[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU-r0hO7JkUCkJJYSIoBimVral81TojLK_AJWxUODoQs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},192,"Merimiehen matkamuistelmia I","Högman, Aukusti (ft. 1890)",null,"192-hogman-aukusti-merimiehen-matkamuistelmia-i","192__Högman_Aukusti__Merimiehen_matkamuistelmia_I","Ja haaksirikko","muistelmat",[13],"seikkailu",[],"fi",1889,23783,158800,false,19727,[22],"Fiction",[24,25,26],"Adventure","Biographies","History - Other","\"Merimiehen matkamuistelmia 1\" by Aukusti Högman is a historical account written in the late 19th century. The narrative captures the reflections and experiences of a sailor as he recalls the trials and tribulations of life at sea, touching upon themes of adventure, personal regrets, and the impact of vice on a seafarer's life. The protagonist's journey begins with a moment of contemplation in Glasgow, showcasing his struggles with his past and the company he keeps.  At the start of the book, the narrator finds himself in Glasgow amidst a thick fog after feeling restless and guilty about his wasted years as a sailor. He walks to the waterfront where he observes a group preparing a boat for departure. Despite his desire to help, his scruffy appearance holds him back. Soon, a violent storm approaches, threatening the safety of the vessel and its crew, evoking a sense of urgency within him. The narrator rushes into the water to save a drowning young woman, ultimately placing himself in danger. His life takes a dramatic turn as he becomes a hero, rescuing not only her but also facing unforeseen consequences that could reshape his future. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Merimies kertoo omakohtaisia kokemuksiaan ja seikkailujaan merillä 1870-luvulla. Teos alkaa Glasgow’sta ja kuvaa kirjoittajan itsetutkiskelua, elämänmuutosta sekä dramaattista haaksirikkoa. Tositapahtumiin perustuva kertomus valottaa merimieselämän arkea, vaaroja ja henkistä kasvua.","Aukusti Högmanin 'Merimiehen matkamuistelmia I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 192. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA I\n\nJa haaksirikko\n\n\nTositapausten mukaan kertoi\n\nAUKUSTI H. [HÖGMAN]\n\n\nTampereen Kirjapaino, Tampere, 1889.\n\n\n\n\n\n\nElokuun ilta v. 1876.\n\nSakea sumu peitti vaipallaan luonnon-ihanan seudun Glascowin kaupungin\nympäristöllä.\n\nJokainen noilla Brittein viheriöitsevillä saarilla käynyt tuntee hyvin\ntuon ikuisen sumun, joka ei hetkeksikään vallan näkymättömiin poistu,\netenkään sellaisista seuduista, joissa suurempaa liikettä harjoitetaan,\nnimittäin laiva- ja tehdasliikettä. Sillä semmoisissa satamapaikoissa\nmuun muassa ovat kivihiili-lastauspaikat, jotka lakkaamatta täyttävät\nilman kivihiilen tomulla, koska niissä korkeista torneista rautatien\nlastivaunuista pitkin sitä varten valmistettuja rännejä myöten syöstään\nkivihiiliä suorastaan laivan ruumaan, joten suurikin laiva muutamassa\ntunnissa tulee täyteen lastiin.\n\nTuohon ainaiseen pilvivaippaansa onkin kunnon Glascowilainen\ntottumuksesta niin mieltynyt, että hän ei oikein viihdykään muualla,\nmissä tämä hänen synnyinmaansa pilvinen taivas puuttuu.\n\nPäivä oli ollut paahtavan kuuma ja ilma tyyni koko päivän. Mutta tyyni\nei ollut minun mieleni. Rauhaton oli sydämeni, myrsky raivosi\nrinnassani; omaatuntoani kalvoi katumus mennyttä hurjaa, hyödytöntä\nelämää muistellessani ja tutkiessani, kuinka himojeni orjaksi\nantautuneena juoppouden jumalan palveluksessa olin riehunut.\n\nYksinäisyyttä haluten, raitista ilmaa kaivaten, lähdin\nBoarding-hausista (merimies-majasta) ulos kävelemään. Jonkun ajan\nkuljeksittuani katua ylös, toista alas, ohjasi sallimus askeleeni\nsatamaan ja sieltä taasen eteenpäin meren rantaan. Vihdoin tuntiessani\npientä väsymystä, huomasin mielestäni mukavan levähdyspaikan, johon\nistahdin, nauttiakseni raitista meri-ilmaa täydellä halulla.\n\nVähitellen vaivuin ajatuksiini, ihaellen avaraa näkyalaa ja meren\naaltojen majesteetillista kohoelemista ja laskemista. Nousuvesi oli\njuuri ruvennut laskeutumaan, se kun aina säännöllisesti laskeutuu kuusi\ntuntia ja taasen samanverran aikaa nousee, -- niin, nousuvesi oli juuri\nruvennut laskeutumaan, ja laivatokkain sulut olivat suljetut; sillä jos\nei niitä laskettaisi tiviisti kiinni, niin juoksisi vesi kuiville\nlaivatokista, ja laivat jäisivät kuivalle maalle.\n\nIlta-aurinkokin ikään kuin väkivallalla tunkeusi sumun lävitse,\nhälventäen hetkeksi savupilvi-vaipan, osoittaakseen kirkkautensa voimaa\nja viehättäen lumoavalla kauneudellaan ja harvinaisella värityksellään,\nminua kumminkin, joka en ennen ollut semmoista tullut huomanneeksi.\n\nTätä ihaellessani tunsin itseni sanomattoman vähäpätöiseksi, kurjaksi\nolennoksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, onnettomaksi kuljeksijaksi,\nniinkuin tosin olinkin. Vähitellen näin vaivuin haaveiluun,\naatemaailman lentäväksi linnuksi. Eteeni selveni kurja tilani,\nhulivilielämäni hedelmä.\n\nOlin jo ollut kaksi vuotta, melkein puoli kolmattakin, poissa\nkotimaastani, josta olin lähtenyt muka rikkautta ja rauhaa etsimään,\nkunniaa ja viisautta kokoomaan.\n\nKuinka olin käyttänyt tuon ajan? Olinko edistynyt toiveissani? Missä\nolivat nuo haaveksitut rikkaudet, joita olin niin toivorikkaana\nkokoomaan lähtenyt?\n\nTuonlaisia ynnä muita semmoisia kysymyksiä soi omassatunnossani. Mitä\nnoihin voin vastata, mitenkä itseäni puolustaa?\n\nNiin, ensinnäkin täytyi huomata, että lompakkoni oli typi tyhjä; eikä\nollut mitään säästöön muuallakaan joutunut.\n\nMihin olivat nuo jotenkin runsaat ansaitsemani varat joutuneet; mihin\nne olivat uponneet?\n\nTunnustaa täytyi, että nuo lukuisat, kirotut merimiesten ystävät olivat\nne ystävällisesti huostaansa korjanneet, kun ei merimies raukka itse\nniitä voinut säilyttää; ja siellä ne olivatkin niin hyvässä tallessa,\nettei ikinä niitä enään nähdäkään tarvinnut.\n\nKeitä nuo ystävät sitten ovat, jotka niin hyvää huolta pitävät tuhmista\nmeripojista, jotka eivät itse kykene rahojaan säilyttämään?\n\nNiin, noita ystäviä on merimiehellä sangen paljo. Ensinnäkin laivan\nsaapuessa ulkomaiseen satamaan, tulee heti laivaan joukko ystävällisiä\nniinsanottuja \"runareita\" (merimies-majojen isäntien kätyreitä). Niissä\non aina joku, joka osaa kieltäsi puhua, joka on maanmiehesi. Hän tarjoo\nsinulle tupakkaa, viinaa, ja jos et noin väkevää rakasta, niin on\nhänellä viiniäkin, tuota oikein \"puhdasta viinimarjan mehua,\" jota hän\ntervetulijaisiksi tarjoo, kehoittaen ottamaan \"aika siemauksia.\" Ei se\nmitään maksa, hauskaahan on, kun saa tavata kansalaisensa. Tarjoopa\nvielä rahaakin, jos haluttaa tulla ehtoolla maihin, jossa sitten tuo\nherttainen runari vie paikasta toiseen ja näyttelee kaikenlaisia\nhuvipaikkoja ja kauniita \"restarationeja.\"\n\nNiihin mennään sisään ja juodaan lasia pari kolme, taasen\ntervetulijaisiksi; eikä sekään mitään maksa. Täytyyhän\nensikertalaiselle tuonverran tervehdykseksi tarjota. Ei kestä kiittää,\ntervetuloa vastakin!\n\nRunari iskee vaan silmää isännälle heti huoneesen tultua, ja sen\nmasteri (isäntä) hyvin ymmärtää; mutta outo merimies ei sitä huomaa.\n\nNäin käydään sitten \"kestissä\" parissa, välistä kolmessakin paikassa,\nja sitten mennään \"runarin Boarding-hausiin,\" jossa mistres (rouva),\nmissis (talon neiti) ja master (isäntä) ottavat mitä herttaisimmalla\ntavalla tulijaa vastaan ja jossa häntä sitten vielä kestitään ruoalla\nja juomalla.\n\nViimein masteri ja runari sulasta ystävyydestä rupeavat tarjoomaan\nhänelle parempia palkkoja vähemmästä työstä ja parempaa ruokaa, jos\nvain jättää nykyisen laivansa ja tulee heidän luoksensa asumaan.\n\nMitäs muuta kuin suostutaan ystävällisen, helläsydämisen, isällistä\nhuolta pitävän masterin neuvon mukaan jättämään vanha huono laiva ja\nniukkaa palkkaa maksava kapteeni.\n\nSeuraavana iltana on runari taasen laivassa. Hän on tullut kenenkään\nhuomaamatta. Mutta eipä haittaa, jos ken tahansa huomaakin. Hän on\nmerimiehen puvussa ja tulee tapaamaan tovereitaan. Hänen neuvostaan\nmerimies pyytää kapteenilta rahaa ostaaksensa niitä ja näitä,\nvälttämättömän tarpeellisia vaatteita y.m. Kapteeni sattuu olemaan\nhyvänluontoinen, luulee miehen todellakin tarvitsevan, koska hän niin\nhartaasti pyytää, ja antaa hänelle välistä enemmänkin kuin tulevaa\nolisi. Välin toki sattuu niinkin, ettei kapteeni olekaan niin herkkä\nantamaan, joten merimiehellä on monen kuukauden palkka säästössä.\n\nMutta ei se esteeksi ole, karataanpa sittenkin; pianhan semmoiset\nsummat takaisin tienataan.\n\nRunari auttaa yön hiljaisuudessa ja pimeydessä tavarat, kistun, säkin\nynnä muut veneellä maihin. Rannalla odottaa suljettu cabi (vaunu)\ntulijaa, ja tulisella vauhdilla mennään Boarding-hausiin, josta \"ei\nvaadita merimieheltä maksua.\"\n\nSitten eletään iloisesti masterin luona; siellä on ravintola; sieltä\nsaa, mitä haluttaa; maksuista _sitten_ sovitaan.\n\nJos on itselläsi rahoja, vie runari sinun tanssisalonkiin, jossa on\njuomalat kaikissa neljässä nurkassa. Siellä istuu viehättäviä\nnaikkosia, jotka hymyhuulin heti tulevat vastaan. Luulisi noita\nhienoimmiksi herrasnaisiksi, niin hienoja ja kauniita ne ovat.\n\nHetken niitä näitä juteltuanne, kysäisee kaunottaresi, mitä tahdot\njuoda. Vastattuasi neitonen samassa tuo pyydetyn lasisi, taputtaen\nsinua poskelle, eikä jätä lasillista samaa ainetta itsensäkin varalle\ntuomatta.\n\nTuossa äkki pikaa tutustutte. Samassa musiikki salongin lehteriltä\nkajahtaa, pakottaen sinut kaunottaresi kanssa tahdin mukaan pyörimään\nympäri salongin, vaikka et tanssissa muutoin mestari olisikaan.\n\nSen jälkeen tuntee sulottaresi itsensä niin pahoinvoivaksi, että et voi\netkä henno olla menemättä häntä saattamaan salongin käytävän toisella\npuolella olevaan pieneen kammioon, jossa hän tilapäisesti asuu. Siellä\ntaasen tarjotaan jotakin vaivoistasi, kohteliaisuudestasi juotavaksi.\nJa niin sitten jatketaan hurjia huvituksia, joista kaikista et tietysti\nselviä vähemmällä, kuin että lähtiessäsi on lompakkosi kelpolailla\nkeventynyt.\n\nSillä tavoin sitten eletään, niin kauvan kuin masterisi hyväksi näkee.\nKoko ajan runari sinua uskollisesti seuraa, mihin menetkin. Lopuksi\nlaittaakin isällinen Boardingmasterisi sinut tuohon luvattuun uuteen ja\nparempaan laivaan, jossa tulet nauttimaan luvattua suurta palkkaa, eikä\ntarvitse sinun itse tuosta ollenkaan huolehtia.\n\nKun sitten tulet tuohon ulkomaiseen muhkeaan laivaan, seuraa sinua\nrunarisi uskollisesti, kunnes laiva on jättänyt sataman. Kaikki tämä\nystävällinen apu ei maksa mitään; mutta perästä kuuluu, sanoo\ntorventekijä.\n\nRunari jätti viime laivasta saadun päästötodistuksesi kapteenille, sai\nennakkokuitin, jolla hän kolmen päivän kuluttua laivan lähdöstä nostaa\nkuukauden palkkasi, joskus kahdenkin, aina sen mukaan, kuinka pitkälle\nmatkalle laiva menee.\n\nSiten saat nauttimasi vierasvaraisuuden ja ilon maksaa kahden kuukauden\ntyölläsi, josta muutoin olisit saanut sata tahi kaksi sataa markkaa\nomaan taskuusi. Näin menevät rahasi, jotka hielläsi ja väelläsi, usein\nhengen vaarallakin olet ansainnut, kapakoitsijain tiskin laatikoihin ja\npohjattomiin taskuihin, noitten samaisten, jotka näillä kerrotuilla\nynnä monilla muilla keinoin koettavat vetää puoleensa kokemattomia\nmerimiehiä, samoin kuin kaikkia muitakin, jotka heidän viehättävän\nnäköisiin pauloihinsa antauvat.\n\nOi kuinka monta tuhatta nuorukaista ovat nämä perikatoon vietelleet.\nLukemattoman paljo olisi niitä merimiehiä, samoinkuin muitakin\nnuorukaisia, jotka eläisivät onnellisina, rikastuisivat sekä henkisesti\nettä aineellisesti ja säilyttäisivät niin hyvin ruumiinsa kuin\nsielunsakin voimat turmeltumattomina, jos ei näitä juomatemppeleitä\nolisi. Mihin kaikkiin saastaisiin synteihin ja hurjuuksiin juuri nämä\novat syypäinä! Kuinka monet tuhannet katkerat kyyneleet ovat vuotaneet\nonnettomain vaimojen kalpeille, kuihtuneille kasvoille ja poskipäille,\nkunnes he ovat kadonnutta onneaan surren, pakahtunein sydämin ja\nmurtunein mielin, kolkkoon hautaan sortuneet! Kuinka moni isä, äiti,\nsisar ja morsian ovat saaneet nähdä rakastettunsa näitten uskollisina\npalvelijoina loassa ja kaikenlaisessa saastaisuudessa matelevan, kunnes\nvihdoin ovat joutuneet ennenaikaiseen juomarin hautaan.\n\nOlenpa itse tässä rannalla istuja, yksi näitä tälle tielle joutuneita?\nEn liene rahtuakaan parempi; semmoiselta kumminkin ulkoasuni näyttää.\n\nPurjekankaiset omatekoiset housut, pluusi samaa hienoa ainetta, suuret,\nraskaat merisaappaat, vanha, haalistunut merimiehen takki ja hattu,\njonka ikää olisi vaikea määrätä.\n\n\"No,\" kysynette, lukijani, \"kuinka noin huonoissa vaatteissa olit?\nMissä olivat paremmat?\" -- Mutta sitähän nyt juuri olen selittänyt.\n\nNäitä ajatellessani havahduin vihdoin ja keksin, etten ollutkaan enään\nyksin rannalla. Tähän matkan päähän, muutaman purjeveneen luokse oli\nilmaantunut pieni seurue, joka näkyi hankkivan vesille. Parhaallaan\nnäkyi pari merimiehen pukuun hienosti vaatetettua nuorta miestä\nlykkäävän venettä vesille. Seuralaisina näkyi olevan kaksi naista,\ntoinen vallan nuori neitonen, toinen näytti jo ikänsä jälkipuoliskolle\njoutuneen.\n\nPojat olivat saaneet veneen vesille ja soutaneet sen laiturin\nportaitten viereen, avanneet purjeet ja asettaneet kaikki kuntoon.\n\nMutta mitä lienevät naiset odotelleet, kun eivät astuneet veneesen?\nKentiesi lisäseuraa, arvelin itsekseni. Pian kuitenkin näyttivät\nodotteluun kyllästyneen, ja hiljakseen he astuivat veneesen.\n\nMinusta tuntui, kuin joku surullinen aavistus olisi sydäntäni painanut\nja kuin olisin tuon seurueen jo entuudesta tuntenut, niin että minua\nhalutti tarjoutua heidän apumieheksensä. Olipa juuri kuin joku olisi\nsanonut, etteivät nuo pojat ole täysin kykeneviä venettä purjeineen\nhoitamaan, heitä varmaan kohtaa onnettomuus.\n\nOlin juuri lähestymäisilläni heitä, kun huomasin ulkoasuni, joka ei\nsuinkaan ollut luottamusta herättävä. Häpeissäni käännyin takaisin,\nalakuloisena luopuen aikeestani, ja istahdin jälleen takaisin samalle\npaikallani, josta voin nähdä kauvas merelle päin. Päätin seurata\nkatseillani noita outoja suosikkejani, sillä semmoisiksi olivat nämä\nhenkilöt muutamissa silmänräpäyksissä muuttuneet.\n\nIstuin siinä ja seurasin silmilläni purjehtijoita, jotka nyt\nmyötätuulen tasaisesti puhaltaessa kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia.\nAlku näytti siis varsin lupaavalta ja huvittavalta.\n\nMutta nyt huomasi tottunut merimies-silmäni kaukana taivaan rannalla\njotakin, joka näytti toteuttavan kummallisen pelkoni ja aavistukseni.\nSe oli pieni musta pilkku taivaan äärimmäisellä rannalla, taivaanreunan\nja merenpinnan välillä.\n\nPilkku suureni sanomattoman nopeasti, läheni lähenemistään; kummallinen\nsuhina kuului kaukaa sieltä päin, mistä tuo musta hirviö läheni.\n\nMikä tuo hirviö oli? -- Jokainen valtamerillä kulkenut merimies tuntee\nsen. Se on hirmumyrsky, joka usein menee yhtä joutuin kuin tuleekin.\nMutta onneton on se pursi, niin pieni kuin suurikin, joka silloin ei\ntiedä eikä ymmärrä olla varoillaan.\n\nSemmoinen näytti minunkin purjehtijaini kohtalo olevan; sillä\nhuolettomina, uhkaavaa vaaraa tietämättä kiitivät he eteenpäin täysin\npurjein noin englannin penikulman päässä rannasta.\n\nMinä juoksin kuin mieletön laiturilla huutaen heille, huitoen\nnenäliinaani heille varoitukseksi ja vielä ampuen pari laukausta\nmukanani olevasta revolverista. Mutta kaikki turhaan. He eivät\nkuulleet; syöksyivät vaan suoraan vihurin suuhun.\n\nViimeinkin, Jumalan kiitos, huomaavat vaaran, hyppäävät purjeita\nlaskemaan. Mutta se oli liian myöhäistä; vihuri kerkisi jo saavuttaa\nheidät sitä ennen.\n\nEn voinut olla silmiäni ummistamatta. Kuulin sydäntä vihlovan\nhätähuudon, toisen ja kolmannenkin. Jännitin silmiäni nähdäkseni\npurjehtijoita; mutta mitään ei näkynyt.\n\nTuolla huomasin veneen, pohja ylöspäin, ja veden pinnalla muutamia\nihmisen päitä, jotka pyrkivät venettä kohden. Tuontuostakin kaikui\nkorviini haikeita hätähuutoja.\n\nEn tiennyt, miten sain nuttuni ja saappaani riisutuksi. Huimaavaa\nvauhtia riensin rantaan, ja loiskis olin vedessä, halkaisten kuohuvia\nlaineita tulisella innolla. Myötävirta auttoi minua eteenpäin\nonnettomuuden paikkaa kohden.\n\nLähenin yhä onnettomia tuulen ja meren pauhatessa. Usein peittivät\nristeilevät aallot minun, että olin läkähtyä. Mutta vihdoin sain\naalloissa riisutuksi taas osan vaatteitani, jotka tietysti jäivät\nmereen. Sain ikään kuin uusia voimia, ja silmäni olivat luodut\nainoastaan yhteen kohtaan, nuoreen naiseen, joka näkyi viimeisiä\nvoimiaan ponnistaen koettavan pysytellä aaltojen päällä.\n\nMutta oi kauhua! Nyt hän upposi, enkä ollut kuitenkaan hänestä etempänä\nkuin noin viiden sylen päässä. Ainoastaan muutamia voimakkaita vetoja\nja potkauksia vielä, ja pian olin samalla paikalla, missä hän upposi.\nAioin juuri sukeltaa hänen jälkeensä, kun oikealla sivullani kohosi\nvedestä kätönen ja pitkät mustat hiukset.\n\nSalaman nopeudella tartuin hukkuvan käteen ja hiuksiin molemmin käsin,\njoka temppu itsenikin saattoi upoksiin. Mutta muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua olin taasen pinnalla taakkoineni. Heti pyörähdin selälleni,\nvedin tiedottoman neidon samoin selälleen vasemmalle puolelle\nrinnalleni, pidin hänestä vasemmalla kädelläni, koettaen kohottaa hänen\nkuolon kalpeita kasvojaan vedenpinnan yläpuolelle.\n\nSillä tavoin sitten pyrin voimieni takaa rantaa kohden. Mutta nyt\ntarvittiinkin monta vertaa suurempia ja kestävämpiä voimia, sillä nyt\noli kuljettava vasten virtaa. Se ei tosin enään ollut kovin väkevä;\nmutta nyt olikin vaan toinen käsi ja jalat vapaat, toinen käsi kun\npiteli tuota uinailevaa impeä rintaani vastaan likistettynä.\n\nHitaasti kului matka. Lienen ollut noin puolimatkassa, kun rupesin\ntuntemaan voimaini loppuvan. Hurjasti koittaen ponnistaa viimeisetkin\nvoimani, tunsin kuitenkin, miten liikkeeni heikontuivat, miten jäseneni\nrupesivat kangistumaan. Tuhansia tulitähtiä säihkyi silmissäni.\nYhtäkkiä musteni kaikki; minä kuulin veden kohisevan korvissani pääni\nyläpuolella.\n\nSuonenvedon-tapaisesti kiersin molemmat käteni neidon vyötäisille, enkä\nsitten tiennyt mitään. Tuntui vaan siltä, kuin joku olisi tarttunut\nniskaani ja aikonut minua kuristaa. Tunsin, että minut äkkiä vedettiin\nylös, ja kuulin ääniä; mutta en eroittanut sanoja, vaikka kuuluivat\naivan läheisyydestäni. Tuntui ikään kuin olisi minua kuljetettu\njossakin loiskuvassa vesiastiassa läpi ilman ylös, ylös korkeuteen; ja\nkuta korkeammalle tulin, sitä selvemmin rupesi ruumiissani tuntumaan\nikäänkuin se olisi ollut pantuna jäihin.\n\nVihdoin heräsin, sain silmäni auki ja näin olevani makaamassa rannalla\nsuuren väkijoukon keskellä. Pari poliisia koitti irroittaa käsiäni ja\neroittaa jotakin naisolentoa sylistäni.\n\nKäteni aukesivat kuolon puristuksesta, ja nainen vietiin lähellä\nodottavaan vaunuun. Minä kummastelin ja katselin ympärilleni. En\nymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi. Kysyin lähellä seisovilta, missä\nolin ja mitä pahaa olin tehnyt, koska poliisit herätessäni käsirautoja\nolivat pois ottamassa.\n\nEn kerinnyt saada mitään selvää vastausta. Joukosta kuului vaan joku\nsanovan: \"älä pelkää Jack (merimies); sinä olet oman henkesi uhalla\npelastanut merihädästä kaupungin rikkaimman laivan-omistajan ainoan\ntyttären\".\n\nNyt selkeni muistini. Muistin tuon pienen seurueen rannalla; muistin,\nkuinka hyppäsin korkealta laiturilta mereen; muistin hurjan uintini\nonnettomuuden paikalle; muistin, kuinka viimeisessä silmänräpäyksessä\nsain hukkuvan nuoren naisen kiinni; muistin taistelun myrskyissä\nhyökylaineita vastaan uidessani rantaan päin takaisin. Ymmärsin nyt,\nettä olin itsekin ollut hukkumaisillani, mutta jollakin tuntemattomalla\ntavalla tullut pelastetuksi.\n\nKaikki nuo ajatukset ja muistot lensivät mieleeni muutamassa\nsilmänräpäyksessä, ja minä tajusin kaikki, nähdessäni veden vielä\nvaluvan vaatteistani.\n\nPuoli alastonna aioin rynnätä hakemaan vaatteitani ja kenenkään\nhuomaamatta poistua koko paikasta. Mutta kummakseni huomasin, etteivät\njäseneni tehneetkään tehtäväänsä. Kaaduin kuin pölkky maahan, eikä\nminussa ollut miestä jälleen pystyyn nousemaan. Tämän muutkin\nhuomasivat; muutamat sitä nauroivat, toiset järkevämmät surkuttelivat\nminua, kun ymmärsivät tilani.\n\nVihdoin väkijoukon mentyä rantaan jotakin katsomaan, rupesin\nnelinryömin raastamaan itseäni tapaustantereelta. Onnistuinkin niin\npaljon, että pääsin saman kiven luo, jolla olin istunut ennen\nonnettomuuden tapausta ja joka ei ollut monen kyynärän päässä minusta.\n\nSiinä näkyivätkin olevan pluusi, nuttu, hattu ja saappaat. Olisin\nkernaasti pukenut nuo ylleni, mutta en voinut jäsenteni kankeuden\ntähden.\n\nMutta palatkaamme kertomaan, miten oli muiden purjehtijain käynyt,\nsillä heidän osaksensa ei minun apuni riittänyt, koska koko huomioni\noli kiinnitetty neitoseen, jota riensin pelastamaan.\n\nKun olin huomannut purjehtijain onnettomuuden ja hädissäni huutanut\nsekä revolverini laukaissut, olivat nämä herättäneet muutamien\nherrasmiesten huomion. He olivat myös nähneet minun mereen hyppäävän.\nEnsin luullen minun olevan itsemurhan aikeissa, aikoivat he rientää\nminun aikomustani estämään. Mutta samassa havaitsivat he asian\ntodellisen laidan nähdessään minun uivan ulospäin, ja kuultuaan\nhätähuudot, huomasivat he, missä apua tarvittiin.\n\nHe olivat rientäneet rannasta irroittamaan venettä, jolla sitten\ntulivat apuun ja ehtivät paikalle juuri silloin, kun minä\npelastettavani kanssa olin uppoamaisillani. He saivat minua kauluksesta\nkiinni ja niin vetivät meidät veneesen.\n\nToisia veneitä oli myös rientänyt lähellä olevista laivoista\nonnettomuuden paikalle ja saivat pelastetuiksi vanhemman pojan ja\ntoisen naisen, joka oli sekä poikain että tytön äiti. Poika oli saanut\näitinsä hinatuksi veneen kölille, jossa he töintuskin olivat voineet\npysytellä siksi, kun apu saapui. Nuorin poika oli saanut hautansa\naalloissa, ja hänen ruumiinsa saatiin ylös ahkeran hakemisen jälkeen\nvasta toisena päivänä. Vanhempaa poikaa ja äitiä tuotiin rantaan juuri\nsilloin, kun minä virkosin, ja ihmiset juoksivat katsomaan tulijoita,\nsamassa kun minä koin pyrkiä pois heidän joukostaan.\n\nEn ollut vielä kauvan maannut piilopaikassani, kun kuulin, miten minua\netsittiin. Kuulin jonkun sanovan: \"minä tahdon nähdä tyttöni\npelastajan; hakekaa hän esille; kaksi puntaa sille, joka hänet löytää.\"\n\nSamassa saapui muutamia kiven luo huutaen: \"Täällä on! Täällä on!\" Ja\nennen kuin kerkisin mitään vastusta tehdä, tarttuivat muutamat miehet\nminuun ja veivät kantaen sen luokse, joka oli vaatinut minua etsimään.\n\nNähtyään minut ja huomattuaan tilani, käski hän viedä minut\nvaunuihinsa, johon jo rouva ja poika olivat juuri astuneet. Itse istui\nhän ajajan viereen, ja sanaa lausumatta lähdettiin tulista vauhtia\nkauppaneuvoksen kotia.\n\nTyttö jo kuului olleen kotona turvassa, ja pikaisen lääkärin-avun\nsaatua oli hän jotenkin vironnut.\n\nEn rupea tässä kuvaamaan isän, äidin ja pojan tunteita. Kukin ne\narvannee ilmankin. Sen tunsin vain, että heidän silmänsä olivat\nerinomaisen kiitollisina ja lempeinä luodut minuun. Ei kukaan puhunut\nsanaakaan; oli ikään kuin olisi jokainen peljännyt aloittaa\nkeskustelua. Lienee syynä ollut sekin, että kukin kiitti sydämessään\nJumalaa ihmeellisestä pelastuksessaan. Tuntui todellakin niin\nmahdottoman oudolta mielessäni, että Jumala oli käyttänyt minua\nvälikappaleenaan ihmishengen pelastamisessa; että olin itse ollut niin\nlähellä kuolon kitaa ja sentään tullut temmatuksi pois ikään kuin pedon\nsuusta. Kun ajattelin, kuinka lähellä ijankaikkisuutta olin ollut, niin\nen voinut muuta kuin kiittää Herraa hänen sanomattomasta armostaan,\njoka ei tahdo syntisen kuolemaa. Armonaikaa oli minullekin pitennetty\nvielä, ja kun tuota ajattelin, rupesivat kyyneleet virtana vuotamaan\nposkiani pitkin. Minä painoin pääni vaunun tyynyjä vastaan, etteivät\nmuut huomaisi liikutustani.\n\nSamalla tunsin kiitollisuutta kumppaleitani kohtaan, kun eivät minua\nkysymyksillään vaivanneet, vaan antoivat minun olla omilla oloillani,\njoka tuntui väsyneelle hermostolleni suloiselta.