Valtio

VALTIO

Kirj.

Platon

Suomentanut ja selityksillä varustanut

O. E. Tudeer

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1933.

SISÄLLYS:

Johdanto.

"Valtio."

 Ensimmäinen kirja.
 Toinen kirja.
 Kolmas kirja.
 Neljäs kirja.
 Viides kirja.
 Kuudes kirja.
 Seitsemäs kirja.
 Kahdeksas kirja.
 Yhdeksäs kirja.
 Kymmenes kirja.

Selityksiä.

JOHDANTO.

Platonin [Platonista ja hänen filosofiastaan on suomeksi olemassa I.A. Heikelin ansiokas, suppea kuvaus: Platon (Merkkimiehiä 19-21). Porvoo 1919], helleeniläisen filosofisen ajattelun suurimman edustajan, keskeisin teos on "Politeia" eli "Valtio". Hänen dialogiensa (vuoropuhelun muotoon laadittujen kirjoitelmiensa) joukossa on eittämättä muita, jotka yhdessä tai toisessa suhteessa ovat merkittävämpiä, mutta missään eivät Platonin aatemaailman laajuus ja hänen tyylillinen loistokkuutensa niin täydellisesti yhdy. Missään ei hänen maailmantuntemuksensa ilmene niin syvällisenä, missään muualla hän ei niin selvästi ole pyrkinyt yhdistämään ajattelua ja elämää, filosofiaa ja politiikkaa. "Valtio" on kuin keskus, jonka ympärille muut dialogit voidaan ryhmittää.

Tarkemmin määräämättömälle kuulijakunnalle, jossa Platon itse on mukana, kertoo Sokrates keskustelusta, jossa hän edellisenä päivänä oli ollut mukana tai oikeammin, jonka keskuksena hän oli ollut. Eloisasti hän kuvailee, miten hän Glaukonin, Aristonin pojan – siis Platonin veljen – kanssa oli mennyt Peiraieukseen osoittamaan kunnioitustaan "jumalattarelle", jonka juhlaa siellä ensimmäistä kertaa vietettiin, toisin sanoen thraakialaiselle Bendis-jumalattarelle. Nähtyään, mitä halusi, hän oli kotiin lähdössä, kun Polemarkhos, Kephaloksen poika, heidät tavoitti ja puoleksi väkisin pakotti tulemaan mukaan Kephaloksen taloon. Siellä sukeutui pitkä vuoropuhelu, johon paitsi Sokratesta ottivat osaa Kephalos ja hänen poikansa Polémarkhos, Thrasymakhos, sekä Glaukon ja Adeimantos ja kerran Kleitophon. Läsnä oleviksi mainitaan lisäksi eräitä muita henkilöitä, mutta nämä eivät ota osaa keskusteluun.

Kephalos on oikea vanhan ajan ateenalainen ja myös ikänsä puolesta hän edustaa mennyttä aikaa ja osaksi menneitä aatteita. Hänen kuvansa, niin vähin keinoin kuin se onkin tehty, piirtyy elävänä mieleen. Hän katselee elämää vanhuuden kirkastamin katsein, rauhallisena, tyytyväisenä siihen, että mieli on vapautunut aikaisemmista haluista ja vaivoista. Hänen kanssaan Sokrates aloittaa keskustelun, joka pian kääntyy tutkiskelemaan oikeudenmukaisuuden käsitettä. Kephalos kumminkin pian siirtyy näyttämöltä, hänen näet on ennen iltaa vielä suoritettava uhri, jota hän, uskollisena isien tavoille, ei voi laiminlyödä.

Hänen "perillisekseen" keskustelussa, sen jatkajaksi, asettuu hänen poikansa Polémarkhos. Hänessä on nuorekasta reippautta ja kiihkoa, onpa hän valmis väkisin pidättämään Sokratesta keskustelijain piirissä, kun tämä uhkaa poistua. Samoin kuin hänen isänsä, Kephalos, hänkin edustaa tavallisen kansalaisen tervettä järkeä. Tottumattomana sophistain oppeihin ja väittelytaidon ongelmiin hän piankaan ei enää löydä vastaväitteitä esitettäviksi Sokrateen väitteitä vastaan, vaan antaa Sokrateen houkutella näennäisen logiikan avulla mahdottomiin myönnytyksiin. Hänkin jää varsin pian syrjään keskustelussa.

Kun Polémarkhos luopuu ylivoimaisesta väittelystä, tarttuu siihen Thrasymakhos. Hän on jo kauan kuunnellut keskustelua ja yhä kasvavalla suuttumuksella. Sophistana hänellä mielestään on kaikki aseet käsissään Sokrateen nujertamiseksi. Thrasymakhos oli kotoisin Khalkedonista ja kuului aikansa tunnetuimpiin sophistoihin, olipa hän sepittänyt retoriikan oppikirjan, josta myöhemmälläkin ajalla puhuttiin, vaikka se ei ole säilynyt meidän aikoihimme. Tämän miehen Platon "Valtiossa" on ottanut sophistain edustajaksi, ja se kuva, minkä hän hänestä luo, ei ole suinkaan mairitteleva. Itserakkaana ja kerskailevana hän ei tahtoisi ottaa osaa keskusteluun, ellei hän siitä saa korvausta. Hän pitää kernaasti pitkiä puheita ja toivoo tällä tavoin voivansa välttää Sokrateen dialektisen keskustelun. Hän on kyllä enemmän perillä yleisluontoisista filosofisista käsitteistä kuin Kephalos ja Polémarkhos, mutta hän ei kykene keskustelussa asiallisesti puolustamaan kantaansa, vaan koettaa piankin peittää sekaannuksensa ylimielisillä ja röyhkeillä väitteillä. Se tapa, jolla väittelyn mestari, Sokrates, käsittelee prameilevaa ja henkisesti tyhjää sophistaa, on erinomaisen huvittava. Kun Thrasymakhoksen vihdoin on pakko myöntää, että hänen on alistuttava, koska ei löydä mitä esittäisi vastaan, haluaa hän ensin vetäytyä kokonaan keskustelusta. Hän tuntee kumminkin pian jälleen uutta mielenkiintoa Sokrateen esittämiä kysymyksiä kohtaan, ja ottaa osaa keskusteluun, jääden sitten vähitellen mykäksi kuuntelijaksi. Sen jälkeen kuin varsinaiset vastaväittäjät ovat luopuneet taistelusta, jatkuu keskustelu pääasiassa Sokrateen sekä Glaukonin ja Adeimantoksen välillä. Nämä ovat kumpikin Platonin veljiä. Molemmat ovat reippaita nuoria miehiä, jotka ovat osoittaneet miehuuttaan m.m. Megaran taistelussa (n. v. 409 e.Kr.). Kuuluen vanhaan ylimyssukuun he ovat saaneet osakseen aikansa parhaimman sivistyksen, olematta silti vallalla olevien henkisten muotisuuntien kannattajia. Päinvastoin he ovat liittyneet Sokrateeseen ja hänen opetuksiaan he haluavat kuulla. Tässäkin tilaisuudessa, Kephaloksen kodissa, he kehoittavat Sokratesta jatkamaan aloittamansa kysymyksen käsittelyä sen jälkeen kuin muut jo ovat luopuneet keskustelusta. Pienillä välihuomautuksilla, kysymyksillä ja lyhyillä vastauksilla he kannustavat Sokratesta kehittämään aatteitaan. Glaukon on veljeksistä nuorekkaampi, hän on rakkauteen taipuva, taiteen ja musiikin harrastaja ja ottaa vielä innolla osaa nuorten elämään ja harrastuksiin. Hän antaa arvoa Sokrateen huumorille ja nauttii niistä naurettavuuksista, joita tämä näkee elämässä ympärillään. Adeimantoksen luonne on vakavampi ja syvempi ja yleensä syvällisemmät vastaväitteet tulevat hänen puoleltaan. Milloin keskustelu liikkuu syvemmissä kysymyksissä on Adeimantos yleensä toisena, milloin taas kevyempiin seikkoihin kajotaan, silloin Glaukon heittäytyy keskusteluun suuremmalla innolla.

Vuoropuhelun muoto on säilytetty läpi koko teoksen, mutta yhtä vähän kuin saattaa ajatella, että yhden iltapäivän kuluessa olisi voitu näin laajasti keskustella "Valtion" eri puolista, yhtä vähän on keskustelu säilynyt varsinaisena, todellisena vuoropuheluna loppuun asti. Ensimmäisessä kirjassa on vuoropuhelu hyvin vilkas ja eloisa. Useat henkilöt esiintyvät, vaikka ei aivan rinnan, ja väittely tulee paikoitellen suorastaan kiihkeäksi. Mitä pitemmälle joudutaan teoksessa, sitä enemmän keskustelu muuttuu Sokrateen esitykseksi, jota Glaukonin ja Adeimantoksen lyhyet repliikit vain säestävät ja vilkastuttavat. Uusilla kysymyksillä he tosin vievät keskustelua eteenpäin, mutta asiallisesti heidän osuutensa on hyvin vähäinen. Kun Platon tässäkin teoksessa, joka on hänen muita teoksiaan, "Lait" lukuunottamatta, paljon laajempi, kumminkin on säilyttänyt vuoropuhelun muodon, on se varmastikin osaltaan johtunut siitä, että yhtenäinen tieteellis-filosofinen esitys, jossa käsiteltävää kysymystä tarkastetaan eri puolilta ja jossa mahdolliset vastaväitteet myös kumotaan, ei ollut Platonille helppo saada aikaan, vaan hänelle oli luonnollista selvitellä kysymyksiä draamallisemmassa muodossa, niinkuin suullisestikin tehdään. Meidän on muistaminen, että tieteellinen, abstraktinen esitysmuoto kirjallisuudessa vasta oli muodostumassa. Platonin omassa kielenkäytössä vielä huomaa, miten vaivalloista hänen oli pukea aatteensa abstraktiseen muotoon ja miten kaukana hän vielä on täsmällisestä terminologiasta, mikä seikka ohimennen mainiten myös tuottaa vaikeuksia, kun käännöksessä halutaan antaa täsmällisiä vastineita Platonin käyttämille filosofisille ja muita käsitteitä ilmaiseville sanoille. Platon ryhtyy "Valtio"-teoksessaan käsittelemään oikeudenmukaisuuden olemusta ja teoksella tapaammekin myöhemmin toisena nimenä "Oikeudenmukaisuudesta". "Millainen on oikeudenmukainen (dikaios) mies" ja siis myös "mikä on oikeudenmukaisuus (dikaiosyne)" ovat ne kysymykset, joihin vuoropuhelu hakee vastausta. Lähtien jokapäiväisessä elämässä esiintyvästä käsityksestä, että oikeudenmukaisuus on täytetty, kun asianomainen suorittaa sen, minkä on velkaa jumalille, valtiolle, ihmisille, Sokrates kysymyksillään pakottaa vastaväittäjänsä hakemaan muita selityksiä. Sophista Thrasymakhos väittää, että oikeudenmukaisuus ei ole muuta kuin vahvemman etu, sillä se, jolla kerran on valta, se säätää lait omaksi hyväkseen ja huolehtii siitä, että ne toteutetaankin, ja tästä väitteestä sukeutuu yhä vilkkaampi väittely. Kun sitten Glaukon ja Adeimantos ovat käyneet keskustelun osakumppaneiksi ja Thrasymakhos vetäytyy syrjään voitettuna, joutuu "oikeudenmukaisen miehen" määrittely yhä abstraktisempiin ajatuspiireihin, kunnes Sokrates ehdottaa, että haettaisiin oikeudenmukaisuuden määrittely suuremmasta kokonaisuudesta, nimittäin valtiosta.

Tämän jälkeen seuraa Platonin suurisuuntainen arvostelu eri valtiomuodoista ja siihen liittyen ja sen lomassa hänen oman ihannevaltionsa piirteiden hahmottelu. Esitys ei kumminkaan ole aivan suoraviivainen, vaan mutkittelee, käyden monenlaisia kysymyksiä koskettelemassa.

Platon antaa Sokrateen alkaa kuvaamalla miten yksinkertainen alkuperäinen pieni valtio on syntynyt siitä, että yksinäinen mies ei yksin kyennyt huolehtimaan omista ja perheensä tarpeista, vaan on syntynyt työnjakoa ja eri ammatteja ja näitä sitä useampia, mitä moninaisemmiksi tarpeet tulevat. Valtion elämä kumminkin pysyy yksinkertaisena, kunnes ihmiset alkavat vaatia suurempaa mukavuutta itselleen. Silloin tarvitaan enemmän kuin mitä omassa valtiossa on, syntyy sotia, ja sotilasluokkakin tulee tärkeäksi. Mutta valtion vartijoille on asetettava suuria vaatimuksia ja heidät on kasvatettava niin, että he eivät tule valtiolle vaarallisiksi, vaan päinvastoin ovat sen turvana. Siitä syystä kasvatus on perin tärkeä, ja sen tulee tapahtua oikeassa hengessä, ettei nuorten sielua alun perin vahingoitettaisi. Tästä seuraa, että kaikki se vahingollinen, minkä oppii saduissa, myyteissä j.n.e., on poistettava, sillä on opittava, että jumalat ovat hyviä ja oikeudenmukaisia, eikä kaikkea sitä moraalisesti moitittavaa, mitä tavanomaisesti heistä kerrotaan. Lisäksi on opittava olemaan pelkäämättä kuolemaa – siitäkin syystä on valikoitava, mitä nuoret saavat kuulla, sillä kirjallisuudessa y.m. on runsaasti kertomuksia manalan synkkyydestä ja kuoleman toivottomuudesta. Muutenkin runous on täynnään kuvauksia, joiden vaikutus nuorten herkkään mieleen on vahingollinen, kuten Homeroksen kuvaukset jumalien riidoista tai sankarien petoksista ja julmuuksista. Erityisen vahingolliseksi osoittautuu näytelmätaide, sillä siinähän on mukailtava toisia ja esiinnyttävä toisena kuin on ja kukaan hyvä tai viisas mies ei voi esittää huonomman osaa. Mitä tulee musiikkiin, jolla helleeniläisessä kasvatuksessa oli perustava asema, ei Platon ole sen lempeämpi kuin runouteenkaan nähden. Siinäkin kaikki sävellajit ja rytmit, jotka vaikuttavat kuulijaan kiihottavasti tai lamauttavasti, on ehdottomasti poistettava, jolloin jäljelle jää vain sellainen, mikä ilmaisee rohkeutta, ja sellainen, jossa uskonnollinen tunne ja hartaus ilmenee. Mutta tämä musiikki on sitä tärkeämpi kasvatuksessa, sillä musiikin vaikutus sieluun on hyvin suuri.

Yhtä tärkeä, kuin sielun kasvatus on ruumiinkin kehittäminen. Siinäkin Platon vaatii pyrittäväksi yksinkertaisuuteen ja luonnolliseen terveyteen. Omituiselta tuntuu se ankara tuomio, jonka hän antaa aikansa lääkäreistä senvuoksi, että nämä hoitavat potilaita, jotka ylellisellä ja veltolla elämällä ovat saaneet vanhemman ajan lääketieteelle outoja tauteja. Lääkärin tulee tietää, että hyvin järjestetyssä valtiossa ei ole aikaa sairastaa, ja sen mukaisesti heidän on toimittava radikaalisesti, sillä ainoastaan elinkykyinen saa jäädä elämään.

Tärkeintä kasvatuksessa on pitää sielun kasvatus ja ruumiin kehittäminen tasapainossa. Ja näin kasvatettujen joukosta parhaimmat oikeaan ikään päästyään tulevat muiden johtajiksi.

On huomattava, sanoo Platon, että kaikki ovat samaa alkuperää, mutta – kuten on opetettava – jumalat loivat toiset kullasta johtajiksi, toiset hopeasta vartijoiksi, toiset kuparista ja raudasta maanviljelijöiksi ja käsityöläisiksi. Mutta näiden jälkeläiset voivat kyllä olla toista metallia kuin heidän isänsä, ja silloin he joutuvat toisen ryhmään.

Tästä keskustelu siirtyy kysymykseen, onko ihannevaltion kansalainen onnellinen. Sokrates huomauttaa, että valtiolle kuuluu kokonaisuuden menestys ja onni, ja jos valtion jäsenet ovat saaneet oikean kasvatuksen, niin he toimivat tämän mukaisesti ja saavat toivonsa täytetyiksi. Siksi mitään heikkouksia ja huonouksia kasvatuksessa ei saa ilmetä.

Entä oikeudenmukaisuus? Sehän oli lähtökohtana. Niin, jos kerran valtio on täydellinen, siinä on kaikki neljä hyvettä – viisaus, rohkeus, tervemielisyys ja oikeamielisyys. Määrittelemällä muut tulee muka viimeksimainittukin selväksi. Kolme ensimmäistä hyvettä vastaa valtion kolme luokkaa, siksi viimeinen käsittää niiden keskinäisen suhteen. Tästä seuraa selvittely, miten valtion ja yksilön hyveet vastaavat toisiaan. Keskustelun lanka kumminkin tässä katkeaa, kun kuulijat vaativat selvitystä Sokrateen ohimennen heittämään väitteeseen, että ihannevaltion vartijoilla tulee olla kaikki yhteistä, vaimot ja lapsetkin.

Vartijoiden tulee olla kuin valtion vahtikoiria ja kuten vahtikoiriakaan ei eroteta siten, että naaraat jätetään kotiin ja koiraita yksin pidetään työssä, niin ei vartijain luokassakaan sovi erottaa miehiä ja naisia, vaan molempia pitää samalla lailla käyttää valtion hyväksi, kutakin hänen kykynsä mukaan, ja naisilla on samat kyvyt kuin miehilläkin, vaikka tosin määrältään pienempinä. Kasvatuksen tulee sen takia olla molemmilla samanlaisen. Mitä tulee naisten yhteisyyteen, niin naiset tulevat asumaan ja elämään yhdessä yhteistaloissa, aivan samoin kuin miehet omalla tahollaan. Valtion puolesta tullaan järjestämään avioliittoja, joissa sopivilla keinoilla pidetään huolta siitä, että parhaimmat miehet yhdistetään paraimpiin naisiin hyvien jälkeläisten saamiseksi. Lapset taas kasvatetaan yhdessä, niin että vanhemmat eivät edes tiedä, mitkä heidän lapsensa ovat. Näin luodaan vartijaluokassa täydellinen yhteyden tunne, ja valtiollehan yhteys on parasta, eripuraisuus pahinta. Vartijaluokassa yhteys tulee vain kehoittamaan suurempaan miehuuteen, ja siihen nuoret jo lapsesta pitäen tulevat kasvamaan.

Tällaisen valtion aikaansaaminen on – sen Platon antaa Sokrateen myöntää – erinomaisen vaikeata, mutta eihän ihannekuva ole siitä syystä huonompi, ettei sen vastinetta löydä todellisuudessa. Mitä tuohon kuviteltuun valtioon tulee, niin sitä päästään lähemmäksi, kun vain kuninkaat ovat filosofeja tai filosofit kuninkaita, mutta sitä ennen eivät valtiot vapaudu heikkouksistaan. Taidokkaalla vertauksella rakastaviin Sokrates kuvailee millaisia filosofit, nimittäin todelliset filosofit ovat. Ne rakastavat totuuden tuntemista ja vihaavat vääryyttä, ne ovat kaiken ajan ja kaiken olemassa olon tarkastajia ja heidän mietiskelynsä suuruudessa ihmiselämä ei merkitse heille mitään eikä kuolema ole peloittava. Tosin kyllä ei filosofeille anneta heille kuuluvaa arvoa, mutta se johtuu siitä, että todella filosofiset luonteet turmelee helposti heidän ympäristönsä, ja valefilosofit pääsevät pinnalle rehentelemään. Missään olemassa olevassa valtiossa ei ole tilaa filosofeille, mutta Platonin kuvittelemassa valtiossa on heille johtajapaikka omiaan. Sitä varten on kumminkin osattava oppia filosofiaa. Siinä ei siihenastinen tapa ole oikea, vaan kasvatuksen on alettava ruumiin harjoituksista, sitten hengen harjoitukset seuraavat ja vasta lopuksi, kun toimelias elämä on ohi, on antauduttava filosofiaan.

Filosofeiksi kehittyäkseen on kasvatettavien pyrittävä tutustumaan hyvän ideaan. Mutta siihen päästäkseen on vartijain läpikäytävä pitkä kasvatus. Tietoa nimittäin on neljää lajia: on näkyvä piiri, jonka yläosassa on luonnon ja taiteen tuotteet, alaosassa varjoja ja kuvaimia, ja on käsitepiiri, jossa on kaksi osaa, toinen matemaattinen, jossa kaikki loogillisesti johdetaan, toinen taas, jossa järki käyttää päätelmiä noustakseen hyvän ideaan. Näitä piirejä vastaa neljä kykyä: ylimpänä puhdas järki, toisena toimiva järki, kolmantena usko ja neljäntenä varjojen käsittäminen.

Selvittääkseen miten perinpohjainen muutos tapahtuu sille, joka antautuu tosi tietoa etsimään, Platon kuvailee, miten pimeässä luolassa istuu joukko henkilöitä kahlehdittuina siten, että kasvot ovat luolan peräseinään päin. Heidän takanaan palaa tuli ja tulen ja heidän välillään on muurin takana tie. Ne, jotka kulkevat tietä pitkin, näkyvät varjokuvina luolan peräseinällä ja näitä katsojat pitävät todellisuutena paremman tiedon puutteessa. Jos joku päästetään kääntymään, häikäisee valo ensin hänet, mutta hän perehtyy vähitellen siihen ja todellisuuteen. Kun hän sitten luolassa istuville koettaa selittää, mitä todellisuus on, eivät ne häntä mitenkään usko. Näin on myöskin sen laita, joka todellista totuutta etsii ja löytää ja siten kohoaa ideain tuntemukseen. Mutta tämä kasvatus on annettava johtajille uudessa valtiossa ja filosofian kautta se voidaan antaa. Tämän kasvatuksen tulee alkaa matematiikalla, geometrialla ja astronomialla, sillä se on puhtainta abstraktista tiedettä, josta kumminkin samalla voi olla hyötyä jokapäiväisessä elämässä. Mutta tästä noustaan dialektiikkaan, kykyyn vetää johtopäätelmiä, ja tämä vasta on tärkeintä filosofisesti kasvatetulle uuden valtion johtajalle, jonka tulee käsittää todellisen hyvän idea. Asteittain vartijat ja johtajat kehitetään ja samalla vain ne, jotka ovat kehityskykyiset korkeammalle, otetaan aina seuraavalle asteelle.

Näin esitettyään millaisen kuvitellun ihannevaltion tulisi olla, palaa Platon aikaisempaan mainintaan, että tätä valtiota vastasi eräs yksilötyyppi, joka oli hyvä, ja että alempia valtion muotoja oli neljä, joita vastasi neljä yksilötyyppiä. Valtiotyypit ovat timokratia, harvainvalta, kansanvalta ja tyrannivalta, alin tyypeistä. Nämä valtiotyypit kasvavat toinen toisestaan, siten että täydellisestä valtiosta ensin muodostuu timokratia ja tästä seuraavat. Ei näet täydellinenkään valtio ole pysyvä, vaan kohtalon laki on, että sekin turmeltuu, kun ei oikeita mittoja osata noudattaa – tähän Platon liittää paljon keskustelua aiheuttaneen numero- ja mittakaavan, jota monella tavalla on koeteltu selittää, vaikka huonolla menestyksellä. Seuraavat valtiotyypit kehittyvät edeltäjistään liiallisen yksipuolisuuden aiheuttaman vastavaikutuksen takia, ja samalla lailla myös yksilötyypit, jotka vastaavat eri valtiotyyppejä, muodostuvat edellisen sukupolven liian yksipuolisuuden vuoksi. Platonin esitys valtiomuotojen kehityksestä on aivan teoreettinen, se ei ollenkaan vastaa helleeniläisten valtiomuotojen historiaa, mutta eri tyypeille ominaisten piirteiden tarkka kaavailu antaa niistä elävän, jos kohta kieltämättä yksipuolisesti liioitellun kuvan. Kuvaavista piirteistä rikkain on kansanvaltaisen valtion esitys, jossa Platonin oma kotoinen valtio, Ateena, on joutunut olemaan mallina. Mutta vaikka kuva kansanvaltaisesta valtiosta lähentelee irvikuvaa, on Platon säästänyt voimakkaimmat värinsä tyrannivallan kuvailuun. Myöskin yksilöissä tapahtuva siirtyminen luonnetyypistä toiseen on mielivaltainen, vaikka kieltämättä siinäkin on erittäin hyvin havaittuja piirteitä, joilla luonteet tehdään kuulijalle eläväksi.

Kun näin luonnetyypit on selvitetty valtiotyyppien mukaisesti Platon erittelee nautinnon eri puolia osoittaakseen lopuksi, että paras ja oikeudenmukaisin mies on samalla onnellisin. Kokemus vain voi tehdä selväksi eri nautintojen arvon ja ainoastaan filosofi, joka kuten muutkin nuoruudessaan on kokenut alempia nautintoja, mutta sitten tiedon karttuessa on oppinut tuntemaan korkeampia, hengen, nautintoja, ainoastaan hän kykenee kaikkia arvioimaan niiden oikean mittapuun mukaan. Samalla Platon osoittaa, miten nautintona ja tuskana voidaan määrätystä lähtökohdasta lähtien pitää sellaista, joka toisesta näkökohdasta ei voi tuntua nautinnolta. – Tähän liittyy matemaattinen laskelma siitä, miten paljon onnellisempi kuningasmainen mies on kuin tyrannimainen, sillä nämä tyypithän ovat kauimpana toisistaan. Luku 729, joka tämän ilmaisee, on 9 kuutio, mikä luku on saatu laskemalla eri tyyppien etäisyyttä toisistaan, ja 729 vastaa melkein täsmälleen vuoden päivien ja öitten lukua (730), mikä seikka ehkä tässä on tärkein:

Sokrates kuvaa, miten ihminen on kokoonpantu ikäänkuin siinä saman nahan alla olisi kätkettynä monipäinen hirviö, jalopeura ja ihminen. Oikeudenmukainen mies vahvistaa ihmistä ja jalopeuraakin pitääkseen hirviötä alallaan ja heikontaakseen sitä; epäoikeudenmukainen mies päinvastoin antaa hirviön varttua muiden kustannuksella. Ulkonaisesti hän voi menestyä, mutta todellisuudessa hän ei sitä tee. Mutta oikeudenmukainen mies ja filosofi toimii niin, että jos hänestä ei olisikaan valtiomieheksi kotimaassaan, niin hän kelpaa kansalaiseksi ihannevaltiossa, jolla ei ole paikkaa maan päällä – Platon siis ei teoksensa loppuosassa puhu ihannevaltiosta realiteettina samalla luottamuksella kuin aikaisemmin. Mutta se vastaa valtion ideaa ja on siksi korkeammassa mielessä todellisuus.

Viimeisen kirjan alussa Platon uudestaan käy käsittelemään kysymystä runouden ja taiteen olemassaolon oikeudesta. Hän on jo kerran tuominnut sen karkotettavaksi ihannevaltiosta. Tässä hän perusteellisemmin todistaa langettavan tuomionsa. Ensinnäkin taide mukailee, ja kun sekään, jonka mukaan esim. maalari laatii kuvan, ei ole varsinaista todellisuutta, sillä sitähän ovat vain kaikkien esineiden ideat, niin taide on sitäkin kauempana todellisuudesta. Pelkkä jäljentäminen ei taaskaan ole mitään hyväksyttävää. Sitten tulee kysyttäväksi, mitä taide vaikuttaa. Mitään todellista, elämässä tarpeellista ei voi oppia Homerokselta tai muilta runoilijoilta. Sitä vastoin ne pyrkivät herättämään erilaisia tunteita, joihin heidän johdollaan antaudutaan, vaikka samat henkilöt eivät suinkaan pitäisi oikeana antautua niiden valtaan ja ilmaista niitä, jos ne koskisivat heitä itseään. Siinäkin siis taide vie väärään, pois oikeasta ja hyvästä.

Platon jatkaa kuvaustaan siitä, miten oikeudenmukainen saa palkintonsa. Hän katsoo voivansa todistaa, että sielu on kuolematon, sillä mitkään ulkonaiset seikat eivät voi sitä tappaa, kuten ruumiin laita on. Sen mitä kuolematon sielu saa ruumiin kuoleman jälkeen kokea, sen kuvailemiseksi Platon turvautuu suurpiirteiseen näkyyn. Hän kertoo, mitä muka Er, Armenioksen poika, oli kertonut oltuaan 12 vuorokautta kuolleena ja herättyään jälleen henkiin. Valtavassa kuvassa hän näyttää meille maailmankeskuksen, johon vainajat tulevat mennäkseen ansionsa mukaan ylä- tai alamaailmaan ja jonne ne jälleen tuhannen vuoden kuluttua palaavat, saadakseen kohtalottarien edessä valita uuden elämänsä kohtalon. Valinnan vapaus on täydellinen, mutta ainoastaan filosofi osaa valita oikein. Tähän mielikuvituksen elävöittämään kuvaan kaukana loogillisen filosofian mailta "Valtio" päättyy.

"Valtio" on tavanomaisesti jaettu kymmeneen suunnilleen yhtä laajaan kirjaan. Tämä jako on kumminkin todennäköisimmin myöhempää syntyä eikä Platonin alkuperäinen. Luonnollisimmin teos jakaantuu viiteen osaan: 1) I kirja ja puolet II kirjasta, jotka muodostavat selvän johdannon; 2) II kirjan loppuosa sekä III ja IV kirja, joiden esitys koskee ensimmäistä valtiota ja ensimmäistä opetusta; 3) V-VII kirja, joissa ihannevaltio kuvaillaan; 4) VIII ja IX, joiden sisältönä on erityyppisten valtioiden ja näitä tyyppejä vastaavien ihmisyksilöiden sarja ja 5) X kirja, jonka kohteena ensinnä on filosofian ja runouden keskinäisen suhteen perusteellisempi selvittely ja lopuksi Platon suurenmoisessa näyssä kuvailee elämän ikuisuutta ja sielujen iankaikkista kiertokulkua.

Useassa kohdassa "Valtion" rakenne ei tunnu täysin yhtenäiseltä ja monet tutkijat ovat koettaneet osoittaa, miten teos aste asteelta on muodostunut. Selvimpiä esimerkkejä siitä, että teos ei ole yhdellä valamalla valmiiksi valettu, on ristiriita, joka on olemassa III kirjan 410 C ja seur. sekä VII kirjan 521 E välillä, Platon kun edellisessä kohdassa nimenomaan panee painoa siihen, että voimistelua kasvatuksen toisena pääkeinona on käytettävä sielun kehittämisen vuoksi ja taas jälkimmäisessä viittaa siihen, että voimistelu vain kohdistuu syntyvään ja häviävään, siis ruumiiseen. Mutta vaikkapa tällaisia ristiriitaisuuksia voi todeta, ja vaikka eräänlainen perusaiheen siirtyminen teoksen alkupuolelta sen loppuun päin on havaittavissa, ei teos kokonaisuutena siitä kärsi. Ainoastaan kymmenes kirja tuntuu jotenkin irrallisesti liittyvän muuhun, siinä kun Platon uudelleen käy selvittämään runouden hyödyttömyyttä, jopa vahingollisuuttakin, tehtyään jo aikaisemmin välinsä siihen selviksi. "Valtiossa" voi myös kuvaus haudantakaisesta elämästä ja sielujen kiertokulusta tuntua vieraalta ja asiaankuulumattomalta lisältä.

Platonin dialogien syntymäajan määritteleminen on aina vaikeata, ja erilaiset mielipiteet törmäävät siinä vastakkain. Sokrates niissä esiintyy keskeisenä päähenkilönä, mutta todennäköisintä on, että kaikki dialogit sittenkin ovat saaneet kirjallisen muotonsa vasta v:n 399 e.Kr., Sokrateen kuolinvuoden, jälkeen. Monella tavoin on koetettu löytää sellaisia kriterioita, joiden avulla dialogien absoluuttinen ja relatiivinen kronologia olisi määrättävissä, mutta jos jälkimmäisen suhteen suurin piirtein katsottuna ehkä on päästy tyydyttäviin tuloksiin, on edellinen kronologia vielä nytkin kovin epävarma. Tässä suhteessa ei "Valtio" muodosta minkäänlaista poikkeusta. Mainittiin, ettei se ole syntynyt yhdellä valamalla, vaan että sen eri osat ilmeisesti ovat luodut pitemmän ajan kuluessa erilaisissa olosuhteissa. Aivan tarkasti sen syntymäaikaa niin muodoin ei voidakaan määrätä, mutta eräiden sisäisten ja ulkonaisten seikkain nojalla löydetään kumminkin joitakin verraten varmoja ajanmääräyksiä. Platonin aatemaailman yleinen kehitys kautta dialogien, joka suurin piirtein on todettavissa, asettaa "Valtion" ajallisestikin varsin keskeiseen asemaan. Samaten sen rakenne, jossa vuoropuhelun muoto suurelta osalta vain vaivoin on säilynyt ja sisällys pyrkii rikkomaan dialogin kehykset, pakottaa sijoittamaan sen myöhemmäksi kuin useimmat varsinaisista, draamallisesti eloisaan muotoon rakennetuista vuoropuheluista. Mitä "Valtion" absoluutiseen syntymäaikaan tulee, on katsottu, että VI 499 B sanat "taikka sitten nykyisten valtiaiden ja kuninkaiden poikiin – – – syntyy aito filosofian aito rakkaus" sisältävät viittauksen Platonin toiveisiin, että Dionysios nuoremmasta, joka peri isänsä vallan Sisiliassa, tulisi sellainen filosofi-kuningas tai kuningas-filosofi. Jo matkallaan Sisiliaan v. 367 Platonille kävi selväksi, ettei saattanut odottaa näiden toiveiden toteutumista, ja kun hän viimeisen kerran v. 361 kävi Sisiliassa koettamassa välittää sovintoa Dionysioksen ja tämän isän langon, Platonin suosijan ja ystävän Dionin välillä, oli hänen henkensä kaupalla päästävä pelastumaan. Jos siis VI 449 B sisältää viittauksen Dionysiokseen, olisi "Valtio" tai ainakin tämä osa siitä sepitetty ennen v. 367, ja tämä tuntuukin varsin uskottavalta.

"Valtiossa" me tapaamme Platonin luomisvoiman täydessä kukoistuksessaan. Hänen suurpiirteiset kuvauksensa siitä, millainen helleeniläisen ihannevaltion tulisi olla, on hänen oman mielikuvituksensa ja hänen loogillisen ajattelunsa loistava yhteistuote. Tästä huolimatta on ollut aivan luonnollista, että on koetettu päästä selville siitä, mistä hän on saanut aatteensa tai ainakin lähtökohtia niille. Eihän voi olla epäilyksiä siitä, että kyllästyminen Ateenan poliittisiin oloihin on tässäkin antanut Platonille syyn harkita, miten niistä pääsisi ja mikä olisi paras ratkaisu valtion järjestelmän tuottamille pulmille. Ateenan vanhoilliset, ylimysmieliset piirit yleensä – ja niihinhän Platon syntyperältään kuului – näkivät Spartassa kadehdittavan onnellisen valtion, jonka vanhan tavan pyhittämät laitokset muodostivat valoisan kuvan, johon verrattuna Ateena näytti sitäkin pimeämmältä. Platonkin on ihannevaltioonsa sovittanut runsaasti Spartasta ottamiaan piirteitä. Sellaisia ovat esim. vartijaluokan eristys ja tarkka kasvatus, yhteisomaisuus, vieläpä on naisten ja lasten yhteisyyteen tavattavissa lähtökohtia Spartasta, sillä naisten yhteisyys, eihän silläkään pyritä muuhun kuin että valtio hankkisi itselleen niin hyvärotuisen johtajaluokan kuin mahdollista, ja tätä samaa jo Spartan lait pyrkivät aikaansaamaan samaan suuntaan viittaavilla määräyksillä. Toiselta puolen juuri johtaja-aineksen valinnassa on myös jyrkkiä eroavaisuuksia Spartasta. Vaatimus, että filosofien oli hallittava, ja että sitä seikkaa silmällä pitäen on suoritettava korkein valinta ja parhaimman aineksen kasvatus, oli aivan vierasta kaikelle, mitä Spartan oloista tiedetään.

Platonin taipumus lukumystiikkaan ja merkillisiin laskelmiin, ja hänen yrityksensä "Valtiossa" esittää maailmanrakenne, jopa ihmisten keskinäiset suhteetkin perustuviksi määrättyihin lukusuhteisiin, tuntuu hyvin ihmeelliseltä. Tuskin voi olla epäilyksiä siitä, että Platonin tutustuminen Pythagoraan ja hänen koulukuntansa oppeihin, mikä tapahtui hänen ensimmäisellä Sisilian-matkallaan n. v.n 390 paikkeilla, ilmenee tässä. Filosofien johtaja-asemassa voi olla pythagoralaista vaikutusta ja samoin "Valtion" 10. kirjassa oleva kuvaus ihmissielun kuolemattomuudesta ja vaelluksista sekä sen puhdistuksesta tai rankaisemisesta manalassa sisältää selvästi pythagoralaisia piirteitä. Tämän lisäksi juuri 10. kirjan loppu, joka tosin tuntuu siltä kuin Platon runoilijan mielikuvituksella ja kuvausvoimalla olisi luonut sellaiset kuvaukset kuin maailman navasta, kiertävistä kehistä ja kehien yhteissoinnusta, kumminkin samalla kertaa vaikuttaa, ikäänkuin siinä olisi sulatettu yhteen myös itämaisia myytillisiä ja satupiirteitä. Tämä on kumminkin pikemmin vain ylimalkainen vaikutelma, sillä yksityiskohtaisempikaan erittely ei ole ainakaan tyydyttävällä tavalla voinut osoittaa varmoja lähteitä, joista Platon olisi ottanut aineksia kuvaukseensa.

Miten näiden seikkojen laita lieneekään, niin siitä huolimatta, että voikin todeta Platonin saaneen muualta vaikutuksia ja käyttäneen niitä "Valtio"-teoksessaan, nämä kumminkin muodostavat vain vähäisen osan teoksen aatesisällyksestä. Kokonaisuutena se on Platonin hengen luoma ja sellaisenaan se sisältää aatteita, joiden kantovoima on ulottunut kauas yli hänen oman aikansa ja jotka edelleen eivät jätä tarkkaavaa lukijaa välinpitämättömäksi.

Suomennosta ja siihen liittyviä selityksiä varten on ensi sijassa käytetty seuraavia teoksia.

Plato, The Republic. Edited by J. Adam. 1-2. Cambridge 1902.

Plato, Dialogi selecti. Recensuit Godofredus Stallbaum. III. 1-2. Gotha 1829-1830.

Plato, The Republic. Translated in English by Benjamin Jowett. 1-2. 3rd. Ed. Oxford 1908.

Wilamowitz-Moellendorff (U. von), Platon. 1-2. 2 Aufl. Berlin 1920.

Ast (Fr.), Lexicon Platonicum sive vocum Platonicarum index. 1-3. 2 Aufl. Berlin 1908.

Høffding (H.), Platons Bøger om Staten. Analyse og Karakteristik. (Det kgl. danske Vidensk. Selskab. Filosofiske Meddelelser 115) København 1924.

Suomennoksessa ja selityksissä olevien ennen suomentamattomien runomittaisten sitaattien suomenkielisestä asusta on suomentaja kiitollisuuden velassa professori O. Manniselle, joka hyväntahtoisesti asetti erinomaisen kykynsä suomentajan käytettäväksi.

Tekstin vieressä oleva numerointi, johon myös selityksissä viitataan, johtuu H. Stephanuksen Pariisissa v. 1578 ilmestyneestä Platonin teosten painoksesta. Tapana on siteerata Platonin teoksia tämän painoksen sivu- ja palsta-numeroinnin mukaan, siksi se on yleisesti säilytetty myöhemmissä painoksissa, niin tässäkin, vaikka sillä näissä ei enää ole mitään tekemistä sivu-numeroinnin kanssa.

ENSIMMÄINEN KIRJA

1. Eilen olin yhdessä Aristonin pojan Glaukonin[1] kanssa mennyt alas

Peiraieukseen jumalatarta[2] palvomaan; halusinpa myöskin katsella, millä tavoin juhlanviettoa aiottiin panna toimeen; juhla oli näet tällöin vietettävä ensimmäistä kertaa. Ja minusta paikkakuntalaisten juhlakulkue oli komea, eikä ollut vähemmin komea sekään kulkue, minkä thraakialaiset panivat toimeen. Palvottuamme ja katseltuamme juhlamenoja läksimme paluumatkalle kaupunkiin päin. Mutta juuri kun ryhdyimme taivaltamaan kotiinpäin, huomasi meidät matkan päästä Polemarkhos, Kephaloksen poika, ja käski orjansa juosta ja pyytää meitä häntä odottamaan. Ja poika tuli ja nykäisi minua takaa vaippani liepeestä[2a] ja sanoi:

– Polemarkhos pyytää teitä odottamaan.

Ja minä käännyin ja kysyin, missä Polemarkhos oli.

– Kas tuossa, hän vastasi; – hän astuu tänne tuolta takaa; odottakaahan.

– No odotetaan vain, Glaukon sanoi.

Ja hetken päästä Polemarkhos saapui luoksemme ja hänen kanssaan Adeimantos, Glaukonin veli, ja Nikeratos, Nikiaan poika, ja jotkut muut, tullen nähtävästi juhlakulkueelta. Ja Polemarkhos sanoi:

– Näyttää siltä, Sokrates, kuin olisitte paluumatkalla kaupunkiin.

– Oikein arvattu, vastasin.

– Näetkös meitä, hän kysyi, – kuinka monta meitä on?

– Kuinkas muuten?

– No niin, hän vastasi, – teidän on nyt joko voitettava tämä joukko, tai jäätävä tänne.

– Eiköhän kuitenkin ole jäljellä vielä yksi vaihtoehto, minä sanoin, – nimittäin se, että voimme saada teidät taivutetuiksi meitä päästämään?

– Entä voitteko, hän kysyi, – saada meidät siihen taivutetuiksi siinäkin tapauksessa, ettemme teitä kuuntelekaan?

– Emmehän sitä silloin voi, Glaukon vastasi.

– No olkaahan varmat siitä, ettemme teitä kuuntele. Ja Adeimantos virkkoi: Ettekö siis tiedäkään, että illalla on ratsastajain soihtukilpailu jumalattaren kunniaksi?

– Vai ratsastajain? minä sanoin; – sehän on uutta. Tulevatko siis ojentamaan toinen toiselleen tulisoihdut ratsastaessaan hevosen selässä, vai kuinka tarkoitat?

– Juuri niin, Polemarkhos vastasi. – Ja lisäksi pannaan toimeen yöjuhla, jota kannattaa katsella. Aiomme siis illallisen jälkeen nousta ja mennä ulos; katsellaan yöjuhlaa, tavataan siellä useita nuoria ja jutellaan. Jääkää siis tänne älkääkä tehkö toisin!

Ja silloin Glaukon sanoi: – Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi jäädä.

– No, jos se on ajatuksesi, minä sanoin, – niin on niin tehtävä.

2. Mentiin siis Polemarkhoksen kotiin. Siellä tapasimme Lysiaan ja

Euthydemoksen, Polemarkhoksen veljet, ja lisäksi kalkhedonilaisen Thrasymakhoksen, paianialaisen Kharmantideen sekä Aristonymoksen pojan Kleitophonin. Olipa siellä myöskin Polemarkhoksen isä Kephalos. Ja hän näytti minusta kovin iäkkäältä; olikin pitkä aika siitä, kun olin hänet nähnyt. Hän istui seppelpäänä tuolilla, nojaten jonkinmoiseen istuimella olevaan päänalukseen; hän oli näet äsken suorittanut pihalla uhrin. Kävimme istumaan hänen vierellensä; siellä oli näet muutamia tuoleja kehässä. Heti minut nähdessään Kephalos tervehti minua ja lausui:

– Etpä usein käy meillä, Sokrates, kun tulet Peiraieukseen; mutta se sinun kuitenkin pitäisi tehdä. Jos näet minä olisin vielä voimissani, niin että helposti voisin käydä kaupungissa, niin sinun ei tarvitsisi tulla tänne, vaan me kävisimme sinun luonasi; mutta nyt sinun tulee käydä täällä useammin. Sinun tulee näet tyystin tietää, että samassa määrässä kuin muut, ruumiilliset nautinnot kuihtuvat pois, samassa määrässä kasvaa, ainakin minussa, pakinoimisen halu ja huvi. Tee siis näin: seurustele näiden nuorten kanssa ja käy täällä meillä niinkuin ystävien, vieläpä hyvin läheisten, luona ainakin.

– Totta tosiaan, Kephalos, vastasin, – juttelen hyvin mielelläni oikein iäkkäiden vanhusten kanssa. Hehän ovat niin sanoakseni ennen meitä kulkeneet taipaleen, joka kaiketi meidänkin on kuljettava, ja siksi meidän on mielestäni tiedusteltava heiltä, mimmoinen se taival on, onko se epätasainen ja vaikea kulkea, vai helppo ja mukava. Niinpä halusta kysyisin sinultakin, miltä se sinusta tuntuu, sinä kun jo olet siinä iässä, jonka runoilijat sanovat vanhuuden kynnykseksi,[3] – onko se vaikea elämän jakso, vai mimmoiseksi sen arvostelet?

3. -- Minä sanon sinulle, Sokrates, kautta Zeuksen, hän vastasi, --

mimmoinen se minusta tuntuu olevan. Meitä näet yhtyy usein muutamia melkein samanikäisiä miehiä, noudattaen vanhaa tunnettua sananpartta.[4] Ja kun tullaan yhteen, voivottelevat useimmat meistä, kaivaten nuoruuden iloja ja muistellen lemmennautintoja ja juominkeja ja kemuja ja muuta senkaltaista, ja tuskittelevat sitä, että heiltä on muka suuria riistetty: muinoin he muka elivät onnellista elämää, mutta nyt eivät edes elä. Vaikeroivatpa muutamat sitäkin, että heidän omaisensa kohtelevat vanhuutta ylenkatseella, ja ruikuttelevat sentähden vanhuudesta ja kaikista niistä vastuksista, jotka se heille tuottaa. Mutta minun mielestäni, Sokrates, he eivät kohdista valituksiaan oikeaan syyhyn. Sillä jos syy olisi vanhuudessa, niin olisi minullakin ja kaikilla muilla, jotka ovat päässeet tähän ikään, ollut samat kokemukset. Mutta minäpä olen jo tavannut muitakin, joiden ei ole käynyt tuolla tavoin; ja olenpa kerran ollut runoilija Sophokleen seurassa, kun joku kysyi häneltä: "Mimmoinen on laitasi, Sophokles, lemmen nautintoihin nähden? Vieläkö niihin pystyt?" "Vaiti siitä, hyvä ihminen", hän vastasi; "oikein ilokseni olen siitä vapautunut, ikäänkuin raivoisan ja julman isännän vallasta". Minusta hän silloin tuntui puhuvan oikein, ja olenpa nytkin samaa mieltä. Sillä vanhalla iällä pääsemme sellaisilta kerrassaan suureen rauhaan ja vapauteen; kun näet nuo himot lakkaavat jännityksestään ja hellittävät otteensa, niin silloin tuo Sophokleen lausunto kaikin puolin toteutuu: ollaan vapautetut perin monilukuisten raivoisain sortajain vallasta. Mutta niin hyvin nämä valitukset kuin varsinkin ne, joita lausutaan omaisten kohtelusta, johtuvat yhdestä ja samasta syystä; mutta tämä ei ole vanhuudessa, Sokrates, vaan ihmisten omassa luonteenlaadussa. Jos näet ovat sävyisät ja sopuisat, niin ei vanhuuskaan ole kovin kiusallinen; jolleivät, niin sellaiselle, oi Sokrates, käy niin hyvin vanhuus kuin nuoruus hankalaksi.

4. Ihastuin kuullessani hänen puhuvan tällä tavoin, ja toivoen, että

hän vielä puhuisi enemmän, koetin häntä yllyttää ja sanoin:

– Kephalos hyvä, luulen, että useimmat eivät yhdy sinuun, kun puhut näin, vaan arvelevat sinun kantavan vanhuuden taakkaa helposti siksi, että sinulla on runsaasti varoja, eikä luonteenlaatusi vuoksi; he näet sanovat rikkailla olevan paljon lohdutusaiheita.

– Totta puhut, hän sanoi; – he kyllä eivät yhdy minuun. Ja onhan heidän väitteessään jonkin verran perää, vaikk'ei niin paljon kuin luulevat. Mutta paikkansa pitää Themistokleen tunnettu lausunto: kun näet tuo seripholainen[5] soimasi häntä ja väitti hänen olevan suuressa maineessa kotivaltionsa vuoksi eikä oman itsensä tähden, vastasi Themistokles, ettei hän olisi tullut kuuluisaksi, jos olisi ollut seripholainen, eikä taas tuo toinen, vaikka olisikin ollut ateenalainen. Soveltuupa tuo sana hyvin niihinkin, jotka eivät ole rikkaita ja joista vanhuus tuntuu tuskalliselta: toiselta puolen ei liene mielevän miehen niinkään helppo kantaa vanhuuden taakkaa, jos hän on köyhä, eikä toiselta puolen se, joka ei ole mielevä, voine koskaan päästä sisäiseen tyytymykseen, vaikka onkin saavuttanut rikkauden.

– Onko, Kephalos, kysyin, – omaisuutesi suuremmalta osaltaan perintöä vai omaa hankkimaasi?

– Kysyt, kuinka paljon olen itse hankkinut, Sokrates? Varojen hankkijana olen niin sanoakseni isoisäni ja isäni keskivälillä. Isoisäni ja kaimani oli perinyt jotensakin yhtä suuren omaisuuden kuin se, mikä minulla nyt on, ja kartutti sen moninkertaiseksi; isäni Lysanias taas sai sen hupenemaan vielä pienemmäksi kuin nykyinen omaisuuteni on; minä taas olen tyytyväinen, jos en jätä sitä pojilleni pienempänä, vaan hiukan suurempana kuin minkä itse sain periä.

– Syy, minkätähden kysyin, on se, sanoin, – että minusta tuntuu siltä, kuin eivät rahat olisi sinulle kovinkaan rakkaat. Mutta sellainen on enimmäkseen niiden laita, jotka eivät ole itse hankkineet varojansa; ne taas, jotka itse ovat ne hankkineet, rakastavat niitä kahta vertaa enemmän kuin muut. Niinkuin näet runoilijat rakastavat omia runoelmiaan ja isät lapsiaan, niin nekin, jotka itse ovat hankkineet itselleen varoja, pitävät omaisuuttansa suuressa arvossa, sentähden että se on heidän oma aikaansaannoksensa, ja lisäksi, niinkuin muutkin, hyödyn vuoksi. Sentähdenpä on ikävä seurustellakin heidän kanssaan, he kun eivät tahdo antaa arvoa millekään muulle kuin rikkaudelle.

– Totta puhut, hän sanoi.

5. -- Niinpä niin, minä virkoin. -- Mutta ilmoitahan minulle vielä eräs

asia: Mikä on mielestäsi paras etu, minkä suurten varojen omistaminen on sinulle tuottanut?

– Kun sen sanon, hän vastasi, – niin ei monikaan taida minua uskoa. Sinun tulee näet tietää, Sokrates, että kun ihmistä lähenee se ajatus, että hänen on kuoltava, niin häneen hiipii pelko ja huoli asioista, jotka eivät ennen ole häntä huolestuttaneet. Ne tarinat näet, joita kerrotaan Hadeen seikoista, että nimittäin sen, joka täällä on tehnyt väärin, on siellä kärsittävä rangaistusta, – tarinat, joille siihen asti on naurettu, nepä nyt kiduttavat hänen sieluansa epäilyllä, eikö niissä sentään saata olla perää. Ja samalla hän itse puolestaan, joko vanhuudenheikkouden vuoksi taikka siksi, että hän jo on sikäläistä oloa lähempänä, näkee sen entistä selvemmin edessään. Sentähden hänet täyttää epäily ja pelko, ja hän tekee tiliä itsensä kanssa ja tarkastaa, onko hän tehnyt kellekään mitään vääryyttä. Se ihminen siis, joka elämästään löytää paljon pahoja töitä, herää lasten tavoin ehtimiseen pelästyneenä unesta ja elää pahoissa aavistuksissa. Sillä taas, jolla ei ole omallatunnollaan mitään vääryyttä, on alati luonaan vanhuuden hoivaajana suloinen ja hyvä toivo, niinkuin Pindaroskin sanoo. Viehättävä on näet tämä hänen sanansa, että, ken on viettänyt kaiken elämänsä vanhurskaudessa ja puhtaudessa, "hänellä on saattajanaan sydäntä virvoittava vanhuuden hoivaaja, suloinen toivo, joka enemmän kuin mikään muu hillitsee kuolevaisten levotonta mieltä".[6] Tämä on kerrassaan ihmeen hyvästi sanottu. Tähän asiaan nähden siis minä puolestani katson varallisuuden sangen suuriarvoiseksi, mutta ei suinkaan jokaiselle, vaan ainoastaan mielevälle miehelle. Varallisuus näet on suureksi avuksi siihen, ettemme vasten tahtoammekaan joudu ketään pettämään tai puijaamaan ja ettei meidän tarvitse mennä tuonne [Hadeeseen] pelokkaina, siksi että olemme jumalalle velkaa joitakin uhreja tai ihmiselle rahoja. Onpa siitä monta muutakin etua; mutta varsinkin olisin, asian kaikkia eri puolia verratessani, sitä mieltä, Sokrates, että rikkaus on järkevälle miehelle suurimmaksi eduksi juuri tätä varten.

– Kerrassaan mainiosti puhuttu, Kephalos, minä sanoin. – Vaan tuleeko meidän sanoa, että itse tämä ominaisuus, oikeamielisyys,[7] on yksinkertaisesti siinä, että puhumme totta ja maksamme takaisin sen, minkä ehkä olemme saaneet vastaanottaa toiselta, vai onko tämä sama menettely toisinaan oikeudenmukainen, toisinaan väärä? Tarkoitan esimerkiksi tämmöistä tapausta: jos joku on saanut ystävältä huostaansa aseita ystävän ollessa täydessä järjessään, ja sama ystävä sitten jouduttuaan raivohulluksi vaatii ne takaisin, niin jokainen kaiketi sanonee, ettei senlaatuisia kapineita saa antaa takaisin ja ettei se, joka antaa ne takaisin, ole oikeamielinen, yhtä vähän kuin jos hän tahtoo sellaisessa tilassa olevalle puhua kaikin puolin totta.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– Ei siis oikeamielisyyden määritelmäksi riitä tämä: että puhutaan totta ja annetaan takaisin, mitä on toiselta saatu.

– Onpa kyllä, Sokrates, virkkoi puheeseen tarttuen Polemarkhos, – jos näet on uskottava Simonidesta.[8]

– Niinpä tietenkin, Kephalos sanoi; – ja jätänpä keskustelun teidän huostaanne; minun on näet jo huolehdittava uhristani.

– Kaiketi siis, Polemarkhos sanoi, – kaiketi siis minä Polemarkhos saan periä sinun osasi?

– Aivan niin, hän sanoi naurahtaen; ja samassa hän meni uhria toimittamaan.

6. -- Sanohan siis, sinä keskustelun perijä, virkoin, -- mikä se

Simonideen lausunto on, jossa hän, kuten väität, puhuu oikeamielisyydestä oikein?

– Se, hän vastasi, – että on oikeudenmukaista maksaa kullekin se, mikä hänelle ollaan velkaa; siinä hän ainakin minun mielestäni on oikeassa.

– Niinpä niin, minä vastasin; – Simonidesta ei hevin voi olla uskomatta; olihan hän viisas ja jumalankaltainen mies; mutta mitä hän niillä sanoillaan tarkoittaa, sen sinä, Polemarkhos, kaiketi tiedät, mutta minä en. Onhan näet ilmeistä, ettei hän tarkoita sitä, jota äsken mainitsimme, sitä nimittäin, että kun joku on uskonut jonkin tavaran jonkun huostaan, tämän tulee antaa se hänelle takaisin, vaikkakin mies sitä takaisin vaatiessaan ei ole täysissä järjissään; – ja kuitenkin se, minkä hän on uskonut toisen huostaan, on jonkinmoinen velka. Eiköhän niin?

– Niin kyllä.

– Mutta sitä ei siis mitenkään ole maksettava pois, silloin kun lainaaja vaatii sen takaisin järjiltään ollessaan?

– Se on totta, hän sanoi.

– Niinpä siis Simonides näyttää tarkoittavan jotakin muuta kuin sitä, lausuessaan, että oikeudenmukaista on se, että maksetaan takaisin se, mitä jollekulle ollaan velkaa.

– Tietenkin, totta Zeus, hän on tarkoittanut jotakin muuta, Polemarkhos sanoi; – hän näet on sitä mieltä, että ystävien on velvollisuus tehdä ystävilleen hyvää, mutta ei suinkaan mitään pahaa.

– Ymmärrän, sanoin; – se, joka antaa takaisin kultaa jollekin, joka on sen hänelle uskonut, ei siinä tee velvollisuuttaan, jos maksu ja sen vastaanotto tuottavat vahinkoa vastaanottajalle ja molemmat, vastaanottaja ja maksaja, ovat ystävyksiä; etkö arvele Simonideen tarkoittavan niin?

– Niin juuri.

– Entä onko vihollisille maksettava se, mikä saattaa olla heille velkaa?

– Kaikin mokomin, hän sanoi, – juuri se, mikä ollaan heille velkaa; mutta mielestäni vihamies on vihamiehelle velkaa sitä, mikä vihamiehelle on tuleva: jotakin pahaa.

7. -- Näin ollen, sanoin, -- Simonides näkyy lausuessaan, mitä oikeus

on, runoilijain tavoin puhuneen ongelmantapaisia. Hänen ajatuksenaan nähtävästi oli, että oikeudenmukaista on se, että jokaiselle maksetaan se, mikä hänen tulee saada, ja tätä hän sanoi velaksi.

– Mitähän muutakaan luulet hänen tarkoittaneen? hän kysyi.

– No Zeuksen nimessä, minä vastasin, – jos nyt joku olisi kysynyt häneltä: no Simonides, mikähän se taide on, jota sanotaan lääkintätaiteeksi? Keille se antaa sen, mikä ollaan heille velkaa ja mikä heidän tulee saada, ja mitä se heille antaa? Mitä hän mielestäsi olisi vastannut?

– Ilmeisesti, hän sanoi, – että lääkintätaide on se taide, mikä määrää ruumiille lääkkeitä ja ruokia ja juomia.

– Entä mikä se taide on, jota sanotaan kokkitaiteeksi, keille se antaa sen mikä ollaan heille velkaa, ja mitä se heille antaa?

– Se on se taide, mikä antaa ruoille makuisuutta.

– No niin, entä mikä siis lienee se taide, jota sanotaan oikeamielisyydeksi, mitä se antaa ja keille?

– Jos on pysyttävä sopusoinnussa äsken lausuttujen määritelmien kanssa, hän sanoi, – niin se on se taide, mikä antaa ystäville ja vihamiehille hyötyä ja vahinkoa.

– Simonides siis sanoo oikeamielisyydeksi sen, että tehdään ystäville hyvää ja vihamiehille pahaa?

– Niin minusta näyttää.

– No kukahan parhaiten kykenee tekemään sairaille ystäville hyvää ja vihamiehille pahaa sairauteen ja terveyteen nähden?

– Lääkäri.

– Ja kuka kykenee parhaiten tekemään matkustajille hyvää tai pahaa merivaaraan nähden?

– Laivanohjaaja.

– Entä oikeamielinen? Missä toimessa ja missä tehtävässä hän parhaiten kykenee ystäviä hyödyttämään ja vihollisia vahingoittamaan?

– Sodankäynnissä vihollisia vastaan ja ystävien puolella, niin ainakin minusta näyttää.

– Olkoon menneeksi. No onhan niin, Polemarkhos ystävä, että niille, jotka eivät sairasta, lääkäri on hyödytön.

– Se on totta.

– Eikä niillä, jotka eivät ole merimatkalla, ole laivanohjaajasta hyötyä.

– Niin on.

– Onkohan siis oikeamielisyyskin hyödytön niille, jotka eivät käy sotaa?

– En ole ollenkaan sitä mieltä.

– Onko siis oikeamielisyys rauhankin aikana hyödyllinen?

– On.

– No onhan maanviljelyskin hyödyllinen; vai eikö ole?

– On.

– Tietenkin viljan saantia varten.

– Niin.

– Entä suutarin työ?

– Kyllä.

– Tarkoittanet kai, että siitä on hyötyä jalkineiden saantia varten.

– Juuri niin.

– No kuinkahan onkaan? Minkä esineen käyttöön tai tuottamiseen sanoisit oikeamielisyyden olevan hyödyksi rauhan aikana?

– Se on hyödyksi liikeasioita varten, Sokrates.

– Liikeasioilla kai tarkoitat kumppanuussuhteita [eli keskinäisyyssuhteita]?[9] Vai jotakin muutako tarkoitat?

– Kumppanuussuhteita tietenkin.

– No onkohan oikeamielinen ihminen hyvä ja hyödyllinen yhdyskumppani, kun lautapelinappuloita on siirreltävä? Vai siinäkö lautapelin taituri on hyödyllinen?

– Lautapelin taituri.

– Mutta kun on yhteen sovitettava tiiliä ja kiviä, on kai oikeamielinen ihminen hyödyllisempi ja parempi yhdyskumppani kuin rakentajamestari?

– Eipä suinkaan.

– No mutta mihin kumppanuuteen oikeamielinen ihminen on parempi osanottaja kuin kitaransoittaja, samalla tavoin kuin kitaransoittaja kielten näppäilyyn nähden on parempi yhdyskumppani kuin oikeamielinen ihminen.

– Kumppanina raha-asioissa hän on parempi; niin ainakin minusta tuntuu.

– Paitsi kaiketi, Polemarkhos, rahojen käyttöä varten, silloin kun on yhteisesti rahalla ostettava tai rahasta myytävä hevonen; vaan silloin minun käsitykseni mukaan hevosmies on parempi yhdyskumppani. Eiköhän ole niin?

– Ilmeisesti.

– Ja kun on ostettava tai myytävä laiva, on tietenkin laivanrakentaja tai laivanohjaaja parempi yhdyskumppani.

– Siltä näyttää.

– No mihin hopean tai kullan yhteiseen käyttöön siis oikeamielinen ihminen on muita hyödyllisempi?

– Silloin kun se on talletettava ja pysytettävä varmasti turvassa, Sokrates.

– Tarkoitatko siis silloin, kun sitä ei ole käytettävä, vaan se on jätettävä käyttämättä?

– Aivan niin.

– Milloin siis raha on hyödyttömänä, silloinko oikeamielisyys on sen hoitoa varten hyödyllinen?

– Niin näyttää olevan.

– Ja oikeamielisyys on hyödyksi, niin hyvin yhteiseksi kuin yksityiseksikin, silloin kun viinitarhurin käyräveistä on säilytettävä, mutta silloin, kun sitä on käytettävä, onko silloin viinitarhurin taito hyödyksi?

– Ilmeisesti.

– Ja sanotko oikeamielisyyden olevan hyödyksi myöskin, kun kilpeä tai lyyryä on säilytettävä ja jätettävä käyttämättä, mutta asetaidon ja soittotaidon silloin, kun noita esineitä on käytettävä?

– Siitä ei pääse.

– Ja onko näin ollen kaikkiin muihin asioihin nähden niin, että oikeamielisyys on hyödytön niitä käytettäessä, mutta hyödyllinen, kun niitä ei käytetä?

– Niin tuntuu olevan.

8. -- Eipä siis, hyvä ystävä, oikeamielisyys taida olla mitään

kovinkaan arvokasta, jos se on hyödyksi hyödyttömiin. Mutta harkitkaamme tätä: eikö se, joka joko nyrkkeilyssä tai muussa ottelussa parhaiten osaa iskeä, osaa myös parhaiten iskuja väistää?

– Osaa kyllä.

– Tokkohan siis sekin, joka parhaiten osaa välttää tautia, myöskin voi parhaiten hankkia salaa taudin toiselle?

– Siltä minusta näyttää.

– Ja varmasti se mies on hyvä sotaleirin vartija, joka myöskin on hyvä varkain onkimaan tietoonsa vihollisten suunnitelmia ja muita hankkeita.

– Niin varmaan.

– Jos siis joku osaa hyvin vartioida jotakin, niin hän myös osaa hyvin sen varastaa.

– Siltä näyttää.

– Jos siis oikeamielinen on etevä rahan säilyttäjä, niin hän on myös etevä varas.

– Siihenhän ainakin tämä perustelu johtaa, hän vastasi.

– On siis nähtävästi saatu selville, että oikeamielinen on jonkinmoinen varas; ja sen olet kai oppinut Homerokselta. Hänhän näet on mieltynyt Odysseuksen äidinisään Autolykokseen[10] ja kuitenkin sanoo tämän olleen kaikista ihmisistä etevimmän varastelussa ja valanvannomisessa. Niinpä siis oikeamielisyys näyttää niin hyvin sinun kuin Homeroksen ja Simonideen mielestä olevan jonkinmoinen varastelutaide, – tietenkin ystävien eduksi ja vihamiesten vahingoksi. Etkö sanonut niin?

– En, kautta Zeuksen, hän vastasi, – mutta enpä tiedä enää mitä sanoinkaan; se käsitys minulla kumminkin yhä vielä on, että oikeamielisyys tuottaa ystäville hyötyä ja vihollisille vahinkoa.

– Tarkoitatko ystävillä niitä, jotka kunkin mielestä näyttävät kunnollisilta, vaiko niitä, jotka ovat kunnollisia, vaikk'eivät siltä näytä? Ja vihollisillako samaten tarkoitat niitä, jotka näyttävät kehnoilta, vaikka ovatkin kunnollisia?

– Onhan luonnollista, hän vastasi, – että ihminen rakastaa niitä, joita hän pitää kunnollisina, ja vihaa niitä, joita pitää kehnoina.

– Mutta eivätkö ihmiset välistä erehdy siinä asiassa, niin että pitävät kunnollisina useitakin, jotka eivät ole kunnollisia, ja päinvastoin.

– Erehtyvät kyllä.

– Niillä siis, jotka sillä tavoin erehtyvät, on vihamiehinään kunnolliset ihmiset, ystävinään kehnot!

– Juuri niin.

– Mutta yhtäkaikki on silloin oikeudenmukaista, että he tekevät hyvää kehnoille ihmisille ja vahingoittavat kunnollisia?

– Siltä näyttää.

– Mutta kunnon ihmisethän ovat oikeamielisiä ja sellaisia, jotka eivät tee vääryyttä.

– Se on totta.

– Sinun puheesi mukaan siis on oikeudenmukaista tehdä pahaa ihmisille, jotka eivät tee mitään vääryyttä.

– Ei mitenkään, Sokrates, hän sanoi; – se puhehan näkyy olevan kelvotonta.

– Oikeudenmukaista siis on, minä sanoin, – vahingoittaa väärämielisiä ja tehdä hyvää oikeamielisille.

– Tämä puhe tuntuu kyllä paremmalta kuin tuo edellinen.

– Näin ollen, Polemarkhos, tulee useille, kaikille niille, jotka ovat erehtyneet ihmisistä, sattumaan niin, että heidän on oikeudenmukaista vahingoittaa ystäviään, koska heidän ystävänsä ovat kehnoja, ja samoin hyödyttää vihamiehiään, koska nämä ovat kunnollisia ihmisiä. Ja täten tulemme päättelemään ihan päinvastoin kuin sanoimme Simonideen lausuneen.

– Kyllä niin käy, hän sanoi. – Muuttakaamme siis määritelmämme; sillä nähtävästi emme ole oikein määränneet ystävää ja vihamiestä.

– Mitenkä niin, Polemarkhos?

– Määritellessämme, että se on ystävä, joka meistä näyttää kunnolliselta.

– No millä tavoin nyt muutamme määritelmämme? kysyin.

– Siten, hän vastasi, – että se, joka sekä näyttää olevan että on kunnollinen, on ystävä, vaan että se, joka näyttää olevan, mutta ei ole kunnollinen, kyllä näyttää ystävältä, mutta ei ole ystävä; ja vihollisesta pitää paikkansa sama väitelmä.

– Tämän määritelmän mukaan siis hyvä nähtävästi tulee olemaan ystävä ja kehno vihollinen.

– Niin.

– Kehoitatko meitä siis tekemään lisäystä oikeamielisyyden määritelmään eli toisin sanoen – koska alussa määrittelimme sen siten, että muka on oikeudenmukaista tehdä ystävälle hyvää, viholliselle pahaa – täydentämään sitä nyt näin: on oikein tehdä hyvää ystävälle, jos hän on kunnollinen ja vahingoittaa vihollista, jos tämä on paha?

– Juuri niin, hän sanoi; – se on minusta oikein.

9. -- Onko siis, kysyin, -- oikeamielisen miehen asiana vahingoittaa

ketään ihmistä ylipäätään?

– Tietystihän, hän vastasi, – tulee vahingoittaa niitä, jotka ovat kehnoja ja samalla vihollisia.

– No tulevatko hevoset, kun niitä vahingoitetaan, paremmiksi vai huonommiksi?

– Huonommiksi.

– Kohdistuuko tämä huononeminen koirien oivallisuuteen, vaiko hevosten?

– Hevosten.

– Huononevatko siis koiratkin, kun niitä vahingoitetaan, koirien oivallisuuden puolesta, eivätkä hevosten?

– Tietysti.

– Entä ihmiset? Eikö meidän, hyvä ystävä, ole samoin sanottava, että he, kun heitä vahingoitetaan, huononevat inhimillisen oivallisuuden [eli hyveen] puolesta?

– Kyllä kai.

– No, eikö oikeamielisyys ole nimenomaan inhimillinen oivallisuus [eli hyve]?

– Siitäkään ei pääse.

– Ja kun ihmisiä vahingoitetaan, hyvä ystäväni, täytyy heidän siis tulla vähemmin oikeamielisiksi.[11]

– Siltä näyttää.

– No, voivatko musikaaliset ihmiset musiikilla tehdä toisia epämusikaalisiksi?

– Eivät mitenkään.

– Entä ratsastustaitoiset ratsastustaidolla ratsastustaidottomiksi?

– Ei tule kysymykseen.

– Entä voivatko oikeamieliset oikeamielisyydellä tehdä toisia väärämielisiksi? Tai yleensä: voivatko hyvät kunnollisuudellaan tehdä toisia kunnottomiksi?

– Sehän on mahdotonta.

– Ei näet minun käsittääkseni jäähdyttäminen ole lämmön asiana, vaan päinvastaisen ominaisuuden tehtävänä.

– Niin.

– Eikä kostuttaminen ole kuivuuden asiana, vaan se on kosteuden tehtävänä.

– Juuri niin.

– Eikä ole hyvän asiana vahingoittaa, vaan sen ominaisuuden, mikä on hyvän vastakohtana.

– Niin näkyy olevan.

– No, oikeamielinen on kai hyvä?

– Ihan varmaan.

– Ei siis ole oikeamielisen asia vahingoittaa, Polemarkhos, ei ystävää eikä ketään muuta, vaan se on hänen vastakohtansa, väärämielisen, työtä.

– Mielestäni, Sokrates, olet kaikin puolin oikeassa, hän vastasi.

– Jos siis joku sanoo oikeudenmukaiseksi sen, että kullekin suoritetaan se, mikä hänelle ollaan velkaa, ja sillä tarkoittaa sitä, että oikeamielinen mies on velvollinen tekemään vihamiehelleen vahinkoa ja ystävälleen hyvää, niin se, joka niin sanoi, ei ollut viisas. Hän ei näet puhunut totta; sillä onhan meille käynyt selväksi, ettei missään tapauksessa ole oikeudenmukaista vahingoittaa ketään.

– Sen myönnän, hän sanoi.

– Jos siis, minä sanoin, – jos siis joku väittää Simonideen tai Biaan tai Pittakoksen[12] tai jonkun muun viisaan ja jumalankaltaisen miehen puhuneen siihen tapaan, niin me tulemme, minä ja sinä yhdessä, taistelemaan häntä vastaan.

– Minä kyllä, hän vastasi, – olen valmis olemaan mukana siinä taistelussa.

– Vaan tiedätkö, virkoin, – kenen lausuma se sana minusta näyttää olevan, minkä mukaan on oikein, että ystäville tehdään hyvää ja vihamiehille pahaa?

– Kenen? hän kysyi.

– Luulen, että sen on lausunut Periandros tai Perdikkas tai Kserkses tai theebalainen Ismenias tai joku muu mielestään ylen mahtava pomo.[13]

– Puhut aivan oikein, hän huomautti.

– No niin, minä sanoin. – Mutta koska nyt on käynyt selväksi, ettei oikeamielisyys, yhtä vähän kuin oikeuskaan, ole tätä, niin mitähän muuta saatamme sanoa oikeamielisyyden ynnä oikeuden olevan?

10. Jo meidän keskustellessamme oli Thrasymakhos monta kertaa yrittänyt

kesken tarttua puheeseen, mutta hänen vieruskumppaninsa olivat sentään estäneet hänet; he näet halusivat kuulla keskustelua loppuun asti. Mutta kun teimme pysähdyksen ja minä olin lausunut nuo sanat, ei hän enää pysynyt alallaan, vaan kyyristyi kokoon kuin peto ja syöksähti kimppuumme ikäänkuin repiäkseen meidät kappaleiksi. Ja minä ja Polemarkhos jouduimme pelosta ihan ymmälle. Mutta hänpä kiljahti keskelle seuraamme ja sanoi:

– Mitä hassua lörpöttelyä tuo on, johon jo aikoja sitten olette olleet antautuneina, Sokrates? Ja mitä vätystelette toistenne edessä ja alistutte kohteliaasti toinen toiselleen? Vaan jos totisesti haluat tietää mitä oikea on, niin äläpä yksinomaan kysele äläkä hae kunniatasi siitä, että aina, kun joku jotakin vastaa, väität vastauksen vääräksi, tietäen että on helpompi kysyä kuin vastata, vaan vastaahan itsekin ja lausu ilmi, mitä katsot oikean olevan. Mutta älähän vain sano, että se on velvollisuus, taikka että se on se, mikä on edullista, taikka se, mikä on hyödyksi, taikka se, mikä tuottaa voittoa, taikka se, mikä on suotuisaa, vaan sano minulle selvästi ja täsmällisesti, mitä väität sen olevan. Sillä minä en aio pitää hyvänäni, jos puhut sellaista pötyä.

Ja tätä kuullessani jouduin ymmälleni ja katsoin häneen pelokkaana, ja luulenpa, että jollen olisi nähnyt häntä ennenkuin hän näki minut, olisin muuttunut mykäksi.[14] Vaan nytpä minä olin ensinnä luonut katseeni häneen, silloin kun keskustelumme alkoi häntä raivostuttaa, niin että kykenin vastaamaan ja sanoin hieman vavisten:

– Oi Thrasymakhos, älä ole meille vihainen! Jos näet asian pohdinnassa olemme erehtyneet, minä ja Polemarkhos, niin sinun tulee tietää, että erehdyimme vasten tahtoamme. Ethän näet saata uskoa, että me, jos etsisimme kultaa, ehdoin tahdoin väistyisimme toistemme tieltä ja siten tekisimme sen löytämisen mahdottomaksi! Älä siis myöskään usko, että me etsiessämme oikeamielisyyttä, tavaraa, joka on arvokkaampi kuin suuret määrät kultaa, kuitenkin noin järjettömästi alistuisimme toisillemme emmekä kaikin voimin pyrkisi saamaan sitä ilmi. Usko pois, hyvä ystävä, että totisesti haluamme saada selville, mitä oikea on. Mutta – niin minusta näyttää – emme tehtävään pysty. Onpa siis paljon kohtuullisempaa, että te nerokkaat miehet meitä säälitte, kuin että meihin suututte.

11. Tätä kuullessaan Thrasymakhos remahti kovin ivalliseen nauruun ja

lausui: – voi Herakles, tuohan on juuri tuota Sokrateen tavallista ironiaa [eli sala-ivaa]; ja sen kyllä tiesin ja ennustinpa sen näille muille, ettei sinun tekisi mieli vastata, vaan että turvautuisit ironiaasi ja mieluummin tekisit kaikkea muuta kuin vastaisit, jos joku sinulta jotakin kysyy.

– Olethan, Thrasymakhos, viisas mies, minä sanoin; – tiesit siis hyvin, että jos joltakin kysyisit, paljonko kaksitoista on, ja kysyessäsi säätäisit hänelle: älähän vain, hyvä ihminen, vastaa, että kaksitoista on kaksi kertaa kuusi, äläkä, että se on kolme kertaa neljä tai että se on kuusi kertaa kaksi tai neljä kertaa kolme, sillä en vastaustasi hyväksy, jos sellaisia lörpötät, – niin, tiesitpä hyvin, ettei kukaan voisi sinulle vastata, kun kysyisit sillä tavoin. Mutta jos hän vastaisi sinulle: "kuinka tarkoitat, Thrasymakhos? Jottako en saa vastata mitään sellaista, jota mainitsit? Enkö edes, sinä merkillinen mies, siinäkään tapauksessa, että kaksitoista onkin jokin näistä? Vaan tuleeko minun sanoa jotakin, joka ei ole totta? Vai kuinka tarkoitat?" Mitä hänelle siihen vastaisit?

– Niin, hän vastasi; – onpa tuo muka samaa laatua kuin se, minkä minä lausuin!

– Ei mikään ainakaan estä, sanoin. – Ja jos se ei tosin olekaan samanlaatuista, mutta se henkilö, jolle kysymys esitettiin, pitää sitä sellaisena, niin luuletko hänen silti olevan vastaamatta sen mukaan kuin asia hänestä näyttää olevan, kielsimme sen tai emme?

– Etköhän siis sinäkin, hän sanoi, – aio tehdä juuri sillä tavoin? Etkö tule lausumaan jotakin niistä vastauksista, joita kieltäydyin vastaanottamasta?

– Minua ei kummastuttaisi, jos asiaa harkittuani tulisin olemaan sillä kannalla.

– Entä jos minä, hän sanoi, – oikeamielisyydestä esitän ihan toisen vastauksen, sellaisen, joka eroaa kaikista noista ja on niitä parempi? Minkä rangaistuksen silloin katsot ansainneesi?[15]

– Minkä muun, minä vastasin, – kuin sen, jota tietämättömän on kärsittävä? Hänenhän tulee oppia tietävältä. Sen rangaistuksen siis katson itsenikin ansaitsevan.

– Oletpa hupainen, hän sanoi. – Mutta oppimisen ohessa maksa pois rahaakin?

– Kyllä, vastasin, – milloin minulla rahoja on.

– Kyllä sinulla on, sanoi Glaukon; – rahojen vuoksi, Thrasymakhos, saat kyllä puhua, sillä niitä me kyllä kaikin keräämme Sokrateelle.

– Kaiketi, niin arvelen, jotta Sokrates noudattaisi totuttua tapaansa: olisi itse vastaamatta, mutta toisen vastatessa tarttuisi hänen sanoihinsa ja kiistäisi niitä paikkaansa pitämättömiksi.

– Kuinka sitten, hyvä mies, minä sanoin, – kuinka sitten kukaan voi vastata, kun hän ensiksi on tietämätön eikä väitäkään tietävänsä, ja kun toiseksi, jos hänellä onkin asiasta jokin mielipide, toinen – ei suinkaan mitätön henkilö – on kieltänyt hänen lausumasta sitä, mitä hän ajattelee? Ei, kohtuullisempaa on, että sinä puhut, sillä sinähän sanot tietäväsi asian ja voivasi sen esittää. Ole siis hyvä ja tee minulle mieliksi ja vastaa, äläkä kateellisesti kieltäydy opettamasta tätä Glaukonia ja näitä muita.

12. Kun olin tämän sanonut, pyysivät häntä sekä Glaukon että muut

suostumaan. Ja ilmeistä oli kyllä, että Thrasymakhoksen teki mieli puhua niittääkseen siten kunniaa; hän näet luuli voivansa antaa kerrassaan oivallisen vastauksen; mutta hän oli kiihkeästi pyrkivinään siihen, että minä olisin vastaajana. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja sanoi sitten:

– Sellainenhan se juuri on, se Sokrateen viisaus, ettei hän itse tahdo opettaa, vaan kuljeskelee ympäri kaupunkia oppimassa muilta, suorittamatta opetuksesta edes kiitostakaan.

– Että koetan oppia muilta, se on totta, Thrasymakhos; mutta kun väität, etten osoita kiitollisuutta, puhut vasten totuutta. Minä näet osoitan niin suurta kiitollisuutta kuin voin, mutta voin ilmaista kiitollisuuttani ainoastaan sanoin, sillä rahoja minulla ei ole. Mutta että halusta kiitän, jos joku mielestäni puhuu hyvin, sen kyllä heti saat kokea, kun olet vastannut, luulen näet että tulet puhumaan hyvin.

– Kuule siis, hän sanoi. – Väitän, ettei oikeus ole mitään muuta kuin väkevämmän etu. No, miksi et kiitäkään? Eipä sinua haluta!

– Kunhan ensin saan tietää, mitä tarkoitat, vastasin. – Nyt näet en vielä tiedä. Väität, että se, mikä on väkevämmälle eduksi, on oikeudenmukaista. Entä mitä tällä tarkoitat, Thrasymakhos? Ethän näet kai tarkoita tämäntapaista: että, jos pankration-urheilija[16] Polydamas on meitä väkevämpi, ja raavaanliha on hänen ruumiilleen edullista, se ravinto on meillekin, häntä heikommille, edullinen ja samalla oikeudenmukainen?

– Oletpa inhoittava, Sokrates, hän vastasi, – ja otat perusteluni sellaiselta kannalta, jolta parhaiten voit sitä sotkea.

– En suinkaan, hyvä mies, minä sanoin, – vaan lausuhan selvemmin mitä tarkoitat.

– No etkö sitten tiedä, että toisissa valtioissa vallitsee tyrannivalta, toisissa kansanvalta, toisissa parhaimmistovalta.

– Kuinkas muuten?

– Eikö jokaisessa valtiossa valta ole juuri hallitsevien käsissä?

– On kyllä.

– No, säätäähän jokainen hallitus lakejaan omaa etuansa silmälläpitäen, kansanvaltainen kansanvaltaisia lakeja, yksinvalta [eli tyrannivalta] yksinvaltaisia ja muut samalla tavoin. Sellaisia lakeja säätämällä ne juuri ovat ilmaisseet, että hallittaville on oikeudenmukaista se, mikä on niille itselleen [siis hallituksille] eduksi; ja sitä, joka rikkoo tätä vastaan, he rankaisevat lain ja oikeuden rikkojana. Väitän siis, paras ystävä, että kaikissa valtioissa sama on oikeudenmukaista, nimittäin vallassa olevan hallituksen etu. Mutta tällä hallituksella tietenkin on valta, niin että jos tehdään oikeat johtopäätökset, tullaan siihen, että kaikkialla sama on oikeudenmukaista, se nimittäin mikä on väkevämmälle [eli mahtavammalle] eduksi.

– No nyt ymmärrän, sanoin, – mitä tarkoitat. Mutta koetanpa ottaa selkoa siitä, pitääkö se paikkansa vai eikö. Sinäkin, Thrasymakhos, olet siis vastannut, että oikeudenmukaista on se mikä on edullista; ja kuitenkin kielsit minua vastaamasta niin; – vastauksessasi tosin on lisäys: väkevämmälle.

– Vähäinen lisäys muka! hän sanoi.

– Ei ole vielä selvää, onko se suurikaan. Mutta se on selvää, että meidän täytyy tutkia, pitääkö vastauksesi yhtä totuuden kanssa. Minäkin olen näet samaa mieltä, että nimittäin oikea on edullinen asia, sinä taas teet lisäyksen ja sanot oikean olevan sen, mikä on väkevämmälle eduksi; minäpä en tiedä pitääkö tämä paikkansa, asiaa on siis tutkittava.

– Tee se, hän vastasi.

13. -- Niin tehdään, sanoin. -- Ja ilmoitahan minulle, etkö myöskin

sano oikeaksi sitä, että hallitsevia totellaan?

– Kyllä.

– Ovatko eri yhteiskuntien vallanpitäjät erehtymättömiä, vai voivatko erehtyäkin?

– Tietysti voivat erehtyäkin, hän sanoi.

– Eivätkö siis ryhtyessään lakeja säätämään säädä toisia lakeja oikein, mutta muutamia väärin.

– Kyllä minun mielestäni.

– Säätää lakeja oikein on siis kaiketi sama kuin säätää semmoista, mikä on lain laatijalle itselleen edullista, ja säätää väärin on sama kuin säätää semmoista, mikä on lainlaatijalle itselleen epäedullista? Vai kuinka tarkoitat?

– Niin juuri.

– Mutta minkä vain ovat säätäneet, sekö tulee hallittavien tehdä, ja tämäkö se on oikeus?

– Kuinkas muuten?

– Ei siis sinun puheesi mukaan ole oikeudenmukaista ainoastaan se, että tehdään sitä, mikä on väkevämmälle edullista, vaan myöskin sen vastakohta, nimittäin se, että tehdään sellaista, mikä on hänelle epäedullista.

– Mitä sinä sanot? hän kysyi.

– Mielestäni juuri saman, minkä itse sanoit. Mutta katsokaamme asiaa tarkemmin. Emmekö ole samaa mieltä siitä, että vallanpitäjät käskiessään hallittavia jotakin tekemään välistä erehtyvät siitä, mikä on heille itselleen parasta, ja että toiselta puolen on oikein, että hallittavat tekevät mitä vallanpitäjät käskevät? Emmekö ole siitä sopineet?

– Niin minä puolestani luulen, hän vastasi.

– No ajattele siis myöskin, sanoin, – että olet myöntänyt oikeaksi senkin, että tehdään sellaista, mikä on vallanpitäjille ja väkevämmille epäedullista, milloin nimittäin vallanpitäjät tahtomattaan käskevät sellaista, mikä on heille haitaksi; ja sinähän sanot olevan oikeudenmukaista, että hallittavat tekevät mitä vallanpitäjät käskevät. Eiköhän silloin, sinä ylen viisas Thrasymakhos, pakostakin jouduta siihen, että näin ollen on oikein tehdä päinvastoin kuin sinä sanot? Heikompienhan näet käsketään tehdä sitä, mikä on väkevämmille epäedullista?

– Niin on, Sokrates, kautta Zeuksen, Polemarkhos sanoi; – sehän on ihan selvää!

– Niin, jos sinä pääset todistamaan hänen puolestaan, Kleitophon tokaisi puheeseen tarttuen.

– Ja mihin todistajaa tarvitaankaan? Polemarkhos kysyi; – myöntäähän Thrasymakhos itse, että vallanpitäjät välistä säätävät semmoista, mikä on heille itselleen vahingollista, ja että toiselta puolen on oikeudenmukaista, että hallittavat heidän säädöksiään noudattavat.

– Niin, Polemarkhos; onhan Thrasymakhos opettanut, että vallanpitäjäin käskyjen noudattaminen on oikeudenmukaista.

– Ja sanoipa hän myöskin,[17] Kleitophon, että oikeudenmukaista on se, mikä on väkevämmälle eduksi. Ja esitettyään nämä molemmat väitteet hän taas myönsi, että väkevämmät välistä käskevät heikompia ja hallittavia tekemään sellaista, mikä on heille itselleen [nim. väkevämmille] epäedullista. Mutta näistä myönnytyksistä seuraa, että se, mikä on väkevämmälle epäedullista, saattaa olla yhtä oikeudenmukaista kuin se, mikä on hänelle edullista.

– Mutta, Kleitophon vastasi, – väkevämmän edulla hän tarkoitti sitä, minkä väkevämpi pitää itselleen edullisena; se tulee heikomman tehdä, ja tämän hän selitti oikeudeksi.

– Eipä sanottu niin, Polemarkhos väitti.

– Ei ole väliä, Polemarkhos, minä sanoin, – vaan jos Thrasymakhos nyt puhuu niin, niin myöntäkäämme vain, että se on hänen käsityksensä.

14. -- Ja sanohan minulle, Thrasymakhos, tämäkö oli tarkoituksesi?

Tahdoitko sanoa oikean olevan sen, mikä väkevämmän mielestä näyttää olevan väkevämmälle eduksi, oli se sitten toden totta eduksi tai ei? Tätäkö sanomme sinun tarkoittaneen?

– Ei se ollenkaan ollut tarkoitukseni, hän vastasi; – vai luuletko minun tarkoittavan, että erehtyvä on väkevämpi, juuri silloin kun hän erehtyy?

– Kyllä minä, vastasin, – luulin sinun tarkoittavan sitä, kun myönsit, etteivät vallanpitäjät ole erehtymättömiä vaan joskus erehtyvätkin.

– Oletpa, Sokrates, perusteluissasi koukkuilija! Vai sanot siis sen, joka tekee erehdyksen sairaiden hoidossa, heti lääkäriksi juuri siinä kohden, missä hän erehdyksen tekee? Tai sen, joka tekee laskuvirheen, juuri siihen virheeseen nähden laskumestariksi? Minun ymmärtääkseni käytämme puheessa sellaista sanontaa, että lääkäri on erehtynyt ja laskumestari erehtynyt ja koulumestari samoin; mutta itse asiassa – se on minun mielipiteeni – ei yksikään näistä koskaan erehdy, mikäli hän on sitä, joksi hänet sanomme; niin että tarkasti puhuen – koska sinäkin muka käytät täsmällistä sanontaa – ei yksikään ammattimies erehdy. Sillä tiedon uupuessahan erehtyvä erehtyy, eikä hän siinä kohden ole mikään ammattimies. Niin ettei yksikään mestari eikä viisas eikä vallanpitäjäkään erehdy silloin, kun hän on vallanpitäjä; mutta jokainen kyllä sanonee, että lääkäri on erehtynyt ja vallanpitäjä on erehtynyt. Käsitä minua siis niin, että minäkin nyt vastasin sinulle siihen tapaan. Mutta täsmällisin vastaus on tämä: vallanpitäjä, mikäli hän on vallanpitäjä, ei erehdy, vaan, koska hän ei erehdy, hän säätää sen, mikä on hänelle itselleen parasta, ja se tulee vallanalaisen tehdä. Pysyn siis siinä, minkä alusta pitäen sanoin: oikeus on siinä, että tehdään se, mikä on väkevämmälle eduksi.

15. -- No niin, Thrasymakhos, sanoin; -- olenko mielestäsi koukkuilija?

– Ihan varmaan, hän vastasi.

– Oletko siis sitä mieltä, että kavalasti panen sinulle kampia keskustelussa, kysyessäni sinulta niinkuin kysyin?

– Senhän tiedän varsin hyvin, hän vastasi; – eikä sinulla kuitenkaan tule olemaan siitä mitään etua; et näet voine minun huomaamattani kietoa minua metkuillasi, etkä, jos metkusi huomaan, voine myöskään kukistaa minua puheesi voimalla.

– No miekkoinen, enhän edes yrittänekään, sanoin. – Vaan jottei meidän keskenämme jälleen syntyisi sellaista selkkausta, niin määrittelehän selvästi, kumpaa "vallanpitäjällä" ja "väkevämmällä" tarkoitat, tavallisen sanonnan mukaistako, vaiko sitä, joka on vallanpitäjä ja väkevämpi sanan täsmällisessä merkityksessä, niinkuin nyt käytät näitä sanoja, väittäessäsi että heikomman on oikeudenmukaista tehdä se, mikä on väkevämmälle eduksi, sentähden että hän on väkevämpi.

– Tarkoitan sitä, joka on vallanpitäjä sanan täsmällisimmässä merkityksessä. Koukkuile ja juonittele siinä vain, minkä voit; en ollenkaan pyydä sinua arkailemaan. – Mutta etpä mihinkään pysty.

– Luuletko minua sitten niin hulluksi, että yrittäisin ajaa jalopeuran partaa ja petkutella Thrasymakhosta?

– Äskenhän juuri yritit, hän vastasi, – vaikka siinäkin olit mitätön.

– Jo riittää sitä lajia, sanoin. – Vaan sanohan minulle: onko se, joka on lääkäri sanan täsmällisessä merkityksessä, niinkuin äsken lausuit, onko hän rahanansaitsemistoiminnan harjoittaja vai sairaiden vaalija?

– Sairaiden vaalija, hän vastasi.

– Entä laivanohjaaja? Onko laivanohjaaja, sanan oikeassa merkityksessä, laivamiesten käskijä, vai onko hän laivamies?

– Laivamiesten käskijä.

– Ei ole, ymmärtääkseni, pantava huomiota siihen, että hän kulkee laivassa, eikä häntä ole sanottava laivamieheksi [eli matruusiksi]; häntä ei näet sanota laivanohjaajaksi siksi, että hän kulkee laivassa, vaan taitonsa vuoksi ja siksi, että hän on laivamiesten käskijä.

– Se pitää paikkansa.

– Eiköhän ole jotakin, mikä on jokaiselle näistä eduksi?

– On tietenkin.

– Eikö, minä kysyin, – taitokin ole olemassa sitä varten, jotta se etsisi ja hankkisi sitä, mikä heille kullekin on eduksi?

– Kyllä sitä varten, hän vastasi.

– Onko siis olemassa mitään muuta jokaiselle taiteelle edullista ja tarpeellista kuin se, että se itse on niin täydellinen kuin mahdollista?

– Mitä tällä kysymyksellä tarkoitat?

– Esimerkiksi jos minulta kysyisit, sanoin, – riittääkö ihmisruumiille se, että se on ihmisruumis, vai tarvitseeko se lisäksi jotakin muuta, niin vastaisin, että kyllä se ihan varmasti on jonkin muunkin tarpeessa. Siitä syystähän nyt on keksitty lääkärintaitokin, että ruumis on raihnainen eikä sille riitä se, että se on ruumis. Sitä varten siis on saatu aikaan lääkintätaide, jotta se ruumiille tuottaisi sitä, mikä sille on hyödyksi. Olenko mielestäsi oikeassa, kysyin, vai enkö?

– Olet oikeassa, hän vastasi.

– No kuinkas onkaan? Onko lääkintätaide itse raihnainen, tai kaipaako mikään muu taide jotakin lisäapua, niinkuin silmät tarvitsevat näkökykyä ja korvat kuuloa ja niinkuin sentähden niitä varten tarvitaan sellaista taidetta, mikä etsii ja hankkii sitä, mikä on niille [siis näölle ja kuulolle j.n.e.] hyödyksi? Onko siis itse taiteessakin jokin raihnaisuus ja tarvitseeko jokainen taide toista taidetta, joka huolehtii sen edusta, ja tarvitseeko tämä taas toista, ja näin loppumattomiin? Vai huolehtiiko se itse siitä, mikä on sille itselleen edullista? Tai onko niin, ettei se tarvitse oman itsensä eikä minkään muunkaan taiteen apua sen huoltamiseksi, mikä muka on sen oman raihnauden [eli puutteellisuuden] vuoksi edullista? Sillä eihän missään taiteessa ole mitään raihnautta eikä puutteellisuutta, eikä sen asiana ole huolehtia minkään muun edusta kuin sen, johon se taiteena kohdistuu; vaan jokainen taide on, mikäli se on oikeata taidetta, itse vammaton ja terve, niin kauan kuin se, ollen taidetta sanan täsmällisessä merkityksessä, pysyy kokonaan sinä, mikä se on. Ja tarkastahan asiaa tuon täsmällisen sanonnan mukaisesti: näinkö on asianlaita vaiko toisin?

– Näin se näkyy olevan, hän sanoi.

– Eihän siis lääkintätaide hae sitä, mikä on lääkintätaiteelle, vaan sitä, mikä on ruumiille edullista?

– Niin on, hän vastasi.

– Eikä hevoshoitotaide sitä, mikä on hevoshoitotaiteelle, vaan sitä, mikä on hevosille hyödyllistä, eikä mikään taide hae sitä mikä sille itselleen on eduksi, – sillä se ei ole sen tarpeessa, – vaan sitä, mikä on hyödyksi sille, johon se taiteena kohdistuu.

– Niin näkyy olevan, hän sanoi.

– No kaiketi taiteet hallitsevat sitä alaa, johon niiden toiminta kohdistuu, ja tämä ala on niiden vallan alainen.

Sen hän myönsi, vaikkakin kovin vastahakoisesti.

– Ei siis mikään taide katso väkevämmän etua eikä sitä säädä, vaan heikomman, valtansa alaisen etua.

Tähänkin hän lopulta myöntyi, vaikka tosin koetti kiistellä sitä vastaan. Mutta kun hän oli myöntynyt, sanoin:

– Eiköhän siis ole niin, ettei mikään lääkäri, mikäli hän on lääkäri, hae eikä määrää sitä, mikä on eduksi lääkärille, vaan sitä, mikä on edullista sairaalle? Sillä ollaanhan yksimielisiä siitä, että lääkäri (täsmällisessä merkityksessä) on ruumiiden hallitsija eikä mikään rahanansaitsemisammatin harjoittaja. Vai eikö olla siitä yksimielisiä?

Sen hän myönsi.

– Eikö myöskin oltu yksimielisiä siitä, että laivanohjaaja (täsmällisessä merkityksessä) on laivamiesten käskijä, mutta ei ole mikään laivamies?

– Oltiin.

– Ei siis sellainen laivanohjaaja ja käskijä hae ja käske sitä, mikä on laivanohjaajalle eduksi, vaan laivamiehelle ja valtansa alaiselle.

Hän yhtyi tähän vastahakoisesti.

– Niinpä, Thrasymakhos, sanoin, – ei kukaan muukaan missäkään käskijäntoimessa oleva, mikäli hän on käskijä, hae eikä säädä sitä, mikä on edullista hänelle itselleen, vaan sitä, mikä on eduksi sille, mikä on hänen käskijävaltansa alaista, ja sille tehtävälle, jota hän itse hoitaa; tätä sekä sitä, mikä on tälle edullista ja suotuisaa, hän pitää silmällä lausuessaan kaiken, minkä lausuu, ja tehdessään kaiken, minkä tekee.

16. Kun nyt asian pohdinnassa olimme tulleet tähän kohtaan, ja kaikille

oli ilmeistä, että oikeamielisyyden merkitys oli pyörähtänyt aivan päinvastaiseksi, niin Thrasymakhos, sen sijaan että olisi vastannut, lausui: – Sanoppas minulle, Sokrates, onko sinulla lapsenpiikaa?

– Miksi niin? sanoin; – eikö sinun tulisi vastata pikemmin kuin tehdä mokomia kysymyksiä?

– Sentähden, Thrasymakhos vastasi,– sentähden että hän antaa nenäsi olla tukossa eikä sitä niistä, vaikka olet sen tarpeessa; hänen syynsähän on, ettet edes tiedä mitään, et lampaista etkä paimenesta.

– Mitähän sanotkaan, minä kysyin.

– Sinä näet luulet, että lammas- tai karjapaimenet pitävät silmällä lampaitten tai lehmien parasta ja niitä syöttäessään ja hoitaessaan katsovat mitään muuta kuin isäntiensä ja omaa etuaan; samaten uskot, että valtioissa hallitsevat miehet, ne nimittäin, jotka toden totta hallitsevat, ovat toisella kannalla hallittaviin nähden kuin joku paimen on lampaihin nähden, ja että he yöt päivät pitävät mitään muuta silmällä kuin sitä, mistä itse hyötyvät.

Ja niin syvästi olet perillä oikeudessa ja oikeamielisyydessä, vääryydessä ja väärämielisyydessä, ettet tiedä, että oikeamielisyys ja oikeus todellisuudessa ovat toisen etua, väkevämmän ja hallitsevan hyötyä, mutta tottelevan ja alamaisen omaa vahinkoa ja että vääryyden laita on päinvastoin: että se hallitsee niitä, jotka toden totta ovat "hyvätapaisia"[18] ja oikeamielisiä, ja että hallittavat tekevät sitä, mikä hallitsevalle on eduksi, (tämä kun on väkevämpi), ja tuottavat hänelle onnellisuutta palvelemalla häntä, mutta eivät mitenkään tuota onnellisuutta omalle itselleen. Onpa sinun, sinä ylen "hyvätapainen" Sokrates, seuraavalla tavoin todettava, että oikeamielinen aina jääpi osapuoleksi väärämielisen rinnalla. Ensiksikin keskinäisissä liikeasioissa et koskaan, milloin oikeamielinen henkilö on tekemisissä väärämielisen kanssa, saata kumppanuussuhteen hajotessa nähdä oikeamielisellä olevan enempää kuin väärämielisellä, vaan päinvastoin vähemmän. Edelleen, kun ollaan tekemisissä valtion kanssa, maksaa oikeamielinen, milloin veroa on suoritettava, yhtä suurista varoista enemmän, väärämielinen vähemmän, ja kun taas valtiolta on saatavissa jokin tulo, hyötyy jälkimmäinen runsaassa määrin, mutta edellinen ei hituistakaan. Ja kun kumpikin hoitaa jotakin valtion virkaa, käy oikeamielisen tietenkin niin, että vaikkei hän kärsisikään mitään muuta vahinkoa, ainakin hänen omat asiansa hoidon puutteen vuoksi ovat huonommalla kannalla, mutta hän ei, koska on oikeamielinen, ollenkaan hyödy valtion varoista; ja päälle päätteeksi hän saa osakseen omaistensa ja tuttaviensa suuttumusta, koska ei halua tehdä heille palveluksia, vastoin oikeutta. Väärämieliselle taas käy kaikissa näissä kohden ihan päinvastoin. Tarkoitan näet sitä, jota äskenkin[19] tarkoitin, sitä, joka kykenee hankkimaan itselleen etuja suuressa määrin. Tarkastahan häntä, jos tahdot selvästi erottaa, kuinka paljon edullisempaa hänelle mieskohtaisesti on olla väärämielinen kuin oikeamieliselle on olla oikeamielinen. Ja kaikkein helpoimmin ymmärrät sen, jos käännyt täydellisimmän vääryyden taholle, sen, joka tuottaa väärintekijälle suurimman onnellisuuden ja niille, jotka vääryyttä kärsivät eivätkä tahdo vääryyttä tehdä, suurimman kurjuuden. Tämä on tyrannivalta, joka niin hyvin varkain kuin väkivalloin riistää toisten omaisuutta – jumalten ja ihmisten, yksityisten ja yhteiskunnan –, eikä sitä riistä vähittäisin vaan kahmaloittain. Kun joku joutuu ilmi jostakin yksityisestä senlaatuisesta rikoksesta, rangaistaan häntä ja hän saa osakseen mitä suurimman häpeän; sanotaanhan näet niitä, jotka tekevät jonkin yksityisen senlaatuisen konnantyön, pyhän häväisijöiksi ja ihmisrosvoiksi ja murtovarkaiksi ja kavaltajiksi ja tavallisiksi varkaiksi. Mutta kun joku kansalaisten omaisuuden ohessa anastaa heidät itsensäkin orjikseen ja laskee heidät ikeensä alle, niin sellaisillepa ei anneta noita rumia nimiä, vaan sen sijaan sanotaan heitä onnellisiksi ja autuaallisiksi, eivätkä heitä siksi sano ainoastaan heidän kansalaisensa, vaan kaikki muutkin, jotka vain saavat kuulla, että mies on täyttänyt vääryyden koko mitan; sillä vääryyden morkkaajat eivät sitä morkkaa siksi, että heitä peloittaa vääryyden tekeminen, vaan siksi, että heitä peloittaa vääryyden kärsiminen. Näin, Sokrates, vääryys on, kun sitä harjoitetaan kyllin suuren mittakaavan mukaan, sekä voimakkaampi että vapaan miehen arvon mukaisempi ja herranomaisempi kuin oikeus; ja, niinkuin alusta pitäen sanoin, oikeus on se, mikä on väkevämmälle eduksi; vääryys taas on jokaisen omaksi hyödyksi ja eduksi.

17. Tämän lausuttuaan Thrasymakhos aikoi poistua, kun kylvettäjän

tavoin oli kaatanut koko puheensa korviimme runsaana ryöppynä. Mutta läsnäolijatpa eivät sallineetkaan hänen mennä, vaan pakottivat hänet jäämään ja vastaamaan sanoistaan. Ja minä itsekin puolestani pyysin hartaasti ja sanoin:

– Sinä ihmeteltävä Thrasymakhos, kuinka sinä, singautettuasi sellaisen sanan, aiot poistua, ennenkuin olet tyystin opettanut meitä tai itse saanut meiltä oppia, onko asianlaita sellainen vai toisenlainen? Vai pientäkö asiaa luulet ryhtyneesi määräilemään etkä koko elämänviettoa, sitä, mitenkä kukin meistä saattaa elää elämänsä suurimmaksi edukseen?

– Olenko siis muka minä, Thrasymakhos vastasi, – toista mieltä tästä asiasta [nimittäin kysymyksen tärkeydestä]?

– Siltä näyttää, vastasin; – taikka [muussa tapauksessa] et näy ollenkaan välittävän meistä etkä huolehtivan siitä, vietämmekö elämämme huonommin vai paremmin, meillä kun ei ole sitä tietoa, mitä väität sinulla olevan. Ole siis, hyvä mies, ystävällinen ja ilmaise tietosi meille. Se hyvä työ näet, minkä teet meille, joita on niin monta, ei tule olemaan huonosti sijoitettu. – Omastapa puolestani sanon sinulle, etten ole vakuutettu enkä usko vääryyden olevan oikeamielisyyttä edullisemman, en edes jos sen sallitaan olla omin valloin eikä sitä estetä toimimasta miten vain haluaa. Vaan, hyvä ystävä, olkoon mies väärämielinen ja olkoon hänellä valta tehdä vääryyttä joko varkain tai väkivalloin: ei hän sittenkään saa ainakaan minua uskomaan, että tämä on oikeamielisyyttä edullisempi. Ja niin on kaiketi laita monen muunkin joukossamme, ei yksin minun. Todista siis meille tyydyttävästi, sinä miekkoinen, että ajattelemme väärin pitäessämme oikeamielisyyttä suuremmassa arvossa kuin väärämielisyyttä.

– Ja kuinka, hän sanoi, – voin saada sinut vakuutetuksi? Jollei näet se, minkä nyt olen esittänyt, ole saanut sinua vakuutetuksi, niin mitä sinulle enää teenkään? Tuleeko minun ottaa todisteluni ja ihan tuupata ne sieluusi?

– Älähän sentään, Zeuksen tähden, minä vastasin. – Vaan ennen kaikkea pysy siinä, minkä olet sanonut, taikka, jos muutat kantaa, tee se avonaisesti äläkä meitä petkuttele. Nythän huomaat, Thrasymakhos, – tarkastakaamme näet vielä äskeistä perusteluasi – huomaat, että vaikka ensin määrittelit tosi-lääkäriä, et jäljestäpäin[20] enää katsonut tarvitsevasi pitää tarkkaan kiinni tosi-paimenesta, vaan olet sitä mieltä, ettei hän, mikäli hän on paimen, lampaita kaitessaan katso lampaitten parasta, vaan pitää silmällä maukasta ravintoa, niinkuin mikäkin herkuttelija, joka aikoo ryhtyä kemuihin, taikka sitten myyntiä, niinkuin hän olisi rahanansaitsemisammatin harjoittaja eikä paimen. Mutta eihän paimentamistaito huolehdi mistään muusta kuin siitä, mitenkä se parhaiten hyödyttää sitä, jota hoitamaan se on asetettu. Sillä paimentamistaidon omasta edusta, joka on siinä, että se on niin oivallinen kuin suinkin, on kaiketi riittävästi huolehdittu, niin kauan kun se ei ole puutteellinen paimentamistaitona. Ja näinpä minä puolestani arvelin[21] meidän olevan nyt pakko myöntää, ettei hallitseva valta, mikäli se on hallitseva valta, koskaan pidä silmällä kenenkään muun kuin vallan- ja huolenpidonalaisen parasta, oli tuo valta sitten valtiollista tai yksityistä laatua. Entä sinä, luuletko valtioissa hallitsevien – sanan oikeassa merkityksessä hallitsevien – hoitavan tointaan omasta tahdostaan?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – sitä en luule, vaan tiedän sen varmasti.

18. -- Kuinkas onkaan? kysyin; -- etkö huomaa, Thrasymakhos, ettei

kukaan halusta tahdo hoitaa noita muita hallitsemistoimia,[22] vaan että he vaativat palkkaa, koska heidän mielestään hallitsemisesta ei koidu etua heille itselleen, vaan hallittaville? Vastaahan vain tähän kysymykseen: emmekö sano jokaisen taiteen aina eroavan muista siinä, että sillä on erilainen tehtävä? Äläkä, miekkoinen, vastaa vasten vakaumustasi, jotta pääsisimme jonnekin perillekin.

– Niin, juuri siinä, hän sanoi, – se muista taiteista eroaa.

– Ja eiköhän myöskin ole niin, että jokainen eri taide tuottaa meille jotakin sille ominaista, mutta ei kaikille taiteille yhteistä etua, niinkuin esimerkiksi lääkintätaide tuottaa terveyttä, laivanohjaamisen taide turvallisuutta merimatkalla, ja muut samalla tavoin?

– Kyllä, niin on.

– Eiköhän siis myös palkanansaitsemisammatti[23] tuota palkkaa? Sehän näet on sen tehtävänä. Vai sanotko lääkärinammatin ja laivanohjaamisammatin samaksi ammatiksi? Taikka jos tahdot määritellä ihan tarkkaan, niinkuin olet ottanut tehdäksesi, niin ethän suinkaan siinäkään tapauksessa, että joku laivaa ohjatessaan tulee terveeksi, koska merimatka on hänelle terveellinen, siitä syystä tahdo sanoa hänen ammattiansa lääkintäammatiksi?

– En suinkaan, hän vastasi.

– Etkä myöskään palkanansaitsemisammattia lääkintäammatiksi, jos joku palkkaa ansaitessaan tulee terveeksi.

– Enhän suinkaan.

– Entä sanotko lääkintäammatin palkanansaitsemisammatiksi, jos joku toista parantaessaan ansaitsee palkan?

– En, hän sanoi.

– No emmekö ole sopineet siitä, että jokaisen ammatin tuottama hyöty on sille ominaista?

– Olkoon menneeksi, hän vastasi.

– On siis selvää, että se hyöty, mikä yhtäläisesti tulee kaikkien ammattimiesten osalle, koituu heille siitä, että oman taiteensa ohessa kaikki harjoittavat jotakin yhteistä taidetta.

– Niin näkyy olevan.

– No väitämmehän, että se hyöty, mikä ammattimiehille koituu palkan ansaitsemisesta, johtuu siitä, että he oman taiteensa ohessa harjoittavat palkanansaitsemistaidetta.

Hän myönsi vastahakoisesti.

– Tämä etu, palkan saanti, ei siis kullekin koidu hänen omasta ammatistaan, vaan – jos asiaa on tarkkaan tutkittava – saa lääkintäammatti aikaan terveyttä, mutta palkanansaitsemisammatti palkan; ja rakentamisammatti saa aikaan rakennuksen, mutta palkanansaitsemisammatti, kun se rakentamisammattiin liittyy, saa aikaan palkan, ja sellainen on kaikkien muidenkin ammattien laita: jokainen niistä suorittaa omaa tehtäväänsä ja hyödyttää sitä, jota se on asetettu hallitsemaan. Vaan jollei siihen tule lisäksi palkkaa, niin koituukohan silloin ammattimiehelle hänen taidostaan mitään hyötyä?

– Ei näy koituvan, hän vastasi.

– No mutta eikö hän myöskään tee hyötyä, milloin hän työskentelee ilmaiseksi?

– Kyllä minun mielestäni.

– On siis, Thrasymakhos, jo selvää se, ettei mikään ammatti eikä mikään hallitustoimi hanki sitä, mikä on sille itselleen eduksi, vaan, niinkuin jo taannoin sanoimme, sekä hankkii että säätää sitä, mikä on hallittavalle eduksi, pitäen silmämääränään tämän, heikomman, etua eikä väkevämmän. Juuri sen minä äskenkin,[24] Thrasymakhos hyvä, sanoin syyksi, minkä tähden ei kukaan omasta tahdostaan halua hallita ja nähdä vaivaa muiden ihmisten vastuksien hoitelemisessa, vaan vaatii palkkaa, koska se, joka tahtoo käyttää taitoaan oikein, ei koskaan hanki eikä säädä – mikäli hän säätää ammattinsa mukaisesti – sitä, mikä on hänelle itselleen, vaan sen, mikä on hänen hallittavalleen parasta. Ja tämän sanoin olevan ilmeisesti syynä, minkätähden niille, joiden on suostuttava hallitsemaan, täytyy olla tarjona palkka: joko rahaa tai kunniaa – tai rangaistus, jos nimittäin mies hallitustoimesta kieltäytyy.

19. -- Mitä tällä tarkoitat, Sokrates? kysyi Glaukon. -- Molemmat

palkat kyllä tunnen, mutta mistä rangaistuksesta puhut ja mitenkä mainitset sen palkan veroisena, sitä en ymmärtänyt.

– Et siis ymmärrä jaloimpien miesten palkkaa, sanoin, – sitä, jonka vuoksi kunnollisimmat miehet hallitsevat, milloin he hallitsemaan suostuvat. Vai etkö tiedä, että kunnianhimoa ja rahanhimoa sanotaan häpeällisiksi, ja että ne toden totta ovat häpeällisiä?

– Tiedän kyllä, hän vastasi.

– Siitä syystä siis, sanoin, – jalot henkilöt eivät tahdo hallita rahan eivätkä kunnian vuoksi; he näet eivät tahdo julkisesti vaatia palkkaa hallitusvirasta ja siten saada palkalla ostettavien nimeä, eivätkä hankkimalla itselleen salaa omin päin tuloja virastaan ansaita varkaiden nimeä, eivätkä myöskään kunnian vuoksi, sillä eivät ole kunnianhimoisia. Täytyy siis heidän varaltaan olla pakko ja rangaistus, jos halutaan saada heitä suostumaan hallitustoimeen. Siitäpä johtunee, että pidetään häpeällisenä, jos joku pyrkii hallitustoimeen omasta halusta, pakkoa odottamatta. Mutta ankarin rangaistus on siinä, että, jollei itse tahdo hallita, joutuu kehnomman hallittavaksi, ja minusta näyttää siltä, kuin kunnolliset ihmiset, milloin he hallitsevat, tekisivät sen tämän rangaistuksen pelosta. Eivätkä he silloin astu hallitustoimeen siksi, että muka toivovat saavansa mitään hyvää taikka voivansa siinä viettää nautintorikasta elämää, vaan siksi, että se on välttämätöntä, eikä heillä ole tilaisuutta uskoa sitä tointa kellekään, joka olisi heitä parempi tai heidän vertaisensa. Sillä jos olisi olemassa kunnon miesten yhteiskuntaa, niin siinä varmaan taisteltaisiin siitä, mitenkä päästäisiin hallitsemasta, niinkuin tätä nykyä taistellaan hallitusvallasta. Ja siinäpä kävisi selvästi näkyviin, että sille, joka on hallitusmies sanan oikeassa merkityksessä, totisesti ei ole luonteenomaista huolenpito omasta, vaan hallittavien edusta. Näin ollen jokainen ymmärtäväinen ihminen mieluummin valitsisi sen, että toinen häntä hyödyttäisi, kuin sen, että itse näkisi vaivaa toista hyödyttäessään. En siis mitenkään yhdy siihen Thrasymakhoksen väitteeseen, että oikeus on väkevämmän etu. Mutta sitä asiaa tarkastamme toistekin.[25] Paljon tärkeämpi on näet mielestäni se, mitä Thrasymakhos nyt sanoo, hän kun väittää väärämielisen ihmisen elämän oikeamielisen elämää paremmaksi. Kuinka siis sinä, Glaukon, valitset, kysyin; – ja kumpi puhe sinusta on totuudenmukaisempi?

