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nMINISTERIÖN JÄRJESTÄMINEN\n\n\nKun vapaustaistelumme oli onnellisesti loppuunsuoritettu ja toukokuussa\n1918 alettiin itsenäisen Suomen asioita järjestää sekä P. E. Svinhufvud\noli asetettu maan hallinnon etunenään korkeimman vallan haltijana,\nvaltionhoitajana, uskoi Svinhufvud ministeristön muodostamisen\nentiselle senaattorille, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajalle J. K.\nPaasikivelle. Paasikivi suoritti tämän tehtävänsä siten, että edellisen\nhallituksen jäsenet kaikki pysytettiin entisillä paikoillaan, joten\nuusia miehiä tarvittiin pääministerin lisäksi ainoastaan niille\npaikoille, joita edellisessä hallituksessa ei ollut nimittäin\nelintarveasioiden, puolustusasiain ja ulkoasiain päällikön paikoille.\nElintarveasioita oli edellisenä aikana hoidettu erityisen\nelintarvehallituksen kautta, mutta nyt katsottiin tarpeelliseksi\nmuodostaa erityinen ministeriö näitä asioita varten ja sen\npäälliköksi nimitettiin maanviljelysneuvos H. G. Paloheimo.\nSota-asiaintoimituskuntahan oli aikaisemmin ollut Senaatissamme, mutta\nkun venäläisvalta oli hävittänyt pois oman suomalaisen sotaväkemme, oli\nmyöskin sota-asiaintoimituskunta tarpeettomana lakkautettu. Se oli nyt\nuudelleen järjestettävä, ja sen päälliköksi tuli kenraalimajuri W.\nThesleff.\n\nUlkoasiainministeriötä ei meillä ollut sitävastoin koskaan ollut\nluonnollisista syistä, koska meidän siihenastinen autonomiamme oli\nollut yksistään sisäistä laatua, Venäjän hoitaessa yksin Venäjän ja\nSuomen yhteistä ulkopolitiikkaa. Nyt oli siten ensi kerran meillä\njärjestettävä oma itsenäinen ulkoasiain hoito ja luotava orgaanit sitä\nvarten. Lähinnä oli löydettävä henkilö, joka uuden ministeriön\npäällikkönä ottaisi tämän järjestämistyön johdon käsiinsä ja kantaisi\nsiitä vastuun.\n\nTämän kunniakkaan mutta vaikean tehtävän tarjosi Paasikivi minulle.\nVoin suoraan sanoa, että tarjous tuli minulle odottamatta. Olinhan\ntosin jossakin määrin ottanut osaa viime vuosien valtiolliseen\ntoimintaan; olin 1915 liittynyt itsenäisyysmiehiin, samana vuonna\nsyksyllä johtanut sitä lähetystöä, joka meidän itsenäisyyspiiriemme\npuolesta kävi Ruotsissa ottamassa selkoa, olisiko mahdollista saada\nRuotsin kannatusta itsenäisyystaistelullemme sillä pohjalla, että jos\nitsenäisyys saavutettaisiin, ruotsalainen prinssi valittaisiin meidän\nhallitsijaksemme; olin sittemmin kuulunut itsenäisyysliikkeen n.s.\nvanhempien neuvostoon eli keskuskomiteaan ja ottanut osaa sen\nkokouksiin; yhdessä Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin kanssa oli\nhallitus tammikuussa 1918 määrännyt minut Suomen edustajaksi\nBrest-Litovskin rauhanneuvotteluihin. Mutta kun punakapina alkoi päivää\nennen kuin minun oli aikomus lähteä tälle matkalle ja siten jouduin\nviettämään, kuten niin moni muukin pääkaupungissamme, koko\nvapaustaistelumme ajan pakollisessa toimettomuudessa poissa kotoa, oli\nosuuteni viime aikojen tapahtumiin ollut perin vähäinen. Omasta\npuolestani olinkin ajatellut, että maamme ensimmäiseksi\nulkoasiainministeriksi tulisi joku niistä miehistä, jotka\nolivat tarmokkaasti, erittäinkin ulkomailla, ajaneet maamme\nitsenäistyttämistä. Esitinkin nämä näkökohdat Paasikivelle, mutta\nPaasikiven mielestä minä olin -- kuten hän lausui -- pitkäaikaisen\npankkimiehenkokemukseni perusteella realiteetteja huomioonottamaan kuin\nmyös asiallisia neuvotteluja hoitamaan tottuneena sovelias\nulkoministeriksi. Kun sen ohella kysymyksessä oli uuden, erittäin\ntärkeän hallintohaaran järjestäminen ja koska minä olin ottanut osaa\nerinäisten rahalaitosten perustamiseen ja järjestämiseen, katsoi hän,\nettä täten organisaatiotyössä saamani kokemus oli omansa helpottamaan\ntyötä uuden virkakunnan luomiseksi sekä antamaan eräitä takeita sen\nonnistumisesta. Kun jatkuvissa keskusteluissa sekä Svinhufvud että\nPaasikivi katsoivat isänmaalliseksi velvollisuudekseni vastaanottaa\nminulle tarjotun toimen, täytyi minun epäilykseni väistyä. Nimitykseni\ntapahtui toukokuun 26 päivänä, jonka jälkeen heti kävin minulle\nuskottuun tehtävään käsiksi.\n\nEnsimmäiset viikot uudessa toimessani eivät tosiaan olleet hauskoja, ne\nolivat saattaa minut täydelliseen epätoivoon. Järjestämistyö olisi\ntietysti vaatinut edes jossakin määrin vapautusta juoksevien asioiden\nhoidosta, mutta sellaisen saaminen näyttäytyi aivan mahdottomaksi.\nTosin oli alun pitäen määrätty, että olin velvollinen ottamaan osaa\nhallituksen yhteisistuntoihin ainoastaan kaikkein tärkeimmissä\nasioissa, mutta kun jatkuva sotatila Venäjän kanssa, Venäjältä yhä\nlukuisammin saapuvien pakolaisten tulva ja vieraan sotaväen maassaolo\nherätti jatkuvasti yhä uusia pikaista ratkaisua vaativia kysymyksiä,\nnäytti sangen hämärältä, kuinka olisi mahdollista saada riittävästi\naikaa levolliseen harkintaan niiden muotojen luomiseksi, joita\nuusi ja entisistä tuntuvasti poikkeava hallintohaara edellytti.\nJa tätä ei suinkaan helpottanut se yleisön paljous, joka päivittäin\npyrki ministerin puheille. Olinhan kerran aikaisemmin ollut\nhallituksen jäsenenä ja silloin pitänyt luonnollisena vastaanottaa\npuheillepyrkijät, mutta kun nyt yritin samaa, tulin pian huomaamaan,\nettä siihen kuluisikin koko päiväni, aamusta iltaan. Yleisön\nvastaanottamisessakin oli välttämätöntä saada työnjako aikaan.\nEnsimmäinen tehtävä oli siten hankkia riittäviä työvoimia uuteen\nministeriöön.\n\nHenkilöitä, jotka olisivat valmistautuneet diplomaattiselle uralle, ei\nmeillä ollut ensinkään. Tästä syystä katsoin puolestani, että uuden\nministeriön henkilökunta oli hankittava ei siirtämällä virkamiehiä\ntoisista ministeriöistä uuteen, vaan siten, että saataisiin nuoria,\nlahjakkaita ja kielitaitoisia miehiä antautumaan tälle uudelle uralle.\nTällaiset edellytykset omaavat henkilöt näyttivät tarjoavan parempia\ntakeita perehtymisestä kysymyksessäolevaan uuteen erikoisalaan\nkuin virkamiehistön nimittäminen pääasiallisesti aikaisemman\nvirkamiesrutiinin nojalla. Ensimmäisen virkamiehistön valinta oli\ntietysti sangen tärkeä, sillä senhän tuli muodostaa se runko, josta\nvähitellen kasvaisi meidän ulkomainen edustuksemme. Onneksi olin pian\nhuomaava, että harrastusta uusiin tehtäviin ilmeni eri tahoilla;\nuseimmat niistä henkilöistä, joiden puoleen käännyin tarjoten paikkaa\nministeriössä, osoittautuivat halukkaiksi vastaanottamaan tarjotut\ntoimet. Siten kävi mahdolliseksi jo kuukautta myöhemmin, kuin\nensimmäinen johtosääntö ministeriölle oli valmistunut, nimittää\nensimmäiset viranhaltijat kaikkiin tärkeimpiin toimiin.\n\nJohtosäännön mukaan, joka vahvistettiin heinäkuun 1 päivänä, jakaantui\nministeriö poliittiseen osastoon, kauppa-osastoon ja arkisto-osastoon,\njotapaitsi siihen kuului sanomalehtitoimisto. Sen muista määräyksistä\nmainittakoon tässä ainoastaan, että siinä varattiin mahdollisuus\nasettaa ministeriöön kaksi korkeampaa ylimääräistä virkamiestä \"olemaan\npäällikön neuvonantajina ja avustamaan häntä niissä tehtävissä, jotka\nhän heidän valmisteltavikseen antaa\". Myöskin määrättiin, että virat\ntoistaiseksi voitiin täyttää haettavaksi julistamatta sekä ettei\nhakijoilta vaadittaisi niitä kelpoisuusehtoja, mitkä virkoihin\npääsemistä varten muihin ministeriöihin silloin olivat voimassa, tämä\nsiinä mielessä, ettei suoritettu lainopillinen tutkinto olisi ehdoton\nvaatimus, vaan että kävisi mahdolliseksi nimittää kullekin paikalle se\nhenkilö, joka saatavissa olevista katsottaisiin siihen soveliaimmaksi.\n\nEnsimmäisten nimitysten tapahtuessa tuli kansliapäälliköksi\nlakitiedettentohtori K. G. Idman, nykyjään ministerinämme Puolassa,\nRomaaniassa ja Tshekkoslovakiassa, poliittisen osaston päälliköksi\nlakitiedettenkandidaatti S. Söderhjelm, lahjakas, tietorikas ja\nsympaattinen mies, jonka elämän tuoni katkaisi jo seuraavana vuonna\nsuureksi vahingoksi ulkomaiselle edustuksellemme, kauppaosaston\npäälliköksi filosofiantohtori Henrik Ramsay, joka kuitenkin jo\nsaman vuoden lopulla siirtyi Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön\ntoimitusjohtajaksi, mutta useamman kerran kuitenkin on suorittanut\nerikoistehtäviä ulkoasiainministeriötä varten, arkisto-osaston\npäälliköksi yliopiston dosentti, filosofiantohtori Harri Holma,\nnykyinen Ranskan- ja Belgian-ministerimme; ensimmäisiksi sihteereiksi\nnimitettiin varatuomarit Hj. J. Procopé, sittemmin kauppaministerinä ja\nusean kerran ulkoasiainministerinämme, sekä G. Winckelmann,\nnykyinen lähettiläämme Japanissa; toisena sihteerinä toimi\nlakitiedettenkandidaatti G. Gripenberg, nykyjään ministerinämme\nArgentiinassa ja Brasiliassa.\n\nSanomalehtitoimiston ensimmäisenä päällikkönä toimi tohtori Holma ja\nelokuusta asti hänen jälkeensä tohtori Yrjö Ruutu.\n\nArvokasta apua työssäni sain myöskin sen kautta, että Carl Enckell,\nmeidän viimeinen ministeri-valtiosihteerimme Pietarissa, joka\nnyt oli vapaa, suostui toimimaan ylimääräisenä virkamiehenä\nministeriössä; Enckell sai vakituisesti venäläisten pakolaisten\nasiat hoidettaviksensa. Enckell oli sittemmin eri kerrat\nulkoasiainministerinä sekä useita vuosia lähettiläänämme Pariisissa.\nAlkuviikkoina oli myöskin avustajana Samuli Sario, joka Vaasassa\nalivaltiosihteerinä ministeri Heikki Renvallin apulaisena oli lähinnä\nhoitanut siellä esiintyneitä ulkoasioita ja Paasikiven hallitusta\nmuodostettaessa oli nimitetty salkuttomaksi ministeriksi, mutta\nkesäkuussa nimitettiin Sario sosiaaliministeriksi ja siirtyi siten\nkokonaan pois ulkoasioiden hoidosta.\n\nAlkuvalmistuksista on vielä mainittava, että lakitiedettentohtori Hugo\nRautapää, sittemmin Korkeimman Hallinto-oikeuden presidentti,\nlähetettiin Tukholmaan ottamaan selkoa Ruotsin ulkoasiainministeriön\njärjestelystä ja toimintamuodoista. Matkansa tuloksista antoi Rautapää\nkertomuksen, joka oli suureksi hyödyksi ministeriön järjestelylle ja\njohtosääntöä sille laadittaessa.\n\nMyöhemmin, heinäkuussa, oli minulla ilo saada avustajakseni,\nerityisesti lakiasioita varten, myöskin professori Rafael Erich,\nsittemmin pääministeri ja nykyjään meidän ministerinämme Tukholmassa,\nhänet kun mainitun kuun 7 päivänä määrättiin ylimääräiseksi\nneuvottelevaksi virkamieheksi ministeriöön täysivaltaisen ministerin\narvonimellä. Lähettiläinämme olivat: Tukholmassa Alexis Gripenberg,\nKööpenhaminassa A. H. Saastamoinen, Oslossa professori Allan\nSerlachius, Berliinissä Edvard Hjelt sekä puolivirallisina\nedustajinamme tohtori R. Holsti Lontoossa ja prokuraattori L. Kihlman\nPariisissa.\n\nHuoneistokysymys tuotti myöskin alussa suuria vaikeuksia. Muutama huone\noli Senaatinlinnassa järjestetty uudelle tulokkaalle, mutta nämä olivat\nhajallaan toisistaan, mikä luonnollisesti tuotti paljon hankaluutta\ntyölle. Odotushuoneita yleisöä varten ei ollut ensinkään. Kun\nnäyttäytyi mahdottomaksi saada soveliasta huoneistoa Senaatinlinnasta,\npäätettiin lopulta siirtää ministeriö entiseen keisarilliseen linnaan,\njossa ylin kerros oli järjestettävä ministeriötä varten (nykyjään\ntasavallan presidentin asunto). Linna oli kapinanajan ollut kokonaan\nvenäläisten hallussa, jonka tähden suursiivous ja paljon korjauksia oli\nvälttämättä suoritettava, ennenkuin ministeriölle kävi mahdolliseksi\nottaa huoneisto käytettäväksensä. Kesäkuun lopulla tapahtui vihdoin\nmuutto uuteen huoneistoon, ja nyt oli ainakin ulkonaiset edellytykset\nministeriön rauhalliselle työskentelylle saatu aikaan.\n\nKun oli tärkeätä mahdollisimman lyhyessä ajassa totuttaa virkamiehiä\nsiihen erityiseen kirjetyyliin ja niihin muotoihin, joita\nkansainvälisen tavan mukaan oli käytettävä kirjevaihdossa ulkovaltojen\nkanssa, kutsuttiin eräs Saksan ulkoasiainministeriön vanha virkamies,\nsalaneuvos Müller, joksikin aikaa mainitussa suhteessa opastamaan\nministeriössä. Salaneuvos Müller oli tyypillinen saksalainen,\npienimpään saakka tarkka virkamies, joka tunsi ulkoasiainministeriössä\nesiintyvät muodollisuudet aivan täydelleen. Hänen tehtäväkseen tuli\nantaa opastusta myöskin kaikenlaisissa etiketti- ja sentapaisissa\nkysymyksissä, jotka meille olivat vallan uusia ja outoja, mutta joissa\nkuitenkin on tärkeätä välttää erehdyksiä. Tällaisetkin asiat kyllä\nvoivat kansainvälisessä seurustelussa antaa aihetta selkkauksiin.\nEsimerkkinä siitä kerron seuraavaa. Kun annoin ensimmäiset viralliset\npäivälliset ulkoasiainministerinä kaikille silloin meillä\nakkreditoiduille ulkovaltojen edustajille, oli luonnollisesti tärkeänä\nkysymyksenä noudatettava pöytäjärjestys. Asia oli kyllä muutoin selvä,\nmutta kenelle oli tuleva pääpaikka isännän oikealla puolella? Se kuului\nehdottomasti diplomaattikunnan vanhimmalle, doyen'ille, mutta tätä\npaikkaa vaati itsellensä sekä Saksan ministeri paroni von Brück että\nNorjan ministeri Urbye, edellinen sen nojalla, että hän ensimmäisenä\noli akkreditoitu jo Vaasan hallituksen luona, jälkimmäinen sen nojalla,\nettä paroni von Brück alussa oli akkreditoitu ministeriresidenttinä ja\nvasta myöhemmin tullut täysivaltaiseksi ministeriksi, jotavastoin\nministeri Urbye jo kesäkuussa oli tullut Norjan täysivaltaiseksi\nministeriksi. Jätin kiistakysymyksen ratkaisemisen virkamiesteni,\nlähinnä kansliapäällikön, tehtäväksi, ja ratkaisu tapahtui paroni von\nBrückin hyväksi. Ministeri Urbye ilmoitti kuitenkin kansliapäällikölle\ntyytymättömyytensä sekä samalla että olkoon sijoitus päivällispöydässä\nmikä hyvänsä, hän joka tapauksessa tulee vastaamaan diplomaattikunnan\npuolesta ulkoasiainministerin puheeseen. Kumma ei siten ollut, jos\nlähdin päivällisille jonkin verran jännittynein mielin. Oliko todella\nensimmäisillä virallisilla päivällisillä tapahtuva jokin ikävä\nselkkaus, vai miten asia tulisi kehittymään? En tiedä, oliko paroni von\nBrück saanut jotakin vihiä Norjan ministerin uhkauksesta vai oliko se\nainoastaan vanhan diplomaatin varovaisuutta, tosiasia on vain, että\ntuskin olin sanonut viimeisen sanan puheessani ulkovaltojen\nedustajille, kun seuraavassa silmänräpäyksessä paroni von Brück aloitti\nvastapuheensa, ja siten oli se asia ratkaistu. Ministeri Urbye ei kyllä\nollut tavallisella hyvällä tuulellaan, mutta minusta tuntui kuitenkin\nsiltä, kuin hän jo kahvipöydän ääressä olisi ollut leppyisämmällä\nmielellä.\n\nSe rakenne, joka ensimmäisessä johtosäännössä oli annettu\nministeriölle, on voitu säilyttää; sitä on ainoastaan johdonmukaisesti\nkehitetty ministeriössä käsiteltävien asioiden lisääntyessä vuosi\nvuodelta. Kokemus on siten osoittanut, että ainakin suurin piirtein oli\njärjestelyssä osattu oikeaan.\n\nMitä taas ensimmäisen virkamiehistön valintaan tulee, luulen yleisesti\nmyönnettävän, että se oli sangen onnistunut. Useimmat jäivät\npysyväisesti ulkoasiain palvelukseen, eräät ovat kyntäneet mitä\nhuomattavimpia vakoja ulkoasiaimme hoidossa kuluneena aikana, ja monet\nkuuluvat nykyjäänkin ulkomaisen edustuksemme etevimpien joukkoon.\nOmasta puolestani viihdyin, sittenkun asiat ministeriössä olivat\nalkaneet tulla jotenkuten järjestykseen, erittäin hyvin työtoverieni\nparissa, sillä opin heissä tuntemaan tunnollisia, tehtäväänsä\ninnostuneita henkilöjä, jotka eivät empineet ulottaa virka-aikaa\nmelkoisesti yli määrättyjen virkatuntien, mikä siihen aikaan useastikin\noli välttämätöntä. Jos ministeriö aikanani edes jossakin määrässä\nvastasi vaatimuksia, on ansio siitä suureksi osaksi tuleva tälle\nvirkamieskunnalle.\n\nEnnenkuin lopetan tämän ministeriön esittelyn, on minun tehtävä eräs\nhuomautus. Itsenäisyytemme ensi aikana nimitettiin maan hallitusta,\nkuten Venäjän vallan aikana, senaatiksi, ministeriöitä senaatin\ntoimituskunniksi ja hallituksen jäseniä senaattoreiksi. Muutos tässä\nsuhteessa tehtiin Paasikiven hallituksen aikana marraskuun 26 päivänä\nannetulla asetuksella, jossa määrättiin, että senaattia oli sen jälkeen\nnimitettävä valtioneuvostoksi, toimituskuntia ministeriöiksi ja\nsenaattoreita ministereiksi. Järjestelyssä tai kompetenssissa ei\ntapahtunut mitään muutoksia, vaan kaikki rajoittui yksinkertaisesti\nnimiasiaan. Tästä syystä olen katsonut oikeaksi käyttää koko ajalta\nnykyisiä nimityksiä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun \"toimituskunnan\"\nei voitane katsoa asiallisesti vastaavan itsenäisen valtion korkeimpien\nhallintoelimien käsitettä. Johdonmukaisesti olen niissä asiakirjoissa,\njoita tulen esittämään, vaihtanut \"senaatin\" sanaan hallitus tai sanaan\nvaltioneuvosto sekä \"senaattorin\" sanaan ministeri.\n\n\n\n\nULKOPOLITIIKAN YLEINEN SUUNTA\n\n\nSuomen ulkopolitiikan yleisen suunnan ensi aikoina vapaussotamme\npäätyttyä määräsi kaksi tosiasiaa. Ensinnä se seikka, että maailmansota\nyhä vielä herkeämättömänä ja ratkaisemattomana jatkui, ja toiseksi\nvapaussotamme saattaminen onnelliseen loppuun Saksan suuriarvoisella\navustuksella. Näissä oloissa oli tietysti jokainen kallistuminen\nympärysvaltain puoleen mahdottomuus, se olisi merkinnyt sen kansan\nsuoranaista pettämistä, joka meitä oli auttanut ollessamme suurimmassa\nhädässä. Ja tässä suhteessa oli yhdentekevää, oliko Saksa lähettänyt\nmeille apujoukkoja yksistään siitä syystä, että niiden maahamme\nsijoittaminen vastasi Saksan yleisiä sotasuunnitelmia sinä hetkenä, vai\noliko Saksan ylimmän sodanjohdon päätökseen myöskin vaikuttanut halu\nedistää itsenäisen Suomen valtion luomista. Näistä tosiasioista tuli\nulkopolitiikkamme lähteä. Mutta minkälaisia johtopäätöksiä sen tuli\nnäistä tosiasioista tehdä?\n\nKaksi tietä näytti tässä suhteessa mahdolliselta. Joko tuli meidän\njatkaa ja laajentaa sitä aseveljeyttä, joka vapaussodassamme oli\nsolmittu Saksan ja Suomen välillä, ja asettua Saksan liittolaiseksi\nmaailmansodassa tahi oli meidän päinvastoin koetettava säilyttää\npuolueettomuutta maailmansotaan nähden, harjoittaen itsenäistä\nsuomalaista politiikkaa, kuitenkin siten, etteivät hyvät välimme Saksan\nkanssa mitenkään rikkoutuisi.\n\nMolemmilla näillä eri suunnilla oli puoltajia niissä piireissä, joista\nmaamme hallitus oli kokoonpantu. Ja samaten olivat mielipiteet\nhallituksen keskuudessakin tässä suhteessa aivan vastakkaiset,\nkuitenkin niin, että eräät hallituksen jäsenet eivät olleet omaksuneet\npäättäväisesti kumpaakaan suuntaa, vaan ratkaisivat kantansa\nesiintyvissä asioissa kohta kohdalta.\n\nNe, jotka asettuivat edelliselle kannalle, lähtivät luonnollisesti\nvarmasta vakaumuksesta, että Saksa lopultakin selviytyisi voittajana\nmaailmansodasta, ja päättelivät tästä, että Suomelle koituisi suuria\nvaltiollisia ja kansallisia etuja osanotosta sotaan Saksan\nliittolaisena. Kun sota sitten päättyi Saksan täydelliseen\nromahdukseen, voi näyttää vaikealta käsittää, kuinka ajattelevat,\ntunnolliset henkilöt vastuunalaisessa asemassa saattoivat niin\ntäydellisesti erehtyä, mutta arvosteltaessa tätä aikaa on muistettava,\nettä Saksan mahdollisuudet voittaa sota todella keväällä 1918 näyttivät\nparemmilta kuin minään aikana sitä ennen aina Marnen Saksalle\nonnettoman taistelun jälkeen syyskuussa 1914.\n\nEttä niin todella oli laita, sitä minun ei ole tarvis tässä yhteydessä\nlaajalti selostaa, sen ovat kaikkein pätevimmät asiantuntijat\ntodistaneet. Ennen kaikkea Venäjän luhistuminen talvella 1918 ja sitä\nseurannut maaliskuun 3 päivänä allekirjoitettu Brest-Litovskin rauha\nkeskusvaltojen ja Venäjän välillä oli suuresti muuttanut taistelevien\nvoimasuhteita ja siten voittomahdollisuuksia. Tästä sanoo Hindenburg\nmuistelmateoksessaan (Sotamarsalkka von Hindenburg: Elämäni, IV osa,\ns. 335) m.m. seuraavaa: \"Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy\nsiihen, mihin minä kolme vuotta aikaisemmin olin niin hartaasti\nyrittänyt. Saatoimme selkä vapaana ryhtyä ratkaisevaan taisteluun\nlännessä, ja meidän täytyi nyt ryhtyä tähän otteluun.\" Ja sitten hän\nhuomauttaa, kuinka nyt ensi kerran koko sodan aikana saksalaiset olivat\nyhdellä rintamalla vihollisiansa mieslukuisemmat.\n\nLudendorff lausuu muistelmissaan (Erich Ludendorff: Sotamuistelmani\n1914-1918, s. 447): \"Sotilaallinen asemamme maalla oli vuoden\nvaihteessa 1917-18 käynyt meille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan\nuskaltaneet odottaa, mikä johtui siitä, että Venäjä oli poistunut\ntaistelevien riveistä. Me voimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella\nsellaista hyökkäystä maalla, joka veisi ratkaisevaan päätökseen.\nVoimasuhteet olivat meille edullisemmat kuin koskaan.\"\n\nKuinka lähellä todella saksalaisten voitto oli keväällä 1918,\nsen ovat nyttemmin tunnustaneet lopulliset voittajatkin. Niinpä kertoo\nesim. Ranskan silloinen varustusten ministeri Louis Loucheur\nsotamuistelmissaan, miten saksalaisten offensiivi maaliskuun lopussa,\njoka tarkoitti lähinnä Amiensin kaupungin valtaamista ja siten\nympärysvaltojen rintaman läpimurtoa ja kahtia jakamista, oli aivan\nlähellä onnistumistaan, kun neuvottomuuden ja epätoivon pyrkiessä\nvaltaamaan mielet yhden ainoan miehen, nimittäin kenraali Fochin,\npäättäväinen, luja esiintyminen sai aikaan sen, mikä siihen saakka oli\nnäyttäytynyt mahdottomaksi, nimittäin ranskalaisten ja englantilaisten\nsotajoukkojen asettamisen yhteisen johdon alaisiksi. Suurimman hädän\nvallitessa suostuivat englantilaiset asettamaan joukkonsa ranskalaisen\nylipäällikön komennettaviksi, ja kenraali Foch määrättiin koko\nyhteisrintaman ylipäälliköksi. Tämän miehen rautainen tahto ja etevä\nstrategia yksin sai, Loucheurin mukaan, Amiensin valtauksen estetyksi\nja saksalaisten rynnistyksen pysäytetyksi. Mutta mihinkään\nperäytymiseen eivät ympärysvaltojen armeijat kyenneet pakottamaan\nsaksalaisia; nämä säilyttivät päinvastoin uudet asemansa, jotka taasen\nolivat, kuten 1914, niin lähellä Ranskan pääkaupunkia, että vihollisten\ngranaatit putoilivat sen kaduille.\n\nVielä viitattakoon tässä eräisiin lausuntoihin Winston Churchillin,\nIson-Britannian sodanaikaisen varustusten ministerin, suuressa,\nloistavasti kirjoitetussa muistelmateoksessa \"The World Crisis\"\n(saksaksi \"Die Weltkrisis\"). Hän kuvaa saksalaisten sukellusveneiden\ntaistelun tuloksia vuonna 1917 m.m. seuraavin sanoin: \"Sukellusvene\nuhkasi hävittää erinomaisen nopeasti ei ainoastaan elämän Brittein\nsaarilla, vaan myöskin yleensä liittoutuneiden valtojen voimien\nperusteet. Luhistumisen vaara vuonna 1918 nousi mustana ja uhkaavana\ntaivaanrannalle.\" Sitten hän huomauttaa, että tarkastettaessa\ntaistelujoukkoja pääsotarintamalla oli helposti todettavissa\nsaksalaisten keväällä 1918 ensi kerran koko sodan aikana -- ensimmäinen\nrynnäkkö mukaanluettuna -- olevan länsirintamalla vihollisiansa\nmelkoisesti lukuisammat. Sitäpaitsi oli Venäjältä tulevilla\ndivisioonilla se etu, että ryhtyessään uusiin taisteluihin niillä oli\ntakanaan melkein vuoden aika käytettynä lepoon ja opetukseen ilman\nvakavia otteluja vihollisten kanssa. Kaikki brittiläiset joukot olivat\nsitävastoin vuoden 1917 jälkimmäisellä puoliskolla kärsineet 5 kertaa\näärettömän suurta mieshukkaa. Lopuksi olivat liittolaisten viholliset,\npaitsi että Venäjän rintamalta oli vapautunut suuret määrät saksalaista\nja itävaltalaista tykistöä, lisäksi valloittaneet vähintään 4,000\ntykkiä Venäjällä ja 2,000 Italiassa kuin myöskin äärettömät määrät\nkaikenlaisia sotatarpeita. Ja kuvauksensa asemasta vuoden 1918 alussa\nChurchill keskittää seuraaviin sanoihin: \"Venäjä lyötynä, Italia\nhenkitoreissa, Ranska uupuneena, brittiläiset armeijat mitä ankarimman\nverenvuodatuksen kärsineinä, sukellusveneet vielä voittamatta,\nYhdysvallat 3,000 mailin etäisyydessä -- kaikki nämä tekijät yhdessä\nmuodostivat tilanteen, jossa Saksan poliittinen johto olisi vallan\nhyvin voinut menestyksellisesti toimia. Äärettömät valloitukset,\njotka Saksa oli tehnyt Venäjällä, viha ja raivo, jota liittolaiset\ntunsivat bolshevikkeja kohtaan, olisivat varmaan tehneet Saksalle\nhelpommaksi tehdä Ranskalle alueellisia myönnytyksiä sekä tarjota\nIsolle-Britannialle Belgian täydellistä palauttamista entiselleen.\nNeuvosto-Venäjän luopuminen liittolaisistaan, josta oli seurauksena,\nettä Venäjän vaatimukset eivät enää tulleet kysymykseen, helpotti\nsamaten Itävallan ja Turkin rauhanneuvotteluja.\" Lisättävä on\nkuitenkin, että Churchill katsoo keskusvaltojen erinomaisen edullisen\naseman vuoden alussa heikontuneen niiden suurten, veristen taistelujen\nvaikutuksesta, joita maalis- ja huhtikuussa oli käyty länsirintamalla.\nNäitä taisteluja pidetään kuitenkin saksalaisella taholla voittoina,\njoskaan ei ratkaisevina. Samaten kuin Loucheur lausuu myöskin Churchill\nkäsityksenään, että ainoastaan Fochin nimittäminen kaikkien\nlänsirintamalla toimivien sotajoukkojen ylipäälliköksi teki lopulta\nliittolaisten voiton mahdolliseksi.\n\nTällainen oli suurin piirtein sotilaallinen asema maailmansodassa sinä\nhetkenä, jolloin saksalaiset apujoukot saapuivat maahamme ottaaksensa\nosaa valkoisen armeijamme kera venäläisten karkoittamiseen maastamme ja\nheidän avullaan maan laillista valtiovaltaa vastaan kapinaan nousseiden\noman maan kansalaisten kukistamiseen.\n\nOn näyttänyt tarpeelliselta palauttaa mieliin pieni yleiskuva\ntilanteesta maailmansodassa, sillä ainoastaan tätä taustaa vastaan on\nyleensä alkuaikojen ulkopolitiikka meillä ymmärrettävissä. Lisättäköön\nvielä, että monen käsitykseen Saksan murtumattomasta voimasta\nilmeisesti vaikutti se tosiasia, että Saksa samaan aikaan, kun se\nvalmistautui lopulliseen hyökkäykseen päävihollisiansa vastaan\nlänsirintamalla, katsoi mahdolliseksi lähettää meidän maahamme\n10,000-miehisen erinomaisen taistelukuntoisen joukon.\n\nKun minun tuli ratkaista, kumpaa edellämainituista kahdesta\nmahdollisesta suunnasta pyrkisin ulkoasiain johdossa toteuttamaan, en\npuolestani voinut lähteä siitä, miten itse tai muut sillä hetkellä\narvostelivat maailmansodan kehittymistä ja ratkaisua. Liittyessäni 1915\nitsenäisyyspuolueeseemme ja kuuluen siitä saakka sen n.s. vanhempien\nneuvostoon eli keskuskomiteaan, niinkuin sitä myöskin nimitettiin, olin\nalussa vahvasti uskonut Saksan lopulliseen voittoon, mutta Amerikan\nyhtyminen 1917 sotaan Saksan vihollisten puolella oli minussa sittemmin\nherättänyt tässä suhteessa suuria epäilyksiä, josta syystä ilmoitinkin\nkeskuskomitean puheenjohtajalle, senaattori Edv. Hjeltille, haluni\nluopua komiteasta, jotta en pessimismilläni vaikuttaisi mitenkään\nniihin, jotka vielä jaksoivat olla optimisteja. Hjeltin ja muiden\nkomitean jäsenten pyynnöstä suostuin kuitenkin jäämään jäseneksi,\nvaikka en senjälkeen ottanut osaa komitean kokouksiin yhtä\nsäännöllisesti kuin aikaisemmin. Keväällä 1918 olivat ajatukseni\nkuitenkin uudelleen kääntyneet siihen suuntaan, että en pitänyt Saksan\nvoittoa mitenkään mahdottomana. Mutta, kuten jo sanottu, ulkopolitiikan\nyleissuuntaa määrättäessä en voinut mitenkään pitää oikeana nojautua\nennakkoarvioimisiin sodan lopullisesta päättymisestä, jommoiset\nkaikissakin oloissa ovat sangen epävarmoja, mutta semminkin siksi\npuutteellisten, yksipuolisten tietojen varassa, kuin mitä meillä oli\ntilaisuus itsellemme hankkia.\n\nOma lähtökohtani oli yksinkertaisesti seuraava. Sota on aina jotakin\nepävarmaa, ja siitä syystä ei ole oikeutettua asettaa nuoren, heikon\nvaltion kohtaloa riippuvaksi jommankumman taistelevan puolen voitosta,\nei ole oikeutettua asettaa tulevaisuus yhden kortin varaan, näyttäköön\ntämä kortti kuinka varmalta tahansa. Oli päinvastoin toimittava niin,\nettä nuori itsenäisyytemme _joka tapauksessa_ jäisi eloon ja pääsisi\nvarttumaan. Ulkopolitiikan päämääränä tuli sentähden käsitykseni mukaan\nolla puolueettomuuden säilyttäminen maailmansotaan nähden ja siten\nkaiken sellaisen välttäminen, mikä voisi saattaa meidät osallisiksi\nmaailmansotaan. Mutta tällaista puolueettomuuspolitiikkaa kohtasi kyllä\nalusta alkaen eräs suuri vaikeus.\n\nVaikka venäläiset oli maasta karkoitettu ja punakapina kukistettu, kyti\nsuuri viha ja katkeruus täten voitetuissa, joten ei näyttänyt olevan\nvielä mitään varmuutta siitä, että rauha oli lopullinen. Päinvastoin\ntäytyi ottaa laskuun mahdollisuus, että Venäjälle paenneet\npunakaartilaisjoukot vielä saisivat venäläiset yllytetyiksi tekemään\nuuden yrityksen onnellistuttaa maatamme neuvostotasavallan\nsiunauksilla. Toiselta puolelta oli se suomalainen armeija, joka oli\nvoittanut vihollisen, pääasiallisesti talonpoikaisarmeija, jota ei\nkauemmin voitu pitää koossa, koska maa ehdottomasti tarvitsi kyntäjänsä\nja kylväjänsä. Olimme siten vaarallisissa oloissa vielä ilman omaa\nsotaväkeä, sellaisen järjestämiseen oli vasta ryhdyttävä, eikä\ntilannetta suinkaan myöskään helpottanut noin 80,000:n vapaussodassa\notetun vangin kasaantuminen vankileireihin. Tässä tilanteessa hallitus\nkatsoi välttämättömäksi anoa, että ne saksalaisjoukot, jotka olivat\nottaneet osaa vapaustaisteluumme, saisivat toistaiseksi sekä ulkonaisen\nettä sisäisen rauhan turvaamiseksi jäädä maahamme.\n\nValtionhoitaja Svinhufvudin kirjelmässä kreivi von der Goltzille\nanottiin hänen toimintaansa siihen, että saksalaiset joukot saisivat\nvastaiseksi jäädä maahamme, ja perusteltiin tätä anomusta sillä, että\nuusien venäläisten hyökkäysten vaara oli tarjolla, että suomalaisten\nviranomaisten oli vaikea yksin järjestää rannikkopuolustusta\nja että saksalaisten joukkojen viipyminen maassa tekisi Suomen\nsotilashallinnolle mahdolliseksi järjestää maan puolustuksen. Ennenkuin\nhallitus ryhtyi tähän toimenpiteeseen, oli asiassa kuultu kenraali\nMannerheimin mieltä. Lausunnossaan toukok. 21 päivältä kenraali\nMannerheim sanoo, \"että sotilaalliselta kannalta ei saksalaisten\njoukkojen oloa täällä ole pidettävä ehdottomasti välttämättömänä;\nkuitenkin tulisi näiden joukkojen täälläolo tarjoamaan täyden\nturvallisuuden järjestelykauden kestäessä\".\n\nKirjeessä toukokuun 2 päivältä Berliinistä oli ministeri Hjelt jo\naikaisemmin tiedoittanut Ludendorffin huomauttaneen, että Suomeen\nlähetettyjä joukkoja kyllä tarvittaisiin länsirintamalla, mutta \"että,\njos hallitus katsoisi järjestyksen ylläpitämisen maassa sekä maan\nturvaamisen Venäjän taholta tapahtuvia hyökkäyksiä vastaan vaativan\njoukkojen viipymistä maassa muutaman viikon tai pari kuukautta sen\njälkeen, kun varsinainen taistelu oli loppuunsuoritettu, tämä ei\nkohtaisi mitään esteitä, eikä myöskään se, että jokin pienempi osa\njoukoista jäisi maahan vieläkin pitemmäksi ajaksi\". Että Saksan ylin\nsodanjohto mielellään suostui Suomen hallituksen esitykseen\nsaksalaisten joukkojen viipymisestä maassamme, oli sitäkin\nluonnollisempaa, kun, kuten myöhemmin on selvinnyt, näiden\njoukkojen jääminen Suomeen oli jo edellytetty Saksan yleisessä\nsotasuunnitelmassa.\n\nKaikki porvarilliset puolueet maassamme maalaisliittolaisia myöten\nolivat yksimielisesti tämän järjestelyn takana. Mutta vieraan vallan\nsotaväen oleskeluun maassamme maailmansodan yhä vielä kestäessä\nsisältyi tietenkin vaara puolueettomuuden säilymiselle. Vaikkakin\nsaksalaisten tänne saapuminen oli tapahtunut nimenomaan Suomen\nhallituksen pyynnöstä, aiheuttaa sotilasinterventio vieraan vallan\nalueella tietysti aina normaalisista poikkeavia kansainvälisiä suhteita\nkysymykseen tulevien valtioiden kesken. Puolueettomuuden säilyttäminen\nnäissä oloissa edellytti ennen kaikkea, että maamme suvereniteettia ei\nloukattaisi sotilaallisessa eikä hallinnollisessa suhteessa.\n\nMitä sotilaallisen suvereniteettimme säilyttämiseen tulee, siitä oli\nSuomen vapausarmeijan ylipäällikkö, kenraali Mannerheim, tarmolla ja\nvalppaudella pitänyt huolta. Kun saksalaisen apujoukon lähettäminen\nSuomeen oli päätetty, oli kenraali Mannerheim Saksan armeijan\nylipäällikölle, kenraalisotamarsalkka von Hindenburgille lähettämässään\nkiitossähkösanomassa ehdottanut, että saksalaiset joukot sinä hetkenä,\njolloin ne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon\nalaisiksi ja että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa\njulistuksessaan selittää, etteivät saksalaiset joukot ole tulleet\nSuomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin, vaan\nauttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti\ntunkeutuneita vieraita murhaajajoukkioita vastaan. Kun saksalaiselta\ntaholta hyväksyttiin kenraali Mannerheimin esitys, säilyi siten ylin\nsotilaallinen johto suomalaisissa käsissä. Maamme suvereniteettia\nsotilaallisessa suhteessa ei siten saksalaisen joukon tänne tulo ja\ntäällä viipyminen loukannut.\n\nMitään muutosta tässä suhteessa ei myöskään aiheuttanut se sopimus,\njoka vähän ennen hallitukseen astumistani oli tehty saksalaisten\nkanssa siitä, että armeijamme järjestely oli suoritettava saksalaisen\nmallin mukaan ja käyttämällä hyväksi Saksan armeijan kokemuksia\nmaailmansodassa. Hallitus oli johtunut tähän sopimukseen siitä syystä,\nettä se ei pitänyt mahdollisena järjestää ainakaan lyhyessä ajassa\narmeijaamme yksistään omin voimin ja että jääkärimme, joiden tuli\nmuodostaa uuden armeijamme runko, olivat saaneet sotilaskasvatuksensa\nSaksassa. Sopimuksesta seurasi kyllä, että joukko saksalaisia\nupseereja komennettiin maahamme avustamaan ja opastamaan armeijamme\njärjestelyssä, mutta ylin johto pysyi keskitettynä suomalaisissa\nkäsissä. Ylipäällikön oikeudet siirrettiin valtionhoitajalle, ja\nsotaväen päälliköksi tuli, sittenkun kenraali Mannerheim, joka ei\nhyväksynyt hallituksen suunnitelmaa armeijan järjestelyksi, oli\npyytänyt eronsa, kenraali Wilkama. Yleisesikunnan päällikkönä toimi\naluksi eversti Nils Procopé, ja kun tämä elokuun alkupuolella oli\nsaanut pyytämänsä eron, nimitettiin väliaikaiseksi päälliköksi\nsaksalainen yleisesikunnan eversti v. Redern. Sotilashallinnollisessa\nsuhteessa oli lähin johto puolustusministerillä.\n\nSiviilihallinnossa maamme suvereniteetti ei mitenkään tullut loukatuksi\nsaksalaisten maassaolon vuoksi. Julkista oikeutta ei kukaan saksalainen\nharjoittanut maassamme, ja ne henkilöt, jotka täällä edustivat Saksaa,\neivät yleensä pyrkineet sekaantumaan maamme asioihin. Saksan\nlähettiläs, vapaaherra v. Brück, hienosti sivistynyt, vilkas\nbaijerilainen, ei ollut vähimmässäkään määrässä agressiivinen luonne.\nKreivi v. d. Goltz oli kyllä hyvin tarmokas ja luja mies, mutta samalla\nsiksi älykäs, että hän hyvin lyhyessä ajassa oppi tuntemaan Suomen\nkansan luonteen ja oivalsi, että voimasanoilla ja komentamalla ei\nkansaamme suinkaan voitaisi lähentää Saksaan, vaan että varmin tie\ntähän oli päinvastoin täydellisen vapauden suominen kansallemme hoitaa\nasiansa omien miestensä kautta.\n\nOnhan kyllä tohtori Schauman kirjassaan \"Valtiomuototaistelu Suomessa\n1918\" (s. 32) väittänyt, että Suomen politiikan todelliseksi, vaikka ei\nnäkyväksi johtajaksi tuli kreivi v. d. Goltz. Mutta tämän väitteensä\ntueksi Schauman esittää ainoastaan kaksi asiaa, ensiksi, että v. d.\nGoltz valtionhoitajan kutsumana oli neuvotellut tulevan armeijamme\njärjestelystä ja rakenteesta sekä riittävän monen saksalaisen\nopetusupseerin hankkimisesta, sekä toiseksi, että v. d. Goltz itse\nlausuu kirjassaan \"Toimintani Suomessa ja Baltian maissa\": \"Epäilemättä\noli isänmaani parasta katsoen oikein, etten minä, kun mielipidettäni\nkysyttiin, vetäytynyt kenraalin kuoreeni ja kieltäytynyt antamasta muka\nliian poliittisia ja minulle kuulumattomia vastauksia\" -- \"minä olin\npoliittinen kenraali ja olen siitä ylpeä\".\n\nMutta voidaanko todella näistä tosiasioista mitenkään tehdä niin\npitkälle käypiä johtopäätöksiä, kuin Schauman kirjassaan on tehnyt?\nEttä v. d. Goltzin yllämainittu lausunto ei oikeuta sellaiseen\njohtopäätökseen, on selvää, sillä kirjoitettuaan tuon lauseen hän\njatkaa esitystään asemastansa Suomessa ja lopettaa sen seuraavasti:\n\"Mutta kaikille ilkeämielisille kriitikoille vakuutettakoon vielä\nkerran tämän esityksen lopussa, että Suomi 1918 nautti mitä\ntäydellisintä itsenäisyyttä ja että Suomen hallitus kaiken Saksaan ja\nminuun kohdistuvan rakkautensa ohella täydellisesti säilytti oikeutensa\nitsenäisenä hallituksena. Jos toisin olisi ollut, jos minä todellakin,\nkuten tuo ruotsalainen sanomalehti [eräs Tukholman lehti] soimasi,\nolisin liikkunut Suomessa prokonsulina, olisi tämä rakkaus pian\nmuuttunut vastakohdakseen. Juuri pidättyväisyydellään Saksa on\nvalloittanut asemansa kansan sydämissä.\"\n\nKreivi v. d. Goltzin käsitys Schaumanin väitteistä käy muutoin tämän\nohessa hyvin voimakkaasti ilmi eräästä kirjeestä, jonka kreivi\njoulukuun 12 päivänä 1924 heti Schaumanin kirjan ilmestyttyä lähetti\nminulle, oikeuttaen julkaisemaan sen. Kun silloin vielä näytti liian\naikaiselta julkisuudessa tarkemmin selostaa 1918 vuoden tapahtumia, ei\nollut mahdollista julkaista myöskään tätä kirjettä. Se esiintyy nyt\nkokonaisuudessaan myöhemmin toisessa yhteydessä ss. 89-92, josta syystä\ntässä ainoastaan viittaan siihen.\n\nMitä erityisesti tulee omaan hallintohaaraani, en muista yhtään ainoata\ntapausta, jossa ennen asian ratkaisua olisin neuvotellut kreivi v. d.\nGoltzin kanssa. Poikkeuksena ovat tietenkin ne harvat tapaukset,\njolloin oli selvitettävä jokin saksalaiseen sotaväkeen kuuluvan\nhenkilön ja oman maan kansalaisen välinen asia. Tähän on minun\nkuitenkin vielä lisättävä, että yhdessä asiassa katsoin tarpeelliseksi,\nnoudattaakseni saksalaisen sotapäällystön lausumaa toivomusta,\nmenetellä toisin, kuin muussa tapauksessa olisin halunnut tehdä. Olisin\nmielelläni nähnyt, että sanomalehtemme olisivat saaneet oikeuden\njulkaista myöskin ympärysvaltojen sotabulletiinit -- sitä olisi\npuolueettomuuskanta maailmansotaan nähden vaatinut -- mutta saksalainen\nsotapäällystö katsoi, että niin kauan kuin saksalaista sotaväkeä oli\nmaassamme, olisi tätä vältettävä, koska se voisi loukata saksalaisia\njoukkoja. Tämäkin asia saatiin kuitenkin syksymmällä järjestetyksi;\nympärysvaltojen sotabulletiinia julkaistiin sen jälkeen meilläkin\nesteettä.\n\nPääkysymys ulkoasiain hoidossa oli minulle: oliko mahdollista toteuttaa\nse saksalainen orientointi, jota sekä poliittinen tilanne että valtava\nkansan opinioni meillä ehdottomasti näytti vaativan, sillä tapaa ja\nsiksi lievässä muodossa, että voisimme ylläpitää puolueettomuuttamme\nmaailmansotaan nähden, vai oliko se vievä meidät osallisiksi tähän\nsotaan. Että tilanne oli täynnä vaaroja ja vaikeuksia myöskin\nvarovaiselle, puolueettomuuteen pyrkivälle politiikalle, oli kyllä\nselvää, mutta sittenkin oli tätä käsitykseni mukaan yritettävä.\n\n\n\n\nPETSAMON-RETKEN SEURAUKSET\n\n\nAlkupuolella toukokuuta 1918 oli eräs jossakin määrin sotilaallisesti\njärjestetty vapaajoukko tohtorien Thorsten Renvallin ja Olli Laitisen\njohdolla tehnyt retken Petsamon alueelle, tutkiaksensa minkälaiset olot\nsiellä vallitsivat sekä ottaaksensa, jos näyttäytyisi mahdolliseksi,\nalueen haltuunsa, jotta Suomen valtio aikanaan voisi pontevammin vaatia\ntämän, jo puolivuosisataa aikaisemmin Suomelle luvatun maan liittämistä\nvaltioalueeseemme. Retki oli yksityislaatuinen, mutta Vaasan hallitus\noli saanut tiedon sen järjestämisestä.\n\nAluksi näytti siltä, kuin alue olisi jätetty autioksi ja retkeilijät\ntulisivat onnistumaan yrityksessään, mutta toukokuun 12 päivänä, kun\njoukko lähestyi Petsamon vuonoa, se kohtasi hyvin varustetun, itseänsä\npaljon mieslukuisemman vihollisen, joka otti retkeilijät vastaan\nankaralla kuularuisku- ja kivääritulella. Pikainen peräytyminen oli\nainoa pelastumiskeino. Osa vapaajoukkoa pääsikin takaisin Suomen\npuolelle, toisen osan joutuessa Norjan puolelle rajaa, missä heidät\nriisuttiin aseista ja sijoitettiin keskitysleiriin.