\n\nNyt ajaa karautettiin kauppiaan taloon, johon rouva ja poika vietiin\nyhdestä ovesta, minä toisesta. Huoneeseen tultuani laskettiin minut\nsohvalle, riisuttiin märät vaatteet yltäni ja puetettiin puhtaat,\nhienon hienot villavaatteet niitten sijaan. Samassa lähestyi minua\nhieno herra, jonka heti huomasin lääkäriksi. Hän kysyi vointiani.\nVastattuani: \"Auttavasti kyllä, herra tohtori; mutta olen ylen väsynyt,\nviluinen ja kangistunut,\" koitti hän suonenlyöntiä, sydämen tykytystä\ny.m. ja sanoi minun pian olevan täysissä voimissa jälleen. Minä sain\nmennä levolle huoneessa olevaan valmiiksi tehtyyn vuoteesen ja sain\nlasillisen jotakin ainetta, jonka tunsin ruumiissani vaikuttavan\nerinomaisen suloisesti.\n\nMonta hetkeä ei viipynyt, ennen kuin vaivuin syvään uneen, josta\nheräsin vasta toisen päivän illalla. Silloin tunsin olevani aivan\ntäysissä voimissa ja iloisella mielellä. Kova ruokahalu tuntui olevan,\nja olisin syönyt vaikka laivan huonointakin ruokaa.\n\nNousin vuoteeltani, ensin oudostuen paikkaa, missä olin. En ollut uskoa\nsilmiänikään enkä muistaa, miten olin tähän kaikinpuolin hienoon\nhuoneesen joutunut.\n\nMieleeni välähti ikään kuin olisin taivaassa ollut ja kuullut enkelein\nlaulua. Sillä viereisestä huoneesta kuului korviini soiton säveleitä.\nTarkemmin kuunneltuani veisasi siellä joku naishenkilö jotakuta\nharrasta kiitosvirttä, pianolla tai muulla soittokoneella säestäen. En\nole milloinkaan kuullut niin suloisia säveleitä, sillä ne tuntuivat\nlähtevän veisaavan syvimmästä sydänsopesta ja ilmaisevan hartainta\nkiitollisuutta, eikä kuitenkaan olevan vailla surumielisiä väreitä.\n\nEikä tuo mikään ihme ollutkaan, sillä veisaaja oli äiti, joka iloitsi\npoikansa, tyttärensä ja itsensä pelastuksesta, mutta suri toisen\npoikansa odottamatonta kuolemaa.\n\nLaulun vaiettua selveni minulle, missä olin ja miten olin tänne\njoutunut.\n\nHypähdin lattialle ja näin tuolin, johon oli kasa vaatteita pantuna.\nSiinä näin myös lipun, johon oli kirjoitettu; \"Pue yllesi, Jack; nämä\novat sinun!\" Tämähän hauskalta tuntuu, ajattelin, sopiihan tehdä työtä\nkäskettyä; näitähän juuri tarvitsenkin.\"\n\nLähellä oli pesukaappi, hienointa laatua, ja siinä kaikki, mitä mies\ntarvitsi siistiäkseen itsensä. Peseydyin, ajoin partani, ja rupesin\nsitten vaatettamaan itseäni.\n\nMuutaman hetken kuluttua olin niin siististi ja hienosti vaatetettu\nmeripoika, etten vielä niin hienoa, aistikasta merimiehen pukua ollut\nmaailmassa sinä ilmoisna ikinä nähnyt. Asetuin suuren seinäpeilin eteen,\njoka ulottui lattiasta kattoon saakka, ja tarkastin itseäni siitä, ja\ntuskin tunsin omaa itseäni.\n\nPistin käteni taskuihini ja aloin kävellä edestakaisin vartoen uteliaana,\nmitä nyt piti tapahtuman, ja odottelin ruo'alle kutsua.\n\nMutta kuinka ihastukseni ja kummastukseni kasvoi, löydettyäni hienon\nrahakukkaron housujeni taskusta. Avattuani sen näin ensimäiseksi\nsamanlaisen kirjoitetun lipun, kuin vaatteidenkin ohessa. Siinä oli:\n\"Käytä hyväksesi, merimies; nämä ovat sinun!\" Katsoin rahoja ihmetellen\nja laskin niitä olevan yhteensä säntilleen kymmenen puntaa (250 Suomen\nmarkkaa).\n\nTämähän hauskaksi tulee; olen kumminkin satumaailmaan joutunut, arvelin\nitsekseni.\n\nSamassa huomasin huoneen nurkassa pöydän, jolla näytti olevan jotakin,\nkoska se oli hienolla liinalla peitetty.\n\nSiinä oli taasen salaperäinen kirjoitus: \"Heitä pois liina, Jack; istu\nja ravitse itseäsi!\" -- No, tämähän huvittavaiseksi käy, ajattelin. En\nliene hereilläni, tai hourin. Nipistin itseäni nenästä ja käsivarresta.\nKyllä se sentään koski. Ainakin olen jossakin lumotussa linnassa, tuumin\nitsekseni.\n\nMutta oli miten olikaan, syömään nyt täytyy ruveta, sillä ruokia oli\njos jonkinlaisia. Vieläpä näkyi ruokaryyppyä varten olevan pieni pullo,\njossa lienee ollut pari naukkua. En ollut juuri usein käyttänyt\nruokaryyppyä; mutta nyt otin pienestä kultapikarista siemauksen. Ja\nhienon hienoa oli sen mukaan kaikki muukin, mitä ateriaan kuului.\n\nSyötyäni ja juotuani heittäydyin pitkään sohvalle; otin pöydältä\nsikarin ja vetelin haikuja.\n\nTämän suloisempaa paratiisia en ikinä toivo, arvelin taas. Olisin\nkernaasti mennyt ulos, mutta en uskaltanut; pelkäsin, ett'en pääsisi\njälleen takaisin tähän suloiseen asuntoon. Päätin siis kärsivällisesti\nodottaa, kunnes jonkun ihmisen näkisin; tottahan joku tulisi, jos ei\nmuut, niin kumminkin lääkäri. Katsoin seinäkelloa; se näkyi käyvän\nviittä.\n\nVidoinkin joku tuli käytävässä. Nyt tarttui hän lukon kahvaan. Hypähdin\nistualleni. Ovi aukeni, ja sisään astui lääkäri. Tunsin hänet samaksi\nmieheksi, joka oli minulle tuon lasillisen lääkejuomaa antanut, mikä\nminulle niin syvän ja vahvistavan unen oli tuonut.\n\n\"Hyvää iltaa, nuori sankari; kuinka voitte?\" oli hänen ensimäinen\nlauseensa. Oven suljettuansa tarttui hän käteeni ja pudisti sitä\nsydämellisesti.\n\n\"Hyvin,\" vastasin minä. \"Olen kuin lumotussa linnassa. Täällä on\nkaikkia, mitä mieli halajaa. Mutta sanokaapas, hyvä tohtori, olenko\nminä hereilläni, vai onko tämä kaikki unennäköä; ja jos tämä on\ntodellisuutta, niin voitteko sanoa, kuinka kauvan tätä kestää.\"\n\nLääkäri naurahti, ja vähän aikaa katseltuaan silmiini, virkkoi:\n\n\"En usko juuri samanlaista monta tuntia enää kestävän. Mutta onnen\nlintu sinä, Jack kulta, olet. Moni toivoisi kernaasti olevansa sinun\nkengissäsi. Mitä olen kuullut, niin aikoo kauppaneuvos sinun\ntulevaisuudestasi pitää hyvän huolen. Hän ei pidä mitään palkintoa\nliian suurena sinulle, sillä hän rakastaa äärettömästi tytärtään, jonka\npelastit. Minun on käsketty viedä sinut, poikaseni, jos olet täysin\ntoipunut, hänen luoksensa tänä iltana. Hän tahtoo sinua silloin kiittää\nsankarityöstäsi ja muutoin puhutella sinua sekä samassa varmaankin\npalkita sinua.\"\n\n\"Hyvä herra tohtori,\" keskeytin häntä; \"minä olen jo moneen kertaan\npalkittu, sillä enhän minä mitään erinomaista sankarityötä ole tehnyt.\nSaman olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt. Olen vaan\nvelvollisuuteni täyttänyt, joskin vähän varomattomasti käyttäydyin,\nniin että omakin henkeni joutui vaaraan. Jos eivät muut olisi meitä\nveneesen saaneet, niin siellä olisimme nyt molemmat meren pohjassa.\"\n\n\"Kyllä niin,\" vastasi lääkäri, \"mutta sinä pelastit hänet uppoamasta ja\nherätit muiden huomion. -- Mutta nyt tahdon tietää nimesi ja\nkotipaikkasi, että saan esittää sinut kauppaneuvokselle ynnä muille.\nMinun nimeni on Wily Mackvicker,\" lausui hän seisoalleen nousten, johon\nminäkin heti vastasin ilmoittaen nimeni ja kumartaen lisäsin olevani\nSuomesta O:n kaupungista.\n\nMutta semmoista paikkaa ei hän sanonut muistavansa, jonka tähden minä\nparhaan kykyni mukaan koin sitä hänelle selittää karttakirjan avulla,\njonka muiden kirjain joukosta satuin löytämään. Vähän näkyi hän\nSuomesta tietävän, niin kuin yleensä hänen maassansa. Toiset sitä\npitävät ruotsalaisena, toiset venäläisenä maakuntana, ja \"Ruchin Finn\"\non täällä suomalaisten yleisenä nimenä.\n\nTohtori Mackvicker aikoi lähteä ja vaati minua seuraansa. Mutta minä\npyysin häntä hetken vielä viipymään ja selittämään, mitä tässä edellä\nolen kertonut. Kerroin hänelle nuo salaperäiset kirjoitukset ja näytin\nhänelle ne ynnä rahakukkaron ja kysyin, olivatko nämä rahat todellakin\nminulle aiotut.\n\nMr. Mackvicker nauroi ja sanoi ne tietysti minulle kuuluvan. Hän kertoi\nsitten, että hän kauppaneuvoksen vanhemman pojan Charlyn kanssa yksissä\nneuvoin oli keksinyt kaikki nuo minua huvittaaksensa, ja senkin tähden,\nettei kenelläkään ollut aikaa minusta muutoin huolta pitää asiain tällä\nkannalla ollessa onnettomuuden jälkeen. Oli siis tahdottu näin minulle\npitää varalla kaikki tarpeet, heräisin sitten koska tahansa.\n\nIlmoitin lääkärille, että minun piti lähteä niin pian kuin mahdollista,\nsillä minun täytyi seuraavana aamuna olla laivakonttoorissa. Meillä\nlaivan miehillä oli siellä suorituksia, koska olimme tulleet juuri\nBrasiliasta yhdeksän kuukauden matkalta eräällä Liverpoolilaisella\nlaivalla.\n\nMr. Mackvicker otti vihdoin kädestäni kiinni ja koetti rohkaista minua,\nluullen, että ujostelin tulla hänen mukanaan kauppaneuvoksen luokse.\nMinä painoin hienon merimiehen huopahatun päähäni, ja sitten mentiin.\nKysyttyäni sain tietää, että kaikki pelastetut voivat hyvin, paitsi\nneiti Mary, joka oli vielä heikko.\n\nSain kuulla hänen tiedustelleen, kuka hänet pelasti, ja kuultuansa sen\nolleen jonkun merimiehen, joka oli itsekin ollut hukkua, oli hän itkien\npyytänyt nähdä minua heti, koska oli kuullut minun talossa olevan. Kun\noli luvattu minut tuoda hänen luokseen, niin pian kuin heräisin, oli\nhän rauhoittunut ja luvannut vartoa.\n\nNäitä puhellessamme olimme jo joutuneet kauppaneuvoksen ovelle. Mutta\ntuo Maryn kaipailu ja helläsydämisyys oli minuun tehnyt kummallisen\nvaikutuksen. Mackvicker avasi oven ja työnsi minut edellänsä huoneesen,\njossa istui keski-ikäinen hieno herrasmies, kädellään tukien päätänsä.\n\nSeisoimme hetkisen hänen edessään, ennen kuin hän huomasi meidät. Minä\ntunsin hänet samaksi, joka kuskin viereen istahti onnettomasta rannasta\nkotiin ajettaessa. Hänen silmänsä näyttivät punertavan, murhe näkyi\npainavan hänen mieltänsä; poikansa tapaturmainen kuolema näkyi häntä\nkovasti masentavan. Hän näytti aivan murtuneelta. Lääkäri vihdoin\nhuomautti häntä läsnäolostamme, esittäen minut hänelle.\n\nNähtyänsä minut, nousi kauppaneuvos seisoalleen, levitti kätensä ja\nlausui murtuneella äänellä: \"tule tänne, poikaseni, ja anna minun\npainaa sinua rintaani vastaan; tule!\"\n\nLääkäri työnsi minua häntä kohden. Minä astuin vaistomaisesti muutaman\naskeleen, ja, nyt olin hänen sylissään. Hän itki eikä voinut saada\nsanaa suustansa. Vahvan miehen rinnassa sykki sydän tuntuvasti, ja\nhänen povensa työskenteli tavattomasti.\n\nVihdoin hän puhkesi sanoihin: \"Jumala siunatkoon sinua, vieras! Jumala\nsiunatkoon sinua, nuorukainen, siitä, että olet onnettomalle isälle\nantanut takaisin hänen rakkaan tyttärensä! Jumala siunatkoon ja\npalkitkoon sinua, jalo meripoika Pohjolasta, että olet poistanut\nperheen isältä kuolon iskun; sillä en olisi voinut kestää niin kovaa\niskua yhtaikaa; ilman sinua makaisi nyt koko perheeni meren pohjassa.\"\n\nHänen äänensä sortui, niin ettei hän pitkään aikaan voinut sanaakaan\npuhua. Hän hellitti minut ja viittasi istumaan. Tulin itsekin niin\nliikutetuksi hänen syvästä surustaan ja hellästä kohtelustaan, että\nkyyneleet valuivat silmistäni.\n\nHetken aikaa istuttuamme nousi kauppaneuvos, otti minua kädestä kiinni\nja sanoi:\n\n\"Seuraa minua, poikani; meitä odotetaan jo salissa.\"\n\nEnnen kuin kerkisin mitään lausua, aukeni ovi, ja me tulimme\nsuurenlaiseen saliin, jossa oli parikymmentä henkeä kokoontuneena\nsuuren pyöreän pöydän ympärille.\n\nKun me kolme astuimme sisään, nousi koko seurue. Jokaisen kasvoista\nnäkyi syvä juhlallisuus. Salissa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kun\nkauppaneuvos lausui juhlallisella, vähän epävakaisella äänellä:\n\n\"Tässä, rakkaat ystävät, esitän teille perheeni pelastajan. Jumala\nhäntä siunatkoon!\"\n\nHän vaipui istumaan, voimatta mielenliikutukselta jatkaa puhettansa.\n\nMinä jäin keskelle laattiata yksin seisomaan. Kumarsin kohteliaasti\njoka suunnalle, ja muistaakseni mutisin jotain sinnepäin, että tämä\nkaikki oli minulle ansaitsematonta kunniata tahi muuta semmoista. Mutta\nnyt alkoi joka suunnalta tulla kädenpuristuksia, siunauksia,\nonnentoivotuksia, ylistyksiä ja kaikenlaisia kiitollisuuden ja kunnian\nosoituksia. Viimein lähestyi minua talon rouva, joka oli\nonnettomuudessa ollut osallisena, samoin nuori Charly. He syleilivät\nminua kumpainenkin ja taluttivat minut sohvalle välillensä istumaan.\nKauppaneuvoskin läheni meitä, ja sitten kaikki yhdestä suusta,\nkauppaneuvosta seuraten, vaativat minua kertomaan onnettomuudentapausta\nkaikkine kohtineen alusta loppuun saakka.\n\nKahta kertaa en antanut itseäni käskeä. Alotin siitä, miten huomasin\nheidät ensin, lopettaen siihen, miten lääkäri tuli minua katsomaan.\n\nEi kukaan keskeyttänyt kertomustani, paitsi Charly, joka välin lisäsi\njotain, mitä en itse tarkoin maininnut. Muutoin vallitsi huoneessa syvä\nhiljaisuus. Muuta ei kertomuksen ohessa kuulunut, kuin syviä huokauksia\nja nyyhkytyksiä yhden ja toisen naisen puolelta. Kauppaneuvos itse ja\nhänen rouvansa olivat kovimmin liikutettuja.\n\nKun vihdoin kertomukseni loppui, vallitsi huoneessa vieläkin syvä ja\npitkällinen hiljaisuus, jonka Charly viimein keskeytti, pyytäen minua\nkertomaan, mistä olin, kodostani ja kuinka sieltä olin tänne tullut,\neli lyhyesti sanoen koko elämäkertani.\n\nTähän pyyntöön muutkin liittyivät, ja lyhyesti sitten kerroin heille\npääpiirteet elämästäni.\n\nKertomukseni näytti heitä ihmeellisesti huvittavan, samassa kuin heidän\nkunnioituksensa kasvoi minua kohtaan, kun kuulivat, että olin syntyisin\nherrasperheestä.\n\nIllallisella, johon sitten mentiin, tyhjennettiin useita maljoja sekä\nminun että kotini ja vielä isänmaanikin kunniaksi. Aterian lopulla\nlähestyi kauppaneuvos minua, otti taskustaan kalliin kultakellon\nvitjoineen ja ojensi minulle sen sanoen:\n\n\"Suvaitkaa, poikani, ottaa tämä kello muistoksi näistä päivistä;\navatkaa kuori ja lukekaa kirjoitus!\"\n\nMinä tietysti en voinut muuta kuin ottaa sen ynnä paksun\nkantasormuksen, sekin kullasta, joihin molempiin oli piirretty vuosi,\npäivä ja paikka sekä sanat: \"tyttäreni Maryn pelastamisesta.\"\n\nOlin niin liikutettu, etten ilosta voinut puhua muuta kuin sanat:\n\"Jumala siunatkoon teitä, kalliit ystäväni!\"\n\nIllallisen jälkeen, ennen vieraitten lähtöä, nousi kauppaneuvos\nseisomaan ja lausui:\n\n\"Hyvät ystävät! Minä olen puolisoni kanssa päättänyt tarjota tälle\nnuorukaiselle kodin kattoni alla; sillä en tiedä, mitenkä hänet muutoin\npalkitsisin. Olen mielistynyt häneen kuin omaan poikaani näinä\nmuutamina hetkinä, mitkä meillä on ollut ilo nähdä häntä tässä\nseurassamme. Hänen elämänsä ura vieköön hänet sitten maalle tai\nmerelle; siitä huolimatta katsokoon minuun kuin ainakin ystävään, joka\nei mitään uhrausta hänen tähtensä pidä liian suurena. Ja nyt hyvää\nyötä!\"\n\nCharlysta ja minusta oli tullut hartaat ystävät, ja yhdessä menimme\nlevolle hänen huoneesensa. Paljon puhelimme yhtä ja toista myöhään\nyöhön, kunnes vihdoin unen helmoihin vaivuimme väsyneinä.\n\nSeuraavana päivänä menin hänen seurassaan laivakonttooriin, jossa sain\npalkkani. Sitten menimme Boardinghausiin, jossa Charly maksoi laskuni,\notimme kistuni ja tavarani ja sitten palasimme takaisin kauppaneuvoksen\ntaloon, joka nyt oli tuleva kodikseni.\n\nBoardinghausissa olivat olleet oikein levottomia, kun olin niin\nkadonnut yht'äkkiä. Olivat luulleet minulle jotakin erinomaista\ntapahtuneen, eivätkä millään muotoa tahtoneet uskoa, kun Charly kertoi\nheille, missä seikkailussa olin ollut. Mutta kun näkivät minun, niin\nalkoivat ihmetellä sitä muutosta, mikä oli ulkoasussanikin tapahtunut,\nja tulivatkin pian sitten vakuutetuiksi asian todellisuudesta.\n\nTultuamme kotiin ja saatuamme vähän virvoitusta vatsaimme hyväksi,\ntultiin pyytämään, että Tony, joksi minua talossa ruvettiin\nnimittämään, tulisi saliin.\n\nMinä heti noudatin käskyä, pyysin Charlyn mutkaani ja menimme.\n\nSaliin tultuamme huomasin heti saman immen, jota olin rintaani vastaan\nniin hurjasti puristanut aalloista pelastaessani; näin hänet, jonka\ntähden olin menettää halvan elämäni. Tuossa hän nyt istui ihka elävänä\nliljana. Oi, miksi palasin tänne! Parempi olisi ollut sekä hänelle että\nminulle, jos olisin poissa pysynyt.\n\nMutta nyt se oli myöhäistä. Olin kuin naulattu lattiaan, enkä voinut\nliikahtaa paikaltani, katsellessani häntä ihastellen.\n\nHuomattuansa hämmästykseni, nousi hän, tuli minua vastaan, ojensi\nkätensä ja kysyi suloisella sointuvalla äänellään:\n\n\"Oletteko pelastajani?\"\n\n\"Hän on pelastajasi, Mary, ja nyt minun paras ystäväni auringon alla,\"\nkuului samassa ääni takaani.\n\nSe oli Charly, jonka läsnäolon ihastuksissani kokonaan olin unhottanut,\nkoska hän ei mitenkään hiljaisuutta häirinnyt.\n\n\"Niin, suloinen neiti,\" sain sanotuksi vihdoin mielenliikutukseltani.\n\"Minä, minä se olen, joka koitin teitä pelastaa, mutta en ollut\ntarpeeksi voimakas viemään teitä rantaan saakka. Tähän samaan kätöseen\ntartuin silloin kiinni, kun tiedotonna sen minulle ojensitte. Kiitos\nJumalan, ettei jalon isänne tarvinnut teitä menettää ja kuolleena\nsurra.\"\n\nOlin tulla mielettömäksi katsellessani tuota kuusitoista vuotiasta\nkalpeata liljaa ja hänen hurmaaviin silmiinsä.\n\nNyt hän puhui, hänen huulensa liikkuivat; mutta alussa ääntä en\nkuullut.\n\n\"Minä kiitän teitä! Jumala teitä siunatkoon! Mitenkä voin teitä\npalkita?\"\n\n\"Istukaamme tähän,\" jatkoi hän hetken kuluttua, irroitti kaulastaan\nkultaisen sydämenmuotoisen medaljongin, tarjosi sitä minulle ja\npitkitti:\n\n\"Ottakaa tämä muistoksi minulta; se sisältää muotokuvani. Pitäkää se\nmuistona, -- älkää palkintona,\" lisäsi hän, kun huomasi aikovani\ntarjota sitä takaisin. \"Muistakaa myös,\" jatkoi hän vielä, \"jos mitä\ntahansa tarvitsette, niin ilmoittakaa vain, niin minä täytän pyyntönne,\njos vain se mahdollista on. Hyvästi,\" päätti hän, \"me näemme pian\ntoisemme jälleen.\"\n\nKävisi liian laveaksi kertoa kaikki, mitä tuli osakseni niinä neljänä\nkuukautena, mitkä viivyin kauppaneuvoksen perheessä. Lyhyesti mainitsen\nvaan seuraavat kohdat.\n\nKauppaneuvos tarjosi minulle poika vainajansa paikan\nkauppakonttoorissa, kuultuansa minun täällä Suomessa kotikaupungissani\nkauppakoulun käyneen.\n\nMutta minä tahdoin mieluummin jatkaa iloista merimiehen elämää, jonka\ntähden hän ehdotti, että hänen kustannuksellaan lukisin itseni\nperämieheksi.\n\nSen teinkin ja suoritin tutkintoni neljän kuukauden kuluttua. Kyllä\nahkera sain ollakin; mutta minulla oli opettaja kotona, joka lukujani\njohti järjellisellä tavalla.\n\nOnnellisia kuukausia olivat ne, jotka vietin kauppaneuvoksen perheessä.\nMinä sain, mitä suinkin tarvitsin ja toivoin. Olin kaikellaisissa\nhienoissa huveissa ja seurusteluissa aina Charlyn ja Maryn seurassa.\nMinua pidettiin ja kohdeltiin kuin olisin ollut Charlyn ja Maryn veli.\nEikä olisi voinutkaan minua enään millään tavalla otaksua samaksi\nhenkilöksi, joka ennen onnettomuuden tapausta omantunnontuskissa ja\nmurheellisena rantakivellä istui. Nyt olin mitä hienoin kavaljeeri.\nTervanruskeat kädet olivat hienoiksi ja valkeiksi muuttuneet, kynsien\nruskeat viivat olivat kadonneet, eikä merkkiäkään näkynyt entisestä\nhurjasta merimiehestä. Ja saman aseman olisin voinut aina pitää, jos\nolisin ymmärtänyt tuota hyväkseni käyttää.\n\nLyhyesti olkoon tässä vielä kerrottuna eräs seikka.\n\nHelposti voi ymmärtää seurauksen tällaisesta jokapäiväisestä\nseurustelusta Maryn kanssa. Myöskin tapa, miten ensin tutustuimme\ntoisiimme, vaikutti luonnollisesti, että rakastuin häneen. Samoin\nhuomasin Marystä, että en ollut hänelle vastenmielinen. Oma rakkauteni\nrupesi päivä päivältä kiihtymään, ja minä rupesin sitä kiivaammin\njouduttamaan lukujani, päästäkseni taas merelle ja, jos mahdollista\nolisi, siellä unhottaa taipumukseni, sillä mahdotonhan oli minun saada\nrikkaan kauppaneuvoksen tytär omakseni, vaikka kymmenesti olisin\npelastanut hänet hengenvaarasta; olinhan ainoastaan köyhä merimies.\nMitä se auttoi, vaikka olikin isäni kapteeni arvoltaan; en sieltä päin\nmitään voinut toivoa kuitenkaan.\n\nMinä muutuin vähitellen alakuloiseksi ja harvapuheiseksi; iloisuuteni\noli kadonnut. Rupesin karttamaan seurustelua niin paljon kuin\nmahdollista oli, olletikin suloisen Maryn seuraa. Tein syyksi, että\nlukeminen vaati kaiken aikani.\n\nTiesin ja tunsin kauppaneuvoksen, että vaikka hän oli jalomielinen ja\nkaikinpuolin kunnon mies, niin oli hän kuitenkin toiseltapuolen\nsemmoinen luonteeltaan, että olisi antanut Maryn vaikka kuolla, ennen\nkuin suostunut meidän liittoomme. Siitä syystä en tahtonut ilmaista\ntunteitani Marylle enkä antaa hänen aavistaakaan niitä myrskyjä, mitkä\nrinnassani riehuivat.\n\nSaman päivän iltana, jona olin perämiehen tutkinnon suorittanut, istuin\nhuoneessani, mietiskellen niitä näitä, kun Charly astui luokseni ja\ntoivottaen onnea, että olin niin hyvin suorittanut tutkinnon, sanoi\ntuovansa isältään kaksi ehdotusta. Ensimmäinen oli semmoinen, että\njäisin hänen konttooriinsa, rupeisin siellä työhön ja jäisin siten\ntaloon ainaiseksi. Toinen taas, johon hän, Charly, ei toivonut minun\nsuostuvan, oli semmoinen, että rupeisin perämieheksi hänen isänsä\nuusimpaan Martha Broker nimiseen rekattilaivaan, joka pian lähtisi St.\nFranciskoon Californiaan. Jos tulisin pysymään merellä, niin saisin\nsitten, tarpeeksi harjoiteltuani, tulla lukemaan kapteeniksi hänen\nisänsä kustannuksella. Kauppaneuvos oli kyllä pitävä huolta siitä, että\npääsisin päälliköksi johonkin hänen omaan laivaansa, niin pian kuin\nmahdollista olisi. Itse hän vielä lisäsi puolestaan, että hän oli myös\npitävä huolta siitä, ettei hänen paras ystävänsä unhotetuksi tulisi. Ja\nhetken vaiti oltuaan, sanoi hän, viekas hymy huulillaan, talossa\nlöytyvän vielä jonkun, joka kumminkaan ei unhota minua, joka soisi niin\nkuin hänkin, ehkä vielä hartaammin, etten menisi merelle, vaan jäisin\nhänen luokseen. \"Hän\" oli muka pyytänyt sanomaan, etten saisi mennä\nMartha Brokerilla pois, vaan olisin sama iloinen velikulta kuin\nennenkin, enkä häntä karttaisi eroittaen itseäni kaikista\nseurusteluista, niin kuin oli tapahtunut näinä viime viikoilla.\n\nMinä hypähdin ylös, tartuin Charlyn käteen kiinni, pusersin sitä niin,\nettä hän huudahti, ja paremmin huusin kuin puhuin:\n\n\"Charly, sinä pidät minua pilkkanasi, taikka jos et puhu pilaa, niin\npuhut liiaksi selvää kieltä! Oi Charly! Minä tulen mielettömäksi\ntäällä. Auta minua, rakas Charly, että jo tänäpäivänä pääsen Martha\nBrokerilla pois. Oi Charly, minä en voi jäädä tänne; sydämeni\nikävöitsee meren myrskyjä, ikävöitsen pauhaavia hyökylaineita; tahdon\npäästä myrskyn vinkunaan ja meren vaaroihin. Ainoastaan siellä voin\npolttavan otsani jähdyttää, ainoastaan siellä on rintani myrsky\ntaukoova ja levoton vereni oleva sopusoinnussa levottoman meren kanssa.\nParempi olisi ollut, etten tänne olisi koskaan joutunut. Johda minut\nheti täältä laivaan! -- Tule, niin menemme isäsi ja suloisen äitisi\nluokse; minä tahdon heidät hyvästi jättää nyt, nyt heti, ja kiittää\nheitä kaikesta hyvästä, mitä ovat minua kohtaan tehneet, kiittää heitä\nrakkaudestaan, suurista lahjoista ja opetuksesta, mitä olen saanut,\netten tarvitse paljaana merimiehenä enään kulkea. Tuossa on kistu,\njonka eilen ostin, siihen pannaan tavarat; loput valmistukset teen\nlaivassa. Tule, Charly, tule!\" Kuumeentapaisesti tartuin häntä\nkäsivarteen, vetääkseni häntä mukaani.\n\n\"Pysähdy! Tyynny, rakas Tony!\" rauhoitteli hän. \"Olet noin kiihkoisa,\netkä Maryä muistakaan? Etkö menisi häntä hyvästijättämään? Mitä pahaa\nhän on tehnyt sinulle, että niin kylmästi kohtelisit häntä, joka\nsinua...?\"\n\n\"Charly!\" huusin minä, \"älä puhu enempää! Säästä minua, jos minua\nrakastat; minä en voi häntä nähdä; en voi katsoa hänen hurmaaviin\nsilmiinsä enkä koskettaa hänen kättään, joka panee koko olentoni\nvärisemään, vereni kuohumaan ja ikään kuin sähkövirta menisi suonieni\nlävitse. Ei, rakas Charly, anna minun kiiruhtaa täältä pois, se on\nparempi meille kaikille; minä rakastan sisartasi Maryä!\" sanoin\nlangeten hänen kaulaansa, ja kyyneleet tulivat silmiini.\n\n\"Rakas Tony, älä suotta noin itseäsi vaivaa,\" kuulin Charlyn minua\nlohduttavan. \"Minä olen jo kauvan teidän molempain tilanne huomannut ja\nsen äidillenikin ilmoittanut ja taivuttanut hänet asiallenne\nsuosiolliseksi. Olenpa ottanut vielä isänikin siihen taivuttaakseni.\nTiedän kyllä hänen ankaruutensa. Mutta kolmen yksimielisen voimat\nvarmaankin kykenevät hänet kukistamaan. Ja mitä sinä olet meille ja\nMarylle tehnyt, se oikeuttaa sinun saamaan hänet paremmin kuin\nkenenkään muun. Huomenna annat varman vastauksen ehdotuksiini. Isä\ntulee aamujunassa, ja hän sitä vaatii. Mary on vierashuoneessa, ja\nluulen hänen odottavan nähdäksensä sinua. Mene, minä tulen puolen\ntunnin kuluttua jäljessäsi. Sitten menemme kaikin kolmisin teaatteriin.\nJää hyvästi nyt niin kauvaksi. Mene ja ole mies!\"\n\n\"Rakas Charly!\" huudahdin, \"kuinka sinä olet jalosydäminen ja hyvä\nminua kohtaan; miten voinen ystävyytesi palkita ja sinun sekä äitisi\nrakkauden maksaa?\"\n\n\"Sillä, että olet hyvä Maryä kohtaan etkä kiusaa häntä, karttamalla\nhäntä,\" kuiskasi hän korvaani.