– Minun mielestäni, hän vastasi, – oikeamielisen elämä on edullisempi.

– Kuulitko, kysyin, – kuinka monta hyvää puolta Thrasymakhos väitti väärämielisen elämällä olevan?

– Kuulin, hän vastasi, mutt'en usko.

– Haluatko siis, että koetamme – jos vain mitenkään voimme keksiä keinon – saada häntä vakuutetuksi siitä, ettei hänen väitteensä pidä paikkaansa?

– Haluan kyllä, hän vastasi; – kuinkas muuten?

– Jos nyt, sanoin, – ryhdymme pitkiin kiistapuheisiin ja pidämme hänelle puheen puhetta vastaan, esittäen kaikki ne edut, jotka koituvat oikeamielisyydestä, ja hän taas puolestaan tekee samalla tavoin, ja me jälleen pidämme toisen puheen, niin tulee pakko laskea ja mitata ne edut, joiden me, kumpainenkin, väitämme kumpaisestakin [nim. oikeamielisyydestä ja vääryydestä] koituvan, ja silloinpa jo tulemme tarvitsemaan joitakin tuomareja riitamme ratkaisijoiksi. Jos taas tarkastamme asiata samalla tavoin kuin äsken ja koetamme päästä keskinäiseen yksimielisyyteen, tulemme itse olemaan yht'aikaa tuomareina ja asianajajina.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Kumpi tapa siis, kysyin, – on sinulle mieleen?

– Jälkimmäinen, hän vastasi.

20. -- Tule siis, Thrasymakhos, sanoin; -- vastaa meille alusta alkaen:

väitätkö, että täydellinen väärämielisyys on täydellistä oikeamielisyyttä edullisempi?

– Juuri sen väitänkin, hän vastasi, – ja olen maininnut mistä syystä.

– Sanohan siis, missä mielessä niistä lausut sellaisen arvostelun? Sanotko toisen niistä kunnollisuudeksi [eli hyveeksi], toisen kehnoudeksi [eli paheeksi]?

– Kuinkas muuten?

– Siis kai sanot oikeamielisyyden kunnollisuudeksi, väärämielisyyden kehnoudeksi?

– Onhan se luultavaa, sinä hupainen ihminen, minä kun juuri väitän, että vääryys tuottaa etua, mutta oikeamielisyys ei!

– Kuinka sitten sanotkaan?

– Päinvastoin, hän vastasi.

– Oikeamielisyydenkö sanot kehnoudeksi?

– En, vaan erittäin jaloksi "hyvätapaisuudeksi" [= yksinkertaisuudeksi].[26]

– Väärämielisyyden siis sanot pahatapaisuudeksi?

– En, vaan hyväneuvoisuudeksi.

– Ovatko siis mielestäsi, Thrasymakhos, väärämieliset ihmiset viisaat ja kunnolliset?

– Kyllä, ne jotka kykenevät äärimmäiseen vääryyteen ja osaavat laskea ihmisten valtioita ja kansakuntia valtansa alaisiksi. Vaan sinä kai luulet minun tarkoittavan kukkaroiden näpistelijöitä. Kyllähän tosin, hän sanoi, – sellainenkin tuottaa etua, jollei se joudu ilmi, mutta siitä ei kannata puhua, vaan kyllä siitä, minkä juuri mainitsin.

– En kyllä, sanoin, – ole epätietoinen siitä, mitä tällä tarkoitat; mutta se minua hämmästyttää, että pidät vääryyttä hyveenä ja viisautena, mutta oikeamielisyyttä näiden vastakohtana.

– Mutta niinpä juuri väitän.

– Sepä, vastasin, – on jo kovempaa puhetta, ystäväni, eikä ole enää helppoa tietää mitä siihen sanoa. Jos näet tosin väittäisit vääryyden tuottavan etua, mutta kumminkin myöntäisit sen olevan pahetta tai häpeätä, niinkuin jotkut muut tekevät, niin voisimme jotakin sanoa yleisen käsitystavan kannalta. Mutta nyt tulet ilmeisesti väittämään, että vääryydessä on sekä kauneutta että voimaakin, ja omistamaan sille kaikki muut ominaisuudet, jotka me omistimme oikeamielisyydelle, sinä kun olet juljennut väittää vääryyden hyveeksi ja viisaudeksi.

– Ennustat ihan oikein, hän sanoi.

– Mutta niin ollen, sanoin, – en saa arastella tutkimuksen jatkamista, niin kauan kuin uskon sinun puhuvan, mitä ajattelet. Minusta näet näyttää siltä, Thrasymakhos, kuin et tosiaankaan nyt laskisi pilaa, vaan puhuisit, mitä ajattelet todellisesta asianlaidasta.[27]

– No mitä se sinua liikuttaa, ajattelenko siitä niin vai näin? Ja miks'et sen sijasta kumoa väitettäni?

– Eihän se minua liikutakaan, vastasin. – Mutta koetahan vielä vastata tähän kysymykseen: oletko sitä mieltä, että oikeamielinen tahtoo saada etua toisen oikeamielisen edellä?[28]

– Ei suinkaan, hän vastasi; – silloinhan hän ei olisi siivo ja yksinkertainen ["hyvätapainen"], niinkuin nyt on.

– No kuinkas onkaan? Haluaako hän saada etua oikeudenmukaisen toiminnan edellä?

– Ei sitäkään, hän vastasi.

– Halunneeko hän sitten etua väärämielisen edellä ja katsoneeko hän sen oikeudenmukaiseksi, vai lieneekö niin, että hän ei katso sitä oikeudenmukaiseksi?

– Kyllä hän saattaa sen siksi katsoa, hän vastasi, ja halunnee sitä hankkia; mutta ei taida siihen pystyä.

– Mutta en kysy sitä, minä sanoin, – vaan tätä: onko niin, että oikeamielinen ei vaadi eikä tahdo etua toisen oikeamielisen edellä, mutta kyllä väärämielisen edellä?

– Niin on kyllä asian laita, hän vastasi.

– Entä väärämielinen, katsooko hän olevansa oikeutettu saamaan etua oikeamielisen edellä, vieläpä oikeudenmukaisen toiminnan edellä?

– Kuinkas muuten? hän vastasi; – katsoohan hän olevansa oikeutettu hankkimaan etua kaikkien muiden edellä.

– Pyrkiikö siis väärämielinen saavuttamaan etua väärämielisenkin ihmisen edellä, vieläpä väärämielisen toiminnankin edellä, ja pyrkiikö hän kilvoitellen hankkimaan itselleen enempää kuin milläkään muulla on?

– Niin juuri.

21. -- Sanokaamme siis näin, lausuin: -- oikeamielinen ihminen ei pyri

saamaan etua samanlaatuisen edellä, mutta kyllä toisenlaatuisen edellä, väärämielinen taas pyrkii saamaan etua niin hyvin samanlaatuisen kuin toisenlaatuisenkin edellä.

– Mainiosti sanottu, hän vastasi.

– Mutta onhan väärämielinen sekä viisas että kunnollinen, mutta oikeamielinen ei kumpaistakaan.

– Siinäkin, hän vastasi, – puhut oikein.

– No, eiköhän myöskin ole niin, sanoin, – että väärämielinen on viisaan ja kunnollisen ihmisen laatua, mutta oikeamielinen ei ole kumpaisenkaan laatua?

– Eiköhän se, joka on samaa laatua kuin jokin [muu], hän vastasi, – tule myös olemaan yhtäläinen sellaisten kanssa, mutta se, joka ei ole niiden laatua, ei tule olemaan yhtäläinen sellaisten kanssa?[29]

– Aivan oikein. Kumpainenkin heistä on siis yhtäläinen kuin ne, joidenka laatua hän on.

– Kuinkas muuten? hän sanoi.

– Hyvä, Thrasymakhos; no, sanotko henkilön musikaaliseksi, toisen epämusikaaliseksi?

– Kyllä.

– Kumpaisen heistä sanot ymmärtäväiseksi, kumpaisen ymmärtämättömäksi?

– Musikaalisen tietysti ymmärtäväiseksi, epämusikaalisen ymmärtämättömäksi.

– Etköhän myöskin sano häntä kunnolliseksi, mikäli hän on ymmärtäväinen, ja kehnoksi, mikäli hän on ymmärtämätön?

– Kyllä.

– Entä mitä sanot lääkintätaitoisesta? Etkö hänestä puhu samalla tavalla?

– Samalla.

– Oletko siis, hyvä mies, sitä mieltä, että musiikkimies, kun hän lyyryä virittää, kieliä pingoittaessaan ja höllentäessään tahtoo saada etua toisen musiikkimiehen edellä tai vaatii itselleen etuutta?[30]

– En minä ainakaan.

– Entä epämusikaalisen edellä?

– Se on välttämätöntä.

– Kuinka sitten on lääketaitoisen laita? Oletko sitä mieltä, että hän ravintoa tai juomaa määrätessään tahtoo saavuttaa etua toisen lääkintätaitoisen miehen taikkapa itse lääkärintoimen edellä?

– Eihän toki.

– Entä sen edellä, joka ei ole lääketaitoinen?

– Kyllä.

– Harkitsehan edelleen, kaikenlaiseen tietoon ja tietämättömyyteen nähden, tokkohan mielestäsi joku, jolla on tietoa, haluaa joko toimittaa tai sanoa enempää kuin toinen, jolla on tietoa, vai eikö hän halua toimittaa tai lausua samaa kuin se, joka samaan toimintaan nähden on yhtäläinen kuin hän.

– Kaiketi, hän vastasi, – täytynee olla niin.

– Entä tietämätön? Eikö hän koeta saada itselleen etua yhtä hyvin tietävän kuin tietämättömän edellä?

– Niin kai.

– Mutta se, jolla on tietoa, on kai viisas?

– Kyllä.

– Ja viisas on kunnollinen?

– Niin.

– Kunnollinen ja viisas ei siis halua saada etua yhtäläisen, mutta kyllä toisenlaisen ja vastakkaisen edellä.

– Nähtävästi, hän vastasi.

– Vaan kehno ja tietämätön haluaa saada etua sekä yhtäläisen että toisenlaisen edellä?

– Niin näkyy olevan.

– No mutta, Thrasymakhos, minä sanoin, – emmekö ole sitä mieltä, että väärämielinen pyrkii hankkimaan itselleen etua sekä toisenlaisen että yhtäläisen edellä? Vai etkö sanonut niin?

– Niin kyllä, hän vastasi.

– Ja oikeamielinen taas ei tule hankkimaan itselleen etua yhtäläisen, mutta kyllä toisenlaisen edellä?

– Niin.

– Oikeamielinen on siis viisaan ja kunnollisen kaltainen ja väärämielinen kehnon ja ymmärtämättömän.

– Niin tuntuu olevan.

– Mutta sovimmehan siitä, että kukin on senkaltainen kuin se, jonka kanssa hän on yhtäläinen.[31]

– Sovimme kyllä.

– On siis käynyt meille ilmi, että oikeamielinen on kunnollinen ja viisas, mutta väärämielinen tietämätön ja kehno.

22. Thrasymakhos kyllä myönsi kaiken tämän, mutta hän ei sitä tehnyt

niin helpolla kuin minä nyt siitä kerron, vaan vastahakoisesti ja väkinäisesti, kovasti hikoillen, sillä olihan myöskin kesä. Siinä tilaisuudessa näinkin, mitä en koskaan ennen ollut nähnyt: näin Thrasymakhoksen punastuvan. Mutta kun siis olimme sopineet siitä, että oikeamielisyys on hyvettä ja viisautta, mutta väärämielisyys kehnoutta ja tietämättömyyttä, niin sanoin:

– Hyvä, tämä asia olkoon siis tällä tavoin ratkaistuna; mutta sanoimmehan vääryyden olevan myöskin voimakkaan,[32] vai etkö muista, Thrasymakhos?

– Muistan kyllä, hän vastasi; – mutta enpä voi hyväksyä sitäkään, minkä nyt olet esittänyt, ja minulla on yhtä ja toista siitä sanottavana. Mutta jos puhun, niin tiedän kyllä, että väität minun pitävän kansankokouspuhetta.[33] Joko siis salli minun puhua niin pitkälti kuin haluan, taikka, jos mieluummin haluat kysellä, niin kysele; minä taas puolestani vastaan niinkuin vastataan satuja kertoville akoille: sanomalla "no niin", ja päätä nyökäyttämällä ja pudistamalla.

– Älä sentään suinkaan, sanoin, – vasten omaa mielipidettäsi.

– Sinun mieliksesi sen teen, hän sanoi, – koska et salli minun puhua. Ja mitä muuta haluat?

– En mitään, totta Zeus; vaan jos niin teet, niin tee se; minä taas kyselen.

– Kysele siis.

– Kysyn samaa kuin äskenkin, jotta tarkastaisimme koko asian järjestään; kysyn, mimmoinen oikeamielisyys on väärämielisyyteen verraten. Sanottiinhan näet, että väärämielisyys on oikeamielisyyttä mahtavampi ja voimakkaampi; mutta nytpä (sanoin) oikeamielisyys, jos se kerran on sekä viisautta että hyvettä, helposti osoittautuu väärämielisyyttä voimakkaammaksikin, koska väärämielisyys on tietämättömyyttä; ei liene enää ketään, joka ei tätä oivaltaisi. Mutta minäpä en halua, Thrasymakhos, käsitellä asiaa näin yksinkertaisesti, vaan jotensakin tähän tapaan: myöntänet kai, että jokin valtio saattaa olla väärämielinen ja koettaa vääryydellä orjuuttaa muita valtioita ja on niitä orjuuttanut, vieläpä pitää niitä useita valtansa alaisina?

– Kuinkas en sitä myöntäisi! hän vastasi; – ja sen juuri tekee ennen kaikkea paras ja täydellisimmässä määrässä väärämielinen valtio.

– Ymmärrän, sanoin; – sehän oli sinun oppiasi; mutta mitä siihen oppiin tulee, otan punnittavakseni seuraavaa: voiko valtio, joka tulee toista mahtavammaksi, säilyttää tätä mahtavuuttaan ilman oikeamielisyyttä, vai onko välttämätöntä, että se sitä säilyttääkseen turvautuu oikeamielisyyden apuun?

– Jos oikeamielisyys, hän vastasi, – niinkuin äsken väitit, on viisautta, niin mahtavuutta säilytetään oikeamielisyyden avulla, jos taas on niinkuin minä sanoin, niin vääryyden avulla?

– Thrasymakhos, olen oikein hyvilläni, sanoin, – siitä, ettet tyydy vain päätä nyökäyttämään ja pudistamaan, vaan vieläpä vastaat oikein kauniisti.

– Sen näet teen sinulle mieliksi, hän sanoi.

23. -- Siinäpä, hyvä mies, teet oikein. Mutta teepäs minulle mieliksi

tämäkin ja sano: voiko mielestäsi valtio tai sotajoukko tai rosvot tai varkaat tai mikään muu joukkokunta, joka yhteisesti ryhtyy johonkin vääryydellä, saada mitään aikaan, jos harjoittavat vääryyttä toisiansa vastaan?

– Eivät suinkaan, hän vastasi.

– Entä jos eivät tee toisilleen vääryyttä? Eivätkö silloin menesty paremmin?

– Ihan varmasti.

– Sillä, Thrasymakhos, tuottaahan vääryys keskinäisiä riitoja, vihaa ja tappeluja, mutta oikeamielisyys sopua ja ystävyyttä. Eikö niin?

– Olkoon niin, hän vastasi, – jotten riitaantuisi sinun kanssasi.

– Siinä, hyvä mies, teet oikein. Mutta sano minulle vielä: jos siis tämä on vääryyden työtä, että se synnyttää vihaa kaikkialla missä se asustaa, eikö se siis myöskin, kun sitä on – olipa vapaiden tai orjien keskuudessa – saa heitä vihaamaan toisiansa ja taistelemaan keskenään ja tee heitä yhteiseen toimintaan kykenemättömiksi?

– Kyllä.

– No, entä jos väärämielisyyttä on kahdessa henkilössä, eivätkö nämä silloin riitaannu ja inhoa toisiansa ja tule niin hyvin toistensa kuin oikeamielistenkin vihollisiksi?

– Tulevat, hän vastasi.

– Entä siis, sinä ihmeteltävä mies, jos yhdessä henkilössä on väärämielisyyttä, tokkohan se silloin menettää voimansa, vai säilyttääkö se sen yhtä hyvin?

– Säilyttäköön sen yhtä hyvin, hän vastasi.

– Eiköhän se mahti, mikä väärämielisyydellä on, osoittaudu sellaiseksi, että se, missä se vain saa jalansijaa – valtiossa tai suvussa tai sotajoukossa tai missä muussa tahansa –, ensiksi tekee tämän kyvyttömäksi saamaan mitään aikaan omin voimin, sisäisen riidan ja eripuraisuuden tähden, ja toiseksi tekee sen niin hyvin oman itsensä kuin jokaisen vastustajan ja oikeamielisen viholliseksi. Eikö ole niin?

– Aivan niin.

– Ja silloinkin, kun se asustaa yksilössä, se, minun käsitykseni mukaan, saapi aikaan tämän kaiken, mikä onkin sen luonnonomaisena työnä: se näet ensiksi tekee hänet toimintaan kykenemättömäksi, koska hän on riidassa oman itsensä kanssa eikä hänessä ole sisäistä sopua, ja sitten niin hyvin oman itsensä kuin oikeamielistenkin viholliseksi; eikö niin?

– Kyllä niin on.

– Mutta oikeamielisiä, hyvä ystävä, ovat tietenkin jumalatkin?

– Väärämielinen tulee siis, Thrasymakhos, olemaan jumalienkin vihollinen, mutta oikeamielinen heidän ystävänsä.

– Nauti huoleti herkullisesta perustelustasi, hän sanoi; – en näet aio sinua vastustaa, jotten joutuisi läsnäolijani vihoihin.

– No ole siis hyvä, sanoin, – ja suo minulle loputkin juhla-ateriasta, siten että vastaat samalla tavoin kuin nytkin. Oikeamieliset osoittautuvat siis sekä viisaammiksi[34] että oivemmiksi ja toimikykyisemmiksi, mutta väärämieliset eivät kykene mihinkään yhteiseen toimintaan, – kun näet sanomme, että jotkut, vaikka ovatkin väärämielisiä, joskus ovat yhdessä toistensa kanssa tarmokkaasti suorittaneet jonkin tehtävän, emme silloin puhu täyttä totta, sillä eiväthän he, jos olisivat ihan läpeensä väärämieliset, olisi voineet pidättäytyä tekemästä pahaa toisilleen; vaan ilmeistä on, että heissä on ollut jonkinverran oikeamielisyyttä, joka on vaikuttanut sen, etteivät sentään ole harjoittaneet vääryyttä toisiansakin vastaan samalla kuin niitä vastaan, joidenka kimppuun he ovat käyneet; tämä se on syynä siihen, että he ovat saaneet aikaan minkä ovat saaneet. Ryhtyessään vääryydellä vääryyden töihin he siis ovat olleet vain puoleksi kehnot, sillä läpeensä kehnot ja kokonaan väärämieliset ihmiset ovat myöskin kokonaan toimintaan kykenemättömät.

Siitä siis, että näiden asiain laita on tällainen, eikä sellainen kuin sinä ensin väitit, siitä olen selvillä. – Mutta viettävätkö oikeamieliset myöskin parempaa elämää kuin väärämieliset ja ovatko näitä onnellisemmat, sitä kysymystä (jota aioimme myöhemmin ottaa tutkittavaksi), sitä on nyt tutkittava. Että niin on niiden laita, se kyllä on mielestäni jo nytkin selvää, niiden perustelujen nojalla, mitkä olemme esittäneet, mutta asiaa on kuitenkin vielä tarkemmin tutkittava. Sillä eihän keskustelumme koske yhdentekevää asiaa, vaan sitä, millä tavoin ihmisten tulee elää.

– Tutki vain, hän sanoi.

– Sen teen, vastasin. – Ja sanohan minulle: onko mielestäsi olemassa mikään hevoselle ominainen tehtävä?

– Kyllä minusta.

– Määrittelet kai siis niin hyvin hevosen kuin minkä tahansa muunkin tehtäväksi sen, mikä joko yksinomaan tai parhaiten voidaan toimittaa sillä?

– En ymmärrä, hän vastasi.

– Tarkoitan tällä tavoin: voitko nähdä millään muulla kuin silmillä?

– Enhän toki.

– Entä voitko kuulla millään muulla kuin korvilla?

– En mitenkään.

– Emmekö siis ole oikeassa sanoessamme nämä toiminnat niiden [siis silmien ja korvien] tehtäviksi?

– Niin tietenkin.

– Entä edelleen: voit kai leikata viinipuun vesaa väkipuukolla ja vuolinveitsellä ja useilla muilla aseilla?

– Kuinkas muuten?

– Mutta et millään luullakseni niin hyvin kuin tarhurin käyräveitsellä, joka on nimenomaan sitä varten tehty.

– Se on totta.

– Emmekö siis määrittele tätä käyräveitsen tehtäväksi?

– Niin teemme.

24. -- Ymmärtänet nyt paremmin, mitä äsken tarkoitin kysyessäni, eikö

kunkin kappaleen tehtävänä ole se, minkä ainoastaan se suorittaa tai minkä se suorittaa paremmin kuin mikään muu?

– Kyllä ymmärrän, hän vastasi; – ja minunkin mielipiteeni on, että se se on jokaisen eri kappaleen tehtävä.

– Hyvä, sanoin; – no eiköhän sinusta jokaisella kappaleella, jolla on jokin tehtävä, ole myöskin jonkinmoinen oivallisuus [eli t.s. kyky][35] Palatkaamme samoihin esimerkkeihin: sanommehan että silmillä on tehtävä?

– Niinpä niin.

– Eikö siis silmillä ole jokin kyky.

– On niillä kyky.

– Entä oliko korvilla mikään tehtävä?

– Oli.

– Eikö siis myös jokin kyky?

– Kyllä.

– Entä kuinka on kaikkien muiden kappaleiden laita? Eiköhän samoin?

– Samoin.

– Pysähdytään tähän. Voivatko silmät suorittaa omaa tehtäväänsä hyvin, jollei niillä ole omaa ominaista kykyänsä [eli t.s. oivallisuuttaan], vaan tämän asemesta huonoutta?

– Ja kuinka se olisi mahdollista? hän sanoi. – Tarkoitat kaiketi sokeutta näön asemesta.

– Tarkoitan, vastasin, – sitä kykyä, mikä [eri kappaleilla] on; en näet vielä tiedustele sitä asiaa, vaan kysyn, suorittavatko toimivaiset ominaisella kyvyllään tehtävänsä hyvin, huonoudella taas huonosti.

– Kyllä, hän vastasi, – siinä olet oikeassa.

– Eivätköhän siis korvatkin, jos niiltä puuttuu niiden ominainen kyky, suorita tehtäväänsä huonosti?

– Ihan varmaan.

– Sovitammeko siis saman säännön kaikkiin muihinkin asioihin?

– Kyllä minusta.

– No harkitsehan sen jälkeen tätä: onko sielulla mitään tehtävää, jota et voi suorittaa niin millään muulla olevaisella? Teemmekö esimerkiksi oikein, jos määräämme huolenpidon ja hallitsemisen ja tuumailun ja kaiken sellaisen minkään muun kuin sielun suoritettavaksi, ja saatammeko sanoa näiden tehtäväin olevan millekään muulle ominaisia?

– Emme millekään muulle.

– Entä elämä? Sanommeko sen sielun tehtäväksi?

– Tietysti, hän vastasi.

– No emmekö siis sano sielulla olevan jonkinmoista oivallisuutta [eli kykyä]?

– Kyllä.

– Voikohan näin ollen, Thrasymakhos, sielu koskaan suorittaa omat tehtävänsä hyvin, jos siltä riistetään sen ominainen kyky, vai onko se mahdotonta?

– Mahdotonta.

– Huonon sielun täytyy pakostakin hallita ja huoltaa huonosti, mutta hyvän sielun toimittaa kaikki nämä tehtävät hyvin.

– Niin täytyy.

– Emmekö sopineet[36] siitä, että juuri oikeamielisyys on sielun oivallisuutta, väärämielisyys sen huonoutta?

– Kyllähän niin sovimme.

– Siis oikeamielinen sielu ja oikeamielinen mies elävät hyvin, väärämielinen huonosti.

– Niin näkyy olevan, sinun perustelusi mukaan.

– Mutta se, joka elää hyvin, sehän on autuas ja onnellinen, joka ei, on päinvastaisessa tilassa.

– Kuinkas muuten? hän sanoi.

– Oikeamielinen on siis onnellinen, väärämielinen onneton.

– Olkoot, hän sanoi.

– Mutta eihän ole edullista olla onneton, vaan kyllä olla onnellinen.

– Kuinkas muuten?

– Eikä siis, Thrasymakhos miekkoinen, väärämielisyys koskaan ole oikeamielisyyttä edullisempi.

– No tämä olkoon, Sokrates, sinulle suotu juhla-ateriaksi Bendis-jumalattaren juhlassa.

– Niin, ja sinä, Thrasymakhos, olet minut sillä kestinnyt; olethan näet käynyt leppeäksi minua kohtaan ja luopunut vihaisuudestasi. Kestitys ei tosin ole ollut oikein tyydyttävä, mutta syy on omassa itsessäni, ei sinussa. Vaan niinkuin kärkkyilijät sieppaisevat sitä ruokalajia, jota kulloinkin kannetaan pöydälle, ja maistelevat sitä, ennenkuin ovat kunnolleen nauttineet edellisestä, niin minäkin olen mielestäni, ennenkuin olen saanut selkoa siitä, mikä alkujaan oli silmämääränämme, siitä nimittäin, mitä oikeamielisyys on, jättänyt tämän asian syrjään[37]ryhtynyt tutkimaan onko oikeus huonoutta ja tietämättömyyttä, vai viisautta ja kuntoa, enkä, kun sittemmin tuli lausutuksi, että vääryys on oikeamielisyyttä edullisempi, malttanut olla siirtymättä edellisestä asiasta siihen kysymykseen. Täten on keskustelun tuloksena nyt se, etten tiedä niin mitään. Sillä kun en tiedä mitä oikeus on, voin tuskin saada tietää onko se jokin hyve vai ei, ja onko ihminen, jossa se asustaa, onnellinen vai onneton.

Selityksiä I kirjaan.

[1] 327 A. Glaukon, ks. Johdanto, siv. IX-XII, jossa myöskin tehdään selkoa muista tässä luvussa mainituista henkilöistä.

[2] 327 A. Tämän kirjan lopussa olevasta maininnasta (354 A) ilmenee, että se juhla, josta Sokrates tässä kertoo, oli Bendideia, s.o. thraakialaisen Bendi's-jumalattaren juhla. Ne lukuisat muukalaiset, jotka tilapäisesti tai pysyväisesti oleskelivat Ateenan vilkasliikkeisessä satamakaupungissa, Peiraieuksessa, toivat näet sinne mukanaan omia jumaliansa ja pyhiä menojansa, ja m.m. sinne kotiutui thraakialaisten Bendiin palvelus; saipa tämä jumalatar, jota kreikkalaiset pitivät samana kuin heidän oma Artemis-jumalattarensa, sijan ateenalaisten virallisesti säännöstellyissä jumalanpalvelusmenoissa. Sokrates mainitsee, että se juhla, jonka vietosta hän tässä kertoo, juuri vietettiin ensimmäistä kertaa; tällä kaiketi tarkoitetaan, että se juuri silloin oli laillistettu. Epätietoista on, milloin tämä tapahtui; se vain tiedetään, että juhlaa vietettiin vuosittain Thargelion-kuukauden 19-20 päivänä, siis kesäkuun alussa, ja että Bendiillä ainakin v. 403 e.Kr. oli pyhäkkö Peiraieuksessa, lähellä Artemis Munykhían temppeliä (Ksenophon, Helleniká II 4.11).

Sokrates ei mainitse sen jumalattaren nimeä, jota hän sanoo Peiraieuksessa käydessään palvoneensa. Attikalaisen kielenkäytön, mukaan "jumalattarella" – milloin ei nimeä mainittu – yleensä tarkoitettiin Ateenan varsinaista suojelusjumalatarta Athenea (att. Atheenaa); ja voisihan hyvin ajatella, että Platon olisi aloittanut syvämietteisen teoksensa antamalla Sokrateen kertoa palvoneensa juuri tätä jumalatarta, jossa hänen kansansa oli olennoinut parhaat ihanteensa. Mutta toiselta puolen "jumalatarta" tässä mainitaan niin läheisessä yhteydessä Bendiin juhlan kanssa, että tuskin voi olettaa tarkoitetun ketään muuta jumalatarta kuin Bendistä. Näkyyhän olevan Sokrateen ajatustavan ja mielenlaadun mukaista, että hän on valmis hurskaasti kunnioittamaan vierasperäistäkin jumalolentoa, niin pian kuin hänen valtionsa on tunnustanut tämän omakseen.

[2a] 327 B. Vaippani liepeestä: vaipalla tarkoitetaan tässä himátion-nimistä pukinetta, ylen isoa neliskulmaista kangaskappaletta, jonka väljiin laskoksiin ruumis melkein kokonaan peittyi; se ulottui hartioilta n. nilkkojen paikkeille asti. Sivistyneen luokan ateenalaiset pitivät sitä aina yllään kodin ulkopuolella esiintyessään. Himationissa ei ollut mitään solkea eikä muuta kiinnitintä, vaan se pysyi paikoillaan siten, että sen kulma työnnettiin toisen kainalon varaan. Alusvaatteena oli paidan tai mekon tapainen n.s. khiton (lat. tunica).

[3] 328 E. Vanhuuden kynnys: tämä sananparsi esiintyy m.m. Iliaassa ja Odysseiassa (II. XXII 60, XXIV 487, Od. XV 246, 348, XXIII 212) ja Hesiodoksen "Työt ja päivät" nimisessä runoelmassa (331); sillä tarkoitetaan äärimmäistä vanhuutta; tämä näet on ikäänkuin kynnyksenä elämän ja kuoleman välillä.

[4] 329 A. Vanhaa tunnettua sananpartta: kreikkalainen sananparsi oli: ikätoveri on ikätoverille mieleen.

[5] 329 E. Seripholainen: Seriphos on pieni (n. 78 neliökm:n suuruinen) Kykladi-saaristoon kuuluva saari, lännen puolella Paroksesta.

[6] 331 A. Hänellä on saattajanaan j.n.e.: tämä runopätkä on peräisin jostakin kadonneesta Pindaroksen runoelmasta (Pind. fragm. 214 Bergk).

[7] 331 C. Oikeamielisyys: kreik. dikaiosyne. Tähän termiin sisältyy niin sanoaksemme kaksipuolinen käsite: sillä näet tarkoitetaan sekä oikeaa mieltä että objektiivista oikeata eli oikeutta. "Valtio"-teoksessa tämän käsitteen selvittämisellä ja kehittämisellä on kerrassaan keskeinen sija. – Kephalos vanhus on äsken (331 A, B) lausunut sen ajatuksen, että ihmisen (lähinnä vanhuksen) sielunrauhalle on ylen tärkeätä, että hän välttää valheen ja maksaa pois kaiken, mitä hän on jumalille ja ihmisille velkaa. Sokrates puolestaan ilman muuta olettaa että vanhus sanoillaan on lausunut oikeamielisyyden määritelmän: oikeamielisyys ei näet tavallisen katsomustavan mukaan ole muuta kuin se, että puhutaan totta ja maksetaan kaikki velat. Tämän käsityksen hän sitten, varsinkin 6. luvusta (331 E.) alkaen, ottaa lähemmin tarkastettavakseen sekä osottaa sen pintapuoliseksi ja harhaan johtavaksi. Ja tästäpä sukeutuu laaja ja syvällinen, osaksi kyllä ällistyttäviä polkuja kulkeva oikeamielisyyden tosiolemuksen tutkimus.

[8] 331 D. Simonídes: tässä tarkoitetaan Keos-saarella (lähellä Attikan kaakkoiskärkeä) syntynyttä runoilijaa (556-468 e.Kr.), joka koorilaulujen ja elegiojen sepittäjänä saavutti erinomaisen maineen kautta koko kreikkalaisen maailman. Hänen runoistaan on melkein vain katkelmia säilynyt. Tekstissä oleva maininta on fragm. 191 Bergk.

[9] 333 A. Liikeasioita varten: alkutekstissä käytetty sana symbólaia merkitsee varsinaisesti välipuhe- eli kontrahtiasioita, mutta usein – niinkuin esillä olevassakin paikassa – sillä tarkoitettiin liike- eli kauppa-asioita ylipäätään.

[10] 334 B. Autólykos: Odysseuksen äidinisä. Vrt. Odysseia XIX 395 ja seur.

[11] 335 C. Kun ihmisiä vahingoitetaan ... täytyy heidän siis tulla vähemmin oikeamielisiksi: päätelmä tuntuu meistä kovin väkinäiseltä. Mutta on muistettava, etteivät kreikkalaiset vielä Platonin aikana olleet tottuneet selvästi erottamaan siveellistä ja fyysillistä etevyyttä eli oivallisuutta [olihan kumpainenkin kreik. sanontatavan mukaan "hyvettä" (areté')], eivätkä siveellistä ja fyysillistä huonoutta; olihan heidän sopusointuisen elämänkatsomuksensa mukaista, että heistä kaikenlaatuinen sielullinen ja ruumiillinen hyvä oli samaa hyvää, kaikki huono samaa huonoutta. Siksihän Platonin olikin niin tarmokkaasti ponnisteltava päästäkseen selvärajaisiin ja sisällyksensä puolesta luotettaviin käsitteisiin, – mikä ei estänyt häntä itseään useinkin turvautumasta noihin kansanomaisiin monivivahteisiin ajatusmuotoihin.

[12] 335 E. Bias toimi johtavana valtiomiehenä ja tuomarina Prienessä (Vähän Aasian Iooniassa), luultavasti 6:nnen vuosisadan alussa. Pittakos taas eli samoihin aikoihin Lesboksen Mytilenessä; kansalaistensa valitsemana täysivaltaisena lainlaatijana hän palautti puoluetaistelujen raatelemaan kaupunkivaltioonsa sisäisen järjestyksen. Bias ja Pittakos luettiin molemmat niin sanottujen seitsemän viisaan miehen joukkoon, joista oli olemassa monivivahteinen novellintapainen kertomussikermä.

[13] 336 A. Periandros: Kypseloksen poika, Korinthoksen mahtava itsevaltias (7:nnen vuosisadan loppupuolella ja 6:nnen alussa); hänetkin luettiin välistä "7 viisaan miehen" joukkoon; toiset taas, niinkuin esim. Herodotos, kuvasivat häntä julmaksi tyranniksi; tällä kannalla oli nähtävästi Platonkin. – Perdikkas on useiden Makedonian kuninkaiden nimi. Tässä luultavasti tarkoitetaan Perdikkas II, joka hallitsi 414-413 e.Kr. Pitäen silmällä omia ja valtakuntansa etuja hän peloponnesolaissodassa vuorotellen oli liitossa ateenalaisten kanssa Spartaa vastaan ja spartalaisten kanssa Ateenaa vastaan. – Kserkses: tunnettu Persian suurkuningas. – Ismenias, theebalainen valtiomies, Platonin aikalaisia. Hänen kerrotaan olleen niitä vaikutusvaltaisia miehiä, joille persialaiset v. 395 lähettivät rahoja, jotta he yllyttäisivät kaupunkivaltioitaan sotaan Spartaa vastaan; siten näet oli Agesilaos saatava luopumaan ahdistamasta persialaisia Vähässä Aasiassa; tarkoitus saavutettiinkin. Platon mainitsee Ismeniaan myöskin "Menon"-dialogissaan (90 A).

[14] 336 D. Leikillinen viittaus kansanomaiseen taikauskoon: jos susi näki ihmisen, ennenkuin ihminen havaitsi pedon, menetti ihminen muka puhekyvyn.

[15] 337 D. Useissa rikosasioissa rangaistus ei ollut ennakolta säädetty, vaan määrättiin kulloinkin arvion nojalla: syyttäjä vaati rikoksesta sen rangaistusmäärän, minkä hän katsoi vastaavan rikoksen suuruutta; jos tuomioistuin havaitsi syytteenalaisen syylliseksi, sai hänkin vuorostaan ehdottaa sen rangaistusmäärän, minkä hän katsoi kohtuulliseksi; lopulta tuomioistuin vahvisti jommankumman määrän. – Sokrateen oikeudenkäynti on yleisesti tunnettu esimerkki.

[16] 338 C. Pankration: "kaikkien voimienponnisteleminen", painin ja nyrkkeilyn yhdistelmä, suuria voimia ja lujaa sisua vaativa kilpailulaji. Pankrationurheilijan ruumiin arveltiin vaativan – ja sietävän – melkoista voimakkaampaa ravintoa, kuin niitä kasvis- ja kalaruokia, joihin kreikkalaiset yleensä tyytyivät ja jotka myös parhaiten soveltuivat Kreikan ilmanalaan.

[17] 340 A, B. Ja sanoipa hän myöskin j.n.e.: tämän repliikin lausuu Polemarkhos.

[18] 343 C. Hyvätapaisia: kreik. euethikói. Tätä sanaa käytettiin (samoin kuin eué'thes-sanaa, josta se on johdettu) hyvin usein halventavassa merkityksessä (= typerä); vrt. suom. yksinkertainen, jolla niin ikään alkuperäisen merkityksen ohessa on halventava merkitys.

[19] 343 E. Sitä, jota äskenkin tarkoitin: nämä sanat eivät viittaa mihinkään erityiseen lauseeseen, vaan koko siihen katsomustapaan, mikä edellisessä kuvauksessa (343 C-E) on tullut ilmi.

[20] 345 C. Ensin: 340 D, E; jälestäpäin: 343 A, B.

[21] 345 D. Arvelin: 342 C.

[22] Noita muita hallitsemistoimia: niitä, jotka eivät kohdistu valtioon, vaan muihin hallittaviin, niinkuin esim. lääkärin toimi kohdistuu sairaisiin, paimenen toimi karjaan j.n.e.

[23] 346 A. Palkan ansaitsemistaito Platon antaa tässä (346 A-D) Sokrateen erottaa palkan, ansaitsemisen eri taidoksi eli ammatiksi, jonka hän rinnastaa muiden taitojen eli ammattien kanssa. Tämä yllättävä erittely on vain teennäinen keino perustelun johtamiseksi siihen tulokseen, johon hän pyrkii.

[24] 346 E. Äskenkin: 345 E.

[25] 347 E. Mutta sitä asiaa tarkastamme toistekin: näillä sanoilla nähtävästi vain lausutaan, että toistaiseksi luovutaan puheena olleen kysymyksen käsittelystä; niillä ei viitata mihinkään myöhempään "Valtion" paikkaan. Vrt. kuitenkin 354 B ynnä Sel.

[26] 348 B. "Yksinkertaisuus": kreikaksi oikeastaan hyvätapaisuus eli hyväluontoisuus, vrt. Sel. I 343 C. Thrasymakhoksen suussa sillä on yksinkertaisuuden eli typeryyden merkitys, mutta toiselta puolen voi Sokrates vuorolauseessaan pilkallisesti olettaa, että sen vastakohtana on pahatapaisuus eli kehnous.

[27] 349 A. Todellisesta asianlaidasta: oikeamielisyyden ja väärämielisyyden todellisesta luonteesta.

[28] 349 B. Saada etua toisen ... edellä: vastaava kreik. sananparsi merkitsee oikeastaan "omistaa enempi kuin toinen", "saavuttaa" tai "pyrkiä saavuttamaan enempää kuin toisella on"; usein sitä käytetään, kun on puhetta etujen saavuttamisesta toisen kustannuksella. Omituista kyllä tätä samaa lausepartta lähinnä seuraavissa lauseissa ei kohdisteta ainoastaan henkilöön, jonka joku voittaa etujen saannissa, vaan myöskin toimintaan, jonka etu muka joutuu poljetuksi. Tätä on m.m. koetettu selittää siten, että oikeudenmukainen toiminta on kahden liiallisuuden keskivälillä; sillä olisi siis rajat, joiden yli ei voisi mennä toiselle eikä toiselle puolelle, koskei oikeudenmukaisuus kumpaisessakaan tapauksessa enää olisi oikeudenmukaisuutta. Tämä ajatus ei kyllä tunnu olevan juuri missään loogillisessa yhteydessä muun perustelun kanssa eikä se vie tätä eteenpäin. Mutta keskustelussaan Thrasymakhoksen kanssa Sokrates ei muutenkaan pidättäydy sofistimaisista saivarteluista.

[29] 349 C, D. Oikeamielinen ihminen ei pyri saamaan etua samanlaatuisen edellä, mutta kyllä toisenlaatuisen edellä, väärämielinen taas pyrkii saamaan etua niin hyvin samanlaatuisen kuin toisenlaatuisenkin edellä... Eiköhän se, joka on samaa laatua kuin jokin [muu], ... tule myös olemaan yhtäläinen sellaisten kanssa, mutta se, joka ei ole niiden laatua, ei tule olemaan yhtäläinen sellaisten kanssa: laadulla tarkoitetaan tässä suhteellista yhtäläisyyttä (sellaista kuin esim. näköisyyttä tai muuta sentapaista). Siitä, että jokin on ehdottomasti yhtäläinen kuin jokin muu, voidaan tietenkin kyllä päättää, että edellinen on myöskin suhteellisesti jälkimmäisen kaltainen (esim. näköinen tai muuta sellaista). Mutta siitä, että jokin on suhteellisesti jonkin muun kaltainen, ei suinkaan voida päättää, että hän on myös ehdottomasti yhtäläinen eli identtinen. Sokrateen lausuma päätelmä on siis virheellinen; vrt. Sel. 349 B. Paikka on muuten epäselvä ja on antanut aihetta eri selityksiin ja konjektuureihin.

[30] 349 E. Sokrates puhuu tässä vain aineellisten etujen tavoittelusta eikä ota lukuun taitoniekkain kilvoittelua etevyydestä sinänsä.

[31] 350 C. Kaltainen ja yhtäläinen: Ks. 349 C D ynnä Sel.

[32] 350 D. Mutta sanoimmehan vääryyden olevan myöskin voimakkaan, vai etkö, Thrasymakhos, muista: Katso 344 C ja 348 B.

[33] 350 E. Väität minun pitävän kansankokouspuhetta: s.o. väität minun koettavan tehota kuulijoihin pitkällä mahtipontisella puheella (meillä sanottaisiin: "aiot puhua lehterille").

[34] 352 B. Oikeamieliset osoittautuvat ... viisaammiksi j.n.e.: vrt. 350 B. – Väärämieliset eivät kykene j.n.e.: vrt. 351 E.

[35] 353 B. Oivallisuus eli kyky: vastaava kreik. sana on areté', jota tavallisesti käännetään sanalla "hyve". Tämä suom. sana edustaa kuitenkin paljon ahtaampaa, yksinomaan eetillistä käsitepiiriä. Aretén käsitteeseen näet mahtuu, kuten jo on huomautettu, kts. ylempänä Sel. 335 C, kaikenluontoinen etevyys, niinkuin voima, miehuus, uljuus, oivallisuus, kunto, kelpoisuus, kyky j.n.e. Lähemmin kuin suom. "hyve" sitä siis vastaavat ruots. dygd (vrt. verbi duga), saks. Tugend (vrt. taugen), latinan virtus, ransk. vertu, engl. virtue ja varsinkin ital virtu.

[36] 353 E. Emmekö sopineet: 350 C D, vrt. 351 A.

[37] 354 B. Luopuminen oikeamielisyyden olemusta koskevasta tutkinnasta ja siirtyminen sen eri ominaisuuksien pohdintaan tapahtui 347 E.

TOINEN KIRJA.

1. Kun olin tämän lausunut, luulin päässeeni puhelusta irti. Mutta tämä

puhelu olikin, niinkuin saatiin nähdä, vasta alkusoittoa. Glaukon näet ryhtyy muutenkin aina erinomaisen urhakasti jokaiseen asiaan, eikä tällöinkään tyytynyt siihen, että Thrasymakhos oli luopunut taistelusta, vaan sanoi:

– Sokrates, onko sinulle mieleen se, että näytät saaneen meidät uskomaan, että kaikin puolin on parempi olla oikeamielinen kuin väärämielinen, vai haluatko toden totta saada meidät siihen vakaumukseen?

– Kylläpä minä, vastasin, – mieluummin tahtoisin toden totta saada teidät vakuutetuiksi, jos siihen pystyn.

– Etpä siis tee sitä mitä itse tahdot, Glaukon sanoi. – Sillä vastaahan minulle: onko mielestäsi olemassa sellaista hyvää, jota emme toivo omaksemme sentähden, että haluamme sen seuraamuksia, vaan siksi, että olemme siitä hyvillämme sen oman itsensä tähden? Tarkoitan semmoista kuin ilo ja ne huvitukset, jotka eivät tuota mitään vahinkoa ja joista ei vastakaan koidu muuta, kuin että se ihminen on hyvillään, jolla niitä on.

– Olen kyllä sitä mieltä, sanoin, – että sellaista hyvää on olemassa.

– Entä sellaista, mikä on meille rakasta niin hyvin oman itsensä tähden kuin niiden seuraamusten vuoksi, jotka siitä johtuvat? Niinkuin ymmärrys ja näkö ja terveys; sillä sellaisesta tietenkin olemme hyvillämme kumpaisestakin syystä?

– Kyllä, vastasin.

– Entä huomaatko, hän kysyi, – kolmatta lajia hyvää, sitä, johon kuuluvat ruumiinharjoitukset ja sairauden hoitaminen, kun on potilaana, sekä lääkärintoimi, vieläpä lisäksi ansaitsemistoiminta? Näiden näet saatamme sanoa tuottavan vaivaa mutta olevan meille hyödyllisiä, emmekä niitä haluaisi niiden itsensä tähden, vaan kyllä palkkioiden ja muiden niistä koituvien etujen vuoksi.

– Onhan kyllä, vastasin, – tätä kolmattakin lajia; mutta mihin tämä kysymyksesi tähtää?

– No mihinkähän näistä kolmesta luokasta, hän kysyi, – asetat oikeamielisyyden?

– Luullakseni kauneimpaan, siihen, jota sen, joka tahtoo olla onnellinen, on harrastettava niin hyvin sen oman itsensä tähden kuin siitä koituvien seuraamusten vuoksi.

– Enimmät ihmiset, hän huomautti, – eivät ole kuitenkaan sitä mieltä, vaan lukevat oikeamielisyyden tuohon vaivalloiseen lajiin, jota on harjoitettava palkkioiden tähden ja hyvän maineen tuottaman arvonannon vuoksi, mutta jota sinänsä oman itsensä vuoksi on vältettävä epämiellyttävänä asiana.

2. -- Tiedän, sanoin, -- että ihmisillä on oikeamielisyydestä sellainen

mielipide, ja Thrasymakhos yhäti moittii sitä siitä, että se muka on tämänlaatuinen, ja vääryyttä hän ylistää. Mutta minäpä olen nähtävästi kankeaoppinen mies. – Kuule siis, Glaukon sanoi, – kuule minuakin, niin että nähtäisiin, oletko kenties yhtä mieltä minun kanssani. Minusta näet tuntuu siltä, kuin olisit liian aikaisin saanut Thrasymakhoksen lumotuksi ikäänkuin käärmeen;[1] vaan oikeamielisyyden ja väärämielisyyden selvittely ei minua vielä tyydytä. Haluan näet kuulla mitä kumpikin on ja mikä voima sillä on sinänsä, kun se asustaa sielussa, mutta niiden palkkiot ja niistä johtuvat seuraamukset tahdon jättää sikseen. Aion siis, jos se on sinullekin mieleen, menetellä tällä tavoin: uudistan Thrasymakhoksen perustelun ja esitän ensiksi, mimmoisen ihmiset väittävät oikeamielisyyden olevan ja mistä sanovat sen olevan peräisin; toiseksi väitän, että kaikki, jotka harjoittavat oikeamielisyyttä, harjoittavat sitä siksi, että siihen on pakko, mutta eivät siksi, että se on hyvä; kolmanneksi osoitan, että he siinä tekevät ihan oikein, sillä onhan – heidän väitteensä mukaan – väärämielisen elämä paljon parempi kuin oikeamielisen. Minun mielestäni, Sokrates, asianlaita kyllä ei ole ollenkaan sellainen; mutta olen ymmällä, kun olen saanut korvani lumpeeseen lörpötetyiksi kuunnellessani Thrasymakhosta ja lukemattomia muita, vaan en ole vielä kuullut kenenkään esittävän oikeamielisyyden paremmuutta väärämielisyyden rinnalla sellaisella tavoin kuin toivoisin. Haluan näet kuulla sitä ylistettävän sinänsä oman itsensä vuoksi. Ja varsinkin luulen saavani sen kuulla sinulta. Siksi aion voimieni takaa ylistää väärämielistä elämää ja puheellani näyttää sinulle, millä tavoin haluan saada kuulla sinun päinvastoin moittivan väärämielisyyttä ja ylistävän oikeamielisyyttä. Katsohan siis, onko ehdotukseni sinulle mieleen.

– Kaikin mokomin, minä vastasin, – sillä mistähän muusta ihminen, jolla on järkeä, mieluummin haluaisi tuon tuostakin puhua ja kuulla?

– Mainiosti puhuttu, hän sanoi; – ja kuule nyt siitä asiasta, jota sanoin ensiksi aikovani esittää, siitä nimittäin, mimmoinen oikeamielisyys on ja mistä se on saanut alkunsa. He näet väittävät, että vääryyden tekeminen on luonnostaan hyvää mutta vääryyden kärsiminen pahaa, ja että vääryyden kärsinnässä on enemmän pahaa kuin sen tekemisessä on hyvää. Siitä johtuu että, kun ihmiset sekä tekevät toisilleen vääryyttä että kärsivät toisiltaan vääryyttä ja saavat kumpaistakin kokea, ne, jotka eivät voi jälkimmäistä välttää eivätkä edellistä saavuttaa, katsovat edulliseksi sopia siitä, etteivät harjoita vääryyttä eivätkä joudu vääryyttä kärsimään. Ja siitä lähtökohdasta lähtien he ovat muka ruvenneet laatimaan lakeja ja keskinäisiä sopimuksia, ja sen, minkä laki käskee, he ovat sanoneet lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi. Se se on oikeamielisyyden synty ja olemus. Oikeamielisyys on siis parhaimman ja pahimman keskivälillä: parhaimman, nimittäin sen, että saa tehdä vääryyttä rangaistusta kärsimättä, ja pahimman, nimittäin sen, että saa kärsiä vääryyttä kykenemättä kostamaan; ja näiden välillä olevaan oikeuteen tyydytään, – ei siksi, että se on hyvä, vaan siksi, että sitä pidetään arvossa, kun ei jakseta harjoittaa vääryyttä. Sillä se, joka kykenee tekemään pahaa ja totisesti on mies, ei koskaan tekisi kenenkään kanssa sellaista sopimusta, että oltaisiin sekä tekemättä että kärsimättä vääryyttä; olisihan hän silloin hullu. Tämä ja tämänlaatuinen, Sokrates, on siis oikeamielisyyden olemus, ja tällaisia ne seikat, joista se on saanut alkunsa, yleisen käsityksen mukaan.

3. Että nekin, jotka harjoittavat oikeutta, tekevät niin vasten omaa

haluansa, siksi etteivät kykene harjoittamaan vääryyttä, sen kai parhaiten älyämme, jos ajatuksessamme teemme näin: annamme kumpaisellekin, oikeamieliselle yhtä hyvin kuin väärämielisellekin, täyden vallan tehdä mitä vain haluaa, ja sitten seuraamme heitä ja katselemme, mihin halu kumpaisenkin johtaa. Silloinpa kai tapaamme oikeamielisen kulkemasta samaanne kuin väärämielinenkin, omanvoiton vuoksi, jota jokainen olija luonnostaan ajaa takaa hyvänä asiana, vaikka laki väkipakolla ohjailee heitä syrjään, tasaoikeuden kunnioittamiseen. Mutta se vapaa valta, jota tarkoitan, olisi jotensakin sellainen kuin jos heillä olisi sensuuntainen kyky kuin Lyydialaisen Gygeen kantaisällä[2] kerrotaan olleen. Hän näet oli muka paimenena Lyydian silloisen hallitsijan palveluksessa. Olipa ollut ankara sade ja maantärähdys ja maa oli haljennut, ja oli syntynyt kuilu siihen paikkaan, jossa hän oli laumoja paimentamassa. Hän oli havainnut sen ja hämmästynyt ja astunut halkeamaan alas; ja tarinan mukaan hän oli siinä muiden ihmeellisten asiain ohessa myöskin nähnyt onton vaskihevosen, jossa oli luukut, ja niistä kurkistaessaan hän oli nähnyt hevosen sisällä olevan ihmisruumiin, näköjään yli-inhimillistä kokoa. Tällä ruumiilla ei ollut mitään muuta yllään, vaan ainoastaan kädessään kultasormus; sen hän oli vetänyt ruumiin sormesta ja sitten hän oli noussut maanhalkeamasta ylös. Ja kun paimenet olivat kokoontuneet tavanmukaiseen kokoukseen lähettääkseen kuninkaalle kuukautisen selonteon laumoistaan, oli hänkin saapunut sinne, sormessaan tuo sormus. Istuessaan muiden joukossa hän oli sattumalta kääntänyt sormuksen kannan itseensä päin, kämmenen sisäpuolelle. Kun se oli tapahtunut, oli hän käynyt vieruskumppaneilleen näkymättömäksi, ja hänestä oli puhuttu ikäänkuin hän olisi ollut poissa. Ja hänpä oli hämmästynyt, ja hypistellessään sormusta hän oli kääntänyt sen kannan ulospäin ja sitä tehdessään hän oli muuttunut näkyväksi. Tämän huomattuaan hän oli kokeillut sormuksella, oliko sillä semmoinen voima, ja hänelle oli tapahtunut samalla tavalla: kun hän käänsi sormuksen kannan sisällepäin, muuttui hän näkymättömäksi, kun taas käänsi sen ulospäin, hän tuli näkyväksi. Tämän havaittuaan hän oli heti toimittanut niin, että hän tuli niiden joukkoon, jotka lähetettiin kuninkaan luo. Sinne tultuaan hän oli vietellyt kuninkaan puolison ja yksissä neuvoin hänen kanssaan käynyt kuninkaan kimppuun, surmannut tämän ja anastanut vallan. Jos nyt olisi kaksi sellaista sormusta, ja oikeamielinen pistäisi sormeensa toisen, väärämielinen toisen, niin eipä luulisi kenenkään olevan niin teräksenlujaisen, että pysyisi oikeamielisyydessä ja jaksaisi pidättäytyä vieraasta omaisuudesta ja olla siihen kajoamatta, hänellä kun olisi valta ottaa huoleti toriltakin mitä vain haluaisi ja mennä sisään taloihin ja maata ketä vain haluaisi ja surmata tai kahleista vapauttaa kenen vain tahtoisi ja tehdä vaikka mitä, ollen jumalan vertainen ihmisten keskuudessa. Eikä hän näin tehdessään tekisi mitään muunlaista kuin tuo toinenkaan, vaan molemmat pyrkisivät samaa päämäärää kohti. Ja tämänpä saattaa pitää oivana todistuksena siitä, ettei kukaan ole oikeamielinen vapaasta tahdosta, vaan ainoastaan pakosta, koska oikeamielisyys yksityisen henkilön kannalta katsoen ei ole mitään hyvää; kukin näet harjoittaa vääryyttä, missä vain luulee kykenevänsä vääryyttä harjoittamaan. Joka ihminen näet arvelee, että mieskohtaisesti vääryys tuottaa paljon enemmän etua kuin oikeamielisyys, ja siinä hän on oikeassa (niin se on sanova, joka puhuu tästä asiasta); sillä, jos joku, saatuaan sellaisen vallan, ei tahtoisi tehdä niin mitään vääryyttä eikä kävisi toisen omaisuuteen käsiksi, niin hän niiden mielestä, jotka tämän näkisivät, olisi ylen kehno ja älytön; mutta toistensa edessä he ylistäisivät häntä, pettäen toinen toistansa, siksi että pelkäävät saavansa itse kärsiä vääryyttä. Sen pituinen se.

4. Mutta niiden ihmisten elämää, joista nyt puhumme, voimme arvostella

oikein, jos asetamme vastatusten oikeamielisimmän ja väärämielisimmän ihmisen; jollemme tee niin, emme sitä voi. Mimmoinen siis tämä vastatusten asettelu tulee olemaan? Tämmöinen: emme saa vähentää väärämieliseltä mitään hänen väärämielisyydestään emmekä oikeamieliseltä mitään hänen oikeamielisyydestään, vaan oletamme kumpaisenkin täydelliseksi omassa elämänlaadussaan. Ensiksi siis väärämielinen tehköön etevien ammatinharjoittajain tavoin: oikein taitava laivanohjaaja tai lääkäri erottaa sen, mikä hänen taiteensa alalla on mahdollista, siitä, mikä on mahdotonta, ja ryhtyy edelliseen, mutta jättää jälkimmäisen sikseen; edelleen, jos hän jossakin asiassa on tehnyt erehdyksen, niin hän kykenee sitä korjaamaan. Samoin väärämielinen, kun hän oikealla tavalla ryhtyy vääryyden töihin, älköön joutuko kiinni (jos mieli hänen olla kovin väärämielinen), vaan sitä, joka joutuu kiinni, pidettäköön halpana raukkana, sillä vääryyden huippu on siinä, että mies vaikuttaa oikeamieliseltä, vaikk'ei ole. Täydellisesti väärämieliselle on siis annettava täydellisin vääryys, älköönkä sitä vähennettäkö, vaan sallittakoon hänen harjoittaa suurinta vääryyttä ja samalla hankkia itselleen suurin oikeamielisyyden maine; ja jos hänelle sattuu jokin kompastus, olkoon hänellä kyky suoriutua pulasta; hän näet osatkoon sekä puhua vakuuttavasti, jos jokin hänen ilkitöistään saatetaan ilmi, että käyttää väkivaltaa, milloin väkivaltaa tarvitaan, niin hyvin oman rohkeutensa ja tarmonsa kuin hankkimiensa ystävien ja varojen avulla. Osoitettuamme väärämielisen tällaiseksi asettakaamme ajatuksessamme hänen rinnalleen oikeamielinen, – suora ja jalo mies, joka, niinkuin Aiskhylos sanoo,[3] ei tahdo kunnolliselta näyttää, vaan olla kunnon mies. Tuo ulkonäkö on siis häneltä riistettävä, sillä jos häntä pidetään oikeamielisenä, niin hän saa osakseen kunnianosoituksia ja lahjoja, siksi että häntä oikeamielisenä pidetään; eikä silloin ole varmaa, onko hän sellainen oikeamielisyyden vaiko lahjojen ja arvonannon vuoksi. Sentähden häneltä on riisuttava kaikki paitsi oikeamielisyys, ja hänet on asetettava päinvastaiseen asemaan kuin tuo edellinen: vaikk'ei hän harjoita mitään vääryyttä, hän olkoon mitä pahimmassa väärämielisyyden maineessa, jotta hänen oikeamielisyytensä olisi koeteltu, koskeivät huono maine ja siitä johtuvat seuraamukset voi häntä pehmentää; niin, hän olkoon järkkymätön kuolemaan asti, häntä pidettäköön väärämielisenä kautta koko elämän, vaikka hän on oikeamielinen; ja molempien näin saavutettua, toinen oikeamielisyyden, toinen väärämielisyyden äärimmäisen huipun, ratkaistakoon, kumpi heistä on onnellisempi.

5. -- Ohoh, minä sanoin, -- kuinka ankarasti sinä, Glaukon ystävä, hiot

kumpaisenkin miehen puhtaaksi arvostelua varten, ikäänkuin kuvapatsaan!

– Niin ankarasti kuin vain voin, hän vastasi. – Kun he nyt ovat sellaisina, niin ei nähdäkseni enää ole ollenkaan vaikeata kertoa mimmoinen elämä kumpaistakin odottaa. Se on siis lausuttava; ja jos sanani ovat karkeanlaiset, niin älä pidä niitä, Sokrates, minun sanoinani, vaan niiden, jotka ylistävät väärämielisyyttä oikeamielisyyttä paremmaksi. Hepä tulevat sanomaan näin: että oikeamielinen, kun hänen laitansa on tällainen, joutuu ruoskittavaksi, kidutettavaksi, kahleissa pidettäväksi, että häneltä tullaan polttamaan silmät päästä ja että hän lopulta, kun hän on kärsinyt kaikkea pahaa, pistetään seipääseen, ja hän saa tietää, ettei tule pyrkiä olemaan oikeamielinen vaan näyttämään oikeamieliseltä. Olisipa paljon oikeampi soveltaa tuo Aiskhyloksen sana väärämieliseen. Tullaan näet sanomaan, että oikeastaan väärämielinen, koska hän harrastaa asiaa, joka perustuu todellisuuteen, eikä elä ulkonäön vuoksi, ei pyri näyttämään väärämieliseltä, vaan olemaan väärämielinen.

    vaon uurtain syvän sydämensä vainioon,
    jost' oivain neuvoin sato versoo viljava.

Ensiksi – niin tullaan sanomaan – hänellä on valta-asema valtiossaan, siksi että häntä pidetään oikeamielisenä; edelleen hän naipi mistä suvusta vain haluaa ja naittaa kelle haluaa; hän yhtyy liike- ja yhdyssuhteisiin kenen kanssa vain tahtoo; ja tämän kaiken vuoksi hän vaurastuu, hyötyen siitä, ettei hylkää vääryyden töitä. Kun hän ryhtyy kiistoihin, joko yksityisiin tai julkisiin, voittaa hän vastustajansa ja rikastuu heidän kustannuksellaan. Täten hän on äveriäs ja tekee hyvää ystävilleen ja pahaa vihamiehilleen, suorittaa jumalille runsaita ja komeita uhreja ja temppelilahjoja ja palvelee jumalia ja niitä ihmisiä, joita tahtoo palvella, paljon tehokkaammin kuin oikeamielinen, niin että hänen kaikesta päättäen myös täytyy olla jumalille rakkaampi kuin oikeamielinen. Täten he väittävät, Sokrates, että jumalien ja ihmisten puolelta on varattu väärämieliselle parempi elämä kuin oikeamieliselle.

6. Kun Glaukon oli tämän lausunut, aioin minä siihen jotakin vastata,

mutta hänen veljensä Adeimantos silloin virkkoi:

– Ei suinkaan sinun mielestäsi, Sokrates, se riitä, mikä on puhuttu tästä kysymyksestä?

– Mitenkäs muuten? sanoin.

– Juuri se, hän sanoi, – mikä ennen kaikkea olisi ollut sanottava, on jäänyt sanomatta.

– Pitää siis paikkansa, sanoin, – lauseparsi: "veli veljelle avuksi!" Niinpä käy vain sinäkin auttamaan, jos hänen esityksensä on joltakin kohden puutteellinen. Minut tosin Glaukoninkin sanat riittävät suistamaan maahan ja tekemään oikeamielisyyden avustamiseen kykenemättömäksi.

– Ja hänpä vastasi: puhut pötyä. Vaan kuulehan tämäkin. Meidän tulee tyystin tarkastaa niitäkin väitteitä, jotka käyvät päinvastaiseen suuntaan kuin ne, jotka Glaukon on esittänyt, niitä nimittäin, jotka tarkoittavat oikeamielisyyden ylistämistä ja väärämielisyyden halventamista, jotta se, mitä Glaukon minusta näyttää tarkoittavan, kävisi selvemmin ilmi. Onhan isillä tapana kehoittaa poikiansa ja (samalla tavoin tekevät kaikki, joilla on holhottaviansa) ja sanoa, että tulee olla oikeamielinen; mutta he eivät silloin ylistä oikeamielisyyttä sinänsä, vaan siitä koituvaa ihmisten arvonantoa, jotta oikeamielisen maineessa oleva tämän maineen vuoksi saavuttaisi hallitusvirkoja, avioliittoja ja kaikkia muita etuja, jotka Glaukon äsken luetteli ja jotka muka koituvat oikeamieliselle siitä, että hänellä on hyvä maine. Ulottavatpa nämä ihmiset hyvän maineen merkityksen vielä pitemmälle; he näet lisäävät jumalien suoman arvonannon, ja siten he voivat mainita ylen runsasta hyvää, minkä väittävät jumalien lahjoittavan hurskaille, niinkuin kunnon Hesiodos[4] ja Homeros sanovat. Edellinenhän väittää, että jumalat panevat tammet oikeamielisille kasvamaan latvoissaan terhoja, rungoissaan mehiläisiä; lampailla taas, hän sanoo, on kannettavanaan raskas villojen taakka; luetteleepa hän paljon muuta tämänlaatuista hyvää. Ja samanlaista kertoo jälkimmäinenkin; hänhän näet lausuu:[5]

    – – – sun on mainees
    kuin jalon valtiahan, jumaloita ken peljäten kaitsee
    kansaa, – – – maa multava mustapa kasvaa
    vehnää, ohran myös, puut notkuvat antimiansa,
    karjat kantavat aina ja runsaan suo meri saaliin.

Mutta vielä uhkeammat ovat ne hyvät asiat, jotka Musaios ja hänen poikansa[6] antavat oikeamielisille jumalien puolesta. Saatettuaan näet esityksessään heidät Hadeen valtakuntaan ja pantuaan heidät ruokailusohville loikomaan sekä järjestettyään heille pyhien juomingit, he antavat heidän jo seppeleet päässä viettää kaiken ajan juopuneina; he näet pitävät iankaikkisen humalan hyveen parhaana palkkana! Toiset taas antavat heille vielä kauemmas ulottuvia palkintoja jumalien puolelta; he näet vakuuttavat, että hurskaan ja valansa pitävän miehen jälkeen jää elämään lasten lapset ja suku. Tätä ja muuta sellaista he puhuvat oikeamielisyyden ylistykseksi; jumalattomat sitä vastoin ja väärämieliset he kaivavat Hadeen valtakunnassa alas jonkinmoiseen liejukkoon[7] ja pakottavat heidät kantamaan vettä seulalla; heidän vielä eläessään he saattavat heidät huonoon maineeseen. Siten he soveltavat heihin ne rangaistukset, joiden Glaukon kertoi kohtaavan niitä, jotka ovat oikeamielisiä mutta joita pidetään väärämielisinä; muita rangaistuksia eivät tunne. Sellainen siis on se ylistys ja se paheksumus, mikä tulee kumpaistenkin osalle.

7. Tarkastelehan tämän lisäksi, Sokrates, erästä toista lajia puhetta,

jota niin hyvin yksityiselämässä kuin runoilijain puolelta saa kuulla oikeamielisyydestä ja väärämielisyydestä. Kaikki näet veisaavat yhdellä suulla, että itsehillintä [sophrosyne][8] ja oikeamielisyys kyllä ovat jotakin kaunista, mutta sentään ovat vaikeita ja vaivalloisia, kurittomuus ja väärämielisyys sitä vastoin jotakin miellyttävää ja helposti saavutettavaa mutta häpeällistä – tosin vain yleisen mielipiteen ja lain mukaan. Ja vääryyden he väittävät useimmiten olevan oikeutta edullisemman, ja kehnoja ihmisiä, joilla on rikkautta ja muuta mahtavuutta, he mielellään tahtovat kiittää onnellisiksi ja kunnioittaa, niin hyvin julkisesti kuin yksityiselämässäkin; ja sitä vastoin he ovat valmiit halveksimaan ja ylenkatsomaan toisia, jotka saattavat olla vähäväkisiä ja köyhiä, vaikka myöntävätkin heidät edellisiä paremmiksi ihmisiksi. Mutta kaikkein kummallisimmat ovat ne jutut, joita kerrotaan jumalista ja hyveestä, nimittäin että jumalatkin ovat antaneet monelle hyvälle ihmiselle onnettomuuksia ja kurjan elämän ja kehnoille päinvastaisen osan. Ja kerjäläispapit ja tietäjät kulkevat rikkaiden oville ja uskottelevat omistavansa uhreilla ja loitsuilla jumalilta hankkimansa kyvyn, jolla muka voivat huvein ja juhlin sovittaa pahanteon, minkä joko henkilö itse tai jokin hänen esi-isänsä on saattanut tehdä. Ja jos joku haluaa hankkia jollekin vihamiehelleen vastusta, niin he lupaavat vähäisin kustannuksin tätä vahingoittaa, olipa hän oikeamielinen tai väärämielinen, siten että jonkinmoisilla manauksilla ja noidansolmuilla muka saavat jumalat palvelemaan itseään. Ja kaikkien näiden puheiden todistajiksi he tuovat esille runoilijoita, toiset laulaen pahuuden helppoudesta,

    mitenkä helppo on saavuttaa paha paljokin, tie silitetty
    sinne on, eik' asu meistä se kaukana. Vaan hyve pantu
    taas hien, vaivan on taa, sepä tahto on kuolematonten;
    pitkä ja jyrkkä on taival sen – – –[9]

Toiset taas manaavat todistajaksi Homeroksen, väittäessään, että jumalat ovat ihmisten taivutettavissa, koska näet hänkin lausuu:

    – – – on armeliaat[*] jumalatkin.
    Hartain suostuttaa lupauksin, suitsutusuhrein,
    viinein, alttariteurain myös voi heit' anovaiset
    ihmiset, kun kuka rikkonut on, yli käskyjen käynyt.[10]

    [*] Platonin tekstin mukaan "rukouksilla taivutettavat".

Tuovatpa esille suuren joukon Musaioksen ja Orpheuksen (heidän väitteensä mukaan Kuuttaren ja Runottarien poikien[11]) kirjoja, joiden mukaan suorittavat uhrimenojaan, ja saavat niin hyvin yksityiset kuin valtiotkin uskomaan, että ei ainoastaan vielä elossa oleville vaan edesmenneillekin on tarjona vapahdus ja puhdistus rikoksista uhrien ja hupaisten kisojen avulla; näitä menoja he sanovat pyhiin vihkimisiksi[12] ja ne muka vapahtavat meidät tuonpuoleisista kärsimyksistä; mutta jollemme uhraa, on meitä odottamassa kauhut.

8. Mitenkä luulemmekaan, hän jatkoi,-- tämän kaiken, jota niin usein

puhutaan sellaiseen suuntaan hyveestä ja paheesta, siitä, mitenkä ihmiset ja jumalat niihin suhtautuvat arvonannollaan, – mitenkä, rakas Sokrates, luulemmekaan sen kaiken vaikuttavan nuorten kuulijain sieluihin, – sellaisten nuorukaisten, jotka ovat jalolahjaiset ja kykenevät ikäänkuin lentämään[13] kaiken sen puoleen mitä kuulevat puhuttavan; ja siitä päättelemään, mimmoinen ihmisen tulee olla ja mitä tietä hänen on kuljettava viettääkseen elämänsä parhaimmalla tavalla? Lienee kai todennäköistä, että nuorukainen lausuu itselleen Pindaroksen tunnettujen sanojen mukaisesti: "oikeuden tietäkö nousen korkeaan linnaan vaiko kierolla petoksella[14] ja silläkö tavoin hankin ympärilleni varustukset, elääkseni ikäni niiden turvissa?" Nuo puheethan tietävät sen, että minulla, jos olen oikeamielinen, ei ole siitä mitään hyötyä, jollei minua myöskin oikeamielisenä pidetä, vaan sitävastoin ilmeisiä vaivoja ja vastuksia, väärämielisellä sitävastoin, joka on hankkinut itselleen oikeamielisyyden varjon, väitetään olevan kerrassaan autuaallinen elämä.

Koska siis ulkonäkö,[15] niinkuin viisaat[16] miehet antavat minun tietää, nujertaa totuudenkin ja on se, josta onnellisuus riippuu, on kaiketi parasta kokonaan antautua sitä harrastamaan. Portaaliksi ja koristukseksi minun on ympärilleni maalattava hyveen valekuva, mutta takanani minun on laahattava ylen viisaan Arkhilokhoksen[17] kettua, tuota "ovelaa ja sukkelaa". "Mutta", saattaa joku sanoa, "eihän ole helppoa olla kehno joutumatta koskaan ilmi". Vastaamme siihen, etteihän mikään muukaan suuri asia ole helppo; mutta jos tahdomme tulla onnellisiksi, on siitä huolimatta kuljettava tätä tietä, niinkuin tämän perustelun jäljet viittaavat. Jottemme näet joutuisi ilmi, perustamme salaliittoja ja toverikuntia, ja onpa olemassa suostuttelutaidon opettajia, jotka varustavat meidät sillä viisaudella, jota kansankokouksessa ja tuomioistuimen edessä tarvitaan; ja täten voimme milloin suostuttelulla, milloin väkivallalla hankkia itsellemme etuja muiden kustannuksella, kärsimättä siitä mitään rangaistusta. – "Mutta jumaliahan ei ole mahdollista pettää eikä väkivalloin pakottaa." Entä jollei heitä ole olemassakaan tai jolleivät välitä ihmisten asioista? Mitähän meidän siinä tapauksessa tarvitsee huolehtia heidän huomionsa välttämisestä? Jos heitä taas on ja jos he välittävät inhimillisistä, niin eihän se, minkä heistä tiedämme tai olemme kuulleet, ole mistään muualta peräisin kuin tarinoista ja jumalien syntyä kertoneista runoilijoista; mutta juuri nämä sanat väittävät heidän olevan "hartain ... lupauksin, suitsutusuhrein" ja temppelilahjoin taivutettavissa ja suostutettavissa. Meidän tulee siis joko luottaa heihin ja uskoa todeksi niin hyvin toinen kuin toinenkin oppi[18] tai olla kumpaistakaan uskomatta. Ja jos siis tulee heitä uskoa, niin on meidän harjoitettava vääryyttä ja uhrattava jumalille vääryyden teoilla hankkimistamme varoista. Sillä jos olemme oikeamielisiä, vältämme kyllä rangaistuksen jumalien puolelta, mutta sysäämme luotamme vääryydestä koituvat edut; väärämielisinä taas rikastumme, ja jos rikomme ja teemme vääryyttä, niin suostutamme jumalat rukouksilla ja siten pääsemme rankaisematta. – "No mutta Hadeen valtakunnassahan meidät rangaistaan – joko meidät itsemme tai lastemme lapset – maan päällä tekemistämme rikoksista." "Oi hyvä ystävä", toinen sanoo laskelmiensa nojalla, "mysteriot ja vapahtajajumalat[19] ovat ylen mahtavat, niinkuin suurimmat valtiot[20] julistavat, ja samaa opettavat jumalien pojat,[21] jotka ovat runoilijoita ja jumalien profeettoja, ja ilmoittavat, että niin on laita näiden asiain".

9. Millä perusteella siis enää valitsisimme oikeamielisyyden suurimman

vääryyden edellä? Jos näet omaksumme tämän ja samalla noudatamme teennäistä säädyllisyyttä, tulee meidän niin hyvin jumalien kuin ihmisten taholta, eläessämme ja kuoltuamme, käymään mielemme mukaisesti, niinkuin sekä joukon että etevimpien miesten puhe kuuluu. Onko sen mukaan, mikä nyt on sanottu, Sokrates, mitenkään ajateltavissa, että miehen, jolla on käytettävissään sielun tai ruumiin voimaa tai rikkauden valtaa tai suvun mahtavuutta, tekee mieli pitää oikeamielisyyttä arvossa ja olla nauramatta kuullessaan sitä ylistettävän? Niinpä, jos joku kykenee todistamaan, että se, minkä olen esittänyt, ei ole totta, ja hyvin ymmärtää, että oikeamielisyys on paras asia, niin hän kai auliisti suo väärämielisille anteeksi eikä heihin suutu. Hän näet tietää, että – paitsi jos joku jumalallisen luonnonlaadun vuoksi inhoaa vääryyden töitä taikka on saavuttanut oikean ymmärryksen ja näistä syistä pidättäytyy niistä, – ei kukaan muu ole vapaaehtoisesti oikeamielinen, vaan pelkuruudesta tai vanhuuden raihnaudesta tai jonkin muun heikkouden vuoksi moittii sellaisia tekoja, kun ei pysty niitä tekemään. Että niin on asian laita, on selvää; niin pian näet kun joku sellainen moittija pääsee valtaan, on hän ensimmäinen harjoittamaan vääryyttä niin paljon kuin voi. Eikä tämän kaiken syynä ole mikään muu kuin juuri tuo, mikä oli koko tämän perustelun lähtökohtana, minkä sekä Glaukon että minä olemme sinulle esittäneet, Sokrates, lausuen näin: sinä ihmeteltävä mies, kaikkien teidän joukossa, jotka kehutte olevanne oikeamielisyyden ylistäjiä, kaikista muinaisajan suurmiehistä alkaen, joiden lausuntoja on säilynyt, nykyihmisiin asti, ei ole yksikään vielä koskaan moittinut väärämielisyyttä eikä ylistänyt oikeamielisyyttä toisin kuin niin, että väärämielisyyden moite ja oikeamielisyyden ylistys ovat kohdistuneet niistä koituvaan maineeseen ja kunniavirkoihin ja lahjoihin. Vaan sellaisena, jommoisena kumpikin oman voimansa nojalla asustaa ihmisen sielussa, niin hyvin jumalilta kuin ihmisiltäkin salattuna, sellaisena ei kukaan ole milloinkaan esittänyt kumpaistakaan, ei runoissa eikä arkipuheessa; ei kukaan ole osoittanut, että toinen on suurin paha, minkä sielu itsessään kätkee, mutta toinen, oikeamielisyys, suurin hyvä. Jos te näet kaikki alusta pitäen puhuisitte näin ja hamasta lapsuudestamme koettaisitte saada meitä siihen vakaumukseen, niin emme vaanisi toisiamme, vartioiden, ettei toinen tekisi toiselle vääryyttä, vaan itsekukin olisi oman itsensä vartija, varoen että vääryyttä tekemällä antaisi itsessään jalansijaa suurimmalle pahalle. Tämän, Sokrates, ja kenties vielä enemmänkin saattavat Thrasymakhos ja kaiketi moni muukin sanoa oikeamielisyydestä ja väärämielisyydestä, vääntäen niiden merkityksen nurin, törkeällä tavalla – niin ainakin minun mielestäni. Mutta minäpä – eihän näet minun tarvitse salata sinulta mitään – minäpä haluan kuulla sinulta päinvastaista oppia ja sentähden puhun niin jyrkästi kuin suinkin mahdollista. Älä siis esityksessäsi tyydy vain siihen, että osoitat oikeamielisyyden olevan väärämielisyyttä paremman, vaan näytä, mikä niiden vaikutus ihmiseen on, se vaikutus, joka tekee, että toinen niistä ihan oman itsensä vuoksi on paha asia, toinen hyvä. Vaan jätä pois maine ja ulkonäkö, niinkuin Glaukon vaati. Sillä jollet kumpaisestakin vedä pois totuudenmukaista mainetta ja kumpaiseenkin lisää väärää mainetta, emme myönnä sinun ylistävän oikeutta, vaan sitä, että joku näyttää oikeamieliseltä, emmekä paheksuvasi vääryyttä, vaan sitä, että joku näyttää väärämieliseltä; uskommepa sinun neuvovan olemaan väärämielinen salassa ja yhtyväsi siihen Thrasymakhoksen väitteeseen, että oikeus on toisen hyvää, nimittäin väkevämmän etua, mutta vääryys on omaa etua ja hyötyä, vaan heikomman vahinkoa. Mutta koska olet myöntänyt,[22] että oikeamielisyys on suurinta hyvää, sitä, jota kannattaa omistaa sekä siitä johtuvien seuraamuksien vuoksi että vielä paljon enemmän sen oman itsensä tähden, samoin kuin näkökykyä, kuuloa, järkeä ja tietenkin terveyttä ja kaikkea muuta mikä on aito hyvää omasta luonnostaan mutta ei pelkän maineen nojalla, niin ylistähän juuri sitä hyvää minkä oikeamielisyys itse oman olemuksensa vuoksi tuottaa oikeamieliselle, niinkuin väärämielisyys tuottaa väärämieliselle vahinkoa. Vaan palkat ja maineet jätä muiden ylistettäviksi. Voin näet sietää, kun muut kiittävät oikeamielisyyttä ja moittivat vääryyttä sillä tavoin, että ylistävät ja halventavat niihin liittyvää mainetta ja palkkaa, mutta en voi sietää, että sinä teet niin – paitsi jos vaatinet. Sillä olethan kautta kaiken ikäsi pitänyt silmällä tätä asiaa etkä mitään muuta. Älä siis meille todista ainoastaan sitä, että oikeamielisyys on väärämielisyyttä parempi, vaan näytä mitä kumpainenkin itse oman olemuksensa vuoksi vaikuttaa siihen ihmiseen, jossa se asustaa ja mistä syystä siis edellinen on hyvää, jälkimmäinen pahaa, pysyipä se jumalilta ja ihmisiltä salassa tai ei.

10. Olin kyllä aina ihmetellyt Glaukonin ja Adeimantoksen hengenlaatua,

mutta kun tuon kuulin, niin silloinpa kerrassaan ihastuin ja lausuin: – Te mainion isän pojat,[23] olipa Glaukonin rakastaja oikeassa aloittaessaan sen elegiarunon, minkä hän sepitti teidän kunniaksenne, kun olitte kunnostautuneet Megaran taistelussa, sanoilla:

    Poiat Aristonin jumalaiset, juurt' uron kuulun.

Tämä, rakkaat ystäväni, on mielestäni sattuvasti sanottu. Sillä onpa teillä kerrassaan jumalallinen luonteenlaatu, jos ette ole tulleet vakuutetuiksi väärämielisyyden paremmuudesta oikeamielisyyteen verraten, vaikka olette osanneet puhua tällä tavoin sen puolesta. Ja uskonpa, että toden totta ette ole tulleet mokomaan vakaumukseen; sen minä päätän teidän muusta sielunlaadustanne, sillä itse sanojenne nojalla epäilisin teitä. Mutta kuta varmemmin teihin luotan, sitä pahemmin epäröin mitenkä menetellä. En näet ymmärrä, mitenkä voisin tulla oikeamielisyydelle avuksi, sillä minusta tuntuu siltä, kuin olisin siihen kykenemätön. Tämän päätän siitä, ettette hyväksyneet mitä sanoin Thrasymakhosta vastaan, kun olin todistavinani, että oikeamielisyys on väärämielisyyttä parempi. Mutta toiselta puolen en myöskään käsitä, mitenkä voisin olla rientämättä sille avuksi; pelkään näet, että olisi suorastaan epähurskasta, jos minä, oltuani saapuvilla kun oikeamielisyyttä parjattiin, kieltäytyisin enkä rientäisi avuksi, niin kauan kuin minussa vielä on henkeä ja vielä voin päästää ääntä suustani. Parasta siis on, että koetan sitä avustaa niin hyvin kuin voin.

Glaukon ja muut pyysivät minua kaikin mokomin tulemaan avuksi eivätkä sallineet minun jättää asiaa sikseen, vaan kehoittivat minua tutkimaan perinpohjin, mitä kumpikin, oikeamielisyys ja väärämielisyys, on, ja kuinka niiden hyödyllisyyden laita toden perään on. Vastasin siis käsitykseni mukaisesti:

– Se tutkimus, johon aiomme ryhtyä, ei ole helppo, vaan vaatii mielestäni tarkkanäköistä miestä. Mutta kosk'ei meillä, mikäli ymmärrän, ole suurta kykyä, sanoin, – niin katson edullisimmaksi tutkia asiaa sillä tavoin kuin jos joku olisi käskenyt meitä, vaikk'emme ole erikoisen teräväsilmäisiä, lukemaan matkan päästä hienopiirteistä kirjoitusta, ja sitten joku älyäisi, että samat kirjaimet ovat luettavina jossakin muualla suuremmassa koossa ja laajemmalla alalla. Sehän olisi luullakseni havaittu oivaksi löydöksi: luettaisiin ensin nuo suuret kirjaimet, ja sitten tarkastettaisiin ovatko pienet samoja kirjaimia.

– Aivan oikein, sanoi Adeimantos; – mutta mitä sentapaista havaitset oikeutta koskevassa tutkimuksessamme?

– Sen sinulle sanon, vastasin. – Oikeamielisyyttähän on, sanontamme mukaan, niin hyvin yksityisessä ihmisessä kuin myös joskus kokonaisessa valtiossa?

– On kyllä, hän sanoi.

– No eiköhän valtio ole jotakin suurempaa kuin yksityinen ihminen?

– Suurempi on, hän vastasi.

– Kaiketi siis lienee siinä suuremmassa oikeamielisyys suurempi ja helpompi havaita. Jos siis haluatte, niin koettakaamme ensiksi valtioista nähdä mimmoinen se on; sen jälkeen tarkastakaamme sitä eri yksilöissäkin, ottaen selkoa siitä, mikä pienemmän olemuksessa on yhtäläistä suuremman kanssa.

– Mielestäni puhut mainiosti, hän sanoi.

– Jos siis ajatuksessamme tarkastamme mitenkä valtio syntyy, sanoin, – niin emmekö silloin myöskin havainne, mitenkä oikeamielisyys ja väärämielisyys siinä syntyvät?

– Kyllä kai, hän vastasi.

– No emmekö me, kun on tehty näin, voi toivoa havaitsevamme helpommin sitä, jota haemme?

– Paljon helpommin.

– Ollaanko siis sitä mieltä, että on koetettava viedä asia perille? Luulen näet kyllä, että siinä on oleva aikamoinen työ; miettikää siis.

– On mietitty, Adeimantos vastasi; – tee vain kaikin mokomin niin.

11. -- Valtion syntyminen, sanoin, -- johtuu ymmärtääkseni siitä, että

jokainen meistä on täyttä omintakeisuutta vailla [toisin sanoen: kykenemätön tulemaan yksistään omin voimin toimeen], ja että kukin on monen tarpeessa. Vai minkä muun luulet olevan alkusyynä valtion perustamiseen?

– En minkään muun, hän vastasi.

– Koska siis olemme monien asiain tarpeessa, niin toinen ottaa avukseen toisen, toinen toisen, aina eri tarpeita varten, ja siten kokoomme yhteen asutukseen monta osakasta ja apumiestä; ja tälle yhteisasutukselle olemme antaneet valtion nimen. Eikö ole niin?

– Aivan niin.

– Ja toinen antaa omastaan toiselle, – jos näet jotakin antaa – taikka ottaa toiselta vastaan, sentähden että hän uskoo sen itselleen edullisemmaksi; vai kuinka?

– Juuri niin.

– No perustakaamme siis, sanoin, – ajatuksessamme valtio ihan alusta. Sen tietenkin luopi meidän tarpeemme.

– Kuinkas muuten?

– Mutta onhan ensimmäinen ja suurin tarve ravinnon hankkiminen, jotta voitaisiin olla ja elää.

– Ihan niin.

– Ja toisena on asunnon, kolmantena vaatteiden ja sentapaisten hankkiminen.

– Niin on.

– No sanohan, kysyin: – millä tavoin tuo valtio pystyy niin suureen suoritukseen? Eikö ole niin, että yksi on maanviljelijä, toinen rakentaja, ja kolmas kankuri? Vai lisäämmekö samaan joukkoon myöskin suutarin tai jonkun muun sellaisen, joka pitää huolta ruumiimme hoidosta?

– Kyllä tietenkin.

– Välttämättömimpään rajoittuva valtio muodostuisi siis neljästä tai viidestä miehestä.

– Niin näkyy olevan.

– Kuinka siis onkaan? Tuleeko näiden kunkin antaa oma työnsä kaikille yhteisesti? Onko esimerkiksi maanviljelijän yksin hankittava ravinto neljälle henkilölle ja pantava ravinnon hankkimiseen nelinkertainen aika ja nelinkertainen vaiva ja jaettava tämä ravinto toisille, vai tuleeko hänen muista välittämättä hankkia yksinomaan itselleen neljäsosa siitä ravinnosta ja käyttää siihen neljännes ajastaan, ja muista kolmesta neljänneksestä kuluttaa yksi asunnon rakentamiseen, toinen vaipan, kolmas kenkien valmistamiseen, ja olla kiusaamatta itseänsä keskinäisellä antamisella ja saamisella, vaan itse huolehtia omista tarpeistaan omaa itseänsä varten.

Ja Adeimantos vastasi:

– Kaiketi, Sokrates, edellinen menettely on jälkimmäistä helpompi.

– Totta Zeus, se on kyllä ymmärrettävissä. Sillä käsitänhän itsekin, kun sinä tämän sanoit, että alusta pitäen ei kenkään ole ihan samanlainen kuin jokainen muu, vaan luonnostaan erilainen, toinen sopiva toisen, toinen toisen työn suorittamiseen. Vai etkö ole sitä mieltä?

– Olen kyllä.

– Entä kuinkas onkaan, tehdäänkö parempaa työtä, jos yksi henkilö harjoittaa useita ammatteja, vaiko kun yksi harjoittaa yhtä?[24]

– Kun yksi harjoittaa yhtä, hän vastasi.

– No onhan luullakseni sekin selvää, että jos joku jättää jonkin työn oikean ajan käyttämättä, työ menee häneltä hukkaan.

– Se on selvää.

– Eihän näet työ minun ymmärtääkseni tahdo odottaa tekijän joutoaikaa, vaan tekijän täytyy välttämättömästi pitää tehtävästään tarkkaa vaaria eikä hän saa sitä harjoittaa sivuasiana.

– Niin, se on välttämätöntä.

– Tämän mukaan siis jokaista tuotetta syntyy enemmän ja parempaa ja helpommin, kun yksi henkilö vapaana muista tehtävistä luontaisen taipumuksen nojalla ja oikealla ajalla toimittaa yhtä asiaa.

– Ihan varmastihan on niin.

– Mutta Adeimantos, kyllä näin ollen tarvitaan enempi kuin neljä valtion kansalaista niiden asiain hankkimiseen, jotka mainitsimme. Ei näet ole todennäköistä, että maanviljelijä itse laittaa itselleen auransa, jos sen on oltava kunnollinen, eikä kuokkaa eikä muita maanviljelykseen tarvittavia työkaluja. Eikä rakentajakaan, sillä hänkin tarvitsee useita kaluja; ja samalla tavoin sekä kankuri että suutari.

– Se on totta.

– Pikku valtioomme siis yhtyy kirvesmiehiä ja seppiä ja useita sentapaisia ammattilaisia, ja nämä tekevät sen runsasväkiseksi.

– Aivan niin.

– Mutta eihän se vielä taida olla kovin suurikaan, vaikka heihin lisäämmekin karja-, lammas- ja muut paimenet, jotta maanviljelijöillä olisi härkiä kyntöä varten ja rakentajilla sekä maanviljelijöillä olisi käytettävissä vetojuhtia ja kankureilla ja suutareilla olisi vuotia ja villoja.

– Eipä valtio olisikaan pieni, hän sanoi, – kun siinä olisi nämä kaikki.

– Mutta, minä sanoin, – onhan melkein mahdotonta perustaa itse valtio sellaiseen paikkaan, jossa se ei tarvitsisi tuontitavaraa.

– Mahdotontahan se on.

– Sinne tarvitaan siis vielä lisäksi muitakin asukkaita, sellaisia, jotka toisesta valtiosta hankkivat sille sitä, mitä siltä puuttuu.

– Tarvitaan kyllä.

– Mutta jos asiamiehemme lähtee tyhjin käsin, viemättä mukanaan mitään sellaista, jota nuo toiset tarvitsevat, joilta he koettavat saada mitä heille on tarpeen, niin hän palaa tyhjin käsin. Eikö niin?

– Siltä minusta näyttää.

– Ei siis ole siinä kyllin, että valmistetaan kotoisia tavaroita riittävä määrä valtion omille asukkaille, vaan täytyy myöskin valmistaa sellaista ja sen verran tavaraa, että riittää niitä varten, joilta on tarvis tavaroita saada.

– Täytyy tietenkin.

– Tarvitsemme siis valtioomme useampia sekä maanviljelijöitä että noita muita ammattilaisia.

– Niinpä niin.

– Ja kaiketi myöskin useampia noita muita toimitsijoita, jotka hoitavat eri tavarain vientiä ja tuontia; ja nämä ovat kauppiaat; eikö niin?

– Kyllä.

– Tulemme siis tarvitsemaan kauppiaitakin.

– Epäilemättä.

– Ja jos kauppaa käydään meritse, niin tarvitaan lisäksi useita muitakin, niitä nimittäin, jotka ovat merenkulkuasioissa perillä.

– Tietysti useita.

12. -- Entä edelleen: millä tavoin he tulevat omassa valtiossaan

jakamaan toisilleen niitä tavaroita, jotka kukin on valmistanut? Sillä sitä vartenhan olemme yhtyneet yhteisöksi ja perustaneet valtion.

– Tietenkin, hän sanoi, myymällä ja ostamalla.

– Tämän vuoksi tulee meillä siis olemaan tori, ja raha vaihtomerkiksi.

– Niin kyllä.

– Jos siis maanviljelijä tai muu ammattilainen on tuonut torille työnsä tuotteita, mutta ei ole saapunut samaan aikaan kuin ne, jotka haluavat vaihettaa itselleen hänen tavaroitaan, tokkohan hän silloin tulee istumaan torilla ja joutilaana laiminlyömään oman ammattinsa?

– Ei suinkaan, hän vastasi; vaan on olemassa niitä, jotka tuon huomatessaan antautuvat siihen palvelustoimeen – oikein järjestetyissä yhteiskunnissa enimmäkseen ruumiiltaan heikoimmat ja muuhun työhön kelpaamattomat. Heidän tulee näet pysyä paikallaan torilla ja toiselta puolen rahalla ostaa niiltä, jotka haluavat jotakin myydä, toiselta puolen taas rahasta myydä niille, jotka haluavat jotakin ostaa.

– Tämä tarve, sanoin, aiheuttaa siis kaupustelijani[25] synnyn kaupunkiimme. Vai emmekö sano kaupustelijoiksi niitä, jotka torilla istuen palvelevat oston ja myynnin välittäjinä, mutta kauppiaiksi niitä, jotka tekevät matkoja muihin valtioihin?

– Niin juuri.

– Onpa luullakseni muitakin palvelusmiehiä, sellaisia, joita ei juuri heidän älynsä vuoksi kannata ottaa yhteisöön mukaan, mutta joilla on ruumiinvoimia riittävästi raskaisiin töihin; nämä myyvät voimiensa käytön ja sanovat hinnan palkaksi, ja siitä syystä, luullakseni, heitä sanotaan palkkatyöväeksi. Eikö niin?

– Aivan niin.

– Yhteiskunnan lisäaineksena on siis nähtävästi palkkatyöväkeäkin.

– Näyttää olevan.

– No onkohan yhteiskuntamme, Adeimantos, jo kasvanut täysin valmiiksi?

– On kai.

– Entä missä siinä sitten lienee oikeamielisyyden ja väärämielisyyden sija? Ja minkä tarkastamamme aineksen yhteydessä se siis on siihen syntynyt?

– Minä puolestani, hän vastasi, – en ole siitä selvillä, Sokrates, jollei se kenties ole jossakin näiden samaisten ihmisten keskinäisissä väleissä.

– Kaiketi, minä sanoin, – olet oikeassa. Ja meidän on siis tutkittava asia, emmekä saa arastellen jättää sitä tekemättä. – Ensiksi siis tarkastakaamme millä tavoin nuo täten järjestäytyneet ihmiset tulevat viettämään elämäänsä. Tokkohan muulla tavoin kuin viljelemällä viljaa ja viiniä ja valmistamalla vaatteita ja jalkineita? Rakennettuaan itselleen asunnot he tulevat kesäisin enimmäkseen tekemään työtä vähissä vaatteissa ja avojaloin, talvisin taas riittävästi puettuina ja kengät jaloissa. Ja he ravitsevat itsensä siten, että ohrista valmistavat karkeita, nisuista hienoja jauhoja. Näitä he toiselta puolen vatkaavat muhkeiksi tahdaskyrsiksi,[26] toiselta puolen taas paistavat [vehnä-] leiviksi; nämä ruoat he panevat esille ruovoille tai puhtaille lehdille; sitten he laskeutuvat pitkälleen koirannauris- ja myrttipahnoille ja herkuttelevat, he itse lapsinensa, ja juovat palan painoksi viiniänsä, seppeleet päässä ja veisaten jumalien ylistykseksi, ja seurustelevat hauskasti toistensa kanssa; eivätkä siitä useampia lapsia kuin varat sallivat, varoen köyhyyttä tai sotaa.[27]

13. Silloin puheeseen puuttui Glaukon.

– Näyttää siltä, hän sanoi, – kuin panisit miehet aterioimaan ilman särvintä!

– Se on totta, sanoin; – unohdin sen, että heillä tulee olemaan särvintäkin; selväähän on, että he tulevat valmistamaan suoloista, oliiveista ja juustosta, sipuleista ja vihanneksista keittoruokia, jommoisia voidaan valmistaa maalaisoloissa; ja jälkiruokana nakerreltaviksi tarjoamme heille viikunoita ja herneitä ja papuja; ja he paahtavat tulen ääressä myrtinmarjoja ja tammenterhoja, maistellen kohtuullisesti viiniä. Ja näin he viettävät elämänsä rauhassa, nauttien tietenkin hyvää terveyttä, ja kun he iäkkäinä saavuttavat elämänsä lopun, jättävät he jälkeläisilleenkin perinnöksi samanlaisen elämänvieton.

– Jos järjestäisit sikojen kaupungin, Glaukon taas sanoi, – niin millä muilla rehuilla niitä ruokkisit kuin juuri näillä?

– No kuinka sitten on heidät kestittävä, Glaukon? minä kysyin.

– Niinkuin tapa on, hän vastasi, – ymmärtääkseni niin, että loikovat ruokailusohvilla, jollei mieli heidän elää kurjasti, ja että he aterioivat pöytien ääressä, ja että heillä on niitä särpimiä ja herkkuja kuin nykyihmisilläkin.

– Hyvä, sanoin; – kyllä ymmärrän: emme näy tarkastavan ainoastaan, mitenkä valtio syntyy, vaan myöskin mitenkä syntyy upeasti elävä valtio. Eikä se kenties ole niinkään hullua; sillä sellaistakin yhteiskuntaa katsellessamme voimme kenties havaita, mitenkä niin hyvin oikeus kuin vääryyskin valtioissa syntyy. Aitoperäinen valtio siis on minusta kyllä se, minkä olemme esittäneet; se näet on niin sanoakseni terve valtio; mutta jos haluatte, niin katselkaamme myöskin tulehdusta potevaa valtiota; ei mikään estä. Se näet, minkä äsken esitin, ei näy kaikkia tyydyttävän, eikä se elintapa, vaan siihen on tuleva lisäksi ruokailusohvat ja pöydät ja muut kalut ja tietenkin särpimet ja hajuvoiteet ja suitsutteet, ja ilonaiset ja leivokset, – kaikkia näitä monta eri lajia. Eikä ole enää pidettävä välttämättöminä tarpeina vain niitä, jotka ensin mainittiin: taloja ja vaatteita ja jalkineita, vaan on annettava työtä sekä maalaustaiteelle että koruompelulle ja hankittava kultaa ja norsunluuta ja kaikkea sellaista. Eikö niin?

– Niin, hän vastasi.

– Meidän täytyy siis jälleen laajentaa valtiomme, sillä tuo terve valtio ei enää riitä, vaan siihen on jo lisättävä laaja joukko semmoista väkeä, jota ei ole valtiossa enää välttämättömän tarpeen tähden, kuten esimerkiksi kaikenlaiset pyydystäjät ja jäljittelijätaiturit,[28] joista useat käsittelevät muotoja ja värejä ja useat harjoittavat Muusain taidetta, runoilijat ja näiden apurit: rapsodit, näyttelijät, kooritanssien ja -laulujen esittäjät, teatteritarpeiden hankkijat; edelleen sellaiset ammattilaiset, jotka valmistavat niin hyvin kaikenlaisia muita kaluja kuin varsinkin naisten koruja. Ja tietenkin tulemme tarvitsemaan useampia palvelijoita; vai etkö luule, että tullaan tarvitsemaan poikien kaitsijoita,[29] imettäjiä, lastenpiikoja, kamarineitejä ja parranajajia, ja lisäksi särvinten valmistajia ja kokkeja? Ja edelleen tulemme tarvitsemaan sikopaimeniakin, sillä sikoja ei meillä edellisessä kaupungissamme ollut; niitä ei näet tarvittu. Mutta tässä kaupungissa tullaan tarvitsemaan lisäksi sitäkin lajia, vieläpä tullaan tarvitsemaan monenlaista muuta karjaa,[30] jos näet sen lihoja syödään. Eikö niin?

– Kuinkas muuten?

– Emmekö myös tule olemaan paljon suuremmassa lääkärien tarpeessa, kun elämme tällä tavoin, kuin tuolla taannoisella tavalla?

– Paljon suuremmassa.

14. -- Ja maa, joka taannoin riitti elättämään taannoiset ihmiset,

tulee kai olemaan pieni, vaikka se oli ollut riittävä. Vai kuinka?

– Juuri niin, hän vastasi.

– Eikö meidän siis tule pakko anastaa itsellemme osaa naapuriemme maasta, jotta meillä olisi riittävästi laidun- ja kyntömaata, ja eikö naapuriemme taas ole pakko anastaa osa meidän maastamme, jos hekin heittäytyvät määrättömään tavarain hankintaan, astuen yli välttämättömien tarpeiden rajan?

– On kerrassaan pakko, Sokrates, hän vastasi.

– Tulemme siis tämän jälkeen käymään sotia, Glaukon. Vai kuinka?

– Juuri niin, hän vastasi.

– Älkäämmekä vielä puhuko mitään siitä, sanoin, – saako sota aikaan hyvää vai pahaa, mutta sen verran vain sanottakoon, että olemme löytäneet sodan synnyn, nimittäin, että se syntyy niistä syistä,[31] joista onnettomuudet enimmäkseen yhteiskunnille koituvat, kohdaten, silloin kuin ne tapahtuvat, niin hyvin yksityisiä kuin koko kansaa.

– Aivan niin.

– Tarvitaan siis, hyvä ystävä, vielä suurempi valtio, eikä vain vähän suurempi, vaan siihen on lisättävä kokonainen armeija, joka lähtee sotaan ja kaiken omaisuuden ja äsken luettelemamme väen puolesta taistelee hyökkääjiä vastaan.

– Miksi niin? hän kysyi; – eivätkö itse siihen pysty?

– Eivät, vastasin, – jos olimme oikeassa, sinä ja me kaikki, siinä, josta sovimme valtiotamme muovaillessamme; sovimmehan,[32] jos muistat, siitä, että yhden on mahdotonta harjoittaa useita taiteita kunnollisesti.

– Totta puhut, hän sanoi.

– No kuinkahan on? kysyin; – eikö sotainen kamppailu mielestäsi vaadi taitoa?

– Ihan varmasti, hän vastasi.

– No onko pidettävä enemmän huolta suutarintaidosta kuin sotataidosta?

– Ei suinkaan.

– Mutta kielsimmehän suutarin yrittämästä toimia samalla maanviljelijänä tai kankurina tai rakentajana ja vaadimme häntä olemaan suutari, jotta suutarintyö meillä suoritettaisiin kunnollisesti; ja samalla tavoin määräsimme muille kullekin yhden tehtävän, sen, johon kukin oli luotu: sitä tehtävää varten hänen piti olla muista töistä vapaa ja kaiken ikänsä tehdä vain sitä työtä, ottaen vaarin oikeista ajankohdista; siten hän oli suorittava sen hyvin. Mutta eikö ole mitä tärkeintä, että soturin tehtävä tulee hyvin suoritetuksi? Vai onko se työ niin helppoa, että joku, samalla kuin hän tekee maanviljelystyötä ja suutarintyötä ja harjoittaa mitä muuta ammattia tahansa, pystyy sodan toimiin? Eihän sentään kukaan voi tulla oikein taitavaksi lauta- tai noppapelimestariksikaan, jollei lapsuudesta asti harjoita juuri sitä taitoa, vaan harrastelee sitä sivuhommana? Ja tuleeko miehestä, niin pian kuin on tarttunut kilpeen tai johonkin muuhun sota-aseeseen tai sotaiseen varustuskappaleeseen, heti paikalla sellainen taistelija, joka pystyy raskasaseisten otteluun tai johonkin muuhun sodassa käytettyyn taistelulajiin, vaikk'ei mikään muu työase, sillä että joku siihen tarttuu käsillään, tee hänestä käsityöläistä eikä urheilijaa eikä hyödytä sitä, joka ei ole saanut asianomaista oppia eikä hankkinut itselleen riittävää harjoitusta?

– Olisivatpa, hän vastasi, – työaseet muuten suuriarvoisia!

15. -- Samassa määrin siis, sanoin, -- kuin vartijain[33] tehtävä on

kaikista tärkein, samassa määrin se vaatinee suurinta vapautta muista toimista ja suurinta taitoa ja enintä harjoitusta.

– Niin ainakin minä luulen, hän sanoi.

– Eiköhän se siis myöskin vaadi juuri siihen toimeen sopivaa luonnonlaatua?

– Kuinkas muuten.

– Meidän asianamme on siis nähtävästi – jos siihen pystymme – valita, mitkä ja minkälaiset luonnonlaadut sopivat valtion vartiointiin.

– Niin tietenkin.

– Totta Zeus, sanoin, – ei ole vähäinen se tehtävä, minkä olemme ottaneet suorittaaksemme! Mutta emme sittenkään saa arastella, mikäli vain voimat myöntävät.

– Emmehän saa, hän vastasi.

– No onkohan mielestäsi jalosyntyisen nuorukaisen luonto, vartijantoimeen katsoen, erilainen kuin jalorotuisen koiranpenikan?

– Mitä tarkoitat?

– Tätä: kumpaisenkin tulee olla sukkela havaitsemaan ja nopea ajamaan takaa sitä, minkä on havainnut, ja taas voimakas, jos on taisteltava tämän kanssa, kun on saanut sen kiinni.

– Kyllähän kaikki tämä on tarpeellista, hän sanoi.

– Ja urhea sen täytyy olla, jos sen on taisteltava kunnollisesti.

– Kuinkas muuten?

– Entä tahtooko hevonen tai koira tai mikä muu eläin tahansa olla urhea, jollei se ole luonteeltaan tulinen?[34] Vai etkö ole huomannut, että tulisuus on jotakin vastustamatonta ja voittamatonta? Sillä onhan jokainen sielu, jossa sitä on, kaikissa vaaroissa peloton ja kukistumaton?

– Olen sen kyllä huomannut.

– On siis selvää, mimmoinen vartijan tulee olla ruumiin puolesta.

– On.

– Ja kaiketi myöskin sielun puolesta, nimittäin että tämän tulee olla tulinen.

– Sekin on selvää.

– No Glaukon, kysyin, – kuinka näin ollen voidaan välttää sitä, että he tulevat olemaan rajuja toinen toistansa ja muita kansalaisia kohtaan, kun ovat luonteeltaan sellaiset?

– Kautta Zeuksen, hän sanoi, – se ei ole helppoa.

– Mutta täytyyhän heidän sentään olla lempeitä omia kansalaisiaan kohtaan, mutta vihollisille äkäisiä; muussa tapauksessa eivät tule odottamaan, kunnes muut heidät tuhoavat, vaan ehtivät sitä ennen tehdä sen itse.

– Se on totta, hän sanoi.

– Mitä siis teemme? kysyin. – Mistä löydämme samalla lempeän ja urhokkaan luonteenlaadun? Sillä lempeä luonne on kai tulisen vastakohta.

– Niin näkyy olevan.

– Mutta jos mieheltä riistetään jompikumpi näistä ominaisuuksista, niin hänen ei ole mahdollista tulla hyväksi vartijaksi. Yhdessä he taas näyttävät olevan mahdottomia, ja tullaan siis siihen, että hyvää vartijaa ei voi olla olemassa.

– Siltä näyttää, hän sanoi.

Olin joutunut ymmälle; mutta miettien äskeistä perustelua lausuin:

– Hyvä ystävä, on aivan oikein, että olemme ymmällä; emme näet ole pitäneet silmällä sitä kuvaa, jonka asetimme eteemme.

– Mitä tarkoitat?

– Emme ole älynneet, että sentään on luonteita, jommoisia emme luulleet olevan olemassa, luonteita, joissa on nämä vastakkaiset ominaisuudet yhtyneinä.

– Missä niitä luonteita on?

– Voi niitä nähdä muissakin olennoissa, mutta varsinkin juuri siinä eläimessä, minkä vertasimme vartijoihin. Tiedäthän näet, että jalorotuisilla koirilla on luonnostaan sellainen mielenlaatu, että ne omaa väkeä ja tuttavia kohtaan ovat niin lempeät kuin olla voi, mutta tuntemattomia kohtaan päinvastoin.

– Tiedän kyllä.

– Tämä on siis mahdollista, sanoin, – emmekä tavoittele luonnottomia, kun pyrimme siihen, että vartija olisi sellainen.

– Nähtävästi emme.

16. -- No etkö siis ole sitä mieltä, että sille, jonka on oltava

vartijaksi sopiva, on vielä lisäksi tarpeen tämäkin: että hänellä tulisuuden ohessa on filosofinen luonnonlaatu?

– Kuinkas niin? hän kysyi; – en näet sinua ymmärrä.

– Senkin voit huomata koirissa, ja onpa se ihmeteltävää elukassa.

– Nimittäin mikä?

– Se, että koira vihastuu, kun näkee tuntemattoman, vaikk'ei tämä ennen ole tehnyt sille mitään pahaa, mutta tuttua nähdessään tervehtii häntä hellästi, vaikk'ei tämä milloinkaan ennen ole tehnyt sille mitään hyvää. Vai etkö koskaan ole sitä kummeksinut?

– En juuri ole, hän vastasi, – tähän asti pannut siihen niin paljon huomiota; mutta että koira niin tekee, se on kyllä totta.

– Mutta onpa tämä sen luonnonlaatu näköjään soma ja sanan varsinaisessa merkityksessä filosofinen.

– Kuinka niin?

– Sehän näet erottaa ystävän ja vihollisen heitä nähdessään, yksinomaan sen nojalla, että se on tullut tuntemaan toisen, mutta ei tunne toista. Mutta kuinka se ei olisi tiedonhaluinen olento, kun se tuntemisen ja tuntemattomuuden mukaan erottaa omaisen ja vieraan?

– Ei sitä voi kieltää, hän vastasi.

– Mutta ovathan tiedonhalu ja viisaudenharrastus [eli filosofia] yhtä ja samaa?

– Samaa ovat, hän vastasi.

– Emmekö siis empimättä voi ihmiseenkin nähden olettaa, että, jos jonkun on oltava lempeä omaisiaan ja läheisiään kohtaan, niin hänen täytyy olla luonnostaan viisauden harrastaja ja tiedonhaluinen?

– Tehkäämme niin, hän vastasi.

– Se, jonka on oltava jalo ja oiva valtion vartija, tulee siis olemaan viisauden harrastaja ja tulinen ja ketterä ja väkevä?

– Kyllä, kaikin mokomin, hän vastasi.

– Jalo ja oiva vartija on kai siis sellainen. Entä millä tavoin nämä vartijat on kasvatettava ja opetettava? Ja auttaako tämän kysymyksen harkitseminen meitä jollakin tavoin saamaan selville sen asian, johon koko tutkimuksemme tähtää, – sen nimittäin, millä tavalla oikeus ja vääryys yhteiskunnissa syntyvät? Meidän ei näet ole jätettävä mitään tähdellistä seikkaa käsittelemättä, eikä toiselta puolen liiaksi venytettävä perusteluamme.

Silloin Glaukonin veli lausui:

– Kyllä minä puolestani uskon tämän kysymyksen selvittelyn olevan tutkimuksellemme melkoiseksi eduksi.

– Kautta Zeuksen, vastasin, – emme siis, Adeimantos hyvä, saa jättää sen käsittelyä sikseen, vaikka se saattaakin venyä jotensakin pitkäksi.

– Emmehän saa.

– No niin, ryhtykäämme siis kertomaan ikäänkuin satua ja kuin meillä olisi joutoaikaa, ja siten kasvattakaamme ajatuksessa näitä miehiä.

– Niin tulee tehdä.

17. -- Mimmoinen siis tämä kasvatus tulee olemaan? Vai eikö ole

vaikeata löytää parempaa kuin se on, minkä pitkän ajan kokemus on saattanut ilmi? On näet olemassa ruumista varten voimistelu, sielua varten Muusain taide.[35]

– Niin on.

– Emmekö siis tule aloittamaan kasvatusta Muusain taiteella ennenkuin voimistelulla?

– Kuinkas muuten?

– Ja Muusain taiteeseen luet sanallisen esityksen, vai etkö?

– Kyllä minä puolestani.

– Sanallista esitystä taas on kaksi lajia: toinen totuuden mukainen, toinen valheellinen.

– Niin on.

– Onko kasvatuksessa käytettävä kumpaistakin lajia, mutta ensin valheellista?

– En ymmärrä, mitä tarkoitat, hän sanoi.

– Etkö tiedä, sanoin, – että ensin kerromme lapsukaisille taruja? Mutta taruthan ovat, ylimalkaisesti puhuen, valhetta, mutta on niissä tottakin. Ja lapsia kasvattaessamme käytämme satuja aikaisemmin kuin ruumiinharjoituksia.

– Niin on.

– No tätä minä tarkoitin lausuessani, että on ryhdyttävä Muusain taiteeseen ennenkuin voimisteluun.

– Se on oikein, hän sanoi.

– No etkö tiedä, että jokaisessa työssä alku on tärkein, sekä muuten että varsinkin kun on kysymyksessä nuori ja hento olento? Sillä parhaasta päästä siinä iässä kukin henkilö muovaillaan ja häneen painautuu se leima, jota tahdotaan häneen leimata.