\n\nSuomeen palanneiden ilmoitusten mukaan muodostivat venäläiset,\nenglantilaiset merisotilaat ja suomalaiset punakaartilaiset sen joukon,\njoka oli karkoittanut heidät Petsamon alueelta. Englantilaisten\nupseerien vakuutettiin johtaneen joukkoa. Kun siten englantilaisten\ntoiminta oli estänyt Suomen kansalaisia ottamasta haltuunsa aluetta,\njota meillä oli pidetty jo kauan sitten oikeudenmukaisesti meille\nkuuluvana, katsoi hallitus välttämättömäksi esittää tapahtuman johdosta\nvastalauseen Ison-Britannian hallitukselle. Tässä mielessä oli\nannettava nootti Britannian hallitukselle. Luonnos tällaiseen oli jo\nlaadittu, ennenkuin astuin ulkoasiain johtoon, mutta nootin lopullinen\nmuodostaminen ja sen perillesaattaminen tuli tapahtumaan lähinnä minun\nvastuullani.\n\nNootissa tehdään ensin lyhyesti selkoa Petsamon kysymyksen\naikaisemmista vaiheista siitä saakka, kun keisari Aleksanteri II\nmanifestillaan helmikuun 15 päivältä 1864 sitoutui luovuttamaan\nSuomelle itäpuolella Jaakopinjokea olevan Jäämeren ranta-alueen,\nkorvauksena siitä, että Suomi luovutti Venäjälle Siestarjoen\nkivääritehtaan. Sitten huomautetaan, että kun Suomi nyttemmin on\nitsenäinen, Venäjästä kokonaan riippumaton valtio, on sitäkin\ntärkeämpää, että kysymyksessäoleva, Suomelle luvattu alue yhdistetään\nSuomen muuhun valtioalueeseen. Syynä siihen, että hallitus ei vielä ole\nvoinut ottaa aluetta haltuunsa, on maassa puhjennut kapina. Kun sitten\non selostettu edellämainittua suomalaisen vapaajoukon retkeä Petsamoon\nsekä lausuttu se käsitys, että syynä retken epäonnistumiseen oli\nyksinomaan se apu, jonka venäläiset ja suomalaiset punakaartilaiset\nolivat saaneet englantilaiselta meriväeltä, pannaan vastalause täten\nSuomelle tapahtunutta oikeudenloukkausta vastaan sekä esitetään\nvaatimus, että Ison-Britannian hallituksen tulisi heti kutsua pois\njoukkonsa suomalaiselta territoriolta sekä estää punakaartilaisia vasta\nsaamasta apua muodossa tahi toisessa Ison-Britannian alamaisilta.\n\nNootti lähetettiin Ruotsin-lähettiläällemme ministeri Gripenbergille\nTukholmaan siellä annettavaksi Britannian Ruotsin-lähettiläälle, Sir\nEsme Howardille. Erinäisistä syistä lykkäytyi nootin perillevieminen\njonkin verran, joten tämä tuli tapahtumaan kesäkuun 27 päivänä. Samana\npäivänä minulle lähettämässään yksityisessä kirjeessä Gripenberg tekee\nselkoa tilaisuudesta, jossa hän jätti nootin Sir Esmelle. Hän kertoo,\nettä tämä, luettuaan nootin, otti asian perin vakavasti, kysyen, oliko\ntarkoitus antaa uhkavaatimus, johon Gripenberg vastasi, että nootti\nilmaisi ainoastaan hallituksen toivomuksen siitä, että englantilaiset\njoukot siirrettäisiin pois Suomen valtiolle kuuluvalta alueelta. Sir\nEsme epäili, oliko Suomen omistusoikeus kysymyksessäolevaan\nalueeseen selvä, esittäen käsityksensä tueksi 1864 vuoden asetuksen,\njossa oli vaihtoehtoisesti kysymys joko Petsamon tahi jonkin toisen\nmaa-alueen luovuttamisesta Suomelle korvaukseksi Siestarjoen\nkivääritehdas-alueista. Sir Esme ehdotti lopuksi, että Gripenberg\nottaisi takaisin nootin, mutta kun Gripenberg vastasi, ettei hän ollut\nsiihen oikeutettu eikä tulisi sitä tekemään, ilmoitti Sir Esme, että\nhän tulisi heti antamaan tiedon nootista muille ympärysvaltojen\nlähettiläille Tukholmassa, koska Englanti ei toimi yksinään, vaan\nkaikissa asioissa yhdessä liittolaistensa kanssa.\n\nSeuraavana päivänä pyydettiin Gripenbergiä saapumaan Ranskan\nlähettilään, ministeri Thiébaut'n, luo ja hänen sinne saapuessaan oli\nSir Esme myöskin siellä. Tällöin viritettiin pitempi keskustelu nootin\njohdosta, jossa Ranskan ministeri teki samat vastaväitteet kuin\nEnglannin ministeri edellisenä päivänä, pahoitellen lisäksi, ettei\nRanska myöskin ollut saanut noottia. Ministeri Thiébaut myönsi, että\nnootti ei ollut puettu uhkavaatimuksen muotoon, vaan että sitä oli\nsanottava \"kategoriseksi pyynnöksi\" (mise en demeure). Sir Esme\nvakuutti keskustelun kuluessa, että liittovaltojen tarkoitus ei\nsuinkaan ollut estää Suomea pääsemästä Jäämerelle, mutta tämä voisi\ntapahtua vasta sodan päätyttyä, sillä jos liittovallat nyt sallisivat\nSuomelle vapaan pääsyn Jäämerelle, kävisi Suomelle mahdottomaksi estää\nsaksalaisia perustamasta sinne tukikohtaa sukellusveneitänsä varten,\njosta olisi seurauksena, että liittovaltojen yhteys Venäjän ja\nMuurmannin kanssa katkaistaisiin. Ministeri Thiébaut luuli, että\nliittovaltojen hallituksilla ei olisi mitään sitä vastaan, että\ntunnustaisivat Suomen oikeuden Petsamon alueeseen sekä antaisivat\nlupauksen alueen luovuttamisesta sodan päätyttyä. Lopuksi lähettiläät\nilmoittivat, että he, katsoen asian vakavuuteen, olivat edellisenä\niltana sähköttäneet nootin sisällyksen hallituksillensa, ja samaten\nolivat myöskin Italian ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen lähettiläät\ntoimineet.\n\nYmmärrettävää on, että se tapa, jolla liittovaltojen\nTukholman-lähettiläät olivat suhtautuneet meidän noottiimme, oli mitä\nsuurimmassa määrässä huolestuttanut ministeri Gripenbergiä. Hänen\nkirjeensä minulle näiltä päiviltä kuvaavat selvään tätä mielialaa.\nKirjeessä heinäkuun 2 päivältä Gripenbergille selitin lähemmin\nnoottimme tarkoitusta, nimenomaan mainiten hallituksemme katsoneen\nolleensa sitäkin oikeutetumpi huomauttamaan Ison-Britannian\nhallitukselle vaatimustamme Petsamon alueeseen, kun Ison-Britannian\nhallitus monet kerrat sodan aikana oli ilmoittanut haluavansa suojella\nmyöskin pienten kansojen oikeuksia.\n\nAsema alkoi kuitenkin näyttää perin uhkaavalta. Skandinaavian maiden\nlehdissä ilmeni joukoittain niille lähetettyjä uutisia, joiden\nilmeisenä tarkoituksena oli valmistaa yleistä mielialaa näissä maissa\nsiihen mahdollisuuteen, että Suomi joutuisi sotaan ympärysvaltojen\nkanssa. Selvä hermostuminen kävi yleiseksi pääkaupungissamme\noleskelevien ympärysvaltojen alamaisten keskuudessa, ja eräänä päivänä\ntiedoitettiin minulle, että Ison-Britannian silloinen virallinen\nedustaja maassamme, konsuli Mr. Growe, jota yleensä pidettiin vähemmän\nystävällisenä maatamme kohtaan sekä pikemminkin venäläisystävällisenä,\noli kutsuttanut kaikki kaupungissa olevat englantilaiset luoksensa,\nilmoittaen, että heidän oli 14 päivän kuluessa suoritettava asiansa ja\nlähdettävä maasta, sillä sota oli aivan piakkoin alkava Suomen ja\nliittovaltojen välillä. Että Mr. Growe ei omasta puolestaan ollut\nhalukas tekemään mitään tällaisen välien rikkoutumisen estämiseksi,\ntuntui varmalta, jos ne tiedot olivat oikeat, jotka näinä päivinä\nsaatettiin minulle perille.\n\nHeinäkuun 9 päivänä tiedoitti ministeri Serlachius Oslosta erään suuren\nkalakauppiaan, joka oli myynyt paljon tavaraa Suomeen, ilmoittaneen,\nettä Norjan viranomaiset olivat päättäneet evätä kaikki vientiluvat\nSuomeen, \"koska on suuri mahdollisuus olemassa, että Suomi sekaantuu\nsotaan Englantia vastaan\".\n\nKoettaessani arvostella, mikä oli saattanut asemamme yht'äkkiä niin\nuhkaavaksi, täytyi minun tulla siihen käsitykseen, että tätä ei\nsuinkaan ollut aiheuttanut noottimme semmoisenaan, sillä selvältä\nnäytti, että joskin sen sanamuoto oli vähemmin onnistunut ja jyrkempi\nkuin mitä erittäinkin pikkuvaltion kirjeenvaihdossa suurvallan kanssa\nkatsotaan soveliaaksi, tällainen seikka ei voinut aikaansaada\nsodanjulistusta maailmanvallan puolelta. Selvältä näytti siten, että\nasemamme huononemisen oli aiheuttanut, ei noottimme sisällys, vaan se\nseikka, että noottimme todellista tarkoitusta arvosteltiin aivan\nväärin. Jos liittovallat luulivat, että noottimme oli oikeastaan\nsaksalaisten sanelema tahi ainakin yhdessä heidän kanssansa laadittu,\npyrkien antamaan oikeutusta jollekin yhteisesti suunnitellulle\nsotilaalliselle toiminnalle, silloin tietenkin nootilla oli aivan\ntoinen kantavuus kuin jos se oli yksistään meidän sangen viaton\nprotestinoottimme sen johdosta, ettemme vieläkään olleet saaneet\ntilaisuutta ottaa haltuumme meille jo 1864 luvattua maata. Tästä tein\nsen johtopäätöksen, että sodanvaara oli vältettävissä, mikäli\nympärysvallat, etupäässä Englanti, saatiin vakuutetuiksi noottimme\ntodellisesta tarkoituksesta ja siitä, että noottimme ei ollenkaan ollut\ntulos yhteistoiminnasta saksalaisten kanssa.\n\nAsian arvosteleminen olisi luonnollisesti ollut hyvinkin helppoa, jos\nolisimme tietäneet, että Saksan yleiseen sotasuunnitelmaan sisältyi\nsaksalaisten joukkojen lähettäminen Suomeen tarkoituksella täältä käsin\nahdistaa englantilaisia joukkoja Muurmannin radan varrella sekä estää\nuuden itärintaman muodostumista. Mutta näistä aikeista emme olleet\nsaaneet mitään tietoja saksalaiselta taholta, vaikkakin jokaiselle\nasioihin vähänkin perehtyneelle täytyi olla selvää, että saksalaiset\njoukot eivät suinkaan olleet saapuneet maahamme yksistään avustaaksensa\nmeitä vapaussodassamme.\n\nHeinäkuun 4 päivänä selostin eduskuntaryhmien valtuuskunnalle\npoliittista tilannetta, kosketellen silloin varovaisessa muodossa\nmyöskin kysymystä mahdollisesta sodanvaarasta. Mihin suuntaan\nlausuntoni tässä suhteessa kävi, ilmenee kirjeestä, jonka vapaaherra\nR. A. Wrede, ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän tunnustettu\njohtaja, lähetti minulle kokouksen jälkeisenä päivänä. Kirje alkoi\nseuraavasti:\n\n\"Niiden tietojen johdosta, joita eilen annoit, otan vapauden lähettää\nSinulle nämä rivit, joihin kiinnität sen huomion, minkä mahdollisesti\nkatsot niiden ansaitsevan.\n\n\"Sinun lausunnoistasi tahtoisin erityisesti alleviivata sen, että\nmeidän on varottava, ettemme joudu sotaan Englannin kanssa. Ja lisään\ntähän, että meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei Saksa aja\nmeitä sellaiseen sotaan. Riippumatta siitä, mille kannalle asettuu\nVenäjän-Karjalan kysymyksen suhteen, on selvää, että Suomen intressit\nMuurmannin rannikolla eivät ole samat kuin Saksan. Jos Saksa katsoo\ntarpeelliseksi sulkea Englannilta pääsyn tätä tietä Venäjälle tai estää\nVenäjää pääsemästä ulos sitä tietä, tehköön Saksa sen yksin, meidän\nsekaantumatta asiaan.\" Kirjeessä siirrytään sitten puhumaan\nedustuksestamme Englannissa \"siltä varalta, että säilytämme rauhan\ntämän maan kanssa\".\n\nSodan vaara näytti todella hyvin uhkaavalta. Kiireellinen toiminta oli\nnyt välttämätön. Tämä edellytti lähinnä suoranaista, nopeata yhteyttä\nIson-Britannian hallituksen kanssa. Täkäläinen Ruotsin lähettiläs,\nministeri Westman, oli jo aikaisemmin minulle ilmoittanut, että Ruotsin\nhallitus oli valmis tarjoamaan \"bona officiaansa\", jos meidän joskus\ntarvitsisi sen välityksellä esittää jotakin asiaa ympärysvaltioille,\njoissa meillä ei vielä ollut virallista edustusta. (Edustajallamme\ntohtori Holstilla ei ollut oikeutta salamerkki-sähkösanomavaihtoon.)\nTätä tarjousta päätin nyt käyttää hyväksemme saadakseni vaarallisen\nväärinkäsityksen selvitetyksi. Hankittuani hallituksen suostumuksen\nsiihen käännyin asiassa heinäkuun 2 päivänä ministeri Westmanin\npuoleen. Yhdessä laadimme saman päivän iltamyöhällä sen sähkösanoman,\njoka Ruotsin Lontoossa olevan lähettilään, kreivi Wrangelin kautta oli\nesitettävä Ison-Britannian hallitukselle. Sähkösanomassa tähdennettiin\nnoottimme tarkoitusta säilyttää itsellemme se oikeus Petsamon\nalueeseen, jonka katsoimme Suomen jo 1864 siihen saaneen. Samalla oli\nannettava Britannialle oikea käsitys siitä, että olimme toimineet\nasiassa itsenäisesti eikä mitenkään yhdessä saksalaisten kanssa.\nSaatoin tämän vakuuttaa sitäkin helpommin, kun olin asian ilmoittanut\nSaksan lähettiläälle, vapaaherra von Brückille, vasta sen jälkeen kuin\nnootti oli valmiiksi laadittu.\n\nRuotsin välitystoiminnan tukemiseksi katsoin tarpeelliseksi, että\nmeillä julkisuudessa korostettaisiin haluamme pysyä puolueettomina\nmaailmansotaan nähden. Tämän johdosta sisälsi \"Hufvudstadsbladet\"\nheinäkuun 6 päivänä johtavan kirjoituksen otsikolla \"Eikö Suomi ole\npuolueeton?\"\n\nKirjoituksessa huomautetaan ensin siitä, että mieliala ympärysvalloissa\nalkaa päivä päivältä kehittyä yhä enemmän meitä vastaan, että sitä\ntodistavat eräs Englannin parlamentissa tehty välikysymys samoinkuin\nmyös tiedot, joita ulkomaiden lehdet ovat saaneet ympärysvaltojen\nlähetystöistä. Varsinkaan eivät Ison-Britannian ja Suomen välit ole\ntyydyttävällä kannalla. Lehti jatkaa sitten seuraavasti:\n\n\"Kuten useamman kerran olemme huomauttaneet, ei kukaan järkevä ihminen\ntässä maassa halua, että luopuisimme siitä puolueettomuudesta, jonka\nhallituksemme julisti itsenäisyysilmoituksemme yhteydessä. Emme\nmyöskään luule, että mikään meidän tekomme olisi voinut antaa aihetta\nsiihen käsitykseen, että Suomi olisi poikkeamaisillaan tältä tieltä\nheittäytyäksensä arveluttaviin selkkauksiin. Ja käsityksemme on,\nettä se epäluulo meitä kohtaan, joka ilmeisesti on vallalla\nympärysvaltioissa, pohjautuu ulkonaisiin ilmiöihin, siihen tosiasiaan,\nettä me hädässämme anoimme ja saimme Saksalta avustusta ja että\nsuhteemme tähän valtioon on saanut leimansa tästä meidän yhteiskuntamme\npelastamiseksi välttämättömästä avunannosta. Ympärysvalloissa ei\nkuitenkaan pitäisi katsoa puolueettomuuden rikkomiseksi sitä, että\nkäännyimme vieraan vallan puoleen asiassa, joka koski meille elämän\nkorkeimpia arvoja, eikä myöskään sitä kiitollisuutta, jota\nluonnollisesti tunnemme saadusta avusta. Ja kuitenkin täytyy meidän\nkatsoa, että pääsyynä epäsuopeaan mielialaan meitä kohtaan on mainittu\nsuhde, jossa voimat, joille me emme mitään mahtaneet, ratkaisivat\ntapausten kehityksen.\n\n\"Asiallisia syitä riitoihin puolueettoman Suomen ja ympärysvaltojen\nvälillä ei voitane osoittaa löytyvän. Tosin pysymme tinkimättä\nvaatimuksessamme Petsamon alueeseen, mutta tämän asianhan ei luulisi\nkoskevan ympärysvaltojen intressejä, se on Suomen ja Venäjän välinen\nasia, toisin sanoen kahden puolueettoman valtakunnan välinen. Ja\ntässäkään asiassa, jossa kuitenkin oikeutemme on vastaansanomaton, emme\nkuitenkaan ole esiintyneet mitenkään hyökkäävästi. Armeijamme\npääesikunnan päällikön ilmoituksen mukaan eivät hallituksen sotavoimat\nsielläkään ole ylittäneet rajaa. Ja niistä yksityisistä vapaajoukoista,\njotka ovat liikkuneet niillä seuduilla ja sitten paenneet venäläisten\nja punaisten ahdistamina m.m. Norjan valtioalueelle, ei voida mitenkään\ntehdä yhteiskuntaamme vastuunalaiseksi. Jos vaatimuksemme Petsamon\nalueen suhteen sisältyvät lausuntoon, että Englanti kyllä on vallan\nsuopealla kannalla puhtaasti suomalaisiin toivomuksiin nähden, pitäisi\nolla helppo poistaa kaikki aiheet kahnauksiin ainakin tällä taholla ja\nsiten olla mahdollisuus väärinkäsityksen selvittämiseen rauhallista\ntietä.\n\n\"Mitä sitten tulee hermostuneisuuteen Itä-Karjalan ja\nMuurman-radan johdosta, olemme aina vastoin kaikkia suursuomalaisen\nyltiöisänmaallisuuden ilmauksia -- jotka eivät myöskään ole ylittäneet\nkannunvalamisen rajoja -- huomauttaneet, että tähän kuuluvien\nirridenta-näkökohtien toteuttamisella voimakeinoin ei ole kannatusta\nlaajemmassa kansanopinionissa, josta syystä ei myöskään mikään\nvastuuntuntoinen hallitus voisi sitä suosia. Tosiasia on myöskin,\netteivät mitkään Suomen armeijaan kuuluvat joukot ole ottaneet osaa\nniihin retkeilyihin rosvoavia punaisten ja venäläisten joukkoja\nvastaan, joita näillä tienoilla on tapahtunut. Mutta toisaalta ei voida\nmitenkään pitää puolueettomuuden rikkomisena, jos nykyisissä\nlevottomissa olosuhteissa ryhdytään sotilaallisiin toimenpiteisiin\npuolustaaksemme niin vaaranalaista ja uhattua linjaa, kuin meidän\nitärajamme on.\"\n\nHuomautettuaan sitten, kuinka vahingollista on maallemme, että\nulkomaisten lehtien kirjeenvaihtajat kaikenlaisten kulkupuheiden\nnojalla lähettävät maailmalle hälyyttäviä perättömiä tietoja muka\ntäällä suunniteltavista sotaretkistä sekä itään että pohjoiseen,\nlopettaa lehti kirjoituksensa seuraavalla lausunnolla:\n\n\"Me korostamme siten, että maamme ei tiedä ryhtyneensä mihinkään\ntoimenpiteeseen, jonka syyllä voitaisiin katsoa loukkaavan\npuolueettomuuden velvoituksia, kuin myöskin, että maallamme ei ole\nmitään sellaisia suunnitelmia, joka voisivat saattaa sen ristiriitaan\nympärysvaltojen kanssa. Me katsomme, että kun väitetään Suomen\npoliittisessa suhteessa 'ottaneen perin epämääräisen asenteen', niin\ntämä väite ei ole totuuden mukainen. Että me ylläpidämme mitä\nystävällisimpiä suhteita Saksan kanssa, sitä tietysti ei kielletä. Tämä\non meidän eittämätön oikeutemme, ja siihen on meillä mitä\nkouraantuntuvin syy. Mutta täten emme mitenkään luovu puolueettomuuden\ntieltä. Eikä kellekään pitäisi olla tuntematonta, että me emme suinkaan\nanoneet Saksan avustusta asettuaksemme Saksan herruuden alaisiksi. Me\nvoimme myöskin äänekkäästi todistaa, että Saksa koko ajan on täysin\nrespekteerannut meidän itsenäisyyttämme ja vapauttamme, tahtomatta\nmitenkään saattaa tahtoansa noudatettavaksi kysymyksissä, jotka ovat\nsovitun tehtävän ulkopuolella.\"\n\nTämä \"Hufvudstadsbladetin\" kirjoitus antoi Berliinin-lähetystöllemme,\njota silloin virkaatekevänä päällikkönä johti vapaaherra A. von\nBonsdorff, aihetta seuraavaan lausuntoon lähetystön raportissa\nheinäkuun 21 päivältä:\n\n\"Hallitukselle on jo tunnettua, että korkeimmassa paikassa,\nsodanjohdossa ja myöskin ulkoasiainministeriössä toivotaan monarkian\ntulevan maamme valtiomuodoksi. Kun otetaan huomioon se apu, jonka\nolemme saaneet Saksasta, ja se voimakas intressi, joka saksalaiselta\ntaholta on tullut Suomen osaksi, sekä se suopeus maatamme kohtaan, joka\nm.m. ilmenee valmiudessa kannattamaan ja puoltamaan toivomuksiamme\nItä-Karjalan suhteen, on omansa herättämään ihmettelyä, että\nsanomalehti 'Hufvudstadsbladet' on voinut julkaista sellaisen\nkirjoituksen, kuin se, joka lehden heinäkuun 6 päivän numerossa\nesiintyi otsakkeella 'Eikö Suomi ole puolueeton?' Useat Saksan lehdet\novat kertoneet kirjoituksen pääsisällyksen sähkösanoman muodossa, ja se\non epäilemättä vahingoittanut meitä, kun sitä täällä luonnollisesti on\ntulkittu ilmauksena taipumuksesta suomalaisella taholla olla hyvissä\nväleissä myöskin ympärysvaltojen kanssa. Asian luonnon mukaista on,\nettä saksalainen opinioni ankarasti reagoi tällaista vastaan, ja\nsuomalainen politiikka, joka näinä ratkaisevina aikoina tahtoo\nsijoittaa maamme kahden tuolin väliin, voinee tuskin johtaa muuhun kuin\nmaallemme kestämättömään asenteeseen. Lähetystö on pitänyt\nvelvollisuutenaan kertoa kirjoituksen toistamisesta Saksan lehdissä ja\nluulee puolestaan, ettei ole epäoikeutettua huomauttaa kunnioittaen\nsiitä, kuinka välttämätöntä on, että kotimaan sanomalehdistö näinä\nmeille erinomaisen vakavina aikoina käsittäisi velvollisuudekseen\nneuvotella hallituksen ulkoasiainjohdon kanssa, ennenkuin julkaisevat\nkirjoituksia tärkeistä ulkopoliittisista kysymyksistä.\"\n\nTämä lähetystön tiedoitus ei voinut mitenkään huolestuttaa, olihan\nminulle hyvin tunnettua, että vapaaherra v. Bonsdorff, joka\npitkäaikaisen toimintansa aikana Saksassa itsenäisyytemme hyväksi oli\ntullut vakuutetuksi Saksan lopullisesta voitosta maailmansodassa,\narvioi Suomen ulkopolitiikan tehtävät aivan toisenlaisiksi kuin\nulkoasiain silloinen johto. Viimeinen kohta lausunnossa oli\nomansa huvittamaan, se kun osoitti, ettei lähetystö ajatellut\nmahdolliseksikaan, että \"Hufvudstadsbladetin\" kirjoitus olisi ollut\nulkoasiainjohdon inspiroima. Olin kuitenkin kirjelmässä heinäkuun 6\npäivänä kaikille lähetystöjen päälliköille ilmoittanut nootistamme\nIson-Britannian hallitukselle sekä kärjistyneistä suhteistamme tähän\nsuurvaltaan.\n\nEttä toiminta länsivaltojen rauhoittamiseksi oli osunut oikeaan, sen\noli lähin tulevaisuus näyttävä. Lontoossa oli epäluulo maatamme kohtaan\nkohonnut korkeimmilleen, sinne oli tiedoitettu, että saksalaiset yhä\nlisäsivät joukkojaan Suomessa ja että maamme hallitus oli aikeissa\nkarkoittaa Englannin konsulin ja hänen mukanaan kaikki Englannin\nalamaiset maasta. Ja näihin kokonaan perättömiin huhuihin kiinnitettiin\nsiellä vakavaa huomiota, päättäen siitä, mitä Holsti tiedoitti\nkeskusteluistansa ulkoasiainministerin apulaisen, lordi Hardingen\nkanssa.\n\nMutta pari viikkoa myöhemmin alkoi hermostuttava jännitys vähitellen\nlaueta. Hälyyttävät tiedot Suomen ja ympärysvaltojen välien\nkatkeamisesta Skandinaavian maiden lehdissä lakkasivat, maassamme\noleskelevat englantilaiset rauhoittuivat, ja monet merkit osoittivat,\nettä sodan uhka ainakin tällä kertaa oli vältetty. Kuinka lähellä se\ntodellisuudessa oli ollut, sen tiesivät ainoastaan harvat maassamme,\nmutta että se ulkoasiainhoitajalle oli tuottanut unettomia öitä, se ei\ntoki ihmetyttäne ketään.\n\nVasta jonkin verran myöhemmin, elokuun 9 päivänä, annettiin Englannin\nhallituksen vastaus noottiimme ministeri Gripenbergille Tukholmassa. Se\nkuului seuraavasti käännöksenä englannin kielestä:\n\n\"Hänen Majesteettinsa hallitus on saanut Suomen hallitukselta\nesityksiä, jotka viittaavat sellaiseen uskoon, että liittovaltojen\nsotavoimat ovat avustaneet tai tarkoittaneet avustaa toista puolta,\njoka on osallisena Suomen kansalaissotaan, sekä osoittavat epäiltävän,\nettä H. Majt:nsa hallitus voisi avustaa eräitä venäläisiä tunkeutumaan\nSuomeen ja kiihoittamaan siellä kansalaissotaan. Suomessa näyttää myös\nvallitsevan pelko, että Iso-Britannia haluaisi saada aikaan erityisen,\nBritannian holhoaman tasavallan Pohjois-Venäjällä. H. Majt:nsa hallitus\nhaluaa nimenomaan [formally] kumota sellaisen väitteen, että\nliittovaltojen voimat olisivat avustaneet Suomen kansalaissodan toista\nriitapuolta, ja vakuuttaa, että liittoutuneiden sotilasviranomaiset\neivät ole koskaan työskennelleet yhdessä Suomen punaisten kaartien\nkanssa. Edelleen H. Majt:nsa hallituksella ei ole minkäänlaista\naikomusta avustaa jotakin venäläistä ryhmää tunkeutumaan Suomeen tai\nkiihoittamaan siellä kansalaissotaan.\n\n\"Mitä tulee Muurmannia ja Karjalaa koskevaan kysymykseen, H. Majt:nsa\nhallitus olisi iloinen nähdessään tyydyttävän järjestelyn [settlement]\ntulevan aikaan, mutta on pakotettu korostamaan, että sen hallussa ei\nole asian ratkaisu. H. Majt:nsa hallitus ymmärtää Suomen hallituksen\nvaatimuksen perustuvan sopimukseen, joka on tehty Suomen ja Venäjän\nhallitusten välillä vuonna 1864. Ei kuitenkaan H. Majt:nsa hallitus\neikä mikään muukaan hallitus olisi oikeassa vakuuttaessaan omasta\naloitteestaan, että alue, joka niin kauan kuin Venäjällä on ollut jokin\ntunnustettu hallitus, on riidattomasti ollut venäläinen, nyt kuuluisi\ntoiseen valtioon. H. Majt:nsa hallitus ei mitenkään ole vihamielinen\nsellaiselle tämän kysymyksen lopulliselle ratkaisulle, joka olisi\nsopusoinnussa Suomen toivomusten kanssa, ja tarpeetonta on sanoa, ettei\nsillä ole mitään agressiivisia aikomuksia Suomen suhteen. H. Majt:nsa\nhallitus kuitenkin pelkää, että niin kauan kuin Suomi on saksalaisen\nvaikutuksen alainen, Saksa tukee Suomen vaatimusta vain siinä\ntarkoituksessa, että Saksan sukellusveneet saisivat tilaisuuden\nesteettä toimia Pohjoisella Jäämerellä. Tämä ei ole enempää\nliittovaltojen kuin puolueettomienkaan maiden intressien mukaista. Se\naikaansaisi suuren vääryyden Venäjää kohtaan eikä olisi Suomelle\nmiksikään hyödyksi. Ainoastaan pitääkseen yllä liikenneyhteyttä Venäjän\nkanssa ja estääkseen Saksan saamasta sukellusveneilleen asemapaikkaa\nPohjoisella Jäämerellä Liittovallat pitävät joukkoja Muurmannin\nrannikolla. Viimeinen asia, jota ne ajattelevat, on hankkia alueen\nlisäystä siellä tai jossakin muussa Venäjän osassa.\"\n\nTäten oli tämä itsenäisen Suomen noottienvaihto mahtavan\nIson-Britannian kanssa, jossa noottimme kylläkin oli todistanut sen\nkyhääjien, aloittelijoina ammatissa, käyttäneen diplomaattisesti sangen\nhuonosti teroitettuja kyniä, päättynyt meille vallan onnellisesti.\nOlimme sen avulla saaneet Englannin hallituksen vakuutuksen siitä, että\nEnglanti ei missään tapauksessa tulisi avustamaan punakaartilaisia, jos\nhyökkäystä maatamme kohtaan vielä yritettäisiin Venäjältä käsin,\nvakuutus, joka silloisissa oloissamme oli maallemme suuriarvoinen. Että\nliittovallat aikaisemmin olivat olleet yhteistoiminnassa Suomen\nvallankumouksellisten kanssa, on myöhemmin tullut selvään toteen\nnäytetyksi. Siten käy New Yorkissa vuonna 1920 julkaistusta teoksesta\n\"Russian-American Relations March 1917--March 1920 -- Documents and\nPapers\" ilmi, että Suomen Kansanvaltuuskunta oli varsin vilkkaassa\nyhteydessä Venäjällä olevan Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa, joka\nkai edusti koko liittovaltio-ryhmää, koska se oli ainoa vuonna 1918\nVenäjälle jäänyt tähän valtioryhmään kuuluva lähetystö. Tämän\ntodistamiseksi jäljennän tähän ainoastaan yhden todistuskappaleen\nmainitusta asiakirjakokoelmasta, nimittäin erään sähkösanoman, jonka\nYhdysvaltain sotilasattashea, eversti Robins, huhtikuun 18 päivänä 1918\nPietarista lähetti Yhdysvaltain suurlähettiläälle Francisille, joka\nsilloin oli Vologdassa. Sähkösanoma kuului suomennettuna:\n\n\"Minulla oli neuvottelu Suomen vallankumouksellisten johtomiesten\nkanssa. He lupaavat jatkaa taistelua ja perääntyen kaakkoon pitää\nvakinaisesti hallussaan kappaleen Itä-Suomea.\"\n\nRuotsin hallituksen myötävaikutus asian selvittämiseksi oli ollut\nmeille merkityksellinen, ja tunsin siitä kiitollisuutta Ruotsin\nhallitusta ja ministeri Westmania kohtaan, sitäkin enemmän, kun avustus\noli annettu edes herättämättä kysymystä mistään vastapalveluksista.\n\nLopuksi ansaitsee mainitsemista, että samaan aikaan kun Britannian\nhallitus antoi vastauksensa meidän noottiimme, se kutsui pois Mr.\nGrowen Suomesta sekä lähetti laajennetuin valtuuksin tänne\nedustajaksensa erittäin sympaattisen Mr. Henry Bell'in, joka, tuntien\nmaamme ja olomme jo aikaisemmilta ajoilta sekä yleensä suhtautuen\nystävällisesti maatamme kohtaan, seuraavana aikana myötävaikutti monen\nväärinkäsityksen poistamiseksi, jotka ympärysvalloissa olisivat olleet\nviimeaikaisen kehityksemme oikean arvostelemisen esteenä.\n\n\n\n\nULKOVALTOJEN ALAMAISTEN KOHTELU\n\n\nVenäläisten osanotto kapinallisten punakaartien puolella meidän\nvapaustaisteluumme oli luonut taktillisen sotatilan Suomen ja Venäjän\nvälille. Seurauksena tästä oli, että sittenkun varsinainen taistelu oli\nloppuunsuoritettu, raja Venäjää vastaan pidettiin suljettuna ja kaikki\nVenäjän alamaiset saivat määräyksen vissin ajan kuluessa poistua\nmaastamme. Erityisestä anomuksesta myönnettiin kuitenkin monelle\nVenäjän alamaiselle, joita pidettiin valtiollisesti luotettavina,\noikeus jäädä maahamme toistaiseksi asumaan.\n\nMutta joskin siten mitään säännöllistä liikennettä ei ylläpidetty\nmaamme ja Venäjän välillä, oli niiden henkilöjen lukumäärä, jotka\npyrkivät kaikenlaisia teitä Venäjältä maahamme, alun pitäen sangen\nsuuri, ja niiden luku lisääntyi yhä kesän kuluessa sikäli kuin\nbolshevikkien vaino toisinajattelevia vastaan alati kiihtyi. Venäjältä\nsiten poispyrkivien joukossa oli, paitsi bolshevismia pakenevia\nvenäläisiä, sekä keskusvaltojen, etupäässä Itävallan Venäjällä\nsotavankeina olleita alamaisia, jotka maamme kautta suuntasivat\nmatkansa kotimaahansa, että myöskin ympärysvaltojen kansalaisia,\nosittain virallisessa asemassa Venäjällä olleita, osittain\nyksityishenkilöitä, jotka kaikki olivat havainneet jatkuvan elämisen\nNeuvosto-Venäjällä mahdottomaksi ja sentähden yrittivät pelastua heitä\nsiellä uhkaavasta kurjuudesta ja vaaroista. Ympärysvaltojen\ndiplomaattiset edustajat olivat kyllä jo aikaisemmin poistuneet\nVenäjältä, viimeiset Vilppulan rintaman kautta helmikuulla, mutta\nnäiden valtojen konsulaarisia edustajia oli useita jäänyt Venäjälle.\n\nMiten tuli maamme suhtautua näihin eri kansallisuuksiin kuuluviin\nVenäjältä pakeneviin, siinä kysymys, joka oli Suomen hallituksen\nratkaistava.\n\nOmasta puolestani oli kantani ensi hetkestä saakka aivan selvä.\nPuhtaasti inhimilliseltä kannalta pidin välttämättömänä, että maamme\ntarjoaisi tavanmukaista kansainvälistä suojaa kaikille Venäjältä\npakeneville, kokonaan riippumatta siitä, minkä valtion alamaisia he\nolivat. Ja tällainen menettely näytti minusta myöskin erittäin\ntärkeältä poliittisista syistä, sillä täten saimme tilaisuuden\ntähdentää pyrkimystämme noudattaa itsenäistä, maailmansotaan nähden\npuolueetonta politiikkaa.\n\nKun hallitus ulkoasiainministeriön järjestyttyä oli jättänyt kaikki\nkysymykset, jotka koskivat passeja ja ulkomaalaisten oleskelua\nmaassamme, tämän ministeriön ratkaistavaksi, noudatettiin kesän\nalkuaikoina mainittua periaatetta ja saatiin sen mukaan monelle\nulkomaalaiselle joko tyyssija maassamme tai vapaa pääsy maamme kautta\nLänsi-, Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Mutta vähitellen alkoi nousta\nvaikeuksia tämän ulkomaalaisten vapaamielisen kohtelun tielle.\nVaikeudet olivat kahta laatua.\n\nSuomessa vallitsi kesällä 1918 vielä erittäin ankara elintarvepula.\nNäissä oloissa alkoi käydä maallemme ylivoimaiseksi elättää muuta kuin\naivan lyhytaikaisesti Venäjältä yhä tulvivaa pakolaisjoukkoa. Hallitus\npäätti tästä syystä tehdä esityksen Ruotsin, Tanskan ja Norjan\nhallituksille, että venäläiset pakolaiset jaettaisiin tasan Suomen ja\nmainittujen kolmen maan kesken. Kaksi viimeksimainittua maata vastasi\naluksi vallan suopeasti esitykseen, jotavastoin Ruotsi ilmoitti\nhaluavansa neuvotella Norjan ja Tanskan kanssa, ennenkuin se\nantaisi vastauksensa. Tulos tästä sittemmin tapahtuneesta\nmielipiteidenvaihdosta oli, että kaikki kolme hallitusta epäsivät\nehdotuksemme, viitaten maissaan vallitsevaan asuntopulaan. Myöhemmin\nkääntyivät kuitenkin mainitut hallitukset Englannin puoleen\nkysymyksellä, eikö Englanti suostuisi vastaanottamaan venäläisiä\npakolaisia. Tällä välin muutti hallitus venäläisiin pakolaisiin\nkohdistamaansa menettelyä ainoastaan sikäli, että koetettiin saada\nmahdollisimman suuri osa heistä jatkamaan matkaansa Tornion kautta\nmuihin maihin.\n\nToinen vaikeus, joka kohtasi ulkoasiainministeriön harjoittamaa\npolitiikkaa, koski sitä menettelyä, jota noudatettiin ympärysvaltojen\nalamaisiin nähden. Kaikki -- sekä hallituksessa että hallituksen\nulkopuolella --, jotka pitivät sotilasliiton solmimista Suomen ja\nSaksan välillä toivottavana, olivat alun pitäen karsain silmin\nkatselleet sitä, että ympärysvaltojen alamaisten sallittiin vapaasti\nmatkustaa maamme kautta Venäjältä kotimaahansa. Kiinteämmän muodon sai\ntämä vastustus, kun puolustusministeriöön, saksalaisen mallin mukaan,\nperustettiin poliittinen osasto, n.s. Valvonta-osasto, ja sen\npäälliköksi tuli erittäin tarmokas ja kykenevä mies, tohtori Eino\nSuolahti. Nyt alettiin vaatia, että koska Suomi oli sotakannalla\nVenäjän kanssa, oli kaikki kysymykset, jotka koskivat pääsyä Venäjältä\nmaahamme ja päinvastoin, käsiteltävä puolustusministeriössä. Tätä\nvaatimusta asetuin puolestani jyrkästi vastustamaan huomauttaen, että\nulkopolitiikan yleisen suunnan täytyi määrätä se menettely, joka\npuoleltamme oli tuleva erityisesti ympärysvaltojen alamaisten\nosaksi, josta syystä pidin välttämättömänä kaikkien passi- ja\nmaassaoleskeluasiain säilyttämisen jatkuvasti ulkoasiainministeriössä.\n\nErittäin kärjistyneen muodon sai tämä mielipiteiden eroavaisuus, kun\nminulle eräänä päivänä ilmoitettiin, että noin 400 miestä käsittävä\nitalialainen sotilasjoukkue oli tullut Venäjältä rajan yli. Samalla\nnimittäin lausuttiin sotilasviranomaisten taholta se vaatimus, että\ntämä joukkue oli pidätettävä sekä joko sijoitettava johonkin\nkeskitysleiriin maassamme tai luovutettava saksalaisille sotavankeina,\nja tätä vaatimusta tehostettiin sillä arvelulla, että ellei näin\nmeneteltäisi, saksalaiset todennäköisesti tulisivat viemään pois\njoukkonsa maastamme. Vastoin näitä vaatimuksia sain oman mielipiteeni\nläpiajetuksi, jonka mukaan tämän aseettoman ja siviilipukuisen joukon\noli sallittava vapaasti matkustaa suljetuissa vaunuissa rautateitse\nmaamme kautta Tornioon ja siitä rajan yli Ruotsiin.\n\nMitään vaarallisia seurauksia ei tällä asialla myöskään ollut. Saksan\nlähettiläs, vapaaherra von Brück, tuli kyllä luokseni virastoon kysyen,\noliko tietooni tullut, että eräs italialainen sotilasjoukkue oli\ntullut maahamme, johon vastasin kyllä kuulleeni, että jokin määrä\nitalialaisia pyrki maamme kautta palaamaan kotimaahansa, ja tein\nsamalla vastakysymyksen, mistä von Brück tiesi nämä pakolaiset\nsotilasjoukkueeksi, vaikka miehet olivat aseettomia ja siviilipukuisia.\nKeskustelua jatkui hetkinen vapaaherra von Brückin tuomatta sen\nkuluessa esille edes mitään toivomuksia, saati sitten mitään\nvaatimuksia, ja sen enempää en kuullut mitään koko asiasta\nsaksalaiselta taholta.\n\nPuolustusministeriö nähtävästi ei kuitenkaan tahtonut perääntyä\nottamastaan periaatteellisesta kannasta. Ollessani elokuun\nloppupuolella valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa matkalla Saksassa oli\npuolustusministeriön onnistunut saada eräiden asioiden ratkaisu\nsiirretyksi omaan Valvonta-osastoonsa ulkoasiainministeriöstä.\nKotiuduttuani ja saatuani tiedon tästä asioiden käänteestä ilmoitin\nheti pääministeri Paasikivelle, että edellytyksenä jäämiselleni\nulkoasiainministeriksi oli kaikkien matkustuslupa-anomusten\nratkaisuvallan säilyttäminen ulkoasiainministeriössä. Kysymys\notettiin nyt uudelleen hallituksessa käsiteltäväksi, mutta se tuli\nvasta lokakuun 11 päivänä lopullisesti ratkaistuksi, jolloin\nvaltioneuvosto kaikilla äänillä kolmea vastaan päätti, että kaikkien\nulkomaalaisten jättämien matkustuslupa-anomusten ratkaisu keskitetään\nulkoasiainministeriöön, joka, ennenkuin asia ratkaistaan, hankkii\nValvonta-osaston lausunnon siitä, oliko hakijoiden maahantuloa vastaan\nsotilaalliselta kannalta tai heidän poliittista luotettavaisuuttaan\nvastaan mitään muistuttamista. Jo viikkoa aikaisemmin oli\nvaltioneuvosto tehnyt periaatteellisen päätöksen, jonka mukaan\nympärysvaltojen alamaisten, ikään ja sukupuoleen katsomatta, oli\nsallittava vapaasti matkustaa Venäjältä Suomen kautta Ruotsiin heille\ntarkoitusta varten varatuissa junissa. Täten oli se politiikka\nympärysvaltojen alamaisiin nähden, jota olin koko ajan käytännössä\nnoudattanut, saanut hallituksen hyväksymisen. Hyvällä omallatunnolla\nsaatoinkin eräässä syyskuun 30 päivänä tohtori Holstille Lontooseen\nlähettämässäni sähkösanomassa viitata siihen, että Suomen pyrkimys\npuolueettomuuteen on käynyt ilmi, kun maan hallitus on myöntänyt\nmaassaoleskeluluvan tai matkustusluvan maan kautta monelle sadalle\nympärysvaltojen alamaiselle, niiden joukossa Amerikan ja Ranskan\npääkonsuleille ynnä muille, joita arvattavasti muussa tapauksessa ei\nolisi ollut mahdollista pelastaa joutumasta Venäjällä silloin\nvallinneen hirmuvallan uhriksi.\n\nEräs tapaus aikaisemmalta ajalta ansaitsee vielä mainitsemista\nosoitteena siitä, miten hallitus pyrki toteuttamaan puolueettomuutta\nympärysvaltojen alamaisiin nähden. Kun Ranskan hallitus pyysi\nMoskovankonsulilleen (M. Nettement) oikeutta matkustaa virkapaikkaansa\nSuomen kautta ja Saksan merivoimain päällystö asetti esteitä konsulin\nmatkalle meritse, järjestettiin matka rautateitse Tornion kautta halki\nSuomen.\n\nSuurta tyydytystä olivat tietysti omansa minulle tuottamaan ne monet\nkiitokset, joita eri tahoilta esitettiin siitä tavasta, millä\nulkovaltojen alamaisia maassamme oli kohdeltu mitä vaikeimpien olojen\nvallitessa. Näitä kiitoksia ei tullut ainoastaan sellaisilta, jotka\nolivat itse pelastuneet Venäjän hirmuvallasta, vaan myös virallisesti\nmaamme lähetystöjen kautta. Lokakuun 12 päivänä esitti Britannian\nedustaja maassamme, konsuli Henry Bell, hallituksensa kiitokset siitä\nhyvästä kohtelusta, joka oli tullut Venäjältä paenneiden brittiläisten\nalamaisten osaksi. Samalla konsuli Bell esitti hallituksensa sympatian\nsen johdosta, että jokin aika aikaisemmin oli alettu meillä julkaista\nmyöskin ympärysvaltojen sotaraportteja, joita aikaisemmin ei oltu\ntäällä julkaistu.\n\nLiioittelematta voitaneen otaksua, että kun maailmansodan voittajat\nlaativat itselleen Suomen nuoren valtion bilanssia, hyvänä kohtana\nkreditpuolelle merkittiin se tosiasia, että maamme oli kyennyt sinäkin\naikana, jona saksalaisia joukkoja oli maassamme, suomaan heidänkin\nalamaisilleen täydessä määrässä tavallista kansainvälistä suojaa.\n\n\n\n\nEHDOTUKSET SOTILASLIITOKSI SAKSAN JA SUOMEN VÄLILLÄ\n\n\nAjatus sotilasliiton solmimisesta Suomen ja Saksan välillä oli jo\nherätetty ennen minun astumistani ulkoasiain johtoon. Oliko ensimmäinen\naloite tässä suhteessa lähtöisin suomalaiselta vaiko saksalaiselta\ntaholta, en tästä syystä varmuudella voi sanoa, mutta päättäen eräistä\nkreivi von der Goltzin lausunnoista näyttää edellinen todennäköiseltä.\nVarmaa on myöskin, että kaikki ne piirit, jotka ajattelivat\nmahdolliseksi Itä-Karjalan liittämistä Suomeen asevoimin, lähtivät\nsiitä edellytyksestä, että Saksa antaisi sotilaallista kannatustansa\ntällaiselle yritykselle ja että ajatellun yhteistoiminnan perustana\nolisi molempien maiden kesken tehty sotilasliitto.\n\nNämä suunnitelmat saivat alun pitäen lämmintä kannatusta meidän\nSaksan-lähetystömme puolelta. Mitenkä lähettiläämme Berliinissä,\nministeri Hjelt, jonka tarmokasta toimintaa lähinnä saimme kiittää\nsaksalaisesta avustuksesta, käsitti tämän Saksan sotilaallisen\nintervention vaikutuksen meidän ulkopolitiikkaamme, käy ilmi helmikuun\n22:ntena päivätystä kirjeestä, jossa Hjelt ilmoittaa Vaasan hallituksen\nsilloiselle päämiehelle, ministeri Renvallille, käynnistänsä Saksan\npäämajassa, missä silloin tehtiin lopullinen päätös saksalaisten\njoukkojen lähettämisestä Suomeen. Kirjeen lopussa sanoo Hjelt, että\ntämä avustus tulee ratkaisemaan meidän tulevan poliittisen asemamme\nSaksaan nähden. \"Me olemme sen kautta asettuneet keskusvaltojen\npuolelle.\" Ei ole kummeksittavaa, että kun Hjeltin lähtökohta oli\ntällainen, hän joutui suosittelemaan innokkaasti maallemme\nsotilasliittoa. Lähetystön virallisessa raportissa toukokuun 19\npäivältä kirjoitetaan siten m.m. seuraavaa: \"Mitä tulee mahdollisesti\njo alkuunpantuihin tai suunniteltuihin suuriin yrityksiin Suomen\ntähänastisen itärajan toisella puolella, edellyttää lähetystö sen\nmahdollisuuden, että hallitus, yhteisymmärryksessä Suomen sotilasjohdon\nkanssa, on niistä jo tehnyt sopimuksen Saksan päämajan kanssa. Mutta\nellei niin olisi asian laita, katsoo lähetystö soveliaaksi huomauttaa,\nettä täällä mahdollisesti nyttemmin olisi harrastusta saatavissa\ntällaisiin yrityksiin.