\n\nSen sanottuaan hän meni, jalo ystäväni. Minä jäin huoneeseni, pesin\nkasvoni ja menin Maryn luokse; mutta toisenlaisilla tunteilla kuin\nennen.\n\nTultuani vierashuoneesen, näin hänen istuvan sohvalla yksinään. Hän\nnäytti nukahtaneen, kosk'ei huomannut tuloani. Tuumin itsekseni,\nkääntyisinkö takaisin yhtä huomaamatta kuin olin tullutkin, vai\nodottaisinko, kunnes hän heräisi. Rohkasin kuitenkin itseni, lähenin\nmuutaman askeleen ja pysähdyin häntä ihailemaan. Oi, miten hän oli\nsuloinen tuossa uinuessaan! Enpä rohkene yritelläkään häntä kuvailla,\nsillä en siinä kuitenkaan onnistuisi; vajanaisilla piirteilläni vaan\nkoko kuvan turmelisin.\n\nKauvan aikaa seisoin siinä silmiäni hänestä luomatta, tuosta\nlumoavasta, suloisesta tytöstä. Vihdoin ojensin molemmat käteni häntä\nkohden ja melkein kuiskasin:\n\n\"Mary! Mary! Herää; minä tulin jäähyväisiä lausumaan; huomena lähden\ntäältä!\"\n\nViimeiset sanat lausuin niin kuuluvasti, että Mary säpsähtäen heräsi ja\nhiljaisesti huudahtaen hypähti ylös.\n\n\"Tekö se olettekin?\" kuulin hänen herttaisen äänensä lausuvan? \"Miksi\nseisotte siinä niin kummallisen näköisenä, Tony?\"\n\nPääni painui alas, katseeni kiintyi laattiaan, ja lausuin niin\nvakavalla, rauhallisella äänellä kuin voin:\n\n\"Mary! Tulin lausumaan jäähyväiseni, sillä huomenna lähden meren\nmyrskyisiä laineita kyntämään. Ei vesilintu kuivalla menesty, eikä\nPohjolan lumi auringon paisteessa koossa pysy, se sulaa, se katoo\nolemattomiin. Mary! Kiitos suloisesta seurastanne, kiitos niistä\nhauskoista hetkistä, jotka olen teidän seurassanne viettänyt; kiitos\nystävyydestänne vierasta merimiestä kohtaan! Kiitos, armas Mary,\nkaikesta hyvästä, mitä olen nauttinut täällä! Ja nyt hyvästi, Mary!\nJumala teitä siunatkoon ja tehköön teidät onnelliseksi, onnellisemmaksi\nkuin minä olen!\"\n\nOlin lähteä hänen kättään puristamatta, sanaakaan häneltä vastaukseksi\nsaamatta. Luulin hänen toivovan pääsevänsä minusta, sillä en ollut\npuhuessani katsonut häneen enkä siis huomannut, minkä vaikutuksen\nsanani häneen tekivät. En rohjennut nytkään katsoa hänen silmiinsä,\nastuin vaan askeleen takaperin, hiljakseen ovea lähestyäkseni. Mutta\nsilloin kuulin äänen, joka sai sydämeni kiivaammin sykkimään.\n\n\"Tony! Tony! Miksi olette noin kovasydäminen minulle?' Istukaa tähän ja\npuhukaamme järkevästi keskenämme!\"\n\nMinä lähestyin häntä hitain askelin. Seisoin hänen vieressään; näin,\nmiten hänen povensa kohoili mielenliikutuksesta ja miten hänen oli\nvaikea salata tunteitaan.\n\n\"Minä rakastan sinua, suloinen impi,\" pääsi vastoin tahtoanikin\nhuuliltani, ja minä tartuin hänen pieneen kätöseensä. \"Nyt tiedät\nkaikki, kallis Mary; tiedät, miksi olen onneton. Sinun rakkauttasi en\npyydä, sillä sitä en rohkene. Muistele minua veljenäsi, kun meren\nmyrskyaalloilla kiidän tuntematonta tulevaisuuttani kohden. Ja nyt,\nanna minun mennä, Mary! Nyt olen rauhoitettu tietäessäni, ettet minua\nhalveksi.\"\n\n\"Tony!\" kuiskasi hän, \"sinä et saa mennä; et saa jättää minua, sillä\nsinutta en ole onnellinen!\"\n\n\"Oi!\" huudahdin, kavahtaen seisaalleni; \"onko se mahdollista, onko se\ntotta?\"\n\n\"On,\" vastasi hän vakavasti. \"Se on totta, rakas Tony. Kuka muu voisi\nminut onnelliseksi tehdä kuin juuri sinä; ketä muuta voisin rakastaa?\nMinua ei sinusta eroita muu kuin kuolema, sillä oman henkesi uhallapa\nsinä olet minut kuolemasta pelastanut; siksi tahdon elääkin sinulle.\"\n\n\"Mutta _isäsi_, armas Mary?\" muistutin minä.\n\n\"Isäni? Kyllä äitini sekä veljeni ja minä itse sen asian selvitämme,\nsillä me olemme samaa mieltä.\"\n\nSiinä istuimme sitten kotvasen aikaa, puhellen yhtä ja toista sekä\nnauttien rakastuneitten suloista onnea.\n\nEmme huomanneetkaan, että Charly äitinensä seisoi edessämme.\n\n\"Äiti, siunaa meitä!\" huudahti Mary, nähdessään äitinsä. \"Me olemme\ntoisemme omat ainaisesti.\"\n\nMinä säikähdin ensin. Mutta vielä suuremmaksi kävi hämmästykseni, kun\näiti sanaakaan lausumatta syleili meitä molempia sangen liikutettuna ja\nonnitteli meitä, rakkaita lapsiansa.\n\nCharly näytti olevan onnellisin ja iloisin meistä kaikista. Hän suuteli\nja syleili vuoroon äitiään, sisartaan ja minua.\n\nVielä samana iltana pidettiin äidin ja Charlyn toimesta salaiset\nkihlaajaiset papin läsnäollessa. Asia päätettiin pitääkin tärkeänä\nsalaisuutena toistaiseksi, kunnes saataisiin asiat selvitetyiksi\nkauppaneuvoksen kanssa ja hänen suostumuksensa.\n\nPitkän keskustelun jälkeen sovimme myös siitä, että menisin Martha\nBrokerilla purjehtimaan. Tätä Mary kyllä vastusteli kiven kovaan; mutta\nhuomattuaan, että meri-uralla pikemmin pääsisin itsenäiseksi mieheksi,\nsuostui hänkin vihdoin siihen.\n\nMatkalta, jonka arveltiin kestävän toista vuotta, palattuani rupeisin\nlukemaan kapteenin tutkintoa varten. Poissa ollessani lupasivat Charly\nja kauppaneuvoksen rouva taivuttaa isän liittoomme suostumaan.\n\nSeuraavana aamuna menin Clarlyn kanssa kauppaneuvoksen luokse hänen\ntyöhuoneesensa. Hän oli juuri tullut kotiin ja luki parhaallaan\nkirjeitä, jotka olivat postissa saapuneet. Meidät nähtyään jätti hän\nheti lukemisen, tuli herttaisen ystävällisenä tervehtimään minua\nkädestä ja käski istumaan. Charly heittäytyi huolettomasti sohvan\nnurkkaan, otti päivän sanomalehden ja näkyi kiintyneen johonkin\nuutiseen.\n\nKauppaneuvos istahti, katsoi tutkivasti meitä kumpaakin hetken aikaa ja\nsanoi:\n\n\"Hyvä; miten ovat asiat, Charly?\"\n\nCharly rykäsi ensin ja vastasi ikään kuin lehdestä lukien: \"Isä kulta!\nAsiat ovat sillä kannalla, ettei Tony lupaa jäädä tänne. Olen kokenut\nsaada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän ei myönnä tuumaakaan.\nKun tulin maininneeksi Martha Brokeria, joutui hän aivan haltioihinsa,\nsillä hän ei näy viihtyvän maalla; merelle palaa hänen mielensä. Turhaa\non yrittääkään häntä saada jäämään. Hän on rakastunut Martha Brokeriin,\nniin että on luvannut siihen mennä vaikka kokkipojaksi.\"\n\n\"Onko niin?\" lausui kauppaneuvos hetkisen vaiti oltuaan. Hän näkyi\najattelevan jotakin tärkeätä tai tekevän jotakin päätöstä.\n\n\"No, jos niin on, Tony,\" lausui hän, minuun kääntyen; \"niin tapahtukoon\ntahtosi. Kernaammin kuitenkin olisin suonut sinun jäävän tänne, sillä\nsinä olet mieleiseni ja sopiva siihen toimeen, minkä olen sinulle\naikonut. Mutta ehkä vasta mielesi muuttuu. Koska ei Martha Brokerissa\nvielä ole perämiestä, niin mene sinä siksi, poikani! Tosin olet vielä\nliian nuori. Kokemustasi en tahdo epäillä; mutta kun otan sinut omalla\nehdollani, niin ei ole kenelläkään mitään sanomista. Kapteeni Dawyson\non kunnon mies, johon voit täydellisesti luottaa. Jos taitoa huomaisit\npuuttuvasi, niin luota huoleti häneen kuin isääsi. Olet tutustunut\nhäneen täällä; hän suostuu puolestaan tekemään, mitä voi, hyväksesi.\nJos niin haluat, niin saat jo huomenna ryhtyä toimeesi.\"\n\nMinä olin jännitetyin mielin kuunellut kauppaneuvoksen puhetta enkä\nollut mitenkään pysyä niin kauvan paikoillani, kunnes tuo kunnon mies\nlopetti. Nyt hypähdin ylös ja tartuin hänen käteensä.\n\nEn tiennyt, miten osottaa kiitollisuuttani hänelle. Kauppaneuvosta\nnäkyi minun innostukseni huvittavan.\n\n\"Istu,\" jatkoi hän taasen. \"En tahdo, että tuosta minua noin kiittelet.\nMinä olen velkaa sinulle enemmän kuin milloinkaan voin maksaa, sillä\nsinäpä annoit minulle rakkaan Maryni, joka sinutta nyt olisi tuolla\nylhäällä.\"\n\nNyt, ajattelin, olisi aika lausua pyyntönsä; mutta samassa Charly, joka\nnäytti ymmärtäneen aikomukseni, loi minuun silmäyksen, joka minut sai\nluopumaan aikeestani. Luulin ymmärtäneeni hänen ajattelevan: \"ei ole\nvielä aika; kyllä minä sen asian hoidan.\"\n\nKauppaneuvos näkyi tulevan murheelliseksi, muistaissaan tuota kauheata\npäivää. Hän ei lausunut sanaakaan pitkään aikaan, vaan istui\nmietteihinsä vaipuneena.\n\nCharly viittasi minulle, että lähtisimme. Mutta samassa kavahti\nkauppaneuvos seisomaan.\n\n\"Tony!\" sanoi hän; \"olin unohtaa vielä tämän.\" Hän otti taskustaan\njotakin ja antoi minulle, sanoen sen olevan minulle muistona Elokuun\nviidennestä päivästä.\n\nAvasin paperin ja näin kotelon, joka sisälsi kultarahan. Siinä oli\nkuningatar Viktorian kuva keskellä toisella puolen ja reunan ympäri\nkirjoitus: \"Ihmishengen pelastuksesta merihädästä 5/8 1876.\" Toisella\npuolen oli taiteellisesti piirretty kuohuva meri, kaatunut vene ja\nmerimies uppoamaisillaan olevan naisen kanssa. Reunaan oli leikattu\nsanat: \"Rohkeutta! Luota Jumalaan!\"\n\nKun aioin häntä mennä kiittämään muistorahasta, joka ei ollut mikään\nhalpa kappale, oli hän jo hiipinyt pois huomaamattani. Hän ei huolinut\nkiitollisuuteni osoituksista, jalo vanhus. Sitä hartaammin ilmaisin\ntunteeni Charlylle. Minä kiersin käteni hänen kaulaansa ja olin\niloinen. Oi, kuinka herttaisia ihmisiä he kaikki olivat; sillä\nCharlynkin kanssa olimme tulleet semmoisiksi ystäviksi, että olisimme\nantaneet vaikka sydänveremme toistemme puolesta.\n\nMutta lopettakaamme tämä ja jättäkäämme sikseen seuraavan kahdeksan\npäivän tapaukset, hyvästijätöt ja valmistukset, lähtöpidot, Maryn ja\nminun viimeinen kohtaukseni.\n\nOi, se oli onnellinen hetki, mutta katkera samassa! Jos olisin tiennyt\ntämän jäävän viimeiseksi kerraksi, minkä suljin tuon itkevän immen\nsykkivää sydäntäni vastaan, niin olisin tuhat kertaa mieluummin\njättänyt sikseen kunnianhimoisen loistavan tulevaisuuden toiveeni\nmerellä. Mutta ihminen ei näy voivan kohtaloansa välttää eikä olevan\noman onnensa seppä.\n\nMarraskuun 13 päivä valkeni ihanana ja kirkkaana. Laivamme keinui\npeilikirkkaalla vedenpinnalla ulkosatamassa täydessä lastissa ja\nvalmiina levittämään siipensä lentääkseen valtamerta mahtavaa kohti\nmaita kaukaisia. Kapteeni itse oli vielä maissa.\n\nKello 11 päivällä oli määrä lähteä. Häntä vaan vielä odotimme. On siis\nvielä aikaa odotellessa luoda pieni tarkastava silmäys laivaan.\n\nAstukaamme ensin keulassa olevaan merimiesten asuntoon kannen alle.\nMiehet ovat juuri aamiaisella. Heitä on siinä 15 miestä paapuurin\n(vasemman kyljen) puolella, toiset 15 styyrpuurin (oikean kyljen)\npuolella; kaikki nuoria, terveitä miehiä, nuoruuden parhaassa\nkukoistuksessa. Ainoastaaan tuolla ja täällä näkyy joukossa joku\nvanhempi kurttunaamainen merikarhu. Ilo loistaa joka miehen kasvoista.\nKeskustelu on hyvin meluavata; et voi seurata sitä, sillä toinen\ntoistaan iloisemmin kertoo kukin toverilleen yhtä ja toista.\n\nMenemme sitten laivan keskimäisiin suojuksiin. Niissä asuvat\nmerimiesten vanhin, purjemestari, puuseppä, pääkokki ja koneenkäyttäjä,\nsillä laivassa oli myös pieni höyrykone, jonka avulla voi pumputa veden\nlaivasta, nostaa ankkurin, lastata tahi purkaa raskaampia tavaroita,\njonka tähden viimeksimainittukin laivassa tarvittiin. Siellä asui myös\nneljä meri-oppilasta, jotka puolestansa maksoivat ja seurasivat mukana\noppiakseen laivan päälliköiksi, ensin perämiehiksi ja sitten eteenpäin.\nHekin olivat aamiaisella, mutta näyttivät olevan vakavammalla tuulella.\nKoko väki oli skandinaavialaista, paitsi pojat, jotka olivat\nenglantilaisia.\n\nJos mihin katsoi, vallitsi kaikkialla mallikelpoinen järjestys ja\npuhtaus. En missään huomannut mitään moitittavaa. Mutta alaperämies\nStephens olikin kunnon mies, joka kykeni kaikinpuolin pitämään\njärjestystä ja puhtautta yllä ja joka olisi ensimäiseksi perämieheksi\nmonta vertaa paremmin sopinut kuin minä; mutta nyt oli sallimus\nmäärännyt toisin. Sen vuoksi olinkin jättänyt kaikki hänen huostaansa\nja valtaansa, että hän sai toimia, miten parhaaksi näki. Siitä luulikin\nmiehistö aina siihen saakka, kun ankkuria käytiin nostamaan, että hän\noli ensimäinen ja minä toinen perämies, sillä silloin vasta esiinnyin\noikeassa toimessani.\n\nMutta tuolta jo lähenikin kauppaneuvoksen pieni höyrypursi. Tunsin sen\njo etäämpää vallan hyvin, sillä monta kertaa olimme Maryn ja Charlyn\nkanssa olleet sillä huviretkillä. Juoksin ottamaan kiikarini. Oi,\nsiellä oli minun Marynikin! Charly, kauppaneuvos, kapteeni Dawyson\nolivat siinä, ja vielä neljä naista, joita en tuntenut.\n\nMary ja Charly huomasivat minut takakannen sillalla. He häilyttivät\nnenäliinojaan, ja minä vastasin samoin.\n\nPian olivat he laivan sivulla ja nousivat ylös portaita myöten,\nkapteeni edellä. Hän esitti minulle vaimonsa, vanhemman tyttärensä Lisi\nMegyn ja nuoremman Nellyn. He lähtivät seurassamme St. Pransiskoon.\nKumarsin kohteliaasti toivottaen heitä tervetulleiksi, onnellista\nmatkaa y.m.s. sekä autoin heitä alas kannelle. Viimein hyppäsivät\nCharly ja Marykin kannelle. Oi, kuinka vaikeata oli hillitä itseäni\nkohtelemasta Maryä kuin kihlattua morsiantani ainakin! Mutta Charlyn\nvaroittava katse hillitsi meitä molempia. Mary oli ratketa itkuun. \"Oi,\narmas liljani, koska olen saava sinut julkisesti omistaa?\" huokailin\nitsekseni.\n\nViimein tuli kauppaneuvoskin laivaan ja tervehti minua kuin isä\npoikaansa: \"Miten voit poikani? Oletko nyt tyytyväinen ja onnellinen?\"\nMinä vastasin myöntäen.\n\nKapteeni kutsui kiireesti minua luoksensa ja antoi määräykset lähtöämme\nvarten. Hän käski mahdollisimman pian nostattaa ankkuri, irroittaa\npurjeet, pingoittaa niitä tarpeellinen määrä, sillä luotsi oli jo\npaikalleen asettunut.\n\nNyt alkoi vilkas liike laivassa. Minä komensin kaikki miehet esiin ja\nannoin kullekin määräyksensä. Alaperämies hoiti tehtäviä keulassa, minä\nperäpuolella. Puolen tunnin kuluessa oli ankkuri nostettu, tarpeellinen\nmäärä purjeita auki ja -- kauppaneuvos Maryn ja Charlyn kanssa\nhöyrypurressaan.\n\nJäähyväisiä lausuessansa oli Mary heittäytyä syliini; mutta Charly\nennätti kauppaneuvoksen huomaamatta estää sen. \"Älkää, Herran tähden,\nantako asianne joutua hukkaan! Malttia, Tony!\" kuiskasi hän korvaani.\n\nAlaperämies ja muutamat lähelläseisovat merimiehet huomasivat kyllä\nmeidän kolmen käytöksen, mutta onneksi ei Maryn isä.\n\nHöyrypurteen päästyänsä näkyi Mary malttinsa kuitenkin menettäneen,\nsillä hän peitti kasvonsa nenäliinallansa ja näkyi itkevän sangen\nkatkerasti.\n\nNyt käännyimme erään niemekkeen ympäri, ja höyrypursi aarteeni kera oli\nnäkymättömissä. En voinut itsekään enään tunteitani hillitä, jonka\ntähden riensin suojaani ja annoin niille täyden vapauden.\n\nTaasen kannelle tultuani olimme ja kaukana Glascowista. Hieman\nsiinsivät vaan sen valkeat rakennukset ja korkeat tornit siellä täällä.\nOlin ajatuksiini vaipuneena hetken aikaa surumielin katsellut katoavaa\nonnelaani, kun äkkiä tunsin käden laskeuvan hartioilleni ja kuulin\nnimeäni mainittavan.\n\nMinä pyörähdin ympäri ja näin laivan kapteenin.\n\n\"Kaikki hyvin, herra,\" lausuin; \"mitä suvaitsette käskeä? Nyt olen\nvalmis toimeeni, kun olen lumouspiirin ulkopuolella.\"\n\n\"Hyvä on,\" vastasi hän. \"Kyllä niissä toimeen tullaan. Mutta minä\nhuomasin sinun ja Mary neidin olevan tavallista hellemmät ystävykset.\nHuhuissa näkyy siis perää olevan. Onnittelen! Eipä siis ihme, että sain\nnoin nuoren perämiehen,\" jatkoi hän, viekas hymy huulillaan. \"Mutta\ntulehan nyt tänne,\" lisäsi hän, huomattuaan minun aikovan jotain\npuolustuksekseni lausua. \"Saat lähemmin tutustua naisväkeemme. Ei ollut\naikomukseni heitä mukaan ottaa, mutta en voinut heidän yhdistettyjä\nrukouksiaan vastustella, ja koska ei kauppaneuvos vastustanut, niin\nannoin tulla; sittenpä tietävät, miltä merillä kulkeminen tuntuu.\"\n\nMenimme kapteenin suojukseen, jossa tapasimme heidät hedelmiä syömässä\nja muuten kovin hilpeällä tuulella.\n\nKapteenin rouva, jota hän itse Mollyksi nimitti, oli noin 36 ikävuoden\nvaiheella, vielä sangen viehättävän ja ikäänsä nähden nuoren näköinen,\nkeskinkertainen pituudeltaan, solakkavartaloinen ja mustasilmäinen;\npaksut mustat hiuksensa oli hän sykyräksi päälaelleen koonnut. Hänen\nkasvonsa näyttivät lempeiltä ja aina hymyilevän. Niin perin\nonnelliselta hän näytti, ettei olisi luullut hänen koskaan\nmurheenpäiviä nähneenkään. Vanhin tytär, Lisi Megy, oli 17 vuotias,\niloinen kuin itse iloisuus ja ihan äitinsä kuva, ainoastaan\nnuorennetussa muodossa.\n\nNuorempi tytär oli 16 vuotias Nelly. Hän oli taasen perinyt isänsä\nkasvonpiirteet, vieläpä luonnettakin siihen määrään, että hän oli\npaljoa vakavampi kuin vanhempi sisarensa, ja usein hän paheksuikin\nLiisi Megyn välin liiallista iloisuutta.\n\nVielä mainittakoon, että kapteeni Dawyson itse oli 40 vuoden ikäinen,\nmies parhaassa ijässään, kolmea kyynärää pitkä ja leveähartiainen.\nSäännölliset kasvojensa piirteet todistivat päättäväisyyttä ja\nrohkeutta, ja suuri ruskea täysiparta teki hänen kasvonsa vielä\njuhlallisemmiksi.\n\nMinä pääsin muutamassa päivässä heidän erinomaiseen suosioonsa ja\nystävyyteensä. Tietysti vaativat he minua tarkkaan kertomaan alusta\naikain olostani kauppaneuvoksen perheessä. Siitä heille kerroinkin,\npaitsi meidän kihlauksestamme Maryn kanssa, jonka huolellisesti\nsalasin.\n\nMinä saavutin hyvin pian miehistönikin suosion ja kunnioituksen, vaikka\nolinkin niin nuori, ainoastaan 19 vuotias. Alaperämies Stephensin\nkanssa olimme erittäin hyvässä sovussa, enkä koskaan huomannut hänen\npuoleltaan mitään kateutta eli suvaitsemattomuutta; päinvastoin oli hän\naina valmis kenenkään huomaamatta antamaan neuvoja minulle, missä niitä\ntarvitsin. Jäljestäpäin sainkin tietää, että sana \"laivanomistajan\nvävy,\" joten he minua keskuudessaan olivat nimittäneet, oli\nluonnollisesti paljon vaikuttanut tuota yleistä suosiota ja\nkunnioitusta, jota jokaiselta sain osakseni.\n\nNiin kului päivä päivältä, viikko viikolta mitään erityistä\ntapahtumatta, jota kannattaisi mainita. Hyvä hankapurje kiidätti meitä\nmilloin 8, milloin 10, välistä, 12:kin solmunväliä tunnissa. Ilmat\nolivat kauniit ja tasaiset. Kaikki näytti erittäin suotuisalta meille,\nja kaikki olimme, sekä päällystö että miehistö, rattoisalla tuulella.\nMerimiesten iloiset, elonvoimaa uhkuvat laulut ilahuttivat naisiakin\nerinomaisesti.\n\nEräänä iltana, oltuamme jo 6 viikkoa merellä, istuin kajutan katolla\nsohvalla. Maryä ikävöidessäni otin povestani kultamedaljongin, jonka\nhäneltä olin saanut, nähdessäni hänet ensikerran onnettomuuden\ntapauksen jälkeen.\n\nKatselin siitä hänen suloisia, viattomia lapsenkasvojaan, muistellen\nliikutettuna niitä suloisia hetkiä, joita olin hänen seurassaan\nviettänyt.\n\nOlin juuri ottanut pienen hiushapsen, joka oli Maryn kiharoista\nleikattu, kun kuulin kimeän äänen takanani lausuvan: \"Ah, nyt tiedän\nsydämenne salaisuuden: te olette laivanomistajan Maryn kanssa\nkihloissa. Tuossapa on kihlasormuskin, koska siinä ovat hänen\nnimimerkkinsä: M. S.\"\n\nSe oli Lisi Megy. Hän oli huomannut sormuksen, jonka olin medaljonkiin\npienellä renkaalla liittänyt, ja tuo teräväsilmäinen neito oli vielä\nhuomannut nimimerkitkin. Ei käynyt enää kieltäminen asiata. Pyysin siis\nhäntä istumaan ja sanoin, että jos hän lupaisi pitää salaisuuteni\nyksin, niin sen hänelle ilmoittaisin, koska hän jo osaksi oli tullut\nsen perille. Hän kävi totisemmaksi kuin koskaan ennen olin häntä nähnyt\nja lupasi, vaikka väitti siitä jo ennenkin kuulleensa paljon\nkulkupuheita, vaikka ei niitä uskoneensa. Minä kerroin hänelle koko\nasian alusta loppuun asti. Lopetettuani luulin huomanneeni, miten hän\nsiitä tuli liikutetuksi, niin että näytti siltä, kuin kyyneleet\nolisivat hänen silmiinsä kiertyneet.\n\nSamassa tuli kapteeni Dawyson kannelle laivan peräaukosta. Minä\nhämmästyin nähdessäni hänet hikisenä ja vaatteensa sahanpurun\npölyttäminä. Hänellä näytti olevan työkaluja nuttunsa alla. Mutta\nnähdessään minut, säpsähti hän ja meni joutuin suojukseensa.\n\nMinä kävelin peräkannella edestakaisin miettien, mitä tämä kapteenin\nkäytös mahtoi merkitä.\n\nSamassa kuulin hiljaa nimeäni mainittavan. Katsoin taakseni ja huomasin\nsen olevan ruorimiehen.\n\n\"Mitä tahdot, Dick?\" kysäsin häneltä.\n\n\"Hyvä herra!\" vastasi hän, \"minä uskon varmaan, että laivamme on\ntuomittu perikadon omaksi. Ettekö ole kuulleet, kuinka täällä\nperäpuolessa kummittelee. Ei kukaan enään uskalla tulla ruoriin puolen\nyön aikana, sillä täältä kajutan alta kuuluu niin kummallista suhinaa\nja kolinaa, juuri kuin siellä sahattaisiin, porattaisiin ja hakattaisin\npohjaa puhki, ja nyt sitä kuuluu jo päivälläkin, sillä äsken kuulin sen\nselvään. Minä olen vanha mies, herra, ja olen tottunut ottamaan vaaria\ntuommoisista merkeistä. Ne eivät merkitse hyvää, olkaa varma siitä,\nherra. Vielä on minulla toinenkin merkki, eikä se kumminkaan petä.\nKahdesti ennen olen saman näyn nähnyt, ja molemmilla kerroilla on se\nollut haaksirikoksi. Niillä kerroilla jäin kuitenkin henkiin, mutta nyt\nkuolen, sillä hän kutsui minua luoksensa.\"\n\n\"Kuka kutsui?\" kysäsin häneltä kummeksuen.\n\n\"Kuollut morsiameni, ettekö ymmärrä, herra! Jos suvaitsette, niin\nkerron koko asian.\"\n\n\"Kerro!\" vastasin.\n\n\"Hyvä on, herra,\" alkoi hän. \"Olin 18 vuotias, joutuessani kihloihin\nerään kauniin amerikalaisen neitosen kanssa. Onneni oli lyhyt.\nKihlaukseni jälkeen menin lyhyelle merimatkalle, ja sieltä häitä varten\npalatessani makasi morsiameni kuolleena paareilla. Hän oli kuollut\nverensylkyyn, joka muutamassa tunnissa hänet lopetti. Olin tulla\nhulluksi murheesta, ja etten milloinkaan toista naista rakastaisi enkä\nmenisi naimisiin. Olen tähän asti sanani pitänyt; nyt olen 55 vuoden\nvanha enkä enään kumminkaan syö sanaani. Kahdesti olen hänen nähnyt\ntulevan luokseni. Ensikerran se tapahtui New Foundlandin luona, jossa\njouduimme haaksirikkoon Cheeftain nimisellä parkkilaivalla. 5 miestä\nsiinä hukkui, 15 pelastui. Toisen kerran, 10 vuotta jälkeenpäin,\nilmaantui hän Pohjanmerellä. Siitä haaksirikosta pelastuimme kaikki.\nNyt taas 10 vuoden kuluttua hän näyttäytyi. Hän puhutteli minua, jota\nhän ei ennen ole tehnyt, ja hänellä oli myrttiseppele päässään. Hänen\nsilmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä, ja vettä valui tulvanaan\nhänen pitkistä keltaisista hiuksistaan ja valkeasta morsiushameestaan.\nMinä näin hänen siinä aalloissa makaavan, ja minusta tuntui, kuin\nolisin ollut siinä hänen vieressään, ja pukuni vettä valunut. Siitä hän\nkatosi, viitattuaan minulle kolme kertaa, ja selvästi kuulin hänen\näänensä: 'Dick, ole valmis; pian tulen sinua noutamaan!' Tämä tapahtui\nviime yönä, ja minä olin vallan hereilläni. Minä tiedän siis, että\nlokikirjani [kirja, johon merkitään laivan suunta ja nopeus\nkuljettaessa] on loppuun saakka kirjoitettu, ja nyt se on vietävä\ntuonne ylös ylimmäiselle Kapteenille. Kyllä tiedän, että siihen on\nmerkittynä monta, monta väärää matkasuuntaa ja väärää mittausta; mutta\nKapteenin ikuiseen armoon uskaltaen toivon kuitenkin voivani ohjata\ntämän vanhan vuotavan laivahylkyni oikeaan satamaan, ja sehän onkin\npääasia. -- Nyt tulee nuori Wily minua levolle laskemaan. Hyvää yötä,\nherra! Kyllä tästä pian toista kuuluu! Jumala meitä armahtakoon!\"\njupisi hän mennessään.\n\nVanhan Dickin ennustus oli vaikuttanut minuun hyvin masentavasti. Hänen\nkertomuksensa kajutanalaisesta kummittelusta vahvisti minua siinä\nuskossa, että kapteenilla oli mielessä jonkunmoisia luvattomia tuumia.\nOlisin mennyt katsomaan sinne, oliko siellä mitään epäiltävää, mutta\nhänellä oli aina itsellään avain, eikä muilla ollut sinne mitään asiaa.\n\nMiesten mielet rupesivat käymään synkiksi ja alakuloisiksi. Oli kuin\njoku onnettomuus olisi väijynyt heitä; sillä varmaan oli Dickin\nennustus heihin vaikuttanut. Kapteenikin oli käynyt harvapuheiseksi ja\nvältti minua sekä alaperämiestä, niin paljon kuin voi.\n\nEräänä päivänä, kun olimme jo olleet matkalla 60 vuorokautta ja juuri\nedellisenä päivänä kiertäneet Cap Hornin ja laskimme luodetta kohden,\nnäin laivan keulapuoleen kävellessäni taasen vanhan Dickin. Hän oli\nniin muuttunut, ettei häntä enään olisi luullut samaksi mieheksi kuin\n2 kuukautta takaperin hänen laivaan tullessaan. Hänen partansa ja\nhiuksensa olivat muuttuneet lumivalkeiksi, eikä hän enään juuri mitään\nsyönytkään. Työnsä hän kuitenkin teki kunnollisesti. Puhuvan ei hänen\nmyöskään enään juuri milloinkaan kuultu, ja jos hän jotakin puhui, oli\nse niin kummallista, epäselvää ääntä, ettei sitä kukaan ymmärtänyt.\nMinut kohdattuaan hän kiireesti sanoi: \"Herra, joko on lokikirjanne\nselvä? Aika lähenee, laivamme päivät ovat luetut.\" Sen sanottuaan\npoistui hän vastausta odottamatta, mutisten jotain käsittämätöntä.\n\nJumala varjelkoon meitä tuon vanhan merikarhun ennustuksista, etteivät\nolisi tosia, arvelin itsekseni, ja mieleni kävi levottomaksi.