– Niin kai.

– Tokkohan siis noin ilman muuta sallimme sen, että lapset kuulevat mimmoisia taruja tahansa, kenen tahansa sepittämiä, ja imevät sieluihinsa käsityksiä, jotka enimmäkseen ovat ristiriidassa niiden kanssa, joita heillä meidän mielestämme tulee olla, kun he ovat päässeet kypsyyteensä?

– Sitä emme millään muotoa tule sallimaan.

– Ensiksi tulee meidän siis, kuten näyttää, pitää taruseppiä silmällä, ja kun he sepittävät kauniin tarun, tulee meidän hyväksyä se, kun ruman, hylätä se. Ja tulemme kehoittamaan lastenpiikoja ja äitejä kertomaan lapsille hyväksyttyjä taruja ja muovailemaan näillä heidän sielujaan vielä paljon huolellisemmin kuin he käsillään vaalivat heidän ruumistaan. Mutta niistä taruista, joita heidän tätä nykyä on tapa kertoa, on enimmät hylättävä.

– Mimmoisia tarkoitat? hän kysyi.

– Suuremmissa taruissa, sanoin, – näemme pienemmätkin. Sillä täytyyhän suuremmilla ja pienemmillä olla sama luonne ja samanlainen vaikutus. Vai etkö ole samaa mieltä?

– Kyllä minä puolestani, hän sanoi; – vaan en ymmärrä edes mitä noilla suuremmilla taruilla tarkoitatkaan.

– Niitä, minä vastasin, – jotka Hesiodos ja Homeros ja muut runoilijat ovat meille kertoneet. Hehän näet ovat sepittäneet valheellisia taruja ja kertoneet ja yhä kertovat niitä ihmisille.

– Mistä taruista puhut? hän kysyi; – ja mitä niissä moitit?

– Sitä, mitä on ensiksi ja enimmin moitittava, sanoin, – valheita, varsinkin, jos jonkun kertomat valheet ovat rumia.

– Ja mitä tällä tarkoitat?

– Kun joku kertomuksessaan kuvailee jumalien ja muinaissankarien olemuksen väärin, maalarin tavoin, joka maalaa kuvia, mitkä eivät ollenkaan ole niiden esineiden näköisiä, joita hän tahtoi kuvata.

– Onhan kyllä paikallaan, hän sanoi, – että sellaista moititaan. Mutta millä tavoin sanomme sellaisten väärien kuvauksien syntyvän, ja mimmoisia nämä kuvaukset ovat?

– Ensiksikin, vastasin, – on se, joka on kertonut suurimman ja suurimpia koskevan valheen, valehdellut rumasti; nimittäin että Uranos teki ne teot, jotka Hesiodos sanoo hänen tehneen, ja mitenkä taas Kronos hänelle kosti; edelleen olisin sitä mieltä, ettei Kronoksen tekoja ja sitä, mitä hän sai kärsiä poikansa puolelta,[36] saisi noin ilman muuta kertoa ymmärtämättömille ja nuorille, ei edes vaikka ne olisivat tosia, vaan että parasta olisi olla niistä hiiskumatta; jos taas olisi jokin pakko niistä puhua, niin saisivat niin harvat kuin suinkin niitä kuulla, ankarana salaisuutena, kun olisivat ensin uhranneet – eivät porsas-pahasta – vaan jonkin suuren, vaivoin hankittavan uhrieläimen, niin että niin harvoilla kuin suinkin olisi tilaisuutta niitä kuulla.

– Niin, kyllähän ne jutut ovat arveluttavat, hän sanoi.

– Eikä niitä, Adeimantos, saa kertoa meidän valtiossamme, sanoin, – eikä saa nuorelle kuulijalle sanoa, että, jos joku tekee äärimmäisiä tihutöitä, hän ei siinä tee mitään sen kummempaa, ei edes vaikka hän jos jollakin tavalla[37] kurittaa omaa isäänsä, kun tämä tekee väärin, vaan että hän sitä tehdessään tekee vain samalla tavoin kuin ensimmäiset ja suurimmat jumalat.

– Kautta Zeuksen, hän sanoi, – ei minunkaan mielestäni sovi kertoa sellaista.

– Eikä myöskään missään tapauksessa, sanoin, – ole kerrottava, että jumalat käyvät sotia ja punovat juonia ja tappelevat toisia jumalia vastaan, – sehän näet ei ole tottakaan –, jos mieli niiden, joista on tuleva kaupungin vartijat, pitää kerkeyttä keskinäiseen riitaantumiseen mitä rumimpana asiana. Eikä heille ole mitenkään kerrottava eikä kuvin esitettävä[38] giganttitaisteluja ja lukuisia ja monenlaatuisia jumalain ja muinaissankarien [s.o. puolijumalain] riitaisuuksia heimolaistensa ja omaistensa kanssa. Vaan jos meidän on saatava heidät siihen vakaumukseen, ettei yksikään kansalainen ole vielä koskaan ollut toisen vihollinen, ja että sellainen on kerrassaan jumalatontakin, niin tulee ennemmin sekä ukkojen että akkojen heti lapsukaisille kertoa tämänlaatuista, ja varttuville nuorille on runoilijatkin pakotettava esittämään samansuuntaisia kertomuksia. Mutta taruja siitä, mitenkä Hera kytkettiin poikansa takomiin kahleisiin[39] ja mitenkä isä viskasi Hephaistoksen alas maahan, siksi että hän yritti puolustaa äitiänsä, kun tämä sai selkäänsä, ja Homeroksen sepittämiä "jumalien sotia"[40] ei ole päästettävä valtioomme, olipa ne sepitetty vertauskuvallisesti tai eivät. Sillä nuori ihminen ei pysty erottamaan, mikä on vertauskuva, mikä ei, vaan ne mielikuvat, mitkä hän siinä iässä saa, ne tavallisesti on vaikea saada poispestyiksi ja muutetuiksi. Ja tämän vuoksi on tietenkin pidettävä ylen tärkeänä, että ne kertomukset, jotka he ensiksi saavat kuulla, ovat niin laaditut, että ne parhaiten johtavat hyveeseen.

18. -- Se kyllä pitää paikkansa, hän sanoi. -- Vaan jos taas joku kysyy

meiltä näitäkin kertomuksia, mitkä ne ovat ja mitä taruja tarkoitamme, niin mitkä voimme mainita?

– Oi Adeimantos, minä vastasin, – emme ole tällä hetkellä – en minä etkä sinä – runoilijoita, vaan valtion perustajia. Ja valtion perustajain tulee tosin tuntea niitä perusnormeja, joiden mukaan runoilijain on kerrottava tarujaan ja joita heidän ei ole sallittava rikkoa; mutta valtion perustajain asiana ei ole itse sepittää taruja.

– Olet oikeassa, hän sanoi; – mutta mitä juuri tähän asiaan tulee, niin mitkä nuo jumalaisopin normit saattavat olla?

– Jotensakin tämäntapaisia, sanoin: – sellainen kuin jumala on, sellaiseksi hänet tietenkin on aina kuvattava, joko häntä sitten esitetään eepillisissä tai lyyrillisissä runoelmissa tai tragediassa.

– Niinhän hänet on kuvattava.

– No eiköhän jumala todellisuudessa ole hyvä, ja eikö ole myös sellaiseksi kuvattava?

– Kuinkas muuten?

– Mutta eihän mikään hyvä ole vahingollista. Vai onko?

– Ei minun mielestäni.

– No tokkohan se, mikä ei ole vahingollista, tuottaa vahinkoa?

– Ei suinkaan.

– Entä se, mikä ei tuota vahinkoa, tekeekö se mitään pahaa?

– Ei sitäkään.

– No onko se, mikä ei tee mitään pahaa, minkään pahan syynä?

– Kuinka se olisi mahdollista?

– No kuinkas onkaan? Onko hyvä hyödyllinen?

– On.

– Se siis on syynä siihen, että käy hyvin?

– Kyllä.

– Hyvä ei siis ole syynä kaikkeen, vaan se on syynä siihen, mikä on onnekasta, mutta pahaan se on syytön.

– Aivan niin, hän vastasi.

– Eikä siis, sanoin, – jumalakaan, koska hän on hyvä, voi olla kaiken syynä, niinkuin enimmät väittävät, vaan hän on syynä vain vähäiseen osaan siitä, mikä ihmisiä kohtaa, mutta paljoon hän on syytön. Sillä meitä kohtaa paljon vähemmän hyvää kuin pahaa, emmekä hyvien asiain syynä saa pitää ketäkään muuta kuin jumalaa; pahojen asiain syitä sitä vastoin on etsittävä jostakin muualta, mutta ei jumalasta.

– Mielestäni puhut ihan totta, hän sanoi.

– Emme siis saa, minä sanoin, – uskoa Homerosta emmekä ketään muuta runoilijaa, joka ajattelemattomasti lausuu jumalista tätä väärää oppia[41] ja väittää, että

    seinustall' on Zeun ikilinnass' astia täysi,
    astia turmia, taas hyvän onnen lahjoja toinen,

ja että

    kelle ne hämmentäin suo Zeus salamoitsija, sill' on
    vaihtuva vastassaan hyvä onni ja huonokin vuoroin,

vaan että se, jolle hän ei anna molempia, vaan ainoastaan yhtä lajia sekoittamatonna,

    harhaa ääriä mahtavan maan nälän ain' ajaessa.

Emmekä saa uskoa, että Zeus on meille sekä hyvän että pahan jakelija.[42]

19. -- Ja jos joku väittää, että se vajallisen sopimuksen sotkeminen,

minkä Pandaros pani toimeen, oli Athene-jumalattaren ja Zeuksen aikaansaama, niin emme sitä hyväksy, emmekä myöskään sitä, että jumalien riita ja sen ratkaisu saatiin aikaan Themiin ja Zeuksen toimesta; eikä nuorten ole sallittava kuulla, että muka, niinkuin Aiskhylos sanoo,

    – – syyn jumal ihmisille kasvaa suo,
    kun tyyten heidän huoneens' aikoo hukuttaa.[43]

Vaan jos joku runoelmassa esittää Nioben ja Pelopidien kovia kohtaloita tai Troian sotaa, niin joko on kiellettävä häntä sanomasta niitä jumalan töiksi, taikka, jos niitä esitetään jumalan töinä, on niille keksittävä jotensakin sellainen selitys kuin se, jota me tavoittelemme, ja sanottava, että jumalan työt olivat oikeudenmukaiset ja hyvät ja että noille ihmisille taas rangaistus oli siunaukseksi; mutta runoilijan ei ole sallittava sanoa, että ne, jotka kärsivät rangaistusta, ovat onnettomat ja että heidän onnettomuutensa on jumalasta lähtöisin. Vaan jos sanovat, että kehnot ovat onnettomia, sentähden että ovat olleet rangaistuksen tarpeessa, mutta että he kärsimällä rangaistusta ovat saaneet osakseen onnea jumalan puolelta, niin se olkoon sallittu. Jos sitä vastoin joku väittää, että jumala – joka on hyvä – on jollekin ihmiselle aiheuttanut pahaa, niin on kaikin voimin taisteltava sitä oppia vastaan, eikä sallittava kenenkään väittää sellaista omassa valtiossaan, jos hyvän laillisen järjestyksen on siellä vallittava, eikä kenenkään, ei nuoremman eikä vanhemman sitä kuulla, eikä kertoa sellaista tarua, ei runomitalla eikä ilman runomittaa. Sillä sellaiset puheet, jos niitä lausutaan, ovat kerrassaan jumalattomat eivätkä meille hyödyllisiä eivätkä sopusoinnussa oman itsensä kanssa.

– Minäkin äänestän sinun kanssasi sellaisen lain puolesta, hän sanoi, – ja hyväksyn sen.

– Tämä siis, sanoin, – on kai yksi niistä laeista ja normeista, jotka koskevat jumalia, ja sen mukaan tulee puhuvien puhua ja runoilijain runoilla: jumala ei ole syynä kaikkeen, vaan ainoastaan hyvään.

– Yhdyn sinuun; se laki minua tyydyttää.

– Entä mitä on sanottava tästä toisesta perussäännöstä? Luuletko jumalan olevan poppamiehen ja ikäänkuin väijymällä näyttäytyvän milloin minkin muotoisena, toisinaan siten, että hän itse muuttautuu ja vaihtaa oman muotonsa monenlaisiin hahmoihin, toisinaan taas siten, että hän eksyttää meidät ja saa meidät uskomaan itsestään semmoista? Vai uskotko, että hän on suora ja yhtenäinen eikä mitenkään luovu omasta perusmuodostaan?

– Sitä en osaa sanoa, hän vastasi, – en ainakaan tällä hetkellä.

– No, mitä tästä sanot: eikö ole välttämätöntä, että, jos jokin joutuu pois omasta perusmuodostaan, muutos on joko sen itsensä tai jonkin muun aikaansaama?

– Se on välttämätöntä.

– Eiköhän ole niin, että se, mikä on parhaassa kunnossa, kaikkein vähimmin on minkään muun aikaansaamille vaihteluille ja muutoksille altista? Niinpä esimerkiksi ihmisruumis: eikö tervein ja voimakkain ruumis ole vähimmin altis ruokien ja juomien ja rasitusten aiheuttamille muutoksille? Ja eivätkö samoin kaikki terveimmät ja voimakkaimmat kasvit ole vähimmin alttiit niille muutoksille, joita kuumuus tai tuulet ja muut sellaiset vastukset aiheuttavat?

– Kuinkas muuten?

– No eikö urhoollisin ja viisain sielu ole vähimmässä määrin ulkoa tulevan vaikutuksen järkytettävissä ja muutettavissa?

– Se pitää paikkansa.

– Ja samaten kai myöskin kaikki eri osista yhteenliitetyt esineet – kalut, rakennukset ja vaatteet – muuttuvat ajan ja muiden seikkain vaikutuksesta vähimmin, jos ovat hyvää tekoa ja hyvässä kunnossa.

– Niin on asian laita.

– Kaikki siis, mikä joko synnynnäisen luontonsa tai tekotapansa tai molempien vuoksi on oivallista, on muun aiheuttamalle muutokselle vähimmin altista.

– Niin näkyy olevan.

– Mutta onhan tietenkin jumala ja se, mikä jumalaan kuuluu, kaikin puolin oivallisempi kuin mikään muu.

– Kuinkas muuten?

– Näin ollenhan jumala voi kaikkein vähimmin saada monta eri muotoa.

– Tietenkin kaikkein vähimmin.

20. -- No saattaakohan jumala itse muuttaa itsensä ja vaihtaa muotonsa?

– Ilmeistä on, hän vastasi, – että jos jumala todella muuttuu, hän muuttaa itsensä itse.

– Muuttaako hän siis itsensä paremmaksi ja kauniimmaksi vai huonommaksi ja rumemmaksi kuin hän on?

– Välttämättömästi huonommaksi, Adeimantos vastasi, – jos hän kerran muuttautuu. Sillä emmehän mitenkään saata väittää, että jumalan kauneus tai oivallisuus [eli hyveellisyys] on puutteellinen.

– Ihan oikein lausuttu, minä sanoin. – Ja luuletko, Adeimantos, näin ollen kenenkään, olipa jumala tai ihminen, mitenkään omasta tahdostaan tekevän itsensä huonommaksi?

– Mahdotonta, hän vastasi.

– Mahdotonta on siis myöskin, sanoin, – että jumalakaan tahtoisi muuttaa itsensä toisenlaiseksi, vaan jokainen heistä pysyy kaiketi aina ehdottomasti omassa perusmuodossaan, koska hän on niin kaunis ja hyvä kuin olla voi.

– Se on kerrassaan välttämätöntä, hän sanoi; – niin ainakin minusta näyttää.

– Hyvä ystävä, sanoin, – älköön siis yksikään runoilija sanoko meille, että

    käy jumalatkin näät kuni kaukaa kulkijat oudot,
    kiertävät kaupungissa he muuttautuin joka muotoon.[44]

älköönkä kukaan kertoko valheita Proteuksesta ja Thetiistä, älköönkä tragedioissa, yhtä vähän kuin muissakaan runoelmissa esittäkö, mitenkä Hera papittareksi muuttautuneena kerjää

    Argon Inakhos-vuon elonantaja-lapsia varten,[44]

älköötkä meille kertoko lukuisia muita sellaisia valhejuttuja. Älköötkä äidit, runoilijain uskotteluja noudattaen, peloittako lapsukaisia kertomalla rumasti noita taruja, mitenkä muka jumalia kuljeskelee öisin monien kaikenlaatuisten vieraiden hahmossa; sellaista älkööt kertoko, jotteivät herjaisi jumalia ja samalla tekisi lapsiansa pelokkaammiksi.

– Älkööt suinkaan, hän sanoi.

– Entä, kysyin, – onko sitten niin, etteivät jumalat tosin itse muuttaudu, mutta sen sijaan saavat meidät uskomaan ilmestyvänsä kaikenlaisissa hahmoissa ja siten petkuttavat meitä silmänkääntäjäin tavoin?

– Saattaa olla niin, hän vastasi.

– No kuinkas onkaan? minä kysyin. – Tahtoneekohan jumala eksyttää meitä, esittämällä meille sanoin tai teoin tyhjää valhekuvaa?

– En tiedä, hän vastasi.

– Etkö tiedä, sanoin, – että tosi-valhetta – jos on lupa käyttää tätä sanaa – inhoavat niin hyvin jumalat kuin ihmisetkin?

– Mitä tällä tarkoitat? hän kysyi.

– Tarkoitan sitä, minä vastasin, – ettei kukaan tieten tahtoen halua tulla petetyksi omassa olennaisimmassa olemuksessaan olennaisinta koskevilla valheilla, vaan että jokaista enemmän kuin mikään muu peloittaa se, että valhe pääsee siinä [nimittäin olennaisimmassa] vallitsemaan.

– En nytkään vielä ymmärrä, hän sanoi.

– Luulet näet minun lausuvan jotakin erikoisen syvämielistä, huomautin. – Mutta minä tarkoitan tätä: ihminen voi kaikkein vähimmin suostua olemaan sielussaan petoksen vallassa ja tietämätön tosi-olevaisesta, eivätkä he tahdo, että heissä siinä [nim. sielussaan] asustaa valhe ja että se siinä pysyy; kaikki inhoavat valhetta enimmin, kun se esiintyy semmoisessa.

– Niin, kovasti inhoavat, hän vastasi.

– Mutta täysin oikein voitaneen kai "tosi-valheeksi" sanoa se, josta nyt juuri puhuin: petetyn sielussa asuva tietämättömyys;[45] sillä sanoissa ilmenevä valhe on vain sen jäljennöstä, mikä on tapahtunut sielussa, ja se on jäljestäpäin syntynyt kuva, ei aivan sekoittumatonta valhetta. Eikö niin?

– Niin aivan.

21. -- Tosi-valhetta eivät inhoa ainoastaan jumalat, vaan myöskin

ihmiset.

– Niin minusta näyttää olevan.

– No kuinkas onkaan? Milloin ja kelle sana valhe on hyödyksi, niin ettei se ansaitse inhoa? Eiköhän vihollisia vastaan? Ja niin sanottujen ystävien torjumiseksi, silloin kun he hulluuden tai jonkinlaisen mielettömyyden yllyttäminä yrittävät tehdä jotakin pahaa, – eikö se silloin käy hyödylliseksi torjumiskeinoksi ikäänkuin jokin lääke? Entä kuinka on laita niiden tarukertomuksien, joista vast'ikään puhuimme? Emmekö, siitä syystä ettemme tiedä mimmoinen totuus noista muinaisaikuisista asioista on, muodosta valhetta niin totuuden kaltaiseksi kuin suinkin mahdollista, ja siten tee sitä hyödylliseksi?

– Juuri niin, hän sanoi, – on asian laita.

– No mikä näistä syistä tekee valheen jumalalle hyödylliseksi? Saattaako hän valehdella, siksi ettei hän tiedä muinaisia, ja siitä syytä sepittää totuutta lähentäviä valheita?

– Sehän olisi naurettavaa, hän sanoi.

– Ei siis jumalassa ole valheellista runonsepittäjää.

– Ei minun mielestäni.

– Entä saattaako hän valehdella siksi, että hän pelkää vihollisiaan?

– Kaikkea muuta!

– Vaiko ystäviensä mielettömyyden tai hulluuden tähden?

– Eihän kukaan mieletön ja raivoisa ole jumalan ystävä.

– Ei siis ole niin mitään, minkä vuoksi jumala valehtelisi.

– Ei ole.

– Se, mikä on daimonin- ja jumalanluontoista,[46] on siis kaikin puolin valheesta vapaata.

– Kaikin puolin, hän sanoi.

– Siis: jumala on kerrassaan suora ja tosi, niin hyvin teossa kuin sanassa; hän ei itse muuta itseään eikä muita eksytä, ei haavekuvilla, ei sanoilla eikä merkkejä lähettämällä, ei valveilla oleville eikä nukkuville.

– Niin minustakin näyttää, kuullessani sinun sanojasi.

– Yhdytkö siis siihen, kysyin, – että tämä on toinen normi [eli perussääntö],[47] jota jumalista puhuttaessa ja runoeltaessa on noudatettava, nimittäin etteivät jumalat itse ole poppamiehiä, jotka muuttavat itsensä toisiin hahmoihin, eivätkä myöskään valheilla eksytä meitä, eivät sanoin eivätkä töin?

– Yhdyn.

– Siis, vaikka Homeroksessa ylistämme paljon muuta, niin emme tule ylistämään Zeuksen Agamemnonille lähettämää unennäköä,[48] emmekä myöskään Aiskhylosta, kun [hänen näytelmässään] Thetis kertoo, että Apollon laulaessaan hänen häissään

    – lupasi hälle lapset onnekkaat, joit' ei
    tapaisi tauti, kuulut, pitkä-ikäiset;
    noin kaikki virkkain vaiheet jumal-varjoiset
    virittää vielä paiaanin mua rohkaisten.
    Apollon vakaan, valheettoman jumal-suun
    täynn' ennushurmaa haastavan ma luulin noin.
    Hänp' itse lauloi, itse juhlaan ilmestyi,
    noin itse haastoi, hänpä itse surmasi
    mun poikani! – – –[49]

Milloin jokin runoilija kertoo jumalista sellaista, me tulemme sydäntymään: emme myönnä hänelle kooria[50] emmekä salli opettajain käyttää hänen runojaan nuorten kasvatuksessa, jos vartijoistamme on tultava niin hurskaat ja jumalankaltaiset miehet, kuin ihmiselle suinkin on mahdollista.

– Yhdyn kaikin puolin, hän sanoi, – näihin perussääntöihin ja koetan noudattaa niitä lakeina.

Selityksiä II kirjaan.

[1] 358 B. Kreikkalaisten (samoin kuin useiden muidenkin kansojen) keskuudessa uskottiin, että käärmeitä voitiin taioilla ja loitsuilla lumota, niin etteivät käyttäneet myrkkyhampaitaan; vrt. nykyisten intialaisten fakiirien sensuuntaiset temput. – Muuten Platon näkyy tässä leikillisesti pilkkaavan omaa itseänsä, siksi että hän on antanut Thrasymakhoksen, joka oli hyökännyt Sokrateen kimppuun niin ylimielisesti, liiankin pian luhistua ja luopua taistelusta. Vrt. Johdanto, siv. X-XI.

[2] 359 D ja seur. Näkymättömäksi tekevä sormus on epäilemättä vanha satuaihe, jolla kenties alkujaan on ollut mytologista pohjaa (vrt. X 612 B sormuksen rinnalla mainittu Hadeen hytyrä). Esillä olevassa "Valtion" paikassa tämä satupiirre esiintyy liittyneenä kertomukseen Gygeestä, joka Lyydian valtaistuimelta syöksi muka Herakleesta polveutuneen kuningassuvun, itse anasti kuninkuuden ja tuli Mermnadien hallitsijasuvun perustajaksi. Tämän Gygeen valtaannousemisesta ja hallituksesta (hän hallitsi noin 685-650 e.Kr.) kertoi Herodotos mainitsematta mitään tuosta ihmesormuksesta. – Omituista on, että nyt puheena olevassa "Valtion" paikassa ei mainita sormuksen löytäjän ja entisen kuninkaan kukistajan nimeä; hänen vain sanotaan olleen lyydialaisen Gygeen kantaisä. Mutta toisessa paikassa (X 612 B), jossa sivumennen mainitaan tuo ihmeellinen sormus, se sanotaan Gygeen sormukseksi. Useat tutkijat ovat sentähden epäilleet edellisen paikan tekstiä turmeltuneeksi ja sen parantamiseksi esittäneet muutosehdotuksia. Niinpä on ehdotettu luettavaksi (II 359 D): "Lyydialaisen Kroisoksen kantaisällä" tai "Gygeellä, Lyydialaisen Kroisoksen kantaisällä", t.m.s. Toiset taas pitävät tekstiä sinänsä virheettömänä, mutta arvelevat, että Platon tai se kertoja, jolta hän on kaskun lainannut, on toisiinsa yhdistänyt kaksi eri henkilöä, nimittäin toiselta puolen satusankarin, johon kertomus sormuksesta kohdistui, toiselta puolen historiallisen Gygeen, Lyydian kuninkuuden anastajan. Varmaan ratkaisuun ei ole päästy.

[3] 361 B. Niinkuin Aiskhylos sanoo j.n.e.: "Seitsemän sankaria Thebaita vastaan" nimisessä tragediassa (ss. 592-594) sanansaattaja kuvaa jaloa tietäjää Amphiaraosta m.m. näillä sanoilla:

    Hän parhain olla tahtoo, silt' ei näyttää vain,
    vaon uurtain syvän sydämensä vainioon,
    jost' oivain neuvoin sato versoo viljava.

Vrt. myös 362 A.

[4] 363 A. Hesiodos: ks. Hesiodoksen "Työt ja päivät" nimistä runoelmaa, säkeet 225-237.

    Vaan joilt' oikeuden saa vieraat kuin oma heimo,
    pois polult' oikean jotk' ei poikkea, vauras on heidän
    kaupunkinsa ja siell' yhä kuuluna kukkivi kansa;
    nuorisonkasvaja rauha on maassa, ja ilmetä kuunaan
    ei sodan tuiman turmien suo Zeus kaitsevasilmä;
    miehiä oikeamieliä siell' ei näännytä nälkä,
    ei lume eksytä, työnä on vain ilon askaret armaat.
    Suo sadot runsaat maa, yhä terhoja vuorien tammen
    korkea latva on täys, mehiläisten kennoja keskus;
    lampaat villavat voivuttaa takun uhkean taakka;
    vaimot lapsia saa, joill' on isän ilminen muoto;
    siell' ylenpalttinen onni on ain', eik' astu he konsaan
    haaksiin hauraisiin, maa viljava heelmiä kasvaa.

[5] 363 B. Tekstissä siteeratut Homeroksen säkeet ovat peräisin Odysseiasta, ks. XIX 107-114. Saavuttuaan tuntemattomana kotiinsa Odysseus lausuu puolisolleen Penelopeialle:

    Valtiatar, sitä ihmist' ei ole maill' avarilla,
    ken sua moittisi; maast' ylös taivaaseen sun on mainees
    kuin jalon valtiahan, jumaloita ken peljäten kaitsee
    kansaa voimallista ja suurta ja turva on vankka
    lain sekä oikeuden, maa multava, mustapa kasvaa
    vehnää, ohraa myös, puut notkuvat antimiansa,
    karjat kantavat aina ja runsaan suo meri saaliin,
    hallitus oiva on maassa ja onnekkaat alamaiset.

[6] 363 C. Musaios: tarunomainen laulaja, jota pidettiin useiden varsinkin Attikassa levinneiden loitsu- ja ennustuslaulujen ynnä muiden pyhien runoelmien sepittäjänä. Hänen isänään esiintyy taruissa välistä itse ihmeellinen laulaja Orpheus, välistä Eumolpos, joka taas toisten tarujen mukaan on hänen poikansa. Niinpä on luultavaa, että Platon tässä hänen pojallaan tarkoittaa Eumolposta, joka hänkin muka oli samanlaatuinen laulaja-profeetta. Hänestä muka polveutui Eumolpidien ylhäinen suku, jonka piirissä Eleusiin salamenojen johto oli perintönä. Useiden tarujen mukaan Musaios ja Eumolpos olivat, samoin kuin Orpheuskin, alkujaan Thraakiasta kotoisin. Kaikki kolme edustavat henkistä liikettä (n.s. Orphilaista liikettä), joka pyrki loitsuilla, salamenoilla ja askeettisella elämän säännöstelyllä vapauttamaan ihmisiä saastutuksesta ja siten pelastamaan heitä siitä tuskallisesta olosta, joka heillä muka muuten oli odotettavissa Hadeen valtakunnassa. Tämä hengensuunta, joka jyrkästi poikkeaa siitä elämänmyönteisestä, raittiista maailmankatsomuksesta, mikä ilmenee m.m. vanhassa sankarieepoksessa ja mikä meistä tuntuu aito helleeniläiseltä, oli ainakin 7:nneltä vuosisadalta alkaen levinnyt laajalle kreikkalaisten keskuuteen ja tuntuvasti vaikuttanut niihinkin piireihin, jotka eivät suorastaan liittyneet orphilaisiin seurakuntiin eli kerhoihin. M.m. oli Eleusiin mysterioilla paljon kosketuskohtia orphilaisuuden kanssa. Näihin puhdistus- ja pelastusoppeihin liittyi usein samoihin aikoihin kehittyvä ja syvenevä vanhurskausaate, joka m.m. vaati rikolliselle rangaistusta ja vanhurskaille autuutta haudan tuolla puolen. Kaikkia näitä oppeja käsitettiin eri piireissä eri tavoin, milloin tuiki aineelliselta ja sovinnaiselta, milloin henkisemmältä kannalta. – Pyhien juomingit: "pyhillä" tarkoitettiin usein nimenomaan niitä, jotka oli vihitty salaoppien osallisuuteen ja jotka muka siten olivat vapautetut synnin saastasta ja sen tuottamista iankaikkisista vaivoista.

[7] 363 E. Liejukkoon: vrt. tunnettu Aristophaneen "Sammakot" nimisen komedian paikka (säkeet 145-150), jossa mainitaan, että Hadeen valtakunnassa eräässä kohden on runsasta liejua ja ikuista lokaa; siinä muka viruvat majaystävyyden rikkojat, äitinsä tai isänsä piesseet, valapatot y.m.s. – Vainajain sielujen vaivoja oli muka myöskin veden kantaminen seulalla tai rikkinäisellä ruukulla; tavallisesti tämän vaivan kerrottiin tulleen Danaoksen tyttärien (Danaidien) osaksi, rangaistuksena siitä, että olivat hääyönä surmanneet puolisonsa.

[8] 364 A. Sophrosyne: ominaisuus, jolla kreikkalaisten siveellisessä tajunnassa ja varsinkin myös Platonin sieluopissa ja etiikassa lähinnä oikeamielisyyttä oli keskeisin asema. Sophrosyne-sana johtuu sophron-adjektiivista, joka taas on kokoonpantu sanoista sos (alkujaan saos) = vahingoittumaton, pelastunut, eheä, terve, ja phren (eli oikeastaan tämän vartalon o-vokaalisesta sivumuodosta) – tietoisuus, mieli. Näiden yhdistetyn sanan ainesten merkitys oli epäilemättä kreikkalaisten tajunnalle täysin selvä; sanan varsinaisena merkityksenä oli siis lähinnä terve- eli eheämielisyys. Mutta "terve"- eli "eheämielisyyteen" sisältyi erinomaisen laaja ja monivivahteinen käsitepiiri, eikä uudemmissa kielissä (yhtä vähän kuin latinassakaan) ole sanaa, joka sitä täsmälleen vastaisi, vaan se on eri paikoissa käännettävä eri tavoin. Lähinnä "tervemielisyydellä" tarkoitettiin vapaus sielun tasapainoa ja sisäistä harmoniaa turmelevista himoista ja pyyteistä. Niinpä sen vastineina voidaan hyvin usein käyttää sanoja sellaisia kuin itsehillintä, pidättyväisyys, siveellinen maltti, siveellisyys (vastakohta, niinkuin esillä olevassa paikassa: kurittomuus); toisinaan sillä tarkoitetaan sielun eri kykyjen sopusuhtaisuutta, toisinaan taas harkitsevaisuutta, järkevyyttä, mielevyyttä (vastakohta: mielettömyys) j.n.e. Vrt. "Valtio" III 389 D, IV 430 D–432 A, "Phaidon" 68 C, "Pidot" 196 C, "Phaidros" 237 E. – Sophrosyne-käsitteen kehittymistä ja syventymistä on N. Lehmuskoski valaissut etevässä "Sophrosyne"-nimisessä kirjoituksessa ("Juhlajulkaisu O.E. Tudeerin 70-vuotispäiväksi, toimittanut Klassillis-filologinen Yhdistys", Helsingissä 1920, siv. 43-50).

[9] 364 D. Helppo on saavuttaa j.n.e.: sitaatti Hesiodoksen "Työt ja päivät" nimisestä runoelmasta. Kokonaisuudessaan se lausejakso, josta se on lainattu, kuuluu (T. ja P. 287-292):

    Helppo on saavuttaa paha paljokin, tie silitetty
    sinne on, eik' asu meistä se kaukana. Vaan hyve pantu
    taas hien, vaivan on taa, sepä tahto on kuolematonten;
    pitkä ja jyrkkä on taival sen, koleikkoa alku;
    mutta kun vihdoin saavuttaa se jo kukkulan ylhän,
    silloin helppo se on, miten onkin vaikea ollut.

[10] 364 D, E. Homeroksen: ks. Ilias IX 497-501:

    – – – – – on armeliaat[*] jumalatkin
    joill' avarampi on sentään arvo ja valta ja voima.
    Hartain suostuttaa lupauksin, suitsutusuhrein,
    viinein, alttariteurain myös voi heit' anovaiset
    ihmiset, kun kuka rikkonut on, yli käskyjen käynyt.

[*] Iliaan tekstin mukaan "taivutettavat"; Platonin sitaatin mukaan taas "rukoiltavat", s.o. "rukouksilla taivutettavat" (listói).

[11] 364 E. Tarun mukaan Musaios oli Kuuttaren (Selenen eli Menen), Orpheus taas Kalliope-runottaxen poika.

[12] 365 A. Pyhiinvihkimiset: kreik. teletai, etupäässä n.s. mysteriot (vrt. Sel. II 363 C).

[13] 365 A. Ikäänkuin lentämään: nuorten sielut tässä verrataan mehiläisiin, jotka nopeasti lentävät kukasta kukkaan imeäkseen niistä mettä.

[14] 365 B. Pindaros, Fragm. 213 Bergk. Mistä ja minkälaatuisesta runoelmasta tämä katkelma on peräisin, on epätietoista. Useissa kreik. kirjallisuuden tuotteissa on puheena oleviin sakeisiin viitattu, mutta niiden alkuperäisestä muodosta ei olla selvillä.

[15] 365 C. Ulkonäkö: kreik. tekstissä on substantivoitu verbi to dokein = se että jokin näyttää joltakin (muulta, kuin mitä se on); tavallisimmin käytetään substantiivi doksa. Näiden sanojen käsitepiiriin sisältyy sekä se, mitä jostakin luullaan eli arvellaan, siis mielipide (vastakohtana: tieto) että maine. Ei ole aina helppoa päättää mikä näistä vivahduksista kulloinkin on lähinnä tarkoitettu. Vrt. myös 367 D.

[16] 365 C. Viisaat miehet: lähinnä runoilija Simonides, jonka sanoja tässä siteerataan (Simonides, Fragm. 76 Bergk).

[17] 365 C. Arkhilokhos: tunnettu purevien iambosrunojen eli hyökkäysrunojen kirjoittaja (Paros-saarelta kotoisin; eli 7:nnellä vuosis. e.Kr.).

[18] 365 E. Uskoa todeksi niin hyvin toinen kuin toinenkin oppi: toiselta puolen, että jumalia on olemassa ja että he välittävät inhimillisistä asioista, toiselta puolen että he ovat rukouksin ja uhrein taivutettavissa ja suostutettavissa.

[19] 366 A. Vapahtajajumalat: ne jumalat, joiden uskottiin puhdistavan ihmisiä synnin saastasta ja vapahtavan heidät Tuonelan kauhuista. Näitä jumalia olivat varsinkin Dionysos, Demeter, Zeus Meilikhios.

[20] 366 A. Niinkuin suurimmat valtiot julistavat: niin varsinkin Ateenan valtio, jonka virallisessa uskonnossa Eleusiin mysterioilla oli erittäin tärkeä sija.

[21] 366 B. Jumalienpojat: runoilija-profeetat, sellaiset kuin Orpheus ja Musaios, vrt. 364 E. (ja 363 C).

[22] 367 C. Olet myöntänyt: ks. 358 A.

[23] 368 A. Te mainion isän pojat: sananmukaisesti "te, tuon isän pojat". Tämä lauseparsi tuntuu oudolta, ja sitä on tulkittu eri tavoin. Toiset näet ovat olleet sitä mieltä, että tuolla mainiolla isällä on tarkoitettu Aristonia, Platonin, Glaukonin ja Adeimantoksen isää, jonka nimeä mainitaan siteeratussa runo-otteessa; toiset taas ovat arvelleet, että Sokrates leikillisesti sanoo Glaukonin ja Adeimantoksen Thrasymakhoksen pojiksi, koska he muka ovat perineet (ja omalta kannaltaan kehittäneet) Thrasymakhoksen opin, jotensakin samalla tavoin kuin dialogin alussa (I 331 D, E) Polemarkhos sanottiin Kephaloksen puheen perijäksi (eli jatkajaksi). Suomennoksessa on noudatettu edellistä käsitystä. – Megaran taistelussa: tässä kaiketi tarkoitetaan taisteluja, joiden Diodoros (Caesarin aikalainen) tietää tapahtuneen peloponneesolaissodan loppujakson aikana (n. v:n 409 paikkeilla). Aristonin pojat olivat niinä aikoina sangen nuoria miehiä; mainitseehan Sokrates (t.s. Platon) että Glaukonilla vielä oli "ihailija" eli "rakastaja" (kr. erasté's). Siitä päättäen että rakastaja-sanaan tekstissä liittyy artikkeli, tämä rakastaja näkyy olleen yleisesti tunnettu henkilö. Onpa arveltu, että tällä maininnalla tarkoitetaan Adeimantoksen, Glaukonin ja Platonin äidin, Periktionen, serkkua, lahjakasta, kirjailijanakin tunnettua Kritiasta, samaa miestä, josta tuli n.s. 30 tyrannin vihattu päämies (näin Fr. Schleiermacher).

[24] 370 B. Tässä tulee esille työnjaon periaate, jolla Platonin valtio-opissa on perustava merkitys ja jonka hän sovittaa myöskin sielu- ja siveysoppiinsa.

[25] 371 D. Kaupustelijat: pikkukauppiaat eli vähittäiskauppiaat; nämä erotetaan jyrkästi kauppiaista, joilla lähinnä tarkoitetaan tuontia ja vientiä harjoittavia suur- eli tukkukauppiaita (vrt. lat. caupones v. mercatores).

[26] 372 B. Tahdaskyrsiksi: tällä tarkoitetaan sitä karkeata ohratahdasta (maza), joka kauan oli kreikkalaisten leipäruoan tärkeimpänä osana. Sen ohessa syötiin varsinaista leipää (parhaasta päästä vehnäleipää, kr. artos). – Koirannauris: Bryonia ("kasvisuku kurkkukasvien heimossa: rentoja tai köynneliäitä, karheita, kärhellisiä kasveja, joilla on sormiliuskaiset lehdet ja marjahedelmät. Meillä viljellään puutarhoissa mustamarjaista B. albaa ja punamarjaista B. dioecaa". Tietosanakirja. 1. Hki 1909, p. 1301-1302).

[27] 372 C. Varoen.... sotaa: sodat aiheutuvat Platonin mukaan (373 D) lähinnä siitä, ettei liiaksi lisääntyvälle väestölle riitä maata.

[28] 373 B. Jäljittelijä-taiturit: Platonin käsityksen mukaan sekä kuvaamataiteet että enimmät runolajitkin varsinaiselta olemukseltaan olivat pelkkää jäljittelyä. – Rapsoodit: runojen lausujat. Rapsoodit esittivät parhaasta päästä vanhaa eepillistä ja opetus-runoutta; useiden juhlien (niinkuin esim. Ateenan Panathenaia-juhlien) ohjelmaan kuului m.m. rapsoodien kilpailu.

[29] 373 C. Poikienkaitsija: orja, jonka päätehtäviä oli poikien saattaminen koulumatkalla (kreik. paidagogos). – Tässä edellytetään, että ensin kuvatussa kaupungissa isä itse toimi poikiensa saattajana ja samoin että äiti itse imetti ja muutenkin hoiti lapsiaan, piti huolta puvuistaan j.n.e. Toisin oli "kuumetta potevassa" valtiossa.

[30] 373 C. Karjaa: ensimmäisessä, terveessä kaupungissa liharuoat eivät tulleet kysymykseen (muuta kuin uhrijuhlissa); nautakarjaa siellä elätettiin vetojuhtina ja vuotiensa vuoksi, lampaita villojen vuoksi, vrt. 370 E.

[31] 373 E. Niistä syistä j.n.e.: kansojen ja yksilöiden onnettomuuksien perussyinä ovat näet nautinnon- ja omanvoitonhimo; näistähän johtuu alueen laajentamisen tarve, joka lähinnä antaa sotiin aihetta; vrt. 372 C.

[32] 374 A. Sovimmehan: 370 B.

[33] 374 E. Vartijat: kreik. phylakes. Tällä termillä, joka tässä esiintyy ensi kerran, Platon tarkoittaa sotilasluokkaa ja tämän vakaantuneimmista aineksista sukeutunutta hallitsijaluokkaa eli "vartijoita" sanan varsinaisimmassa merkityksessä, vrt. III 414 A, B ynnä Sel. Näihin kahteen luokkaan Platonin selonteko oikean Valtion rakenteesta ja luonteesta miltei yksinomaan kohdistuu.

[34] 375 A. Tulinen: kreik. thymoeides. Tämä adjektiivi on johdettu thymos-substantiivista, joka esiintyy m.m. heti seuraavassa lauseessa. Thymos-käsitteeseen sisältyy vireys, rohkeus, intomieli, tulisuus, kiihkoisuus, vihaisuus (lat. ira); Platonin käsityksen mukaan thymos on yksi sielun kolmesta perusominaisuuksista, joita hän välistä mainitsee sielun osiksi. Muissa kielissä ei ole täsmälleen vastaavaa sanaa, vaan thymos on eri yhteydessä käännettävä eri tavoin.

[35] 376 E. Muusain taide: musiikki ja runous; vrt. 373 B.

[36] 377 E–378 A. Hesiodoksen Theogoniassa kerrotaan (126-210), että Uranos (Taivas) sulki siittämänsä lapset, Titaanit (Tltanes), heidän äitinsä Gaian (Maaemon) uumeniin ja että nuorin poika Kronos tuskastuneen äidin kehoituksesta sirpillä riisti isältä siitosvoiman. Edelleen kerrotaan (453-506, 629-745), että Rheia synnytti Kronokselle useat lapset, ja että Kronos heti nieli ne vatsaansa, jottei kenkään heistä syöksisi häntä maailman valtaistuimelta. Synnytettyään Zeuksen Rheia piilotti tämän ja toimitti Kronokselle kapaloidun kiven, jonka K. nieli lapsenaan. Vartuttuaan Zeus sitten vapautti veljensä ja sisarensa. Kronos ja muut Titaanit nousivat sotaan nuorta jumalapolvea vastaan, mutta heidät kukistettiin ja heitettiin alas Tartaroksen pimentoihin. – Nämä tarut ovat semmoisina, jommoisina ne esiintyvät Hesiodoksen Theogoniassa, parhaasta päästä luonnonsymbolistisen ajattelun ja haaveiden tuotteita.

[37] 378 B. Vaikka hän kurittaa omaa isäänsä: tämänsuuntainen tapaus on Platonin "Euthyphron"-dialogin lähtökohtana.

[38] 378 C. Eikä kuvin esitettävä: vastaava alkutekstin sana tietää sekä moniväristä maalausta että koruompelua. Platonilla näkyy lähinnä olevan mielessä se loistopukine (peplos), joka Panathenaia-juhlassa vietiin komeassa juhlakulkueessa Akropoliiseen Athena-jumalattaren vanhanaikuiselle kuvapatsaalle; tämä pukine oli näet kirjailtu jumalien ja Giganttien taistelua esittävillä kuvilla.

[39] 378 D. Hera kytkettiin poikansa takomiin kahleisiin: Hera oli muka heittänyt rampana syntyneen poikansa Hephaistoksen kauas Olympoksesta; pojan oli silloin ottanut turviinsa merenhaltiatar Thetis. Kostaakseen tylylle äidille Hephaistos lähetti tälle kultaisen valtaistuimen, jossa oli näkymättömät kahleet; kun Hera siihen istuutui, hän ei enää päässyt irti, ennenkuin Hephaistos oli haettu häntä päästämään. Tämän oli Pindaros kertonut jossakin kadonneessa runoelmassaan. – Hephaistoksen singottamisesta Olympoksesta on Iliaassa kaksi eri kertomusta; toisen mukaan (II. XVIII 395 ja seur.) hänet heitti Hera, toisen mukaan taas singahutti hänet alas maahan Zeus, siksi että hän Zeuksen ja Heran riidellessä oli pitänyt äitinsä puolta; silloin Zeus muka paiskasi hänet Lemnos-saarelle (II. I 590-594).

[40] 378 D. Homeroksen sepittämiä "jumalien sotia": Ilias XX 4-74, XXI 365-513.

[41] 379 D. Homerosta... väärää oppia: ks. Ilias XXIV 527-533. Säkeet 531-533 kuuluvat täydellisinä:

    ken tuholahjoja pelkkiä saa, sepä, sortuen herjaan,
    harhaa ääriä mahtavan maan, nälän ain' ajaessa
    hylkynä ihmisien, jumalainkin, kulkuri kurja.

[42] 379 E. Sekä hyvän että pahan jakelija: alkutekstissä on tässä kuusimittasäkeen puolikas, jota ei tavata nykyisessä Homeroksen tekstissä.

[43] 379–380 A. Valallisen sopimuksen sotkeminen: ks. Ilias IV 64-140. – Jumalien riita j.n.e.: tällä luultavasti tarkoitetaan Heran, Athenan ja Aphrodlten seurauksiltaan tuhoisa kauneuskilpailu, minkä Paris ratkaisi; jumalattarien kiistan olivat muka Zeus ja Themis panneet alkuun, siinä tarkoituksessa että siitä aiheutuisi suuri sota (Troian sota), joka vähentäisi sen ihmispaljouden, mikä maata rasitti. Tästä kiistasta ja sen seurauksista oli kerrottu "Kypria"-runoelmassa. – Niinkuin Aiskhylos sanoo: siteerattujen kahden säkeen on luultu olevan peräisin kadonneesta "Niobe"-tragediasta (Fragm. 160 Dindorf). – Suomennoksessa on tästä kohdasta jätetty pois alkutekstin sanat "joissa nämä iambi-säkeet ovat"; ne näet eivät liity hyvin lauseen yhteyteen, vaan tuntuvat olevan erehdyksestä tekstiin pujahtanut marginaaliselitys (vrt. J. Adam'in editsioni).

[44] 381 D. Käy jumalatkin näät j.n.e.: Odysseiasta, XVII 485, 486. – Proteus: Odysseian IV laulussa (456-458) Menelaos kertoo, mitenkä merenhaltia Proteus, hänen ryhtyessään miehineen tämän haltian kimppuun, muutti itsensä erilaisiksi pedoiksi y.m. – Thetis: merenhaltiatar; Zeus ja Poseidon olivat häneen rakastuneet, mutta koska Themis-jumalatar oli ilmaissut, että hänestä oli syntyvä isäänsä mahtavampi poika, niin jumalat naittivat hänet kuolevaiselle miehelle, Peleukselle. Thetis ponnisteli vimmatusti sulhoa vastaan, muuttaen itsensä peloittaviksi pedoiksi, tuleksi y.m. Peleus kuitenkin lannisti hänet, ja heidän avioliitostaan syntyi isäänsä paljon voimakkaampi kuolevainen sankari Akhilleus. Tätä monivivahteista tarua kosketellaan m.m. Pindaroksen VIII Isthmolaisessa voittolaulussa (28 ja seur.) ja IV Nemealaisessa voittolaulussa (101 ja seur.). – Argon Inakhos-vuon... lapsia varten: tämä säe näkyy olevan peräisin Aiskhyloksen hävinneestä "Ksantriai"-tragediasta (Aiskh. Fragm. 170 Dindorf). Hera- (eli Here-) jumalatar näkyy siinä esiintyneen kerjäläispapittaren hahmossa (vrt. 364 B mainitut "kerjäläispapit ja tietäjät").

[45] 382 A,B. Platonin intellektualistisen käsityksen mukaan ei kukaan tieten tahtoen anna sieluaan (sitä mikä hänessä on olennaisinta) valheen turmeltavaksi. Valhe on siis (niinkuin pahuuskin) olennaisesti samaa kuin tietämättömyys.

[46] 382 E. Daimon: yliluonnollinen olento, haltia. Usein (niin varsinkin vanhassa sankarieepoksessa) jumalatkin sanotaan daimoneiksi. Useimmiten kuitenkin daimoneilla tarkoitettiin alempia haltioita, puolijumalia, suojelushenkiä y.m.s. (niin jo Hesiodoksen "Työt ja päivät" nimisessä runoelmassa).

[47] 383 A. Toinen normi [eli perussääntö]: ensimmäinen esitettiin 379 A–380 C.

[48] 383 A. Zeuksen Agamemnonille lähettämä unennäkö: Ilias II 5-35.

[49] 383 B. – – lupasi hälle lapset onnekkaat j.n.e.: nämä säkeet ovat luultavasti peräisin Aiskhyloksen kadonneesta "Aseriidan ratkaisu" (Hoplon krisis) nimisestä tragediasta (Aiskh. Fragm. 281 Dindorf), jossa oli esitetty, mitenkä Thetis-jumalatar määräsi nuorena kaatuneen poikansa Akhilleuksen aseet uljaimmalle eloon jääneelle kreikkalaiselle sankarille. Aseista kilpailivat Aias, Telamonin poika, ja Odysseus. Kiista päättyi niin, että Odysseus sai aseet, mutta Aias surmasi itsensä.

[50] 383 C. Emme myönnä hänelle kooria = "emme salli hänen esittää näytelmää emmekä muuta kooriteosta".

KOLMAS KIRJA.

1. -- Sellaista siis, sanoin, -- on mielestämme se, mikä niiden, joiden

toivomme kunnioittavan jumalia ja vanhempiaan ja pitävän toistensa ystävyyttä arvossa, heti lapsuusiästä alkaen tulee saada kuulla ja se mitä eivät saa kuulla jumalista.

– Niin, ja luulenpa, Adeimantos sanoi, – olevamme oikeassa.

– Entä edelleen: jos heidän on oltava urhoollisia, niin eikö heille ole opetettava sekä tätä että sen lisäksi sellaista, mikä vaikuttaa sen, että he niin vähän kuin suinkin pelkäävät kuolemaa? Vai luuletko kenenkään, jossa on sitä pelkoa, voivan olla urhoollisen?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – en suinkaan.

– Edelleen: luuletko, että se, joka uskoo Manalan seikat tosiksi ja kauhistuttaviksi, tulee olemaan peloton ja että hän taistelussa tappion ja orjuuden edellä valitsee kuoleman?

– En suinkaan.

– Meidän tulee siis myöskin pitää silmällä niitä ihmisiä, jotka ottavat kertoaksensa näitä taruja ja pyytää heitä olemaan parjaamatta noin vain Manalan oloja ja mieluummin ylistävän niitä; heidän kertomuksensa näet eivät ole todenmukaisia eivätkä hyödyksi niille, joista on tultava urhoollisia sotureita.

– Niin tulee tehdä, hän sanoi.

– Pyyhimme siis pois, sanoin, – kaikki sellaiset kohdat, alkaen näistä säkeistä:[1]

    Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,
    vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,
    kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin,

ja

    jäis ikivaltain, ihmisien näkyviin koto kuolon,
    kaamea, kalmainen, jumalainkin katsoa kauhu,

ja

    Ihmepä ihmehien! Siis Hadeen maillakin, näämmä,
    säilyy sielu ja hahmo, mut on elo ilminen poissa!

ja

    [viel' yhä kuoltuakin hänen yksin Persephoneia]
    soi tajun säilyttää, muill' on vain häälyvä haamu,

ja

    Hadeen kartanohon jäsenistä jo karkkosi sielu
    surren sankaritöilt' elon nuoren erkanemistaan

ja lause

    – – – maahan sauhuna sielu
    upposi uikuttain – – –,

ja

    Kuin peräll' onkalon kammokkaan ees-taas räpytellen
    yököt piipittää, joku niistä jos suistunut irti
    kallion syrjält' on, rypähässä kun siinä ne riippui,
    iukuvin äänin noin ne nyt häälyivät – –

ja pyydämme Homerosta ja muita runoilijoita olemaan suuttumatta, jos pyyhimme nämä paikat ja kaikki niiden tapaiset; sitä emme tee siksi, etteivät ne muka ole runollisia ja miellyttäviä rahvaan kuulla; mutta kuta runollisemmat ne ovat, sitä vähemmän ne sopivat poikain ja miesten kuultaviksi, joiden on oltava vapaat ja pelättävä orjuutta enemmän kuin kuolemaa.

– Niin, kaikin mokomin.

2. -- Edelleen tulee meidän kaiketi myös hylätä kaikki niistä asioista

käytetyt peloittavat ja kauhistuttavat nimet, Kokytokset ja Styksit,[2] elottomat varjot ja Manalaiset ja kaikki muut sentapaiset nimitykset, jotka pöyristyttävät kaikkia, jotka niitä kuulevat. Ne ovat kenties hyviä johonkin muuhun, mutta me pelkäämme vartijoidemme puolesta, että moinen kammonpöyristys saa heidät liiaksi kuumenemaan ja pehmenemään.[3]

– Kyllä siihen pelkoon onkin syytä, hän sanoi.

– Ne on siis poistettava?

– On.

– Ja on puheessa ja runoudessa noudatettava päinvastaista sanontatapaa?

– Sehän on selvää.

– Poistamme tietenkin myös mainehikkaiden miesten vaikeroinnit ja valitukset.

– Ne täytyy poistaa, hän vastasi, – yhtä hyvin kuin nuo edelliset sananparretkin.

– Harkitsehan nyt, sanoin, – teemmekö oikein niitä poistaessamme, vai emmekö. Väitämmehän myöskin, ettei jalo mies pidä kuolemaa peloittavana jalolle miehelle, jonka ystävä hän on.

– Niin väitämme.

– Hän ei siis saata vaikeroida ystävän kuoltua, ikäänkuin tätä olisi kohdannut jokin kauhea kohtalo.

– Eihän tietenkään.

– Väitämmepä myöskin, että sellainen mies parhaiten riittää omalle itselleen ja parhaiten saavuttaa jalon elämän ja että hän siis vähemmän kuin kenkään muu on toisen ihmisen tarpeessa.

– Se on totta, hän vastasi.

– Häntä siis pojan tai veljen tai tavarain tai muun sellaisen menettäminen kauhistuttaa vähemmän kuin ketään muuta ihmistä.

– Tietenkin se häntä vähimmin kauhistuttaa.

– Siis hän myös vähimmin vaikeroi, vaan, kun hänet kohtaa jokin sellainen onnettomuus, niin hän kestää sen mitä suurimmalla mielenmaltilla.

– Niin, paljon suuremmalla maltilla kuin muut.

– Teemme siis oikein poistaessamme kuuluisain miesten itkut ja jättäessämme ne naisille (emmekä edes arvokkaille naisille) ja kaikenlaisille kehnoille miehille, jottei niiden, joita sanomme kasvattavamme maamme vartijoiksi, tekisi mieli tehdä mokomien tavoin.

– Aivan oikein.

– Tulemme siis jälleen pyytämään Homerosta ja muita runoilijoita olemaan kertomatta Akhilleuksesta, jumalattaren pojasta, mitenkä muka[4]

    vuoroin vuoteeseen hän painoi kylkeä, selkää,
    vuoroin kasvoja taas – – –

ja sitten

               – – – pystyyn karkasi viimein,
    asteli murheissaan meren rantaa – – –

ja

    mustaa tuhkaa hän käsin kaksin kouri ja syyti
    kiireellensä – – –

ja mitenkä hän muuten itki ja vaikeroi niin paljon ja sillä tavoin, kuin Homeros on esittänyt. Älköötkä Priamoksesta, läheisestä jumalain heimolaisesta puhuen kuvatko mitenkä

    Heit' anovasti hän pyys, lian keskeen heittihe maahan,
    kerjäten, vannottain, nimin mainiten, jos kenen keksi.

Ja vielä enemmän pyydämme heitä olemaan toki kuvaamatta, mitenkä muka jumalat vaikeroivat ja sanovat:[5]

    "Voi mua koitoa, voi emo-kurjaa sankarin saajaa!"

Mutta jos sillä tavoin esittävätkin jumalia, niin älkööt sentään juljetko niin perin väärin kuvaamaan ylintä jumalaa, että hän muka sanoo:

    "Voi, mitä silmäni nyt näkevätkään! Ympäri muurin
    miest' ajetaan, johon mielistyin, ja mun rintani täynn' on
    surkua" – – –

ja

    "Voi kova kohtalo! Sortuvi multa jo sankari rakkain,
    poika Menoition Patroklos Sarpedonin surmaa."

3. -- Jos näet, rakas Adeimantos, meidän nuorukaisemme kuuntelisivat

sellaista vakavina eivätkä sille nauraisi, koska se on ala-arvoista, niin tuskinpa kukaan, ollen pelkkä ihminen, katsoisi arvoansa alentavaksi eikä olisi pahoillaan, jos hänen johtuisi mieleen sanoa tai tehdä jotakin sellaista, vaan häpeämättä ollenkaan ja itseään hillitsemättä hän saattaisi vähäpätöisten surujen valtaamana veisata viljalti itkuja ja ruikutuksia.

– Olet ihan oikeassa, hän sanoi.

– Mutta niin ei saa tehdä, senhän perustelumme juuri on osoittanut; ja tätä perustelua meidän on noudatettava, kunnes joku toisella, paremmalla, saa meidät toiseen vakaumukseen.

– Eipä siis saa tehdä niin.

– Mutta he eivät saa olla herkkänauruisiakaan. Sillä melkein aina, kun joku antautuu kovaan naurunpuuskaan, sellainen puuska pyrkii aikaansaamaan kovan mielenvaihdoksenkin.

– Niin minusta, hän sanoi.

– Eikä siis myöskään ole hyväksyttävä, jos joku runoilija kuvaa arvokkaita henkilöitä, saatikka sitten jumalia, naurun vallassa.

– Kaikkein vähimmin jumalia, hän lausui.

– Emmekä siis tule hyväksymään tämänlaatuisiakaan Homeroksen esittämiä jumalain kuvauksia:[6]

    Naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten,
    konsa Hephaistos noin ylt'ympäri puuhasi, puhkui.

Lausumasi väitteen mukaan sitä ei ole hyväksyttävä.

– Aivan niin, hän vastasi, – jos haluat sanoa sen minun väitteekseni –; sitä ei siis ole hyväksyttävä.

– Mutta onpa myöskin totuutta pidettävä korkeassa arvossa. Jos näet olemme oikeassa siinä, minkä äsken sanoimme, ja siis on totta, että valhe on jumalille hyödytön mutta ihmisille hyödyllinen jonkinmoisena lääkkeenä, niin on selvää, että sellaisen keinon käyttäminen on sallittava lääkäreille, mutta että tavalliset ihmiset pysykööt siitä erillään.

– Se on selvää, hän vastasi.

– Niiden siis, jotka yhteiskuntaa hallitsevat, jos kenenkään, sopii valehdella, joko vihollisten tai kansalaisten tähden, yhteiskunnan hyväksi, mutta kaikki muut pysykööt valheesta erillään; jos siis yksityishenkilö valehtelee sellaisille hallitsijoille, niin sanomme sen samaksi ja suuremmaksikin virheeksi, kuin jos sairas lääkärille tai voimistelua harjoitteleva valmentajalle valehtelee oman ruumiinsa tilasta, tai jos joku antaa laivanohjaajalle vääriä tietoja laivasta ja laivaväestä, puhuen perättömiä siitä, mitenkä hänen tai jonkun muun laivamiehen on laita.

– Totta kerrassaan, hän sanoi.

– Jos siis hallitusmies tapaa jonkun muun valehtelemasta valtiossa, olipa tämä joku ammattilainen,

    tietäjä, lääkäri tai talon laittoon veistäjä tarkka,[7]

niin hän tulee tätä miestä kurittamaan, koska hän tuopi maahan sellaisen tavan, mikä on omiansa kaatamaan kumoon yhteiskunnan niinkuin laivan ja tuhoamaan sen.

– Niin hän tekee, jos näet sanaa seuraa tositoimi.

– Mutta edelleen: eikö nuorukaisillamme tule olla siveellistä malttia [sophrosyne],[8]

– Kuinkas muuten?

– No eivätköhän enimmissä ihmisissä siveellisen maltin tärkeimmät ilmaukset ole siinä, että tottelemme hallitsevia ja itse, juomiin, lemmennautintoihin ja ruokiin nähden, hallitsemme himojamme?

– Niin minusta näyttää olevan.

– Oivallisiksi siis, ymmärtääkseni, arvostelemme sellaisia lauseita, jommoisia Diomedes lausuu Homeroksen runoelmassa:

    Mielesi, kumppali, malta ja kuuntele kun sanon sulle,

ja tähän liittyviä säkeitä:

    Urhoutt' uhkuen taas kävi ääneti kohta Akhaijit;
    vaiti he tarkkasivat päämiehiä – – –[9]

sekä muita senlaatuisia sanoja.

– Oivallisiksi niitä arvostelemme.

– Entä taas sellainen lausunto kuin

    juopunut, koira sa silmiltäs, sydämeltäsi kauris[10]

ja se, mikä sitten seuraa, onko se kauniisti sanottu? – ja samaten muut hävyttömyydet, jotka joku suorasanaisesti tai runomuodossa on kertonut alamaisten lausuneen päälliköilleen?

– Ei suinkaan kauniisti.

– Niiden kuuleminen ei näet mielestäni ainakaan ole omiansa johtamaan nuorukaisia siveelliseen malttiin. Mutta jos ne tuottavat muuta hupia, niin sitä ei ole kummeksittava. Vai miltä sinusta näyttää?

– Juuri niin, hän vastasi.

4. -- Edelleen: kun runoelmassa kerrotaan viisaimman miehen lausuneen,

että hänestä kaikkein ihaninta on, kun

                  – – – liha, leipä se peittää
    pöytiä kukkuranaan, sekomaljast' ahkera airut
    viiniä ammentaa, pikareihin kaatavi, kantaa,[11]

niin tokkohan sellaisen kuuleminen edistää nuorukaisen siveellistä malttia? Taikkapa lause

    vaan kamalinpa on kuolo ja kohtalo nääntyä nälkään?[12]

Entä kun Zeuksesta kerrotaan, mitenkä hän lemmennautinnon himon vuoksi unhottaa kaiken, minkä hän, ollessaan yksin valveilla muiden jumalien ja ihmistenkin nukkuessa, on suunnitellut, ja Heran nähdessään joutuu niin suunniltaan, ettei edes tahdo mennä makuukammioonsa, vaan mieluummin haluaa yhtyä häneen paljaalla maalla ja sanoo ei edes silloin kun

    – – – ensimmäistä he kertaa lempien yhtyi
    varkain vanhemmilt', – – –

olleensa niin kiihkeän himon vallassa? Eikä ole myöskään hyväksyttävä niitä kahleita, joihin Hephaistos kytkee Areen ja Aphroditen toisen samanlaisen seikkailun vuoksi.[13]

– Ei, Zeus sen tietäköön, hän sanoi, – ei se minusta ole nuorille terveellistä kuulla.

– Mutta jos arvokkaat miehet sanoin tai teoin osoittavat lujaa kestäväisyyttä kaikissa kohtaloissa, niin sitä on katseltava ja kuunneltava, niinkuin esimerkiksi tämmöistä:[14]

    Rintaans' urho jo löi, sydämelleen hilliten haastoi:
    "Kestäös vain, sydän! Sait katalampiakin sinä kestää".

– Kaikin mokomin, hän sanoi.

– Ei tietenkään saa sallia miestemme olla lahjoille alttiita eikä rahanhimoisia.

– Ei mitenkään.

– Eikä ole heille laulettava, että muka

    Korkeat valtiahat, jumalatkin lahjovi lahja.[15]

Eikä ole kiitettävä Akhilleuksen hoitajaa Phoiniksia eikä sanottava hänen puhuneen oikein neuvoessaan Akhilleusta auttamaan Akhaijeja, kunhan sai lahjoja, mutta ilman lahjoja pysymään vihassaan. Emmekä tule uskomaan emmekä myöntämään, että Akhilleus itse oli niin rahanahne, että otti lahjoja Agamemnonilta ja luovutti [Hektorin] ruumiin, kun sai siitä maksun, mutta ei muussa tapauksessa tahtonut sitä tehdä.

– Onhan kerrassaan väärin, jos sellaista ylistää.

– Ei ole hurskastakaan, sanoin, – Homeroksen tähden minun on vaikea se lausua –, ei ole hurskastakaan kertoa sellaista Akhilleuksesta ja uskoa sitä, kun muut sitä kertovat; eikä myöskään, että hän sanoi Apollonille:

    "Mieleni, Kauasampuja, veit, pahin taivahisista,
    – – – – –
    Sulle sen totta ma kostaisin, jos vain olis valta",[16]

ja ettei hän totellut jokea,[17] vaikka tämä oli jumalolento, vaan oli valmis taisteluun häntä vastaan; samoin oli epähurskasta, että hän, vaikka hänen hiuksensa olivat jo vihityt toisen joen, Sperkheioksen, omaisuudeksi, sanoi:

    "saakoon sankari Patroklos nämä suortuvat myötään",

vieläpä että hän pani tämän toimeen, – sitä ei saa uskoa. Ja Hektorin laahaamista Patrokloksen hautakummun ympäri ja vangittujen troialaisten teurastamista roviolla, – näitä juttuja emme tule myöntämään tosiksi; emmekä myöskään tule sallimaan meikäläisten uskoa, että Akhilleus, jumalattaren ja Peleuksen, mitä järkevimmän miehen, Zeuksen pojanpojan, poika, jonka tuo ylen viisas Kheiron oli kasvattanut,[18] oli siinä määrin sekava, että poti kahta vastakkaista tautia: halpamaista rahanhimoa ja taas toiselta puolen ylimielisyyttä jumalia ja ihmisiä kohtaan.

– Oikein puhuttu, hän sanoi.

5. -- Älkäämme siis myöskään uskoko älkäämmekä salliko kerrottavan,

että Theseus, Poseidonin poika, ja Peirithos, Zeuksen poika, ryhtyivät noihin kauheihin ryöstöihin,[19] taikka että kukaan muu jumalan poika ja muinaissankari [eli puolijumala] on juljennut tehdä sellaisia peloittavia ja jumalattomia töitä, kuin nyt valheellisesti heistä kerrotaan, vaan pakottakaamme runoilijat sanomaan joko, että ne teot eivät olleet noiden miesten tekemiä taikka että he eivät olleet jumalten poikia, mutta älkäämme salliko heidän väittää kumpaistakin. Eivätkä saa koettaa uskotella nuorukaisillemme, että jumalat siittävät pahaluontoisia sikiöitä ja että muinaissankarit [eli puolijumalat] eivät ole ihmisiä paremmat. Sillä, niinkuin jo sanoimme,[20] sellainen ei ole hurskasta eikä totta. Osoitimme näet taannoin mahdottomaksi sen, että jumalista syntyisi pahaa.

– Kuinkas muuten?

– Ja tietenkin se on turmiollista niille, joille sitä kerrotaan. Sillä jokainen tulee pitämään pahuuttansa anteeksiannettavana, kun hän on vakuutettuna siitä, että sellaista tekevät ja ovat tehneet myöskin

    – – – jumalain lähimmät,
    Zeus-taaton omaa heimoa, jonk' alttar
    on huipull' Idan yläilmam hohteessa
    – ne, joill' on jumalveri heikkenemätön.[20]

Sen tähden on tehtävä loppu sellaisista taruista, jotteivät synnyttäisi nuorukaisissamme vahvaa taipumusta kehnouteen.

– No ihan niin on, hän sanoi.

– Mikä puoli asiasta on vielä jäänyt meiltä selvittelemättä, määritellessämme mimmoista on puhuttava, mimmoista ei? On näet jo lausuttu, millä tavoin tulee puhua jumalista sekä daimoneista, muinaissankareista ja Hadeen seikoista.

– Aivan niin.

– Eikö siis ole vielä selvitettävänä, millä tavoin on puhuttava ihmisistäkin?

– Ilmeisesti.

– Mutta hyvä ystävä, sitähän on meidän tällä haavaa mahdoton määrätä.

– Mitenkä niin?

– Sen tähden että, luullakseni, tulemme väittämään, että runoilijat ja kertojat esittävät tärkeimmät ihmisiä koskevat asiat väärin. He näet sanovat monen olevan väärämielisen mutta silti onnellisen, ja oikeamielisten olevan onnettomia, ja vääryydenteon tuottavan etua, jos se vain pysyy salassa, ja että oikeamielisyys on toisen etu mutta oma vahinko. Me taas tulemme kieltämään sellaista puhetta ja säätämään, että on laulettava ja kerrottava ihan vastakkaista. Vai etkö luule niin käyvän?

– Vieläpä sen tiedän varsin hyvin.

– Jos siis myönnät minun puhuneen oikein, niin saatan kaiketi sanoa sinun myöntäneen, että olemme löytäneet sen, mitä nyt pitkin aikaa olemme etsineet?

– Olettamuksesi pitää paikkansa, hän sanoi.

– Mutta siitä, että tulee puhua tämänmukaisesti ihmisistä, siitähän voimme sopia vasta silloin, kun olemme päässeet selvyyteen siitä, minkäluontoinen oikeamielisyys on, sekä siitä että se olemukseltaan on oikeamieliselle edullinen, huolimatta siitä, pidetäänkö häntä oikeamielisenä vai eikö.[21]

– Se on kerrassaan totta, hän vastasi.

6. -- Keskustelumme runojen ja tarinain sisällyksestä päättyköön tähän.

Mutta sen jälkeen on ymmärtääkseni tutkittava muotopuolta; ja kun sen olemme tehneet, tulemme olemaan kaikin puolin selvillä niin hyvin siitä, mitä on puhuttava, kuin siitä, kuinka on puhuttava.

Siihen Adeimantos lausui: – En ymmärrä mitä tällä tarkoitat.

– Siksipä juuri on siihen ryhdyttävä, sanoin. – Ymmärrät kenties paremmin tällä tavoin: Eikö kaikki, minkä tarujen kertojat tai runoilijat esittävät, ole kertomusta entisistä tai nykyisistä tai tulevista asioista?

– Mitähän se olisi muuta? hän sanoi.

– No, eivätkö he niitä esitä joko yksinkertaisesti kertomalla tai jäljittelemällä tai molemmilla tavoin?

– Tähänkin, hän sanoi, – kaipaan selvempää selitystä.

– Olen nähtävästi naurettava ja sekava opettaja, sanoin. – Teen sentähden taitamattomain puhujain tavoin: en ryhdy asiaan sen kokonaisuudessa, vaan erotan siitä jonkin osan ja koetan siinä selvittää mitä tarkoitan. Vastaa siis minulle: tiedäthän Iliaan alun, jossa runoilija kertoo, mitenkä Khryses pyysi Agamemnonia päästämään vapaaksi hänen tyttärensä, mutta Agamemnon vihastui, ja Khryses, kun ei saavuttanut päämääräänsä, rukoili Apollonia rankaisemaan Akhaijeja?

– Kyllä tiedän.

– Muistathan säkeet

    – – – hän pyysi Akhaijien kaikkien eessä,
    itsepä Atreun poikien muist' yli, kansojen päitten,[22]

ja tiedät, että näihin säkeisiin asti runoilija puhuu itse eikä edes koetakaan kääntää ajatustamme toiseen suuntaan, niin että pitäisimme puhujana ketään muuta kuin häntä itseään. Mutta sen, mikä sitten seuraa, sen hän lausuu ikäänkuin itse olisi Khryses, ja koettaa kaikin mokomin saattaa meitä siihen käsitykseen, että puhujana ei ole Homeros vaan uhripappi, tuo vanhus. Ja jotakuinkin niin hän on laatinut koko kertomuksensa niin hyvin Ilionin kuin Ithakan ja koko Odysseian tapahtumista.

– Aivan niin, hän vastasi.

– Eikö hänen esityksensä ole kertomusta, niin hyvin kun hän kulloinkin kertoo ihmisten puheita, kuin myöskin milloin hän kertoo sitä, mikä on puheiden välillä?

– Kuinkas muuten?

– Mutta kun hän lausuu sanansa ikäänkuin olisi joku muu henkilö, emmekö silloin sano hänen koettavan tehdä omaa puhettansa mikäli mahdollista sen henkilön puheen mukaiseksi, jonka hän on sanonut rupeavan puhumaan?

– Niin sanomme; kuinkas muuten?

– No eikö se, että joku tekeytyy joko ääneltään tai liikkeiltään toisen mukaiseksi, ole sen henkilön jäljittelemistä, jonka mukaiseksi hän tekeytyy?

– Kuinkas muuten?

– Sellaisessa tapauksessa hän ja samoin muutkin runoilijat näyttävät laativan esityksensä jäljittelemällä.

– Aivan niin.

– Jos taas runoilija ei missään kohden piilota omaa itseänsä, niin on kai koko hänen runoutensa ja kertomuksensa saatu aikaan ilman jäljittelyä. Mutta jottet sanoisi, ettet taaskaan ymmärrä, niin selitän kuinka tämä voi tapahtua. Jos Homeros, kerrottuaan, että Khryses oli saapunut ja tuonut tyttärensä lunnaat, ja että hän rukoili Akhaieja ja varsinkin kuninkaita, ei sen jälkeen puhuisi ikäänkuin Khryseeksi muuttuneena, vaan yhä edelleen Homeroksena, niin tiedät, ettei se olisi jäljittelyä, vaan suoraa kertomusta. Ja se olisi käynyt jotakuinkin tähän tapaan (esitän sen suorasanaisesti, sillä minussa ei ole runoilijaa): "Uhripappi tuli ja toivotti heille, että jumalat soisivat heidän valloittaa Troian ja onnellisesti päästä koteihinsa, ja pyysi heitä päästämään hänen tyttärensä vapaaksi, siten että ottaisivat vastaan lunnaat ja kunnioittaisivat jumalaa. Ja kun hän oli tämän sanonut, säälivät häntä muut ja kannattivat hänen pyyntöänsä, mutta Agamemnon julmistui ja käski hänen heti poistua ja olla toiste palaamatta; muussa tapauksessa näet eivät valtikka ja jumalan seppeleet voisi häntä suojella, ja lisäsi, että ennenkuin Khryseen tytär päästettäisiin vapaaksi, oli tämä vanheneva Argoksessa kuninkaan luona, sekä käski papin poistua ja olla häntä enää ärsyttämättä, jos mieli eheänä päästä kotiinsa. Kuullessaan tämän vanhus pelästyi ja poistui sanaa sanomatta. Mutta kun oli loitonnut leiristä, palvoi hän Apollonia, mainiten häntä hänen eri nimillään, ja muistutti hänelle mitenkä hän joskus oli saattanut joko temppeleitä rakentamalla tai teuraita uhraamalla auliisti tehdä jumalalle mieleen ja vaati siitä vastalahjaa. Ja kaiken tämän nojalla hän rukoili jumalaa nuolillaan kostamaan Akhaieille hänen kyynelensä." Tällä tavoin, ystäväni, sanoin, laaditaan yksinkertainen kertomus ilman jäljittelyä.

– Ymmärrän, hän vastasi.

7. -- Sinun tulee siis ymmärtää, että kun joku poistaa lausuntojen

välillä olevat runoilijan sanat ja säilyttää vuoropuhelut, siitä sukeutuu päinvastainen esitystapa.

– Tämänkin ymmärrän, hän sanoi; – tällainen on tragedian laita.

– Ymmärrät minua ihan oikein, sanoin, – ja luulenpa jo saavani sinulle selväksi sen, jota äsken en osannut selvittää, sen nimittäin, että runoutta ja tarujen esitystä on eri lajeja: yksi, jota suoritetaan yksinomaan jäljittelemällä; se on, niinkuin itse sanot, tragedia ynnä komedia; ja toinen, jota suoritetaan runoilijan omalla kertomuksella; tämän lajin sinä saatat parhaiten löytää dithyrambista;[23] ja kolmantena taas se, jossa käytetään molempia keinoja ja jota tavataan eepillisessä runoudessa sekä myöskin monesti muussakin runoudessa, – jos minua nyt ymmärrät.

– Nytpä ymmärrän, hän sanoi, mitä silloin tarkoitit.

– No muistelehan, mitä sitä ennen sanoin: että kysymys siitä, mitä on kerrottava, jo oli loppuun käsitelty, mutta että vielä oli tarkastettava, kuinka oli kerrottava.

– Kyllä muistan.

– No juuri tätäpä tarkoitin, että nimittäin oli sovittava siitä, sallimmeko runoilijan esittää esitettävänsä jäljittelemällä, vaiko osittain jäljittelemällä, osittain jäljittelemättä, ja mitä siinä tapauksessa olisi kummallakin tavalla esitettävä, vai emmekö salli jäljittelyä ollenkaan.

– Arvaan, hän sanoi, – sinun pitävän silmällä sitä kysymystä, päästämmekö tragedian ja komedian kaupunkiimme vai emmekö.

– Niin kai, vastasin, – ja kenties vielä enemmänkin; en näet vielä tiedä; mutta mihin puhelumme meidät tuolla tavoin viepi, sinne meidän on kuljettava.

– Mainiosti sanottu, hän lausui.

– Harkitsehan siis, Adeimantos, tätä kysymystä: tuleeko vartijaimme[24] olla jäljittelijöitä vai eikö? Vai seuraako tämäkin siitä, johon taannoin[25] tultiin, siitä nimittäin, että kukin yksilö saattaa kunnollisesti harjoittaa yhtä tointa, muttei useita, vaan että jos joku tällaista yrittää, hän tavoitellessaan useita asioita ei saavuta ainoatakaan niin, että siinä olisi etevä?

– Juuri niin hänen käy.

– No eikö sama ole sanottava jäljittelystäkin, nimittäin ettei sama henkilö kykene jäljittelemään useita asioita kunnollisesti, niinkuin hän voi yhtä?

– Ei tietenkään kykene.

– Tuskinpa siis kukaan voi harrastaa mitään arvokasta tointa ja samalla jäljitellä useita asioita sekä olla taitava jäljittelijä; sillä eiväthän samat henkilöt voi yht'aikaa kunnollisesti harjoittaa edes kahta jäljittelylajia, jotka näyttävät olevan lähellä toisiaan, esimerkiksi sepittää komediaa ja tragediaa. Vai etkö juuri äsken sanonut näitä molempia jäljittelyiksi?

– Kyllä; ja totta puhut sanoessasi, etteivät samat henkilöt pysty molempiin.

– Eikä tietenkään kukaan voi olla yht'aikaa rapsodi[26] ja näyttelijä.

– Se on totta.

– Eivätkä samat henkilöt voi edes olla näyttelijöinä sekä komedioissa että tragedioissa; ja kaikki nämä taiteet ovat kuitenkin jäljittelyjä; vai eivätkö ole?

– Jäljittelyjä ovat.

– Ja näyttääpä minusta, Adeimantos, siltä, kuin ihmisluonto jakaantuisi vielä näitä pienempiin lajeihin, niin että se yhtä vähän kykenee kunnollisesti jäljittelemään useita jäljiteltäviä kuin suorittamaan itse kunnollisesti niitä tekoja, joiden kuvia jäljitelmät ovat.

– Ihan oikein, hän sanoi.

8. -- Jos siis pysymme alkuperäisessä väitteessämme, siis siinä, että

vartijaimme tulee olla vapaat kaikista muista ammateista ja että heidän ammattinaan on oleva kerrassaan tarkka huolenpito valtiomme vapaudesta, ja etteivät saa harrastaa mitään muuta, sellaista, mikä ei tähtää siihen, niin eivät kai saa tehdä eivätkä jäljitellä mitään muuta;[27] ja jos mitään jäljittelevät, niin jäljitelkööt hamasta lapsuusiästä sellaista, mikä sen ammatin harjoittajille sopii: jäljitelkööt urhoollisia, itsensä hillitseviä, puhtaita, vapaita miehiä ja kaikkea senlaatuista; mutta sellaista, mikä ei sovi vapaalle miehelle, älkööt tehkö, älköötkä olko taitavia sellaisen jäljittelemisessä, älköötkä jäljitelkö mitään muutakaan rumaa, jottei jäljittelystä sukeutuisi heihin toden totta niitä ominaisuuksia, joita jäljittelevät. Vai etkö ole huomannut, että jäljitteleminen, jos sitä lapsuudesta asti yhä edelleen jatketaan, muuttuu tottumukseksi ja luonteeksi, joka ilmenee niin hyvin ruumiillisessa asussa ja äänessä kuin ajatustavassakin?

– Ihan varmaan, hän vastasi.

– Emme siis tule sallimaan, sanoin, – että ne, joista väitämme huolehtivamme ja joista sanojemme mukaan on tultava kunnon urhoja, matkivat naista, vaikka ovat miehiä, – joko nuorta tai vanhaa, joko miestään toruvaa vaimoa tai naista,[28] joka, rehennellen siksi että muka on onnen suosikki, kiistelee jumalia vastaan, taikkapa naista, joka on onnettomuuden ja surujen ja itkujen vallassa. Eikä tule kysymykseenkään, että he saisivat matkia sairasta tai rakastunutta tai synnytystuskissa olevaa naista.

– Kerrassaan oikein puhuttu, hän vastasi.

– Eivätkä saa jäljitellä orjattaria eivätkä orjia, jotka tekevät orjan töitä.

– Eivät sitäkään.

– Eivätkä tietenkään pahoja ihmisiä, pelkureja ja sellaisia, jotka toimivat päinvastoin kuin nyt olemme vaatineet, sellaisia, jotka panettelevat ja pilkkaavat toisiansa ja puhuvat rivoja – humalassa tai selvinä – taikka sanoin ja töin tekevät itselleen ja muille kaikkea pahaa, jota sellaisten on tapa tehdä. Eikä kasvattejamme mielestäni ole totutettava matkimaan hulluja, ei sanoin eikä töin. Täytyy näet kyllä tuntea hulluja ja kehnoja miehiä ja naisia; mutta ei saa itse tehdä mitään sentapaista eikä sitä jäljitellä.

– Se on ilmeinen tosi, hän sanoi.

– Entä edelleen, kysyin: – onko jäljiteltävä takovia seppiä tai muun ammattityön tekijöitä? Tai sotalaivain soutajia tai signalisteja, jotka näille ilmoittavat soutotahdin, tai mitään muuta senlaatuista väkeä?

– No kuinka se olisi sallittava, hän vastasi, – ihmisille, joilla ei ole lupa edes kääntää huomiotansa mihinkään sellaiseen?

– Entä kuinkas onkaan: tulevatko sitten matkimaan hirnuvia hevosia ja mylviviä sonneja, virtojen kohinaa ja meren pauhinaa ja ukkosen jylinää ja kaikkea sellaista?[29]

– Onhan heiltä kielletty sekä hulluus että hulluuden matkiminen.

– Jos siis ymmärrän mitä tarkoitat, sanoin, – niin on olemassa sellainen sanonta- ja esitystapa, jota tosi-jalo ja kunnollinen mies käyttää esitettäväänsä esittäessään, kun hänellä on itsellään jotakin sanottavana, ja taas toinen, siitä eroava laji, josta se, joka synnynnäiseltä luonteeltaan ja kasvatukseltaan on vastakkaista laatua, aina pitää kiinni ja jota hän kaiketi taitaa käyttää esitettäväänsä esittäessään.

– Mitkä nämä lajit ovat? hän kysyi.

– Arvelen, vastasin, – että kunnon mies, kun hän kertomusta esittäessään tulee jonkun jalon miehen sanaan tai tekoon, mielellään esittää sen ikäänkuin itse olisi se mies, ja ettei häntä hävetä sellainen matkinta; ja etupäässä hän matkii jaloa miestä sellaisena kuin tämä esiintyy varmasti ja viisaasti toimiessaan, mutta harvemmin ja vähemmin sellaisena kuin hän on, kun häntä horjuttaa joko sairaus tai humala tai jokin muu turma. Kun hän taas esityksessään tulee henkilöön, joka ei ole hänen arvonsa mukainen, niin hän, luulen ma, ei halua tosissaan tekeytyä hänen, tuon kehnomman, laatuiseksi – paitsi kenties hetkeksi, kun tuo henkilö tekee jotakin kunnollista, – vaan häntä hävettää, sillä hän ei ole harjaantunut sellaisten jäljittelemiseen ja hänelle on myöskin vastenmielistä tekeytyä kehnompien kaltaiseksi, jollei leikin vuoksi, koska hän mielessään halveksii heitä.

– Niin tietenkin, vastasin.

9. -- Hän tulee siis käyttämään sellaista esitystapaa, jota äsken

kuvasimme Homeroksen sankarirunoelmista puhuessamme, ja hänen esityksessään tulee siis olemaan kumpaistakin lajia, niin hyvin jäljittelevää kuin yksinkertaisesti kertovaa, mutta jäljittelyllä on laajassa esityksessä oleva vain vähäinen osuus. Vai puhunko väärin?

– Et suinkaan, hän vastasi, – vaan juuri senlaatuinen täytyy tällaisen puhujan esitystavan olla.

– Mutta se taas, sanoin, – joka ei ole tällainen, hän tulee, kuta kehnompi hän on, sitä enemmän matkimaan kaikkea eikä pitämään mitään arvollensa sopimattomana; niinpä hän rupeaa ihan tosissaan lukuisain ihmisten kuullen matkimaan kaikkia ääniä, niitäkin, jotka äsken mainitsimme: ukkosen jylinää ja tuulten vinkunaa ja rakeiden ratinaa, ja pyöränakselien ja vinttien kitinää, ja torvien, huilujen ja pillien ja kaikkien soittimien ääniä, vieläpä koirien haukuntaa, lampaitten määkinää ja lintujen kirkunaa; ja hän tulee esittämään esitettävänsä yksinomaan matkimalla, niin hyvin äänin kuin elein, taikka sitten on hänen esityksessään oleva vain pienoinen määrä varsinaista kertomusta. Eikö niin?

– Tämänkin täytyy olla niin, hän vastasi.

– No nämäpä juuri, sanoin, – ovat ne kaksi esityksen lajia, joista puhuin.

– Ne ne tietenkin ovat, hän sanoi.

– No ovathan toisessa näistä lajeista vaihtelut vain vähäiset, ja jos joku antaa sanottavalleen sopivan äänensävyn[30] ja rytmin, niin hän saattaa, oikeata esitystapaa noudattaessaan, lausua lausuttavansa miltei kokonaan juuri sen äänensävyn mukaisesti ja tyytyä yhteen ainoaan äänensävyyn, – sillä vaihteluthan ovat vähäiset. Ja samoin hän voi pysyä jotensakin yhtäläisessä rytmissä, vai mitenkä?

– Niin tietysti on asian laita.

– Entä edelleen: eiköhän taas toinen laji päinvastoin tarvitse kaikkia äänilajeja ja kaikkia rytmejä, jos näet esityksen on oltava oikean luonteensa mukainen, siihen kun sisältyy kaikenlaisia vaihtelevia muotoja?

– Juuri niin on asian laita.

– No eiköhän ole niin, että kaikki runoilijat ja kaikki, jotka jotakin suullisesti esittävät, joutuvat käyttämään joko toista tai toista esitysmuotoa, taikka sellaista, jossa on molemmat sekoittuneina?

– Sehän on välttämätöntä, hän vastasi.

– Mitä siis teemme? kysyin. – Päästämmekö valtioomme kaikkien näiden esitysmuotojen käyttäjät vai ainoastaan ne, jotka käyttävät jompaakumpaa esitysmuotoa, vaiko sekalajin käyttäjät?

– Jos minun mielipiteeni voittaa, hän vastasi, – päästämme siihen sen, mikä ilman sekoitusta jäljittelee kunnon ihmistä.

– Mutta, Adeimantos, onhan sentään sekatyylilläkin viehätyksensä ja poikia ja näiden kaitsijoita ja vieläpä suurinta ihmisjoukkoakin viehättää paljon enemmän kuin mikään muu esitystapa juuri se, mikä on sinun valitsemasi tyylin vastakohta.

– Niin, onhan sillä hyvinkin suuri viehätysvoima.

– Tietenkin, sanoin, – tarkoittanet, ettei se sovellu meidän yhteiskuntaamme, sen tähden ettei meidän luonamme ole kaksinaista eikä moninaista miestä; onhan näet yhteiskunnassamme jokaisella vain yksi ainoa toimi.

– Niin, eihän se siis siihen sovellu.

– Juuri tästä syystähän tällainen yhteiskunta on ainoa, jossa tapaamme suutarin suutarina emmekä sen ohessa laivanohjaajana, ja maanviljelijän maanviljelijänä emmekä sen ohessa tuomarina, ja soturin soturina emmekä sen ohessa rahanansaitsijana, ja kaikki muut samaten; vai kuinka?

– Totta puhut, hän vastasi.

– Jos siis valtioomme saapuu mies, joka on niin viisas, että hän osaa tekeytyä minkälaiseksi tahansa ja jäljitellä vaikka mitä, ja hän haluaa esiintyä itse ja esittää runojansa, niin me kaiketi kumarramme häntä pyhänä ja ihailtavana ja viehättävänä ihmisenä, mutta samalla ilmoitamme, ettei meidän valtiossamme ole hänenkaltaistaan miestä ja ettei sellaisen ole luvallista siellä olla; ja voideltuamme hänen päätänsä hajuvoiteella ja seppelöityämme häntä villakääreillä[31] lähetämme hänet menemään toiseen valtioon. Mutta itse kai käytämme hyötymme vuoksi yksitotisempaa ja vähemmän viehättävää runoilijaa ja tarujenkertojaa, joka meille jäljittelee kunnon miehen puhetapaa ja lausuu lausuttavansa noiden perusnormien mukaan, jotka heti alussa,[32] silloin kun soturiemme kasvatukseen ryhdyttiin, sääsimme noudatettaviksi.

– Niin kai teemme, hän vastasi, – jos se on meidän vallassamme.

– Olemme siis kaiketi, minä sanoin, – nyt loppuun asti käsitelleet sitä Muusain taiteen osaa, joka kohdistuu kertomuksiin ja taruihin; on näet selvitetty mitä on puhuttava ja millä tavoin.

– Niin minustakin, hän vastasi.

10. -- No eiköhän tämän jälkeen, minä kysyin, -- ole vielä käsiteltävä

laulun ja melodiain laatua?

– Ilmeisesti.

– No eivätköhän kaikki jo älynne, mitä meidän on sanottava siitä, mimmoisia niiden tulee olla, jos tahdomme pysyä sopusoinnussa tähänastisen perustelumme kanssa?

Siihen Glaukon sanoi naurahtaen: – Minäpä, hyvä Sokrates, en taida olla noita "kaikkia"; en näet pysty tällä hetkellä päättämään, mimmoisia niiden mielestämme tulee olla; mutta on minulla tosin siitä aavistus.

– Joka tapauksessa, lausuin, – voit sentään ensiksi todeta, että laulussa on kolme ainesta: sana, sävel ja rytmi.

– Niin, sen verran voin todeta, hän vastasi.

– Eikö siis ole niin, että se, mikä laulussa on sanaa, ei eroa laulamattomasta sanasta: eikö sitä lausuttaessa tule noudattaa samoja normeja, jotka äsken[33] mainitsimme, ja noudattaa niitä samalla tavalla?

– Se on totta, hän vastasi.

– Ja tietenkin melodian ja rytmin tulee soveltautua sanan [eli tekstin] mukaan.

– Kuinkas muuten?

– Mutta olemmehan ilmoittaneet,[34] ettei puhutussa sanonnassa laisinkaan tarvita itkuja ja vaikeroimisia.

– Niinpä niin.

– No mitkä sävellajit ovat itkuun vetäviä [eli surunvoittoisia]. Kerro minulle, sillä sinähän olet musikaalinen.

– Miksolyydialainen [sekalyydialainen], hän vastasi, – ja pingoitettu lyydialainen ja näiden tapaiset sävellajit.[35]

– Eiköhän siis näitä ole hylättävä? kysyin. – Sillä nehän eivät edes kelpaa naisillekaan, – nimittäin sellaisille, joiden on oltava kunnollisia, – saatikka sitten miehille.

– Juuri niin.

– No ovathan juopumus ja velttous ja laiskuus vartijoille kerrassaan sopimattomat?

– Kuinkas muuten?

– Mitkä sävellajit siis ovat veltot ja juominkeihin soveltuvat?

– On eräitä ioonialaisia ja lyydialaisia sävellajeja, hän vastasi, – joita sanotaan hölliksi [eli veltoiksi].

– No voitkohan, hyvä ystävä, mitenkään käyttää niitä äänilajeja sotaisia miehiä varten?

– En suinkaan, hän vastasi; – vaan jäljellä kai ovat ainoastaan doorilainen ja phrygialainen sävellaji.

– En sävellajeja tunne, sanoin; – vaan säilytä se sävellaji, mikä saattaa arvokkaalla tavalla jäljitellä sen miehen äänteitä ja äänenpainoja, joka on urhoollinen niin hyvin sodan toimissa kuin jokaisessa väkipakon alaisessa tehtävässä ja joka, kun hänen käy huonosti, ja hän joko kulkee haavoja ja kuolemaa kohti tai on joutunut johonkin muuhun tukalaan asemaan, kaikissa sellaisissa tiloissa lujana ja vankkumattomana pitää puoliansa kohtaloa vastaan. Ja säilytä niin ikään toinen sävellaji, jota hän käyttää ollessaan rauhallisessa, omaehtoisessa toimessa, jossa ei ole väkivaltaista pakkoa, joko hän sitten koettaa taivuttaa jotakin johonkin tai pyytää joltakin jotakin – kääntyen rukouksella jumalan tai opetuksella ja kehoituksella ihmisen puoleen, – tai päinvastoin kuuntelee toisen pyyntöä tai opetusta tai taivuttelua ja sellaisella menettelyllä on saavuttanut menestyksen, mutta ei ole ylimielinen, vaan kaikissa näissä toimissa menettelee maltillisesti ja siivosti ja tyytyy saavuttamiinsa tuloksiin. Nämä kaksi sävellajia, väkipakkoa ilmaisevan ja omaehtoisuutta ilmaisevan, jotka parhaiten jäljittelevät onnettomien, onnellisten, maltillisten, urhoollisten miesten ääniä, ne säilytä.

– Pyydäthän minua, hän huomautti, – säilyttämään juuri niitä sävellajeja, jotka äsken mainitsin, etkä muita.

– Niin ollen, sanoin, – emme tule laulujamme varten tarvitsemaan monilukuisia kieliä emmekä kaikkien sävellajien yhdistelmiä.[36]

– Niin minusta näyttää, hän vastasi.

– Emme siis tule elättämään harppujen, pektis-soittimien ja kaikenlaisten monikielisten ja moniäänisten soittimien rakentajia.

– Ei siltä näytä.

– Entä edelleen: tuletko päästämään valtioomme huiluntekijöitä tai huilunsoittajia? Vai eikö huilu ole "monikielisin" kaikista soittimista, ja eivätkö monisäveliset soittimet juuri matki huilua?[37]

– Sehän on selvää, hän vastasi.

– Jäljelle jäävät siis lyyra, sanoin, – ja kitara, ja niitä on hyvä käyttää kaupungissa; maalla taas saattaa paimenilla olla jokin pilli.

– Siihenhän perustelumme viittaa, hän sanoi.

– Emmekä, sanoin, – tee mitään outoa valitessamme Apollonin ja hänen soittimensa Marsyaan ja hänen soittimiensa edellä.[38]

– Totta Zeus, hän vastasi, – emme minun mielestäni.

– Ja niinpä olemme, kautta koiran,[39] sanoin, – huomaamattamme taaskin puhdistaneet valtion, jonka äsken sanoimme viettävän ylellistä elämää.

– Siinäpä olemme menetelleet viisaasti, hän vastasi.

11. -- Ottakaamme siis ja jatkakaamme puhdistus loppuun asti.

Sävellajien jälkeen näet seurannee se, mikä meillä oli sanottavana rytmeistä, nimittäin ettei ole tavoiteltava kirjavaa rytmin vaihtelua eikä monenlaatuisia tahtimuotoja, vaan katsottava, mitkä säädyllisen ja urhoollisen elämän rytmit ovat, ja, kun nämä on havaittu, pakotettava poljento ja sävel mukautumaan senlaatuisen miehen puheen mukaan, mutta ei puhetta poljennon ja sävelen mukaan. Mutta sinun asianasi on ilmoittaa, mitkä nämä rytmit ovat, niinkuin sävellajitkin mainitsit.

– Mutta Zeus tietää, Glaukon vastasi, – etten osaa sitä sanoa. Että näet on joitakin rytmilajeja, luvultaan kolme,[40] joista eri säemuodot sukeutuvat, niinkuin säveliin nähden on neljä perussuhdetta, joista kaikki sävellajit koituvat, sen olen kyllä huomannut, ja sen verran voin siis sanoa. Mutta mimmoiset ne rytmilajit ovat, joissa minkinlainen elämänlaatu kuvastuu, sitä en tiedä sanoa.

– No siitä tulemme neuvottelemaan Damonin[41] kanssa, sanoin, – siitä nimittäin, mitkä rytmit ovat halpamielisyyden ja röyhkeyden tai hulluuden ja muun kehnouden tähtimuodot, ja mitkä taas on varattava päinvastaisten mielenlaatujen ilmaisemiseksi. Olen hämärästi muistavinani kuulleeni hänen mainitsevan sekä jonkin yhdysperäisen asetanssirytmin[42] että daktyli- ja sankarirunorytmin ja järjestäneen ne – en voi sanoa millä tavoin – ja asettaneen yhtä suuren tahtiosan nousuun ja laskuun, niin että rytmi voi päättyä sekä lyhyeen että pitkään; ja luullakseni hän mainitsi iambin ja erään toisen tahdin, nimittäin trokeen, ja määräsi niille pitkät ja lyhyet tahdinosat. Ja luulenpa, että hän muutamissa näissä moitti ja kiitti tahdin nopeusmäärää [tempoa] yhtä paljon kuin itse rytmejä, – taikkapa sitten jotakin rytmin ja nopeusmäärän yhteensovitelmaa; en näet osaa sanoa. Mutta nämä seikat lykättäköön Damonille, sillä niiden selvitteleminen vaatisi sangen pitkällistä tutkimusta. Vai oletko sinä toista mieltä?

– En mitenkään, sen Zeus tietäköön.

– Mutta sen ainakin voit todeta, että hyvän ja huonon rytmin seurauksena on kaunis ryhti ja sen vastakohta?

– Kuinkas muuten?

– Mutta noudattaapa hyvä rytmi jaloa sanontaa, mukautuen siihen, ja huono rytmi päinvastaista sanontaa; ja samaten sopusointu ja epäsointu, koska, niinkuin äsken huomautettiin, rytmi ja sävellaji mukautuvat sanan mukaan, mutta sana ei niiden mukaan.

– Niin, hän sanoi, – tuleehan niiden mukautua sanan mukaan.

– Entä mitä on sanottava sanonnan laadusta, kysyin, – sekä puheesta? Eivätkö ne noudata sielun luonnetta?

– Kuinkas muuten?

– Ja nuo muut taas mukautuvat sanonnan mukaan?

– Niin.

– Jalo sanonta siis ja sopusointu ja kaunis ryhti ja hyvä rytmi johtuvat hyväluontoisuudesta,[43] – en tarkoita sitä hyväluontoisuutta, mikä on tyhmyyttä, jota lievennellen sanomme hyväluontoisuudeksi, vaan sitä mielenlaatua, mikä luonteen puolesta toden totta on hyvä ja jalo.

– Aivan niin, hän vastasi.

– Eikö siis nuorukaistemme ole kaikessa pyrittävä näihin eri kauneusarvoihin,[44] jos mieli heidän suorittaa oma tehtävänsä?

– Niihin on siis pyrittävä.

– Mutta niitähän on kai täynnä maalaustaide ja kaikki sentapainen taidetyö, niitä on täynnä kudonta ja kirjailu, rakennustaide ja kaikki muiden esineiden valmistus, vieläpä ihmisruumiin ja muiden elollisten syntyperäinen luonto; näissä kaikissa näet on jaloa ryhtiä tai kehnoa ryhtiä. Ja kehno ryhti, ja epärytmi ja epäsointuisuus ovat kehnon puheen ja kehnojen tapojen sisaria, ja päinvastaiset ominaisuudet taas näiden vastakohdan, toisin sanoen terveen ja jalon luonteen, sisaria, jotka tätä kuvaavat.

– Niin on, hän sanoi, – kaikin puolin.

12. -- No tuleeko meidän siis pitää silmällä ainoastaan runoilijoita ja

pakottaa heidät luomaan teoksiinsa jalon luonteen kuvan taikka sitten olemaan ollenkaan runoilematta meidän luonamme, vai onko pidettävä silmällä muitakin taitomiehiä ja estettävä heidät esittämästä joko elävien olentojen kuvissa tai rakennuksissa tai missään muussa taidetyössä tuota pahantapaista ja kuritonta ja halpamaista ja epämuotoista? Ja onko sitä taitomiestä, joka ei pysty näitä määräyksiä noudattamaan, kiellettävä harjoittamasta luonamme taidettaan, jotteivät vartijamme kasvaisi keskellä kehnouden kuvia, ikäänkuin kelvottomalla laidunmaalla, ja päivittäin vähin erin noukkisi ja söisi monenlaisista kasveista monenlaista ja siten huomaamattaan kokoaisi omaan sieluunsa yhtä, suurta pahaa? Ja tuleeko meidän etsiä niitä taitomiehiä, jotka synnynnäisen lahjakkuuden nojalla kykenevät pääsemään jalon ja kauniin olemuksen perille, jotta nuorukaisemme ikäänkuin terveellisellä seudulla asuen hyötyisivät kaikesta, miltä taholta vain kauniista teoksista lentäisi heidän näköönsä tai kuuloonsa ikäänkuin jokin tuulahdus, joka terveellisiltä paikoilta toisi terveyttä ja heti lapsuudesta alkaen heidän huomaamattaan ohjaisi heidät yhtäläisyyteen jalon sanan kanssa, saisi heidät sitä rakastamaan ja veisi heidät sopusointuun sen kanssa?

– Kylläpä sillä tavoin saisivat kerrassaan jaloimman kasvatuksen.

– No Glaukon, kysyin, – eiköhän musiikkiin [eli Muusain taiteeseen] kohdistuva kasvatus ole tehokkain, siksi että rytmi ja sävel painuvat parhaiten sielun sisimpään ja valtaavat sen voimakkaammin kuin mikään muu, tuoden mukanaan jaloryhtisyyden ja tehden siten ihmisen jaloryhtiseksi, jos hänet on oikein kasvatettu, mutta vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan, jos niin ei ole laita? Ja toiselta puolen senkin tähden, että se, joka on saanut oikean kasvatuksen sillä alalla, kaiketi on ylen herkkä huomaamaan sitä, mikä on puutteellista ja suoritukseltaan tai luonnostaan rumaa [eli epäjaloa], ja syystä tätä inhoten ylistää kaunista ja iloitsee siitä ja ottaa sen vastaan sieluunsa ja saa siitä ravintoa ja siten kehittyy jaloksi ja kunnolliseksi, mutta toiselta puolen syystä moittii rumaa ja inhoo sitä jo hamasta nuoruudestaan, jo ennenkuin kykenee käsittämään järkiperustetta? Ja kun sitten järkiperuste on hänelle selvinnyt, niin eikö se, joka on tällä tavoin kasvatettu, tervehdi sitä suurimmalla ilolla, koska hän sen jo tuntee heimouden nojalla?

– Kyllä minä, hän vastasi, – olen sitä mieltä, että kasvatus juuri näistä syistä perustuu Muusain taiteeseen.

– Niin, samoin kuin vasta silloin olimme lukutaidossa perillä, kun tunsimme kirjaimet, joita on vain vähäinen lukumäärä, kaikkialla missä niitä on, eri paikkoihin sijoitettuina, emmekä niitä halveksineet (esiintyivätpä pienellä tai suurella alalla) ikäänkuin niitä ei tarvitsisi huomata, vaan halukkaasti pyrimme ottamaan niistä selvää kaikkialla, tietäen, ettemme tulisi lukumiehiksi, ennenkuin olisimme sillä kannalla.

– Se on totta.

– Samoinhan emme tule tuntemaan kirjainten kuvaimia, jos ne jossakin tulevat näkyviin vesissä tai kuvastimissa, ennenkuin olemme oppineet tuntemaan itse kirjaimia, vaan siihen tarvitaan samaa taitoa ja opiskelua.

– Aivan niin.

– Juuri samoin, kautta jumalien, emme kai myöskään voi (sitä juuri tarkoitan) omaksua Muusain taidetta, – emme me itse eivätkä vartijat, joiden sanomme olevan meidän kasvatettavinamme –, ennenkuin tunnemme itsehillinnän ja urhoollisuuden, jalouden ja ylevämielisyyden ja kaikkien näiden sisarominaisuuksien sekä niiden vastakohtien muodot kaikissa eri paikoissa, missä ne esiintyvät, ja älyämme sekä niitä itseä että niiden kuvia siinä, missä niitä on, emmekä niitä halveksi, esiintyivätpä pienissä tai suurissa, vaan uskomme niiden perustuvan samaan taiteeseen ja harjoitukseen.

– Niin täytyy kuin täytyykin olla, hän vastasi.

– Eiköhän siis, sanoin, – se, jossa yht'aikaa on sielussaan kaunis luonne ja ulkonäössään sen kanssa yhdenmukainen ja sopusointuinen laatu, tämä kun on samaa perusluontoa, – eiköhän sellainen ihminen liene kaunein näky sille, joka kykenee näkemään?

– Kerrassaan kaunein.

– Ja onhan kaunein rakastettavin?

– Kuinkas muuten?

– Ja rakastaahan Muusain taiteelle antautunut henkilö niitä ihmisiä, jotka ovat täydellisimmässä määrin sellaisia? Mutta jos joku on sopusointuisuutta vailla, niin tätä hän ei kai rakastane?

– Ei, vastasi Glaukon, – jos näet vajavaisuutta on sielussa; jos taas ruumiissa, niin hän saattaa sitä henkilöä sietää, niin että sittenkin häntä rakastelee.

– Ymmärrän, sanoin, – että sinulla on taikka on ollut senlaatuinen poikalemmikki, ja olen samaa mieltä kuin sinä. – Mutta sanohan minulle: onko siveellisellä maltilla [sophrosyne] ja äärimmäisellä hekumalla mitään yhteistä?

– Kuinka se olisi mahdollista? hän sanoi. – Hekumahan saa ihmisen järjiltään yhtä hyvin kuin kipukin.

– No onko sillä mitään yhteistä muun hyveen kanssa?

– Ei suinkaan.

– Entä julkeuden ja kurittomuuden kanssa?

– Kaikista enimmin juuri niiden kanssa.

– Voitko mainita mitään suurempaa ja kiihkeämpää hekumaa kuin sen, minkä lemmennautinto tuottaa?

– En, hän vastasi; – enkä myöskään raivoisampaa.

– Ja oikea rakkaus on kai siinä, että itsehillinnällä ja Muusain taiteen mukaisesti rakastetaan siveellistä ja kaunista?

– Juuri niin, hän vastasi.

– Oikeaan rakkauteen ei siis saa yhdistää mitään raivoisaa eikä sellaista, mikä on sukua hillittömyyden kanssa?

– Ei.

– Siihen ei siis saa yhdistää sellaista hekumaa, eivätkä rakastaja ja rakastettu, jos rakastavat oikealla tavalla ja oikealla tavalla ottavat rakkautta vastaan, saa olla missään tekemisissä sen kanssa?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – sitä ei saa siihen yhdistää, Sokrates.

– Nähtävästi tulet siis perustettavanamme olevassa valtiossa säätämään sellaisen lain, että pojan rakastaja saa suudella lemmikkiään ja olla yhdessä hänen kanssaan ja hyväillä häntä sillä tavoin kuin jos poika olisi hänen oma poikansa, kauniin ja jalon tähden, jos hän voi häntä suostuttaa; muuten seurustelkoon harrastuksensa esineen kanssa sellaisella tavalla, ettei koskaan näytä menevän tätä kauemmas; jos hän menettelee toisin, hän olkoon moitteen alaisena muusalaisen sivistyksen ja kauneudentajunnan puutteesta.

– Juuri niin, hän sanoi.

– Eiköhän sinustakin, kysyin, – puhelumme Muusain taiteesta ole loppuun suoritettu? Sehän on päätynyt siihen, mihin sen tuleekin päätyä; tuleehan Muusain taiteen harrastuksen päätyä kauniin rakkauteen.

– Siihen yhdyn, hän sanoi.

13. -- Muusain taiteen jälkeen nuoria on kasvatettava voimistelun

avulla.

– Kuinkas muuten?

– Ja siinäkin heitä on tietenkin huolellisesti kasvatettava lapsuudesta alkaen ja läpi kaiken ikänsä; ja minun ymmärtääkseni asian laita on jotensakin näin – mutta harkitse sitä sinäkin –: minä puolestani olen näet sitä mieltä, ettei kelvollinen ruumis omalla oivallisuudellaan tee sielua kunnolliseksi, vaan että päinvastoin kunnollinen sielu omalla oivallisuudellaan tekee ruumiin niin kunnolliseksi kuin olla voi. Mutta mikä on sinun käsityksesi?

– Minäkin olen sitä mieltä, hän vastasi.

– Emmekö näin ollen tee oikein, jos, pidettyämme ensin riittävää huolta sielusta, jätämme tämän huoleksi ruumiinhoidon yksityiskohtaisen ohjaamisen ja itse esitämme vain peruspiirteet, niin ettei esityksemme veny kovin pitkälliseksi?

– Aivan oikein.

– Juopumuksesta heidän on pidättäytyminen, senhän jo olemme huomauttaneet[45] sillä vartijanhan on vähemmin kuin kenenkään muun sallittava juopua, niin ettei tiedä, missä ihmeessä hän onkaan.

– Niin, hän vastasi, – olisihan naurettavaa, jos vartijalla täytyisi olla vartija!

– Entä mitä on sanottava ravinnosta? Nämä miehethän ovat kilvoittelijoita suurimmassa kilvoittelussa; vai eivätkö ole?

– Ovat.

– Sopineeko siis heille nykyisten kilpataistelijaimme elintapa?[46]

– Eiköhän?

– Mutta se elintapa, minä sanoin, – on uneliaisuutta tuottava ja terveydelle haitallinen; vai etkö huomaa, että nämä kilpataistelijamme nukkuvat pois elämänsä ja että he, jos vähänkin poikkeavat määrätystä elintavasta, ovat pahojen ja ankarien tautien vallassa?

– Kyllä olen sen huomannut.

– Meidän soturi-kilvoittelijamme tarvitsevat siis jonkinmoista huolellisempaa ruumiinharjoitusta [eli "treenausta"], koska heidän täytyy olla valppaita kuin koirat ja niin teräväsilmäisiä ja tarkkakorvaisia kuin mahdollista, eivätkä he saa olla herkkiä sairastumaan, milloin sotaretkillä joutuvat monenlaisiin veden ja muun ravinnon, helteen ja kylmän vaihteluihin.

– No eiköhän paras ruumiin hoito [ja harjoittelu] ole mitä lähintä sukua[47] ihan äsken esittämämme Muusain taiteen kanssa?

– Mitä tarkoitat?

– Tarkoitan sellaista ruumiinharjoittelua, mikä on yksinkertainen ja kunnollinen ja varsinkin sellaista, mikä soveltuu miehille, jotka ovat tekemisissä sodan kanssa.

– Kuinkas niin?

– Tämmöistä voidaan saada tietää Homerokseltakin. Tiedäthän näet, ettei hän sotaretkillä olevien sankarien aterioissa tarjoa heille kaloja, vaikka he oleskelevat meren partaalla, Hellespontoksen mailla, eikä keitettyä lihaa, vaan ainoastaan paahdettua, mikä lieneekin soturien mukavinta hankkia, sillä onhan melkein kaikkialla mukavampi käyttää itse tulta välittömästi, kuin retuuttaa mukanaan astioita.[48]

– Aivan niin on.

– Eikä Homeros luullakseni ole missään maininnut maustimia. Tai eivätkö myöskin muut kilpataistelijat tiedä, että, jos ruumiin on oltava hyvässä kunnossa, niin sen täytyy pidättäytyä kaikista sellaisista.

– Kyllä tietävät sen, hän sanoi, – ja pidättäytyvät niistä, ja siinä tekevät oikein.

– Nähtävästi, hyvä ystävä, et hyväksy syrakuusalaista keittiötä ja Sisilian monenmoisia herkkuruokia, koska tuo on sinusta oikein.

– Enpä luule.

– Paheksut siis kaiketi sitäkin, että miehillä, joiden ruumiin on oltava hyvässä kunnossa, on korintholainen tyttö hempukkanaan?

– Kerrassaan.

– Ja kaiketi myös attikalaisia leivoksia, joita pidetään niin herkullisina?

– Niin täytyy.

– Teemme näet mielestäni oikein verratessamme kaiken tuommoisen ravinnon ja elintavan sellaiseen sävellykseen ja lauluun, mikä on laadittu kaikissa äänilajeissa ja kaikissa rytmeissä.

– Kuinkas muuten?

– Eikö näet moninainen vaihtelu sillä alalla tuottanut kurittomuutta, tällä alalla taas sairautta, ja eikö yksinkertaisuus Muusain taiteen alalla tuottanut sieluissa siveellistä malttia ja ruumiinhoidon ja -harjoittelun alalla terveyttä?

– Ihan totta, hän vastasi.

– Ja eikö ole niin, että kun valtiossa uhkuu kurittomuutta ja sairautta, siellä avataan lukuisia oikeus- ja lääkintäpaikkoja, ja käräjöintitaito ja lääketaito rehentelevät, kun useat vapaatkin miehet niitä innokkaasti harrastavat.