\" Raportissa sanotaan sitten, että Saksa\nmieluimmin olisi nähnyt Venäjän Muurmannin radan kiistämättömänä\nhaltijana, mutta Englannin vaikutuksen lopettaminen näillä seuduilla on\njoka tapauksessa saksalainen intressi. Tästä syystä on mahdollista,\nettä Saksa kannattaisi Suomen harrastuksia Itä-Karjalan ja Muurmannin\nrannikon suhteen. Sitten jatketaan raportissa: \"Lähetystöstä näyttää\noikeutetulta huomauttaa, kuinka asianhaarat mahdollisesti vaatinevat,\nettä maamme lähiaikoina ratkaisisi asenteensa keskusvaltoihin\n_pitempiaikaisten sopimusten kautta_. Lähetystö on jo huhtikuun 6\npäivän raportissaan kosketellut tätä kysymystä ja on nyt katsonut\nasiaksensa palata siihen. Huomauttaakseen niistä näkökohdista, jotka\novat antaneet lähetystölle aihetta tähän toistamiseen, viittaa\nlähetystö seuraavaan otteeseen saksalaisesta oikeistolehdestä: 'Sobald\ndas [keskusvaltojen lujempi yhteenliittyminen] nicht geschieht, liegt\nnicht nur die Möglichkeit, sondern die Gewissheit anderer Kombinationen\nin nächster Nähe -- an Versuchen seitens der Westmächte wird es nicht\nfehlen -- und damit Durchbrechung und Unterhöhlung des grossen\nSchutzwalles, den der Vierbund vom Finnischen Meerbusen bis zum\nKaukasus gegen die erneute Möglichkeit des Auftauchens einer russischen\nDrohung bilden soll und kann.' [Ellei keskusvaltojen lujempi\nyhteenliittyminen toteudu, on toisten yhtymien syntyminen aivan\nlähiaikoina ei ainoastaan mahdollinen, vaan myöskin varma, -- tällaisia\nyrityksiä ei tule puuttumaan länsivaltojen puolelta -- ja siten murtuu\nja järkkyy se suuri suojamuuri, jonka neliliitto voi muodostaa uusia\nVenäjän puolelta tulevaa uhkaa vastaan Suomenlahdesta aina Kaukasukseen\nsaakka.] Lähetystö uskaltaa edellyttää, että ehkä osoittautuisi\nkaukonäköisyydeksi, jos Suomen valtiomahdin edustajat voisivat päättää\npanna toimeen politiikan, jolla olisi seurauksena taipumus saada suuri\nsuojamuuri rakennetuksi Jäämerestä Kaukasukseen saakka. Tuskin olisi\nriittävää voittoa tästä, uutta tulevaisuutta luovasta ajasta, jona\nSuomen vapauttaminen on saavutettu, ellei samalla ole hankittu\ntarpeellisia takeita sen pysyväisyydelle. Laskuun lienee myöskin\notettava, että tämän sodan jälkeen on tuleva suurempien\nvaltioryhmitysten aikakausi.\"\n\nSe kohta lähetystön raportissa huhtikuun 4 päivältä, johon edellä\nselostetussa raportissa viitataan, kuuluu: \"Täällä kuulee lausuntoja --\nvastaiseksi tosin ainoastaan yksityisissä piireissä -- jotka\nosoittavat, että Suomen pitäisi mahdollisimman pian solmia\nsotilasliitto Saksan kanssa. Otaksutaan, että maallamme tässä suhteessa\non epäilyksiä, jota ollaan taipuvaisia valittamaan. Ei liene\nvältettävissä, että meidän ennemmin tai myöhemmin on ratkaistava\nkantamme tähän nähden, ja voisi mahdollisesti olla edullista, että\nhallitus nyt jo ottaisi kysymyksen tavanmukaiseen harkintaan sekä\nsenjälkeen antaisi lähetystölle tarpeelliset ohjeet.\" Raportissa\nkesäkuun 2 päivältä viitataan uudelleen samaan asiaan. Siinä sanotaan\nm.m.: \"On mahdollista, että meidän armonaikamme Muurmannin rannikon ja\nItä-Karjalan suhteen jo on loppunut. -- -- -- Joka tapauksessa on\notaksuttava, että aika Itä-Karjalan kysymyksen ratkaisemiselle meille\notolliseen suuntaan ei tule kestämään kauan.\" Ja viikkoa myöhemmin\nkirjoittaa lähetystö uudelleen: \"Voimakas Suomi on saksalainen\nintressi. Mutta mahdollista voi olla, että diplomaattisille\nvalmisteluille otollinen aika ei tule jatkumaan vallan kauan. -- -- --\nEi ole mitään, joka viittaisi muuhun kuin siihen, että saksalainen\nvoitto tulee toteutumaan ja että saksalainen rauha saavutetaan.\nYmpärysvaltojen sotajoukkojen voima on todennäköisesti nyt jo suuressa\nmäärässä muserrettu, ja Amerikan apu ei tähän saakka ole voinut saada\nsuuria aikaan. Mutta sodan pikaista loppua ei kuitenkaan odoteta;\nvalmistaudutaan viidennen sotatalven varalle.\"\n\nNäitä virallisissa raporteissa esiintyviä ajatuksia täydentää ja\nlähemmin valaisee kirje, jonka Hjelt jo huhtikuun 25 päivänä oli\nkirjoittanut valtionhoitajalle. Ulkoministeriön asiakirjoihin kuuluva\nkirje on seuraavansisältöinen:\n\n\"Itä-Karjalan kysymys on nähdäkseni nyt ratkaistava, sillä muutoin se\njää inhimillisesti katsoen ratkaisematta. Rohkeata tunkeutumista\nitäkarjalaiselle alueelle paikallisen väestön pyynnöstä voitaneen\ntuskin välttää, ja se on ainoa, joka täällä tekee suuremmassa määrässä\nvaikutusta. Mutta minä olen siksi optimisti, että uskon voitavan saada\nRuotsi yhdennellätoista, jotten sanoisi kahdennellatoista, hetkellä\nintreseeratuksi tästä asiasta. Ruotsi haluaa saada Ahvenanmaan, ja\nJumala ties eikö olisi viisasta myöntää sille tämä saariryhmä. Syyt\ntähän näyttävät minusta olevan seuraavat: 1) välttämättömyys saada\naikaan hyvä naapuruussuhde; 2) Ahvenanmaan asujaimisto tulee aina\nkansallisessa suhteessa olemaan 'ett lik i lasten'; 3) meillä täytyy\nolla vastapaino ja hyvä valtti kourassa liian voimakasta saksalaista\nvaikutusta vastaan, ja tämän voimme saavuttaa ainoastaan siten, että\nkaikista vaikeuksista huolimatta koetamme pyrkiä yhteisymmärrykseen\nRuotsin ja muiden pohjoismaisten valtioiden kanssa.\n\n\"Tahdon selostaa viimeksimainittua motiivia vähän laajemmin. Jos Suomen\nvaltio on yhteydessä ainoastaan keskusvaltojen kanssa ja niiden\njoukossa luonnollisesti etupäässä Saksan kanssa, voi se lopulta joutua\narveluttavaan asemaan. Meillä täytyy olla vastapaino, jonka\nolemassaoloon saksalaiset panevat merkitystä, ja tämän me saavutamme,\njos Ruotsia ja Suomea kiinnostaa yhteinen ulkopoliittinen orientointi.\n\n\"Meidän vanhalla uskonkappaleellamme, että Ruotsin ulkopolitiikka\nennemmin tai myöhemmin vetää Norjan, mahdollisesti myöskin Tanskan\nmukaansa, on suuri oikeutuksensa. Tähän tulee lisäksi seuraava.\nSaattamalla 'per fas et nefas' Skandinaavian intresseeratuksi\npoliittisesta yhtenäisyydestä yleis-orientoinnissa voisimme ei\nainoastaan hyödyttää itseämme, vaan samalla tehdä Saksalle erittäin\nsuuren palveluksen, sillä selvää on, että Saksa olisi kaikkea muuta\nkuin kiitollinen, jos me kiitokseksi sen Suomi-ystävällisestä\npolitiikasta liian töykeällä ja vierovalla menettelyllä ajaisimme\nRuotsin yhä enemmän ympärysvaltojen puolelle. Suomen hallituksen nootti\nRuotsille, tarkoituksella herättää kysymys komissionin kutsumisesta\nkoolle keskustelemaan rajantarkistusasioista, olisi ehkä paikallaan.\nLähitulevaisuudessa voisi ehkä olla sovelias aika tähän. Jos\ntällöin Ruotsi ja Norja saataisiin, vissien Ahvenanmaata, taikka\nrajantarkistusta pohjoisessa, koskevien viittausten nojalla, ryhtymään\nkeskusteluihin Venäjän kanssa Itä-Karjalan kysymyksestä, olisi erittäin\npaljon saavutettu.\"\n\nNe, jotka ajoivat sotilasliiton solmimista Saksan kanssa, olivat\ntäysin selvillä siitä, että tämä ehdottomasti veisi maamme sotaan\nympärysvaltojen kanssa. Mutta lähtien Saksan varmasta voitosta\nkatsottiin sillä taholla, että vaarat maamme joutumisesta mukaan\nmaailmansodan pyörteisiin olivat verraten pienet, jotavastoin\nvoitettavat edut olivat erinomaisen suuret. Tämä katsantokanta esiintyy\nerittäin selvänä kirjeessä, jonka eräs tämän suunnan johtavista\nmiehistä, virallisessa asemassa oleva poliitikko, toukokuun 21 päivänä\nkirjoitti eräälle hallituksen jäsenelle. Sittenkun kirjeessä ensin\non huomautettu siitä, että jos mielimme voittaa Itä-Karjalan ja\nMuurman-rannikon, täytyy meidän valmistautua sotaan ympärysvaltoja\nvastaan, jatketaan: \"Me voimme antaa asioiden kehittyä sodaksi\nsiitä syystä, että Englanti ja Amerikka eivät voi vahingoittaa\nmeitä muualla kuin Muurman-rannikon yli; mutta sen vahingon, jonka\nsiten joudumme kärsimään, me voimme kestää. Englanti on niin kiinni\nkaikilla tahoilla, ettei sillä ole tilaisuutta lähettää suurempia\nsotavoimia meitä vastaan. Ja mitä sitten tulee kysymykseen\nkauppasuhteista sodan jälkeen, niin älkäämme toki kiinnittäkö huomiota\nenglantilais-amerikkalaiseen uskotteluun [bluff], jonka mukaan he\nantavat maailman tietää, että tulevat rauhan jälkeen jatkamaan\nkauppa- ja taloussotaa keskusvaltoja vastaan. Kun sota on lopussa,\nostetaan tavaroita, kuten aina ennenkin on ollut laita, sieltä, mistä\nniitä saadaan parhaiten ja huokeimmalla hinnalla.\n\n\"Meidän täytyy antautua sotaan siitä syystä, että emme voi turvata\nitsenäisyyttämme, ellei meillä ole luonnollista ja strategisesti\nedullista rajaa. Meidän täytyy siihen antautua senkin takia, että me\nnykyisellä valtioalueellamme jäämme tekijäksi, jolla on sangen pieni\nmerkitys liittosopimuksiin ja suurpoliittisiin laskelmiin nähden.\"\n\nKirjeessä selitetään sitten, mitenkä Saksa oli tehtävä\nliittolaiseksemme, sekä tehdään samaan suuntaan käypiä ehdotuksia\nkuin Hjeltin edelläesitetyssä kirjeessä, Ruotsin ja mahdollisesti\nmyöskin Norjan kanssa käytävistä neuvotteluista ja yhteisen\nrajantarkistamis-komissionin asettamisesta. Kirje päättyy\nkehoituksella: \"Mikä on tehtävä, se on tehtävä hyvin nopeasti.\" Tämä\nkirje toimitettiin minulle vähän sen jälkeen, kun olin astunut\nvirkaani.\n\nNämä ehdotukset eivät, enemmän kuin Saksan-lähetystömme viralliset\npainostuksetkaan, antaneet aihetta mihinkään toimenpiteisiin\nulkoasiainministeriön puolelta. Ne olivat kokonaan vastakkaisia sille\npolitiikalle, jota olin puolestani päättänyt pyrkiä toteuttamaan.\nKirjeessä kesäkuun 26 päivältä ilmoittaa Hjelt, joka silloin oli\ntulossa käynnille kotimaahan, m.m. seuraavaa: \"Päämaja on antanut\nminulle valmistavaa tarkastusta varten toivomuksensa sotilasliitosta\nSaksan kanssa. Se on palautettu päämajaan ja voi muutetussa muodossa\nsaapua tänne ennen lähtöäni.\" Mitään tällaista ehdotusta ei Hjelt\nkuitenkaan tuonut mukanaan saapuessaan heinäkuun 3 päivänä kotimaahan.\n\nMutta kysymys sotilasliitosta tuli nyt esille toista tietä. Eräänä\npäivänä ilmoitti valtionhoitaja Svinhufvud hallituksen yksityisessä\nistunnossa, että kreivi von der Goltz oli hänelle jättänyt\nluonnosehdotuksen sotilasliitoksi Saksan ja Suomen välillä,\nja valtionhoitaja ilmoitti samalla haluavansa, että asiaa\nkäsiteltäisiin alustavasti yhteisesti hallituksen edustajien ja Saksan\nsotilasedustajien kesken. Hallituksen edustajiksi näihin neuvotteluihin\nvaltionhoitaja määräsi pääministeri Paasikiven, ulkoasiainministerin ja\npuolustusministeri Thesleffin.\n\nSe ehdotus, joka täten joutui hallituksen edustajien harkittavaksi, oli\nlaadittu saksan kielellä ja sen otsakkeena oli: \"Erster Entwurf zum\nMilitär-Vertrag zwischen Deutschland und Finnland (Ensimmäinen luonnos\nsotilassopimukseksi Saksan ja Suomen välillä). Ehdotuksen tärkeimmät\nkohdat olivat seuraavat. 4 § kuului: Suomi sitoutuu hyväksymään\nvaltiomuodon, joka takaa saksalaisystävällisen ulkopolitiikan\npysyväisyyden. [Finnland verpflichtet sich, eine Staatsform\neinzuführen, die die Stetigkeit der deutschfreundlichen auswärtigen\nPolitik gewährleistet.] 5 §:n 2 mom. kuului: Suomen armeijaa on\ntällöin ajateltu käytettäväksi Saksan pohjoisella tai itäisellä\nsotanäyttämöllä. Sen käyttämiseen muilla sotanäyttämöillä tarvitaan eri\nsopimus. [Die Verwendung des finnischen Heeres ist hierbei auf dem\nnördlichen oder östlichen Kriegstheater Deutschlands gedacht. Eine\nVerwendung auf anderen Kriegsschauplätzen bedarf einer besonderen\nÛbereinkunft.] 8 § taasen kuului: Saksa tukee Suomen vaatimuksia\nneuvotteluissa Venäjän kanssa, sikäli kuin ne ovat Suomen sekä Saksan\nja Suomen välillä tehtävän liiton oikeinymmärrettyjen etujen mukaiset.\n[Deutschland unterstützt die Ansprüche Finnlands bei den Verhandlungen\nmit Russland, so weit dies im wohlverstandenen Interesse Finnlands und\ndes künftigen Bündnisses zwischen Deutschland und Finnland liegt.]\n\nEhdotus sotilasliittosopimukseksi edellytti siten, kuten myöskin\nedelläolevista otteista selviää, poliittista sopimusta Suomen ja Saksan\nvälillä. Mitään ehdotusta sellaiseksi ei kuitenkaan samanaikaisesti\nesitetty. Tämä ehdotus lähti selvästi siitä käsityksestä, että Saksalla\nvoisi olla hyötyä sotilasliitosta Suomen kanssa, muussa tapauksessa ei\ntietysti koko esitystä olisi tehtykään. Että niin oli asian laita,\nselviää myöskin kreivi von der Goltzin kirjasta \"Toimintani Suomessa ja\nBaltian maissa\", jossa hän m.m. s. 148 lausuu: \"Jos me tarvitsimme\nSuomea ja jos Suomi oli ainoa todellisesti uskollinen ystävämme\nItämerellä, jos me tätä tarkoitusta varten olimme vuodattaneet verta ja\nsijoittaneet Suomeen joukkojamme, niin täytyi tästä kerran tehdystä\npäätöksestä myöskin vetää loogillinen johtopäätös: meidän täytyi\nrohkeasti ja päättävästi tunnustaa pelissä yhä edelleen suomalaista\nväriä. Tämä oli Ruotsiinkin nähden parasta politiikkaa, sen täytyi\npitää huoli siitä, ettei se jäänyt yksinäiseksi Itämerellä. Tämä oli\nminun käsitykseni, johon ylin sodanjohto puolestaan täydellisesti\nyhtyi.\"\n\nEhdotusta käsiteltiin sitten kesän kuluessa erinäisissä kokouksissa,\njoihin ottivat osaa Saksan puolelta kreivi von der Goltz ja hänen\nesikuntapäällikkönsä, eversti von Redern, sekä Suomen puolelta\nedellämainitut hallituksen jäsenet, minkä ohessa valtionhoitaja myöskin\noli kokouksissa saapuvilla. Mihinkään lopullisiin tuloksiin ei\nkuitenkaan näissä kokouksissa päästy; ne loppuivat yleensä siihen, että\nratkaisu lykättiin johonkin myöhemmin pidettävään kokoukseen. Omasta\npuolestani olin asettunut sille kannalle, että päätös asiassa oli\ntehtävä mahdollisimman myöhään syksyllä, perustaen tätä sillä, että\najatellulla sotilasliitolla oli maallemme merkitystä ainoastaan, mikäli\nsuunniteltaisiin Itä-Karjalan valloittamista asevoimin, ja kun\ntällainen sotaretki voisi tulla kysymykseen yksistään talvisaikana, ei\nollut meidän puoleltamme päteviä syitä ratkaisun kiiruhtamiseen.\nLykkäyksestä oli samalla se suuri hyöty, että voitiin seurata\nmaailmansodan kehitystä mahdollisimman lähelle sitä ajankohtaa, jolloin\nmeidän olisi pakko tehdä päätöksemme sotilasliittoehdotuksesta. Että\nkreivi von der Goltz kuitenkin oli käsittänyt minun esiintymiseni\nsotilasliittoa vastustavaksi, oli käyvä myöhemmin selville. Ja tähän\ntulokseen kreivi von der Goltz saattoi sitäkin helpommin tulla, kun\nyksityisissä keskusteluissa hänen kanssansa olin esittänyt suuret\nepäilykseni siitä, olisiko maallemme onnellista missään tapauksessa\najatella Itä-Karjalan valloittamista asevoimin, koska, joskin valloitus\nmeille poikkeuksellisen edullisissa olosuhteissa onnistuisi, sellaisen\nalueen liittäminen valtakuntaamme, joka vuosisatoja oli kuulunut\nVenäjän yhteyteen, tulisi helposti vastaisuudessa muodostumaan\nvaltiomme itsenäisyyttä vaarantavaksi heikkoudeksi. Tämä käsitys oli\npohjaltaan sama kuin Saksan ylimmän sodanjohdon, sillä se oli kreivi\nvon der Goltzin kautta varoittanut meitä liian pitkälle menevistä\nsuursuomalaisista vaatimuksista, joiden toteuttaminen voisi\nvastaisuudessa antaa Venäjälle aihetta hyökätä kimppuumme.\n\nKun siten mielipiteeni mukaan toivomuksemme Itä-Karjalan kysymyksessä\nolivat toteutettavissa ainoastaan sopimustietä, koetin, siltä varalta\nettä asia mahdollisesti tulisi esille yleisissä rauhanneuvotteluissa,\nvalmistella maaperää myöskin länsivaltojen puolella, varsinkin\nEnglannin hallitukselle selvittämällä Itä-Karjalan oloja ja meidän\nkantaamme sen tulevaisuuteen nähden. Tämä tapahtui osittain Englannin\nedustajan, konsuli Bellin kautta, osittain Ruotsin hallituksen\nvälityksellä, ja aiheen näihin selvittelyihin antoi lähinnä Repolan ja\nPorajärven kuntien anomus, että nämä kunnat liitettäisiin Suomen\nterritorioon.\n\nMuita neuvotteluja sotilasliitosta, kuin edellä kertomani, ei meillä\nollut pidetty; oliko Saksan puolelta meille tehty ehdotus yksistään\nSaksan ylimmän sodanjohdon aloitetta vai oliko sen takana myöskin\nSaksan hallitus, ei siten ollut täysin selvää. Kun elokuun\nloppupuolella jouduin muissa asioissa matkustamaan Saksaan (josta\nlähemmin seuraavassa luvussa), pidin tärkeänä koettaa päästä sen\nperille, mitä Saksan hallitus oikeastaan ajatteli liittopuuhista. Tähän\nsainkin tilaisuutta siinä keskustelussa, joka minulla oli elokuun 24\npäivänä Saksan ulkoasiainministerin, amiraali von Hintzen kanssa.\nKeskusteltuamme ensin useista muista asioista kerroin keskustelun\nlopussa niistä neuvotteluista, joita oli pidetty Saksan Suomessa olevan\nsotilaspäällystön kanssa sotilasliiton solmimisesta, lisäten, että kun\nliitto edellytti poliittista sopimusta, oli Suomen hallituksella\naikomus lähimmässä tulevaisuudessa esittää Saksan hallitukselle luonnos\ntällaiseksi sopimukseksi. Lausuntoni lopetin huomauttamalla, että\npäätöksen tekeminen tässä asiassa ehkä parhaiten olisi lykättävä,\nkunnes kuninkaanvaali oli suoritettu Suomessa. Amiraali von Hintze\nvastasi tähän, että Saksan hallitus pitää liiton solmimista suotavana\nja että hallitus mielihyvällä on vastaanottava tähän suuntaan käyvän\nehdotuksen.\n\nTämän keskustelun edellisenä päivänä oli ministeri Hjeltin luona\npidetty neuvottelukokous, johon ottivat osaa paitsi isäntää ministeri\nCarl Enckell, professori Erich, senaattori Rautapää, jotka\nkaikki silloin oleskelivat Berliinissä suomalais-venäläisten\nrauhanneuvottelujen takia. Sihteerinä toimi tilaisuudessa\nulkoasiainministeriön ensimmäinen sihteeri Hj. J. Procopé. Sittenkun\nolin selostanut sotilasliitto-ehdotuksen sisällystä sekä siitä tähän\nasti käytyjen neuvottelujen kulkua, seurasi keskustelu, jossa ne, jotka\nesittivät mielipiteensä, kyllä kannattivat sotilasliitto-ajatusta,\nmutta tekivät erinäisiä muistutuksia ehdotuksen yksityiskohtia vastaan.\nKokous, jossa en esittänyt missään muodossa omaa kantaani asiassa,\npäättyi siihen, että professori Erich pyynnöstäni suostui laatimaan\nluonnoksen Suomen ja Saksan väliseksi poliittiseksi sopimukseksi,\njollainen olisi hyväksyttävä, ennenkuin sotilasliittokysymys voisi\njoutua ratkaisuunsa.\n\nPäävaikutelma keskustelusta von Hintzen kanssa oli, että kysymys Suomen\nja Saksan välillä solmittavasta liitosta ei ainakaan sillä hetkellä\nollut aktuaalinen Saksan hallitukselle. Jos niin olisi ollut, olisi von\nHintze kyllä paljon pontevammin esittänyt Saksan kantaa kuin mitä hän\nnyt teki. Oliko Saksan hallituksen kanta aikaisemmin ollut toinen, vai\noliko Saksan ylin sodanjohto ryhtynyt neuvotteluihin sotilasliitosta\nkanssamme ilman edeltäkäypää yhteistoimintaa tässä suhteessa Saksan\nulkoasiainministerin kanssa, ei käynyt keskustelussamme mitenkään\nselville. Tärkein tulos minulle v. Hintzen lausunnosta oli tietoisuus\nsiitä, että meillä ei ollut odotettavissa aloitetta asiassa Saksan\nulkoasiain johdon puolelta. Oli tietysti paljon helpompi asettua\nlopullisesti kielteiselle kannalle meille tehtyihin ehdotuksiin nähden,\nkun aloite ei ollut Saksan hallituksen puolelta tullut.\n\nMutta onnellista kyllä ei tarvittukaan mitään varsinaista virallista\nratkaisua sotilasliitto-ehdotuksesta, vaan se haudattiin kaikessa\nhiljaisuudessa asian tulematta enää esille missään hallituksen\nistunnossa. Aloitettuja neuvotteluja ei jatkettu sen jälkeen kun olin\npalannut Saksan-matkalta, ja siten ei myöskään luonnos poliittiseksi\nsopimukseksi Saksan ja Suomen välillä tullut edes alkukäsittelyynkään.\n\nKuten edellä jo mainitsin, oli myöhemmin ilmenevä kreivi von der\nGoltzin käsittäneen minun kantani sotilasliittoa vastustavaksi. Kun\nkreivi vuonna 1920 kirjoitti edellämainitun teoksensa \"Toimintani\nSuomessa ja Baltian maissa\", lähetti hän ennen kirjan julkaisemista\nkorrehtuurivedoksen eräille henkilöille maassamme; teksti sisälsi\nsilloin selostuksen myöskin sotilasliittoneuvotteluista. Kerrottuaan\nnäistä lausui kreivi Goltz, että se, joka sai suunnitelman raukeamaan,\noli silloinen Suomen ulkoasiainministeri, ja hän lisää -- ja tämä\nolkoon erityisesti kerrottu kuvaavana piirteenä kreivi von der Goltzin\njalosta luonteesta -- ettei hän saksalaisena isänmaanystävänä\nkuitenkaan voinut tästä syystä kantaa kaunaa ulkoasiainministeriä\nvastaan, vaan päinvastoin... ja sitten seuraa eräitä kiittäviä sanoja\ntoiminnastani tässä suhteessa. Kun kuitenkin meillä katsottiin liian\naikaiseksi silloin jo julkaista tietoja sotilasliittoneuvotteluista,\npoisti kreivi Goltz näitä käsittelevän kohdan kokonaisuudessaan\nkirjastansa. Saman ajatuksen, joka oli esiintynyt tässä, on kreivi von\nder Goltz suppeammassa muodossa esittänyt myöhemmin julkaisussa\n\"Deutsch-Finnische Brücke\" maaliskuun numerossa 1921, kirjoituksessa\n\"Finnlands Staatsmänner 1918\".\n\nKreivi von der Goltzin suosiollisen arvostelun johdosta tahtoisin\nomasta puolestani huomauttaa ansiotani ehkä olleen, että kysymys\nsotilasliitosta ei päässyt ratkaisuun ajankohtana, jolloin sekä\nSaksan-lähetystömme että eräät kansalaispiirit sitä kiihkeästi ajoivat.\nMihin suuntaan ratkaisu olisi tapahtunut, jos asia silloin olisi\njoutunut hallituksen ratkaistavaksi, ei ole aivan helppo sanoa, sillä\nse olisi riippunut niiden hallituksenjäsenten käsityksestä, jotka,\nkuten aikaisemmin olen maininnut, eivät olleet ottaneet varmaa\nasennetta Suomen ja Saksan välisiin suhteisiin nähden yleensä, vaan\nratkaisivat kantansa kulloinkin asianhaarain mukaan.\n\nKun Schauman useinmainitussa kirjassaan selittää, että hallitus --\nerinäisiä jäseniä lukuunottamatta -- ei olisi häikäillyt saattaa maamme\nosalliseksi maailmansotaan keskusvaltojen puolella ja että tämän\n\"sittemmin ehkäisi ainoastaan se seikka, että Saksan politiikka katsoi\notollisemmaksi asettua hyviin väleihin Neuvosto-Venäjän kanssa ja\nsuorastaan estää Suomen toteuttamasta suursuomalaisia suunnitelmia\" (s.\n35), ei tällainen väite ole asiallisesti puolustettavissa. Näyttää\nmyöskin siltä, että lojaalisuus olisi vaatinut mainitsemaan\nulkoasiainministerin kuuluneen niihin, jotka Schaumanin käsityksen\nmukaan olivat vähemmistönä hallituksessa. Tämähän kyllä oli\nSchaumanille tunnettua, se kun käy ilmi myöskin v. d. Goltzin ja\nHjeltin muistelmateoksista.\n\nValaistakseni mahdollisimman monipuolisesti kysymystä sotilasliitosta\notan tähän vielä kokonaisuudessaan sen kirjeen, jonka kreivi von der\nGoltz kirjoitti minulle joulukuun 10 päivänä 1924, heti Schaumanin\nkirjan ilmestyttyä. Kirje kuului saksasta käännettynä:\n\n\"Olen juuri saanut tietää, että eräs tohtori Schauman Helsingissä on\njulkaissut kirjan 'Valtiomuototaistelu Suomessa 1918', kuin myöskin\nettä kirjassa esitetään aivan vääriä tietoja silloisen Svinhufvudin\nhallituksen suhteesta minuun. Minun on myönnettävä, että olen siitä\nsuuresti sekä ihmeissäni että suutuksissani, kun minä olen kirjassani\n'Toimintani Suomessa ja Baltian maissa' täysin selvästi ja tietenkin\nehdottoman totuudenmukaisesti esittänyt asian. Mutta kun herra Schauman\non laskenut julkisuuteen tendenssimäisiä väitteitä, jotka ovat totuuden\nvastakohta, haluan täten sen johdosta lyhyesti selittää kantaani\nseuraavasti.\n\n\"Minun virallinen nimitykseni oli 'Saksalainen kenraali Suomessa'\nainoastaan siitä syystä, että Saksan ylin sodanjohto oli, säilyttäen\nminut jatkuvasti Itämerendivisioonan komentajana, uskonut minulle\nerityisiä muita tehtäviä sen jälkeen kun varsinainen taistelu Suomessa\noli lopetettu. Minkälaisia tehtäviä nämä olivat, käy ilmi siitä\npalvelusohjeesta, jonka olen julkaissut kirjassani liitteenä N:o 4.\nMuistutuksiin aihetta antamaton jokaiselle, joka tahtoo nähdä. Että\nminä olisin ollut jonkinlaisena käskynhaltijana Suomessa ja hallitus\nminusta riippuvainen, se on minun pakko leimata tunnottomaksi\ntendenssivalheeksi. Milloin minä olin mitenkään sekaantunut Suomen\nsisäisiin oloihin? Ei Saksa halunnut luoda Suur-Suomea ja siten vetää\nSuomea mukaan sotaan puolellansa, vaan päinvastoin oli Suur-Suomen\nluominen Suomen kansan laajojen piirien toivomus. Saksan ylin\nsodanjohto oli kauttani varoittanut liian pitkälle menevistä\nsuursuomalaisista toivomuksista, koska niillä voitaisiin vaarantaa\nnuoren Suomen valtion pysyväisyys. Sillä meidän käsityksemme mukaan ei\nVenäjä tulisi pitämään hyvänänsä sitä, että siltä otettaisiin alueita,\njotka vuosisatoja olivat sille kuuluneet. Mutta Saksalla oli suuri\nintressi siitä, että saksalainen veri ei olisi vuotanut turhaan\nSuomessa ja että Suomi pysyisi itsenäisenä valtiona. Itsestään selvää\non, että meillä sen ohessa oli intressiä itsenäisen Suomen valtion\npysymisestä saksalaisystävällisenä ja mahdollisuuden mukaan Saksaan\nliittoutuneena. Sama toivomus oli tietysti silloisella Suomen\nhallituksella, koska sillä oli ehdoton tarve voida nojautua johonkin\nmahtavaan suurvaltaan. Suomen itsenäisyyteen ei tällä mitenkään\nkajottu. Päinvastoin olimme koko ajan siitä selvillä, että Suomi\npysyisi Saksalle ystävällisenä ainoastaan mikäli kaukonäköinen\nsaksalainen politiikka ei millään tavalla loukkaisi sen itsenäisyyttä.\nSyystä että niin todella oli, onkin Suomessa tähän asti säilynyt\nystävällinen mieliala saksalaisia vapauttajia ja Suomessa toiminutta\nsaksalaista kenraalia kohtaan, ja niin se tulee jatkumaankin,\nhuolimatta kaikista tendenssimäisistä väärentelyistä, jotka toimivat\nyhdessä saksalaisvihamielisten virtausten kanssa tehdäkseen vanhan\nkeisarillisen Saksan epäilyksenalaiseksi, heikontaakseen\nsaksalaisystävällisyyden maaperää Suomessa sekä halventaakseen\nSvinhufvudin hallituksen eteviä jäseniä, jotka loivat pohjan Suomen\ntulevalle kehitykselle, mistä Suomi heille syystä on kiitollinen.\n\n\"Saksan ylimmällä sodanjohdolla ei ollut intressiä Suomen vetämisestä\nmukaan maailmansotaan, koska Suomella silloin ei ollut sellaista\narmeijaa, joka olisi ollut kykenevä suuriin operaatioihin, ja koska\nmeillä ei ensinkään voinut olla halua muodostaa uutta itärintamaa.\nOlimme päinvastoin iloisia siitä, että sota idässä oli lopussa, ja\nmeillä oli ainoana toivomuksena vetää mahdollisimman paljon joukkoja\nlänsirintamalle. Senpä tähden edistimme kernaasti Suomen armeijan\nluomista, joka teki meille mahdolliseksi syyskuussa 1918 kuljettaa pois\nSuomesta jääkäriprikaatin, koska käsityksemme mukaan suomalaiset\njoukko-osastot yhdessä ulaaniprikaatin kanssa, joka yksin saksalaisista\njoukoista vielä jäi Suomeen, silloin riittivät suojaamaan Suomea sekä\nsisäistä kapinaa että Pietarista tehtävää hyökkäystä vastaan.\n\n\"Ohimenevästi Saksan ylimmän sodanjohdon taholla herännyttä ajatusta\nkäydä Neuvosto-Venäjän kanssa Muurmannin radan varsilla toimivien\nheikkojen englantilaisten voimien kimppuun vastustin puolestani, ja\nsitä ei myöskään koskaan toteutettu. Saksan ylin sodanjohto päätti\npäinvastoin elokuussa vallata Pietarin sekä meritse että maitse, tuuma,\njoka valitettavasti jäi toteuttamatta, kun sillä välin olosuhteet\nlänsirintamalla olivat muodostuneet onnettomiksi. Tässäkin oli minulla\nharrastuksena mahdollisimman vähän sitoa Suomea, jotta se ei joutuisi\nkahnauksiin Venäjän kanssa, riippumatta siitä, mikä valtiomuoto\nVenäjällä oli voimassa.\n\n\"Kaiken kaikkiaan voin keskittää sanottavani siihen, että vuoden 1918\nSuomen hallitus ymmärsi erinomaisen taitavalla tavalla yhdistää\nkiitollisuuden Saksan sotilasavustuksesta täysin itsenäiseen\nsuomalaiseen politiikkaan, joka asetti Suomen omat intressit kaiken\nmuun yläpuolelle, ja että minä aina täysin ymmärsin tätä politiikkaa ja\nsitä myöskin kannatin. Uskoin täten parhaiten hyödyttäväni molempien\nmaiden välisiä suhteita pitempiaikaiselta näkökulmalta katsoen.\n\n\"Lopuksi haluan vielä kiittää Teitä, hyvin kunnioitettu herra\nSenaattori, siitä hienotunteisuudesta, jota Te ja koko hallituksenne\nosoititte Saksan romahduksen tapahtuessa.\"\n\nTämä kreivi Goltzin kirje aiheuttaa puoleltani seuraavat\nreunamuistutukset.\n\nKreivi Goltzin esitys siitä, että laajat kansalaispiirit meillä\nharrastivat Suur-Suomen luomista ja tätä tarkoitusta varten ajoivat\nsotilasliiton solmimista Saksan kanssa, on epäilemättä aivan oikea.\nMutta tämä on ainoastaan toinen puoli asiata. Varmaa on, että myöskin\nSaksan ylin sodanjohto halusi varata Saksalle ne edut, jotka eräissä\ntapauksissa olisivat voineet koitua Saksalle liitosta Suomen kanssa.\nSitä todistavat Hjeltin aikaisemmin kerrotut tiedot Saksan päämajan\nsuunnitelmista. Sitä todistaa se seikka, että Suomen hallitukselle\ntehty sotilasliittoehdotus tuli Saksan sotilasviranomaisten puolelta.\nSitä todistavat myöskin ne keskustelut, joita käytiin tästä\nehdotuksesta, niissä kun saksalaiset, vastoin Suomen edustajia,\ntiukasti pitivät kiinni siitä, että suomalaisia joukkoja voitaisiin\nkäyttää ei ainoastaan itä- ja pohjoisrintamalla, vaan jokaisella\nrintamalla, jolla yhteinen sodanjohto harkitsi tämän edulliseksi.\nEivätköhän tähän Saksan sodanjohdon kantaan liene puolestaan\nmyötävaikuttaneet ne kokemukset, joita saksalaiset itse olivat tehneet\nsuomalaisista erinomaisena sotilasaineksena?\n\nNyttemmin on saatettu julkisuuteen selvä todistus siitä, että myöskin\nSaksan hallitus vielä niin myöhään kuin elokuun lopulla ajatteli\nmahdollisuutta sotilasliiton solmimiseen Suomen kanssa. Tarkoitan sitä\nsalaista noottienvaihtoa, joka tapahtui Saksan ja Venäjän\nvälillä elokuun 27 päivänä 1918 allekirjoitetun Brest-Litovskin\nrauhansopimuksen täydennyssopimuksen yhteydessä, joka noottienvaihto\njulkaistiin 1926 Hampurissa ilmestyvässä \"Europäische Gespräche\"\nnimisessä aikakauskirjassa.\n\nTäydennyssopimuksen 5:nnessä artiklassa Venäjä sitoutui heti\nryhtymään kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin poistaakseen,\npuolueettomuutensa säilyttämiseksi, ympärysvaltojen sotajoukot\nPohjois-Venäjän alueilta. Saksa puolestaan sitoutui takaamaan, että\nnäiden sotaliikkeiden aikana suomalaiselta taholta ei tapahdu mitään\nhyökkäyksiä Venäjän alueelle, erittäinkään ei Pietariin.\n\nTätä sopimuksen kohtaa kehitettiin ulkoasiainvaltiosihteerin, amiraali\nvon Hintzen salaisessa nootissa seuraavalla tavalla:\n\n\"Ympärysvaltojen sotajoukkojen oleskelu Pohjois-Venäjän alueilla\nmerkitsee alituista, vakavaa uhkaa Suomessa oleville Saksan\nsotajoukoille. Sentähden, jos 5:nnen artiklan 1:sessä kohdassa\nedellytetty Venäjän sotilaallinen toimenpide ei johtaisi piakkoin\npäämääräänsä, niin huomaisi Saksa sekin olevansa puolestaan pakotettu\nryhtymään samaan, _suomalaisia joukkoja tarvittaessa_ [bei Bedarf]\n_mukaansa vetäen_; silloin eivät nämä saksalaiset ja suomalaiset\nsotajoukot koskettaisi ilman Venäjän hallituksen nimenomaista\nsuostumusta Suomenlahden ja Laatokanjärven välillä sekä tämän järven\netelä- ja kaakkoispuolella sijaitsevaa Venäjän aluetta. Saksan hallitus\nodottaa, että Venäjä ei katso sellaista toimenpidettä epäystävälliseksi\nteoksi eikä myöskään millään tavalla asetu sitä vastustamaan. Tällä\nedellytyksellä se vakuuttaa, että sitten kun ympärysvaltojen sotajoukot\non karkoitettu ja yleinen rauha tehty, Saksan ja Suomen sotajoukot\nvedetään jälleen pois tuon toimenpiteen kestäessä miehitetyiltä Venäjän\nalueilta, mikäli ne eivät venäläis-suomalaisessa rauhansopimuksessa\njoudu Suomelle; sitäpaitsi se palauttaa ympärysvaltojen sotajoukkojen\nkarkoittamisen jälkeen mahdollisimman pian näille alueille venäläisen\nsiviilihallinnon.\"\n\nTämän mukaan oli siis Saksan tarkoitus koettaa taivuttaa Venäjää\nkarkoittamaan ympärysvaltojen joukot Pohjois-Venäjältä, mutta samalla\nhankkia itsellensä oikeus suorittaa tämä tehtävä siinä tapauksessa,\nettä Venäjä sen laiminlöisi tai siinä epäonnistuisi. Ja jälkimmäisessä\nvaihtoehdossa ajateltiin mahdolliseksi, että tarvittaisiin suomalaisia\napujoukkoja. Suomalaisten joukkojen käyttäminen tähän tarkoitukseen\nedellytti luonnollisesti edelläkäypää liittosopimusta Suomen ja Saksan\nvälillä.\n\nViimeksimainitun tosiasian esittämiseksi on ollut tarpeellista selostaa\nBrest-Litovskin rauhan täydennyssopimusta ja siihen liittyvää\nnoottienvaihtoa edelläkerrotuissa osissa. Sitävastoin minulla ei ole\naihetta tässä yhteydessä ryhtyä lähemmin tarkastamaan muita osia\nmainitussa sopimuksessa ja noottienvaihdossa, jotka koskevat myöskin\nSuomea. Riittää kun huomautan, että kaikki Suomea koskevat kohdat\nsopimuksessa oli siihen otettu ilman mitään edelläkäypää neuvottelua\nSuomen hallituksen kanssa, ilman että edes mitään tietoa oli\nhallitukselle annettu Venäjän kanssa käydyistä neuvotteluista. Tämä oli\nsitäkin merkillisempää, kun samanaikuisesti käytiin neuvotteluja\nrauhasta Suomen ja Venäjän välillä ja nämä neuvottelut oli Saksan\nnimenomaisesta pyynnöstä sijoitettu Berliiniin. Ja aivan samoina\npäivinä, elokuun 24 ja 27 päivänä, minä olin pitkissä keskusteluissa\nBerliinissä muista asioista amiraali von Hintzen kanssa, ilman että\nSaksan ja Venäjän neuvotteluja ja sopimusta kosketeltiin sanallakaan.\nSaksan hallituksen menettely oli tietysti omansa herättämään vakavaa\npaheksumista meidän hallituksemme puolelta, ja ne selitykset, jotka\nesityksiimme saimme, eivät olleet tyydyttäviä.\n\nBrest-Litovskin täydennyssopimuksen ja siihen oleellisesti kuuluvan\nnoottienvaihdon ymmärtämiseksi on tarpeellista muistaa, että sinä\najankohtana, jolloin sopimus tehtiin, oli käsityksenä sekä\nkeskusvalloissa että myöskin ympärysvaltojen johtavissa piireissä,\nettei sota tulisi loppuun suoritetuksi 1918 vuoden kuluessa, vaan että\nsitä seuraisi vielä yksi sotatalvi, jota varten valmistukset jo olivat\ntäydessä käynnissä molemmin puolin.\n\nPäättäessäni täten esitykseni liittopuuhista Saksan ja Suomen välillä\nluulen siitä täysin selvästi käyneen ilmi, että liittoa harrastivat\ntoiselta puolelta erinäiset kansalaispiirit Suomessa, toiselta puolelta\nSaksan sotilasjohto ja ainakin elokuulla myöskin Saksan hallitus. Oliko\nSaksan hallitus niiden neuvottelujen takana, joita aikaisemmin käytiin\nliiton solmimisesta, ei ole selvää, mutta Saksan hallituksen menettely\nelokuussa näyttää antavan aihetta käsitykselle, että niin oli asian\nlaita. Liittosuunnitelma raukesi kahdesta syystä. Lähinnä sen Fabius\nCunctator-politiikan (vitkastelupolitiikan) vuoksi, jota Suomen\nulkoasiainministeriö koko ajan asiassa noudatti, ja toiseksi siitä\nsyystä, että Saksan äkillinen romahdus teki sille mahdottomaksi edes\nyrittää toteuttaa suunnittelemaansa sotaretkeä Venäjälle.\n\n\n\n\nMONARKIA JA KUNINGASEHDOKKAAT\n\n\nKysymys valtiomuodosta ei tietenkään kuulunut ulkoasiainministeriön\ntoiminta-alaan. Ne perusteet, jotka saattoivat hallituksen\nesittämään eduskunnalle monarkkisen hallitusmuodon, selviävät\nvaltiopäiväasiakirjoista ja pöytäkirjoista. Näistä syistä ei minulla\nolekaan aihetta kosketella sitä taistelua valtiomuodosta, jota meillä\nkäytiin kesällä 1918. Mutta eräät tämän asian yhteydessä sattuneet\nseikat olivat sitä laatua, että ulkoasiainjohto joutui tekemisiin\nniiden kanssa. Näiden selostaminen näyttää tässä tarpeelliselta.\n\nTohtori Schauman lausuu aikaisemmin mainitussa kirjassa\n\"Valtiomuototaistelu Suomessa 1918\" (ss. 64 ja 65), että ei voi olla\nepäilystä siitä, \"etteikö Suomen hallitus tai sen nimessä siihen\nvaltuutettu henkilö ole lausunut toivomusta, että Saksan\nhallitus luopuisi asianmukaisesta passiivisuudestaan Suomen\nvaltiosääntökysymyksessä ja suoranaisesti sekaantuisi tähän meidän\nsisäiseen asiaamme\". Ja hän jatkaa, että joskin on selvää, että\nhallitus ei asiassa ole tehnyt säännönmukaista päätöstä, niin kuitenkin\n\"joko senaatin puheenjohtaja tai ulkoasiaintoimituskunnan päällikkö tai\nBerliinissä oleva ministerimme -- luultavasti ensiksi mainittu, jolle\nvastaus oli osoitettu -- oli virallisesti kääntynyt Saksan hallituksen\npuoleen, sitä ei hevin voida kieltää\". Tämän väitteensä Schauman\nperustaa lausuntoon, jonka valtiosihteeri v. Hintze oli syyskuun 24\npäivänä antanut Saksan valtiopäiväin päävaliokunnassa; v. Hintzen\nlausunto kuului: \"Suomen hallituksen toivomuksesta olemme antaneet\nlähettiläämme puolivirallisesti ilmoittaa, että minkäänlainen\nsekaantuminen meidän puoleltamme hallitusmuotoasiaan ei voi tulla\nkysymykseen, mutta että Saksassa kuitenkin sympatialla tervehdittäisiin\nperustuslaillisen monarkian säilyttämistä.\" Ja tämän v. Hintzen\nlausunnon nojalla, jonka Schauman mainitsee Saksan valtakunnan\nsilloisen varakanslerin v. Payerin hänelle ilmoittaneen toistaen oikein\nsen muodon, jossa Saksan hallituksen tiedonanto oli ilmoitettu Suomen\nhallitukselle, sinkauttaa Schauman maamme hallitusta vastaan sen kovin\nruman syytöksen, että se ilmoitus, jonka minä hallituksen puolesta\nheinäkuun 17 päivänä annoin eduskuntaryhmille, oli muodoltaan kokonaan\ntoinen, kuin minkä Saksan hallitus oli meille antanut. Ja hän kysyy:\n\"Kuka on tehnyt muutokset? Missä on lausunto saanut sen kategorisen,\ntekisi mieli sanoa, sotilaallisen päättäväisen muodon, jossa se\nilmoitettiin eduskuntaryhmille? Onko ehkä jokin toinen tiedonanto\nsaksalaiselta taholta annettu Saksan hallituksen ilmoituksena? Ne,\njoita asia lähinnä koskee, eivät ole katsoneet olevan aihetta ilmaista\narvoituksen selitystä. Mutta totuus tulee ennemmin tai myöhemmin\nkuitenkin ilmi.\"\n\nTotuus asiassa on seuraava. Heinäkuun 17 päivänä saapui Saksan\nlähettiläs, vapaaherra v. Brück, valtionhoitajan luokse hänen\nvirkahuoneeseensa ja teki hallituksensa puolesta ilmoituksen Saksan\nhallituksen kannasta meidän hallitusmuotoasiassamme. Valtionhoitajan\nluota saapui vapaaherra v. Brück suoraan minun virkahuoneeseeni ja luki\nminulle saman ilmoituksen, jolloin heti merkitsin paperille sanasta\nsanaan lähettilään ilmoituksen. Merkintäni kuului: \"Baron Brück erklärt\nim Namen der Kaiserlichen Regierung, dass die deutsche Regierung\nim finnischen und beiderseitigen Interesse die Einführung der\nmonarchischen Staatsform in Finnland als die zweckmässigste betrachte.\"\n(Vapaaherra B. ilmoittaa Keis. hallituksen nimessä Saksan hallituksen\nkatsovan, että Suomen ja molemminpuolisten etujen kannalta\non monarkkisen hallitusmuodon voimaansaattaminen Suomessa\ntarkoituksenmukaisin.) Merkintäni luin tietysti ministeri v. Brückille,\njoka sen vahvisti oikeaksi. Heti tämän jälkeen kokoontui hallitus\nyksityiseen istuntoon, jossa esitettiin täten Saksan hallitukselta\nsaapunut ilmoitus, jolloin hallitus päätti, että ilmoitus oli minun\nkauttani saatettava eduskuntaryhmien tietoon. Samana päivänä suoritin\ntäten minulle annetun tehtävän. Että Saksan hallituksen ilmoitus oli\nvirallinen eikä puolivirallinen, on jo itsestään selvää, kun\nhallituksen lähettiläs ilman mitään supistavia selvityksiä tekee\nilmoituksen, mutta varmuuden vuoksi aloitti ministeri v. Brück vielä\nesityksensä sanoilla: \"Keisarillisen hallituksen nimessä\". -- Sen\njälkeen kun tri Schauman oli esittänyt raskauttavan syytöksensä, on\nminulla ollut tilaisuus kontrolloida, että vapaaherra v. Brückin\nsähkösanoma hallituksellensa, jossa hän ilmoittaa toimeksiannon\nsuorittamisesta, _on sanasta sanaan yhtäpitävä eduskuntaryhmille\ntekemäni ilmoituksen kanssa_.\n\nEttä Saksan hallituksen kanta meidän hallitusmuotokysymykseemme nähden\ntodella oli muuttunut, käy myöskin ilmi ministeri Hjeltin kirjeestä\nminulle heinäkuun 19 päivältä. Hjelt ilmoittaa kirjeessä käyneensä 17\npäivänä virkaatekevän ulkoasiainministerin von dem Buschen luona, joka\nsilloin ilmoitti hänelle, että Saksan hallituksen taholla oli,\nhuomioonottaen erityisten eduskuntapiirien käsitys asiassa, tähän\nsaakka noudatettu varovaisuutta lausunnoissa, jotka koskivat Suomen\nhallitusmuotokysymystä, mutta että hallitus nyttemmin, katsoen\nkysymyksen aktualiteettiin ja uhkaavaan asemaan Pohjois-Venäjällä, ei\nepäillyt ottaa varmempaa kantaa monarkian hyväksi. Keisari oli\nesittelyssä edellisenä päivänä antanut samaan suuntaan käyvän\nlausunnon. -- Todennäköistä on siis, että Saksan hallituksen meille\n17 päivänä antama ilmoitus oli yhteydessä sen esittelyn kanssa, joka\nedellisenä päivänä oli tapahtunut keisarin luona.\n\nMitä sitten tulee kysymykseen, oliko Suomen hallituksen puolesta\nlausuttu toivomus, että Saksan hallitus ilmoittaisi käsityksensä meidän\nhallitusmuotoasiastamme, voin ilmoittaa, että ulkoasiainministeriön\npuolesta tai sen kautta ei ole missään muodossa tämänsuuntaista\nesitystä tehty Saksan hallitukselle. Näin ollen on myöskin selvää, että\nesitystä ei yleensä ole hallituksen puolesta asiassa tehty, sillä\nsellaisen olisi ehdottomasti täytynyt käydä ulkoasiainministeriön\nkautta.