\n\nOlin juuri, näitä miettien lähtemäisilläni laivan peräpuoleen, kun eräs\nmerimiehistä, Mathew Wilson, suomalainen, Porista kotoisin, vaikka\nhänen nimensä näin oli laivan kirjoihin merkitty, pysähdytti minut\nlausuen:\n\n\"Herra, suokaa puhutellani teitä! Tahtoisin tietää, mitä meillä on\nlastina ruumassa?\"\n\n\"Miksi sitä kysyt? Kirjat näyttävät siellä olevan kivihiiliä, rautaa,\ntulenkestäviä tiiliä ja sekatavaroita kaikenlaisia.\"\n\n\"Herra,\" vastasi hän; \"tämä on perikatoon tuomittu alus. Ainakin osa\nlastiamme, nuo suuret laatikot tuolla ruumassa, ovat pelkkiä kiviä ja\nhiekkaa. Tiedättekö, kenen on lasti paraastapäästä ja kuinka korkeasta\non laiva ja tavarat vakuutetut?\" kysyi hän taas.\n\n\"Sinun kysymyksesi kummastuttaa minua, samoin kuin ilmoituksesi,\"\nvastasin. \"Ottakaamme huomenna asiasta selko.\"\n\nSeuraavana yönä puolenyön aikaan herätti alaperämies kiireesti minut.\n\"Tule, Jumalan nimessä, kannelle; nyt on niin kauhea myrsky, että en\nmilloinkaan ennen ole semmoista nähnyt,\" huusi hän.\n\nSitä ei tarvinnutkaan enempää vakuutella, sillä laiva heilui niin, että\nmenimme suojuksessa seinästä seinään, ennenkuin ulos ennätimme.\n\nMe kiirehdimme kannelle. Huh, miten oli kauhea ilma! Niin pimeä, ett'ei\nnähnyt kättä silmäinsä edessä; meri vaahtosi ja kohisi kuin koski.\nMyrsky vinkui mastoissa, raakapuissa ja köysissä, niin että luulin\nlaivan viimeisen hetken jo tulleeksi. Kapteeni seisoi komentosillalla,\nantaen uuden määräyksen toisensa jälkeen.\n\nMinä hyppäsin kapteenin viereen. \"Mikä, Jumalan nimessä, meitä nyt\nauttaa?\" huusin hänen korvaansa.\n\n\"Sinäkö se olet, Tony?\" vastasi hän. \"Auta minua käskyjen antamisessa;\nminä olen jo huutanut ääneni vallan käheäksi.\"\n\nMinä ryhdyin toimeen ja komensin, niin kovalla äänellä kuin voin,\nmiehet käärimään pois purjeita sekä käymään muihin tarpeellisiin\ntehtäviin käsiksi.\n\n\"Ohoi, ohoi!\" kuuluivat miesten tahtilaulut myrskyn vinkuessa. Toiset\nkapusivat kuin kissat ylös purjeita kiinnittämään. Sillä aikaa, kun\ntoiset olivat yläällä, panimme me kuntoon taakipurjeet voidaksemme\nalusta pitää tuulessa. Laiva vääntelihe vihaisissa kuohulaineissa kuin\nhaavoitettu käärme. Välin kohosi se melkein pystysuoraan ylös laineen\nsyrjää myöden, niin että olisi luullut kölin ylöspäin kääntyvän.\nToisinaan laskeusi se yhtä tulisella vauhdilla laineen harjalta\nalaspäin, siksi kunnes sieltä toinen sen ylöspäin kääntymään pakotti.\nMastot rutisivat, jokainen liitos ja jatkos natisi ja liikkui, niin\nettä koko laiva näytti kappaleiksi irtautuvan. Milloin oli laivamme\nylhäällä ikään kuin ilmassa, niin että vesi kohisi alhaalla kuin\nkaivossa, milloin se taasen hautautui kuohuun ja kaikkialle roiskuvaan\nvaahtoiseen aaltoon, niin että täytyi kaikin voimin pitää kiinni\njostakin tukevasta esineestä, ettei joutunut suoraapäätä hyökylaineiden\nsaaliiksi. Kaikki tavarat, mitkä eivät olleet kovin lujasti laivan\nkanteen kiinnitetyt, ne tässä kauheassa mellakassa aallot mereen\nlakasivat ja rikki mursivat. Vielä kohoili aluksemme kuitenkin\noivallisesti laineille ja kesti myrskyn valtaa vastaan, sillä se oli\nhyvin rakennettu ja vasta kolmen vuoden vanha.\n\nVihdoin rupesi päivä tätä kamalata yötämme valaisemaan. Samassa myös\nrupesi myrsky vähän asettumaan. Kapteenin käskystä huudettiin koko\nmiehistö peräkannelle. Merimiehet tulivat. \"Joko kaikki ovat täällä?\"\nhuusin. \"Kaikki elossa olevat,\" kuului vastaus. Kolme puuttui.\nEtsittiin tarkoin, mutta heitä ei löytynyt. Vanha Dick oli poissa. Hän\noli mennyt nuoruuden morsiamensa luokse. Ei kukaan ollut huomannut,\nmilloin hän oli kadonnut. Varmaankin hyökylaineet laivan yli mennessä\nvanhuksen mukanaan veivät. Kokkipoika ja nuorin meri-oppiiaista olivat\njoutuneet myös ensimäisiksi meren uhreiksi. Eikä niin ihmeellistä\nollutkaan, ettei kukaan heidän katoamistaan ollut huomannut, sillä yö\noli niin pimeä ja kullakin täysi tehtävä itsensä puolesta tässä\nkauheassa myrskyssä.\n\nVähitellen ruvettiin purjeita lisäämään, miehille annettiin lämmityksiä\nja virvokkeita, toinen puoli vartijoita pääsi levolle, aamiaiselle\nj.n.e.\n\nNaisseuralaisiamme emme olleet koko yönä joutuneet katsomaan. Sitä\npaitsi oli se muutenkin mahdotonta, sillä jos olisimme kajutan oven\nmilloin tahansa avanneet, olisi siitä saattanut hyökyaalto sisään\nloiskahtaa ja täyttää koko kajutan vedellä. Vihdoinkin sinne päästyämme\noli siellä surkea näky edessämme. Naiset olivat kyyristyneinä yhdessä\nnurkassa, kuolon kalpeina meritaudin kauheita tuskia kärsittyään. He\nolivat luulleet viimeiset hetkensä tulleen. Kannelta kuuluneet huudot\nja myrskyn kauheus olivat heille tuntuneet vielä kauhistavammilta kuin\nmeille, jotka vaaraa avoimin silmin katselimme. Herättyään olivat he\nhädissään huutaneet apua, mutta viimein huomanneet sen turhaksi, samoin\nkuin ulospyrkimisenkin, koska ovet olivat ulkoapäin suljetut. He olivat\njoka kerta, kuullessaan hyökylaineen laivan yli kohisevan,\nkauhistuneina odottaneet kajutan tulevan vettä täyteen taikka sen\nohukaisten seinäin murtuvan, ja itse joutuvansa kuohuviin laineisin.\nMutta, merkillistä kyllä, olivat he kestäneet koko tuon hirmuisen yön\nkauheat hetket harvinaisen lujamielisinä ja urhoollisina.\n\nMeidän astuessamme kajuttaan päästivät he riemuhuudon ja syöksyivät\nmeitä vastaan sanomattoman onnellisina, ilosta ja liikutuksesta itkuun\nratketen, nähdessään meidän vielä elossa ja terveinä olevan. Olinpa\nminäkin hetkeksi unhottaa Maryni suloisen kuvan, nähdessäni kapteenin\ntytärten avuttoman ja samassa liikuttavan tilan. Vallankin luulin\nhuomanneeni taas Lisi Megyn silmissä jotain outoa, joka minua\nhämmästytti, enkä voinut estää häntä nojaamasta päätään rintaani\nvastaan, kun hän näytti nääntymyksestä ja mielenliikutuksesta olevan\nkaatumaisillaan.\n\nLuulimme vaaran olevan jo ohitse ja toivoimme enemmittä vastuksitta\npääsevämme matkamme perille. Puolenpäivän aikoina oli taivas jo\nselvinnyt niin paljon, että kapteeni ja minä voimme tarkastaa\ntaivaanrantaa ja ottaa puolipäivä-tarkastukset, josta huomasimme\nolevamme noin 100 englannin peninkulmaa Juan Fernandes saaristosta\netelään päin. Yön kauhea myrsky oli siis syrjähdyttänyt meidät\nsuunnastamme useampia kymmeniä penikulmia. Kapteenin selityksen mukaan\noli meille parasta muuttaa suunta vähän paremmin luodetta kohden muka\nlöytääksemme tyynempää vettä ja samassa voidaksemme lähettää muutamia\nveneitä etsimään juomavettä, joka oli loppumaisillaan, niin ettei se\nriittäisi perille saakka. Hän kertoi myös itselläänkin olevan joitakin\ntärkeitä asioita siellä toimitettavina.\n\nSuunnan muutos meitä jo hyvin kummastutti, samoin mainitut syyt. Mutta\nmyöhemmin illalla kajutassa käydessäni huomasin vielä jotakin, mikä\nenemmän lisäsi epäluulojani kapteenin rehellisyydestä. Siellä näet\ntapasin kaikki tavarat, mitä suinkin voi talteen panna, huolellisesti\nladotuiksi kistuihin ja matkalaukkuihin; kartat, havaintokoneet, kaikki\npikkutavarat, mitä ei aina käsillä tarvita, oli korjattu\nhylkeennahkaiseen pitkään matkakistuun.\n\nKummastellen kysyttyäni, mitä tämä kaikki oli merkitsevä, sain\nkapteenilta vastaukseksi, että hän oli viime yönä tullut huomaamaan\nsuuremman varovaisuuden tarpeelliseksi.\n\nMutta hänen välttävä katseensa, hätäinen, epävarma puheensa ja\nsamanmoiset liikkeensä saattoivat minun vielä enemmän häntä epäilemään.\n\nPorilaisen merimiehen kysymys ja hänen ilmoituksensa lastistamme\njohtuivat taas mieleeni. Päätin sitä kuulustaa kapteenilta itseltä;\nmutta hän näkyi kaikin mokomin välttävän minua, niin paljon kuin\nmahdollista oli, joten en saanut häntä puhutella. Sitä paitsi antoi hän\nniin paljon kaikenmoisia käskyjä, että minulla oli täysi työ niiden\ntoimittamisessa. Päätin siis sitä tarkemmin tästedes pitää häntä\nsilmällä ja seurata kenenkään huomaamatta kaikkia hänen toimiaan.\n\nKapteenin käskyä seuraten annoin muun muassa katsoa, että kaikki kuusi\npelastusvenettä oli kunnossa ja täysillä tarvekaluilla varustetut.\nJuomavesi-leilit täytettiin, kuppeihin varustettiin purjeet, ja muita\nkaikenmoisia varustuksia annoin kuumeentapaisella kiireellä tehdä,\nsemmoisiakin, joita ei oltu käskettykään. Näissä kaikenmoisissa\npuuhissa en ollut huomannutkaan, miten taivas taasen oli muuttunut\nuhkaavan näköiseksi; kaikki näytti taas ennustavan kauheampaa yötä,\nkuin viimeinen oli lähimainkaan ollut.\n\nMenin toisen perämiehen suojaan häntä herättämään ja ilmoitin hänelle\nhuoleni, lausumatta kuitenkaan mitään epäluuloistani. Hän oli\nherättyään kovin alakuloinen ja kertoi nähneensä niin kauheita unia,\nettä aavisti ikäviä tapauksia, lisäten kuitenkin, ettei hän ollut mies,\njoka unia uskoisi. Kumminkin oli hän niin kummallisen levoton ia lausui\naavistavansa piankin purjehdusretkensä päättyvän ja saavansa hänkin\nylimmäiselle Kapteenille antaa lokikirjansa.\n\nKaikkia muitakin, kapteenia lukuun ottamatta, näkyi vaivaavan salainen\nkauhistus ja toivottomuus. Heidän vakaiset kasvonsakin osoittivat\nheidän vartoovan jotakin hirmuista kohtausta.\n\nMinäkin menin suojukseeni, ja kapteenin esimerkkiä seuraten valmistin\nkaikki pikaista lähtöä varten. Kaikki kalleudet, paperini ja\ntodistukseni, pienimmästä suurimpaan saakka, kaikki, mitä olin Maryltä\nja kauppaneuvokselta saanut, rahat ja muut semmoiset pistin pieneen\nvedenpitävään koteloon, jonka kätkin makuukojuuni, voidakseni tarpeen\ntullessa siitä ottaa, jos en muutakaan pelastetuksi saisi.\n\nNoustuani virkatoverini Stephensin kanssa kannelle, oli ilma tyyntynyt\nmelkein rasvatyyneksi; viime-öiset hyökylaineet vielä kävivät jotenkin\nkorkeina maininkeina, mutta ei enää tuulen vaikutuksesta. Taivas oli\nvetäytynyt mustaan pilveen, ja ilma tuntui raskaalta ja kammottavalta.\nTuontuostakin välähti salaman leimaus kaukana taivaan rannalla,\nvalaisten silloin koko ympäristön ja tehden näkyalan vieläkin\nkamalammaksi. Kapteeni käveli kajutan katolla synkän näköisenä, tuon\ntuostakin antaen jonkun uuden määräyksen varokeinojen valmistamisesta.\nKaikki mahdolliset valmistukset olivat tehdyt, kaikkiin varotoimiin\nryhdytty tulevaa myrskyä varten. Purjeet olivat kaikki saman mukaan\njärjestetyt, niin että niidenkin puolesta olimme myrskyn varalle\nvalmistauneet.\n\nMiehet olivat kaikki peräkannelle kutsutut, joten pian olisi voitu\npanna toimeen mahdollisesti vaadittavat käskyt. Kaksinkertainen\nmärssyvahti oli lähetetty ylös, pumput tarkastetut ja huomatut kaikki\nolevan täydessä kunnossa. Höyrykone oli täydessä höyryssä mahdollista\ntarvetta varten. Lyhyesti sanoen: kaikki oli parahimmassa kunnossa ja\njärjestyksessä, kuin mitä koskaan voi olla kunnollisimmassa laivassa,\nmikä merta kyntää.\n\nMutta raju-ilma olikin jo lähestymässä. Ikään kuin kauhean suuri musta\nvuori läheni meitä paapuurin puolelta. Se kuului kuin kaukainen ankara\nkosken kohina. Samalla kuului kauhea ukkosen jylinä, ilman vinkuminen\nja sihinä. Pian saavutti tuo kauhea vihuri onnettoman laivamme.\n\nKapteeni seisoi ruorimiehen kanssa peräsimessä. Naiset olivat\nperämaston vieressä sitä varten valmistetun pelastusrenkaan sisällä,\nsillä he eivät olleet antaneet itseään toista kertaa sulkea kajuttaan.\nHe väittivät vaaran silmillä nähden olevan monta vertaa huokeamman\nkärsiä kuin jos sitä ei näkisi, vaan kuulemain mukaan täytyisi sitä\nkuvitella, joten pienempikin sattuma voi luulottelun kautta kasvaneena\nsynnyttää epätoivoa ja saattaa mielettömäksi.\n\nKapteeni oli apulaisensa kanssa hyvään aikaan saanut laivan käännetyksi\nvastatuuleen, juuri kun hirmumyrsky ensikerran kouristi laivaamme.\nJuuri kuin raivostunut jättiläishevoinen, ryntäsi laivamme pystyyn\nhyökkäävää hirmumyrskyä ja sen jättiläislainetta vastaan. Koko laiva\nnatisi, tärisi ja vapisi kuin kuolonkamppauksessa oleva tiikeri\nraivostuneen jalopeuran kynsissä. Rautakovilla kourillaan piteli\nkapteeni rotevan merimiehen avulla peräsintä, ohjaten laivaa suoraan\neteenpäin, päästämättä sitä luovaantumaan kummallekaan puolen. Mastot\nrutisivat, köydet pinnistyivät piukalle kuin viulunkielet. Myrsky\nvinkui niin kauheasti joka köydessä ja ylhäällä mastoissa ja\nmärssyissä, että joka hetki vartosimme, koska mastot alas\nrusahtaisivat. Miehet olivat kirveet käsissä valmiina viipymättä\nirroittamaan kaikki katkenneet hylyt erilleen. En voi sanoilla kuvata\nsitä kauheata pauhinaa ja myrskyä, mikä meitä ahdisti. Aalto aallon\njälkeen syöksyi aluksemme ylitse keulasta perään saakka. Miehistön\ntäytyi turvautua kiinteihin esineihin pysyäkseen kannella, sillä\nvälistä ei laivamme kerinnyt kylliksi kiireesti aaltojen notkosta\nseuraavalle laineelle, vaan se syöksyi sen lävitse, niin että usein\nemme luulleet sen enään voivan sieltä nousta. Mutta kerta toisensa\njäljestä nousi se kuin merihepo, aina pudistaen virtanaan valuvan veden\nitsestään. \"Ei mitenkään laiva voi kestää tätä kauheata taistelua\nluonnon voimia vastaan,\" kuulin äänen vieressäni lausuvan.\n\nKatsahdin sivulleni ja näin alaperämies Stephensin vakavan katseen.\n\"Niin, Jumala meitä auttakoon!\" vastasin minä; \"ihmisten apu näyttää\ntässä turha olevan.\"\n\nTuskin olin sen saanut sanoneeksi, kun kauhea aalto taas sysäsi\nlaivaamme, niin että luulimme sen nurin menevän. Kauhea tärähdys\nvavahdutti laivaa. Sitä seurasi keulasta päin kuuluva kova rysähdys.\nLuulimme ensin laivan törmänneen karille, ja kuolon kauhistuksella\ntartuimme kiinni kuka mihinkin voi, odottaen koska kuohuva laine\nsyöksyisi ylitsemme. Ilma oli myös pimennyt, niin ettemme ensi\nhämmästyksessä huomanneet asian todellista laitaa. Mutta kun salama\nsamassa valaisi vahtoavan meren ja laivamme, huomasimme heti, että\netumasto oli rautaisen juurensa yläpuolelta katkennut ja\nkaatunut styyrpuurin puolelle keulaa kohden, ja uhkasi nyt joka\nsilmänräpäyksessä syöstä laivamme perikatoon. Nuolen nopeudella riensin\nStephensin kanssa sinne kirveinemme irroittamaan maston hylkyä\nlaivasta. Käskyt olisivat turhia olleet, sillä ne eivät olisi kuuluneet\nmyrskyn pauhussa ja vinkunassa. Eikä niitä tarvittukaan, sillä joka\nmies, kenellä vielä voimia oli ja hyökylaineilta perille pääsi, seurasi\nmeitä vedessä kahlaten. Ei sanaakaan kuulunut, ainoastaan kirveitten\nsurmaavaa kalsketta ja rasauksia, kun taasen joku köysi katkesi\nraivosista iskuistamme. Vesi kuohui kuin koski ympärillämme; välistä\nseisoimme kaulaa myöten vedessä.\n\nJumalan kiitos! Jopa katkesi viimeinenkin pidike, ja laiva pääsi\nvapaaksi tuosta vaarallisesta mastohylystä. Mutta vähintäänkin kaksi\nihmishenkeä sen mukana meni, nimittäin ne miehet, jotka olivat\nmärssykorissa vartijoina olleet. Luultavasti vielä kolme muutakin tässä\ntapauksessa sai hautansa meren syvyydessä.\n\nMutta pikemmin luimme sen heille onneksi ja Jumalan armoksi, sillä\nsiten pelastuivat he kärsimästä niitä kauheuksia, jotka vielä olivat\nmeidän jälkeenjääneiden kestettävinä.\n\nSaimme laivan pystyyn jälleen. Mutta pian huomasimme, ettei se enää\nvoinut oikein pysyä tasapainossa, kun etumasto varustuksineen oli\nmenetetty. Sain kapteenilta käskyn katkasta isokin masto rautaista\njuurta myöten pois. Myrsky yltyi myös yltymistään, jonka tähden\npäätimme Stephensin kanssa, hetken mietittyämme ja nähtyämme, ettei\nlaiva enää kauvan voinut kantaa mastojaan, ryhtyä toimiin. Muutamia\nmiehiä nousi märssykoriin. Toiset ottivat köysiä ja muita pidikkeitä\nkatkoaksensa. Lähes kolmekymmentä kirvestä ryhtyi hävitystyöhön. Isku\nseurasi iskua ja köysi köyden jäljestä katkesi, ja viimein taipui\nmyrskyssä korkea kolmijatkoinen masto kuin luokka. Kerran se vielä\noikeni, ja sitten se kauhealla rytinällä rojahti alas viistoon laivan\nylitse, musertaen kannella seisovista miehistä hengettömäksi kaksi.\nMuutamassa silmänräpäyksessä oli se saatu mereen syöstyksi, ja nyt\nnäytti laiva paljoa helpommin voivan taistella riehuvaa myrskyä ja\npilvenkorkuisia laineita vastaan.\n\nOnnettomat toverit saivat seurata mastonhylkyä. Eipä keritty edes\nsiunausta heidän levottoman hautansa ääressä lukea.\n\nKauhea oli tuo hetki. Kaksi parasta, rotevinta merimiestä muserretuin,\nverisin päin, toisella vielä suuri ammottava haava vasemmalla puolen\nrinnassa, josta veri virtana pursui ja punasi vettä!\n\n\"Jumala Kaikkivaltias,\" huokasin itsekseni, \"ota ne haltuusi! He\nuhrasivat henkensä velvollisuutensa täyttämisessä.\"\n\nMutta tämä näin surkealla uhrauksella saatu huojennus ei meitä\nkauvaakaan auttanut. Myrsky kesti yhä raivoten yöt ja päivät, ja\nvoimiamme ylenmäärin ponnistellen taistelemme sitä vastaan tuskin\nöitten ja päivien vaihtumista huomaten. Jo oli kolmas vuorokausi, ja\naina vaan samaa kauheata ilmaa. Kolmaskin masto oli saanut sen ajan\nkuluessa seurata veljiänsä. Koko tämän ajan kuluessa emme olleet\nmaistaneetkaan lämmintä ruokaa tai juomaa, sillä mahdotonta oli\nkeittiössä sytyttää tulta ja saada sitä palamaan. Mitä parhaita kylmiä\nruokia oli varastossa, niitä kapteenin käskystä jaettiin miehille,\nsamoin grogia, mutta sitä vaan hyvin pieniä annoksia.\n\nNeljännen vuorokauden illalla, Tammikuun 6 päivänä, ryhdyin itse\ntarkastamaan, oliko laiva vuotanut, sillä meri oli jo vienyt\nsaaliikseen sen miehen, jonka varsinaisena tehtävänä tarkastaminen oli.\nMinun mielestäni oli laiva viimeisinä hetkinä ruvennut käymään\nsyvemmässä kuin ennen; eikä se niin vallan suotta tehnytkään, sillä\ntarkastukseni osoitti vettä olevan laivassamme niin kosolta, ettei sitä\nmitenkään ollut sinne voinut niin paljoa tavallisen vuotamisen kautta\nkarttua, vaan oli joku suurempi vamma sen syynä.\n\n\"Oi Herra, laupias Jumala!\" huudahdin kauhistuneena; \"vieläkö, tämä\nlisäksi?\" Melkein voimatonna vaivuin siihen polvilleni, käsiäni\nväännellen. Mutta samassa lennätti hyökylaine minut kauvaksi keulaa\nkohden. Siellä sattumalta sain köydestä kiinni, niin etten meren\nsaaliiksi joutunut enkä pelastunut kärsimästä niitä tuskia ja vaivoja,\nmitkä meitä jäljellejääviä vielä odottivat. Jumala itse kuitenkin\nparhaiten tiesi kohtaloni ratkaista.\n\nAlaperämies Stephens oli huomannut kauhistukseni. Hän riensi heti\npumpuille. Seuraten esimerkkiäni mittasi hänkin, mutta ei uskonut\nsilmiään, vaan luuli erehtyneensä. Hätäisesti mittasi hän toisen ja\nvielä kolmannenkin kerran, mutta tulos oli aina sama.\n\nHän oli kuitenkin maltillisempi minua ja komensi miehet pumppuihin,\nsanaakaan lausumatta ruumaan karttuneen veden paljoudesta.\n\nSamassa minäkin, ensi hämmästyksestäni tointuneena, riensin puoleksi\nuiden kapteenin luo. Hän oli juuri pistäynyt kajuttaan lohduttamaan\nnaisia, jotka märkinä ja vilusta melkein kangistuneina olivat\nlopultakin antaneet saattaa itsensä sinne.\n\nOvea hiukan avaten kutsuin häntä teeskennellyllä levollisella äänellä\nulos. Sitten ilmoitin hänelle uuden onnettomuutemme, samassa luoden\nhäneen tutkivan katseen, mitä tämä sanoma häneen vaikuttaisi; sillä en\nvoinut päästäni poistaa sitä ajatusta, että hän jollakin tavalla oli\nsyypää tämän odottamattoman uuden onnettomuuden ilmestymiseen. Muistin\nvanhaa Dick vainajata ja kapteenin käytöstä silloin, kun näin hänen\nlikaisena ja tomuisena, työkaluja nuttunsa alla, tulevan laivan\nperä-aukosta. Minusta tuntui kuin olisi juuri hän ollut\nsyyllinen noitten kahdeksan toverin kuolemaan ja kaikkeen muuhun\nonnettomuuteemme.\n\n\"Herra kapteeni! Laiva on ruvennut kovin vuotamaan. Ruumassa oli\näskeisen tarkastuksen mukaan vettä 7 jalkaa.\" Minä näin hänen\nensikerran kalpenevan. \"Onko se mahdollista? Puhutko totta? Sitten\nolemme hukassa!\" huusi hän käheällä äänellä. Ja epätoivoon joutuneen\ntavalla tarttui hän vasempaan käsivarteeni niin rajusti, että luulin\nsen sijaltaan irtautuvan.\n\n\"Tony!\" sanoi hän. \"Jos sinä jäät eloon, ja minä hukun, niin pelasta\nkaikin mokomin paperisalkkuni. Siellä on kaikki rahanikin; siellä on\nmyös selityksiä, jotka voivat olla sinulle hyödyksi. Pidä huolta\nvaimostani ja lapsistani! Siellä on ohjeita sinulle. Ja Tony,\" jatkoi\nhän, melkein värisevällä äänellä, \"jos olet käytöksessäni huomannut\njotakin erinomaista, niin suo anteeksi! Salkussa on selitys.\"\n\nEn tiennyt mitä ajatella tahi vastata. En voinut muuta kuin puristaa\nhänen kättään sanoen: \"Olen kentiesi väärin käytöksenne ymmärtänyt,\nkapteeni Dawyson; mutta luulen, että teidän on tästä ankara tili\nJumalalle tehtävänä. Mutta vaimonne ja lastenne tähden olen pitävä\ntietoni salaisuutena, jos elävänä tästä vielä selkenen. Mutta nyt\ntarvitsee Martha Broker jokaisen poikansa neron ja voimat. Mitä teemme\nnyt?\"\n\n\"Ovatko molemmat pumput käynnissä?\" kysyi hän. \"Ei, herra; toinen\nvaan,\" vastasin. \"Viipymättä toinenkin käyntiin!\" käski hän, ja lupasi\nitsekin tulla toimeen, käytyään vaan naisia vähän lohduttamassa ja\nvalmistamassa heitä vaikeinta, ikävintä hetkeä vastaanottamaan.\n\nPian oli höyryllä käyvä toinenkin pumppu niin kiivaassa toimessa, kuin\nvaan luulimme pumppu-imurien kestävän. Se syöksi vettä noin 120 kannua\nminuutissa laivasta.\n\nKun pumput olivat tuntikauden olleet herkeämättä liikkeessä, koettelin\ntaasen veden korkeutta. Se oli alentunut viiteen jalkaan.\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos!\" kuului joukosta ääni, johon minäkin yhdyin.\n\nPonnistimme voimiamme vieläkin enemmän, aina vaihettaen miehiä\npumppuihin. Lepoa ei ollut tänäkään yönä toivomistakaan.\n\nKello kymmeneen saakka illalla olimme taukoomatta pumpunneet. Juuri kun\nolin taas tarkastamassa, olisiko vesi nyt vähentynyt, sai laiva ankaran\nsysäyksen, ja sitä seurasi semmoinen aalto, että me joka mies jouduimme\nveden valtaan ja olisimme kaikki mereen menneet, jos emme olisi\npumppuköydestä kiinni pidelleet. Sitä seurasi toinen vielä ankarampi,\nniin että tuskin voimme enää köydessä kiinni riippua.\n\nSamassa kuului Stephensin kaikuva ääni: \"Tänne peräsimeeen kaksi\nvahvinta miestä, joutuen! Ruorimies meni mereen.\"\n\nKäsipumppu jäi seisomaan siksi aikaa, kun mentiin katsomaan, miten\nasian laita oli. Pari miestä oli päässyt peräsimen herroiksi, ennen\nkuin se ehti laivan peräkylkeä vastaan pirstaleiksi särkyä, sillä se\noli käynyt puolelta toiselle, niin että ruoriratas oli edestakaisin\npyörinyt kuin hyrrä voimakkaiden aaltojen vaikutuksesta.\n\nLuultavasti oli käynyt niin, että varahenkselit, joilla ruorimies\nperäsintä parhaiten hallitsi, olivat ankarasta nykäyksestä katkenneet,\nja ruoripyörä sillä tavoin valloilleen jääneenä viskannut miehen ilmaan\ntai kentiesi laivan reilinkiin, koska siinä näkyi jonkunlaisia\nverijälkiä. Siitä lienee mies sitten tunnotonna mereen horjahtanut.\n\nMutta mieshukka oli vielä tuntuvampi pumpunkäyttäjissä, joista meri\nneljä kitaansa nuolasi.\n\nNyt kun jo viidettä päivää oli myrsky riehunut ja taukoomattomia\nponnistuksia jatkettu, alkoivat miehet julkisesti nurista. He eivät\nluvanneet enään ryhtyä vettä pumppuamaan, jos eivät saisi grogia ynnä\nmuuta parasta, mitä laivassa jäljellä oli. Jopa muutamat lähenivät\nkajutan ovea, väkivallalla anastaaksensa väkijuomia ynnä muuta,\nhuutaen: \"Kaikki olemme kumminkin kuoleman omat. Tahdomme syödä ja\njuoda, niin paljon kuin voimme. Päihtyneinä ollaan rohkeammat kuolemaa\nsilmästä silmään katsomaan ja täysinäisinä petokaloille soveliaammat,\"\nlasketteli joku vielä raakaa pilaansa.\n\n\"Oikein puhuttu!\" kuului useamman suusta yht'aikaa.\n\nHe aikoivat juuri rynnätä kajutan ovelle, johon Stephens ja minä olimme\nasettuneet, huomatessamme vaaran; sillä jos he raivossaan olisivat\nsaaneet tahtonsa täytetyksi, niin olisi laivan hoitaminen ollut\nmahdotonta ja jokainen sielu kuoleman oma. Olimme vaaran oivaltaneet ja\npäättäneet viimeiseen saakka estää tätä.\n\nNyt seisoimme molemmat siinä, ja huomattuamme heidän ryntäysaikeensa,\nvedimme esiin kuusipiippuiset revolverimme, uhaten ampua ensimmäisen,\njoka kajutan käytävää lähestyisi. Stephens laukasi ilmaan yhden\nlaukauksen, näyttääkseen ett'eivät aseemme lataamattomat olleet. Se toi\nmeille apua. Ensiksi kapteeni, kuultuaan laukauksen kajuttaan, jossa\nhän avuttomia naisia lohdutteli, aavistaen taasen uutta onnettomuutta\nryntäsi kannelle kuusipiippuinen revolveri hänelläkin kädessään, toinen\nvyössään. Naiset, hiukset hajallaan, ryntäsivät hänen jäljessään. Sillä\naikaa kun Stephens selitti tapausta kapteenille, käytin minä miestemme\nhämmästystä hyväkseni, puhuen heille ystävällisesti, muistaakseni\nseuraavaan tapaan:\n\n\"Toverit! Veljet! Onko paha henki teidät niin valtaansa saanut, että\nvaaran suurimmilleen jouduttua unhotatte velvollisuutenne kirottua\nviinahimoanne täyttääksenne? Seuratkaa selvää järkeänne ja ajatelkaa,\nmiten voitte juopuneina astua korkeimman Tuomarin eteen tekemään tiliä\ntöistänne. Totta kaiketi pidätte parempana hänen eteensä astua\npuhtailla omallatunnoilla, kuin vielä viimeisellä hetkellännekin niitä\ntahrattuanne. Toverit! Teillä on monella kotonanne rakastava vaimo,\näiti, sisaria, morsian tahi lapset, jotka ikävöiden teitä odottelevat\nja muistelevat. Miettikää, mitä nämä rakkaat omaisenne ajattelisivat,\njos nyt teidän hurjat tuumanne tietäisivät tahi ne jäljestäpäin kuulla\nsaisivat!