– Eiköhän niin käy?

14. -- Mutta voitko keksiä varmempaa kehnon ja roskaisen kasvatuksen

merkkiä kuin sen, etteivät ainoastaan halpasäätyiset ihmiset ja käsityöläiset, vaan myöskin ne, jotka kehuvat saaneensa vapaan miehen kasvatuksen, tarvitsevat ylen taitavia lääkäreitä ja tuomareja? Vai eikö tunnu olevan häpeä ja suuri kasvatuksen puutteen merkki, kun ihmisen on pakko turvautua muilta hankittuun oikeuteen (ikäänkuin nuo muut olisivat hänen herrojaan ja tuomareitaan) ja olla omaa neuvoa vailla?

– Sehän on häpeällisintä kaikesta, hän sanoi.

– Vai onko se mielestäsi häpeällisempi kuin se, että joku ei ainoastaan kuluta elämäänsä suurimmaksi osaksi tuomioistuimien edessä, syytettynä ja syyttäjänä, vaan lisäksi tylsätunteisuutensa johtamana ylpeilee nimenomaan siitä, että osaa taitavasti harjoittaa vääryyttä ja koukkuilla jos jollakin tavoin ja luikerrellen joka lovesta vääntelehtiä notkeasti irti, niin ettei antaudu rangaistavaksi, – ja tekee tämän pikkumaisten ja arvottomien asiain vuoksi, hän kun ei tiedä, kuinka paljon kauniimpaa ja parempaa on järjestää itsellensä elämänsä niin, ettei ole torkkuvan tuomarin tarpeessa?

– Ei, hän vastasi, – kyllä tämä on edellistä vielä häpeällisempää.

– Ja eikö sinusta, kysyin, – ole häpeällistä, että ollaan lääkärinhoidon tarpeessa – ei haavojen takia eikä kulkutautien hyökkäysten tähden, vaan siksi, että toimettomuuden ja äsken kuvaamamme elintavan vuoksi tullaan täyteen ouruja ja höyryjä, ikäänkuin suot, niin että noiden Asklepioksen älykkäiden jälkeläisten[49] on pakko käyttää sellaisia taudinnimiä kuin "puhkut" ja "vuodot" [eli katarrit]?

– Kylläpä nuo ovat totta tosiaan outoja ja hullunkurisia taudinnimiä, hän sanoi.

– Jommoisia, sanoin, – luullakseni ei ollut Asklepioksen aikana; sen päätän siitä, etteivät hänen poikansa Troian maalla moittineet neitosta, joka antoi haavoittuneelle Eurypylokselle juotavaksi pramnolaista viiniä[50] ynnä runsaasti siihen sekoitettuja ohria ja juustojauhelmaa – juomaa, joka tietenkin tuntuu olevan omiansa saamaan aikaan tulehduksen – eivätkä nuhdelleet Patroklosta, joka miestä hoiteli.

– Kylläpä se juoma, hän sanoi, – oli oudonlainen ihmiselle, joka oli siinä tilassa.

– Eikä ollut, jos otat huomioon, sanoin, – etteivät Asklepiolaiset aikaisemmin käyttäneet nykyistä tauteja vaalivaa lääkintätapaa, kuten kerrotaan, ennen Herodikoksen[51] esiintymistä. Mutta Herodikos, joka oli voimistelunohjaaja ja oli tullut kivulloiseksi, yhdisti lääketaiteeseen ruumiinharjoittelun ja kiusasi siten ensin ja enimmin itseänsä ja sittemmin paljon muita ihmisiä.

– Mitenkä niin? hän kysyi.

– Siten, että teki kuolemansa pitkälliseksi, vastasin. – Hän näet seurasi tarkkaan tautiansa, joka oli kuolettavaa laatua, eikä kyennyt itseänsä parantamaan, vaan vietti kaiken elämänsä hoitelemalla itseään, mitään muuta toimittamatta, tuskien kiduttamana, jos milloin vähänkin poikkesi totutusta elintavastaan; ja siten hän vaivalloisesti kuollen eli viisautensa avulla vanhukseksi.

– Oivan palkinnon, Glaukon sanoi, – hän taidostansa saikin!

– Olihan se sopiva palkinto, sanoin,– miehelle, joka ei ymmärtänyt, ettei Asklepios tietämättömyydestä eikä kokemattomuudesta jättänyt sitä lääketaidon lajia jälkeläisillensä opettamatta, vaan sentähden, että tiesi kaikilla hyvien lakien alaisilla ihmisillä olevan määrätehtävän yhteiskunnassa, tehtävän, joka on täytymys suorittaa, eikä kellään olevan aikaa olla sairaana ja tohtoroitavana läpi ikänsä. Naurettavaa on, että tämän kyllä älyämme, kun on kysymys käsityöläisistä, mutta sitä emme älyä, kun asia koskee niitä, joita pidetään rikkaina ja onnellisessa asemassa olevina.

– Mitenkä tarkoitat? hän kysyi.

15. -- Kun kirvesmies on sairaana, sanoin, -- niin hän toivoo saavansa

lääkäriltä sellaista lääkettä, että hän sen nieltyään oksentaa pois koko sairauden, tai pääsevänsä siitä ulostusaineen tai polttoraudan tai leikkauksen avulla; vaan jos joku antaa hänelle pitkällisen elanto-ohjeen, käärien hänen päänsä huopapäähineisiin ja määrää hänelle jos jotakin sentapaista, niin hän pian sanoo, ettei hänellä ole aikaa sairastella eikä hänen kannata elää sillä tavoin, että hän pitää silmällä tautiansa ja laiminlyöpi määrätyn työnsä. Ja sitten hän jättää mokoman lääkärin hyvästi ja palaa totuttuun elintapaansa; ja jos hän paranee, niin hän elää ja hoitaa tehtäviänsä; jos taas hänen ruumiinsa ei jaksa kestää, niin hän kuolee ja on vastuksista vapaa.

– Niin, hän sanoi, – sillä tavoin mielestäni sellaisen miehen sopii käyttää lääkärinhoitoa.

– Kaiketi siitä syystä, sanoin, – että hänellä oli jokin tehtävä eikä hänen kannattanut elää, jollei hän sitä suorittanut?

– Se on selvää, hän vastasi.

– Rikkaalla sitä vastoin, niin sanotaan, ei ole mitään sellaista määrättyä tehtävää, ettei hänen kannata elää, jos hänen on pakko pysyä siitä erillään.

– Niin kai sanotaan.

– Etkö siis ole kuullut Phokylideen lausuntoa, hän kun sanoo, että niin pian kuin jollakin jo on toimeentulonsa, tulee hänen harjoittaa hyvettä?[52]

– Minunpa mielestäni jo ennenkin, hän sanoi.

– Älkäämme siitä riidelkö hänen kanssaan, vaan selvittäkäämme itsellemme, tuleeko rikkaan harrastaa hyvettä ja onko hänen mahdotonta elää, jollei sitä harrasta, vai onko sairauden vaaliminen kyllä esteeksi kirvesmiehen työlle ja muiden ammattilaisten toiminnalle, niin etteivät voi kiinnittää niihin mieltänsä, – mutta ei Phokylideen neuvon noudattamiselle?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – se mikä menee voimistelun rajoja ulommaksi, tuo liiallinen huolenpito ruumiista, se se juuri estää hyveen harrastamista miltei enemmän kuin mikään muu.[53]

– Ja sehän on myöskin vastukseksi taloudenhoidossa ja sotaretkillä ja kotona kaupungissa hoidettavissa hallitustoimissa. Mutta pahin on, että se myöskin vaikeuttaa opintoja, olivatpa ne mitä laatua tahansa, ja harkitsemista ja itsekseen miettimistä, se kun aina varoo jonkinmoista päänsärkyä ja huimausta ja niistä syyttää viisaudenharrastusta. Siten sellainen sairauden vaaliminen, missä se vain vallitsee, aina estää harrastamasta hyvettä ja tulemasta siinä koetelluksi; se näet saa aikaan sen, että ihminen aina luulee olevansa sairas eikä koskaan lakkaa tuntemasta ruumiissaan kipuja.

– Niin kai on, hän sanoi.

– Emmeköhän siis voi väittää, että Asklepioskin tiesi tämän ja sentähden niitä varten, joilla sekä synnynnäisen laatunsa että elintapansa vuoksi oli terve ruumis, mutta joilla oli jokin erityinen kipu – niitä henkilöitä ja sellaisia terveydentiloja varten keksi lääkintätaidon, ja että hän heistä ajoi nämä kivut lääkkeillä ja leikkauksilla sekä neuvoi heitä noudattamaan sitä elintapaa, johon olivat tottuneet, jottei vahingoittaisi yhteiskunnan etua? Sellaisia ruumiita taas, jotka olivat sisältään läpeensä sairaat, hän ei kai ryhtynyt elantomääräyksillä vähin erin tyhjentämään ja täyttämään eikä ruvennut sillä tavoin hankkimaan ihmiselle pitkää kurjaa elämää eikä edistämään jälkeläisten sikiytymistä, joista kaiketi olisi tullut isiensä kaltaisia; vaan sitä, joka ei pystynyt elämään tavallisen elämänjärjestyksen mukaan, sitä hän ei kai katsonut itseänsä velvolliseksi parantelemaan; sillä sellaisesta miehestä ei saattanut olla hyötyä ei hänelle itselleen eikä yhteiskunnalle.

– Kuvaat Asklepioksen valtioviisaaksi mieheksi, hän huomautti.

– Ilmeistä on, että hän oli valtioviisas mies, minä vastasin; – ja etkö näe, että hänen poikansa Troian maalla osoittautuivat kunnollisiksi sotureiksi ja että he käyttivät lääketaitoaan sillä tavoin kuin olen sanonut? Vai etkö muista mitenkä he, kun Pandaros oli Menelaokseen ampunut haavan,

    siit' imi hurmeen pois sekä voiteeks' yrttejä kääri,[54]

mutta eivät ollenkaan määränneet, mitä hänen sen jälkeen tuli juoda tai syödä, – yhtä vähän kuin he sitä määräsivät Eurypyloksellekaan –, koska heistä lääkkeet riittivät parantamaan miehiä, jotka ennen haavoittumistaan olivat terveet ja elämäntavoiltaan kohtuulliset, vaikkapa silloin heti sattuisivatkin nauttimaan viinijuomaa. Sitä vastoin he olivat sitä mieltä, ettei ruumiiltaan raihnaan ja tavoiltaan hillittömän miehen elossa pysyminen ollut hyödyksi heille itselleen eikä muille: heidän taitonsa, niin he arvelivat, ei pitänyt olla sellaisia varten, eikä näitä ollut hoideltava, ei edes vaikka olisivat olleet Midasta rikkaammat.

– Kuvaatpa, hän sanoi, – Asklepioksen pojat sangen älykkäiksi.

16. -- Niin sopiikin tehdä, sanoin. -- Ja kuitenkaan

tragediainkirjoittajat ja Pindaros[55] eivät meitä kuuntele; he kyllä sanovat Asklepioksen Apollonin pojaksi, mutta siitä huolimatta väittävät, että hän kullan taivuttamana paransi rikkaan miehen, joka jo oli kuoleman omana, ja että hänet sen johdosta tuhosi ukkosen tuli. Mutta sen mukaan, mikä aikaisemmin[56] on esitetty, emme me puolestamme voi uskoa molempia heidän väitteitään todeksi, vaan sanomme, että jos hän oli jumalan poika, niin hänessä ei ollut halpamaista voitonhimoa, mutta jos hänessä oli sellainen voitonhimo, niin hän ei ollut jumalan poika.

– Siinä kyllä olet ihan oikeassa, hän sanoi. – Mutta mitä sanot tästä, Sokrates: eikö valtiossamme tule olla hyviä lääkärejä? Mutta sellaisia ovat kai ennen kaikkea ne, jotka ovat hoitaneet niin monta terveluontoista ja niin monta kivulloista potilasta kuin suinkin; ja samalla tavalla kai ovat parhaimpia tuomareja ne, jotka ovat olleet tekemisissä jos jonkinlaatuisten luonteiden kanssa.

– Hyviä tietenkin tarkoitan, sanoin. – Mutta tiedätkös keitä sellaisina pidän?

– Kunhan sen ilmaiset, hän vastasi.

– No koetan, sanoin. – Mutta sinäpä kohdistit saman kysymyksen kahteen eriluontoiseen asiaan.

– Mitenkä niin? hän kysyi.

– Lääkärit puolestaan, sanoin, – saavuttavat suurimman taitavuuden, jos nuoresta alkaen taiteensa oppimisen ohessa ovat olleet tekemisissä niin lukuisain raihnaiden ruumiiden kanssa kuin mahdollista ja itse poteneet kaikkia tauteja eivätkä ole ruumiinlaadultaan kovinkaan terveet. Minun käsitykseni mukaan näet he eivät hoida ruumista ruumiillaan, – sillä siinä tapauksessa ei kävisi laatuun, että heidän ruumiinsa joskus olisivat raihnaat tai tulisivat raihnaiksi. Vaan sielulla he ruumista hoitavat, eikä sen ole mahdollista hoidella mitään hyvin, jos se on tullut raihnaiseksi ja on raihnainen.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– Mutta tuomari sitä vastoin, hyvä ystävä, hallitsee sielulla sielua, eikä käy laatuun, että sielu nuoruudesta alkaen on kasvatettu kehnojen sielujen parissa ja seurustellut niiden kanssa ja että se tekemällä itse kaikkia vääryyden töitä on käynyt läpi näiden koko sarjan, niin että se omasta itsestään voi sukkelasti arvata muiden rikokset, samalla tavoin kuin se ruumiisiin nähden toteaa taudit. Vaan toivottavaa on, ettei sillä nuorena ollessaan ole ollut mitään kokemusta kehnoista tavoista ja ettei se ole näiden saastuttama, jos sen on oltava jalo ja kunnollinen ja se sellaisena on tuomitseva oikein. Tämä on syy, minkätähden kunnolliset ihmiset nuoruudessaan näyttävät yksinkertaisilta ja helposti joutuvat väärämielisten petettäviksi, heillä kun ei ole omassa itsessään kehnojen ihmisten luonteenlaadun mukaisia esikuvia.

– Kyllä heidän käy juuri niin, hän sanoi.

– Sentähden hyvän tuomarin ei sovi olla nuori, sanoin, – vaan hänen tulee olla vanha ja vasta myöhään hän olkoon oppinut mimmoinen väärämielisyys on: hänen tulee tyystin käsittää mimmoinen paha asia se on, – ei suinkaan sillä perusteella, että hän on sen tajunnut omanaan, omassa sielussaan asuvana, vaan siksi, että hän on tutkinut sitä pitkät ajat vieraana, vieraissa sieluissa, – siis ymmärryksensä, ei oman kokemuksen nojalla.

– Onhan uskottava, hän sanoi, – että sellainen mies on mitä etevin tuomari.

– Ja hyvä tuomari, sanoin; – sitähän sinä kysyit;[57] hyvä [eli kunnollinen] on näet se, jolla on kunnollinen sielu; mutta tuo ylen taitava ja pahaa vaaniskeleva, joka itse on tehnyt paljon vääryyttä ja omasta mielestään on ovela ja älykäs, näkyy milloin hän on tekemisissä kaltaistensa kanssa, pitävän kovin taitavasti varansa, koska hänellä on silmiensä edessä oma esikuvansa; mutta milloin hän ryhtyy tekemisiin kunnollisten iäkkäiden ihmisten kanssa,[58] hän osoittautuu typeräksi; hän näet on ajattomasti epäluuloinen eikä tunne tervettä luonnetta, hänellä kun ei ole itsessään mitään sellaisen luonteen kuvaa. Mutta koska hän useammin sattuu yhteen kehnojen kuin kunnollisten ihmisten kanssa, niin hän sekä omasta että muittenkin mielestä on muka pikemmin viisas kuin typerä.

– Se kyllä on kerrassaan totta, hän sanoi.

17. -- Se hyvä ja viisas tuomari, jota etsimme, ei siis saa olla

tällainen, sanoin, – vaan tuota edellistä laatua. Sillä pahuus ei milloinkaan saata tuntea sekä hyvettä että omaa itseänsä, mutta hyve tulee, jos sen luonnollista taipumusta kasvatuksella kehitetään, saavuttamaan aikaa myöten oikean käsityksen niin hyvin omasta itsestään [siis hyveestä] kuin pahuudestakin. Tämä se siis on viisas, – niin minusta näyttää –, eikä tuo pahaluontoinen.

– Samaa mieltä, hän sanoi, – olen minäkin.

– Tulet siis kaiketi valtiossasi säätämään lailla sekä sellaisen lääkärinhoidon, kuin olemme sanoneet, että myös sellaisen oikeudenhoidon: ne tulevat vaalimaan niitä kansalaisia, jotka ovat ruumiiltaan ja sielultaan kunnollista laatua, mutta mitä taas muunlaatuisiin tulee, ne tulevat sallimaan niiden, jotka ovat sellaisia ruumiiltaan, kuolla pois ja ottamaan itse hengiltä ne, jotka ovat sielultaan pahaluontoisia ja parantamattomia; eikö niin?

– Ilmeisesti, hän vastasi, – tämä on paras sekä niille, jotka itse ovat sellaisessa tilassa, että yhteiskunnalle.

– Mutta selvää on, sanoin, – että nuorukaisesi tulevat varomaan joutumasta tuomarintoimen tarpeeseen, koska noudattavat tuota yksinkertaista Muusain taidetta, jonka sanoimme synnyttävän ihmisissä siveellistä malttia [eli sophrosyneä].

– Kuinkas muuten? hän sanoi.

– Eiköhän siis Muusain taiteen läpitunkema mies, joka voimistelua harrastaessaan kulkee näitä samoja jälkiä, saavu – jos hän niin haluaa – siihen, ettei tarvitse lääkärinhoitoa ollenkaan, paitsi milloin sitä ei voi välttää?

– Kyllä minun luullakseni.

– Itse ruumiinharjoituksiin ja ponnistuksiin antautuessaan hän siis tulee pitämään silmämääränään luonnonlaatunsa intomielistä puolta[59] ja sen nostattamista, eikä niin paljon tavoittamaan ruumiin voimia eikä tekemään noiden muiden kilpataistelijain [eli "atleettien"] tavoin, jotka käyttävät ravintoa ja ponnistuksia väkevyyden saavuttamiseksi.

– Kerrassaan oikein, hän sanoi.

– Siispä nekin, sanoin,– jotka säätävät, että nuoria on kasvatettava Muusain taiteen ja voimistelun avulla, eivät, Glaukon hyvä, näitä säädä siitä syystä kuin muutamat arvelevat, nimittäin kehittääkseen toisella ruumista, toisella sielua.

– No mistä syystä sitten? hän kysyi.

– Kumpaisenkin, vastasin, – he kaiketi säätävät parhaasta päästä sielun vuoksi.

– Mitenkä niin?

– Etkö huomaa, kysyin, – mimmoisiksi ne ihmiset kehittyvät koko mielenlaadultaan, jotka läpi ikänsä ovat antautuneet ruumiinharjoituksiin mutta pysyneet erillään Muusain taiteesta? Tai ne, jotka ovat asettuneet päinvastaiselle kannalle?

– Mistähän puhutkaan? hän kysyi.

– Rajuudesta ja tylyydestä, ja toiselta puolen pehmoisuudesta ja lempeydestä, minä vastasin.

– Niin, olen kyllä huomannut, hän sanoi, – että ne, jotka ovat antautuneet ihan yksinomaan voimisteluun, tulevat rajummiksi, kuin heidän tulisi olla, ja ne taas, jotka ovat antautuneet yksinomaan Muusain taiteelle, tulevat pehmoisemmiksi, kuin heille olisi suotava.

– Ja kuitenkin, sanoin, – tuo rajuus koitunee luontaisesta intomielestä ja jos se saa oikean kasvatuksen, siitä kai tulee urhoollisuutta, mutta liikoihin asti pingoitettuna se saattaa – niinkuin luonnollista onkin – käydä tylyksi ja raa'aksi.

– Niin minusta näyttää olevan, hän sanoi.

– Entä edelleen: eikö viisaudenharrastajan [eli filosofin] luonteessa ole sävyisyyttä? Ja eikö ole niin, että tämä, jos se on päästetty liian höllälle, saattaa tulla liian pehmeröiseksi, mutta että se, jos se on kasvatettu oikealla tavalla, on lempeä ja suhdallinen?

– Niin on.

– Ja sanommehan, että vartijallamme täytyy olla nämä molemmat luonteenominaisuudet?

– Niinhän täytyy.

– Eikö niiden siis ole oltava sopusoinnussa keskenään?

– Kuinkas muuten?

– Ja kun ihmisessä on sopusointuisuus, niin hänen sielunsa on yht'aikaa maltillinen ja urhoollinen?

– Ihan niin.

– Ja onko sopusuhdattoman sielu yht'aikaa arka ja raaka?

– Niin juuri.

18. -- Kun siis joku antaa musiikin lumota sävelillä sielunsa ja kaataa

siihen korvista ikäänkuin suppilosta noita suloisia ja pehmeitä ja itkuun vetäviä säveliä, jotka juuri äsken[60] mainitsimme, ja viettää kaiken elämänsä ruikuttelemalla ja nauttimalla laulun lumouksesta, niin sellainen ihminen kyllä ensin, jos hänessä on ollut mitään intomieltä, pehmentää tämän, niinkuin rautaa mellotetaan, ja muuttaa sen kelpaamattomasta ja hauraasta kelvolliseksi; mutta jos hän lakkaamatta jatkaa sitä menoa ja yhä jättää sielunsa intomielen laulun lumouksen valtaan, niin hän sen jälkeen jo sulattaa ja juoksuttaa intomielen, kunnes on sulattanut sen pois ja ikäänkuin leikannut sielustaan jänteet ja tehnyt sen "taistoon tarmottomaksi".[61]

– No aivan niin, hän sanoi.

– Ja jos hän, sanoin, – alusta alkaen on saanut innottoman luontoisen sielun, niin hän on pian saavuttanut tuon tuloksen; jos taas on saanut intomielisen sielun, niin hän heikentämällä into- [eli kiihko-] mielen tekee sen herkäksi, niin että se vähäpätöisistä syistä heti syttyy vihaan ja samaten myös sammuu. Heistä on siis innokkaiden sijasta tullut äkkipikaiset ja äkäiset, läpeensä kärttyisät.

– Niin tietenkin.

– Ja kuinka onkaan: jos joku taas panee paljon vaivaa voimisteluun ja nauttii ravintoa yllin kyllin, mutta pysyy erillään Muusain taiteesta ja viisaudenharrastuksesta, niin eikö hän aluksi, ollen hyvissä ruumiin voimissa, tule täyteen itseluottamusta ja rohkeutta ja kehity urhoollisemmaksi kuin hän itse ennestään oli?

– Kyllä.

– Ja sitten: kun hän ei harrasta mitään muuta eikä ole niin missään tekemisissä Muusain kanssa, niin eikö silloin käy niin, että, jos hänellä onkin ollut sielussaan jonkin verran tiedonhalua, tämä, kun se ei saa maistaa mitään oppia eikä tutkimusta eikä ole osallisena järkipuhelussa eikä muussa Muusain taiteessa, muuttuu heikoksi ja kuuroksi ja sokeaksi, koska sitä ei herätetä eikä ravita eikä miehen aistimuksia puhdisteta?

– Niin käy, hän vastasi.

– Sellaisesta ihmisestä tulee luullakseni järkiperustelun vihollinen, vailla Muusain harrastusta, eikä hän enää pyri vakuuttamaan ja taivuttamaan sanoilla, vaan ajaa asiansa perille jokaista kohtaan väkivallalla ja raa'alla voimalla, niinkuin peto, ja elää tietämättömyydessä ja kurjuudessa ilman sopusuhtaisuutta ja suloa.

– Kyllä asian laita, hän sanoi, – on kaikin puolin niin.

– Siihen katsoen siis, että näitä sielun eri puolia näkyy olevan kaksi, niin minä puolestani tahtoisin väittää jonkin jumalan antaneen ihmisille kaksi taidetta, Muusain taiteen ja voimistelun, sielun intomielistä ja sen filosofista puolta varten – ei sielua ja ruumista varten (paitsi sivuvaikutuksena), vaan juuri noita kahta sielun puolta varten, jotta ne kohdalleen pingoittamalla ja höllentämällä viritettäisiin sopusointuun toinen toisensa kanssa.

– Niinhän näkyy olevan, hän sanoi.

– Näin ollen lienemme siis täysin oikeassa väittäessämme sen, joka parhaiten yhdistää Muusain taiteen voimistelun kanssa ja sopivimmassa määrin tekee sielunsa niistä osalliseksi, olevan täydellisimmin musikaalisen ja sopusuhtaisen, – paljon enemmän kuin sen, joka toisiinsa soveltaa soittimen kieliä.

– Niin tietenkin, Sokrates, hän vastasi.

– Eiköhän siis valtiossammekin aina tule olla johtomiehenä sellainen henkilö, jos mieli valtiojärjestyksen pysyä kunnossa?

– Kyllä täytyy olla semmoinen, se on kerrassaan välttämätöntä.

19. -- Nämä kai siis ovat henkisen ja ruumiillisen kasvatuksemme

peruspiirteet. Sillä mitähän hyötyä olisi siitä, että tarkkaan esitettäisiin näin kasvatettavien miesten tansseja[62] ja metsästyksiä ja riistan-ajoa sekä voimistelua ja hevosurheilukilpailuja? Onhan näet jotensakin selvää, että näiden on noudatettava esittämiämme suuntaviivoja ja ettei nyt enää ole vaikea saada niistä selkoa.

– Ei kai ole vaikeata, hän vastasi.

– No niin, sanoin; – mitä meidän siis lienee tämän jälkeen selvitettävä? Eiköhän sitä kysymystä, ketkä näistä miehistä tulevat olemaan hallitsijoita ja ketkä hallittavia?

– Kuinkas muuten?

– Että hallitsevien tulee olla vanhempia ja hallittavien nuorempia, lienee selvää?

– Selvää.

– Ja että parhaimpien heidän joukostaan tulee hallita?

– Sekin on selvää.

– No eivätkö maanviljelijöistä ole parhaat ne, jotka parhaiten ymmärtävät maanviljelystä?

– Kyllä.

– Ja koska taas hallitusmiesten tulee olla vartijoista parhaat, niin eikö hallitsijoina ole oltava niiden, jotka parhaiten ymmärtävät valtion vartiointia?

– Kyllä.

– Eikö heillä siis tule olla siihen viisautta ja voimaa, ja eikö heidän lisäksi tule harrastaa valtion parasta?

– Niin kyllä.

– Ja enimmin ihminen kai harrastaa sitä, jota rakastaa?

– Niin täytyy olla.

– Ja enimmin ihminen rakastanee sitä, jolle katsoo saman olevan eduksi kuin hänelle itselleenkin ja jonka[63] onnea hän pitää omanakin onnenaan, ja päinvastoin.

– Niin juuri, hän vastasi.

– Meidän on siis muiden vartijain joukosta valittava sellaiset miehet, joiden, heitä tyystin tarkastaessamme, huomaamme läpi koko elämänsä kaikista enimmin harrastavan täydellä innolla sitä, minkä pitävät valtiolle edullisena, mutta jotka eivät mitenkään tahdo tehdä sitä, mitä eivät katso sille edulliseksi.

– Ne miehethän ovat siihen omiansa, hän sanoi.

– Heitä on siis mielestäni pidettävä silmällä kaikkina eri ikäkausina: on katsottava, kykenevätkö säilyttämään sitä periaatetta eivätkä lumouksen yhtä vähän kuin väkivallankaan vaikutuksesta unohda ja hylkää sitä käsitystä, että on tehtävä se, mikä on valtiolle parasta.

– Mimmoisesta hylkäämisestä puhutkaan? hän kysyi.

– Selitän sinulle, sanoin. – Minun ymmärtääkseni jokin käsitystapa joutuu pois ihmisen sielusta joko hänen omasta tahdostaan tai vasten hänen tahtoansa; hänen oman tahtonsa mukaisesti näet hänestä häviää väärä käsitys, kun hän oppii tuntemaan oikeamman, totuudenmukainen taas aina vasten hänen tahtoansa.

– Ymmärrän mitä tarkoitat ihmisen omasta tahdosta puhuessasi, hän sanoi, – mutta kun puhut siitä, mikä tapahtuu vasten ihmisen tahtoa, kaipaan selitystä.

– Kuinkas onkaan, etkö sinäkin, kysyin, – ole sitä mieltä, etteivät ihmiset vapaaehtoisesti salli itseltään riistää hyvää, mutta kyllä pahaa? Vai eikö totuudesta syrjäytyminen ole pahaa, ja totuuden omistaminen hyvää? Ja eikö sinusta käsitystavan yhtäpitäväisyys olevaisen kanssa ole samaa kuin totuuden omaaminen?

– Olet oikeassa, hän vastasi, – ja luulen, että jos ihmisiltä riistetään totuuden mukainen käsitys, niin se tapahtuu vasten heidän tahtoansa.

– No, eikö heidän käy sillä tavoin siten, että heiltä on varastettu tai siten, että heidät on lumottu tai siten, että heidät on pakotettu?

– En nytkään ymmärrä, hän vastasi.

– Taidanpa puhua traagikkojen tyyliin. Niillä, joilta on varastettu, tarkoitan ihmisiä, jotka perusteluilla on saatu muuttamaan ajatustapansa, sekä niitä, jotka ovat sen unohtaneet; näiltä näet aika, edellisiltä puhelu riistää sen heidän huomaamattaan. Nyt kai ymmärrät?

– Kyllä.

– Pakotetuilla taas tarkoitan niitä, jotka jokin kipu tai kärsimys saa muuttamaan mielensä.

– Senkin ymmärrän, hän sanoi; – ja oikeassa olet.

– Lumotuiksi taas luulen sinunkin sanovan niitä, jotka muuttavat mielensä joko nautinnon hurmaamina tai pelon säikäyttäminä.

– Niin, kaikki mikä ihmisen pettää, tuntuu olevan taikaa.

20. -- On siis, kuten äsken sanoin, tutkittava, ketkä ovat oman

periaatteensa parhaat vartijat, sen periaatteen, että heidän on tehtävä se, mikä heidän mielestään kulloinkin on valtiolle parasta. Näin ollen meidän tulee tarkata heitä ihan lapsuudesta asti, siten että asetamme heille tehtäviä, joissa ihminen helpoimmin saattaa semmoisen periaatteen unohtaa ja joutua petetyksi, ja taas valita se, joka on hyvä omistamaan ja jota on vaikea pettää, ja jättää syrjään se, joka ei ole sellainen. Eikö niin?

– Kyllä.

– Ja niin ikään on heille määrättävä vaivoja ja tuskia ja taistoja ja niissä tehtävä samoja huomioita.

– Se on oikein, hän vastasi.

– Ja kaiketi on kolmanteenkin seikkaan, lumoukseen, nähden, sanoin, – järjestettävä kilpakokeilu ja tarkattava – niinkuin varsoja viedään keskelle hälyä ja melua ja katsotaan ovatko vauhkoja, niin on samaten miehemme nuorina saatettava jonkinmoisiin kauhuihin ja sitten taas siirrettävä nautintoihin ja heitä koetettava tarkemmin kuin kultaa koetetaan tulessa – niin, tarkattava havaitaanko mies jokaisessa tilassa lujaksi lumousta vastaan ja jaloryhtiseksi, ja onko hän hyvä oman itsensä vartija ja oppimansa Muusain taiteen säilyttäjä, niin että hän kaikissa noissa tilanteissa osoittautuu jalorytmiseksi ja sopusointuiseksi, sellaiseksi, jommoisena hän voi olla itselleen ja valtiolle suurimmaksi hyödyksi. Ja se, joka niin hyvin poikien kuin nuorukaisten ja miesten kesken aina suoriutuu kokeista vankkana ja saastumattomana, se on asetettava valtion hallitusmieheksi ja vartijaksi ja häntä on kunnioitettava niin hyvin hänen eläessään kuin hänen kuoltuaankin, jolloin hän saa osakseen mitä kunniakkaimmat hautajaiset ja muistomerkit. Se taas, joka ei ole sellainen, on työnnettävä syrjään. Jotensakin sellaiseksi, Glaukon, ajattelen hallitsijain ja vartijain valinnan ja asettamisen, puhuakseni ylimalkaisesti, yksityiskohtiin ryhtymättä, sanoin.

– Samaa mieltä minäkin olen, hän vastasi.

– Eiköhän siis toden totta ole oikeinta, että vartijoiksi[64] sanan täydessä merkityksessä sanomme juuri näitä miehiä, joiden on pidettävä silmällä sekä valtiomme ulkopuolella olevia vihollisia että sen sisäpuolella olevia ystäviä, jottei toisilla olisi halua eikä toisilla valtaa tehdä pahaa; nuoria taas, joita tähän asti olemme sanoneet vartijoiksi, on oikeinta sanoa hallitsijain säädösten puolustajiksi [eli apujoukoiksi] ja kannattajiksi.

– Niin minustakin, hän sanoi.

21. -- Millähän keinoin, kysyin, -- voisimme näin ollen saada, jos

mahdollista, itse hallitsijat, mutta jollei heitä, niin ainakin muun yhteiskunnan uskomaan todeksi yhden jalon valheen, noita tarpeellisia valheita, joista äskettäin puhuimme?[65]

– Mimmoista valhetta tarkoitat? hän kysyi.

– En mitään uutta, vastasin, – vaan erästä phoinikialaista juttua,[66] tapahtumasta, joka, mikäli runoilijat kertovat ja ovat saaneet ihmiset uskomaan, on sattunut useissa paikoin, mutta joka ei ole tapahtunut meidän aikanamme – enkä tiedä voiko se tapahtuakaan –; vaaditaanpa sen uskottamiseen vahvaa uskottelukykyä.

– Kuinka arastellen näytätkään puhuvan! hän huomautti.

– Kylläpä tulet pitämään arasteluani hyvinkin luonnollisena, sanoin, – kun olen puhunut.

– Puhu sentään, hän sanoi, – äläkä arkaile.

– Puhun siis, vaikken tosin tiedä, mitenkä saan rohkeutta ja mimmoisia sanoja käytän, kun minun on puhuttava ja koetettava saada ensiksi itse hallitsijoita ja sotureita ja sitten muutakin kansaa[67] uskomaan, että se hoito ja kasvatus, minkä olemme heille antaneet, onkin ollut unennäköä: he ovat kuvitelleet sitä kaikkea kokevansa ja luulleet sen heille tapahtuneen, mutta todellisuudessa he siihen aikaan olivat sisällä maan uumenissa, ja siellä heitä muovailtiin ja kasvatettiin – eikä ainoastaan heitä itseään, vaan siellä valmistettiin myöskin heidän aseensa ja muu varustuksensa. Ja kun heidät oli muovailtu ihan valmiiksi, niin maa, heidän äitinsä, päästi heidät ilmoille, ja nyt heidän on huolehdittava maasta, jossa asuvat, niinkuin huolehditaan äidistä ja hoitajasta, ja sitä puolustettava, jos joku hyökkää sen kimppuun; ja muihin kansalaisiinsa nähden heidän on uskottava, että he ovat heidän veljiään ja maaemon lapsia.

– Eipä kummaa, että sinua kauan hävetti mokoman valheen kertominen!

– Niin, olihan se aivan luonnollista, vastasin. – Mutta kuulehan sentään loputkin tarinaa. Olette siis, kaikki valtiossamme olevat, veljeksiä, niin sanomme heille tarinaa kertoessamme; mutta niihin teistä, jotka pystyvät hallitsemaan, jumala on teitä muovaillessaan heti alusta sekoittanut kultaa, ja sentähden he ovat kallisarvoisimmat; puolustajiin [eli sotureihin] taas hopeaa, mutta maanviljelijöihin ja muihin ammattilaisiin rautaa ja vaskea. Koska siis kaikki olette yhtä sukuperää, niin teistä tulee enimmäkseen syntymään itsenne kaltaisia jälkeläisiä, mutta välistä kuitenkin saattaa kultaisesta syntyä hopeinen jälkeläinen ja hopeisesta kultainen, ja samalla tavoin muut lajit, toinen toisestaan. Ja hallitsijoille jumala julistaa ensin ja painavimmin, ettei heidän ole vartioitava mitään niin tarkkaan eikä valvottava mitään niin ankarasti kuin omia jälkeläisiään: heidän tulee tarkata, mikä noista aineista on jälkeläisten sieluihin sekoitettava, ja jos oma jälkeläinen on kullattua vaskea tai rautaa, niin eivät mitenkään saa häntä sääliä, vaan suokoot hänelle sen arvon, mikä hänelle tulee ja työntäkööt hänet ammattilaisten tai maanviljelijäin joukkoon; ja jos taas jossakin näistä on kultaa tai hopeaa halvemman aineen alla, niin he tulevat kunnioittaen ylentämään heidät, toiset vartijan, toiset puolustajan asemaan. On näet muka ennustettu, että silloin valtio sortuu, kun rauta tai vaski sitä vartioipi. – Tiedätköhän keinon, millä saataisiin heidät uskomaan tämä taru todeksi?

– Enpä mitenkään, mitä nykypolven miehiin itseensä tulee; mutta voitaneen kyllä saada näiden pojat ja seuraava sukupolvi ja muut myöhemmin syntyneet ihmiset sitä uskomaan.

– Olisihan sekin hyvä, sanoin; – siten he huolisivat enemmän valtiosta ja samoin toinen toisestaan; luulen näet ymmärtäväni mitä tarkoitat.

22. -- Ja asia tulee menemään siihen suuntaan, johon tarinamme on

johtanut sen kulun; mutta mepä aseistakaamme nämä maaemon lapset ja marssittakaamme heidät esille,[68] hallitusmiehet etunenässä. Ja tultuaan perille he tarkastakoot, mikä paikka valtiossa soveltuu parhaiten leiriksi, josta he mukavimmin voivat pitää kurissa sen omat asukkaat, jos joku näistä ei tahtoisi totella lakeja, ja josta parhaiten voivat torjua ulkolaiset, jos näet vihollinen hyökkäisi, niinkuin susi hyökkää lauman kimppuun; ja kun ovat leiriytyneet, niin uhratkoot niille jumalille, joille on uhrattava, ja laittakoot makuusijansa. Eikö niin?

– Niin juuri, hän sanoi.

– Eiköhän makuusijojen tule olla sellaisia, joista on riittävää suojaa niin hyvin talvisin kuin kesäisin?

– Kuinkas muuten? Ymmärtääkseni näet tarkoitat heidän asuntojaan.

– Niin, vastasin, – mutta asuntoja, jotka sopivat sotureille, mutta ei sellaisia, joissa rahanansaitsijat asuvat.

– Millä tavoin sitten toinen laji mielestäsi eroaa toisesta? hän kysyi.

– Koetanpa selittää, vastasin. – Onhan paimenten puolelta kaikkein julminta ja heille suurimmaksi häpeäksi, jos laumojen puolustajiksi elättävät ja kasvattavat sellaisia koiria, että ne kurittomuudesta tai nälästä tai muuten jonkin pahan tavan vuoksi itse ryhtyvät tekemään pahaa lampaille ja käyvät susien eivätkä koirien kaltaisiksi.

– Hirveätä se on, hän sanoi; – kuinkas muuten?

– Eiköhän siis ole kaikin mokomin varottava, etteivät meidän puolustajamme tee kansalaisilleen sellaista, he kun ovat heitä voimakkaammat, ja etteivät hyväntahtoisten liittolaisten asemesta käy tylyjen sortoherrain kaltaisiksi?

– Sitä on varottava, hän myönsi.

– Ja eikö liene hankittu tehokkain varokeino, jos heille on toden totta annettu hyvä kasvatus?

– No mutta senhän ovat saaneet, hän vastasi.

Ja minä sanoin: – Ei sitä kannata kovinkaan varmasti väittää, Glaukon ystävä; mutta se kyllä sopii väittää, minkä juuri lausuimme, että heidän tulee saada oikea kasvatus – mikä tämä sitten onkaan – jos heillä on oltava semmoinen luonne, mikä tehokkaimmin saa heidät olemaan lempeitä keskenään ja kaittaviansa kohtaan.

– Sehän kyllä pitää paikkansa, hän sanoi.

– Ja jokainen tervejärkinen mies kai vaatinee, että heille kasvatuksen ohessa myöskin järjestetään heidän asumus- ja muut olonsa sellaisiksi, ettei se estä heitä olemasta itse niin kunnollisia vartijoita kuin suinkin eikä kiihota heitä tekemään pahaa muille kansalaisille.

– Se kyllä on oikein, hän sanoi.

– Katsohan siis, sanoin, – onko heidän, jos mieli heidän olla sellaisia, elettävä ja asuttava jotakuinkin tähän tapaan: ensiksi ei kelläkään saa olla mitään omaa omaisuutta, paitsi mikäli se on ihan välttämätöntä; edelleen ei kelläkään saa olla sellaista asuntoa ja varastoa, johon ei ken vain haluaa saa astua sisään. Kaikkia elintarpeita, joita maltilliset ja urhoolliset sotakilvoittelijat tarvitsevat, tulee heidän, määrätyn säännön mukaan, saada muilta kansalaisilta vartijantoimen palkaksi, – sen verran, ettei heille vuoden varrella jää mitään jäljelle eikä heiltä mikään uuvu; heidän tulee käydä yhteisillä aterioilla ja viettää yhteiselämää niinkuin leirissä olevat soturit ainakin. Ja heille on sanottava, että heillä on alati sielussaan jumalallista kultaa ja hopeaa, jumalien antamaa, eivätkä sen lisäksi tarvitse inhimillistä, ja että on jumalatontakin tahrata tämän kullan omistus sekoittamalla siihen kuolevaisen kullan omistus. Sillä joukkojen kesken käyvän rahan vuoksi on tapahtunut paljon jumalattomia tekoja, mutta heissä oleva kulta on saastuttamaton. Vaan kaikkien valtion asukkaiden joukossa heidät yksin on kielletty käsittelemästä kultaa ja hopeaa ja niihin kajoamasta, vieläpä astumasta saman katon alle niiden kanssa, käyttämästä niitä koristeina ja juomasta kulta- ja hopeapikareista. Ja sillä tavoin he saattavat säilyä ja säilyttää valtionsa. Mutta jos milloin hankkivat itselleen omaa maata ja taloja ja rahoja, niin heistä tulee talonomistajia ja maanviljelijöitä vartijain asemesta ja vihamielisiä sortajia, sen sijaan että olisivat muiden kansalaisten sotaliittolaisia, ja he tulevat viettämään kaiken elämänsä vihattuina ja vihaavina, väijyjinä ja väijyttyinä, peläten sisäisiä vihollisia paljon enemmän ja pahemmin kuin ulkonaisia; mutta silloinpa jo ovat, sekä itse että koko muu valtio, turman partaalla. Väitämmeköhän siis, kysyin, – kaikkien näiden syiden nojalla, että vartijain olo asuntoon ja kaikkeen muuhun nähden on esittämäämme tapaan järjestettävä, ja säädämmekö tämän laiksi? Vai emmekö?

– Tehdään kaikin mokomin niin, Glaukon vastasi.

Selityksiä III kirjaan.

[1] 386 C–387 A. Ennenp' orjana... oisin: Akhilleuksen haamun Odysseukselle lausumat sanat, Odysseia XI 489-491. – Jäis ikivaltain, ihmisien näkyviin koto kuolon j.n.e.: Jumalien sotiessa Manalan valtias pelkää, että Poseidon maata järisyttäessään paljastaa kuolon kaamean kodon (Ilias XX 64, 65). – Ihmepä ihmehien... poissa: nämä säkeet (Il. XXIII 103, 104) lausuu Akhilleus, kun kaatuneen Patrokloksen haamu on ilmestynyt hänelle unessa. – Viel' yhä kuoltuakin ... häälyvä haamu: Tässä on puhe toiselta puolen Teiresiaan, toiselta puolen muiden vainajien tilasta (Od. X 494, 495). – Hadeen kartanohon ... erkanemistaan: Patrokloksen kuolemasta (Il. XVI 856, 857). – Maahan sauhuna sielu upposi uikuttain: Ilmestyttyään Akhilleukselle unessa Patroklos-vainajan sielu taas katoaa (Il. XXIII 100, 101). – Kuin peräll' onkalon ... häälyivät: näissä säkeissä (Od. XXIV 6-9) kuvataan, mitenkä Penelopeian kosijain sielut menevät Hadeen maille.

[2] 387 B. Kokytos ja Styks: Manalan jokia, Kokytos = voivotus, Styks = kammo.

[3] 387 C. Kammonpöyristys on tässä verrattu niihin kylmiin väristyksiin, joita välistä seuraa kuume ja raukeus.

[4] 388 A, B. Vuoroin vuoteeseen... meren rantaan: Ilias XXIV 10-12; siinä kuvataan mitenkä Akhilleus Patroklos-vainajan kunniaksi toimeenpanemiensa kilpailujen jälkeen yhä haikeasti suree kaatunutta ystäväänsä. – Mustaa tuhkaa... kiireellensä: Akhilleuksen hillitön tunteenpurkaus, kun hän saa sanoman Patrokloksen kuolemasta (Il. XVIII 23-24). – Heit' anovasti hän pyysi... jos kenen keksi: epätoivon vimmassa Priamos vanhus poikansa Hektorin kaaduttua pyrkii syöksymään ulos tappotantereelle ja pyytää Troialaisia päästämään häntä sinne (Il. XXII 414-415).

[5] 388 C, D. Voi mua koitoa, voi emo-kurjaa sankarin saajaa: näin merenhaltiatar Thetis vaikeroi, kuullessaan mitenkä hänen poikansa Akhilleus voihkii, sanoman saatuaan Patrokloksen surmasta (Il. XVIII 54).– Voi, mitä silmäni nyt näkevätkään... surkua: Zeuksen huudahdus, kun hän näkee Hektorin ruumista laahattavan ympäri Troian muurien (Il. XXII 168-170). – Voi kova kohtalo j.n.e.: Il. XVI 433, 434.

[6] 389 A, B. Naurupa sammumaton j.n.e.: Ilias I 599, 600.

[7] 389 D. Odysseia XVII 383, 384.

[8] 389 D. Sophrosyne: ks. Sel. II 364 A.

[9] 389 E. Mielesi, kumppali, malta j.n.e.: nämä sanat lausuu urhoollinen Diomedes Sthenelaokselle, kun tämä kiivaasti vastaa huolestuneen ylipäällikön, Agamemnonin, kiukkuisiin moitteisiin (Il. IV 412). – Urhoutt' uhkuen... tarkkasivat päämiehiä: tässä Platon on – nähtävästi muistista siteeratessaan – yhdistänyt kaksi Iliaan säettä, jotka eivät kuulu yhteen; edellinen on näet luettava Iliaan III laulussa (8), toinen IV laulusta (431); mutta molemmissa kuvataan kreikkalaisten lujaa, vakavaa ja melutonta järjestystä vastakohtana Troian joukkojen meluisaan esiintymiseen.

[10] 389 E. Juopunut, koira sa j.n.e.: vimmastuneen Akhilleuksen sanat Agamemnonille, kun tämä uhkaa vievänsä häneltä hänen sotasaaliinsa, kauniin Briseis-neitosen (Il. I 225).

[11] 390 B. Liha, leipä se peittää j.n.e.: Odysseuksen sanoja phaiakilaisten kuninkaan talossa, Od. IX 8-10.

[12] 390 B. Vaan kamalinpa on kuolo j.n.e.: Odysseuksen toverin Eurylokhoksen sanoja, Od. XII 342.

[13] 390 B, C (Zeus) sanoo ei edes silloin, kun ensimmäistä he kertaa lempien yhtyi... olleensa niin kiihkeän himon vallassa: Il. XIV 295, 296. Iliaassa ei näitä sanoja lausu Zeus itse, vaan ne sisältyvät runoilijan kertomukseen. – Kahleita, joihin Hephaistos kytkee Areen ja Aphroditen j.n.e.: rivonlaisesta laulusta, minkä Demodokos Skheriassa laulaa Phaiakilaisten huviksi, Od. VIII 266-369.

[14] 390 D. Rintaans' urho jo löi j.n.e.: tässä mainittu urho on Odysseus, ks. Od. XX 17, 18.

[15] 390 E, 391 A. Korkeat valtiahat j.n.e.: mistä tämä säe on peräisin on epätietoista. – Eikä ole kiitettävä Phoiniksia j.n.e.: Iliaan IX laulussa (515-519) Phoiniks vanhus lausuu entiselle kasvatilleen Akhilleukselle:

    "Lunnait' ellei aikois nyt sekä vastakin antaa
    Atreun poik', yhä vain sua kohtaan kiukkua hautois,
    niin vihas kiivautt' en pois riisumahan sua pyytäis
    enkä Akhaijeja auttamahan, hätä suuri jos onkin.
    Vaan monet lunnaat tarjoo nyt sekä vast' useammat."

– Että Akhilleus otti lahjoja Agamemnonilta: vrt. kuitenkin Il. XIX 147-149, jossa Akhilleus lausuu Agamemnonille:

    "Lahjasi anna jos tahdot, niinkuni vaativi kohtuus,
    tai pidä, tee miten mielit. Vaan heti vitkaelutta
    taistoon hankkiukaamme – – –".

– Luovutti [Hektorin] ruumiin, kun sai siitä maksun j.n.e.: Iliaan XXIV laulussa mainitaan useissa paikoin lunnaita, jotka Priamos tarjosi Akhilleukselle Hektorin ruumiista. Mutta kun Platon sanoo, ettei Akhilleus tahtonut sitä luovuttaa maksutta, niin hän tekee Akhilleukselle (tai Homerokselle) vääryyttä; sanoohan tuskastunut Akhilleus (XXIV 560-562):

    "Vanhus, kiusaamatt' ole nyt mua; itse jo mielin
    Hektorin luovuttaa, näet viestin Zeult' emo mulle
    toi – – –".

[16] 391 A. Mieleni, kauasampuja, veit j.n.e.: Il. XXII 15, 20.

[17] 391 B. Jokea: Skamandros-jokijumalaa; ks. varsinkin Il. XXII 233 ja seur. – Saakoon sankari Patroklos j.n.e.: Akhilleuksen isä Peleus oli luvannut uhrata Sperkheios-joelle poikansa suortuvat, jos hän saapuisi vauriotonna kotimaahan. Akhilleus, joka tietää pian sortuvansa sotaan, leikkaa tukkansa sekä laskee sen polttoroviolla viruvan Patroklos-vainajan käteen, ks. Il. XXIII 141-153. – Hektorin laahaaminen: Il. XXIV 14-16. – Vangittujen Troialaisten teurastaminen: Il. XXIII 175-182.

[18] 391 C. Zeuksen pojanpoika: tarun mukaan Peleus oli Zeuksen pojan, Aiakoksen, poika. – Kheiron: viisas kentauri (tarunomainen hevosihminen), Akhilleuksen opettaja.

[19] 391 C, D. Theseus ja Peirithos tai Peirlthoos: tarun mukaan ystävykset Theseus ja Peirithoos, edellinen Poseidonin, jälkimmäinen Zeuksen poika, olivat päättäneet yhdessä ryöstää puolisoikseen Zeuksen tyttäriä, Ledan hänelle synnyttämän Helenen ja Demeterin synnyttämän Persephoneian. Helenen ryöstö onnistui ja hän joutui Theseukselle, mutta kun ystävykset sitten astuivat alas Manalaan ryöstääkseen sieltä Hadeen puolison Persephoneian, niin he kasvoivatkin kiinni kallioihin (erään tarinan mukaan loistoistuimiin), joille olivat istuutuneet. Ja sinne he jäivät iäti istumaan. Oli kuitenkin olemassa toinen tarun muoto, nähtävästi keksitty Theseuksen eri seikkailusarjojen yhteensovittamiseksi: Herakles oli muka, kun hän kävi Hadeen valtakunnassa noutaakseen sieltä Kerberos-koiran, vapauttanut Theseuksen; Peirithoos taas jäi iäti Manalaan; Helenen olivat hänen veljensä sillä välin vapauttaneet. – Tarun eri toisinnot tarjosivat runsaasti aiheita niin hyvin runoudelle kuin kuvaamataiteillekin.

[20] 391 E. Niinkuin jo aikaisemmin sanoimme: ks. II 378 B. – Jumalain lähimmät j.n.e.: Aiskhyloksen hävinneestä "Niobe"-tragediasta (Fragm. 155 Dindorf). Nämä sanat lausui siinä Niobe. Tämä oli Aiskhyloksen noudattaman tarun mukaan Tantaloksen tytär; Tantalos taas oli saman tarun mukaan Zeuksen poika. Tantaloksen sukua olivat, paitsi Niobea, m.m. Pelops ja tämän jälkeläiset, Pelopiidit (Atreus ja Thyestes j.n.e.), joiden kamalista teoista runoilijoilla oli niin paljon kerrottavaa. Ida-vuorella tällä suvulla muka oli Zeus Patrooksen, kantaisänsä ja suojelusherransa, alttari.

[21] 392 C. Mutta siitä, että tulee puhua tämänmukaisesti ihmisistä j.n.e.: Näillä sanoilla Platon antaa Sokrateen jättää sikseen kysymyksen siitä, mitä runoilijain (ja muiden) on sallittava kertoa ihmisistä; tätä kysymystä ei näet voida tyystin selvittää, ennenkuin on tarkemmin tutkittu oikeamielisyyden olemusta. Muutamat tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että Platon siten lupaa vasta palata tähän kysymykseen, vieläpä että hän on täyttänyt lupauksen X kirjan alussa (595 A–608 B) uudistetulla runouden käsittelyllä. Mutta tämä käsittely ei perustu saavutettuun syvempään käsitykseen oikeamielisyydestä, vaan parhaasta päästä ontologisiin ja metafyysillisiin perusteihin. Nuo lupaukseksi selitetyt sanat nähtävästi vain ilmaisevat siirtoa ajatusjaksosta toiseen (runouden sisällyksestä sen muodolliseen puoleen). Vrt. sanoja "mutta sitä asiaa tarkastamme toiste" (II 347 E ynnä Sel.).

[22] 393 A. Hän pyysi Akhaijien kaikkien eessä j.n.e.: Il. I 15, 16.

[23] 394 C. Dithyrambin maininta tuntuu tässä jonkin verran oudostuttavalta. Sehän saa tässä edustaa sitä runouden lajia, jossa runoilija ei "jäljittele" eli matki eri henkilöitä, vaan esittää esitettävänsä suoraan omana kertomuksenaan. Mikäli me tunnemme 5:nnen vuosisadan dithyrambia, siinä oli, samoin kuin useissa muissa laulettavan runouden lajeissa, keskeisenä aineksena lennokkain piirtein, viittauksin ja harppauksittain esitetty taru, jossa eri henkilöt kyllä saattoivat lausua lausuttavansa omissa nimissään; varsinaisen matkinnan ei siis suinkaan tarvinnut olla poissuljettu. Näin on ainakin Bakkhylideen säilyneiden dithyrambien laita; eikä liene syytä olettaa, että nuorempi dithyrambi olisi kieltäytynyt käyttämästä tätä tyylikeinoa. Platonilla on kenties tässä kohden mielessään jokin erityinen laji dithyrambia; tällä nimellä näet mainittiin hänen aikanaan hyvin monenlaisia koorilauluja. Mutta on myös mahdollista, että teksti tässä paikassa on virheellinen. Olisihan odottanut, että jäljittelevää esitystapaa käyttävän runouden vastakohtana olisi mainittu tunnelmalyriikka (tai hartauslaulu t.m.s.), jossa runoilija välittömästi lausui ilmi tunteitaan tai ajatuksiaan, tekeytymättä muka toiseksi henkilöksi.

[24] 394 E. Vartijaimme: ks. II 374 E ynnä Sel.

[25] 394 E. Taanoin: II 370 B.

[26] 395 A. Rapsoodi: ks. Sel. II 373 B.

[27] 395 D–396 B. Puhuessaan tässä kohden jäljittelystä eli matkinnasta Platonilla ei niin paljon näy olevan mielessä näyttelijäin ja muiden reprodusoivain taiteilijain toimi sinänsä kuin heidän esitystensä vaikutus kuulijoihin tai katselijoihin. Nämä näet tempautuvat noiden taiteilijain esitysten mukaan ja siten hekin tavallaan tulevat semmoista jäljitelleeksi, mikä ei sovi vartioille vaan saattaa heitä turmella.

[28] 395 D, E. Naista, joka rehennellen... kiistelee jumalia vastaan: niinkuin Niobe, jonka kohtaloita Aiskhylos oli kuvannut samannimisessä tragediassa (vrt. Sel. 391 E). – Puhe itkevistä, sairaista, rakastuneista, synnytystuskissa olevista naisista on nähtävästi tähdätty eräitä Euripideen tragedioja vastaan; vrt. esim. "Hippolytos"-tragedia, jossa Phaidra esiintyy lemmensairaana, ja (hävinnyt) "Augé"-tragedia, jossa sankaritar joutui synnytystuskiin Athenan pyhäkössä.

[29] 396 B. Tulevatko sitten matkimaan hirnuvia hevosia... ukkosen jylinää ja kaikkea sellaista: tässä lueteltuihin ääniin ja hälyihin lisätään 397 A vielä tuulten vinkuna, rakeiden ratina, pyöränakselien ja vinttien kitinä... kaikkien soittimien äänet, koirien haukunta, lampaiden määkinä ja lintujen kirkuna. Säilyneissä kreikkalaisen kirjallisuuden tuotteissa tämänlaatuisen äänten ja hälyjen matkinnan esimerkkejä ei ole tavattavissa läheskään niin runsaassa määrin kuin näistä Sokrateen (t.s. Platonin) sanoista voisi päättää. Tämä johtunee ainakin osaksi siitä, ettei niistä runoudenlajeista (varsinkin nomos- ja dithyrambirunoudesta), joissa niitä on saattanut olla enimmin, ole säilynyt kuin harvoja katkelmia (pisin on Timotheoksen v. 1902 löydetty "Persai"-nomoksen loppuosa, jonka tyyli kyllä on oudonlaisesti pingoitettu ja räikeätä tehoa havitteleva, mutta jossa ei kuitenkaan esiinny puheena olevaa äänten ja hälyjen matkintaa). – Parhaasta päästä näitä Platonin inhoaman matkinnan esimerkkejä tavataan Aristophaneen komedioissa; varsinkin on hänen "Linnut"-niminen komediansa tarjonnut tilaisuutta lintujen äänten leikkisään matkimiseen. Niinpä siinä harjalintu milloin kirkuu epopopopopopopopopopoi' io' io' ito' ito' ito' ito' (= hän saapukoon tänne), milloin tiotiotiotiotiotiotiotio, milloin triototriotototobriks, milloin kikkabdu y.m.s., kiihtynyt lintuparvi kysyy popopopopopu (= missä) ja titititititititina (= minkä?) j.n.e. "Sammakot"-nimisessä komediassa taas sammakkojen koori kurnuttaa brekekekeks koaks koaks. Myöskin matkitaan komedioissa välistä tragedioissa esiintyvien monodiojen (yksinlaulujen) kitharansäestystä; "Sammakot"-komediassa (paikassa, jossa pila lähinnä kohdistuu Aiskhyloksen mahtipontiseen tyyliin) se muka kuuluu phlattothrattophlattothrat, "Plutos"-komediassa (eräässä kohden, jossa leikillisesti matkitaan kappale Philoksenoksen hävinneestä "Kyklops"-dithyrambista) kitharan kielten näpähtely kuuluu threttanelo; samanlaista näpähtelyä edustaa "Akharnalais"-komediassa ja "Linnuissa" esiintyvä tenella (tunnettu jo Arkhilokhoksen ylistyslaulusta Herakleen kunniaksi). – Mitä ukkosen jylinän, meren kohinan ja muiden hälyjen matkintaan tulee, on luultavinta, että sekin on ajateltava ihmisäänellä aikaansaaduksi. Useat selittäjät ovat tosin arvelleet että Platonilla esillä olevassa paikassa on ollut mielessään erikoiset teatterikoneet, joita mainitaan myöhäisantiikkisissa sanaluetteloissa y.m.s.; mutta ne tiedot, joita niistä annetaan, ovat kuin ovatkin kovin epäilyttävää laatua. – Muuten Platon on "Lait" (Nomoi) nimisessä teoksessaan lähemmin kuvannut toiselta puolen sitä lujaa järjestystä, joka ennen aikaan oli vallinnut runoudessa (ja musiikissa), ja toiselta puolen sitä sekasortoa, joka hänen aikanaan oli siinä päässyt valtaan. Niinpä hän kerrottuaan ensin entisestä ankarasta järjestyksestä, jolle kaikki olivat uskollisesti alistuneet, lausuu (Lait III 700): "mutta myöhemmin, aikojen kuluessa, runoilijat tulivat ensimmäisiksi laittomuuden ja mauttomuuden aiheuttajiksi, sellaiset runoilijat nimittäin, joilla kyllä oli luontaiset lahjat mutta ei tietoja siitä, mikä Muusain taiteessa on oikeata ja lainmukaista; siksi he näet antautuivat kokonaan haltioitumisen hurmaukseen ja pyrkivät liiaksi hankkimaan kuulijoille nautintoa. Niinpä he sekoittivat itkut ja virret (hymnoi), paiaanit ja dithyrambit, matkivat kitharansoitolla huilusävelmiä ja yhdistivät kaikkia lajeja, ja siten ymmärtämättömyydessään vasten omaa tahtoansa ilmaisivat sen väärän käsityksen, ettei Muusain taiteessa ole mitään lujaa sääntöä, vaan että sen nautinto, joka siitä nauttii – olipa hän kunnottomampi tai kunnollisempi – parhaiten määrää, kuinka sitä on arvosteltava. Siten he turmelivat joukon käsityksen ihan pohjia myöten."

[30] 397 B. Äänensävy: kreik. harmonia. Tämä kreik. sana on merkitykseltään sangen monivivahteinen; alkuperäisestä liitoksen merkityksestä sen käsitepiiri on laajentunut, niin että siihen ei sisälly ainoastaan yhteenliitettyjen osien tarkkaa yhteen sopeutumista vaan myöskin eri aloilla esiintyvä sopuisuus, sopusuhtaisuus ja "sopusointu"; useimmin sanaa käytettiinkin musiikkiopin alalla joko melodian tai varsinkin sävellajin merkityksessä; näitä se tarkoittaa m.m. musiikkia käsittelevässä kappaleessa 398 C ja seur. Huomattava on, ettei Platon nyt esillä olevassa kohden vielä puhu musiikista vaan kertovaisen runouden eri muodoista; harmonialla hän ei siis tässä tarkoittane varsinaista melodiaa eikä myöskään sävellajia, vaan lausunnassa (lähinnä kai rapsoodien lausunnassa, mutta myöskin komedioissa ja tragedioissa) esiintyvää äänensävyä ja sen täydellisempää tai epätäydellisempää yhtenäisyyttä.

[31] 398 A. Voideltuamme j.n.e.: Kreikkalaisten oli tapana öljyllä voidella ja villakääreillä seppelöidä temppeleissä olevia jumalien kuvia; puheena olevia runoilija-taitureita oli siis muka kohdeltava jumalien vertaisina – samalla kuin heidät oli työnnettävä ulos kaupunkivaltiosta!

[32] 398 B. Heti alussa: Sokrates oli II kirjassa, 376 C, kysynyt, mitenkä valtion "vartijat" oli kasvatettava, ja 378 E oli tultu siihen, että ne kertomukset, jotka nuoret saavat kuulla, ovat niin laadittavat, että ne parhaiten johtavat hyveeseen. Heti sen jälkeen alkaa laaja perustelu, jolla pyritään selvittämään niiden perusnormien laatua, joita nuorille esitettävissä jumalia ja ihmisiä koskevissa kertomuksissa on noudatettava. – Soturit: samat, jotka tässä teoksessa tavallisesti sanotaan "vartioiksi", tämän sanan väljemmässä merkityksessä; vrt. II 374 E ynnä Sel.

[33] 398 D. Äsken: 392 D–394 D, 396 E, 397 D.

[34] 398 D. Olemmehan ilmoittaneet j.n.e.: 387 E ja seur.

[35] 398 E–399 C. Sävellajit: kreik. tekstissä on harmoniai, termi, jonka merkityksen eri vivahduksista on puhuttu ylempänä, Sel. 397 B. Tässä sillä on tarkoitettu sävellajeja, joiden erotus oli siinä, että erisuuruiset sävelintervallit olivat sijoitetut eri määräkohtiin sävelsarjaa. Nykyaikaisessa musiikissa käytetään parhaasta päästä vain kahta sävellajia, duuria ja mollia, antiikkisessa musiikissa käytettyjen sävellajien lukumäärä oli melkoista suurempi. Esillä olevassa "Valtion" paikassa niitä mainitaan ja luonnehditaan kuusi: ensin sekalyydialainen (eli miksolyydialainen) ja pingoitettu lyydialainen, jotka hylätään itkuun vetävinä. Sitten mainitaan ioonialaisen ja lyydialaisen sävellajin n.s. "veltot" eli "höllät" erikoismuodot, jotka muka soveltuvat juominkeihin, ja vihdoin doorilainen ja phrygialainen sävellaji, ainoat joissa muka kuvautuu tosimiehuullinen luonne ja jotka siis voidaan hyväksyä, kun on kasvatettava "vartioita". Muutamien, Platonin tässä paikassa mainitsemien sävellajien nimiin liitetyt sanat syntonos (= pingoitettu, kireä) ja khaiaros (= höllä eli veltto) ovat nähtävästi (ainakin alkujaan) tarkoittaneet soittimien kielistön höllempää tai tiukempaa viritystä. Höllempi viritys sai tietenkin aikaan matalamman, tiukempi taas korkeamman äänen. Näin ollen tuntuu todennäköiseltä, että "höllemmillä" ja "tiukemmin pingoitetuilla" sävellajeilla on tarkoitettu matalammalla tai korkeammalla säveltasolla olevia sävellajien toisintomuotoja. Sellaisia muotoja oli siis kaiketi pidettävä transpositsioniasteikkojen veroisina. – On kuitenkin huomattava, että säilyneet tiedot kreikkalaisista sävellajeista ovat hajanaisia, eri ajoilta peräisin, ristiriitaisia ja vaikeatajuisia, ja ettei niiden tulkinnassa ole päästy täyteen yksimielisyyteen. –

Doorilainen sävellaji oli siis (meidän käsityksemme mukaan) hyvin läheistä sukua nykyisen molli-sävellajin kanssa, mutta kreikkalaisten mielestä se kuitenkin tuntui erikoisen reippaalta ja miehuulliselta. – Sävellajien vaikutuksesta ihmisten mielentilaan ja luonteeseen Aristoteles lausuu "Politeia"-teoksessaan (VIII 1340 a 39–1340 b 7): ... "onpa itse melodioissa luonteenlaatujen kuvausta (mimemata) ja tämä on ilmeistä; onhan näet heti sävellajien perusluonne erilainen, niin että me niitä kuullessamme joudumme eri mielentiloihin emmekä saa kaikista samaa vaikutusta, vaan toisista joudumme enemmän vaikeroivaan ja masentuneeseen mielentilaan, niinkuin esimerkiksi n.s. miksolyydialaisesta (sekalyydialaisesta), eräiden vaikutuksesta taas veltompaan mielentilaan, niinkuin esim. hölläluontoisista, mutta eräästä toisesta taas joudumme ennen kaikkea suunnalliseen ja vakavaan mielenlaatuun; näin näkyy ainoastaan yksi sävellajeista, nimittäin doorilainen, vaikuttavan; phrygialainen sävellaji puolestaan saa ihmiset haltioitumisen valtaan." Tästä syystä Aristoteles samassa teoksessaan (VIII 1342 a 33–1342 b 2) sanoo Sokrateen tekevän väärin asettaessaan phrygialaisen sävellajin doorilaisen rinnalle, vaikka hän soittimien joukosta on hylännyt huilun; "phrygialaisella sävellajilla on näet sävellajien joukossa sama vaikutus kuin huilulla soittimien joukossa; molemmat ovat orgioiden-omaisia ja kiihoittavia".

[36] 399 C, D. Monilukuisia kieliä: kreik. polykhordia ("monikielisyys"). Kreikkalaisten kansallisissa kielisoittimissa, lyyrassa ja kitharassa, sanotaan alkujaan olleen neljä, sittemmin seitsemän ja vihdoin yksitoista kieltä; mitään sormilautaa, jonka avulla olisi voitu lyhentää jonkin eri kielen soivaa osaa, ei näissä soittimissa ollut. Jo aikaisin alettiin lyyran ja kitharan rinnalle ottaa käytäntöön ulkomaisia kielisoittimia, niinkuin erilaisia harpuntapaisia y.m., joissa saattoi olla lukuisia kieliä; mutta nämä soittimet eivät näy saaneen sijaa juhlallisissa kilpailuissa eivätkä myöskään kasvatusjärjestelmässä. – Kaikkien sävellajien yhdistelmiä (panarmonion): tällä kenties tarkoitetaan samassa sävelteoksessa esiintyviä siirtymisiä sävellajista toiseen. – Lyyra (lyra): kielisoitin, jossa kumupohjana alkujaan oli kupera kilpikonnankuori; tähän liittyi kaksi puusta (myöhemmin usein pukinsarvista) tehtyä haaraa, joita yhdisti poikkipuu, johon suolijänteistä tehdyt kielet kiinnitettiin, enimmäkseen rasvaisella nahkaliuskalla; toisesta päästään kielet olivat kiinni kumupohjassa. Kithara oli lyyraa kookkaampi; kumupohja oli siinä puusta, ja verraten leveät puiset sivuhaarat olivat nekin ontot; siten kitharan ääni oli voimakkaampi kuin lyyran. Sekä lyyraa että kitharaa soitettiin näppäin-puikon (kreik. plektron) avulla. – Harppu: kreik. trigonon = "kolmikulma". – Pektis-soittimen maininnat ovat kovin ristiriitaiset; todennäköisintä kuitenkin on, että tälläkin nimellä enimmäkseen tarkoitettiin jonkinlaista harpuntapaista kielisoitinta.

[37] 399 D. Huilu: Kreikkalaisten "huilu" (aulos) ei vastannut nykyistä sivultapäin puhallettua huilua (poikkihuilua), vaan oli klarinetin (tai oboen) kaltainen ja sävyinen soitin, johon puhallettiin suoraan sen ylipäästä, ja jonka suuttimessa oli ohut värähtelevä kieleke. Sen ääntä pidettiin kiihoittavana.

[38] 399 E. Tunnetun tarun mukaan Marsyas (alkujaan phrygialainen joenhaltia) ja Apollon olivat ryhtyneet soittokilpasille; Marsyaan soittimena oli muka phrygialainen "huilu" (ks. Sel. 399 D), Apollonin taas kreikkalainen lyyra; voittajaksi jäänyt Apollon nylki voitetun Marsyaan elävältä.

[39] 399 E. Kautta koiran: valantapainen, jota Platonin Sokrates usein käyttää ja joka kaiketi oli todellisenkin Sokrateen puheenparsia. Kerran ("Gorgias"-dialogissa 482 B) esiintyy täydellisempi toisinto: "kautta koiran, tuon Egyptiläisten jumalan"; Sokrateella näkyy siis lausepartta käyttäessään olleen mielessä Egyptin outoja eläinmuotoisia jumalia. Sananparsi on jossakin määrin leikillinen; mutta sitä rahvaanomaista sävyä kuin meikäläisessä karkeahkossa sutkauksessa "koira vieköön", siinä tuskin on. – Äsken: II 372 E.

[40] 400 A. Rytmilajeja, luvultaan kolme: 1) tasajakoinen rytmilaji, eli se, jossa tahdinosat laajuutensa puolesta suhtautuivat toisiinsa kuin 2:2 (daktyli [– - -], spondee [– –], anapesti [- - –]); 2) se laji (n.s. genos hémiolion) jossa tahdinosat suhtautuivat toisiinsa kuin 3:2 (päämuodot: paionit [– - - -, - – - - y.m.], kreetalainen [– - –], bakkholainen [- – –] ynnä palimbakkholainen [– – -]; 3) se, jossa tahdinosat suhtautuivat toisiinsa kuin 2:1 (trokee [– -], iambi [- –], ioonilaiset [– – - -, ja - - – –]. – Säveliin nähden on neljä perussuhdetta: tätä hämärää kohtaa on koetettu selittää jos jollakin tavoin. Eri selityksistä mainittakoon tässä todennäköisimpänä Monron, johon J. Adamkin yhtyy; sen mukaan nuo perussuhteet ovat 2:1, 3:2, 4:3 ja 9:8, joihin oktaavi, kvintti, kvartti ja sekunti perustuvat.

[41] 400 B. Damon: ateenalainen musiikkiteoreetikko, Perikleen aikalaisia, Platonin pää-auktoriteetti musiikinalalla. – Tutkijain kesken on eri mieliä siitä, tarkoittaako Platon, että olisi henkilökohtaisesti käännyttävä Damonin puoleen, joka siis vielä olisi ollut elossa, silloin kun tätä keskustelua muka pidettiin, vai viittaako hän johonkin Damonin teokseen.

[42] 400 B. Asetanssirytmi: enoplios (enhoplios); tämä rytmilaji, ilmenee selvimmin yhdistetyssä tahtimuodossa. – Daktyli- ja sankariruno-rytmi. Tuntuu oudolta että Sokrates (Platon) tässä näkyy erottavan daktylin ja sankarirunousrytmin (hero'os); mutta on kenties ajateltavissa, että hän daktylilla tarkoittaa sellaisia runomittoja, joissa daktylit esiintyvät puhtaina, sankariruno-rytmillä taas parhaasta päästä eepoksen säemuotoa, jossa puhtaiden daktylien rinnalla esiintyy spondeen-muotoisia tahteja. – Rytmi päättyy sekä lyhyeen että pitkään: täten kai erotetaan toisistaan molemmat tasaiset rytmilajit: daktyliset ja anapestiset.

[43] 400 E. Hyväluontoisuus: vastaavassa kreik. sanassa (eue'theia) yhtyvät hyvän luonteen ja yksinkertaisuuden käsitteet – jälkimmäinen sekä hyvässä että huonossa merkityksessä; vrt. Sel. I 348 B.

[44] 400 E. Näihin: sanonnan jalouteen, sopusointuun, kauniiseen ryhtiin ja jaloon rytmiin sekä siihen luonteen jalouteen, josta nämä kaikki sukeutuvat.

[45] 403 E. Senhän olemme jo huomauttaneet: 398 E.

[46] 404 A. Kilpataistelijoista (athletai) puhuessaan Platonilla on lähinnä mielessään pankration-taistelijoita (nyrkkeily- ja painiskelu-taistelijoita). Nämä käyttivät lihasvoimiensa kartuttamiseksi ylen runsasta ja voimakasta ravintoa, jonka ei katsottu olevan ruumiin eikä sielun sopusuhtaiselle kehitykselle edullinen; vrt. I 338 C ynnä Sel.

[47] 404 B. Mitä lähintä sukua: tämä läheinen sukulaisuus oli parhaasta päästä siinä, että vartijain ruumiinhoidon tuli olla yksinkertainen samalla tavoin kuin äsken esitetty ja hyväksytty musiikki ja runouskin; vrt. esim. 399 C.

[48] 404 C. Eepoksen kuvausten mukaan kreikkalaisten muinaissankarien pääravintona (leivän tai puuron ohessa) oli vartaalla paistettu liha. Historiallisen ajan kreikkalaiset sitä vastoin nauttivat lihaa ainoastaan juhlissa (uhritilaisuuksissa), pääravintona olivat leipä, vihannekset ja kalat.

[49] 405 D. Asklepioksen älykkäiden jälkeläisten: lääkärien. – Asklepioksen aikana: Asklepiosta palveltiin kreikkalaisten keskuudessa yleensä varsinaisena (lääketaidon) jumalana, mutta taruissa häntä usein kuvataan ihmiseksi, muinaiseksi ihmelääkäriksi, joka muka kuolemansa jälkeen oli kohonnut jumalan tai puolijumalan arvoon. Iliaan mukaan "moitteeton" lääkäri Asklepios on jättänyt jälkeensä kaksi niinikään lääketaitoista poikaa, Makhaonin ja Podaleirioksen; nämä taistelevat muiden Kreikkalaisten rinnalla Troian sodassa. Yhdennessätoista laulussa (597-642) kerrotaan, että Nestor vei haavoittuneen Makhaonin majaansa; siellä orjatar Hekamede antoi molemmille (siis haavoittuneellekin) juotavaksi Pramnolaista viiniä, johon oli sekoitettu ohrajauhoja ja hienonnettua juustoa; samassa sinne saapui Patroklos, joka oli lähetetty ottamaan selkoa haavoittuneesta. Toisessa paikassa samaa laulua taasen kerrotaan, mitenkä Patroklos saattoi toisen haavoittuneen sankarin, Eurypyloksen, hänen leirimajaansa ja hoiteli hänen haavaansa (XI 806 ja seur.). Siinä paikassa ei juomasta puhuta mitään. Koska Platonin teosten joukossa säilyneessä Ion-dialogissa tuo Nestorin majassa tapahtunut kohtaus on kerrottu Iliaan mukaan, ovat muutamat tutkijat arvelleet, että Platonilla nyt esillä olevaa kohtaa kirjoittaessaan on ollut edessään nykyisestä Iliaan tekstistä poikkeava tekstitoisinto, jossa muka Eurypyloksellekin tarjottiin tuota haavoittuneelle vähemmän sopivaa juomaa. Luultavammalta tuntuu kuitenkin, että Platon esillä olevassa "Valtion" kohdassa on sattunut sekoittamaan toisiinsa kaksi lähekkäin olevaa Iliaan kohtaa.

[50] 405 E. Pramnolainen viini: eräs väkevänlainen kirpeämakuinen punaviinilaji.

[51] 406 A. Herodikos, kotoisin Selymbriasta (Propontiin pohjoisrannikolla), eli luultavasti 5:nnen vuosis. alkupuolella; hänen sanotaan olleen Hippokrateen opettajia.

[52] 407 A. Se vanhan elegiarunoilijan, Phokylideen, säe, johon tässä hieman ivallisesti viitataan, kuuluu (vapaasti) suomennettuna;

    "Vaurautt' ensin hanki ja kuulua kuntoa sitten."

Sen mukaan olisi siis ensin pyrittävä varallisuuteen ja vasta kun se olisi saavutettu, ruvettava hyvettä harrastamaan.

[53] 407 B, C. Kautta Zeuksen... Niin kai on, hän sanoi: näiden sanojen välillä olevat lauseet esiintyvät eri editsioneissa eri tavoin jaettuina keskustelijain kesken. Suomennoksessa on tässä kohden noudatettu G. Stallbaumin editsionia.

[54] 408 A. Siit' imi hurmeen j.n.e.: Ilias IV 218. Tässäkin kohden Platon on siteerannut Homerosta vapaasti; Iliaassa näet mainitaan puheena olevassa paikassa vain toinen Asklepioksen pojista, Makhaon, ja muutenkin sitaatti eroaa Iliaan säkeestä.

[55] 408 B, C. Tragediankirjoittajat ja Pindaros j.n.e.: tarun kertoo m.m. Pindaros III pytholaisessa voittolaulussa, ja vihjauksin se mainitaan Aiskhyloksen Agamemnonissa (säkeessä 1022 ja seur.) sekä Euripideen Alkestis-tragediassa (3, 4).

[56] 408 C. Aikaisemmin: 391 C.

[57] 409 C. Sitähän sinä kysyit: 408 D.

[58] 409 C. Kunnollisten iäkkäiden ihmisten kanssa: Platonilla luullaan tässä olleen mielessä Sokrateen oikeusjuttu.

[59] 410 B. Luonnonlaatunsa intomielistä puolta: Platonin ajatustavan mukaan ihmissielussa on kolme olennaista puolta eli "osaa": 1) harkitseva järkiosa (filosofinen osa, to logistikon), 2) himokas osa ("pyyde", to epithymetikon), 3) innostuva, kiihtyvä, suuttuva osa (into- eli kiihkomieli, to thymoeides). Näitä eri "osia" sekä niiden ja valtion kolmen säädyn välistä suhdetta eritellään ja selvitellään täydellisimmin IV 435 C ja seur. – Meistä nämä käsitteet (ennen kaikkea thymoeides (ynnä thymos) ja sophrosyne) ovat niin monivivahteisia, että niitä suomennoksessa on eri paikoin ilmaistava eri sanoilla.

[60] 411 A. Äsken: 398 E.

[61] 411 B. Taistoon tarmottomaksi: sitaatti Iliaasta, XVII 588 (alkutekstin mukaan "veltoksi keihäsmieheksi").

[62] 412 B. Tanssilla oli kreikkalaisten elämässä erinomaisen tärkeä sija. Sen kehitys liittyi läheisesti uskonnollisiin toimituksiin, niinkuin uhreihin ja muihin pyhiin juhlamenoihin. Tanssit olivat parhaasta päästä rivi- tai piiritansseja. Eri sukupuolet tanssivat enimmäkseen erikseen omissa juhlissaan; tärkeimmät ja yleisimmät olivat tietääksemme miesten ja poikien tanssit. Niitä oli monta monituista lajia, kullakin eri luonteensa, sotaisesta asetanssista ja vilkkaista hyporkhemoista alkaen tragedian aate- ja tunnekylläisiin kooriesityksiin asti.

[63] 412 D. Sitä... jonka onnea j.n.e.: tässä on noudatettu G. Hermannin ehdottamaa ja J. Adamin hyväksymää lukutapaa.

[64] 414 B. "Vartijoista" puhuessaan Sokrates (toisin sanoen Platon) on tähän asti tällä sanalla tarkoittanut koko sitä kansanluokkaa, jonka on pidettävä huolta ihannevaltion hallituksesta sekä sen turvallisuudesta. (Vrt. II 374 E ynnä Sel.) Mutta esillä olevasta paikasta käy ilmi, että hänen ajatuksensa mukaan kaikkien "vartijain" keskuudesta on lähtevä valiojoukko koeteltuja ja kokeneita ikämiehiä, joiden toimena on oleva valtion varsinainen johto. Nämä hallitusmiehet (arkhontes) ovat "vartijoita" sanan varsinaisimmassa, täydellisimmässä merkityksessä. Nuorempia vartioluokan jäseniä taas on sanottava puolustajiksi (sananmukaisemmin apujoukoiksi eli sotaliittolaisiksi, symmakhoi) ja avustajiksi (eli kannattajiksi); joskus (niinkuin 414 D) heidän nimenään on yksinkertaisesti soturit. Täten siis alkuperäinen vartijaluokka on differentsioitunut kahdeksi eri luokaksi, jotka kuitenkin ovat toisiaan hyvin lähellä. Eikä niiden eri nimistäkään pidetä kiinni muualla, kuin missä esityksen selvyys ja täsmällisyys sen vaativat; muuten käytetään kyllä edelleen vartijain nimeä molemmista luokista. – Varsinaisiksi vartijoiksi (hallitsijoiksi) soveltuvien miesten laadusta ja kehityksestä tehdään laajemmalti ja syvemmälti selkoa V, VI ja VII kirjassa.

[65] 414 C. Äskettäin: II 382 C, D, III 389 B.

[66] 414 C. Phoinikialainen juttu: lähinnä viittaus Kadmoksen tarinaan. Boiotialainen suku-urho Kadmos oli muka kylvänyt tappamansa lohikäärmeen hampaat maahan, ja kylvöstä kasvoi ilmoille asepukuisia sankareja, joista Thebain ylimys-suvut polveutuivat; nämä mainittiin Spartoi-nimellä ("kylvetyt", "kylvöstä kasvaneet"). Platon sanoo tarinan phoinikialaiseksi, kaiketi siksi, että erään yleisesti tunnetun tarutoisinnon nojalla Kadmoksen luultiin olleen Phoinikiasta kotoisin. Kertoessaan, että sama juttu oli muka tapahtunut useilla paikoin, Platonilla on mielessään se eri heimojen (ja varsinkin ateenalaisten) keskuudessa vallinnut käsitys, jonka mukaan ne olivat autokhthooneja, oman maansa alkuasukkaita; autokhthooni-sana näet tarkoitti muka sitä, että niiden kantaisät olivat syntyneet itse maan uumenista, samoin kuin Kadmos-tarinan Spartoi olivat nousseet ilmoille maasta. Tämän kansanomaisen käsityksen pohjalla Platon rakentaa "tarpeellisen valheensa".

[67] 414 D, E. Tässä tulee selvästi näkyviin Platonin vaatima ihannevaltion kansalaisten jako kolmeen luokkaan.

[68] 415 D. Aseistakaamme nämä maaemon lapset ja marssittakaamme heidät esille: nämä sanat lienee ymmärrettävä siten, että henkilöt, jotka ottavat toteuttaakseen ihannevaltion, kutsukoot kokoon ne nuorukaiset, joiden sieluissa he kokeiden nojalla tietävät olevan kultaa tai hopeata ja antakoot heidän valita itselleen leiripaikan ja ottaa valtion haltuunsa. Alkuunpanijoiksi ajatellaan ylen viisaita miehiä, filosofeja. – Siirto tarumaailmasta toteutettavaksi ajatellun valtavan uudistuksen alullepanoon jää kuitenkin kovin epäselväksi ja – tarunomaiseksi.

NELJÄS KIRJA

1. Silloin Adeimantos puuttui puheeseen ja lausui: -- Mitähän voit

sanoa puolustukseksesi, Sokrates, jos joku huomauttaa, ettet tee noita miehiä kovinkaan onnellisiksi, vieläpä että annat heidän olla itse siihen syynä: valtiohan on todellisuudessa heidän, mutta heillä ei ole valtiostaan niin mitään etua, niinkuin muilla, jotka omistavat maita ja rakentavat itselleen komeita, isoja taloja ja hankkivat niihin sopivat varustukset ja uhraavat jumalille omia uhrejaan[1] ja harjoittavat vieraanvaraisuutta, vieläpä, niinkuin juuri äsken sanoit, omistavat kultaa ja hopeaa ja kaikkea, mitä tavallisesti on niillä, joita pidetään onnellisina? Vaan ilmeisesti – niin hän saattaa sanoa – ilmeisesti he majailevat kaupunkivaltiossaan palkattujen apusoturien tavoin suorittaen aina vain vartijapalvelusta.

– Niinpä niin, vastasin; – ja tämän he tekevät muonapalkasta eivätkä edes saa rahapalkkaa muonan lisäksi niinkuin muut palkkasoturit. Eikä heillä ole tilaisuutta matkustaa mihinkään omin päin, eivätkä voi antaa lahjoja rakastajattarille eivätkä voi, jos heitä haluttaisi, kuluttaa mitään mihinkään muuhun, johon ne, joita pidetään hyvinvoipina, käyttävät varojaan. Nämä kohdat ja useat muut niiden laatuiset ovat jääneet syytöspuheestasi pois.

– No, sisältykööt syytökseeni nekin! Adeimantos vastasi.

– Kysyt siis mitä voimme sanoa puolustukseksemme?

– Kyllä.

– Sen, mikä meillä on vastattavana, minä sanoin, – sen me luullakseni löydämme, jos kuljemme yhä eteenpäin samaa uraa kuin tähänkin asti. Tulemme näet sanomaan, ettei olisi ollenkaan kummeksittavaa, vaikka hekin olisivat sillä tavoin onnellisemmat kuin muut ihmiset. Mutta eihän meillä yhteiskuntaamme perustaessamme ole silmämääränä se, että meillä jokin eri kansanluokka tulisi aivan erikoisen onnelliseksi, vaan että koko valtio tulisi niin onnelliseksi kuin suinkin. Olemme näet uskoneet sellaisesta valtiosta parhaiten löytävämme oikeamielisyyden ja taas huonoimmin järjestetystä vääryyden ja ne havaittuamme voivamme ratkaista sen kysymyksen, josta jo kauan olemme koettaneet päästä selville. Muovaillessamme siis nyt mielestämme onnellista valtiota emme ota erilleen muutamia harvoja sen jäseniä ja tee näitä onnellisiksi, vaan valtion kokonaisuudessaan; ja sen jälkeen tarkastamme vastakkaista laatua olevaa valtiota.[2] – Jos nyt esimerkiksi värittelisimme kuvapatsaita[3] ja joku tulisi ja moittisi meitä, huomauttaen ettei kuvan kauniimpia osia ole maalattu kauniimmilla väriaineilla – silmiä näet, jotka ovat kaikkein kaunein ruumiinosa, ei ole sivelty purppuralla vaan mustalla –, niin mielestäni voisimme kohtuudenmukaisesti puolustautua sanomalla: sinä ihmeteltävä mies, älä sentään ajattele, että meidän tulee maalata silmiä niin koreiksi, etteivät edes ole silmien näköisiä, äläkä myöskään, että muita ruumiinosia on maalattava sillä tavoin, vaan katsohan sitä, teemmekö kokonaisuuden kauniiksi antamalla joka osalle sen värin, mikä sillä tulee olla. Niinpä älä sinäkään nyt koeta pakottaa meitä antamaan vartijoillemme sellaista onnellisuutta, mikä heistä tekee kaikkea muuta, mutta ei vartijoita. Osaamme näet kyllä pukea maanviljelijätkin loistopukuihin ja koristaa heitä kultakoristeilla ja kehoittaa heitä viljelemään maata sitä mukaa kuin heitä huvittaa; osaamme panna savenvalajat loikomaan ruokailusohville kemujenomaiseen järjestykseen asettautuneina tulensa ääreen,[4] juomaan ja herkuttelemaan savenvalajanpyörä vieressään ja valmistamaan saviastioita mikäli heitä huvittaa, ja voimme tehdä kaikki muutkin sillä tavoin onnellisiksi, jotta muka valtio kokonaisuudessaan olisi onnellinen. Mutta älä neuvo meitä tekemään niin, sillä jos noudatamme neuvoasi, ei maanviljelijä tule olemaan maanviljelijä eikä savenvalaja olemaan savenvalaja, eikä kelläkään muullakaan tule olemaan minkään eri ihmisluokan luonnetta, – ja eri luokkiinhan yhteiskunta sentään perustuu. Mutta vähät muista. Sillä jos rajasuutarit käyvät kehnoiksi ja turmeltuvat ja ovat olevinaan mitä eivät ole, niin siitä ei koidu valtiolle mitään vaaraa; mutta näethän, että, jos lakien ja valtion vartijat eivät ole vaan ainoastaan näyttävät olevan vartijoita, niin he tuhoavat valtion perinjuurin, – ja että toiselta puolen sen hyvä järjestys ja onni on yksinomaan heidän varassaan. Jos siis me teemme heidät todellisiksi valtion vartijoiksi, sellaisiksi, jotka kaikkein vähimmin sitä vahingoittavat, mutta se, joka puhuu tuolla äskeisellä tavoin, tekee heidät jonkinmoisiksi maanviljelijöiksi ja autuaallisiksi kemuilijoiksi, ikäänkuin suuressa yleisessä juhlassa – mutta ei valtiossa –, niin hän kaiketi puhuu jostakin muusta, mutta ei valtiosta.[5] Meidän on näin ollen harkittava, tuleeko meillä vartijoita asettaessamme olla se silmämääränä, että he saavat osakseen niin suurta onnellisuutta kuin suinkin, vai tuleeko meidän pitää silmällä valtiota sen kokonaisuudessa ja katsoa syntyykö siihen onnellisuutta, sekä siis pakottaa nämä apujoukkomme ja vartijamme tuota toista järjestystä noudattamaan ja taivuttaa heidät tekemään omaa ammattityötään niin oivallisesti kuin mahdollista, – ja siihen pakottaa ja taivuttaa kaikki muutkin. Ja kunhan sillä tavoin koko valtio vaurastuu ja on hyvässä järjestyksessä, sallittakoon jokaisen eri luokan tulla onnellisuudesta osalliseksi sikäli, mikäli luonto kullekin myöntää.

2. -- Mielestäni oikein puhuttu, hän sanoi.

– No tokkohan, kysyin, – katsot minun olevan oikeassa myöskin, kun lausun sen vaatimuksen, mikä lähinnä tähän liittyy?

– Mikähän se on?

– Mietihän, eivätkö seuraavat seikat turmele noita muita ammattimiehiä, niin että tulevat kerrassaan kehnoiksi.

– Mitkä ne ovat?

– Rikkaus, vastasin, – ja köyhyys.

– Mitenkä niin?

– Tällä tavoin: luuletko, että savenvalajan, kun hän on rikastunut, tekee mieli huolehtia ammatistaan?

– En suinkaan, hän vastasi.

– Ja tuleeko hän entistään laiskemmaksi ja huolimattomammaksi?

– Kyllä, tuntuvasti.

– Eikö hän siis tule huonommaksi savenvalajaksi?

– Kyllä, paljoa huonommaksi, hän vastasi.

– Ja samaten taas, jollei hän köyhyyden vuoksi voi hankkia itselleen työkaluja tai muuta mikä ammattiin tarvitaan, niin hän tekee huonommat työt vieläpä opettaa poikansa ja muut, jotka ovat hänellä opissa, huonommiksi ammattilaisiksi.

– Kuinkas muuten?

– Molemmat siis, köyhyys niin hyvin kuin rikkauskin, tekevät ammattien tuotteet huonommiksi ja itse ammattilaiset niin ikään.

– Se on selvää.

– Olemme siis nähtävästi löytäneet uusia seikkoja, joita vartijaimme täytyy kaikin mokomin pitää silmällä, niin etteivät ne heidän huomaamattaan pääse valtioomme pesiytymään.

– Mitkä ne ovat?

– Rikkaus, vastasin, – ja köyhyys, koska edellinen saapi aikaan ylellisyyttä ja laiskuutta ja mullistushalua, ja jälkimmäinen paitsi mullistushalua myös halpaa mielenlaatua ja kehnoa työtä.

– Aivan niin, hän sanoi. – Mutta harkitsehan, Sokrates, sitä kysymystä, mitenkä valtiomme pystyy sotaan, kun sillä ei ole rahoja, – niin hyvin muissa tapauksissa kuin varsinkin, jos sen tulee pakko käydä sotaa suurta jämähtävää valtiota vastaan.

– Ilmeistä on, vastasin, – että sota yhtä sellaista valtiota vastaan tulee olemaan vaikeampi, mutta kahta vastaan helpompi.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Ensiksikin, jos heidän on taisteltava, sanoin, – niin eivätkö tule taistelemaan rikkaita miehiä vastaan, ollen itse harjaantuneita sotaurhoja?

– Niin kyllä, hän sanoi.

– No mitähän arvelet, Adeimantos? kysyin. – Etkö luule, että yksi nyrkkeilijä, joka on niin hyvin kuin mahdollista siihen urheiluun harjoitettu, helposti taistelee kahta vastaan, jotka eivät ole nyrkkeilijöitä, vaan rikkaita ja lihavia miehiä?

– Tuskinpa vain, hän sanoi, – nimittäin molempia vastaan yht'aikaa.

– Eikö edes, sanoin, – jos hänellä on tilaisuus peräytyä ja sitten pyörähtää takaisin ja iskeä sitä, joka kulloinkin ensinnä hyökkää hänen kimppuunsa, ja hän tekee sillä tavoin monta kertaa, päivänpaisteessa ja helteessä? Eiköhän sellainen mies saata kukistaa useampiakin tuollaisia?

– Tietysti, hän vastasi,– ei olisi kummaa, jos niin kävisi.

– Mutta etkö toiselta puolen usko, että pohatat tietopuolisesti ja käytännöllisesti ovat paremmin perillä nyrkkeilyssä kuin sotaisessa taistelussa?

– Uskon kyllä, hän vastasi.

– On siis todennäköistä, että meidän kilpataistelijamme[6] pitävät puoliaan kaksinkertaista ja kolminkertaista lukumäärää vastaan.

– Myönnän sen, hän sanoi; – minusta näet puhut oikein.

– Entä kuinkas onkaan? Jos lähetämme lähetystön toiseen valtioon ja totuudenmukaisesti ilmoitamme, että "me puolestamme emme käytä ollenkaan kultaa emmekä hopeata, eikä se ole meille luvallistakaan, mutta kyllä teille. Jos taistelette meidän puolellamme, on siis noiden toisten omaisuus teidän" – niin luuletko kenenkään tätä kuultuaan mieluummin taistelevan laihoja ja luisevia koiria vastaan kuin koirien puolella lihavia ja pehmoisia lampaita vastaan?

– En luule. Mutta jos muitten rikkaudet kootaan yhteen valtioon, niin varo, ettei siitä koidu vaaraa varattomalle valtiolle.

– Oletpa autuas uskossasi, sanoin, – kun katsot kannattavan sanoa valtioksi minkään muun kuin sellaisen, jommoisen me olemme järjestäneet.

– Mitä nimeä on siis käytettävä? hän kysyi.

– Laajakantoisempi nimi, vastasin, – on noille muille annettava, sillä onhan jokainen niistä kokonainen joukko "kaupunkeja" [eli kaupunkivaltioita] mutta ei "kaupunki", kuten pelissä sanotaan;[7] vähintään niitä on kaksi, toisilleen vihamielistä: toinen köyhien, toinen rikkaiden kaupunki; ja näissä kahdessa on kumpaisessakin hyvin monta eri "kaupunkia". Jos näihin nähden menettelet ikäänkuin ne olisivat yhtenäinen kaupunki, niin et ollenkaan osaa oikeaan. Jos taas kohtelet niitä useina kaupunkeina, voit toisille antaa toisten tavarat ja mahtikeinot taikkapa heidät itsensäkin, ja siten sinulla saattaa aina olla sotaliittolaisia suuri joukko, vihollisia vähän. Ja niin kauan kuin valtiossasi vallitsee tervemielisyys [eli siveellinen maltti, sophrosyne], niinkuin äsken määrättiin, niin kauan se on suurin, – en tarkoita ulkonäöltään, vaan toden totta suurin, vaikkapa siinä ei olisi kuin tuhat taistelijaa. Mitään yksityistä niin suurta valtiota näet et hevillä löydä, et Helleenien etkä barbarien keskuudesta, mutta kyllä useat, jotka näyttävät jopa monin verroin suuremmilta kuin tämä. Vai oletko toista mieltä?

– Kautta Zeuksen, en, hän vastasi.

3. -- Tässä lienee siis myöskin paras raja, johon asti

hallitusmiestemme sopii ulotuttaa valtion suuruus ja jonka mukaan heidän tulee määrätä, kuinka laaja alue sen suuruiselle valtiolle on erotettava, jättämällä muun maan sillensä.

– Mikä se raja on? hän kysyi.

– Ymmärtääkseni tämä, sanoin: – valtion saa laajentaa ainoastaan niin suureksi, että se voi vielä pysyä yhtenä valtiona, mutta sen suuremmaksi ei.

– Ihan oikein, hän sanoi.

– Emmekö siis tule antamaan vartijoillemme vielä tätäkin määräystä: he valvokoot kaikella tavoin sitä, ettei valtiostamme tule pieni eikä näennäisesti suuri, vaan riittävä ja yhtenäinen.

– Siinäpä annamme heille helpon määräyksen! hän sanoi.

– Ja vielä helpompi on tämä, jonka jo aikaisemmin[8] mainitsimme; sanoimme näet, että, jos vartijoistamme syntyy ala-arvoinen jälkeläinen, tämä on työnnettävä noiden muiden joukkoon ja taas, jos noista muista syntyy kelpo poika, otettava tämä vartijain riveihin. Tämän piti merkitä sitä, että muutkin kansalaiset on pantava yksitellen kukin yhteen toimeen, johon hänellä on luontaiset lahjat, jotta kukin harrastaisi vain yhtä, hänelle kuuluvaa tointa ja siis olisi yksi ihminen eikä monta eri ihmistä, ja täten valtio kokonaisuudessaan tulisi yhdeksi valtioksi, ei useiksi.

– Sehän on, hän sanoi, – tuota edellistä vielä vähäpätöisempi tehtävä!

– Adeimantos hyvä, sanoin, – nämä määräykset, jotka heille annamme, eivät ole suinkaan, niinkuin joku saattaa luulla, monilukuisia ja vaikeita, vaan kaikki helppoja, jos he vain pitävät kiinni "yhdestä suuresta asiasta", kuten sananparsi kuuluu, – taikka suuren asemesta sanokaamme mieluummin tarkoitukseen riittävästä.

– Mikä se asia on? hän kysyi.

– Opetus ja kasvatus, vastasin. – Jos näet heistä hyvän kasvatuksen vaikutuksesta tulee ymmärtäväisiä miehiä, niin he kyllä helposti älyävät kaikki muut asiat, jotka nyt sivuutamme, vieläpä myöskin naimisen ja avioliitot ja lasten siittämisen, – älyävät, että niihin nähden on noudatettava sananlaskua ja mikäli mahdollista pantava yhteiseksi kaikki se, mikä ystävyksillä on omaa.[9]

– Kyllähän se lienee oikeinta, hän vastasi.

– Ja kyllä valtio, sanoin, – kun se kerran on päässyt hyvään alkuun, yhä kasvaa ympyrän tavoin.[10] Jos näet pysytetään voimassa kunnollinen ruumiillinen ja henkinen kasvatus, niin tämä luopi hyviä luonteenlaatuja, ja kun kunnolliset luonteenlaadut vuorostaan omaksuvat sellaisen kasvatuksen, niin ne tulevat ennen olleita vielä paremmiksi, sekä muuhun, että varsinkin suvun jatkamiseen katsoen, niinkuin muidenkin elävien olentojen on laita.

– Niin kai on, hän vastasi.

– Sanalla sanoen siis: tästä kasvatusjärjestelmästä valtiomme johtomiesten on pidettävä kiinni, niin ettei se heidän huomaamattaan pääse turmeltumaan; ja ennen kaikkea heidän tulee varoa, ettei vasten määrättyä järjestystä puuhata uudistuksia voimistelun ja Muusain taiteen ["musiikin"] alalla; tuleepa heidän varjella niitä niin tarkkaan kuin suinkin, peläten, että, kun joku väittää:

    ainapa parhaimmaks' sitä laulua ihmiset kiittää,
    soinnull' uusimmalla mi kaikuu kuulijan korvaan,[11]

moni kenties luulee runoilijan tarkoittavan – ei uusia lauluja, vaan uutta laulun laatua ja tätä ylistävän. Mutta sellaista ei saa ylistää eikä sillä tavoin runoilijaa ymmärtää. On näet varottava muuttamasta Muusain taiteen laatu uudeksi, koska siitä kokonaisuus joutuu vaaraan.. Sillä ei missään voida horjuttaa Muusain taiteen muotoja, horjuttamatta samalla tärkeimpiä valtiollisia lakeja; niin sanoo Damon,[12] ja sen minä uskon todeksi.

– Saatpa lukea minutkin, Adeimantos sanoi, – niihin, joilla on sama usko.

4. -- Nähtävästi siis, sanoin, -- on vartijoittemme rakennettava

vartiotorninsa sille kohdalle, Muusain taiteen alalle tarkoitan.

– Niin, hän vastasi, – sillä kyllähän juuri siihen kohdistuva laittomuus helposti hiipii sisään kenenkään huomaamatta.

– Niin, sanoin, – se kun on muka pelkkää leikkiä eikä tee mitään pahaa.

– Eikä teekään, hän sanoi, – paitsi että se, kun se vähitellen on päässyt kotiutumaan, kaikessa hiljaisuudessa imeytyy tapoihin ja harrastuksiin; näistä se varttuneempana siirtyy ihmisten välisiin liikeasioihin, ja liikeasioista se jo ryhtyy lakien ja valtiojärjestyksen kimppuun, Sokrates, häikäilemättömän julkeana, kunnes se lopulta on syössyt kumoon kaikki tyynni, niin hyvin yksityisen kuin julkisen elämän alalla.

– Niinkö on asian laita? kysyin.

– Niin minusta näyttää, hän vastasi.

– Eikö siis – sitähän alusta alkaen[13] pyrimme sanomaan – eikö siis jo poikiemme "leikin" tule olla lainmukaisempi? Sillä jos heidän leikkinsä on lainvastainen ja he itse kehittyvät sen luontoisiksi, ei heistä mitenkään voi kasvaa lainkuuliaisia ja arvokkaita miehiä.

– Kuinka voisikaan olla toisin? hän sanoi.

– Kun taas pojat ovat heti alusta leikkineet jalolla tavalla ja Muusain taiteen avulla omaksuneet hyvän lainmukaisen järjestyksen, niin tämä järjestys, – päinvastoin kuin noiden toisten käy – seuraa heitä kaikkiin elämän vaiheisiin ja vartuttaa heidät; ja jos valtiossa mikään onkin aikaisemmin ollut huonossa kunnossa, niin se nostaa sen jälleen pystyyn.

– Kyllä se on totta, hän vastasi.

– Ja kaikki ne hyvät tavat, sanoin, – joita pidetään vähäpätöisinä ja joiden heidän edelläkävijänsä ovat antaneet joutua unohdukseen, ne nämä nuoret kyllä taas keksivät.

– Mimmoisia tapoja tarkoitatkaan?

– Tämmöisiä: että nuoret, niinkuin heille sopii, ovat vaiti vanhempien ihmisten läsnäollessa; että he nousevat istuimiltaan ja antavat vanhempien ihmisten istua; että he pitävät huolta vanhemmistaan; näitä tapoja on edelleen tukan leikkaaminen ja puku ja jalkineet ja ruumiin koko asu ja kaikki sellainen. Vai etkö ole samaa mieltä?

– Kyllä minä.

– Minun mielestäni tuntuu kuitenkin lapselliselta näiden tapojen säätäminen lailla: niitä tuskin saadaan aikaan eivätkä ne pysyne voimassa sillä, että ne on sanoin ja kirjaimin säädetty.

– Niin, kuinka se olisi mahdollistakaan?

– Kaiketi siis, Adeimantos, lienee niin, minä sanoin, – että mihin suuntaan ihminen kasvatuksensa vaikutuksesta lähtee kulkemaan, siihen hänen myöhempikin vaelluksensa kulkee. Vai eikö jokainen olevainen aina vedä puolellensa kaltaistansa?

– Kuinkas muuten?

– Ja näin ollen voinemme – se on minun mielipiteeni – väittää, että tämä meno lopuksi päätyy johonkin yhtenäiseen täydelliseen ja elinvoimaiseen, joko hyvään tai pahaan.

– Niin kai, hän vastasi.

– Näistä syistä siis, sanoin, – en huoli nyt ryhtyä säätämään lakia sellaisista asioista.

– Niin tietenkin, hän sanoi.

– Entä kuinkas onkaan? kysyin; – otammeko – oi hyvät jumalat! – otammeko laatiaksemme säädöksiä näistä toriasioista,[14] sellaisista, mitkä koskevat liikevälipuheita, joita ihmiset kulloinkin tekevät toistensa kanssa torilla, ja sopimuksia käsityöläisten kanssa – luvallasi puhuen –, ja solvauksia ja pahoinpitelyjä ja kanteiden nostamista ja valatuomarien määräämistä? Ja jos on velottava tai suoritettava tori- tai satamamaksuja? Tai otammeko ylipäätään laatiaksemme minkäänlaisia lakeja tori-, kaupunki- tai satamajärjestyksestä tai kaikenlaisista muista sentapaisista?

– Eihän sovi, hän vastasi, – säätää mokomista asioista lakeja jaloille ja kunnollisille miehille; enimmän osan siitä, mikä on säädettävä, he tietenkin itse helposti keksivät.[15]

– Niin on, hyvä ystävä, sanoin, – jos näet jumala suo heille sen, että ne lait, jotka äsken esitimme, pysyvät voimassa.

– Jos toisin käy, hän vastasi, – niin he kaiken ikänsä vain säätävät itselleen monilukuisia senlaatuisia säädöksiä ja näitä korjailevat, toivoen saavuttavansa parhaimman päämäärän.

– Tarkoitat, sanoin, – että sellaiset ihmiset tulevat viettämään elämäänsä samalla tavoin kuin ne, jotka sairastavat eivätkä hillittömyydessään tahdo luopua kehnosta elintavastaan.

– Niin juuri.

– Niin, kylläpä he viettävät hupaista elämää! Sillä he eivät lääkärin hoitoa käyttämällä saa mitään aikaan, paitsi vain tekevät tautinsa moninaisemmiksi ja pahemmiksi, vaikka aina, kun joku heille neuvoo jotakin lääkettä, toivovat tulevansa sen avulla terveiksi.

– Niin juuri, hän sanoi, – on sellaisten potilaiden laita.

– Entä edelleen, sanoin, – eikö ole hupaista, että he pitävät pahimpana vihollisenaan sitä, joka heille lausuu totuuden, nimittäin että, ennenkuin mies lakkaa juomasta ja ahmimasta ja irstailemasta ja laiskottelemasta, eivät rohdot eivätkä poltinraudat eivätkä leikkaukset, eivätkä myöskään loitsut ja taikaesineet eikä mikään muu sellainen ole miksikään avuksi?

– Eihän se ole niinkään hupaista, hän sanoi; – sillä eihän ole mitään miellyttävää siinä, että suututaan sille, joka lausuu totuuden.

– Et näy olevan, sanoin, – sellaisten miesten ihailija.

– En ole, Zeus tietäköön.

5. -- Etkä myöskään tule hyväksymään, jos, niinkuin äsken sanoimme,

koko valtio menettelee sillä tavoin. Vai eivätkö mielestäsi noiden sairaiden tavoin menettele kaikki ne valtiot, jotka, vaikka niissä vallitsee huono valtiojärjestys, julistavat kansalaisilleen, ettei saa horjuttaa valtiolaitosta kokonaisuudessaan, ja säätävät kuolemanrangaistuksen sille, joka sitä yrittää, ja sitä vastoin pitävät kunnon miehenä ja suurissa asioissa viisaana ja kunnioittavat sitä, joka, heidän hoitaessaan valtiotansa sellaisella tavoin, palvelee heitä alttiimmin ja liehakoiden tekee heille mieliksi, ennakolta arvaa heidän mielentekojaan ja taitavasti osaa näitä tyydyttää!

– Kyllä ne minun mielestäni, hän vastasi, – menettelevät ihan samalla tavoin, enkä niitä mitenkään hyväksy.

– Entä mitenkä sentään onkaan? Etkö ihmettele niiden ihmisten uskallusta ja hyväsävyisyyttä, jotka tahtovat palvella sellaisia valtioita ja osoittavat siinä alttiutta?

– Kyllähän minä, hän vastasi, – niitä kuitenkin lukuunottamatta, jotka kansalaistensa pettäminä luulevat toden totta olevansa valtiomiehiä, siksi että joukko heitä ylistää.

– Mitäs sanotkaan? Eivätkö, kysyin, – sinua säälitä ne miehet? Vai luuletko, että kun mies ei osaa mitata, ja joukko samanlaisia ihmisiä väittää hänen olevan neljä kyynärää pitkän, hän voi muuta kuin uskoa olevansa niin pitkä?

– En sentään, hän sanoi, – luule, että hän voi olla sitä uskomatta.

– Älä siis ole vihainen. Ovathan näet sellaiset ihmiset kaikkein hupaisimmat, ne kun sekä säätävät sellaisia lakeja, jommoisia juuri esitimme, että korjailevat niitä, aina toivoen tekevänsä kerrankin lopun välipuheasioissa tapahtuvista konnantöistä ja niistä pahoista teoista, jotka äsken mainitsin, eivätkä tiedä todellisuudessa hakkailevansa poikki ikäänkuin Hydran päitä?[16]

– Niinpä niin, hän vastasi; – muutahan eivät teekään.

– Minäpä puolestani en siis luulisi, sanoin, – että tosi lainlaatijan tarvitsee vaivata itseänsä sellaisilla laeilla ja sellaisella valtionhoidolla, ei huonosti eikä hyvin järjestetyssä valtiossa, edellisessä sentähden, että se on hyödytöntä ja tuloksetonta, jälkimmäisessä taas sentähden, että osan puheenaolevista säädöksistä voi keksiä vaikka kuka tahansa, osa taas tulee itsestään jo ennestään voimassa olevien elämänohjeiden seurauksena.

– Mikä lainlaadinnan puoli, hän kysyi, – lienee meillä enää jäljellä?

Ja minä vastasin: – Meillä ei mikään, mutta Delphoin Apollonilla suurimmat ja ihanimmat ja ensimmäiset kaikista lainsäädäntätehtävistä.

– Mitkä ne ovat? hän kysyi.

– Pyhäkköjen perustaminen ja uhrit ja muut jumalien ja haltiain [eli daimonien] ja heroksien palveluksen menot, ja edelleen vainajain leposijat ja kaikki, millä meidän on vainajia palveltava, jotta he olisivat meille suopeat. Sellaisia asioita emme itse ymmärrä emmekä valtiota perustaessamme tule, jos meillä on järkeä, luottamaan kehenkään muuhun emmekä käyttämään ketään muuta selittäjää kuin sitä, jota isämme käyttivät [nimittäin Apollonia]; sillä tämä jumalahan istuu maan keskipisteellä sen navan päällä ja selittää perinnäisenä tulkitsijana kaikille ihmisille tällaiset asiat.[17]

– Mainiosti puhuttu, hän sanoi; – ja niin tulee tehdä.

6. -- Nyt siis, Aristonin poika, sinulla kai jo on valtiomme

perustettuna. Hankihan tämän jälkeen jostakin kelpo tulisoihtu ja sen valossa tarkastele tätä valtiota itse ja kutsu avuksesi veljesi ja Polemarkhos ja muut, jotta kenties havaitsisimme missä kohden oikeus lienee ja missä vääryys, ja mikä niiden erotus on, ja kumpi niistä sen, joka mielii olla onnellinen, tulee omistaa, olipa sitten kaikilta jumalilta ja ihmisiltä kätkettynä tai ei.[18]

– Pötyä puhut, sanoi Glaukon; – sinähän lupasit sitä etsiä, koska muka olisi epähurskasta, jollet voimiesi takaa koettaisi kaikilla tavoin auttaa oikeamielisyyttä.[19]

– Muistutuksesi on paikkansa pitävä, vastasin, – ja niin on siis tehtävä; mutta kyllä on tarpeen, että tekin olette työssä mukana.

– No tehdään niin, hän vastasi.

– Toivon siis, sanoin, – pääseväni sen perille tällä tavoin. Olen sitä mieltä, että valtiomme, jos se on perustettu oikealla tavalla, on täydellisesti hyvä.

– Niin täytyy olla, hän sanoi.

– On siis selvää, että se on viisas ja urhoollinen ja tervemielinen [eli maltillinen] ja oikeamielinen.[20]

– Se on selvää.

– Eiköhän siis, jos valtiosta olemme löytäneet osan näistä ominaisuuksista, jäljellä ole juuri se, mitä ei ole löydetty?

– Kuinkas muuten?