\n\nKun syksyllä 1918 eräs lähetystö kävi maalaisliiton eduskuntaryhmän\npuolesta tiedustelemassa tätä asiaa valtionhoitaja Svinhufvudilta,\nilmoitti valtionhoitaja, että kun saksalaisten sotilasviranomaisten\npuolesta oli useampaan kertaan ilmoitettu heidän yleensä pitävän\nmonarkkista hallitusmuotoa ainoana mahdollisena Suomelle, oli hän\npuolestaan, pitäen tärkeänä saada selvää siitä, oliko Saksan hallitus\nasiassa samalla kannalla kuin Saksan sotilasjohto, lausunut tähän\nsuuntaan käyvän toivomuksen. -- Tässä yhteydessä olkoon vielä\nmainittu, että kirjeessä heinäkuun 30 päivältä selostaa ensimmäinen\nsihteeri Procopé, joka oleskeli Saksassa erikoistoimia varten,\n\"Norddeutsche Allgemeine Zeitungoissa\" (silloisen hallituspuolueen\npää-äänenkannattaja) ollutta kirjoitusta, jossa m.m. sanottiin: \"die\nTheilnahme an der Lösung der Verfassungsfrage [Finnlands] wird für\nDeutschland gerade zu einer Pflicht\" (Saksan osanotto Suomen\nhallitusmuotokysymyksen ratkaisuun käy sille suoranaiseksi\nvelvollisuudeksi). Ja Procopé jatkaa: \"Että tämä oli hallituksen\nkatsantokanta, siitä olin verraten varma saatuani ministeri Hjeltin\nvälityksellä viime viikolla tilaisuuden tavata varakansleri v.\nPayerin.\"\n\nTahtomatta mitenkään arvostella valtiosihteeri v. Hintzen esiintymistä\nSaksan valtiopäiväin päävaliokunnassa huomautan ainoastaan seuraavista\nseikoista: v. Hintze ei ollut heinäkuussa ulkoasiainministerinä,\nyleinen asema oli syyskuun lopulla, jolloin päävaliokunnan kokous\npidettiin, aivan toinen kuin heinäkuulla, ja v. Hintze oli vallan\ntietoinen siitä, että valtiopäiväin enemmistöpuolueet eivät hyväksyneet\nensinkään sitä politiikkaa, jota Suomeen nähden Saksan puolelta oli\nsiihen mennessä noudatettu; näistä syistä tuntuu todennäköiseltä, että\nv. Hintze koetti mahdollisuuden mukaan lieventää sitä epäedullista\nvaikutusta, jonka Saksan hallituksen kannanilmaisu meidän\nhallitusmuotokysymyksessämme oli tehnyt Saksan valtiopäivien\nenemmistöpuolueisiin.\n\nEnnenkuin eduskunta oli päättänyt hyväksyä monarkkisen hallitusmuodon,\nviritettiin kysymys siitä, kuka oli valittava Suomen kuninkaaksi, jos\nSuomesta tehtäisiin perustuslaillinen kuningaskunta. Edvard Hjelt\nkertoo muistelmateoksessaan \"Vaiherikkailta vuosilta\", miten ne piirit,\njotka jo maailmansodan alkuvuosina uskalsivat ajatella maamme\nitsenäistyttämistä, yleensä lähtivät siitä käsityksestä, että\nitsenäisen Suomen valtiomuoto tulisi monarkkiseksi, ja että nämä piirit\ntästä syystä jo aikaiseen omistivat huomiota myöskin kysymykselle\nSuomen tulevasta hallitsijasta ja että se saksalainen ruhtinas, jota\ntällöin lähinnä ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik.\nNiiden suomalaisten puolesta, jotka silloin oleskelivat Saksassa, oli\nHjeltin kertoman mukaan käännytty herttuan puoleen tavalla, joka oli\nomansa jo silloin herättämään herttuassa ajatuksen Suomen kruunun\nsaavuttamisesta.\n\nJo toukokuun 1 päivänä oli Hjelt sähköttänyt hallitukselle seuraavasti:\n\"Suomalaiselta taholta on käännytty Mecklenburgin herttuan Adolf\nFredrikin puoleen kysymyksellä mahdollisesta sijaishallituksesta\nSuomessa [eventuelt regentskap i Finland]. Hän on nyttemmin asettunut\nhenkilökohtaisesti kosketukseen kanssani ilmoittaen, että hän on valmis\ntulemaan hallitsijaksi, jos Suomen hallitus kannattaa hänen\nehdokkuuttansa ja kansa tai eduskunta valitsee hänet. Jos hallitus\nkatsoo sen soveliaaksi, on hän valmis, vaikkapa sotilaallisessa\ntoimeksisaannissa, saapumaan Suomeen tullakseen siellä tunnetuksi sekä\noppiakseen itse tuntemaan henkilöitä ja oloja. Vaihtoehtoisesti voisi\nherttua tavata hallituksen edustajia Tukholmassa. Myöskin voi tulla\nkysymykseen, että hänen kamariherransa, vapaaherra v. Brandenstein,\nSuomessa taistelevan kenraali v. Brandensteinin veli, saapuu Suomeen\nherttuan uskottuna.\" Tultuani ulkoasiainjohtajaksi uudistaa Hjelt\nkirjeellisesti edellämainitut tiedot. Kirjeessä Hjelt luonnehtii\nlisäksi herttuan ja hänen puolisonsa sympaattiset kuvat sekä lopettaa\nsitten: \"Herttua haluaa kauttani saada vastauksen, miten hallitus\narvostelee asiaa ja mitä hallituksen mielestä olisi tehtävä. Toinen\nehdokas, prinssi Oskar, ei voine poliittisista syistä tulla\nkysymykseen.\" Ja vähän myöhemmin Hjelt uudelleen ilmoittaa: \"Sekä\nhenkilökohtaiset että poliittiset syyt puhuvat käsitykseni mukaan\nehdottomasti Adolf Fredrikin puolesta. Minulla on ollut useampia pitkiä\nkeskusteluja hänen kanssansa ja olen saanut yhä paremman käsityksen\nhänen sopivaisuudestaan meille.\"\n\nOli ehdottomasti erehdys, että Hjelt, vaikka hän oli maamme virallinen\nedustaja Saksassa, ei tyytynyt antamaan ainoastaan tietoja\nhallitukselle, vaan asettui päättävällä tavalla puoltamaan määrättyä\nhenkilöä hallitsijaksemme, ennenkuin hän ensinkään tunsi hallituksen\nkantaa asiassa. Se oli myöhemmin aiheuttava paljon ikävyyksiä sekä\nhallitukselle että Hjeltille itselleen. Mutta vielä arveluttavampaa\noli, että Hjeltin lähin mies lähetystössä, lähetystöneuvos vapaaherra\nA. v. Bonsdorff, suurella tarmolla alkoi ajaa toista ehdokasta, Saksan\nkeisarin poikaa prinssi Oskaria.\n\nKun Hjelt kesäkuun 5 päivänä oli sähköttänyt minulle, että varma kanta\nolisi pian otettava hallitsijakysymyksessä, ja seuraavana päivänä\nilmoittanut, että Saksan ulkoasiainministeri halusi keskustella asiasta\nhänen kanssansa, annoin lähetystöllemme määräyksen, että sen tuli olla\nryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymykseen nähden.\nSeuraavan kuun alussa otettiin sitten asia alustavasti esille\nhallituksen yksityisissä istunnoissa. Asema oli tällöin seuraava.\nKaikki hallituksen jäsenet olivat sitä mieltä, että jos eduskunta\nhyväksyy monarkkisen hallitusmuodon, olisi hallitsijaksi valittava\nsaksalainen prinssi, joka henkilöllisten ominaisuuksiensa puolesta\nkatsottaisiin soveliaaksi tähän korkeaan toimeen sekä samalla\narvosteltaisiin sellaiseksi, että hän sopeutuisi meidän oloihimme.\nMutta muut seikat, jotka ehdokkaan valinnassa olivat huomioonotettavat,\naiheuttivat erimielisyyttä hallituksessa. Käsitykseni mukaan oli\ntärkeätä, että valitessamme saksalaisen prinssin hallitsijaksemme\nkoettaisimme hankkia itsellemme mahdollisimman suuret takeet siitä,\nettä joka tapauksessa säilyttäisimme maamme täydellisen itsenäisyyden.\nTästä syystä asetuin vastustamaan keisarin pojan ehdokkuutta\nhallitsijaksemme, koska pelkäsin, että tämä ajatus toteutettuna\nsaattaisi meidät todennäköisesti riippuvaisuuteen Saksasta. Ja toiseksi\narvelin, että olisi helpompi saavuttaa ympärysvaltojen suostumus\nsiihen, että saksalainen prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle, jos\nprinssi ei kuulunut Saksan keisarihuoneeseen. Tunsin yhtä vähän kuin\nmuutkaan hallituksen jäsenet silloin vielä sitä mentaliteettia, jonka\nsota oli herättänyt ja kasvattanut ympärysvalloissa, ja luulin\nmahdolliseksi, että nämä valtiot voisivat hyväksyä Suomen hallitsijaksi\nsaksalaissyntyisen prinssin, joka olisi henkilökohtaisesti tunnettu\nnäiden maiden hallitsevissa piireissä eikä kuuluisi Hohenzollernin\nsukuun. Näistä syistä ja Hjeltin antamien henkilötietojen nojalla\npäätin kannattaa herttua Adolf Fredrikin ehdokkuutta, ja eräät toiset\nhallituksen jäsenet yhtyivät minun mielipiteeseeni.\n\nEnemmistö hallituksessa asettui kuitenkin toiselle kannalle; nämä\nhallituksen jäsenet katsoivat, että todellista voimanlisäystä maallemme\nsaavutettaisiin parhaiten valitsemalla hallitsijaksemme Saksan silloin\nmahtavan keisarin poika, ja esittivät, että saatujen tietojen\nnojalla oli keisarin kolmas poika järjestyksessä, prinssi Oskar,\nhenkilökohtaisten ominaisuuksiensa puolesta meille erityisesti\nsovelias. Hjelt oli kyllä jo aikaisemmin tiedoittanut, että Saksan\nulkoasiainministerin v. Kühlmannin lausunnon mukaan, Hjeltin käydessä\nhäntä kesäkuun 14 päivänä tapaamassa virka-asioissa ministeriössä, ei\nkukaan keisarin pojista voisi poliittisista syistä tulla kysymykseen\nSuomen hallitsijaa valittaessa, jotavastoin Saksan hallitus suhtautuisi\nmyötätuntoisesti herttua Adolf Fredrikin ehdokkuuteen. Prinssi Oskarin\nkannattajat hallituksessa eivät pitäneet kuitenkaan tätä ilmoitusta\nmitenkään ratkaisevana, vaan pysyivät ehdotuksessaan.\n\nKun Hjelt heinäkuun 3 päivänä saapui Helsinkiin, toi hän mukanaan\ntiedon, että salaneuvos Nadolny, Suomen asioiden erikoisesittelijä\nulkoasiainministeriössä, ja myöhemmin myöskin ulkoasiainministeri\nv. Kühlmann olivat hänelle ilmoittaneet keisarin esittelyssä\nselittäneen, ettei kukaan hänen huoneensa prinssi voinut tulla\nkysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken\ndynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, mutta että hän mielellään\nnäkisi herttua Adolf Fredrikin Suomen kuninkaana.\n\nHjeltin seurassa saapui maahamme aikaisemmin mainittu vapaaherra v.\nBrandenstein, Mecklenburgin herttuan kamariherra. Heinäkuun 6 päivänä\nvastaanotin v. Brandensteinin virkahuoneessani, jolloin v. Brandenstein\nesitti seuraavaa. Hän alkoi ilmoittamalla, että kun Saksa on monarkia,\non Saksan ulkoasiainministeriölle mieluista, jos Suomessa myöskin\nmonarkkinen hallitusmuoto hyväksytään. Ja Suomelle on mitä tärkeintä,\nettä saksalainen prinssi tulee sen hallitsijaksi, sillä jos niin\ntapahtuu, silloin Suomi voi olla varma Saksan avustuksesta Venäjän\nmahdollisesti hyökätessä sitä vastaan. Mutta mahdotonta on\najatellakaan, että kukaan keisarin pojista tai yleensä kukaan\nHohenzollern-suvusta tulisi Suomen hallitsijaksi, sillä se voisi\nnäyttää dynastiselta perhepolitiikalta, jota ehdottomasti on vältettävä\njo keisarin itsensäkin tähden. Hohenzollernilaisen valitseminen Suomen\nhallitsijaksi voisi sitäpaitsi mahdollisesti vaikeuttaa Saksan\nrauhansaantia, koska sotaa käydään ei ainoastaan Saksaa vastaan, vaan\nmyöskin suorastaan Hohenzollernin sukua vastaan. Liittoruhtinaat\ntoivovat sitävastoin yleensä, että Mecklenburgin herttua valittaisiin\nSuomen valtaistuimelle. Lopuksi v. Brandenstein kehoitti valitsemaan\nhallitsijan mahdollisimman pian, jotta tämä pääsisi toimimaan yhdessä\nkansan kanssa, ja vakuutti samalla, että hän ei suinkaan ollut saapunut\nmaahamme puhuaksensa herttuan puolesta, vaan ainoastaan hankkimaan ja\nantamaan tietoja.\n\nNiille hallituksen jäsenille, jotka olisivat olleet halukkaita\npuoltamaan herttuan ehdokkuutta, oli vapaaherra v. Brandensteinin\nkäynti maassamme kova isku, se kerrassaan tappoi tämän ehdokkuuden.\nTieto käynnistä levisi luonnollisesti kaikkiin piireihin, ja sangen\nyleiseksi tuli käsitys -- syystä tai syyttä, se oli yhdentekevää tässä\ntapauksessa -- että puhemies oli lähetetty herransa puolesta\nkosintamatkalle. Tämän jälkeen oli mahdoton enää saada ketään\ninnostumaan tähän ehdokkuuteen.\n\nToiselta puolelta oli eduskuntapiireissä, erittäinkin maalaisliiton\nkeskuudessa, lausuttu se käsitys, että mieluummin valittaisiin joku\ntoinen saksalainen ruhtinas kuin Saksan keisarin poika. Tämän johdosta\nsähkötin hallituksen suostumuksella lähetystölle Berliiniin heinäkuun 8\npäivänä: \"Asema maalaisliittolaisten kannan johdosta sikäli muuttunut,\nettä muutkin kuin Oskar voivat tulla kysymykseen.\" Tähän vastaa\nseuraavana päivänä v. Bonsdorff, virkaatekevänä lähetystöpäällikkönä:\n\"Alkuperäisessä ehdokkaassa olisi pysyttävä. Kieltävä vastaus näyttää\naiheutuvan herttuan indiskretionista. Tärkeätä että hallitusmuoto\nhyväksytään mutta vaali lykätään. Selitys hallituksen puolesta että\nherttua ei tule kysymykseen erittäin tärkeä maan edun kannalta.\" Kun\ntämä sähkösanoma esitettiin hallituksen yksityisistunnossa, päätti\nenemmistö pysyä prinssi Oskarin ehdokkuudessa, ja tämä päätös\nvahvistettiin heinäkuun 16 päivänä pidetyssä istunnossa. Koetin turhaan\najaa vastakkaista mielipidettä. Hallituksen enemmistö luotti, etupäässä\nvapaaherra v. Bondsorffin lähettämien tietojen nojalla, yhä vielä\nsiihen, että keisarin ja Saksan ulkoasiainministeriön kielteisen kannan\nprinssi Oskarin ehdokkuuteen nähden oli ainakin osaksi aiheuttanut\nsivultapäin tullut vaikutus ja että se tästä syystä olisi vielä\nmuutettavissa. Ja kuitenkin oli senaattori Frey, joka kesäkuun\nlopulla oli saanut pyytämänsä eron hallituksesta ja senjälkeen oli\nhallituksen toimesta lähtenyt Saksaan ottamaan selkoa kaikista\nhallitsija-ehdokkuuden yhteydessä olevista seikoista, heinäkuun 8\npäivänä sähköttänyt: \"Sektion Politik [= Ylimmän sotilasjohdon\npoliittinen jaosto] ilmoittaa puolivirallisesti seuraavan vastauksen\npäämajasta: Suomen hallitsijaksi ei voi tulla kysymykseen\npreussilainen, mutta kyllä muu saksalainen prinssi.\"\n\nKun Hjelt, joka tällä välin oli palannut Berliiniin heinäkuun 17\npäivänä, kävi v.t. ulkoasiainministerin von dem Buschen luona\nilmoittamassa hallituksen päätöksestä pysyä prinssi Oskarin\nehdokkuudessa, vastasi von dem Busche, kuten Hjelt aikaisemmin\nmainitussa kirjeessään saman kuun 19 päivältä tiedoittaa, että keisari\noli esittelyssä 16 päivänä uudelleen selittänyt, ettei kukaan hänen\npojistaan voinut tulla Suomen hallitsijaksi, mutta että muiden\nruhtinaiden kesken oli Suomella vapaa valinta.\n\nTämän tiedon johdosta joutui ehdokaskysymys uudelleen hallituksen\nkäsiteltäväksi yksityisistunnoissa. Näissä keskusteluissa esitettiin\nnyt kaksi uutta ehdokasnimeä, nimittäin Preussin prinssi Fredrik\nWilhelm ja Hessenin prinssi Fredrik Karl. Kuka ensimmäiseksi oli\nesittänyt nämä nimet, en voi varmuudella sanoa. Hjelt kertoo\nennenmainituissa muistelmissaan, että Saksan sotilasviranomaiset olivat\nesittäneet edellisen nimen. Käytyänsä heinäkuun 30 päivänä tapaamassa\nkeisaria päämajassa ilmoittaa Hjelt sähkösanomassa keisarin lausuneen\nhänelle, että jos Suomi haluaa hallitsijakseen preussilaisen prinssin,\non Fredrik Wilhelm erittäin sovelias. Ja samaa olivat esittäneet sekä\nHindenburg että Ludendorff, kun Hjelt oli seuraavana päivänä tavannut\nnämä sotapäälliköt heidän silloisella olinpaikallaan rintamalla.\n\nHallituksessa mainittiin nämä molemmat uudet nimet nyt ensi kerran\nsamanaikaisesti.\n\nTällä välin oli eduskunta elokuun 7 päivänä hyväksynyt monarkkisen\nhallitusmuodon sisältävän lakiehdotuksen kolmannessa käsittelyssä\nlepäämään ensimmäisiin uusien vaalien jäljestä kokoontuviin\nvaltiopäiviin sekä saman kuun 9 päivänä antanut hallitukselle toimeksi\nryhtyä niihin valmistaviin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen, jotta\neduskunta voisi täyttää eduskunnalle hallitusmuodon 38 §:n nojalla\nkuuluvan velvollisuuden mahdollisimman pian toimittaa kuninkaanvaali.\n\nKun nyt ehdokaskysymys tämän valtuuden nojalla tuli hallituksessa\nlopulliseen käsittelyyn, ehdotin, että hallitus, luopuen prinssi\nOskarin ehdokkuudesta, päättäisi valita lähetystön, joka saisi\ntoimekseen Saksassa hankkia mahdollisimman täydellisiä tietoja prinssi\nFredrik Wilhelmin ja Fredrik Kaarlen sopivaisuudesta sekä halukkuudesta\ntulla kysymykseen tulevassa kuninkaanvaalissa. Ehdotukseni edellinen\nosa ei kuitenkaan saavuttanut hallituksen enemmistön kannatusta;\npäinvastoin päätti hallitus äänestyksen jälkeen asettaa prinssi Oskarin\nensimmäiseksi ehdokkaakseen sekä lausui suotavaksi, että valtionhoitaja\nmatkustaisi Saksaan tapaamaan keisaria keskustellaksensa hänen kanssaan\ntästä ehdokkuudesta. Siltä varalta, että prinssi Oskar lopultakaan ei\nolisi saatavissa, ei kuitenkaan määrätty mitään järjestystä, missä oli\nkäännyttävä toisten ehdotettujen puoleen, vaan tämä kysymys jätettiin\nriippuvaksi niistä lähemmistä tiedoista, joita valittava lähetystö\nvoisi Saksassa hankkia. Lähetystöön valittiin ministeri Talas,\nsenaattorit Frey ja Nevanlinna sekä vapaaherra v. Bonsdorff.\n\nValtionhoitajan ehdotettua matkaa koetin parhaani mukaan vastustaa.\nOlin nimittäin kaikkien saatujen tietojen nojalla täysin vakuutettu\nsiitä, että mitään muutosta keisarin ja Saksan hallituksen kielteiseen\npäätökseen prinssi Oskarin ehdokkuuden suhteen ei ollut saavutettavissa\nja että jokainen toimenpide tähän suuntaan oli ei ainoastaan hyödytön\nvaan myöskin jossakin määrin vahingollinen, koska se voisi vaikuttaa\nkylmentävästi toisiin, jotka voisivat ehdokkaina tulla kysymykseen,\nminkä ohessa minusta oli myönnettävä, että Saksan hallitus oli\nesittänyt erittäin painavat ja hyväksyttävät syyt kantansa tueksi.\n\nEi ole epäilystäkään siitä, että hallituksen kantaan tässä asiassa\nolivat vaikuttaneet osittain vapaaherra v. Bonsdorffin antamat tiedot\nSaksasta, osittain se seikka, että Hjelt oli menettänyt kaiken\nauktoriteettinsa tässä asiassa, semminkin sen jälkeen kuin hän oli\nsaapunut kotimaahan vapaaherra v. Brandenstein mukanaan. Tyytymättömyys\nja epäluottamus Hjeltin toimintaan tässä asiassa oli niin suuri, että\nhallituksessa herätettiin jo heinäkuun lopulla kysymys hänen\npoiskutsumisestaan Berliinistä. Joskaan en voinut katsoa Hjeltin\nmenettelyä ehdokasasiassa täysin korrektiksi, ja vaikka eräät muutkin\nseikat olivat antaneet aihetta huomautuksiin, pidin toiselta puolelta\nHjeltin ansioita sekä maamme itsenäistyttämisessä että sen jälkeen\nmaamme edustajana Saksassa siksi suurina, etten mitenkään voinut\nkannattaa ajatusta hänen poiskutsumisestaan, vaan asetuin sitä\nehdottomasti vastustamaan. Kysymys raukesi, mutta minun oli luvattava\nvastata siitä, että Hjelt ei missään tapauksessa ottaisi osaa\nkuningasehdokas-lähetystön toimintaan eikä myöskään seuraisi\nvaltionhoitajan mukana tämän matkalla keisarin luokse.\n\nTämän johdosta kirjoitin heinäkuun 30 päivänä Hjeltille kirjeen, jossa\nm.m. lausuin seuraavaa: \"Ehdokaskysymys on tätä nykyä kiusallisessa\nasemassa. Mecklenburgilaista emme täällä halua, sillä se tapa, jolla\nBrandenstein on työskennellyt hänen hyväksensä, on hävittänyt kaikki\nmahdollisuudet innostuttaa ihmisiä täällä hänen ehdokkuuteensa. Kun\neduskunta kokoontuu elokuun 5 päivänä, käynee joko siten, että asia\nuudelleen lykkäytyy muodossa tai toisessa, tahi siten, että hallitus\nsaa toimekseen tiedustella soveliasta ehdokasta. Jälkimmäisessä\ntapauksessa on kuitenkin sopimatonta, että Sinä silloin olet\nBerliinissä, sillä kun Sinä hoidat lähetystöä, eivät Saksan viralliset\npiirit voi käsittää muuta kuin että herttuan ehdokkuus yhä vielä voi\ntulla kysymykseen. Mutta niin kauan kuin tämä käsitys on vallalla, emme\nvoi saada toista ehdokasta. Se on sen takia lopullisesti saatava\npoistetuksi. Tästä syystä täytyy minun nyt ystävällisesti pyytää Sinua\nheti ottamaan se loma, josta puhe oli Sinun täällä käydessäsi. Sehän\nsoveltuukin niin hyvin, kun Sinä kai viet ratifikatsioniasiakirjat\nWieniin ja samalla matkalla menet vuoristoon lepäilemään.\"\n\nEnnenkuin siirryn kertomaan valtionhoitajan matkasta Saksaan, jolle\nminun oli hallituksen päätöksen mukaan lähdettävä valtionhoitajan\nmukana, haluan selostaa erästä sangen merkillistä kirjettä, jonka\nuseinmainittu vapaaherra v. Brandenstein oli elokuun 25 päivänä\nlähettänyt Hjeltille Berliinissä. Kirjeessä selitetään ensin, kuinka\nsuomalaiselta taholta oli aikoinaan käännytty herttua Adolf Fredrikin\npuoleen (Wetterhoff), ja sitten jatketaan seuraavasti: \"Kun minä sitten\nherttuan pyynnöstä matkustin Helsinkiin sikäläisestä asemasta lähemmin\nvarmentuakseni, käyttäydyin, kuten Te tiedätte, siellä erittäin\nvarovaisesti, ja on ennen kaikkea pyrkimykseni ollut auttaa Suomen\nhallitusta saamaan Saksan hallitukselta lausunnon siitä, että Saksassa\npidetään monarkkista hallitusmuotoa tasavaltaista parempana. Tämän\n_minä saavutin ankarasta vastustuksesta_ huolimatta. [Alleviivaukset\nkirjeen kirjoittajan.] Minä sähkötin silloin useamman kerran\nulkoasiainministeriölle, että Saksan valtakunnan hallituksen tulee joka\ntapauksessa ottaa varma kanta monarkkisen periaatteen hyväksi, ja\npalattuani Berliiniin olin uudelleen sitä tähdentänyt ja _sain lopulta\nsen aikaan_, että sähkötettiin Saksan edustajalle Helsinkiin\nehdottamaani suuntaan.\"\n\nTämän kirjeen johdosta on minun huomautettava seuraavaa. Vapaaherra\nv. Brandensteinin käydessä luonani, kuten aikaisemmin olen kertonut,\nasetuin kokonaan passiiviselle kannalle, s.o. kuuntelin mitä\nvapaaherralla oli sanottavaa, tekemättä yleensä edes kysymyksiä hänelle\nja tietysti esittämättä hänelle mitään toivomuksia. Käynnin jälkeen en\nenää tavannut vapaaherra v. Brandensteinia. Kun ei ole ajateltavissa,\nettä kukaan prinssi Oskarin ehdokkuutta kannattaneista hallituksen\njäsenistä olisi pyytänyt vapaaherran avustusta Suomen ja Saksan\nhallitusten välisissä selvittelyissä, täytyy minun pitää varmana,\nettä vapaaherra v. Brandensteinin kirjeessään kuvaama toiminta on\ntapahtunut kenenkään Suomen hallituksen jäsenen antamatta siihen\naihetta, arvattavasti yksistään vapaaherran harrastuksesta hankkia\npäämiehellensä yksi ansio lisää huomioon otettavaksi Suomen\nkuningaskysymystä lopullisesti ratkaistaessa. Onko vapaaherran esitys\nkaikissa kohdin tosiasioiden mukainen vai sisältääkö se oman toiminnan\nyliarviointia, sitä minulla ei ole ollut tilaisuutta kontrolloida.\n\n\n\n\nSAKSAN-MATKA\n\n\nSuunnitellulle matkalle Saksaan lähdettiin sunnuntaina elokuun 18\npäivänä illalla. Kun matka oli kokonaan epävirallista laatua, n.s.\nincognito-matka, oli valtionhoitaja matkaa varten ottanut salanimekseen\ntilanomistaja Persson; minä matkustin nimellä johtaja Otto. Lähtö\ntapahtui Helsingistä \"Habsburg\"-nimisessä suuressa valtamerilaivassa,\njoka ennen sotaa oli kulkenut säännöllisessä liikenteessä Hampurin ja\nEtelä-Amerikan välillä, mutta nyt oli Saksan meriministeriön\npalveluksessa ja käytettiin kuljetuslaivana Saksan ja Suomen välillä.\nLaivassa oli mukana useampia satoja Saksan Suomessa majaileviin\njoukkoihin kuuluvia sotilaita, jotka matkustivat kotimaahansa lomalle.\nAikaisemmin mainitun lähetystön jäsenet, ministeri Talas ja senaattorit\nFrey ja Nevanlinna, lähtivät myös samalla kertaa suorittamaan heille\nSaksassa uskottua tehtävää.\n\nMatka ei suinkaan ollut vaaraton. Meri oli laajalti miinoitettu, ja\nyksityisiä miinoja ajelehti siellä täällä. \"Habsburgin\" tätä seuraava\nmatka Saksan ja Suomen välillä päättyikin niin onnettomasti, että laiva\najautui miinaan, jolloin se pahasti vahingoittui ja suuri joukko\nihmisiä hukkui. Meidän matkamme sujui kuitenkin ilman mitään häiriöitä,\nja tiistai-iltana saavuimme onnellisesti Danzigiin, jatkaaksemme\nseuraavana päivänä rautateitse Berliiniin. Että olimme tulleet maahan,\njoka eli kokonaan suuren sodan merkeissä, siitä saimme heti ensi\nnäkemältä monta todistusta. Hämärän tultua vallitsi pimeys ja\nhaudanhiljaisuus kaikkialla. Matkustaessamme päivällä Danzigista\nBerliiniin kiinnittivät suurinta huomiota tiheään kulkevat pitkät\nsotilasjunat. Kun junamme seisoi eräällä asemalla ja viereisellä\nraiteella oli tällainen sotilasjuna, menin ulos nähdäkseni lähempää\nnäitä arvattavasti länsirintamalta palaavia joukkoja. Silloin luin\nerään sotamiehiä täynnä olevan vaunun seinälle liidulla isoilla\nkirjaimilla piirretyn kirjoituksen: \"Wir stehen fest und treu die Wacht\nam Bhein, wir gehen nicht mehr in die Front hinein\" (\"Seisomme lujasti\nja uskollisesti Reinin vahtina, emme mene enää rintamalle\"). Oliko\nedessäni todiste Saksan kansan yleisestä sotaväsymyksestä vai oliko se\nyksityinen, yleisempää merkitystä vailla oleva mielenpurkaus, siinä\nkysymys, jota tuollainen pikku tapahtuma ehdottomasti pani miettimään.\nLukiessani kirjoitusta juoksi eräs aliupseeri, joka sen oli huomannut,\nkiireesti pyyhkimään pois koko kirjoituksen.\n\nSaavuttuamme keskiviikkona illalla Berliiniin asetuimme asumaan\nensiluokkaiseen Eden-hotelliin, joka sijaitsi Zoologischer Gartenin\nvieressä, siten kaukana keskikaupungin liikkeestä ja ihmistungoksesta.\nJotta valtionhoitajan oleskelu Berliinissä ei tulisi tunnetuksi, oli\nsovittu, että hän ei kävisi lähetystössämme eikä myöskään kenenkään\nsaksalaisten luona ja yleensä liikkuisi mahdollisimman vähän ulkosalla.\nMinun \"incognitoni\" ei sitävastoin tarvinnut olla niin ankara, vaan\nsaatoin hyvin käydä sekä Saksan ulkoasiainministeriössä että omassa\nlähetystössämme. Ensimmäiseksi huolekseni tuli nyt järjestää\nvaltionhoitajan käynti keisarin luona. Se saatiinkin verraten helposti\nsovituksi seuraavana maanantaina tapahtuvaksi Wilhelmshöhen linnassa,\njossa keisari tällöin oleskeli, keisarinnan siellä maatessa\nsairaana. Huomautin alun pitäen, että valtionhoitaja halusi saada\nyksityisaudienssin keisarin luona, siis siten, että valtionpäämiesten\nkohdatessa toisensa muita ei tulisi olemaan saapuvilla, ja tämä\njärjestely luvattiinkin minulle ulkoasiainministeriössä. Lauantaina 24\npäivänä sain sitten tilaisuuden tavata ulkoasiainministerin,\nvaltiosihteeri v. Hintzen, joka otti minut erinomaisen ystävällisesti\nja miellyttävästi vastaan. Ensimmäinen tärkeämpi asia, jonka otin\nesille, oli kysymys meidän kuningasehdokkaastamme. Esitin tietysti\ntäysin lojaalisesti hallituksen kannan tässä asiassa, vaikkakin se\npoikkesi kokonaan omasta persoonallisesta käsityksestäni. v. Hintze\nvastasi tällöin seuraavaa: Saksan hallitus ei halua ketään\nHohenzollernia Suomen valtaistuimelle. Syynä tähän ei ole pelko liian\nläheisestä sitoutumisesta Suomeen nähden, eikä asiaa myöskään ole\nkäsitettävä siten, että Saksa ei haluaisi antaa Suomen politiikalle\nkannatustansa. Pääsyy hallituksen kantaan on puhtaasti sisäpoliittista\nlaatua, suhteet liittoruhtinaisiin vaativat sitä; joka tapauksessa\nnäyttää siltä, että pari idässä muodostunutta uutta reunavaltiota tulee\nläheisesti liittymään Preussiin, jonka valta siten tulee suuresti\nkasvamaan. Hohenzollernilainen Suomen valtaistuimella käsitettäisiin\nPreussin vallanlaajennuksen uudeksi lisäykseksi muiden liittovaltioiden\nkustannuksella, ja se olisi tästä syystä omansa aikaansaamaan Saksan\nsisäpoliittisessa elämässä vaikeuksia ja riitaisuuksia, joita on\nehdottomasti vältettävä. Ja Suomi ei voi vaatia, että tässä\nkysymyksessä ei otettaisi huomioon myöskin painavia saksalaisia\nnäkökohtia. Suomelle -- samoinkuin Saksallekin -- on tärkeätä elää\nhyvissä väleissä Ruotsin kanssa. Jos Hohenzollernilainen tulisi Suomen\nhallitsijaksi, käsitettäisiin tämä Ruotsissa -- joskin aiheetta --\nsiten, että Saksa haluaisi liittää Suomen niin läheisesti itseensä,\nettei Suomen itsenäisyys tulisi täydelliseksi, ja tämä käsitys voisi\nvaikeuttaa hyvien suhteiden ylläpitämistä Suomen ja Ruotsin välillä.\n\nKysymykseni johdosta, koskiko Saksan hallituksen kielteinen kanta\nainoastaan keisarin poikia vaiko myöskin muita Hohenzollern-suvun\njäseniä, vastasi v. Hintze hallituksen kannan olevan saman kaikkiin\nHohenzollern-suvun prinsseihin nähden.\n\nSiirryimme sitten puhumaan Itä-Karjalan kysymyksestä sekä parhaillaan\nkäynnissä olevista rauhanneuvotteluista Venäjän kanssa, jolloin v.\nHintze viimeksimainittujen suhteen tähdensi, ettei meidän pitäisi\nkatkaista neuvotteluja, koska aina on osoittautunut vaikeaksi solmia\nuudelleen kerran katkenneita neuvotteluja. Edullisempaa olisi\nvahvistaa maksimi- ja minimivaatimuksia ja koettaa jatkettujen\nneuvottelujen kautta päästä suotuisaan tulokseen. Lopuksi koskettelin\nsotilasliittosuunnitelmia, kuten jo aikaisemmin olen selostanut.\n\nUseamman kerran keskustelun kuluessa v. Hintze huomautti Saksan\nehdottomasti haluavan, että Suomesta tulee voimakas, luja, täysin\nitsenäinen valtio, ei mikään vasallivaltio, vaan samanarvoinen, \"pair à\npair\", kuten v. Hintze lausui, ja ilmoitti hän tämän olevan Saksan\nhallituksen varman kannan.\n\nTämä keskusteluni v. Hintzen kanssa oli melkoisesti\nyksinkertaistuttanut kysymystä hallitsijaehdokkaastamme; se oli\nensinnäkin vahvistanut oikeaksi käsitykseni siitä, että kielteinen\npäätös prinssi Oskarin suhteen oli lopullinen, ja toiseksi tehnyt\ntarpeettomaksi kaikki tiedustelut Preussin prinssin Fredrik Wilhelmin\nsuhteen, jonka nimi myöskin oli hallituksen yksityisistunnossa yhtenä\nmahdollisena mainittu. Tämän prinssin puoleen ei aikaisemmin koskaan\noltu käännytty millään kysymyksillä hallituksen puolelta tietääkseni\neikä miltään muultakaan suomalaiselta taholta. Ja keskusteltuani v.\nHintzen kanssa ei tästä ehdokkuudesta enää ollut puhettakaan. Kun Hjelt\nuseinmainitussa kirjassaan (ja Hjeltin mukaan Schauman aikaisemmin\nmainitussa teoksessaan) sanoo prinssi Fredrik Wilhelmiä ehdokkaaksi\nN:o 2 ja ilmoittaa prinssin ensin epäröineen sekä sitten asettuneen\nkielteiselle kannalle ehdokkuuteen nähden, on esitys tässä kohden\nerehdyttävä. Todellisuudessa lausuttiin jo siksi paljon epäilyksiä tätä\nehdokkuutta vastaan, kun nimi ensi kerran hallituksessa mainittiin,\nettä kun sittemmin asetettiin ehdokasasiaa varten erityinen lähetystö,\nsai tämä lähtiessään Saksaan nimenomaisen määräyksen, että jos asiat\nkehittyisivät sille kannalle lähetystön mielestä, että prinssi Fredrik\nWilhelm voisi tulla kysymykseen, lähetystö ei kuitenkaan olisi\noikeutettu kääntymään hänen puoleensa hankkimatta siihen ensin\nnimenomaista oikeutusta hallitukselta.\n\nSunnuntai-iltana oli määrä lähteä Wilhemshöhen-matkalle. Lähtö tapahtui\nFriedrichstrassen asemalta, jossa keisarillinen odotussali oli\navattu meitä varten. Täältä meidät saatettiin odottavaan upeaan\nhovisalonkivaunuun; mukana seurasi valtionhoitajan käytettäväksi\nmäärätty kreivi Alix, pitkä ja kaunis kaartinulaanien upseeri. Aamulla\nsaapuessamme Casselin kaupunkiin nousi vaunuumme toinen komea mies\nkaartinhusaarien loisteliaassa paraatipuvussa; se oli paroni v.\nLersner, joka keisarin nimessä lausui meidät tervetulleiksi ilmoittaen\nsamalla, että audienssi oli määrätty kello l/2 1:ksi. Paroni v.\nLersner, joka myöhemmin oli yhtenä Saksan valtuutetuista\nallekirjoittamassa Versaillesin rauhansopimusta, oli nyt\nulkoasiainministeriön edustajana keisarin luona. Asemalta ajoimme\nsuurissa hoviautoissa, valtionhoitaja ja minä toisessa ja kreivi Alix\ntoisessa, hotelliin, jossa meidät vietiin suoraan valmiiksi katetun,\nsuurenmoisen kauniisti ruusuilla koristetun aamiaispöydän ääreen. Parin\ntunnin vapaan ajan jälkeen seisoivat taasen hoviautot hotellimme\nedustalla viedäkseen meidät Wilhelmshöhen linnaan. Kansaa oli\nkokoontunut paljon hotellin edustalle, uteliaina näkemään keitä nyt\nvietiin keisarin puheille. Mutta kansalla ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että sillä oli kunnia nähdä Suomen valtion päämies edessänsä,\nvaan -- kuten myöhemmin kuulimme -- oli jostakin syystä levitetty huhu,\nettä olimme jonkin kaukaisen eteläisen valtion edustajia.\n\nMatka Casselista Wilhelmshöheen oli ihana. Kaunis päivä, tie koko ajan\nloivasti nouseva, suora kuin viivoittimella vedetty, komea puistokuja\npitkin matkaa, ympärillä tiheässä kauniita huviloita. Wilhelmshöhen\nlinna, joka rakennettiin 1787-94 Hessenin vaaliruhtinasta Wilhelm I:tä\nvarten, oli aikaisemmin Hessenin vaaliruhtinaiden kesäasuntona, ja\nsittemmin, kun nämä seudut oli yhdistetty Preussin kuningaskuntaan,\nasui Saksan keisari perheinensä useasti täällä kesäaikoina. Linna, joka\non hyvin komeasti sisustettu, oli aikoinaan ollut myöskin Napoleon\nIII:n asuntona, sen jälkeen kun hän Sedanin antautuessa oli joutunut\nsaksalaisten vangiksi. Linnaa ympäröi laaja, erittäin kaunis puisto\nlukuisine suihkukaivoineen.\n\nSaapuessamme linnaan oli vapaaherra v. Lersner meitä vastassa. Hän\nsaattoi meidät suureen, komeaan saliin linnan keskustassa, ilmoittaen\nettä keisarin luona parhaillaan vielä jatkui esittely, mutta että se\noli pian loppuva. Käytin tilaisuutta vielä varmuuden vuoksi kysyäkseni,\noliko audienssi järjestetty, kuten olin anonut, valtionhoitajan\nkahdenkeskiseksi keisarin kanssa, johon v. Lersner vastasi myöntävästi.\nOdotettuamme muutaman minuutin poistuu eräästä viereisestä huoneesta\neräs henkilö, ja heti hänen jälkeensä astuu keisari saliin, missä\nodotimme, jolloin paroni v. Lersner pyytää valtionhoitajaa tulemaan\nhänen kanssaan keisaria vastaan. Keskellä salia jää keisari seisomaan,\nja paroni v. Lersner esittelee valtionhoitajan; nähdessäni että keisari\nei kutsunutkaan valtionhoitajaa mihinkään sisähuoneeseen, vaan että\naudienssi tapahtuisi salissa, jossa olimme, vetäydyin kreivi Alixin\nkanssa salin perälle, mutta paroni v. Lersner jäi seisomaan aivan\nlähelle keisaria ja valtionhoitajaa, jotka seisoaltaan olivat\naloittaneet keskustelun. Valtionhoitaja kiitti aluksi keisaria siitä\nsuuriarvoisesta avusta, jonka hän oli suonut maamme vapaustaistelulle\nlähettämällä saksalaisia joukkoja valkoisen kansanarmeijamme tueksi,\nsiirtyi sitten puhumaan tulevasta hallitsijanvaalistamme sekä esitti ne\nsyyt, joilla Suomen hallitus toivoi saavansa nähdä keisarin pojan,\nprinssi Oskarin, Suomen valtaistuimella. Tähän keisari vastasi hyvin\nlyhyesti sen olevan mahdotonta, koska hän itse tarvitsi kaikki\npoikansa. Silloin valtionhoitaja lausui, että tässä tapauksessa on\nSuomen hallitus aikeissa kääntyä Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen\npuoleen kysymyksellä, olisiko prinssi halukas vastaanottamaan Suomen\nkruunun, jos kansan eduskunta valitsee hänet Suomen kuninkaaksi, ja\nvaltionhoitaja toivoi keisarin suosiollista myötävaikutusta asian\ntällaiseen ratkaisuun. Keisari vastasi nyt hyvin vilkkaasti: prinssi\nFredrik Kaarle on minun lankoni ja erittäin kelpo mies, mutta kysymys\non minulle aivan uusi, josta syystä minun täytyy asiata tarkemmin\nmiettiä. Keskustelu, joka oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, päättyi\ntähän, ja paroni v. Lersner tuli nyt minun luokseni viedäkseen minut\nesiteltäväksi keisarille.\n\nKeisari lausui minulle ystävällisiä sanoja ja sitten hän ojensi minulle\nerään laatikon, jonka paroni v. Lersner oli hänelle antanut; laatikko\nsisälsi Preussin kruununritarikunnan I luokan ritarimerkin nauhoinensa\nja rintatähtinensä. Tämä tuli minulle täydellisenä yllätyksenä, sillä\nolin ennen matkalle lähtöä nimenomaan kysynyt Hjeltiltä, tulisinko\ndekoroitavaksi Wilhelmshöhessä -- tietääkseni vähän valmistautua\ntällaista minulle outoa tapausta varten --, mutta Hjelt oli\nvakuuttanut, että tavanmukainen ritarimerkin saanti tulisi tapahtumaan\nvasta myöhemmin. (Valtionhoitaja oli jo aikaisemmin Helsingissä saanut\nkorkean preussilaisen ritarimerkin.) Kiitettyäni keisaria seisoin siinä\nlaatikko kädessäni tietämättä mitä nyt oli tehtävä. Samalla kun tämä\ntoimitus oli tapahtunut, soi eräs kello, ja miltei silmänräpäyksessä\ntulivat saliin kaikki ne henkilöt, joiden tuli olla mukana alkavilla\npäivällisillä. Niiden joukossa oli ylihovimarsalkka v. Gontard,\nsotilaskabinetin päällikkö vapaaherra v. Marshall, siviilikabinetin\npäällikkö v. Berg, meriasiainkabinetin päällikkö amiraali v. Müller,\nkenraalieversti v. Plessen, joka oli palvellut jo Wilhelm I:n aikana.\nKun esittely oli ohi, tulivat kaikki minua onnittelemaan siitä\nkorkeasta ritarimerkistä, joka minulle oli suotu. Käytin silloin\ntilaisuutta kysyäkseni vanhalta ystävällisen näköiseltä herralta,\nkuuluiko nyt etikettiin, että minun oli kannettava saamaani\nritarimerkkiä pian alkavalla aterialla, vaikka olin, kuten\nluonnollisesti kaikki muutkin, aamupäiväpuvussa. Sain silloin\nvastaukseksi, että minun oli pantava takkiini rintatähti, mutta\nritarimerkkiä nauhoineen ei nyt olisi kannettava. Samalla tarjoutui\nystävällinen herra minua auttamaan, aukaisi kotelon ja oli juuri\npuhkaisemaisillaan rintatähden tylpällä neulalla minun takkini, kun\nkeisari, joka seisoi muutaman askelen päässä, huusi hänelle: \"Um Gottes\nwillen, sehen Sie nicht, dass der Rock ganz neu ist\" (Herran nimessä,\nettekö näe, että takki on aivan uusi), ja samalla keisari makeasti\nnauroi. Huomautus oli aivan oikea, sillä minun diplomaattitakkini oli\nylityöllä parahiksi valmistunut Berliinissä tätä matkaani varten. Täten\npelastui takkini varmasta tuhosta, sillä samassa tuotiin pari\nhakaneulaa, joilla rintatähteni kiinnitettiin takkiin. Olimme nyt\nvalmiit siirtymään ruokasaliin ja päivällispöytään. Keisarin oikealla\npuolella istui valtionhoitaja; minä olin saanut paikkani keisarin\nvasemmalla puolella. Valtionhoitajan toisella puolella istui v. Berg,\nminun toisella puolellani vapaaherra v. Marshall, keisaria vastapäätä\nv. Gontard ja hänen oikealla puolellaan v. Plessen ja vasemmalla v.\nMüller. Kaikkiaan oli meitä pöydässä 15. Päivällinen tarjoiltiin\nseuraavan ruokalistan mukaan:\n\n      Königinnen-Suppe.\n     Rehrücken -- Salat.\n        Grüne Bohnen.\n        Rote Grütze.\n           Obst.\n\nKuten näkyy, erittäin yksinkertaiset päivälliset, ollaksensa\nkeisarilliset, mutta tunnettuahan oli, että keisarin henkilökohtaisesta\ntahdosta syötiin koko sota-aikana keisarinkin pöydässä vallan\nyksinkertaisesti. Samasta syystä oli pöytä vaatimattomasti koristettu.\nMutta viinit, joita tarjottiin kahta lajia, olivat todella\nruhtinaallisia; kun erästä suurenmoista Rheinin viiniä oli kaadettu\nlaseihin, sanoi vanha kenraalieversti v. Plessen minulle yli pöydän,\nettä kun tätä viiniä juo, tuntee joka kerta nuortuvansa.\n\nKeisari keskusteli sangen vilkkaasti vuoroin valtionhoitajan ja minun\nkanssani, enimmäkseen leikillisessä sävyssä. Tuntui siltä, kuin keisari\nolisi raskaiden huoliensa lomassa tarvinnut jotakin keventävää puhetta.\nPäivällisen loputtua siirryimme takaisin isoon saliin, jossa\naudienssikin oli tapahtunut. Salista oli leveät ovet suurelle\naltaanille; nämä avattiin nyt, ja me saimme ihailla suurenmoista\nnäköalaa. Alhaalla esiintyi koko Casselin kaupunki, Fuldan laaksoa,\nihania metsiä ja kauniita viljelysmaita vuorotellen. Keisari tuli\nluokseni ja keskusteli kanssani lähes neljännestunnin, s.o. keskustelu\noli kyllä sangen yksipuolista, sillä keisari kertoi ja minä kuuntelin.\nKeisari puhui koko ajan sodasta ja vihollisistansa, jälkimmäisistä\nsangen katkerassa äänilajissa; hän sanoi m.m., että se liitto, jota\nvastaan hän nyt taisteli, solmittiin eräässä hänen omistamassaan\nlinnassa; \"eikö se ole kuin Medicien aikana?\" lisäsi keisari.\n\nKeisari siirtyi sitten valtionhoitajan luo ja keskusteli koko loppuajan\nhänen kanssansa. Kello oli 1/2 3, kun keisari sanoi hyvästi\nvaltionhoitajalle ja minulle, jonka jälkeen seurue myöskin heti\npoistui. Lähdön hetki oli tullut, mutta ennen sitä sain tilaisuuden\nkeskusteluun paroni v. Lersnerin kanssa. Kun v. Lersner oli ottanut\nMecklenburgin herttuan ehdokkuuden uudelleen puheeksi, sanoin hänelle,\nettä emme ensinkään epäile herttuan olevan etevän henkilön, mutta on\nseikkoja, jotka tekevät hänen ehdokkuutensa mahdottomaksi. \"Te\ntarkoitatte v. Brandensteinia\", vastasi v. Lersner heti. \"Aivan niin\",\nkuului minun vastaukseni. Ja sitten jatkui keskustelu seuraavaan\ntapaan:\n\nv. L.: Ymmärrän kyllä teidän epäilyksenne v. Brandensteinin suhteen,\nmutta herttua on joka suhteessa erinomainen.\n\nMinä: Miten on silloin Brandensteinin laaja toiminta herttuan hyväksi\nselitettävissä?\n\nv. L.: Brandenstein halusi varmaankin hankkia itselleen ritarimerkin.\n\nM.: Se on tuskin riittävä selitys. Ajatelkaa toki, että jos herttua\nvalittaisiin kuninkaaksemme, olisi Brandensteinilla varmaankin paikka\nkuninkaan hovissa.