\"\n\nHuomattuani säikähtyneet naiset takanani, vetäysin sivulle ja\nhuudahdin, heihin viitaten: \"Miehet, katsokaa tänne; tässä näette\nelävät kuvat siitä, miten he teitä katsoisivat!\"\n\nHetken äänettömyys seurasi puhettani. Minä näin, että olin puheellani\ntarkoitukseni saavuttanut, ja estin sentähden kiivastuneen kapteenin\nkentiesi raivoisan sanatulvan; sillä kun hän huomasi puheeni\nvaikutuksen, pysyi hän äänetönnä.\n\nUseiden silmissä loistivat kyyneleet, jopa niitä vuoti muutamien\nahavoittuneille poskipäillekin.\n\n\"Perämies Tony puhuu kuin mies!\" kuului vihdoin joukosta karkea ääni.\n\"Me pyydämme kapteenilta ja naisilta anteeksi sopimatonta, hurjaa\nkäytöstämme ja kiitämme molempia perämiehiä itsemme ja perheittemme\npuolesta. Eläköön Tony perämies, eläköön!\" jatkoi sama karkea ääni. \"Ja\nnyt, miehet, rientäkäämme kiireesti pumpulle!\"\n\nHöyrykoneen avulla käyvä pumppu oli ollut täydessä toimessa koko ajan,\neikä sen käyttäjä mr. Kane siis ollut kapinassa osallisena.\n\nUudestaan työhön ryhtyessämme osoitti mittanuora taas ruumassa olevan\n8 jalkaa vettä, joka huomio ei suinkaan mieliämme eikä väsyneitä\nvoimiamme virkistyttänyt. Aloimme kuitenkin taistelun yhä lisääntyvää\nvedenvuotoa vastaan, toivoen, että myrsky tyyntyisi ja silloin kentiesi\nvoisimme tutkia, mikä näin äkkinäisen vuotamisen oli vaikuttanut ja\nsitten mahdollisesti tukkia vuotoreiän. Nyt näyttivätkin oivalliset\nmerimiehemme, mihin kelpasivat. Kilvan höyrypumpun kanssa vesi tulvasi\nulos pumpun nielusta.\n\nMutta nyt huomasimme kuitenkin, ettei vesi ruumassa enää sanottavasti\nvähentynyt.\n\nSillä aikaa, kun toinen puoli miehistöä oli pumppuamassa, annettiin\ntoisille ruoka-tavaroita taskuihin, että saivat työtä tehdessään\nlievittää nälkäänsä ja virkistää edes vähäsen uupuneita voimiaan.\nSamoin annettiin joka miehelle grogia, mutta tietysti hyvin tarkasti\nsilmällä pitäen, ettei kukaan saanut enempää kuin kesti sitä nauttia;\nsen verran vaan, että voimat virkeinä pysyivät.\n\nHuomattuamme, ettemme enää mitenkään voisi laivassa pelastua, latasimme\ntavan vuoksi molemmat kanuunamme ja ammuimme hätälaukauksia toisen\ntoisensa jälkeen ja laskemme ilmaan parikymmentä hätärakettia. Kaikki\nse kuitenkin oli turhaa vaivaa, jonka kyllä tiesimme ennakoltakin;\nsillä mahdotonta olisi ollut kenenkään niitä nähdä tai kuullakaan, ja\njos jossakin laivassa olisi huomattukin hätämme, niin tuskin olisi apua\nheidän puoleltaan ollut toivomista; sillä tämmöisessä myrskyssä oli\narvatenkin jokaisella omasta puolestaan kyllin tekemistä.\n\nSillä aikaa, kun minä olin hätämerkkejä antamassa ja pumppuamista\njohtamassa, oli kapteeni Dawyson käskenyt toisen perämiehen yrittää\npelastusveneitä laskea vesille; sillä laiva alkoi yhä raskaammin ja\nhitaammin liikkua, niin että selvästi näimme, mikä kentiesi jo muutaman\ntunnin kuluessa seuraukseksi tulisi. Stephens luuli sen keinon\nmahdottomaksi; sillä jos olisi voitukin saada veneet ulos, niin tuskin\nne kauvankaan olisivat semmoisissa aalloissa pystyssä pysyneet. Mutta\nkun ei muuta keinoa pelastumiseksemme enää ollut, niin täytyi sitä\nkuitenkin koetella.\n\nRyhdyttiin siis tuohon viimeiseen pelastuskokeesen epätoivon vimmalla.\nVene irroitettiin, kaikki pantiin kuntoon, ja henkensä kaupalla yksi\nrohkeimmista miehistä laskeusi siihen, pidelläkseen sitä ulkona\nlaivansivusta, sen vesille ennätettyä, ja samassa ollakseen valmis\nohjaamaan sitä ulommaksi laivasta, ettei se aaltoja piestessään vetäisi\nsitä alleen.\n\nTämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä semmoisessa vinkuvassa\nmyrskyssä, kauheassa meren hulminassa, sillä niin pian kuin vene\nvesille joutuisi, voisi se samassa tulla vettä täyteen.\n\nNiin kävikin. Ennen kuin mies oli kerinnyt keulasta irroittaa\nlaskuplokin, oli laine syössyt sen ensin vettä täyteen, siteen\nsäpäleiksi laivan sivua vastaan ja viimein muutamassa silmänräpäyksessä\nlennättänyt loput rauskat kalustoineen kuohuvain laineitten joukkoon\nnäkymättömiin. Mies parka töin tuskin kerkisi pelastaa itsensä tarttuen\nheiluvaan laskuköyteen, jota myöten hän ketterästi kuin orava kiipesi\nylös laivaan.\n\nKoe oli siis tehty. Mutta seuraukset eivät suinkaan olleet lohduttavaa\nlaatua. Olimmeko siis tuomitut pian uppoavan aluksemme kera samaan\npohjattomaan syvyyteen vaipumaan? Tuntui todellakin kauhealta parhaassa\nnuoruuden ijässä joutua kuohuvien laineiden kautta kolkkoon tuonelaan.\n\nMutta nyt olivat hetket kalliit. Ei ollut aikaa muihin ajatuksiin.\nKapteeni antoi käskyn kiireesti kokea toista venettä vesille saada,\nlausuen silmäkulmiaan rypistäen: \"Jos meni yksi vene, onpa vielä viisi\njäljellä; uusi koetus siis!\"\n\nToista käskyä ei varrottu. Äsken saadun surkean kokemuksen mukaan\nryhdyttiin vielä varmempiin varotoimiin. Nyt meni kaksi miestä tällä\nkertaa, sama Jony Jollybel, joka edellisessäkin veneessä oli ollut, ja\nnorjalainen Thorvald Thorsen.\n\nNyt näytti käyvän paremmin. Vene kosketti kuohuvan laineen harjua;\nlaskuplokit irtautuivat kuin itsellään, ja taitava Thorsen tarttui\nperäsimen tankoon, ohjaten varovaisesti venettä aaltojen mukaan\nulommaksi laivan sivusta. Jollybel iski rajusti kuin kotka aironsa\naaltoihin ja piti voimallisilla vedoillaan sitä liikkeellä laivan\nmukana.\n\nNyt läheni se kuin joutsen laivan kylkeä. Riemuhuutoja laskien lennätti\nkolme jälellä olevaa merioppilasta itsensä pelastus-innossaan kenenkään\naavistamatta laivasta kohti venettä, joka vielä leijaili parin sylen\npäässä siitä. Kaksi heistä kohtasi veneen, kolmas putosi lähellä sen\nlaitaa mereen.\n\nHäiriö, joka tästä veneessä syntyi, kun toverit kokivat veneesen\npyrkivää reipasta Sam Kilygania pelastaa, toi mukanaan kauhean, sydäntä\nsärkevän onnettomuuden, joka melkein vei meiltä viimeisenkin toivon\nkipinän.\n\nVene jäi silmänräpäykseksi omiin valtoihinsa, jolla aikaa se jo ennätti\nsyöksyä hirmuisen hyökylaineen kukkuralta sivuttaisin toisen aallon\npohjaan ja sieltä yhtä lyhyessä ajassa ylös ja alas survovan laivamme\nkylkeä vastaan säpäleiksi, samoin kuin ensimmäinenkin veneemme. Nuo\nkaksi oivallisinta, uskaliainta miestämme katosivat samalla sinne,\nmistä ei ikänä saalista hellitetä. Toisella heistä, Thorsenillä, oli\nkotonansa nuori vaimo, joka jäi kelpo miestään suremaan. Jony Jollybel\noli kihlannut itselleen morsiamen kahta päivää ennen Glascowista\nlähtöämme.\n\nNäytti siltä, kuin kapteini Dawysonin rohkeus olisi kasvanut, kuta\nkovemmiksi vastukset nousivat; näytti kuin olisi hänen intonsa ja\nvoimansa saaneet uutta virkeyttä, kuta mahdottomammiksi pelastuksen\ntoiveet kävivät. Hänen muotonsa ja liikkeensä näyttivät saaneen\ntakaisin entisen eloisuutensa. Ihmetellen silmäilin nyt tuota kookasta,\nrohkeata miestä. Näytti siltä, kuin olisi hän ollut pikemmin jossakin\niloisessa seurassa tahi lähdössä rattoisalle huviretkelle, kuin\nkuolemaa vastaan taistelemassa. Hänen rohkeutensa näytti tarttuvan\nmuihinkin, ja uusin voimin ja elpynein toivein ryhdyttiin koettamaan\nkolmatta venettä vesille. Mutta onni ei tällä kerralla ollut parempi\nkuin edellisilläkään; se vaan oli eroituksena, ettei ihmishenkiä\nhukkaan mennyt.\n\nPahin seuraus oli se, että toivomme ja kestäväisyytemme, melkeinpä jo\nvoimammekin olivat loppuneet ylenmääräisissä ponnistuksissa.\n\nPumppumiehet olivat lakanneet työstään; höyrypumppu ainoastaan vielä\nliikkui. Karttuneen veden paljoutta emme enää koettaneetkaan tarkastaa.\n\nMuutamat kiirehtivät hätääntyneinä isoon märssykoriin, joka oli korkein\npaikka, mikä vielä jäljellä oli. Muutamat seisoivat, käsivarret\nrinnalla ristiin puristettuina, tuijottaen toivottomina eteensä ja\nmieli mustana odotellen, koska laiva uppoisi. Näkipä myöskin jonkun\npolvilleen laskeutuneena jossakin nurkassa laineita piillen notkistavan\npolvensa ja huutavan avuksensa häntä, jolta kaikki apu tulee. Naiset\nolivat jälleen tulleet kajutan katolle, jossa he kauheassa epätoivon\ntuskassa itkivät ja huusivat käsiänsä väännellen. Kapteeni näkyi heitä\nhellästi syleilevän, koettaen vieläkin heidän rohkeuttansa vahvistaa,\nvakuutellen, ettei kaikki toivo muka vielä ollut mennyttä.\n\nToivottomuus ja toimettomuus näkyi vallanneen koko väestön. Jokainen\nluuli tehneensä, minkä oli voinut, jo nyt kaikki näyttivät, kukin\ntavallaan, vaan odottavan viimeistä silmänräpäystä.\n\nLaiva vaipuikin yhä syvemmälle. Sitä ei ollut enää enempää kuin pari\nkyynärää vedenpinnan yläpuolella. Selvästi kuului, miten vesi loiskui\nruumassa. Se saattoi joko hajota tai vajota, millä hetkellä tahansa.\n\nStephens näkyi puhuttelevan kapteenia ja naisia. Huomasin heidän\ntuumivan jotakin naisia koskevaa. Kapteeni lähestyi vaimoansa, puhui\nhänelle jotakin. Sen jäljestä Stephens tarttui nuorimman tyttären\nNellyn käteen ja suuteli sitä. Ja mitä ihmettä todellakin näin! Hän\notti taskustansa sormuksen ja pani sen hänen sormeensa. Tuskin voin\nuskoa silmiäni. Totisesti, nuo ihmiset on hulluja, ajattelin itsekseni.\nKihlaus raivoavassa myrskyssä, kuolemaa odotellessa kuohuvan haudan\npartaalla, laivan juuri uppoamaisillaan ollessa! Mutta sitä se\nkuitenkin oli, sillä kapteeni puolisonsa kanssa näkyi vielä \"siunaavan\"\nnoita kahta onnellista onnettomuuden keskellä. Mutta kentiesi se olikin\nkahden rakastavan julkinen liitto yhdessä kuollakseen. Mutta yht'äkkiä\nkiintyi katseeni ainoaan vielä kunnossa olevaan luuppiin, joka meillä\nvielä eheänä jäljellä oli, sillä toinen oli maston murtuessa\nkelpaamattomaksi ruhjoutunut.\n\n\"Olemmeko hulluja\", huudahdin, \"kun antaumme toivottomuuteen ennen kuin\nkaikki keinot ovat käytetyt! Seuraa esimerkkiäni!\" huusin lähellä\nseisovalle merimiehelle. Samassa otin luuppia kannattavasta\nkäyräkangesta plokin, sain irtaimen lenkin, jolla ripustin sen\nhartioilleni, sidoin pitkän köyden vasempaan käsivarteeni, kehoittaen\nhäntä tekemään samoin, ja riensin ylös rikiä ja sieltä ison raa'an\npäähän, jonka ympärille monen vaikeuden jälkeen sain lenkin ja\nplokikoukun siihen koukatuksi. Tässä juuri olin menettämäisilläni\ntasapainoni ja pudota mereen; mutta köysi, jonka olin varokseni\nkiinnittänyt käsivarteni ympäri, oli jollakin tavoin sekaantunut raa'an\nympäri, niin että sen avulla sain uudestaan kiinni ja laskeusin\nplokiköyttä myöten laivan kannelle. Toiset seisoivat siinä ja\nkatselivat ihmetellen, mitä aioin tehdä.\n\nKannelle ennätettyäni näytti mainitsemani mies huomaavan tarkotukseni.\nHän katsahti minuun halveksivaisesti, kun olin varokseni köyden\nkäsivarteeni sitonut, ja jupisi: \"Minä en ole pelkuri, niin kuin Ruchin\nFinn; köyttä en tarvitse tuollaiseen työhön.\"\n\nHän nousi mesaaniraa'alle, teki tehtävänsä kuin kunnon mies ainakin ja\npaljoa helpommin, kuin minä. Mutta, Herra armahtakoon, miten kävikään!\nYht'äkkiä syöksyi hän päätään myöten kuohuvaan syvyyteen. Kerran hän\nnousi laineelle; kyllä heiteltiin hänelle köysiä, ja juuri oli hän\nulottumaisillaan pelastuspojiin kiini, jonka joku oli hänelle\nviskannut, mutta samassa tuli kauhea ristilaine, joka kiidätti hänet\nnäkymättömiin. Vielä nousi hän tuolla korkean laineen harjulla; mutta\nsitten ei häntä enää nähty. Ylpeys ja käskyn halveksiminen olivat\nhänelle kuoleman tuottaneet.\n\nNyt oli ainoastaan 21 miestä ja 3 naista jälellä laivan väestöstä, jota\noli, naisetkin lukuun otettuina, ollut 45 henkeä.\n\nKun näin plokien molemmilla raa'oilla olevan kiinni, en tietysti\njoutanut monta silmänräpäystä hukkunutta suremaan. Se oli jo tullut\nniin jokapäiväiseksi tapaukseksi, ettei se tässä mielen ja ruumiin\nylenmääräisessä jännityksessä enää oudolta tuntunut; olimme vaan kuin\nsotamiehet, jotka joka puoleltansa näkevät tovereitansa kaatuvan, sitä\ntarkemmin miettimään joutumatta. Tuntui, kuin olisi joku sisällinen\nääni minua kehoittanut yritystäni jatkamaan, siihen luottaen, ettemme\nkaikki vielä olleet perikatoon tuomitut. Melkein käskemättä\nkeräyntyivät jäljellä olevat miehet ympärilleni, ja nyt ryhdyttiin\nkiihkeästi työhön, vielä kerran koettaaksemme viimeistä pelastusvenettä\nvesille.\n\nAlussa näytti siltä, kuin voimat eivät enää olisi riittäneet, sillä\ntämä oli suurin ja painavin veneemme. Ei ollut muuta keinoa kuin\nkäyttää avuksi höyrykonetta, joka vielä täyttä vauhtiaan kävi pumppua\nliikuttaen. Nostoköydet johdettiin siihen, ja pian oli painava luuppi\nteloiltaan ylhäällä ja heilui ilmassa. Helposti saimme sen sieltä alas\nlaskeumaan, niin että voimme käsillämme sitä kannatella. Käskin\nkiireesti viisi miestä veneesen. Keulaan kiinnitettiin monen sylen\npituinen köysi, ja ennen kuin nuo viisi miestä veneessä tiesivät, mitä\nheidän siellä oli tekeminen, oli luuppi koneen avulla, johon plokien\nköydet kiinnitettiin, saatu laivanreunan ylitse pyörähtämään. Minä\ntartuin merimies-puukkooni, viittaisin Stephensiä, joka nyt oli tullut\napuun huomattuaan aikomuksemme, tekemään samoin. Ja huomattuani sopivan\naallonharjan lähenevän, annoin hänelle merkin, että heti leikkaisimme\nlaskuköydet poikki. Se tapahtuikin niin äkkiä, ettei kukaan huomannut,\nennen kuin raskas luuppi oli irrallaan laineilla.\n\nKolme paria airoja pistäytyi tuota pikaa ulos. Yksi miehistä tarttui\nperäsimeen, ja viides ajoi vettä pois, minkä kerkesi.\n\n\"Vuotaako se?\" huusin.\n\n\"Ei vuoda; mereen pudotessa lienee vettä tullut,\" vastattiin.\n\nIlon ja kiitollisuuden huudahduksia kuului laivan takakannelta. Sieltä\nläheni kapteeni puoleksi tainnuksissa olevia naisia holhoten. Stephens\nriensi kantamaan Nellyä, sillä tämän voimat näyttivät jo loppuun\nkuluneen. Mutta eipä hän niitä näyttänyt tarvinneenkaan, sillä hän oli\nsulhonsa sylissä, nojaten vaaleita kasvojaan hänen sydäntään vastaan;\nStephens kyllä hänet pelastaa oman henkensäkin uhallakin. Minä muistin\nhänen kauheat unensa. Saavatkohan vaan morsiusvuoteekseen riehuvat\naallot hekin?\n\nJo ohjasivat kunnon toverimme luuppia lähemmäksi laivaa. Keveänä kuin\nalbatrossi keinui se milloin laineitten huipuilla, milloin taas niiden\npohjaan lentäen, ja aina se vaan vahingoittumatonna sieltä uudelleen\nesiin sukelsi.\n\nJo läheni se taitavasti ohjattuna laivan sivua.\n\n\"Varovasti, uljaat pojat; ei liian lähelle! Vartokaa tilaisuutta,\nmilloin parhaiten soveltuu! Hei, sinä siellä peräsimessä, sinun\ntaidostasi ja rohkeudestasi nyt riippuu, voimmeko pelastua ja pysyykö\nluuppi eheänä!\" huuteli kapteeni myrskyn lävitse kaikuvalla äänellään.\n\nNyt se oli vaan noin kolmen tahi neljän kyynärän päässä laivan sivusta,\nlähimpänä kuin koskaan ennen. Silloin syöksähti kymmenkunta miestä\nlaivan reunan yli luuppia tavoitellen. Mutta sen sijaan, että he, yksi\nkerrallaan hypäten, olisivat kentiesi kaikki pelastuneet, niin pääsi\nheistä nyt vaan kuusi luuppiin, ja toiset, jotka eivät olleet jaksaneet\nodottaa sopivata hetkeä hypätäkseen, joutuivat mereen luupin ja laivan\nvälille ja joutuivat veden kuohussa laivan alle, jossa saivat\nkuolemansa. He katosivat näkyvistämme yht'äkkiä kuin höyhen tuuleen.\n\nNyt eteni taas luuppi laivasta kymmenen onnellisen keralla. Useampia\nairoparia pistäysi ulos, ja luuppi leijaili vaahtoavien laineitten\nheittelemänä, välin läheten, välin taasen poistuen laivasta. Olimmeko\nme jäljellä olevat seitsemän henkeä pelastuvat luuppiin vaiko meren\nsaaliiksi jäävät, se näytti tietämättömältä.\n\nTaas näytti siltä, kuin luuppi pääsisi lähenemään vajoavaa laivaamme.\nOlimme lyhyen keskustelun jälkeen sopineet niin, että ottaisimme naisen\nkukin pelastaaksemme. Kapteeni sulki puolisonsa syliinsä, Stephens\nNellynsä, ja minä tarjouduin Lisy Megyä pelastamaan tahi yhdessä\nkuolemaan, josta hän kiitti minua niin selvää kieltä puhuvalla\nsilmäyksellään, etten saattanut erehtyä sen tarkotuksesta; ja nyt\nluulin ymmärtäneeni, miksi hän tuli niin surulliseksi, kuultuansa\nkertomukseni Maryn ja minun kihlauksestani. Siinä hengen hädässä ja\ntoivon ja epätoivon vaiheella ollessani tuskin kykenin näitä\najattelemaan; mutta sitten jäljestäpäin muistin selvään tuon onnettoman\nimmen hellät, luottavaiset silmäykset, jotka hän siinä minuun loi;\nmuistin, miten turvallisesti ja salaamatonta rakkautta osottavalla\nmielihalulla hän antautui syliini, -- enkä minä kuitenkaan häntä voinut\ntästä kauheasta kohtalosta mukanani pelastaa!\n\nKaikin kolmisin varustauduimme me, naiset sylissämme, sopivan\nsilmänräpäyksen tultua joko taakkoinemme hyppäämään veneesen tahi\nheittämään ne siellä oleville, jotka kurottivat käsiänsä heitä vastaan\nottaakseen ja vartosivat vaan kapteenin käskysanaa. Hän antoi meille\nsovitun merkin, ja me olimme juuri heittämäisillämme heille onnettomat\nnaiset, jotka tuon tärkeän silmänräpäyksen lähestyessä olivat melkein\ntiedottomiksi uupuneet.\n\nKapteenin käskysana jo kajahti veneessä olijoille. Mutta samassa\nennätti myös surmaava, kaikki peittävä aalto meidät ja syöksi kaikki\nkolme paria laivan reunan yli kauvas kuohuvaan mereen, kun emme sillä\nhetkellä voineet mihinkään kiinni tarttua.\n\nMinä uskoin varmasti viimeisen hetkeni tulleen, ja jättäysin Luojani\nhaltuun, avukseni huutaen sen siunatun nimeä, joka on minunkin\nsyntivelkani Golgatalla sovittanut.\n\nMinä tunsin jotakin kuumaa virtaavan kasvoilleni, ja jotakin punaista\nkuvastui silmiini. Molemmin käsin puristin tuota melkein tainnuksissa\nolevaa onnetonta impeä syliini. Pidin uimisen vallan tarpeettomana\nyrityksenä ja annoin laineitten heitellä meitä molempia mihin\ntahtoivat. Tunsin yht'äkkiä kovan tempauksen käsivarteeni ja sen\njälkeen kovin karvastelevata tunnetta kyynärpääni yläpuolella. Samalla\ntunsin käteeni jotakin kovaa ja niljakasta.\n\nMinä avasin silmäni ja näin Lisi Megyn veriset kasvot omiani vastassa.\nHänen huultensa liikkeestä ja heikosta kuiskeestaan luulin ymmärtäneeni\nhänen sanovan: \"Tony, jätä minut! -- Pelasta itsesi! -- Minä kuolen! En\njaksa enää! -- Hyvästi, Tony, rakas Tony! -- Hyvästi!\"\n\nKauhu valtasi minut. Uusi veren tulvaus seurasi, enkä minä enää\nhuomannut hänessä mitään elon merkkiä.\n\nMinä irroitin käteni, ja Lisi Megyn ruumis vaipui meren syvyyteen.\nMutta minä tiesin hänen sielunsa joutuneen sen luokse, joka omansa\nmeren aalloistakin korjaa.\n\nMinä katsoin ympärilleni ja näin tuonnempana kapteeni Dawysonin\npuolisoansa pidellen taistelevan aaltojen valtaa vastaan ja yrittävän\nkiertää laivan ta'itse saavuttaakseen luupin. Mutta hänenkään\njättiläisvoimansa eivät näkyneet enää siihen riittävän. Näin, miten\naalto viskasi Stephensin Nellynsä kera heidän lähellensä, ja miten\nkaikkia neljää, heidän toisiaan syleillessään, hyökylaineet taas\nviskelivät yhä etemmäksi, kunnes he kaukaisena mustana pilkkuna vihdoin\nnäkyvistäni sinne hävisivät, mistä ei enää hengissä palata.\n\nNäin oli muutamissa minuuteissa meri niellyt levottomaan hautaan koko\nperheen, viisi juuri äsken elänyttä ihmisolentoa.\n\nLaupias Jumala! huokasin. Oliko tuo Sinun kauheata kostoasi, joka isän\ntähden syyttömiä lapsia ja hänen rakasta puolisoansakin kohtasi? Oi\nsinä kaikkinäkevä ja tietävä vanhurskas tuomari; sinun tuomiosi ja\ntiesi ovat tutkimattomat! Herra Jesus, ole armollinen heidän\nsieluilleen!\n\nMutta miten kävi minun? kysynee lukija. Ihmettelenpä itsekin, että joku\nvielä tuosta kuohuvasta haudasta ihmisten ilmoille nousi.\n\nNiin kuin jo olen kertonut, tunsin kovan tempauksen käsivarressani jo\nsilloin, kun Lisi Megy vielä sylissäni oli. Samanlaisia tempauksia\nseurasi sitten muitakin, ja minä muistin sitoneeni köyden käsivarteeni\nsilloin, kun kiipesin luupin plokia raa'an päähän kiinnittämään.\nTartuin tietysti nyt siihen epätoivon innolla ja aloin vetää itseäni\nsitä myöten laivaa kohden, koska köysi tuntui siellä kiinni pysyvän.\nLähenin yhä onnetonta alustamme, jota enää vaan muutama kyynärä näkyi\nveden yläpuolella heilumassa. Kerta toisensa jäljestä viskasi\nhyökylaine minut uudelleen etäämmäksi. Nahka irtautui kämmenistäni.\nMutta tuskin huomasinkaan tuota, enempää kuin suolaisen veden\nvaikuttamaa kirvelyäkään. Taukoomatta ponnistelin vaan voimiani\npäästäkseni vihdoinkin laivaan.\n\nViimeinkin se onnistui. Mutta käteni olivat vallan tunnottomat\ntuskallisista puserruksista ja ylenmääräisistä ponnistuksistani.\nKatsoin pikaisesti ympärilleni ja huomasin olevani laivassa yksinäni.\nKoneenkäyttäjäkin, joka vielä silloin oli jälellä, kun aalto meidät\nlaivasta mereen pyyhkäsi, oli onnellisesti hypännyt veneesen, jossa nyt\noli kaksitoista sielua. He näkyivät yhä vartoovan, vieläkö ketään\nlaivan kannelle ilmestyisi.\n\nLuuppi läheni taasen alusta, kun ko'in huutaa ja viittoa heille. Se oli\nenää vaan parin sylen päässä. Samassa heilahti laiva sinne päin. Minä\nponnistin kaikki voimani, hyppäsin ja putosin kuin kivi luupin toiselle\npuolelle mereen, josta toverini köyden avulla minut ylös kiskoivat;\nsillä en ollut hellittänyt vieläkään käsivarrestani tuota köyttä, jota\nmyöten äsken olin merestä laivaan itseni kiskonut. Selvään näin tässä\narmollisen Jumalan huolenpidon, ett'en tuota köyttä jo silloin\nkäsivarrestani irroittanut, kun olin raa'an nokalta onnellisesti\nkannelle palannut, vaikka se vallan luonnollistakin olisi ollut; sillä\nonhan selvää, että tuollainen pitkä köysi, jonka toinen pää vielä\nlaivan reunassa kiini on, paljon hidastuttaa toimia semmoisessa\nkiireessä. Lieneekö Jumala minua rakastanut enemmän kuin muita\nonnettomuuden tovereitani, koska olin jo niin monta kertaa pelastunut\nsamasta kauheasta haudasta, johon niin moni minua vankempi ja\nvoimallisempi kelpo mies oli vaipunut? Sen Herra yksin tietää. Minä\nvaan olin todistuksena siitä, että Herra antaa väkeväin sortua ja\nheikoista heikoimman säilyä, ilmoittamaan Hänen voimaansa ja\nihmeitänsä. Kiitetty olkoon Hänen nimensä ijankaikkisesti!\n\nToverieni avulla veneesen päästyäni sain, kumma kyllä, ikään kuin uusia\nvoimia, vaikka ne muutama hetki takaperin olin luullut jo perin\nloppuneen. En kyennyt ensin saamaan sanaa suustani enkä voinut muuta\nkuin viitata kädelläni, että laskettaisiin ulommaksi laivasta ja\nkatkaistaisiin köysi, jolla vene vielä oli laivaan kiinnitettynä, sekä\nettä olin viimeinen laivasta lähtenyt.\n\nSitten kiirehdin heitä pystyttämään molemmat mastot. Purjeet olivat\ntuota pikaa viimeisessä reivissä ja ylhäällä. Vinhasti etenimme\nlaivasta.\n\nMutta aikaa ei ollutkaan enään liiaksi. Olimme juuri yhdennellätoista\nhetkellä pääsneet laivasta erillemme. Sillä tuskin olimme saaneet\npurjeet levitetyiksi, kun näimme, miten se rupesi viimeisiä liikkeitään\ntekemään. Ensin syöksyi sen keula suuren jättiläislaineen alle.\nPeräpuoli kohosi ilmaan. Samassa kuului hämmästyksen huudahdus\nmuutamien miesten suusta ynnä kirouksia ja sadatuksia, että joku\ntahallansa oli vehkeillyt laivan upottamiseksi.\n\nKäänsin kiireesti pääni viitattuun suuntaan, ja kauhukseni huomasin\nsemmoisen todistuksen edellisten epäluulojeni vahvistukseksi, että en\ntiedä, mitä lienen ensi hämmästyksessäni lausunut.\n\nLaivan peräpuolessa, noin kolmen kyynärän päässä peräsimen sarannoista,\nkahdennentoista jalan mittamerkin kohdalla olevassa pohjapalkissa näkyi\naukko, josta tulvasi mutaista vettä ulos. Noin kymmentä tuumaa pitkä\npala oli ikään kuin sahattu poikki peränpuolisesta päästä;\nkeulanpuolimainen pää näytti epätasaiselta, ikään kuin puoleksi itse\nkatkenneelta, niin että päättelimme sen olleen alkuun poratun ja\nkatkenneen kauhean myrskyn raivotessa ja aaltojen laivaa hakatessa\nnoina viitenä kauheana myrskypäivänä. Mutta siitä tarkemmin\ntuonnempana. Sillä, miten käsitettävää on, emme tuota ennättäneet kuin\nhyvin hätäisesti tarkastaa, koska samassa tuokiossa laivan perä taas\npainui alas, niin että alus hetken aikaa kauheasti vääntelehti.\nMuutaman silmänräpäyksen näytti se sitten olevan aivan alallaan. Mutta\nyhtäkkiä upposi se kuin kivi paiskattuna valtameren syvyyteen. Siinä\nsynnytti se jälkeensä niin kauhean pyörteen, että vaikka veneemme jo\noli ennättänyt arviolta noin kahdensadan sylen päähän siitä ja vaikka\nvaaran huomattuamme syöksimme ulos kuusi paria airoja ja soudimme\npoispäin voimaimme mukaan, veti se kuitenkin meitä melkoisen matkan\ntakaisin päin. Jos emme olisi ennättäneet saada ylös purjeita, jotka\nmeitä auttoivat etenemään, niin varmaankaan eivät olisi voimamme\nriittäneet vastustamaan laivan synnyttämän pyörteen vetoa, vaan olisi\nmeidän auttamattomasti täytynyt seurata sitä samaan kuolon kuljuun. Se\nei kuitenkaan ollut meidän haudaksemme määrätty.