– Olettakaamme, että meillä on neljä muuta esinettä ja että jostakin koettaisimme etsiä yhtä niistä. Jos silloin heti huomaisimme tuon etsimämme esineen, niin se tietenkin meille riittäisi; jos taas ensin huomaisimme muut kolme, niin olisi etsimämme esine juuri samalla löydetty, sillä onhan selvää, ettei se voinut olla mikään muu kuin se, mikä oli enää jäljellä.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– Eiköhän siis ole suoritettava etsintä samalla tavoin näihinkin asioihin nähden, koska niitäkin sattuu olemaan neljä?

– Sehän on selvää.

– Ja ensinnäpä tuntuu minusta viisaus käyvän siinä selvästi näkyviin. Ja siinäpä ilmenee oudonlainen asia.

– Mikä niin? hän kysyi.

– Se valtio, jonka olemme kuvanneet, näyttää minusta kyllä toden totta olevan viisas; se näet on hyväneuvoinen. Vai eikö ole?

– On.

– Ja ilmeistä on, että itse tämä asia, hyväneuvoisuus, on eräänlaista tietoa. Sillä eihän hyviä neuvoja keksitä tietämättömyyden, vaan tiedon avulla.

– Se on selvää.

– Mutta valtiossahan on paljon monenlaatuisia tietoja.

– Kuinkas muuten?

– Onko näin ollen valtiota sanottava viisaaksi ja hyväneuvoiseksi kirvesmiesten tiedon vuoksi?

– Ei suinkaan sen vuoksi, hän vastasi; – vaan sitä on sanottava kirvesmiehentaitoa ymmärtäväksi.

– Valtiota ei siis ole sanottava viisaaksi siitä syystä, että se puukaluihin kohdistuvan asiantuntemuksen vuoksi neuvokkaasti huolehtii siitä, että nämä kalut ovat niin kelvollisia kuin suinkin.

– Eihän toki!

– Entä niiden tietojen vuoksi, jotka koskevat vaskikaluja tai muita sentapaisia esineitä?

– Ei minkään sellaisen tiedon vuoksi.

– Eikä sitä myöskään ole sanottava viisaaksi sen tiedon tähden mikä kohdistuu viljan kasvattamiseen maasta, vaan tämän tiedon vuoksi sitä sanotaan maanviljelystä ymmärtäväksi.

– Olen samaa mieltä.

– No kuinkas onkaan? kysyin; – onko äsken perustamassamme valtiossa joillakin kansalaisilla jokin tieto, joka ei kohdistu mihinkään erityiseen valtiossa olevaan asiaan, vaan koko valtioon sinänsä, harkiten millä tavoin tämä saattaa menetellä parhaiten sekä itseänsä että muita valtioita kohtaan?

– On tietystikin.

– Mikä se tieto on? kysyin; – ja kenessä sitä on?

– Se on tämä vartioimistieto, hän vastasi; – ja sitä on näissä hallitusmiehissä, joita vastikään[21] sanoimme täydellisiksi vartijoiksi.

– Mimmoiseksi siis sanot valtiomme tämän tiedon vuoksi?

– Sanon sen hyväneuvoiseksi, hän vastasi, – ja tosiviisaaksi.

– No luuletko, kysyin, – että valtiossamme tulee olemaan enemmän seppiä vaiko noita todellisia vartijoita?

– Seppiä paljoa enemmän, hän vastasi.

– Eivätkö muihinkin verraten, sanoin, – joilla on tietoja ja joita eri tietojensa mukaan nimitetään eri nimillä, – eivätkö kaikkiin näihinkin verraten nämä todelliset vartijat liene harvalukuisimmat?

– Paljon harvalukuisemmat kuin ketkään muut.

– Pienimmän ihmisluokkansa ja aineksensa vuoksi ja sen tiedon vuoksi, mikä siinä, tuossa johtavassa ja hallitsevassa luokassa on, luonnonmukaisesti järjestetty valtio siis on kokonaisuudessaan viisas; ja nähtävästi se luokka, jonka on tultava siihen tietoon osalliseksi, mitä yksin kaikista tiedoista on sanottava viisaudeksi, – nähtävästi se luokka on luonnon määräyksestä pienin.

– Puhut ihan totta, hän sanoi.

– Noista neljästä hyveestä olemme siis – tavalla tai toisella – löytäneet tämän yhden, niin hyvin sen itsensä kuin myöskin sen sijan, missä se valtiossamme asustaa.

– Ainakin minun mielestäni se on tyydyttävästi saatu selville.

7. -- Mikä taas _urhoollisuus_ itsessään on ja missä valtion osassa se

ominaisuus asustaa, jonka vuoksi valtiota on sanottava urhoolliseksi, sitä ei ole vaikea havaita.

– Mitenkä niin?

– Tokkohan kukaan, vastasin, – sanoessaan valtiota joko araksi tai urhoolliseksi, pitää mitään muuta silmällä kuin sitä sen väestön osaa, joka taistelee ja lähtee sotaan sen puolesta?

– Ei kukaan pidä silmällä mitään muuta.

– Niin, sillä luullakseni eivät muut asukkaat, olivatpa arkoja tai urhoollisia, sillä tee valtiota joko araksi tai urhoolliseksi.

– Eipä ei.

– Ja valtio on urhoollinen erityisen osansa vuoksi, siksi että sillä siinä osassa on sellainen voima, mikä kaikissa vaiheissa säilyttää sitä käsitystä pelättävistä asioista, että nämä ovat ne ja sellaiset, jotka ja jollaiset lainlaatija on säätämässään kasvatuksessa julistanut niiden olevan. Vai etkö urhoollisuudeksi sano juuri tätä?

– En oikein ymmärtänyt mitä sanoit, hän vastasi; – sanohan se uudestaan.

– Tarkoitan, sanoin, – että urhoollisuus on jonkinmoista säilyttämistä [eli voimassa pitämistä].[22]

– Mimmoista säilyttämistä tarkoitatkaan?

– Sen käsityksen säilyttämistä, minkä laki kasvatuksen avulla on sydämiin juurruttanut pelättävistä asioista, siitä, mitkä ne ovat ja millaiset; ja kun sanoin urhoollisuuden olevan tämän käsityksen säilyttämistä kaikissa vaiheissa, tarkoitin sitä, että sitä säilytetään surussa ja ilossa, mielihaluissa ja pelossa, ja ettei siitä luovuta. Mutta minkäkaltainen se käsitys on, sitä tahdon, jos haluat, osoittaa vertauskuvalla.

– Haluan kyllä.

– Etkö tiedä, sanoin, – että kun värjärit ovat päättäneet värjätä villoja aito purppuran värisiksi, niin he ensiksi kaikista lukuisista värivivahduksista valitsevat luonnostaan valkoiset [nim. villat] ja sitten valmistelevat näitä ja muokkailevat niitä ylen huolellisesti, jotta väri tarttuisi niihin niin hyvin kuin suinkin, ja vasta sitten pistävät ne väriammeeseen? Ja se, mikä on sillä tavoin värjätty, saa kestävän värin, eikä pesu voi poistaa sen väriloistoa, käytettiinpä lipeäaineita tai ei. Muussa tapauksessa, olipa että joku värjää muunvärisiä villoja taikka että värjätään noita valkoisiakin ilman ennakkovalmistelua, tiedät kyllä, mimmoisia niistä tulee!

– Tiedän, hän sanoi: – haalistuneita ja naurettavia.

– Oleta siis, minä sanoin, – että voimiemme mukaan toimimme samalla tavoin, kun valitsimme soturimme ja kasvatimme heitä Muusain taiteen ja voimistelun avulla. Älä luule meidän pyrkineen mihinkään muuhun kuin siihen, että he saamansa vakaumuksen nojalla niin täydellisesti kuin suinkin imisivät itseensä lakimme, ikäänkuin väriaineen, jotta heidän käsityksensä sekä pelättävistä että muista asioista pitäisi värinsä, koska ovat saaneet sopivan luonnonlaadun ja tarkoituksenmukaisen kasvatuksen, ja siihen, etteivät sitä väriä voisi huuhtoa pois nuo lipeäaineet, joilla on voimakas liuottamiskyky, nimittäin nautinto, joka on pahempi saamaan semmoista aikaan kuin mikään Khalestran natroni[23] tai muu lipeä, ja kärsimys ynnä pelko ja himo, joka on kaikkia muita liuottamisaineita väkevämpi. Sellaisen voiman siis ja sellaisen kyvyn säilyttää kaikissa oloissa oikea ja lainmukainen käsitys siitä, mitä on pelättävä, mitä ei, – sellaisen voiman ja sellaisen "säilyttämisen" minä puolestani sanon ja väitän urhoollisuudeksi, – jollet sinä anna sille mitään muuta nimeä.

– En suinkaan, hän vastasi; – arvelen näet, ettet pidä sellaista oikeata käsitystä noista samoista asioista, mikä ei perustu kasvatukseen, vaan on elukan ja orjan käsityksen tapaista, kovinkaan kestävänä, vaan sanot sitä joksikin muuksi kuin urhoollisuudeksi.[24]

– Olet aivan oikeassa, sanoin.

– Totean siis, että tämä se on urhoollisuus.

– Niin, totea se, sanoin, – vieläpä erityisesti, että se on valtion kansalaisen urhoollisuutta, niin teet oikein. Mutta tätä asiaa käsittelemme toiste vielä tarkemmin, jos haluat.[25] Sillä nythän emme etsineet sitä, vaan oikeamielisyyttä; ja sitä tutkimusta varten se, mikä on sanottu, mielestäni riittää.

– Aivan oikein, hän sanoi.

8. -- Niitä hyveitä, sanoin, -- jotka meidän tulee löytää valtiostamme,

on siis vielä jäljellä kaksi: tervemielisyys [eli itsehillintä, sophrosyne], ja se, jonka vuoksi suoritamme koko tutkimuksemme, nimittäin oikeamielisyys.

– Niin juuri.

– Kuinkahan voisimme löytää oikeamielisyyden vaivaamatta itseämme ensin tervemielisyyden selvittämisellä?

– Sitäpä minä en tiedä, hän vastasi, – enkä tahtoisikaan, että se saataisiin ilmi ennen tervemielisyyttä, jos nimittäin siinä tapauksessa emme enää tulekaan tätä tutkimaan. Vaan jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin tarkastelehan sitä, ennenkuin ryhdyt oikeamielisyyteen.

– Kyllä niin ollen tahdon, sanoin; – muutenhan tekisin väärin.

– Siis tarkasta sitä, hän sanoi.

– Niin täytyy tehdä, vastasin. – Ja mikäli tällä hetkellä voin nähdä, se on enemmän kuin aikaisemmin käsittelemämme hyveet jonkinmoisen yhteissoinnun ja sopusuhtaisuuden kaltaista.

– Mitenkä niin?

– Tervemielisyys [eli itsehillintä] on jonkinmoinen laadullinen järjestys ja eräiden mielitekojen ja himojen hallinta; sitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan, että jokin jollakin tavoin on omaa itseänsä voimakkaampi; ja ilmeneepä eräitä muitakin tämän käsityksen – niin sanoaksemme jälkiä. Eikö ole niin?

– Ihan varmaan, hän vastasi.

– Mutta eiköhän lauseparsi "omaa itseänsä voimakkaampi" ole naurettava? Se näet, joka on omaa itseänsä voimakkaampi, on kaiketi myöskin itseänsä heikompi, ja itseänsä heikompi samalla itseänsä voimakkaampi; puhutaanhan näet kaikissa näissä lauseparsissa yhdestä ja samasta henkilöstä.

– Kuinkas muuten?

– Mutta minäpä luulen, sanoin, – että tällä puheella tahdotaan ilmaista sitä, että ihmisen omassa sielussa on parempi aines ja huonompi aines, ja että kun luonnostaan parempi aines on huonomman herrana, tämä ilmaistaan sanoilla "omaa itseänsä voimakkaampi"; nämä sanat näet ilmaisevat kiitosta; mutta kun huonon kasvatuksen tai huonon seuran vaikutuksesta huonompi aines paljoudellaan laskee valtansa alle paremman, jota on vähemmän, niin lauseparsi moittii tätä häpeälliseksi ja sanoo sellaisessa tilassa olevan ihmisen omaa itseänsä heikommaksi ja kurittomaksi.

– Kyllä niin näkyy olevan, hän sanoi.

– Käännä, näin ollen, katseesi uuteen valtioomme, niin havaitset, että siinä vallitsee toinen näistä vaihtopuolista; tulet näet toteamaan, että on oikein sanoa se itseänsä voimakkaammaksi, koska se, missä parempi osa hallitsee huonompaa, on sanottava tervemieliseksi ja omaa itseänsä voimakkaammaksi.

– Katselen siihen, hän sanoi; – kylläpä olet oikeassa.

– Onpa niin, että nuo lukuisat ja monenmoiset himot ja ilot ja tuskat voidaankin parhaasta päästä tavata lapsista ja naisista ja orjista sekä niin sanottujen vapaiden lukuisimmasta, ala-arvoisesta joukosta.

– Aivan niin.

– Yksinkertaiset ja kohtuulliset halut taas, ne, joita harkinta johtaa järjen ja oikean käsityksen mukaan, ne sinä tapaat harvoista, niistä, joilla on paras luonnonlaatu ja jotka ovat saaneet parhaimman kasvatuksen.

– Totta on, hän sanoi.

– Kaiketi huomaat, että näitäkin eri puolia on valtiossasi, ja että joukossa ja huonoissa kansalaisissa asustavat himot siinä ovat niiden halujen ja sen ymmärryksen vallan alaisia, mitkä asustavat harvemmissa ja kunnollisemmissa?

– Kyllä sen huomaan, hän vastasi.

9. -- Jos siis mitään valtiota on sanottava nautintojaan ja himojaan ja

omaa itseänsä voimakkaammaksi, niin kyllä niin on sanottava tästäkin valtiosta.

– Niin, kaikin puolin, hän sanoi.

– Eiköhän sitä kaiken tämän nojalla ole sanottava tervemieliseksikin?

– Ihan varmaan, hän sanoi.

– Ja taasen, jos missäkään muussa valtiossa hallitsevilla ja hallittavilla on sama käsitys siitä, kumpaisten tulee hallita, niin kyllä kai sellainen tila vallinnee meidänkin valtiossamme. Vai etkö ole sitä mieltä?

– Kyllä, kerrassaan, hän vastasi.

– Entä kumpaisessa väestön luokassa sanot tervemielisyyden asustavan, kun siinä vallitsee sellainen olotila? Hallitsevissako vai hallittavissa?

– Kaiketi molemmissa, hän vastasi.

– Näetkö siis, kysyin, – että olimme äsken oikeassa, kun aavistimme, että tervemielisyys on jonkinmoisen harmonian kaltainen?

– Mitenkä niin?

– Asustivathan urhoollisuus ja viisaus kumpikin eri osassa valtiota, ja toinen niistä teki tämän viisaaksi, toinen urhoolliseksi, mutta tervemielisyys ei tee niin, vaan se on levinneenä suorastaan kautta koko valtion ja saapi kaikki sointumaan yhteen, läpi koko ääniasteikon, niin hyvin heikoimmat kuin väkevimmät ja keskimmäiset, luokitettakoon heidät, jos niin haluat, viisauden tai, jos haluat, voiman tai, jos niin tahdot, lukumäärän tai onnellisuuden tai jonkin muun sellaisen mukaan, oli se mikä tahansa; ja näin ollen lienemme ihan oikeassa, kun tervemielisyydeksi sanomme tämän yhteisen käsitystavan, tämän luonnostaan huonomman ja luonnostaan paremman osan sopusoinnun siihen kysymykseen nähden, kumpaisen osan tulee hallita, niin hyvin valtiossa kuin jokaisessa yksilössä.

– Olen aivan samaa mieltä, hän sanoi.

– No niin, minä sanoin; – olemme nyt, kuten näyttää, valtiostamme keksineet kolme noista neljästä perushyveestä; mutta jäljellä oleva laji, jonka vuoksi valtio vielä saattaa olla hyveessä osallinen, mikähän se lienee? Sillä ilmeistä on, että se se on oikeamielisyys.

– Se on selvää.

– No Glaukon, eiköhän meidän nyt tule jo asettua metsästäjäin tavoin piiriin pensaan ympärille ja pitää vaaria siitä, ettei oikeamielisyys pääse mitenkään livahtamaan pakoon ja häviämään näkyvistämme. Sillä ilmeistähän on, että se on siinä jossakin. Tähystele siis ja koeta innolla sitä havaita, jotta mahdollisesti näkisit sen ennen minua ja osoittaisit sen minulle.

– Jospa siihen pystyisin! hän vastasi; – vaan jos käytät minua sillä tavoin, että seuraan sinua ja voin nähdä sitä mitä minulle osoitat, niin siihen kelpaan paljon paremmin.

– Seuraa minua, sanoin, – rukoiltuasi ensin kanssani.

– Sen teen, hän sanoi; – kulje vain edellä.

– Kylläpä paikka, sanoin, – näkyy olevan vaikeakulkuinen ja siimeksinen; ainakin se on hämärä eikä sitä ole helppo koluta. Mutta on kuitenkin siihen mentävä.

– Mentävä on, hän sanoi.

Ja minäpä havaitsin jotakin ja huudahdin: – Hei, hei Glaukon, taisimmepa päästä otuksen jäljille, enkä luule sen mitenkään pääsevän livahtamaan meitä pakoon!

– Sepä hyvä sanoma! hän sanoi.

– Mutta onpa meille, sanoin, – tapahtunut nolo seikka!

– Mikä niin?

– Oi miekkoinen, otuksemmehan näkyy jo kauan aikaa, ihan alusta alkaen piehtaroineen jalkojemme edessä, mutta me emme sitä nähneet, olimmepa kerrassaan naurettavia. Niinkuin ne, jotka välistä etsivät sitä, mitä pitävät kädessään, niin mekään emme kääntäneet katsettamme siihen, vaan tähystelimme jonnekin kauas, ja siten se kai jäikin meiltä huomaamatta.

– Mitä tarkoitat? hän kysyi.

– Tätä, vastasin: – mielestäni olemme jo pitkät ajat puhuneet ja kuulleet toistemme puhuvan siitä, mutta emme ole älynneet, että keskustelumme tavallaan koski juuri sitä.

– Onpa tuo esipuhe pitkä, kun haluaisi kuulla!

10. -- No kuule sitten, vastasin. -- Oletimme valtiotamme

perustaessamme alusta pitäen seikan, joka piti kaikessa toteuttaa, ja se, minkä silloin edellytimme – taikkapa eräs sen laji[26] – se se mielestäni juuri on oikeamielisyys. Edellytimme näet ja lausuimme sen monta kertaa, että yhden ihmisen tulee aina hoitaa vain yhtä niistä toimista, jotka valtiossa tulevat kysymykseen, nimittäin sitä, johon hänen synnynnäinen luontonsa parhaiten soveltuu.

– Niinhän olemme sanoneet.

– Ja olemmepa useilta muilta kuulleet ja monesti itse lausuneet senkin, että kun kukin tekee omaa työtään eikä hääräile monissa eri toimissa, niin tämä on oikeamielisyyttä.[27]

– Olemme kyllä sanoneet niin.

– Tämä se siis, sanoin, – näkyy, kun se tapahtuu erinäisellä tavalla, olevan oikeamielisyys, – se nimittäin, että jokainen suorittaa omaa tehtäväänsä. Tiedätkös mistä tämän päätän?

– En, hän sanoi; – vaan kerrohan.

– Minusta näyttää siltä, vastasin, – kuin se mikä valtiossa jää vielä jäljelle, kun olemme saaneet selville tervemielisyyden, urhoollisuuden ja viisauden, olisi se, mikä on antanut niille kaikille sen voiman, että ovat voineet siinä syntyä, ja, kun ovat syntyneet, antaa niille pysyväisyyden, niin kauan kuin sitä siinä on. Ja toiselta puoleltahan sanoimme, että jos löytäisimme nuo kolme, niin jäljellä oleva tulisi olemaan oikeamielisyys.

– Niin, sehän on välttämätön johtopäätös, hän sanoi.

– Mutta, sanoin, – jos on ratkaistava, mikä näistä hyveistä valtiossamme asustamalla enemmän kuin muut tulee tekemään tämän oivalliseksi, niin ei liene helppoa päättää, tokkohan se on hallitsevien ja hallittavien yksimielisyys[28] vai soturien luja pysyminen lainmukaisessa käsityksessä siitä, mitä on pelättävä, mitä ei, vai hallitsevissa oleva ymmärtäväisyys ja vaarinpito, – vai tekeekö sen parhaiten oivalliseksi nyt puheena oleva ominaisuus, kun se asustaa lapsessa ja naisessa, orjassa ja vapaassa, käsityöläisessä ja hallitusmiehessä ja hallittavassa, – se nimittäin, että kukin yksilö tekee omaa tehtäväänsä eikä hääräile useissa.

– On se vaikea ratkaista, hän sanoi; – kuinkas muuten? – Kun on saatettava valtio oivalliseksi, näkyy siis sen viisauden, sen tervemielisyyden ja sen urhoollisuuden kanssa kilpailevan yksilöiden kyky tehdä siinä kukin omaa työtään.

– Juuri niin, hän sanoi.

– Ja etkö sitä hyvettä, joka noiden kanssa kilpailee valtion saattamisessa oivalliseksi, sano oikeamielisyydeksi?

– Ihan varmaan.

– No harkitsehan tältä toiseltakin kannalta, onko käsityksesi tämmöinen. Aiot kai antaa oikeusasiain ratkaisun valtion hallitusmiesten tehtäväksi?

– Kuinkas muuten?

– No tulevatko nämä tuomitessaan pyrkimään mihinkään muuhun hartaammin kuin siihen, ettei kukaan anasta toisen omaisuutta ja ettei keltään hänen omaansa riistetä?

– Eivät, vaan juuri siihen.

– Siksikö, että se on oikeudenmukaista?

– Niin.

– Tältäkin kannalta siis kai myönnettäneen, että oman omistaminen ja oman tehtävän tekeminen on oikeamielisyys.[29]

– Niin on.

– No harkitsehan, oletko samaa mieltä kuin minä. Jos kirvesmies ryhtyy tekemään suutarin töitä tai suutari kirvesmiehen, tai jos he vaihtavat keskenään työkaluja tai virkoja, taikkapa jos sama mies ryhtyy molempiin töihin, niin luuletko kaikkien näiden muiden vaihdosten tuottavan valtiolle suurtakaan haittaa?

– Eipä juuri, hän sanoi.

– Mutta kun joku, joka luonnostaan on käsityöläinen tai jonkinlainen muu rahanansaitsija, sitten joko rikkauden tai väkevyyden tai joukkonsa suuruuden tai muun sellaisen yllyttämänä koettaa kohota soturien luokkaan tai joku soturi neuvottelijain ja vartijain luokkaan,[30] olematta sen arvoinen, ja nämä ottavat toistensa työaseita ja virkoja, tai kun sama henkilö ryhtyy yht'aikaa harjoittamaan kaikkia näitä toimia, niin silloinpa luulen sinunkin olevan sitä mieltä, että näiden miesten tällainen toimen vaihtelu ja monipuuhaisuus on yhteiskunnan turmio.

– Kaikin puolin olen sitä mieltä.

– Noiden kolmen luokan monipuuhaisuus ja niiden vaihteleminen toisesta toiseen on siis mitä suurin vahinko valtiolle, ja täydellä syyllä sen saattaa sanoa kerrassaan pahanteoksi.

– Tietysti.

– No, etkö sano suurinta omalle valtiolle tehtyä pahantekoa vääryydeksi?

– Se on tietty.

– Tämä se siis on vääryys.

11. -- Mutta toiselta puolen meidän sopii sanoa näin: eri luokkien,

rahanansaitsija-, puolustaja-, vartijaluokan pysyminen omassa tehtävässään, niin että kukin niistä valtiossa tekee omaa työtään, on kai tuon edellisen vastakohta, oikeamielisyys, ja tekee valtion oikeamieliseksi.

– Minun ymmärtääkseni, hän sanoi, – asian laita on juuri niin.

– Älkäämme sentään vielä, virkoin, – väittäkö sitä kovin päättävästi. Vaan jos toteamme, että tämä omassa tehtävässä pysymisen käsite, silloinkin kun se sovelletaan eri yksilöihin, näissäkin on juuri oikeamielisyys, niin silloinpa jo tunnustamme päätelmän oikeaksi; sillä mitä silloin enää on sanottavaakaan? Jos taas emme voi sitä todeta, niin silloinpa ryhtykäämme etsimään jotakin muuta menettelytapaa. Vaan nyt saattakaamme loppuun se tutkimus, johon ryhdyimme[31] siinä uskossa, että jos ensin koetamme saada nähdä oikeamielisyyttä jossakin suuremmassa esineessä, jossa sitä on, meidän sitten saattaa olla helpompi havaita mimmoinen se on yksityisessä ihmisessä. Ja tuo suurempihan tuntui meistä olevan valtio, ja niinpä ryhdyimme perustamaan niin oivallista valtiota kuin suinkin mahdollista, hyvin tietäen, että juuri hyvässä valtiossa se kaiketi asustaa. Se siis mikä meille siinä ilmeni, se sovittakaamme yksilöön, ja jos se samalla tavoin ilmenee tässäkin, niin kaikki on hyvin. Mutta jos se yksilössä osoittaa olevansa jotakin muuta, niin silloin meidän on jälleen palattava valtioon ja tarkkaan tutkittava asiaa. Ja kun tarkastamme molempia vierekkäin ja hankaamme niitä toisiinsa, niin saamme kenties oikeamielisyyden leimahtamaan ilmi ikäänkuin kitkapuista, ja kun se on tullut näkyviin, voimme painaa sen lujasti sieluihimme.

– Puhutpa ihan oikein, hän sanoi; – niin oli tehtävä.

– No, sanoin, – onko siis se – olipa se suurempi tai pienempi, – jota mainitsemme samaksi, onkohan se siihen seikkaan nähden, jonka vuoksi sitä samaksi mainitaan, toisenkaltainen vai samankaltainen?

– Samankaltainen, hän vastasi.

– Oikeamielinen mies ei siis ollenkaan eroa oikeamielisestä valtiosta oikeamielisyyden peruslaatuun nähden, vaan on samankaltainen kuin valtiokin.

– Samankaltainen, hän vastasi.

– Mutta tulimmehan siihen, että valtio on oikeamielinen sentähden, että siinä olevat kolme eriluontoista ihmisluokkaa suorittivat kukin omaa tehtäväänsä, ja että se taas oli tervemielinen [maltillinen eli itsensä hillitseväinen] ja urhoollinen ja viisas eräiden muiden noissa samoissa ihmisluokissa esiintyvien sieluntilojen ja ominaisuuksien vuoksi.

– Se on totta, hän sanoi.

– Yksilöönkin nähden tulemme siis päättämään tällä tavoin: hänellä on sielussaan nämä samat eri osat[32] ja, koska hänessä esiintyy samat sieluntilat kuin noissa valtion luokissa, on oikeudenmukaista, että hänestä käytetään samoja nimiä kuin valtiosta.

– Siihen on kerrassaan pakko, hän sanoi.

– Voi miekkoinen, sanoin, – olemmepa nyt taas tupsahtaneet helppoon kysymykseen: onko sielussa itsessään noita kolmea puolta [eli osaa] vai eikö?

– Ei se kysymys minusta näy olevan niinkään helppo, hän sanoi; – kaiketi näet, Sokrates, pitää paikkansa sananparsi "kaunis on vaikea".

– Niin näkyy olevan, vastasin. – Ja sinun tulee tietää, Glaukon, ettemme, minun käsitykseni mukaan, koskaan taida saada sitä täsmälleen selville sellaisen menetelmän nojalla, jommoista keskustelussamme nyt noudatamme. Se tie, joka siihen viepi, on näet toinen, pitempi ja kaukaisempi.[33] Mutta voinemme kai päästä ainakin sellaiseen selvyyteen, mikä vastaa taannoisia perustelujamme ja tutkimuksiamme.

– Eiköhän ole siihen tyydyttävä? hän kysyi; – minulle se ainakin toistaiseksi riittäisi.

– Niin, sanoin, – riittää se minullekin sangen hyvin.

– Älä siis väsähdä, hän sanoi, – vaan tutki asiaa.

– Eikö meidän siis, minä kysyin, – ole kerrassaan pakko myöntää, että meissä itsekussakin on samoja eri puolia ja luonteenlaatuja kuin valtiossa? Sillä eiväthän ne ole tähän joutuneet mistään muualta [kuin yksilöistä]. Olisihan naurettavaa, jos joku arvelisi, ettei urheus ole tullut valtioon sellaisista yksilöistä, joilla katsotaan olevan sitä ominaisuutta, niinkuin Thraakian ja Skythian ja yleensä pohjoisseutujen asukkaiden on laita, taikka jos joku olisi sitä mieltä opinhalusta, jonka voi sanoa olevan kotoisin parhaasta päästä meidän tienoiltamme, tai rahanhimosta, jonka varsinkin voi sanoa vallitsevan phoinikialaisten ja egyptiläisten keskuudessa.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Niin on siis sen asian laita, eikä sitä ole ollenkaan vaikea älytä.

– Eihän ole.

12. -- Mutta se kysymys on jo vaikea, suoritammeko noita eri toimintoja

samalla olemuksemme osalla vaiko eri toimintoja eri osalla – näitä osiahan on kolme; on siis niin, että yhdellä opimme, toisella kiivastumme ja kolmannella himoitsemme ravinnon ja sukupuolielämän ja muita näitä lähellä olevia nautintoja, taikka toiselta puolen niin, että suoritamme jokaista näistä toimista koko sielullamme, kun kerran johonkin suuntaudumme; nämä ovat ne seikat, joita on vaikea tyydyttävästi määrätä.

– Siltä minustakin näyttää, hän sanoi.

– Koettakaamme sentään seuraavalla tavalla määrätä, ovatko nämä kyvyt yksi ja sama, vai ovatko ne eri kykyjä.

– Millä tavoin?

– Ilmeistä on, ettei yksi ja sama olio yht'aikaa ota toimiakseen vastakkaisella tavalla eikä antautuakseen vastakkaisten vaikutusten alaiseksi, ei ainakaan samassa kohdassaan ja samaan esineeseen nähden; jos siis ehkä huomaamme tämän niissä tapahtuvan, voimme tietää, ettei siinä ollutkaan yksi ja sama olio, vaan useampia.

– Niin kai.

– Harkitsehan nyt mitä sanon.

– Puhu, hän sanoi.

– Onko mahdollista, että yksi ja sama olio samalla kohdallaan yht'aikaa pysyy paikallaan ja on liikkeellä?

– Ei suinkaan.

– Selvittäkäämme kuitenkin asia keskenämme vielä tarkemmin, jottemme edetessämme joutuisi erimielisyyteen. Jos ihminen seisoo paikallaan mutta liikuttaa käsiään ja päätään, ja joku väittää, että yksi ja sama henkilö yht'aikaa seisoo paikallaan ja liikkuu, niin emme kai myöntäne, että on sanottava niin, vaan vaatinemme kai sanottavaksi, että hänestä osa seisoo liikkumatta, osa taas liikkuu. Eikö niin?

– Kyllä.

– Ja jos se, joka sanoo tuolla tavoin, tekeytyisi vielä sukkelammaksi, viisastellen, että hyrräthän kokonaisinaan yht'aikaa ovat liikkumatta ja liikkuvat, kun ne seisoen kärjellään yhdessä paikassa pyörivät siinä, taikka että jokin muu esine, joka pyörii samassa paikassa, tekee samoin, niin emme sitä väitettä voi hyväksyä, sillä näiden esineiden paikallaan pysyminen ja liikkuminen eivät kohdistu samoihin niihin kuuluviin osiin, vaan me voimme sanoa, että niillä on itsessään sekä suoraa että pyöreätä [s.o. sekä akseli että kehä], ja että ne suoran osansa puolesta seisovat liikkumatta (ne näet eivät kallistu mihinkään suuntaan), mutta pyöreän osansa puolesta pyörivät. Mutta milloin esineen pyöriessä sen suora suunta samalla kallistuu oikealle tai vasemmalle tai eteenpäin tai taaksepäin, niin silloin esine ei missään suhteessa voi seisoa liikkumatta.

– Se on aivan oikein, hän sanoi.

– Ei mikään sellainen väite siis pane meitä ymmälle eikä saa meitä entistä enemmän uskomaan, että se, mikä on yksi ja sama olio, voi milloinkaan yht'aikaa samassa kohdassaan samaan esineeseen nähden olla vastakkaisten vaikutusten alainen tai että se voi olla kahdessa vastakkaisessa tilassa tai toimia kahdella vastakkaisella tavalla.

– Ei ainakaan minua, hän sanoi.

– Mutta kuitenkin, sanoin, – jottei meidän olisi pakko pitkälti käsitellä kaikkia sellaisia vastamuistutuksia ja todistaa, etteivät ne pidä paikkaansa, niin olettakaamme, että tämän asian laita on sellainen [kuin olemme esittäneet] ja menkäämme eteenpäin, sovittuamme siitä, että, jos asiat osoittautuvat olevan toisin kuin näin, kaikki olettamuksestamme johtuvat johtopäätökset raukeavat tyhjiin.

– Niin tulee tehdä, hän vastasi.

13. -- No etköhän, sanoin, -- aseta myöntämistä ja kieltämistä, jonkin

tavoittelemista ja sen vieromista, luoksensa vetämistä ja luotaan työntämistä ja kaikkia sellaisia, – etkö aseta niitä toistensa vastakohdiksi, oli sitten puhe siitä, mitä teemme, tai siitä, mikä meille tapahtuu? Sillä siinä ei ole eroa.

– Vastakohdiksi tietenkin, hän vastasi.

– Entä nälkää ja janoa ja yleensä haluja, ja samoin tahtomista ja toivomista, etkö niitä kaikkia lue nyt mainittuihin käsitelajeihin? Etkö esimerkiksi sano, että himoitsevan sielu aina tavoittelee sitä, jota se himoitsee, taikka että se koettaa vetää luoksensa sitä, mitä se toivoo omakseen, taikka taas että se, mikäli se tahtoo että jokin sille annetaan, tavoittaen mielitekonsa toteuttamista, myönnyttää sen itselleen nyökkäyksellä, ikäänkuin vastaisi jollekin kysyjälle?

– Kyllä.

– Entä edelleen: emmekö lue tahtomattomuutta ja haluamattomuutta ja himoitsemattomuutta samaan ryhmään kuin poistyöntämisen ja torjumisen ja kaiken sen, mikä on noille edellisille vastakkaista?

– Kuinkas muuten?

– Tulemmeko siis näin ollen väittämään, että on olemassa eräs sieluntoimintojen luokka, johon kuuluvat halut, ja että näiden samaisten halujen joukossa silmäänpistävimmät ovat ne, joita sanomme näläksi ja janoksi?

– Niin tulemme väittämään, hän vastasi.

– Eikö edellinen ole ruoan, jälkimmäinen juoman halua?

– Ovat.

– No onkohan jano, mikäli se on janoa, sielussa olevaa halua mihinkään enempään kuin siihen, minkä mainitsimme? Onko esimerkiksi jano kuuman tai kylmän, runsaan tai vähäisen tai lyhyesti sanoen minkään erityisenlaatuisen juoman haluamista? Vai onko niin, että, jos janoon yhtyy kuumuus, tämä tuottaa kylmän halua, jos kylmyys, kuuman halua? Ja jos jano, siksi että siihen yhtyy määrän runsaus, on suuri, niin tuottaako se silloin runsaan, ja, jos se on vähäinen, vähäisen juoman halua? Eiköhän vain ole niin, ettei itse janoaminen sinänsä koskaan kohdistu mihinkään muuhun kuin siihen, minkä halua se olennoltaan on, siis juomaan sinänsä, ja samaten nälkä ruokaan sinänsä?

– Niin on, hän vastasi; – jokainen halu sinänsä kohdistuu yksinomaan siihen esineeseen sinänsä, minkä halua se on, mutta se taas, mikä siihen tulee lisäksi, se kohdistuu siihen tai siihen eri laatuun.

– Kunhan ei vain joku, sanoin, – jos emme ole varuillamme, saa meitä ymmälle väittämällä, ettei kukaan halua juomaa, vaan hyvää juomaa, eikä ravintoa, vaan hyvää ravintoa;[34] sillä kaikkihan haluavat hyvää. Jos siis jano on halua, niin se kai on hyvän juoman tai muun halutun halua, ja samoin on muidenkin halujen laita.

– Niin, hän vastasi; – se, joka sanoo niin, ei näy puhuvan niinkään hullusti.

– Mutta kaikista, sanoin, – mitkä ovat sellaisia, että ne johonkin kohdistuvat, toiset, ne, jotka ovat sen tai sen laatuisia, kohdistuvat (niin minusta näyttää) johonkin sen tai sen laatuiseen, toiset taas kohdistuvat kukin sinänsä ainoastaan esineeseensä sinänsä.

– En ymmärtänyt, hän sanoi.

– Etkö ymmärtänyt, sanoin, – että suurempi on sellainen, mikä on jotakin suurempi.

– Kyllä.

– Eikö se ole pienempäänsä suurempi?

– On.

– Ja paljon suurempi suhtautuu sillä tavoin siihen mikä on paljon pienempi; eikö niin?

– Niin.

– Eiköhän myöskin taannoinen suurempi ole suurempi kuin taannoinen pienempi? Ja eikö tulevaisuuden suurempi ole suurempi kuin tulevaisuuden pienempi?

– No kuinkas muuten? hän sanoi.

– Ja eivätkö lukuisammat suhtaudu sillä tavoin vähälukuisempiin, ja kaksi kertaa suuremmat puolta pienempiin j.n.e., ja samoin painavammat köykäisempiin ja nopeammat hitaampiin ja edelleen tietenkin kuumat kylmiin ja kaikki näiden kaltaiset samaten?

– Juuri niin.

– Entä mitä on sanottava tietämyksistä? Eikö niiden laita ole samoin? Onhan tieto sinänsä tietoa tiedettävästä sinänsä (taikka siitä, mihin tietämisen on sanottava kohdistuvan), mutta erikoinen ja erikoisenlaatuinen tieto jonkin erikoisen ja erikoisenlaatuisen tiedettävän tietämistä? Tällä tavoin, tarkoitan: eikö talonrakentamiseen kohdistuva tieto, kun se oli syntynyt, eronnut muista tiedoista, niin että sille annettiin rakennustaidon nimi?

– Kuinkas muuten?

– Eiköhän se eronnut muista tiedoista siten, että se oli senlaatuinen, millainen ei mikään muu tieto ollut?

– Kyllä.

– Eikö se siis sentähden, että kohdistui erikoisenlaatuiseen tiedettävään, itsekin tullut erikoisenlaatuiseksi?

– Kyllä niin on.

14. -- No uskohan siis, -- jos näet nyt olet minut ymmärtänyt, -- minun

äsken tarkoittaneen sitä, että kaikki, mikä on sellaista, että se johonkin kohdistuu, yksinomaan sinänsä kohdistuu siihen sinänsä, mutta että se, mikä kohdistuu johonkin erikoisenlaatuiseen, on erikoisenlaatuista. Enkä suinkaan tarkoita, että se on sellainen kuin se, johon se kohdistuu, että siis tieto terveistä ja sairaalloisista itse on terve ja sairaalloinen, ja että tieto pahasta ja hyvästä itse on paha ja hyvä; vaan koska se ei ole tietoa siitä tiedettävästä sinänsä, johon se kohdistuu, vaan jostakin niin tai niin laatuisesta, ja tämä se oli terve tai sairaalloinen, niin siitä johtui, että se [tieto] itsekin tuli erikoisenlaatuiseksi, ja tämä sai aikaan sen, ettei sitä enää sanota yksinkertaisesti tiedoksi [eli tieteeksi], vaan, koska siihen on yhtynyt erikoinen laatu, lääketieteeksi.

– Ymmärrän, hän vastasi, – ja minusta asian laita näyttää olevan niin.

– No etköhän, kysyin, – lue janoa niihin, mitkä johonkin kohdistuvat, ja etkö katso sen olevan sitä, mikä se on, suhteessa johonkin?[35]

– Kyllä, hän vastasi, – onhan jano juoman janoamista.

– Eikö siis ole niin, että erikoisenlaatuiseen juomaan kohdistuu erikoisenlaatuinen janokin, mutta ettei jano sinänsä kuitenkaan ole runsaan eikä vähäisen, ei hyvän eikä huonon, sanalla sanoen ei minkään erikoisenlaatuisen juoman janoa, vaan sinänsä kohdistuu juomaan sinänsä?

– Aivan niin.

– Janoavan sielu ei siis, mikäli se janoaa, halua mitään muuta kuin juoda, ja sitä se toivoo ja siihen pyrkii.

– Sehän on selvää.

– Jos nyt jokin tempaa sielun, silloin kuin se janoaa, pois toiseen suuntaan,[36] niin eiköhän sielussa silloin liene jotakin muuta kuin itse se, mikä tuntee janoa ja ajaa miehen juomaan niinkuin se ajaa elukan? Sillä väitämmehän, ettei sama samalla osallaan voi samaan esineeseen nähden toimia vastakkaisella tavoin.

– Eihän se.

– Niinkuin ymmärtääkseni ei sovi sanoa jousimiehestä, että hänen kätensä yht'aikaa työntävät jousta hänen luotaan ja vetävät sitä hänen puoleensa, vaan että se käsi, mikä työntää jousta poispäin, on toinen, ja se, mikä vetää sitä, toinen.

– Aivan niin, hän sanoi.

– No voimmeko sanoa, että joskus jotkut kyllä janoavat, mutta eivät tahdo juoda?

– Sehän tapahtuu useille ja usein, hän vastasi.

– Mitä siis, kysyin, – on heistä sanottava? Eiköhän, että heillä on sielussaan toiselta puolen se, mikä käskee heidän juoda, toiselta puolen se, mikä estää heidät juomasta, ja että jälkimmäinen on toinen kuin se, mikä käskee, ja voimakkaampi kuin tämä?

– Niin minusta näyttää olevan, hän vastasi.

– No eikö se, mikä tuollaista estää, sukeudu – milloin se sielussa ilmenee – järkevästä harkinnasta, ja se taas, mikä ajaa ja vetää, synny siihen erityisten tilojen ja taudinilmausten vaikutuksesta?

– Niin näkyy olevan.

– Emme siis päättäne järjettömästi, sanoin, – kun päätämme, että noita sielun eri osia on kaksi, toinen eri osa kuin toinen, ja sanomme sen, jolla se harkitsee, sen järki-osaksi, sen taas, jolla se lempii ja isoo ja janoo ja pyristelee muiden halujen vallassa, sen järjettömäksi ja himokkaaksi osaksi, eri himojen tyydyttelyn ja nautintojen seurakumppaniksi.

– Niin, hän sanoi, – kyllä voimme syystä olla sitä mieltä.

– Olkoon siis meidän puoleltamme todettu, että sielussa on nämä kaksi osaa. Entä intomieli, se, jolla kiihdymme, onko se kolmantena sielun osana, vai lieneekö se luonnostaan samanluontoinen kuin jompikumpi edellisistä?

– Kenties, hän vastasi, – se on samanluontoinen toisen, nimittäin himoisuuden kanssa.

– Mutta, sanoin, – olen joskus kuullut kerrottavan, ja uskon sen todeksi, että kun Aglaionin poika Leontios[37] kerran kulki Peiraieuksesta kaupunkiin päin pohjoista linnoitusmuuria pitkin, ulkopuolella muuria, hän oli huomannut ruumiita viruvan mestauspaikalla; silloin hän yht'aikaa oli tuntenut himoa niitä nähdä ja inhoa sitä vastaan sekä oli kääntynyt pois. Ja kotvan aikaa hän oli kamppaillut ja kaihdellut näkyä; mutta tuo himo sai hänestä voiton ja hän repäisi silmänsä apoauki ja juoksi ruumiiden luo ja sanoi: "Kas vain, te kirotut, nauttikaa nyt kylliksenne tuosta ihanasta näystä!"

– Olen itsekin kuullut sen jutun, hän huomautti.

– Tämä kertomus sentään osoittaa, että vihankiihko joskus taistelee himoja vastaan, niinkuin eri olio toista vastaan.

– Sen se kyllä osoittaa, hän sanoi.

15. -- Emmekö muutenkin, kysyin, -- usein huomaa, että ihminen, kun

himot väkisin, vasten hänen järkevää harkintaansa, koettavat saada hänet valtansa alaiseksi, toruu itseänsä ja on vihoissaan sille, mikä hänen omassa itsessään koettaa häntä pakottaa, ja että sellaisessa henkilössä – ikäänkuin olisi kahden taistelua – kiihkomieli [eli viha] rupeaa järjen taistelutoveriksi? Sitä taas, että se asettuisi himojen puolelle, kun järki säätää, ettei saa sitä vastustaa, sitä et luullakseni väittäne havainneesi itsessäsi tapahtuneeksi, etkä luullakseni kessään muussakaan.

– En, kautta Zeuksen, hän vastasi.

– Entä edelleen, sanoin: – kun joku oman käsityksensä mukaan on tehnyt toiselle vääryyttä, eikö hän silloin, kuta jalompi hän on, sitä vähemmin voi suuttua, vaikkakin saa kärsiä nälkää ja vilua ja mitä muuta sellaista tahansa sen henkilön puolelta, jonka hän katsoo olevan oikeassa kohdellessaan häntä sillä tavoin? Ja eikö hänen vihansa, niinkuin juuri sanon, kieltäydy nousemasta sitä henkilöä vastaan?

– Se pitää paikkansa, hän vastasi.

– Ja kuinkas onkaan: kun joku katsoo kärsivänsä vääryyttä, eikö hän silloin ole kuohuksissaan ja suutuksissaan ja taistele sen asian puolella, mikä hänestä on oikeudenmukainen, niin hyvin nälässä kuin vilussa ja kaikissa sellaisissa kärsimyksissä,[38] ja pidä lujasti puoliansa ja voittaa, luopumatta jalosta kiihkostaan, kunnes hän joko saavuttaa päämääränsä tai saa surmansa taikkapa sitten talttuu oman järkensä käskystä, niinkuin koira, jonka paimen[39] huudollaan saa saaliistaan luopumaan.

– Niin, tämä käy hyvin yhteen perustelusi kanssa, hän vastasi; – sillä olemmehan valtiossamme asettaneet puolustusväkemme ikäänkuin koiriksi, joiden on toteltava hallitusmiehiä, nämä kun ovat ikäänkuin valtion paimenia.

– Hyvinpä älyät, sanoin, – mitä tarkoitan. Mutta tokkohan tämän ohessa älyät toisenkin seikan?

– Minkä?

– Sen, että meillä nyt on päinvastainen mielipide intomielestä [eli kiihkomielestä] kuin äsken.[40] Silloin näet arvelimme sen olevan jotakin himon kaltaista, nyt taas sanomme sen olevan kaukana siitä ja väitämme, että se sielun sisäisessä sodassa paljon enemmän asettuu harkitsevan järjen puolelle.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Tokkohan näin ollen sanomme sen olevan jotakin muuta kuin tämäkin, vai sanommeko, että se on jokin järjen laji, niin ettei sielussa olisi kolmea eri osaa, vaan kaksi, järkevästi harkitseva ja himokas? Vai onko niin, että, niinkuin valtiossa nuo kolme luokkaa, rahanansaitsija-, puolustaja-, neuvottelijaluokka yhdessä pitivät sen koossa, samoin sielussa kolmantena on tämä intomieli, joka on luontoperäisenä järjen liittolaisena, jollei huono kasvatus ole sitä turmellut?

– Kyllä sen täytyy olla kolmas sielun osa, hän sanoi.

– Niin, sanoin, – jos se nimittäin osoittautuu joksikin muuksi kuin järki, niinkuin olemme huomanneet sen olevan jotakin muuta kuin himokkuus.

– Mutta sehän, hän sanoi, – käy helposti näkyviin. Voihan sen havaita lapsukaisistakin, että he heti synnyttyään ovat täynnä kiihkoa, ja että taas järjellistä harkintaa toiset eivät näy saavuttavan koskaan, ja enimmät vasta myöhään.

– Totta Zeus, sanoin, – siinäpä puhuit oivallisesti. Saattaapa vielä eläimissäkin huomata, että asian laita on niin. Ja tämän lisäksi on todistamassa myöskin taannoin[41] mainitsemamme Homeroksen lause:

    "Rintaans' urho jo löi, sydämelleen hilliten haastoi",

sillä siinähän Homeros on selvästi kuvannut, mitenkä se, mikä [ihmissielussa] harkinnan nojalla punnitsee parempaa ja huonompaa, nuhtelee sitä [sielun osaa], mikä harkitsemattomasti antautuu vihan vimmaan, niinkuin toinen olio nuhtelee toista.

– Ilmeisesti olet oikeassa, hän sanoi.

16. -- Vaivoin olemme siis, sanoin, -- tästä aallokosta päässeet

maihin, ja olemme syystä yhtä mieltä siitä, että valtiossa ja jokaisen yksilön sielussa on samat perusosat ja että näitä on luvultaan yhtä monta.

– Niin on.

– Eikö näin ollen se johtopäätös jo ole välttämätön, että yksilökin on viisas samalla tavoin ja samalta perusosaltaan kuin valtiokin oli?

– Kuinkas muuten?

– Ja että valtiokin on urhoollinen saman osansa vuoksi ja samalla tavoin kuin yksilö on urhoollinen, ja että molemmat kaikessa muussakin suhtautuvat hyveeseen [eli kunnollisuuteen] samalla tavoin?

– Siitä ei pääse.

– Tulemmepa siis luullakseni, Glaukon, väittämään, että mies on oikeamielinenkin samalla tavoin kuin valtio oli oikeamielinen.

– Sekin on kerrassaan välttämätön johtopäätös.

– Mutta emmehän mitenkään ole unohtaneet sitä, että valtion oikeamielisyys oli siinä, että sen kolme ihmisluokkaa suoritti kukin omaa tehtävätänsä.

– En luule meidän sitä unohtaneen, hän vastasi.

– Meidän on siis muistettava, että meistäkin jokainen, jonka sielun eri puolet suorittavat kukin omia tehtäviänsä, tulee samalla olemaan oikeamielinen ja suorittamaan omia tehtäviään.

– Se täytyy tyystin muistaa, hän sanoi.

– Eiköhän siis järki-osan tule hallita, koska se on viisas ja sillä on huolenpito sielusta kokonaisuudessaan, ja kiihko- [eli into-]mielen olla sille kuuliainen ja sen sotaliittolainen?

– Kyllä, kaikin mokomin.

– Ja eiköhän siis, niinkuin olemme lausuneet,[42] Muusain taiteen ja voimistelun yhdistelmä tule saamaan niitä sopusointuun, siten että se edellistä [s.o. järki-osaa] jännittää ja vartuttaa jaloilla sanoilla ja opeilla mutta lauhentaa jälkimmäistä [s.o. kiihkomieltä] lauhduttavilla puheilla ja kesyttää sitä sävelillä ja rytmillä?

– Niin tietenkin, hän vastasi.

– Ja kun molemmat on näin kehitetty ja ne ovat toden totta oppineet omat tehtävänsä ja saaneet tällaisen kasvatuksen, niin ne tulevat hallitsemaan himokkuutta, joka tietenkin jokaisessa ihmisessä on runsain sielun osa ja luonnoltaan kerrassaan kyllästymätön, ja ne tulevat valvomaan, ettei se täytä itseänsä ruumiin niin sanotuilla nautinnoilla ja siten kasva suureksi ja vahvaksi, niin ettei se pysy omissa tehtävissään, vaan pyrkii orjuuttamaan ja hallitsemaan sellaista, mitä sen, itse luontonsa vuoksi, ei sovi hallita, ja siten heittää nurin kaikkien koko elämän.[43]

– Aivan niin, hän sanoi.

– Ja eivätköhän ne kaksi, sanoin, – parhaiten suojele koko sielua ja ruumista ulkonaisiltakin vihollisilta, siten että toinen harkitsee, toinen taistelee, noudattaen hallitsevan sielunosan johtoa ja urhoollisuudella pannen sen päätökset toimeen?

– Se pitää paikkansa.

– Ja urhoolliseksi, niin arvelen, sanomme tähän sielun osaan nähden itsekunkin, kun hänen intomielensä tuskissa ja nautinnoissa pitää horjumatta kiinni järjen määräyksistä siitä, mikä on pelättävä, mikä ei.

– Se on oikein, hän sanoi.

– Ja viisaaksi sanomme miehen tuon vähäisen sielunosan vuoksi, mikä hänessä hallitsi ja antoi nuo määräykset, – koska silläkin puolestaan[44] on itsessään tietoa siitä, mikä on hyödyksi niin hyvin kullekin sielun osalle kuin kaikkien kolmen osan koko yhteisölle.

– Kyllä niin on.

– Entä edelleen: emmekö sano häntä tervemieliseksi [s.o. lähinnä itsensähillitseväksi, sophron] näiden samojen sielunosien keskinäisen ystävyyden ja sopuisuuden vuoksi, kun sekä hallitseva osa että molemmat hallittavat osat ovat yhtä mieltä siitä, että järkevästi harkitsevan osan tulee hallita, eivätkä kapinoitse tätä vastaan?

– Eihän tervemielisyys [sophrosyne], hän vastasi, – mitään muuta olekaan kuin juuri tätä, valtiossa yhtä hyvin kuin yksilössäkin.

– Mutta tuleehan yksilö olemaan oikeamielinen juuri tuon usein esittämämme ominaisuuden vuoksi[45] ja esittämällämme tavoin?

– Niin täytyy kuin täytyykin olla.

– Edelleen, minä sanoin: – eihän oikeamielisyys yksilössä suinkaan käy meille epäselvemmäksi,[46] niin että se näyttää olevan jotakin muuta kuin miksi se osoittautui valtiossa?

– Ei minun nähdäkseni, hän vastasi.

– Niin, sanoin; – sillä jos sielussamme vielä on jotakin epäilystä, niin saatamme päästä täyteen varmuuteen siten, että oikeamielisyyteen sovitamme arkiluontoisia seikkoja.

– Mimmoisia?

– Esimerkiksi jos meidän sekä tuohon valtioomme että yksilöön nähden, joka synnynnäisen luontonsa ja kasvatuksensa vuoksi on tullut tuon valtion kaltaiseksi, olisi julistettava, uskommeko, että hän, otettuaan vastaan hänelle uskottua kultaa tai hopeata, kavaltaa sen, niin kenen luulet uskovan sellaisen miehen sen tekevän pikemmin kuin kaikkien niiden, jotka eivät ole sellaisia?

– En luule kenenkään sitä uskovan, hän vastasi.

– Eiköhän tämä mies myöskin liene kaukana pyhänryöstöistä ja varkauksista ja kavalluksista, kohdistuivatpa sellaiset teot yksityiselämässä ystäviin tai julkisessa elämässä valtioihin?

– Kaukana kerrassaan.

– Eikä hän tietenkään niin mitenkään saata olla petollinen, olivat sitten kyseessä valat tai muut välipuheet?

– Kuinka se olisi mahdollistakaan?

– Ja aviorikokset ja vanhempien hoidon ja jumalien palveluksen laiminlyömiset ovat tietenkin kaikille muille enemmän ominaiset kuin tällaiselle miehelle?

– Kaikille muille, hän vastasi.

– No eiköhän kaikki tämä johdu siitä, että jokainen hänessä oleva sielunosa toimittaa oman tehtävänsä, koskipa asia hallitsemista tai hallituksenalaisuutta?

– Juuri siitä, eikä mistään muusta.

– Vieläkö siis haet mitään muuta oikeamielisyyden olemusta kuin sitä, että se on se voima, joka luopi sellaiset miehet ja sellaiset valtiot?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – en minä ainakaan.

17. -- Onpa unelmamme täydellisesti toteutunut, niinkuin sanoimme

aavistavamme:[47] olemme heti valtiomme perustamiseen ryhtyessämme jonkin jumalan avulla osuneet oikeamielisyyden alkuperään ja niin sanoaksemme peruskuvaan.

– Aivan niin.

– Niin, mutta itse asiassapa, Glaukon hyvä, tämä olikin oikeamielisyyden kuva – ja juuri sen vuoksi se olikin meille hyödyksi[48] – se nimittäin, että ihminen, joka on suutariksi luotu, tekee oikein suorittaessaan suutarintyötä eikä mitään muuta, ja kirvesmieheksi luotu kirvesmiehentyötä, ja samoin muihin töihin nähden.

– Se on selvää.

– Niin, todellisuudessa oikeamielisyys nähtävästi kyllä oli jotakin sentapaista, mutta ei sillä tavoin, että se koski ihmisen kykyjen ulkonaista toimintaa, vaan niin, että se kohdistui hänen sisäiseen toimintaansa, hänen omaan todelliseen itseensä ja siihen, mikä toden totta on hänen omaansa; hän ei näet salli olemuksensa minkään eri puolen tehdä toisille kuuluvia töitä eikä sielun eri osien sekaantua toistensa tehtäviin, vaan hän on toden totta järjestänyt omat asiansa hyvin, on itse tullut oman itsensä hallitsijaksi ja ohjaajaksi ja oman itsensä ystäväksi, ja soinnuttanut yhteen nuo kolme osaa[49] ihan kuin sävelikön kolme pääsäveltä, ylimmän, alimman ja keskimmäisen sekä ne, joita sattuu olemaan näiden välillä. Ja kun hän on sitonut nämä kaikki yhteen ja moninaisesta tullut kaikin puolin yhtenäiseksi, tervemieliseksi [sophron] ja tiivisliitoksiseksi, silloinpa hän jo saattaa toimia, minkä toimii, – olipa kyseessä varain hankkiminen tai ruumiin hoito tai jokin valtiollinen toimi tai yksityiset liikeasiat – sillä tavoin, että hän kaikissa näissä katsoo ja sanoo oikeudenmukaiseksi ja jaloksi sen toiminnan, mikä säilyttää tämän kannan ja siihen myötävaikuttaa, viisaudeksi taas sen tiedon, mikä tätä toimintaa ohjaa, mutta vääräksi sen menettelytavan, mikä aina vain sitä heikontaa, ja tietämättömyydeksi sen käsitystavan, joka taas tätä toimintaa ohjaa.

– Ihan totta, Sokrates, hän sanoi.

– No niin, sanoin; – ja jos väitämme löytäneemme sekä oikeamielisen miehen ja oikeamielisen valtion että niissä olevan oikeamielisyyden tosiolemuksen, niin ei luullakseni mitenkään voi sanoa meidän valehtelevan.

– Kautta Zeuksen, hän sanoi, – eihän suinkaan.

– Väitämmekö siis näin?

– Väitämme.

18. -- Niin siis olkoon, sanoin; -- ja tämän jälkeen meidän on -- niin

arvelen – tarkastettava väärämielisyyttä.

– Se on selvää.

– Eikö siis ole niin, että sen taas täytyy olla jonkinlainen noiden sielun kolmen eri osan eripuraisuus ja monihääriväisyys ja niiden sekaantuminen toistensa tehtäviin ja jonkin eri osan kapinaannousu sielun kokonaisuutta vastaan päästäkseen siinä hallitsemaan, vaikk'ei hallitseminen ole sen asiana, vaan se päinvastoin luonnostaan on sellainen, että sen sopii orjana palvella sitä sielunosaa, mikä kuuluu hallituskykyiseen lajiin? Jotakin sellaista sielun eri osien sekasortoa ja harhaa tulemme – niin minusta näyttää – väittämään väärämielisyyden ja kurittomuuden ja pelkuruuden ja tietämättömyyden ja sanalla sanoen kaiken kehnouden olevan.

– Niin, juuri sitä väitämme näiden olevan, hän vastasi.

– Eiköhän meillä siis, sanoin, – ole jo selvästi näkyvissä mitä vääryyden harjoittaminen ja väärä teko, sanalla sanoen tämä kaikki on, jos kerran olemme selvillä niin hyvin väärämielisyydestä kuin oikeamielisyydestäkin?

– Kuinka niin? hän kysyi.

– Sentähden, vastasin, – että ne eivät ole toisenlaisia kuin terveelliset ja epäterveelliset asiat: ne ovat sielussa samaa kuin nämä ovat ruumiissa.

– Millä tavoin? hän kysyi.

– Terveelliset kai tuottavat sille terveyttä, epäterveelliset sairautta.

– Kyllä.

– Eiköhän myöskin oikeudenmukaisten töiden tekeminen luo oikeutta, ja oikeudenvastaisten tekeminen vääryyttä?

– Se on välttämätöntä.

– Ja terveyden tuottaminen on siinä, että saadaan ruumiin ainekset luonnonmukaisesti hallitsemaan toinen toistaan ja alistumaan toinen toisensa hallittavaksi; sairauden tuottaminen taas siinä, että saatetaan ne luonnonvastaisesti hallitsemaan toisiaan ja olemaan toistensa hallittavina?

– Kyllä niin on.

– No eiköhän taas, kysyin, – oikeamielisyyden tuottaminen ole siinä, että saatetaan sielun eri osat luonnonmukaisesti hallitsemaan toisiansa ja alistumaan toistensa hallittaviksi, ja väärämielisyyden tuottaminen siinä, että ne saatetaan luonnonvastaisesti toisiansa hallitsemaan ja tottelemaan?

– Tietenkin, hän vastasi.

– Hyvä siis näkyy olevan jonkinmoinen sielun terveys ja kauneus ja hyvä kunto, paha taas sen sairautta ja rumuutta ja huonoa kuntoa.

– Niin on.

– Eivätkö siis myöskin jalot harrastukset vie hyveen omistamiseen ja rumat paheen omistamiseen?

– Se on välttämätön johtopäätös.

19. -- Jäljellä näkyy siis olevan tutkimus siitä, onko taas edullista

harjoittaa oikeutta, harrastaa jaloja harrastuksia ja olla oikeamielinen, pysyipä sitten se, että on sellainen, salassa tai ei,[50] vai onko etua siitä, että harjoittaa vääryyttä ja on väärämielinen (jos näet välttää rangaistuksen eikä rangaistuksesta muutu paremmaksi).

– Mutta Sokrates, hän sanoi, – minusta tämä tutkimus jo näyttää käyvän naurettavaksi, jos ollaan sitä mieltä, ettei kannata elää, kun ruumiin laatu turmeltuu, ei edes vaikka olisi tarjona kaikki ruoat ja juomat, kaikki rikkaus ja kaikki valta, mutta että, kun itse sen perusvoiman laatu, johon elämämme perustuu, joutuu sekasortoon ja turmeltuu, ihmisen siitä huolimatta kannattaa elää, jos hän vain voi tehdä kaiken muun, mitä hän haluaa, – paitsi ei sitä minkä avulla hän voi vapautua paheesta ja väärämielisyydestä ja saavuttaa oikeamielisyyden ja hyveen, – kun näet kerran on käynyt ilmi, että molemmat [väärämielisyys ja oikeamielisyys] ovat sellaisia, jollaisiksi olemme ne esittäneet.

– Kyllä se on naurettavaa, sanoin. – Mutta koska kerran olemme saapuneet kohdalle, jolta käy mitä selvimmin havaitseminen, että asian laita on tämmöinen, niin emme saa väsähtää.

– Zeuksen tähden, hän sanoi, – emme mitenkään saa uupua.

– Astu siis nyt tänne, sanoin, – jotta näkisit, kuinka monta kehnouden lajia minusta näkyy olevan, – sellaisia lajeja nimittäin, joita kannattaa tarkastaa.

– Seuraan kanssasi, hän sanoi; – siis puhu!

– Kun näet olemme kohonneet tälle perustelumme kohdalle, olen ikäänkuin tähystystornista näkevinäni, että hyvettä on yksi ainoa laji, mutta huonoutta lukemattomia, ja niiden joukossa neljä lajia, joita kyllä kannattaa ottaa huomioon.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Yhtä monta, sanoin, – kuin on sellaisia valtiojärjestyksiä, jotka muodostavat eri lajeja, yhtä monta näkyy olevan sielunkin järjestysmuotoja.

– Kuinka monta siis?

– Viisi valtioiden järjestysmuotoa ja viisi sielua.[51]

– Sanohan, hän lausui, – mitkä ne ovat.

– Sanon, vastasin, – että yksi valtion muoto lienee juuri tämä, minkä olemme esittäneet; ja sille voidaan antaa kaksi nimeä. Jos näet hallitsevien piirissä on yksi mies, joka on kaikkia muita etevämpi, voidaan tätä valtiota sanoa kuningaskunnaksi, jos taas useampia, niin parhainten vallaksi [eli aristokratiaksi].

– Se pitää paikkansa, hän sanoi.

– Tämänpä siis sanon yhdeksi ainoaksi lajiksi, selitin, – sillä oli siinä hallitsijana yksi tai useammat, niin ne eivät horjuttane valtion tähdellisiä lakeja, koska ovat saaneet sen kasvatuksen ja opetuksen, minkä olemme esittäneet.

– Eihän se ole luultavaa, hän sanoi.

Selityksiä IV kirjaan.

[1] 419 A. Omia uhrejaan: uhritilaisuudet päättyivät yleensä juhla-aterioihin, joissa uhrieläinten lihoja syötiin. Koska Platonin valtion "vartijoilla" ei ole mitään karjaa eikä myöskään rahoja teuraiden ostamiseen, heillä ei ole tilaisuutta panna sellaisia juhla-aterioita toimeen.

[2] 420 C. Muovaillessamme... onnellista valtiota emme ota erilleen muutamia... sen jäseniä ja tee näitä onnellisiksi, vaan valtion kokonaisuudessaan, ja sen jälkeen tarkastamme vastakkaista laatua olevaa valtiota: se vertaileva tarkastus, josta tässä puhutaan, pannaan toimeen VIII:nnessa ja IX:nnessä kirjassa.

[3] 420 C. Jos... värittelisimme kuvapatsaita: tunnettua on, että kreikkalaisten oli tapana väritellä marmori- (ja yleensä kivi-) kuvapatsaitaan. Tämä maalaus rajoittui parhaasta päästä tukkaan, silmäteriin, silmäripsiin, kulmakarvoihin ja pukineiden reunuksiin.

[4] 420 E. Tulensa ääreen: "tuli" tässä = savenvalajan uunissa palava liekki, jossa hänen valmistamansa astiat tai muut tuotteet oli koviksi poltettava. – Kemujenomaiseen järjestykseen asettautuneina: alkutekstin sanamuodon mukaan: "asettuneina vasemmalta oikeaan"; tällä kaiketi tarkoitetaan, että kemujen osanottajat ruokailusohvillaan loikoivat arvonsa mukaisessa järjestyksessä, niin että kunkin osanottajan oikealla puolella aina lepäsi arvokkaampi henkilö.

[5] 421 B. Mutta se, joka puhuu... mutta ei valtiosta: teksti tuntuu tässä kohden olevan virheellinen; varsinkin tuntuu maanviljelijäin mainitseminen tässä paikassa aiheettomalta. Paikkaa on koetettu parantaa konjektuurien avulla, mutta tyydyttävään tulokseen ei ole päästy.

[6] 422 C. Meidän kilpataistelijamme: tietysti tässä tarkoitetaan ihannevaltion soturiluokkaa.

[7] 422 E. Kuten pelissä sanotaan: viittailu lautapelin tapaiseen n.s. "kaupunki"-peliin, jossa "kaupunkeina" muka olivat ne ruudut, joihin lauta oli jaettu; näkyypä "kaupunki"-nimellä myöskin erityisesti tarkoitetun niitä ruutuja, jotka pelissä olivat eri pelaajain alueina.

[8] 423 C. Aikaisemmin: ks. III 415 B, C.

[9] 424 A. Pantava yhteiseksi kaikki mikä ystävyksillä on: tässä Platon ensimmäisen kerran varovaisesti viittailee siihen, että vartijoilla tulee olla naiset ja lapset yhteisinä. Tätä omituista säädöstä hän sitten Glaukonin ja Adeimantoksen vaatimuksesta V:nnen kirjan alussa ryhtyy lähemmin perustelemaan ja kehittämään, ja sitä selvittelyä jatkuu VII:nnen kirjan loppuun asti.

[10] 424 A. Valtio... yhä kasvaa niinkuin ympyrä: tätä hämärää lausetta on koetettu selittää useilla eri tavoin. Niinpä on m.m. arveltu, että ympyrän kasvamisella lähinnä tarkoitetaan pyörivän renkaan (pyörän tai vanteen) yhä kiihtyvää vauhtia; toiset taas ovat olleet sitä mieltä, että lauseessa tarkoitetaan sitä alati laajenevaa ympyrää, joka syntyy vedessä, kun siihen heitetään kivi. Todennäköisemmältä tuntuu J. Adamin selitys, jonka mukaan Platonilla tätä vertauskuvallista lausepartta käyttäessään on ollut mielessään ympyrän kehän piirtäminen harpin avulla: harpin liikkuvan haaran edetessä kehä yhä kasvaa ja laajenee, kunnes se on saavuttanut ratansa ylimmän kohdan. Tämän saavutettuaan se näköjään kääntyy alaspäin, kunnes se on yhtynyt lähtökohtaansa; silloin kehä tietenkin on valmiina. – On myöskin lausuttu se arvelu, että Platonin mielessä ihmisen luonnonlaadun kehitys ja kasvatuksen jokaisessa sukupolvessa uudistuva vaikutus on kuvautunut jonkinmoisena kiertoliikkeenä, joka aina alkaa uudestaan kulloinkin saavutetulta kohdalta. Tämä ajatus on kuitenkin perin vaikea, jottemme sanoisi mahdoton, saada tekstistä luetuksi.

[11] 424 B. Ainapa parhaimmaks' j.n.e.: nämä sanat lausuu Odysseian I laulussa (351, 352) Telemakhos. – Huom. ettei Platonin sitaatti ole täysin yhtäpitävä Odysseiamme säkeiden kanssa.

[12] 424 C. Damon: ks. III 400 B ynnä Sel.

[13] 424 E. Alusta alkaen: tällä kai lähinnä tarkoitetaan sitä perustelua, joka alkoi 424 A. – "Leikin": tätä sanaa käyttäessään Platonilla on, niinkuin J. Adam on huomauttanut, mielessään se Adeimantoksen äsken mainitsema käsitys, jonka mukaan Muusain taide on muka vaaratonta leikkiä vain. Hänen oma ajatuksensa on se, että, jos Muusain taiteen voikin sanoa leikiksi, leikinkin on oltava valtion lain ja järjestyksen mukainen.

[14] 425 C. Toriasioista: kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa tori eli agora oli toiselta puolen kaupan, pankkiiriliikkeen ja yleensä kaikenlaisten liikeasiain paikkana, toiselta puolen julkisen ja virallisen elämän varsinaisena keskuksena. Ateenassa kansankokous oli kyllä siirretty agoralta Pnyks-kummulle (joskus teatteriin), mutta agoralla (ja sen varrella olevissa pylväskäytävissä ja julkisissa rakennuksissa) yhä suoritettiin useita valtiollisia ja oikeudellisia toimia; niinpä siellä m.m. naulattiin julki kaikenlaisia kanteita, arvottiin tuomareita j.n.e. – Kotielämähän oli Ateenassa (niinkuin vanhassa Kreikassa ylipäätään) heikosti kehittynyttä; siitä johtui, että miehet viettivät melkoisen osan päivää torilla, josta siten tuli heidän yleinen seurustelupaikkansa. Käyttäen Sokratesta puhetorvenaan Platon esillä olevassa "Valtion" paikassa leimaa kaiken tämän monipuolisen puuhailun ja – tyhjäntoimittelun "toriasioiksi", ilmaisten tällä sanalla halveksintansa. Historiallinen Sokrates ei suinkaan vieronut toria eikä sen ihmisvilinää; olihan hänen tapojansa sielläkin puhutella nuorukaisia sytyttääkseen heissä totuudenkaipuun pyhän kipinän.

[15] 425 D, E. Enimmän osan siitä, mikä on säädettävä... he itse helposti keksivät: käytännöllisen elämän yksityiskohtaista säännöstelyä Platon ei pidä tarpeettomana, mutta hänen mielestään se ei kuulu ihannevaltion perustajien tehtäviin. Jos näet nämä perustajat ovat oikein laatineet vartijain kasvatuksen perussäännöt ja vartijat ovat ne tyystin omaksuneet, niin he kyllä itse – se on hänen vakaumuksensa – pystyvät tarpeellisten erikois-säädösten laatimiseen.

[16] 426 E. Hydra: vesikäärme. Tarun mukaan Herakles silpoi Lerna-järven hydralta, tuhoisalta monipäiseltä hirviöltä, pään toisensa perästä, mutta sijalle kasvoi aina kaksi päätä, kunnes Herakles käski toverinsa Iolaoksen heti polttaa katkaistut kaulat kekäleellä, jolloin uusia päitä ei enää päässyt kasvamaan esille.

[17] 427 C. Niin rohkeasti kuin Platon suunnittelikin valtion täydellistä uudistamista, hän kuitenkin (samoin kuin Sokrateskin) katsoi perinnäisten uskonnollisten muotojen ja menojen hurskaan säilyttämisen ja kunnioittamisen ylen tärkeäksi; vrt. myös "Lait" VI 759 D. – Napa: Delphoin Apollonintemppelissä oli kahden pronssikotkan vartioima puolipallon muotoinen marmorinen kohoke, joka muka oli maan napa (omphalós) eli keskipiste.

[18] 427 D. Olipa ... jumalilta ja ihmisiltä kätkettynä tai ei: vrt. II 367 E.

[19] 427 E. Olisi epähurskasta, jollet koettaisi ... auttaa oikeamielisyyttä: vrt. II 368 B, C.

[20] 427 E. On siis selvää j.n.e.: Platon tässä päättelee, että, koska hänen ihannevaltionsa, jos se on alusta pitäen oikein järjestetty, on täydellisesti hyvä, niin täytyy olettaa, että siinä on neljä perushyvettä: viisaus, urhoollisuus, tervemielisyys (= itsehillintä eli siveellinen maltti, kr. sophrosyne, ks. I 364 A ynnä Sel.) ja oikeamielisyys. Tässä meitä kohtaa ensi kerran oppi neljästä perushyveestä, jolla sittemmin on ollut niin tärkeä sija kreikkalaisten siveysopillisessa ajattelussa. Näistä perushyveistä puhuessaan Platon näkyy ilman muuta omaksuvan yleisesti tunnetun ja tunnustetun opinkappaleen, – jota hän puolestaan kyllä on saattanut kiteyttää entistä täsmällisemmäksi, kiinteämmäksi ja järjestelmällisemmäksi.

[21] 428 D. Vast'ikään: III 414 B.

[22] 429 C. Säilyttämistä [eli voimassa pitämistä]: Kreik. tekstissä on soteria, jonka sanan käsitepiiriin sisältyvät sekä pelastus ja säilyminen että säilyttäminen eli voimassa pitäminen.

[23] 430 A. Khalestran natroni: kreik. khalesttáion eli täydellisemmin khalestráion litron, luultavasti luontoperäinen natroni, jota saatiin Makedonian Khalestrasta.

[24] 430 B. Tämän lähinnä Glaukon-veljensä suuhun panemansa ajatuksen Platon täydellisesti omaksuu. Valtion kansalaisen (jopa itse valtionkin) urhoollisuutta selvitellessään hän siis asettuu sille kannalle, että urhea mielenlaatu, mikäli se ei perustu tieteelliseen todisteluun, on pelkästään oikea mielipide, orthé' doksa (siitä nimittäin, mikä toden totta on pelättävä, mikä ei). Voihan jonkinmoista urheutta ilmetä orjassakin, vieläpä elukassakin! Mutta sellainen urheus ei ole urhoollisuutta tämän sanan jaloimmassa, oleellisimmassa merkityksessä, vaan sitä on pikemmin katsottava tosi-urhoollisuuden vastakohdaksi, vaikkakin lainmukainen kasvatus onkin saattanut sitä jossakin määrin lujittaa (vrt. 429 C ynnä Sel.)

[25] 430 C. Tätä asiaa käsittelemme toiste... tarkemmin, jos haluat: tätä käsittelyä emme tapaa "Valtio"-teoksessa; Glaukon ei ilmaise sitä haluavansa, vaan asia saa jäädä sikseen.

[26] 433 A. Taikkapa eräs sen laji: näillä sanoilla Platon näkyy tarkoittavan sitä, että eri yksilöiden (ja ihmisluokkien) erilaisiin kykyihin perustuvan työnjaon käsite mahduttaa itseensä sellaistakin, mitä ei suorastaan voi sanoa oikeamielisyydeksi (joskaan ei väärämielisyydeksikään), vaan että oikeamielisyys on erityinen siihen käsitteeseen sisältyvä "laji". Vrt. II 370 B, C, jossa Platonin valtio-opin perusteena oleva työnjaon periaate ensikerran tuli näkyviin.

[27] 433 B. Olemmepa.... monesti itse lausuneet j.n.e.: Näillä sanoilla ei viitata mihinkään "Valtiossa" tai muissa Platonin teoksissa löytyvään lausuntoon; kaiketi niillä vain tarkoitetaan, että puheena olevaa ajatusta muka usein on lausuttu Sokrateen ja hänen seuralaistensa keskusteluissa. – Omituista ja käsite-erittelyn vielä horjuvaa kehityskantaa kuvaavaa on, että sama määritelmä ("se, että jokainen suorittaa omaa tehtäväänsä"), mikä nyt esillä olevassa perustelussa on kohdistettu oikeamielisyyteen, "Kharmides"-dialogissa (siis aikaisemmassa teoksessa) esiintyy sophrosynen määritelmänä. Tosiaankin sophrosyne-käsite ja oikeamielisyys (dikaiosyne) -käsite, sellaisina jommoisiksi Platon ne määrittelee, ovat erinomaisen lähellä toisiansa, – eikä ole aina ollut helppoa pitää niitä erillään toisistaan.

[28] 433 C, D. Äskeisen perustelun mukaan "hallitsevien ja hallittavien yksimielisyys" on sama kuin tervemielisyys eli itsehillintä (sophrosyne), "soturien pysyminen lainmukaisessa käsityksessä siitä, mitä on pelättävä, mitä ei" on taas sama kuin urhoollisuus, "hallitsevissa oleva ymmärtäväisyys ja vaarinpito" sama kuin viisaus, ja se vihdoin, "että kukin yksilö tekee omaa tehtäväänsä", sama kuin oikeamielisyys; vrt. edell. selitys (433 B).

[29] 434 A. Myönnettäneen, että oman omistaminen ja oman tehtävän tekeminen on oikeamielisyys: oikeamielisyyden määritelmä esiintyy tässä laajennettuna, siten että oman tehtävän tekemiseen – ilman mitään varsinaista perustelua – on lisätty "oman omistaminen". Näin laajennettuna oikeamielisyyden määritelmä tietenkin enemmän lähenee kansanomaista käsitystä siitä, mitä oikeus on.

[30] 434 B. Neuvottelijain ja vartijain luokkaan: näillä sanoilla tarkoitetaan tässä hallitsijaluokkaa (arkhontes); vrt. III 414 B ynnä Sel.

[31] 434 D. Se tutkimus, johon ryhdyimme j.n.e.: ks. II 368 D.

[32] 435 C ja seur.: jo III kirjan Selityksissä (410 B) viitattiin siihen, että Platon sielun toiminnassa erottaa kolme eri puolta, jotka hän sanoo joko eri "lajeiksi" (eide, gene) taikka suorastaan sielun eri "osiksi" (mere); nämä ovat: harkitseva järkiosa (filosofinen osa, to logistikón), himokas osa ("pyyde", to epithymetikón), ja innostuva, kiihtyvä, suuttuva osa (into- eli kiihkomieli, to thymoeidés). Näiden osien vastineina valtiossa ovat tämän kolme säätyä eli luokkaa: hallitusmiesten, soturien (eli puolustajain) ja hallittavien luokka.

[33] 435 D. Se tie ... on näet pitempi: tälle pitemmälle tielle lähdetään VI 504 D.

[34] 438 A ja seur. Sokrates (Platon) ottaa tässä vastatakseen vastaväitteeseen, joka muka voidaan esittää sitä oppia vastaan, jonka mukaan halu sinänsä kohdistuu vain esineeseensä sinänsä. Glaukon on ensin taipuvainen yhtymään vastaväitteeseen. Tämän torjunta alkaa sanoista: Mutta kaikista mitkä ovat sellaisia j.n.e. Yleensä Platonin perustelun päätarkoituksena näkyy tässä parhaasta päästä olevan koko kysymyksen siirtäminen yleispätevien abstraktsionien ohutilmaiseen olopiiriin.

[35] 439 A. Etkö katso sen olevan sitä, mikä se on, suhteessa johonkin? toisin sanoen: eikö mielestäsi janon olemus ole siinä, että se kohdistuu johonkin (nimittäin juomaan)?

[36] 439 B. Pois toiseen suuntaan: johonkin muuhun, niin että se (sielu) luopuu halunsa tyydyttämisestä. – Vetää sitä (nimittäin jousta): tietenkin lähinnä jousen jännettä.

[37] 439 E. Leontios: tähän muuten tuntemattomaan henkilöön ja hänen iljettävään himoonsa näkyy olevan jonkinmoinen viittaus eräässä Theopompoksen komedian katkelmassa (Com. Att. fragm. ed. Th. Kock, I, s. 739). – Pohjoinen linnoitusmuuri: toinen n.s. "pitkistä muureista", jotka Ateenaan yhdistivät Peiraiéus-satamakaupungin. – Mestauspaikalla: sananmukaisesti (jos teksti on virheetön) "mestaajan luona". Mestattujen ruumiit olivat kaiketi heitettävät siihen syvään rotkoon (barathron), joka on pohjoisen muurin jäännösten ulkopuolella, lähellä sitä paikkaa, josta Leontioksen oli astuttava kaupunkiin.

[38] 440 C. Niin hyvin nälässä kuin vilussa ja ... kärsimyksissä: kreik. tekstissä nämä sanat liittyvät muuhun lauseeseen tavalla, jota on kovin vaikea syntaktisesti selvittää. Luultavaa on että tekstiin on pujahtanut virhe (tai virheitä); on sentähden tehty parannusehdotuksia, mutta varmuuteen ei ole päästy.

[33] 440 D. Niinkuin koira, jota paimen huutaa takaisin: vielä tänä päivänä kreikkalaisilla paimenilla on apureinaan vihaisia pedontapaisia koiria; onpa matkamies, kun sellaisia puolivillejä eläimiä laumoittain hyökkää hänen kimppuunsa, kerrassaan hengenvaarassa, jollei lähettyvillä oleva paimen ankaralla huudolla kutsu niitä pois. – Olemmehan ... asettaneet puolustusväkemme ikäänkuin koiriksi j.n.e.: vrt. III 416 A, B.

[40] 440 E. Äsken: ks. 439 E, jossa puheena olevan arvelun lausuu Glaukon.

[41] 441 B. Taanoin: III, 390 D. – Tekstissä siteerattu Homeroksen säe on Od. XX 17.

[42] 441 E. Niinkuin olemme lausuneet: ks. III 411 E, 412 A, B.

[43] 442 A. Lauseen rakenne on kovin vaikeatajuinen; teksti on kenties virheellinen; suomennoksessa käytetyt sanat "itse luontonsa vuoksi" perustuvat erääseen J. Adamin lausumaan ajatukseen.

[44] 442 C. Silläkin puolestaan: yksityisen sielun hallitsevalla ja säätävällä osalla, samoin kuin on laita valtion hallitsijaluokankin.

[45] 442 D. Tuo usein esittämämme ominaisuus: se ominaisuus, että jokainen eri sielunosa suorittaa oman tehtävänsä.

[46] 442 D. Epäselvemmäksi: vrt. II 368 D. ja seur.

[47] 443 B. Niinkuin sanoimme aavistavamme: vrt. 433 A.

[48] 443 C. Ja juuri sen vuoksi se olikin meille hyödyksi: se, mikä tapahtuu valtiossa, on kuva, josta selvästi käy näkyviin varsinainen itse sielussa oleva oikeamielisyys, ja se on ollut meille hyödyksi oikeamielisyyden perusolemusta etsiessämme. Vrt. II 368 D ja seur.

[49] 443 D. Nuo kolme osaa: järkevästi harkitsevan, intomielisen ja himoitsevan osan. – Tässä kohden esiintyvät musiikkitermit tarkoittavat kaiketi oikeastaan kahdeksankielisen lyyran tai kitharan eri kieliä: "ylin kieli" (hypate) antoi matalimman sävelen, perussävelen, "alin kieli" (nedte) korkeimman sävelen, oktaavin; "keskimmäinen kieli" (mese) kvintin (resp. kvartin).

[50] 445 A. Pysyipä ... salassa tai ei: vrt. 427 D ja II 367 E.

[51] 445 D. Viisi valtioiden järjestysmuotoa ja viisi sielun: Sokrates oli äsken (445 C) maininnut, että hyvettä (eli kuntoa) on vain yksi laji, mutta kehnoutta lukemattomia, joista neljä ansaitsee erityistä huomiota. Kun hän nyt sanoo valtion järjestysmuotoja olevan viisi ja sielujen järjestysmuotoja samaten viisi, niin hän sekä valtioon että sieluun nähden laskee yhteen ainoan kunnollisen lajin ja nuo neljä kehnoa lajia. Ks. V 449 A ynnä Sel.

VIIDES KIRJA.

1. -- Sellaisen valtion ja sellaisen valtiomuodon siis sanon hyväksi ja

oikeaksi, ja niin ikään senlaatuisen miehen, ja, jos kerran tämä valtio on oikea, sanon taas muut huonoiksi ja epäonnistuneiksi; tämä koskee niin hyvin valtioiden järjestystä kuin yksilöiden sielunlaatua; ja onpa olemassa neljä huonouden eri lajia.[1]

– Mitkä ne ovat? Glaukon kysyi.

Olin juuri mainita niitä siinä järjestyksessä, jossa ne minusta näyttivät koituvan toinen toisestaan; mutta silloin Polemarkhos – hän näet istui vähän erillään Adeimantoksesta – ojensi kätensä ja tarttui hänen vaippaansa ylhäältäpäin olkapään kohdalta ja veti hänet lähemmäs sekä ojensi itsensä hänen puoleensa ja lausui hänelle ihan läheltä jotakin, josta emme kuulleet muuta kuin nämä sanat:

– Päästämmekö sen siis, vai mitä teemme?

– Emme suinkaan, Adeimantos vastasi, puhuen jo kovalla äänellä.

Ja minä kysyin: – Mikä se oikein onkaan, jota ette tahdo päästää?

– Sinä se olet, hän vastasi.

– Mikä lausunto lähinnä antaa muistutuksellenne aiheen?

– Meistä näyttää siltä, hän vastasi, – kuin ottaisit asian kerrassaan kevyeltä kannalta ja koettaisit meiltä kähveltää kokonaista, vieläpä sangen tärkeätä tutkimuksemme jaksoa, niin että olisit päässyt sitä tyystin käsittelemästä; nähtävästi luulit, ettemme tulisi huomaamaan, että mainitsit sitä huolimattomasti vain, lausuessasi[2] naisiin ja lapsiin nähden olevan jokaiselle ilmeistä, että ystävien kesken kaikki on oleva yhteistä.

– Enkö siis siinä ollut oikeassa, Adeimantos? kysyin.

– Kyllä, hän vastasi; – mutta tämä "oikea", niinkuin kaikki muukin, kaipaa selvitystä: on selitettävä, mitä laatua tuo yhteisomistus on. Sillä sitä saattaa olla monta lajia. Älä siis jätä mainitsematta, mitä lajia tarkoitat. Me näet odottelemme jo kauan aikaa siinä luulossa, että tulisit puhumaan sekä lasten siittämisestä, mitenkä he tulevat sitä järjestämään, että siitä, mitenkä he tulevat niitä kasvattamaan, kun ne ovat syntyneet, ja että tulisit selvittämään koko tämän naisten ja lasten yhteisomistuksen, josta puhut. Olemme näet sitä mieltä, että tämän asian oikealla tai väärällä järjestämisellä on suuri, vieläpä kerrassaan ratkaiseva vaikutus valtioon. Nyt siis, koska yrität käsitellä muuta valtiolaitosta, ennenkuin olet riittävästi selvittänyt näitä asioita, olemme tehneet sen päätöksen, minkä kuulit: emme sinua päästä, ennenkuin olet tyystin esittänyt kaiken tämän samalla tavalla kuin muutkin asiat.

– Pitäkää minuakin, Glaukon sanoi, – tämän päätöksen kannattajana.

– Voitpa huoleti, virkkoi Thrasymakhos, – katsoa tämän kaikkien meidän yhteiseksi päätökseksemme, Sokrates.

2. -- Minkä olettekaan tehneet, sanoin, -- käydessänne näin kimppuuni!

Minkä laajan tutkimuksen panettekaan taas vireille valtiosta, ikäänkuin olisi alettava ihan alusta! Minähän jo olin hyvilläni siitä, että muka olin saanut valtiomme valmiiksi, ja ajattelin tyytyväisenä, että perusteluni kai olivat hyväksytyt ja että ne saisivat jäädä sillensä, sellaisiksi jommoisina ne silloin lausuttiin. Ettepä tiedä minkä valtavan sanaparven ajatte lentoon vaatiessanne nämä asiat esille! Minä sen kyllin älysin ja väistin sitä silloin, jottei se meille tuottaisi vaivaa runsaassa määrin.

– Mitä? Thrasymakhos sanoi; – luuletko meidän nyt saapuneen tänne "kultaa sulattamaan"?[3] Emmekö ole kokoontuneet puhelua kuuntelemaan?

– Niinpä niin, vastasin; – mutta kohtuullista mittaa noudattaen.

– Juuri niin, Glaukon huomautti; – ja järkeville ihmisille sellaisten puhelujen kuuntelemisen oikeana ajanmääränä on koko elinikä, Sokrates. Mutta älä sinä ole meistä huolissasi. Äläkä lannistu, vaan selitä oman käsityksesi mukaan niitä seikkoja, joita kysymyksemme koskee: mimmoinen tuo yhteisomistus on oleva, joka vartijain puolelta tulee kohdistumaan lapsiin ja naisiin, ja mimmoinen heidän kaikkien yhteinen kasvatuksensa heidän ollessaan vielä nuorina, syntymisen ja opintoajan välisenä ajanjaksona,[4] jolloin kasvatus näkyy olevan vaikein? Koetahan siis esittää, millä tavoin tuo yhteisyys on järjestettävä.

– Voi miekkoinen, vastasin; – sitä ei ole helppo esittää; siinä on näet runsaita epäilyksen aiheita, vielä enemmän kuin edellisessä esityksessämme. Epäilyksiähän herättänee jo sekin, että tuo yhteisyys esitetään mahdolliseksi, ja, jos se onkin vaikkapa hyvinkin mahdollinen, tullaan siinäkin tapauksessa epäilemään, onko semmoinen järjestys paras. Sentähden epäröin ryhtyessäni tähän asiaan; pelkään näet, rakas ystävä, että koko ajatus näyttää pelkältä hurskaalta toivomukselta vain.

– Älä ollenkaan pelkää, hän lausui, – sillä kuulijasi eivät ole ymmärtämättömiä eivätkä epäluuloisia eivätkä pahansuopia.

Ja minä vastasin: – Rakas ystävä, minua rohkaistaksesiko puhut näin?

– Kyllä, hän sanoi.

– Mutta saatkin, vastasin, – ihan päinvastaista aikaan. Jos näet luottaisin itseeni, niin että uskoisin tietäväni sen, minkä esitän, niin rohkaisusi olisi kyllä hyvä. Ystävien ja ymmärtäväisten henkilöiden parissa on kyllä turvallista puhua suurimmista ja meille rakkaista asioista totuus, kun sen tietää; ja sitä voi silloin tehdä rohkealla mielin; mutta esittää ajatuksiansa, samalla aikaa kun itse on epäilevällä ja etsivällä kannalla, niinkuin minun on laitani, se se panee pelkäämään ja epäröimään – en tarkoita pelkäämään sitä, että minulle nauretaan (sillä sehän olisi lapsellista), vaan sitä, että jollen ole osannut totuuteen, en ainoastaan itse suistu maahan, vaan vedän lankeemukseeni mukaan ystävänikin, – asioissa, joissa kaikkein vähimmin on lupa langeta. Vaan kumarran Adrasteian edessä[5] niiden sanojen vuoksi, jotka tulen lausumaan. Luulen näet, että on pienempi rikos, jos tahtomattaan surmaa jonkun ihmisen kuin jos joutuu eksyttäjäksi, kun kyseessä ovat jalot ja hyvät ja oikeudenmukaiset valtiolaitokset. On tietysti parempi antautua sen vaaran alaiseksi vihamiesten kuin ystävien kesken; niin että kylläpä sinun rohkaisusi on oivallinen!

Siihen Glaukon vastasi naurahtaen: – No Sokrates, jos esityksesi tuottaa meille jonkin vahingon, niin vapautamme sinut edesvastuusta ja julistamme sinut sekä murhaamme että eksyttämiseemme syyttömäksi. Rohkaise siis mielesi ja puhu.

– Niin, sanoin; – onhan silläkin alalla se, joka on julistettu syyttömäksi, rikollisuudesta puhdas, niinkuin laki sanoo; ja kaiketi se pitää paikkansa täälläkin, jos kerran siellä.

– Sen puolesta voit siis kyllä puhua; siis puhu, hän sanoi.

– Minun täytyy siis nyt, vastasin, – palata takaisin siihen, mikä minun olisi kenties tullut esittää jo silloin, yhteen menoon. Mutta saattaapa olla oikein tällä tavoin, nimittäin että, kun miesdraama on saatettu loppuun, sen jälkeen suoritetaan naisdraama,[6] – niin hyvin muista syistä, kuin siksi, että minua siihen vaadit.

3. -- Ainoa oikea tapa, mitenkä ihmiset, jotka ovat syntyperäiseltä

laadultaan sellaisia kuin olemme esittäneet, ja ovat saaneet senlaatuisen kasvatuksen, – ainoa oikea tapa, mitenkä sellaiset ihmiset voivat hankkia itselleen lapsia ja vaimoja sekä menetellä näihin nähden tarkoituksenmukaisesti, on minun käsitykseni mukaan siinä, että kuljetaan vain eteenpäin siihen suuntaan, johon alusta pitäen läksimme liikkeelle; ryhdyimmehän näet perustelussamme asettamaan miehemme ikäänkuin lauman vartijoiksi.

– Niin.

– Jatkakaamme siis siten, että myönnämme naisille samanlaatuisen synnyn ja kasvatuksen, ja tarkastakaamme, soveltuuko se meille vai eikö.

– Millä tavoin? hän kysyi.

– Tähän tapaan: olemmeko sitä mieltä, että paimenkoirien narttujen tulee olla mukana vartioimassa, niinkuin koirakset vartioivat, ja ajaa yhdessä näiden kanssa metsänriistaa ja yhdessä suorittaa muitakin tehtäviä? Vai tuleeko narttujen pysyä kotosalla sisällä, koska muka penikkain synnyttämisen ja hoitamisen vuoksi eivät muuhun kykene, ja koiraksien taas nähdä vaivaa ja yksin pitää huolta laumoista?

– Kyllä niiden tulee toimittaa kaikki tehtävät yhteisesti, – paitsi että naaraksia käytämme niinkuin heikompia voidaan käyttää, koiraksia niinkuin voimakkaampia.

– Onko mahdollista, kysyin, – käyttää joitakin eläimiä samoihin tehtäviin, jollet niille anna samaa ruokintaa ja kasvatusta?

– Ei ole.

– Jos siis käytämme naisia samoihin tehtäviin kuin miehiä, on heille myöskin annettava sama opetus.

– Kyllä.

– Mutta miehille opetettiin sekä Muusain taidetta että voimistelua, sanoin.

– Kyllä.

– Naisillekin on siis annettava opetusta molemmissa näissä taidoissa ja niin ikään sotataidossa, ja heitä käytettävä samalla tavalla.

– Se tietenkin seuraa siitä, mitä sanot, hän virkkoi.

– Kylläpä siinä, mitä nyt esitämme, sanoin, – useat seikat, jos ne pannaan toimeen esityksemme mukaan, saattavat näyttää naurettavilta, ne kun sotivat ihmisten tottumuksia vastaan.

– Ihan varmaan, hän vastasi.

– No mikä, kysyin, – on naurettavin, minkä siinä näet? Eiköhän se, että näet naisten voimistelevan alastomina painiskelukouluissa miesten seurassa, etkä ainoastaan nuorten naisten, vaan jopa iäkkäämpienkin, samaten kuin ukkoja nähdään gymnasioneissa,[7] kun he, vaikka ovat ryppyisiä eivätkä ulkonäöltään miellyttäviä, kuitenkin ovat voimisteluun innostuneet?

– Kautta Zeuksen, se juuri, hän vastasi; – sillä kyllä se ainakin tätä nykyä näyttäisi naurettavalta.

– Mutta kun kerran olemme ryhtyneet tästä puhumaan, niin emme saa pelätä niitä sukkeluuksia, joita pilkkakirveet saattavat laskea runsaassa määrin, kun tämmöinen mullistus tapahtuu urheilukentillä ja Muusain taiteen alalla sekä varsinkin aseiden kantamisessa ja ratsastamisessa.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– Mutta kun olemme alkaneet puhua, on meidän käytävä tähän lakimme arkaan kohtaan käsiksi ja pyydettävä noita sukkelia miehiä luopumaan tavastansa ja olemaan vakavissaan, sekä muistettava, ettei ole niinkään pitkä aika siitä, kun helleenit, samalla tavoin kuin tätä nykyä enimmät barbaarit, katsoivat miesten esiintymistä alastomina häpeälliseksi ja naurettavaksi, ja että silloin kun ensin kreettalaiset ja näiden jälkeen lakedaimonilaiset alkoivat voimistella alastomina, sen ajan pilkkakirveet saattoivat laskea kompiansa tästä kaikesta. Vai etkö ole samaa mieltä?

– Olen.

– Mutta kun kokemuksesta huomattiin vaatteiden riisuminen paremmaksi kuin kaikkien mokomien ruumiinosien verhoaminen, silloin myös se, minkä järkisyyt osoittivat parhaimmaksi, luullakseni jo sai näyn naurettavuuden häipymään pois. Ja tämäpä näytti todeksi sen, että se ihminen on lyhytmielinen, joka pitää mitään muuta naurettavana kuin pahaa; ja se, joka koettaa herättää naurua kohdistamalla pilkkaansa mihinkään muuhun muka naurettavaan näkyyn kuin mielettömyyteen ja kehnouteen, hän on toiselta puolen tosissaan asettanut harrastukselleen toisen päämäärän kuin hyvän.

– Aivan niin, hän sanoi.

4. -- Eiköhän siis olisi ensiksi päästävä yksimielisyyteen siitä, onko

tämä asia mahdollinen toteuttaa vai eikö, ja eikö olisi sallittava ajatustenvaihtelua, jos joku joko leikillään tai vakavissaan haluaa kiistellä siitä, pystyykö naaraspuolinen ihmisluonto olemaan miessuvun kanssa mukana kaikissa toimissa vai eikö yhteenkään, vai onko sillä toisiin kykyä, toisiin ei, ja [siinä tapauksessa] kumpaiseen lajiin nämä toimet, nimittäin sotatoimet, kuuluvat. Eiköhän tämä liene paras lähtökohta ja eiköhän sillä tavoin päästäne parhaiten perille?

– Kerrassaan parhaiten, hän vastasi.

– No rupeammeko nyt väittelemään toisten puolesta itseämme vastaan, jottei vastakkainen kanta jäisi piiritettäessä puolustajia vaille? Onko se sinulle mieleen?

– Ei mikään estä, hän vastasi.

– Sanokaamme siis heidän puolestaan: "Sokrates ja Glaukon, eihän muiden tarvitse ollenkaan kiistellä teitä vastaan; sillä itsehän te heti ryhtyessänne valtiotanne perustamaan myönsitte,[7a] että itsekunkin tulee synnynnäisen luontonsa mukaan toimittaa vain yhtä tehtävää, omaansa." – "Kyllä luullakseni sen myönsimme; kuinkas muuten?" – "No eikö ole niin, että nainen synnynnäisen laatunsa puolesta hyvinkin paljon eroaa miehestä?" – "Kuinkas ei eroa?" – "Eikö siis myöskin ole määrättävä kumpaisellekin eri, hänen luontonsa mukainen tehtävä?" – "Kuinkas muuten?" – "Ettekö siis nyt ole joutuneet eksyksiin ja ristiriitaan oman itsenne kanssa, kun väitätte, että miesten ja naisten tulee toimittaa samoja tehtäviä, vaikka heillä on kerrassaan erilainen luonto?" Voitko sinä, miekkoinen, tuoda esille mitään näiden perustelujen torjumiseksi?

– Näin äkkiä, hän vastasi, – se ei ole aivan helppoa; mutta aion pyytää ja pyydän sinua esittämään senkin – oli se mikä tahansa –, mikä on sanottava meidän puolustukseksemme.

– Tämän juuri, sanoin, – ja paljon muuta näin jo ennakolta, Glaukon, ja siksi pelkäsin ja välttelin ryhtymistä lakiin, jonka piti koskea naisten ja lasten hankkimista ja kasvatusta.

– Eipä se, Zeus tietäköön, eipä se näytä helpolta.

– Eipä ei, sanoin; – mutta asian laita on kai näin: putosipa ihminen pieneen uima-allikkoon tai keskelle aavaa merta, niin hän yhtä hyvin koettaa uida.

– Kyllä.

– Eiköhän siis meidänkin ole uitava ja koetettava pelastautua tästä jutusta, toivoen, että jokin delfiini [eli pyöriäinen][8] ottaa meidät selkäänsä tai että jokin muu ihme pelastaa meidät?

– Siltä näyttää, hän vastasi.

– No katsokaamme siis, keksimmekö minkään pääsyn pulasta. Olimmehan yhtä mieltä siitä, että eriluontoisten ihmisten tulee harjoittaa eri tehtäviä ja että naisella ja miehellä on eri luonto; nyt taas väitämme, että eriluonteisten tulee toimittaa samoja tehtäviä. Eiköhän meitä moitita juuri tästä?

– Niin tietenkin.

– Onpa, Glaukon, sanakiistelytaiteen voima suurenmoinen, sanoin.

– Mitähän tarkoitatkaan?

– Tarkoitan sitä, vastasin, – että moni ihminen näkyy joutuvan sanakiistelyyn tahtomattaankin ja luulevan keskustelevansa eikä kiistelevänsä, sentähden ettei osaa lajien [eli käsitteiden] mukaan eritellä sitä, mitä sanotaan, ja siten tarkastaa sitä, vaan väittelee pelkkiä sanoja vastaan; sillä tavoin he keskenään kiistelevät, mutta eivät keskustele.[9]

– Onhan, hän sanoi, – monen ihmisen laita niin; mutta pitääkö se tässä tapauksessa paikkaansa meihinkin nähden?

– Ihan varmasti, vastasin; – pelkään näet, että vasten tahtoamme joudumme sanakiistelyyn.

– Mitenkä niin?

– Kannatammehan aika urhoollisesti ja taistelunhaluisesi pelkästä sanamuodosta kiinnipitäen sitä väitettä, ettei eriluontoisilla ihmisillä saa olla samoja tehtäviä, mutta silloin kun annoimme erilaisille luonnonlaaduille eri tehtävät, samanlaisille samat, emme mitenkään tarkastaneet, mimmoiseksi ja mihin kohdistuvaksi ajattelimme erilaisen ja samanlaisen luonnonlaadun käsitteen.

– Se kyllä jäi meiltä tarkastamatta, hän myönsi.

– Näin ollen, sanoin, – meillä näkyy olevan lupa kysyä itseltämme, onko kaljupäiden ja tukkapäiden luontoperäinen laatu sama vai vastakkainen, ja, kun myönnämme sen vastakkaiseksi, voimme, jos kaljupäät harjoittavat suutarin työtä, kieltää tukkapäitä suutaroimasta, jos taas tukkapäät sitä harjoittavat, voimme kieltää sen kaljupäiltä.

– Sehän olisi hullunkurista, hän vastasi.

– No onkohan se hullunkurista mistään muusta syystä kuin siksi, ettemme äsken tarkoittaneet joka suhteessa samanlaista ja joka suhteessa erilaista luonnonlajia, vaan pidimme silmällä ainoastaan sitä lajia erilaisuutta ja samanlaisuutta, mikä kohdistui nimenomaan ihmisten tehtäviin? Esimerkiksi sanoimme, että lääkärinluontoisella ja lääkärinluontoisella on sama luonnonlaatu. Vai etkö ole sitä mieltä?

– Olen kyllä.

– Ja että lääkärinluontoinen ja rakennusmestarinluontoinen ihminen on eri luonnonlajia?

– Niin juuri.

5. -- No, kysyin, -- emmekö siis myöskin, jos joko mies- tai

naissuvussa ilmenee erikoista kykyä johonkin taiteeseen tai muuhun toimeen, tule sanomaan, että se toimi on sille annettava? Ja jos niiden huomataan eroavan nimenomaan siinä, että nainen synnyttää ja mies siittää, niin emme tule silti ollenkaan myöntämään todistetuksi, että nainen eroaa miehestä siihen asiaan nähden, josta me keskustelemme, vaan tullaan edelleen olemaan sitä mieltä, että vartijoidemme ja heidän naistensa tulee toimittaa samoja tehtäviä.

– Ja siinä olemme oikeassa, hän vastasi.

– No emmekö tämän jälkeen kehoita niitä, jotka esittävät vastakkaisia väitteitä, opettamaan meille, mihin valtioelämässä tarvittavaan taitoon tai tehtävään nähden nainen ja mies eivät ole samanluontoisia vaan eriluontoisia?

– Onhan se kohtuullinen vaatimus.

– Niinpä saattaa kenties toinenkin sanoa samaa kuin sinä äsken,[10] ettei ole helppoa kohtipäätä esittää asiaa tyydyttävästi, vaan ettei se ole ollenkaan vaikeata, kun on asiaa mietiskellyt.

– Kyllä hän saattaa sanoa niin.

– Pyydämmekö siis sitä, joka esittää sellaisia vastaväitteitä, seuraamaan meitä, jotta kenties voisimme näyttää hänelle, ettei valtion hoitoon nähden ole olemassa mitään erityisesti naiselle ominaista tointa? Teemmekö niin?

– Kyllä.

– No, sanomme siis hänelle, vastaa meille: kun sanoit toisella olevan hyvän luontaisen kyvyn johonkin, toisella ei, tarkoititko sitä tapausta, että toinen oppii jotakin helposti, toinen ainoastaan vaivoin, ja että toinen, saatuansa vähäisen oppia, kykenee kekseliäästi kartuttamaan tietojaan, mutta toinen, vaikka on saanut runsasta oppia ja harjoitusta, ei edes voi säilyttää muistissaan sitä, minkä on oppinut, ja että toisessa ruumiillinen puoli alttiisti palvelee sielua, mutta toisessa vastustaa sitä? Vai määritteletkö hyvälahjaisen ja huonolahjaisen minkään muun kuin näiden erotusten mukaan?

– Ei kukaan, hän sanoi, – voi mainita muita.

– Tiedätkö siis mitään ihmisten harjoittamaa tointa, jossa miessuku ei ole kaikissa näissä suhteissa naissukua etevämpi? Vai rupeammeko pitkälti puhumaan kankaankutomisesta ja kakkujen ja keittoruokien valmistamisesta, joihin töihin naispuoli sentään näyttää olevan jotensakin pätevä, niin että on ihan kaikkein naurettavinta, jos se siinä joutuu alakynteen?

– Olet oikeassa, hän sanoi, – siinä, että toinen sukupuoli kyllä on toista paljon etevämpi, voimmepa sanoa kaikessa; mutta onpa tosin moni nainen useaan tehtävään parempi kuin moni mies, mutta ylimalkaan asian laita on niinkuin sanot.

– Ei siis, hyvä ystävä, yksikään valtion hoitoon kuuluva toimi ole naiselle ominainen, siksi että hän on nainen, eikä miehelle, siksi että hän on mies, vaan luontaiset kyvyt ovat tasan jakaantuneina molemmissa sukupuolissa ja luonnon mukaista on, että nainen on osallisena kaikissa toimissa, ja mies niin ikään kaikissa; mutta kaikissa nainen on miestä heikompi.

– Juuri niin.

– Tokkohan näin ollen annamme miehille kaikki toimet, mutta naiselle emme ainoatakaan?

– Kuinka voisimme tehdä sillä tavoin?

– No on kaiketi siis olemassa – niin tulemme väittämään – luonnostaan lääkäriksi sopiva nainenkin, ja toinen siihen sopimaton? Ja musikaalinen nainen ja toinen taas epämusikaalinen?

– Kuinkas muuten?

– No ei kai ole niin, että on olemassa toiselta puolen ruumiinharjoituksia ja sotaa harrastava nainen ja toiselta puolen sotaa ja ruumiinharjoituksia vierova nainen?

– Kylläpä minä luulen niin olevan.

– Entä onko sekä viisauden harrastajaa että sen halveksijaa? Ja intomielistä naista ja toista, innotonta?

– Sekin pitää paikkansa.

– Niinpä on myöskin toinen nainen vartijantoimeen sopiva, toinen ei. Vai emmekö valinneet vartijoiksi sopivia miehiäkin tämmöisen luonnonlaadun perusteella?

– Kyllä.

– Miehellä ja naisella on siis sama luontainen kyky valtion vartijain toimeen; tämä kyky on vain heikompi tai voimakkaampi.

– Se on selvää.

6. -- Ja senlaatuiset naiset on valittava yhteiselämään ja yhteiseen

vartijantoimeen senlaatuisten miesten kanssa, koska ovat siihen pätevät ja luonnostaan näiden miesten sukua.

– Aivan niin.

– Ja eikö samoille luonnonlaaduille ole annettava samoja tehtäviä?

– On.

– Olemme siis tehneet kierroksen ja tulleet takaisin äskeiseen väitteeseemme ja toteamme, ettei ole luonnonvastaista, jos suomme vartijain naisille Muusain taidetta ja voimistelua.

– Aivan oikein, kaikin puolin.

– Koska laatimamme laki on luonnonmukainen, emme siis ole säätäneet mahdottomia emmekä tyhjien toivomusten tapaisia, vaan pikemmin näkyy nykyinen tästä eroava järjestys olevan luonnonvastainen.

– Niin näkyy olevan.

– No, eiköhän meidän ollut tarkastettava, oliko se, minkä esitimme, sekä mahdollista että myöskin parasta?

– Niin oli.

– Ja onhan päästy selvyyteen siitä, että se on mahdollista?

– Kyllä.

– Sen jälkeen on siis päästävä selvyyteen siitä, että se on parasta?

– Niin tietenkin.

– Kun siis naisen on tultava vartijantoimeen kelvolliseksi, ei suinkaan ole niin, että toisenlainen kasvatus kehittää vartijaksi miehemme, toisenlainen naisemme, koska – muusta puhumatta – se [kasvatus] joutuu tekemisiin saman luonnonlaadun kanssa.

– Ei.

– Mutta mitähän arvelet seuraavasta kysymyksestä?

– Mistä?

– Tästä: onko mielestäsi toinen mies parempi, toinen huonompi? Vai pidätkö kaikkia samanvertaisina?

– En suinkaan.

– Kumpaisista luulet meidän siinä valtiossa, jonka perustimme, saaneen paremmat miehet, vartijoistako, jotka ovat saaneet sen kasvatuksen, minkä olemme kuvanneet, vai suutareista, jotka ovat saaneet oppia suutarintyötä?

– Kysymyksesi on naurettava, hän vastasi.

– Ymmärrän, sanoin. – Entä edelleen, eivätkö vartijat ole parhaat kaikista kansalaisistamme?

– Muita paljon paremmat.

– Entä nämä naiset, eivätkö he tule olemaan naisista parhaat?

– Kyllä, hän vastasi; – hekin ovat kerrassaan parhaat.

– Ja onko valtiolle mikään edullisempaa, kuin että siinä on niin etevät naiset ja miehet kuin suinkin?

– Ei mikään.

– Ja saavatko Muusain taide ja voimistelu tämän aikaan, jos niitä siinä harjoitetaan sillä tavoin kuin olemme selittäneet?

– Kuinkas muuten?

– Säätämämme laki ei siis ole ainoastaan mahdollinen, vaan myös valtiolle paras?

– Niin on.

– Vartijain naisten tulee siis riisuutua alastomiksi, koska vaatteiden asemesta tulevat pukeutumaan kunnollisuuteen, ja olla mukana niin hyvin sodassa kuin muussa valtion vartioinnissa; eivätkä saa harjoittaa muuta työtä; mutta sukupuolen heikommuuden vuoksi on noista toimista annettava naisille helpommat kuin miehille. Se mies taas, joka nauraa alastomille naisille, kun he voimistelevat jaloimman päämäärän vuoksi, hän "poimii" naurun "hedelmän raakilana", eikä nähtävästi tiedä mille hän nauraa eikä mitä hän toimittaa. Sillä kerrassaan oiva on ja oivana pysyy tämä sana: hyödyllinen on kaunis, vahingollinen ruma.[11]

– Aivan niin.

7. -- Sanommeko siis, että tämä oli ikäänkuin yksi hyökyaalto[12] ja

että puhuessamme naisia koskevasta laistamme pelastuimme siitä aallosta, niin ettei se meitä tykkänään upottanut, kun sääsimme että vartijaimme ja vartijattariemme on suoritettava kaikki tehtävät yhteisesti? Ja että perustelumme oli yhdenmukainen oman itsensä kanssa, koska se, minkä se esittää, on sekä mahdollista että hyödyttää?

– Eipä ollut vähäinen, hän sanoi, – se aalto, josta pelastuit!

– Tuletpa, minä vastasin, – sanomaan sen vähäpätöiseksi, kun näet seuraavan aallon.

– Puhu siis, niin saan nähdä, hän sanoi.

– Tästä ja muista ennen esittämistämme laeista seuraa toinenkin.

– Mikä?

– Se, että kaikilla näillä miehillä on kaikki nämä naiset yhteisesti, mutta ettei mikään nainen elä erityisesti yhdessä minkään eri miehen kanssa, ja että lapset ovat yhteiset, ja ettei isä tunne lastaan eikä lapsi isäänsä.

– Onpa tuo, hän sanoi, – edellistä paljon valtavampi aalto, – ja epäilyttävämpi juttu niin hyvin mahdollisuuden kuin hyödyllisyyden kannalta katsoen.

– En luule, sanoin, – että voi olla eri mieliä tämän lain hyödyllisyydestä ja että voidaan väittää, ettei naisten ja lasten yhteisyys ole mitä suurimmaksi eduksi, jos se on mahdollinen; mutta arvelen syntyvän paljon riitaa siitä, onko se mahdollinen vai eikö.

– Kylläpä, hän sanoi, – saattaa nousta paljon erimielisyyttä niin hyvin toisesta kuin toisestakin.