\n\nv. L.: Niin ei tarvitse tapahtua, Brandenstein ei palvele herttuan\nhovissa. Siitä on puhuttava v. Hintzen kanssa.\n\nM.: Mitä arvelette Hessenin prinssin ehdokkuudesta?\n\nv. L.: Aivan uusi kysymys, johon parhaiten vastaa v. Hintze.\n\nM.: Saksan intressi yhtä hyvin kuin meidänkin vaatii, että saamme\nlujan, voimakkaan miehen hallitsijaksemme.\n\nv. L.: Sellaisia ovat sekä herttua että Hessenin prinssi.\n\nM.: Tämän päivän audienssin tulos ei voi meitä tyydyttää.\n\nv. L,: Se voi vielä muuttua, mutta ennen kaikkea puhukaa v. Hintzen\nkanssa.\n\nSekä tästä keskustelusta että eräistä muistakin seikoista olin saanut\nsen varman käsityksen, että meidän hallitsijaehdokaskysymykseemme\nnähden oli mitä suurin sananvalta Saksan ulkoasiainministeriöllä.\nLuuloni on myöskin, että ministeriö oli, huolimatta päinvastaisista\nlupauksistansa, järjestänyt valtionhoitajan audienssin siten, että\nparoni v. Lersner tuli olemaan siinä saapuvilla, v. Lersner kyllä\nselitti minulle, että keisarin tulo isoon saliin aiheutui kokonaan\nsattumasta, mutta tämä tuntuu minusta uskomattomalta, koska tuskin\nmitään jätetään sellaisen audienssin tapahtuessa sattuman varaan, ei\nainakaan siellä, missä, kuten Saksan hovissa, mitä ankarin etiketti ja\njärjestys vallitsee. Tätä vahvistaa myöskin tieto, jonka sain kotiin\npalattuani. Ministeri Talas sähkötti näet minulle käyneen ilmi, että\nulkoasiainministeriö oli, v. Hintzen ollessa matkalla Itävallassa,\njuuri ennen meidän saapumistamme Wilhelmshöheen vielä tehnyt keisarille\nesityksen herttuan ehdokkuuden hyväksi. Siitä olikin lähinnä johtunut\nkeisarin hermostuneisuus ja jäykkyys audienssin kestäessä.\n\nTehtyämme pienen kierroksen linnan ihanassa puistossa palasimme\nhoviautoissa Casseliin, josta vähän myöhemmin jatkoimme rautateitse\nkäytettäväksemme asetetussa hovi-salonkivaunussa matkaamme takaisin\nBerliiniin. Kiellettävissä ei ole, että Saksan ja Suomen\nvaltionpäämiesten kohtaus Wilhelmshöhessä ei kaikissa suhteissa\nvastannut siihen asetettuja toiveita. Sen asiallinen tulos\nkuningasehdokaskysymyksessä kyllä oli sellainen, joksi sen saattoi\nennakolta jotenkin suurella varmuudella arvata. Mutta olin käsittänyt\nasian siten, että valtionhoitaja oli tuntenut tarvetta saada\nkeskustella keisarin kanssa erityisistä Suomen tulevaisuudelle\ntärkeistä asioista, semminkin suhteistamme itäiseen naapuriimme, ja nyt\noli kaikki tämä tehty mahdottomaksi ja koko keskustelu supistettu\nlyhyeen selvittelyyn hallitsijaehdokkaastamme. Tunsin syvää pettymystä\nvaltionhoitajan puolesta, sillä aivan toisenlaiseksi olin kuvitellut\nsitä hetkeä, jolloin itsenäisen Suomen valtionpäämies ensi kerran\nkohtasi sen mahtavan valtakunnan hallitsijan, jonka sotajoukot niin\nhuomattavalla tavalla olivat edistäneet maamme vapautumista ja lopulta\nsiihen myöskin myötävaikuttaneet.\n\nSaapuessamme Hannoverin kaupunkiin tarjottiin meille illallinen\nrautatieaseman keisarillisessa odotussalissa. Aikaiseen aamuyöllä\nolimme taasen Berliinissä.\n\nEnsimmäinen ja tärkein tehtävä oli nyt koettaa saavuttaa Saksan\nulkoasiainministerin myötävaikutus Hessenin prinssin asettamiseksi\nmeidän hallitsijaehdokkaaksemme. Tätä varten olin pyytänyt ja saanut\naudienssin v. Hintzen luona vielä samana päivänä. Saapuvilla\naudienssissa olivat myöskin ministerit Talas ja Hjelt. Aloitin\nkeskustelun ilmoittamalla, että keisari oli valtionhoitajalle\nedellisenä päivänä lausunut samaa, jota v. Hintze jo aikaisemmin oli\nminulle esittänyt, nimittäin että preussilainen prinssi ei voinut tulla\nSuomen hallitsijaksi, joten kysymys siis oli sikäli lopullisesti\nratkaistu. Sitten jatkoin seuraavaan tapaan: Kuten jo aikaisemmin olen\nesittänyt, ei toiselta puolelta herttua Adolf Fredrikin ehdokkuus ole\nmahdollinen, pääasiallisesti sisäpoliittisista syistä. Kun kuitenkin\nmieluimmin näkisimme hallitsijanamme saksalaisen prinssin, joka samalla\non voimakas mies, on meille perin tärkeätä tietää, onko Saksan hallitus\ntaipuvainen suosiollisesti avustamaan meitä tällaisen tuloksen\nsaavuttamiseksi. Meidän tarkoituksemme on kääntyä Hessenin prinssin\nFredrik Kaarlen puoleen kysymyksellä, haluaako hän ruveta meidän\nkuningasehdokkaaksemme. Lopuksi viittasin siihen, että ellei Suomen\nnykyisen hallituksen onnistuisi järjestää hallitsijakysymystä\nesittämääni suuntaan, tulisi se varmaankin katsomaan itsensä\npakotetuksi eroamaan.\n\nv. Hintze oli hyvin ystävällinen, kuten edelliselläkin kerralla, ja\nvastasi kernaasti asettuvansa heti puhelimitse yhteyteen Hessenin\nprinssin kanssa sekä sitten ilmoittavansa prinssin vastauksen ministeri\nTalaan johtamalle lähetystölle, koska minun oli jo seuraavana päivänä\nlähdettävä Berliinistä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö\nMecklenburgin herttua olisi ollut Saksan hallituksen erikoisehdokas\nSuomen hallitsijaksi ja että Saksan hallitus epämieluisasti luopui\ntästä ehdokkuudesta, mutta sittenkun v. Hintze oli tullut vakuutetuksi\nsiitä, ettei asia ollut myönteisesti järjestettävissä tätä tietä,\nasettui hän täysin lojaalisesti kannattamaan meidän ehdokastamme.\n\nValtionhoitajan ja minun keskustelujen johdosta oli siten\nehdokaskysymys saanut ratkaisunsa sillä edellytyksellä, että Hessenin\nprinssiltä tulisi myönteinen vastaus. Tämän hankkiminen jäi nyt valitun\nlähetystön huoleksi. Valtionhoitaja lähti jo samana päivänä Baltian\nmaiden kautta paluumatkalle kotimaahan, ja minä lähdin seuraavana\npäivänä Ruotsin kautta, saadakseni Tukholmassa tavata Ruotsin\nulkoasiainministeriä Hellneriä.\n\nHjelt lopettaa esityksensä \"Hallitsijakysymys ensimmäisessä\nvaiheessaan\" seuraavin ankarin sanoin: \"Mutta valitettavaa on, että\nkysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen:\nhyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.\" En\ntahdo epäillä, etteikö juonittelua olisi tapahtunut herttuan\nehdokkuutta vastaan, mutta varmana pidän, ettei ainakaan kukaan Suomen\nhallituksen jäsenistä niihin ottanut osaa. Mitkä syyt pakottivat ne\nhallituksen jäsenet, jotka alkujaan puolsivat herttuan ehdokkuutta,\nsiitä luopumaan, se on käynyt selville esityksestäni edellisessä\nluvussa. Todennäköiseltä näyttää minusta, että hallituksen enemmistökin\nolisi ollut taivutettavissa herttuan ehdokkuuden puolelle, kun olisi\nsaatu varmuus prinssi Oskarin ehdokkuuden mahdottomuudesta, ellei v.\nBrandensteinin onneton matka olisi tullut väliin ja tappanut herttuan\nehdokkuutta. Sopii tällöin myöskin kysyä, eikö Hjeltin, jos hän oikein\ntunsi omien maanmiestensä mentaliteetin, olisi pitänyt varoittaa\nherttuaa Brandensteinin matkasta.\n\n\n\n\nKESKUSVALTOJEN ASEMA ALKAA HORJUA. SEN VAIKUTUS ULKOPOLITIIKKAAMME\n\n\nElokuun 8 päivänä oli Saksan armeija kärsinyt suuren tappion\nlänsirintamalla. Englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat tuona\npäivänä murtaneet saksalaisten rintaman Pohjois-Ranskassa, edeten\nmurtopaikalla pitkälle saksalaisten varustusten selkäpuolelle sekä\nottaen vankeja ja paljon arvokasta sotasaalista. Kuusi tai seitsemän\nsaksalaista divisioonaa, joita oli pidetty täysin sotakuntoisina, oli\nkokonaan tuhoutunut. Ympärysvaltojen joukkojen eteneminen saatiin kyllä\npysähdytetyksi, mutta siksi arveluttava oli tappio ollut, että\nLudendorff sanoo sotamuistelmissaan (Erich Ludendorff: Sotamuistelmani\n1914-1918, II osa, s. 306 ja seur.) elokuun 8 päivää Saksan armeijan\nmustaksi päiväksi ja kertoo, että niin pian kuin hänelle oli selvinnyt\nsotilaallinen tilanne tappion jälkeen, hän oli tullut siihen\nkäsitykseen, että Saksan sotakuntoisuus ei enää ollut entisellä\nkorkealla tasollaan, josta syystä ei ollut päteviä syitä, jotka\noikeuttaisivat uskomaan aseman parantumiseen; ja näillä perusteilla\nLudendorff ilmoittaa tulleensa vakuutetuksi välttämättömyydestä\nlopettaa sota mahdollisimman pian. Tämän käsityksensä tahtoi Ludendorff\nsaattaa valtakunnankanslerin ja ulkoasiainministerin tietoon, ja tätä\nvarten pidettiin jo elokuun 13 päivänä kokous Spaan kaupungissa\nylipäällikön, sotamarsalkka v. Hindenburgin luona. Kokoukseen ottivat\nosaa valtakunnankansleri v. Hertling, ulkoasiainministeri v. Hintze, v.\nHindenburg ja Ludendorff, ja seuraavana päivänä kokoontuivat samat\nhenkilöt keisarin luo jatkamaan neuvotteluja. Tuloksena näistä\nneuvotteluista on mainittava, että keisari antoi v. Hintzelle toimeksi\nyrittää saada aikaan rauhanneuvotteluja Hollannin kuningattaren\nvälityksellä.\n\nYlipäällikkö v. Hindenburg ei kuitenkaan arvostellut Saksan armeijan\nmahdollisuuksia elokuun 8 päivän jälkeen yhtä synkästi kuin Ludendorff.\nPäinvastoin sanoo v. Hindenburg muistelmissaan (von Hindenburg:\nElämäni, V osa, s. 395) nimenomaan: \"Elokuun puolivälissä en siis näin\nollen pitänyt aikaa vielä sellaisena, että tyydyttävää sodan loppua\nolisi tarvinnut epäillä\", ja tällä perusteella v. Hindenburg\nedellämainitussa Spaan konferenssissa yhtyi kreivi Hertlingin\nkäsitykseen, ettei mihinkään viralliseen toimenpiteeseen\nrauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi olisi ryhdyttävä, ennenkuin Saksan\nsilloinen sotilaallinen asema olisi parantunut. v. Hindenburgin käsitys\nperustui siihen, että joskin sotilaallinen asema oli vakava, oli Saksan\narmeija yhä vielä erinomaisen vahvoissa varustuksissa kaukana\nvihollismaassa, että heikkouden merkkejä oli tosin ilmaantunut eräissä\narmeijan osastoissa, mutta ei suinkaan armeijassa yleisemmin, että\nRanska, jonka alueella sota oli riehunut jo 4 vuotta, oli kärsinyt\npaljon enemmän kuin Saksa, joutumatta hetkeksikään epätoivoon, ja että,\nvaikkakaan ei enää voinut ajatella mahdolliseksi pakottaa vastustajaa\nsellaiseen rauhaan, joka antaisi Saksalle kaiken sen, minkä se\ntarvitsisi tulevaisuutensa lopulliseksi vakiinnuttamiseksi, olisi\nkuitenkin mahdollista taistelemalla heikentää vastustajan voimia.\n\nMitenkä Saksan sotapäälliköt arvostelivat muuttunutta asemaa\nsotanäyttämöllä, se jäi joka tapauksessa muutaman harvan henkilön\ntiedoksi; ulospäin onnistui Saksan vielä useamman viikon kuluessa\nsäilyttää sellainen käsitys, että mitään ratkaisevaa ei ollut\ntapahtunut ja että länsirintama yhä vielä kesti lujana ja\nvoittamattomana. Siten meidän Berliinin-lähetystömme raportissaan\nelokuun 23 päivältä selostaa länsirintamalla tapahtuneita suuria\ntaisteluja ja lopettaa ilmoittamalla, että \"ollaan ylimalkaan\nsotilaallisissa piireissä hyvin tyytyväisiä taistelujen tuloksiin. Että\nsaksalaiset ovat muutamia alueita vapaaehtoisesti jättäneet, merkitsee\nvähän verrattuna vihollisten mieshukkaan.\" Ja seuraavassa raportissa\nelokuun 31 päivältä, jossa selostetaan äsken tehtyä Saksan ja Venäjän\nvälistä Brest-Litovskin rauhan lisäsopimusta, kerrotaan, että Saksa ei\nnäy luopuvan hyökkäystä koillisessa (Muurmannin rata, Kuolla)\nkoskevista suunnitelmistansa. \"Kuuleman mukaan on kysymys vain siitä,\nmihin aikaan ja missä muodossa mainittu hyökkäys voi tapahtua. Saksan\nhallitus ei nähtävästi tahtoisi siihen ryhtyä muilla ehdoin, kuin että\nVenäjän neuvostohallitus pyytää Saksaa käymään ympärysvaltojen\nPohjois-Venäjällä olevien sotilasjoukkojen kimppuun. Tosiseikkana\npysyy, että sotilaallista toimintaa Itä-Karjalassa valmistellaan, ja\npoliittisissa piireissä odotetaan sen alkavan syksymmällä. Tuleeko\nSuomi tästä hyötymään tahi toisin sanoen tuleeko Karjalan kysymys\ntoivottuun suuntaan ratkaistuksi, tulee kai riippumaan siitä, ryhtyykö\nSaksa puheenaolevaan sotilaalliseen toimintaan yhdessä Suomen vaiko\nbolshevikkien kanssa, ja vastaus tähän taas on riippuvainen siitä,\nkuinka paljon luottamusta Saksa voi Suomen sotilaalliseen voimaan,\nyksimielisyyteen ja sisälliseen järjestykseen panna.\" Samassa\nraportissa on kuitenkin ensi kerran myöskin epäedullinen huomautus\nSaksan mahdollisuuksista saada sota onnellisesti päättymään. Raportissa\nsanotaan nimittäin: \"Ei ole kiellettävissä, että sotaväsymys vähitellen\ntulee yhä enemmän huomattaviin.\"\n\nNopeasti alkoi tämän jälkeen keskusvaltojen sotilaallinen asema\nhuonontua. Syyskuun keskivaiheilla yritti Itävalta-Unkari turhaan\npäästä yksin rauhanneuvotteluihin ympärysvaltojen kanssa; toimenpide\noli ainoastaan omansa paljastamaan kaksoismonarkian heikkoudentilan.\nSamaan aikaan alkoi myöskin Bulgarian rintama horjua; bulgarialaiset\njoukot antautuivat taistelutta vihollisille, ja ainoastaan siellä,\nmissä saksalaisia joukkoja oli mukana, tehtiin vielä ankaraa\nvastarintaa vihollisen kiivaiden hyökkäysten torjumiseksi. Mutta kauan\nei kestänyt, ennenkuin Bulgarian armeija oli muserrettu; syyskuun 29\npäivänä Bulgaria teki aseleposopimuksen ympärysvaltojen kanssa.\nSyyskuun 19 päivänä olivat englantilaiset voittaneet täydellisesti\nSyyriassa taistelleet turkkilaiset armeijat, ja kun Turkki Bulgarian\nromahduksen johdosta oli kadottanut siihenastisen suojelusmuurinsa\nEuroopan-puoleiseen Turkkiin suuntautuvia hyökkäyksiä vastaan, oli\nselvää syyskuun lopulla, että Saksalla ei voinut enää olla mitään\nhyötyä Turkista liittolaisena.\n\nLokakuun 1 päivänä sain aamulla tilanteen johdosta kaksi edellisenä\npäivänä lähetettyä sähkösanomaa. Berliinin-lähetystömme sähkötti:\n\"Asema sekä sisään- että ulospäin hyvin vakava, ei vielä ratkaistu,\nkutka tulevat Hertlingin ja ulkoministerin seuraajiksi, mutta\nsiirtymistä vasemmalle. Erittäin suotavaa, että kuningaskysymyksemme\npiakkoin olisi ratkaistu asia. Ei kuitenkaan syytä peloittaa mielialaa\nSuomessa. Oireellista, että Hollanti nyt haluaa odottaa maailman\npoliittista kehitystä, ennenkuin ryhtyy diplomaattiseen yhteyteen\nSuomen kanssa.\" Toinen sähkösanoma oli Kööpenhaminan-lähetystöstämme ja\nkuului: \"Pidämme velvollisuutenamme ilmoittaa, että pätevä vakaumus\ntäällä arvostelee keskusvaltojen mahdollisuuksia huonoiksi erittäinkin\nBulgarian ja Turkin tapahtumien jälkeen.\"\n\nVielä samana päivänä selostin näiden sähkösanomien pohjalla hallituksen\nyksityisessä istunnossa ulkopoliittista tilannetta; esitykseni päättyi\nehdotukseen, että koetettaisiin saada kenraali Mannerheim lähtemään\nEnglantiin ja Ranskaan toimimaan itsenäisyytemme tunnustamiseksi\nEnglannin ja Amerikan Yhdysvaltojen puolelta sekä muutoinkin tekemään\nselkoa hallituksen kannasta erityisissä maallemme tärkeissä asioissa,\nmyöskin kuningaskysymyksessämme. Tämä ehdotukseni kohtasi kuitenkin\nankaraa vastustusta hallituksessa; toimitetussa äänestyksessä viisi\njäsentä kannatti ehdotustani, viiden sitä vastustaessa, jolloin\npuheenjohtaja, pääministeri Paasikivi, ei kuitenkaan vielä ollut\nantanut ääntänsä. Asia lykkäytyi seuraavaan päivään ja silloin\nuudelleen 7 päivään, jolloin pääministeri ehdotti, että ennenkuin\nlopullisesti päätettäisiin ehdotuksestani, lähetettäisiin ministeri\nEnckell Tukholmaan, jossa kenraali Mannerheim silloin oleskeli,\npyytämään kenraalia saapumaan Helsinkiin keskustelemaan tilanteen\nvaatimuksista hallituksen edustajien kanssa. Tämä tulikin sitten\nhallituksen päätökseksi; kenraali Mannerheim oli suostuvainen\nhallituksen kutsua noudattamaan, ja kun sittemmin tapahtuneiden\nkeskustelujen kautta oli käynyt selville, että kenraali oli taipuvainen\nlähtemään länsivaltoihin toimimaan alkuperäisen ehdotukseni viittomaan\nsuuntaan, uskoi hallitus tämän tehtävän kenraali Mannerheimille. Pari\nviikkoa oli kuitenkin täten kulunut siitä, kun tein ehdotukseni\nhallitukselle, ja tämä aika oli tuonut mukanaan mitä suurimpia\nmuutoksia Saksan poliittisessa ja sotilaallisessa asemassa. Joka\ntapauksessa tuli kenraali Mannerheimin matka Englantiin ja Ranskaan\nolemaan hyvinkin merkityksellinen maamme valtiollisen ja kansainvälisen\naseman järjestelyyn nähden, mihin seikkaan tulen toisessa yhteydessä\nlähemmin palaamaan.\n\nSyyskuun 29 päivänä oli Spaassa pidetty Hindenburgin, Ludendorffin ja\nHintzen välinen neuvottelu. Tässä tilaisuudessa esittivät sotapäälliköt\nvaatimuksenaan, että oli heti ryhdyttävä neuvotteluihin vihollisten\nkanssa aselevosta, koska he katsoivat, ettei enää ollut mahdollisuutta\nparantaa sotilaallista asemaa, joka päinvastoin ainoastaan voisi\nhuonontua päivä päivältä; v. Hintze puolestaan ilmoitti katsovansa\nSaksan sisäpoliittisen aseman siksi vakavaksi, että maa oli\npelastettavissa vallankumouksesta ainoastaan parlamentaarisen\nhallitusjärjestelmän pikaisella toimeenpanemisella, minkä ohessa hän\nlausui käsityksenään, että aselevon pyyntö oli parhaiten tehtävä\npresidentti Wilsonille, joka tammikuussa samana vuonna oli julkaissut\ntunnetut 14 pykäläänsä \"oikeusrauhan\" pohjaksi. Samana päivänä keisarin\nluona tapahtuneessa esittelyssä keisari hyväksyi ehdotetut\ntoimenpiteet. Valtakunnankansleri kreivi v. Hertling sai pyytämänsä\neron, ja ensimmäiseksi parlamentaariseksi valtakunnankansleriksi\nnimitettiin Badenin prinssi Max sekä v. Hintzen jälkeen\nulkoasiainministeriksi valtiosihteeri Solf. Uusi hallitus esittäytyi\neduskunnalle lokakuun 5 päivänä, jolloin prinssi Max piti suuren\npuheen, jossa hän ilmoitti uuden hallituksen edellisenä yönä kääntyneen\npresidentti Wilsonin puoleen tiedoittaen, että hallitus oli taipuvainen\nrauhanneuvotteluihin presidentti Wilsonin 14 pykälän pohjalla, minkä\nohessa esitettiin aselepo heti solmittavaksi. Tämä tiedonanto vaikutti\neduskunnassa ja samaten koko kansassa maanjäristyksen tavoin.\nSalaman kirkkaudella valaisi ilmoitus yhdellä kertaa aseman koko\nkestämättömyyden, ja tietoisuus tästä vaikutti sitä tuhoisammin ja\nmasentavammin mieliin, kun se tuli täydellisenä yllätyksenä, sillä\nkansanedustajatkin, jotka oli pidetty tietämättöminä asioiden\nviimeaikaisesta kehityksestä, olivat luottaneet sotilasjohdon\nvirallisiin sotaraportteihin, arvostellen tilannetta etupäässä niiden\npohjalla.\n\nSamana päivänä, kun valtakunnankansleri oli tehnyt yllättävän\nilmoituksensa Saksan eduskunnalle, saapui tieto siitä meille, mutta\nkuitenkin siksi myöhään, että asian johdosta ei sinä päivänä enää\nvoinut olla mitään neuvottelua hallituksessa. Seuraavan päivän aamuna\nkello 8 soi puhelimeni, ja kreivi v. d. Goltz kysyi, saisiko hän tulla\nheti luokseni tärkeätä keskustelua varten, johon vastasin myöntävästi.\nKreivin saapuessa luokseni hetkinen sen jälkeen ilmoitti hän tulleensa\nsaadaksensa minulta kuulla, mikä nyt muuttuneissa oloissa tulee olemaan\nulkopolitiikkamme suunta. Vastasin tähän, että hallituksella ei vielä\nole ollut tilaisuutta mitenkään käsitellä tätä kysymystä, jolloin\nkreivi pyysi saada kuulla minun henkilökohtaisen käsitykseni asiasta.\nKun en pitänyt oikeana salata kreiviltä siinä tilanteessa kokonaan\najatuksiani ja kreivi nimenomaan kysyi, mikä vaikutus muuttuneella\nasemalla on saksalaisten sotajoukkojen maassaoloon katsoen, vastasin\ntähän seuraavaan tapaan. Meidän puoleltamme ei varmaankaan tulla\nehdottamaan joukkojen poistamista Suomesta. Yhtenä ulkopolitiikkamme\ntärkeimpänä tehtävänä tällä hetkellä pidän koettaa hankkia nyt jo ennen\nrauhanneuvottelujen alkamista Englannin ja Amerikan tunnustus meidän\nitsenäisyydellemme. Meille on ilmoitettu, että Englanti olisi valmis\ntunnustamaan itsenäisyytemme, jollei täällä olisi saksalaisia\nsotajoukkoja; jos tämä osoittautuu todeksi, silloin meidän täytyy ottaa\ntarkoin harkittavaksi mitä Suomen etu ja mitä Saksan intressi siinä\ntilanteessa vaatii. Kreivi v. d. Goltzin kysymykseen, vieläkö\najattelimme saksalaista prinssiä kuninkaaksemme vai oliko siitä jo\nluovuttu, vastasin, että siinä suhteessa tietääkseni ei ollut mitään\nmuutosta tapahtunut käsityksessämme.\n\nEttä kreivi v. d. Goltz tämän keskustelun aikana oli sangen\nhermostunut, ei suinkaan ollut ihmeteltävää, sillä suurena patrioottina\nhän oli tietysti järkyttynyt Saksan tapahtumista. Tämän lisäksi oli\nnähtävästi eräs satunnainen tapaus ollut omansa antamaan kreiville sen\nkäsityksen, että hallitus oli rientänyt heti muuttamaan kantansa, kun\nviestit Saksan heikkoudentilasta olivat saapuneet. Edellisenä iltana\noli näet ollut Saksalais-Suomalaisen yhdistyksen tavanmukainen kokous,\nmutta kokouksessa, jossa kreivi v. d. Goltz oli läsnä, ei ollut mukana\nyhtään hallituksen jäsentä, kuten aikaisemmin aina oli ollut tapana. Se\noli sattuma, joka kuitenkin helposti voitiin tulkita väärin.\n\nKun myöhemmin samana päivänä hallituksen yksityisessä istunnossa\nselostin keskusteluani kreivi v. d. Goltzin kanssa, ei vastaukseni,\nmikäli se koski saksalaisten joukkojen maahanjäämistä, täysin\ntyydyttänyt hallituksen enemmistöä, vaan asiasta sukeutui keskustelu,\njoka päättyi siten, että hallitus hyväksyi seuraavan lausuman: Hallitus\ntoivoo, että Saksa ei tällä hetkellä ajattele Suomessa olevien\njoukkojensa maasta pois viemistä. Erityisen tärkeänä pidämme,\nettei mikään tämäntapainen muutos tapahdu, ennenkuin meidän\nhallitusmuotokysymyksemme sekä kuninkaanvaalia koskeva asia on\nlopullisesti selvitetty. Tämä hallituksen päätös saatettiin kauttani\nsamana päivänä kreivi v. d. Goltzin tietoon.\n\nJos maailmansota oli tuottanut Suomen ulkoasiain johdolle suuria\nvaikeuksia sinä aikana, jolloin meillä vallitsevan sangen yleisen\nmielipiteen mukaan Saksan voittoa pidettiin jotenkin varmana, ei asema\nkuitenkaan helpottunut sen jälkeen, kun päivä päivältä kävi yhä\nselvemmäksi, ettei Saksa missään tapauksessa voinut selviytyä\nvoittajana sodasta; vaikeudet muuttivat luonnetta, mutta jatkuivat\nmilteipä lisääntyneinä. Kun kaiken politiikan luonnollisesti täytyy\nrakentua realiteetteihin eikä tunnesyihin, oli selvää, että se\ntäydellinen muutos, joka oli tapahtunut Saksan sekä sisä- että\nulkopoliittisessa asemassa, aiheuttaisi välttämättömyyden ainakin\njossakin määrin muuttaa meidän ulkopolitiikkaamme. Toisin sanoen meidän\ntäytyi nyt käsittääkseni tehdä kaikissa suhteissa oikeat johtopäätökset\nsiitä puolueettomuuspolitiikasta, jota tähänkin saakka olimme pyrkineet\nnoudattamaan, ja silloin oli meidän ennen kaikkea kiinnitettävä\nhuomiota siihen seikkaan, että saksalaisten joukkojen maassaolo soti\npuolueettomuuden vaatimuksia vastaan ja oli se tosiasia, joka\nilmoituksen mukaan oli estänyt ympärysvaltoja astumasta virallisiin\nsuhteisiin maamme kanssa.\n\nKun eduskunnassa -- silloisten lakimääräysten mukaisesti -- ei ollut\nulkoasiainvaliokuntaa, olivat eduskunnan puolueryhmät asettaneet\nyhteisen valtuuskunnan siinä mielessä, että hallituksella olisi\ntilaisuus ulkopoliittisissa asioissa päästä lähempään kosketukseen\neduskunnan kanssa. Valtuuskuntaan kuuluivat eri puolueiden johtavat\nhenkilöt; muistaakseni eivät kuitenkaan maalaisliiton edustajat enää\nottaneet osaa valtuuskunnan kokouksiin sen jälkeen kun eduskunta oli\nhyväksynyt monarkkisen hallitusmuodon.\n\nValtuuskunnalle selostin useamman kerran ulkopoliittisia kysymyksiä\nsekä yleensä asemaamme ulkovaltoihin nähden. Siten esitin m.m.\nvaltuuskunnan kokouksessa lokakuun 8 päivänä pitemmän kirjallisen\nlausunnon. Selostettuani ensin suhdettamme Venäjään vapaussodan jälkeen\njatkui lausunto seuraavasti:\n\n\"Itsenäisyysjulistuksen jälkeen oli Hallitus lähettänyt lähetystöjä\ntoimenaan m.m. ympärysvaltioille ilmoittaa Suomen itsenäisyydestä ja\npyytää tämän itsenäisyyden tunnustamista näiden valtioiden puolelta.\nAinoastaan Ranskan hallitukselta annettiin tähän pyyntöön täysin\nsuosiollinen vastaus. Englannin hallitus ilmoitti, ettei sillä\nperiaatteessa ollut mitään Suomen itsenäisyyden tunnustamista vastaan,\nmutta että se, katsoen edelleenkin olevansa liitossa Venäjän kanssa ja\nkoska se ei voinut tunnustaa vallankumouksellista Venäjän hallitusta\neikä näinmuodoin myöskään voinut suoda mitään merkitystä sille\nseikalle, että tämä hallitus oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden,\njätti tämän tunnustamisen riippuvaksi siitä, tunnustaisiko sellainen\nvenäläinen hallitus, jota Englanti voisi pitää laillisena, Suomen\nitsenäisyyden. Myöhemmin Englanti on jossakin määrin muuttanut\nkantaansa tässä kysymyksessä ilmoittamalla tekevänsä itsenäisyytemme\njuridisen tunnustamisen riippuvaksi siitä, että Suomi osoittaisi\npuolueettomuutensa poistamalla saksalaiset sotajoukot alueeltaan, mutta\nsamalla huomauttaen, että Englanti tosiasiallisesti nyt jo kohteli\nSuomea itsenäisenä valtiona. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat eivät ole\nSuomen Hallituksen ilmoitukseen antaneet mitään virallista vastausta\nenemmän kuin Italiakaan, jonka hallitukselle myöskin on tehty ilmoitus\nSuomen itsenäisyydestä. Ranskaankin on muiden liittolaisten kanta\nvaikuttanut sikäli, ettei se toistaiseksi ole halunnut ryhtyä\nvarsinaisiin diplomaattisiin suhteisiin Suomen kanssa. Kun Suomella\nkuitenkin on sangen suuria intressejä valvottavina sekä Ranskassa että\netenkin Englannissa, on Hallitus katsonut välttämättömäksi kumpaankin\nmaahan lähettää edustajan, joka tosin on diplomaattista luonnetta\nvailla, mutta joka tosiasiallisesti voi näitä intressejä valvoa ja\nedistää. Tunnustettakoon myöskin, että sekä tohtori Holsti Lontoossa\nettä prokuraattori Kihlman Pariisissa ovat Englannin ja Ranskan\nhallitusten puolelta saaneet kokea erittäin suopeata kohtelua ja että\nmainituilla Suomen edustajilla, huolimatta siitä, että heitä ei\nvirallisesti ole sellaisiksi tunnustettu, tavallisesti kummallakin on\npaikkakunnallaan tilaisuus esiintyä Suomen Hallituksen edustajina.\n\n\"Olen ulkoasiain johtajana katsonut Suomen etujen ehdottomasti vaativan\npyrkimistä siihen, etteivät välimme ympärysvaltojen kanssa katkeaisi\nsaksalaisen orienteerauksemme johdosta, siksi epävarmaa minusta on\nollut, mikä asemamme tällaisessa tapauksessa lopulta tulisi olemaan.\"\n\nTämän jälkeen kosketeltiin lausunnossa eräitä edellisen ajan tärkeitä\ntapahtumia, joita olen jo aikaisemmin erikseen selostanut. Lausunto\npäättyi sitten seuraavaan tapaan:\n\n\"Luulen osoittaneeni, että asettaessani selvän, lojaalisen\nneutraliteetin ulkopolitiikkamme perusohjeeksi lähimmän tulevaisuuden\nsuhteen, tämä ei suinkaan tiedä suunnan muutosta, vaan päinvastoin\njohdonmukaista kehitystä edellisten kuukausien ulkopolitiikastamme.\nEttä nykyhetki on asettanut uusia tehtäviä tämän suunnan\ntoteuttamiseksi ulkopolitiikallemme, ei suinkaan riipu meistä, vaan\nsiitä, että Saksassa on tapahtunut yhdellä iskulla aivan täysi käänne\nkoko sen politiikassa, niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Tahtomatta\nlaajemmalti tätä ruveta selvittelemään viittaan vain siihen, että Saksa\non alistunut hyväksymään Wilsonin tunnetut pykälät rauhanneuvottelujen\npohjaksi, minkä johdosta Brestin rauhansopimus ja sitä seuranneet\nerityiset muut sopimukset, m.m. meidän ja Saksan välinen rauhansopimus,\novat tulleet kysymyksen alaisiksi; että se Saksan puolue,\nsotilaspuolue, joka tähän saakka on ollut määräävänä Saksan\nSuomen-politiikkaan nähden, nyt on kokonaan syrjäytetty, jotavastoin ne\npuolueet, jotka koko ajan Saksassa ovat olleet perin kylmiä maatamme\nkohtaan, nyt ovat aseman herroja ja määräävät Saksan politiikan.\nTämä tietää sitä, että me emme voi itsenäisyytemme turvaamiseksi\nluottaa etupäässä Saksan puolelta tulevaan toimintaan -- Saksan\nvakuutuksella meidän ja Saksan välisessä rauhansopimuksessa hankkia\nitsenäisyydellemme muiden valtioiden tunnustus olisi luonnollisesti\nollut merkitystä ainoastaan siinä tapauksessa, että Saksa olisi voinut\nsanella rauhan ehdot --; toiseksi se tietää sitä, että jos haluamme\nsaada tulevissa rauhanneuvotteluissa äänemme kuuluville, niin\nmeidän täytyy pyrkiä sinne ei ainoastaan Saksan, vaan myöskin\nympärysvaltioiden kautta.\n\n\"Ulkopolitiikan tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä ovat\nkäsittääkseni näin ollen täysin selvät: 1) koettaa hankkia puuttuvien\nympärysvaltioiden, Englannin ja Amerikan Yhdysvaltojen tunnustus\nitsenäisyydellemme vielä ennen rauhanneuvottelujen alkamista, 2)\nvalmistaa Suomen osanottoa rauhanneuvotteluihin siltä varalta, että\nmuutkin kuin sotaakäyvät valtiot tulevat niihin ottamaan osaa.\"\n\nEnnen kaikkea tässä mielessä olin lokakuun 1 päivänä ehdottanut\nkenraali Mannerheimin lähettämistä länsivaltoihin, ja juuri tässä\nmielessä olin keskustelussani kreivi v. d. Goltzin kanssa lokakuun 5\npäivänä katsonut tarpeelliseksi erittäin varovaisessa muodossa\nvalmistaa kreiviä siihen mahdollisuuteen, että Suomen etu\nvaatisi saksalaisten joukkojen poistamista maastamme lähimmässä\ntulevaisuudessa. Että kreivi v. d. Goltz täysin ymmärsi minut, siitä\nolin jo keskustelutilaisuudessa varma, ja se oli myöhemmin käyvä\nselvään esille. Mutta tästä huolimatta jouduin keskustelun johdosta\nankaran hyökkäyksen kohteeksi julkisuudessa. Silloinen ruotsinkielinen\npääkaupungin iltalehti \"Svenska Tidningen\" kirjoitti lokakuun 12\npäivänä johtavan artikkelin otsikolla \"Suomen kunnia\". Luotuaan lyhyen\nkatsauksen maamme olojen kehitykseen vuodesta 1899 ja huomautettuaan,\nettä mainitusta vuodesta 1918:aan saakka Suomen kansa oli järkähtämättä\ntaistellut kansakuntana olemassaolonsa, elämänsä puolesta, sekä\nkorostaen, että voitto vapaustaistelussamme saavutettiin Saksan avulla,\njatkaa lehti:\n\n\"Niin kauan kuin Saksan liput olivat voitokkaita, muistimme kyllä sitä\nkiitollisuutta, jonka olimme velkaa, niin kauan katselimme ilolla ja\nturvallisuuden tuntein saksalaisia sotilaita maassamme.\n\n\"Nyt on Saksaa kohdannut vastoinkäyminen ja sen liittolaisten\npetos. Nyt on hetki tullut, jolloin meidän on näytettävä, että\nkiitollisuutemme ja ystävyytemme ei ollut ainoastaan itsekkyyden\nnaamari, vaan että olemme kunnian kansa.\n\n\"Sanomattomalla tuskalla ja häpeällä on näinä päivinä kuultu, että\nkansassamme on lausuttu ajatuksia, joiden mukaan meidän olisi\nluovuttava saksalaisesta orientoinnistamme ja turvauduttava\nympärysvaltoihin, joiden mukaan Suomen pitäisi kääntää selkänsä\nvapauttajallensa rukoillakseen armoa vihollisiltansa, entisen\nsortajansa liittolaisilta.\n\n\"Jos tällaisen häpeällisen ajatuksen edustajat olisivat vain yksityisiä\nraukkoja, voisi asiaan suhtautua kylmästi. Mutta meidän _nykyinen\nulkoasiainministerimme itse_ [kursiveeraukset lehden] on se, joka\njohtaa näitä hommia, joka haluaa kaupitella kansan kunniaa.\n\n\"Hallituksemme pyynnöstä saksalaiset joukot kiiruhtivat avuksemme.\nHallituksemme nimenomaisesta anomuksesta nämä joukot vapautuksen\njälkeen viipyivät maassamme, ei suinkaan vähimmin suojellakseen meitä\nsiltä vaaralta, joka uhkasi meitä koillisesta, missä englantilaiset\nvarustivat aseilla sinne paenneita punakaartilaisiamme.\n\n\"Tietääkö hallitus, että senaattori Stenroth muutama päivä sitten kävi\nkenraali v. d. Goltzin luona selittämässä katsovansa nykyisessä\ntilanteessa parhaimmaksi, että saksalaiset joukot siirtyisivät pois\nmaastamme? (Bulgarian petos!) Tehtiinkö tämä häpeällinen aasinpotkun\nyritys valtionhoitajan tieten? Emme usko, että Per Evind Svinhufvudista\non tullut mies, joka kääntää takkinsa ensimmäisen tuulenpuuskan mukaan.\n\n\"Ei todella osoita suurta kaukonäköisyyttä, että nyt luullaan voitavan\nsanoa saksalaisille vapauttajille: Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri\nsaa mennä.\n\n\"Joskin Saksa nyt hyväksyisi epäedullisen rauhan, on lapsellista\nluulla, että tämän seitsenkymmenmiljoonaisen kansan voima olisi\nmuserrettu. Millaiseksi sodan tulos muodostuneekin, pysyy Saksa\nItämeren voimakkaimpana valtiona sekä vastapainona sille Venäjälle,\njonka suurvalta-aseman Englanti haluaa palauttaa. Onko meidän haettava\norientointia sen vallan taholla, joka pelasti meidät punaisten tuhosta,\nvaiko sen vallan taholla, joka aseisti paenneet petturit meitä vastaan?\n\n\"Puhutaan paljon tarkasta puolueettomuudesta. Kuinka voimme ylläpitää\nsitä Englantiin nähden, jos nyt heittäydymme Lloyd Georgen jalkojen\njuureen? Ovatko asianomaiset joutuneet ymmälle siitä syystä, että\nEnglanti ei ole antanut hyvitystä puolueettomuuden rikoksesta, kun\nenglantilainen lentäjä heitti pommeja suomalaiseen kylään? Vai\ntultiinko huolestuneiksi siitä, että Vuokkiniemen taistelussa\nsuomalaisen virallisen ilmoituksen mukaan lokakuun 4 päivältä\n_englantilaisia_ taisteli punaisten riveissä? Vihollinen kärsi suuria\ntappioita, huomautettiin silloin tyydytyksellä.\n\n\"Senaattori Stenrothin teko on herättänyt mitä kiusallisinta huomiota\nlaajoissa piireissä. Valtionhoitajan _täytyy_ antaa vastaus\nkysymykseen. Joko hän hyväksyy ulkoasiainministerin siivon teon ja\nvaikenee hiljaa tai hän ei tahdo siitä tietää. Ja silloin hänen täytyy\nantaa senaattori Stenrothin mennä. Se vastaus on annettava pian.\nTahtovatko asianomaiset kaupitella kansakunnan kunniaa vai eivätkö?\"\n\nKirjoituksen johdosta kreivi v. d. Goltz lähetti heti lehdelle\nlausunnon, jossa hän ilmoittaa:\n\nettä ne seikat, jotka ovat tulleet julkisuuteen, olivat vain osa\npitkästä keskustelusta, ja että niitä ei voida täysin ymmärtää\nyhteydestään irroitettuina;\n\nettä senaattori Stenroth ei herättänyt kysymyksessä olevaa asiaa, vaan\nkreivi v. d. Goltz, ja asiasta keskusteltiin puhtaasti teoreettisesti,\neikä senaattori Stenroth tehnyt esitystä saksalaisten joukkojen\npoisviennistä; että asia selvitettiin jo samana päivänä täydessä\nyhteisymmärryksessä.\n\nJulkaistessaan tämän lausunnon ei lehti omasta puolestansa lausunut\nmitään.\n\nOlen selostanut Svenska Tidningenin kirjoitusta näin täydellisesti\nsiitä syystä, että se kuvaa mielialaa verraten laajoissa, osittain\nvaikutusvaltaisissakin piireissä meillä sinä hetkenä. Luonnollista on,\nettä räikeä hyökkäys minua vastaan ei suinkaan johtunut ainoastaan\nniistä vääristä huhuista, joita oli pantu liikkeelle keskustelustani\nkreivi v. d. Goltzin kanssa. Päinvastoin oli pohjana sille jo kauan\nkytenyt tyytymättömyys siihen varovaiseen politiikkaan, joka oli\nasettanut päämääräkseen pyrkimyksen koettaa estää maatamme joutumasta\nmaailmansodan pyörteisiin. Se katsoi nyt otollisen hetken tulleen minun\nsyrjäyttämisekseni.\n\nSvenska Tidningenin hyökkäys antoi aihetta tuomari Procopélle, joka\nelokuun alusta saakka oli oleskellut Saksassa ja tarkoin siellä\nseurannut asioiden kehitystä, kirjoittaa lokakuun 19 päivänä eräälle\nlehden toimittajista, joka oli hänelle läheinen, kirjeen, jossa Procopé\nhyvin valaisevasti kuvaa Saksan oloja sillä hetkellä. Kirjeen pääkohdat\nkuuluvat suomeksi käännettyinä seuraavasti:\n\n\"Sanomalehtiuutisista sekä kotoa tulleista tiedonannoista on käynyt\nselville, että eräät piirit ovat aloittaneet taistelun senaattori\nStenrothia vastaan. Olen ollut liian kauan poissa kotoa voidakseni\narvostella asemaa kotona, mutta on kuitenkin eräitä näkökohtia, jotka\nkatson tarpeelliseksi esittää ja jotka tekevät, että puhtaasti\nasiallisesti ja kokonaan riippumatta minun henkilökohtaisesta\nkäsityksestäni ja sympatiastani senaattori Stenrothia kohtaan hänen\nkaatamisensa ei näytä minusta mitenkään suotavalta.\n\n\"Aluksi arvelen, että eivätköhän saksalaiset joukot meillä anna\nliian valoisaa kuvaa Saksan sisäisestä ja ulkonaisesta tilasta.\nLänsirintamalla saksalaiset ovat kärsineet eittämättömän tappion, ja\nse, mitä kaikki puolueet aikaisemmin pitivät mahdottomana, on nyt\nkaikesta päättäen tapahtunut: länsirintama on alkanut horjua. Voidaanko\nympärysvaltojen hyökkäys saada pysäytetyksi ja missä, siitä ei täällä\nuskalleta muodostaa mitään käsitystä.\n\n\"Mutta pahempi kuin Saksan sodankäynnin ulkonaiset vastoinkäymiset on\nsen armeijan sisällinen rappeutuminen. Luotettavista lähteistä --\nosittain myöskin yltiöisänmaallisista piireistä -- saatujen tietojen\nmukaan kuuluvat nyttemmin päiväjärjestykseen joukkokarkaamiset\narmeijasta ja tykistönhävittämiset. Ja rintaman takana on mieliala\nenemmän kuin synkkä. Kaduilla kuulee peittämättömiä lausuntoja siihen\nsuuntaan, että Hohenzollernit on ajettava pois ja että vallankumous on\nvälttämätön. En suinkaan halua liioitella tällaisten mielialojen\nmerkitystä enkä myöskään niitä mustamaalauksia, joita eri leireihin\nkuuluvat poliitikot -- ja semminkin sanomalehtimiehet -- ovat tehneet\nbolshevismin lähellä uhkaavasta aaveesta. Joka tapauksessa tämä\non todiste siitä, että tämän kansan hermot ovat lopussa. Ja\nmyötävaikuttavana tekijänä ja peloittavana mahdollisuutena tulee vielä\nlisäksi tilanne kaakon puolella. Bulgaria ja Turkki ovat jo luopuneet,\nItävalta on hajoamaisillaan, ja tosissaan puhutaan uuden\nkaakkoisrintaman muodostamisen mahdollisuudesta.\n\n\"Mikä hallitus tuleekin saamaan vallan Saksassa, on sen pääpyrintönä\nennen _kaikkea_ oleva: _rauha_. Nyt ei enää voi olla kysymys voitosta,\nvaan ainoastaan vastoinkäymisten rajoittamisesta, kuten Tisza äskettäin\nlausui.\n\n\"Saksan nykyisellä hallituksella on tuskin intressiä Suomen vielä\nsuuremmasta lähentämisestä Saksaan, vaan se pitäisi sellaista\narvattavasti lähinnä komplikaationa, ja siinäkin tapauksessa, että\noikeistohallitus voisi uudelleen päästä valtaan, täytyisi senkin\npäämääränä ennen kaikkea olla rauhan saavuttaminen.\n\n\"Heittäytymällä arkailematta Saksan syliin emme mitenkään sitä hyödytä\n-- niin minusta näyttää -- ja itsellemme emme sillä voita mitään.\n\n\"Tämä ei merkitse Saksan suhteen tähän saakka noudatetun politiikan\ntäydellistä muuttamista eikä myöskään sitä, että meidän tulisi antautua\nepäitsenäiseksi, Euroopan politiikan vaihtelevien virtausten\nheittelemäksi nukeksi. -- -- -- -- --\n\n\"Minusta näyttää, että senaattori Stenroth selvemmin kuin muut on\nkäsittänyt, että meidän täytyy purjehtia omaa latuamme Scyllan ja\nCharybdiksen välitse. Hänen kaatamisensa tuskin ilahduttaisi Saksan\nnykyistä hallitusta, eikä se itsessään myöskään tekisi suhteitamme\nSaksaan läheisemmiksi, mutta sitävastoin se varmaan olisi omansa muissa\nsuhteissa kärjistämään tilannetta ja huonontamaan mahdollisuuksiamme.\nOlen halunnut esittää näitä näkökohtia siltä varalta, että niillä voisi\nolla merkitystä Sinun ja lehden käsitykselle asiasta.\"\n\nMarraskuun 2 päivänä sisälsi \"Svenska Tidningen\" kirjoituksen, joka\nkai oli käsitettävä jonkinlaiseksi peräytymiseksi aikaisemmasta\nhyökkäävästä asenteesta. Kirjoitus, joka oli Artur Eklundin kirjoittama\notsikolla \"Lujuus\", päättyy seuraavaan lausuntoon:\n\n\"Luonnollisesti vaikuttavat yleismaailmallisessa tilanteessa\ntapahtuneet muutokset myöskin meidän asenteeseemme taisteleviin\nvaltoihin nähden. Tämä tapahtuu puhtaasti mekaanisesti. Saksa tulee\npakotetuksi kokoamaan kaikki voimansa omien rajojensa sisäpuolelle:\nmeidän yhteytemme tämän maan kanssa heikkenee jossakin määrässä.\nYmpärysvallat tulevat meitä lähemmäksi: puolueettomina, huolimatta\nkaikesta, olemme pakotetut neuvottelemaan niiden kanssa. Mutta Saksan\naineelliseen tai moraaliseen saartamiseen emme saa koskaan osallistua.\nKantamme on kerta kaikkiaan selvä: 'Tässä seison enkä muuta voi'.\"\n\nSamaan aikaan, kun sain tiedon tuomari Procopén kirjeestä, kirjoitti\nminulle lokakuun 9 päivänä Werner Söderhjelm -- myöhemmin meidän\nmonivuotinen etevä Tukholman-ministerimme -- Kööpenhaminasta, jossa hän\nsilloin oleskeli meidän sinne perustamamme tietotoimiston johtajana,\nkirjeen, jossa hän aluksi selostaa ministeri Saastamoisen ja omia\nhuoliansa maamme asioista, korostaen kuinka mahdotonta meille on\nitsepäisesti pysyä kiinni Saksassa. Saastamoinen oli vähää aikaisemmin\nkäynyt kotimaassa, jolloin olin saanut tilaisuuden hänelle kertoa sen\npolitiikan suuntaviivoista, jota olin päättänyt koettaa toteuttaa\nlähimpään tulevaisuuteen nähden. Söderhjelm mainitsee kirjeessään tämän\njohdosta seuraavaa: \"Minua ilahdutti kuulla, kuinka empimättä\nSaastamoinen hyväksyi Sinun politiikkasi ainoana ehdottomasti oikeana.