\n\nMeitä oli nyt jäljellä kolmetoista 45 hengestä. Muut olivat saaneet\nhautansa meressä, ja kauhuksemme olimme vielä huomanneet, ettei\nainoastaan myrsky ollut kauhean onnettomuutemme syynä, vaan ilkeä ja\nkauhea voitonhimo ja rikkauksien halu. Ja sama kauhea himo oli nyt\nonnettoman kapteenin syyttömän perheensä kera vienyt ennenaikaiseen\nkolkkoon hautaan.\n\nKun vaara oli ohitse, eikä meidän tarvinnut enää laivan puolesta mitään\npelätä, niin vasta sitten huomasimme, ettei kohtalomme suinkaan\nkadehdittava nytkään ollut.\n\nYlellisistä voimiemme ponnistuksista olimme niin uupuneet, että tuskin\nmiehet enää kykenivät pyörteen vaikutuksen tauottua airoja veneesen\nvetämään. Onneksi rupesi toki myrsky laantumaan, suoden meille vähän\nhuojennusta. En voi arvata, miten muuten olisimme voineet pitää\nvenettämme vedestä tyhjänä, sillä monta kertaa olimme vallan\nuppoamaisillamme, kun aalto täytti sen; ainoastaan laivan sangoilla\nmyötäänsä vettä ajaen voimme veden pinnalla pysyä.\n\nVihdoin saimme presenningin (tervavaatteen) kiinnitetyksi veneen\nlaitojen ylitse. Siihen teimme veitsellä niin monelle miehelle aukot\nkuin tarpeelliseksi katsottiin, ja nämä sitten elävillä tulpilla\nsuljettiin, -- istuimme nimittäin itse niissä, ja niin ohjasimme\nvenettämme tuntematonta tulevaisuutta kohden.\n\nMyrsky laantui vähitellen tuntuvasti. Toivon kipinä kyti jokaisen\nrinnassa mahdollisesta pelastuksesta. Pian otimme purjeet alas, ja\nsitten paneuduttiin ylön uupuneina hetkeksi lepäämään. Minä ainoastaan\njäin peräsintä hoitamaan ja toinen mies pitämään tarkasti silmällä,\nsattuisiko ketään purjehtijaa näkymään. Pian saavutti meidät myös yön\npimeys; mutta ei tällä kertaa kauheana, riehuvana, uhkaavana, vaan\nhiljaisena, melkein tyvenenä, rauhaa tuottavana, lepoa suovana. Pian\ntuikkivat tähtöset taivaalla; etelämerien suloinen yö peitti vaipallaan\nvähän aikaa sitten riehuneen ja kuohuneen valtameren, joka vielä nytkin\nlainehti jotenkin raskaasti, mutta tasaisesti, tuudittaen meitä\nonnettomia haaksirikkoisia sikeään uneen. Sitä me jokainen olimmekin\nvailla.\n\nKun kaikki toverimme olivat vaipuneet unen helmoihin, kävi meidän\nkahden valveille jääneen vaikeaksi pitää silmiämme auki. Pian näkyikin\ntoverini pää vaipuvan; raskas, tasainen hengitys ilmoitti hänenkin\nunelle antautuneen. Enkä minäkään voinut kauvaa taistella uupumusta\nvastaan. Velvollisuudentunto veneen peräsimen hoitajana ollessani piti\nminua hereillä jotenkin kauvan, sillä tiesinpä, että jos nukahtaisin,\nvoisin toverieni kanssa herätä vetisessä haudassa, ja niin kaikki\npelastuksemme kokeet olisivat sillä tavoin turhiksi rauenneet.\n\nNäistä mietteistäni huolimatta tunsin itseni kuitenkin niin uupuneeksi,\nettä tuskin voin hoitaa peräsintä. Otin siis hihnan vyöltäni, sidoin\nperäsimen tangon sillä kiinni ja asetuin mukavaan asentoon, voidakseni\nnähdä pohjantähden, jonka mukaan ohjasin hiljalleen eteenpäin luikuvaa\nalustamme; sillä valveille jääneen toverini kanssa olin uudestaan\nlevittänyt lisää purjeita, joten vene kulki pari solmunväliä tunnissa.\n\nVihdoin vaivuin minäkin tiedottomaan tilaan, aina luullen pohjantähden\noppaanani olevan. Se laskeusi jo veneesemme saakka, ja sitten niitä\nilmaantui useampiakin, ja sillä tavalla minun ajatukseni vähitellen\nhimmentyivät ja kävivät yhä kummallisemmiksi. Olin pohjantähtien mukana\nkulkevinani aina lumiseen pohjolaan saakka rakkaiden omaiseni luoksi.\nSitten taas kaikki himmentyi, ja minusta tuntui kuin olisin vallan\nolemattomiin kadonnut.\n\nKuinka kauvan olisin näin maannut ja uneksinut, en tiedä, jos ei\naamu-aurinko kirkkailla säteillään olisi ruvennut pistelemään silmiäni.\nMinä heräsin ja huomasin oivallisesti hoitaneeni minulle uskotun\ntehtävän unessakin ollessani, koska ei mitään onnettomuutta ollut\ntapahtunut. Pohjantähti oli sittenkin oivallisesti meitä onnettomia\nohjannut läpi pimeän, pitkän yön.\n\nHereille päästyäni oudoksuin tukalaa tilaani. Puoleksi houreissa ollen\nen muistanut enkä ymmärtänyt, miten olin joutunut tähän veneesen ja\nmissä oli laivamme. En voinut käsittää, mitä se oli, kun paljas taivas\noli päälläni ja meri silmieni edessä. Olinkohan yksinäni, ajattelin,\ntässä pienessä veneessä. Mutta pian huomasin muitakin onnettomuuteni\nosaveljiä, joiden yläruumiit vaan tervavaatteella näkyivät. Mitenkä nuo\nmiehet ovat tuommoisiksi katkotut, ihmettelin, ja luulin näkyjä\nnäkeväni. Hieroin silmiäni ja tutkin, olinko hereillä vai unissaniko?\nHuudahdin: \"halloo!\" Kyllä se oli oma ääneni. Luulin järkeni seonneen.\nHuusin uudestaan: \"Halloo, te ihmisolennot, vastatkaa, jos eläviä\nolette.\" Ei kuulunut vastausta.\n\nVielä meni hetkinen aikaa, ennen kuin ajatukseni oikein selvisivät, ja\nminä muistin edellisten päiväin onnettomat tapaukset, jotka minua niin\nkauhistuttivat, että olin säikähdyksestä mereen horjahtua.\n\nEnsi työkseni herättelin toverini, eikä kauvaa kestänyt, ennenkuin\nkaikki miehet olivat pystyssä. Pian syntyi liikettä valtameren\ntuudittamassa pienessä aluksessamme.\n\nKun vihdoin kaikki olivat unestaan selvinneet sekä varattoman tilamme\noivaltaneet, komensin minä, saadakseni miehiä edes vähäsen hilpeämmälle\nmielelle, oikein vakavana ja käskevällä äänellä: \"Kaikki ylös ja\nperäkannelle kapteenin luokse!\"\n\n\"Kaikki hyvin!\" kuului vastaus, ja vanhan totutun tavan mukaan\nkokoontuivat kaikki kaksitoista miestä yhteen ryhmään ympärilleni\nkuulemaan, mitä kapteenilla olisi sanomista.\n\n\"Miehet, toverit!\" huudahdin vihdoin, nähdessäni heidän alakuloisina\nistuvan ympärilläni vartoomassa, mitä sanoisin heille. \"Onnettomuuteni\ntoverit, kuulkaa minua! Ennen kuin rupeamme tässä alakuloisina\nantautumaan epätoivon valtaan, niin pitäkäämme lyhyt kiitosrukous ja\nveisatkaamme ylistysvirsi korkeuden Herralle kiitokseksi siitä, että\nhän on meidät niin monen seasta tahtonut eloon pelastaa siitä kauheasta\nhaaksirikosta, joka on toverimme niin säälimättömällä tavalla\nijankaikkisuuteen temmannut. Olette omin silminne nähneet alusta\nloppuun asti, miten kaikki kävi, siihen saakka, kun tämä vene saatiin\nvesille. Minä yksinäni näin, miten kävi heille, jotka viimeisinä\nkanssani laivassa olivat.\"\n\n\"Miten kävi? Kertokaa!\" kuului useammasta suusta yht'aikaa. Tein heille\nmieliksi ja kerroin näkemäni, niin kuin jo tässä edellä olen kuvaillut.\n\nLopetettuani kuulin joukosta muutamien lausuvan: \"Jumalan tuomio ja\nkosto kohtasi heitä ankarasti yhden tähden.\"\n\nVeisasimme sitten kiitosvirreksi saman virren, joka suomalaisena on\nnumerona 300 vanhassa virsikirjassamme: \"Kiitos olkoon sull', Isä maan\nja taivaan!\" Sen jälkeen luin lyhyen rukouksen, kiittäen siinä\ntoverieni ja itseni puolesta taivaan Herraa pelastuksestamme ja pyytäen\nHäntä meitä pian saattamaan pois tästä onnettomasta tilasta ihmisten\nseuraan.\n\nLyhyen jumalanpalveluksen lopetettuamme otimme tarkastellaksemme, mitä\nruokavaroja olimme mukaamme saaneet. Paljoa ei niitä ollut. Keksimme\nsäkillisen homehtuneita, madonsyömiä ja suolaisen meriveden lioittamia\nlaivakorppuja, noin 20 naulaa vanhaa toukansyömää, homehtunutta\nHollannin juustoa, saman verran suolaisia kuivia kaloja, 40 kannua\njuomavettä ja 2 pulloa hyvää konjakkia; siinä olivat ruokavarat 13\nmiehelle, ja jos ne eivät olisi pilaantuneita olleet, niin ei olisi\nmeillä niitäkään ollut. Kokki oli nimittäin muutama päivä takaperin\nvienyt ne veneesen kuivumaan ja tuulettumaan. Konjakkipullot oli taas\neräs tovereistamme \"puhaltanut\" ensimmäisenä myrsky-yönä ja kätkenyt\nsinne eikä sitten enään tuossa hämmingissä muistanut hyväkseen niitä\nkäyttää. Kummallista kyllä oli, ettemme olleet laisinkaan muistaneet\nruokavaroilla venettämme varustaa, joka ei olisi juuri mahdotonta\nollut; mutta jokainen oli niin kauhuissaan, ettei muuta kerinnyt\nmuistamaan kuin vaan henki siitä onnettomuudesta pelastuisi, mikä\nsilloin lähinnä oli. Vaatteita ei ollut edes tarpeellisimpiakaan,\nainoastaan ne vettyneet, mitkä olivat yllämme ja mitkä semmoisessa\nkovassa työssä merimies voi yllään pitää.\n\nMinua itseäni katkerasti häviöni harmitti. Kaikki kalleuteni, mitä olin\nkauppaneuvokselta saanut, pelastusmitalli, sormukset, kellot,\nmedaljonki ja kallis Maryn kuva, yhteensä noin kahdentuhannen markan\narvoiset rahassa laskien, kaikki jäivät meren saaliiksi. Sitä paitsi\njäi sinne puhdasta rahaa 240 Suomen markkaa ja muut tavarani, noin 500\nmarkan arvosta, kaikki todistukseni ja paperini. Melkein yhtä paljon\nharmitti minua se, etten kerinnyt enkä muistanut kapteeni vainajan\nsalaperäisiä asiapapereita pelastaa, sillä siinäpä kentiesi olisi saatu\nkorvaus kaikista kärsimisistämme. Kova oli kohtaloni siis tälläkin\nkerralla, niin kuin aina lapsuudestani saakka oli onni minua emintimän\nkovuudella kohdellut.\n\nOli välttämättömän tarpeellista niin säästäväisesti, kuin mahdollista\noli, käyttää niukkaa ruokavarastoamme. Minä panin ne veneen perässä\nolevaan komeroon, ja kaikki suostuimme, että rupesimme elämään vaan\npuolilla annoksilla, jotta voisimme mahdollisimman kauvan tulla näillä\nvaroillamme toimeen, kunnes joku purjehtija meidät mereltä keksisi ja\npelastaisi. Konjakkia sekoitimme muutamia tippoja veteen, jota täytyi\nnoin kolmen korttelin verta päivässä jokaiselle antaa,\n\nEnsimmäiset päivät menivät jotenkin hyvin toivoessamme purjehtijoita\ntahi maata tapaavamme. Olin varma siitä, että määräämääni suuntaa\nkulkien joutuisimme St. Juan Fernandes saaristoon. Kompassia ei meillä\ntosin ollut muuta, kuin kuu, aurinko ja tähdet; mutta nehän\nmerimiehellä usein paremmissakin oloissa ohjaajina ovat.\n\nMinä olin kuitenkin laskuissani erehtynyt matkan ja ajan pituuden\nsuhteen niin paljon, ett'emme saavuttaneetkaan maita niin pian kuin\nolin luullut. Päivät ja yöt vaihtuivat toinen toisensa jälkeen, ja\nsamalla aina toivommekin masentui, kunnes se vihdoin rupesi kokonaan\nloppumaan.\n\nEpätoivon silmäyksillä tarkastimme taivaan rantaa kahdeksannen\nvuorokauden valjetessa veneessä ollessamme. Mutta ei muuta näkynyt kuin\nsininen taivas päällämme ja ääretön meri, minne ikään katsoimmekin.\nTämän lisäksi täytyi minun ilmoittaa, että vaikka olinkin kenenkään\nhuomaamatta aina vähentänyt ruoka- ja vesi-annoksia, niin ei niistä\nkuitenkaan nyt enää mitään huomiseksi säästynyt. Se oli kauhea tieto\nmonelle jo ennestään nälkiintyneelle onnettomuuteni toverille. Mutta\nmitä tehdä! Ei ollut muuta odotettavana, kuin kauhea janon ja nälän\nvaiva sekä viimein niiden tuottama kuolema.\n\nYhdeksäs päivä koitti, eikä pienintäkään toivonkipinää ilmestynyt.\nNälkä ja jano alkoivat kauheasti vaivata ja kiduttaa meitä, ja\nepätoivon tuska rupesi samassa määrässä rintaamme ahdistamaan.\n\nKaksi seuraavaa vuorokautta olivat aina surkeammat. Janon ja nälän\ntuska rupesi jo muutamissa muuttumaan kauheaksi kuumeentapaiseksi\nhoureeksi. Omien tuskien lisäksi oli nyt tullut niille, jotka vielä\nolivat täydellä järjellä, kamala pelko ja vartioiminen, etteivät\nhourailevat toverit surmaisi itseänsä tahi toisiansa.\n\nKahdestoista vuorokausi valkeni, aina yhtä kurjana ja toivottomana kuin\nedellisetkin. Janon ja nälän tuskat alkoivat vaan yhä kauheampia\nseurauksia tuottaa. Päivä oli paahtavan kuuma ja ilma tyyni. Tuntui\nkuin sammumaton tuli olisi sisuksia kärvennellyt. Kieli rupesi suussa\nkuivuudesta kangistumaan. Tuskin sain enää sanaa suustani. Ja\ntovereillani näkyivät olevan vielä kauheammat tuskat. Muutamat\nmakasivat veneen pohjalla melkein tiedottomina, houreissaan huutaen:\n\"vettä, vettä!\" Vieläpä tapahtui muutamasti niinkin, että kuumeen\nhoureissa miehet iskivät veitsillä milloin itseänsä, milloin\ntovereitaan ja imivät kuin petoeläimet haavasta juoksevaa verta, joka\nnäkyi heille antavan tuskien lievitystä. Sen jälkeen he vaipuivat unen\nhorroksiin. Silloin kokivat ne, jotka sattuivat olemaan paremmissa\nvoimissa, tukkia onnettomain haavoja ja sitoa heidän käsiänsä ja\njalkojaan, etteivät hourupäissään pääsneet mereen syöksymään tahi\ntoisiansa vallan surmaamaan.\n\nNoin puoleen päivään asti olin minäkin näin hoidellut onnettomia\ntovereitani. Mutta silloin nälän ja janon tuskat voittivat uupuneet\nvoimani, niin että jouduin itsekin houreisin, ja tietämättäni käytin\nsamaa keinoa, josta juuri olin muita kokenut estellä. Minä tunsin,\nmiten toverini veri virkistävänä nesteenä kostutti tulikuumaa suutani\nja valui kuin lievittävä voide kurkkuuni. Mutta siihen se loppui, sillä\nsamassa sain iskun päähäni; minä vaivuin kykenemätönnä veneen pohjalle,\nja entinen polttava kuivuus tuntui taas suussani. Mutta tuolla, tuolla\njuuri edessämme, vallan lähellä, niin kaukana vaan, etten sinne\nmitenkään päässyt, väikkyi ihanasti viheriöivä saari ja siellä paljaan\ntaivaan alla mitä ylellisimmin katetuita pöytiä toinen toisensa\nvieressä monenlaisine virkistystä tarjoavine juomineen. Minä huusin ja\nkomensin miehiä henkensä takaa soutamaan saareen ja syömään; mutta he\neivät minua totelleet. Tahdoin hypätä mereen ja uida yksinäni noita\nherkkuja ja juomia ahmimaan, koska toiset olivat muka niin tuhmia,\netteivät ymmärtäneet osallisiksi tulla.\n\nToverini kykenivät vielä kuitenki käsittämään, että tuo kaikki oli vaan\nnälän ja janon tuskia kärsivän tavallisia harhanäkyjä. He ottivat minut\nkiini, ja muutamissa silmänräpäyksissä olin kuin veneen pohjaan\nnaulattu, niin ett'en voinut jäsentäni järkähdyttää. Kuta hurjemmin\nriehuin ja soimasin tovereitani jumalattomiksi, kun varmaan luulin\nheidän aikovan minua surmata, sitä tuimemmin koski ranteisiini ja\nnilkkoihini, juuri kuin niitä olisi tulikuumalla raudalla katkaistu.\n\nMinä virkosin raivoamistani seuranneesta horrostilastani vasta yöllä\nneljännentoista vuorokauden alkaessa eli Tammikuun 31 päivänä. Tunsin\nitseni perin voimattomaksi; ajatusjuoksuni oli sangen hidas; tuskin\nkykenin mitään käsittämään. Pääni tuntui vallan ontolta ja koko\nruumiini voimattomalta, niin tyhjältä ja kevyeltä, että ihmettelin,\nmiksi ei tuuli minua mukanansa ilmaan vienyt.\n\nHitaat ajatukseni pysähtyivät alinomaa siihen, että nyt olisi parasta\npäästä tästä surkeasta elämästä. Mutta mereen en kyennyt pääsemään eikä\nkäsi veistä semmoiseen tekoon käyttämään, eikä tovereistakaan siihen\napua ollut.\n\nMinä tarkastelin tovereitani. He näyttivät olevan yhtä auttamattomassa\ntilassa, hekin, useimmat loikoen veneen pohjalla silmät veripunaisina\ntuijottaen syvissä kuopissaan, suut ammollaan, ja kasvot tumman\nvehreinä, kalman leimalla merkittyinä. Huh, vielä oli sen verran voimaa\nruumiissani, että siinä kauhun värähdyksiä tunsin!\n\nMutta päivän valjetessa rupesi, Jumalalle kiitos, hienosti vettä\ntihkuilemaan. Tosiaankin, se oli vettä! Oi, miten suloiselta nuo hienot\nvesipisarat tuntuivat. Ne suurenivat ja tihenivät ja muuttuivat viimein\nrankkasateeksi. Oli kuin aavistamaton elonhengähdys olisi veneesemme\npuhaltanut. Yksi toisensa jälkeen kohotti kasvonsa taivasta kohden ja\nkoki mahdollisimman leveälle avata leukojansa, ikään kuin joka ainoata\nputoavaa vesipisaraa suuhunsa odottaen. Ja tämäpä se olikin tällä\nkerralla meidän pelastuksemme; sillä jos tämä päivä olisi yhtä kuiva ja\nkuuma tullut kuin edellisetkin, niin olisi se meidätkin mennessänsä\nikuiseen matkaan vienyt.\n\nMutta nyt me olimme kuin vallan virkeät miehet edelliseen tilaamme\nnähden. Eikä siinä ollut kylliksi, että olimme tulikuumat suumme\nsaaneet jäähdytetyiksi; vaan me kokosimme hatuillamme, purjeilla ja\nlaivaämpäreillä tuota alas valuvaa elonnestettä vastaisuudenkin\nvaraksi, niin että meillä sitä muutamassa tunnissa oli jo useita\nkannuja, ei tosin aivan puhdasta eikä suolatonta, sillä merivesi oli\nkoko veneemme ja kalustomme niin läpeensä liotellut, että siitä\nsuolanmakua sadeveteenkin tuli; mutta arvaamattoman kallista oli tämä\nmeille sittenkin.\n\nSade rupesi pian taukoamaan. Mutta meidät oli jo kumminkin sadevesi\nniin virkistänyt, että jaksoimme puhua, liikkua ja ajatella, vaikka\ntosin paljoa hitaammin kuin ennen.\n\nLuulimme jo kaukaa silmiimme häämöittävän maata. Ilon ja riemun\nhuudahdus pääsi jokaiselta mieheltä. Purjeet levitettiin kiireesti ja\nairot lykättiin ulos. Minä irroitin peräsimen, ja uusin voimin, joita\nei olisi voinut aavistaakaan enää olevan niin nälkiintyneillä miehillä,\nkiidimme eteenpäin huomattua maata kohden. Iloisia naurun\näännähdyksiäkin kuului joukossamme. Kaikki olimme virkeitä ja\nelokkaita; sillä toivo vielä kerta tavata omaisiamme liehtoi\nihmeteltävällä tavalla meihin uutta elämänhalua.\n\nMe sousimme ja pyrimme eteenpäin. Mutta kauhuksemme keksimme, että koko\nmaa oli yht'äkkiä hävinnyt nähtävistämme. Se oli vaan kangastusta,\njommoista merellä välistä näkee, vaikka on satoja penikulmia maihin.\nHelposti voi käsittää, minkälaista katkeruutta tuo meissä synnytti;\njopa kuului julkisia vihanpurkauksiakin kärsimyksiin nääntymäisillään\nolevain merimiesten suusta. Me vaivuimme jälleen synkkään\ntoivottomuuteen, ja entistä varmemmin taas uskoimme, että me olimme\nkaikki tuomitut sittenkin nälkään nääntymään.\n\nNäitä alakuloisina miettiessämme soutamatta istuskellen, keksimme\ntaasen purjelaivan täyttä vauhtia kulkevan edellämme. Taasen\ninnostuimme ja toivo heräsi uudelleen sydämissämme. Mutta pian\nhuomasimme senkin vaan kangastukseksi, meidän haaksirikkoisten\nhärnääjäksi.\n\nKun nälän vaivat yhä ankarammin alkoivat meitä kouristella, eikä\nsadevesikään enää voinut meitä virkistää, vaan yhä kamalammat päivät\nnäyttivät edessämme olevan, katosivat meistä niin ihmiselliset\ntunteemme, että jouduimme vallan petoeläinten kannalle. Oli mielestämme\ntärkeätä, että ainakin joidenkuiden piti säilyä maailmalle kohtaloamme\nilmoittamaan, jos ei muuten, niin toverinsa syöden. Teimme semmoisen\nkauhistuttavan, petomaisen sopimuksen, että arvan oli määrääminen,\nkenen vuoronsa mukaan oli toisten ruoaksi käyminen.\n\nEi ollut malttia eikä aikaa pitkältä tuumia sopimuksemme\nkohtuullisuutta, sillä nälän kouristukset ja sen tuottama raakuus\ntuskin tapaavat vertaisiansa.\n\nArpa heitettiin. Se tuli minun osakseni.\n\nVeri tuntui seisahtuvan suonissani. Minä olin ehdotuksen ilmilausujana\ntarttunut omaan paulaani. Ei siis muuta kuin rohkeutta muutama\nsilmänräpäys, ja kaikki olisi lopussa. Kentiesi olin sittenkin parhaan\nosan saanut!\n\nPyysin vähäsen aikaa valmistautuakseni kauheaan kuolemaani. Minä\nvaivuin melkein tunnotonna veneen pohjalle. Tuskin tiesin, mitä\nympärilläni tapahtui. Ajatukseni työskentelivät ainoastaan\nkuolemanvalmistuksissa. Koko edellinen elämäni levisi eteeni uhkaavana\nkuvana; sieluni pelastuskin näytti mahdottomalta. Oi, miten on\nkauheata, kun täytyy näin nuorena kuolla, ja vielä tällä tavalla!\nhuokasin itsekseni. Huh! Koko ruumiini vapisi; en hirvennyt\najatellakaan, mitä tapahtuva oli! Mutta ajatellessani kauheata\ntilaamme, tuntui minusta helpommalta itse käydä uhriksi, kuin ryhtyä\ntuohon kauhistavaan hätäkeinoon.\n\nHartaasti rukoiltuani sain vihdoin lohdutusta sielulleni ja luulin\nvoivani tyytyä kohtalooni. Minä otin povestani tikarin ja annoin sen\nlähinnä istuvalle; sillä minä olin eräänä yönä toverieni nukkuessa\nsalaa viskonut heidän veitsensä mereen, ett'eivät olisi voineet\ntoisiansa tahi itseänsä niillä vahingoittaa. Neuvoin myös häntä\ntähtäämään iskunsa niin, että se heti hengen veisi. Mutta ei kukaan\nnäkynyt rohkenevan työhön ryhtyä. Odotin, mutta turhaan. Silloin\nehdotin arvalla määrättäväksi, kenen oli se tehtävä.\n\nSuomalainen toverini Wilson sai työn. Vakuutin olevani valmis ja\nmieluinen eroamaan kurjasta elämästäni. Koin vieläkin rukoilla ja\nrauhoittua, sillä kohtaloni minua kumminkin kauhistutti. Mutta kuinka\niskua varrotessani kohosi kauhistukseni niin, etten lopulta enää\nmaailmasta mitään tiennyt, sillä heikot voimani eivät semmoista\nmielenjännitystä sietäneet. Olin tuntevinani piston ruumiissani,\nkorvani humisivat, ja sitten tuntui kuin olisin kuollut eli\nolemattomiin kadonnut.\n\nEn tiedä, kauvanko vallan tunnotonna olin; mutta sitten aloin\nvähitellen hyvin hämärästi tuntea elämää ympärilläni. Uskoin varmaan\nolevani kuollut, ja tuntiessani soudun jyskytystä ruumiissani, luulin\nsen ruumiskirstun naulaamista tahi jotakin muuta semmoista olevan.\nTunsin myös, että liikuimme eteenpäin ja että liikkeemme päättyi\näkkinäiseen sysäykseen. Epäselviä ääniä kuului myös, mutta puhujien\nlauseita en selvälleen käsittänyt; sen verran vaan ymmärsin, että\nminusta itsestäni puhuttiin, että olin katala pelosta kuollut ja että\nminua mereen aiottiin viskata. Joku kosketteli käsirannettani, ja\ntaasen luulin kuulleeni vakuutuksia, että olin kuollut. Puhuttiin myös\njotakin maasta ja hautaamisesta, mutta minulla vaan ei ollut voimaa\neikä tarmoa jäsentäni järkähdyttää, ei ääntä suustani saada eikä\nmyöskään kuulemistani sanoista minkäänlaista selvää ajatusta kokoon\ntuoda.\n\nSysäyksen jäljestä oli hetken aikaa kaikki hiljaista. Sitten kuulin\ntaas ääniä. Yht'äkkiä temmattiin minut ylös. Tunsin itseäni kannettavan\nja viimein maahan pudotettavan. Minä kuulin puhuttavan kuopasta ja\nvainajasta.\n\nHerra, armahda minua! ajattelin itsekseni ja koin ponnistella\najatusvoimiani käsittääkseni, olinko kuollut vai eläväkö; sillä siitä\nen selvillä vieläkään ollut, vaikka ymmärrykseni alkoi jo vähin\nvaljeta. Aloin jo siksi selvitä, että ymmärsin pelätä elävänä\nhaudatuksi tulevani. Wilson oli juuri ollut ryhtymäisillään työhön,\njohon arpa hänet oli määrännyt. Mutta silloin olivat toverit todellakin\nselvään huomanneet maata edessämme. He jättivät tuon kauhean hätäkeinon\nsikseen ja alkoivat kaikin voimin soutaa maata kohden, ja luulivat\nminun kuolleen pelosta ja kauhistuksesta. Ruumiini aikoivat he venettä\nkeventääksensä heti mereen viskata, mutta koska Wilson epäili minun\nvaan valekuolleen tilaan menehtyneen, antoivat he minun jäädä veneesen\nja päättivät maalle haudata.\n\nEnsimmäiset virvoituksensa maalla saatuansa palasivat toverini minua\nhautaamaan. Mutta maahan pudotessani tunsin minä ruumiissani\näkkinäisen, kylmän värähdyksen, juuri kuin sähkökipinä olisi jääkylmänä\nkiireestä kantapäähäni valahtanut, ja minä olin kuin unesta herännyt.\n\nToverieni hämmästykseksi yritin nousta istualleni ja ilmaisin\nviittauksillani ankaraa janontuskaa suussani, sillä kieleni tuntui\nolevan kuin kiinnikasvaneena ja kuivaneena kitalakeeni, niin etten\nvoinut ääntä suustani saada. Wilson toi kokospähkinän, jonka maitoa hän\nhiljalleen valutti polttavaan suuhuni. Toinen toverini toi raikasta\nlähdevettä, jota join, niin että luulin halkeavani.\n\nTämä virkisti minua niin paljon, että voin seurata tovereitani; sillä\nnyt olimme todellakin päässeet maalle, vaikka emme vielä tarkoin\ntienneet, mikä maa tämä oli. Sen kuitenkin pian huomasimme, että tämä\noli saari ja laskujemme mukaan arvatenkin St. Juan Fernandes\nsaariryhmään kuuluva.\n\nVähän levähdettyämme ja saaren runsailla hedelmillä itseämme\nvirkistettyämme lähdimme joukossa kulkemaan pitkin rantoja nähdäksemme,\nolisiko saari asuttu ja sattuisiko purjehtijaa näkyviin tulemaan.\n\nOlimme kulkeneet noin tunnin ajan minkäänlaisia ihmisasumuksen merkkiä\nhuomaamatta. Saari näytti olevan vallan asumaton.\n\nMe palasimme aluksemme luokse, vedimme sen suurella vaivalla kuivalle\nmaalle, ja virkistettyämme taas itseämme hedelmillä, kokospähkinän\nmaidolla ja raittiilla lähdevedellä, jota vallan läheltämme löydettiin,\npaneuduimme kaikin levolle veneesemme, jonka ylitse purjeet levitimme\nsuojaksemme aurinkoa ja kentiesi sattuvaa sadetta vastaan.\n\nHerättyämme paistoi aamuaurinko kirkkaasti, ja me tunsimme olevamme\njotenkin virkistyneitä. Taas ravitsimme itsemme hedelmillä ja lähdimme\nuudelleen tarkastelemaan maata, johon kohtalomme meidät oli saattanut.\n\nTutkimuksemme osoitti, että saari oli, kuten olimme jo arvelleet,\nainakin nyt vallan asumaton. Eläimiä täällä näkyi olevan. Arviomme\nmukaan oli se noin Suomen peninkulman pituinen ja 8 virstan levyinen.\nSe oli enimmäkseen metsäistä ja hedelmällistä maata, jossa kasvoi\nkokospalmuja, bananapuita ja erästä puulajia nimeltä Johanneksen\nleipäpuu, taadelipuita, ja ihmeeksemme näimme siellä täällä muutamia\nperunoitakin villeinä kasvavan. Löysimme myös muutamia omenapuita,\njoissa suuret, mehukkaat omenat killuivat ja ikäänkuin tervehtivät\nmeitä nauttijoiksensa.