– Sanasi tietävät, vastasin, – molempien kysymysten yhteenliittämistä, minä taas luulin pääseväni pujahtamaan toisesta karkuun – edellyttäen, että ehdotukseni mielestäsi olisi hyödyllinen – ja minulla siis olevan jäljellä vain kysymyksen sen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta.

– Mutta karkaamisyrityksesi joutuikin ilmi, hän sanoi; – tee siis vain selkoa molemmista!

– Täytyy alistua rangaistavaksi, vastasin. – Mutta suo minulle sentään armoa tämän verran: salli minun herkutella samalla tavoin kuin joutilasmielisten on tapa yksikseen astuskellessaan kestitä itseään omilla unelmillaan. Sellaiset ihmiset näet saattavat välistä, ennenkuin ovat keksineet, millä tavoin jokin heidän mielihalunsa on toteutettavissa, jättää sen kysymyksen sikseen, päästäksensä rasittamasta itseään punnitsemalla asian mahdollisuutta ja mahdottomuutta; ja olettaen sen, jota haluavat, olemassa olevaksi he jo suunnittelevat kaiken muun ja käyvät ilokseen läpi sen, minkä tulevat tekemään, kun tuo mielihalu on toteutunut, – tehden siten muutenkin joutilaan sielun vielä toimettomammaksi. Niinpä itsekin arastelen ja haluan lykätä tuon kysymyksen ja vasta myöhemmin tarkastaa millä tavoin suunnitelmamme ovat mahdolliset toteuttaa; nyt taas aion – jos sen sallit – olettaen ne mahdollisiksi, tarkastaa, millä tavoin hallitusmiehemme tulevat järjestämään asiat, kun ne toteutuvat, ja osoittaa, että ne toteutettuina tulevat olemaan valtiollemme ja sen vartijoille mitä suurimmaksi eduksi. Tätä koetan ensiksi tutkia yhdessä sinun kanssasi ja vasta sen jälkeen ryhtyä noiden kysymysten selvittämiseen, jos sen sallit.

– No saliinhan minä, hän vastasi; – ryhdy vain tutkimukseesi.

– Luulen siis, sanoin, – että jos hallitusmiehemme ovat sen nimen arvoiset, ja heidän apujoukkonsa samoin, niin jälkimmäiset tulevat olemaan alttiit suorittamaan sitä, mitä käsketään, ja edelliset käskyjään antaessaan itse noudattamaan lakien määräyksiä sekä kaikessa, minkä jätämme heidän omaan harkintavaltaansa, toimimaan niiden hengen mukaisesti.

– Niin kai, hän sanoi.

– Sinä tulet siis, sanoin, – ollen lainlaatija, valikoimaan naiset samalla tavoin kuin valikoit miehet, ja antamaan näille, mikäli mahdollista, samanluontoiset naiset. Ja koska heillä on yhteiset asunnot ja yhteiset ateriat eikä kelläkään ole mitään sellaista erikseen, niin he tietenkin tulevat viettämään yhteiselämää, ja kun sekä urheilukentillä[12] että muussa kasvatuksessa ovat toistensa seurassa, tulee synnynnäinen luonnonpakko, niin luulen, viemään heidät sukupuoliyhteyteen toistensa kanssa; vai eikö se, minkä sanon, tunnu sinusta välttämättömältä?

– Välttämättömyys ei tosin ole matemaattinen, hän sanoi, – vaan eroottinen, ja tämähän ankarammin kuin matemaattinen taivuttaa enimmät ihmiset ja laahaa mukaansa enimmän kansan.

8. -- Aivan niin, sanoin. -- Mutta edelleen, Glaukon: onhan säädytön

sukupuoliyhteys ja kaikki muu säädytön käytös jumalain siunausta nauttivien ihmisten valtiossa luvatonta, eivätkä hallitsijat tule sitä sallimaan.

– Niin, vääräähän se on, hän vastasi.

– On siis ilmeistä, että tämän jälkeen teemme avioliitot niin pyhiksi kuin suinkin voimme; ja pyhiä lienevät kai ne, jotka ovat valtiolle edullisimmat.

– Niin, kaikin puolin.

– Mitenkä siis avioliitot saadaan edullisimmiksi? Sano minulle se, Glaukon. Näen nimittäin talossasi sekä ajokoiria että hyvin paljon jalorotuista siipikarjaa: oletkohan, Zeuksen nimessä, pannut mitään huomiota niiden paritukseen ja suvun jatkamiseen?

– Mitä tarkoitat? hän kysyi.

– Eiköhän ensiksikin juuri näiden eläinten joukossa, vaikka ovatkin jalorotuisia, toiset ole muita paremmat ja kehity muita paremmiksi?

– Kyllä.

– No hankitko jälkeläisiä kaikista umpimähkään, vai pyritkö kaikkein mieluimmin saamaan niitä parhaimmista?

– Parhaimmista.

– Edelleen: nuorimmistako vai vanhimmista vaiko ennen kaikkea parhaimmassa iässä olevista?

– Parhaimmassa iässä olevista.

– Ja oletko sitä mieltä, että niin hyvin lintujesi kuin koiriesi rotu tulee huononemaan, jollei niiden siitos tapahdu tällä tavoin?

– Olen kyllä sitä mieltä, hän vastasi.

– No mitä ajattelet hevosten ja muiden eläimien siitoksesta? kysyin. – Onko sen laita toisin?

– Sehän olisi järjetön ajatus, hän vastasi.

– Oioi, sanoin, – hyvä ystävä, kuinka erinomaisen viisaita tuleekaan hallitusmiestemme olla, jos tämä pitää paikkansa ihmissukuunkin nähden!

– Kyllähän se pitää paikkansa siihenkin nähden, hän virkkoi; – mutta miksi sanot niin?

– Siksi, vastasin, – että heidän on pakko käyttää monituisia apukeinoja. Niille, jotka ruumistaan varten eivät pyydä rohtoja, vaan tahtovat tulla parannetuiksi elantojärjestyksen avulla, riittää mielestämme heikompikin lääkäri, mutta kun on tarvis antaa rohtoja, tiedämme, että lääkärin täytyy olla rohkeampi.

– Se on totta, mutta mihin sanoillasi tähtäät?

– Tähän, sanoin: – hallitusmiestemme täytynee hallittavien parhaaksi käyttää runsaassa määrin valhetta ja petosta. Olemmehan sanoneet,[13] että kaikki sellainen saattaa olla hyödyllistä lääkkeenä.

– Ja olimmepa siinä oikeassa.

– Tämä "oikea" näkyy sangen usein olevan paikallaan naimisessa ja lastensiittämisessä.

– Millä tavoin?

– Perustelujemme mukaisesti, sanoin, – tulee parhainten miesten niin usein kuin suinkin yhtyä parhaimpiin naisiin, mutta huonoimpien taas niin harvoin kuin suinkin huonoimpiin, ja edellisten sikiöt on elätettävä, jälkimmäisten ei, jos lauman on oltava niin etevä kuin mahdollista; ja tämän kaiken tulee pysyä salassa muilta kuin itse hallitusmiehiltä, jos mieli vartijain pysyä, mikäli mahdollista, kapinoitsematta.

– Se on aivan oikein, hän sanoi.

– On kai siis säädettävä joitakin juhlia, joissa viemme morsiamet ja sulhaset yhteen; näissä juhlissa on toimitettava uhreja, ja runoilijaimme tulee sepittää häihin sopivia virsiä. Naimaliittojen lukumäärän taas jätämme hallitusmiestemme määrättäväksi, jotta nämä mikäli mahdollista pysyttäisivät miesluvun samansuuruisena, silmällä pitäen sotia ja tauteja ja kaikkea sellaista, ja jottei valtiostamme – jos sen mitenkään voi välttää – tulisi liian suuri eikä liian pieni.

– Se on oikein, hän sanoi.

– Onpa mielestäni pantava toimeen jonkinmoinen sukkela arvonta, niin ettei tuo huono mies jokaisesta pariutumisesta syyttäisi hallitusmiehiä, vaan sattumaa.

– Juuri niin on tehtävä, hän sanoi.

– Ja niille nuorille miehille, jotka kunnostautuvat sodassa tai muissa toimissa, on kai muiden kunnianosoitusten ja palkintojen ohessa annettava runsaampi lupa pariutumiseen naisten kanssa, jotta samalla mokoman tekosyyn nojalla niin suuri osa lapsista kuin suinkin sikiytyisi sellaisista miehistä.

– Se on oikein.

– Kaiketi myös siihen tehtävään asetetut viranomaiset, naiset tai miehet tai sekä naiset että miehet – sillä tietysti kai viratkin tulevat olemaan naisille ja miehille yhteiset – ottavat kulloinkin syntyneet lapset huostaansa.

– Niin.

– Etevien vanhempien lapset siis he ottavat, niin luulen, ja kantavat ne "tarhaan", eräiden hoitajain haltuun, jotka asuvat muista erillään erityisessä osassa kaupunkia, mutta huonompien lapset taas ja muiden lapsista ne, jotka mahdollisesti syntyvät rampoina, ne he piilottavat johonkin salattuun ja kätkettyyn paikkaan, niinkuin tehdä pitää.

– Niin, hän vastasi, – jos todella vartijain rodun on oltava puhdas.

– Eivätköhän nämä viranomaiset tule pitämään huolta lasten ravitsemisestakin, siten että vievät tarhaan äidit, silloin kuin nämä ovat maitopakkoisina, pitäen kaikin keinoin huolta siitä, ettei yksikään heistä saa tuntea omaa lastansa, ja hankkivat muita naisia, joilla on maitoa, jollei äitien maito riitä? Ja kaiketi he huolehtivat äideistä itsestään, niin etteivät nämä imetä kohtuullista kauemmin, ja valvomiset ja muun vaivan he työntävät imettäjille ja hoitajille.

– Sanasi mukaan, hän huomautti, – lasten saanti tulee vartijain naisille sangen mukavaksi asiaksi!

– Niin tuleekin olla, vastasin. – Mutta jatkakaamme sen asian käsittelyä, johon olemme ryhtyneet. Sanoimmehan, että lasten tuli syntyä parhaassa iässä olevista vanhemmista?

– Se on totta.

– No etköhän sinäkin ole sitä mieltä, että paras ikä, kohtuullisesti laskettuna, kestää naisilla kaksikymmentä, miehellä kolmekymmentä vuotta?

– Mitkä vuodet tarkoitat? hän kysyi.

– Nainen, sanoin, alkakoon synnyttää yhteiskunnalle kaksikymmenvuotiaana ja lopettakoon nelikymmenvuotiaana, mies taas siittäköön yhteiskunnalle siitä alkaen, kun hän on jättänyt taaksensa "kiihkeimmän juoksun huippukohdan",[14] viidenkuudetta vuoden ikään asti.

– Niin, hän myönsi; sehän on molemmilla ruumiin ja järjen parhaimman voiman aika.

– Jos siis joku tätä ikää vanhempi tai nuorempi ottaa osaa lastensiitokseen yhteiskuntaa varten, niin sanomme tämän hairahduksen epähurskaaksi ja rikokselliseksi, koska hän valtiolle siittää lapsen, joka – jos asia jää ilmitulematta – ei synny sellaisesta siitoksesta, mikä on tapahtunut uhria toimitettaessa ja rukousten kaikuessa, rukousten, joissa nais- ja miespapit jokaisessa hääjuhlassa rukoilevat, että jaloista ja hyödyllisistä vanhemmista syntyisi aina heitä vielä jalommat ja hyödyllisemmät jälkeläiset, vaan on siinnyt pimeän peitossa, kauhistuttavan hillittömyyden vaikutuksesta.

– Aivan oikein, hän sanoi.

– Ja sama laki on, jos joku niistä, jotka vielä saavat siittää, yhtyy johonkin luvallisessa iässä olevaan naiseen ilman että hallitusmies on heidät yhdistänyt: sanomme hänen hankkivan valtiolle äpärän ja aviottoman ja epäpyhän lapsen.

– Aivan oikein, hän sanoi.

– Mutta kun naiset ja miehet ovat sivuuttaneet siitosiän, sallimme heidän vapaasti yhtyä kehen haluavat, paitsi etteivät miehet saa yhtyä tyttäreen eikä äitiin eikä tytärten lapsiin eivätkä äidistä ylöspäin, eivätkä naiset poikaan eivätkä isään eivätkä näistä alas- eivätkä ylöspäin; ja tämän kaiken sallimme, säädettyämme ensin, että heidän tulee pitää huolta ennen kaikkea siitä, ettei yksikään sikiö, – jos jokin on siinnyt – pääse edes päivän valoon, ja jos jokin sikiö väkisten tunkeutuu elämään, menetellä sen suhteen siltä kannalta, ettei mokomaa varten ole tarjona elatusta.

– Tämäkin, hän sanoi, – kyllä on kohtuullista; mutta kuinka he tulevat tuntemaan isiä ja tyttäriä ja kaikkia noita muita, jotka nyt mainitsit, ja erottamaan heidät toiset toisistaan?

– Eivät tule heitä ollenkaan tuntemaan. Mutta kaikki ne lapset, jotka ovat syntyneet kymmenennessä ja kaiketi myös seitsemännessä kuukaudessa sen jälkeen, kuin joku mies on viettänyt häitään, kaikkia niitä hän tulee puhuttelemaan, miespuolisia pojikseen, naispuolisia tyttärikseen, ja nämä taas häntä taatokseen, ja samaten hän tulee puhuttelemaan näiden jälkeläisiä lastenlapsikseen, ja nämä taas heitä isoisikseen ja isoäideikseen; niitä taas, jotka ovat syntyneet sen ajan varrella, jonka kestäessä heidän äitinsä ja isänsä siittävät lapsia, he tulevat sanomaan sisarikseen ja veljikseen; nämä siis, kuten äsken huomautimme, eivät saa naida toisiansa. Kuitenkin tulee laki sallimaan veljien ja sisarten yhdynnän, jos arpa lankeaa sillä tavoin ja Pythia lisäksi oraakkelivastauksella sen myöntää.

– Ihan oikein, hän sanoi.

10. -- Tämä ja tämän kaltainen, Glaukon, on siis se

yhteisyysjärjestelmä, joka vartijoittesi kesken tulee vallitsemaan naisiin ja lapsiin nähden. Mutta että järjestelmä on sopusoinnussa muun valtiojärjestyksemme kanssa ja paljon parempi kuin mikään muu, se meidän on vielä saatava perustelullamme todistetuksi. Vai kuinka meidän on meneteltävä?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – juuri niin.

– No eiköhän meidän tullaksemme yksimieliseen päätökseen ole aloitettava siitä, että kysymme itseltämme, mikä se on, jota voimme sanoa suurimmaksi hyväksi valtiolle, siksi päämääräksi, mitä lainlaatijan lakejaan säätäessään tulee pitää silmällä, ja mitä taas on sanottava suurimmaksi pahaksi? Ja emmekö sitten tarkasta, sopiiko se, minkä nyt olemme esittäneet, yhteen hyvän jälkien kanssa ja onko se pahan jälkiin soveltumaton?

– Se on kerrassaan paras menettelytapa, hän vastasi.

– Onko meillä tiedossamme mitään, joka valtiolle on pahempi kuin se, mikä repii sen hajalle ja tekee siitä useat eri valtiot yhden asemesta? Tai mitään suurempaa hyvää, kuin se mikä pitää sen koossa ja tekee sen yhdeksi?

– Ei ole.

– No eikö yhteinen ilo ja yhteinen suru yhdistä, kun mikäli mahdollista kaikki kansalaiset yhtäläisesti iloitsevat ja ovat suruissaan samojen etujen syntymisestä ja menettämisestä?

– On kaikin puolin niin, hän vastasi.

– Ja sellaisten tunteiden yksilöllisiksi erikoistaminen taas kai hajoittaa, kun nimittäin toiset katkerasti surevat, toiset riemuitsevat samojen valtiota ja sen asukkaita kohtaavien tapahtumain vuoksi?

– Kuinkas muuten?

– No eikö sellainen johdu siitä, että valtiossa eivät kaikki yhdessä lausu sellaisia sanoja kuin "minun" ja "ei minun"; ja "toisen omasta" samalla tavoin?

– Sehän on tiettyä.

– Se valtio siis, jossa enimmät kansalaiset käyttävät näitä sanoja "minun" ja "ei minun" samasta asiasta samassa mielessä, se kai on parhaiten järjestetty?

– Paljon paremmin kuin muut.

– Se valtio siis, joka eniten on yhden ainoan ihmisen kaltainen? Kun esimerkiksi jonkun sormi on vahingoittunut, tuntee sen koko se yhteisö, joka on ruumiissa ja ulottuu sieluun asti ja on järjestyneenä yhtenäiseksi siinä [yhteisössä] hallitsevan vallan alaiseksi järjestöksi,[15] ja se kärsii yht'aikaa kokonaisuudessaan, kun johonkin osaan tulee kipu; ja niinpä sanomme ihmisen tuntevan kipua sormessaan. Ja sama sana pitää paikkansa jokaiseen muuhunkin ihmisen osaan nähden; se kohdistuu yhtä hyvin kärsimykseen, milloin jossakin jäsenessä on kipua, kuin nautinnontunteeseen, milloin kipu helpottaa.

– Juuri niin, hän sanoi; – ja vastauksena kysymykseesi on, että parhaiten järjestetty valtio on suurimmassa määrin sellaisen ihmisen kaltainen.

– Niin; kun yhdelle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin ennen kaikkea tulee sellainen valtio pitämään sitä jäsentä, jolle tämä tapahtuu, omana osanaan ja joko iloitsee tai suree kokonaisuudessaan sen kanssa.

– Niin täytyy olla, hän sanoi, – nimittäin hyvin järjestetyssä valtiossa.

11. -- Nyt meidän lienee aika, sanoin, -- palata taas omaan

valtioomme[16] ja tarkastaa esiintyvätkö ne seikat, joista keskustelussamme pääsimme yksimielisyyteen, enimmin siinä, vaiko suuremmassa määrin jossakin muussakin valtiossa.

– Niin kai tulee tehdä, hän sanoi.

– No kuinka onkaan? Onhan muissakin valtioissa sekä hallitusmiehiä että kansaa?[17] Ja onko niitä meidänkin valtiossamme?

– On kyllä.

– Kaikki nämä tulevat kai siis sanomaan toisiansa kansalaisiksi?

– Kuinkas muuten?

– Entä millä nimellä kansa muissa valtioissa mainitsee hallitusmiehiä (kansalaisnimen ohella)?

– Useimmissa kansa sanoo heitä valtiaiksi [eli herroiksi], mutta kansanvaltaisissa valtioissa se kutsuu heitä juuri tällä nimellä, hallitusmiehiksi ["arkonteiksi"].

– No minkä nimen heille antaa meidän valtiomme kansa? Mitä se sanoo hallitusmiesten olevan paitsi hallitusmiehiä?

– Suojelijoita ja auttajia, hän vastasi.

– Ja miksi nämä sanovat kansaa?

– Palkanmaksajiksi ja elättäjiksi.

– Entä millä nimellä muiden valtioiden hallitusmiehet kansaa kutsuvat?

– He sanovat sitä orjiksi, hän vastasi.

– No miksi hallitusmiehet sanovat toisiansa?

– Hallitsijatovereiksi, hän vastasi.

– Entä meidän valtiomme hallitusmiehet?

– Vartijatovereiksi.

– No tiedätkös sanoa, pitääkö jokin noiden muiden valtioiden hallitusmies toista hallitsijatoveria omana sukulaisenaan, toista taas vieraana, ja mainitseeko hän heitä näillä nimillä?

– Kyllä, vieläpä useitakin.

– Eikö hän pidä "sukulaista" omaisenaan ja sano häntä siksi, mutta "vierasta" ei?

– Juuri niin.

– Entä sinun valtiosi hallitusmiehet? Voiko kukaan heistä pitää ainoatakaan hallitsijatoveriaan vieraana tai sanoa häntä siksi?

– Ei suinkaan, hän vastasi; – sillä milloin hän tapaa jonkun heistä, hän tulee aina pitämään sitä, jonka hän tapaa, omana veljenään tai sisarenaan, tai isänään tai äitinään, tai poikanaan tai tyttärenään tai näiden jälkeläisinä tai esivanhempina.

– Oikein oivallista puhetta, sanoin. – Mutta sanohan vielä: tuletko heille säätämään pelkästään omaisten nimet, vai säädätkö, että heidän tulee kaikessa toimia näiden nimien mukaisesti, siis täyttää kaikki lain käskyt isien kunnioittamisesta ja hoivaamisesta sekä siitä, että tulee olla vanhemmille kuuliaisia, – ja ettei mies muussa tapauksessa tule nauttimaan paljonkaan hyvää jumalien eikä ihmisten puolelta, koska hänen menettelynsä on jumalaton ja rikoksellinen, jos hän menettelee toisin? Nämäkö äänet vai toisetko tulevat kaikkien kansalaisten suusta soimaan heti lasten korviin, kohdistuen niin hyvin isiin, jotka joku heille isiksi osoittaa, kuin muihinkin omaisiin?

– Juuri nämä äänet, hän vastasi; – sillä olisihan naurettavaa, jos he vain lausuisivat heitä omaisikseen huulillaan, ilman tosi tekoja.

– Meidän valtiomme on siis kaikista valtioista se, jossa ihmiset enemmän kuin missään muussa, kun jonkun yksilön käy joko hyvin tai pahoin, yhdellä suulla lausuvat tuon äsken mainitsemamme sanan: "minun käy hyvin" tai "minun käy huonosti".

– Kerrassaan totta, hän sanoi.

– No, emmekö sanoneet,[18] että tämän ajatus- ja lausetavan kanssa seurasivat yhteiset ilot ja surut?

– Olimmepa siinä oikeassa.

– Ja eiköhän meidän kansalaisillamme tule suurimmassa määrin olemaan sama yhteisenä, nimittäin se, josta käyttävät sanaa "minun", ja eivätkö he siis, kun se on heille yhteistä, tule suurimmassa määrin tuntemaan yhteistä iloa ja surua?

– Kyllä, paljon enemmän kuin muut.

– Ja eiköhän siihen ole – muun valtiojärjestyksen ohessa – syynä se, että vartijoillamme on naiset ja lapset yhteisinä?

– Kyllä, enemmän kuin mikään muu, hän vastasi.

12. -- Mutta myönsimmehän tämän suurimmaksi eduksi kaupunkivaltiolle,

kun vertasimme hyvin järjestettyä kaupunkivaltiota siihen, mitenkä ruumis suhtautuu johonkin osaansa kipuun ja nautintoon nähden?

– Olimme oikeassa sitä myöntäessämme.

– Suurimman hyvän aiheuttajaksi yhteiskunnallemme on siis osoittautunut se, että lapset ja naiset ovat auttajillamme[19] yhteisinä.

– Kyllä niin on, hän sanoi.

– Ja olemmepa sopusoinnussa senkin kanssa, minkä taannoin lausuimme;[20] sanoimme näet, ettei heillä saa olla omia koteja eikä maata eikä mitään omaisuutta, vaan että heidän tulee saada elatuksensa muilta kansalaisilta palkkana vartijantoimesta ja nauttia sitä kaikki yhteisesti, jos mieli heidän totisesti olla vartijoita.

– Aivan oikein, hän sanoi.

– Eiköhän siis, niinkuin juuri sanon, sekä se, minkä taannoin esitimme [s.o. yhteisomaisuus], että se, mikä nyt on esitetty [s.o. yhteiset naiset ja lapset], tee heitä vielä enemmän tosi-vartijoiksi ja vaikuta sitä, etteivät he revi yhteiskuntaa hajalle käyttämällä "minun"-sanaa eri asioista, toinen toisesta ja toinen toisesta, ja raastamalla, toinen "omaan" taloonsa sellaista, jota hän kenties kykenee hankkimaan itselleen erikseen muista, toinen taas toiseen "omaan" taloon, ja sanomalla vaimokseen ja lapsikseen eri naista ja eri lapsia, hankkien siten yksilöllisestä omistuksesta yksilöllisiä iloja ja suruja? Eikö se päinvastoin saa aikaan sitä, että he ovat yhtä mieltä siitä, mikä on "omaa", ja siis vetävät yhtä köyttä ja kaikki, mikäli mahdollista, tuntevat samaa surua ja samaa iloa?

– Niin tietenkin, hän vastasi.

– Entä kuinkas onkaan? Eivätkö keskinäiset oikeudenkäynnit ja kanteet ole heidän luotaan jotensakin hävinneet, sentähden etteivät he omista mitään erikoisomaisuutta paitsi ruumistaan ja että kaikki muu on yhteistä? Ja eivätkö he siitä johtuen tule olemaan vapaat ainakin kaikista riitaisuuksista, jotka aiheutuvat siitä, että ihmisillä on rahoja tai lapsia tai sukulaisia?

– Kyllä he ovat niistä vapautetut, hän sanoi; – siitä ei pääse.

– Eikä heidän keskuudessaan voi oikeudenmukaisesti tulla kysymykseen käräjöintiä edes väkivallastakaan eikä pahoinpitelystä. Sillä että ikätoverit puolustautuvat ikätovereita vastaan, sen me tulemme julistamaan hyväksi ja oikeaksi, säätäen huolenpidon omasta ruumiista pakolliseksi velvollisuudeksi.

– Se on oikein, hän sanoi.

– Onpa tällä lailla, sanoin, – tämäkin hyvä puoli: jos joku johonkin suuttuu, niin hän purkaa suuttumuksensa sellaiseen otteluun, eikä hevin rupea suurempiin riitaisuuksiin.

– Aivan niin.

– Ja vanhemmalle tietenkin määrätään toimeksi kaikkien nuorten hallitseminen ja kurittaminen.

– Se on selvää.

– Ja selvää on tietenkin myöskin, ettei nuorempi, jolleivät hallitusmiehet häntä siihen käske, koskaan yritä tehdä vanhemmalle väkivaltaa eikä varsinkaan häntä lyödä, – sehän on luonnollista –; eikä hän – niin arvelen – tule muullakaan tavoin vanhempaansa loukkaamaan. Sillä sitä estämään riittävät nämä kaksi vartijaa: pelko ja häpeä, – häpeä, joka pidättää nuoret käymästä vanhempiinsa käsiksi, nämä kun ovat heidän isänsä, ja pelko, että muut rientävät pahoin kohdellun avuksi, toiset kun ovat hänen poikiaan, toiset hänen veljiään, toiset hänen isiään.

– Kyllä niin käy, hän sanoi.

– Nämä lait tulevat siis joka suhteessa vaikuttamaan niin, että miehemme elävät keskenään rauhassa.

– Kyllä, suuressa rauhassa.

– Ja kun vartijoilla ei ole keskenään riitoja, niin ei ole mitään pelkoa siitä, että muu valtio kinastelisi heitä vastaan tai riitaantuisi omassa keskuudessaan.

– Ei ole.

– Mitättömimmistä vastuksista, joista he kaiketi ovat vapautetut, minun ei säädyllisyyden vuoksi tee mieli edes puhuakaan; ovathan rikkaiden liehakointi, kun ollaan köyhiä, ja kaikki ne pulmat ja tuskat, joita ihmisille tuottavat lasten kasvattaminen ja varojen hankkiminen talonväen elättämiseksi, kun milloin lainataan, milloin kielletään, että laina on saatu, milloin – kun varoja jos joillakin keinoin on hankittu – annetaan ne naisten ja orjien huostaan ja uskotaan näiden hoidettaviksi, ja, hyvä ystävä, kaikki ne erilaiset vastukset, joita he näissä asioissa saavat kokea; ovathan ne sekä ilmeiset että halpamaiset, eivätkä mainitsemisen arvoiset.

13. -- Näkeehän ne sokeakin, hän sanoi.

– Kaikista niistä he siis vapautuvat, ja heidän elämänsä on oleva autuaallisempaa kuin se ylen autuaallinen elämä, jota Olympian-voittajat viettävät.

– Mitenkä niin?

– Olympian-voittajia pidetään onnellisina, siksi että ovat saavuttaneet vähäisen osan siitä, mikä vartijoillamme on tarjona. Sillä onhan näiden voitto ihanampi, ja samalla se elatus, minkä he valtiolta saavat, täydellisempi. Heidän saavuttamanansa voittona näet on koko valtion menestys, ja seppeleenä, jolla heidät ja heidän lapsensa seppelöidään, on elatus ja kaikki muu, jota elämiseen tarvitaan, ja he saavat omalta valtioltaan eläessään kunniapalkintoja ja vieläpä kuoltuaan arvokkaan haudan.

– Niin, hän sanoi, – kerrassaan jaloja palkintoja.

– Muistatkohan, kysyin, – että taannoisessa keskustelussamme joku, en tiedä kuka, hämmästykseksemme väitti,[21] että muka teimme vartijamme kovaonnisiksi, koska heillä, vaikka heillä olisi omistusvalta kaikkeen, mikä muilla kansalaisilla on, eivät itse omista niin mitään? Me taas kai vastasimme, että jos siihen tarjoutuisi tilaisuus, tulisimme toiste harkitsemaan sitä asiaa, vaan että silloin koetimme tehdä vartijoita vartijoiksi mutta valtiota niin onnelliseksi kuin suinkin voimme, ja ettemme, silmämääränämme eräs siinä oleva kansanluokka, koettaneet laittaa tätä kansanluokkaa onnelliseksi.

– Kyllä muistan, hän sanoi.

– No kuinkas onkaan? Jos suojelijaimme elämä osoittautuu ihan Olympian-voittajain elämää paljon ihanammaksi ja paremmaksi, niin se ei suinkaan osoittautune suutarien tai joidenkin muiden ammattilaisten tai maamiesten elämän kaltaiseksi?

– Ei minun mielestäni, hän vastasi.

– Mutta tietenkin sen, minkä siinä kohden lausuin, voi syystä tässäkin sanoa: jos vartija pyrkii pääsemään onnelliseksi sellaisella tavoin, ettei hän ole mikään vartija, eikä häntä tyydytä näin kohtuullinen ja vakainen elintapa, minkä me sanomme kaikista parhaaksi, vaan hänen pistää päähän maltiton ja poikamainen onnellisuuden mielikuva, ja tämä ajaa hänet – siksi että hänellä on siihen valta – anastamaan kaiken mikä valtiossa on, niin kylläpä hän saa oppia ymmärtämään, että Hesiodos toden totta oli viisas lausuessaan, että puoli on enemmän kuin kaikki.[22]

– Jos hän noudattaa minun neuvoani, hän vastasi, – niin hän kyllä tulee pysymään kuvaamassamme elintavassa.

– Hyväksyt kai siis, kysyin, – sen, että naisilla niinkuin olemme esittäneet, on kaikki yhteistä miesten kanssa, niin hyvin kasvatukseen kuin lapsiin ja muiden kansalaisten vartioimiseen nähden, sekä sen, että heidän tulee, kaupungissa ollen ja sotaan käyden, yhdessä miesten kanssa suorittaa vartijantyötä ja metsästää yhdessä niinkuin koirat tekevät, ja mikäli mahdollista toimia kaikessa kaikella tavoin yhteisesti heidän kanssaan, ja että he, kun niin toimivat, menettelevät parhaiten eivätkä suinkaan vasten sitä naissuvun luonnollista suhdetta miessukuun, minkä mukaan molemmat ovat syntyneet toveruuteen toistensa kanssa?

– Kyllä minä hyväksyn, hän sanoi.

14. -- Nyt on kai vielä, sanoin, -- saatava selville kysymys, onko

sellainen yhteinen elämä mahdollinen ihmistenkin kesken – niinkuin muiden elävien keskuudessa, – ja millä tavoin se on aikaansaatavissa.

– Ennätit, hän sanoi, – ennen minua sanoa sen, mikä minun juuri piti ottaa puheeksi.

– Mitä näet sotatoimiin tulee, sanoin, – on selvää, millä tavoin he tulevat käymään sotaa.

– Mitenkä? hän kysyi.

– On selvää, että he lähtevät sotaretkille yhdessä ja lisäksi ottavat sotaan mukaansa kaikki vahvoiksi varttuneet lapset, jotta nämä samalla tavoin kuin muiden ammattien harjoittajain lapset saavat katsella sitä työtä, mikä heidän tultuaan täysikasvuisiksi on oleva heidän ammattinaan, ja, paitsi että sitä katselevat, saavat olla avuksi ja hyödyksi kaikessa, mikä sodassa tulee kysymykseen, sekä palvella isiänsä ja äitejänsä. Vai etkö ole käsityöläisiin nähden havainnut, mitenkä esimerkiksi savenvalajain lapset pitkät ajat saavat katsella ja olla apureina, ennenkuin ryhtyvät savenvalantaan?

– Olen kyllä.

– No tuleeko noiden ihmisten kasvattaa lapsensa huolellisemmin kuin vartijain, antamalla heidän harjoitella ja katsella sitä työtä, joka tulee heidän suoritettavakseen?

– Sehän olisi naurettavaa, hän vastasi.

– Taisteleepa jokainen eläinkin eri tavalla urhoollisesti, kun sen sikiöt ovat läsnä.

– Niin on, Sokrates; mutta uhkaapa heitä ankara vaara, jos heidän käy onnettomasti, niinkuin sodassa usein sattuu: on pelättävä, että eivät syökse ainoastaan itseänsä vaan myöskin lapsensa surman suuhun ja siten riistävät muultakin valtiolta tointumisen mahdollisuuden.

– Puhut totta, sanoin; – mutta oletko sitä mieltä, että ennen kaikkea on huolehdittava siitä, etteivät lapset koskaan joudu vaaraan?

– En suinkaan.

– No kuinkas onkaan? Jos heidät milloinkaan on pantava vaaralle alttiiksi, niin eiköhän siinä, missä he tulevat oivemmiksi, kun siitä suoriutuvat?

– Sehän on selvää.

– Entä onko mielestäsi vähäpätöinen asia, saavatko pojat, joista on tuleva sotaisia miehiä, katsella sodan vaiheita vai eivätkö, ja eikö se asia ole niin tärkeä, että kannattaa antautua sen vuoksi vaaralle alttiiksi?

– Kyllä se on tärkeä asia siihen nähden, mitä sanot.

– Tämän tulee siis olla lähtökohtanamme: että teemme lapset sodan katselijoiksi ja lisäksi jollakin keinoin hankimme heille turvallisuutta; ja silloin on hyvin. Eikö niin?

– Niin.

– No, eiköhän ensiksikin ole niin, sanoin, – että heidän isänsä, mikäli se ihmisille on mahdollista, eivät tule olemaan tietämättömiä vaan hyvin ymmärtämään, mitkä sotaretket ovat vaaralliset, mitkä eivät?

– Niin kai, hän vastasi.

– Toisille retkille siis vievät lapsensa, toisille taas varovat heitä viemästä?

– Se on oikein.

– Eivätkä kaiketi heidän johtajikseen aseta kehnoimpia, vaan sellaiset, jotka kokemuksen ja iän vuoksi sopivat nuorten ohjaajiksi ja saattajiksi.

– Niinhän tulee tehdä.

– Mutta, tulemme huomauttamaan, sattuupa monille ihmisille monikin asia vasten odotusta.

– Kyllä varmasti.

– Sellaisten tapausten varalta siis, rakas ystävä, on heidät heti, heidän ollessaan vielä lapsukaisia, varustettava siivillä, jotta tarpeen tullen voisivat lentämällä välttää vaaran.

– Mitä tarkoitat? hän kysyi.

– Heidät on niin nuorina kuin suinkin nostettava hevosen selkään, ja, kun ovat oppineet ratsastamaan, on heidät vietävä sotaa katselemaan, sellaisten hevosten selässä, jotka eivät ole virmoja eivätkä taistelunhaluisia, vaan niin nopsajalkaiset ja helppoajoiset kuin suinkin. Siten he näet voivat parhaiten katsella omaa [vastaista] työtään ja, jos siksi tulee, varmimmin pelastautua vanhempien johtajien johdolla.

– Mielestäni puhut oikein, hän sanoi.

– Entä, kysyin, – kuinka on meneteltävä sodassa? Kuinka soturien tulee käyttäytyä sekä tovereitansa että vihollisia vastaan? Lieneeköhän minun käsitykseni oikea vai eikö?

– Annas kuulla, mimmoinen se on, hän sanoi.

– Jos joku heistä luopuu rivistään tai heittää pois aseensa tai pelkuruudesta tekee jotakin senlaatuista, niin eikö hänestä ole tehtävä jonkinlainen käsityöläinen tai maamies?

– Kyllä kaikin mokomin.

– Ja jos joku on elävänä joutunut vihollisten vangiksi, niin eikö häntä ole annettava lahjaksi niille, jotka ovat hänet vanginneet, niin että voivat käyttää sitä saalistaan mihin vain haluavat?

– Niin tietystikin.

– Entä oletko sitä mieltä, että, kun joku on kunnostautunut ja osoittautunut sankariksi, ensiksikin sotaretkellä mukana olevien nuorukaisten ja lasten tulee, jokaisen vuorostaan, seppelöidä häntä? Vai etkö ole sitä mieltä?

– Olen kyllä.

– Ja että puristetaan hänen kättään?

– Sitäkin.

– Mutta se, mikä nyt seuraa, sanoin, – ei luullakseni enää ole sinulle mieleen.[23]

– Mikä?

– Se, että hän saa jokaista nuorukaista ja poikaa suudella ja tulla jokaisen suudeltavaksi.

– No, se juuri ennen kaikkea, hän huudahti, – ja lisäänpä lakiimme senkin, että, niin kauan kuin ovat sillä sotaretkellä, ei kukaan, jota hän haluaa suudella, saa sitä häneltä kieltää; jos siis joku sattuu olemaan rakastunut poikaan tai neitoseen, niin hän myös sitä innokkaammin pyrkii saavuttamaan sankarin kunnian.

– Mainiota! virkoin. – Sillä sehän on jo lausuttu,[24] että urhoollisilla miehillä tulee olemaan tarjona lukuisammat naimiset kuin muilla ja että sellaisia miehiä useammin kuin muita valitaan [häiden viettoon], jotta sellaisesta isästä sikiytyisi niin monta lasta kuin suinkin.

– Niin, senhän sanoimme, hän vastasi.

15. -- Onpa Homeroksenkin mukaan oikein, että urhoollisia nuorukaisia

kunnioitetaan tämänlaatuisilla palkinnoilla. Kertoohan näet Homeros,[25] että sodassa kunnostautuneelle Aiaalle kunnianosoitukseksi suotiin selyskappale kokonaisenaan: se näet on nuoruutta uhkuvalle urhoolliselle miehelle sopiva kunniapalkinto, josta hän kunnian ohessa saa lisää voimiakin.

– Kerrassaan oikein, hän sanoi.

– Tulemme siis kumminkin tässä kohden seuraamaan Homerosta. Tulemmepa mekin kunnioittamaan urhoollisia kansalaisia ylistyslauluilla ja kaikilla niillä tavoin, jotka juuri mainitsimme ja niiden lisäksi suomaan heille ylimmät paikat ja "oivimmat palat paistia, kukkuramaljat",[26] jotta urhoollisia miehiä ja naisia emme ainoastaan kunnioittaisi, vaan myöskin vahvistaisimme.

– Mainiosti puhuttu, hän sanoi.

– No niin; ja kun joku sotaretkellä kaatuneista on saanut kunniakkaan kuoleman, niin emmekö ensisijassa tule sanomaan hänen olevan "kultaista sukua"?[27]

– Kaikin mokomin.

– Ja emmekö tule uskomaan Hesiodosta, kun hän sanoo, että kun joku sen [nim. kultaisen] suvun ihmisistä on kaatunut, niin

    nuo pyhät haltiamahdit maill' ovat ilmojen alla,
    kuolollisten suojelijat, jalot, torjujat turmain.[28]

– Kyllä uskomme.

– Ja emmekö jumalalta[29] tiedustele, millä tavoin ja millä erikoisilla menoilla tulee haudata näitä haltiain [eli daimonien] ja jumalien vertaisia henkilöitä, ja emmekö sitten hautaa heitä sillä ja niillä menoin, kuin hän ilmaisee?

– Kuinkas muuten?

– Ja palvelemmeko ja kunnioitammeko heidän hautojaan iät kaiket haltiain hautoina? Ja noudatammeko tätä samaa tapaa, kun joku niistä, jotka eläessään on havaittu erikoisen eteviksi, kuolee vanhuudesta tai muulla tavoin?

– Se kyllä on oikeudenmukaista, hän sanoi.

– No, kuinkas onkaan? Millä tavoin sotilaamme tulevat vihollisia kohtelemaan?

– Mitä tarkoitat?

– Ensiksikin orjuuttamiseen nähden: katsotko oikeaksi, että helleeniläisvaltiot tekevät helleenejä orjiksi, vai onko oikein, että ne mikäli mahdollista eivät salli toisenkaan valtion sitä tehdä ja että ottavat tavaksi helleeniläisheimon säästämisen, varoen ettei jouduttaisi barbaarien orjuuteen.

– On verrattomasti parempi säästää heidät, hän sanoi.

– Ja onko oikein, ettei heillä itsellään ole ketään helleeniä orjana ja että neuvovat muitakin helleenejä noudattamaan samaa tapaa?

– Ihan varmasti, hän vastasi. – Sitenhän he saattavat enemmän kääntyä barbaareja vastaan ja säästää omaa heimoansa.

– Edelleen: onkohan kaunista, sanoin, – että voittajat riistävät kaatuneilta mitään muuta kuin aseet? Vai eikö pelkureilla ole siinä [s.o. kaatuneiden ryöstämisessä] tekosyy ollakseen menemättä taistelevan vihollisen kimppuun, koska muka suorittavat jonkinmoista velvollisuutta kykkiessään kaatuneen ääressä? Ja eiköhän jo monikin sotajoukko ole sellaisen ryöstelemisen vuoksi tuhoutunut?

– Kyllä.

– Ja eikö sinusta ole halpamielistä ja ahneen tapaista ryöstää ruumista puhtaaksi, ja samoin naismaista ja pikkumaisen mielenlaadun mukaista, että vihollisena pidetään kaatuneen ruumista, kun itse vihollinen on lentänyt pois ja jättänyt jälkeensä vain sen, millä hän taisteli? Vai oletko sitä mieltä, että ne, jotka niin menettelevät, tekevät mitään muuta kuin koirat, jotka purkavat kiukkunsa kiviin, joilla niitä on heitetty, mutta eivät hyökkää heittäjän kimppuun?

– Ei ole vähäistäkään erotusta, hän sanoi.

– Onko siis luovuttava ruumiiden ryöstämisestä ja niiden korjaamisen estämisestä?

– Kyllä siitä on luovuttava, totta Zeus, hän vastasi.

16. -- Emmekä suinkaan tule viemään kenenkään, saatikka sitten

helleenien, aseita pyhäkköihin temppelilahjoiksi, jos ollenkaan pidämme väliä myötätuntoisuudesta muita helleenejä kohtaan; tulemmepa pikemmin pelkäämään, että sellaiset heimolaisilta otetut voitonmerkit ovat jonkinmoisena pyhän saastutuksena, – paitsi jos jumala säätää toisin.

– Olet ihan oikeassa, hän sanoi.

– Edelleen, mitä helleeniläisen maan hävittämiseen ja talojen polttamiseen tulee; millä tavoin tulevat mielestäsi soturimme siinä kohden menettelemään vihollisiin nähden?

– Tahtoisin mielelläni, hän vastasi, – kuulla sinun esittävän mielipiteesi.

– Minäpä, vastasin, – olen sitä mieltä, ettei saa tehdä kumpaistakaan, mutta että on vietävä vain vuoden sato; haluatko kuulla miksi?

– Hyvin mielelläni.

– Onhan olemassa nämä kaksi nimeä: sota ja kapina [eli kahakointi]:[30] ja niinpä mielestäni on myöskin olemassa kaksi eri tosiasiaa, jotka perustuvat kahteen erilaiseen eripuraisuuteen. Näistä kahdesta sanon toisen kotoiseksi ja omaan heimoon kohdistuvaksi, toisen taas ulkoiseksi ja vieraisiin kohdistuvaksi. Kotoisella eripuraisuudella näin ollen on nimenä kapina [eli kahakointi], ulkoisella taas sota.

– Se mitä sanot, ei ole niinkään hullua, hän vastasi.

– No katsohan siis, pitääkö tämäkin paikkansa: väitän, että helleenien heimo on itselleen kotoinen ja samansukuinen [itsensä kanssa yhtä sukua], mutta barbaareille vieras ja muukalainen.

– Aivan oikein, hän sanoi.

– Kun helleenit taistelevat barbaareja ja barbaarit helleenejä vastaan, sanomme siis heidän käyvän sotaa ja olevan luonnostaan vihollisia, ja väitämme, että tätä eripuraisuutta on sanottava sodaksi; ja sitävastoin sanomme, että, kun helleenit tekevät sellaista helleeneille, he kyllä ovat luonnostaan ystäviä, mutta että Hellas silloin on sairaana ja käy sisäistä taistelua, ja että sellaista riitaisuutta on sanottava kapinoimiseksi.

– Kylläpä minä, hän sanoi, – sellaista käsitystä kannatan.

– Huomaahan edelleen tätä, lausuin; – jos sellaisessa riidassa, minkä olemme sopineet sanomaan kapinoimiseksi, – siinä missä sellaista tapahtuu ja missä jokin valtio on jakaantunut vihollisiin puolueisiin, – jos sellaisessa riidassa kumpikin riitapuoli hävittää toisen maita ja polttaa sen taloja, niin taistelua pidetään jumalattomana rikoksena eikä kumpaistakaan riitapuolta voida pitää valtion ystävänä; sillä eiväthän he silloin julkeaisi raadella omaa elättäjäänsä ja äitiänsä. Mutta kohtuullisena pidetään sitä, että voittajat riistävät voitetuilta sadon ja uskovat pääsevänsä joskus sovintoon ja etteivät tule iäti sotimaan.

– Onhan tämä, hän sanoi, – paljon lempeämielisempien ihmisten ajatustapa kuin tuo toinen.

– No kuinkas onkaan? kysyin; – eikö se valtio, jonka perustamme, ole helleeniläisvaltio?

– Täytyyhän sen olla helleeniläisvaltio, hän vastasi.

– Eivätkö sen kansalaiset tule olemaan jaloja ja lempeitä?

– Kyllä, hyvinkin.

– Entä helleenejä rakastavia? Eivätkö tule pitämään Hellasta omana maanaan ja olemaan osallisina samoissa pyhissä menoissa kuin muutkin helleenit?

– Ihan vannaan.

– Eivätkö siis tule pitämään eripuraisuutta helleenien kanssa, – nämä kun ovat heidän omaisiansa, – kahakoimisena, josta eivät edes käytä sodan nimeäkään?

– Juuri niin.

– Ja he tulevat riitelemään siinä mielessä, että kyllä pääsevät sovintoon?

– Niin tietysti.

– He siis tulevat ojentamaan vastustajiaan ystävällisessä tarkoituksessa, eivätkä kurittaessaan pyri heitä orjuuttamaan eivätkä tuhoamaan, sillä hehän ovat ojentajia, eivätkä vihollisia.

– Niin juuri, hän sanoi.

– Eivätkä siis, he kun ovat helleenejä, tule Hellaan maata hävittelemään eivätkä asuntoja polttamaan, eivätkä kulloinkin aina päättämään, että eri valtioissa kaikki, niin hyvin miehet kuin naiset ja lapsetkin, ovat heidän vihollisiaan, vaan vihamiehinä tulevat pitämään vain muutamia harvoja, niitä, jotka ovat riitaantumiseen syypäät. Kaikista näistä syistä heillä ei tule olemaan halua hävittää vastustajain maata, koska enimmät ovat heidän ystäviään, eikä hajoittaa heidän kotejaan, vaan he ulottavat riidan vain siihen asti, kunnes syylliset, kärsivien syyttömien pakottamina, alistuvat rangaistukseen.

– Kyllä minä, hän sanoi, – yhdyn siihen, että meidän kansalaistemme tulee kohdella vastustajia tällä tavoin, mutta barbaareja sillä tavoin kuin helleenit tätä nykyä kohtelevat toisiansa.

– Säädämmekö siis vartijoillemme tämänkin lain, ettei saa hävittää maata eikä polttaa taloja?

– Säädetään, hän vastasi, – ja todetaan, että sekä tämä että se, mikä sitä ennen sanottiin, pitää paikkansa.

17. -- Mutta Sokrates, [näin Glaukon jatkoi], -- näyttäähän siltä, jos

sinun sallitaan puhua tällä tavoin, kuin et tulisi koskaan muistamaan sitä kysymystä, minkä työnsit syrjään puhuaksesi kaikista näistä asioista, – kysymystä siitä, onko sellainen valtiojärjestys mahdollinen saada aikaan, ja millä tavoin. Onhan näet kyllä selvää, että, jos se saadaan aikaan, kaikki on hyvin siinä valtiossa, joka sen saapi, ja lisäänpä vielä sen, minkä sinä sivuutit: että he kaiketi taistelevat kaikista mainioimmin vihollisiaan vastaan, sentähden että he vähemmin kuin ketkään muut jättävät toinen toisensa pulaan, he kun tuntevat toisiansa veljiksi, isiksi tai pojiksi ja mainitsevat toisiansa näillä nimillä; ja jos myöskin naissuku olisi mukana sotaretkellä, asetettuna joko samaan riviin tai rintaman taakse, peloittaakseen vihollisia ja rientääkseen avuksi, jos siihen joskus olisi pakko, niin tiedän, että he kaiken tämän vuoksi olisivat kerrassaan voittamattomat. Näenpä myöskin, kuinka paljon heillä saattaa kotona olla etuja, jotka ovat jääneet mainitsematta. Mutta koska myönnän, että tämä kaikki ja lukemattomat muut edut siitä koituvat, jos sellainen valtiojärjestys saadaan aikaan, niin älä enää puhu siitä enempää, vaan koettakaamme jo saada itseämme vakuutetuiksi siitä, että se on mahdollista ja millä tavoin, ja jättäkäämme kaikki muu sikseen.

– Teitpä, sanoin, – äkkiä ikäänkuin rynnäkön esitykseni kimppuun, eikä vääntelehtimiseni herätä sinussa sääliä. Nähtävästi et tiedä, että kun juuri olen vaivoin pelastunut noista kahdesta hyökyaallosta, nyt vyörytät päälleni aaltokolmikon valtavimman ja vaarallisimman aallon. Mutta kun olet tämän aallon nähnyt ja kuullut, niin kyllä ymmärrät, että syystä olen vitkastellut ja ollut peloissani, kun oli esitettävä näin oudonlainen ajatus ja yritettävä se selvittää.

– Kuta enemmän sinä puhut sellaista, hän vastasi, – sitä vähemmän päästämme sinua ilmoittamasta, millä tavoin tämä valtiojärjestys on mahdollinen saada aikaan. Puhu siis vain, äläkä vitkastele.

– Ensiksi siis on muistettava, sanoin, – että olemme joutuneet tähän etsiessämme oikeamielisyyden ja vääryyden olemusta.

– Niin kyllä; mutta mitä se asiaan vaikuttaa? hän kysyi.

– Ei mitään; mutta jos saamme selville oikeamielisyyden olemuksen, niin vaadimmeko silloin, ettei oikeamielinen mies saa niin missään suhteessa olla erilainen kuin oikeamielisyys itse, vaan että hänen joka suhteessa tulee olla samanlainen? Vai tulemmeko tyytymään, jos hän on sitä niin lähellä kuin mahdollista ja jos sitä hänessä on enemmän kuin muissa?

– Kyllä tähän tyydymme, hän vastasi.

– Etsiessämme, sanoin, – sekä oikeamielisyyden olemusta sinänsä että täydellisesti oikeamielistä miestä (jos sellaista miestä on olemassa) sekä tutkiessamme mimmoinen hän, jos hän on olemassa, saattaa olla, ja koettaessamme taas toiselta puolen saada selkoa vääryydestä ja väärämielisimmästä ihmisestä, olemme pyrkineet saamaan mallikuvan, jotta niitä katselisimme ja näkisimme, millaisiksi ne meille osoittautuisivat onnellisuuteen ja sen vastakohtaan nähden, ja siten pakostakin toteaisimme, että kun meistä itsestämme on kysymys, se, joka mitä suurimmassa määrin on niiden laatuinen, tulee saamaan sellaisen elämänonnen, mikä suurimmassa määrin on niiden mukainen. Mutta emme sitä tehneet sitä varten, että osoittaisimme niiden olevan mahdollisia.

– Siinä puhut totta, hän sanoi.

– Jos taiteilija on maalannut mallikuvan [eli ihannekuvan], josta näkyy mimmoinen kaunein ihminen on, ja pannut kuvaan ihan kaikki, mikä siihen kuuluu, mutta ei voi todistaa, että sellaista miestä voi olla olemassa, – pidätkö häntä siksi vähemmän etevänä?

– Totta Zeus, hän vastasi, – en suinkaan.

– Kuinka siis onkaan? Emmekö mekin – niinhän väitämme – perustelullamme luoneet hyvän valtion mallikuvaa?

– Kyllä.

– No onko mielestäsi esityksemme huonompi, sentähden ettemme kenties voi todistaa, että sellainen valtiojärjestys, kuin olemme esittäneet, on mahdollinen?

– Eihän suinkaan, hän vastasi.

– Näin siis todella on asianlaita, sanoin. – Mutta jos minun tulee sinulle mieliksi ryhtyä tähänkin ja siis pyrkiä osoittamaan, millä tavoin ja millä ehdoilla siihen on suurin mahdollisuus, niin teehän tällaista todistelua varten taaskin samaiset myönnytykset.

– Mimmoisia myönnytyksiä tarkoitat?

– Onko mikään toteutettavissa ihan sellaisena kuin se lausutaan? Vai eikö asiain luonnosta johdu, ettei toteutettu työ pääse totuutta yhtä lähelle kuin sana, – vaikkakin joku saattaa olla toista mieltä? Entä sinä, yhdytkö tähän vai etkö?

– Yhdyn kyllä, hän vastasi.

– Älä siis pakota minua osoittamaan, että se, minkä olemme sanoin esittäneet, toteutuu kaikin puolin samanlaisena teossakin; vaan jos pystymme saamaan selville, että valtiota voidaan järjestää sellaiseksi, että se niin paljon kuin suinkin lähenee kuvaustamme, niin myönnä meidän saaneen selville, että se, minkä vaadit, on toteutettavissa. Vai etkö tyydy, jos tämän saavutat? Minä näet siihen tyytyisin.

– Kyllä minäkin, hän sanoi.

18. -- Tämän jälkeen näkyy olevan paikallaan, että koetamme etsiä ja

osoittaa, mikä se tätä nykyä on huonoa valtioiden hoidossa ja on syynä siihen, ettei niitä järjestetä esittämällämme tavalla, ja mikä pienin muutos on, jolla valtio voi saavuttaa tämän järjestyksen, – muutos, joka, jos mahdollista, kohdistuisi vain yhteen kohtaan, muissa tapauksissa kahteen taikka ainakin lukumäärältään niin harvoihin ja merkitykseltään niin vähäisiin kuin suinkin.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Voimmepa luullakseni, sanoin, – osoittaa yhtä muutosta, joka on sellainen, että jos se tapahtuu, valtion järjestys kääntyy ihan uudeksi; se muutos ei tosin ole vähäinen eikä helppo, mutta se on mahdollinen.

– Mikä se on? hän kysyi.

– Ryhdynpä jo, sanoin, – juuri siihen minkä vertasimme suurimpaan hyökyaaltoon; se siis lausuttakoon, vaikkakin naurun aalto tulee kerrassaan peittämään minut pilkan ja häväistyksen kuohuihin. Tarkkaahan siis sitä mitä tulen sanomaan.

– Puhu, hän sanoi.

– Jolleivät, sanoin, – joko viisaudenharrastajat [eli filosofit] tule valtioissa kuninkaiksi, taikka ne, joita tätä nykyä sanotaan kuninkaiksi ja valtiaiksi, totisesti ja koko sielullaan rupea viisauden harrastajiksi, ja jolleivät valtiollinen mahti ja viisaudenharrastus täten yhdy yhdeksi ja samaksi, ja niitä lukuisia luonteita, jotka tätä nykyä pyrkivät jompaankumpaan erikseen, pakolla suljeta pois, niin ei tule pahasta mitään loppua, rakas Glaukon, ei valtioille eikä luullakseni myöskään ihmissuvulle. Ja ennenkuin se tapahtuu, ei tämä valtiojärjestys, minkä nyt olemme sanoin esittäneet, totta tosiaan voi – mikäli se on mahdollinen – syntyä olemaan ja nähdä päivän valoa. Mutta tämäpä se on, mikä jo kauan on pelottanut ja pidättänyt minua puhumasta, koska näin, että se mikä tulee sanottavaksi, jyrkästi poikkeaa ihmisten käsitystavasta. On näet vaikeata älytä, ettei muulla tavoin voitane saavuttaa onnellisuutta, ei yksilökohtaista eikä yleistä.

– Sokrates, hän lausui, – oletpa singauttanut ilmoille sellaisen sanan ja ajatuksen, että sen lausuttuasi saat uskoa ylen lukuisten ihmisten – eikä suinkaan vain vähäpätöisten – suoraa päätä, niin sanoakseni, heittävän hartioiltaan manttelinsa ja kevytpukuisena tarttuvan aseeseen, mikä kullakin saattaa olla käsillä, ja tarmonsa takaa ryntäävän kimppuusi suorittaakseen uskomattomia tekoja; ja jollet torju heitä sanasi voimalla etkä pääse pakoon, niin kylläpä toden totta saat häväistynä kärsiä rangaistuksesi.

– Etkö juuri sinä, kysyin, – ole syynä siihen, että minun käy niin?

– Kyllä, ja teinpä siinä oikein, hän vastasi. – Mutta tietysti en jätä sinua pulaan, vaan koetan puolustaa sinua millä vain voin. Ja voin sinua auttaa myötätunnollani ja kehoituksillani. Ja kaiketi saatan sinun puolestasi vastata paremmin kuin kukaan muu. Kun sinulla on sellainen apumies, niin koetahan epäilijöille osoittaa, että asian laita on niin, kuin sinä väität.

– Täytyyhän koettaa, sanoin, – koska sinäkin tarjoat niin mahtavan aseliiton. Luulenpa siis, että meidän, jos mieli mitenkään pelastua mainitsemiesi ihmisten hyökkäyksistä, pakostakin täytyy heille selittää, keitä noilla viisauden harrastajilla [eli filosofeilla] tarkoitamme, kun uskallamme väittää, että niiden tulee hallita. Kun on saatu selville, keitä he ovat, voidaan puolustautua osoittamalla, että itse luonnon pakosta muutamien asiana on sekä antautua viisauden harrastamiseen että samalla olla valtioissa johtajina, toisten taas olla tätä tavoittamatta ja seurata johtajaa.

– Lieneepä aika, hän huomautti, – ryhtyä siihen määrittelyyn.

– No niin, seuraa minua siis tätä tietä, jotta kenties voisimme jotenkuten tyydyttävästi selvittää asian.

– Toimeen siis, hän sanoi.

– Täytyyköhän, kysyin, – sinulle muistuttaa, vai muistatko itsekin, että sen, jonka sanomme jotakin rakastavan, tulee, jos tämä on oikein sanottu, osoittaa, ettei hän rakasta vain rakastamansa esineen osaa, toista osaa rakastamatta, vaan että hän rakastaa sitä esinettä kokonaisuudessaan.

19. -- Kyllä sinun nähtävästi täytyy se minulle muistuttaa, sillä en

sitä muista ollenkaan.

– Toisen miehen, sanoin, – kuin sinun, Glaukon, sopisi lausua se, mitä sanot, mutta lemmen palvontaan antautuneen miehen[31] ei sovi unohtaa, että kaikki kukkeassa iässä olevat viiltävät ja myllertävät poikarakkauteen taipuvaisen ja lemmekäsmielisen sydäntä, koska näyttävät olevan palvelun ja lemmen arvoiset. Vai ettekö kauniisiin poikiin nähden tee tällä tavoin: yhtä ylistätte, siksi että hän on tylppönenäinen, ja sanotte häntä suloiseksi; toisen pojan kyömynenää taas sanotte kuninkaalliseksi, ja sitä, joka on näiden keskivälillä, sanotte kerrassaan sopusuhtaiseksi; tummia sanotte miehekkään näköisiksi, vaaleaihoisia taas jumalien lapsiksi. Ja luuletko, että "hunajankeltaisen" nimikään on kenenkään muun kuin hyväilykieltä puhuvan rakastajan keksimä, – rakastajan, joka helposti sietää tuota kalpeutta, milloin se ilmenee kauneimmassa iässä? Sanalla sanoen keksitte kaikkia puolustussyitä ja päästätte suustanne jos joitakin hyväilyääniä, jottette vain tarvitsisi hylätä ainoatakaan niistä, jotka ovat kukkeassa iässä.

– Jos haluat, hän sanoi, – käyttää minua esimerkkinä väittäessäsi, että lemmen palvojat tekevät sillä tavoin, niin suostun siihen tutkimuksemme vuoksi.

– Entä edelleen? kysyin; – etkö näe, että viinin ystävät menettelevät ihan samalla tavoin: keksiväthän he jos jonkinlaisia syitä, nauttiakseen kaikista viinilajeista.

– Aivan niin.

– Entä kunnianhimoiset: näethän luullakseni, mitenkä he, jolleivät pääse armeijaa johtamaan, toimivat komppanianpäällikköinä;[32] jolleivät voi saavuttaa isoisempien ja ylhäisempien arvonantoa, niin he ovat hyvillään siitä, että vähäpätöisemmät ja halvemmat heitä kunnioittavat; he näet himoitsevat kunnioitusta ylimalkaan.

– Kyllä niin on.

– No sanohan, pitääkö tämä paikkansa vai eikö: kun sanomme jonkun jotakin himoitsevan, tarkoitammeko silloin, että hän sitä himoitsee kaikkine siihen kuuluvineen, vaiko että hän himoitsee osaa mutta toista osaa ei?

– Kyllä hän sitä himoitsee kokonaisenaan, Glaukon vastasi.

– Kaiketi tulemme siis sanomaan, että viisaudenharrastaja [eli filosofi] haluaa viisautta, emme, että hän toista sen osaa haluaa, toista ei, vaan viisautta kokonaisenaan?

– Se on totta.

– Sitä ihmistä siis, joka oppimista vieroo, – varsinkin nuorena ollessaan, jolloin hän ei vielä oivalla, mikä on arvokasta, mikä ei, – sitä ihmistä emme sano opinhaluiseksi emmekä viisaudenharrastajaksi, samalla tavoin, kuin emme sitä, joka vieroo ruokaa, sano nälkäiseksi emmekä ruoanhaluiseksi emmekä ruoan ystäväksi, vaan ruoanhylkijäksi.

– Niinhän sanomme, ja siinä olemme oikeassa.

– Mutta sitäkö, joka halusta tahtoo maistaa kaikkea tietoa ja ilomielin rientää oppia saamaan ja on siinä kyllästymätön, sitäkö me oikeudenmukaisesti sanomme viisaudenharrastajaksi? Vai kuinka?

Ja Glaukon vastasi tähän: – Kylläpä sinulla tulee niitä olemaan monilukuisia ja kummallisia! Kaikki katselunhaluiset näet ovat mielestäni katselunhaluisia siksi, että heitä miellyttää tietojen saaminen, ja kuuntelunhaluiset ovat kerrassaan oudonlaista väkeä tullakseen luetuiksi viisaudenharrastajiin, – sellaiset ihmiset, jotka eivät vapaasta tahdosta halunne yhtyä järkeviin keskusteluihin ja sellaisiin harrastuksiin, mutta kyllä, ikäänkuin olisivat urakalla panneet korvansa kuuntelemaan kaikkia kooriesityksiä, Dionysoksen juhlapäivinä juoksentelevat ympäri maata eivätkä jää pois kaupunkilais- eivätkä kyläjuhlista.[33] Sanommeko siis näitä kaikkia ynnä muut, jotka pyrkivät saamaan senlaatuisia tietoja ja harrastavat pikkutaiteita, – sanommeko heitä kaikkia viisaudenharrastajiksi?

– Emme suinkaan, vastasin, – vaan viisaudenharrastajain näköisiksi.

20. -- No keitä sanot tosi-filosofeiksi? hän kysyi.

– Niitä, vastasin, – jotka haluavat katsella totuutta.

– Kyllä siinä olet oikeassa, hän sanoi; – mutta missä mielessä sen sanot?

– Sitä ei olisi helppo selittää toiselle, vastasin, – mutta sinunpa luulen yhtyvän kanssani tähän.

– Mihin?

– Siihen, että koska kaunis on ruman vastakohta, kaunis ja ruma ovat kaksi eri asiaa.

– Kuinkas muuten?

– Koska siis ovat kaksi asiaa, niin eikö kumpainenkin ole yksi?

– Sekin on oikein.

– Ja oikeaan ja väärään, hyvään ja huonoon ja kaikkiin sellaisiin käsitteisiin nähden sama sana pitää paikkansa: jokainen niistä on sinänsä yksi, mutta sentähden, että ne kaikissa eri tapauksissa käyvät näkyviin tekojen ja ruumiillisten kappaleiden ja toistensa yhteydessä, ne näyttävät jokainen olevan moninainen.[34]

– Puhut oikein, hän sanoi.

– Tämän mukaan siis, sanoin, – erotan toiselle puolelle ne, jotka sinä mainitsit: katselunhaluiset, taiteiden rakastajat ja käytännön miehet, toiselle taas ne, joita puheeni tarkoittaa, ne, joita yksin voidaan oikeudenmukaisesti sanoa viisaudenharrastajiksi.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Edelliset näet, vastasin, – nuo kuuntelun- ja katselunhaluiset, rakastavat kauniita ääniä ja värejä ja muotoja ja kaikkea mitä niistä muodostetaan, mutta heidän mielensä ei pysty havaitsemaan itse kauniin olemusta eikä siitä iloitsemaan.

– Kyllä niin on asian laita, hän sanoi.

– Niitä taas, jotka kykenevät pyrkimään kauneuteen itseensä ja katselemaan sitä sinänsä, niitä kai lienee vain harvoja.

– Kovin harvoja.

– Se siis, joka kyllä käsittää kauniita esineitä mutta ei tunne itse kauneutta eikä, jos joku koettaa häntä sen tuntemiseen ohjata, kykene opastajaa seuraamaan, – elääkö se ihminen mielestäsi unessa vai todessa? Harkitsehan eikö unten näkeminen ole siinä, että joku niin hyvin nukkuessaan kuin valveillaan ollessaan luulee sen, mikä on jonkin näköistä, – ei näköiseksi –, vaan itse siksi, minkä näköinen se on?

– Minä puolestani, hän vastasi, – sanoisin tietysti sellaisen ihmisen näkevän unta.

– No, kuinkas onkaan? Jos joku päinvastoin uskoo olevan olemassa jotakin, joka on itse olemukseltaan kaunista, ja hän kykenee näkemään toiselta puolen tämän kauniin, toiselta puolen niitä esineitä, jotka ovat kauniista osallisia, onko mielestäsi hänenkin elämänsä unta, vai onko se totta?

– Kyllä se on totta, hän vastasi.

– Emmekö siis liene oikeassa, kun sanomme hänen sieluntilaansa tietämykseksi, koska hän tietää, tuon toisen sieluntilaa taas kuvitteluksi [eli mielipiteeksi], koska hän vain kuvittelee [eli luulee].

– Aivan niin.

– Entä jos tämä, jonka sanomme kuvittelevan mutta ei tietävän, suuttuu meille ja inttää, ettemme puhu totta? Voimmeko millään tavoin lepyttää häntä ja lempeästi taivutella häntä, peittelemällä sitä seikkaa, ettei hän ole terve?

– Niinhän tulee tehdä, hän vastasi.

– Mieti siis, mitä tulemme hänelle sanomaan. Vai tahdotko, että kysymme häneltä tällä tavoin, sanoen, että jos hän jotakin tietää, emme ole siitä pahoillamme ja että iloksemme näkisimme jonkun jotakin tietävän? – Mutta sanohan minulle tämä: tokkohan tietävä tietää jotakin vaiko tyhjää? Vastaapas sinä minulle hänen puolestaan.

– Vastaan, hän sanoi, – että hän tietää jotakin.

– Olevaistako vai olematonta?

– Olevaista, sillä kuinkahan voitaisiin tietää olematonta?

– Olemmeko siis, vaikka tarkastaisimme asiaa moneen kertaan, varmasti selvillä siitä, että täydellisesti olevainen on täydellisesti tiedettävä, mutta ettei sitä, jota ei ole olemassa, voida ollenkaan tietääkään?

– Ihan varmasti.

– No niin. Mutta jos taas jokin on senlaatuista, että se sekä on että on olematta, niin eikö sillä ole paikkaansa aito-olevaisen ja toiselta puolen ihan olemattoman välillä?

– On.

– Jos siis olevaiseen kohdistui tietäminen, mutta olemattomaan pakostakin tietämättömyys, niin eikö ole myös etsittävä jotakin tietämättömyyden ja tiedon välistä (jos sellaista on), joka kohdistuisi tuohon keskivälillä olevaan?

– Kyllä kaikin mokomin.

– No, onko mikään olemassa, minkä sanomme mielipiteeksi?

– Kuinkas muuten?

– Sanommeko sen olevan jotakin muuta kuin tieto, vaiko saman kuin tämä?

– Jotakin muuta.

– Mielipide on siis suunnattu toiseen ja tieto toiseen, kumpikin juuri oman kykynsä mukaisesti?

– Juuri niin.

– Eikö siis tieto luonnostaan kohdistu olevaiseen, pyrkien tietämään, että olevainen on olemassa? – Mutta minusta tuntuu olevan tarpeellisempaa eritellä asiaa ensin tällä tavoin:

– Millä tavoin?

21. -- Sanommeko, että kyvyt ovat jonkinmoisena olevaisten lajina, ja

että me niillä kykenemme siihen mihin kykenemme ja niin ikään kaikki muu, mikä johonkin kykenee? Esimerkiksi sanon näön ja kuulon olevan näitä kykyjä, – jos ymmärrät mitä tällä lajikäsitteellä tarkoitan.

– Ymmärrän, hän sanoi.

– Kuule siis, mitä niistä ajattelen: en näe mitään kyvyn väriä enkä muotoa enkä mitään sellaista, mitä monissa muissa asioissa on, sellaista, jonka nojalla määrittelen itsessäni, että eräät asiat ovat toisin kuin eräät toiset; vaan kun on kyseessä kyky, katson yksinomaan siihen, mihin se kohdistuu ja mitä se saa aikaan, ja sen kyvyn, mikä kohdistuu samaan ja saa samaa aikaan, sen sanon samaksi, sen taas, joka kohdistuu toiseen ja saapi toista aikaan, sanon toiseksi. Entä sinä? Kuinka sinä teet?

– Juuri niin, hän vastasi.

– Tulehan siis taas tänne, ystäväni, sanoin. – Sanotko tiedon itsensä olevan jonkin kyvyn, vai mihin lajiin sen luet?

– Juuri siihen lajiin, hän vastasi; – vieläpä pidän sitä kaikkein voimakkaimpana kykynä.

– Entä mielipide? Pidämmekö sitä kykynä? Vai luemmeko sen johonkin muuhun lajiin?

– Emme suinkaan, hän vastasi, – sillä se, jolla kykenemme jotakin luulemaan, ei ole mikään muu kuin mielipide sekin.

– Mutta myönsithän äsken, etteivät tieto ja mielipide ole samaa.

– Kuinka kukaan järkevä ihminen, hän vastasi, – saattaa katsoa erehtymättömän samaksi kuin erehtyväisen?

– Mainiosti puhuttu, sanoin; – ja ilmeisesti olemme yhtä mieltä siitä, että mielipide on toista kuin tieto.

– Toista on.

– Kumpikin näet kohdistuu eri esineeseen ja kykenee eri asiaan.

– Siitä ei pääse.

– Tietämyshän kohdistuu olevaiseen, saadakseen tietää, mikä olevainen on?

– Niin.

– Mielipide taas, – niinhän väitämme – luulee [eli arvelee].

– Niin.

– Tokkohan samaa, jota tieto tietää? Ja onko sama seikka tiedon ja mielipiteen omaksuttavana? Vai onko tämä mahdotonta?

– Mahdotonta, hän vastasi; – sen mukaan kuin olemme todenneet; sillä kohdistuuhan eri seikkaan eri kyky, ja molemmat ovat kykyjä, mielipide yhtä hyvin kuin tietokin, kuten sanomme. Ja siitä johtuu, ettei se, jota tiedetään, ja se, josta meillä on mielipide, voi olla samaa.

– Jos siis olevainen on tiedon esineenä, niin mielipiteen esineenä kai lienee jokin muu.

– Kyllä.

– No arveleeko siis mielipide olematonta, vai eikö olematonta voida edes arvellakaan? Harkitsehan. Eikö se, jolla on mielipide, suuntaa mielipidettään johonkin, vai onko mahdollista, että ihmisellä kyllä on mielipide, mutta että mielipide kohdistuu olemattomaan?

– Sehän on mahdotonta.

– Mutta jotakin sentään se, jolla on mielipide, arvelee?

– Kyllä.

– Mutta olematonhan ei olekaan "jotakin", vaan oikeimmin puhuen ei ole mitään.

– Aivan niin.

– Olemattomaan pakostakin liitimme tietämättömyyden, olevaiseen taas tiedon.

– Oikein, hän sanoi.

– Mielipide ei siis kohdistu olevaiseen eikä olemattomaan.

– Ei.

– Mielipide ei siis liene tietämättömyyttä eikä tietoa.

– Ei näy olevan.

– No ulottuuko se siis näitä ulommas, ollen joko tietoa kirkkaampi tai tietämättömyyttä hämärämpi?

– Ei kumpaakaan.

– No onko mielestäsi sitten, sanoin, – mielipide tietoa hämärämpi, mutta tietämättömyyttä kirkkaampi?

– Niin, aika lailla.

– Sillä on siis sijansa sisäpuolella molempien rajoja?

– Niin.

– Mielipide lienee siis molempien keskivälillä?

– Niin kai.

– No, emmekö taannoin sanoneet, että jos ilmenee jokin sellainen, joka yht'aikaa on ja ei ole, tällä on paikkansa aito-olevaisen ja kokonaan olemattoman välimailla, ja ettei siihen tule kohdistumaan tieto eikä tietämättömyys, vaan se, minkä huomataan olevan tietämättömyyden ja tiedon keskivälillä?

– Se on oikein.

– Mutta nytpä on näiden keskivälillä tullut näkyviin se, mitä sanomme mielipiteeksi.

– Niin on.

22. -- Meidän lienee nyt enää löydettävä se, jolla on kumpaisestakin,

niin hyvin olevaisuudesta kuin olemattomuudestakin osallisuutta, mutta jonka ei oikeudenmukaisesti voida sanoa olevan kauttaaltaan kumpaistakaan; jos tämä tulee näkyviimme, voimme oikeudenmukaisesti sanoa, että se se on mielipiteen esine, ja määrätä äärimmäisille kyvyille äärimmäiset esineet, keskivälillä oleville keskivälillä olevat. Vai eikö ole niin?

– On.

– Kun meillä nyt on tämä edellytettynä, niin sanokoon minulle – niin aion puhua – sanokoon ja vastatkoon minulle tuo kunnon mies, joka on sitä mieltä, ettei kaunista sinänsä eikä itse kauniin alati samana pysyvää perikuvaa [idea] ole olemassa,[35] vaan arvelee kauniin olevan moninaisen, tuo katselunhaluinen, joka ei ollenkaan siedä, jos joku väittää kauniin olevan yhden, ja oikean niin ikään, ja muiden samalla tavoin: onkohan (niin tulemme kysymään), onko, miekkoinen, noiden monien kauniiden esineiden joukossa mitään, mikä ei tule [joskus] osoittautumaan rumaksi? Tai oikeudenmukaisten joukossa mitään, mikä ei tule osoittautumaan vääräksi? Ja pyhien joukossa mitään, mikä ei tule osoittautumaan epäpyhäksi?

– Ei; siitä ei voi päästä, hän vastasi, – että kauniit saattavat osoittautua rumiksikin, ja samoin nuo muut, joista kysyt.

– Entä kuinkas onkaan? Eivätkö nuo lukuisat kaksinkertaiset yhtä hyvin osoittaudu puoliksi kuin kaksinkertaisiksi?

– Ihan niin.

– Ja saattaako suuria ja pieniä, kevyitä ja raskaita paremmin mainita niiksi, miksi olemme niitä maininneet, vaiko päinvastaisilla nimillä?

– Ei, hän vastasi, – vaan kussakin on kumpaistakin.

– Tokkohan siis kukin noista edellämainituista monista on enemmän sitä, joksi niitä mainitaan, vai eikö sitä ole?

– Tämä, hän vastasi, – on kemuissa esitettyjen kaksimielisten kysymysten tapaista ja muistuttaa poikasten arvoitusta[36] kuohilaasta ja yölepakkoon heitetystä kivestä, kun nimittäin kysytään, millä hän heitti eläintä ja missä tämä istui; ovathan näet myöskin nuo mainitsemamme [moninaiset] asiat kaksimielisiä. Eikä ole mahdollista kiinteästi pysyä siinä käsityksessä, että mikään niistä on, eikä siinä että se ei ole, ei että se on kumpaistakin, eikä ettei se ole kumpaistakaan.

– Tiedätkö siis, kysyin, – mitä niillä teet tai mihin parempaan paikkaan ne voit panna, kuin siihen, mikä on olevaisen ja olemattoman välillä? Sillä nehän eivät tule osoittautumaan olematonta hämärämmiksi, niin että olisivat olemattomammat kuin tämä, eivätkä olevaista kirkkaammiksi, niin että olisivat olevaisemmat kuin tämä.

– Se on kerrassaan totta, hän sanoi.

– Olemme siis, kuten näyttää, tulleet siihen, että suuren joukon tavanmukaiset monilukuiset käsitykset kauniista ja noista muista asioista pyörivät jossakin olemattoman ja aito-olevaisen välimailla.

– Olemme tulleet siihen.

– Mutta sovimmehan taannoin siitä, että jos mikään senlaatuinen tulee näkyviin, sitä on sanottava mielipiteen mutta ei tiedon esineeksi; siten tuo keskivälillä häälyvä joutuu keskivälillä olevan sielunkyvyn huostaan.

– Niinhän sanoimme.

– Niiden siis, jotka katselevat monta kaunista esinettä, mutta eivät näe itse kaunista sinänsä eivätkä kykene seuraamaan toista, joka koettaa heitä siihen johtaa, ja näkevät monta oikeudenmukaista asiaa, mutta eivät itse oikeata sinänsä, ja kaikkia muita samalla tavoin, – niillä sanomme olevan kaikesta mielipiteen, mutta väitämme, etteivät he tiedä mitään siitä, josta heillä on mielipide.

– Niin täytyy sanoa, hän virkkoi.

– Entä mitä taas sanomme niistä, jotka katselevat noita kaikkia sinänsä ja sellaisina kuin ne aina pysyvät muuttumatta? Emmekö, että heillä on tietoa, mutta ei mielipidettä?

– Siitäkään emme pääse.

– Emmekö edelleen sano näiden harrastavan ja rakastavan sitä, johon kohdistuu tieto, toisten taas sitä, johon kohdistuu mielipide? Vai emmekö muista sanoneemme, että nämä [jälkimmäiset] rakastavat kauniita ääniä ja värejä ja semmoista ja niitä katselevat [ja kuuntelevat], mutta eivät tunnusta, että kaunis sinänsä on edes olemassakaan?

– Kyllä muistamme.

– Emme kai siis tee väärin, jos sanomme heitä mielipiteen harrastajiksi pikemmin kuin viisaudenharrastajiksi? Ja tokkohan he tulevat kovasti suuttumaan meille, jos sanomme tällä tavoin?

– Eivät suinkaan, ainakaan jos minun neuvoani noudattavat. Sillä ei ole lupa suuttua totuudesta.

– Niitä taas, jotka rakastavat jokaista sinänsä olevaista, onko niitä sanottava viisauden eikä mielipiteen rakastajiksi?

– Niin tietenkin.

Selityksiä V kirjaan.

[1] 449 A–451 D. Tässä kohden tapahtuu keskustelussa jyrkkä käänne. Edellisen kirjan lopussa Sokrates oli tullut siihen, että niin hyvin valtiossa kuin ihmissielussakin hyvää järjestystä on vain yksi laji mutta kehnoa järjestystä lukemattomia, joista kuitenkin ainoastaan neljä ansaitsevat erikoista huomiota. Nyt hän on valmis ryhtymään näiden neljän kehnon lajin selvittämiseen. Mutta tämä selvittely keskeytyykin heti alkuunsa. Adeimantoksen ja Glaukonin vaatimuksesta näet Sokrates rupeaa entistä tarkemmin esittämään oppiansa naisten ja lasten yhteisyydestä. Täten keskeytyneeseen epätyydyttävien valtiomuotojen ja vastaavien sielunlaatujen käsittelyyn palataan vasta VIII:nnen kirjan alussa.

[2] 449 C. Lausuessasi j.n.e.: ks. IV 423 E – 424 A ynnä Sel. 424 A.

[3] 450 B. Kultaa sulattamaan: ihmisten, jotka luopuivat varsinaisesta tehtävästään tavoitellakseen jotakin, mikä heissä herätti loistavia mutta pettäviä toiveita, sanottiin "kultaa sulattavan". Sananparren synnystä oli olemassa tarina: Attikan Hymettos-vuorelta oli muka kerran löydetty valtava kasa kultahiekkaa ja Ateenasta oli rientänyt paljon väkeä tuon arvokkaan aineen hakuun, mutta kultaa vartioivatkin sotaiset muurahaiset, ja nämä tekivät heidän yrityksensä turhiksi. Tarina kultaa kaivavista ja vartioivista suunnattoman suurista ja väkevistä muurahaisista liittyi muuten myöskin kertomuksiin Aleksanteri Suuren Intianretkestä.

[4] 450 C. Syntymisen ja opintoajan välisenä ajanjaksona: "Lait" nimisessä teoksessaan, VII 794 C, Platon määrää tämän ajanjakson (niin hyvin tytöille kuin pojillekin) 6 vuodeksi. Opintoajalla tietenkin tarkoitetaan tässä yhteydessä järjestelmällisten tietoperäisten opintojen aikaa.

[5] 451 A. Adrasteia: Vähän Aasian pohjois- ja luoteisosassa palveltiin suurta maaemo-jumalatarta Adrasteian nimellisenä. Kreikkalaiset, jotka liittivät tämänkin haltiattaren omien jumaliensa tai jumalallisten valtain joukkoon, näkyvät olettaneen nimen kreikankieliseksi ja asettaneen sen karkaamista eli pakenemista merkitsevän dra-vartalon yhteyteen (vrt. yhdysperäistä apodidra'sko-veibik = karata, paeta, päästä pakoon); Adrasteiasta tuli siten heidän tietoisuudessaan Kohtalon haltiatar, jota ei voi mitenkään päästä pakoon. Hänen luultiin m.m. ankarasti rankaisevan epähurskasta, ylimielistä ja röyhkeätä mielenlaatua ja puhetta. – Adrasteia oli koko laadultaan hyvin lähellä toista rankaisevan Kohtalon olennoimamuotoa, Nemesistä; pidettiinpä heidät välistä samana haltiana eli valtana.

[6] 451 C. Miesdraama ... naisdraama: näillä "draamoilla" tarkoitetaan syrakuusalaisen Sophronin mimos-teoksia, suorasanaisia lausuttaviksi tarkoitettuja erinomaisen eloisia ja sukkelia vuoropuhelun tai yksinpuhelun muotoon laadittuja kuvauksia kansanelämän alalta; niitä tiedetään olleen kahta lajia, jotka lausujan kuvaamien puhujain sukupuolen mukaan sanottiin mies- ja naismimoksiksi. Tähän kansanomaiseen kirjallisuuslajiin Platon oli ensimmäisellä Sisilian-käynnillään tutustunut ja siihen suuresti ihastunut; epäilemättä Sophronin mimokset ovat osaltaan vaikuttaneet hänen dialogiensa henkevään ja värikkääseen tyyliin. – Myöhemmin niitä usein jäljiteltiin runomuodossa (vrt. esim. Theokritos ja Herondas).

[7] 452 A, B. ... mikä ... on naurettavin siinä, minkä siinä (nim. Platonin vaatimassa miesten ja naisten yhteisessä ja yhtäläisessä kasvatuksessa) näet? Eiköhän se, että näet naisten voimistelevan alastomina painiskelukouluissa (eli paldistra-laitoksissa) miesten seurassa, etkä ainoastaan nuorten naisten vaan jopa iäkkäämpienkin, samaten kuin ukkoja nähdään gymnasioneissa j.n.e.: Saattaa olla syytä tehdä tässä vähän selkoa niistä erilaisista ruumiinharjoituslaitoksista, jotka olivat käytännössä kreikkalaisten keskuudessa. Niitä oli näet parhaasta päästä kaksi eri ryhmää, nim. n.s. painiskelukoulut (kreik. palaistrai) ja gymnasionit. Edellisissä harjoittelivat etupäässä nuoret miehet, jälkimmäisissä taas sekä nuoria että vanhempiakin miehiä. Painiskelukoulut (palaistrat) olivat yleensä yksityisten omistamia, gymnasioneja taas ylläpidettiin julkisilla varoilla, vaikka ne saattoivatkin olla yksityisten kansalaisten perustamia. Gymnasionit olivat harjoituskenttineen, puistoineen ja pylvähistöineen suurenmoisia laitoksia, joihin monipuolisen ruumiillisen harjoittelun ohessa keskittyi korkeampi henkinenkin kasvatus. Niinpä oli Ateenan gymnasioneja m.m. Akademeia, jonka Platon oli suurella lahjoituksella perustanut ja jossa hän piti korkealentoisia esitelmiään, ja samoin Lykeion, jossa Aristoteles opetteli. – Sekä palaistroissa että gymnasioneissa (samoin kuin suurissa yleishelleniläisissä kilpajuhlissakin) voimistelijat esiintyivät alastomina (vrt. 452 D); johtuihan gymnasion-nimikin gymnos-sanasta (= alaston).

[7a] 453 B. Myönsitte j.n.e.: II 369 E. ja seur.

[8] 453 D. Delfiini: viittaus Arion-laulajan tunnettuun tarinaan.

[9] 454 A. ja seur. Tässä asetetaan vastatusten toiselta puolen "keskustelu" eli sellainen ajatustenvaihto, jolla pyritään pääsemään niin lähelle olennaista totuutta kuin suinkin, ja toiselta puolen taas "sanakiistely", jossa epäolennaisten sivuseikkojen nojalla tehdään muka yleispäteviä johtopäätöksiä. Edellisenlainen ajatustenvaihto on kreik. terminologian mukaan dialektiikka (dialektike), jälkimäinen taas eristiikka (eristike) eli "kiistelytaide". Viimeksimainittua harjoittivat mielellään sofistat, usein pyrkien sillä häikäisemään kuulijoita ja saattamaan heitä ymmälle. Dialektiselle menettelytavalle olennaista oli ennen kaikkea käsitteiden tarkka erittely. Siten dialektiikka oli omiaan johtamaan tieteellisesti pätevän logiikan kehittämiseen. Platonin oma logiikka oli kyllä vielä verraten alkeellisella kannalla, mutta hänen pyrkimyksensä oli vakavaa ja ihailtavan tarmokasta.

[10] 455 A. Äsken: 453 C.

[11] 457 B. Poimii lystikkyyden hedelmän raakilana: Pindaros oli jossakin runoelmassaan (Fragm. 209 Bergk.) lausunut luonnonfilosofeista, että he poimivat viisauden hedelmän raakana. Tätä Pindaroksen lausuntoa Platon tässä leikillisesti käyttää oman perustelunsa selvittämiseen. – Hyödyllinen on kaunis, vahingollinen ruma: sananlaskun tapainen, josta kreikkalaisten sopusointuinen maailmankatsomus käy erittäin sattuvasti ilmi. – Yksi hyökyaalto: niitä epäilyjä ja vastaväitteitä, jotka nousevat niitä Sokrateen (t.s. Platonin) vaatimia säädöksiä vastaan, joidenka mukaan ihannevaltion "vartijoilla" tulee olla naiset ja lapset yhteisinä, hän vertaa kolmeen valtavaan hyökyaaltoon (kokonaiseen valta-aalto-kolmikkoon, kr. trikymia, vrt. 472 A), jotka ovat vähällä hänet kuohuihin upottaa. Ensimmäinen aalto kuohahtaa miespuolisten ja naispuolisten vartijain yhteistä ja yhtäläistä kasvatusta vastaan, ja sen kuohuista Sokrates on jotenkuten pelastautunut (451 C–457 B). Toinen vielä valtavampi hyökyaalto nousee sitä Sokrateen vaatimaa säädöstä vastaan, joka määrää, että vartijoilla kaikki heidän luokkansa naiset ja lapset ovat yhteisiä. Tästäkin aallosta kuitenkin suoriudutaan (457 B–466 D). Mutta kun sitten Sokrateen tuskallisesta empimisestään huolimatta on ryhdyttävä todistamaan, että nämä mullistukset eivät ole ainoastaan hyödyllisiä (se näet on muka jo todistettu) mutta myöskin mahdolliset toteuttaa, nousee muka aaltokolmikon kolmas ja peloittavin aallonharja (ks. 473 C), josta Sokrates pitkällisten monipuolisesti valaisevien perustelujen jälkeen vihdoin VII:nnen kirjan lopussa katsoo pelastautuneensa maihin.

[12] 458 D. Urheilukentillä: kreik. gymnasia; tähän käsitteeseen kuuluu olennaisesti m.m. harjoittelijain alastomuus, ks. Sel. 452 A, B.

[13] 459 D. Olemmehan sanoneet: III 389 B, vrt. myös II 382 C, D.

[14] 460 E. Kiihkeimmän juoksunsa huippukohdan: luultavasti sitaatti jostakin voittolaulusta, jossa ylistettiin jotakin suurissa kansallisissa kilpajuhlissa saavutettua voittoa. Tietysti on runon sanoja tässä käytetty vertauskuvana: juoksun huippukohdalla tarkoitetaan nuorten veren hehkuvimman kuohunnan aikaa.

[15] 462 D. Ruumiinosien ja sielun "yhteisö" kuvataan tässä yhtenäiseksi järjestöksi, toisin sanoen valtioksi; vallanpitäjänä on siinä valtiossa tietenkin sielu.

[16] 462 E. Omaan valtioomme: suunniteltuun ihannevaltioon.

[17] 463 A. Kansaa: kreik. demos, jolla sanalla tässä tarkoitetaan hallitusvallan alaisten kansalaisten suurta joukkoa.

[18] 464 A. Emmekö sanoneet: 462 B, C

[19] 464 B. Auttajilla tässä nähtävästi tarkoitetaan sekä sotaista vartijaluokkaa että siitä lähtenyttä hallitsijaluokkaa.

[20] 464 B. Minkä taanoin lausuimme: III 416 D, E.

[21] 465 E. Muistatkohan, kysyin, että ... joku ... väitti: ks. IV 419 ja seur.; – joku: Adeimantos.

[22] 466 C. Että Hesiodos toden totta oli viisas lausuessaan, että puoli on enempää kuin kaikki: ks. "Työt ja päivät" 40.

[23] 468 B ja seur.: Leikillinen viittaus siihen, että Glaukon – niinkuin 474 D sanotaan – on lemmekäs eli lemmen palvontaan antautunut mies (erotikos ané'r). Kreikkalaisten kulttuurin korkeimman kukoistuksen aikana miesten lempi kohdistui parhaasta päästä kauniisiin ja jaloluontoisiin poikiin ja nuorukaisiin; mutta koska Platon ihannevaltionsa vartijaluokan naisille vaatii täyttä yhdenvertaisuutta miesten kanssa, niin hän tässä myöntää, että lempi voi kohdistua kauniisiin neitosiinkin, ja tätä lempeä on muka käytettävä apukeinona kauniiden ja jalojen jälkeläisten saamiseen. Rakkaus korkeammassa, henkisemmässä merkityksessä saattoi enimmäkseen (niin oudolta kuin se meistä tuntuukin) tulla kysymykseen vain poikalemmen yhteydessä!

[24] 468 C. Sehän on jo lausuttu j.n.e.: vrt. 458 D–460 B. Sillä valinnalla, joka mainitaan 468 C ("että sellaisia miehiä useammin kuin muita valitaan") tarkoitetaan sitä valintaa, joka ihannevaltion hallitusmiesten on suoritettava valearvonnan muodossa (vrt. 460 A: "jonkinmoinen sukkela arvonta").

[25] 468 D. Sanoohan näet Homeros j.n.e.:

    "Kunniaks' Aiaan kaiken soi selyskappaleen hälle
    sankari Atreun poik', Agamemnon" (Il. VII 321, 322).

[26] 468 D, E. Ylimmät paikat j.n.e.:

    "Tydeun poik', ylin sull' oli arvo ja paikka Akhaijein
    urhoist', oivimmat palat paistin, kukkuramaljat;"
    (II. VIII 161, 162).

[27] 468 E. Kultaista sukua: Platon näkyy tässä viittailevan yht'aikaa omaan keksimäänsä taruun, jonka mukaan jumalat ovat synnynnäisiin eri ihmisluokkiin sekoittaneet eriarvoisia metalleja (ks. III 415 A) ja Hesiodoksen taruun kultaisesta, hopeisesta, vaskisesta sukupolvesta, sankariajan urhoista ja viimeisestä, rautaisesta sukupolvesta ("Työt ja päivät" 109-201).

[28] 469 A. Tätä säettä ei sellaisenaan tavata Hesiodoksen säilyneissä runoissa, mutta se muistuttaa hyvin läheisesti "Työt ja päivät" runoelman 121, 122 säkeitä. Onko Platon muistanut säkeitä väärin vai onko hänellä ollut edessään toisenlainen Hesiodoksen teksti kuin meillä, lienee vaikea ratkaista.

[29] 469 A. Jumalalta: oraakkeli-jumala Apollonilta. Huom. samoin myös 470 A.

[30] 470 B. Onhan olemassa nämä kaksi nimeä j.n.e.: tämä sanoihin perustuva käsitteiden erittely tuntuu epäselvältä; luultavaa onkin, että teksti tässä kohden on viallinen. – Kahakoiminen: alkutekstissä on stasis-sana, jonka käsitepiiriin sisältyy sekä kapina että kansalaissota ylipäätään.

[31] 474 D. Lemmen palvontaan antautuneen miehen: vrt. Sel. 468 B.

[32] 475 A. Komppanian päällikköinä: oikeastaan trittyksen päällikköinä. Ateenalaisten sotajoukko oli kokoonpantu 10 "heimokunnan" (kr. phyle) asevelvollisista miehistä. Kunkin phylen miehet muodostivat rykmentin – sekin nimeltään phyle; rykmentti taas jakaantui kolmeen trittys-nimiseen osastoon.

[33] 475 D. Kooriesityksiä ... kyläjuhlista: laulavan ja tanssivan koorin esityksillä oli kreikkalaisten juhlamenoissa ylen tärkeä sija. Ja varsinkin Dionysoksen, haltioitumisen jumalan, juhlissa niillä oli mitä suurin merkitys. Niistähän m.m. kreikkalainen tragedia oli saanut alkunsa, ja ne yhä pysyivät kehittyneenkin draaman uskonnollisen puolen varsinaisina kannattajina. Dionysoksen juhlia kooriesityksineen ei vietetty ainoastaan Ateenassa, koko Attikan kansan puolesta, vaan myöskin erikseen maalaiskunnissa (demoksissa). – Esillä olevassa paikassa Glaukon näkyy olettavan, että kooriesitykset (ja yleensä draamalliset näytännöt) parhaasta päästä tyydyttävät katselijain ja kuuntelijain uteliaisuutta ja huvittelunhalua.

[34] 476 A. Ja oikeaan ja väärään ... näyttävät jokainen olevan moninainen: tässä pilkistää näkyviin Platonin idea-oppi. Idea se näet hänen oppinsa mukaan on eheä ja yhtenäinen, sen ulkonaiset ilmestymismuodot taas ovat moninaisia. Idea-sanaa ei kuitenkaan tässä paikassa esiinny, vaan tässä on käytetty eidos-sanaa, joka kielellisesti ja merkityksensäkin puolesta on läheistä sukua idea-sanan kanssa (molemmat merkitsevät alkujaan ulkonäköä, kuvaa, sitten perikuvaa; useimmiten eidos-sanaa käytettiin lajin merkityksessä).

[35] 479 A. Tässä esiintyy "Valtio"-teoksessa ensi kerran sana idea. Tämä sana, jonka alkuperäisenä merkityksenä, kuten sanottu, oli ulkonäkö, kuva, on sittemmin saanut yhä henkisemmän merkityksen. Siitä on tullut perikuva, ja perikuva se Platonin rohkean opin mukaan on ainoa aito-olevainen, alati pysyväinen, aate, joka vain osittain ilmestyy eri ilmenemismuodoissaan; nämä eri muodot taas ovat moninaisia, muuttuvaisia, suorastaan epä-olevaisia. Vrt. 476 A ynnä Sel.

[36] 479 C. Poikasten arvoitusta: puheena oleva arvoitus oli kaskun muotoinen: mies, joka ei ollut mies, näki linnun, joka ei ollut lintu – näki sen, mutta ei nähnyt –; se istui puussa, joka ei ollut mikään puu; hän heitti sitä kivellä, joka ei ollut mikään kivi, – heitti, eikä heittänytkään. – Selitys: kuohilas näki epäselvästi lepakon, joka istui kaislan varrella; hän yritti sitä heittää, mutta heitto ei osunut.

KUUDES KIRJA.

1. -- Glaukon, sanoin, -- vaivoin on siis saatu selville, ketkä ovat

filosofeja, ketkä eivät; sitä varten perustelumme on täytynyt kulkea pitkän taipaleen päähän.

– Ei kai olisi ollut helppoa, hän vastasi, – päästä siihen vähemmällä.

– Siltä näyttää, sanoin; – minun mielestäni se tosin olisi käynyt vielä paremmin näkyviin, jos olisi ollut puhuttava yksinomaan siitä asiasta eikä olisi tarvis tutkia noita lukuisia jäljellä olevia kysymyksiä, kun on mieli päästä näkemään, mitenkä oikeudenmukainen elämä eroaa oikeudenvastaisesta.

– Mitä meidän siis on tämän jälkeen tutkittava? hän kysyi.

– Mitähän muuta, vastasin, – kuin sitä, mikä seuraa lähinnä järjestyksessä? Koska filosofeja ovat ne, jotka kykenevät käsittämään sitä, mikä pysyy alati muuttumatta samana, mutta ne taas, jotka eivät siihen pysty, vaan harhailevat moninaisissa ja milloin minkinlaisissa, eivät ole filosofeja, niin kumpaistenhan niin ollen tulee olla valtion johtajia?

– Kuinkahan meidän on vastattava antaaksemme tähän kysymykseen oikean vastauksen?

– Ne, minä vastasin, – jotka osoittautuvat kykeneviksi valtioiden lakeja ja periaatteita suojelemaan, ne kai on asetettava vartijoiksi.

– Aivan oikein, hän sanoi.

– Ja sehän on tietenkin selvä asia, tuleeko sen, jonka on vartijana jotakin varjeltava, olla sokea vai hyväsilmäinen.

– Eiköhän se ole selvä asia, hän vastasi.

– Entä ne, joilta toden totta puuttuu kaiken tosiolevaisen tuntemus ja joilla ei ole sielussaan mitään ilmeistä malli- [eli ihanne-]kuvaa,[1] ne, jotka eivät osaa maalarin tavoin suunnata katsettaan tosimpaan totuuteen ja aina siihen vedota ja katsella sitä niin tarkkaan kuin suinkin ja vasta sitten säätää tässäkin maailmassa lakeja kauniista ja oikeasta ja hyvästä, – jos niitä on säädettävä –, ja valvoa niitä, kun ne on säädetty, ja säilyttää niitä, – ovatko sellaiset ihmiset mielestäsi muuta kuin sokeat?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – eivät suurestikaan sokeista eroa!

– Nämäköhän asetamme vartijoiksi ennen niitä, jotka tuntevat jokaisen esineen tosi-olemuksen, eivätkä kokemukseen eivätkä mihinkään muuhun erikoiseen etevyyteen nähden ole heitä huonommat?

– Takaperoistahan olisi, hän vastasi, – valita muita kuin näitä, jolleivät muilta ominaisuuksiltaan ole toisia huonommat; sillä onhan tämä ominaisuus, johon nähden he ovat muita edellä, juuri kaikista tärkein.

– Eiköhän meidän näin ollen ole jo esitettävä, millä tavoin samoilla henkilöillä voi olla sekä nuo muut ominaisuudet että nämäkin?

– Kyllä, kaikin mokomin.

– Niinkuin tähän tutkimukseen[2] ryhtyessämme sanoimme, täytyy siis ensin tuntea heidän luonnonlaatunsa. Ja luulenpa, että jos olemme päässeet siitä täyteen yksimielisyyteen, tulemme toteamaan niin hyvin sen, että samoilla henkilöillä voi olla nämä molemmat ominaisuudet, kuin sen, etteivät ketkään muut saa olla valtioiden johtajia kuin juuri he.

– Kuinka tarkoitat?

2. -- Viisautta rakastaviin luonteisiin nähden olkoon meidän

puoleltamme todettuna, että he aina rakastavat sitä tietämystä, mikä voi heille ilmaista tuon tosi-olevaisen, joka iäti on olemassa ja jota ei harhauta syntymisen ja häviämisen vaihtelu.

– Se olkoon sovittuna.

– Ja tietenkin myös se, sanoin, – että he rakastavat tätä olevaista kokonaisenaan eivätkä vapaaehtoisesti luovu mistään sen osasta, eivät pienestä eivätkä suuremmasta, eivät suuremmassa eivätkä vähemmässä arvossa pidetystä, niinkuin esitimme taannoisessa puhelussamme[3] kunnian- ja lemmenhaluisista ihmisistä.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– No harkitsehan tämän jälkeen, täytyykö niillä, joiden on oltava sellaisia kuin olemme sanoneet, tämän lisäksi olla luonnonlaadussaan sitä ominaisuutta, jonka nyt tulen mainitsemaan.

– Mikä se on?

– Se, ettei heissä ole valheellisuutta ja etteivät vapaasta tahdosta mitenkään omaksu valhetta, vaan inhoavat sitä ja rakastavat totuutta.

– Sehän kyllä tuntuu otaksuttavalta, hän sanoi.

– Eipä ainoastaan tunnu otaksuttavalta, hyvä ystävä, vaan onpa kerrassaan pakko sen, joka on luonnostaan lemmekäs, rakastaa kaikkea, mikä on sukua ja kuuluu yhteen hänen lemmikkinsä kanssa.

– Se pitää paikkansa, hän vastasi.

– No voitko keksiä mitään, mikä kuuluu lähemmin yhteen viisauden kanssa kuin totuus?

– Kuinka se olisi mahdollistakaan? hän sanoi.

– Onko siis mahdollista saman luonteen rakastaa sekä viisautta että valhetta?

– Eihän mitenkään.

– Tosi-tiedonhaluisen täytyy siis heti nuoruudestaan asti niin paljon kuin suinkin pyrkiä kaikkeen totuuteen.

– Kaikin mokomin.

– Mutta jos jonkun mielihalut voimakkaasti pyrkivät yhteen suuntaan, niin tiedämme, että niiden pyrkimys muihin suuntiin hänessä on heikompi, ikäänkuin se olisi tuohon suuntaan johdettu virta.

– Kuinkas muuten?

– Siinä ihmisessä, jonka mielihalut virtaavat tiedon ja kaiken sellaisen puoleen, hänessä ne – niin minusta tuntuu – kohdistuvat siihen nautintoon, mikä sielulla on omassa itsessään, mutta ruumiillisiin nautintoihin nähden ne menettävät voimansa, – jos joku ei ole valefilosofi vaan toden totta viisauden harrastaja.

– Se on kerrassaan välttämätöntä.

– Sellainen ihminen on tervemielinen [eli maltillinen] eikä suinkaan rahanhimoinen; sillä kaikki se, minkä vuoksi rahoja ynnä suuria menoja tavoitellaan, sopii paremmin muiden kuin tämän miehen tavoiteltavaksi.

– Niin on.

– Ja onpa, silloin kun sinun on erotettava viisautta harrastava luonne siitä, mikä ei sitä harrasta, katsottava seuraavaakin seikkaa.

– Mitä seikkaa?

– Ettei siinä vain huomaamattasi piile mitään halpamaisuutta, sillä pikkumielisyys on jyrkimmin vastakkainen sellaiselle sielulle, joka aina pyrkii kaikkeuden puoleen, niin hyvin jumalaisella kuin inhimillisellä alalla.

– No luuletko, että sellaiselle mielelle, jossa on suurisuuntaisuutta ja jolla aina on silmämääränään aika ja olevainen kokonaisinaan, – luuletko, että sellaiselle miehelle ihmiselämä esiintyy minäkään suuriarvoisena?

– Mahdotonta, hän vastasi.

– Eihän sellainen ihminen myöskään tule pitämään kuolemaa minään peloittavana asiana.

– Eipä suinkaan.

– Arassa ja halpamaisessa luonteessa ei siis – siltähän näyttää – liene tosi-viisauden harrastusta.

– Ei minun mielestäni.

– No, kuinkas onkaan? Voiko se, joka on maltillinen ja jossa ei ole rahanhimoa eikä halpamaisuutta, ei kerskailua eikä pelkuruutta, mitenkään olla tyly tai väärämielinen?

– Ei.

– Ja tarkastamalla siis viisautta harrastavaa ja viisautta harrastamatonta sielua jo silloin, kun se vielä on nuorena, tulet pyrkimään selvyyteen siitä, onko se oikeamielinen ja lempeä vaiko tyly ja raju.

– Niin juuri.

– Etkä luullakseni tule jättämään seuraavaakaan seikkaa huomioonottamatta.

– Mitä seikkaa?

– Sitä, onko hän hyvä vai huono oppimaan. Vai uskotko kenenkään voivan koskaan oikein kiintyä mihinkään harrastukseen, minkä harjoittaminen häntä tuskastuttaa ja missä hän vaivoin pääsee vähääkään eteenpäin?

– Tuskinpa vain.

– Entä edelleen: jos hän, ollen unohdusta täynnä, ei voi säilyttää muistissaan mitään siitä, minkä on oppinut, niin voiko hän olla muuta kuin tiedosta tyhjä?

– Kuinka se olisi mahdollista?

– Kun hän siis näkee turhaa vaivaa, niin eikö hän lopulta pakostakin ala inhota sekä itseänsä että mokomaa puuhailua?

– Kuinkas muuten?

– Älkäämme siis koskaan lukeko huonomuistista sielua todella viisautta harrastavien joukkoon, vaan pyrkikäämme siihen, että sen tulee olla hyvämuistinen.

– Kaikin mokomin.

– Mutta emmepä voi sanoa, että Muusaille vieras ja epämuotoinen luonne johtaa mihinkään muuhun kuin suhdattomuuteen.

– Kuinkas muuten?

– No onko mielestäsi totuus sukua suhdattomuuden vai suhdallisuuden kanssa?

– Suhdallisuuden.

– Etsikäämme siis noiden ominaisuuksien ohessa myöskin luonnostaan suhdallista ja herttaista mielenlaatua, jonka sen synnynnäinen luonne helposti johtaa jokaisen olevaisen perikuvaa kohti.

– Kuinkas muuten?

– Entä edelleen? Eikö sinusta näytä siltä, kuin kaikki ne ominaisuudet, jotka olemme luetelleet, johtuisivat toinen toisestaan ja olisivat välttämättömät sielulle, jonka on kokonaan ja täydellisesti päästävä tosi-olevaisen osallisuuteen?

– Kerrassaan välttämättömät, hän vastasi.

– Voitko siis mitenkään moittia sellaista pyrkimystä, jota ei kukaan kykene harrastamaan, jollei hän luonnostaan ole hyvämuistinen, hyvä oppimaan, suurisieluinen, herttainen, totuuden, oikeuden, urhoollisuuden, maltillisuuden ystävä ja sukua niiden ominaisuuksien kanssa?

– Ei edes itse Momos,[4] hän vastasi, – voine sellaista moittia.

– No, sanoin, – eivätkö sellaiset miehet, kun kasvatus ja ikä ovat tuottaneet heille täyden kypsyyden, ole ainoat, joiden huostaan saatat uskoa valtiosi?

3. Silloin Adeimantos virkkoi: -- Sokrates, ei voine kukaan väittää

näitä johtopäätöksiäsi vastaan; mutta niiden, jotka kulloinkin kuulevat semmoista, jommoista sinä nyt puhut, käykin suunnilleen tällä tavoin:[5] he arvelevat, että koska he eivät ole harjaantuneet kysymään ja vastaamaan, perustelusi jokaisen eri kysymyksen kohdalla johtaa heidät hiukkasen harhaan, ja että kun nuo pikku-asteet perustelun lopussa kootaan yhteen, erhe osoittautuukin suureksi ja alkua vastaan sotivaksi; edelleen, että niinkuin taitavat lautapelin pelaajat lopulta saartavat taitamattomat eivätkä nämä enää voi tehdä siirrostakaan, hekin lopulta samalla tavoin joutuvat saarroksiin eivätkä, kun tämä toisenlainen lautapeli saattaa heidät pulaan – lautapeli, jota ei pelata nappuloilla vaan sanoilla –, osaa sanoa niin mitään; he näet arvelevat, ettei asian laita todellisuudessa ole sittenkään niin [kuin sinä esität]. Tämän sanon esillä olevaa tapausta silmälläpitäen. Voisihan näet nyt joku sanoa olevansa kykenemätön väittelemään sanoilla sinua vastaan jokaisen eri kysymyksesi kohdalta, mutta todellisuudessa kyllä näkevänsä, että ne, jotka ryhdyttyään viisautta harrastamaan eivät sitä harrasta vain kasvatuksensa vuoksi eivätkä jo nuorina siitä luovu, vaan elävät siinä pyrinnössä pitemmän aikaa, enimmäkseen käyvät kerrassaan hassuiksi, jottemme sanoisi kunnottomiksi, ja että niihin, jotka näyttävät kunnollisimmilta, se harrastus, jota sinä ylistät, kuitenkin vaikuttaa niin, että he tulevat valtioille hyödyttömiksi.

Tämän kuultuani kysyin: – Oletkohan sitä mieltä, että ne laskevat valhetta, jotka puhuvat niin?

– En tiedä, hän vastasi; – mutta halusta kuulisin sinun mielipiteesi.

– Silloin saat kuulla, että he minun mielestäni puhuvat totta.

– Kuinka siis, hän kysyi, – käy laatuun sanoa, etteivät valtiot pääse pahasta, ennenkuin niissä hallitsevat viisaudenharrastajat, vaikka olemme yhtä mieltä siitä, että nämä ovat niille hyödyttömiä?

– Esittämäsi kysymys vaatii vertauskuvallista vastausta.

– Etkä sinä, luulen ma, ole tottunut puhumaan vertauskuvin!

4. -- No niin, sanoin, -- vai teet minusta pilkkaa, kun ensin olet

syössyt minut tällaiseen pulmalliseen juttuun? Kuulehan siis nyt vertauskuvani, jotta vielä selvemmin näkisit, kuinka perso olen vertauksin puhumaan. Sillä niin kova on se kohtalo, mikä tulee kunnollisimpien osalle heidän suhteessaan valtioihin, ettei millekään erityiselle oliolle ole mitään siihen verrattavaa tapahtunut, vaan että kun heidän puolustukseensa laaditaan vertauskuva, tämä on koottava yhteen useilta tahoilta, samalla tavoin kuin maalarit maalaavat sekaolentoja, pukkihirviä[6] ja sen semmoisia. Kuvittele siis mielessäsi, että joko useissa laivoissa taikkapa yhdessä ainoassa tapahtuu tällaista: on laivanpäällikkö,[7] joka on kookkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki muut laivassa olevat, mutta hieman huonokuuloinen ja niin ikään jonkin verran lyhytnäköinen; ja merenkulkua hän ymmärtää samaisen verran. Laivamiehet taas riitelevät keskenään laivan ohjaamisesta, luullen kukin, että ohjaamisen tulee olla hänen toimenaan, vaikk'ei koskaan ole sitä taitoa oppinut eikä voi mainita opettajaansa eikä aikaa milloin on ollut opissa; päälle päätteeksi he väittävät, ettei sitä voidakaan oppia, vieläpä ovat valmiit hakkaamaan palasiksi sen, joka sanoo, että sitä voidaan oppia; ja niinpä he alituisesti tungeskelevat hänen, laivanpäällikön ympärillä vaatimalla vaatien häntä luovuttamaan peräsimen[8] heille. Välistä, jos eivät voi häntä taivuttaa, mutta tämä onnistuu paremmin muilta, he joko lyövät nämä kuoliaiksi tai heittävät heidät laivasta ja nukuttavat kunnon laivanpäällikön unijuomalla tai saattavat hänet juovuksiin tai kietovat hänet muihin pauloihin ja ovat laivan valtiaina ja käyttävät hyväkseen, mitä laivassa on, ja juovat ja mässäävät ja hoitavat laivankulkua sellaisella tavoin kuin sellaiset ihmiset saattavat sitä hoitaa. Lisäksi he ylistävät sitä miestä, joka joko päällikköä sanoin taivuttamalla tai väkivaltaa käyttämällä osaa auttaa heitä saamaan laivan haltuunsa; ja häntä he sanovat aito merenkulkijaksi ja taitavaksi ohjaajaksi ja laiva-asioita ymmärtäväksi mieheksi, mutta sitä taas, joka ei ole sellainen, he moittivat kelvottomaksi. Eivätkä edes ymmärrä,[9] että oikean laivanohjaajan välttämättömästi täytyy ottaa vaari vuodenajasta ja päivän eri kohdista, taivaasta ja tähdistä ja tuulista ja kaikesta, mikä ohjaamistaitoon kuuluu, jos hänen on toden totta oltava laivan päällikkyyteen kykenevä, – vaan tiedon siitä, millä tavalla hän tulee laivaa ohjaamaan – tahtoivatpa jotkut, että hän ohjaa tai eivät – sen tiedon ja sen opin he luulevat mahdottomaksi kenenkään itselleen hankkia, ja mahdotonta on heidän mielestään niin ikään sen tiedon ohessa saavuttaa samalla [käytännöllinen] ohjaamistaito. Etkö luule, että kun laivoissa asiat joutuvat tälle kannalle, ne, jotka kulkevat laivassa, missä sellaiset olot vallitsevat, sanovat sitä, joka toden totta pystyy laivan ohjaamiseen, tähtien töllistelijäksi ja lörpöttelijäksi ja heille hyödyttömäksi?

– Ihan varmaan, Adeimantos vastasi.