\nMutta tahdon samalla lisätä, että hän sanoi: 'Kaikkialla sitä\nhaukuttiin.' Joka tapauksessa olisi suurin onnettomuus, jos Sinä\njoidenkin kombinaatioiden johdosta, joita emme voi arvostella,\najattelisit jättää erohakemuksen. Se on minun varma käsitykseni. Sitä\nviisasta ja laajakatseista politiikkaa emme saa ilman muuta uhrata,\nvaikka sitä 'haukuttaisiin' kuinka paljon hyvänsä.\"\n\nSen lisäksi, mitä edellä jo on käynyt selville siitä politiikasta, jota\nkäsitykseni mukaan meidän oli lokakuun alusta noudatettava, haluan\ntässä mainita seuraavaa. Yhtä hyvin maan kunnia kuin kiitollisuus\nSaksaa kohtaan siitä suuriarvoisesta avusta, jonka siltä olimme saaneet\nvapaussodassamme, velvoitti meitä menettelemään siten, ettei syyllä\nvoitaisi sanoa meidän pyrkivän muuttuneiden olojen johdosta vapaiksi\nsitoumuksista ja tarjouksista, joita aikaisemmin toisissa oloissa\nolimme tehneet. Siten käsitykseni mukaan me puolestamme emme voineet\nperäytyä siitä alustavasta sopimuksesta, jonka olimme tehneet prinssi\nFredrik Kaarlen kanssa hallitsijaehdokkuudestamme; yksistään prinssi\nsaattoi vapauttaa meidät siitä, jos hän katsoi muuttuneiden olojen sitä\nvaativan. Mutta kaikissa suhteissa, joissa toimintamme oli täysin\nvapaa, täytyi maamme edun yksin olla ratkaiseva, jolloin luonnollisesti\nkuitenkin oli huomioonotettava, ettemme missään tapauksessa voisi\nryhtyä vihamielisiin tekoihin sitä maata vastaan, jonka avulla olimme\nsaavuttaneet itsenäisyytemme. Mennä pitemmälle kansallisen\nkiitollisuuden nimessä oli samaa kuin panna alttiiksi maamme\ntulevaisuus. Sellaisten vaatimusten esittäjille oli huomautettava, että\nsaksalaiset joukot eivät suinkaan olleet saapuneet avustamaan meitä\nvapaussodassamme Suomen takia, vaan sen tähden, että joukkojen tänne\nlähettäminen oli osa Saksan yleistä sotasuunnitelmaa. Muussa\ntapauksessa ei Saksan tietysti olisi ollutkaan mahdollista siirtää\nmaahamme ainoatakaan sotamiestä ajankohtana, jolloin se taisteli omasta\nelämästänsä. Tämä tosiasia käy riittävän selvästi ilmi siitä, mitä\nHindenburg, Ludendorff ja myöskin v. d. Goltz muistelmateoksissaan\nkertovat saksalaisten joukkojen maahamme lähettämisestä. Lyhyet otteet\nnäiden pätevimpien henkilöjen lausunnoista tässä suhteessa lienevät\npaikallaan. Siten lausuu v. Hindenburg (m. t. ss. 332-3). \"Sitäpaitsi\ntoivoimme sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin\nvaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arkangelskista\nja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen\nIso-Venäjällä. Myöskin saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria,\nmikä olisi ollut tärkeä, jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia\nhyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimainkäyttö -- siihen\ntarvittiin tuskin divisioonaakaan -- kannatti meille joka tapauksessa\nmitä parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan\nvapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni sopusoinnussa\nsotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.\"\n\nLudendorff (s. 523 ja seur.) kirjoittaa taasen: \"Estääksensä uuden\nitärintaman syntymisen ja vahvistaaksensa sotilaallista asemaansa Saksa\nsuostui Suomen tekemään pyyntöön, että maahan lähetettäisiin\napuretkikunta.\" Ja toisessa paikassa: \"... kun joukkomme lähetettiin\nSuomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen vuoksi.\" Ja\nv. d. Goltz mainitsee (s. 148): \"Kysymyksessä olevassa tapauksessa\ntarvitsimme Suomea kulmakivenä Itämeren rannalla, englantilaisia\nvastaan Muurmannin radan varrella ja Neuvosto-Venäjää vastaan\nPietarista käsin.\"\n\nNämä tosiasiat eivät mitenkään vähennä sitä kiitollisuutta, jota\nsilloin tunsimme ja aina tulemme tuntemaan Saksaa kohtaan saadusta\navusta, mutta ne estävät arvostelemasta Suomen kunnian velvoituksia\nsellaisella tavalla kuin aikanaan meillä tehtiin. Mitä erityisesti\nsaksalaisten joukkojen maassa viipymiseen tuli, oli huomattava, että\nkun hallitus vapaussodan päätyttyä anoi joukkojen jatkuvaa\nsijoittamista maahamme, pyydettiin joukkoja jäämään tänne\n_toistaiseksi_, siis kokonaan epämääräiseksi ajaksi. Tämä sisälsi siis\nselvään sen, että kysymys voitiin milloin hyvänsä ottaa uudelleen\nharkittavaksi. --\n\nMarraskuun 22 päivänä teki kansanedustaja Santeri Alkio eduskunnassa\nvälikysymyksen haluten tietää, mitä hallitus on tehnyt tahi aikoo\ntehdä,\n\nettä ne vallat, jotka eivät vielä ole tunnustaneet Suomen\nriippumattomuutta, sen viipymättä tekisivät? sekä\n\nettä Suomi saisi varmasti lähettää edustajansa valvomaan etujaan\ntulevassa rauhankongressissa?\n\nSiinä ilmoituksessa, jonka hallituksen puolesta annoin eduskunnalle\nvastaukseksi tehtyyn välikysymykseen, saatoin rajoittua kertomaan\nsanasta sanaan ne ponnet, jotka olin esittänyt hallituksen\nyksityisistunnossa lokakuun 8 päivänä, jolloin ponnet myöskin olivat\nsaavuttaneet hallituksen hyväksymisen sekä sittemmin aiheuttaneet\nkenraali Mannerheimin matkan länsivaltoihin. Ilmoitukseni joutui\nkäsittelyyn eduskunnassa marraskuun 29 päivänä; keskustelu sen johdosta\nsupistui vähiin siitä syystä, että koko hallitus tällä välin oli\njättänyt erohakemuksensa. Eduskunta päätti, että \"kuultuaan annetun\nselityksen eduskunta siirtyy päiväjärjestykseen\".\n\n\n\n\nKUNINKAANVAALI JA SEN SEURAUKSET\n\n\nMinisteri Talaan johtama kuningaslähetystö sai tilaisuuden esittää\nasiansa Hessenin prinssille Fredrik Kaarlelle syyskuun 6 päivänä. Se\ntapahtui vastaanotossa Friedrichshofin kauniissa linnassa, joka\nsijaitsee Cronbergin lähellä, noin puolen tunnin rautatiematkan päässä\nFrankfurt am Mainista. Seuraavana päivänä sähkötti Talas: \"Vaikutelma\nerittäin suotuisa, ratkaisu muutaman päivän kuluttua.\" Ja syyskuun 10\npäivänä tuli sitten sähkösanoma, joka kuului: \"Vastaanotossa\nFriedrichshofissa on prinssi ilmoittanut olevansa suostuvainen ottamaan\nvastaan Suomen kuningaskruunun sillä edellytyksellä, että vaali\nosoittaa riittävää kannatusta. Valtuuttanut hallituksen Suomessa\njulkaisemaan suostumuksensa. Valmis heti astumaan hallitsijaksi.\"\n\nHallituksen ilmoitus prinssin myönteisestä vastauksesta julkaistiin\nHelsingin lehdissä syyskuun 11 päivänä. Hallitsijakysymyksemme näytti\nsiten alkavan kulkea nopeasti lopullista ratkaisuansa kohti. Mutta pian\nolikin osoittautuva, ettei niin tulisi käymään; uusia pilviä nousi\ntaivaanrannalle, uudet vaikeudet astuivat estämään asian onnellista\nratkaisua. Ja ensimmäiset vaikeudet olivat lähtöisin kotimaasta.\n\nTohtori Schauman, joka oli hallitukselta anonut ja saanut luvan\nmatkustaa Saksaan yliopistonkirjaston asioissa, olikin todellisuudessa\nlähtenyt tälle matkalle etupäässä poliittisessa tarkoituksessa,\nmaalaisliiton johtajan Santeri Alkion valtuuttamana toimiakseen\nhallitukeen kuningassuunnitelmia vastaan. Tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi oli Schauman ei ainoastaan toiminut tarmokkaasti Saksan\njohtavien vasemmistopoliitikkojen keskuudessa, vaan myöskin\nkirjoittanut prinssi Fredrik Kaarlelle kirjeen, joka on julkaistuna\nSchaumanin useinmainitussa kirjassa (s. 130). Kirjoittaja esittää tässä\nkirjeessään sen käsityksen, että maamme silloinen eduskunta ei ollut\nlaillisesti oikeutettu toimittamaan kuninkaanvaalia, ja kehoittaa\nprinssiä asettamaan kuningaskruunun vastaanottamiselle ehdoksi uusien\nvaalien toimittamisen tahi kansanäänestyksen. Siitä vaikutuksesta,\nminkä kirje oli tehnyt prinssiin, kertoo Hjelt seikkaperäisesti\nmuistelmateoksessaan (s. 173 j. seur.). Hjelt oli nimittäin syyskuun 17\npäivänä ollut tervehdyskäynnillä prinssin luona Friedrichshofissa, ja\nkun prinssi samana päivänä, Hjeltin jo lähdettyä Frankfurt am Mainiin,\noli saanut Schaumanin kirjeen, oli prinssin puolesta asetuttu yhteyteen\nHjeltin kanssa pyynnöllä, että Hjelt odottaisi prinssiä Frankfurtissa;\nniin tapahtuikin, ja siinä keskustelussa, joka tällöin virisi kirjeen\njohdosta, Hjelt kertoo prinssin tahtoneen asettaa hallitsijaehdokkaana\npysymisensä ehdoksi, että maalaisliittolaiset ottaisivat osaa vaaliin,\njosta Hjelt kuitenkin sai hänet luopumaan. Syyskuun 20 päivänä Hjelt\nsähkötti minulle: \"Oleskelu Friedrichshofissa antanut hyvän\nvaikutelman. Prinssi haluaa vielä esittää hallitukselle, että hän\npidättää itselleen oikeuden harkita, vastaako vaali kansan tahtoa ja\ntakaa varmaa kannatusta. Tahtoo että virallinen lähetystö ei saapuisi,\nennenkuin hän on tehnyt ratkaisunsa.\"\n\nNe epäilykset, joita Schaumanin kirje oli prinssissä herättänyt, eivät\nilmeisesti kuitenkaan olleet haihtuneet. Ne saivat uutta virikettä\nniistä kirjoituksista, joita oli ilmestynyt erinäisissä Saksan lehdissä\nja joissa yleensä vastustettiin ajatusta, että joku saksalainen prinssi\nsilloisissa oloissa vastaanottaisi Suomen kruunun. Harkitessaan asiaa\nuudelleen tässä valaistuksessa oli prinssi saanut ajatuksen tarjoutua\n-- siltä varalta etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa vaaliin --\nsijaishallitsijaksi Suomeen, kunnes kansan tahto voisi selvemmin ilmetä\njoko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa. Kun prinssi oli\nHjeltille Berliinissä ilmaissut halunsa neuvotella tästä ajatuksestaan\nvaltionhoitajamme kanssa, ja kun Hjelt oli tästä tiedoittanut\nhallitukselle, järjestettiin prinssin ja valtionhoitajan kohtaaminen\ntapahtuvaksi Tallinnassa syyskuun 25 päivänä. Hallituksen määräyksestä\nlähtivät valtionhoitajan mukana tälle matkalle ministeri Talas\nja tämän kirjoittaja; matka tehtiin valtion omistamalla pienellä\n\"Eläköön\"-laivalla.\n\nNiistä keskusteluista, joita tällöin käytiin Tallinnassa kahtena\npäivänä prinssin ja valtionhoitajan sekä hallituksen edustajien kesken,\nkertoo Hjelt muistelmateoksessaan yksityiskohtaisesti. Tästä syystä ja\nkun minulla ei ole mitään tärkeämpää lisättävää Hjeltin kertomukseen,\nrajoitun tässä yhteydessä ainoastaan seuraavaan huomautukseen.\nLähtökohtana näissä keskusteluissa oli se seikka, että eduskunta oli\nkutsuttu ylimääräiseen istuntoon syyskuun 26 päiväksi käsittelemään\nlähinnä hallituksen uutta esitystä hallitusmuodoksi ja että näytti\nolevan ainakin joitakin toiveita saada tämä esitys käsitellyksi\nkiireellisenä, jolloin ryhdyttäisiin kuninkaanvaaliin vasta sen\njälkeen, kun maa olisi saanut uuden hallitusmuodon, tämän lain\nmääräysten mukaisesti. Tietysti vakuutettiin prinssille, että hän joka\ntapauksessa saisi tarkoin arvostella vaalin tulosta, ennenkuin antaisi\nlopullisen vastauksensa.\n\nYhdessäolo prinssin kanssa oli mitä miellyttävintä. Hänen\nyksinkertainen, luonnollinen mutta samalla kuitenkin arvokas\nesiintymisensä, hänen syvämietteinen, harkitseva ja viisas olemuksensa\noli tehnyt meihin kaikkiin erittäin edullisen, syvän vaikutuksen.\nNäytti myöskin siltä, kuin prinssi puolestaan olisi ollut tyytyväinen\nmatkaansa ja kuulemiinsa; erotessamme toisena päivänä tuntui prinssi\ntäysin levolliselta ja päättäväiseltä. Myöhemmin saimme vahvistuksen\nsille käsitykselle, että prinssi oli ollut hyvin tyytyväinen Tallinnan\nkohtaukseen.\n\nPalatessamme samana päivänä kotimaahan vallitsi Suomenlahdella ankara\nmyrsky, joka heitteli pikku alustamme sinne tänne, mikä ei kuitenkaan\nestänyt valtionhoitajaamme _seisomasta_ kapteenin vieressä\nkomentosillalla koko matkaa Tallinnasta Helsinkiin. Se oli kuten enne\nniistä myrskyistä, jotka tulivat lähiaikoina peloittavasti huojuttamaan\nvaltiolaivaamme.\n\nKun hallitusmuoto-esitys joutui lokakuun 8 päivänä eduskunnassa\nratkaisevaan käsittelyyn, annettiin äänestyksessä asian kiireelliseksi\njulistamisen puolesta 74 ääntä ja sitä vastaan 34 ääntä; täten ei\nsaavutettu lain vaatimaa 5/6 annetuista äänistä kiireellisyyden\npuolesta, joten asia oli rauennut. Hallitus ilmoitti nyt kirjelmässä\neduskunnalle, että sittenkun eduskunta oli kirjelmässä elokuun 9\npäivältä pyytänyt hallitusta ryhtymään niihin valmistaviin\ntoimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen, jotta eduskunta voisi täyttää\nHallitusmuodon 38 §:n nojalla eduskunnalle kuuluvan velvollisuuden\nmahdollisimman pian toimittaa kuninkaanvaali, oli hallitus\nlähettämiensä valtuutettujen kautta ryhtynyt neuvotteluihin Hänen\nKorkeutensa Hessenin Prinssin Fredrik Kaarlen kanssa hänen\nvalitsemisestaan Suomen kuninkaaksi ja nämä neuvottelut olivat\njohtaneet suotuisaan tulokseen, minkä kaiken hallitus antoi\neduskunnalle tiedoksi.\n\nKirjelmän johdosta eduskunta päätti toimittaa kuninkaanvaalin\nkeskiviikkona lokakuun 9 päivänä. Valitettavaa oli, että tämä tärkeä\ntoimitus täten tuli suoritettavaksi 1772 vuoden Hallitusmuodon 38 §:n\nnojalla, vaikka tämän lainkohdan voimassaolo ei ollut riidaton.\nHallitus saattoi kyllä sen käsityksensä tueksi, että mainittu lainkohta\nyhä oli voimassa, esittää muun muassa meidän suurimman auktoriteettimme\nvaltio-oikeuden alalla, professori Robert Hermansonin laajan lausunnon,\nmutta yksistään se seikka, että useat lakimiehetkin sekä eduskunnassa\nettä sen ulkopuolella asettuivat päinvastaiselle kannalle, oli omansa\nantamaan tervetulleen aseen niiden käsiin, jotka syystä tai toisesta\ntahtoivat estää vaalin tuloksen toteuttamista. Kuningassuvun vaalin\ntoimittaminen päätettiin eduskunnassa 64 äänellä 41 vastaan. Prinssi\nFredrik Kaarle valittiin sitten yksimielisesti Suomen kuninkaaksi,\njolloin kuitenkin kaikki maalaisliittoon kuuluvat edustajat pidättyivät\nottamasta osaa vaaliin sekä ilmoittivat vastalauseensa sitä vastaan.\n\nKun tieto täten toimitetusta vaalista oli levinnyt ulkomaille, oli pian\nosoittautuva, kuinka perin vakavat esteet asettuivat vaalin\ntoteuttamisen tielle. Ja nämä vaikeudet eivät tulleet yksistään\nympärysvaltojen puolelta, vaan myöskin Saksasta. Saksa oli, kuten\naikaisemmin olen maininnut, ryhtynyt noottienvaihtoon Amerikan\nYhdysvaltojen kanssa aselevon solmimisesta; rauhan kaipuu oli Saksassa\nvaltava, ja tästä syystä herätti kaikki, minkä luultiin jotenkin\nvaikeuttavan rauhan saantia tahi olevan sille esteeksi, voimakasta\nvastustusta. Mitenkä tässä suhteessa arvosteltiin Saksassa\nkuningasvaaliamme, selviää Hjeltin lähettämistä sähkösanomista.\nLokakuun 11 päivänä sähköttää Hjelt: \"Päivän Berliinin-lehdet\nsisältävät lausuntoja kuninkaanvaalista. Vanhoilliset ja maltilliset\nyleensä tyytyväisiä, vapaamieliset ja sosialidemokraatit tyytymättömiä.\n'Vorwärts' pitää suoranaisena rauhan esteenä. Toiset toivovat Saksan\nestävän prinssiä vastaanottamasta. Vastustus kuitenkin laimeampi kuin\noli odotettavissa. Rauhantoiveita pidetään täällä varmoina.\" Ja 13\npäivänä: \"Saksan hallitus katsoo yleisen tilanteen vaativan, että\nprinssin vastaus annetaan vasta noin 10 päivän kuluttua. Lähetyskunnan\nmatka on toistaiseksi lykättävä.\" Samana päivänä saapuu toinen\nsähkösanoma, joka kuului: \"Sotilaallinen asema lännessä luotettavien\ntietojen mukaan parempi kuin aikaisemmin on ilmoitettu. Ympärysvaltojen\non, jos jatkavat, laskettava vahvaan vastarintaan, minkätähden ei ole\npakko tehdä aselepoa liian ankarilla ehdoilla. Muutosta meidän\npoliittisessa orientoimisessamme ei pitäisi tulla kysymykseen.\" Ja\nsaman kuun 16 päivänä Hjelt sähkötti uudelleen: \"Tänään käynyt\nulkoministerin luona. Tulos keskustelusta kuningaskysymyksessä oli,\nettä ministeri selitti Saksan hallituksen olevan sekaantumatta tähän\nasiaan sekä katsovansa sitä prinssin ja Suomen väliseksi asiaksi. Jos\nSuomi varmasti pitää kiinni prinssistä kuninkaaksi ja prinssi on\nhalukas tulemaan huolimatta vallitsevista epäilyksistä, ei Saksan\nhallitus tule tekemään vaikeuksia. Kuitenkin on suotavaa, että prinssin\nvastaus lykkäytyy, kunnes asema on selvinnyt ja noottienvaihto on\nantanut positiivisen tuloksen.\"\n\nMitä Saksan valtiopäiväin kantaan asiassa tulee, oli kyllä\nepäilemätöntä, että enemmistöpuolueissa oli suuri taipumus koettaa\nestää prinssiä saapumasta Suomeen, mutta oli kuitenkin näissä\npuolueissa hyvinkin vaikutusvaltaisia henkilöjä, jotka asettuivat\ntoiselle kannalle. Siten lausui esim. kansallisvapaamielisten johtaja,\nStresemann, valtiopäiväin päävaliokunnassa, että yritys estää prinssiä\nvastaanottamasta vaalia tietäisi sekaantumista Suomen sisällisiin\nasioihin, ja tätä hän vastusti.\n\nOsoituksena siitä tavasta, jolla suuri osa Saksan sanomalehdistöä tällä\nhetkellä käsitteli kuningaskysymystämme, mainittakoon tässä lyhyesti\npääsisällys eräästä \"Frankfurter Zeitungin\" kirjoituksesta. Lehti\nlausui, että kuningasvaali ympärysvaltioissa varmasti tullaan\nkäsittämään saksalaisena yrityksenä lopullisesti saada Suomi Saksan\nvaikutusvallan alaiseksi, ja tähän nähden se vaikeuttaisi suuressa\nmäärässä rauhanneuvotteluja, ollen esteenä Saksan rauhantoiveiden\ntoteuttamiselle. Prinssin velvollisuus on sentähden ainakin\ntoistaiseksi kieltäytyä vastaanottamasta kruunua. Suomen\nkuningaskysymys olisi ratkaistava rauhankonferenssissa tahi sen\njälkeen.\n\nKuten edelläkerrotusta selviää, näyttivät ne vaikeudet, jotka Saksan\npuolelta kohtasivat kuningasajatuksemme toteuttamista, kuitenkin olevan\nvoitettavissa. Vakavampi ja arveluttavampi oli se uhka, joka nyt\nkohtasi maatamme ympärysvaltojen puolelta.\n\nRanskan hallitus oli jo keväällä antanut erään lausunnon meidän\nvaltiomuotokysymyksestämme. Toukokuun 31 päivänä oli Ranskan ministeri\nTukholmassa antanut tämän lausunnon lähettiläs Gripenbergille, ja\nseuraavana päivänä jätti Ranskan konsuli L. Raynaud Helsingissä sen\nulkoasiainministeriöön. Lausunto kuului: \"Ranskan tasavallan hallitus\nei tule Suomessa tunnustamaan mitään valtiomuotoa, joka on laitonta\ntietä saatettu voimaan maassa.\" [Le Gouvernement de la République\nfrançaise ne reconnattra en Finlande aucun régime politique qui aura\nété imposé à ce pays par des voies illégales.] Mikä tällöin oli\naiheuttanut Ranskan hallituksen puuttumaan asiaan, ei käy selville\nasiakirjoista eikä muistaakseni siinä suhteessa annettu myöskään mitään\nsuullisia selityksiä. Mutta seuraavan syyskuun 21 päivänä konsuli\nRaynaud julkaisi ulkoasiainministeriön välityksellä pääkaupungin\nsanomalehdissä selityksen, jossa tarkemmin tulkittiin ja motivoitiin\nRanskan hallituksen aikaisempaa toimenpidettä.\n\nTässä lausunnossa sanotaan ensin, että kun sekä Suomessa että\nulkomailla on liikkeellä aivan erehdyttäviä huhuja Ranskan hallituksen\nkannasta meidän valtiomuotoasiassamme, on näyttänyt tarpeelliselta\ntorjua se levinnyt käsitys, että Ranskan hallitus tahtoisi vaikuttaa\ntasavaltaisen hallitusmuodon hyväksi Suomessa. Sitten jatketaan\nlausunnossa: \"On itsessään yhdentekevää Ranskalle, joka taistelee\nkansojen itsemääräämisoikeuden puolesta ja mielivaltaa sekä tyranniaa\nvastaan, onko Suomi vai eikö se ole tasavalta tai monarkia, sillä tämän\non katsottava olevan kokonaan Suomen sisäinen kysymys. Sitävastoin ei\nvoi olla yhdentekevää Ranskalle, koska se taistelee laillisuuden ja\noikeuden puolesta, säädetäänkö hallitusmuoto nuorelle valtiolle\nlaillisessa vai laittomassa järjestyksessä. Ranska ei halua mitään\nmuuta kuin valtiosäännön mukaisen laillisuuden voittoa ja sen valtaa,\njoka ilmenee jokaisen kansalaisen oikeuksien tunnustamisessa Suomessa\nkuten muuallakin. Tämä on kysymyksessä olevan ranskalaisen lausunnon\ntodellinen sisällys.\" Lopuksi siteerataan uudelleen lausunnon teksti.\n\nMitään mielipiteen ilmaisua prinssi Fredrik Kaarlen aiotun vaalin\nsuhteen ei Ranskan hallitus sitävastoin tehnyt ennen vaalin\ntoimittamista. Englannin hallitus menetteli tässä suhteessa toisin.\n\nSyyskuun 12 päivänä sisälsi \"Times\"-lehti Lontoossa uutisen prinssi\nFredrik Kaarlen aiotusta valitsemisesta Suomen kuninkaaksi. Kun tohtori\nHolsti samana päivänä kävi ulkoasiainministeriössä, otettiin asia\nsiellä puheeksi, ja Holsti selostaa samana päivänä kirjoittamassaan\nraportissa tapahtunutta keskustelua m.m. seuraavasti: \"Myönnettiin,\nettä teoreettisesti lakkaa kyllä prinssi valittuna Suomen kuninkaaksi\nolemasta saksalainen, mutta koska kansainvälinen politiikka ennen\nkaikkea on käytäntöä eikä teoriaa, on täysi syy erittäin suurella\nvarovaisuudella suhtautua tulevan kuninkaan ulkopolitiikkaan. Jos jo\ntätä nykyä Suomen ulkopolitiikkaa on johdettu sekä ympärysvaltojen että\nSuomen lähimpien puolueettomien naapurienkin mielestä liian suuresti\nsaksalaiseen henkeen, niin mitä on sitten odotettavissa, kun\nsaksalainen prinssi tulee Suomen valtaistuimelle taskussaan kotimaansa\nhallituksen yleiset toimintaohjeet.\" Lopuksi lausuttiin, että Englannin\nhallitus tulee neuvottelemaan liittolaistensa kanssa yhteisestä\nesiintymisestä, pitäen tällöin lähinnä silmällä seuraavia seikkoja: 1)\nvoidaanko kuninkaanvaalia pitää Suomen kansan tahdon laillisena\nilmauksena ja 2) mitä seurauksia ulkopoliittisessa suhteessa tulee\nkuninkaanvaalista olemaan.\n\nViikkoa myöhemmin oli Holstilla tilaisuus laajalti keskustella\nkuningaskysymyksestämme lordi Hardingen, ulkoasiainministerin apulaisen\nkanssa. Tällöin Hardinge ilmoitti, että liittolaiset tulevat pitämään\nFredrik Kaarlea ainoastaan keisari Wilhelmin sijaishallitsijana ja että\ntodennäköisesti Suomelle tämän johdosta ei anneta de jure-tunnustusta,\nvarsinkaan kun on epäilyksenalaista, vastaako kuninkaanvaali edes\nSuomen kansan enemmistön laillista tahtoa. Keskustelustaan lordi\nHardingen kanssa Holsti tiedoittaa vielä samana päivänä laatimassaan\nraportissa.\n\nTässä muodossa ja tällä tapaa virisi keskustelu kuninkaanvaalistamme\nEnglannin hallitusmiesten kanssa. Sähkösanomassa Holstille esitin\nhallituksemme käsityksen asiassa. Schaumanin kirjassaan (s. 203) antama\nselostus, jonka mukaan meidän hallituksemme oli kääntynyt Englannin\nhallituksen puoleen kysymyksellä, miten tämä valta suhtautuisi prinssi\nFredrik Kaarlen mahdolliseen valitsemiseen Suomen kuninkaaksi, on siten\nerehdyttävä.\n\nSyyskuun 30 ja lokakuun 1 päivänä saapui kaksi Holstin Tukholman kautta\nlähettämää kuninkaanvaalia koskevaa sähkösanomaa, jotka molemmat heti\npääkohdissaan sähkötettiin Berliiniin. Siten sähkötin lokakuun 1\npäivänä Hjeltille seuraavasti: \"Holsti ilmoittaa: Sähkösanoma\nFredrik Kaarlen tulevasta vaalista ei tehnyt hyvää vaikutusta\nulkoasiainministeriössä. Turhaa että hallitus uudistaa hallitusmuodon\nolevan Suomen sisäisen asian, sillä ulkoasiainministeriö myöntää tämän\ntäydelleen, mutta se ei voi vaikuttaa Englannin hallituksen oikeuteen\npäättää kenenkä kanssa se tahtoo ryhtyä ystävällisiin suhteisiin\nkansainvälisissä asioissa tai keltä se haluaa kieltää tällaiset\nsuhteet. Nykyisen hallituksen saksalainen politiikka ei anna mitään\ntakeita, erittäinkin kun Suomen monarkistit ja Saksan vaikutusvaltaiset\npiirit ovat vaatineet saksalaisen prinssin valitsemista suorastaan\nvakiinnuttaakseen Saksan ja estääkseen ympärysvaltojen vaikutusta\nSuomessa. Siten ei hallituksen vakuutus ulkoasiainministeriölle ole\nyhtäpitävä edellämainittujen näkökohtien kanssa. Sitäpaitsi eivät\nsellaiset perustuslailliset takeet, joihin hallitus vetoaa, ole voineet\nestää tuhoatuottavia saksalaisia hovijuonia esim. Bulgariassa ja\nKreikassa. Englannin hallitus pitää keisari Wilhelmin langon vaalia\nyhtenä Saksan sotatarkoituksena. _Tämä on ilmoitettava prinssille\nviipymättä_.\"\n\nSeuraavana päivänä meni lisäksi Berliiniin seuraava\nulkoasiainministeriön sähkösanoma: \"Teille tiedoksi ilmoitetaan, että\nHolsti sähköttää: Keskustelussa prinssi Fredrik Kaarlen vaalista Suomen\nkuninkaaksi ilmoitti lordi Hardinge, että Englannilla, joka täysin\ntunnustaa Suomen oikeuden päättää valtiomuodostansa, ei ole mitään\nmuistuttamista sitä vastaan, että Suomesta tulee monarkia. Koska\nEnglannilla on sama oikeus määrätä, kenenkä kanssa se solmii\nystävällisiä suhteita, ei Englanti aio tunnustaa keisari Wilhelmin\nlankoa. Englannin hallitus haluaa aikaansaada ystävälliset suhteet\nriippumattoman Suomen kanssa, ja sittenkun Englannin hallitus on\ntarjoutunut sopivana ajankohtana tunnustamaan Suomen oikeudellisen\nitsenäisyyden, pitää se ikävänä todeta, että tällaisella vaalilla\nsuuresti vaikeutetaan Suomen itsenäisyyden lopullista tunnustamista.\"\n\nSamana päivänä sähkötin henkilökohtaisesti Hjeltille määräten, että\nlordi Hardingen lausunto oli ilmoitettava prinssille ja samalla kertaa\nmyöskin se sähkösanoma, jonka hallituksen puolesta olin asiassa\nlähettänyt Holstille. Tuomari Procopé, joka silloin hallituksen\nmääräyksestä oleskeli yhdessä professori Antti Tulenheimon ja tohtori\nHarri Holman kanssa prinssin luona -- kaksi ensinmainittua opastamassa\nprinssiä Suomen asioiden ja olojen tuntemiseen ja viimeksimainittu\nantamassa suomen kielen opetusta -- oli sattumalta käymässä Berliinissä\nja vei edellä selostetut sähkösanomat mukaansa prinssille\nFriedrichshofiin. Lokakuun 4 päivänä prinssi sai sähkösanomat, ja 7\npäivänä sähkötti Hjelt minulle: \"Prinssi vastaanotti levollisena\nsähkösanomat, selitti tulevansa olemaan täysin neutraali sekä\ntuntevansa itsensä suomalaiseksi.\"\n\nEdelläolevasta selostuksesta ilmenee, kuinka olin heti Englannin\nhallituksen kuningasvaalia koskevan tiedonannon saavuttua antanut\nmääräyksen saattaa sen prinssin tietoon ja kuinka myöskin määräys oli\ntarkoin toimeenpantu. Ja kuitenkin sisältää Schaumanin useinmainittu\nkirja (s. 204) -- sittenkun Schauman on ensin kertonut minun lokakuun\n9 päivänä eduskuntaryhmien valtuuskunnalle ennen vaalia antamastani\nEnglannin hallituksen tiedonannosta -- seuraavan karkean syytöksen:\n\"Vaikka Englannin tiedonannon eduskuntaryhmille ilmoittamisen\nviivytyksellä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä, kun eduskunnan\nmonarkistit kuitenkin olivat päättäneet antaa kerän pyöriä päähän\nsaakka, niin täytyy sitävastoin tiedon tahallista salaamista\nkuningasehdokkaalta pitää vääränä ja vilpillisenä menettelynä tätä\nkohtaan. Jo lokakuun 2 päivänä oli hallitus ilmoittanut ministeri\nHjeltille lordi Hardingen vastauksen sisällyksen, mutta Hjeltin\nhuomautuksen johdosta, että sen ilmoittaminen prinssille\ntodennäköisesti aiheuttaisi tämän luopumisen, lykännyt asian\ntoistaiseksi, s.o. kunnes prinssillä oli edessään tapahtunut tosiasia\nja hänen olisi liian myöhäistä kieltäytyä ehdokkuudesta. Sen\nnäennäisyyden pelastamiseksi, ettei peli muka vielä ollut menetetty,\npantiin tuleva kuningas alttiiksi häväisylle, joka olisi voitu ja\npitänyt välttää.\"\n\nTämä syytös on sitäkin merkillisempi, kun siitä täytynee päättää, että\nSchauman on asiata tutkinut ulkoasiainministeriössä, sillä Hjelt oli\ntodella lokakuun 3 päivänä sähköttänyt kysyen, oliko Englannin lausunto\nilmoitettava prinssille vai eikö, lisäten: \"vaikuttaa luultavasti\nehdokkuudesta luopumisen\". Tämä sähkösanoma ei kuitenkaan ollut\nvaikuttanut mitään muutosta hallituksen ja minun kantaani, joka vaati\nehdottomasti tiedonannon ilmoittamista prinssille viipymättä. Ja tämä\nolisi Schaumanin ollut helppo todeta niistä asiakirjoista, jotka edellä\nolen esittänyt ja jotka säilytetään ulkoasiainministeriössä, kuten\nmyöskin se Hjeltin sähkösanoma, johon Schauman päätelmässään viittaa.\nMutta tämä kokonaan perätön ja maan hallitusta suuresti halventava\nsyytös on -- useiden aikaisemmin vääriksi näyttämieni kertomusten\nrinnalla -- uusi todistus siitä tavasta, millä Schauman on katsonut\nmahdolliseksi kirjoittaa historiaa. Minun sangen vähän miellyttävä\ntehtäväni on pakostakin ollut historiallisen totuuden nimessä saattaa\nasiat takaisin sille todellisuuden pohjalle, jolta ne Schaumanin\nesityksessä useissa kohdin syystä tai toisesta on syrjäytetty.\nOhimennen huomautettakoon samalla, että kun Schauman toisessa\nyhteydessä (s. 172) mainitsee monarkistien pitäneen kuningaskysymystä\nniin selvänä, että oli ryhdytty panemaan kokoon hoviseuruetta,\nlaatimaan luetteloita henkilöistä, jotka oli koroitettava\naatelismiehiksi, vapaaherroiksi ja kreiveiksi, suunnittelemaan\nritarikuntia ja arvonimiä, tilaamaan kruunaussamppanjaa, on Schauman\njoutunut levittämään niitä \"hyödyllisiä ja hauskoja valheita\", joita\nmonarkisteista siihen aikaan vuolaasti virtaili ympäri Suomenmaan.\n\nRanskan hallituksen nootti kuninkaanvaalin johdosta saapui lokakuun 15\npäivänä. Sen toi konsuli Raynaud ulkoasiainministeriöön, ja se kuului\nseuraavasti:\n\n\"Hallituksensa määräyksestä on allekirjoittaneella, Ranskan konsulilla,\nkunnia Herra Ulkoasiainministerille Suomen hallituksessa ilmoittaa\nseuraavaa:\n\n\"Kun Ranskan Tasavallan Hallitus -- ensimmäisenä suurvaltojen joukossa\n-- tunnusti Suomen Tasavallan itsenäisyyden, halusi se tällä\ntoimenpiteellään korostaa sitä intressiä, joka sillä oli Suomen kansan\nkansallisuuspyrinnöistä, kansan, joka venäläisen vallan alaisena oli\nkauan aikaa voinut tosiasiallisesti säilyttää luonteensa ja\npersoonallisuutensa. Kuitenkaan tätä tukea, jota Ranska täten soi\nnuorelle tasavallalle, ei voida antaa maalle, joka suostuu olemaan\nSaksan vallanalainen [à n'étre qu'une dépendance de l'Allemagne], tämän\nSaksan, joka, täydellisesti voitettuna lännessä, ponnistaa voimiansa\nlöytääkseen korvausta tappiolleen saattamalla vaikutuksensa alaisiksi\nalueita, jotka aikaisemmin ovat olleet osia Venäjän keisarikunnasta.\n\n\"Se tosiseikka, että saksalainen prinssi on valittu Suomen kuninkaaksi,\ntodistaa perin suurta kansainvälisen aseman tuntemattomuutta: Suomi on\ntämän vaalin kautta asettunut niiden valtioiden joukkoon, jotka ovat\nryhmittyneet keskusvaltojen puolelle.\n\n\"Näin ollen se tunnustus, jonka Ranska oli suonut Suomen väliaikaiselle\nhallitukselle, ei mitenkään, ipso facto, kohdistu uuteen\nhallitusmuotoon, jota ei ole voitu toteuttaa muulla tavalla\nkuin loukkaamalla perustuslaillisia säännöksiä ja todellisen\nvallankaappauksen avulla. Tästä huolimatta ei Ranska missään\ntapauksessa voi tunnustaa monarkiaa, jonka päänä olisi Ranskan kanssa\nsodassa olevasta maasta kotoisin oleva prinssi.\"\n\nTämän Ranskan nootin sisällys sähkötettiin seuraavana päivänä Hjeltille\nBerliiniin ja määrättiin heti saatettavaksi prinssin tietoon.\n\nMitenkä vaikutti nyt Englannin ja Ranskan kuningasvaaliimme nähden\nilmaisema kanta hallituksen käsitykseen ja sen toimintaan? Kaikki\ntunnustivat aseman vaikeuden ja vakavuuden, mutta suurta erimielisyyttä\nilmeni kysymyksessä siitä, miten oli pyrittävä selviytymään näistä\nvaikeuksista. Useat hallituksen jäsenet, samaten, kuin myöskin monet\nvaikutusvaltaiset henkilöt hallituksen ulkopuolella, olivat sitä\nmieltä, että prinssin pitäisi, huolimatta Englannin ja Ranskan kannan\nilmaisuista, nyt lopullisesti vastaanottaa kruunu sekä myöskin\nmahdollisimman pian saapua itse Suomeen; he luottivat käsityksessään\nsiihen, että jos ympärysvallat täten asetettaisiin \"fait accompli'n\",\ntapahtuneen tosiasian, eteen, ne eivät varmaankaan olisi valmiita\nmenemään siihen äärimmäisyyteen, jota vaatimus prinssin poistamisesta\nSuomen valtaistuimelta tietäisi.\n\nOmasta puolestani täytyi minun asettua vastakkaiselle kannalle. Olin\ntullut vakuutetuksi siitä, että ympärysvallat tulisivat sanelemaan\nrauhan ehdot ja että pysyminen kiinni toimitetussa kuninkaanvaalissa\nvaarantaisi koko itsenäisyytemme. Näistä näkökohdista oli käsitykseni\nmukaan lähdettävä määrätessämme toimintaamme lähimpään tulevaisuuteen\nnähden. Kun silloinen kantani parhaiten ilmenee eräästä lausunnostani,\njonka olin kirjoittanut lokakuun 16 päivänä pidettävää hallituksen\njäsenten ja eduskuntaryhmien valtuuskunnan jäsenten yhteistä kokousta\nvarten, painatan sen täten kokonaisuudessaan. Lausunto kuului:\n\n\"Sen jälkeen kun viimeksi käsiteltiin kysymystä siitä, miten prinssi\nFriedrich Kaarlen valtaistuimelle nousua tällä hetkellä oli maan edun\nkannalta arvosteltava, ovat Englannin ja Ranskan hallitukset\nvirallisesti ilmaisseet kantansa prinssi Friedrich Kaarlen vaalin\nsuhteen.\n\nKoska nämä nootit ovat kokoukselle luetut, en katso tarpeelliseksi\nlaajemmalti kosketella niiden sisältöä, viittaan vain siihen, että\nRanska perustaa kielteisen kantansa osittain siihen tapaan, millä vaali\non toimitettu, väittäen valtiokaappauksen sen kautta tapahtuneeksi,\nosittain siihen, ettei Ranska voi tunnustaa hallitsijaa, joka on\nvalittu Ranskaa vastaan sotaakäyvästä kansasta. Englanti taasen ei ole\ntiedonannossaan, joka on vastaus meidän, kantaamme selittävään,\nsähkösanomaamme, katsonut voivansa hyväksyä meidän näkökohtiamme,\nväittäen prinssin vaalin tapahtuneen ainoastaan Saksan vaikutuksen\nlisäämiseksi Suomessa, ollen prinssin vaali yksi Saksan\nsodantarkoituksista.\n\n\"Tämä Englannin ja Ranskan hallitusten sekaantuminen\nkuningaskysymykseemme on mitä loukkaavin sekaantuminen sisäisiin\nasioihimme ja siten pienen kansan itsemääräämisoikeuteen, ja pidän sitä\nsitäkin enemmän valitettavana, kun kuitenkin oli syytä toivoa, ettei\nainakaan Englannin hallitus asettuisi niin jyrkästi kielteiselle\nkannalle Prinssi Friedrich Kaarlen vaalin suhteen. Kun meillä ei\nkuitenkaan ole mitään toiveita saada näiden valtioiden kantaa, ainakaan\ntällä hetkellä, muuttumaan, täytyy meidän ottaa pohdittavaksi, miten\nnämä seikat vaikuttavat hallitsijakysymykseemme. Tässä suhteessa on\nkäsittääkseni huomioon otettava seuraavaa:\n\n\"Viime aikoina olen jo useamman kerran ollut tilaisuudessa\nhallituksessa esittämään mielipiteeni, että Suomen ulkopolitiikan\ntärkein tehtävä tällä hetkellä on tunnustuksen hankkiminen maamme\nitsenäisyydelle Englannin ja Amerikan puolelta. Tämä johtuu lähinnä\nsiitä, että Saksan suuresti muuttunut asema tekee sille mahdottomaksi\nhankkia meille tulevassa rauhankongressissa muiden valtojen\ntunnustusta -- johon Saksa on sitoutunut Suomen ja Saksan välisessä\nrauhansopimuksessa -- jonka tähden meidän on pakko ottaa asia omiin\nkäsiimme. Ja tällöin täytyy meidän ehdottomasti koettaa toimia niin,\nettä itsenäisyytemme tunnustaminen saavutetaan ennen yleistä\nrauhankongressia, sillä jos asia lykkäytyy siihen saakka, jos\nitsenäisyytemme on ratkaistava siinä asioiden kauheassa paljoudessa,\njoka rauhankongressissa tulee esiintymään, silloin voidaan saattaa\nitsenäisyytemme arvaamattomien vaarojen alaiseksi. Tästä johtuu\nluonnollisesti, ettei meidän mitenkään sovi hankkia uusia esteitä\nitsenäisyydellemme, vaan päinvastoin koettaa keskustelujen kautta\nselvittää niitä seikkoja, joita ympärysvallat ovat pitäneet esteenä\nitsenäisyytemme tunnustamiselle. Tämä on välttämätöntä ei ainoastaan\nkoko maamme tulevaisuuden kannalta, vaan myöskin kuninkuutemme\nkannalta, sillä jollemme voi saavuttaa tunnustusta itsenäisyydellemme,\nei kuninkuutemme ole minkään arvoinen, se tulisi silloin olemaan\nainoastaan lyhyt episodi, ja sellaista on toki vältettävä sekä maamme\nettä prinssin takia.\n\n\"Viittaan tässä muutoin siihen, että huhtikuussa Englannin hallitus\nolisi ollut taipuvainen tunnustamaan Suomen itsenäisyyden eräillä\nehdoilla, joista pääasiallinen oli se, että saksalaisten Ahvenanmaalla\nvangitsemat Ison-Britannian alamaiset oli vapautettava.\n\n\"Esitetyistä syistä täytyy minun valitettavasti tulla siihen\nkäsitykseen, että prinssin maahantulo _tällä hetkellä_ ei ole maamme\ntodellisten etujen mukainen. Ja samoista syistä tuntuu vähemmän\nsuotavalta, että prinssi nyt ehdollisesti ilmoittaisi vastaanottavansa\nkruunun. Pelkään nimittäin, että ympärysvallat arvostelisivat tätä\ntilannetta aivan samalla tapaa, kuin jos prinssi jo olisi meidän\nkuninkaamme. Ja tämä tulisi, jollei panemaan itsenäisyyttämme\nvaaranalaiseksi, ainakin siinä määrin vaikuttamaan epäedullisesti\nasemaamme rauhanneuvotteluissa, että ne suuret maamme tulevaisuudelle\nkohtalokkaat kysymykset, kuten Itä-Karjalan, Ahvenanmaan, Suomen ja\nVenäjän väliset vielä selvittämättä olevat laajakantoiset taloudelliset\nkysymykset, jotka arvattavasti tulevat rauhankongressissa esille,\ntulisivat siellä todennäköisesti ratkaistuiksi tavalla, joka ei olisi\nmaamme etujen mukainen. Ja tähän tulee vielä lisäksi yksi\nhuomioonotettava seikka.\n\n\"Kaikista ponnistuksistamme huolimatta emme ole onnistuneet\nvakuuttamaan ulkovaltoja -- ympärysvaltoja lukuunottamatta emme\nmyöskään puolueettomia valtoja -- siitä, että kuninkaanvaalimme on\ntodella laillisen eduskunnan tahdon ilmaisu ja yksistään laillisilla\nkeinoilla aikaansaatu. Päinvastoin ovat ei ainoastaan vasemmistolehdet,\nvaan myöskin suurin osa oikeistolehtiä esim. Skandinaavian maissa\nnäissä suhteissa asettuneet epäilevälle kannalle, aiheuttaen siten\nsuuresti vihamielistä kiihoitusta maatamme kohtaan. Samaten näkyy\nkaikista meidän selityksistämme huolimatta sekä ympärysvaltioissa että\npuolueettomissa se käsitys olevan sangen yleinen, että vaali on\ntapahtunut Saksan painostuksesta ja tarkoituksessa lisätä ja\nlujittaa saksalaista vaikutusta Suomessa. Että tämä kaikki tulee\nrauhanneuvotteluissa suuresti vahingoittamaan asemaamme ja toiveitamme,\non itsestään selvää.\n\n\"Jos prinssi nyt kieltäytyisi kruunua vastaanottamasta, olisi\nkäsittääkseni koetettava hoitaa asioita seuraavalla tapaa.\n\n\"Maalaisliiton kanssa olisi aselepo solmittava sillä pohjalla,\n\n    että kysymys hallitusmuodosta ja hallitsijasta lykätään yleistä\n    maailmanrauhaa seuraavaan aikaan ja provisoriota jatketaan\n    siihen saakka,\n\n    että nykyistä eduskuntaa täydennetään varajäsenillä. Milloinka\n    uudet vaalit on mahdollisesti toimitettava, jättäisin myöhemmin\n    ratkaistavaksi.\n\n\"Jos yleisen rauhanteon jälkeen monarkkinen aate on, kuten toivomme,\nmeillä toteutettavissa, on Friedrich Kaarlen asema hallitsijana niin\nsisään- kuin uloskinpäin kokonaan toinen, kuin jos hän nykyisten\nolosuhteiden vallitessa ottaisi hänelle tarjotun kruunun vastaan.\n\n\"Lausuntoni lopetan sillä persoonallisella huomautuksella, että\nhartaasti toivon sen päivän vielä koittavan, jolloin saamme tervehtiä\nprinssi Friedrich Kaarlea kuninkaanamme. Mutta jotta tämä kävisi\nmahdolliseksi pysyväisellä tapaa, ei ole annettava ympärysvalloille\ntilaisuutta rauhankongressissa vaatia prinssin poistamista Suomen\nvaltaistuimelta, vaan asia on ratkaistava vasta yleisen maailmanrauhan\npalattua, jolloin kaikki ne ulkopoliittiset esteet ovat poistuneet,\njotka nyt ovat prinssin tännetuloa vaikeuttamassa.\"\n\nToimintaehdotukseni lähti siitä edellytyksestä, että prinssi hyväksyisi\ntällaisen menettelyn, sillä minunkin käsitykseni mukaan oli varsinainen\nratkaisu prinssin tehtävä; hän yksin saattoi vapauttaa meidät siitä\nsitoumuksesta, jonka olimme hänen kanssaan tehneet, sillä vastauksella,\njota hän ei vielä ollut antanut vaalin johdosta ja jonka antamiseen hän\noli alun pitäen varannut itselleen riittävästi harkinta-aikaa. Kysymys\nolikin nyt lähinnä siitä, mihin suuntaan koetettaisiin prinssiin\nvaikuttaa.\n\nEhdotukseni ei saavuttanut enemmistön kannatusta hallituksessa eikä\nmyöskään eduskuntaryhmien jäsenten kesken. Käsitys Saksan\nvoimattomuudesta enää vaikuttaa sanottavaa maailmansodan\nloppuselvitykseen ei ollut vieläkään riittävästi läpitunkenut,\nja tähän olivat ehkä puolestaan vaikuttaneet ne verraten optimistiset\ntiedot, joita vielä tähän aikaan oli saapunut hallitukselle\nBerliinin-lähetystöltämme. Kun kuukautta myöhemmin käytiin neuvotteluja\nmonarkistien ja tasavaltalaisten kesken uuden kokoomushallituksen\nmuodostamisesta, mentiin monarkistien puolelta jo pitemmälle\nmyönnytyksissä tasavaltalaisille, kuin mitä minun ehdotukseni oli\nsisältänyt.