\n\nPurjehtijoita emme missään huomanneet, vaikka miten olisimme merta\ntarkastelleet.\n\nVäsyneinä palasimme illalla taas aluksemme luokse neuvottelemaan, mitä\ntekisimme. Muutamat tovereista ehdoittivat, että täyttäisimme\nvesileilit ja sangot vedellä, kokoisimme hedelmiä kaikenmoisia, mitä\nsaaresta löytäisimme, ja lähtisimme taas purjehtimaan eteen päin,\nkentiesi päästäksemme mannermaalle tahi tavataksemme jonkun\npurjehtijan, joka meidät pelastaisi. Muutamat rohkeimmat tähän\nsuostuivatkin; mutta minä puolestani olin jo saanut tarpeeksi\nvene-elämästä valtamerellä. Lupasin siis jäädä vaikka yksinäni saareen\nja elää täällä kuin Robinpoika Krusoe. En kieltänyt ketään lähtemästä\nonneaan koettamaan, mutta lausuin toivovani, etteivät hekään niin\ntekisi, vaan että kaikki jäisimme saareen. Tähän vihdoin kaikki\nsuostuivat.\n\nWilsonin ehdotuksen mukaan rakennettiin asunto suuren palmupuun alle.\nMe kaivoimme sen juurelle syvänteen, käyttäen kuokkinamme liuskakiviä,\njoita saaressa näkyi runsaasti olevan ja jotka olivat niin kovia, että\nne soveltuivat hyvin meille työaseiksi. Vedimme sitten aluksemme sinne,\nkumosimme sen kuopan päälle ja tukimme sen molemmilta puolin kivillä ja\nmullalla. Ainoastaan rannan puolelle jätimme niin suuren aukon, että\nmies helposti voi siitä ryömiä ulos ja sisään. Siihen toimme oveksi\nsuuren kiven, jolla sisäpuolelta aukon suljimme, ettei nukkuessamme\nmitään vastenmielisiä vieraita seuraamme saapuisi. Viimein peitimme\nkoko aluksemme mullalla, kivillä ja hiekalla, saadaksemme huoneemme\nvähän lämmintä pitäväksi ja myös estääksemme alustamme ravistumasta.\nSitten asetuimme levollisina ja tyytyväisinä asumaan uuteen kotiimme,\ntoivoen piakkoin jonkun purjehtijan ohitse kulkeissaan huomaavan meidät\nja pelastavan ihmisten seuraan.\n\nVähitellen pystytimme saaren joka kulmalle hätämerkiksi monijatkoisia,\nlujilla juurilla yhteen sidottuja riukuja, joiden päihin panimme\npaitojamme liehumaan, niin että ne keksityiksi tulisivat, miltä\npuolelta purjehtijat kulkisivatkin. Sen lisäksi osasi eräs meistä, Jim\nDarkley niminen merimies, joka oli joskus öljytehtaassa työskennellyt,\nvalmistaa kokospähkinöistä öljyä, jota sitten panimme koviin\npähkinänkuoriin palamaan, ja vaatteidemme repaleet saivat olla sydäminä\nnäissä lampuissamme.\n\nAsetimme yön ajoiksi tämmöisiä lamppuja korkeiden puiden latvoihin\nlähelle rantoja ja kävimme vuoromme mukaan niitä sytyttelemässä ja\ntäyttämässä. Koimme myös aina yöt ja päivät pitää palamassa suuren\nnuotion, johon aina kokoilimme kaatuneita puita, koska tulitikkuja ei\nollut; sillä ne tikut, mitä meillä mukanamme sattuivat olemaan, olivat\nniin lävitse lionneet, että suurella vaivalla niillä ensin saimme\ntulen. Kerta sattui kuitenkin sitten myöhemmin niin kurjasti, että\nankara sade oli yöllä kaikki tulemme sammuttanut.\n\nEi ollut muuta keinoa kuin ryhtyä kihnaamaan kahta puukalikkaa\ntoistansa vastaan. Kalikat kulkivat mieheltä miehelle, ja kukin koitti\nvoimiansa, kunnes ne vihdoin tulivat Wilsonin käsiin, ja hetken\nkiivaasti niitä käytellen, sai hän tulen kytemään. Kuivien lehtien ja\nrisujen avulla leimusi sitten kirkas nuotio taas, emmekä sitä enää\npäästäneet sammumaan.\n\nEnsimmäinen viikkokausi saarella ollessamme kului hyvinkin hupaisesti.\nMutta seitsemän jälkimmäistä alkoi käydä jo sangen ikäväksi, vaikka\nkyllä koimme parhaimman mukaan oloamme rattoisaksi tehdä.\n\nJames Bullard, vanhin koko joukosta, ehdoitti eräänä päivänä\nmäärättäväksi jokaiselle erityinen tehtävänsä, sillä hän luuli sillä\ntavalla paremmin pelastuvamme vaipumasta tylsämielisyyteen ja pysyvämme\nparemmin virkeinä ja voimissamme.\n\nEhdotukseen suostuttiin ja arvalla määrättiin, mikä tehtävä kullekin\noli tuleva. Päälliköksi määräsi arpa Bullardin, joka oli englantilainen\nja laivassa merimiesten vanhuksena palvellut. Jim Darkley, samoin\nenglantilainen, valittiin ilman arpaa öljyn valmistajaksi, ja hänen\napulaisikseen joutuivat englantilainen koneenkäyttäjä Lowy Kane ja\nskotlantilainen Camell. Minä jouduin rantatulien virittäjäksi, ja\nhätämerkkein kunnossapidon saivat toimekseen ruotsalainen Pehrson,\nskotlantilaiset Wily Galecher ja Dawy Ross, laivan purjemestari.\nHedelmien kokoojiksi tulivat skotlantilaiset John Higgins ja Tom\nConvey, englantilainen Bill Dalton ja irlantilainen Sam Pordy.\n\nMyöhemmin ehdotti sama Bullard, että valittaisiin vielä hartaushetkien\njohtaja; \"sillä,\" lausui hän, \"olemme saaneet tällä matkalla kokea niin\narmollista Jumalan johtoa, ja tulemme vieläkin ken tiesi kokemaan, että\non tarpeellista asettaa joku vakinainen henkilö toimittamaan aamu- ja\niltarukouksia ynnä muita toimia, mitä saarnamiehen tehtäviin kuuluu.\nMinä en kykene siihen toimeen,\" lisäsi hän; \"mutta jos jollakulla on\nhalua ja taipumusta siihen ryhtyä, ilmoittakoon itsensä!\"\n\nEi kukaan näkynyt olevan halukas, vaikka asian tarpeellisuudesta olimme\nkaikki yksimieliset. Kukin luuli vaan siihen olevansa kykenemätön. Arpa\ntuli taas kysymykseen, ja se määräsi vastoin tahtoani minut\n\"saarnamieheksi.\" Wilson tuli minun apulaisekseni.\n\nNyt oli kullakin oma tehtävänsä. Tätä paitsi oli tulensytyttäjillä\nvelvollisuutena pitää hirsinuotiot päivillä kytemässä. Yöt oli pari\nmiestä aina tulia vartioimassa ja pitämässä silmällä, sattuisiko\npurjehtijoita kulkemaan saaren ohitse. Päivillä oli vielä\ntulensytyttäjäin velvollisuutena hedelmäin kokoojain kanssa vuoroa,\nneljän miehen kerrallaan, pitää samaa tointa.\n\nHedelmien kerääjien oli myös varustaminen asuntomme tarpeen mukaan\ntuoreilla lehdillä, joita käytimme makuuvaatteinamme. Ateriamme söimme\naina kauniilla säällä luolamme takana olevan tuuhean kokospähkinäpuun\nalla; ainoastaan sateisina päivinä \"salissa\", joksi välin leikillämme\nluolaamme nimitimme.\n\nEnsimmäiset viikot kävi kaikki toimet säännöllisesti. Päivän valjetessa\ntarkastimme aina ikävöiden taivaanrantaa pelastajia odotellen; mutta\ntuloksena oli aina sama epätoivo ja masentuva mieli.\n\nAamu- ja iltahartauksia pidimme joka päivä. Bill Daltonilla sattui\nolemaan pieni virsikirja, johon myös oli uusi testamentti yhdistetty.\nTämän kirjan hän aina piti mukanansa, sillä hän oli sen saanut\nkuolevalta äidiltään, joka oli varoittanut, ettei hän sitä koskaan\nhyljäisi. \"Tämä on ainoa perintö rakkaalta ja hurskaalta äidiltäni,\"\nsanoi hän aina, kun kirja tuli puheeksi, ja silloin näkyi myös usein\nkyynel kimaltelevan hänen silmissään.\n\nRukouksia lukiessani sain häneltä sen aina lainaksi; mutta lopetettuani\ntäytyi hänen se saada takaisin, sillä hän piti sitä ikään kuin\nvarjeluksena kaikkea pahaa ja onnettomuutta vastaan.\n\nEräänä päivänä, ensimmäisen viikon 6:tena, saarella ollessamme kävelin\nmetsässä ikävissäni. Kun juuri olin poimimassa hedelmiä vasuuni, jonka\nolin pehmeistä juurista palmikoinut, kuulin risahduksen takanani.\nLuullen sen toveriksi kehoitin häntä kanssani hedelmiä poimimaan\ntaakseni katsomatta. Mutta ajatelkaas hämmästystäni, kun vastaukseksi\ntunsin hengityksen ja samassa jotain kosteata ja lämmintä niskaani!\nSäikähtyneenä hypähdin pystyyn, käännyin päin ja näin karvaisen eläimen\nedessäni. Heti tartuin vyölläni riippuvaan kivikirveeseni ja iskin\neläintä päähän ennen kuin se kerkisi pakenemaan. Siitä se pyörtyneenä\nalkoi pyöriä ympärinsä, ikään kuin etsien sopivaa pakotietä. Minä\nhuusin tovereitani, joita muutamia hengästyneinä pian saapuikin\npaikalle. Huomattuaan taistelevani eläintä vastaan, ryhtyivät he heti\navukseni, ja pian oli vastustajamme kaadettu kivikirveillämme, sillä\nWily Galecher oli tehnyt meille jokaiselle kovasta kivestä kirveen\ntapaisia aseita, jotka olivat varustetut kyynärän pituisilla varsilla,\nmihin terät olivat juurisiteellä kiinnitetyt. Näitä aseita pidimme aina\nmukanamme, koska olimme heti huomanneet metsässä eläimiä olevan.\n\nPordy, joka oli eräästä putki-kasvista edellisenä päivänä tehnyt\nitselleen torven, koitteli nyt sen käytännöllisyyttä, törähyttäen sillä\nmuutamia kertoja, niin että metsä kajahti, kutsuakseen muitakin\ntovereitamme saalista asunnollemme kantamaan.\n\nPian tulivatkin kaikki toverit yksi toisensa jäljestä juoksujalkaa\ntaistelutantereelle ihmetellen, mitä merkillistä meillä oli edessämme.\n\nLyhyesti asian selitettyämme lähdettiin yhdessä iloisten\nmerimieslaulujen kaikuessa juhlakulussa saalista kantaen asuntoamme\nkohden kulkemaan.\n\nViivyttelemättä raastoimme nahan ja sisälmykset pois. Sitten kaivoimme\nmatalan kuopan, jonka pohjan peitimme lehdillä ja panimme suolaisella\nmerivedellä täytetyn eläimen niille. Sitten seurasi taas kerros lehtiä\nja viimein multaa ja pieniä kiviä. Päällimmäiseksi sytytettiin siihen\naimo nuotio.\n\nVähän ajan kuluttua alkoi nuotiosta nousta niin herkullinen haju, että\ntuskin voimme vartoa, kunnes juhlapaisti olisi kypsynyt.\n\nKun se sitten syötäväksi otettiin, niin voinpa vakuuttaa, etten\nmilloinkaan, en ennen enkä jälkeenpäin ole niin maukasta paistia\nnauttinut, ja luulen tovereini olleen samaa mieltä. Huomista päivää ei\nsitä ateriata syödessä jouduttu muistamaan, ja tuskin neljännestäkään\nsiitä jäi seuraavaksi kerraksi. Omituista oli, ettemme sen erän\njäljestä onnistuneet muuta otusta saamaan; elukat näyttivät meitä kovin\nsen jälkeen kammovan.\n\nEläin, jonka saimme, oli kooltaan ja ruumiinrakennukseltaan pienen\npeuran kaltainen, mutta sarviton. Sillä olivat suuret, punertavan\nruskeat silmät, muhevan ruskeat korvat ja saman karvainen pää ja lyhyt\nkaula, jota se piti hyvin pystyssä; muu osa ruumista oli ruskean ja\nmustan täplikäs. Kaviot olivat samannäköiset kuin pienen varsan; jalat\nmuuten peuran jalkojen kaltaiset, mutta mustan ruskeat ja yksiväriset.\nHäntä oli jotenkin pitkä, ruunin ja mustan täplikäs ja tupsupäinen.\nOtuksen nimestä ja lajista emme selvää saaneet.\n\nTämän jälkeen ei taas moneen aikaan tapahtunut mitään mainittavaa.\nPäivä päivän jälkeen koitti; mutta jokainen näytti meille, että olimme\ntuomitut saareen jäämään, kentiesi ainaiseksi. Saari oli kait niin\nkovin kaukana purjehdusväylästä, että aniharvoin, tuskin milloinkaan\nlienee purjehtija liikkunut sen ohitse, paitsi semmoisilla retkillä\nkuin mekin.\n\nOlimme olleet saaressa jo viisi viikkoa, kun seuraava surullinen tapaus\nkohtasi meitä. Yksi tovereistamme, skotlantilainen John Higgins,\npoikkesi lamppujamme tarkastamasta tullessaan metsään hedelmiä syömään.\nSiellä kävellessään sattui hän astumaan pensastossa jonkun pehmeän,\nliukkaan esineen päälle, josta hän livahti nurin. Kauhukseen huomasi\nhän herättäneensä unesta suuren käärmeen, joka sihisten näytti hänelle\nterävillä hampailla varustettua veripunaista kitaansa.\n\nMutta Higgins ei ollut mies, joka vaaran uhatessa olisi pakoon pötkinyt\nHän sivalsi ilkiötä kirveellään päähän silmäin väliin ja tähtäsi niin\nmainiosti, että hän sillä olisi vaarasta eheänä päässyt. Hirviö\nvääntelehti tuskissaan ja kiskaisi maasta irralleen muutaman kyynärän\nkorkean puun, jonka ympärille se oli pyrstönsä kiertänyt.\n\nHuomattuaan käärmeen kauhean voiman, törähytti Higgins Pordytorveansa,\njoiksi edellä mainittuja torvia keksijänsä mukaan nimitimme. Se oli\nmeillä sovittuna merkkinä, että jokaisen oli sen äänen kuultuansa\npaikalle rientäminen. Kaikki kiirehdimme ääntä kohden. Siellä kohtasi\nmeitä kauhea näky. Suuri kuusikyynäräinen käärme riehui hurjistuneena,\nkokoillen ruumistaan kiemuroille hyökätäkseen ahdistajaansa\nmusertamaan. Mutta Higgins oli varoillaan. Vikkelästi kuin kärppä\nhypähti hän aina syrjään, samassa iskien kivikirveellään hirviötä, niin\nettä veri ulos purskahti. Siitä käärme vaan näytti hurjistuvan\nkauheammin, kuta useampia iskuja se sai.\n\nSaavuttuamme voimme tuskin paikalta liikahtaa, sillä niin meitä tuo\nnäky kauhistutti. Mutta nähtyämme toverimme vaaran, rohkasimme itsemme,\nja pian sai hirviö kahdestatoista kirveestä yhä uudistettuja iskuja,\njotka panivat sen värisemään. Kauheasti suhisten kohosi se puoleksi\npystyyn, jännitti ruumiinsa ja iski keskellemme kuin ilmasta lennätetty\nnuoli. Siinä sai se äkkiä kierrokseensa Tom Conveyn, ja\nsilmänräpäyksessä oli onneton toverimme rutistunut hengettömäksi\nkäärmeen kauheassa kuolonsyleilyssä. Samassa osasin minä hirviötä\noikeaan silmään, joka iskuni sen taasen herätti uuteen raivoon. Se\nkyllä hellitti Conveyn, mutta hän raukka oli jo hengetön; rinta ja\nkylkiluut olivat musertuneet, ja veri purskui onnettoman suusta ja\nsieramista, eikä ollut pienintäkään toivoa hänen toipumisestaan. Mutta\nkäärme oli nyt kumminkin kostoksi tapettava.\n\nSe kait tunsi verenvuodosta liiaksi heikontuneensa, ja nyt se vetäytyi\nkokoon oikein äkäisesti suhisten, aikoen paeta pensastoon. Mutta\nsilloin onnistui Higgins iskemään sitä sivulta päin vasempaan silmään,\njoten se tuli vallan sokeaksi.\n\nNyt ei ollut meillä enään mitään vaaraa, kun ei vastustajamme meitä\nnähnyt. Pian oli sen pää hakattu murskaksi ja sen koko ruumis haavoja\ntäynnä. Mutta kauvan aikaa sen ruumis vielä sittenkin vääntelehti.\n\nSaatuamme käärmeen täydellisesti voitetuksi, nostimme onnettoman\nConveyn ruumiin risuista tehdyille paareille ja kannoimme asunnollemme.\nPuhdistettuamme itsemme taisteluverestä ja tultuamme vakuutetuiksi,\nettä onneton toverimme oli todellakin kuollut, kaivoimme haudan\npienelle aukealle paikalle metsän keskelle, laskimme vainajan siihen,\nja minä virkani puolesta siunasin ruumiin hautaansa niin kuin\nkristillinen tapa vaatii. Aluksi ja lopuksi veisasimme muutaman värsyn\nDaltonin virsikirjasta, ja niin oli surullinen toimituksemme päätetty.\nLopuksi pystytimme kiven hänen haudalleen, ja hakkasimme siihen hänen\nnimensä ynnä muutamia sanoja hänen sukuperästään ja kohtalostaan.\n\nTaasen kului viikkokausi ilman mitään erinomaista; samaa toivotonta\ntilaa kesti vaan yhäti. Muutamat oli ikävyys ja heikko ravinto niin\nlaihduttanut, että he tuskin enää liikkua jaksoivat tahi viitsivät;\nmakasivat vaan syömättä, ainoastaan raikasta vettä juoden.\n\nKuudennen viikon keskipalkoilla oli Bill Dalton eräänä päivänä metsässä\nhedelmiä etsimässä. Siellä löysi hän Mac Camellin makaavan kuin\nkuolleen, vieressään suuri kasa juurikasvia, joita emme olleet vielä\nennen nähneet. Ne olivat valkoisia kelta- ja sinijuovaisia, sormen\npaksuisia ja hyvänhajuisia. Ne olivat Daltonille maistuneet erinomaisen\nhienoilta ja hyvänmakuisilta, mutta hetken kuluttua oli häntä ruvennut\nraskaasti unettamaan.\n\nSaatuaan Mac Camellin luolallemme, nukkui Daltonkin ja heräsi vasta\nmuutaman tunnin kuluttua hyvin heikkona. Hänen selityksensä mukaan\nhuomasimme siis juurissa olevan sangen väkevää unettavaa myrkkyä, jonka\ntähden ne heitettiin tuleen, ettei niitä kukaan enää nauttisi.\n\nMutta Mac Camell ei enää herännyt. Seuraavana päivänä veti hän\nviimeiset henkäyksensä ja kuoli 23 vuoden vanhana. Ennen kuin ennätimme\nhänen ruumiinsa hautaan saada, oli meillä toinenkin haudattava. Sam\nPordy kuoli pian hänen jälkeensä heikkouteensa, ikävyyteen ja ehkä\nnälkäänkin 38 vuoden ikäisenä. Hän oli kuivettunut kuin luuranko\nkuollessaan.\n\nHautasimme heidät molemmat samana päivänä ja pystytimme heidänkin\nhaudoillensa kivet, joihin hakkasimme heidän nimensä, ikänsä,\nkotipaikkansa ja kuolemapäivänsä.\n\nNämä tapaukset alkoivat yhä enemmän masentaa mieliämme, ja kaikki elon\nvirkeys näytti kadonneen meistä hilpeämielisen Pordyn kuoltua.\nAlakuloisuus ja epätoivo olivat vallanneet meidät niin, ett'emme enään\nmuuta varronneetkaan kuin kuolemaa pelastajaksemme.\n\nSeitsemännellä viikolla muuttivat taas Bill Dalton ja Mich. Pehrson\nseurastamme ja tämän maailman myrskyiseltä mereltä rauhan satamaan,\njossa eivät rajuilmat enää ahdista. Paria tuntia ennen viimeistä\nhengenvetoansa tahtoi Dalton, että me kaikki kahdeksan jälkeen jäävää\nkokoontuisimme heidän ympärilleen, saadakseen meidät hyvästijättää ja\npuhua jotakin, mikä meidän jokaisen oli kuultava. Bill Dalton oli myös\nkehoittanut minua antamaan heille Herran ehtoollista. Kalkkina käski\nhän käyttää kokospähkinä-maitoa ja leipänä Johanneksen leipäpuun\nhedelmiä. Se oli juhlallinen hetki, hetki, joka liikutti meidän\nkaikkien sydämiämme. Minä en voinut jättää hänen pyyntöänsä\ntäyttämättä. Hänen virsikirjastansa luin sanat ja vielä muutamia\nkohtia uudesta testamentista.\n\nSitten kehotti Dalton meitä kaikkia lankeemaan polvillemme ja\nrukoilemaan hänen kanssaan vielä viimeisen kerran. Me tottelimme, ja\nDalton aloitti heikolla, vapisevalla äänellä hartaan rukouksen, jossa\nhän kiitti Jumalaa, joka hänen niin ihmeellisesti oli äkkinäisestä\nhaaksirikko-kuolemasta pelastanut ja suonut levossa sulkea silmänsä\nonnellisena siinä uskossa, että oli pääsevä rauhan majoihin\nVapahtajansa luokse, joka häntä oli niin äärettömästi rakastanut, että\noli kuolemallaan pyyhkinyt pois hänen ja koko maailman syntivelan.\nPaljon muutakin rukoili hän ja puhui elämänsä merkillisistä vaiheista.\n\nHetken äänetönnä levättyään, jatkoi hän taas: \"Vielä tahdon teille\nilmoittaa salaisuuden, jonka todistajana tässä pian kuoleva Mich.\nPehrson on. Luvatkaa kuitenkin, ett'ette ilmaisemani salaisuuden\njohdosta kuolleen nimeä ja mainetta tahraa, sillä Jumala on hänen\ntekonsa kostanut.\" Kääntyen Pehrsonin puoleen, lausui hän hänelle:\n\"Rakas Pehrson, kerro sinä salaisuutemme. Minä tunnen voimaini\nloppuvan, loppuni lähenevän. Mitä hän haaksirikosta ja kapteenista\nkertoo, on totta,\" vakuutteli hän vielä meille tuskin kuultavalla\näänellä.\n\nLuulimme hänen jo kuolleen, ja olimme juuri kehoittamaisillamme\nPehrsonia kertomaan salaisuutta, peläten että hänenkin voimansa\nuupuisivat ennen kuin saisimme kovin kiihtyneen uteliaisuutemme\ntyydytetyksi. Mutta kerran hän vielä avasi silmänsä, jätteli uudestaan\nmeidät armollisen Jumalan haltuun ja nukkui autuaalliseen kuolon uneen,\njättäen sielunsa Vapahtajan armolliseen huomaan.\n\nMe kokoilimme vehreitä lehtiä ja peitimme niillä kuolleen toverin\nkelmeät, mutta onnellisuutta kuvastavat kasvot ja istahdimme Pehrsonin\nympärille, kuullaksemme hänen salaisuutensa.\n\n\"Viime Tammikuun 16 päivän iltana,\" alkoi hän, \"eli päivää ennen kuin\njätimme laivan, hiivin minä kenenkään huomaamatta pääkokin luokse\nruokavarastoon ja pyysin häneltä ryyppyä tahi paria, virkistääkseni\nitseäni. Hän antoikin kieltämättä ja vielä lisäksi kaksi pulloa\nkonjakkia, että saisin toisillekin salaa tarjota. Hetken siellä oltuani\nsyöden, mitä edessäni näin, aioin lähteä; mutta oven avattuani tuli\nkapteeni kajuttaan, jonka tähden pelosta, että hän ehkä huomaisi minut,\nlymyin siihen, jotta kapteenin poistuttua hänen huomaamattansa olisin\npäässyt pois. Pian hän poistuikin, ja minä kiiruhdin ulos. Mutta\ntullessani huomasin kajutan permannolla kirjeen. Otin sen ja näin sen\nosoitetuksi perämies Tonylle. Käsiala oli kapteenin. Aioin laskea sen\npöydälle; mutta samassa kuulin jonkun koskevan oven ripaa, jonka tähden\nminä kiiruhdin vastaisesta ovesta kirjeineni. Se jäi siis minulle. Sen\nantaminen viipyi viipymistään, ja mitä kauvemmin se viipyi, sitä\nvaikeammaksi alkoi minusta tuntua sen antaminen, kun ei olisi ollut\nmitään syytä mainittavana, miksi sitä olin salaillut. Se oli myöskin\nniin pilautunut paitani povitaskussa, etten sitä enää luullut voivani\nomistajalleen antaakaan. Mutta täällä saarella ollessamme tulin siitä\nmaininneeksi Daltonille, joka kehoitti minua kirjettä sittenkin\nomistajalleen antamaan. Kun tuota tuhrautunutta ja kulunutta kirjettä\nsitten yhdessä katselimme ja levittelimme, kiihdytti se meidän\nuteliaisuuttamme, niin että yhdessä sitä luimme, koska se jo oli\navonaiseksi kihnautunut. Suurella vaivalla voimme sen palaset niin\nkokoon asetella, että siitä osan selväksi saimme; mutta siinä se olikin\nkoko kirjeen loppu, sillä sen repaleisista palasista ei enää ollut\nkenellekään annettavaa.\"\n\nPehrsonin kertomuksen mukaan oli kirjeen pääsisällys semmoinen, että\nkapteeni Dawyson siinä, aavistaen loppunsa tuossa kauheassa\nhaaksirikossa saavansa, ilmoitti minulle, että hän juuri oli vehkeillyt\nlaivamme upottamiseksi, niin kuin olin häntä epäillytkin.\nTunnonvaivoissa hän siinä tunnusti tehneensä laivan pohjaan tuon aukon,\njosta jo olen kertonut, ja aikoneensa sitten Juan Fernandes saaristossa\ntahi muualla sopivalla hetkellä sen lopullisesti aukaista, kuitenkin\nsillä tavalla, ettei ihmishenkiä hukkuisi. Hänellä oli joku osa laivaa\nomanaan ja lastia myös; mutta viimeksi mainittu oli arvotonta tavaraa,\nvaikka petollisesti ilmoitettu, ja laiva lastineen kaikkineen hyvin\nkorkeasta summasta vakuutettu. Vielä hän pyysi, että jos hän, niin kuin\nitse varmaan uskoi, saisi surmansa kostoksi kauheista hankkeistaan,\nminä sitten pitäisin huolta hänen perheestänsä enkä ilmoittaisi hänen\nrikostansa hänen perheensä kunnian tähden. Lopuksi hän vakuutti yksin\nolevansa syyllinen kamalaan tekoonsa; ei kukaan muu, ei\nkauppaneuvoskaan siitä mitään ollut tiennyt. Tarkempia selvityksiä\nviittasi hän vielä löydettävän tuossa jo ennen mainitussa salkussa,\njossa myös olivat hänen rahansa ja asiapaperinsa.\n\nTämmöinen oli kuolevan Pehrsonin kertomus, jonka totuutta ei meillä\nollut syytä epäillä. Selvää on sanomattakin, että se synnytti meissä\nkatkeruutta sitä vastaan, jonka tähden niin suuri osa tovereitamme oli\nsaanut ennenaikaisen hautansa ja me jäljelle jääneet viettäneet niin\nkauheita päiviä, ja tuskin kukaan meistä enää ihmisten seuraan\npelastuisi.\n\nYksi asia minua kumminkin ihastutti, se nimittäin, ett'ei kauppaneuvos\nollut osallinen tuohon vehkeesen. Kovin katkeroitti sitä vastaan\nmieltäni se, etten tuota kapteenin salaperäistä salkkua kerinnyt\npelastamaan.\n\nPehrsonin kertomuksen kuultuamme erosimme kukin toimillemme tuota\nkapteenin kauheata tekoa ja sen seurauksia miettien. Seuraavana aamuna\nmenin Pehrsonin lehtivuoteen ääreen. Siinä hän virui kurjana ja\nkuivettuneena, ja minä näin, ettei hänellä ollut enää monta hetkeä\njäljellä. Huomattuaan minut, viittasi hän minua lähestymään.\nKallistettuani korvani lähelle, kertoi hän kuiskien, että hänen kotonsa\non Ruotsissa Hudiksvallin kaupungissa. New-Yorkin pankissa kertoi hän\nitsellään olevan säästössä 950 dollaria. Vastakirja oli Ruotsin\nkonsulin hallussa. Hän pyysi minua, jos saaresta hengissä pääsisin,\ntoimittamaan rahat hänen äidillensä. Vastakirjan mukana oli hänen\ntestamenttinsa, jonka hän oli tehnyt jo toista vuotta takaperin eräälle\nmerimatkalle lähtiessään. Vielä pyysi hän, että, jos kotimaahani\npalaisin, poikkeisin myös viemään hänen viimeiset terveisensä hänen\näidillensä. Sitä paitsi uskoi hän minulle, että hänellä\nkotikaupungissaan oli kihlattu morsian, lapsuuden toveri, jolle hän\ntoivoi minun niin ikään hänen terveisensä vieväni ja ilmoittavani, että\nhän uskollisena sulhona oli kihlasormuksensa hautaansa vienyt.\n\"Todista, että olet itse nähnyt sen!\" lisäsi hän ja näytti minulle\nlaihtunutta vasenta kättänsä, jonka nimettömässä sormessa sormus\nhuljui, sillä niin oli hänkin nälkiintyneenä laihtunut. Ja pian tämän\njälkeen oli kunnon Pehrsonkin meidän joukostamme eronnut.\n\nVielä saman päivän iltana, auringon luodessa viimeisiä säteitään\nvälkkyvälle meren pinnalle, teimme heille, nimittäin Daltonille ja\nPehrsonille, viimeisen palveluksemme, haudaten heidät toveriensa\nviereen ja pystyttäen yhteisen kiven heidän haudalleen. Siihenkin\nhakkasimme heidän muistoksensa kirjoituksen samaan tapaan kuin\nedellistenkin vainajain.\n\nNäitä kunnon tovereitamme surimme syvästi; sillä he olivat\nmolemmat kaikin puolin kunnon miehiä ja vielä päälliseksi niin\nkristillismielisiä, että heiltä, erittäinkin Daltonilta, saimme tämän\nerakko-elämämme aikana kuulla monta lohduttavaa ja mieltä ylentävää\npuhetta ja kehoitusta luottamaan kaikissa vaiheissamme taivaalliseen\nIsäämme, joka on aina valmis vastaan ottamaan tuhlaajapoikina palaavia\nlapsiansa, kun he vaan nöyrin ja katuvaisin sydämin häntä lähestyvät.\n\nPäivä päivältä tuli tilamme yhä kurjemmaksi. Me makasimme\nmultavuoteillamme melkein alasti; sillä vaatteemme olivat jo melkein\nkaikki kuluneet hätämerkeiksi ja lamppujemme sydämiksi, emmekä enää\nviitsineet koota lehtiäkään asuntoomme, vielä vähemmin puhdistaa\nitseämme. Kuka loikoili nuotion ääressä, porossa ja noessa, mikä\nmissäkin. Viimeisetkin pelastuksen toiveet olivat kadonneet. Kukin\noleskeli missä halusi, toisistaan välittämättä. Vartosimme vaan\njonkunlaista loppua.