– En siis luule, minä sanoin, – että sinun on tarvis nähdä tätä vertauskuvaa lähemmin saivarreltavan, huomataksesi, että se kuvaa valtioita niiden suhteessa tosiviisaudenharrastajiin, vaan uskon, että ymmärrät mitä tarkoitan.

– Ymmärrän varsin hyvin, hän vastasi.

– Ensiksi siis esitä tämä vertaus tuolle henkilölle,[10] joka ihmettelee sitä, ettei viisaudenharrastajia pidetä arvossa heidän valtioissaan, ja koeta saada häntä käsittämään, että olisi paljon ihmeteltävämpää, jos heitä arvossa pidettäisiin.

– Kyllä sen esitän, hän vastasi.

– Ja sanohan myöskin, että: "puhut siis totta, kun väität, että kunnollisimmat viisaudenharrastajista ovat ihmisten suurelle joukolle hyödyttömät", mutta pyydä häntä syyttämään siitä hyödyttömyydestä niitä, jotka eivät heitä hyödykseen käytä, äläkä noita kunnollisia. Eihän näet ole luonnonmukaista, että laivanohjaaja rukoilee laivamiehiä olemaan hänen päällikkövaltansa alaisia ja että "viisaat pyrkivät rikkaitten oville";[11] vaan se, joka lausui sen sukkeluuden, ei puhunut totta; totuus on, että sen, joka sairastaa, olipa hän rikas tai köyhä, täytyy astua lääkärien oville, ja että jokaisen, jonka tarvitsee tulla hallituksi, täytyy astua sen oville, joka pystyy hallitsemaan, ei, että hallitsija – jos hänestä toden totta on mitään hyötyä – pyytää hallittavia olemaan hallituksen alaisia. Sitä vastoin et erehdy, jos pidät nykyajan vallanpitäjiä äsken mainitsemiemme laivamiesten kaltaisina, ja niitä, joita he sanovat hyödyttömiksi ihmisiksi ja tyhjänpäiväisiksi lörpöttelijöiksi, todellisten laivanohjaajien vertaisina.

– Kerrassaan oikein, hän sanoi.

– Näistä syistä ja näissä oloissa ei parasta pyrkimystä hevin pidetä arvossa niiden keskuudessa, joiden harrastukset menevät päinvastaiseen suuntaan. Mutta kerrassaan pahin ja ankarin soimaus koituu viisaudenharrastukselle [eli filosofialle] niiden ihmisten vuoksi, jotka uskottelevat sellaisia pyrkimyksiä harrastavansa; ne ne ovat, joista – sanojesi mukaan – viisaudenharrastuksen syyttäjät väittävät, että enimmät, jotka siihen harrastukseen antautuvat, ovat läpeensä kehnot, ja kunnollisimmat hyödyttömät; ja siinähän myönsin sinun puhuvan totta. Eikö ole niin?

– On.

5. -- Emmekö siis ole selvitelleet, minkätähden kunnollisista

filosofeista ei ole hyötyä?

– Olemme kyllä.

– No tarkastelemmeko tämän jälkeen enimpien kehnouden välttämättömyyttä ja koetammeko, jos siihen kykenemme, osoittaa, ettei syy siihenkään ole viisaudenharrastuksessa?

– Kyllä, kaikin mokomin.

– Kuunnelkaamme ja vastatkaamme siis sillä tavoin, että johdatamme muistiimme tutkimuksemme lähtökohdan:[12] tarkastelimme näet mimmoinen sen henkilön, josta on tuleva jalo ja kunnollinen mies, välttämättömästi täytyy synnynnäiseltä olennoltaan olla. Ensiksikin, jos muistat, häntä johti totuus, johon hänen oli kaikin tavoin ja kaikessa pyrittävä; – muussa tapauksessa, jos oli pelkkä petkuttaja, hänellä ei voinut olla tosi-viisaudenharrastuksen kanssa niin mitään osallisuutta.

– Niinhän sanottiin.

– No eiköhän yksin tämä ole jyrkässä ristiriidassa sen mielipiteen kanssa, joka häneen nähden tätä nykyä vallitsee?

– Kyllä, hän sanoi.

– Emmekö siis kohtuudenmukaisesti tule sanomaan hänen puolustuksekseen, että se, joka on toden totta tiedonhaluinen,[13] synnynnäisen luontonsa pakosta kaikin voimin pyrkii olevaista kohti eikä viivähdä niissä monissa eri esineissä, joita olevaisiksi luullaan, vaan ahertaa eikä tylsisty eikä luovu rakkaudestaan, ennenkuin on päässyt jokaisen tosiolevaisen oman varsinaisen olemuksen perille, sillä sielunsa osalla, jonka asiana sellaisen saavuttaminen on? Ja se on sen sielunosan asiana, joka on sen [nim. tuon saavutettavan] sukua; kun hän sillä sielunosallaan on lähestynyt olennaisesti olevaista ja yhtynyt siihen sekä siittänyt sen kanssa järjen ja totuuden, niin hän saavuttaa tiedon, ja [sen jälkeen] hän toden totta elää ja kehittyy, ja siten hän tuskastaan vapautuu, mutta ei ennen. Eikö niin?

– Se on kerrassaan oikein, hän vastasi.

– No, kuinkas onkaan? Saattaako sellainen ihminen ollenkaan rakastaa valhetta, vai onko päin vastoin niin, että hän sitä inhoaa?

– Inhoaa, hän vastasi.

– Kun siis totuus on johtamassa, niin emme luullakseni koskaan voine sanoa, että sillä on saattueena pahojen ominaisuuksien parvi.

– Kuinka se olisi mahdollistakaan?

– Vaan sanomme kai, että sitä seuraa terve ja oikeudenmukainen luonne, johon liittyy myöskin mielenmaltti [sophrosyne]?

– Se on oikein, hän sanoi.

– Ja onkohan tarpeellista jälleen alusta alkaen pakottaa rintamaan viisautta harrastavan [filosofisen] luonnonlaadun muu saattue? Sillä muistathan kai,[14] että tultiin siihen, että näiden henkilöiden ominaisuuksina tuli olla urhoollisuus, suurisuuntaisuus [eli ylevämielisyys], hyväoppisuus ja muisti. Ja kun huomautit, että jokaisen kyllä oli pakko yhtyä sanoihimme, mutta että he, kun jättivät sikseen sanat ja käänsivät katseensa itse niihin henkilöihin, joita keskustelu koski, sanoivat huomaavansa, että noista henkilöistä toiset ovat hyödyttömiä ihmisiä mutta enimmät kaikin puolin kehnoja, niin koetimme tarkastaa tuon moitteen syytä, ja olemme nyt päätyneet siihen kysymykseen, mistä syystä enimmät viisaudenharrastajat ovat kehnoja ihmisiä; ja tämän tähden olemme jälleen ottaneet puheeksi tosi-viisaudenharrastajain [tosi-filosofien] luonnonlaadun ja pakosta määritelleet sen.

– Kyllä niin on, hän sanoi.

6. -- Meidän on nyt, sanoin, -- tarkastettava tämän luonnonlaadun

vaurioita, se on, mitenkä se lukuisissa ihmisissä tuhoutuu ja vain vähäinen osa välttää turmion, ne nimittäin, joita ei sentään sanota kehnoiksi vaan ainoastaan hyödyttömiksi. Ja sen jälkeen meidän on taas tutkittava niitä luonteita, jotka tätä luonnonlaatua matkivat ja tekeytyvät sen pyrkimysten harrastajiksi, ja tarkastettava, minkälaatuiset ne sielut ovat, jotka ryhtyvät tehtävään, joka käy yli heidän arvonsa ja on heitä suurempi, ja monella tavoin tekemillään harhailuillaan ovat kaikkialla ja kaikkien ihmisten keskuudessa hankkineet viisaudenharrastukselle sellaisen maineen kuin sanot.

– Mitä noilla vaurioilla tarkoitat? hän kysyi.

– Koetan sinulle selittää, sanoin, – mikäli siihen pystyn. Sen luullakseni jokainen myöntää, että sellaista luonnonlaatua, – luonnonlaatua, jossa on kaikki ne ominaisuudet, jotka juuri äsken olemme määränneet sille luonnonlaadulle kuuluviksi, josta on tultava täysin filosofinen [viisautta harrastava], harvoin syntyy ihmisten keskuudessa, ja että niitä syntyy vain vähäinen luku. Vai etkö ole samaa mieltä?

– Olen kyllä.

– No, harkitsehan, kuinka lukuisat ja ankarat ne turmeluksen aiheet ovat, jotka näitä harvoja uhkaavat.

– Mitkä ne ovat?

– Se, mikä on kaikkein kummallisinta kuulla, on, että niistä tämän luonnonlaadun puolista, joita olemme ylistäneet, joka ainoa pyrkii tuhoamaan sitä sielua, jossa sitä on, ja vetämään sitä pois viisaudenharrastuksesta, tarkoitan urhoollisuutta, mielenmalttia [sophrosynea] ja kaikkia niitä ominaisuuksia, mitkä luettelimme.

– Se kyllä kuulostaa eriskummaiselta, hän sanoi.

– Ja lisäksi sitä turmelevat ja vetävät toisaanne kaikki niin sanotut hyvät asiat: kauneus ja rikkaus ja ruumiin voimat ja mahtavat sukulaisuussuhteet yhteiskunnassa ja kaikki, mikä niihin kuuluu. Ymmärräthän kyllä niiden asiain yleistä laatua, joita tarkoitan.

– Ymmärrän, hän sanoi; – ja mielellänipä haluaisin tarkempia tietoja siitä, mitä tarkoitat.

– Tartu siis oikealla tavalla kiinni asiaan sen kokonaisuudessa, ja silloin se, mikä äsken näistä asioista sanottiin, käy sinulle hyvin selväksi, etkä tule pitämään sitä eriskummaisena.

– Millä tavoin siis neuvot minua menettelemään? hän kysyi.

– Tiedämme, vastasin, – että jokainen siemen tai itu – olipa se kasvien tai eläinten –, joka ei saa osakseen sitä ravintoa eikä sitä vuodenaikaa eikä sitä paikkaa, mikä kullekin soveltuu, kärsii sitä useampien elinehtojen puutetta, kuta voimakkaampi se on; sillä paha on enemmän vastakkainen hyvälle kuin sille, mikä ei ole hyvää.

– Kuinkas muuten?

– On siis mielestäni syytä uskoa, että paras luonnonlaatu, kun se saa epäedullista ravintoa, kärsii pahempaa vauriota kuin huono.

– Niin tietenkin.

– No Adeimantos, sanoin, – emmekö siis samaten tule väittämään, että jaloluontoisimmat sielutkin, jos niitä johdetaan huonosti, käyvät aivan erikoisen pahoiksi? Vai luuletko, että suuret rikokset ja täydellinen pahuus sukeutuvat kehnosta luonnonlaadusta, eivätkä voimakkaasta mutta kasvatuksen turmelemasta, ja että heikko luonnonlaatu ei tule koskaan saamaan aikaan suurta, ei hyvää eikä pahaakaan?

– Juuri niin, hän vastasi, – luulen olevan.

– Jos siis se synnynnäinen laatu, minkä olemme todenneet olevan viisaudenharrastajalle ominainen, saa sen opetuksen, mikä sen tulee saada, niin sen täytyy, niin luulen, kasvaa ja saavuttaa kaikkinainen kunto; mutta jos sitä ei ole kylvetty ja istutettu sopivaan maaperään ja kasvatettu siinä, niin se pakostakin päätyy sen täydelliseen vastakohtaan, – jollei sitä kenties auta joku jumala. Vai oletko sinäkin, niinkuin enimmät ihmiset, sitä mieltä, että on joitakin nuoria miehiä, joita sofistat [s.o. viisaudenopettajat] turmelevat, ja omin päin opettavia sofisteja, jotka turmelevat heitä sanottavassa määrin? Vai etkö luule, että juuri ne, jotka niin sanovat, itse ovat suurimmat sofistat ja täydellisimmin kasvattavat sekä nuoria että vanhempia, miehiä yhtä hyvin kuin naisiakin, ja tekevät heidät sellaisiksi, jommoisiksi heitä haluavat?

– Milloinhan se tapahtuu? hän kysyi.

– Silloin, vastasin, – kun he joukolla kokoontuvat ja istuutuvat kansankokouksiin tai valamiesoikeuksiin tai teattereihin tai sotaleireihin tai johonkin muuhun yhteiseen kokouspaikkaan ja kovalla melulla osin moittivat sitä, mitä puhutaan tai tehdään, osin sitä kiittävät, mennen kumpaisessakin liikoihin, kirkuen ja käsiään taputellen, ja lisäksi vielä kalliot ja se paikka,[15] jossa ovat, kaiullaan kaksintelevat moite- ja ylistyshuutojen hälinän. Kuinka luulet sellaisen tuntuvan nuoren miehen sydämessä (kuten sananparsi kuuluu)? Vai luuletko, että minkäänlainen yksityisen ihmisen antama opetus pysyy vastustuskykyisenä, niin ettei se mokoman moitteen tai kiitoksen poishuuhtomana häviä virran mukana, minne tämä vain viepi, ja ettei tuo nuori mies tule sanomaan jaloksi ja iljettäväksi samaa kuin nuo muut, harrastamaan samaa ja olemaan samanlainen kuin he?

– Siihenhän on, hän vastasi, – kerrassaan pakko, Sokrates!

7. -- Mutta kuitenkaan, minä huomautin, -- emme ole vielä maininneet

kovinta pakkoa.

– Mikä se on? hän kysyi.

– Se on se, minkä nämä kasvattajat ja sofistat lisäävät teollaan, kun eivät sanallaan saa ihmisiä taipumaan. Vai etkö tiedä, että he rankaisevat sitä, joka ei taivu, kansalaisoikeuksien menettämisellä ja rahasakoilla ja kuolemalla?

– Kyllä, hän vastasi, – vieläpä aika lailla.

– Minkä muun sofistan tai minkä mieskohtaisen perustelun luulet siis pääsevän voittoon, jos se ponnistelee näitä vastaan?

– Luulenpa, hän sanoi, – ettei yksikään siihen pysty.

– Niinhän on, sanoin; – onpa sulaa mielettömyyttä sitä peittääkään. Ei näet ole, eikä ole ollut, eikä varmaankaan tule koskaan olemaankaan toisenlaista, hyveen puoleen suuntautunutta luonnetta, joka olisi saanut kasvatuksensa vasten noiden ihmisten kasvatustapaa, – nimittäin ei mitään pelkästään inhimillistä luonnetta, ystäväni; jumalallinen luonne tietenkin jätettäköön, sananlaskun mukaan, ulkopuolelle keskustelua. Tulee näet tyystin tietää että, jos valtioiden ollessa nykyisellä kannallaan mikin mahdollisesti pelastuu turmiosta ja kehittyy sellaiseksi kuin sen tulee olla, – niin saat sanoa jumalan sallimuksen sen pelastaneen, etkä silloin puhu väärin.

– Samaa mieltä, hän sanoi, minäkin olen.

– Tämän lisäksi sinun on, sanoin, – vielä omaksuttava tämä vakaumus.

– Mikä?

– Se vakaumus, että maksua ottavista yksityisistä henkilöistä, joita nämä [nimittäin joukot] sanovat sofisteiksi ja pitävät kilpailijoinaan [kasvatuksen alalla], ei yksikään opeta mitään muuta kuin juuri näiden suurten joukkojen mielipiteitä, joita ne kannattavat, kun ovat kokouksiin yhtyneet, ja että he sanovat tätä viisaudeksi, – ikäänkuin jos joku tutkisi kookkaan ja väkevän elättieläimen vihoja ja haluja ja koettaisi ottaa selkoa siitä, millä tavoin sitä sopii lähestyä ja millä tavoin pidellä ja milloin se kiihtyy rajuimmilleen tai asettuu lauhkeimmaksi ja mistä syystä, edelleen missä eri tilanteissa sen on tapa päästää eri ääniä, ja mitkä toisen äänet rauhoittavat sen tai saavat sen raivostumaan. Yhdessäolon ja runsaan ajankulutuksen avulla hän saattaa oppia tämän kaiken ja sanoo sitä viisaudeksi ja rakentaa siitä ikäänkuin oppijärjestelmän sekä rupeaa sitä opettamaan, tietämättä toden totta niin mitään näistä mielipiteistä ja mielihaluista: tietämättä mikä on kaunista tai rumaa, hyvää tai pahaa, oikeudenmukaista tai oikeudenvastaista – mutta käyttää kaikkia näitä nimiä tuon ison elukan mielen mukaan ja sanoo kauniiksi sitä, mikä on sille mieluista, pahaksi sitä, mistä se suuttuu. Mitään muuta perustetta hänellä ei ole, vaan hän sanoo oikeaksi ja kauniiksi sitä, mikä on välttämätöntä, mutta kuinka suuresti välttämättömän perusluonne ja hyvän perusluonne toden totta toisistaan eroavat, sitä hän ei ole havainnut eikä sitä kykene toiselle näyttämään. Eiköhän, Zeus nähköön, sellainen kasvattaja sinusta tunnu olevan eriskummainen?

– Kyllä minusta, hän vastasi.

– No onkohan mielestäsi mitään erotusta tämmöisen henkilön ja sen miehen välillä, joka pitää viisautena sitä, että on tullut tuntemaan noiden suurten ja sekalaisten kokoontuneiden joukkojen vihat ja mieliteot, koskivat ne maalaustaidetta tai musiikkia taikkapa valtion hoitoa? Sillä onhan selvää, että jos joku pitää yhteyttä niiden kanssa ja niille esittää joko runoteoksen tai jonkin muun valmisteen tai valtiolle tekemänsä palveluksen ja antautuu tuon suuren joukon arvovallan alaiseksi enemmän kuin on välttämätöntä, hänen on niin sanottu "Diomedelainen pakko" tehdä[16] kaikki se, mitä nämä ylistävät. Vaan oletko vielä koskaan kuullut yhdenkään heistä muilla kuin ihan naurettavilla perusteilla väittävän, että tämä on kaunista ja hyvää?

– En, hän vastasi, – enkä luule saavani koskaan sellaista kuulla.

8. -- Kun siis oivallat kaiken tämän, niin palautahan mieleesi se,

minkä taannoin[17] sanoimme. Onkohan ajateltavissakaan, että ihmisten suuri joukko tulee tunnustamaan itse kaunista sinänsä tai [ylipäätään] jokaista olevaista sinänsä tai uskomaan sen olevan olemassa, mutta ei tunnustamaan lukuisia kauniita eri esineitä eikä lukuisia eri asioita, eikä uskomaan näiden olevan olemassa?

– Ei se ole mitenkään ajateltavissa, hän vastasi.

– On siis mahdotonta, minä sanoin, – että suuri joukko harrastaa viisautta.

– Mahdotonta on.

– Ja viisaudenharrastajain täytyy siis välttämättä joutua noiden ihmisten moitteen alaisiksi.

– Se on välttämätöntä.

– Ja tietenkin näiden yksityishenkilöiden moitittaviksi, jotka ovat tekemisissä kansanjoukon kanssa ja haluavat olla sille mieliksi?

– Se on selvää.

– No näetkö näin ollen viisautta harrastavan [filosofisen] luonteen voivan mitenkään pelastua, niin että se pysyy lujana pyrkimyksessään ja pääsee siinä perille? Harkitse tätä, nojautuen taannoiseen keskusteluumme. Olemmehan näet tulleet yksimielisyyteen siitä, että hyväoppisuus, muisti, urhoollisuus ja ylevämielisyys ovat tälle luonnonlaadulle ominaisia.[18]

– Kyllä.

– Eiköhän sellainen ihminen ihan lapsuudestaan alkaen tule olemaan ensimmäinen kaikkien joukossa, varsinkin jos hänen ruumiinsakin on hänen sielunsa vertainen?

– No se on tiettyä, hän vastasi.

– Hänen omaisensa ja kansalaisensa tulevat sentähden, niin luulen, kun hän on kasvanut vanhemmaksi, mielellään käyttämään häntä omiin tarkoituksiinsa.

– Kuinkas muuten?

– He siis tulevat ryömimään hänen edessään, rukoilemaan häntä, kohtelemaan häntä kunnioituksella, koettaen ennakolta saada hänen vastaista vaikutusvaltaansa käytettäväkseen ja sitä ennakolta liehakoiden.

– Kyllä tavallisesti käy sillä tavoin, hän sanoi.

– Mitä siis luulet sellaisen miehen sellaisissa oloissa tekevän,[19] varsinkin jos hän on suuren valtion kansalainen, rikas ja arvokas, ja lisäksi hyvännäköinen ja komea? Etkö luule, että hän tulee olemaan täynnä suunnattomia toiveita ja uskomaan kykenevänsä ohjaamaan sekä helleenien että barbaarienkin kohtaloita? Ja että hän sen tähden kohottaa itsensä ylen korkealle, täynnä turhaa komeilua ja tyhjää, järjetöntä itserakkautta?[20]

– Juuri niin, Adeimantos vastasi.

– Jos näin ollen joku tyynesti tulee siinä mielentilassa olevan miehen luo ja sanoo hänelle totuuden: ettei hänessä ole järkeä, vaan että hän on juuri järjen tarpeessa, mutta ettei sitä voi saavuttaa, jollei antaudu ankaraan työhön sen hankkimiseksi, niin luuletko hänen olevan helppoa kuunnella, kun niin pahat vastukset ovat estämässä?

– Kaikkea muuta! hän vastasi.

– Jos siis, kenties, sanoin, – joku ainoa, synnynnäisen luonnonlaadun ja noista sanoista ilmenevän hengenheimolaisuuden vuoksi, tajuaa [mitä varoittaja tarkoittaa] ja muuttaa mielensä ja antautuu viisaudenharrastuksen vetovoimaa seuraamaan, niin mitä luulemmekaan noiden tekevän, jotka luulevat menettävänsä sen hyödyn ja sen kumppanuuden, joita häneltä toivovat? Eivätkö tule puhumaan ja tekemään vaikka mitä, kohdistaen sanansa ja tekonsa niin hyvin häneen, jottei häntä vain saataisi taivutetuksi [filosofian puoleen], kuin myös siihen henkilöön, joka koettaa häntä siihen taivuttaa, jottei tämä siihen pystyisi, – yksityisesti vehkeilemällä tätä henkilöä vastaan ja julkisesti syöksemällä hänet oikeusjuttuihin?

– Sehän on kerrassaan välttämätöntä, Adeimantos vastasi.

– No onko siis mitenkään mahdollista, että sellainen mies harrastaa viisautta?

– Eipä suinkaan.

9. -- Näetkö siis, kysyin, -- ettemme olleet väärässä, kun

väitimme,[21] että filosofisen luonnonlaadun eri avutkin, milloin se on saanut huonon ravinnon, tavallaan itse ovat syynä siihen, että se luopuu harrastuksestaan, – ja samoin myös niin sanotut hyvät asiat, rikkaudet ja kaikki sellaiset edut?

– Niin, kyllä se oli oikein sanottu, hän vastasi.

– Tämäpä, sanoin, – näin suuri ja tämänlaatuinen on, sinä miekkoinen, jaloimman, parhaimpaan harrastukseen suunnatun luonnonlaadun tuho ja turmio, luonnonlaadun, joka, niinkuin me väitämme, muutenkin on harvinainen. Ja juuri näistä miehistä sukeutuvat sekä ne, jotka tekevät valtioille ja yksilöille suurinta pahaa, että ne, jotka tekevät suurinta hyvää – jos näet virta vetää heidät sille puolelle. Mutta mitätön luonnonlaatu ei saa koskaan aikaan mitään suurta, ei yksilölle eikä valtiolle.

– Kerrassaan totta, hän sanoi.

– Kun siis nämä, joille huolenpito filosofiasta lähinnä kuuluu, tästä immestä luopuvat[22] ja jättävät hänet hylätyksi ja avioon vihkimättömäksi, niin he itse elävät elämää, jota eivät saisi elää ja joka ei ole tosielämää; ja silloinpa ala-arvoiset ihmiset ovat hyökänneet hänen kimppuunsa, hän kun on omaistensa suojaa vailla, häväisseet hänet ja herjanneet häntä soimauksilla, jommoisia sinäkin sanot herjaajain hänelle [filosofia-immelle] syytävän, väittämällä, että hänen seuraajistaan toiset eivät ole minkään arvoisia mutta enimmät kaiken pahan arvoisia.

– Kyllähän juuri niin sanotaan, hän arveli.

– Niin, huomautin; – onpa luonnollista, että näin sanotaan. Kun näet muut ihmispahaset huomaavat tämän alan jäävän tyhjäksi mutta kyllä olevan täynnä kauniita nimiä ja ulkonaista koreutta, niin he tekevät samalla tavoin kuin ne, jotka vankeudesta karkaavat pyhäkköjen turviin: ilomielin he loikkaavat ammateistaan filosofiaan; ja niin kai tekevät juuri ne, jotka ovat oman ammattipahasensa alalla sukkelimmat. Sillä vaikka filosofia onkin tuommoisessa tilassa, niin sitä pidetään kuitenkin yhä edelleen muihin taiteisiin verraten suuremmassa arvossa; ja tätä himoitsevat lukuisat ihmiset, joiden luonnonlahjat ovat vajanaiset ja joiden sielutkin ovat alhaisten pyrkimysten vuoksi runneltuneet ja tylsistyneet samalla tavoin kuin heidän elinkeino- ja ammattityönsä ovat tehneet heidän ruumiinsa epämuotoisiksi. Vai eikö se ole välttämätöntä?

– Ihan välttämätöntä, hän vastasi.

– Tokkohan siis, kysyin, – mielestäsi on mitään erotusta havaittavissa heidän ja rahaa ansainneen kaljupäisen ja kitukasvuisen sepän välillä, joka äskettäin on päässyt [orjan] kahleista vapaaksi ja kylpenyt saunassa ja pukeutunut uuteen vaippaan ja sulhaseksi koristettuna on menemässä naimisiin isäntänsä tyttären kanssa, koska tämä on köyhänä ja turvattomana?

– Ei juuri ole erotusta, hän vastasi.

– No mimmoisia jälkeläisiä luulet sellaisten siittävän? Eikö heistä synny äpäriä ja kehnoja?

– Se on kerrassaan välttämätöntä.

– Entä edelleen: kun sellaiset, jotka eivät ole oppiperäisen sivistyksen arvoiset, lähentelevät tätä sivistystä ja vasten ansiotaan elävät yhteydessä sen kanssa, niin mimmoisia ajatuksia ja käsityksiä luulemme heistä sikiytyvän? Eiköhän sellaisia, joita totta totisesti on sanottava sofismeiksi, eikä mitään oikeasyntyistä eikä sellaista, mikä on tekemisissä tosiviisauden kanssa?

– Niin on kaikin puolin, hän vastasi.

10. -- Niitä siis, Adeimantos, jotka ovat liittyneet filosofiaan ja

ovat sen arvoisia, niitä, sanoin, – jää jäljelle vain mitätön jäännös: jokunen jalo ja hyvin kasvatettu luonne, jonka on luopumasta pidättänyt maanpako ja joka turmelevien vaikutusten puuttuessa synnynnäisen laatunsa mukaisesti on pysynyt sille uskollisena, – taikka milloin suuri sielu kasvaa vähäisessä valtiossa ja halveksuen ylenkatsoo sen asioita; ja saattaapa kenties myöskin jokunen harva jalo luonne jostakin muusta ammatista, jota se halveksuu (ja siinä se tekee oikein!), kääntyä viisaudenharrastuksen puoleen. Voipi heitä myöskin pidättää se ohjas, joka sitoo ystäväämme Theagesta.[23] Sillä onhan Theageella kaikki muut edut, mitkä saavat ihmiset luopumaan viisaudenharrastuksesta, mutta häntä pysyttää siinä huolenpito hänen sairaasta ruumiistaan, joka häneltä sulkee valtiollisen toimialan. Omasta esteestäni, minulle ilmaistusta jumalallisesta merkistä,[24] ei kannata puhua, sillä sitä on tuskin ollut kenelläkään entisten aikojen ihmisellä. Ja ne, jotka kuuluvat noihin harvoihin ja ovat maistaneet, kuinka suloinen ja autuaallinen omaisuus filosofia on, ja toiselta puolen riittävässä määrin nähneet joukkojen hulluuden ja ettei kukaan tee, sanalla sanoen, niin mitään kunnollista valtioiden asioissa ja ettei ole olemassa taistelutoveria, jonka kanssa joku voisi rientää oikeuden avuksi ja kuitenkin pelastua tuhosta, vaan että sellainen mies on kuin keskelle petoja joutunut ihminen: kun hän ei tahdo yhtyä vääryyden töihin eikä yksin pysty pitämään puoliaan kaikkia rajuja petoja vastaan, niin hän tuhoutuisi, ennenkuin olisi voinut mitenkään auttaa valtiota tai ystäviään ja tulisi hyödyttömäksi niin hyvin itselleen kuin muille; – niin, kaikkea tätä harkiten hän pysyy[25] alallansa ja ajaa omiansa, ikäänkuin hän myrskysääliä, kun tuuli tupruttaa pölypyörteitä ja sadekuuroja, vetäytyisi katoksen suojaan; ja nähdessään muiden olevan kokonaan täynnä kurittomuutta hän on tyytyväinen, jos itse voi elää tämänpuoleisen elämänsä jotenkuten puhtaana vääryydestä ja jumalattomista teoista, ja, mielessään ihana toivo, voi hilpeänä ja suostuvaisena erota pois.

– No mutta eipä hän kuitenkaan, Adeimantos sanoi, – kun hän eroaa, ole niinkään vähää saanut aikaan!

– Niin on, mutta suurinta hän ei ole saavuttanut, koska ei ole saanut osalleen sellaista valtiota, kuin hänellä olisi pitänyt olla; sellaisessa valtiossa hän näet tulee sekä itse kasvamaan suuremmaksi että pelastamaan, ei ainoastaan omaa itseänsä, vaan yhteiskunnankin.

11. -- Ne syyt,[26] joidenka vuoksi viisaudenharrastus on joutunut

huonoon maineeseen, samoin kuin se, että tämä on ansaitsematonta, on minun mielestäni riittävästi esitetty, – jollei sinulla ole vielä jotakin muuta sanottavana.

– Ei, hän vastasi; – en puhu enää mitään tästä asiasta. Mutta minkä nykyisen valtiolaitoksen sanot viisaudenharrastukselle soveliaaksi?

– En mitään, vastasin; – vaan tämä se juuri on syytökseni, ettei ainoakaan nykyisistä valtiolaitoksista ole viisautta harrastavan [eli filosofisen] luonnonlaadun arvon mukainen, ja että tämä luonnonlaatu siitä syystä vääntyykin kieroksi ja muuttuu. Niinkuin muukalainen siemen, kun sitä kylvetään vieraaseen maahan, tavallisesti heikkenee ja voitettuna muuttuu tämän maanperän kasvullisuuden mukaiseksi, niin ei filosofinen luonnonlaatukaan nykyoloissa säilytä omaa voimaansa, vaan muuttuu muunlaiseksi luonteeksi. Mutta jos sille suodaan paras valtiojärjestys (niinkuin se itsekin on paras), niin silloinpa käy näkyviin, että se toden totta oli jumalainen, mutta muut, niin hyvin luonnonlaadut kuin harrastuksetkin, inhimillisiä. – Ja tämän jälkeen – se on selvää – tulet kysymään, mikä tämä valtiojärjestys on.

– Väärin arvattu, hän vastasi; – ei näet aikomukseni ollut tämmöinen, vaan aioin kysyä, onko se valtiojärjestys juuri sama, minkä valtiotamme perustaessamme olemme esittäneet, vaiko jokin muu.

– Tämä se kyllä muuten on, vastasin; – mutta lausuimmepa silloinkin,[27] että valtiossa aina täytyy olla jokin valta, jolla valtiojärjestykseen nähden on sama ajatustapa, joka sinulla, lainlaatijalla, lakejamme säätäessäsi oli.

– Kyllä niin sanottiin, hän myönsi.

– Mutta asiaa ei riittävästi selvitetty, sentähden että pelästyimme muistutuksianne, joilla osoititte, että sen todisteleminen oli oleva pitkällinen ja vaikea; eihän näet sekään, mikä on jäljellä, ole suinkaan helpointa esittää.

– Mikä se on?

– Se on kysymys siitä, millä tavoin valtion on meneteltävä viisaudenharrastukseen nähden, jottei joutuisi tuhon omaksi. Sillä kaikki suuri on vaaranalaista, ja totta on, niinkuin sananlasku sanoo, että "kaunis on vaikeata".

– Mutta siitä huolimatta, hän sanoi, – tämä saatettakoon selville, niin että perustelumme joutuu perille.

– Ei ole esteenä, sanoin, – tahdon puute, vaan, jos siksi tulee, puuttuva kyky. Mutta tulet itse toteamaan hyvän tahtoni; ja pyydän sinua nytkin huomaamaan, kuinka innokkaasti ja rohkeasti olen väittävä, että valtion on filosofiseen pyrkimykseen nähden meneteltävä ihan päinvastoin kuin tätä nykyä.

– Millä tavoin? hän kysyi.

– Tätä nykyä ne, jotka ollenkaan filosofiaan ryhtyvät, harjoittavat sitä heti lapsuusiästä päästyään, ennenkuin vielä ovat antautuneet taloudenpitoon ja rahanansaitsemiseen, ja luopuvat siitä, kun heille tulee eteen sen vaikein puoli, – niin tekevät ne, joita pidetään parhaimpina filosofeina! Ja vaikeimmalla tarkoitan [dialektista] todistelua. Jos he sitten seuraavalla ikäkaudella muiden filosofian harrastajain kehoituksesta päättävät ruveta kuulijoiksi, niin he pitävät tätä suurena asiana, arvellen, että sitä tulee tehdä sivutyönä. Ja saavuttuaan vanhuusikään he, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta, sammuvat vielä täydellisemmin kuin Herakleitoksen aurinko;[28] he näet eivät enää syty uudestaan.

– No millä tavoin siis on meneteltävä? Adeimantos kysyi.

– Ihan vastakkaisella tavalla. Niin kauan kuin ovat poikasia ja nuorukaisia heidän tulee harjoittaa sellaista opiskelua ja filosofiaa, mikä on sille iälle sopivaa, ja pitää oikein hyvää huolta ruumiistaan, ikäkautena, jolloin ruumiit varttuvat ja miehistyvät; siten he näet niistä saavat viisaudenharrastuksen palvelijoita. Kun taas se ikä tulee, jolloin sielu alkaa kypsyä, on heidän pingoitettava sielulliset harjoitukset tiukemmalle. Ja kun voimat uupuvat eivätkä enää salli heidän olla mukana valtion asiain hoidossa ja sotaretkillä, silloin heidän jo tulee valtoinaan vaeltaa [hengen] laitumilla ja olla mitään muuta tekemättä (paitsi sivutyönä), jos mieli heidän elää onnellisesti ja kuoltuaan saavuttaa toisessa maailmassa kohtalo, mikä on täällä eletyn elämän oikeana kruununa.

12. -- Minun mielestäni, Sokrates, totta tosiaan puhut innokkaasti, hän

sanoi; – mutta luulenpa, että enimmät kuulijasi, Thrasymakhoksesta alkaen, tulevat vielä innokkaammin puhumaan sinua vastaan eivätkä ollenkaan sinua uskomaan.

– Älä hanki riitaa, sanoin, – minun ja Thrasymakhoksen välille, kun vast'ikään olemme tulleet ystäviksi – vaikk'emme ennenkään vihamiehiä olleet. Emme näet ollenkaan tule luopumaan yrittämästä, ennenkuin joko olemme saaneet sekä hänet että muut vakuutetuiksi, taikka tuottaneet heille jotakin apua tuon toisen elämän[29] varalle, kun he uudestaan syntyneinä joutuvat tällaisia kysymyksiä käsittelemään.

– Lyhyestäpä viivytyksestä puhutkin! hän sanoi.

– Eihän se ole niin mitään, vastasin, – ajan kaikkeuteen verraten! Mutta etteivät sanamme saa ihmisten suurta joukkoa vakuutetuksi, ei ole ollenkaan kummaa; hehän eivät vielä koskaan ole nähneet sitä, jota nyt esitämme, toteutuneena, vaan paljon enemmän ovat nähneet senlaatuisia sananparsia tahallisesti sovitettuina yhteissointiin,[30] – eivätkä ole nähneet niiden, niinkuin nyt, itsestään yhteen sopeutuvan. Ja miestä, joka on niin täydellisesti kuin mahdollista hyveen mukainen ja yhtäläinen sen kanssa, niin hyvin töissä kuin sanoissa, ja hallitsee samanlaatuisessa valtiossa, sellaista miestä eivät ole vielä koskaan nähneet, eivät yhtä eivätkä useampia. Vai luuletko heidän niitä nähneen?

– Enhän suinkaan, hän vastasi.

– Eivätkä myöskään, oi miekkoinen, ole tyystin kuunnelleet jaloja ja yleviä puheluja,[31] sellaisia, jotka tarmokkaasti kaikin tavoin pyrkivät totuuteen tiedon saavuttamisen vuoksi, mutta pysyvät kaukana sukkelista sanansutkauksista ja kinasteluista, jotka eivät pyri mihinkään muuhun kuin pelkkään ulkonäköön ja kiistaan, niin hyvin oikeuden edessä kuin henkilökohtaisissa keskusteluissa.

– Kyllä eivät niitä puheluja kuuntele, hän myönsi.

– Tämän vuoksi, sanoin, – ja siksi, että ennakolta sen näimme, me äsken,[32] vaikka meitä peloittikin, kuitenkin totuuden pakottamina väitimme, ettei kaupunki eikä valtio eikä [yksityinen] ihminenkään koskaan tule täydelliseksi, ennenkuin jokin kohtalon pakko saa nämä harvalukuiset viisaudenharrastajat, jotka eivät ole kehnoja, vaikka heitä tätä nykyä sanotaankin hyödyttömiksi, huolehtimaan valtiosta – halusivatpa tai eivät – ja valtiota heitä tottelemaan, taikka sitten nykyisten valtiaiden tai kuninkaiden poikiin tai heihin itseensä jostakin jumalaisesta innoituksesta syntyy aito filosofian aito rakkaus. Sitä otaksumaa, että jompikumpi tai molemmat nämä vaihtopuolet ovat mahdottomia, sitä en minä puolestani myönnä paikkaansa pitäväksi; – silloinhan meitä voitaisiin syystä pilkata siitä, että suotta aikaa puhumme tyhjien toivomusten kaltaisia! Vai eikö ole niin?

– Niin on.

– Jos siis joko mittaamattoman menneisyyden varrella etevimpien filosofien joskus on ollut pakko ottaa huolehtiakseen valtiosta taikka meidän päivinämme jollakin barbaarien paikkakunnalla, kaukana näköpiirimme ulkopuolella, on sellaista pakkoa, taikka sitä tulee tulevaisuudessa esiintymään, niin olemme valmiit sanoillamme puolustamaan sitä väitettä, että esittämämme valtiojärjestys on ollut ja on ja tulee tulevaisuudessa olemaan olemassa aina kun tämä Muusa [itse filosofian haltiatar] saa valtion haltuunsa. Sillä tämmöinen tapaus ei ole mahdoton, eikä se, jota esitämme, ole mahdotonta; – että se on vaikeata, se kyllä meidänkin puoleltamme myönnetään.

– Minäkin olen samaa mieltä, hän sanoi.

– Mutta aiotko sanoa, kysyin, – että ihmisten suuri joukko taas ei ole sitä mieltä?

– Ei kai ole, hän vastasi.

– Sinä miekkoinen, sanoin, – älä puhu näin kovin pahaa joukosta. He kyllä tulevat muuttamaan mielensä, jos et kiihkoile, vaan puhut heille leppyisästi ja torjut sen huonon maineen, jossa tiedonhalu [viisaudenharrastus eli filosofia] on, sekä osoitat keitä filosofeilla tarkoitat ja, sillä tavoin kuin äsken tehtiin, määrittelet näiden luonteen ja pyrkimykset, jotteivät luulisi sinun tarkoittavan niitä, joita he pitävät filosofeina. Vai etkö usko, että he, kun katselevat filosofeja tämmöiseltä kannalta, saavat heistä toisen käsityksen ja puhuvat heistä toisella tavalla? Vai luuletko, että kukaan kateudesta vapaa ja lempeämielinen ihminen on vihoissaan sille, joka ei ole pahasisuinen, tai että hän kadehtii sitä, joka ei ole kateellinen? Ennenkuin sinä olet ehtinyt vastata, vastaan minä, että luulen muutamissa harvoissa, mutta en enimmissä, olevan niin häijyä sisua.

– Kyllä minäkin, hän sanoi, – olen ihan samaa mieltä.

– No etköhän ole samaa mieltä siitäkin, että syy, minkätähden enimmät ihmiset ovat filosofialle vihamielisiä, on niissä, jotka ovat reuhaten rynnänneet siihen ulkoa, vaikk'ei heillä ole siihen oikeutta, ja soimaavat toisiansa ja ovat riidanhaluisia ja aina kohdistavat sanansa henkilöihin, menetellen siinä tavalla, joka kaikkein vähimmin soveltuu yhteen viisaudenharrastuksen kanssa?

– Niin, kaikkein vähimmin, hän vastasi.

13. -- Eihän näet, Adeimantos, sillä miehellä, jonka ajatukset toden

totta ovat olevaisiin suuntautuneet, ole edes aikaa luoda katsettaan alaspäin ihmisten puuhailuun ja riidellen heidän kanssaan tulla kateutta ja häijyyttä täyteen, vaan hän näkee ja katselee semmoista, mikä on säännönmukaista ja aina pysyy samanlaisena, ei tee toisille vääryyttä eikä saa toisten puolelta vääryyttä kokea, vaan jossa kaikki on hyvin järjestettyä ja järjenmukaista; tämän he ottavat esikuvakseen ja sen kaltaisiksi mikäli mahdollista pyrkivät. Vai onko mielestäsi mahdollista olla ottamatta esikuvaksi sitä, jonka kanssa ihaellen seurustelee?

– Mahdotontahan se olisi, hän vastasi.

– Koska siis viisaudenharrastaja seurustelee jumalallisen ja sopusuhtaisen kanssa, niin hänestä tulee, mikäli ihmisen on mahdollista, sopusuhtaisuuden mukainen ja jumalainen; – mutta kaikkialla tosin on paljon halventelua.

– Onhan kaikin puolin niin.

– Jos hänen siis, sanoin, – käy jonkinmoiseksi pakoksi pyrkiä siirtämään sitä, minkä siellä näkee, ihmisten elintapoihin, niin hyvin yksityisessä kuin julkisessa elämässä, eikä vain muovailla sen mukaan omaa itseänsä, niin luuletko, että hänestä tulee epäkelpo itsensähillinnän ja oikeamielisyyden ja kaiken kansanomaisen hyveen mestari?

– En suinkaan, hän vastasi.

– Mutta jos ihmisten suuri joukko havaitsee, että se, minkä hänestä sanomme, on totta, niin tokkohan se silloin on vihoissaan viisaudenharrastajille ja kieltäytyy uskomasta meitä, kun väitämme, ettei valtio millään muulla tavoin voi tulla onnelliseksi, kuin jos sen piirroksen arimoitsevat jumalaista esikuvaa noudattavat taiteilijat?

– Eivät tule olemaan vihoissaan, hän vastasi, – jos sen havaitsevat. Mutta minkälaatuinen se piirros on, josta puhut?

– Kaiketi, sanoin, – he ottavat valtion ja ihmistavat ikäänkuin taulun ja pyyhkivät ensiksi tämän puhtaaksi, mikä ei ole niinkään helppoa; mutta tiedäthän, että he heti taitavat erota kaikista muista [lainlaatijoista] siinä, etteivät tahdo ennen kajota yksilöön eivätkä valtioon, eivätkä piirtää tauluun lakeja, ennenkuin joko ovat saaneet tämän haltuunsa puhtaana tai itse puhdistaneet sen.

– Siinähän ovatkin oikeassa, hän sanoi.

– No etkö luule, että he tämän jälkeen piirtävät valtiomuodon pohjapiirroksen?

– Kuinkas muuten?

– Sitten he, niin arvelen, työtään suorittaessaan kaiketi tavan takaa kääntävät katsettansa kumpaisellekin taholle, toiselta puolen olennaisesti oikeaan ja kauniiseen ja kohtuulliseen ja kaikkeen sellaiseen, toiselta puolen taas siihen, minkä he voivat saada aikaan ihmisissä seostamalla ja yhteensovittamalla eri elämänharrastuksia, niin että niistä syntyy [oikea] miehenkuva.[33] Tätä luodessaan he toteuttavat sitä, minkä jo Homeros, milloin se ilmenee ihmisten keskuudessa, on sanonut "jumalaiseksi" ja "jumalankaltaiseksi".

– Se kyllä pitää paikkansa, hän sanoi.

– Ja he tulevat kai, niin arvelen, pyyhkimään pois toisen piirteen ja toisen taas lisäämään, kunnes ovat, mikäli mahdollista, tehneet inhimilliset elintavat niin otollisiksi jumalille kuin ne suinkin voivat olla.

– Kylläpä siitä taulusta, hän sanoi, – tulee ylen kaunis!

– No saammekohan näin ollen, kysyin, – ne, joiden sanoit tarmonsa takaa hyökkäävän kimppuumme, saammeko heidät uskomaan, että sellainen valtiomuotojen piirtäjä se on se, jota heille silloin[34] ylistimme ja jonka vuoksi nuo olivat vihoissaan sentähden, että annoimme valtion hänen haltuunsa? Ja tokkohan he, kun nyt tämän kuulevat, jonkin verran tyyntyvät?

– Melkoisessakin määrin, hän vastasi, – jos heissä on järkeä.

– Niin, sillä mitenkä he enää voivatkaan kiistellä vastaan? Voivatko väittää, etteivät viisaudenharrastajat rakasta tosi-olevaista ja totuutta?

– Sehän olisi mieletöntä, hän vastasi.

– Vaiko ettei heidän luonnonlaatunsa, minkä olemme esittäneet, ole sukua parhaimman kanssa?

– Eivät sitäkään.

– No kuinkas onkaan? Voivatko väittää, ettei sellainen luonnonlaatu, jos sille on suotu ne olosuhteet, jotka sille soveltuvat, tule olemaan täydellisesti hyvä ja viisautta rakastava [eli filosofinen], jos mikään? Vai tulevatko pikemmin väittämään, että nuo, jotka suljimme pois, ovat hyviä ja viisaita?

– Eiväthän sentään.

– Tulevatko siis yhä olemaan vihoissaan siksi, että väitämme, että, ennenkuin viisautta harrastava ihmislaji saa valtion haltuunsa, ei valtiolle eikä kansalaisille koidu pahan loppua, eikä se valtiojärjestys, jonka esityksessämme olemme tarun tapaan kuvanneet, pääse tositeossa toteutumaan?

– Kaiketi, hän vastasi, – he tulevat olemaan vähemmän vihoissaan.

– Suostutkohan, kysyin, – siihen, ettemme sano heidän olevan vähemmän vihoissaan, vaan että he ovat tulleet kauttaaltaan leppeiksi ja vakuutetuiksi, niin että – jolleivät muusta syystä, niin häpeän vuoksi – yhtyvät meihin?

– No kaikin mokomin, hän vastasi.

14. -- Oletamme siis, että heidät on saatu tästä vakuutetuiksi; onkohan

kukaan eri mieltä seuraavasta seikasta? Väittääkö kukaan, ettei voi syntyä kuninkaiden tai valtiaiden jälkeläisiä, jotka ovat luonnostaan viisauden harrastajia?

– Ei kerrassaan kukaan, hän vastasi.

– No voiko kukaan väittää, että kun sellaisia on syntynyt maailmaan, niiden välttämättömästi täytyy turmeltua? Että niiden on vaikea pysyä turmeltumatta, senhän mekin kyllä myönnämme. Mutta voiko kukaan väittää, ettei koskaan, kaikkien aikojen kuluessa, ainoakaan heistä kaikista voi pelastua?

– Kuinkahan kukaan voisi väittää sellaista?

– Mutta riittäähän, sanoin, – että on olemassa yksi ainoa: jos hänellä on valtio, joka häntä tottelee, niin hän kyllä voi panna toimeen kaiken sen, jota ei tätä nykyä tahdota uskoa.

– Kyllähän yksi riittää, hän sanoi.

– Jos näet hallitsija, sanoin, – säätää ne lait ja sen elämänjärjestyksen, jotka olemme esittäneet, niin eihän tietenkään ole mahdotonta, että kansalaiset tahtovat niitä noudattaa.

– Ei mitenkään.

– No onko mikään kummallinen ja mahdoton asia, että muutkin hyväksyvät sen, mikä meistä näyttää hyväksyttävältä?

– En minä ainakaan luule, hän vastasi.

– Ja että nämä lait ja tämä järjestys, jos ne ovat mahdolliset, ovat parhaat, senhän luullakseni olemme aikaisemmin riittävästi todistaneet.

– Niin kyllä.

– Ja nythän olemme siis, kuten näyttää, lainlaadintaan nähden tulleet siihen, että se, minkä olemme esittäneet, jos se voidaan toteuttaa, on paras, mutta että se on vaikea panna toimeen, vaan ei sentään mahdotonta.

– Niin, siihenhän on tultu, hän vastasi.

15. -- Kun nyt tämä esitys vaivoin on saatettu perille, on kai sitten

keskusteltava jäljellä olevasta kohdasta, siitä nimittäin, millä tavoin ja mimmoisten opintojen ja harrastusten perusteella meillä tulee valtiossamme olemaan nuo valtiojärjestyksen pelastajat [ja säilyttäjät], ja millä ikäkaudella kunkin heistä on eri opintoihin ryhdyttävä?

– Kyllä siitä on keskusteltava, hän vastasi.

– Eipä ollut minulla, sanoin, – mitään hyötyä sukkelasta tempustani,[35] kun taannoin jätin syrjään pulmallisen kysymyksen naisten omistamisesta, lasten siittämisen ja hallitusmiesten asettamisen, sentähden että tiesin täysin totuudenmukaisen esityksen sekä tuottavan paheksumista että olevan hankalan saada aikaan. Sillä onhan käynyt niin, että nyt kuitenkin täytyy niitä asioita käsitellä. Ja naisia ja lapsia koskeva kysymys on sentään kyllä viety perille, mutta hallitusmiesten asia täytyy ottaa tutkittavaksi ikäänkuin ihan alusta lähtien. Mehän sanoimme,[36] jos muistat, että heidän täytyi nautinnoissa ja tuskissa koeteltaessa osoittaa valtiotaan rakastavansa ja että täytyi käydä näkyviin, etteivät he luopuneet siitä ajatustavasta, eivät vaivoissa, eivät vaaroissa eivätkä missään muussa elämän vaiheessa, taikka että [muussa tapauksessa] se, joka ei tähän pystynyt, oli hylättävä, mutta että se, joka kaikesta suoriutui puhtaana niinkuin tulessa koeteltu kulta, oli asetettava hallitusmieheksi ja että hänelle oli annettava kunniaa ja palkintoja niin hyvin hänen eläessään kuin hänen kuoltuaankin. Suunnilleen sellaista juuri puhuimme, kun perustelumme käännähtikin syrjään ja pistäytyi piiloon, sentähden että sitä peloitti sen kysymyksen vireillepaneminen, mikä nyt on edessämme.

– Puhut ihan totta, hän sanoi; – kyllä minä muistan.

– Minua näet arvelutti, hyvä ystävä, sanoin, – lausua se, minkä nyt olen rohjennut sanoa. Mutta nytpä olkoon tämä rohkeasti sanottu: että näiden oivimpien vartijain, jotka me asetamme, täytyy olla viisauden harrastajia [eli filosofeja].

– Se olkoon sanottu, hän myönsi.

– Ja huomaahan, että näitä sinulla kaiketi tulee olemaan vain harvoja. Sillä sen luonnonlaadun eri avut, jotka heillä perustelumme mukaan tulee olla, ovat vain harvoin yhteen yhtyneinä, vaan enimmäkseen tämä luonnonlaatu esiintyy hajaantuneena eri tahoille.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Tiedäthän, että hyväoppiset ja hyvämuistiset ja nopeatuumaiset ja teräväpäiset ja ne, joilla on kaikki muut näihin liittyvät ominaisuudet – mielenlaadultaan uljaat ja suurisuuntaiset miehet – eivät useinkaan samalla ole taipuvaisia siivosti elämään rauhallista ja vakiintunutta elämää, vaan että vilkkaus vie sellaiset miehet mihin sattuu, ja että kaikki vakiintunut olo on heistä kaukana.

– Puhut totta, hän sanoi.

– Ja kyllä toiselta puolen nämä vakavat ja vaihemielisyyttä vierovat luonteet, joita mieluimmin tahtoisi käyttää [vartijoina], koska niihin voi varmasti luottaa, ne, joita ei pelko horjuta sodassa, ovat samanlaisia opintoihinkin nähden; he ovat hitaita ja kankeaoppisia, ikäänkuin olisivat turroksissa, ja heitä unettaa ja haukotuttaa, milloin heidän täytyy nähdä senlaatuista vaivaa.

– Kyllä niin on, hän myönsi.

– Mutta mehän sanoimme, että heillä täytyy kuin täytyykin olla sekä toinen että toinen ominaisuus, taikka ettei muussa tapauksessa miehelle ole annettava etevintä opetusta, ei kunniaa eikä valtaa.

– Se on oikein, hän sanoi.

– No etkö luule, että se luonnonlaatu tulee olemaan harvinainen?

– Kuinkas muuten?

– Sitä on siis koeteltava niissä vaivoissa ja vaaroissa ja nautinnoissa, jotka taannoin[37] mainitsimme, ja lisäämmepä nyt sen, minkä silloin jätimme sanomatta, nimittäin että meidän täytyy harjoittaa sitä myöskin monenlaisissa tiedonhaaroissa ja tarkastaa, pystyykö se korkeimpiinkin tieteisiin, vai lannistuuko se, niinkuin sellaiset henkilöt, jotka lannistuvat urheilukilpailuissa.

– Kyllä sitä täytyy sillä tavoin tarkastaa; – mutta mitä korkeimmilla tieteillä tarkoitat?

16. -- Muistat kai, vastasin, -- että erotimme toisistaan kolme sielun

eri kykyä ja sitten oikeamielisyyteen, itsehillintään, urhoollisuuteen ja viisauteen nähden koetimme päätellä, mikä mikin näistä on?

– No jollen sitä muistaisi, hän vastasi, – niin ei minulla olisi oikeutta kuulla sitä, mikä vielä on jäljellä.

– Muistatko myöskin mitä sitä ennen lausuttiin?[38]

– Mitä tarkoitat?

– Lausuimme kai, että voidaksemme nähdä nämä ominaisuudet niin hyvin kuin mahdollista oli kierrettävä toista, pitempää tietä; kun se olisi kuljettu, kävisivät ne selvästi näkyviin; mutta että kyllä oli mahdollista käyttää sellaisia aikaisemman esityksemme todisteluja, jotka olisivat samanluontoisia kuin tämä. Ja te vastasitte, että se teille riitti; ja näinpä suoritettiin silloinen todistelu, kuten minusta näytti, riittämättömällä tarkkuudella; tyydyttikö se teitä, sen voitte te sanoa.

– Kyllä esityksesi, hän vastasi, – minua tyydytti oikean määrän mukaisena;[39] ja nähtävästi se tyydytti muutkin.

– Mutta, hyvä ystävä, sanoin, – sellaisissa asioissa määrä [eli mitta], mikä vaikkapa vain hitusen verran jää tosi-olevaista vaillinaisemmaksi, ei ole ollenkaan [oikea] mitta, sillä eihän mikään vajanainen kelpaa minkään mitaksi. Mutta välistäpä muutamat ihmiset kyllä arvelevat, että on jo päästy riittävän pitkälle ja ettei ole tarpeellista viedä tutkimusta sen edemmäs.

– Niin, hän sanoi, – kylläpä on paljon ihmisiä, jotka joutuvat sille kannalle laiskuuden takia.

– Mutta juuri se mielenlaatu, minä sanoin, – soveltuu kaikkein vähimmin valtion ja lakien vartijalle.

– Se on tiettyä, hän vastasi.

– Tällaisen miehen, rakas ystävä, sanoin, – on siis kuljettava tuota pitempää kiertotietä ja nähtävä yhtä paljon vaivaa opinnoissa kuin ruumiinharjoituksissakin; muussa tapauksessa hän, kuten äsken huomautimme, ei pääse koskaan tuon korkeimman ja hänelle tarpeellisimman tiedon perille.

– Eivätkö siis, hän kysyi, – nuo mainitsemamme asiat olleetkaan korkeimmat? Onko vielä mitään korkeampaa kuin oikeamielisyys ja ne hyveet, jotka olemme luetelleet?

– Onpa kyllä korkeampaa, vastasin, – eikä näihinkään asioihin nähden saa tyytyä, niinkuin tätä nykyä tehdään, pelkän pohjapiirroksen [eli alkuluonnoksen] katselemiseen, vaan on tyystin syvennyttävä täydellisimmin viimeisteltyyn kuvaan. Vai eikö ole hullunkurista, jos kyllä tarmomme takaa teemme kaikkemme, jotta muut, vähäarvoiset asiat saataisiin niin tarkkapiirteisiksi ja kirkkaiksi kuin suinkin, mutta sitävastoin emme katso suurimpien asioiden vaativan myös suurinta tarkkuutta?

– Kyllä niin on, hän vastasi. – Mutta luuletko, että kukaan päästää sinut kysymättä sinulta, mikä se on, minkä sanot suurimmaksi [eli korkeimmaksi] tiedoksi, ja mihin katsot sen kohdistuvan?

– En sitä juuri luulekaan, vastasin; – vaan kysy vain sinäkin. Olet varmasti kuullut sen jo moneen kertaan, mutta nyt joko et tätä älyä taikka aiot taaskin tuottaa minulle hankaluuksia tarraamalla minuun kiinni; jälkimmäinen tuntuu minusta luultavammalta, sillä olethan jo monta kertaa kuullut, että hyvän perikuva [eli idea] on korkein tiedettävä ja että oikeudenmukaisuus ja muut [senkaltaiset hyvät asiat] tulevat hyödyllisiksi ja onnekkaiksi juuri siksi, että ne siihen nojautuvat. Nytkin kyllä suunnilleen tiedät, että tulen tämän lausumaan ja lisäksi senkin, ettemme sitä tarkoin tunne. Mutta jollemme sitä tunne – sen kyllä tiedät – ei meillä ole mitään hyötyä siitä, että kenties tiedämme kaiken muun, sitä lukuun ottamatta, yhtä vähän kuin jos jotakin omistamme, mutta emme hyvää. Vai luuletko, että on mitään hyötyä siitä, että meillä on kaikki [muu] omaisuus, mutta emme omista hyvää? Tai siitä, että meillä on mielessämme kaikki muu, paitsi vain hyvää, mutta emme ajattele mitään kaunista ja jaloa?

– En minä ainakaan sitä luule, sen Zeus tietää, hän vastasi.

17. -- No tiedäthän senkin, että enimpien ihmisten mielestä _hyvä_ on

nautintoa, älykkäämpien mielestä taas ymmärtämystä.

– Kuinkas muuten?

– Ja että, ystävä hyvä, ne, jotka ovat tätä mieltä, eivät voi osoittaa, mikä se ymmärtämys on, vaan että heidän lopulta on pakko sanoa tarkoittavansa – hyvän ymmärtämistä.

– Onpa se hullunkurista! hän sanoi.

– Kuinkas muuten, minä sanoin, – jos he, samalla kuin soimaavat meitä siitä, ettemme tiedä mikä hyvä on, kuitenkin puhuvat meille ikäänkuin sen tietäisimme? He näet sanovat hyvän olevan hyvän ymmärtämisen, ikäänkuin me puolestamme ymmärtäisimme mitä he tarkoittavat, kunhan vain lausuvat tuon "hyvä" -sanan.

– Se on ihan totta, hän sanoi.

– No kuinkas onkaan: tokkohan ne, joiden määritelmän mukaan nautinto on itse hyvä, ovat vähemmin eksyksissä kuin nuo muut? Vai eikö heidänkin ole pakko myöntää, että on pahoja nautintoja?

– Ihan varmaan.

– Heidän käy siis luullakseni niin, että he myöntävät samojen asiain olevan sekä hyviä että pahoja. Eikö niin?

– Kuinkas muuten?

– Eikö siis ole ilmeistä, että tästä seikasta on paljon ja ankaraa erimielisyyttä?

– Kuinkas ei?

– Entä edelleen: eikö ole selvää, että kun on kysymys oikeasta ja kauniista [eli jalosta], useat ihmiset kyllä saattavat hyväksyä sitä, mikä oikealta ja jalolta näyttää, vaikk'ei se sitä olekaan, pyrkivät sitä tekemään ja sitä omistamaan ja olemaan oikean ja jalon maineessa, mutta että taas mitä hyvään tulee, ei kukaan mitenkään tyydy sen omistamiseen, mikä hyvältä näyttää, vaan että he etsivät sitä, mikä on hyvää, ja että sillä alalla jokainen kerrassaan halveksii tyhjää varjoa?

– Kyllä niin on, hän vastasi.

– Hyvästäkö siis, siitä, jota jokainen sielu ajaa takaa ja jonka vuoksi se tekee kaikkensa aavistaen, että se jotakin on, mutta tietämättä ja osaamatta täysin käsittää mikä se on, voimatta siitä (niinkuin muista asioista) saada järkkymätöntä vakaumusta ja siitä syystä saavuttamatta muutakaan, mistä kenties olisi voinut olla hyötyä – niin, tällaisestako näin suuresta asiasta myönnämme, että noiden valtiomme parhaidenkin, niiden, joiden haltuun uskomme kaiken, täytyy olla sokean tietämättömyyden vallassa?

– Emme mitenkään, hän vastasi.

– Näin ollen arvelen, sanoin, – että niin kauan kuin ei tiedetä, missä määrin oikeudenmukaiset ja kauniit asiat saattavat olla hyviä [eli hyvän perikuvan ilmenemismuotoja], mies, jolla ei sitä tietoa ole, on arvoton niiden asiain vartija; ja ennustanpa, ettei sitä ennen kukaan tule niitä [nimittäin oikeudenmukaista jakaunista] tyystin tuntemaan.

– Ennustuksesi on kyllä paikkansa pitävä, hän sanoi.

– Eiköhän siis valtiomme tule olemaan täydellisessä järjestyksessä, jos sitä hoitaa tällainen vartija, joka näitä asioita ymmärtää.

18. -- Niin täytyy olla, hän vastasi. -- Mutta sinä, Sokrates, sanotko

siis hyvän olevan tietoa vai nautintoa vaiko jotakin aivan muuta?

– Kuulehan mies, minä sanoin, – on jo kauan ollut hyvinkin selvää, ettei sinulle tule riittämään muiden mielipide näistä asioista!

– Niin on, hän vastasi; – mielestäni näet, Sokrates, ei olekaan oikein, että kyllä osaan esittää muiden mielipiteitä, mutta en omaa ajatustani, vaikka olen jo näin kauan ollut näiden kysymysten kimpussa.

– No mutta onko mielestäsi, kysyin, – oikein puhua asioista, joita ei tiedä, ikäänkuin ne tietäisi?

– Ei suinkaan ikäänkuin ne tietäisi, hän vastasi; – mutta on kyllä oikein, että ihminen haluaa lausua mielipidettään mielipiteenään.

– No kuinkas onkaan? kysyin, – etkö ole huomannut, että kaikki mielipiteet, jotka eivät perustu tietoon, ovat kehnoja? Ja että parhaat niistä ovat sokeita? Vai tokkohan mielestäsi ne ihmiset, joilla ilman varsinaista tietoa on jonkinmoinen totuuden kanssa yhtäpitävä mielipide, suurestikaan eroavat sokeista, jotka kulkevat tietään oikein?

– Eivät ollenkaan, Adeimantos vastasi.

– Haluatko siis katsella sellaista, mikä on kehnoa, pimeää ja vinoa, vaikka voit muilta kuulla kirkasta ja kaunista?

Silloin lausui Glaukon: – Oi Sokrates, älä, Zeuksen tähden! asiasta luovu, ikäänkuin jo olisit perillä. Kyllä näet meille riittää, jos käsittelet hyvääkin samalla tavoin kuin teit selkoa oikeamielisyydestä ja tervemielisyydestä [eli itsehillinnästä, sophrosynesta] ja muista.

– Hyvä ystävä, kyllähän minäkin tulen olemaan siihen hyvinkin tyytyväinen, mutta pelkään vain, etten siihen pysty ja että alttiudessani osoittaudun tomppelimaiseksi ja joudun naurunalaiseksi. Mutta mitä hyvä sinänsä on, se kysymys, miekkoiset, jättäkäämme tällä haavaa sikseen. Sillä esittää täsmälleen mitä arvelen hyvän itsensä olevan, se tuntuu minusta tähänastisen ponnistuksen vauhtiin katsoen olevan tällä hetkellä aivan liian vaikea tehtävä. Vaan sen sijaan tahdon, jos se on teillekin mieleen, puhua siitä, mikä näkyy olevan hyvästä syntyisin ja olevan hyvinkin taattonsa kaltaista; jollei se taas ole teille mieleen, jätän sen sikseen.

– Puhu kaikin mokomin, Glaukon vastasi; – toiste saat suorittaa velaksi jääneen selonteon taatosta.

– Minulle olisi, sanoin, – mieluisampaa, jos voisin teille suorittaa sen velan ja te voisitte sen ottaa vastaan, eikä tarvittaisi tyytyä, niinkuin nyt, pelkkiin korkoihin. Ottakaa siis vastaan tämä hyvän itsensä kasvu ja jälkeläinen;[40] mutta olkaa sentään varuillanne, etten mahdollisesti vasten tahtoani petä teitä maksamalla kasvua väärän laskun mukaan!

– Pidämme niin tarkkaa vaaria kuin suinkin voimme, hän vastasi; – puhu sinä vain!

– Kyllä, sanoin, – kunhan ensin olen päässyt yhteisymmärrykseen kanssanne ja johdattanut muistiinne sen, mikä taannoin lausuttiin ja mikä jo useissa muissa tilaisuuksissa on tullut sanotuksi.

– Ja mikä se on? hän kysyi.

– Me lausumme, minä vastasin, – että kauniita esineitä [eli oleita] on monta ja hyviä on monta ja että näin on laita kaikkien; ja myös puheessa niitä erottelemme.

– Niinpä niin.

– Ja että on olemassa kaunis sinänsä ja hyvä sinänsä, ja samalla tavoin kaikkiin nähden, mitkä äsken totesimme moniksi; toiselta puolen taas toteamme myöskin yhtä ainoata jokaisen olevaisen perikuvaa [eli ideaa], uskoen, että se on yksi, ja sanomme sen siksi, mikä se, jokainen, on [siis jokaisen eri oleen oikeaksi olemukseksi].

– Tämä pitää kyllä paikkansa.

– Ja sanommehan, että noita monia käsitetään näkemällä mutta ei tietämällä, perikuvia [eli ideoja] taas tietämällä mutta ei näkemällä.

– Aivan niin.

– No millä kyvyllämme näemme sen, minkä näemme?

– Näöllä, hän vastasi.

– Emmeköhän myöskin, minä kysyin, – kuulolla havaitse sitä, minkä kuulemme, ja muilla aisteilla kaikkea, minkä yleensä havaitsemme?

– Kuinkas muuten?

– No oletkohan, kysyin, – pannut merkille, kuinka paljon muita aistejamme kallisarvoisemmaksi niiden valmistaja on laatinut näkemisen ja näkymisen kyvyn?

– Enpä juuri, hän vastasi.

– No harkitsehan asiaa tältä kannalta: kaipaavatko kuulo ja ääni, voidakseen, toinen kuulla, toinen kuulua, vielä lisäksi jotakin toisenlaatuista, niin että, jollei tätä ole kolmantena mukana, kuulo ei kykene kuulemaan eikä ääni kuulumaan?

– Eivät ne mitään sellaista kaipaa, hän vastasi.

– Niin on, sanoin; – ja luulenpa, etteivät monet muutkaan aistit – jotten sanoisi ei ainoakaan – kaipaa lisäksi mitään sellaista; vai voitko sinä mainita yhtäkään?

– En minä ainakaan, hän vastasi.

– Mutta etkö huomaa, että näkemisen ja näkymisen kyky kaipaa jotakin lisäksi?

– Millä tavoin?

– Jos silmissä on näköä, ja se, jolla on silmät, koettaa sitä käyttää, ja nähtävissä esineissä on väriä, mutta ei ole lisäksi mukana erästä kolmatta lajia, joka on olemassa nimenomaan tätä tarkoitusta varten, niin tiedät, ettei näkö mitään näe ja että värit jäävät näkemättä.

– Mitä tällä tarkoitat? hän kysyi.

– Sitä, vastasin, minkä sanot valoksi.

– Oikeassa olet, hän myönsi.

– Ei siis ole vähäpätöinen se yhdysside, millä näkemisen aisti ja näkymisen mahdollisuus on sidottu yhteen; onpa se muita yhdyssiteitä paljoa kallisarvoisempi, niin totta kuin valo ei ole arvotonta!

– Totta tosiaan, hän sanoi, – onpa se kaikkea muuta kuin arvoton!

19. -- Kenen kaikista taivaan jumalista siis saatat sanoa tämän valon

aiheuttajaksi ja valtiaaksi? Kenen heistä saatat sanoa siksi, jonka valo saa aikaan sen, että näkömme näkee niin kirkkaasti kuin ajatella voi ja että näkyväiset näkyvät?

– Saman kuin sinäkin, hän vastasi, – ja kuin muutkin ihmiset; selväähän on, että Aurinko-jumalaa tarkoitat.

– Eiköhän näin ollen näkö luonnostaan suhtaudu tähän jumalaan seuraavalla tavoin?

– Millä tavoin?

– Eihän näkö ole aurinko, – ei näkö itse eikä se, jossa näkö syntyy, se, minkä sanomme silmäksi.

– Eihän ole.

– Mutta luulenpa, että tämä on auringonkaltaisin kaikista aistimista.

– Kyllä se on kerrassaan auringonkaltaisin.

– No eiköhän se myös ole auringosta saanut sitä voimaa, mikä sillä on, ikäänkuin tämä voima olisi siihen virrannut auringosta?

– Juuri niin on.

– Eikö näin ollen ole niin, ettei toiselta puolen aurinkokaan ole näköä, vaan että se on näön alkusyynä ja näkö juuri sentähden näkee sen?

– Niin on, hän vastasi.

– Saat siis sanoa, minä jatkoin, – että hyvän sikiöllä – tuolla jälkeläisellä, jonka hyvä on synnyttänyt oman kuvansa mukaiseksi, tarkoitan aurinkoa: näkyvässä maailmassa aurinko suhtautuu näköön ja näkyviin samalla tavoin kuin itse hyvä ajatuksen olopiirissä suhtautuu ajatukseen ja ajatuksella [eli järjellä] käsitettäviin.

– Kuinka? hän kysyi; – selitä minulle tarkemmin.

– Tiedät, vastasin, – että silloin, kun ihminen ei enää käännä silmiänsä esineisiin, joiden väreihin päivän valo ulottuu, vaan niihin, joihin ulottuvat vain yön valot, silmät näkevät hämärästi ja näyttävät melkein sokeilta, ikäänkuin niissä ei asuisi kirkasta näköä.

– Niin juuri on, hän sanoi.

– Mutta kun he kääntävät silmänsä esineisiin, joita aurinko valaisee, niin he luullakseni näkevät selvästi, ja niissä samoissa silmissä ilmeisesti on näköä.

– Kuinkas muuten?

– Näin ollen siis käsitä sielunkin laita tällaiseksi: milloin se on varmasti suunnattuna siihen, jota totuus ja olennaisuus valaisevat, niin se tajuaa ja käsittää sen, ja silloin käy ilmi, että siinä asuu järki; milloin se taas on suunnattuna pimeänsekaiseen, syntyvään ja häviävään, niin sillä on vain luuloja, ja se näkee hämärästi ja muuttelee mielipiteitään, milloin niin, milloin näin, ja näkyy olevan järkeä vailla.

– Niin näkyy olevan.

– Tämän siis, tämän mikä antaa totuutta sille, mikä on tietämisen esineenä ja taas tietoon pyrkivälle suopi tietämisen kyvyn, tämän saat sanoa olevan hyvän perikuvan [eli idean], ja koska se on tiedon ja totuuden alkuaihe, niin sinun on katsottava se tietämällä omistettavaksi; ja kun molemmat, tieto yhtä hyvin kuin totuuskin, ovat kauniit, niin et erehdy, jos pidät sitä [nimittäin hyvän perikuvaa] eri asiana kuin nämä ja vielä kauniimpana. Ja niinkuin edellisellä alalla on oikein, että pidetään valoa ja näköä auringonkaltaisina, mutta ei, että niitä pidetään aurinkona, samoin jälkimmäisellä alalla on oikein, että pidetään näitä molempia, tietoa ja totuutta, hyvänkaltaisina, mutta ei, että jompaakumpaa pidetään itse hyvänä, vaan tulee pitää hyvän olemusta vielä suuremmassa kunniassa.

– Onpa, hän sanoi, – hyvän kauneus puheesi mukaan kerrassaan ihmeellinen, jos se antaa tietoa ja totuutta, mutta itse omalla kauneudellaan voittaa nämät! – Sillä ethän sinä sentään tarkoita, että se on pelkkää nautintoa?

– Varo kieltäsi! minä sanoin. – Vaan katselehan sen kuvaa vielä tarkemmin tällä tavoin:

– Millä tavoin?

– Myönnät kai – niin luulen – ettei aurinko anna näkyville esineille vain näkyväisyyttä, vaan myöskin synnyn ja varttumisen ja ravinnon, vaikk'ei se itse ole syntyä?

– Kuinkahan voisikaan olla toisin?

– Ja voit siis sanoa, ettei hyvä anna niille oleille, joita tiedetään, ainoastaan sitä, että niitä voidaan tietää, vaan että ne siltä saavat myöskin olemisen ja olemuksen, vaikk'ei hyvä ole olemusta, vaan arvoltaan ja voimaltaan kohoaa vielä olemuksen yläpuolelle.

20. Siihen Glaukon lausui perin hullunkurisesti: -- Oi, Apollon, sitä

hämmästyttävää suuremmuutta!

– Niin, vastasin, – syy on sinussa, kun pakotit minut lausumaan mielipiteeni asiasta.

– Niinpä niin, hän sanoi; – äläkä missään tapauksessa lakkaa selvittämästä taas tuota yhtäläisyyttä auringon kanssa, jos sinulta jokin seikka on jäänyt selvittämättä.

– Kylläpä minulta, vastasin, – vielä paljon on jäänyt selvittämättä!

– Älä siis, hän sanoi, – sivuuta niin mitään.

– Luulenpa, vastasin, – että paljonkin on selvitystä vailla; mutta en aio sittenkään, mikäli tällä hetkellä on mahdollista, tahallani jättää mitään pois.

– Niin, älä jätä, hän sanoi.

– Ota siis huomioon, minä sanoin, – että väitteemme mukaan on olemassa kaksi [hallitsevaa asiaa], ja että niistä toinen hallitsee kaikkea sitä, mitä käsitetään ajatuksen voimalla sekä sen kaiken olopiiriä, toinen taas sitä, mitä käsitetään näöllä (jotten taivaasta puhumalla näyttäisi käyttävän nimiä sanasukkeluuksien aiheena).[41] Onko sinulla siis selvillä nämä kaksi eri lajia: toiselta puolen näkyväinen, toiselta puolen ajatuksella omistettava?

– On.

– No ota siis viiva, joka on leikattuna kahteen eripituiseen osaan, ja leikkaa jälleen kumpainenkin osa, niin hyvin se, joka vastaa näkyvää olopiiriä, kuin se, joka vastaa ajateltavaa olopiiriä, saman suhteen mukaan; ja kun sitten selvyyteen ja epäselvyyteen nähden vertaat toisiinsa molemmat alaosat, tulee sinulla olemaan näkyvää edustavassa osassa toisena alaosastona kuvat. Ja kuvilla tarkoitan ensisijassa varjoja ja sen jälkeen heijastuksia [eli kuvaimia], jotka tulevat näkyviin vesissä sekä tiiviissä, sileissä ja kiiltävissä esineissä, ja yleensä kaikkea senlaatuista, – jos ymmärrät.

– Kyllä ymmärrän.

– Toiseksi alaosaksi pane se, minkä kuvana edellämainittu osa on: meidän ympärillämme olevat elävät olennot ja kaikki mikä kasvaa ja kaikki se mikä on [ihmiskäsin] valmistettua.

– Niin teen, hän vastasi.

– No etköhän, kysyin, – liene valmis myöntämään, että totuuteen ja epätotuuteen nähden jako on sellainen, että kuva suhtautuu siihen, minkä kuva se on, niinkuin luulo [eli mielipide] tietoon?

– Kyllä sen myönnän, hän vastasi; – kaikin puolin.

– No katsohan toiselta puolen myöskin, mitenkä ajatuksella omistettava osa on alaosiin leikattava.

– Millä tavoin?

– Tällä tavoin: toista alaosaa etsiessään sielun on pakko käyttää kuvina niitä esineitä, joiden kuvista äsken oli puhetta, siten että se lähtee edellytyksistä [eli otaksumista], ei alkusyytä vaan lopputulosta kohti; toista alaosaa etsiessään taas siten, että se lähtee edellytyksestä edellytyksetöntä alkua kohti ja suorittaa tutkimuksensa ilman niitä kuvia, joita edellisessä osastossa käytettiin, yksinomaan itse perikuvilla [ideoilla] ja näiden itsensä avulla.

– En oikein ymmärrä, hän sanoi, mitä tällä tarkoitat.

– No ryhdynpä asiaan vielä kerran, sanoin; – tulet näet helpommin ymmärtämään, kun ensin olen esittänyt tämän: luultavasti tiedät, että niillä, jotka tutkivat mittausoppia ja laskentoa ja näiden kaltaisia tieteitä, kulloinkin on eri tutkimuksissaan edellytyksinä epätasainen ja tasainen, kuviot, kolme lajia kulmia ja muita samaa sukua olevia olettamia. Uskoen nämä tietävänsä he ottavat ne perusedellytyksiksi eivätkä katso enää tarpeelliseksi tehdä niistä selkoa itselleen eivätkä muille, koska ne muka ovat jokaiselle selviä; näistä lähtien he jo suorittavat muun todistelun ja päätyvät lopulta ihan johdonmukaisesti siihen, minkä tutkimiseen olivat ryhtyneet.

– Aivan niin, hän sanoi; – tämän kyllä tiedän.

– No etköhän myöskin tiedä, että he tosin käyttävät hyväkseen näkyviä muotoja ja esityksessään puhuvat näistä, mutta eivät ajattele niitä, vain noita, joiden kuvia ne [nimittäin epätasainen ja tasainen, kuviot y.m.s.] ovat, ja että heidän perustelunsa kohdistuu itse neliöön sinänsä ja itse halkaisijaan sinänsä, mutta ei kuvioon minkä piirustavat; ja samoin noihin muihin; itse niitä esineitä taas, joita he muovailevat ja piirustavat ja joista syntyy varjoja ja vedessä ilmeneviä kuvaimia, niitä he taas käyttävät kuvina, ja niiden avulla he pyrkivät näkemään itse niitä [muotoja] sinänsä, joita ei kukaan voine nähdä muuten kuin ajatuksella.

– Se on totta, hän sanoi.

21. -- Tämän lajin siis kyllä sanoin ajatuksella omistettavaksi, mutta

samalla lausuin, että sielun tätä lajia etsiessään on pakko käyttää apunaan edellytyksiä; se ei pyri alkusyyhyn päin, koska se ei kykene kohoamaan näitä edellytyksiä korkeammalle; mutta se käyttää kuvina juuri niitä esineitä, joista alemmassa olopiirissä syntyy kuvaimia ja joita, niitäkin, pidetään arvossa ja kunniassa, koska ne noihin kuvaimiin verraten ovat kirkkaita [ja selviä],

– Ymmärrän, hän sanoi, – että tarkoitat mittausopillisia tieteitä ja niiden sisartieteitä.

– Ja ymmärrä myöskin, että ajatuksella käsitettävän toisella osalla tarkoitan sitä, johon itse järki ryhtyy dialektiikan voimalla, tekemättä edellytyksiä alkusyiksi, vaan käyttämällä niitä toden totta nojakohtina, ikäänkuin astimina ja ponnahtimina; siten se kohoaa edellytyksettömään asti, kaiken alkusyyhyn. Siihen se käy kiinni, ja pitäen kiinni kaikesta, mikä on sen kanssa yhteydessä, se sillä tavoin taas astuu alaspäin loppuun asti, käyttämättä apunaan kerrassaan niin mitään aisteilla havaittavaa, vaan aleten vain ideain avulla, ideain kautta ideoihin, ja näihin se lopulta päätyy.

– Ymmärrän, hän vastasi, – mutta en täydellisesti. Se tehtävä näet, josta puhut, tuntuu minusta olevan ylen työlästä. Senhän kyllä ymmärrän, että tahdot todeta, että se, jota dialektiikkaan perustuva olevaisen ja ajatuksella käsitettävän tieto pitää silmällä, on selvempää kuin se, jota ne n.s. tieteet näkevät, joilla on lähtökohtina edellytykset ja joissa katselevien on pakko katsella niitä [nim. tieteitä eli oikeastaan näiden esineitä] ajatuksella, ei aisteilla, mutta joilla, sentähden etteivät ihmiset katsellessaan suuntaa katsettaan ylöspäin alkusyytä kohti, vaan käyttävät lähtökohtinaan edellytyksiä, ei mielestäsi ole niistä järkitietoa, vaikka ne, jos ne asetetaan alkusyyn yhteyteen, ovat ajatuksella käsitettävät. Ja tuntuupa minusta siltä, kuin sanoisit mittausopin harrastajain ja muiden heidäntapaistensa kantaa ymmärtämiseksi etkä järjeksi, koska ymmärtämys on jotakin pelkän mielipiteen ja järkitiedon keskivälillä olevaa.

– Olet käsittänyt minut ihan oikein, sanoin. – Ja ota siis, pyydän, noiden viivamme neljän jaoston vastineiksi nämä neljä sielun eri tilaa: ylimmän vastineeksi järki, toisen ymmärtämys, kolmannen usko ja viimeisen kuvaimista käsittäminen, ja järjestä ne oikean suhteen mukaan, olettaen niissä olevan selvyyttä samassa määrin kuin niissä oleissa, johon ne kohdistuvat, on totuutta.

– Ymmärrän, hän vastasi, – ja yhdyn sinuun ja asetan ne esittämääsi järjestykseen.

Selityksiä VI kirjaan.

[1] 484 C. Mallikuvaa: vrt. V 472 D ja VI 500 E.

[2] 485 A. Tähän tutkimukseen: siihen laajaan tutkimukseen, jonka lähtökohtana on se vaatimus, että ihannevaltion vartijaluokan perheolot ovat kommunistisesti järjestettävät, ks. V 474 B.

[3] 485 B. Taanoisessa puhelussamme: V 474 D–475 B.

[4] 487 A. Momos: moittiminen, morkkailu; joskus, niinkuin esillä olevassa paikassa, olennoitu morkkailun jumalaksi.

[5] 487 B ja seur. Samanlaisia johtopäätöksiä kuin ne ovat, joiden Adeimantos sanoo olevan Sokrateen kuulijain puolelta odotettavissa ja jotka hän tuo esille siinä toivossa, että Sokrates kumoaisi ne, lausuu "Gorgias"-dialogissa (484 C ja seur.) aivan tosissaan Sokrateen maailmankatsauksen ylimielinen vastustaja Kallikles. Vrt. myös "Phaidros"-dialogi 262 A ja seur.

[6] 488 A. Pukkihirvi: kreik. tragelaphos, satumainen sekaolento, hirvi, jolla muka oli pukinparta ja pukin kaulapahkat. Tämä mielikuva näkyy olleen itämaista alkuperää; niinpä pukkihirviä mainitaan muiden satuolentojen rinnalla itämaisten kudosten koristekuvioina (niin Aristophaneen "Sammakot"-komediassa, 937). Myöhemmin tällä nimellä näkyy tarkoitetun jotakin antilooppilajia.

[7] 488 A ja seur. Laivanpäällikkö: kreik. naukleros, laivan omistaja (tai laivaa omistavan yhtymän edustaja), joka itse toimii laivan ohjaajana. Esillä olevassa vertauskuvassa päälliköllä tarkoitetaan kansaa, Demosta, joka (kansanvallassa) on valtion herrana; laivaväellä tarkoitetaan kansalaisia; sillä miehellä taas, joka auttaa laivaväkeä riistämään päälliköltä vallan, tarkoitetaan yllyttäjää eli demagogia.

[8] 488 C. Peräsimen: kreik. laivoja ohjattiin kookkailla hyvin leveälapaisilla melantapaisilla; näitä oli klassillisella ja klassillisen jälkeisellä ajalla kaksi, yksi laivan kumpaisessakin kyljessä.

[9] 488 D–489 A. Tämä vaikeatajuinen paikka omituisine käsitteenerittelyineen on antanut aihetta useihin eri selityksiin; onpa turvauduttu tekstinmuutoksiinkin, jotka eivät kuitenkaan liene välttämättömiä. Todennäköisimmältä tuntuu seuraava selitys: laivamiehet, jotka haluavat jos jollakin tavoin saada päällikönvallan omiin käsiinsä ja ihailevat miestä, joka voi sen heille hankkia, ovat sitä mieltä, että päälliköntehtävien tietopuolinen, järjestelmällinen oppiminen ja tutkiminen on itsessään suorastaan mahdoton asia, ja ettei käytännöllisellä ohjaamistaidolla ole tämmöisen oppimisen ja tutkimisen kanssa niin mitään tekemistä. Tämän tulkinnan mukaan olisi tavallaan vastatusten asetettu toiselta puolen tieto siitä, mitenkä laiva on ohjattava, toiselta puolen käytännöllinen ohjaamistaito. Erään toisen selityksen mukaan taas vastineina olisivat toiselta puolen tieto, toiselta puolen taas päällikönvallan anastaminen – ainoa, josta vallanhimoiset laivamiehet muka välittävät ja johon teoreettinen tieto ei vaikuta sitä eikä tätä. Edellistä selitystä kannattaa m.m. J. Adam, nojautuen parhaasta päästä Chr. Schneiderin perusteluun; jälkimäisen tulkinnan kannattajista mainittakoon tunnettu saksalainen tutkija U. von Wilamowitz-Moellendorff.

[10] 489 A. Tuolle henkilölle, joka ihmettelee j.n.e.: sille oletetulle henkilölle, jonka Adeimantos 487 C, D sanoo voivan väittää, että ne, jotka koko iäkseen antautuvat viisauden harrasteluun, käyvät hullunkurisiksi olennoiksi, joista valtiolla ei ole mitään hyötyä.

[11] 489 B. Viisaat pyrkivät rikkaiden oville: Aristoteles mainitsee Retoriikassaan (II 16, 1391 A 8), että runoilija Simonides, kun häneltä kysyttiin "onko parempi olla rikas vai viisas?" oli vastannut: "rikas"; hän näet sanoi näkevänsä viisaiden kuluttavan aikaansa rikkaiden ovensuussa. Platon on nähtävästi myöskin Phaidros-dialogissaan viitannut samaan Simonideen hokuun, tosin aivan toisessa ajatusyhteydessä (Phaidros 245 A: "Ken taas ilman runotarten suomaa hulluutta saapuu runouden oville ... on itse jäävä vihkimättömänä epätäydelliseksi").

[12] 489 E. Sen kohdan, josta lähtien tarkastelimme luonteenlaatua: ks. 485 A ja seur.

[13] 490 A, B. Se joka on toden totta tiedonhaluinen ... siten hän tuskastaan vapautuu, mutta ei ennen: Platonin käsityksen mukaan siis tosi-tietoa ja siitä johtuvaa tosi-elämää ja tosi-varttumista ei ole ajateltavissakaan, ennenkuin asianomainen sielunosa on yhtynyt itse tosi-olennaiseen, ja tästä mystillisestä yhtymisestä on syntynyt järki ja totuus. – Tuskastaan: sananmukaisesti synnytystuskistaan. Viisaudenharrastajan pyrkimystä siis kuvataan tuskalliseksi synnytysvaivaksi.

[14] 490 C. Sillä muistathan kai j.n.e.: ks. 487 A.

[15] 492 C. Kalliot ja se paikka j.n.e.: puhujalla on mielessään lähinnä varsinaisen kansankokouspaikan, Pnyks-vuoren kalliot sekä teatterin takana törröttävät Akropolis-vuoren jyrkät seinämät.

[16] 493 D. Diomedelainen pakko: ylivoimainen pakko eli välttämättömyys. Tätä lausepartta, joka esiintyy myöskin Aristophaneen Ekklesiazusai-komediassa (1029:nnessä säkeessä), on selitetty kahdella eri tavoin. Platonin "Valtio"-teoksen nyt puheena olevaan paikkaan liittyvässä skholionissa (reunamuistutuksessa) lauseparren mainitaan saaneen alkunsa eräästä Diomedeen ja Odysseuksen seikkailusta. Nämä kreikkalaiset sankarit olivat näet eräänä kuutamoyönä vieneet salaa Ilionista Athene-jumalattaren eli Pallaan ihmekuvan (n.s. Palladionin); siten tietenkin kuvan tuottama suojelus oli riistettävä troialaisilta ja siirrettävä kreikkalaisille. Kunnianhimon kiihottamana Odysseus, niittääksensä yksin sen maineen, minkä tuo rohkea teko oli omiaan tuottamaan, oli yrittänyt surmata Diomedeen, joka kulki edellä Palladionia kantaen. Mutta kuun valossa Diomedes huomaakin hyökkäävän miekan varjon, ottaa Odysseuksen kiinni ja sitoo hänen käsivartensa yhteen, käskeepä hänen kulkea edellä, ja löylyttelee miekan lappeella hänen niskaansa, kunnes ollaan perillä kreikkalaisten luona. – Aivan toisin lauseparren syntyä on selitetty Aristophaneen Ekklesiazusai-komedian yllä mainittuun paikkaan liittyvässä skholionissa. Tämän selityksen mukaan näet Diomedeella tarkoitettiin thraakialaista hirmuvaltiasta, joka tarustossa esiintyy jos jonkinmoisten julmuuksien tekijänä. Hänen tyttärensä olivat muka "porttoja" (kreik. pornai), ja näiden himoja hän pakotti maahan saapuneita miehiä tyydyttämään, kunnes tytöt heihin kyllästyneinä tuhosivat heidät. Skholionissa vielä lisätään, että noilla julmilla portoilla tarkoitettiinkin Diomedeen ihmissyöjiä – hevosia! – Alkujaan on tuolla thraakialaisella julmurilla ja jaloksi sankariksi kuvatulla kreikkalaisella kaiketi tarkoitettu samaa taruhenkilöä.

[17] 493 E. Taanoin: ks. V 475 E ja seur.

[18] 494 A. Että hyväoppisuus, muisti ... ominaisia: vrt. 486 A ja seur., 490 C.

[19] 494 C ja seur. Tässä olevaa kuvausta laatiessaan Platonilla epäilemättä, niinkuin useat tutkijat ovat huomauttaneet, on ollut mielessään toiselta puolen Alkibiades, toiselta puolen Sokrates. Hillittyjen sanojen alta lukija on vielä tuntevinaan tekijän sydämen värähtelyn.

[20] 494 D. Kohottaa itsensä korkealle, täynnä turhaa komeilua ja tyhjää, järjetöntä itserakkautta: alkutekstissä tässä kohden ilmenevä runollinen sanonta ja rytmi tuntuvat viittaavan siihen, että lause ainakin osaksi on runositaattia; sen on arveltu olevan peräisin jostakin näytelmästä (kenties jostakin Euripideen tragediasta).

[21] 495 A. Kun väitimme: ks. 491 B ja seur.

[22] 495 C. Kun siis nämä, joille huolenpito filosofiasta lähinnä kuuluu, tästä immestä luopuvat j.n.e.: viisaudenharrastusta eli filosofiaa verrataan tässä orvoksi jääneeseen neitoseen. Jollei näet isä kuollessaan ole jättänyt jälkeensä miespuolista rintaperillistä, saa kreikkalaisen oikeuden mukaan lähin (isänpuoleinen) sukulainen naida orvon tytön ja hoitaa perintöä, kunnes avioliitosta syntynyt poika voi ottaa sen haltuunsa; jos isältä ei ole jäänyt perintöä, on lähin sukulainen velvollinen joko naimaan orvon tai varustamaan hänet myötäjäisillä ja naittamaan hänet. Ne henkilöt taas, joilla on filosofisia lahjoja, mutta jotka hylkäävät tosi-filosofian, ovat muka sellaisia sukulaisia, jotka eivät täytä velvollisuuttaan, vaan jättävät orvon suojattomaksi. – Soimauksilla jommoisia sinäkin sanot herjaajain hänelle (filosofia-immelle) syytävän: ks. 487 C, D, 489 D.

[23] 496 B, C. Theages: Sokrateen oppilaita. Platon on hänet maininnut myöskin "Sokrateen puolustuspuhe" nimisessä teoksessaan. Siinä hänet sanotaan vainajaksi. Se keskustelu, joka muka on "Valtio" teoksessa selostettuna, on tietenkin kuvailtu ennen Sokrateen oikeusjuttua pidetyksi. – Theages esiintyy yhtenä päähenkilönä samannimisessä dialogissa, joka on säilynyt Platonin teosten joukossa, mutta ilmeisesti on hänen dialogiensa malliin laadittu epäperäinen sepustus.

[24] 496 C. Omasta esteestäni, minulle ilmenevästä jumalallisesta merkistä: Sokrateella oli lapsuudestaan asti ollut se tunne, että hänen sielussaan puhui ääni, joka, milloin se kuului, kielsi hänet tekemästä jotakin, jota hän aikoi tehdä, mutta ei milloinkaan häntä mihinkään kehoittanut. Tätä varoittavaa sisäistä ääntä hän piti jumalallisena asiana (to daimonion), jumalallisena merkkinä; eikä hän uskonut, että sitä niin herkkänä ja niin erikoislaatuisena olisi ollut muiden ihmisten sielussa. Vrt. varsinkin Platonin laatima "Sokrateen puolustuspuhe", 31 C, D ja 40 A, B.

[25] 496 D. Niin, kaikkea tätä harkiten hän pysyy j.n.e.: tästä alkaa jälkilause; pitkä, sanoista "Ja ne, jotka kuuluvat" alkanut lause on jonkin verran anakoluuttinen; kun tullaan jälkilauseeseen, on subjekti (välilauseiden vaikutuksesta) muuttunut monikosta yksikköön.

[26] 497 A. Ne syyt ... muuta sanottavana: Sokrateen sanojen välitöntä jatkoa.

[27] 497 C. Lausuimmepa silloinkin: vrt. lähinnä III 412 A.

[28] 498 A. Herakleitoksen aurinko: "Meteorologika"-teoksessaan, II 335a 13, Aristoteles mainitsee Herakleitoksen sanoneen, että aurinko joka päivä on uusi (Herakleitos fragm. 6, Diels). Tämä syvämietteisen ephesolaisen filosofin omituinen lausunto perustui hänen suurisuuntaiseen oppiinsa kaiken olevaisen ikuisesta kiertokulusta, jonka tunnemme varsinkin sen selonteon nojalla, mikä on luettavana Diogenes Laertioksen "Filosofien elämäkerrat" -nimisessä teoksessa. Herakleitoksen oppi oli pääpiirteissään seuraava: Kaikki olevainen on tulesta syntyisin. Mutta kaikki on alituisen kiertoliikkeen alaisena. Tuli muuttuu höyryiksi, höyryt sakenevat vedeksi ja vesi jähmettyy maaksi. Mutta tämä taas vuorostaan sulaa vedeksi ja vesi höyryiksi, ja höyryt vihdoin syttyvät tuleen. Aamun tullen tuli täyttää jonkinmoisen altaantapaisen, jonka kovero puoli on maan puoleen kääntyneenä, ja tämä altaassa oleva tuli on aurinko, joka ei ole sen suurempi, kuin miltä se meistä näyttää. Kun aurinko kulloinkin on palanut loppuun, se lakkaa olemasta, mutta joka päivä syntyy uusi aurinko. Muutkin taivaan valot ovat samaa tulta. Jätämme tässä sikseen näiden valojen erilaisten ilmiöiden selityksen, joka mitä lähimmin liittyy yllä selostettuun maailmankuvaan (Herakleitos eli todennäköisten tietojen mukaan 7:nnen vuosisadan loppu- ja 6:nnen alkupuolella).

[29] 498 D. Tuon toisen elämän j.n.e.: tässä "Valtio" teoksen paikassa Platon selvästi lausuu ilmi kuolemattomuususkonsa, johon hän oli viitannut jo saman teoksen I kirjassa (331 A) ja niinikään VI kirjan 10 luvussa (496 E); varsinaisesti on kuolemattomuudentoivon perustelulla ja tulevaisen elämän kuvaukselle omistettu X kirjan loppuosa, 9:nnestä luvusta (608 D) alkaen; kuvaus päätyy taruun, jossa kerrotaan Erin ihmeellisestä näystä. – Aikaisemmin Platon oli kuolemattomuususkoa perustellut "Phaidon"-dialogissaan.

[30] 498 E. Senlaatuisia sananparsia tahallisesti sovitettuina yhteissointiin: tässä tarkoitetaan sitä retorista sanontaa, jolla Gorgias aikoinaan oli tenhonnut kuulijoitaan ja jota Platonin aikuiset puheiden sepittäjät (m.m. Isokrates) mielellään käyttivät. Platon pilkkaa tätä tyyliä, sentähden että sen teho melkoisessa määrin perustui tahallisesti, ilman asiallista aihetta käytettyihin akustisiin vaikutuskeinoihin, varsinkin assonansseihin.

[31] 499 A. Jaloja ja yleviä puheluja j.n.e. tässä paikassa tulee erittäin selvästi näkyviin se jyrkkä vastakkaisuus, joka Platonin käsityksen mukaan tosifilosofisesta dialektiikasta erottaa Gorgiaan jälkiä astuvien puhujain viljelemän eristiikan. Edellinen pyrkii keskustelun avulla pääsemään tosi-tietoon (tai ainakin tulemaan totuutta niin lähelle kuin suinkin mahdollista); jälkimmäinen taas koettaa kiistelytaidon avulla saattaa kuuntelijoita ymmälle eikä pyrikään muuhun kuin "doksaan" eli toisin sanoen pelkkään ulkonäköön, luuloon tai mielipiteeseen. Vrt. Sel. II 365 C.

[32] 499 B. Äsken: ks. V 473 D. – Nykyisten valtiaiden tai kuninkaiden poikiin: tätä kirjoittaessaan Platonilla oli ilmeisesti mielessään Syrakosain mahtavan valtiaan Dionysioksen samanniminen poika, josta hän toivoi sukeutuvan suurten aatteidensa kannattajan ja toteuttajan. Tämä kohta on siis nähtävästi kirjoitettu ennen Platonin toista Sisilian-matkaa, joka hänelle tuotti vain pettymyksen. Vrt. muuten V 473 D, jossa paikassa Platon myöskin oli puhunut valtiaista ja kuninkaista, valtioaatteensa mahdollisista toteuttajista, mutta ei maininnut heidän poikiaan.

[33] 501 B. Seostamalla ja yhteensovittamalla eri elämänharrastuksia, niin että niistä syntyy oikea miehenkuva: tässä edelleen kehitetään taulun vertauskuvaa: puhtaalle taululle on muka seostettava ja yhteensovitettava eri värejä, joista saadaan syntymään oikea ihmiskuva. Väreinä ovat eri elämänharrastukset. Ne Homeroksen sanat, jotka saattavat olla "taiteilijalle" viittoina, ovat sankareista käytetyt mainesanat "jumalainen", kreik. theios, ja "jumalankaltainen", kreik. theoéikelos. Ja jälkimmäisen jonkinmoiseksi vastineeksi Platon on vielä luonut sanan andréikelos ("miehen kaltainen" eli "miehen kuva").

[34] 501 C. Silloin: vrt. V 474 A.

[35] 502 D. Eipä ollut minulla ... mitään hyötyä sukkelasta tempustani j.n.e.: vrt. V 449 B–450 B.

[36] 502 E. Mehän sanoimme: III 412 E–414 B.

[37] 503 E. Taanoin mainitsimme: niissä lauseissa, joihin edellä olevassa muistutuksessa viitataan.

[38] 504 B. Mitä sitä ennen lausuttiin: ks. IV 435 D.

[39] 504 B, C. Oikean määrän mukaisena: Platon on tässä käyttänyt metrios-adverbia, joka merkitsee kohtuullisesti, maltilla, kohtumäärän mukaisesti. Mutta koska metron-sanalla, josta se on perimmältään johdettu, ei tarkoiteta ainoastaan määrää ylimalkaan, vaan myöskin varsinaista mittaa, voi Platon ilman muuta kohtuullisuuden käsitteestä siirtyä täsmällisen mitan käsitteeseen. Siten syntyy jonkinmoinen sanaleikki, joka on vaikea saada muilla kielillä sattuvasti esille.

[40] 507 A. Minulle olisi ... mieluisampaa, jos voisin teille suorittaa sen velan ja te voisitte sen ottaa vastaan, eikä tarvittaisi tyytyä ... pelkkiin korkoihin. Ottakaa siis vastaan tämä hyvän itsensä kasvu ja jälkeläinen: sitä, mikä tämän paikan mukaan Sokrateelta jää kuulijoille selvittämättä, käsitetään velaksi. Tämän velkansa hän kyllä mieluimmin maksaisi pois, mutta hänen täytyy kuin täytyykin tyytyä suorittamaan vain korot. Korko eli kasvu sanan kreik. vastineena on tokos, jolla sanalla tämän merkityksen ohessa on myöskin alkuperäinen sikiön, lapsen eli jälkeläisen merkitys. Siten syntynyt sanansutkaus menettää tietenkin käännöksessä tehonsa.

[41] 509 D. Etten taivaasta puhumalla näyttäisi käyttävän nimiä sanasukkeluuksien aiheena: sanat uranos (= taivas) ja horatos (= näkyvä) tuntuvat kreikkalaisten käsityksen mukaan olleen sukua toistensa kanssa; tämä sukulaisuus on kuitenkin aivan näennäistä.

SEITSEMÄS KIRJA.

1. -- Katselehan siis tämän jälkeen kuvausta, josta näkyy synnynnäinen

luontomme sellaisessa olotilassa, jossa se on sekä silloin, kun se on saanut [oikean] kasvatuksen,[1] että silloin, kun se on jäänyt kasvatusta vaille; ajattelehan ihmisiä, jotka elävät ikäänkuin maanalaisessa luolantapaisessa asumuspaikassa, jonka suu avautuu valoon päin; tämä suu on yhtä laaja kuin koko luola. Siinä luolassa he oleskelevat hamasta lapsuudesta asti, jalat ja kaula kahleissa, niin että heidän on pakko pysyä paikallaan ja katsoa ainoastaan eteenpäin, kahleiden vuoksi kykenemättä kääntämään päätänsä. Heille loistaa heitä korkeammalta jonkin matkan päässä heidän takanaan palava tuli. Tulen ja noiden vankien välillä kulkee ylempänä [poikki-]tie. Kuvittele edelleen, että tietä pitkin on rakennettu matala muuri, niinkuin silmänkääntäjillä on ihmisten edessä suojustin, jonka ylitse he näyttelevät ihmetemppujaan.

– Kyllä näen, hän sanoi.

– Kuvittele edelleen ihmisiä, jotka tuota muuria pitkin kantavat kaikenlaisia kaluja, jotka näkyvät muurin yli, ja kivestä, puusta ja kaikenlaisista aineista tehtyjä ihmis- ja eläinkuvia, ja että näiden kuljettajista, niinkuin luonnollista on, toiset puhuvat, toiset ovat vaiti.

– Kyllä esität eriskummallista kuvaa ja eriskummallisia vankeja! hän sanoi.

– Semmoisia kuin me olemme, vastasin. – Sillä luuletko ensiksikin, että sellaiset ihmiset ovat itsestään ja toisistaan nähneet muuta kuin ne varjot, jotka tuli luopi heidän vastapäätään olevalle luolan seinämälle?

– Kuinka voisivatkaan, hän sanoi, – jos heidän on pakko pitää päänsä liikkumattomana kaiken ikänsä?

– Entä edelleen: eikö ohitsekannettuihin esineihin nähden käy ihan samoin?

– Kuinkas muuten?

– Etkö siis luule, että he, jos voisivat jutella toistensa kanssa, luulisivat käyttämillään nimillä mainitsevansa näitä ohitsekulkevia ilmiöitä, jotka he näkevät?

– Niin täytyy olla.

– Edelleen, jos vankilassa kuuluisi kaikua vastakkaiselta seinämältä, aina kun joku ohitse kulkevista äännähtäisi, niin luuletko, että he uskovat minkään muun puhuvan kuin tuon ohitsekulkevan varjon?

– En suinkaan, sen Zeus tietäköön, hän vastasi.

– Ylipäätään siis, sanoin, – sellaiset ihmiset eivät pitäisi totuutena mitään muuta, kuin noiden tekaistujen esineiden varjoja.

– Täytyy kuin täytyykin olla niin, hän sanoi.

– No katsohan nyt, sanoin, – mimmoiseksi heidän vapautuksensa kahleista ja heidän parantumisensa ymmärtämättömyydestään saattaa muodostua, jos heille luonnonmukaisesti kävisi seuraavalla tavoin: kun joku vapautettaisiin ja äkkiä pakotettaisiin nousemaan ja kääntämään päätänsä ja ryhtymään liikkeeseen ja katsomaan ylös valoa päin[2] ja hän kaikkea tätä tehdessään tuntisi kipua eikä hohteen vuoksi kykenisi näkemään niitä esineitä, joiden varjot hän äsken oli nähnyt, niin mitähän luulet hänen sanovan, jos joku ilmoittaisi hänelle, että se, mitä hän taannoin näki, oli tyhjää harhaa, mutta että hän nyt, ollen paljoa lähempänä olevaista ja kääntyneenä olevaisempaan, näki oikeammin, vieläpä näyttäisi hänelle jokaista ohikulkevaa esinettä ja kysymällä pakottaisi hänet vastaamaan, mikä se on? Etkö luule, että hän silloin olisi ymmällä ja luulisi sen, minkä hän taannoin näki, todemmaksi kuin se, jota hänelle silloin näytettiin?

– Paljon todellisemmaksi, hän vastasi.

2. -- Etkö myöskin luule, että hän, jos hänet pakotettaisiin katsomaan

suoraan itse valoa kohti, tuntisi silmiänsä särkevän ja koettaisi paeta kääntymällä niiden näkyjen puoleen, joita hän kykenee näkemään, ja uskoisi niiden itse asiassa olevan selvempiä kuin ne, joita hänelle näytetään?

– Kyllä, hän vastasi.

– Ja jos, sanoin, – joku väkisin raastaisi hänet sieltä pitkin rosoista ja jyrkkää käytävää eikä päästäisi häntä ennenkuin olisi vetänyt hänet ulos auringonpaisteeseen, niin etkö luule, että hän tuskastuisi ja suuttuisi tuosta raastannasta, ja että hänellä, kun olisi saapunut täyteen päivän valoon, olisi silmät täynnä hohdetta, niin ettei hän voisi nähdä niin mitään siitä, mitä tätä nykyä sanotaan todelliseksi?

– Ei, hän vastasi; – ei ainakaan heti.

– Hänen näet täytyisi totuttaa itseään, sanoin, – jos hänen olisi nähtävä se, mikä on ylhäällä, ja alussa hänen kai olisi helpointa nähdä varjot ja sitten ihmisten ja muiden vedestä heijastuvat kuvaimet ja vasta sen jälkeen itse esineet; näistä hänen olisi helpompi katsella öisin taivaan ilmiöitä ja itse taivasta, suunnaten katsettaan tähtien ja kuun valoon, kuin päivällä katsella aurinkoa ja sen valoa.

– Kuinkas muuten?

– Viimeiseksi hän luullakseni voisi nähdä auringon, ei sen heijastuksia vedestä tai jossakin paikassa, joka ei ole sen oma, vaan itse auringon sinänsä, sen omassa paikassa, ja katsella, mimmoinen se on.

– Niin täytyy käydä, hän sanoi.

– Ja sen jälkeen hän jo päättelisi, että aurinko se antaa vuodenajat ja vuodet ja ohjaa kaikkea näkyvässä maailmassa olevaa ja jollakin tavoin on kaikkien niiden ilmiöiden alkusyynä, joita he olivat nähneet.

– Selvää on, hän sanoi, – että hän edellisten jälkeen tulisi tähän.

– No kuinkas onkaan? Etkö luule, että hän muistaessaan aikaisempaa olopaikkaansa, sikäläistä viisautta ja silloisia vankitovereitaan kiittäisi omaa onneansa tapahtuneen muutoksen johdosta ja tuntisi heitä kohtaan sääliä?

– Kyllä tietenkin.

– Ja jos heillä tuonnoin keskuudessaan oli tapana suoda kunniaa, ylistystä ja palkintoja sille, joka nopeimmin havaitsi ohitsekulkevia ilmiöitä ja tarkimmin muisti, mitkä tavallisesti kulkivat edellä, mitkä jäljempänä ja mitkä yht'aikaa, sekä näiden johdosta taitavimmin ennusti sen, mikä oli tuleva, niin luuletko, että hän himoitsisi näitä palkintoja ja kadehtisi niitä, joilla heidän keskuudessaan olisi kunniaa ja mahtavuutta, vaiko että hänen kävisi niinkuin Homeros sanoo[3] ja hän paljon mieluummin tahtoisi maan päällä raataa toisen päiväläisenä, vähäosaisen miehen palveluksessa, ja kärsiä vaikka mitä, kuin olla tuollaisten harhojen vallassa ja elää tuommoista elämää?

– Kyllä minä ainakin, hän vastasi, – luulen, että hän ottaisi kärsiäkseen vaikka mitä, ennenkuin eläisi tuolla tavoin.

– Otahan huomioon tämäkin, sanoin: – jos sellainen ihminen astuisi jälleen alas ja istuisi entiselle istuimelleen, niin eivätkö hänen silmänsä tulisi pimeyttä täyteen, kun hän äkkiä olisi tullut päivänpaisteesta?

– Ihan varmaan, hän vastasi.

– Ja jos hänen olisi kilpailtava noiden varjojen toteamisessa noiden iäti vankeina olleiden kanssa ollessaan vielä sokaistuna, ennenkuin hänen silmänsä olisivat asettuneet, ja jos tuo tottumisaika ei olisi ollut aivan lyhyt, niin eikö hän silloin joutuisi naurunalaiseksi? Eikö hänestä sanottaisi, että hän oli mennyt ylöspäin ja tullut alas silmät pilalla? Eikö sanottaisi, ettei kannattaisi edes koettaa mennä ylöspäin? Ja jos vain mitenkään voisivat saada käsiinsä ja tappaa sen miehen, joka yrittäisi päästää heitä irti ja viemään heitä ylöspäin, niin eivätkö he häntä surmaisi?

– Ihan varmaan, hän sanoi.

3. -- Koko tämä vertauskuva, Glaukon ystävä, sanoin, -- on

sovellutettava taannoiseen esitykseemme: vankila-asuntoa vastaa näöllä havaittava maailma ja luolassa palavan tulen hohdetta taas auringon mahtava valo. Ja jos selität ylöspäin astumisen ja ylhäällä olevan katsomisen sielun kohoamiseksi järjellä käsitettävään maailmaan, niin et tule erehtymään ainakaan minun ajatuksestani; – koska kerran haluat kuulla mikä se on. Mutta onko se yhtäpitävä totuuden kanssa, sen kai jumala tietää. Minusta siis tämä näkyy pitävän paikkansa: tiedettävässä maailmassa käy viimeisenä, ja vain vaivoin, näkyviin hyvän perikuva [eli idea], ja kun se on havaittu, täytyy päättää, että se se on kaikille kaiken oikean ja kauniin alkusyy, se, mikä näkyvässä maailmassa on synnyttänyt valon ja sen valtiaan ja järjellä käsitettävässä maailmassa itse valtiaana on tuottanut totuuden ja järjen. Ja ilmeistä on, että sen, jonka on toimittava järjenmukaisesti joko yksityisessä tai julkisessa elämässä, on täytynyt nähdä tämä perikuva.

– Samalla tavoin minäkin ajattelen, hän sanoi, – mikäli siihen pystyn.

– No hyvä, sanoin, – ole siis yhtä mieltä siitäkin – äläkä sitä kummastele –, että ne, jotka ovat päässeet niin pitkälle, eivät halua antautua ihmisten puuhailuun, vaan että heidän sielunsa aina pyrkivät elämään tuolla ylhäällä, sillä sehän on luonnollista, jos näet asianlaita on äsken esitetyn kuvan mukainen.

– Kyllä se on luonnollista, hän sanoi.

– Edelleen, onko mielestäsi kummeksittavaa, jos joku, tultuaan jumalallisista näkemyksistä inhimillisiin kurjiin oloihin, käyttäytyy nolosti ja näyttää kovin naurettavalta, kun hänet, hänen ollessaan vielä häikäistynä ja ennenkuin hän on oikein tottunut vallitsevaan pimeyteen, pakotetaan tuomioistuinten edessä tai muualla kiistelemään oikeuden varjoista tai niistä kuvatuksista, jotka varjoja luovat, ja antautumaan taistoon, joka koskee ihmisten [harha-]käsityksiä siitä, mitä nuo ilmiöt [nim. varjot y.m.] ovat, – sellaisten ihmisten, jotka eivät ole milloinkaan nähneet itse oikeamielisyyttä sinänsä?[4]

– Ei se ole mitenkään kummeksittavaa, hän vastasi.

– Mutta jos jollakin on järkeä, sanoin, – niin hän kaiketi muistaa, että silmille sattuu kahdenlaiset ja kahdesta syystä aiheutuneet häiriöt, toiselta puolen kun ne siirtyvät valosta pimeään, toiselta puolen kun siirtyvät pimeästä valoon. Ja kun hän ajattelee, että ihan sama sattuu sielullekin, niin hän, nähdessään sielun, joka on hämmennyksissä eikä kykene mitään näkemään, ei rupea ajattelemattomasti nauramaan, vaan ottaa selkoa siitä, onko se tullut valoisammasta elämästä ja tottumattomuuden vuoksi sokeutunut, vai onko se tullut suuremmasta tietämättömyydestä kirkkaampaan valoon ja loistavampi hohde on sen häikäissyt; niinpä hän kai toista ylistää onnelliseksi sen olotilan ja sen elämän vuoksi ja toista surkuttelee; ja jos hänen tekee mieli nauraa sille [joka tulee pimeästä valoon], niin hänen nauruunsa ei ole yhtä paljon syytä, kuin jos hän nauraa sille, joka on tullut alas ylhäältä, valosta.