\n\nMitään virallista päätöstä ei hallituksessa tehty kuninkaanvaalia\nkoskevien Ranskan ja Englannin ilmoitusten johdosta, sillä asian\nkatsottiin kuuluvan eduskunnalle. Ulkoasiainministeriö teki kuitenkin\nmikä mahdollista oli koettaaksensa selittää mainittujen valtioiden\nhallituksille hallituksen ja eduskunnan kantaa asiassa. Siten oli jo\nlokakuun 14 päivänä annettu konsuli Bellille pitkä selostus\nhallitusmuoto- ja kuningasvaalikysymyksestä toimitettavaksi Englannin\nhallitukselle. Ja 16 päivänä sähkötin sen lisäksi Holstille: \"Englannin\nhallituksen täytyy ymmärtää, että kun me jo elokuussa olimme\nsitoutuneet prinssin kanssa, emme voineet nyt, sen jälkeen kun Saksa\noli joutunut vaikeuksiin, vetäytyä takaisin, vaan täytyi vaalin\ntapahtua.\" Sähkösanomassa vedotaan sitten siihen, että Englannin\nhallitus hyvin tuntee ne syyt, jotka ovat pakottaneet Suomen\nhallituksen kutsumaan saksalaista sotaväkeä maahan.\n\nRanskan hallituksen noottiin 15 päivältä lokakuuta vastattiin\nmarraskuun 2 päivänä päivätyllä nootilla. Tässä selostettiin\nhallitusmuoto- ja kuningasvaali-asiaa, huomautetaan, ettei prinssi\nFredrik Kaarle ollut ensinkään Saksan hallituksen ehdokas, että jo\nelokuussa oli käännytty prinssin puoleen ja sanottiin, että jos Suomen\nhallitus olisi muuttuneiden valtiollisten ja sotilaallisten suhteiden\njohdosta katkaissut nämä neuvottelunsa, eivät suuren Ranskan kansan\njalot tunteet olisi voineet mitenkään hyväksyä tällaista epälojaalia\nmenettelyä. (Si le Gouvernement finlandais sous l'influance des\nchangements politiques et militaires avait rompu ces négociations, les\nnobles sentiments de la grande Nation Française devraient certainement\ndésapprouver une telle politique déloyale.) Sitten selostetaan Saksan\nintervention syitä, huomautetaan, että se seikka, että Saksa oli\nsodassa muiden valtojen kanssa, ei voinut estää Suomea turvautumasta\nSaksan apuun sitäkin vähemmin, kun Saksa oli ainoa valtio, josta\nsilloin oli apua saatavissa Venäjän bolshevikkeja ja niitä oman maan\npunaisia vastaan, jotka yhdessä pyrkivät hävittämään Suomen\nyhteiskuntajärjestyksen. Vielä korostetaan, että mitään sotilaallista\nokkupaatiota ei Saksan puolelta ollut tapahtunut eikä myöskään mitään\nmuukalaista hallintoa Suomessa minään ajankohtana. Lopuksi torjutaan\nsellainen käsitys, että saksalaisen prinssin vaali tietäisi alistumista\nSaksan johtoon.\n\nAsemani hallituksen jäsenenä ja ulkoasiain hoitajana oli tällä haavaa\nperin vaikea. Oli selvää, että enemmistö hallituksessa yhä toivoi\nprinssin vastaanottavan eduskunnan vaalin ja valitun kuninkaan pian\nsaapuvan maahan, ja minun täytyi pitää tällaista asiain kehitystä\nsuurena onnettomuutena sekä maallemme että myöskin prinssille itselleen\nhenkilökohtaisesti. Eduskunnan puhemies, professori Ingman, joka oli\nsaanut toimekseen yhdessä senaattori Nevanlinnan kanssa viedä\nprinssille yksityisesti tiedon eduskunnan vaalista, ennenkuin suurempi\nlähetyskunta saapuisi siitä virallisesti ilmoittamaan, oleskeli nyt\nFrankfurtissa prinssin lähettyvillä. Lokakuun 17 päivänä olin\nsähkösanomalla pyytänyt Ingmanilta tietoa siitä, mitenkä prinssi\narvosteli Englannin ja Ranskan protestien johdosta syntynyttä\nhuolestuttavaa tilannetta. Tähän olin saanut 20 päivänä Ingmanin ja\nTulenheimon, Procopén kautta allekirjoittaman sähkösanomavastauksen,\njossa ilmoitettiin prinssin pitävän protesteja vakavina, mutta ei\nratkaisevina. Ja sitten lisättiin sähkösanomassa: \"Prinssi hyväksyy\nulkoasiainministerin torstaina 10 lokakuuta hallituksessa esittämän\nulkopolitiikan suunnan ja lähimmät päämäärät.\"\n\nTämä tieto oli minulle erinomaisen tärkeä. Sillä kun prinssi oli\nilmoittanut hyväksyvänsä ulkopolitiikkamme lähitehtävät esitykseni\nmukaan, silloin oli käsittääkseni velvollisuuteni ilmoittaa hänelle,\nmitenkä arvostelin hänen mahdollista maahantuloaan lähiaikoina tämän\npolitiikan kannalta. Päätin tehdä tämän professori Tulenheimolle\nosoitetussa kirjeessä. Kun kirje jo oli valmiiksi kirjoitettu, muutin\naikeeni siten, että lähetin kirjeeni Hjeltille Berliiniin ja annoin\nsamalla määräyksen Hjeltille heti lähteä Friedrichshofiin esittämään\nkirjeeni prinssille. Samana päivänä eli lokakuun 28 päivänä sähkötin\nIngmanille seuraavasti: \"Vakaumukseni on, että jos prinssi nyt vastaten\nmyöntävästi saapuu maahan, ympärysvallat kieltäytyvät häntä\ntunnustamasta ja katkaisevat de facto-olevat välinsä Suomen kanssa.\nAinoa tapa onnistumiseen on ennen tuloa neuvottelujen kautta koettaa\npäästä suotuisaan tulokseen. Näistä asioista lähemmin kirjeessä, joka\nlähtee huomenna kuriirilla.\"\n\nPrinssille esitettävä kirjeeni oli kirjoitettu saksaksi ja kuului\nkäännettynä seuraavasti:\n\n    Korkeastikunnioitettu Herra Professori.\n\n    Valitettavasti on minun ollut pakko tulla siihen varmaan\n    käsitykseen, että jos H. K. Prinssi Fredrik Kaarle nyt\n    vastaanottaisi Suomen kruunun sekä saapuisi maahan, olisi tästä\n    seurauksena, että Englanti ja Ranska viipymättä katkaisisivat\n    näiden maiden ja Suomen välillä de facto voimassaolevat suhteet.\n    Kun tämä voisi tuottaa maalle suuria vaikeuksia ja varmaankin\n    muun muassa tekisi mahdottomiksi ne neuvottelut ympärysvaltojen\n    kanssa Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta ja Suomen oikeudesta\n    omien valtuutettujen kautta ottaa osaa tulevaan rauhankongressiin,\n    joihin maan hallitus jo on ensimmäiset askelet ottanut, olen\n    katsonut virkavelvollisuuteni vaativan tästä Teille ilmoittamaan.\n\n    Käsitykseni perustana ovat seuraavat tosiasiat:\n\n    1) Kuninkaanvaalin johdosta Ranskan ja Englannin hallitusten\n    meille esittämät nootit, jotka ovat Teille tunnetut.\n\n    2) Tohtori Holstin ilmoitus, että Englanti jo kuninkaanvaalin\n    johdosta aluksi oli aikeissa katkaista meidän kanssamme välinsä,\n    jotka lähimpänä aikana ennen vaalia olivat osoittaneet erityisiä\n    paranemisen oireita, vaikka Englanti sitten lopuksi päätti\n    asettua odottavalle kannalle.\n\n    3) Erään maanmiehemme, joka on Tukholmassa olevan Englannin\n    ministerin läheinen tuttava, ilmoitus siitä, että Englanti ei\n    mitenkään voi tunnustaa saksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi,\n    _niin kauan kuin sota kestää_, josta syystä kuninkaan saapuminen\n    Suomeen heti aiheuttaisi välien katkaisemisen Suomen kanssa.\n\n    4) Ruotsin ja Norjan täkäläisten ministerien minulle antamat\n    ilmoitukset, jotka ovat olleet myöskin mainittuun suuntaan käypiä.\n\n    5) Tanskan ulkoasiainministerin Scaveniuksen lausunto meidän\n    Kööpenhaminan-ministerillemme. Olin kehoittanut meidän\n    ministeriämme pyytämään, että Scavenius koettaisi ympärysvaltojen\n    hallitusten luona vaikuttaa meidän käsityksemme hyväksi\n    kuningaskysymyksessämme, ja Scavenius oli tällöin vastannut\n    kernaasti sen tekevänsä, mutta oli edeltäpäin vakuutettu siitä,\n    että tämä ei voinut onnistua nykyjään vallitsevissa olosuhteissa.\n\n    Katson, että tämä on ilmoitettava H. K. Prinssille, jotta\n    hän itse voi harkita, minkä arvon ja merkityksen hän katsoo\n    tarpeelliseksi kiinnittää näihin tosiasioihin ja minun niihin\n    nojautuvaan käsitykseeni.\n\n    Jos H. K. Prinssi tulisi siihen käsitykseen, että hänen\n    tännetulonsa ilman viivytystä ei ole mahdollinen, voitaisiin\n    H. K:n vastaus laatia esimerkiksi siihen suuntaan, että H. K. on\n    taipuvainen vastaanottamaan Suomen kruunun, mutta kun Suomi on\n    puolueeton maa, edellyttää hänen valtaistuimelle nousemisensa\n    _maailmansodan kestäessä_ tunnustamista molempien sotaakäyvien\n    valtioryhmien puolelta, josta syystä H. K. on suostuvainen\n    saapumaan maahamme niin pian kuin sellainen tunnustaminen on\n    tapahtunut.\n\nEnnenkuin lähetin tämän kirjeeni, olin ilmoittanut aikeestani\nvaltionhoitajalle ja pääministeri Paasikivelle. Valtionhoitaja ei\nvastustanut kirjeeni lähettämistä. Pääministeri Paasikivi\nhyväksyi menettelyni ja kirjoitti lokakuun 28 p:nä professori\nIngmanille kirjeen, jossa hän laajasti selitti tilannetta, päätyen\nsamansuuntaiseen esitykseen, kuin olin kirjeessäni tehnyt. Kun sitten\nasia tuli esille hallituksen yksityisessä istunnossa, syntyi siitä\nhyvinkin kiivas keskustelu. Useat hallituksen jäsenet moittivat tekoani\nankarasti, katsoen että minulla ei olisi ollut oikeutta tällaisen\nkirjeen lähettämiseen. En voinut muuta kuin ilmoittaa tehneeni sen\nsuorastaan omantunnon pakotuksesta, mutta luonnollisesti olevani valmis\nheti asettamaan paikkani käytettäväksi, jos niin halutaan.\n\nSuuri oli iloni, kun sain Hjeltin marraskuun 3 päivänä lähettämän\nsähkösanoman, jossa hän ilmoittaa esittäneensä kirjeeni prinssille,\njoka kiittää avomielisyydestäni ja hyväksyy täydellisesti esittämäni\nsyyt. Kirjeeni esittäminen oli tapahtunut marraskuun 1 päivänä\nBerliinissä, jonne prinssi oli saapunut juuri ennenkuin Hjelt ennätti\nlähteä matkalleen prinssin luokse. Hjelt sanoo muistelmateoksessaan\n(s. 221), että prinssi kirjeen kuultuaan oli lausunut olevan hänelle\n\"todelliseksi kevennykseksi\" saada kuulla, että Suomessa oli\nhenkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoin kuin hän itse ja joiden\nepäilykset olivat samat kuin hänen. Minulle tuotti myöskin suurta\nhelpotusta raskaassa vastuussani tieto siitä, että prinssi ei missään\ntapauksessa katsonut mahdolliseksi nykyisessä tilanteessa saapua\nmaahamme.\n\nPrinssi oli nyt valmis antamaan vastauksensa eduskunnalle. Se tapahtui\nverraten pitkällä kirjelmällä, jonka prinssi antoi Berliiniin\nsaapuneelle professori Ingmanille marraskuun 4 päivänä Suomen\nlähetystössä. Jaloaatteisessa kirjelmässään prinssi ensin selostaa\nkäsitystään hallitsijan suhteesta kansaan, huomauttaa kuinka\nuudenaikaisen, vapaamielisen valtiosäännön aikaansaaminen maallemme on\nerittäin tärkeä, ja siirtyy sitten niihin vaikeuksiin, jotka hänen\nvaalinsa johdosta tällä hetkellä uhkaavat maatamme sekä sisään- että\nulospäin; tässä suhteessa sanotaan kirjelmässä m.m. seuraavaa: \"Näyttää\nmelkein, että minun vaalistani kasvaisi este Suomen itsenäisyyden\ntunnustamiselle. Tämä olisi sitä vaikeampi käsittää, kun vakaumukseni\nmukaan, jonka yhä uudestaan olen lausunut kansaneduskunnan ja\nhallituksen valtuutetuille, hyvällä suhteella Suomen ja niidenkin\nsuurvaltain välillä, jotka eivät vielä ole tunnustaneet sen\nitsenäisyyttä, on mitä suurin merkitys tämän nuoren valtion\nmenestykselle, ja koska sekä Suomen nykyinen että vastainen politiikka\nvaatii, että sellaiset hyvät ja yhä luottamuksellisemmat suhteet\naikaansaadaan, lujitetaan ja säilytetään.\" Kirjelmä loppuu sillä\nilmoituksella, että \"eräät seikat, jotka eivät ole määrättävissäni,\npakottavat minun vielä jonkin aikaa lykkäämään lopullisen ratkaisuni,\njonka, kuten muistetaan, alun pitäen olen pidättänyt itselleni\".\n\nMaanantaina marraskuun 11 päivänä esitti professori Ingman prinssin\nkirjelmän eduskunnalle, ja kirjelmä kokonaisuudessaan sisältyy sen\npäivän pöytäkirjaan.\n\nKuten aikaisemmin olen kertonut, oli hallitus jo lokakuussa kääntynyt\nkenraali Mannerheimin puoleen pyynnöllä, että hän suostuisi lähtemään\nLontooseen ja Pariisiin toimiaksensa siellä muun muassa sen puolesta,\nettä Englannin ja Ranskan vastustus prinssi Fredrik Kaarlen\nhallitsijaksi tulemista vastaan saataisiin poistetuksi. Tähän näytti\nsilloin vielä olevan joitakin toiveita, semminkin Englantiin nähden,\nsiinä tapauksessa nimittäin, että Fredrik Kaarlen tunnustaminen\nsiirtyisi sodan päättymisen jälkeiseen aikaan. Tässä suhteessa\nansaitsee erityisesti mainitsemista, että Englannin Tukholmassa oleva\nministeri oli nimenomaan korostanut Englannin olevan mahdotonta\ntunnustaa prinssiä Suomen kuninkaaksi _sodan kestäessä_. Prinssi oli\nennen sotaa ollut vallan läheisissä suhteissa sekä Englannin hovin että\nerinäisten englantilaisten johtavien valtiomiesten kanssa; itse hän\nmyöskin uskoi, että jos hän vain pääsisi yhteyteen näiden piirien\nkanssa, olisi toiveita vastustuksen murtamisesta, ja sentähden\nolisi hän halunnut lähettää Englantiin luottamusmiehen, joka\nyksityishenkilönä, käyttäen hyväkseen prinssiltä saamiaan suosituksia,\nolisi saanut tilaisuuden vaikutusvaltaisille henkilöille selittää\nasemaa ja prinssin halua siinä tapauksessa, että hän tulisi Suomeen,\ntoimia hyvien välien aikaansaamiseksi myöskin Englannin ja Ranskan\nkanssa. Prinssin ajatus ei kuitenkaan ollut toteutettavissa.\n\nOli kuitenkin osoittautuva, että olimme -- samoinkuin prinssikin --\nväärin arvostelleet mainittuja mahdollisuuksia. Emme riittävästi\ntunteneet sitä kiihkeän katkerata mentaliteettia, joka sodan kestäessä\noli kiteytynyt voimakkaaksi ympärysvalloissa saksalaisia ja kaikkea\nsaksalaisuutta vastaan. Mannerheim, oleskeltuansa pitemmän aikaa\nlänsivalloissa, sähkötti hallitukselle, että Lontoossa ja Pariisissa\ntapahtuneiden keskustelujen nojalla hänen on pakko todeta, etteivät\nympärysvaltiot tule nyt eikä myöhemminkään tunnustamaan prinssiä ja\nettä prinssin luopuminen on Suomen itsenäisyyden tunnustamisen\nvälttämätön ehto. Kun tämä Mannerheimin tiedonanto joulukuussa saapui\nSuomeen, oli jo aikaisemmin maassa tapahtunut hallituksen vaihdos;\nPaasikiven hallitus oli saanut pyytämänsä eron, ja sijalle oli tullut\nIngmanin muodostama kokoomushallitus. Hallitus sähkötti tämän\nMannerheimin tiedonannon Hjeltille määräten toimittamaan sen\nprinssille. Saatuansa täten tiedon länsivaltojen lopullisesta\nkannasta prinssi kiiruhti heti vapauttamaan Suomen kansan niistä\nvelvollisuuksista, joihin kansan eduskunta oli häntä kohtaan\nsitoutunut. Tämä tapahtui ministeri Hjeltille Berliiniin\nosoitetussa kirjelmässä, joka kuului:\n\n\"Teidän Ylhäisyyttänne pyydän hallituksellenne nimessäni ilmoittamaan\nseuraavaa Suomen kansan tietoon saatettavaksi: Yleisen poliittisen\ntilanteen muuttuminen vaikuttaa välttämättä Suomeenkin, jonka kansa oli\npäättänyt uskoa minulle menestystänsä koskevan huolenpidon. Marraskuun\n4 päivänä eduskunnan puhemiehelle lähettämässäni kirjelmässä oli minun\npakko pidättää itselleni oikeus asian myöhempään lopulliseen\nratkaisemiseen syistä, joita tosin ei nyt enää ole olemassa; sen sijaan\novat toiset vaikeudet, joihin silloin jo viittasin, lisääntyneet ja\nasettuvat voittamattomina erottamaan toisistaan Suomen velvollisuutta\nitseänsä kohtaan ja Suomen velvoitusta minua kohtaan. Tämän tietäen en\nepäröi hetkeäkään vapauttaessani sen jälkimmäisestä velvoituksestaan.\nSaadessaan takaisin moraalisen vapautensa minuun nähden Suomi saa\nkaiken, mitä sille näissä olosuhteissa kykenen antamaan. Ei ole tarvis\npuhua tätä laajemmin. Tiedän että minut ymmärretään. Lähetän vakaiden\nsilmien maalle omat ja omaisteni terveiset ja kuten uskollisin sydämin\nmonesta ystävällisyyden ilmituonnista. Tulkoon sen rakas kansa\nonnelliseksi, miehet naiset ja kaunis nuoriso, jossa on tulevaisuuden\ntoivo.\"\n\nTämä tiedonanto julkaistiin maan virallisissa lehdissä hallituksen\ntoimenpiteestä joulukuun 28 päivänä.\n\nKaunis on se muisto, jonka prinssi Fredrik Kaarle jätti itsestänsä,\nerittäinkin niille, jotka olivat joutuneet hänen kanssansa\nhenkilökohtaiseen kosketukseen. Vallan tavoittelu ja kaikkinainen\nitsekkyys oli hänelle vierasta. Suomen onni ja etu, sellaisina kuin hän\nne käsitti oli hänelle määräävänä hänen päätöksissään ja toiminnassaan\nkoko ajan siitä hetkestä saakka, kun maamme, valtuutettujensa kautta,\noli hänen puoleensa kääntynyt.\n\n\n\n\nAHVENANMAAN LINNOITUSTEN HÄVITTÄMINEN\n\n\nAsia, joka oli vireillä koko ministeriaikani, oli kysymys Ahvenanmaan\nlinnoitusten hävittämisestä. Sen esihistoria oli seuraava.\n\nMaailmansodan puhjettua alkoivat venäläiset liittolaistensa Englannin\nja Ranskan suostumuksella, vastoin tunnetussa Pariisin sopimuksessa\nmaaliskuun 30 päivän 1856 hyväksyttyjä määräyksiä, vahvasti linnoittaa\nAhvenanmaan saaria. Kun tämä herätti suurta levottomuutta Ruotsissa,\nkoettivat venäläiset rauhoittaa mielialaa siellä selittämällä, että\nlinnoitukset oli tarkoitettu väliaikaisiksi, ainoastaan sodan kestäessä\nkäytettäviksi. Tätä selitystä vastaan puhui kuitenkin se tosiasia, että\nlinnoitukset ja muut varustukset, joita rakennettiin vuosien kuluessa,\noli tehty kaikissa suhteissa linnoitustekniikan viimeisiä saavutuksia\nnoudattaen ja niin täydellisiksi, etteivät ne pysyväisyyden kannalta\njättäneet ensinkään toivomisen varaa. Useat muutkin seikat vahvistavat\nsitä käsitystä, että tarkoituksena oli ollut pysyväisesti linnoittaa\nsaariryhmä.\n\nKun sitten rauhanneuvottelut alkoivat Saksan ja Venäjän välillä\nBrest-Litovskissa tammikuussa 1918, otti Saksa neuvotteluissa\nesille kysymyksen Ahvenanmaan linnoituksista. Tämä tapahtui\nyhteisymmärryksessä Ruotsin hallituksen kanssa ja Ruotsin hallituksen\nnootissa joulukuun 23 päivänä 1917 tekemästä nimenomaisesta pyynnöstä.\nMaaliskuun 3 päivänä allekirjoitetussa rauhansopimuksessa määrättiin\nlinnoituksista seuraavasti:\n\n\"Ahvenanmaan saarille rakennetut linnoitukset on mahdollisimman pian\npoistettava. Näiden saarien pysyväinen linnoittamatta jättäminen kuin\nmyös muu niitä koskevain sotilaallisten ja merenkulkuteknillisten\nasiain järjestely on tapahtuva erityisellä Saksan, Suomen, Venäjän ja\nRuotsin välisellä sopimuksella; osallisiksi tähän kutsutaan Saksan\ntoivomuksesta muitakin Itämeren rantavaltioita.\"\n\nSaksan ja Suomen väliseen rauhansopimukseen, joka allekirjoitettiin\nBerliinissä maaliskuun 7 päivänä, otettiin sen 30 artiklaan määräys\nAhvenanmaan linnoituksista sanasta sanaan yhtäpitäväisenä edelläolevan\nBrest-Litovskin sopimuksen määräyksen kanssa.\n\nVapaustaistelumme ei vielä ollut loppuun suoritettu, kun kysymys\nAhvenanmaan linnoitusten hävittämisestä viritettiin. Jo huhtikuun 5\npäivänä kirjoitti Tukholman-lähettiläämme Gripenberg hallituksen\npuheenjohtajalle Svinhufvudille Vaasaan kirjeen, jossa Gripenberg\nkertoo Saksan sikäläisen lähettilään, vapaaherra v. Luciuksen\nilmoittaneen hänelle, että niin hyvin Saksan kuin Ruotsin hallitus\nmielellään näkisi ensi tilassa saatavan aikaan päätöksen Ahvenanmaan\nlinnoitusten hävittämisestä. Ja Gripenberg jatkaa: \"Luciuksen lausunnon\nmukaan olisi erinomaisen tärkeää, että tällainen sopimus tehtäisiin\nsinä aikana, jona Ruotsin nykyinen ministeristö vielä on vallassa,\nsillä se ei missään tapauksessa enää voi olla pitkäikäinen; enintään\nparin kuukauden kuluttua sen tarina on lopussa, mutta Suomi ei voi\ntarkoituksiansa varten saada mukavampaa ministeristöä. [On vaikea\najatella, että tämä Saksan lähettilään lausunto on annettu\nvakavassa mielessä, sillä Ruotsin hallituksena oli silloin Edénin\nliberaalis-sosiaalidemokraattinen ministeristö, joka tosiaan ei\nollut tehnyt itseänsä tunnetuksi Suomi-ystävällisyydestä. Tämä\nministeristö kaatui vasta 1920, jolloin seurasi Brantingin puhtaasti\nsosiaalidemokraattinen ministeristö.] Tämä ei näet koskaan tulisi\nvaatimaan Ahvenanmaan saariston luovuttamista, vaan tyytyisi muutamiin\nharvoihin myönnytyksiin Suomen puolelta, Ahvenanmaan linnoitusten\nhävittämisen lisäksi. Sitä vastoin tulisi jokainen toinen ministeristö,\njoka astuisi nykyisen tilalle, olemaan päättäväisempi, enemmän\nagressiivinen Suomea kohtaan ja epäilemättä enemmän yltiöisänmaallinen\nkuin nykyinen, ja voisi siten valmistaa Suomelle monta vaikeutta. Tästä\nsyystä olisi Luciuksen mielipiteen mukaan Suomen hallituksen intressi\nkäyttää nykyistä tilannetta hyväksensä Ahvenanmaata koskevan sopimuksen\naikaansaamiseksi. Sekä Suomen että Saksan intressi vaatii hyvää\nsuhdetta Ruotsiin ja muihin Skandinaavian maihin ja täten välillisesti\nRuotsin liittymistä keskusvaltioiden ryhmään. Jos Suomi haluaa saada\nSaksan kannatusta neuvotteluissaan Ahvenanmaan-kysymyksessä, ei sen\ntule tarpeettomalla lykkäyksellä viivytellä tämän asian lopullista\nratkaisua, jota Suomen ja Saksan välinen rauhansopimus myöskin\nedellyttää.\"\n\nSaman kuun 17 päivänä kääntyi Ruotsin ulkoasiainministeri Hellner\nkirjelmällä ministeri Renvallin puoleen, joka Vaasassa kauppa- ja\nteollisuus-salkkunsa ohella hoiti myöskin ulkoasioita. Tässä kirjeessä\nHellner kirjoittaa Ahvenanmaan linnoituksista seuraavaa:\n\n\"Ruotsin hallitus on katsonut tarpeelliseksi viipymättä vaatia niiden\nlinnoitusten poistamista, jotka Venäjän hallitus, vastoin 1856 solmitun\nPariisin-rauhan määräyksiä, on sodan aikana rakentanut Ahvenanmaan\nsaariryhmälle. Ruotsi on jo aikaisemmin, heti kun tuli tunnetuksi, että\ntällaisia linnoituksia valmistettiin, Venäjän hallituksen luona\nprotesteerannut niiden rakentamista vastaan ja vaatinut niiden\npoistamista, ja Venäjän hallitus on tämän johdosta luvannut ryhtyä\nneuvotteluihin Ruotsin hallituksen kanssa linnoitusten hävittämisestä\nviipymättä rauhanteon jälkeen. Ruotsin hallitus pitää tässä\nkysymyksessä selvänä, että Ruotsilla on Pariisin-sopimukseen perustuva\nitsenäinen oikeus. Mutta tässä ei ole ainoastaan kysymys kansainvälisen\nsopimuksen nojalla Ruotsille kuuluvasta oikeudesta, vaan myöskin\nerinomaisen suuriarvoisesta ruotsalaisesta intressistä.\"\n\nKirje päättyy seuraavasti:\n\n\"Tämän nojalla lausun sen hartaan toivomuksen, että Suomen hallitus on\noleva valmis viipymättä tekemään sopimuksen Ahvenanmaan linnoitusten\nhävittämisestä, ja minulla on tähän sitäkin suurempi aihe, kun Suomen\nhallitus jo on sopinut Saksan hallituksen kanssa siitä, että\nAhvenanmaalle rakennetut linnoitukset on mahdollisimman pian\npoistettava, määräys, johon Venäjän hallitus jo aikaisemmin on antanut\nsuostumuksensa maaliskuun 3 päivänä 1918 solmitun Brest-Litovskin\nrauhansopimuksen 6 artiklassa.\"\n\nMaaliskuun 15 p:nä oli Ruotsin hallitus määrännyt täysivaltaiseksi\nministeriksensä Suomeen ulkoasiainministeriön kansliapäällikön C. G.\nWestmanin. Kun Westman oli saapunut Vaasaan, tuli nyt lähinnä hänen\nasiaksensa hallituksen puolesta hoitaa kysymystä Ahvenanmaan\nlinnoitusten hävittämisestä. Huhtikuun 21 ja 22 päivänä Westman\nkeskusteli asiasta ministeri Renvallin kanssa; keskusteluista tehtiin\nmolempien keskusteluihin osaaottaneen allekirjoittamat muistiinpanot.\nNäiden mukaan Renvall ilmoitti, että Suomen hallitus, joka täysin\ntunnustaa Ruotsille Pariisin rauhassa vakuutetun oikeuden, on\nsuostuvainen tekemään Ruotsin ja Saksan kanssa sopimuksen Ahvenanmaalle\nrakennettujen linnoituslaitteiden hävittämisestä viipymättä. Samalla\nRenvall lausui Suomen hallituksen tyydytyksellä näkevän, että se\nVenäjän valtiolle kuuluva omaisuus, joka Ahvenanmaalla oli uskottu\nruotsalaisten hoitoon, luovutettaisiin maaherra v. Bonsdorffille,\nSuomen hallituksen edustajalle, ja että ruotsalainen valvontamiehistö\nlähetettäisiin kotimaahansa. Renvall ilmoitti odottavansa tietoa siitä,\nmilloin sanotun valvontamiehistön poiskuljettaminen tulee tapahtumaan,\njotta voitaisiin Ruotsin kanssa sopia ajasta, jolloin neuvottelut\nAhvenanmaan linnoitusten hävittämisestä olisi aloitettava. Lopuksi\nRenvall lausui pitävänsä Suomen poliittisena elinehtona tulla\nmahdollisimman läheisiin suhteisiin Ruotsin ja muiden Skandinaavian\nvaltioiden kanssa, josta syystä hän tervehtisi ilolla kysymyksessä\nolevan riita-asian poistamista.\n\nMinisteri Westman ilmoitti saman kuun 26:ntena päivätyllä kirjelmällä\nsaaneensa toimeksensa lausua Ruotsin hallituksen tyytyväisyyden Suomen\nhallituksen päätöksestä suostua välipuheen tekemiseen Suomen, Ruotsin\nja Saksan kesken Ahvenanmaan linnoituslaitteiden hävittämisestä, joka\ntapahtuisi _ruotsalaisen sotilasvalvonnan alaisena_. Samalla annettiin\ntieto siitä, että samana päivänä oli annettu määräys ruotsalaisen\nvalvontamiehistön kotiinkuljettamisesta Ahvenanmaalta, ja lopuksi\nlausuttiin Ruotsin hallituksen toivovan, että sopimus linnoitusten\nhävittämisestä tehtäisiin viipymättä.\n\nTämän johdosta ilmoitti Renvall, lausumalla Suomen hallituksen\ntyytyväisyyden siitä, että ruotsalainen valvontamiehistö vietiin kotiin\nAhvenanmaalta, Suomen hallituksen olevan valmiin heti ryhtymään\nSuomessa käytäviin neuvotteluihin linnoitusten hävittämisestä,\nehdottaen samalla, että samanaikaisesti julkaistaisiin Suomessa ja\nRuotsissa selostus ruotsalaisten joukkojen kotiinlähettämisestä\nAhvenanmaalta ja neuvottelujen alkamisesta Ahvenanmaan linnoitusten\nhävittämisestä ilman viivytystä.\n\nSuunnitellut neuvottelut lykkäytyivät nyt kuitenkin joksikin aikaa.\nSyynä tähän oli ilmeisesti lähinnä se seikka, että maamme hallitus\nsiirtyi nyt, vapaustaistelumme jouduttua onnelliseen loppuun, takaisin\nkokonaisuudessaan maan pääkaupunkiin ja hallituksen mukana maahamme\nakkreditoidut ulkomaiden lähettiläät.\n\nKun nämä muutot oli suoritettu, kääntyi ministeri Westman toukokuun 24\npäivänä seuraavansisältöisellä nootilla ministeri Renvallin puoleen:\n\n\"Sittenkun periaatteellisesti on sovittu Ruotsin, Saksan ja Suomen\nhallitusten kesken siitä, että ne linnoitukset ja muut _sotilaalliset\nlaitteet_ [andra militära etablissement], joita sodan aikana on\nrakennettu Ahvenanmaan saarille, on poistettava tai, missä tämä ei ole\nmahdollista, tehtävä tarkoitukseensa käyttökelvottomiksi, on minulla\nhallitukseni käskystä kunnia ehdottaa, että asianomaiset maat\nvalitsevat valtuutettuja ja antavat näille määräyksen kokoontua\nviipymättä yhteisesti laatimaan sopimusta niistä toimenpiteistä, joihin\non ryhdyttävä hävittämistyön suorittamiseksi. Kunink. hallitus ehdottaa\nvielä, että valtuutetut aluksi kokoontuisivat Maarianhaminassa,\ntarkoituksena toimituttaa heti neuvottelujen alussa itse paikalla\nlinnoitusten ja sotilaallisten laitteiden tarkastus, mutta että\nneuvotteluja sitten olisi jatkettava Tukholmassa, jossa sopimus myöskin\nolisi allekirjoitettava.\n\n\"Olisin kiitollinen, jos Herra Ministeri tahtoisi minulle ilmoittaa,\nonko Suomen hallitus edellämainitusta yhtä mieltä Ruotsin hallituksen\nkanssa. Tässä tapauksessa on asia siten ymmärrettävä, että tämä nootti\nja Herra Ministerin vastaus siihen toteavat meidän molempien maiden\nkesken tehdyn sopimuksen.\"\n\nMinisteri Renvall vastasi toukokuun 27 päivänä noottiin seuraavasti:\n\n\"Viitaten Herra Ministerin minulle antamaan noottiin toukokuun 24\npäivältä 1918 on minulla kunnia vahvistaa, että Suomen hallitus on yhtä\nmieltä Ruotsin hallituksen kanssa siinä, mitä nootissa on esitetty ja\nehdotettu Ahvenanmaan saarille sodan aikana rakennettujen linnoitusten\nja sotilaallisten laitteiden hävittämistä koskevassa kysymyksessä.\nSuomen hallitus tulee valitsemaan valtuutettuja ja antamaan näille\nmääräyksen viipymättä kokoontua laatimaan sopimusta niistä\ntoimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä Ahvenanmaan saarille sodan aikana\nrakennettujen linnoitusten ja sotilaallisten laitteiden hävittämistä\ntarkoittavien töiden suorittamiseksi. Valtuutetut kokoontuvat aluksi\nMaarianhaminassa, jotta linnoitusten ja sotilaallisten laitteiden\npaikallinen tarkastus voisi tapahtua, mutta tämän jälkeen päätetään\nneuvottelut Tukholmassa, jossa sopimus allekirjoitetaan.\"\n\nTällä kannalla oli kysymys Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä, kun\ntoukokuun 28 päivänä astuin ulkoasiain johtoon. Oli siten sovittu ei\nainoastaan siitä, että linnoitukset oli hävitettävä viipymättä, vaan\nmyöskin siitä, että hävitys oli ulotettava muihinkin sotilaallisiin\nlaitteisiin. Oliko ministeri Westmanin kirjeessä esiintyvä määräys,\nettä hävittämistyöt oli suoritettava ruotsalaisen sotilasvalvonnan\nalaisena, myöskin Suomen hallitusta velvoittava, se oli epäselvää.\nMitkä syyt olivat aiheuttaneet nämä suurimerkityksiset myönnytykset\nRuotsin hallituksen vaatimuksiin, ei käy esille asiakirjoista. Missään\ntapauksessa ei enää ollut muuta mahdollisuutta kuin täten sovitulta\npohjalta kehittää asioita eteenpäin.\n\nHallituksen kokouksessa kesäkuun 10 päivänä määrättiin\nTukholman-lähettiläämme Gripenberg ja everstiluutnantti S. Hjelmman\nSuomen valtuutetuiksi Ahvenanmaan komissioniin. Kirjeessä saman kuun 16\npäivältä ilmoitti Tukholman-lähetystömme Ruotsin hallituksen määränneen\nedustajiksensa entisen ulkoasiainministerin maaherra Eric Trollen ja\nKuninkaan yksityissihteerin kamariherra Carl Sandgrenin, määräten\nsamalla 3 upseeria näille valtuutetuille avustajiksi. Kun asia oli\nkehittynyt tälle asteelle, lähetti puolustusministeri Thesleff kesäkuun\n21 päivänä ulkoasiainministeriölle yleisesikunnan kirjelmän, jossa\nyleisesikunta ilmoittaa, \"että yleisen poliittisen tilan johdosta ei\nyleisesikunta voi suostua linnoitusten purkamiseen, vaan esittää, että\nolisi vaikutettava siihen, että ne jäävät pysymään\". Tähän esitykseen\nyhtyi myöskin puolustusministeri.\n\nKirjelmän johdosta tuli asia koko laajuudessaan uudestaan esille\nhallituksen istunnossa. Lausunnossani esitin ne syyt, jotka pakottivat\nminut ehdottamaan, että yleisesikunnan esitys ei antaisi aihetta\nmihinkään toimenpiteisiin hallituksen puolelta. Viittasin Suomen ja\nSaksan väliseen rauhansopimukseen, jossa oli sovittu Ahvenanmaan\nlinnoitusten poistamisesta niin pian kuin mahdollista, sekä siihen,\nettä Suomen ja Ruotsin hallitusten toukokuun 24 ja 27 päivänä\ntapahtuneella noottienvaihdolla oli kysymys ratkaistu näiden valtioiden\nvälillä. Näistä syistä, ja kun hallitukset jo olivat valinneet\nvaltuutettunsa aloitettaviin neuvotteluihin, olisi jo sellaisen\nkysymyksen herättäminen, jota yleisesikunta oli ehdottanut, varmaan\nomansa vaikuttamaan arvaamattomassa määrässä häiritsevästi Suomen ja\nRuotsin välisiin suhteisiin, sitäkin enemmän, kun tunnettua oli, kuinka\nsuuren merkityksen Ruotsin hallitus pani Ahvenanmaan linnoitusten\nnopeaan poistamiseen. Monet syyt vaativat kuitenkin säilyttämään\nmahdollisimman hyvät välit läntisen naapurimme kanssa.\n\nHyväksyen ehdotukseni jätti hallitus asian aikaisempien päätösten\nvaraan.\n\nKesäkuun 21 päivänä lähetti ulkoasiainministeri Hellner Gripenbergille\nkirjeen, jossa hän ehdottaa, että valtuutetut kokoontuisivat Tukholmaan\nsaman kuun 29 päivänä, kuten kirjeessä sanotaan, \"laatimaan\ntyösuunnitelmaa alkavia neuvotteluja varten\". Kun Gripenberg ilmoitti\nsähköteitse tästä, kielsin Gripenbergiä ottamasta osaa tähän\nkokoukseen, koska Suomen ja Ruotsin välillä nimenomaan oli sovittu,\nettä neuvottelujen tuli alkaa Maarianhaminassa, josta syystä myöskin\naloite valtuutettujen kokoonkutsumiseen oli tapahtuva meidän\npuoleltamme. Vastahakoisesti Gripenberg taipui tähän määräykseeni,\nmutta päivää ennen kuin kokous oli pidettävä, saapui Gripenbergille\nRuotsin ulkoasiainministeriöltä kirjelmä, jossa ilmoitettiin, että \"kun\nohjeet Saksan valtuutettua varten eivät olleet valmistuneet, oli Saksan\nhallitus anonut kokouksen lykkäämistä, josta syystä Ruotsin hallitus\npuolestansa oli päättänyt siirtää kysymyksessä olevien neuvottelujen\nalkamisen tuonnemmaksi\".\n\nMääräykseni mukaan kutsui Gripenberg tämän jälkeen valtuutetut\nkokoontumaan Maarianhaminaan heinäkuun 15 päivänä. Mutta ei tästäkään\nkokouksesta tullut mitään. Ja syynä tähän oli, kuten silloin\nkävi selvään ilmi se, että Saksan hallitus, joka aikaisemmin oli\nkannattanut Ruotsin vaatimusta linnoitusten mahdollisimman pikaisesta\nhävittämisestä, nyttemmin oli muuttanut kantansa ja mieluimmin olisi\nnähnyt, että linnoitukset ainakin toistaiseksi olisivat jääneet\npaikoillensa. Saksalainen eversti v. Giese, joka oli virkaatekevänä\nsotilasvaltuutettuna Tukholmassa, ilmaisi keskustelussa Gripenbergin\nkanssa tämän käsityksen, lisäten, että jos odotettaisiin jokin aika,\nmuodostuisivat poliittiset olot mahdollisesti sellaisiksi, että\nlinnoitusten hävittäminen voitaisiin kokonaan välttää. Mitä eversti v.\nGiese tarkoitti tällä lausunnollaan, siitä en halua lausua arvelujani,\nmutta tuskin erehtynee, jos asettaa nämä odotetut muutokset\npoliittisessa tilanteessa yhteyteen sen seikan kanssa, että juuri tähän\naikaan Saksan sotilasviranomaiset suunnittelivat ympärysvaltojen\nsotajoukkojen karkoittamista Venäjän alueelta sekä sotilasliiton\nsolmimista Suomen ja Saksan välillä.\n\nKysymys Ahvenanmaan linnoituksista lepäsi nyt, kunnes Ruotsin\npääministeri Edén, joka ulkoasiainministeri Hellnerin ollessa lomalla\nhoiti myöskin tämän tehtäviä, kutsui elokuun 6 päivänä Gripenbergin\nluoksensa ilmoittaen Ruotsin hallituksen vaativan, että Ahvenanmaan\nkomissioni olisi heti kutsuttava koolle, jotta vihdoinkin voitaisiin\nryhtyä linnoitusten poistamiseen, toimenpide, jota pääministerin\nlausunnon mukaan koko Ruotsin sanomalehdistö riippumatta puolueväristä\nkiihkeästi vaati. Kun Gripenberg oli saanut tämän tiedon, kävi hän\nSaksan sotilasattashean, komentajakapteeni v. Fischer-Loszainenin\nluona, joka oli määrätty Saksan valtuutetuksi Ahvenanmaan\nneuvotteluissa, päästäksensä selvyyteen Saksan kannasta asiassa sillä\nhetkellä. v. Fischer-Loszainen ilmoitti tällöin hänenkin mielestänsä\nolevan aihetta kutsua valtuutetut koolle Ruotsin yleisen mielialan\nrauhoittamiseksi, vaikkakaan linnoitusten hävittäminen ei voisi\ntoistaiseksi tulla kysymykseen. Kun Gripenberg ilmoitti minulle näistä\nasioista, lisäsi hän saaneensa vapaaherra v. Luciukselta kuulla, että\npääministeri Edén oli aikonut ilman muuta kutsua Ahvenanmaan\nkomissionin koolle, mutta kun v. Lucius oli epäillyt tällaisen\ntoimenpiteen oikeutusta, oli Edén tyytynyt kutsumaan Gripenbergin\nedellämainittuun keskusteluun.\n\nSuomen puolelta annetun kutsun nojalla kokoontuivat valtuutetut nyt\nMaarianhaminaan elokuun 21 päivänä. Suomen valtuutetut olivat\nGripenberg ja Ahvenanmaan maaherra W. Isaksson sekä sotilasasiain\ntuntijoina kenraaliluutnantti T. Wadenstjerna, everstiluutnantti E.\nGrönlund ja insinööri W. Helenius sekä sihteerinä ja neuvottelevana\njäsenenä tuomari J. Uggla. Ruotsin valtuutetut olivat aikaisemmin\nmainitut maaherra Trolle ja kamariherra Sandgren sekä everstiluutnantti\nI. G. Sylvan, majuri A. G. Wibom, majuri S. E. Bjuggren ja kapteeni\nC. A. F. Holmqvist. Saksan edustajat olivat aikaisemmin mainittu\nkomentajakapteeni v. Fischer-Loszainen ja kapteeniluutnantti K. Bühler.\n\nMikä merkitys Ruotsissa kiinnitettiin näihin neuvotteluihin, osoittaa\npuolestaan valtuutettujen valinta. Silloinen maaherra Trolle, entinen\nulkoasiainministeri ja nykyinen Ruotsin valtakunnanmarsalkka, on ei\nainoastaan yleensä erittäin suurta arvoa maassansa nauttiva henkilö,\nvaan myös tunnetusti pidetty yhtenä Ruotsin kaikkein etevimmistä\ndiplomaateista. Gripenbergin ehdotuksesta valittiin Trolle komissionin\npuheenjohtajaksi.\n\nEnsimmäiseksi joutui nyt keskustelun alaiseksi kysymys siitä, kuinka\nlaajalle oli hävittäminen ulotettava. Alueellisesti oltiin kyllä\nyksimielisiä siitä, että hävittämisen tuli koskea Ahvenanmaan\nmaakuntaan rakennettuja laitteita, mutta oliko hävittäminen\nrajoitettava varsinaisiin linnoituksiin vai oliko se ulotettava myöskin\nvenäläisten rakentamiin muihin laitteisiin, siitä ilmaantui heti\neriäviä mielipiteitä. Linnoitusten ohessa olivat venäläiset vuosien\nkuluessa rakentaneet Ahvenanmaalle kasarmeja, joukon hyviä teitä,\nsiltoja, kaikenlaisia rakennuksia, puhelin- ja sähköjohtoja, radio- ja\nlentoasemia.\n\nSuomen hallitus olisi tahtonut rajoittaa hävityksen koskemaan\nainoastaan linnoituksia ja kenttävarustuksia, mutta kun Ruotsin ja\nSuomen hallitusten välisessä toukokuulla tapahtuneessa noottien\nvaihdossa oli puhuttu \"linnoituksista ja sotilaallisista laitteista\" ja\nRuotsin puolelta nimenomaan vedottiin tähän, ei hallituksella ollut\nmahdollisuutta pysyä alkuperäisellä kannallaan. Hallitus päätti tämän\njohdosta jättää valtuutettujen ratkaistavaksi \"in casu\", mitkä laitteet\noli pidettävä hävittämisen esineinä ja mitkä taasen linnoitusten\nhävittämisen jälkeen olisivat vailla sotilaspoliittista merkitystä ja\nsiitä syystä säilytettävät yhteishyödyllisiin tarkoituksiin.\n\nRuotsalaisten vaatimus oli alussa, että yleensä kaikki, mitä venäläinen\nsotaväki oli rakentanut sodan aikana, oli hävitettävä tai poistettava.\nSaksan edustaja huomautti, että Saksan tekemissä sopimuksissa puhuttiin\nainoastaan linnoitusten hävittämisestä, josta syystä hänen oli\nhankittava tarkempia ohjeita Berliinistä, ennenkuin hän voisi\nmääritellä kantansa kysymyksessä olevassa suhteessa.\n\nSeuraavina päivinä, aina elokuun 26 päivään saakka, komissionin jäsenet\nmatkustivat paikasta toiseen Ahvenanmaan saarilla yksityiskohtaisesti\ntarkastamassa linnoituksia ja kaikkia muita venäläisten työn tuloksia.\nKun tämä työ oli suoritettu, lähdettiin Tukholmaan neuvotteluja\njatkamaan. Toimitetun tarkastuksen nojalla tällöin määriteltäessä,\nkuinka pitkälle hävitystyö oli ulotettava, onnistui Suomen\nvaltuutettujen pelastaa hävittämiseltä joukko hyödyllisiä laitteita:\nsiltoja, rakennuksia, puhelin- ja sähköjohtoja sekä yksi radioasema.\n\nJos siten verraten helposti päästiin yksimielisyyteen hävittämisen\nlaajuudesta, osoittautui sitävastoin seuraava kysymys, joka joutui\npohdittavaksi, erittäin vaikealuontoiseksi. Se oli kysymys siitä,\nkenenkä oli tehtävä hävittämistyö ja miten se oli suoritettava. Asia\ntuli ensi kerran esille kokouksessa elokuun 31 päivänä, ja pöytäkirja\nsiltä päivältä sisältää asiasta seuraavan merkinnän:\n\n\"Keskusteltiin kysymyksestä, kenenkä tuli suorittaa hävittäminen,\njolloin Ruotsin valtuutetut ilmoittivat ensinnäkin, että Suomen\nhallitus, sen mukaan mitä Suomessa oleva Ruotsin ministeri\nsähkösanomassa toukokuun 10 päivältä oli tiedoittanut, oli selittänyt\nolevansa haluton ottamaan osaa hävittämistyön suorittamiseen ja\njättävänsä tämän kysymyksen Ruotsin ja Saksan ratkaistavaksi, sekä\ntoiseksi, että ruotsalainen sotaväenosasto joka tapauksessa tulisi\nottamaan osaa tulevaan hävittämistyöhön. Saksan valtuutettu selitti,\nettä tässä tapauksessa halusi myöskin Saksa ottaa joukko-osastolla osaa\nhävittämistyöhön.\n\n\"Suomen valtuutetut ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään tietoja\nmainitusta toukokuun 10 päivänä annetusta selityksestä, jonka tähden\nheidän oli asiassa hankittava ohjeita Helsingistä hallitukselta.\"\n\nKeskustelussa oli maaherra Trolle, valtuutettujen memoriaalin mukaan,\nmuun muassa lausunut, että yksimielinen Ruotsin kansan opinio vaati\nhävittämistyön suorittamista ruotsalaisella sotaväellä ja että tätä\nvaatimusta pidettiin ruotsalaisella taholla suorastaan koko\nhävittämiskysymyksen ydinkohtana. Samalla ilmoitti maaherra Trolle,\nettä Saksan ja Ruotsin hallitusten välillä oli jo tehty kirjallinen\nsopimus ruotsalaisten joukkojen lähettämisestä tarkoitusta varten\nAhvenanmaalle. Tämä sopimus oli pääasiallisesti koskenut Ahvenanmaan\nservituuttia, mutta sivulauseessa oli Saksa antanut suostumuksensa\nruotsalaisten joukkojen siirtämiseen Ahvenanmaalle.