\n\nHuhtikuun 27 päivänä tuli Bullard luokseni, lykkäsi minua kylkeen ja\nsanoi keksineensä pelastuskeinon. Minä nousin ja seurasin häntä\nhorjuvin askelin ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti.\n\nKun hän oli vihdoin vaivalla saanut kaikki toverit kokoon, vei hän\nmeidät asuntoomme.\n\n\"Ystävät ja onnettomuuteni toverit!\" alkoi hän. \"Ehdotukseni on tällä\nkertaa lyhyt. Niin kuin näette, kasvaa kurjuus päivä päivältä, eikä\npelastuksen toivetta näytä meillä enää olevan. Viisi parasta toveriamme\non säälimätön kuolema seurastamme temmannut. Sama kohtalo odottaa\nmeitäkin, kentiesi vielä julmempi. Katsokaa, ystäväni, toisianne,\nolemmeko enää ihmisten näköisiäkään!\"\n\nJa tottapa hän puhuikin. Sillä meitä oli siinä kahdeksan\nnälkiintynyttä, monissa kärsimisissä vaivaantunutta miespoloista\nmultaisessa lehtikasassa melkein alastomina istumassa. Ihoamme ei\nvoinut sanoa valkoiseksi eikä mustaksi. Se oli vetäytynyt ryppyihin\nlihattomien jäsenten päällä, ja melkein koko ruumiimme oli kuivana\nrupena, yltä yleensä ilettäviä halkeamahaavoja täynnä. Silmämme olivat\npainuneet niin syviin kuoppiinsa, että ainoastaan niiden tuijottava\nterä sieltä kiilui. Lyhyesti sanoen olimme kaikki kuin kauhistavia\nluurankoja, se vaan eroa, että vielä vähän liikuimme ja puhuimme.\nKummalliset päähineemme, jotka olivat bananas- ja pähkinäpuun lehdistä\npalmikoidut, niin että paljaat lehtien varret törröttivät ylöspäin,\neivät suinkaan meitä kaunistaneet. Joillakuilla oli samoja lehtiä\nruumiinsakin verhoiksi sideltyinä.\n\nKun olimme hetken aikaa äänettöminä toisiamme tarkastelleet, jatkoi\nBullard: \"Toverit! Tässä on samallaisia juuria, joita syötyään Mac\nCamell viimeiseen uneensa levollisesti nukkui. Ehdotukseni on\nsemmoinen, että syömme näitä maukkaita juuria viimeiseksi ateriaksemme\nja sitten laskeumme rauhassa levolle viimeisen kerran. Rukoilkaamme\nLuojaa antamaan tämä tekomme anteeksi. Monta päivää ei meillä\nkuitenkaan enää jäljellä ole. Mitä sanotte toverit?\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on,\" kuului joka miehen suusta yht'aikaa, ja yksi\njoukosta vielä lisäsi: \"Mitäpä olisi elämästämme täällä; pelkkää\ntuskaa, vaivaa, nälkää, ja lopuksi välttämätön kuolema kumminkin!\"\n\nBullardin kehoituksesta vieritimme kiven aukon eteen. Sitte kehoitti\nhän minua Dalton vainajalta peritystä kirjasta lukemaan\nhautaussiunauksen itsellemme, ett'emme siunaamattomina muuttuisi\nmuumioiksi.\n\nMinä tein niinkuin kehoitettu oli. Mutta viimeisiä sanoja lukiessani\nsortui ääneni mielenliikutuksesta, ja yhtä liikutettuja näkyivät\ntoisetkin olevan. Hetken kuluttua nousi Wilson ja sanoi: \"Tätä en voi\nenää kestää. Lopettakaamme nyt pian tämä viimeinen surullinen näytelmä!\nSuokaa minun nyt sanoa viimeinen siunaus, ja sitten ryhtykäämme\nateriaan!\"\n\nHän ojensi kätensä meidän puoleemme ja kehoitti meitä kaikkia\nseuraamaan häntä. Laskeusimme kaikki polvillemme ja rukoilimme sana\nsanalta hänen jäljessään, kyynelvirrat valuen jokaisen kuivuneita\nposkipäitä alas. Isä meidän ja Herran siunauksen luettuamme nousimme\nylös ja kättelimme toisiamme, toivoen vielä tuolla Tuonelan satamassa\ntapaavamme toisemme.\n\n\"Oletteko valmiit nyt, toverit? Istautukaa tähän!\" kuului Bullardin\nsyvä ääni joukosta.\n\nIstahdimme kehoitusta totellen, ja nyt jaettiin melkoinen määrä\nnukuttavia juuria kullekin. Yht'aikaa haukkasimme niitä suun täydeltä.\n\n\"Mutta mikäs se oli?\" huudahdin minä, ja kavahdin pystyyn, sylkäisten\nsuuni tyhjäksi. \"Kuulkaa, taas! Totisesti, jos ei kuuloni petä, jos en\nhouri, niin ovat paukaukset pyssyn laukauksia!\"\n\n\"Totta totisesti!\" huudahti nyt Wilsonkin, \"on Jumala kuullut\nrukouksemme. Korkeimmalle olkoon kiitos! Mitä seisotte, toverit, siinä\nja töllistelette; sylkäiskää kadotuksen palat suustanne! Ettekö\nymmärrä, että pelastus on tullut, meitä etsitään! Joutuin, miehet, ulos\ntäältä haudastamme!\"\n\nKuin raivohenget ryntäsimme luolastamme ulvoen ja huutaen ilosta, sillä\ntodellakin kuului pyssyn laukauksia ja ihmisääniäkin, kun pääsimme\nulos. Juoksimme ääniä ja laukauksia kohti. Entiset voimamme näkyivät\npalanneen; ei heikkoutta eikä väsymystä nyt tunnettu.\n\n\"Tuolla!\" huusin minä, \"ovat pelastajamme,\" ja osoitin kädelläni\nmiesjoukkoa, joka näkyi nostavan jotain otusta maasta pois kantaakseen.\nVerrattomalla ilon ja riemun kiljunalla kiiruhdimme askeleitamme\npelastajiamme lähestyen.\n\nJo huomasivat he meidät. Mutta he pakenivat, ikään kuin joukko\nvillipetoja olisi heidän kintereillään, huutaen täyttä kurkkua:\n\"Jumala, auta ja pelasta meitä; saari on täynnä kummituksia ja pahoja\nhenkiä!\" Vieläpä muutamat houkkiot laukasivat pyssynsä meitä onnettomia\nkohden. Mutta onneksi olivat he niin pelon ja kauhistuksen valtaamat,\nett'eivät osanneet tähdätä. Muutamia kuulia meni vinkuen korviemme\nohitse, muuta vahinkoa vaikuttamatta, kuin että kolme miestä kaatui\npeljästyksestä, luullen itsensä haavoitetuksi.\n\nHuomattuani, että oli mahdoton heitä pysähdyttää ja rauhoittaa, pyysin\ntovereitani istumaan ruohostoon, kunnes menisin yksin heille\nvakuuttamaan olevamme haaksirikkoon joutuneita, joita pelastamaan he\nvarmaankin olivat tulleet. Käveltyäni vähän matkaa sinne päin, missä\nheidän veneensä oli, tapasin heidän johtajansa, laivan perämiehen, joka\njuoksi metsästä, kuultuaan väkensä huudot kummituksista. Huomattuaan\nminut, pysähtyi hän kuin kiinni naulattu, hämmästynyt katseensa\nkiinnitettynä minuun. Ennen kuin kerkisin hänelle mitään sanoa,\nhuudahti hän: \"Pyhän Jumalan nimessä, kuka olet?\"\n\n\"Kukako olen?\" vastasin. \"Minä olen haaksirikkoon joutuneen Martha\nBrokerin perämies, nälkiintynyt, haudan reunalla horjuva merimies\nraukka. Tulitteko meitä tänne surmaamaan, koska miehesi laukasivat\npyssynsä meitä vastaan, vai pelastamaanko? Ettekö näe, että olemme\nihmisiä niin kuin te itsekin, vaikka olemme kurjuuteen ja epätoivoon\nvaipuneina tämmöiseen tilaan joutuneet.\"\n\nKerroin sitten lyhyesti onnettomuutemme pääpiirteet ja kuinka lähellä\nolimme olleet tästä maailmasta erota.\n\nHän seisoi aina edelleen kuin patsas, tarkasti seuraten kertomustani.\nLopetettuani lausui hän silmiään hetkeksikään minusta kääntämättä: \"Jos\nse on totta, mitä kerrot, niin sano, vieläkö Mathew Wilson, joka oli\nMartha Brokerissa, elää, vai onko hänkin muuttunut kaltaiseksesi?\n\n\"Tunnetko Mathew Wilsonin?\" huudahdin. \"Hänet olet pian kohtaava.\nSaanko siis kutsua tänne toverini, jotka vähän matkan päässä täältä\nodottavat apuanne?\"\n\nHän näytti vieläkin epäilevän, tarttui käsivarteeni, koettaakseen\nolinko henki vai maallinen olento. Vihdoin näkyi hän tulleen\nvakuutetuksi erhetyksestään, ja käytöstään häveten pyysi hän\nkohteluansa anteeksi, vieläkin ihmetellen, kuinka kurjan näköiseksi\nelävä ihminen voi tulla.\n\nMenimme sitten toveriemme luo, ja perämies kutsui miehensä kokoon\nvihellyspillillään. Pian olivat asiat meidän kesken selvillä, ja mikä\nvielä oli kummallisempaa tässä pelastuskohtauksessa, oli se, että M.\nWilsom ja tämä höyrylaivan perämies olivat veljekset. Sanomattakin on\nselvää, että heidän aavistamaton kohtauksensa oli liikuttava.\n\nTunnin kuluttua olimme matkalla höyrylaivaan, josta pelastusmiehistö\noli lähetetty. Se oli St. Franciskosta Philadelphiaan menevä\nmatkustajahöyrylaiva \"White Eagle,\" johon me pelastuimme. Kapteeni oli\naamupäivällä laivan kulkiessa jotenkin etäällä saarestamme huomannut,\nnäköputkella merta tarkastellessaan, oudonlaisia hätämerkkiämme pitkien\ntankojen huipuissa. Hän oli heti kääntänyt kulun saareen päin, tullen\nsitä niin lähelle kuin uskalsi. Hän oli luullut saaressa asuvan\nvillejä, ja joitakuita sivistyneitä joutuneen heidän valtaansa ja\nolevan nyt jonkun avun tarpeessa. Siksi varusti hän 15 miestä aseilla\nmahdollista tarvetta varten ja lähetti heidät perämies Wilsonin\njohtamina pelastamaan, jos joitakuita vielä olisi pelastettavina.\n\nSaareen päästyänsä alkoivat miehet sitä varovasti tutkia, peläten minkä\npensaan takaa hyvänsä villiparven heidän kimppuunsa ryntäävän. Kun he\nolivat siten siellä ja täällä kierrelleet, olivat he huomanneet kivet\ntoveriemme hautakummuilla ja saaneet niistä tietää, mistä laivasta\nhaaksirikkoon joutuneet olivat. He eivät, merkillistä kyllä, olleet\nhuomanneet meidän asuntoamme; sillä sen yli oli ruohoa kasvanut\nniinkuin muuallekin. Hautakivet tarkoin tutkittuansa rupesivat he yhä\ntarkemmin etsimään jälkeenjääneitä, joita heidän mielestään täytyi\nolla, koska olivat toverinsa haudanneet. Mutta kun etsimiset olivat\nturhia, me kun olimme melkein maanalaisessa kuopassamme, ryhtyivät he\nmetsästykseen, edes jotakin laivaan viedäkseen. Siksi olikin heidän\nhämmästyksensä sitä suurempi, kun me niin äkkiarvaamatta syöksyimme\nheidän näkyviinsä, melkein alastomina, kummastuttavan näköisinä\nomituisissa lehtipuvuissamme.\n\nEn voi kuvata iloamme ja rajatonta onnellisuuttamme, jota tunsimme, kun\nniin monen vaaran, tuskan ja kärsimyksen jälkeen, kun kaiken toivon jo\nluulimme turhan olevan, näin pelastetuiksi tulimme. Tuskin voimme\ntodeksi uskoa, että nyt todellakin kiidimme kohti höyrylaivaa, joka\ntuloamme vartoi. Kolmen sadan ihmisen silmät katsoa töllistelivät\ntuloamme, ihmetellen mitä olentoja olimmekaan, kuin niin kummallisilta\nja kurjilta näytimme.\n\nNyt olisivatkin vihdoin kaikki vaivamme olleet lopussa, ja me kaikki\nmuutamissa päivissä virkistyneet, jos ei tietämättömyys tai\najattelemattomuus olisi saattanut White Eaglen perämiehen\nhyväntahtoisuudessaan syöksemään meitä uusiin kärsimisiin ja vaivoihin.\n\nHän oli, nimittäin, saatuansa meidät veneesensä ja huomattuaan, miten\nheikkoja ja viheliäisiä olimme, tarjonnut meille mukanaan olevasta\npullostaan virkistykseksi konjakkiryypyt. Kukin otti sitä makunsa ja\nhalunsa mukaan, niin suuren kulauksen kuin halutti. Mutta tästä oli se\nselvä seuraus, ett'ei nälästä heikontunut veremme sitä kestänyt, vaan\nme jouduimme kovin humalaan.\n\nSaavuttuamme White Eaglen sivulle, nousimme rohkeasti huimapäisinä kuin\nvillit laivaan, ilman mitään kainostelua.\n\nKun matkustajat, jotka olivat kokoontuneet kannelle tulokkaita\nkatsomaan, näkivät meidän tulevan köysiportaita ylös, kuului joukosta\nhämmästyksen huuto toisensa jäljestä. Mutta kun ennätimme kannelle ja\nminä seitsemän toverini kera lähestyin takakannella seisovaa kapteenia,\nväistyi joukko tieltämme, ikään kuin ruttotautisia paeten. Kun laivan\nlääkäri, joka seisoi kapteenin vieressä, näki meidät lähempää, huusi\nhän perämies Wilsonille: \"Mitä, Jumalan nimessä, olette ajatelleet, kun\ntuollaisille olennoille olette väkeviä juomia antaneet? Kuka voi sanoa,\nvieläkö nuo onnettomat tuosta eloon selvenevät!\"\n\nLaiva alkoi jälleen liikkua, ja meidät vietiin istumaan takakannelle,\njossa meille ensin annettiin lusikallinen säilytettyä karmaa ja\nlasillisen vettä, joka oli jollakin muulla aineella maustettua. Sitten\nkehoitti kapteeni meitä kertomaan onnettomuutemme tapaukset. Saatuansa\ntietää, että olin uponneen laivan perämies, käski hän minua kertomaan\nsurullisen historiamme. Siitä annoinkin niin tarkan selityksen, kuin\nmielenliikutukselta voin tehdä. Kertomukseni ajalla olivat kaikki\ntakakannen matkustajat tunkeuneet ympärillemme ja suurimmalla\ntarkkuudella seuranneet kertoelmaani. Ei yhdenkään silmä kuivalta\nkuultanut; sääliväisyyden kyynel kostutti jokaisen poskipäitä.\n\nMe saimme haalean merivesi-kylvyn, ja kuivettuneet, rohtuneet ihomme\nhuolellisesti hierottiin öljyllä. Sitten saimme taasen lasillisen\nmaidon sekaista juomaa, ja sen jälkeen meidät toimitettiin laivan\nlasareettiin levolle.\n\nToisen päivän iltapuolella herättyämme olimme kaikin niin voimattomat,\nettemme kyenneet päätämme kohottamaan, ja tuon kaiken oli yksi\nkonjakkiryyppy vaikuttanut. Ja jos emme olisi saaneet niin erinomaista\nhoitoa, josta kiitos tulee White Eaglen kapteenille James Lewisille ja\nlaivan lääkärille W. Rogerhillille, niin olisimme kentiesi kaikin\nkuolleet. Nyt olimme kahden viikon kuluttua niin voimissamme, että\njaksoimme liikkua laivan kannella raitista ilmaa nauttimassa, paitse\nDawy Ross ja John Higgins, jotka jo toisena päivänä laivaan tultuamme\nheittivät henkensä, lääkärin ilmoituksen mukaan \"alkohoolin\nvaikutuksesta.\"\n\nMeitä oli siis neljästäkymmenestä viidestä jäljellä ainoastaan kuusi\nmiestä, jotka olimme kestäneet kaikki vaivat ja kärsimiset.\n\nNämä uroot olivat, paitsi minua: James Bullard, kotoisin Liverpoolista\nEnglannista, 48 v. vanha; Wily Galecher Grenokista Skotlannista, 30 v.\nvanha; Jim Darkley Dublinista Irlannista, 25 v. vanha; Lowy Kane\nGlascowista Skotlannista, 23 v. vanha, ja Mathew Wilson Porista\nSuomesta, 22 v. vanha.\n\nNeljä viikkoa oltuamme White Eaglessa, saavuimme terveinä ja jotenkin\nvoimistuneina Philadelphiaan, suureen merikaupunkiin Amerikan\nYhdysvaltain itärannikolla. Laivassa kaikki kohtelivat meitä\nhellimmällä lempeydellä, erittäinkin naiset. Olimme kaikinpuolin kuin\nmaksavat matkustajat. Me saimme matkustajilta kaikenlaisia vaatteita,\nja vähää ennen kuin saavuimme Philadelphiaan, annettiin minulle\nmatkustavaisten kesken kootut 200 dollaria; toiset miehet saivat\njaettavakseen 250 dollaria. Sitäpaitse oli minulle kokoontunut\ntavallisen suuri merimiehen kirstu hyviä vaatteita, joita voi\nminkälainen herrasmies tahansa käyttää. Muutamat nuoret naiset olivat\nosallisina meidän hoitamisessamme niin kauvan, kun sairaina makasimme.\nHe myös panivat toimeen rahankeräyksen, josta oli yllämainittu mainio\ntulos ja josta pääasiallisesti saimme kiittää Miss Fany Ward'ia, Nelly\nBurckea ja Mary Cromvellia. Jumala heidän hyväsydämisyytensä\npalkitkoon!\n\nPhiladelphiaan tultuamme menin Englannin konsulin luo, jossa ilmoitin\nMartha Brokerin haaksirikon ja annoin sähkösanomalla siitä Glascowiin\nlaivan omistajalle tiedon, luetellen eloonjääneitten miesten nimet ja\nluvaten heti lähettää täydellisen merivahingon selityksen.\n\nYksi tovereistani, Mathew Wilson, oli löytänyt itselleen oman armaan\nWhite Eaglessa, erään farmarin tyttären, jonka kanssa hän vietti häänsä\n5 engl. penik. päässä Philadelphian kaupungista. Niissä viimeisen\nkerran me kuusi olimme koossa, eroten sieltä kukin omille teilleen.\nWilson puolestaan oli päättänyt, ettei enään milloinkaan menisi\nmerelle. Hänen tulevaisuutensa olikin varmaksi turvattu, sillä hän sai\nvaimokseen varakkaan farmarin ainoan perillisen. Bullard sanoi myös\nsaaneensa tarpeensa merielämästä. Hänellä oli säästössä rahoja, joilla\nhän lupasi ostaa Chicagon läheisyydessä teurastuslaitoksen, kutsua\nperheensä Liverpoolista ja elää siellä lopun ikäänsä. Kolme muuta\ntoveriamme, Galecher, Kane ja Darkley, aikoivat jatkaa vieläkin\nmerielämän vaihtelevaisuuksia.\n\nNew-Yorkiin tultuani toimitin ensimmäiseksi Pehrsonin rahat ja\ntestamentin Hudiksvalliin hänen vanhemmilleen sekä kirjoitin hänen\nmorsiamelleen, lähettäen hänelle uskollisen sulhonsa viimeiset\nterveiset ja lyhyesti kertoen hänen kohtalonsa.\n\nViikon päivät kaupungissa viivyttyäni päätin lähteä yli Atlannin\nGlascowiin eräässä tähtilinjan höyrylaivassa. Lähdin siis astelemaan\nlaivakonttooria kohden ostaakseni lipun, sitten seuraavana päivänä\nalkaakseni matkan. Ohitse mennessäni pistäydyin Suomen ja Venäjän\nkonsulin luokse kuulustelemaan, olisiko minulle kirjeitä tullut. Ja\nkuvatkaapas ihastustani, kun sain paksun kirjeen, jossa oli Englannin,\nSt. Franciskon, Philadelphian ja New-Yorkin postileimat!\nPäällekirjoituksen tunsin oman armaan Maryni käsialaksi.\n\nLensin kuin nuolena konsulin luota ja juoksin kuin vainottava\nensimmäiseen ravintolaan, jossa tilasin pullon viiniä ja eri huoneen.\nSiellä revin kirjeen auki. Tuskin voin lukea ja ymmärtää, mitä se\nsisälsi. Eikä se ihme ollutkaan, sillä oma armas Maryni kertoi siinä,\nettä hänen isänsä oli suostunut liittoomme ja että häät vietettäisiin\nniin pian, kuin Martha Broker saapuisi Glascowiin.\n\nEnempää en voinut lukea. Minä join viinin, heitin dollarin pöydälle ja\nryntäsin ulos kuin mielipuoli, odottamatta takaisin tulevaa rahaani.\n\nSitten ajoin hevosella asuntooni, suljin huoneeni ja aloin nyt vähän\ntyyntyneenä uudestaan lukea Maryn kirjettä.\n\nCharlylta oli myös kirje, joka huokui lämmintä veljellistä rakkautta.\nHän ilmoitti, että ei isä ollut voinut Maryn rakkautta moittia ja oli\nheti, nähtyään estelyt turhiksi, suostunut liittoomme. Saatuansa kuulla\nmeidän kihloissa olevan, oli musta pilvi laskeutunut hänen otsalleen;\nmutta kun äiti puolusti meitä ja sanoi suostuneensa siihen, oli hän\nrauhoittunut ja nähtävästi kovin liikutettuna sanonut: \"Siunatkoon\nteitä sitten Jumala! Koska tuo jalo nuorukainen sinut, rakas tyttäreni,\nminulle lahjoitti, pelastaen sinut oman henkensä uhalla, niin on kait\nminun velvollisuuteni nyt sinut hänelle takaisin lahjoittaa.\"\n\nVielä oli siinä kauppaneuvoksen rouvaltakin kirje. \"Rakas poikani!\"\nalkoi se. \"Avaran valtameren ylitse lähetämme siunauksemme sinulle,\narmas poikamme, rakkaan Marymme tulevalle miehelle. Kaikki esteet ovat\nnyt poistetut. Riennä vaan kiireesti kotiin. Kaikin vartoomme täällä\nsinua. Jumala poistakoon kaikki vaarat tieltäsi ja johdattakoon sinut\nonnellisesti tänne!\"\n\nHetken kuluttua lähdin jälleen ulos varustautuakseni huomiselle\nmatkalleni. Mutta ylen onnelliseksi itseni tuntiessani en voinut olla\npistäymättä erääsen hienoon ravintolaan, jossa onneni harjakaisiksi\ntilaisin hienon illallisen sampanjoineen.\n\nSiinä onneani nauttien istuessani kuulin läheisestä huoneesta tuttavan\näänen. Siellä oli vanha laivatoverini Teodor Kruse. Me tunsimme heti\ntoisemme, ja minä pyysin häntä illallistoverikseni.\n\nSyötyämme ja juotuamme rupesimme sitten kertoelemaan retkiämme sen\njälkeen, kun olimme eronneet. Siinä heti aluksi kuultuani hänen juuri\nGlascowista tulevan, en malttanut olla urkkimatta häneltä kuulumisia\nsieltä. Hän kysyi minulta, olinko kuullut mitään kauppaneuvos S:stä,\nArdmoare-laivan omistajasta, ja hänen perheestänsä.\n\nOlin hypähtää ylös, kuultuani nimen, mutta sain mieleni maltetuksi.\n\"Minä tunnen hänet!\" huudahdin; mutta samassa johtui mieleeni, että\nparas olisi olla varovainen, ehken saisikaan tietää kaikkia, jos\nilmaisen asian oikean laidan. \"Mitä hänestä tiedät?\" kysyin sitten\ntyynemmin. \"Onpa hauskaa kuulla, mitä vanhassa maailmassa on\ntapahtunut.\"\n\n\"No,\" alkoi hän, \"sanopas, Harryson [minä, niin kuin usein muutkin\nmerimiehet, olin kulkenut toisella nimellä; olin nimittänyt itseäni\nHarrysoniksi ollessani hänen kanssansa samassa laivassa], tunnetko\nerästä suomalaista H. nimistä merimiestä, vai olitko itse viime vuonna\nGlascowissa?\"\n\nMinä kielsin, saadakseni kuulla enemmän, ja sydämeni alkoi rajusti\nsykkiä, kuultuani että minusta oli kysymys. \"Vai niin,\" jatkoi hän. \"No\nsitten saat kuulla oikein merkillisen kertomuksen samasta miehestä.\"\n\nSitten kertoi hän oman historiani, vaikka vähän toisenlaisena, ja\nviimein seurasi tieto, jota en ollut vielä kuullut ja joka oli tehdä\nminut mielipuoleksi. Hän kertoi nimittäin paria päivää ennen Ardmoaren\nlähtöä Glascowiin saapuneen sähkösanoman, että saman kauppaneuvoksen\ntoinen laiva Martha Broker oli joutunut surkeaan haaksirikkoon ja siinä\noli sama suomalainenkin, laivan ensimmäinen perämies, hukkunut.\n\n\"Hukkunutko?\" huudahdin kavahtaen seisoalleni, sillä en voinut enää\nhillitä itseäni. \"Sinä valhettelet, katala!\" huusin, tartuin häneen\nrintapielistä ja pudistin häntä raivostuneena. \"Tässä olen elävänä\nedessäsi; onko Martha Brokerin perämies merenpohjassa silloin, kun hän\ntässä seisoo edessäsi sinua ravistellen?\" Ensi hämmästyksessään ei\nKruse voinut sanaakaan suustaan saada, sitä vähemmin tehdä vastarintaa.\nMutta pian oli hän siitä selvinnyt, irroittanut itsensä minusta ja\npainanut minut tuolilleni, jossa hän piteli minua kuin pientä poika\nnalikkaa.\n\n\"Tyynnyhän nyt, veliseni!\" puhuskeli hän. \"Jos olisin tiennyt sinun\nsamaksi mieheksi, olisin toki varovammin asiasta puhunut. Oma syysi se\noli, itse olet valhetellut; minä puhuin totta, sillä minä olen sen omin\nsilmini sanomalehdistä nähnyt. Glascowissa vielä ollessani luin, näet,\nilmoituksen Martha Brokerin haaksirikosta, ja siinä oli myös lueteltuna\nkaikki ne, jotka siitä pelastuivat, eikä siinä ollut mainitun H:n\nnimeä. Se oli, lehden omia sanoja myöten, kauppaneuvokselle\nPhiladelphiasta lähetetyn sähkösanoman mukaan kerrottu. Ja vieläpä\ntiedän senkin, että kauppaneuvoksen tytär, joka tuon omituisen\nperämiehen kanssa kihloissa oli, ei nyt enää milloinkaan elävin silmin\nsulhoansa katsele; sillä miten lienee ollutkaan, lieneekö tuo onneton\nsanoma häneen niin koskenut vai muutenko lienee hänen aikansa tullut,\nmutta kuoli hän kuitenkin ennen kuin minä kaupungista lähdin. Kukapa\nsitä niin tietää, miten ja minkä tähden tuollaiset ylhäiset ja hienot\nihmiset milloinkin kuolevat\"\n\nMaailma musteni minun silmissäni; huone alkoi pyöriä kuin tuulimylly,\nja samassa minä kaaduin laattialle.\n\nPitkän ajan kuluttua jälleen virottuani tuntui kuin olisi sydän ollut\npakahtumaisillaan rinnassani. Ajatukseni olivat pysähtyneet, niin että\ntuskin voin ajatella muuta kuin kuolon kalpeata morsiantani. Minä\nkirosin sananlennättäjiä, jotka varmaan olivat sähkösanomassani nimeni\nväärin kirjoittaneet, sillä muuten ei olisi ollut mahdollinen\ntuollainen erehdys, jota täydellä syyllä pidin Maryni surmaajana.\nOlisin muuten miten monta kertaa tahansa uudestaan kärsinyt haaksirikon\nkaikki tuskat ja kauhut, kuin tämän, mikä nyt sydäntäni ahdisti ja mikä\noli minut tehdä mielipuoleksi.\n\nEpätoivon vimmassa käskin Krusen tilaamaan itselleni grogia ja muita\nväkijuomia katkeran tuskani lieventämiseksi. Ja siitä hetkestä alkaen\njoin, join yöt ja päivät taukoomata kaksi viikkoa, kunnes viimeinenkin\ncenti oli mennyt, kunnes liiat vaatteenikin olivat samaa tietä menneet.\n\nTuosta kamalasta ajasta en juuri mitään muista. Täydelle järjelle\nselvitessäni löysin itseni samasta Ardmoare laivasta, jolla Kruse oli\nNew-Yorkiin tullut. Luultavasti oli hän minut siihen toimittanut, sillä\nmitenpä muuten olisin siihen päässyt.\n\nLaiva oli matkalla Liverpooliin Englantiin, niin minulle sanottiin.\nMutta tuosta matkasta en minä paljoa mitään tietänyt. Sillä selvittyäni\nolivat minun voimain kokonaan lopussa. Levolle kerran päästyäni en enää\nkoko matkan ajalla voinut ylös nousta enkä nauttia muuta kuin vähän\nkahvia ja teetä.\n\nLiverpooliin päästyämme vietiin minut Royal hospitaaliin, jossa makasin\nkaksi kuukautta, ensimmäiset kaksi viikkoa alinomaisessa kuolon\ntaistelussa. Jokaisen uuden päivän koittaessa luulin varmaan sen olevan\nviimeiseni, sillä eloon palajaminen tuntui itsestänikin vallan\nmahdottomalta, ja toivottomilta näyttivät lääkärien ja hoitajienikin\nkatseet. \"Parantumaton,\" oli kirjoitus lipussa vuoteeni yläpuolella.\nSuurella vaivalla voin kuulla niitä viimeisiä lohdutuksen sanoja, joita\nsairashuoneen saarnaaja korvaani huusi, ja viimeisen kerran luulin\nnauttineeni Herran pyhää ehtoollista varmaa loppua odotellessani.\n\nVihdoin nukuin syvään uneen, mutta en kuoleman, vaan virkistävään, eloa\ntuottavaan uneen. Siitä herättyäni tunsin itseni paljoa virkeämmäksi,\nja siitä hetkestä alkaen rupesin hitaasti, mutta varmasti parantumaan,\nkunnes vihdoin kahdeksan viikon kuluttua näin vuoteeni yläpuolella\nlipun: \"Terve; vapaa lähtemään.\"\n\nTähän loppukoon surullinen kertomukseni, sillä minulla ei ole siihen\nenään mitään tärkeätä lisättävänä. Jos olisin tällä voinut saada\njonkunkaan nuorukaisen, joka kevytmielisesti jättää isänmaansa,\najelehtaaksensa sinne ja tänne avarassa maailmassa muka mainetta ja\nrikkautta tahi vaan pelkkää huvia etsien, ja sitten eksyy turmion\npoluille, joilta harva takaisin palajaa, -- jos voisin jonkunkaan\nnuorukaisen saada ajattelemaan ja punnitsemaan asiata todelliselta\nkannalta, niin olisin tarkoitukseni saavuttanut. Muuten olkoon tämä\ntotuuden mukaisena todistuksenani siitä, miten armollinen Jumalani ei\nminua ole suurimmassakaan hädässäni hyljännyt eikä ole tässäkään\njumalattoman kuolemaa tahtonut, vaan uskollisesti käynyt jäljessäni ja\nlukemattomat kerrat vetänyt minut kuin kekäleen tulesta, vaikka minä\naina jälleen silmittömänä syöksyin milloin yhteen, milloin toiseen\nsynnin lokaan ja kadotuksen kuiluun. Tästä hänen uskollisuudestaan ja\narmahtavaisesta rakkaudestaan olkoon hänelle ikuinen kiitos!\n\n\n\n"]