\n\nMinisteri Westmanin sähkösanoma, johon Trolle oli viitannut ja jossa\nilmoitettiin, että Suomen hallitus luovuttaa hävittämistyön\ntoimeenpanon Ruotsille ja Saksalle, oli aiheutunut siitä, että Vaasan\nhallitus, neuvoteltuansa kenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa\nkanssa, oli ilmoittanut ministeri Westmanille, etteivät suomalaiset\nupseerit tulisi osallistumaan hävittämistyöhön, koska tämän katsottiin\nolevan ristiriidassa sotilaskunnian kanssa. Ilmeiseltä näyttää, että\nministeri Westman oli tästä ilmoituksesta tehnyt liian pitkälle meneviä\njohtopäätöksiä. Mitään sopimusta ei Vaasan hallitus ollut tehnyt\nhävittämistyön suorittamisesta, ja vallan epätietoiselta näytti,\nvoitiinko edes pitää ministeri Westmanin kirjeessä Vaasan hallitukselle\nhuhtikuun 26 päivältä esiintyviä sanoja, että hävittämistyö on\nsuoritettava \"ruotsalaisen sotilasvalvonnan alaisena\" (under svensk\nmilitärkontroll), Suomen hallitusta velvoittavina, sillä Vaasan\nhallituksen puolelta vastattiin tähän kirjeeseen ainoastaan, että\nSuomen hallitus on valmis viipymättä aloittamaan neuvottelut\nlinnoitusten hävittämisestä ja odottaa saavansa vastaanottaa\nsopimusehdotuksen.\n\nMinkälainen mieliala tämän kokouksen jälkeen vallitsi komissionin\nsuomalaisten jäsenten kesken, käy ilmi kirjeestä, jonka insinööri\nHelenius syyskuun 5 päivänä kirjoitti ministeri Gripenbergille. Siinä\nsanotaan m.m.:\n\n\"Päivänselvää on, että tällä kysymyksellä ei ole minkäänlaista yhteyttä\nitse pääkysymyksen kanssa, sillä linnoitusten hävittäminen voidaan\nsuorittaa sopimuksen mukaisesti yhtä perusteellisesti kotimaisilla\ntyövoimilla. Ruotsi voi saada siitä epäilemättömän varmuuden\nlähettämällä muutamia upseerejaan valvomaan töitä. Ei se riipu siitä,\nsuoritetaanko työ suomalaisten vai ruotsalaisten käsivoimilla, kaivaako\nkuopan, poraako porareiän suomalainen työmies vai ruotsalainen\nsotamies.\n\n\"Miksi siis Ruotsi niin kiihkeästi tällaista maihinnousua vaatii?\nSelvästi Ruotsin hallitus tahtoo sekoittaa asiaan muita tarkoitusperiä.\n\n\"Ensinnäkin ovat olot Ahvenanmaalla, neuvotteluihin osaaottavan\nAhvenanmaan maaherran lausunnon mukaan, äärimmäisyyteen kärjistyneet,\nmahdollisesti on huomattavissa jonkin verran oireita mielien\ntasaantumiseen. Maihinnousu epäilemättä kiihoittaisi mielet uudelleen\nja epätietoista on kuinka pitkäksi aikaa, koska kenttävarustusten\nrepimistä, joka on päätetty aloittaa heti sopimuksen tultua\nallekirjoitetuksi, tuskin tänä syksynä saataisiin loppuun suoritetuksi,\nvaan täytyisi töitä uudelleen keväällä jatkaa.\"\n\nKirjeessä lausutaan sitten arvelu, että Ruotsin hallitus maihinnousulla\nei tarkoita tilapäistä agitaatiota, vaan että se on tarkoin harkittu\nsuunnitelma, jolla koetetaan juurruttaa kansojen mieliin, että\nAhvenanmaa on tavallaan kansainvälistä aluetta. Lopuksi insinööri\nHelenius vastustaa jyrkästi sotaväen lähettämistä Ahvenanmaalle, ja\ntähän yhtyy everstiluutnantti Grönlund täydellisesti.\n\nKun tieto Tukholman kokouksen tapahtumista oli saapunut Helsinkiin\nja kun hallitus oli todennut, että Saksan hallitus jo toukokuun\nalussa oli sitoutunut kannattamaan Ruotsin hallitusta sen pyrinnöissä\nsaada lähettää ruotsalaista sotaväkeä Ahvenanmaalle, sähkötin\nBerliinin-ministerillemme määräyksen protesteerata sitä vastaan, että\nSaksan hallitus oli meitä kuulematta tehnyt sopimuksen, joka loukkasi\nSuomen suvereniteettia. Samalla ilmoitin meidän ehdotuksemme sisältävän\nsen, että suomalaisen työvoiman tulisi suorittaa linnoitusten\nhävittäminen suomalaisen, ruotsalaisen ja saksalaisen valvonnan\nalaisena, johon voisi osallistua pienehkö määrä, esimerkiksi 20\npionieerisotilasta kustakin maasta. Edellytyksenä olisi, että\nhävittäminen toimitettaisiin yleisen rauhan palattua. Ehdotuksellemme\ntoivoimme Saksan hallituksen kannatusta. Tähän vastasi Hjelt aluksi\nSaksan hallituksen ilmoittaneen, että mitään sopimusta kyllä ei ollut\nasiassa tehty Ruotsin kanssa, mutta että Ruotsin hallituksen pyynnöstä\nSaksa oli antanut kirjallisen lupauksen, että Ruotsi saisi ottaa osaa\nlinnoitusten hävittämiseen.\n\nSyyskuun 14 päivänä jätti ministeri v. Brück hallituksensa\nverbaalinootin, jossa selostetaan Saksan antamaa lupausta, viitataan\nSaksan hallituksen käsittäneen Suomenkin hallituksen antaneen\nmyönnytyksensä ruotsalaisten joukkojen käyttämiseen sekä lausutaan\nSaksan hallituksen luulleen toimineensa keskinäisen ymmärtämyksen\nedistämiseksi Suomen ja Ruotsin välillä.\n\nOli täten käynyt selville, että Ruotsin hallitus, ryhdyttyänsä, heti\nkun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi, neuvotteluihin Saksan kanssa\nAhvenanmaan linnoituksista, oli taitavasti käyttänyt hyväksensä\najankohtaa, jolloin Saksan hallituksella -- ainakin päättäen Saksan\nTukholman-lähettilään lausunnoista -- vielä oli jonkinlaisia toiveita\nRuotsin siirtymisestä puolueettomuudestaan keskusvaltio-ryhmän\npuolelle, hankkiaksensa Saksan kannatuksen pyrinnöillensä\nAhvenanmaalla. Suomen hallituksen asema käytävissä neuvotteluissa oli\ntämän johdosta tullut perin vaikeaksi, sitäkin enemmän, kuta selvemmin\nnyttemmin alkoivat käydä ilmi keskusvaltojen heikkenevät toiveet\nmaailmansodan ratkaisusta heidän hyväksensä, seikka, joka tietysti\nsuorastaan velvoitti Suomen hallitusta toimimaan niin, etteivät välimme\nläntisen naapurimme kanssa pääsisi kärjistymään.\n\nMutta ennenkuin kerron tämän vieraan vallan sotaväen käyttämistä\nAhvenanmaalla koskevan asian jatkuvista vaiheista, on minun palattava\njälleen Tukholman neuvotteluihin elokuun lopulla. Kolmantena esiintyi\ntäällä kysymys siitä, kenenkä tuli suorittaa hävittämistyön\nkustannukset ja miten nämä kustannukset oli laskettava.\n\nMeidän puoleltamme asetuttiin tässä suhteessa sille kannalle, että\nolisi vallan kohtuutonta velvoittaa Suomea suorittamaan mitään osaakaan\nkustannuksista, koska linnoitusten hävittäminen ei ensinkään ollut\nsuomalainen intressi ja siitä lisäksi olisi seurauksena velvollisuus\nlisätä Suomen puolustuslaitoksia toisilla tahoilla, mikä tietysti\naiheuttaisi melkoisesti kohoavia puolustuskustannuksia. Ruotsin\nvaltuutetut, joihin myöskin Saksan valtuutettu yhtyi, pitivät\nsitävastoin oikeimpana, että kukin maa suorittaisi omat kustannuksensa.\nAsiassa ei päästy yksimielisyyteen, vaan lykättiin ratkaisu myöhemmin\npidettävään kokoukseen.\n\nNeljäntenä esiintyi kysymys siitä ajasta, jonka kuluessa hävittäminen\noli suoritettava. Tällöin Saksan valtuutettu antoi lausunnon, jossa hän\naluksi viittasi siihen, että oikeussuhde Suomen ja Venäjän välillä ei\nvielä ollut selvitetty rauhanteolla, vaan että päinvastoin jo aloitetut\nrauhanneuvottelut olivat katkenneet. Joskin mahdollisuus -- hän sanoi\n-- on olemassa, että niihin ryhdytään uudelleen, ovat olot Venäjällä\ntätä nykyä siksi levottomat, että näyttää perin epävarmalta,\nmillaisiksi Venäjän ja Suomen väliset suhteet lopulta muodostuvat.\nSuomen intressi tekee siten toivottavaksi, että linnoitusten\nhävittämistä ei suoriteta, ennenkuin lopullinen rauha on saatu aikaan\nSuomen ja Venäjän välillä. Mutta myöskin asiaa Saksan kannalta\narvosteltaessa puhuvat erittäin tärkeät sotilaspoliittiset syyt,\nsemminkin nykyinen sotilaallinen tilanne Muurmannin rannikolla, sen\npuolesta, että linnoitukset olisi toistaiseksi säilytettävä. Ja samaten\nkatsoi Saksan valtuutettu Ruotsillakin olevan hyötyä linnoituksista,\nsillä ne turvasivat vapaan liikenteen Pohjanlahdella Ruotsin ja sen\nkanssa ystävällisissä suhteissa olevan Suomen välillä.\n\nSuomen valtuutetut yhtyivät tähän lausuntoon, jotavastoin Ruotsin\npuolelta ilmoitettiin, etteivät valtuutetut olleet valmiita määräämään\nkantaansa tämän Saksan valtuutetun ehdotuksen suhteen.\n\nSittenkun hallitus tällä välin oli käsitellyt asiaa koko laajuudessaan\nvaltuutettujen antaman selostuksen ja tekemien ehdotusten pohjalla\nsekä antanut valtuutetuille uusia ohjeita, kokoontui Ahvenanmaan\nkomissioni uudelleen syyskuun 16 päivänä Tukholmassa. Uusina\nasiantuntijoina ottivat kokoukseen osaa myöskin arkkitehti Lars Sonck\nja sanomalehdentoimittaja E. v. Wendt, saatuansa syyskuun 13 päivänä\nsiihen hallituksen määräyksen. Suomen puolesta ilmoitettiin nyt, että\nhallituksen määräyksestä oli Ahvenanmaalla pantu alulle kenttävarusten\nja piikkilankaesteiden hävittäminen suomalaisten viranomaisten kautta.\nToimenpidettä motivoitiin osittain sillä, että Ruotsin ja Saksan\nvaltuutetut olivat katsoneet kenttävarustusten mahdollisimman pikaisen\nhävittämisen suotavaksi, koska tämä oli Ahvenanmaan väestön intressi,\nosittain sillä, että muussa tapauksessa pilaantuisivat varustuksiin\nkäytetyt aineet, etenkin puuaineet käyttökelvottomiksi. Samalla\nilmoitettiin kenttävarustusten poistamisen tapahtuvan rahvaan\nmyötävaikutuksella.\n\nTämä ilmoitus aiheutti ankaran protestin Ruotsin ja Saksan\nvaltuutettujen puolelta, jotka katsoivat, ettei Suomen hallitus ollut\nenää oikeutettu ryhtymään tällaiseen yksipuoliseen toimenpiteeseen,\nsittenkun kysymys Ahvenanmaan varustusten poistamisesta oli\nkokonaisuudessaan lykätty kolmen maan valtuutettujen yhteisesti\nkäsiteltäväksi. Valtuutetut tahtoivat myöntää Suomen hallitukselle\noikeuden teettää ainoastaan sellaisia töitä, joita maanomistajat itse\nsuorittaisivat niiden kenttävarustusten poistamiseksi, jotka\ntodistettavasti ovat haitallisia maanomistajien elinkeinon\nharjoittamiselle.\n\nSuomen valtuutetut ilmoittivat saattavansa protestin hallituksensa\ntietoon.\n\nSamassa kokouksessa antoivat Suomen valtuutetut pöytäkirjaan seuraavan\nlausunnon:\n\nKenttävarustusten suhteen pidättävät valtuutetut Suomen hallitukselle\noikeuden niiden hävittämiseen suomalaisten viranomaisten kautta sekä\nmyöntävät, että jo alulle pantu työ suoritetaan Suomen kustannuksella.\nKun hävittämistyö on loppuun suoritettu, on siitä ilmoitettava Ruotsin\nja Saksan hallituksille, jonka jälkeen tarkastuskunta, jonka\nmuodostavat 3 ruotsalaista, 3 saksalaista ja 3 suomalaista upseeria,\nkontrolloi työn suorituksen.\n\nMitä sitten tulee päälinnoitusten hävittämiseen, myöntävät valtuutetut,\nettä tämä työ tehdään ruotsalaisten, saksalaisten ja suomalaisten\nupseerien, joita tulee olla yhtä monta kustakin maasta, johdolla ja\nvalvonnalla sekä käyttämällä tähän työhön 30 miestä insinöörijoukkoja\nkustakin sopimuksen tehneestä maasta, kuitenkin kaikki sillä\nnimenomaisella edellytyksellä, että tähän työhön ryhdytään vasta\nyleisen rauhanteon jälkeen.\n\nLausunnon johdosta selittivät Ruotsin valtuutetut, että ensimmäinen\nkappale siinä oli mahdoton hyväksyä Ruotsin kannalta, ja lausuivat\njyrkästi vastustavansa sellaisen päätöksen tekemistä, jonka mukaan\npäälinnoitusten hävittämiseen olisi ryhdyttävä vasta maailmansodan\nloputtua.\n\nSaksan valtuutettu katsoi, ettei Saksan puolelta ollut mitään\nmuistuttamista sitä vastaan, että päälinnoitusten hävittämiseen\nryhdyttäisiin niin pian kuin olosuhteet sen sallivat, kuitenkin\nviimeistään heti yleisen rauhanteon jälkeen.\n\nKun komissioni seuraavana päivänä, syyskuun 18:ntena, uudelleen\nkokoontui, esittivät Ruotsin valtuutetut täydellisen sopimusluonnoksen.\nUutuutena oli tässä määrätty, että hävittämistyötä varten oli\nAhvenanmaa jaettava kolmeen alueeseen ja että kukin sopimusmaista\ntoimittaisi työn yhdellä näistä alueista omalla väellänsä. Työvoima\nkustakin maasta saisi nousta 250 mieheen, joko sota- tai siviiliväkeä,\nkunkin valtion oman harkinnan mukaan.\n\nKomissioni hajaantui tämän jälkeen päättäen kokoontua uudelleen, niin\npian kuin Suomen ja Saksan valtuutetut olivat ennättäneet neuvotella\nhallitustensa kanssa Ruotsin sopimusluonnoksen johdosta.\n\nNeuvottelut alkoivat uudelleen lokakuun 17 päivänä. Suomen valtuutetut\nesittivät tällöin aluksi hallituksensa selityksen sen protestin\njohdosta, jonka Ruotsin ja Saksan valtuutetut olivat aikaisemmassa\nkokoustilaisuudessa sanelleet pöytäkirjaan. Selityksessä viitattiin\naluksi siihen, että ne toimenpiteet, joihin oli ryhdytty Ahvenanmaalla\nkenttävarustusten ja piikkilankaesteiden poistamiseksi, sisälsivät\nainoastaan määräysten toteuttamista, jotka koskivat koko Suomen\nvaltioaluetta. Kun Ahvenanmaan asujaimisto oli useamman kerran vaatinut\nkysymyksessäolevien laitteiden poistamista, syystä että ne olivat\nkokonaan tarpeettomia ja haitallisia maanviljelykselle, oli hallitus\nottamalla huoltaaksensa ja kustantaaksensa laitteiden poistamisen\ntahtonut tyydyttää näitä asukkaiden vaatimuksia. Sen ohella, että\nsuorastaan käytännölliset syyt olivat aiheuttaneet mainitut\ntoimenpiteet, olivat ne myöskin sopusoinnussa Suomen ja Saksan väliseen\nrauhansopimukseen sisältyvien, Ahvenanmaata koskevien määräysten kanssa\nja samaten sen käsityskannan kanssa, jonka komissioni oli omaksunut\nlausuessaan yksimielisesti Ahvenanmaalla pidetyssä kokouksessa\ntoivomuksenaan, että kenttävarustusten poistamiseen olisi ryhdyttävä\nmahdollisimman pian. Hallitus ilmoitti lopuksi kuitenkin antaneensa\nmääräyksen töiden keskeyttämisestä toistaiseksi.\n\nTämä hallituksen puolelta tehty myönnytys ei vastannut Suomen\nvaltuutettujen kantaa; he olivat päinvastoin kirjeellisesti esittäneet\nhallitukselle käsityksenään, että olisi pysyttävä lujasti vaatimuksessa\nkenttävarustusten poistamisesta yksistään suomalaisten viranomaisten\ntoimesta. Hallitus ei kuitenkaan katsonut tätä mahdolliseksi ensinnäkin\nsiitä syystä, että Ruotsin ja Suomen noottienvaihdossa toukokuussa oli\nsopimuksen esineeksi mainittu ei ainoastaan linnoitusten, vaan myöskin\n\"muiden sotilaallisten laitteiden\" hävittäminen, ja toiseksi, koska\nyleismaailmallisen poliittisen tilanteen käydessä Saksalle yhä\nepäedullisemmaksi näytti tarpeelliselta tehdä myönnytyksiä Ruotsille.\n\nKysymyksessä hävittämistyön suorittamisesta ehdotettiin nyt\nsuomalaiselta taholta, että sopimuksessa määrättäisiin ainoastaan työ\ntoimitettavaksi yhtä suurilla työvoimilla kustakin kolmesta\nsopimusmaasta, ilman mitään aluejakoa. Työtä tulisi valvomaan\ntarkastajalautakunta, jonka muodostaisi yksi upseeri tarpeellisine\nesikuntineen kustakin maasta. Tämä ehdotus oli oikeastaan lähtenyt\nSaksan hallituksesta. Vapaaherra v. Brück oli käynyt luonani\nehdottamassa, että sovinnon aikaansaamiseksi olisi paras määrätä\nainoastaan kunkin maan olevan oikeutetun lähettämään yhtä monta miestä\ntyöhön, jolloin, kun Saksa ei ollut halukas lähettämään kuin muutaman\nsotamiehen, tulos olisi, ettei Ruotsikaan voisi useampia lähettää.\n\nKomissioni teki nyt tarmokkaasti työtä päästäksensä lopullisiin\ntuloksiin sopimuksen suhteen. Istuntoja pidettiin lokakuun 17 päivästä\n30 päivään, jolloin sopimusluonnos oli kokonaisuudessaan läpikäyty ja\npäätökset tehty kaikissa kohdissa. Työn kuluessa oli Saksan\nvaltuutettu, komentajakapteeni v. Fischer-Loszainen, useamman kerran\nkorostanut, kuinka tärkeätä oli saada sopimus nopeasti aikaan, koska\nvenäläiset vaativat pääsyä mukaan neuvotteluihin ja tätä ei voitaisi\najan pitkään estää. Niinpä oli Venäjän ulkoasiainkomissariaatti antanut\nlokakuun 9 päivänä Saksan pääkonsulille Moskovassa nootin, jossa,\nvedoten Brest-Litovskin rauhansopimukseen, vaadittiin Venäjälle\noikeutta ottaa osaa Tukholman neuvotteluihin. Sittenkun sihteerit\nyhdessä kamariherra Sandgrenin kanssa olivat antaneet päätöksille\nniiden lopullisen sanamuodon, toimitettiin komissionin ehdotus\nsopimusvaltojen hallitusten tarkastettavaksi.\n\nNe asiat, joista suurin erimielisyys oli vallinnut, sisältyivät\nehdotuksen kolmanteen ja viidenteen artiklaan. Kolmas artikla kuului:\n\nHävittämisen suorittavat kolme sopimuksen tehnyttä valtiota\nsotilaallisilla työvoimilla, jotka kuitenkin asianomaisen valtion\noman harkinnan mukaan voidaan kokonaan tai osittain korvata\nsiviilityövoimalla.\n\nTyövoimien suuruus määrätään 250 mieheksi kustakin maasta, siihen\nluettuina päällystö sekä muonitusta ja työvoimien siirtoa varten\ntarvittava henkilökunta.\n\nKullakin valtiolla on täysi vapaus itse määrätä työvoimansa kokoonpano.\n\nRuotsalaiset ja saksalaiset työvoimat on kaikkien hävittämistöiden\npäätyttyä, minkä arvioidaan voivan tapahtua marraskuun 15 päivänä 1919,\nviipymättä kuljetettava pois Ahvenanmaan saarilta.\n\nViides artikla oli saanut seuraavan sisällyksen:\n\nKenttävarustusten hävittäminen on aloitettava aikana, jonka Suomen\nhallitus määrää, kuitenkin viimeistään huhtikuun 15 päivänä 1919.\nSuomen hallituksella on kuitenkin oikeus, sittenkun tämä sopimus\non tullut ratifioiduksi, tämän syksyn kuluessa toimituttaa\nkenttävarustusten hävittämistä tarkoituksella osittain estää\nrakennusaineiden pilaantumista, osittain poistaa sellaisia\nkenttävarustuksia, jotka ovat asujaimistolle haitaksi sen\nelinkeinonharjoituksessa.\n\nRuotsille määrätyllä hävittämisalueella ei tällaisen työn suorittaminen\nkuitenkaan ole luvallista suomalaisella sotaväellä eikä myöskään\nsuomalaisen viranomaisen hankkimalla siviilityövoimalla.\n\nMuiden varustusten ja sotilaallisten laitteiden hävittäminen on\naloitettava huhtikuun 15 päivänä 1919.\n\nTämän ohessa mainittakoon ehdotuksesta, että siinä oli ruotsalaisten\nesityksen mukaan määräys aluejaosta hävittämistyötä varten. Suomen\nvaltuutetut olivat katsoneet itsensä pakotetuiksi hyväksymään tämän,\nkun kaikki asiantuntijat, myöskin Suomen, olivat pitäneet aluejakoa\nkäytännöllisistä syistä tarpeellisena; Suomen valtuutetut olivat\nkuitenkin samalla huolehtineet aluejaon muodostamisesta sellaiseksi,\nettä ruotsalaisen sotaväen maahantulosta aiheutuvat haitat\nsupistuisivat mahdollisimman vähiin.\n\nHävittämisen kustannusten korvaamisesta ei päästy yksimielisyyteen\nkomissionissa. Sopimusehdotuksessa määrättiin tästä syystä\nkustannuksista, että kukin maa maksaa oman sotaväkensä muonituksen ja\npalkkauksen sekä räjähdysaineiden kustannukset, jotavastoin kysymys\nmuissa suhteissa jää sopimusvaltojen hallitusten erikseen tehtävän\nvälipuheen varaan.\n\nEnnenkuin sopimusehdotus tuli valtioneuvoston käsittelyyn, valmisti\nasiaa valiokunta, johon kuuluivat pääministeri, ulkoasiainministeri ja\npuolustusministeri. Tämän ohessa neuvoteltiin asiasta eduskuntaryhmien\nvaltuuskunnan kanssa. Marraskuun 13 päivänä esitettiin asia sitten\nvaltioneuvostolle.\n\nOn muistettava, että vähää ennen oli Saksassa tapahtunut vallankumous\nja sen sotilaallisen aseman täydellinen luhistuminen. Selvää oli, että\nnämä suuret tapahtumat eivät voineet olla vaikuttamatta myöskin Suomen\nhallituksen kantaan Ruotsin kanssa käydyissä neuvotteluissa. Hallitus,\njoka kyllä katsoi tarpeelliseksi mennä myönnytyksissä ruotsalaisten\nvaatimuksiin nähden mahdollisimman pitkälle, ei kuitenkaan voinut\nhyväksyä sopimusehdotusta kokonaisuudessaan. Se hyväksyttiin muissa\nosissa, mutta kolmanteen artiklaan päätettiin ehdottaa sellainen\nmuutos, että sotilasaines kunkin maan työvoimassa saisi olla enintään\n50 miestä, ja viidennestä artiklasta vaadittiin poistettavaksi\ntoinen momentti, jossa kiellettiin käyttämästä väliaikaisenakin\ntoimenpiteenä suomalaista työvoimaa kenttävarustusten poistamiseen\nsillä alueella, jolla varsinainen hävittämistyö seuraavana vuonna\ntulisi suoritettavaksi Ruotsin toimesta. Kun valtuutetuille annettiin\nnäiden hallituksen päätösten mukaiset ohjeet, saivat he samalla\noikeuden allekirjoittaa sopimuksen siinä tapauksessa, että nämä\nhallituksen muutosehdotukset hyväksyttäisiin.\n\nNiin ei kuitenkaan tapahtunut, kun komissioni uudelleen kokoontui\nmarraskuun 18 päivänä Tukholmassa. Ruotsin valtuutetut selittivät\nolevansa ohjeidensa mukaan estetyt hyväksymästä Suomen hallituksen\nehdotuksia ja esittivät vielä avoinna olevien kysymysten siirtämistä\nratkaistaviksi suoranaisilla neuvotteluilla sopimusvaltojen hallitusten\nkesken. Saksan valtuutettu ilmoitti, että hän olisi kyllä puolestansa\nollut valmis hyväksymään Suomen hallituksen ehdotukset, mutta koska ei\nyksimielisyyttä saavutettu, yhtyi hän ruotsalaisten tekemään\nehdotukseen. Suomen valtuutetut pitivät myöskin parhaimpana, ettei\nneuvotteluja enää jatkettaisi valtuutettujen, vaan hallitusten kesken.\n\nUseat seikat viittaavat siihen, että Ruotsin hallituksen harrastus\nAhvenanmaan varustusten nopeaan hävittämiseen oli nyttemmin jossakin\nmäärin laimentunut. Niin kauan kuin Saksa oli ollut mahtavuutensa\nkukkuloilla, niin kauan kuin Saksa oli ollut voittoisa maailmansodassa,\noli Ruotsin hallitus katsonut varovaisuuden vaativan Ahvenanmaan\nlinnoitusten pikaista hävittämistä ja tämän työn järjestämistä\nsellaisella tavalla, joka mahdollisuuden mukaan voisi edistää itse\npääkysymyksen, Ahvenanmaan saariryhmän omistamista koskevan,\nratkaisemista Ruotsin toivomusten mukaan. Mutta kun osat olivat\nvaihtuneet sotanäyttämöllä, kun alkoi käydä yhä selvemmäksi, että\nympärysvallat tulisivat sanelemaan rauhanehdot ja ratkaisemaan Euroopan\nvaltioiden uudelleenmuodostumisen, silloin oli kysymys Ahvenanmaan\nlinnoitusten hävittämisestä menettänyt Ruotsin hallituksen silmissä\nosan merkitystänsä. Eihän ole ensinkään ihmeteltävää, jos Ruotsin\nhallitus arvioi tilannetta siten, että ympärysvallat a priori olivat\ntaipuvaisempia kääntämään korvansa Ruotsin kuin Suomen vaatimuksille\nAhvenanmaan asiassa.\n\nMinisteri Westman oli jo lokakuun 19 päivänä saapunut luokseni\nilmoittamaan, että Ruotsin hallitus olisi halukas ehdottamaan\nAhvenanmaan kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisemista Ahvenanmaalla\ntoimitettavalla kansanäänestyksellä. Vastasin Westmanille pyytäen\nkirjallista esitystä asiasta, mutta huomautin samalla kuitenkin, kuinka\nratkaisu sellaisella kansanäänestyksellä olisi sitäkin epäoikeutetumpi,\nkun Ahvenanmaan asujaimisto oli ainoastaan pieni osa Suomen\nruotsinkielistä väestöä. Kirjeessä lokakuun 22 päivältä ilmoitin\nGripenbergille tästä keskustelusta, lisäten, että olin asian\ntiedoittanut myöskin Holstille Lontooseen, jotta voitaisiin saada\nselvyyttä ympärysvaltojen kannasta asiassa.\n\nMarraskuun kokouksen jälkeen sähkötti Gripenberg minulle m.m.: \"Luulen\nvoivani todeta, että intressi täällä kysymyksen nopeaan ratkaisemiseen\non melkoisesti vähentynyt mahdollisesti toivossa pian omistaa\nAhvenanmaa.\" Ja marraskuun 25 päivänä Gripenberg kirjoitti m.m.\nseuraavaa: \"v. Lucius pelkäsi, että Ruotsi nyt ympärysvalloilta hankkii\nitsellensä Ahvenanmaan hävittämättömine linnoituksinensa, lahja, jonka\nRuotsi tulee vastaanottamaan mitä suurimmalla tyydytyksellä. Täten\ntulisi yhteisymmärrys pohjoismaissa, etupäässä Ruotsin ja Suomen\nvälillä, hävitetyksi ainiaksi tai ainakin moneksi vuodeksi eteenpäin.\"\n\nMinisteri Westman jätti kuitenkin jo marraskuun 26 päivänä\nhallituksensa puolesta uuden välitysehdotuksen linnoitusten\nhävittämissopimuksessa vielä avoinna olevien kohtien ratkaisemiseksi.\nTämä ehdotus ei kuitenkaan ennättänyt tulla käsittelyn alaiseksi minun\nministeriaikanani. Kun se joulukuussa tuli valtioneuvostossa esille,\noli sitä ennen tapahtunut maassamme hallituksen vaihdos.\n\nTästä syystä olkoon tässä ainoastaan mainittu, että sopimus Ahvenanmaan\nvarustusten hävittämisestä allekirjoitettiin joulukuun 30 päivänä 1918\nja että sen kolmannessa artiklassa sotilasaines Ruotsin ja Saksan\ntyövoimissa rajoitettiin 150 mieheen kustakin maasta, minkä ohessa\nviides artikla oli saanut meidän taholtamme aikaisemmin ehdotetun\nmuodon, joten siis Suomelle oli tunnustettu oikeus aloittaa\nkenttävarustusten hävittäminen koko alueella suomalaisilla työvoimilla\nheti sopimuksen ratifioinnin tapahduttua.\n\nLinnoitusten ja muiden varusteiden hävittäminen tapahtui sitten, kuten\ntunnettua, seuraavana vuonna.\n\nEnnenkuin lopetan, haluan vielä tässä esittää otteen siitä kirjelmästä,\njossa Suomen valtuuskunta, työn päätyttyä lokakuun 30 päivänä 1918,\nselostaa ulkoasiainministeriölle neuvottelujen kulkua ja tuloksia.\nSiinä sanotaan m.m. seuraavaa:\n\n\"Suomen valtuuskunnan asema oli sitäkin vaikeampi, kun alun pitäen kävi\nselville, että keskeisimmät, sangen selvään läpinäkyvät pyrkimykset\nRuotsin valtuuskunnan politiikassa eivät tarkoittaneet niin paljon itse\nhävittämiskysymystä ja sen yksityisseikkoja kuin harrastusta yhdistää\ntähän hävittämisasiaan tuntuvan ruotsalaisen sotilasjoukon tuominen\nAhvenanmaalle, jotta tämä tapahtuma voisi tulla tekijäksi Ruotsin\nsuurpoliittisissa suunnitelmissa Ahvenanmaan tulevaisuuteen nähden.\"\n\nValtuuskunnan lausunto päättyy seuraavasti:\n\n\"Ne ruotsalaisten vaatimusten aiheuttamat myönnytykset Suomen puolelta,\njotka esiintyvät komissionin työn tuloksena, toivoo suomalainen\nvaltuuskunta tulkittavan Suomen harrastukseksi pohjoismaiseen\nyhteisymmärrykseen, ja jos niin tapahtuu, uskaltaa valtuuskunta olla\nsitä mieltä, että sen toiminta, huolimatta kaikista peräytymisistä ja\npettymyksistä, on ollut Suomelle hyödyksi.\"\n\nOlen katsonut tarpeelliseksi selostaa verraten yksityiskohtaisesti\nkysymystä Ahvenanmaan linnoitusten hävittämisestä. Asiallahan kyllä on\nenää ainoastaan historiallinen merkitys, semminkin sitten kun\nAhvenanmaan saarten linnoittamattomuus ja neutralisointi on vahvistettu\nsopimuksella, jonka lokakuun 20 päivänä 1921 ovat allekirjoittaneet\nSaksa, Tanska, Viro, Suomi, Ranska, Englanti, Italia, Latvia, Puola ja\nRuotsi. Mutta aikoinaan herätti tämä kysymys erittäin suurta huomiota\nmaassamme ja myöskin paljon tyytymättömyyttä hallituksen toimintaan\nasiassa. Yleinen, laajalti levinnyt mielipide, joka ei voinut tuntea\nniitä syitä, jotka pakottivat hallituksen menettelemään niinkuin edellä\non esitetty, ei voinut käsittää, kuinka hallitus katsoi mahdolliseksi\nneuvotella ja päättää linnoitusten hävittämisestä maailmansodan\nkestäessä ja sen aiheuttamien vaarallisen ja epävarmojen olosuhteiden\nyhä vielä vallitessa, ja vielä vähemmän, kuinka voitiin sallia tähän\nhävittämistyöhön käytettävän vieraan valtakunnan sotaväkeä.\n\nAsian yksityiskohtainen selostelu ei myöskään enää ole näyttänyt\nmitenkään arveluttavalta. Ne haavat, joita taistelu Ahvenanmaan\nomistamisesta seuraavina vuosina aiheutti kansoissa molemmin puolin\nPohjanlahtea, ovat toivottavasti jo arpeutuneet, ja käsitys siitä, että\nAhvenanmaan säilyminen suomalaisena valtioalueena oli onneksi ei\nainoastaan Suomelle, vaan myöskin Ruotsille, on luullakseni vuosi\nvuodelta käynyt viimeksimainitussa maassa yhä yleisemmäksi. On tultu\nvakuutetuiksi siitä, että nimenomaan Ruotsin puolustuksen kannalta idän\nvaaraa vastaan merkitsee tyytyväinen, mahdollisimman voimakas, Ruotsin\nkanssa yhteisymmärryksessä ja yhteistoiminnassa elävä valtio Suomi\nmonin verroin enemmän kuin konsanaan Ahvenanmaan saariston omistaminen.\n\nMitenkä näin jäljestäpäin Ruotsissa yleisemmin arvostellaan Ruotsin\nhallituksen politiikkaa vuonna 1918 Ahvenanmaan linnoituksiin nähden,\non minulle tuntematonta. Mutta en voi olla tässä toteamatta, että\nRuotsissa on hyvinkin pätevillä sotilastahoilla julkisuudessa esitetty\nse mielipide, että Ruotsin silloinen politiikka oli erehdys ja että\nlinnoitusten säilyttäminen olisi ollut Ruotsin puolustuksen kannalta\ntärkeä, aivan riippumatta siitä, kuuluiko saarten omistusoikeus\nSuomelle vai Ruotsille, sillä ei ole ajateltavissa, että kumpikaan\nnäistä valtioista koskaan olisi tullut käyttämään linnoituksia\nhyökkäystä, vaan yksistään puolustusta varten.\n\nSuomen vuoden 1918 hallitus oli koko ajan selvillä siitä, että Suomen\netu olisi vaatinut linnoitusten säilyttämistä, ainakin siihen saakka,\nkun niistä olisi päätetty Suomen ja Venäjän välillä käytävien\nrauhanneuvottelujen yhteydessä.\n\n\n\n\nHALLITUKSEN ERO\n\n\nKun Paasikiven hallitus toukokuun lopulla astui toimeensa, olivat\nkeskusvallat yhä vielä voitokkaina vihollisiansa vastassa. Etenkin\nSaksan voima näytti murtumattomalta, eikä mikään antanut aavistaa sitä\ntäydellistä muutosta, joka verraten lyhyen ajan kuluessa oli tässä\nsuhteessa tapahtuva. Mutta sitä mukaa kuin sitten keskusvaltojen\nsotilaallinen asema alkoi vähitellen heiketä, sitä mukaa kuin kansojen\nhermot rintaman takana näissä valtioissa alkoivat pettää, sitä mukaa\nkuin tämän johdosta rauhan kaipuu hinnalla millä tahansa näissä\nkansoissa päivä päivältä kasvoi, sitä mukaa kuin hallituksenvaihdokset\nja sitten vallankumoukset ja valtaistuinten kukistumiset näissä maissa\nsaivat aikaan keskusvaltojen täydellisen heikkouden ja sen seurauksena\nvalta-aseman perinpohjaisen uudelleenjärjestelyn Euroopan valtioiden\nkesken, oli selvää, että tämä kaikki oli voimakkaasti vaikuttava\nmyöskin meidän syrjäisen maamme oloihin, sen sekä sisäpolitiikkaan että\nvarsinkin ulkopolitiikkaan. Se orientointi Saksaa kohti, jota minäkin\nolin kannattanut, joskin siinä lievemmässä muodossa, joka on käynyt\nilmi edellisistä esityksistäni, oli kadottanut reaalisen pohjansa, ja\nnuoren valtiomme oli pakko muualta etsiä niitä kiinteitä kohtia, joita\nse ehdottomasti tarvitsi turvatakseen itsenäisen elämänsä\ntulevaisuuteenkin nähden.\n\nAavistus tästä oli saanut minut jo lokakuun 1 päivänä hallituksessa\nesittämään kääntymistä kenraali Mannerheimin puoleen, kuten aikaisemmin\nolen kertonut. Yhä selvemmäksi alkoi vähitellen käydä, että meilläkin,\nkuten niin monessa muussa maassa, oli hallituksen vaihdos tarpeellinen,\njotta riittävästi voitaisiin ottaa huomioon niiden voittajavaltioiden\nmielipiteet, jotka nyt tulivat yksipuolisesti sanelemaan ei ainoastaan\nmaailmansodan rauhanehdot, vaan myöskin suurin piirtein Euroopan\nvaltioiden uudestijärjestelyn. Ja ellemme me itse hallituksessa olisi\nsitä huomanneet, saimme sen kyllä voittajien taholta kuulla. Siten oli\nHolsti lokakuun 17 päivänä sähköttänyt minulle m.m. seuraavaa:\n\"Jatkuvasti on minulla täysi syy lisätä, että Saksa ja sen liittolaiset\novat kaikki asettamalla uusia hallituksia tahtoneet turvata itselleen\nmahdollisimman hyvät rauhanehdot. Mitä tekee Suomi? Se ei voi enää\nmitenkään luottaa Saksan lupaukseen maaliskuulta. Me voimme vielä\nnopeasti toimimalla ehken pelastaa asemamme. Virallisesti ei Englannin\nhallitus tahdo missään muodossa antaa myöhäistä viittausta, mutta\nyksityisesti on minulle huomautettu kuinka tärkeä sanottujen\ntosiasioiden johdosta olisi, että Suomi ottaisi samanlaisen askelen,\njonka Saksa jo on ottanut. Jos edes muutamat hallituksen jäsenet, jotka\nerityisen selvään ovat esiintyneet liittovaltoja vastaan, vetäytyisivät\npois, voitaisiin tätä ehken täällä pitää tyydyttävänä.\"\n\nMutta lokakuun 31 päivänä saapuneesta Holstin sähkösanomasta käy jo\nselville, että tällainen toimenpide ei olisi riittävä. Siinä\nkorostetaan, että Englannissa katsotaan aivan uusien miesten tuloa\nhallitukseen tarpeelliseksi. Huomaa siten selvään, kuinka länsivaltojen\nvaatimukset kasvavat aivan samassa suhteessa kuin Saksan voimattomuus\ntulee ilmeiseksi.\n\nAivan riippumatta näistä ulkoa tulleista huomautuksista oli\nlokakuun keskivaiheilta alkaen sekä hallituksen keskuudessa että\neduskuntapiireissä se käsitys vakiintunut, että kokonaan muuttunut\nmaailman poliittinen tilanne vaati muutoksia hallituksen kokoonpanossa.\nViritetty keskustelu tässä suhteessa koski lähinnä sitä kysymystä,\noliko hallitus kokonaisuudessaan uusittava vai ainoastaan osittain,\nkuin myöskin sitä pohjaa, jolle uusi hallitus oli rakennettava. Hjelt\nkirjoitti Berliinistä, että kun minä olin koko ajan ajanut varovaista\npolitiikkaa länsivaltoihin nähden, pitäisi minun jäämiseni\nulkoministeriksi olla mahdollinen, ja piti sitä erittäin suotavana.\nOmasta puolestani olin täysin selvillä siitä, että vaihdos\nulkoministerin paikalla oli välttämätön, jonka tähden olin jo\nmarraskuun alkupäivinä ilmoittanut valtionhoitajalle asettavani milloin\nhyvänsä paikkani käytettäväksi. Samanlaisen ilmoituksen olivat eräät\nmuutkin hallituksen jäsenet tehneet. Valtionhoitajan nimenomaisesta\npyynnöstä ei kuitenkaan silloin vielä erohakemuksia tehty.\nValtionhoitaja Svinhufvud oli näet tullut siihen käsitykseen, että\ntilanne vaati myöskin hänen eroansa, ja kun hallituksessa tämän\njohdosta oli käsitelty hallituskysymystä koko laajuudessaan sekä\ntultu siihen, että olisi koetettava saada kenraali Mannerheim\nvaltionhoitajaksi sekä kysyttäessä saatu häneltä myönteinen vastaus,\nkatsottiin tarpeelliseksi ja luonnolliseksi, että valittavalle uudelle\nvaltionhoitajalle oli varattava tilaisuus vaikuttaa muodostettavan\nhallituksen kokoonpanoon. Tästä syystä täytyi hallituksenvaihdoksen\njonkin verran lykkäytyä.\n\nNiitä neuvotteluja, joita käytiin eri porvarillisten puolueiden kesken\nuuden hallituskokoomuksen pohjasta, selostin marraskuun 22 päivänä\nmaamme lähettiläille ulkomaille lähettämässäni kirjeessä seuraavalla\ntapaa:\n\n\"Kuten lyhyesti sähkösanomalla viime viikolla ilmoitettiin, ovat\nneuvottelut, joita Hallituksen tieten suomalaisen puolueen,\nmaalaisliiton, nuorsuomalaisen puolueen, ja ruotsalaisen kansanpuolueen\neduskuntaryhmien välillä viime aikoina on käyty Hallituksen uudelleen\nmuodostamisesta, nyttemmin johtaneet yksimielisyyteen asian\nratkaisemisesta ainakin pääpiirteissään seuraavilla perusteilla,\nnimittäin: 1) että ryhdyttäisiin kenraali Mannerheimin kanssa\nneuvotteluihin hänen valitsemisestaan valtionhoitajaksi; 2) että\nmuodostettaisiin mainittujen puolueitten kannattama kokoomushallitus;\n3) että hallitusmuotokysymys jätettäisiin ratkaistavaksi vapaasti\nlaillista tietä uusien vaalien jälkeen; 4) että nykyinen eduskunta\nottaisi käsiteltäväkseen, paitsi juoksevia asioita ja semmoisia\npienempiä kysymyksiä, joista voitaisiin yhteisesti sopia, vain\nvälttämättömät asiat, joihin luetaan rahakysymykset, painolaki ynnä sen\naiheuttama lisäys rikoslakiin, yhdistyslaki ja asevelvollisuuslain\ntärkeimmät kohdat; sekä 5) että uudet eduskuntavaalit toimitettaisiin\njo helmikuun alussa tahi, jos voittamattomat esteet tekisivät tämän\nmahdottomaksi, ainakin helmi- tai maaliskuun kuluessa.\n\n\"Hallituksen käännyttyä ylläolevan mukaan kenraali Mannerheimin puoleen\nonkin tämä -- kuten tunnettua -- jo antanut vastauksen, että hän on\nvalmis tulemaan, jos tilanteen katsotaan sitä vaativan, mutta että\nhänen tehtävänsä Lontoossa vaativat häntä jäämään sinne joksikin aikaa.\nMutta joskin siis periaatteellisesti ollaan yhtä mieltä Hallituksen\nuudelleenmuodostamiseen nähden, on kumminkin useita vaikeuksia\npoistettava, ennenkuin asia saadaan lopullisesti ratkaistuksi.\n\n\"Ei ole vielä lopullisesti sovittu monarkistien ja tasavaltalaisten\nkesken, kuinka monta edustajaa kummankin ryhmän tulee Hallitukseen\nsaada, eikä liioin mitenkä tärkeimmät paikat kumpaistenkin välillä\njaetaan. Tähän nähden ja kun Hallituksen uusi kokoonpano mitä\nsuurimmassa määrin on riippuvainen kenraali Mannerheimin mielipiteestä\nja toivomuksista, tulee nähtävästi asian lopullinen ratkaisu vielä\nviipymään jonkin aikaa. Valtionhoitaja on kyllä jo kääntynyt\nValtiopäivien puhemiehen professori Lauri Ingmanin puoleen antaen\nhänelle toimeksi alustavasti ryhtyä toimenpiteisiin Hallituksen\nmuodostamista varten, mutta juuri silmälläpitäen sitä, että kenraali\nMannerheimille on varattu sananvaltaa asiassa, ovat nämä toimenpiteet\nvain alustavaa luonnetta.\"\n\nToiminnastaan Lontoossa sähkötti Mannerheim marraskuun 17 päivänä\nminulle seuraavasti:\n\n\"Eilen oli minulla pitkä keskustelu lordi Cecilin kanssa.\nElintarvekysymyksessä hän katsoi olevan mahdollisuuksia toivomustemme\ntoteuttamiseen. Tästä jatkuvat neuvottelut hänen antamiensa viittausten\nmukaisesti. Itsenäisyyden tunnustamisasiassa katsoi hän tuskin\nmahdolliseksi, että Englanti juuri ennen rauhankonferenssia kulkisi\nomia teitänsä. Lupasi kuitenkin keskustella asiasta hallitustoveriensa\nkanssa. Fredrik Kaarlen ehdokkuuden hän katsoi mitä suurimmassa määrin\ntulevan vaikeuttamaan suhteita Englantiin ja varsinkin Pohjois-Amerikan\nYhdysvaltoihin sekä vieläkin vahvistamaan epäilyksiä mahdollisuudesta\nylläpitää itsenäistä suomalaista orientointia. Jos te tahdotte\nmaanne parasta, niin kuuluivat hänen sanansa, ei teidän tule\nyrittää ajaa perille hänen valtaistuimelle nousuansa. Yleensä\nosoittavat keskusteluni lordi Cecilin sekä ulkoasiainministeriön ja\nsotaministeriön virkamiesten kanssa syvälle juurtunutta epäluottamusta\nSuomea kohtaan. Katsoen niiden kysymysten tärkeyteen, jotka piakkoin\njoutuvat päiväjärjestykseen ja joiden onnellinen ratkaisu tulee\nkokonaan riippumaan rauhankonferenssista, katson asiakseni alistaa,\nettä uuden hallituksen valinnassa suurin huomio kiinnitetään\nvälttämättömyyteen poistaa tämä epäluottamus.\"\n\nMarraskuun 19 päivänä sähkötti Holsti minulle:\n\n\"Ruotsista sähkötetty Lontoon lehdille Mannerheimin ehdokkuudesta\nvaltionhoitajaksi. Ulkoministeriössä siitä minulle lausuttu, että vaali\nolisi parhaana takeena uuden hallituksen paremmasta politiikasta, sillä\nentente luottaa hänen selvänäköisyyteensä. Jos prinsiipissä hänen\nvaalinsa päätetty, toimittakaa se heti, jotta hän voisi täällä ja\nPariisissa neuvotella uuden asemansa mukaisesti ennen tuloansa\nSuomeen.\"\n\nNeuvottelut uuden hallituksen muodostamisesta sujuivatkin sitten\nnopeammin kuin kirjeessäni marraskuun 22 päivältä olin otaksunut.\nMonarkistien ja tasavaltalaisten kesken sovittiin, että kumpainenkin\nryhmä asettaisi yhtä monta jäsentä hallitukseen. Kun Mannerheimin\nhyväksyminen uudestijärjestelylle oli Lontoosta saapunut, kävi\nhallitukselle mahdolliseksi jättää erohakemuksensa. --\n\nMonet olivat ne pettymykset, jotka tämä aika oli tuottanut ulkoasiain\nhoidolle. Yksi seikka oli kuitenkin omiansa erotessani toimestani\nantamaan suurta tyydytystäkin. Pyrkimykseni koettaa estää maatamme,\nvaikkakin se itsenäisenä valtiona oli maailmansodan lapsi, joutumasta\nmukaan maailmansodan pyörteisiin, oli onnistunut.\n\nOli myöskin osoittautuva, että ehdottaessani hallituksessa kenraali\nMannerheimia väliemme selvittäjäksi länsivaltojen kanssa olin osannut\noikeaan. Kenraali Mannerheimin onnistui, ei ainoastaan vihdoinkin avata\nPohjois-Amerikan Yhdysvaltojen vilja-aitat meidänkin nälkäänäkevälle\nkansallemme, vaan myöskin saavuttaa Ison-Britannian tunnustus\nitsenäisyydellemme sekä uudelleen solmia katkenneet välimme Ranskan\nkanssa. Mutta näiden asioiden yksityiskohtainen kertominen ei enää\nkuulu muistelmieni piiriin, sillä joskin kenraali Mannerheimin toiminta\nnäissä suhteissa aiheutui Paasikiven hallituksen aloitteesta,\nsaatettiin se onnelliseen tulokseensa vasta seuraavan hallituksen\naikana.\n\nMainitsemista ansaitsee kuitenkin tässä yhteydessä, että se pohja,\njolle Mannerheim perusti sopimuksensa länsivaltojen kanssa, käsitti\npääasiallisesti seuraavat kohdat:\n\n1) Uuden hallituksen kokoonpano hyväksyttävällä tavalla;\n\n2) Saksalaisten sotajoukkojen täydellinen poistaminen maasta ja\nkaikkien saksalaisten sotilasohjaajien poislähettäminen maasta;\n\n3) Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen ehdoton luopuminen\nkuningasehdokkuudesta;\n\n4) Uudet eduskuntavaalit mahdollisimman lyhyessä ajassa;\n\n5) Parin ranskalaisen upseerin lähettäminen tutkimaan\nsotilaskysymystämme.\n\nSelvää oli, että tämän ohjelman toteuttamiseen tarvittiin kokonaan\nuudet miehet. Paasikiven hallitus sai marraskuun 27 päivänä pyytämänsä\neron, ja samana päivänä astui toimeensa Ingmanin muodostama\nkokoomushallitus. Erotessani sain vastaanottaa erittäin ystävällisiä\nkirjeitä ei ainoastaan kaikilta ulkovaltojen lähettiläiltä maassamme,\nvaan myöskin useimmilta maamme edustajilta ulkomailla. Säilytän näitä\narvokkaina muistoina vaikealta, vaativalta ajalta. --\n\nJoulukuun 12 päivänä valittiin kenraali Mannerheim valtionhoitajaksi.\nUusi ajanjakso kansamme historiassa oli alkanut.\n\n\n\n"]