– Kyllä olet aivan oikeassa, hän sanoi.

4. -- Meidän tulee siis, sanoin, -- jos tämä on totta, ajatella tästä

näin: kasvatus ei olekaan mitään sellaista, jommoiseksi sen sanovat eräät kasvattajantoimeen tarjoutuvat. He näet väittävät pistävänsä sieluun jotakin, jota siinä ei ole, ikäänkuin pistäisivät sokeihin silmiin näön.

– Kyllähän he niin väittävät.

– Äskeinen perustelumme taas osoittaa, että samoinkuin jos ei olisi mahdollista kääntää silmää pimeästä valoon muulla tavoin kuin yhdessä koko ruumiin kanssa, samoin on käännettävä tämä jokaisen sielussa oleva kyky ja se elin, jolla kukin omistaa itselleen tietoa, yhdessä koko sielun kanssa pois siitä, mikä syntyy,[5] kunnes se pystyy katselemaan sitä mikä on ja sitä mikä olevaisessa on kirkkainta. Ja tämän sanomme hyvän olevan. Eikö niin?

– Juuri niin.

– Kasvatus [eli valistus, sivistys] siis lienee taide, jolla juuri tämän sielunelimen kääntyminen saadaan aikaan, taide, jonka avulla tämä elin helpoimmin ja tehokkaimmin kääntyy; se ei ole taito luoda siihen elimeen näkökykyä, vaan elimessä, jolla tätä kykyä on, mutta joka on kääntyneenä väärään suuntaan eikä katso sinnepäin, johon sen pitäisi katsoa, saadaan sillä taiteella aikaan juuri tämä muutos.

– Niinhän näkyy olevan, hän sanoi.

– Muut avut siis, joita sielun avuiksi sanotaan, näkyvät olevan laadultaan jotensakin ruumiin avujen kaltaisia: jos niitä näet ei ole aiemmin sielussa ollutkaan, ne nähtävästi voidaan siihen hankkia myöhemmin, tottumusten ja harjoitusten avulla. Mutta älyllisen ajattelun avu näkyy kerrassaan kuuluvan jollekin jumalaisemmalle, joka ei koskaan menetä voimaansa, vaan tulee hyödylliseksi ja edulliseksi ja päinvastoin hyödyttömäksi ja haitalliseksi, sen mukaan mihin suuntaan se on kääntynyt. Vai etkö ole koskaan huomannut, mitenkä niiden ihmisten sielukurja, joita sanotaan pahoiksi mutta älykkäiksi, on tarkkanäköinen ja terävästi älyää sen, minkä puoleen se on suuntautuneena? Sillä näet ei ole näkö heikko, vaan sen on pakko palvella pahuutta, ja niin se saa aikaan sitä enemmän pahaa, kuta terävänäköisempi se on. Etkö ole sitä huomannut?

– Kyllä olen sen huomannut, hän vastasi.

– Jos nyt sen ympäriltä, mikä on tämänluontoista, sanoin, – heti lapsuudesta alkaen olisi hakkaamalla hakattu irti syntymisen sukua[6] olevat lyijymöhkäleidentapaiset, jotka syönnin ja muiden sellaisten nautintojen ja himojen vaikutuksesta tarttuvat siihen kiinni ja pakottavat sielun katseen kääntymään alaspäin, – niin, jos se näistä vapautettuna kääntyisi tosi-olevaisten puoleen, niin juuri sama, samoissa ihmisissä oleva kyky näkisi nämäkin tarkimmin, niinkuin se näkee sen, johon se tätä nykyä on kääntyneenä.

– Kyllä se on luultavaa, hän sanoi.

– No kuinkas onkaan? Eikö ole luonnollista, sanoin, – vieläpä välttämättömästi seuraa äsken sanotusta, etteivät ne, jotka eivät ole saaneet kasvatusta eivätkä päässeet totuuden tietoon, eivätkä toiselta puolen nekään, joiden sallitaan omistaa koko elämänsä oppimiselle, mitenkään osaa kunnollisesti hoitaa valtiota, edelliset sentähden, ettei heillä ole elämässä mitään yhtenäistä päämäärää, jota heidän on pidettävä silmällä toimittaessaan kaikkea mitä yksityisessä ja julkisessa elämässä toimittavat, jälkimmäiset sentähden, etteivät vapaaehtoisesti tule toimimaan ollenkaan, he kun luulevat jo eläessään asuvansa kaukana autuaitten saarilla?

– Se on totta, hän vastasi.

– Meidän, sanoin, – valtion perustajain asiana on siis pakottaa ne, joilla on parhaimmat luonnonlahjat, saavuttamaan sen tiedon, jonka äsken olemme sanoneet korkeimmaksi, siis näkemään hyvän ja astumaan tuota tietä ylöspäin; ja kun he saavuttuaan ylös ovat tyystin nähneet sen, emme saa sallia heidän tekevän sitä, mitä heidän tätä nykyä sallitaan.

– Nimittäin mitä?

– Emme saa, vastasin, – sallia heidän pysyvän siellä ja kieltäytyvän astumasta taas alas noiden vankien luo ja ottamasta osaa heidän vaivoihinsa ja kunnioihinsa; – olivatpa nämä ala-arvoisemmat tai arvokkaammat.

– Kuinka? hän kysyi; – tulemmeko siis harjoittamaan vääryyttä heitä kohtaan ja tekemään heidän elämänsä tukalammaksi, vaikka onnellisempi elämä olisi heille mahdollinen?

5. -- Hyvä ystävä, vastasin, -- oletpa jälleen unohtanut, ettei laki

huolehdi siitä, että valtiossa yhden kansanluokan käy erikoisesti hyvin [muihin verraten], vaan koettaa saada aikaan hyvää oloa koko valtiolle; sitä varten se koettaa liittää kansalaisia yhteen, sekä taivuttamalla että pakottamalla heitä, ja saada heidät tekemään toinen toisensa osalliseksi siitä hyödystä, jota kukin heistä voi tehdä yhteisölle, sekä itse pitää huolta siitä, että valtiossa on sellaiset miehet, ei päästääkseen heitä kääntymään mihin kukin vain haluaa, vaan käyttääkseen heitä itse valtion yhteensitomiseksi.

– Se on totta, hän sanoi, – senhän unohdin.

– Ota edelleen huomioon, Glaukon, ettemme myöskään tee väärin niille, jotka meillä tulevat viisaudenharrastajiksi, vaan että puhumme heille oikeudenmukaisesti, kun pakotamme heidät huolehtimaan noista muista ja niitä suojelemaan. Tulemme näet sanomaan, että on kohtuullista, että ne, jotka muissa valtioissa tulevat sellaisiksi, eivät ota osaa niissä tarjona oleviin vaivoihin; he näet niissä kehittyvät sellaisiksi omasta tahdostaan, vasten eri valtioissa vallitsevaa järjestystä, ja sillä, mikä on kasvanut itsestään, on, koska se ei ole kellekään kiitollisuuden velassa kasvatuksestaan, oikeus kieltäytyä suorittamasta kellekään kasvatuskorvaustakaan; teidät sitävastoin olemme kasvattaneet olemaan ikäänkuin mehiläispesässä omien itsenne ja muun valtion johtajia ja kuninkaita, ja te olette saaneet paremman ja täydellisemmän kasvatuksen kuin nuo muut ja tulleet kykenevämmiksi olemaan osallisina kumpaisessakin tehtävässä.[7] Jokaisen on siis, kun hänen on vuoronsa, astuttava alas muiden yhteiseen olopaikkaan ja totutettava itsensä tuota hämärää katselemaan. Kun näet siihen totutte, tulette näkemään äärettömän paljon paremmin kuin ne, jotka siinä oleskelevat ja tuntemaan, mitkä nuo eri kuvat ovat ja mitkä ne esineet, joiden kuvia ne ovat, sentähden että olette nähneet kauniin ja oikean ja hyvän tosiolemuksen. Ja näinpä meidän ja teidän valtiomme on oleva totta, ei unta, niinkuin enimmät nykyiset valtiot; sillä useimpia valtioitahan tätä nykyä hoitavat sellaiset ihmiset, jotka sotivat keskenään varjoista ja taistelevat vallasta, se kun muka on jokin suuri hyvä. Totuus sitävastoin on tämä: parhaiten – siitä ei pääse – hallitaan sitä valtiota, jossa ne, joiden on hallittava, ovat siihen vähimmin halukkaat ja siinä vähimmin riehuvat kansalaisriidat, – huonoimmin taas sitä valtiota, joka on saanut päinvastaista laatua olevat hallitusmiehet.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Tokkohan kasvattimme tämän kuullessaan tulevat kieltäytymään noudattamasta määräystämme eivätkä tahdo yhtyä kukin vuorostaan vaivannäköön valtiossa, vaan haluavat viettää enimmän aikansa toistensa kanssa puhtaassa kirkkaudessa?[8]

– Mahdotonta, hän vastasi; – asetammehan oikeudenmukaisia vaatimuksia oikeamielisten ihmisten täytettäviksi. Ihan varmaan he, joka mies, tulevat ryhtymään hallitustoimeen, pitäen sitä välttämättömyytenä, päinvastoin kuin ne, joilla tätä nykyä eri valtioissa on valta.

– Niin juuri on, hyvä ystävä, sanoin; – jos niille, joiden on hallittava, voit keksiä elämänlaadun, joka on parempi kuin hallitseminen, niin silloin sinun on mahdollista saada hyvin järjestetty valtio, sillä ainoastaan siinä valtiossa tulevat ne hallitsemaan, jotka toden totta ovat rikkaat, – en tarkoita niitä, joiden rikkautena on kulta, vaan niitä, joiden rikkautena on se, jonka täytyy olla onnellisen ihmisen rikkautena: jalo ja viisas elämä. Jos taas köyhäläiset ja omaa hyvää isoovat ihmiset pyrkivät julkisten asiain johtoon siksi, että luulevat, että heidän on siitä toimesta siepattava hyvänsä, niin se ei ole mahdollista. Sillä kun hallitusvalta tulee taistelun esineeksi, niin sellainen sota, ollen kotoinen ja sisäinen, viepi sekä heidät itsensä että koko valtion perikatoon.

– Se on ihan totta, hän sanoi.

– No tiedätköhän, kysyin, – mitään muuta elintapaa, mikä ylenkatsoo valtion hallitusvirkoja, kuin todellisen viisaudenharrastuksen [eli filosofian] elämä?

– En, sen Zeus tietäköön, hän sanoi.

– Siis on sellaisten ihmisten, jotka eivät ole hallitsemiseen rakastuneet, siihen ryhdyttävä; muussa tapauksessa rupeavat tietenkin kilpakosijat taisteluun.

– Kuinkas muuten?

– Keitä muita siis tulet pakottamaan rupeamaan valtion vartijoiksi, kuin niitä, jotka parhaiten ymmärtävät parhaimman valtionhoidon ehdot ja joilla on muita kunnia-arvoja ja parempi elämä kuin valtiollinen?

– En ketään muuta, hän vastasi.

6. -- Haluatko näin ollen, että jo tutkimme, millä tavoin sellaisia

henkilöitä saadaan valtiossamme syntymään, ja kuinka heidät johdetaan ylös valoon, niinkuin muutamien kerrotaan nousseen Manan mailta ylös jumalien luo?

– Kuinkas en haluaisi? hän sanoi.

– Tämäpä nähtävästi ei ole simpukankuoren nurin heittämistä,[9] vaan sielun kääntämistä jonkinmoisesta yöntapaisesta päivänvalosta tosi-päivänvaloon, se on sille tielle, joka viepi ylös olevaiseen; tämän tienhän tulemme sanomaan todelliseksi viisaudenharrastukseksi [eli filosofiaksi],

– Aivan niin.

– Eikö siis ole tutkittava, mikä tiede semmoiseen kykenee?

– Kuinkas muuten?

– Mikä tiede siis, Glaukon, lienee se, mikä vetää sielun syntyväisestä olevaiseen? – Ja juolahtaapa tätä puhuessani mieleen tämäkin ajatus: emmekö väittäneet välttämättömäksi, että nämä miehet jo nuorina ovat sotataitoon harjautuneita?

– Kyllä niin väitimme.

– Siihen tieteeseen, jota etsimme, tulee siis edellisen lisäksi sisältyä tämäkin:

– Mikä?

– Ettei se ole sotaisille miehille hyödytön.

– Kyllä sillä täytyy olla se ominaisuus, hän vastasi, – jos se vain on mahdollista.

– Taannoisen esityksemme mukaanhan[10] heidät kasvatettiin voimistelun ja Muusain taiteen avulla.

– Niin oli, hän myönsi.

– Mutta voimisteluhan on tekemisissä syntyvän ja häviävän kanssa; sen alaisena näet on ruumiin vaurastuminen ja rappeutuminen.[11]

– Se on selvää.

– Se ei siis liene se tiede, jota etsimme.

– Eihän ole.

– Entä Muusain taide, mikäli sitä taannoin selvitimme?

– Sehän oli, jos muistat, voimistelun vastimena, hän sanoi; – se kasvatti vartijoitamme tottumusten avulla, antaen soinnulla jonkinmoista sopusointua – ei tietoa –, ja rytmillä rytmillistä ryhtiä; ja sanoissa, hän lausui, – niin hyvin tarunomaisissa kuin totuudenmukaisemmissa, tällä taiteella oli joitakin näiden läheistä sukua olevia vaikutuksia. Mutta mitään tietoa, joka olisi johtanut johonkin sellaiseen hyvään, jommoista nyt etsit, siinä ei ollut.

– Muistutuksesi pitää tyystin paikkansa, myönsin. – Siinä ei toden totta mitään sellaista ollut. Mutta Glaukon miekkoinen, mikähän tiede lieneekään sellainen? Ja [käytännölliset] taiteet, nehän katsoimme kaikki alhaisiksi.

– Niin juuri. Mutta mikä muu tiede on enää jäljellä, erilainen kuin Muusain taide ja voimistelu ja [käytännölliset] taiteet?

– No niin, sanoin, – jollemme voi enää keksiä mitään tiedettä näiden ohessa, niin ottakaamme jokin sellainen, joka ulottuu kaikkeen.

– Mimmoinen se olisi?

– Esimerkiksi se yhteinen, jota kaikki taiteet, käsitystavat ja tieteet käyttävät apunaan ja joka myöskin on ensimmäisiä, jotka jokaisen on opittava.

– Mikä se on? hän kysyi.

– Se on tämä vähäpätöinen asia, minä sanoin: – yhden ja kahden ja kolmen erottaminen; tarkoitan sanalla sanoen lukua ja luvunlaskua. Vai eikö niihin nähden asianlaita ole sellainen, että jokaisen taiteen ja tieteen on pakko tulla niistä osalliseksi?

– Kyllä niin on, hän sanoi.

– Eiköhän siis sotataidonkin? kysyin.

– Sehän on suorastaan välttämätöntä, hän vastasi.

– Tragedioissa Palamedes[12] aina, sanoin, – osoittaa Agamemnonin ihan naurettavaksi sotapäälliköksi. Vai etkö ole huomannut, että hän ilmoittaa keksineensä luvunlaskun ja sen avulla järjestäneensä joukot osastoihin ja laskeneensa laivat ja kaiken muun? – Sitä ennen he näet olivat laskematta, eikä Agamemnon näy edes tienneen kuinka monta jalkaa hänellä oli, koska ei osannut laskea. Mimmoisen sotapäällikön luuletkaan hänen olleen?

– Hullunkurisen, hän vastasi, – minä luulen, jos tuo olisi totta.

7. -- Määräämmekö siis sotaiselle miehelle välttämättömäksi

oppiaineeksi lukujen ymmärtämisen ja laskemistaidonkin?

– Kaikin mokomin, hän vastasi, – jos miehen on vähänkin ymmärrettävä asetelmataitoa, tai oikeammin, jos hänen on edes oltava ihminen.

– Onkohan sinulla siis, kysyin, – sama käsitys tästä tiedonhaarasta kuin minulla?

– Mimmoista tarkoitat?

– Tämä tiede näkyy luonnostaan olevan niitä, jotka johtavat ajattelemiseen ja joita juuri etsimme, mutta eipä kukaan näytä käyttävän sitä oikein; se näet on ihan omiansa vetämään ihmistä tosi-olevaisen puoleen.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Koetan, vastasin, – lausua ilmi, mikä minun käsitykseni on. Pyydän sinua näet erotellessani omassa mielessäni niitä tieteitä, mitkä johtavat siihen mihin sanoimme ja niitä, jotka eivät siihen johda, katselemaan niitä yhdessä minun kanssani ja joko yhtymään ratkaisuuni tai hylkäämään sen, jotta selvemmin näkisimme, onko tämäkin tiede [nim. laskuoppi] sellainen kuin arvelen.

– Saata ilmi, mitä tarkoitat, hän sanoi.

– Osoitan siis – jos katsonet –, vastasin, – toiselta puolen ne aistimustiedot, jotka eivät kiihota ajatusta tutkimukseen, koska jo aistimuksen niistä antama ratkaisu on riittävän selvä, toiselta puolen taas ne, jotka kaikin mokomin kehoittavat ajatusta tutkimiseen, koska aistimus on kerrassaan epäluotettava.

– Ilmeisesti tarkoitat, hän sanoi, – semmoista mikä näkyy vain kaukaa, sekä häivekuvia.[13]

– Etpä ole, sanoin, – ollenkaan älynnyt mitä tarkoitan.

– Mitä siis tarkoitat? hän kysyi.

– Sillä, mikä ei tutkimukseen kehoita, vastasin, – tarkoitan kaikkea, mikä ei samassa vaihdu vastakkaiseksi aistimukseksi; sitä taas, mikä vaihtuu, sanon kehoittavaksi, koska aistimus yhtä hyvin ilmaisee yhtä kuin sen vastakohtaakin, kohtasipa se meidät läheltä tai kaukaa. Selvemmin käsittänet tarkoitukseni tällä tavoin: kas tuossa, sanomme, on kolme sormea, pienin, toinen ja keskimmäinen.

– Aivan niin, hän sanoi.

– No ymmärrähän, että tarkoitan niitä läheltä nähtyinä. Mutta ota niihin nähden huomioon tämä seikka:

– Mitä tarkoitat?

– Jokainen näistä sormista osoittautuu yhtäläisesti sormeksi; näkyykö se keskellä vai sivulla, onko se valkoinen vai musta, onko se paksu vai kapea j.n.e., se ei siihen nähden tee mitään erotusta. Sillä enimpien ihmisten sielun ei ole yhdessäkään sellaisessa tapauksessa pakko kysyä ajatukseltaan, mitä sormi on; näkö ei näet milläkään kohdalla ilmoita sille, että sormi on yht'aikaa sormen vastakohta.

– Eihän tietenkään, hän sanoi.

– Semmoinenhan, minä sanoin, – ei kai ole omiansa kehoittamaan eikä kiihottamaan ajatusta.

– Ei kai.

– No kuinkas onkaan? Havaitseekohan näkö täysin varmasti sormien suuruuden ja pienuuden, ja onko sille yhdentekevää onko jokin niistä keskellä vai syrjässä? Ja havaitseeko tunto niiden paksuuden ja kapeuden tai niiden pehmeyden ja kovuuden yhtä epätäydellisesti? Ja eivätkö muutkin aistit ilmoita sellaisia seikkoja puutteellisesti? Vai eiköhän jokainen aisti toimi sillä tavoin, että sen ensiksikin, kun se on asetettu kohdistumaan kovaan, välttämättömästi täytyy kohdistua myöskin pehmoiseen ja että se ilmoittaa sielulle havaitsevansa saman esineen sekä kovaksi että pehmoiseksi?

– Juuri niin, hän vastasi.

– No eiköhän taas sielu sellaisissa tapauksissa välttämättömästi joudu epävarmuuteen siitä, mitä tämä aistimus ilmoittaa kovaksi, kun se väittää saman esineen myöskin pehmoiseksi; ja samoin siitä, mitä se ilmoittaa kevyeksi ja raskaaksi, kun se ilmoittaa sekä raskaan kevyeksi että kevyen raskaaksi?

– Kylläpä nämä tiedot, hän sanoi, – jotka sielu saapi aisteilta, ovat oudonlaisia ja kaipaavat lähempää tarkastusta.

– Onpa siis luonnollista, minä sanoin, – että sielu sellaisessa tapauksessa ensiksi ottamalla avukseen laskennon ja ajattelun koettaa saada selkoa siitä, tiedoitetaanko sille kulloinkin yksi ainoa esine vaiko kaksi eri esinettä.

– Kuinkas muuten?

– Eiköhän ole niin, että jos ne havaitaan kahdeksi, kumpikin havaitaan eri esineeksi ja kumpikin yhdeksi esineeksi?

– Kyllä niin on.

– Jos siis kumpikin on yksi mutta molemmat yhdessä kaksi, niin sielu käsittää nämä kaksi erillisiksi, sillä jos ne eivät olisi erillisiä, niin se ei käsittäisi niitä kahtena vaan yhtenä.

– Aivan oikein.

– No näkihän – niinhän väitämme – näkökin suuren ja pienen, mutta toisiinsa sekaantuneina, ei toisistaan erillään. Eikö niin?

– Niin.

– Jotta tähän pulmaan saataisiin selvyyttä, täytyi taas ajattelun nähdä suuri ja pieni toisistaan erotettuina eikä yhteen sekaantuneina, päinvastoin kuin näön oli laita.

– Se on totta.

– Ja eiköhän juuri siitä ensin johdu mieleemme kysyä, mitä siis taas "suuri" ja "pieni" ovatkaan?

– Aivan varmaan.

– Ja niinpä olemme sanoneet toisen havainnon ajattelulla, toisen näöllä käsitettäväksi.

– Kerrassaan oikein, hän vastasi.

8. -- Tätä juuri äskenkin tahdoin sanoa lausuessani, että toiset

aistimukset ovat omiansa kehoittamaan ajatteluun, toiset eivät; kehoittaviksi määrittelin niitä, jotka kohtaavat meitä yht'aikaa vastakkaisten aistimusten kanssa, ajattelua kiihottamattomiksi taas niitä, jotka eivät sitä tee.

– Nyt jo ymmärrän, hän sanoi, – ja olenpa samaa mieltä kuin sinä.

– No kuinka siis on? Kumpaa lajia katsot luvun ja yhden [eli ykseyden] olevan?

– En ymmärrä, hän vastasi.

– Mutta päättelehän siitä, sanoin, – mikä äsken lausuttiin. Jos näet itse yksi sinänsä näöllä tai jollakin muulla aistilla havaitaan riittävän selvästi, niin se ei kai voi vetää olevaista kohti, niinkuin sanoimme sormesta puhuessamme. Mutta jos aina samalla nähdään jokin sen vastakohta, niin ettei mikään esiinny enemmän yhtenä kuin yhden vastakohtanakin, niin silloinpa jo tarvittaneen ratkaisijaa, ja siinä sielu välttämättömästi joutunee epäröimään ja panemaan siihen nähden liikkeelle ajattelun ja etsimään sekä kysymään, mikähän yksi sinänsä onkaan. Ja siten ykseyden tutkiminen saattaa olla niitä seikkoja, mitkä johtavat ja kääntävät sielun olevaisen katselemiseen.

– Mutta juuri tämänhän, hän huomautti, – saa ykseyden näkeminen, samaan esineeseen kohdistuen, suuressa määrin aikaan; sillä näemmehän saman esineen yht'aikaa sekä yhtenä että äärettömänä paljoutena.

– No jos niin on yksi-luvun laita, sanoin, – niin eiköhän sama pidä paikkaansa jokaiseen lukuun nähden?

– Kuinkas muuten?

– Ja koskeehan kaikki laskelmataito ja lukutiede lukua?

– Niin tietenkin.

– Ainakin nämä tieteet siis ovat ilmeisesti omiansa johtamaan totuuteen.

– Kyllä, mitä suurimmassa määrin.

– Ne siis lienevät niitä tieteitä, joita etsimme; sillä täytyyhän soturin välttämättömästi oppia ne joukkojensa asettelua varten, ja viisaudenharrastajan [eli filosofin] taas täytyy ne oppia sentähden, että hänen on kohottava syntyvästä [ja muuttuvaisesta] ja tavotettava tosi-olevaista; muussa tapauksessa hänestä ei koskaan tule oikeaan laskelmaan pystyvää miestä.

– Kyllä niin on, hän sanoi.

– Ja meidän vartijammehan on sekä soturi että viisaudenharrastaja [eli filosofi].

– Kuinkas muuten?

– Näin ollen, Glaukon, meidän kai siis sopii säätää tämä tiede opittavaksi ja taivutettava ne, joiden on valtiossamme oltava osallisia tärkeimpien asiain hoidossa, ryhtymään siihen ja rupeamaan sitä oppimaan, ei pintapuolisesti, vaan siihen asti, kunnes he itse ajattelulla sinänsä näkevät lukujen luonteen; he siis älkööt sitä harjoittako liikemiesten ja puotikauppiaiden tavoin ostamista ja myymistä varten, vaan sotaa varten ja helpottaakseen sielun kääntymistä syntymisestä [ja muuttumisesta] totuuden ja olevaisen puoleen.

– Mainiosti puhuttu!? hän sanoi.

– Ja nytpä älyänkin, sanoin, – kun on puhe laskelmatieteestä, kuinka sukkela se on ja kuinka monella tavoin se auttaa meitä sen saavuttamiseen, johon pyrimme, jos sitä näet harjoitetaan tiedon, mutta ei kaupustelun vuoksi.

– Kuinka siis tarkoitat? hän kysyi.

– Tarkoitan sitä, minkä juuri sanoimme: että se voimakkaasti vetää sielun ylöspäin ja pakottaa sen keskustelun aiheiksi ottamaan luvut sinänsä eikä ollenkaan tyydy siihen, että joku kenties niitä käsitellessään tuo sille esille sellaisia lukuja, joilla on näkyvät tai kouraantuntuvat ruumiilliset kannattajat [eli ruumiit]. Sillä tiedäthän, että jos joku koettaa laskelmallaan jakaa yksi-lukua itseään, niin ne, jotka ovat näissä asioissa taitoniekkoja, nauravat hänelle eivätkä häntä hyväksy; vaan jos sinä tämän luvun jaat, niin he monistavat sen, peläten että yksi nähtäisiin olevan – ei yksi – vaan useihin osiin jakaantuva.

– Ihan totta, hän sanoi.

– No Glaukon, jos siis joku kysyisi heiltä: te miekkoiset, mimmoisista luvuista puhuttekaan, joissa yksi-luku on sellainen, jommoiseksi te sen tahdotte, joissa siis jokainen eri yksi-luku on yhtäläinen jokaisen muun yhden kanssa eikä vähääkään siitä eroa ja joissa ei yhdessä itsessään ole mitään eri osaa, – mitähän luulet heidän vastaavan?

– Minä puolestani luulen, että he vastaisivat puhuvansa sellaisista luvuista, joita ainoastaan voidaan ajatella, mutta joita ei ole mahdollista käsitellä millään muulla tavoin.

– Näetkö siis, hyvä ystävä, minä sanoin, – että tämä tiede toden totta taitaa olla meille välttämättömän tarpeellinen, koska se ilmeisesti pakottaa sielua käyttämään itse ajattelua sinänsä itse totuuden saavuttamiseksi?

– Niin, hän vastasi, – juuri siihen se pakottaa.

– Entä edelleen: oletkohan jo huomannut, että ne, joilla on synnynnäinen taipumus laskentoon, ovat sukkelat käsittämään kaikkia tieteenhaaroja, ja että hitaatkin, jos saavat opetusta ja harjoitusta tässä tieteessä, – vaikk'eivät siitä saakaan mitään muuta hyötyä – kuitenkin sentään kaikki kehittyvät entistä vilkkaammiksi?

– Kyllä niin on, hän vastasi.

– Ja etpä hevillä voikaan löytää monta oppiainetta, jotka oppivalle ja harjoittelevalle tuottavat suurempaa vaivaa kuin tämä!

– Enpä en.

– Kaikista näistä syistä siis tätä oppiainetta ei saa jättää sikseen, vaan sitä on juuri lahjakkaimmille opetettava.

– Olen samaa mieltä, hän vastasi.

9. -- Määrättynä siis olkoon, sanoin, -- että tämä on meillä yhtenä

oppiaineena. Ja tarkastakaamme sen jälkeen, onko meillä mitään hyötyä siitä tieteestä, joka lähinnä siihen liittyy.

– Mikä se on? hän kysyi. – Vai tarkoitatkohan mittausoppia [eli geometriaa]?

– Juuri sitä, minä vastasin.

– On kyllä selvää, hän sanoi, – että se, mikäli se kohdistuu sota-asioihin, on meille tärkeä. Kun näet on asetuttava sotaleiriin ja miehitettävä linnake ja vedettävä rintama kokoon ja laajennettava se ja suoritettava kaikki muut asetelmatehtävät, niin hyvin itse taisteluissa kuin marsseillakin, niin kylläpä lienee erotusta siinä, onko mies mittausoppiin perehtynyt vai eikö.

– Mutta mokomiinhan, sanoin, – kaiketi riittää piskuinen mittausopin ja laskutaidon osa; vaan tarkastettava on, onko tämän tieteen laajemmalle ulottuva pääosa suunnattuna tuohon: auttamaan helpommin näkemään hyvän perikuvaa [eli ideaa]. Ja juuri siihen, – niin väitämme – tähtää kaikki, mikä pakottaa sielun kääntymään siihen paikkaan, jossa olemuksen suurin autuus on, jota sielun täytyy kaikella muotoa nähdä.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– No eiköhän siis ole niin, että tämä tiede, jos se pakottaa katsomaan tosi-olevaista, on eduksi, mutta jos se pakottaa katsomaan syntyväistä [ja muuttuvaista], ei ole eduksi?

– Niinhän kyllä väitämme.

– Mutta eivätpä ne, jotka ovat vähänkin perehtyneet mittausoppiin, sanoin, – tule kieltämään, että tämä tiede on kerrassaan ristiriidassa niiden sananparsien kanssa, joita sen harjoittajat siinä käyttävät.[14]

– Mitä tarkoitat? hän kysyi.

– Hehän puhuvat kovin naurettavalla ja väkinäisellä tavoin. Ikäänkuin näet harjoittaisivat käytännöllistä tehtävää käytännön vuoksi, he puhuvat neliöksi tekemisestä, kuvion sovittamisesta viivalla ja lisäämisestä ja yleensä lausuvat kaikkea siihen tapaan. Mutta itse asiassahan tätä tiedettä harrastetaan kokonaan tiedon vuoksi.

– Niinhän on, hän vastasi, – kerrassaan niin.

– Eiköhän meidän siis ole oltava yhtä mieltä seuraavastakin asiasta?

– Mistä?

– Siitä, että tämä tiede kohdistuu iäti olevaiseen, ei siihen, mikä jolloinkulloin syntyy ja häviää.

– Siihen on helppo yhtyä, hän vastasi, – sillä kohdistuuhan mittausopillinen tieto juuri iäti olevaiseen.

– Sillä on kai siis, sinä kunnon mies, kyky vetää sielu totuuden puoleen ja luoda filosofinen mielenlaatu, niin että suuntaamme ylempään päin se, mitä tätä nykyä – vaikk'ei niin saisi olla, – pidämme alempaan päin kääntyneenä.

– Sitä kykyä sillä on mitä suurimmassa määrin, hän sanoi.

– On siis, minä sanoin, – mitä ankarimmin säädettävä, etteivät ihannevaltiosi asukkaat mitenkään saa pysytellä mittaustieteestä erillään. – Ja onpa tällä tieteellä melkoiset sivuvaikutuksetkin.

– Mitkä ne ovat? hän kysyi.

– Ensiksi ne, jotka jo mainitsit,[15] vastasin. – Ja lisäksihän myöskin tiedämme, että kaikkia tieteitä käsittää paremmin se, joka on mittausoppiin perehtynyt, vieläpä että hän ihan suunnattomassa määrin eroaa siitä, joka ei ole siihen perehtynyt.

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – kyllä erotus on ihan suunnaton!

– Säädämmekö siis tämän tieteen nuorukaisillemme toiseksi oppiaineeksi?

– Niin säätäkäämme, hän vastasi.

10. -- Entä edelleen: panemmeko kolmanneksi tähtitieteen? Vai etkö ole

sitä mieltä?

– Olen kyllä, hän vastasi; – sillä tarkempi kuukausien ja vuosien tajuaminenhan ei ole tärkeä ainoastaan maanviljelykselle ja merenkululle, vaan yhtä tärkeä sodanjohtotaidollekin.

– Oletpa hupainen, sanoin. – Olethan sen näköinen kuin pelkäisit suurta joukkoa ja varoisit, ettei vain luultaisi sinun säätävän oppiaineita, jotka eivät tuota [käytännöllistä] hyötyä. Mutta toden tottahan ei ole niinkään helppoa, vaan päinvastoin on vaikeata uskoa, että eräs jokaisessa ihmisessä oleva elin, jota muut harrastukset turmelevat ja sokaisevat, näitä tieteitä harjoitettaessa puhdistuu ja uudestaan syttyy valoon, – elin, jonka säilyminen on tärkeämpi kuin tuhansien silmien säilyminen. Sillä ainoastaan tällä elimellä nähdään totuus. Ne siis, jotka ovat samalla kannalla kuin me, tulevat olemaan sitä mieltä, että puhut ihan ihmeen hyvin; ne taas, jotka eivät ole ollenkaan tätä älynneet, tulevat tietenkin arvelemaan, että puheesi on tyhjää lorua. Määrää siis nyt heti, kumpaisille puhut. Vai onko niin, ettet puhu kumpaisillekaan, vaan teet perustelusi parhaasta päästä oman itsesi takia, – suoden silti toisen käyttää sitä hyödykseen, jos hän haluaa?

– Mieluummin teen jälkimmäisellä tavalla, hän vastasi; – puhun ja kysyn ja vastaan parhaasta päästä oman itseni takia.

– Palaudu siis taaksepäin, sillä emme nyt oikeassa järjestyksessä ryhtyneet siihen, mikä lähinnä seuraa mittausopin jälkeen.

– Mitenkä niin? hän kysyi.

– Siten, vastasin, – että pinnan jälkeen otimme puheeksi jo kiertoliikkeessä olevia kappaleita, ennenkuin ryhdyimme itse kappaleisiin sinänsä.[16] Oikea järjestys näet on, että lähinnä toisen laajennusluokan [eli ulottuvaisuuslajin] jälkeen ryhdytään kolmanteen. Ja tämä kohdistuu kuutioiden ulottuvaisuusasteeseen ja siihen, millä on syvyysulottuvaisuutta.

– Niinhän on, hän sanoi, – mutta nähtävästi ei ole vielä päästy siinä tieteessä perille, Sokrates.

– Tähän on näet kaksi syytä, vastasin: – sentähden, ettei yksikään valtio pane näihin asioihin arvoa, niitä tutkitaan veltosti, ne kun ovat vaikeat; ja toiselta puolen ne, jotka niitä tutkivat, tarvitsevat ohjaajaa, eivätkä ilman häntä voine päästä niissä perille. Mutta ensiksikin ohjaajaa on vaikea löytää, ja toiseksi, jos ohjaaja ilmaantuisikin, niin – maailman ollessa nykyisellä kannallaan – ne, joilla on taipumusta näiden asiain tutkimiseen, eivät ylimielisyydessään hänen ohjaustaan noudattaisi. Mutta jos valtio kokonaisuudessaan yhtyisi ohjaajan toimeen ja pitäisi tätä tiedettä arvossa, niin oppivaiset kyllä olisivat kuuliaisia, ja kun tiedettä tutkittaisiin hellittämättä ja täydellä voimalla, niin kävisi näkyviin mimmoinen se on. Sillä vaikkakin joukko sitä halveksii ja typistää, ja tutkijat niin ikään, he kun eivät ole selvillä siitä, mitä hyötyä siitä on, se nytkin, kaiken tämän uhalla, edistyy viehätysvoimansa nojalla, eikä ole ollenkaan kummeksittava, että se saadaan päivän valoon.

– Niin, hän vastasi, – kyllähän sillä on viehätysvoimaa, vieläpä erinomaisessakin määrin. Mutta esitähän minulle selvemmin se, minkä nyt juuri sanoit. Mittausopiksihan sanoit sitä tutkimusta, mikä kohdistuu pintaan.

– Kyllä, vastasin.

– Ja sitten asetit, hän sanoi, – ensin tämän jälkeen tähtitieteen, mutta peräydyit myöhemmin.

– Niin, sanoin; – kiirehtiessäni esittämään kaikki nopeasti vain viivyttelen asiaa. Sivuutin näet syvyyden ulottuvaisuussuunnan käsittelyn, koska sen tutkimus on naurettavalla kannalla, ja mainitsin mittausopin jälkeen tähtitieteen, joka koskee syvyyssuunnan liikettä.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– Pannaan siis, sanoin, – neljänneksi oppiaineeksi tähtitiede edellyttäen, että se tieteenhaara, jonka nyt olemme sivuuttaneet, kyllä on olemassa, jos valtio vain käy siihen käsiksi.

– Niin kai, hän vastasi; – ja Sokrates, jos äsken moitit minua siitä, että ylistin tähtitiedettä ala-arvoisella tavalla, niin nytpä ylistän sitä siinä mielessä, kuin sinä sitä harrastat. Sillä jokaiselle – niin minusta näyttää – on selvää, että tähtitiede, jos mikään, pakottaa sielun katsomaan ylöspäin ja johtaa sen täkäläisistä tuonne korkealle.

– Kaiketi se lienee selvää jokaiselle, sanoin, – paitsi minulle; sillä minusta ei näytä olevan niin.

– Kuinka sitten? hän kysyi.

– Sillä tavoin kuin ne, jotka koettavat ohjata meitä ylöspäin viisaudenharrastukseen, tätä nykyä käsittelevät tähtitiedettä, he mielestäni juuri saavat meidät katsomaan alaspäin.

– Mitä tarkoitat? hän kysyi.

– Kylläpä sinulla näyttää olevan mielessäsi ylevä käsitys siitä, mikä se tiede on, joka kohdistuu korkeudessa oleviin asioihin! Kaiketi siis myöskin, jos joku kääntää kasvonsa ylöspäin ja katselee kattokoristuksia ja sillä tavoin koettaa saavuttaa jotakin tietoa, uskot hänen katselevan ajattelulla eikä silmillä. Ja saattaapa siis olla, että sinun käsityksesi on oikea ja minun typerä. Minä näet puolestani en voi ajatella, että mikään muu tietämys saa sielua katsomaan ylöspäin, kuin tuo, mikä kohdistuu tosi-olevaiseen ja näkymättömään, ja jos joku töllistelee ylöspäin tai tirkistelee alaspäin ja siten koettaa oppia jotakin aisteilla havaittavaa, niin en myönnä hänen koskaan oppivan mitään – sillä mihinkään sellaiseen ei kohdistu tietoa – vaan väitän, että hänen sielunsa katsoo alaspäin eikä ylöspäin, vaikkapa hän viruisi selällään joko maassa tai meressä ja koettaisi oppia sillä tavoin.

11. -- Olen saanut ansaitsemani kurituksen, hän sanoi; -- nuhteesi oli

paikallaan. Mutta missä mielessä sanoitkaan, että tähtitiedettä tulee oppia toisin kuin sitä tätä nykyä opitaan, – jos mieli oppia sitä niin, että siitä on hyötyä siihen, jota puhelumme koskee?

– Tällä tavoin, vastasin: – koska nämä taivaan kirjoilmiöt esiintyvät koristeina näkyväisen olopiirissä, tulee niitä tosin pitää kauniimpina ja täydellisimpinä kaikkien sellaisten ilmiöiden joukossa, mutta kuitenkin katsoa niiden jäävän itse totuudesta paljon jäljelle, niistä liikunnoista nimittäin, joita nopeus sinänsä ja hitaus sinänsä todellisessa lukusuhteessa ja kaikissa todellisissa asennoissa suorittavat toistensa suhteen ja joilla ne vievät mukanaan sen, mikä niissä [olennaisesti] on. Ja kaikki tämäpä on käsitettävä järjellä ja ajatuksella, ei näöllä. Vai oletko toista mieltä?

– En suinkaan, hän vastasi.

– Taivaan kirjavuutta, sanoin, – on siis käytettävä kaavakuvana sen tiedon hankkimista varten, joka kohdistuu noihin [korkeampiin] asioihin, samalla tavoin kuin jos joku sattuisi näkemään Daidaloksen[17] tai jonkun muun mestarin tai maalarin ylen taitavasti piirtämiä ja huolittelemia kuvioita. Mittausoppiin perehtynyt mies saattaa näet sellaisia nähdessään kyllä pitää niitä erittäin kauniina taideluomina, mutta hänestä lienee sentään naurettavaa tarkastaa niitä ihan tosissaan siinä mielessä, että hän on niistä ymmärtävä yhteellisen tai kaksinkertaisen tai minkään muun suuruussuhteen tosi-olemuksen.

– Naurettavaapa se olisikin! hän sanoi.

– Etköhän siis luule, kysyin, – että kun tosi-tähtitieteen tutkija luo katseensa tähtien liikuntoihin, hänen käy samalla tavoin? Etkö luule, että hän tulee olemaan sitä mieltä, että taivaan takoja kyllä on rakentanut taivaan ja kaiken mikä siinä on, niin kauniisti kuin sellaisia töitä suinkin voidaan rakentaa? Mutta sitä ihmistä, joka luulee, että yön suhde päivään ja näiden molempien suhde kuukauteen ja kuukauden vuoteen ja muiden taivaanilmiöiden suhteet näihin ja toisiinsa aina ovat samanlaiset eivätkä niin minkään poikkeamisen alaisia, vaikka ne ovat ruumiillisia ja näkyviä, sitä ihmistä – niinhän arvelet mielipiteesi –, sitä ihmistä hän kai pitää mielettömänä, ja hullutuksena hän kai pitää sitä, että kaikella tavoin pyritään saamaan näistä ilmiöistä selville totuus?

– Kyllä minusta näyttää olevan niin, hän vastasi, – nyt kun kuulen sinun esitystäsi.

– Tulemme siis, sanoin, – käsittelemään tähtitiedettäkin samalla tavoin kuin mittausoppia, siten että käytämme hyväksemme sen tarjoamia tehtäviä, mutta jättämään sikseen taivaan ilmiöt, jos meidän on mieli käsitellä tähtitiedettä olennaisuuden kannalta ja siten tehdä sielussamme asustava luontainen ajatuskyky hyödylliseksi, sen sijaan että se on ollut hyödyttömänä.

– Onpa se työ, hän sanoi, – minkä säädät [tulevain vartijaimme suoritettavaksi], moninkertainen nykyiseen tähtientutkimukseen verraten.

– Niin, mutta luulenpa, että tulemme säätämään samaan tapaan muistakin opinhaaroista, jos meistä on oleva mitään hyötyä lainlaatijoina.

12. -- Entä minkä tähän kuuluvan oppiaineen voit siis vielä mainita?

– En mitään, hän vastasi, – en ainakaan näin suoraa päätä.

– Liikuntaa, sanoin, – ei ole luullakseni yhtä, vaan useampia lajeja. Se, joka on viisas, voi kaiketi mainita ne kaikki; mutta sellaisia liikunnan lajeja, jotka ovat meidänkin selvästi käsitettävissämme, on kaksi.

– Mitkä ne ovat?

– Jo mainitsemamme lajin ohessa eräs sen vastine.

– Ja mikä se on?

– Samoin kuin meillä on silmät päässä tähtitieteen tutkimista varten, samoin meillä näkyy olevan korvat sointujen liikunnan käsittämiseksi, ja nämä tieteet näkyvät olevan keskenään sisaruksia, niinkuin pythagoralaiset sanovat; ja heihin mekin yhdymme, Glaukon. Vai millä kannalla me olemme?

– Juuri sillä kannalla, hän vastasi.

– No koska asia kysyy paljonkin vaivaa, minä sanoin, – niin siis tiedustelemme heiltä, mitä he näistä asioista sanovat ja onko heillä kenties lisäksi jotakin muutakin mainittavana. Mutta kaikissa näissä tulemme valvomaan omaa tarkoitusperäämme.

– Nimittäin mitä?

– Etteivät kasvattimme rupea hankkimaan mitään vajanaista tietoa, semmoista, mikä ei osu siihen, johon kaiken tulee aina päätyä, niinkuin äsken tähtitieteestä puhuessamme lausuimme. Vai etkö tiedä, että säveliinkin nähden menetellään ihan samalla tavoin? He näet mittaelevat kuuluvia äänisuhteita ja säveleitä vertaamalla niitä toisiinsa, ja näkevät siinä, tähtien tutkijain tavoin, turhaa vaivaa.

– Niin he tekevät, jumalat nähkööt, hän vastasi, – vieläpä sen tekevät naurettavalla tavalla; he näet puhuvat jonkinmoisista "tihennetyistä" sävelasteista[18] ja painavat korvansa lähelle [soittimen kieliä], ikäänkuin tapaillen ääntä läheisyydestä, ja toiset heistä väittävät kuulevansa vielä sävelten keskiväliltä jonkin hälyn ja sanovat, että tämä on pienin sävelaste ja että sitä on käytettävä perusmittana. Toiset taas inttävät, että kielistä jo soi samanlainen sävel – molemmat asettaen korvat järjen edelle.

– Puhut niistä kunnon ihmisistä, sanoin, – jotka kiusaavat ja kiduttavat soitinten kieliä kiristämällä niitä virityskiertimillä; mutta jotten liiaksi venyttelisi vertauskuvaani puhumalla näppäilypuikon iskuista, kielien syyttämisestä ja niiden vastustuksesta ja kehuskelusta, jätän kuvan sikseen ja huomautan vain, etten tarkoita näitä ihmisiä, vaan noita, joilta juuri sanoimme aikovamme kysyä tietoja sävelsuhteista.[19] He näet tekevät samalla tavoin kuin tähtitieteilijät: he etsivät niitä lukuja, joihin nämä kuultavat sopusuhteet perustuvat, mutta eivät kohoa probleemeihin, tutkimaan mitkä luvut ovat sopusointuisia, mitkä eivät ja mistä syystä kumpaisetkin ovat sellaisia kuin ovat.

– Puhutpa suurenmoisesta asiasta! hän sanoi.

– Puhun asiasta, vastasin, – joka on hyödyksi kaunista ja hyvää etsittäessä, mutta hyödytön, jos sitä ajetaan takaa muussa tarkoituksessa.

– Niin kaiketi on, hän myönsi.

13. -- Ainakin ajattelen, minä sanoin, -- että jos kaikkien näiden

käsittelemiemme tieteenhaarain tutkimus pääsee niiden keskinäisen yhteyden ja sukulaisuuden perille ja ne sovitetaan yhteen sen mukaan kuin ovat läheistä sukua toistensa kanssa, niin niiden käsittely jossakin määrin edistää sen saavuttamista, johon pyrimme, eikä silloin nähdä vaivaa turhan tähden; mutta muussa tapauksessa vaivannäkömme on turha.

– Minäkin aavistan näin olevan, hän sanoi. – Mutta se tehtävä, josta puhut, Sokrates, on kovin suuritöinen.

– Tehtävän alkusoittoako tarkoitat, kysyin, – vai mitä? Vai emmekö tiedä, että tämä kaikki on vain alkusoittoa itse sävelmään, joka meidän on opittava? Sillä eiväthän sinun mielestäsi suinkaan ne, jotka ovat niissä oppiaineissa eteviä, silti ole perustelutaiteessa [eli dialektiikassa] perillä?

– Eivät ole, hän sanoi, – totta Zeus, paitsi kenties jotkut ani harvat niiden joukosta, jotka minä olen tavannut.

– No oletkohan vielä milloinkaan, kysyin, – tullut siihen käsitykseen, että sellaiset ihmiset, jotka eivät kykene sekä esittämään että vastaanottamaan perustelua, eivät koskaan tule tietämään mitään sellaista, mikä heidän mielestämme täytyy tietää?

– En kyllä ole tullut siihen käsitykseen, hän vastasi.

– Eiköhän meillä, Glaukon, jo tässä ole itse se sävellys, minkä dialektinen perustelu suorittaa? Se on ainoastaan järjellä käsitettävissä, mutta sitä voi jäljitellä näkökyky, jonka kerroimme ottavan jo katsellakseen itse eläviä olentoja, itse tähtiä, vieläpä lopulta itse aurinkoa. Niin on myöskin dialektiikan [eli perustelutaiteen]: kun joku dialektisella menettelyllä ilman minkään aistimuksen apua pelkästään järkiperustelun nojalla pyrkii kaiken tosiolemuksen perille eikä hellitä, ennenkuin hän on ajattelulla sinänsä saavuttanut olennaisen hyvän sinänsä, niin hän jo on järjellä käsitettävän perillä, samalla kuin tuo toinen silloin oli päässyt näkyväisen olopiirin perille.

– Aivan niin, hän sanoi.

– No kuinkas onkaan? Etkö juuri tätä kulkua sano dialektiikaksi?

– Kuinkas muuten?

– Mutta vapautus kahleista ja kääntyminen varjoista kuvien ja valon puoleen ynnä kohoaminen maanalaisesta onkalosta auringonvaloon sekä se kykenemättömyys, joka siellä vielä estää katsomasta elävien ja kasvien ja auringonvalon puoleen, mutta kyllä sallii ihmisten katsella vesissä ilmeneviä jumalallisia kuvaimia[20] ja olevaisten varjoja – ei [kuten aikaisemmin] pelkkien kuvien varjoja, joita toinen tällainen valo aurinkoon verraten vain hämärästi hahmottelee –, niin kaikella tällä tieteiden harjoittamisella, minkä olemme esittäneet, on juuri tämä voima: se nostaa sen, mikä sielussa on parasta, ylös sen näkemiseen, mikä olevaisissa on parasta, samalla tavalla kuin se, mikä ruumiissa on kirkkainta, silloin johdettiin ylöspäin sen näkemiseen, mikä ruumiillisessa ja näkyväisessä olopiirissä on valoisinta.

– Kyllä minä otaksun niin olevan. Tosin minusta tuntuu olevan peräti vaikeata sitä hyväksyä ja toiselta kannalta katsoen taas vaikeata olla sitä hyväksymättä. Mutta kuitenkin – ei näet riitä, että sitä kuullaan vain tällä hetkellä, vaan siihen on vastakin aina uudestaan palattava – niin, olettakaamme kuitenkin, että näiden asiain laita on niinkuin nyt väitämme, ja ryhtykäämme siis jo varsinaiseen "sävellykseen" ja käsitelkäämme sitä samalla tavoin kuin olemme käsitelleet "alkusoittoa". Kerro siis, mikä dialektinen perustelutaito on laatuaan, mimmoisiin lajeihin se jakaantuu ja toiselta puolen, mitä teitä se kulkee. Sillä nämä tiet jo nähtävästi lienevät juuri ne, jotka vievät siihen päämäärään, johon saavuttuaan vaeltajalla saattaa olla ikäänkuin matkan levähdyskohta ja vaelluksen loppu.

– Etpä enää, sanoin, – kykene seuraamaan minua pitemmälle, Glaukon ystävä. Minun puoleltani ei tosin puuttune hyvää tahtoa, etkä enää näkisi sen kuvaa, josta puhumme, vaan itse totuuden, – ainakin sen, mikä minusta näyttää olevan totuus. Mutta onko toden totta niin, vai eikö ole, sitä ei vielä kannata varmasti vakuuttaa; vaan että jotakin senlaatuista täytyy nähdä, se kyllä voidaan varmuudella vakuuttaa. Eikö ole niin?

– Kuinkas muuten?

– No, eikö voida myöskin vakuuttaa, että ainoastaan dialektisen perustelun voima saattaa sen [nimittäin totuuden] ilmaista sille, joka on perillä niissä tieteissä, joita tähän asti olemme käsitelleet, mutta ettei se niilläkään muulla keinoin ole mahdollista?

– Sekin, hän vastasi, – kannattaa lujasti vakuuttaa.

– Ainakaan ei siis kukaan, sanoin, – tule kiistämään meitä vastaan, kun lausumme tämän: että jokin toinen tutkimustapa [kuin tähän asti esitetyt] pyrkii kaikkiin asioihin nähden tarkalla menetelmällä käsittämään sitä, mikä kukin olevainen sinänsä on, vaan että kaikki muut menetelmät kohdistuvat joko ihmisten mielipiteisiin ja mielihaluihin tai syntymiseen ja laadintaan taikkapa syntyväisten ja laadinnaisten hoitoon; mitä taas jäljelläoleviin tulee, joidenka sanoimme jossakin määrin kohdistuvan olevaiseen, niinkuin mittausopin ja siihen liittyvien tieteiden on laita, näemme, että ne tosin uneksivat olevaisesta, mutta että totuuden selvä näkeminen on niille mahdoton, niin kauan kuin ne käyttävät hyväkseen olettamuksia ja jättävät nämä horjuttamatta eivätkä kykene tekemään niistä selkoa. Sillä kun jollakin on lähtökohtana tietämätön ja kun lopputulos ja väliasteet on kudottu yhteen tietämättömistä, – niin millähän keinoin mokomasta yhtäpitäväisyydestä voi koskaan tulla tositietämystä?

– Ei millään keinoin, hän vastasi.

14. -- Dialektinen tutkimusmenetelmä on siis näin ollen ainoa, joka

kulkee tätä tietä itse alkuperusteeseen, vakaannuttaakseen tämän, raivaamalla pois pelkät olettamukset; hiljaisesti se kohottaa sielun silmän, joka toden totta on kaivettuna alas jonkinlaiseen barbaarimaiseen liejuun, ja nostaa sen ylöspäin, käyttämällä äsken käsittelemiämme taiteita työtovereinaan ja apureinaan tässä kääntämis- [eli kohottamis-] työssään; näitä taiteita olemme useinkin tavan mukaan sanoneet tieteiksi, mutta ne kaipaavat toista nimeä, joka ilmaisee suurempaa kirkkautta kuin "mielipide", mutta vähempää kirkkautta kuin "tiede" [eli "tietämys"]; jossakin aikaisemmassa kohden olemme tämän käsitteen määritelleet "ymmärtämykseksi". Mutta eipä mielestäni niillä, joilla on edessään tutkimus niin suurista asioista kuin meillä, ole syytä riidellä nimestä!

– Eipä ei, hän vastasi.

– Tyydymme siis, sanoin, – siihen että, niinkuin edelliselläkin kerralla, sanomme ensimmäistä jaostoa tietämykseksi, toista ymmärtämykseksi, kolmatta uskoksi ja neljättä kuvaimista käsittämiseksi, sekä molempia jälkimmäisiä yhteisesti mielipiteeksi, molempia edellisiä yhteisesti järkiajatteluksi. Ja mielipiteen sanomme kohdistuvan syntymiseen, järkiajattelun taas olemiseen. Ja niinkuin oleminen suhtautuu syntymiseen, niin järkiajattelu suhtautuu mielipiteeseen, ja niinkuin järkiajattelu suhtautuu mielipiteeseen, niin tietämys suhtautuu uskoon ja ymmärtämys kuvaimista käsittämiseen. Mutta niiden kohteiden [eli objektien] keskinäinen suhtautuminen, joihin nämä kohdistuvat, ja kumpaisenkin ryhmän jakelu (nimittäin jako mielipiteiden kohteisiin ja järkiajattelun kohteisiin) jääköön meiltä sikseen, Glaukon, etteivät saattaisi meitä monta kertaa laajempiin perusteluihin kuin tähänastiset ovat olleet.

– Kyllä minä olen samaa mieltä, hän sanoi: – on käsiteltävä noita muita seikkoja, mikäli voin seurata mukana.

– Sanot kai myöskin dialektikoksi sitä, joka ottaa selkoa jokaisen asian tosi-olemuksesta? Ja jos jollakin ei ole käsitystä tästä tosi-olemuksesta, niin kaiketi tulet sanomaan, että mikäli hän ei voi tehdä siitä selkoa itselleen eikä muille, sikäli hänellä ei ole siitä asiasta järkitietoa?

– Niin, hän vastasi, – mitähän muuta sanoisinkaan?

– No eiköhän tämä sama pidä paikkaansa hyväänkin katsoen? Jos joku ei osaa järkiperäisesti määritellä hyvän ideaa [eli perikuvaa] erottamalla sitä kaikesta muusta ja ikäänkuin taistelussa raivaamalla itselleen tietä halki kaikkien vastatodistelujen, innokkaasti niitä tutkistellen, ei mielipiteen vaan tosi-olemuksen mukaan, ja jollei hän kaikissa näissä kulje eteenpäin pettämättömällä järkiperustelulla, niin silloinpa et kai myönnä sillä ihmisellä, jonka näin on laita, olevan tietoa hyvästä sinänsä enemmän kuin mistään muustakaan hyvästä, vaan väittänet, että hän, jos hän kenties osuu johonkin kuvaan, tajuaa sitä mielipiteellä eikä tietämyksellä, ja että hän tätä nykyistä elämää eläessään näkee unia ja torkkuu sekä, ennenkuin hän täällä on herännyt, ehtii jo saapua Hadeen valtakuntaan ja siellä nukkua lopulliseen uneen.

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – juuri kaiken tämän tulen sanomaan.

– Ja jos kerran todellisuudessa kasvatat omia lapsia, joita nyt ajatuksessa kasvatat ja opetat, niin etpä luullakseni salline, että heiltä, kun he valtiossa ovat hallitsijoina, joilla on valta määrätä tärkeimmistä asioista, puuttuu järkiperustelun kyky, ikäänkuin he olisivat pelkkiä viivoja?

– Enpä en, hän vastasi.

– Tulet siis säätämään heille sen lain, että heidän on ennen kaikkea käytävä sellaisen sivistyksen hankkimiseen käsiksi, jonka nojalla he kykenevät sekä kysymään että vastaamaan niin viisaasti kuin suinkin.

– Kyllä säädän sellaisen lain, hän sanoi, – tietenkin yhdessä sinun kanssasi.

– Etkö siis, kysyin, – ole sitä mieltä, että dialektiikka on ikäänkuin tieteellisten opintojemme katonharja ja ettei mitään muuta tieteenhaaraa ole enää asetettava sen yläpuolelle, vaan että kaikki, mikä tietoon kuuluu, on siinä jo saavuttanut viimeisen huippunsa?

– Kyllä olen sitä mieltä, hän vastasi.

15. -- Sinun on siis, minä sanoin, -- enää vain tehtävä jako ja

määrättävä keille annamme nämä tietämykset ja millä tavoin.

– Se on selvää, hän sanoi.

– No muistatkohan siis taannoista hallitusmiesten valikointiamme,[21] mimmoiset henkilöt niiksi valitsimme.

– Kuinkas en sitä muistaisi? hän vastasi.

– Ajattele siis ylipäätään, sanoin, – että on valittava juuri ne luonnonlaadut, jotka silloin mainittiin; ensisijassa on siis valittava vankimmat ja urhoollisimmat ja, mikäli mahdollista, kauniimmat; ja lisäksi ei ole ainoastaan haettava luonteeltaan jaloja ja arvokkaita, vaan heillä tulee myös olla ne luonnonlahjat, jotka ovat tälle kasvatukselle suotuisia.

– Millaisia luonnonkirjoja siis vaadit?

– Veikkonen, vastasin, – heillä tulee olla pää ylen terävä opintoihin eikä oppiminen saa olla heille vaivalloista; sielut näet lannistuvat ankarissa opinnoissa paljon pikemmin kuin urheilukentillä, sillä opinnoissa ponnistelu on yksinomaisemmin sielun, sille ominainen ponnistus, eikä yhteinen ruumiin kanssa.

– Se on totta, hän sanoi.

– Sen, jota etsimme, tulee siis olla sekä hyvämuistinen että sisukas ja alati työnhaluinen. Vai mitenkä muuten luulet kenenkään tahtovan ponnistella ruumiinharjoituksissa ja samalla viedä perille niin suuren oppimis- ja tutkimistyön?

– En luule kenenkään sitä tekevän, hän vastasi, – jollei hän ole kerrassaan hyvälahjainen.

– Viisaudenharrastuksen nykyinen epäonnistuminen ja sen halveksinta ovat siis, niinkuin tuonnoin lausuin,[22] tulleet sen osalle sentähden, että ihmiset siihen ryhtyvät olematta sen arvoisia. Ei näet siihen olisi saanut ryhtyä kukaan äpärä, vaan ainoastaan aitosyntyiset.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Ensiksikin se, joka aikoo siihen ryhtyä, vastasin, – ei saa olla ontuvainen työnhalussa, olla puolittain työnhaluinen, puolittain työhön haluton; niin on laita, kun joku rakastaa voimistelua ja metsästystä ja mielellään näkee vaivaa kaikenlaisissa ruumiillisissa ponnistuksissa, mutta ei ole opinhaluinen, ei halukas kuuntelemaan eikä tutkimaan, vaan kaikkiin sellaisiin nähden vieroo vaivannäköä; ja ontuupa sekin, joka kääntää työnhalunsa päinvastaiseen suuntaan.

– Siinä puhut kerrassaan totta, hän sanoi.

– No emmeköhän siis totuuteenkin nähden, minä kysyin, – tule samalla tavoin pitämään rampana sitä sielua, joka kyllä itse inhoo ja paheksii tahallista valhetta ja niinikään kovasti suuttuu, kun toiset ihmiset valehtelevat, mutta tyynesti sietää valhetta, joka ei ole tahallista, eikä itse ole millänsäkään joutuessaan kiinni tietämättömyydestä, vaan rypee tietämättömyydessä kuin sika.

– On kyllä aivan niin, hän vastasi.

– Myöskin tervemielisyyteen [eli lähinnä itsehillintään], urhoollisuuteen, ylevämielisyyteen ja kaikkiin oivallisuuden eri osiin nähden, minä sanoin, – on visusti pidettävä silmällä toiselta puolen äpärää, toiselta puolen aitosyntyistä. Sillä kun joku, olipa yksilö tai valtio, ei osaa ottaa huomioon sellaisia asianhaaroja, niin he tietämättään käyttävät rampoja ja äpäriä milloin mihinkin näistä tehtävistä, käyttävät heitä, yksilöt ystävinään, valtiot hallitusmiehinään.

– Juuri niin on, hän sanoi.

– Meidän tulee siis, minä sanoin, – olla hyvin varuillamme kaiken sellaisen suhteen. Jos näet näin ankaraan opintotyöhön ja näin ankariin harjoituksiin otamme ruumiin ja sielun puolesta oivakuntoisia henkilöitä ja heitä kasvatamme, ei itse Dikekään voi meitä moittia, ja me säilytämme valtiomme ja sen järjestyksen; mutta jos niihin ohjaamme toisenlaisia henkilöitä, tulemme saamaan aikaan ihan päinvastaisen tuloksen, vieläpä saattamaan viisaudenharrastuksen vielä pahemman naururyöpyn alaiseksi.

– Mitenkä niin? hän kysyi.

– Unohdin, niin vastasin, – että juttelimme leikillisesti, ja kiivastuinpa puhuessani aivan liiaksi. Haastellessani näet loin katseeni viisaudenharrastukseen [eli filosofiaan], ja nähdessäni, kuinka se oli syyttömästi tallattu lokaan, harmistuin ja ikäänkuin tulistuin syyllisiä vastaan, ja taisin sentähden lausua liian pontevasti sen minkä lausuin.

– Zeus tietäköön, et ainakaan minun, kuulijasi, kannalta katsoen.

– Mutta kyllä minun, puhujan kannalta. – Älkäämme sentään unohtako sitä, että taannoisessa valikoinnissa valitsimme ikämiehiä, mutta että tämä ei käy laatuun siinä valinnassa, joka nyt on tehtävä. Ei näet saa uskoa Solonin olleen oikeassa väittäessään, että ihminen vanhetessaan kykenee oppimaan paljon;[23] päinvastoin vanhus pystyy oppimiseen vähemmän kuin juoksemiseen; kaikki ankarat ja runsaat vaivannäöt kuuluvat nuorille.

– Siitä ei pääse, hän sanoi.

16. -- Se, mikä kuuluu laskuoppiin ja mittausoppiin ja yleensä kaikkeen

valmistavaan oppiin, mikä on opittava ennen dialektiikkaa, se meidän siis on oppilaille esitettävä heidän ollessaan vielä aivan nuoria, – ei kuitenkaan sillä tavoin, että teemme opetuksen laadultaan väkinäiseksi.

– Miksi niin?

– Sen tähden, minä vastasin, – ettei vapaa ihminen saa oppia mitään oppiainetta orjallisen pakon alaisena. Pakolliset ruumiinponnistukset näet eivät kyllä ollenkaan tee ruumista huonommaksi, mutta sitävastoin ei mikään väkisin tyrkytetty oppi pysy sielussa.

– Se on totta, hän sanoi.

– Älä siis, hyvä mies, sanoin,– kasvata lapsia tieteisiin pakolla, vaan anna heidän oppia leikkien; jotta myöskin paremmin voisit havaita, mihin kullakin on synnynnäinen taipumus.

– Sanasi pitävät kyllä paikkansa, hän vastasi.

– No etköhän muista, kysyin, – sanoneemme, että lapset on vietävä sotaankin, katselemaan sitä hevosen selästä ja että, jos se suinkin on mahdollista ilman vaaraa, heidät on ohjattava lähelle ja annettava heidän päästä veren makuun niinkuin koiranpenikoille tehdään.

– Kyllä muistan, hän vastasi.

– No niin, minä sanoin: – se joka kaikissa näissä, niin hyvin ponnistuksissa kuin opinnoissa ja kauhuissakin, aina osoittautuu reippaimmaksi, on valittava erikoiseen joukkoon.

– Minkä ikäisenä? hän kysyi.

– Silloin kun pääsevät välttämättömistä ruumiinharjoituksista vapaiksi, vastasin. – Ruumiinharjoitusten aika näet, olkoonpa että sitä kestää kaksi tai kolme vuotta, on muuhun toimintaan mahdoton, sillä väsymys ja uni ovat tieteellisten opintojen vihollisia, ja toiselta puolen kun nähdään miksi mieheksi kukin osoittautuu urheilukentällä, on siinä yksi koetinkivi, eikä suinkaan huonoin.

– Kuinkas muuten? hän sanoi.

– Sen ajan jälkeen siis, sanoin, – ne, jotka on valikoitu kaksikymmenvuotiasten joukosta, tulevat saamaan suurempaa arvonantoa kuin muut, ja ne tiedot, jotka on annettu lapsille umpimähkäisesti heidän [aikaisemmassa] kasvatuksessaan, ne on nyt näille valituille koottava yhteen, niin että eri tieteiden sukulaisuus toistensa ja tosi-olevaisen kanssa heille ilmenee yhtenäisenä näkemyksenä.

– Niin, hän vastasi, – ainoastaan sillä tavoin saavutettu oppihan pysyy lujana tietona niissä, jotka sen ovat saaneet.

– Ja onpa siinä, sanoin, – varmin tunnusmerkki, josta voidaan päättää, onko kellä synnynnäistä taipumusta dialektiikkaan vai eikö; se näet, joka pystyy yhtenäiseen yleiskatsomukseen, se kelpaa dialektikoksi, se taas, joka siihen ei pysty, ei.

– Niin minäkin luulen, hän vastasi.

– Noudattaen siis näitä näkökohtia, sanoin, – sinun tulee valikoitujen joukosta, kun he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, taas valita ne, jotka suurimmassa määrin vastaavat vaatimuksiamme ja ovat kestäväiset niin hyvin opinnoissa kuin sodassa ja muissa laillisissa tehtävissä, – ja nämä sinun tulee asettaa korkeampiin arvoasemiin; samalla sinun on pantava heidät koetteelle dialektisen keskustelukyvyn koetinkivellä ja tarkastettava, kuka heistä pystyy, käyttämättä silmien ja muiden aistimien apua, totuuden ohjaamana kulkemaan itse tosi-olevaisen perille. – Ja siinäpä tarvitaan paljon valpasta silmälläpitoa, hyvä ystävä.

– Mitenkähän niin? hän kysyi.

– Etkö huomaa, minä vastasin, – kuinka suuri se paha on, mikä tätä nykyä koituu esille dialektisen perustelun alalla?

– Mimmoista pahaa tarkoitat? hän kysyi.

– He tavallaan täyttyvät laittomuudella, minä vastasin.

– No ihan varmaan, hän sanoi.

– Onkohan kenties siinä, että heidän käy niin, mielestäsi mitään kummeksittavaa, kysyin, – ja etkö pidä öitä anteeksiannettavana?

– Mitenkä niin? hän kysyi.

– Jos esimerkiksi, vastasin, – joku vaihdokas[24] olisi kasvatettu suuressa rikkaudessa, lukuisan ja ylhäisen suvun keskuudessa ja lukuisain liehakoitsijain ympäröimänä, mutta mieheksi vartuttuaan saisi tietää, ettei olekaan noiden valevanhempain lapsi, eikä kuitenkaan löytäisi todellisia vanhempiansa, niin voitkohan arvata mille kannalle hän asettuisi toiselta puolen liehakoitsijoita, toiselta puolen valevanhempiaan kohtaan, sekä sinä aikana, jolloin ei tiennyt mitään tuosta petoksesta, että taas silloin, kun hän sen tiesi. Haluatko kuulla minun arveluni?

– Kyllä haluan, hän vastasi.

17. -- Arvelen siis, sanoin, -- että hän sinä aikana, jolloin hän ei

tietäisi oikeata asianlaitaa, kunnioittaisi niitä, joita hän pitäisi isänään ja äitinään ja muina omaisinaan, enemmän kuin liehakoitsijoita ja että hän vähemmän antaisi heidän olla minkään puutteessa ja vähemmän tekisi tai puhuisi heitä vastaan mitään luvatonta, ja että hän suurissa asioissa enemmän tottelisi heitä kuin noita liehakoitsijoita.

– Se kyllä on todennäköistä, hän sanoi.

– Mutta toiselta puolen arvelen, että kun hän olisi saanut tietää totuuden, hänen kunnioituksensa heitä kohtaan ja hänen huolenpitonsa heistä höltyisivät ja että sitävastoin hänen kunnioituksensa ja harrastuksensa liehakoitsijoita kohtaan enenisivät ja että hän paljon enemmän kuin ennen noudattaisi näiden mieltä, vieläpä jo eläisi heidän tapaansa, liittyen heihin ihan peittelemättä; eikä hän – jollei olisi luonteeltaan ihan erikoisen kunnollinen – tuonnoisesta isästä ja muista luulotelluista omaisistaan välittäisi niin rahtuakaan.

– Kaikki kyllä kävisi niinkuin sanot, hän vastasi. – Mutta mitenkä tämä vertauskuva on sovellettavissa niihin, jotka dialektiikkaan ryhtyvät?

– Tällä tavoin: meillä on lapsuusiästä asti jonkinmoisia käsityksiä oikeasta ja kauniista, käsityksiä, joissa meidät on kasvatettu ikäänkuin vanhempien hoivassa; niitä olemme totelleet ja kunnioittaneet.

– Niinpä niin.

– Mutta onpa muitakin, näille vastakkaisia pyrkimysperiä, sellaisia, joilla on tarjona nautintoja; ne imartelevat sieluamme ja koettavat vetää sitä puoleensa, mutta eivät tehoa niihin, jotka ovat vähänkään oikeamielisiä, vaan nämä kunnioittavat noita isiltä perittyjä oppeja ja ovat niille kuuliaisia.

– Tämä pitää paikkansa.

– No kuinkas onkaan? kysyin; – kun sellaisessa tilassa olevalle ihmiselle tulee eteen kysymys "mikä kaunis on?" ja hän vastaa, että se on se, mitä hän on lainlaatijoilta kuullut sen olevan, mutta keskustelu osoittaa hänen käsityksensä vääräksi ja monella tavoin ja moneen kertaan sitä kumoilemalla kääntää hänet siihen uskoon, ettei se ole sen enemmän kaunista kuin rumaakaan, vieläpä saa hänet uskomaan samaa oikeasta ja hyvästä ja yleensä siitä, mitä hän on pitänyt suurimmassa arvossa, – niin, kuinkahan luulet silloin käyvän hänen kunnioituksensa ja kuuliaisuutensa noita perinnäisiä oppeja kohtaan?

– Välttämätön seuraus, hän vastasi, – on, ettei hän enää niitä kunnioita eikä tottele niinkuin ennen.

– Kun hän siis, sanoin, – ei pidä niitä suuriarvoisina eikä niissä tunne sukulaisuutta oman itsensä kanssa, niinkuin ennen, eikä löydä totuutta, niin onkohan luultavaa, että hän voi antautua mihinkään muuhun elämänlaatuun kuin siihen, mikä häntä imartelee?

– Ei ole, hän vastasi.

– Mielestäni hän siis näkyy muuttuneen lain noudattajasta lain halveksijaksi.

– Siitä ei pääse.

17. -- Ja eiköhän ole luonnollista, kysyin, -- että niiden, jotka sillä

tavoin ryhtyvät dialektiikkaan, käy näin, ja eikö se, niinkuin äsken sanoin, ole hyvinkin anteeksiannettavaa?

– Kyllä, ja myöskin säälittävää, hän vastasi.

– Eikö siis dialektiikkaan ole ryhdyttävä mitä suurimmalla varovaisuudella, jottei sinun tarvitsisi kohdistaa tätä sääliäsi kolmikymmenvuotiaisiin?

– Kyllä, hyvin varovaisesti, hän sanoi.

– No, eiköhän yksi tehokas varokeino ole siinä, etteivät saa sitä maistella nuorukaisina? Luulen näet, ettet ole voinut olla huomaamatta, mitenkä poikaset, kun ensin pääsevät dialektiikan makuun, harjoittavat sitä leikkinä, käyttäen sitä alati pelkkään sanakiistelyyn, ja mitenkä he, jäljitellen niitä, jotka heidän väitteitään kumoavat, itse kumoilevat muiden todisteluja, koiranpenikkain tavoin huvikseen raastellen ja retuutellen niitä, jotka kulloinkin ovat heidän ulottuvillaan?[25]

– Niin, onpa heillä siitä suunnatonta hupia, hän vastasi.

– Ja kun he siten ovat osoittaneet useiden olevan väärässä ja useat taas ovat osoittaneet heidän olevan väärässä, niin he tietenkin varmasti ja rutosti joutuvat siihen, etteivät usko todeksi mitään siitä, jota ennen ovat pitäneet totena. Ja siinä on syy, miksi he ovat huonossa maineessa muiden ihmisten keskuudessa, – niin hyvin he itse kuin kaikki mikä filosofiaan kuuluu.

– Kerrassaan totta, hän sanoi.

– Mutta vanhempi henkilö, minä sanoin, – tuskin tahtoo olla sellaisessa hulluudessa mukana, vaan tulee mieluummin noudattamaan sen esimerkkiä, joka tahtoo keskustella[26] ja hakea totuutta, kuin sen, joka huvin vuoksi leikittelee ja inttäilee, ja hän tulee sekä itse olemaan oikeamielisempi että kohottamaan harrastuksensa arvon eikä sitä alentamaan.

– Aivan oikein, hän sanoi.

– Ja eiköhän sekin, minkä tätä ennen olemme lausuneet, ole kaikki sanottu tätä varovaisuutta silmälläpitäen: että ne luonteet, joiden sallitaan tulla dialektiseen menettelytapaan osallisiksi, olkoot kunnolliset ja vakavat, ja ettei siihen saisi ryhtyä kuka tahansa, siihen sopimaton henkilö?

– Aivan niin, hän vastasi.

18. -- Jos siis hellittämättä ja jännitetyin voimin pysytään

dialektiikan harrastamisessa, mihinkään muuhun ryhtymättä, ja sitä harjoitetaan yhtä tarmokkaasti kuin ruumiillista voimistelua harjoitettiin, niin riittääköhän siihen kaksi kertaa niin monta vuotta kuin tuonnoin[27] ruumiinharjoituksiin?

– Tarkoitatko kuusi vai neljä vuotta? hän kysyi.

– Panehan, vastasin, – vaikka viisi. Näiden vuosien kuluttua sinun on näet lähetettävä heidät jälleen alas tuohon kuvaamaamme luolaan ja pakotettava heidät olemaan päällikköinä sekä sota-asioissa että kaikissa nuorille miehille sopivissa hallitusasioissa, jotteivät kokemukseenkaan nähden olisi muista takapajulla. Ja vielä tällöinkin on heidät pantava koetteelle ja katsottava pysyvätkö lujina, kun heitä vedetään milloin mihinkin suuntaan, vai työntyvätkö kenties jossakin määrin oikealta tolalta.

– Ja kuinka pitkäksi, hän kysyi, – tämän ajanjakson määräät?

– Viideksitoista vuodeksi, minä vastasin. – Mutta kun he ovat täyttäneet viisikymmentä vuotta, on heidän joukostaan jo ne, jotka ovat kestäneet kaikki kokeet ja kaikissa kohden kunnostautuneet kaikella tavoin, niin hyvin toiminnan kuin tieteiden alalla, vietävä määrän päähän ja pakotettava kohottamaan sielunsa valonsäde ylöspäin itse sen näkemiseen, mikä antaa kaikille valon. Ja kun ovat nähneet itse hyvän sinänsä, tulee heidän, noudattaen tätä esikuvanaan, halki koko jäljellä olevan ikänsä, kunkin vuorostaan vaalia niin hyvin valtion kuin yksityisten ja oman itsensä oikeata kuntoa. Tämä heidän on tehtävä sillä tavoin, että käyttävät enimmän aikansa viisaudenharrastukseen, mutta kun heidän vuoronsa tulee, näkevät ankaraa vaivaa valtiollisissa asioissa ja hoitavat kukin hallitustointa valtion tähden, – eivät siinä mielessä, että muka suorittavat mitään ihanaa tehtävää, vaan että tekevät välttämättömän työn. Ja kun he näin ovat kasvattaneet aina uusia miehiä kaltaisikseen, he jättävät nämä sijalleen valtion vartijoiksi ja siirtyvät autuaitten saarille ja asuvat siellä. Ja valtion tulee pystyttää heille julkisia muistomerkkejä ja suorittaa heille uhreja, kunnioittaen heitä daimooneina [eli puolijumalina], jos Pythiakin[28] antaa myöntävän oraakkelisanan, ja muussa tapauksessa autuaina ja pyhinä ihmisinä.

– Oletpa, Sokrates, ikäänkuin olisit kuvanveistäjä, hän sanoi, – kuvannut hallitsijamme ylen ihaniksi.

– Niin, Glaukon, ja samaten hallitsijattaretkin, sanoin. – Sillä et saa ajatella minun sanoneen sitä, minkä olen sanonut, enemmän miehistä kuin naisista, mikäli niitä valtiossamme syntyy luonnonlaadultaan siihen pystyviä.

– Aivan oikein, hän sanoi, – koska heidän, niinkuin olemme selittäneet, on oltava kaikessa yhtä osallisina miesten kanssa.

– No kuinkas onkaan? kysyin; – myönnättekö, että se, minkä olemme puhuneet valtiosta ja sen järjestyksestä, ei ole kokonaan tyhjää toivomusta, vaan että se tosin on vaikeata, mutta sentään mahdollista, ja että se on mahdollista ainoastaan sillä tavoin kuin olemme sanoneet, nimittäin silloin, kun tosi-viisaudenharrastajat – useat tai yksi – pääsevät yhteiskunnassa valtaan ja hylkivät nykyiset kunnianosoitukset, katsoen niitä halvoiksi ja arvottomiksi, mutta pitävät ylen suuressa arvossa sitä, mikä on rehtiä, ynnä sitä kunniaa, mikä tästä johtuu, ja suurimmaksi ja välttämättömimmäksi katsovat oikeamielisyyttä ja valtiotansa järjestäessään tätä palvelevat ja edistävät.

– Millä tavoin? hän kysyi.

– Sillä tavoin, vastasin, – että he lähettävät kaikki kymmentä vuotta vanhemmat kansalaiset ulos maalle ja ottavat heidän lapsensa huostaansa, erilleen nykyisistä elintavoista, joita heidän vanhempansakin noudattavat, ja että he kasvattavat näitä lapsia omien tapojensa ja lakiensa mukaan, – tapojen ja lakien, jotka ovat sellaisia kuin taanoin esitimme. Ja sillä tavoin – sen kai myönnätte? – se valtio ja yhteiskuntajärjestys, josta olemme puhuneet, saadaan nopeimmin ja helpoimmin toteutetuksi ja tulee tämä valtio sekä itse olemaan onnellinen että tuottamaan kansakunnalle, jonka keskuudessa se on syntynyt, suurimman edun.

– Kerrassaan niin, hän sanoi. – Ja kuinka sellainen valtio saattaa syntyä, jos se milloin on syntyäkseen, sen, Sokrates, olet mielestäni hyvin esittänyt.

– Emmeköhän siis, kysyin, – ole jo puhuneet riittävästi sekä tästä valtiosta että miehestä, joka on sen kaltainen? Sillä onhan sekin ilmeistä, mimmoinen hänen mielestämme tulee olla.

– Niin on, hän vastasi; – ja kysymyksesi näkyy minusta olevan selvillä.

Selityksiä VII kirjaan.

[1] 514 A. Kasvatus: vastaavalla kreik. sanalla (paideia) on laajempi käsitepiiri kuin suom. sanalla; siihen näet sisältyy sekä kasvatus että kasvatuksen tuottama tulos, siis sivistys eli valistus.

[2] 515 C. Valoa päin: valolla tarkoitetaan kaiketi tässä vankien takana palavaa tulta; – kun taas 515 E puhutaan valosta, tarkoitetaan sillä itse auringon täyttä, häikäisevää hohdetta.

[3] 516 D. Niinkuin Homeros sanoo: Odysseian XI laulussa (säkeet 489-491). Nämä säkeet on täydellisinä siteerattu III 386 C (vrt. myös Sel.)

[4] 517 D, E. Kiistelemään oikeuden varjoista ... oikeamielisyyttä sinänsä: Platonilla on tässä ja tämmöisissä kohden lähinnä mielessä Sokrateen oikeudenkäynti, jossa vastaaja nojautui oikeuden ikuiseen perikuvaan, kun sitä vastoin syyttäjäin lähtökohtana olivat pelkät varjot, siis tosi-olevaisuutta vailla olevat kuvaimet.

[5] 518 C. Siitä, mikä syntyy: tarkoitetaan sitä, mikä ei ole ikuisesti olemassa, vaan on syntymisen ja häviämisen alaista.

[6] 519 A. Syntymisen sukua: vrt. edell. Selitys.

[7] 520 C. Kumpaisessakin tehtävässä: niin hyvin viisauden harrastuksessa kuin valtionhoidossakin.

[8] 520 D. Puhtaassa kirkkaudessa: viisaudenharrastuksen puhtaissa yli-ilmoissa.

[9] 521 C. Simpukankuoren nurinheittämistä: sananlaskuntapainen, joka oli saanut alkunsa eräästä lasten leikistä (ostrakinda). Tämä näkyy pääpiirteiltään olleen seuraavanlainen: Osanottajat olivat jakautuneina kahteen puolueeseen. Joukkojen väliin heitettiin simpukankuori ja huudettiin "yö–päivä" tai "yö vai päivä". Ratkaisu riippui siitä, putosiko kuori niin että sen tumma ulkopuoli vai niin että valkoinen sisäpuoli jäi näkyviin. Sen mukaan toisen puolueen poikien oli pötkittävä pakoon toisten ajaessa heitä takaa.

[10] 521 E. Taannoisen esityksemme mukaan: ks. II 376 E ja seur.

[11] 521 E. Voimisteluhan on tekemisissä syntyvän ja häviävän kanssa j.n.e.: vrt. III 410 C. ja seur., jossa nimenomaan pannaan painoa siihen, että molemmat kasvatuksen pääkeinot, voimistelu yhtä hyvin kuin Muusain taidekin, on säädettävä parhaasta päästä sielun vuoksi. Selvimmin tämä lausutaan III 411 E, jossa Sokrates väittää jonkin jumalan antaneen ihmisille kaksi taidetta, Muusain taiteen ja voimistelun, sielun intomielistä ja sen filosofista puolta varten, eikä suinkaan toista sielua, toista ruumista varten. – Ristiriita ei kenties ole voittamaton, mutta joka tapauksessa tämä on niitä kohtia, joista selvimmin käy näkyviin, ettei Platonin "Valtio" ole yhdellä valamalla valmiiksi valettu teos.

[12] 522 C, D. Palamedes: tarusankari, jota kuvattiin ihmeelliseksi keksijä-neroksi. Hän se oli muka keksinyt laskutaidon, kirjaimet ynnä lukutaidon, ajanlaskun, sotajoukkojen jakamisen osastoihin ja yleensä asetelmataidon sekä monet muut taidot. Hänen tarinansa liittyi Troian sodan tarupiiriin. Tarinan pääpiirteet ovat seuraavat: Kreikan etevimmät miehet olivat kilvan kosiskelleet Tyndareoksen (tai oikeastaan Zeuksen) tytärtä Helenea. Uhkaavan keskinäisen taistelun välttämiseksi he olivat kuitenkin yhtyneet sellaiseen sopimukseen, että, jos joku loukkaisi sen miehen oikeutta, joka saisi Helenen omakseen, kaikkien tulisi rientää hänen avukseen. Kun sitten Helenestä oli tullut Menelaoksen puoliso, oli troialainen kuninkaanpoika Paris vietellyt hänet ja vienyt hänet Troiaan. Silloin kosijat kutsuttiin liittymään yhteiseen Troian-retkeen. Odysseusta kutsumaan olivat lähteneet Menelaos, Nestor ja Nauplioksen poika Palamedes (kotoisin Euboiasta). Päästäkseen lähtemästä retkelle, josta, kuten hän tiesi, oli tuleva kovin pitkällinen, Odysseus oli tekeytynyt mielipuoleksi. Paljastaakseen hänet Palamedes oli temmannut kehdosta hänen pikkaraisen poikansa Telemakhoksen ja uhannut miekallaan hänet surmata; toisen kertomuksen mukaan taas hän oli heittänyt pienokaisen peltoa kyntävän isän aurankurjen eteen. Odysseus pelasti poikansa uhkaavasta hengenvaarasta; mutta siten oli käynyt ilmi, että hänen hulluutensa olikin teeskenneltyä, eikä hän niin ollen enää voinut kieltäytyä lähtemästä muiden kreikkalaissankarien mukaan. Mutta tästä kohtauksesta alkaen hän oli leppymättömästi vihannut Palamedesta ja jos jollakin tavoin koettanut syöstä hänet turmioon; ja vihdoin hän olikin saanut aikaan sen, että kreikkalaiset surmasivat hänet muka Priamoksen lahjomana petturina (hänen surmastaan oli muuten olemassa eriäviäkin kertomuksia). – Tarinan eri kohtia oli kerrottu m.m. hävinneissä n.s. kyklisissä eepoksissa. Iliaassa sitä vastoin Palamedesta ei edes mainitakaan, yhtä vähän kuin Odysseiassakaan. Näin ollen hänen tarinansa ei koskaan kiteytynyt yhtä varmapiirteiseksi kuin muiden Troian sodan sankarien, vaan jäi hajanaiseksi ja häälyväiseksi. Myöhemmät runoilijat ja muut kirjailijat sentähden saattoivat sitä mielin määrin kehitellä ja muunnella. Ateenan kolme suurta traagikkoa Aiskhylos, Sophokles ja Euripides kirjoittivat kukin "Palamedes" nimisen tragedian (samoin myös nuorempi, 4:nnellä vuosis. elänyt Astydamas). Näistä tragedioista ei ole säilynyt kuin vähäisiä katkelmia, sitaatteja, jotka viittaavat siihen, että niiden aiheena oli Palamedeen elämän traagillinen loppu. Niinpä Palamedes eräässä Aiskhyloksen tragedian katkelmassa (Fragm. 181, Dindorf) puolustautuessaan kavalia syytöksiä vastaan luettelee ihmeellisiä, ylen tärkeitä keksintöjään. – Tässä yhteydessä mainittakoon myöskin Gorgiaan, tunnetun sofistan ja puhetaiturin, säilynyt "Palamedeen puolustuspuhe".

[13] 523 B. Häivekuvia: tämän sanan kreik. vastineella (ta eskiagraphemena, toisissa paikoin skiagraphia) lähinnä tarkoitetaan maalauksia, joissa varjostuksen avulla on saatu aikaan katsojaa harhauttava perspektiivivaikutus. Tämä oli vielä Platonin ajan maalaustaiteessa jotakin uutta, joka ankaran totuudenvaatimuksen kannalta tuntui epäilyttävältä.

[14] 527 A. Platon tässä huomauttaa, että geometria eli mittausoppi oikeastaan kohdistuu ikuisiin, muuttumattomiin suureisiin sinänsä sekä näiden keskenäisiin suhteisiin, mutta että tämän tieteen harrastajain käyttämät termit ovat erehdyttäviä, ne kun lähinnä kohdistuvat piirustettuihin kuvioihin. – Lisäämisestä: kuvion tai viivan lisäämisestä eli yhdistämisestä toiseen jossakin geometrisessa suhteessa.

[15] 527 C. Ensiksi ne (nim. sivuvaikutukset), jotka jo mainitsit: vrt. 526 D, E, jossa paikassa Glaukon mainitsi ne käytännölliset edut, jotka geometrian tunteminen tuottaa sodassa oleville.

[16] 528 A, B. Platon edellyttää, että vartija-nuorukaisten opinnoissa noudatetaan tai on noudatettava seuraavaa järjestystä: Aletaan laskuopista, joka kohdistuu lukuihin. Sitten seuraa se geometrian osa (planimetria), mikä kohdistuu pintaan (eli tasoon), jolla on kaksi ulottuvaisuussuuntaa. Kolmantena pitäisi sitten olla se tiede, jonka esineenä ovat (jähmeät) kappaleet, ne, joilla on kolme ulottuvaisuussuuntaa. Tähän tieteeseen (stereometriaan) on kuitenkin Platonin mielestä vasta kovin vähän syvennytty, jotenka hän on saattanut sen sivuuttaa, siirtyäkseen (527 D) suoraan seuraavaan tieteeseen, astronomiaan, joka kohdistuu jähmeiden kappaleiden, nimittäin taivaankappaleiden, kiertoliikkeeseen avaruudessa. Jokainen eri esineluokka (samoin kuin siihen kohdistuva tiedekin) on laatuaan edellisen luokan laajennusta (kreik. aukse). – Jonkinmoisena rinnakkaistieteenä liittyy astronomiaan harmonia- eli musiikkioppi (ks. 530 C ja seur.). – Platonin esittämä järjestelmä perustuu Pythagoralaisten oppeihin, joita Platon kuitenkin näkyy jossakin määrin vapaasti kehittäneen.

[17] 529 D, E. Daidaloksen ... piirtämiä ... kuvioita: Daidalos oli tarunomainen taiteilija, jonka kerrottiin laatineen niin luontevia ja eloisia kuvia, että ne näyttivät liikkuvan taikkapa todella liikkuivat. Platon tässä vertaa Daidaloksen muka laatimia liikkuvia koristekuvioita taivaanlaen kirjoilmiöihin; ne vastasivat itse totuutta sinänsä yhtä paljon tai yhtä vähän kuin nämä.

[18] 531 A. Tihennetyt sävelasteet: kreik. pykno'mata. Tällä termillä tarkoitettanee puoliaskelta pienempiä intervalleja, joita saattoi mahtua tavallista useampia muiden sävelien väliin. On muistettava, että kreikkalaisten musiikissa m.m. käytettiin myös neljännesaskelia.

[19] 531 B, C. Tässä kohden Platon panee Sokrateen suuhun pilkallisen kuvauksen siitä, mitenkä soitinten kieliä kiusataan ja kidutetaan, mitenkä niiden kanssa riidellään j.n.e. Tämä kuvaus ei kohdistu tavalliseen virittämiseen soittokappaleen esitystä varten, vaan siihen, että eräät musiikkiopin tutkijat (ne, joista Glaukon äsken oli puhunut) muka koettivat jos joillakin keinoin (ja varsinkin kielten kireämmällä tai höllemmällä pingoituksella) saada täsmälleen selville niitä matemaattisia suhteita, joiden vastineina eri sävelet ovat; on siis puhetta kokeista, joiden tarkoitusperä oli teoreettista laatua. Näistä tutkijoista Sokrates (eli Platon) erottaa toiset, jotka ryhtymättä moisiin naurettaviin kokeisiin etsivät sävelsuhteista tietoja. Näiden miesten suorittamat tutkimukset saattavat kyllä osaltaan edistää sen saavuttamista, johon tosi-filosofit pyrkivät (vrt. 531 D), vaikkakin ne ainakin osaksi perustuvat korvin kuultaviin ääniin eivätkä puhtaaseen ajatteluun sinänsä.

[20] 532 C. Jumalallisia kuvaimia: phantasmata theia. Näin on käsikirjoituksissa luettavana. Tämän mukaan vetten pinnassa ilmenevät kuvaimet eli heijastukset ovat jumalallisia, tietenkin siksi etteivät ole keinotekoisia, vaan itse auringon (Aurinko-jumalan) aikaansaamia. Tämä selitys saapi jonkinmoista tukea eräästä "Sophistes"-dialogin paikasta, 266 C. Useat tutkijat ovat kuitenkin katsoneet theia-sanan virheelliseksi, se kun ei tunnu hyvin soveltuvan yhteen "Valtio"-dialogissa ilmenevän ajatusjuoksun kanssa. Muutosehdotuksista mainittakoon Fr. Ast'in keksimä ja Platonin saksantajan O. Apeltin hyväksymä thea = katseleminen. Tämän konjektuuran mukaan esillä oleva paikka olisi käännettävä suunnilleen näin: kykenemättömyys, joka siellä vielä estää katsomasta elävien ja kasvien ja auringonvalon puoleen, sekä vesissä ilmeneviin kuvaimiin (eli heijastuksiin) ja olevaisten varjoihin suunnattu katse. – 533 D. Näitä taiteita olemme usein: kts. VI 511 D, E.

[21] 535 A. Taanoista hallitusmiesten valikointiamme: ks. III 412 B–414 B.

[22] 535 C. Niinkuin tuonoin lausuin j.n.e.: ks. VI 495 C–496 A.

[23] 536 D. Sokrates (t.s. Platon) tässä viittaamalla mainitsee sananlaskuntapaista Solonin säettä (Fragm. 17 Bergk-Hiller-Crusius), jonka varsinainen sanamuoto on tunnettu useista sitaateista. Prof. O. Manninen on erittäin sattuvasti suomentanut tämän säkeen näin:

    Vanhentuissanikin kaikk' ikä oppia on.

[24] 537 E. Vaihdokas: kreik. hypobolimaios, lapsi, jonka joku valheellisesti väitti omaksi lapsekseen; sanaa käytettiin etupäässä lapsista, jotka lapsettomat vaimot väittivät synnyttäneensä ja joita he kasvattivat kodissaan omina lapsinaan, jottei puoliso heitä lapsettomuuden vuoksi hylkäisi. Sellaista petosta rangaistiin Ateenassa ankarasti.

[25] 539 B. Vrt. V kirjassa, 454 A, oleva sanakiistelyn kuvaus, ynnä Sel.

[26] 539 C. Keskustella: harjoittaa oikeata dialektiikkaa, pelkän sanakiistelyn vastakohtana.

[27] 539 D. Tuonoin: ks. 537 B.

[28] 540 C. Pythia: Delphoin Apollonin papitar, joka hurmiotilassa lausui ilmi jumalan oraakkeli-vastaukset. – Niinkuin olemme selittäneet: kts. V 451 C ja seur.

KAHDEKSAS KIRJA.[1]

1. -- No niin; olemme siis, Glaukon, tulleet yksimielisyyteen siitä,

että jos valtion on oltava täydelleen hyvin järjestetty, tulee siinä naisten olla yhteisiä ja lasten ja koko kasvatuksen yhteisiä ja samalla kaikkien tehtävien olla yhteisiä niin hyvin sodassa kuin rauhassa; olemme niin ikään tulleet yksimielisyyteen siitä, että kuninkaina tulee olla niiden, jotka heidän joukossaan ovat etevimmät sekä viisaudenharrastuksessa että sodassa!

– Niin, siitä on tultu yksimielisyyteen, hän vastasi.

– Ja sovimmepa siitäkin,[2] että hallitsijat, kun he ovat ryhtyneet hallitusvaltaan, johtavat sotilaita ja asuttavat heidät sellaisiin asuntoihin kuin taanoin selitimme, asuntoihin, joissa ei mikään ole kenenkään yksityisomaisuutta, vaan jotka ovat kaikille yhteiset. Ja paitsi näistä tällaisista asunnoista yhdyimme – jos muistat – siitäkin, mimmoinen heidän tulojen saantinsa on oleva.

– Kyllä muistan, hän vastasi: – olimme sitä mieltä, ettei kukaan saanut omistaa mitään sellaista kuin muilla tätä nykyä on, vaan että heidän tuli sotaan harjaantuneina urhoina ja vartijoina saada muilta ihmisiltä vuotuiseksi vartijatoimen palkaksi siihen tarvittava elatus ja että heidän oli pidettävä huolta itsestään ja koko valtiosta.

– Aivan oikein, sanoin. – Mutta kun nyt olemme suoriutuneet tästä asiasta, tulee meidän jälleen muistella, mistä kohden käännyimme tälle polulle, jotta taas ryhtyisimme astumaan samaa uraa [josta silloin poikkesimme].

– Se ei ole vaikeata, hän vastasi, – sillä puhuithan – jotensakin samaan tapaan kuin nytkin – ikäänkuin olisit suorittanut valtiota koskevan tutkimuksen loppuun: sanoit toteavasi, että sellainen valtio, jommoisen silloin olit esittänyt, oli hyvä, ja samoin sen valtion laatuinen mies; ja sen sanoit, vaikka nähtävästi tiesit voivasi esittää vielä mainiomman valtion ja vielä mainiomman miehen.[3] Mutta kaikki muut valtiot siis sanoit vinoon menneiksi, jos tämä valtiomuoto oli oikea. Ja noiden muiden valtiomuotojen joukossa sanoit muistaakseni olevan neljä, jotka kannattaisi ottaa lukuun ja joiden virheitä kannattaisi tarkastaa, samoinkuin myöskin niiden ihmisten, jotka taas olivat niiden mukaisia, jotta nähtyämme heidät kaikki ja päästyämme yksimielisyyteen parhaasta ja kehnoimmasta miehestä tarkastaisimme, onko paras onnellisin ja kehnoin onnettomin, vai onko toisin. Ja kun kysyin,[4] mitkä nuo neljä valtiomuotoa olivat, joista puhuit, niin sillä kohdalla Polemarkhos ja Adeimantos puuttuivat puheeseen, ja silloinpa sinä ryhdyit uudestaan asiaan ja olet nyt saapunut tähän.

– Muistat ihan oikein, sanoin.

– Ryhdy siis painiskelijan tavoin[5] uudestaan samaan otteeseen; minä esitän saman kysymyksen, ja koeta sinä sanoa sitä, mitä silloin olit vastaamaisillasi.

– Kyllä, sanoin, – jos siihen pystyn.

– Toivonpa, toden totta, hän sanoi, – itsekin saada kuulla, mitä hallitusmuotoja noilla neljällä tarkoitit.

– Sen saat kernaasti kuulla, vastasin. – Ne, joita tarkoitan ja joilla on eri nimetkin, ovat: ensiksikin se, jota enimmät ylistävät, nimittäin tuo tuttu kreettalainen ja lakoonilainen; sitten toisena järjestyksessä ja vähemmän ylistettynä valtiomuoto, joka ihan uhkuu monen monituista pahaa ja jota sanotaan harvainvallaksi [eli oligarkiaksi]; edelleen tälle vastakkainen ja sitä järjestyksessä seuraava kansanvalta; ja vihdoin tuo ylevä, kaikista muista valtiomuodoista eroava rajaton yksinvalta [eli tyranni valta], neljäs ja äärimmäisin valtion sairaus. Vai minkä muun valtiomuodon voit vielä mainita – semmoisen nimittäin, joka muodostaa selvän lajin? On näet kyllä näiden valtiomuotojen välillä herruuksia[6] ja ostettavissa olevia kuninkuuksia ja niiden kaltaisia valtiomuotoja ja saattaapa niitä löytää yhtä monta barbaarien kuin helleenienkin keskuudessa.

– Niin, hän vastasi; – kuuleehan niitä mainittavan lukuisia ja oudonlaisia.

2. -- Tiedätkö siis, minä kysyin, -- että ihmisluonteitakin

välttämättömästi täytyy olla yhtä monta lajia kuin on erilaisia valtiomuotoja? Vai luuletko, että valtiomuodot syntyvät jostakin "tammesta tai kalliosta",[7] eivätkä valtiossa vallitsevista luonteiden ominaisuuksista, jotka ikäänkuin painollaan vetävät kaiken muun mukaansa?

– En minä mitenkään, hän vastasi, – usko niiden syntyvän mistään muusta kuin juuri näistä.

– Jos siis valtiomuotoja on viisi lajia, niin lienee kai yksilöiden sielunlaatujakin viisi.

– Kuinkas muuten?

– Sitäpä yksilöä, joka on parhaimmisto valtaisen valtion laatuinen, sitähän olemme jo esitelleet, sitä yksilöä nimittäin, jota syystä sanomme jaloksi ja oikeamieliseksi.

– Niin olemme.

– Eiköhän siis sen jälkeen ole tarkastettava huonompia yksilöitä: taistelunhaluista ja kunnianhimoista, joka vastaa lakoonilaista valtiojärjestystä, ja sitten taas harvainvallanluontoista ja kansanvallanluontoista ja yksinvallanluontoista, jotta sitten, tutustuttuamme väärämielisimpään, asettaisimme hänet oikeamielisimmän rinnalle ja siten pääsisimme lopulliseen selvyyteen siitä, mitenkä täydellinen oikeamielisyys ja täydellinen väärämielisyys suhtautuvat toisiinsa sen ihmisen onnellisuuteen ja onnettomuuteen nähden, jossa kumpikin asustaa? Ja emmekö sen mukaan joko Thrasymakhoksen oppia noudattaen pyri vääryyteen, taikka nyt selviävää todistelua noudattaen pyri oikeamielisyyteen?

– Kaikin mokominhan, hän vastasi, – on tehtävä sillä tavoin.

– Eiköhän meidän siis ole meneteltävä samalla tavoin kuin äsken? Aloitimme silloin tutkimalla eri luonteenlaatuja valtioissa ennenkuin niitä tutkimme yksilöissä, siksi, että ne valtioissa esiintyivät selvemmin; eiköhän meidän siis nytkin samalla tavoin ole ensin tarkastettava kunnianhimoon perustuvaa valtiojärjestystä[8] – en näet tiedä mitään muuta käytännössä olevaa nimeä; muuten se olisi sanottava joko timokratiaksi tai timarkiaksi – ja sen rinnalla vastaavanlaatuista miestä; sitten harvainvaltaa ja harvainvaltalaista miestä; ja emmekö edelleen luo katsettamme kansanvaltaan ja sen mukaan tarkasta kansanvaltalaista miestä sekä neljänneksi, kun olemme tulleet tyrannivallan alaiseen valtioon ja tutustuneet siihen, katsele taas tyrannivaltaista sielua ja koeta tyydyttävästi ratkaista sitä kysymystä, jonka olemme ottaneet ratkaistavaksemme?[9]

– Sillä tavoin suoritettu tarkastus ja ratkaisu lienee kyllä asianmukainen, hän vastasi.

3. -- No, sanoin, -- koettakaamme siis esittää, millä tavoin parhainten

vallasta [eli aristokratiasta] saattaa sukeutua timokratia. Eiköhän yksinkertaisesti ole niin, että valtiojärjestyksen muutos aina saa alkunsa juuri siitä kansan osasta, jolla on hallitusvalta hallussaan, silloin nimittäin, kun tämän kansanosan omassa keskuudessa syntyy eripuraisuutta, vaan että jos tämä kansanosa on yksimielinen – olkoonpa, että se on hyvinkin vähälukuinen – valtiojärjestyksen mullistus on mahdoton?

– Kyllähän niin on.

– Kuinka siis, Glaukon, minä kysyin, – kuinka meidän valtiomme joutuu mullistuksen alaiseksi ja millä tavoin puolustusväkemme ja hallitusmiehemme tulevat joutumaan eripuraisuuteen toistensa kanssa ja omassa keskuudessaan? Vai tahdotko, että Homeroksen tavoin rukoilemme runottaria kertomaan meille "kuin tora tuiskattiin"[10] heihin, ja uskommeko että he, puhuessaan korkealentoisesti traagilliseen tyyliin, tarkoittavat täyttä totta, vaikka vain laskevat leikkiä ja kujeilevat kanssamme, niinkuin lasten kanssa leikitellään?

– Millä tavoin he sitten puhuvat?

– Suunnilleen tähän tapaan: kyllä näin rakennettua valtiota ei helposti järkytetä; mutta, koska kaikki syntynyt on häviämisen alaista, niin ei tällainenkaan valtiorakennus ole iäti pysyväinen, vaan se tulee hajoamaan.

Ja hajoaminen on tällainen: niin hyvin maasta versovissa kasveissa kuin maan päällä oleskelevissa eläimissäkin ilmenee sekä sielun että ruumiiden hedelmällisyys ja hedelmättömyys silloin, kun kullekin [olio-lajille] ympyrän kierto päättää kokonaisen kierroksen, joka lyhytikäisillä on lyhyt, pitkäikäisillä pitkä. Mutta niin viisaat kuin ne henkilöt ovatkin, jotka olette kasvattaneet valtion johtajiksi, he eivät silti tule laskelmalla ynnä havainnolla löytämään teidän sukukuntanne onnekkaan hedelmällisyyden ja sen hedelmättömyyden ajankohtia, vaan nämä jäävät heiltä vaarinottamatta, ja he tulevat joskus tuottamaan maailmaan lapsia ajankohdalla, jolloin se ei olisi saanut tapahtua. Jumalallisella sukukunnalla on kyllä kiertopiiri, jonka itseensä sulkee täydellinen luku, mutta inhimillisellä sukukunnalla kiertopiirin lukuna taas on ensimmäinen luku, jossa juuri ja neliökerronnat, saaden kolme dimensionia ja neljä rajaa – luku, joka on muodostunut sellaisista aineksista, jotka yhtäläistyttävät ja erikoistuttavat ja kasvavat ja kapenevat – ensimmäinen luku siis, jossa nuo kerronnat tekevät kaiken keskenään mitalliseksi ja verrannolliseksi. Näiden kerrontain pohjana oleva luku, jossa vallitsee suhde 3:4, synnyttää avioliitossa viisi-luvun kanssa, kolme kertaa korotettuna, kaksi "harmoniaa". Näistä toinen on kerrottu yhtä monta kertaa samansuuruisen luvun kanssa [se on siis neliö] ja tämä neliö on yhtä monta kertaa kerrottu sadalla. Toinen "harmonia" taas on kyllä toiseen suuntaan samanpituinen, mutta toiseen suuntaan pitkulainen [ollen siis suunnikas], muodostunut sadasta viisi-luvun ratsionaalisten halkaisijain neliöluvusta, siten että nämä halkaisijat ovat kukin vailla yhtä, ja irratsionaaliset vailla kahta, sekä sadasta kolme-luvun kuutiosta.[10a] Koko tämä geometrinen luku se hallitsee parempia ja huonompia syntymiä; ja kun teidän vartijanne eivät niitä tiedä, vaan naittavat morsiamet sulhoille ajattomaan aikaan, niin lapsista ei tule jaloluontoisia eikä onnellisia. Näistä vanhempien sukupolvien miehet kyllä hallitustoimiin asettavat vain parhaimmat. Mutta kun nämä ovat päässeet isiensä valta-asemaan, alkavat he, koska kuitenkin ovat ala-arvoiset, vartijoina ollessaan olla meistä välittämättä, antaen Muusain taiteille vähemmän arvoa kuin niille olisi annettava; ja sitten he tulevat olemaan välinpitämättömiä ruumiinharjoituksistakin. Siten lapsemme yhä enemmän vieraantuvat muusalaisesta sivistyksestä. Ja niiden joukosta asetetaan hallitusmiehiä, joilla ei juuri ole vartijoille kuuluvaa kykyä arvostella Hesiodoksen runoelmassa ja teidän keskuudessanne esiintyviä eri sukupolvia: kultaista, hopeista, vaskista ja rautaista. Ja kun hopeaan on sekoittuneena yhteen rautaa ja kultaan vaskea, tulee siitä sukeutumaan erilaisuutta ja yhteensoveltumatonta epäsuhtaisuutta, ja kun nämä ovat syntyneet, niin ne aina kaikkialla, missä vain ovat ilmaantuneet, synnyttävät sotaa ja vihamielisyyttä. Niinpä on sanottava, että aina "moist' on juurta"[11] sisällinen eripuraisuus kaikkialla, missä se milloinkin ilmestyy.

– Kylläpä tulemme, hän sanoi, – myöntämään, että he ovat vastanneet oikein.

– Niin, minä vastasin, – siitähän emme pääse, kun vastanneet ovat itse Muusat.

– No, hän kysyi, – mitähän Muusat tämän jälkeen sanovat?

– Kun eripuraisuutta oli syntynyt, vastasin, – pyrkivät toiset kaksi sukua, rautainen ja vaskinen, vetämään kansaa rahan ansaitsemiseen ynnä maan, talon, kullan ja hopean hankkimiseen, molemmat muut taas, kultainen ja hopeinen, vetivät, koska eivät olleet vaivaisia, vaan sieluiltaan täynnä synnynnäistä rikkautta, hyveen ja vanhan järjestyksen puoleen. He ryhtyivät väkivaltaan ja ponnistelivat toisiansa vastaan ja suostuivatpa lopulta jakamaan keskenään maan ja talot ja ottamaan ne yksityisomaisuudeksi ja orjuuttamaan ne, joita ennen olivat suojelleet vapaina ihmisinä, ystävinään ja elättäjinään, ja pitämään heitä perioikkien ja orjien asemassa ja itse huolehtimaan sekä sodasta että heidän vartioimisestaan.

– Kyllä tämä muutos, hän sanoi, – mielestäni tapahtuu juuri näistä syistä.

– No, kysyin, – eiköhän sellainen valtiojärjestys liene parhainten vallan ja harvainvallan keskivälillä?

– Juuri niin.

4. -- Tällä tavoin siis muutos tulee tapahtumaan; entä mimmoinen

olotila tulee siellä vallitsemaan muutoksen jälkeen? Vai onko selvää, että uusi järjestys tulee osaksi muodostumaan entisen, osaksi taas harvainvaltaisen järjestyksen kaltaiseksi, koska se on niiden keskivälillä, ja että siinä myöskin tulee olemaan jotakin sille itselleen ominaista?

– Niin juuri, hän vastasi.

– Eiköhän se esivallan kunnioittamisessa, esitaistelijaluokan pidättäytymisessä maanviljelys- ja ammattitöistä ja muusta rahanansaitsemistoiminnasta, yhteisten ateriain järjestämisessä ja voimistelun ja sotaisen harjoituksen harrastamisessa, – eiköhän se kaikissa näissä tule noudattamaan entistä järjestystä?

– Kyllä.

– Kun se taasen, sentähden, että ne viisaat miehet, joita sillä enää on, eivät ole eheäluontoiset ja lujat, vaan sekaluontoiset, ei tohdi päästää viisaita valtaan, ja kun se taipuu kiihkomielisten ja yksitahkoisempien puoleen, niiden, jotka ovat luodut enemmän sotaa kuin rauhaa varten, kun se edelleen pitää arvossa sotajuonia ja ovelia metkuja ja yhtä mittaa käy sotaa, – niin sellaiset piirteet kai parhaasta päästä ovat sille itselleen ominaisia?

– Niin on.

– Ja tulevatpa sellaiset ihmiset, sanoin, – olemaan rahanhimoisia, niinkuin harvainvaltaistenkin valtioiden kansalaiset, ja salassa antautumaan kiihkomielin kullan ja hopean palvontaan, heillä kun on aitat ja omat aarrekammiot, joihin voivat varojaan kätkeä, ja vieläpä tarkkaan suojattuja asuntoja, suorastaan omia hautomapesiään, joissa voivat tuhlata paljonkin naisille ja niille, joille vain haluavat.

– Ihan totta, hän sanoi.

– Kaiketi he myös tulevat olemaan itaria, koska panevat rahalle suurta arvoa, mutta eivät julkisesti voi sitä itselleen hankkia, ja auliisti kuluttamaan mielihalujensa tyydyttämiseen muiden omaisuutta ja poimiskelemaan nautintojaan varkain, poikasien tavoin livistäen isäänsä, lakia, pakoon; heitä ei näet ole kasvattanut vakuuttava puhe, vaan pakko, – johtuen siitä, että on halveksittu todellista Muusaa, sitä Muusaa, johon ovat yhtyneinä puhelu ja filosofia [eli viisaudenharrastus], ja sen sijaan kunnioitettu ruumimharjoitusta muka Muusain taidetta arvokkaampana.

– Kuvaatpa, Glaukon sanoi, – valtiojärjestystä, jossa on kauttaaltaan pahaa ja hyvää sekoittuneena.

– Sekaluontoinen se on, vastasin, – mutta ainoastaan yksi ominaisuus tulee siinä kaikista selvimmin näkyviin, nimittäin taistelunhimo ja kunnianhimo, perustuen kiihkomielisen sielunosan hallitsevaan asemaan.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Kaiketi siis, minä lausuin, – tämä valtiojärjestys on näin syntynyt ja tämänlaatuinen, – jos näet tyydytään valtion pohjapiirroksen esittämiseen eikä siitä laadita tarkkaan viimeisteltyä kuvaa; voidaan näet pohjapiirroksestakin riittävän selvästi havaita oikeamielisimmän ja väärämielisimmän miehen laatu. Jos taas tehtäisiin selko kaikista valtioista ja kaikista luonteenlaaduista mitään sivuuttamatta, niin siitäpä olisi työtä määrättömiin asti.

– Oikein puhuttu, hän sanoi.

5. -- No mikähän tämän valtiojärjestyksen mukainen mies on? Mitenkä hän

on ilmaantunut ja mimmoinen hän on?

– Minäpä arvelen, Adeimantos virkkoi, – hänen olevan jotensakin tämän Glaukonin kaltainen, ainakin kunnianhimon puolesta.

– Saattaa niin olla, minä vastasin, – mitä siihen kohtaan tulee; mutta näihin toisiin seikkoihin nähden hän ei minusta tunnu olevan Glaukonin kaltainen.

– Mimmoisia seikkoja tarkoitat?

– Hänen on, vastasin, – oltava itsehyväisempi ja jonkin verran kauempana Muusoista – mutta kuitenkin Muusoihin mieltynyt, ja hän on kyllä oleva harras kuuntelemaan, mutta hän ei saa millään ehdolla olla puhetaitoinen. Ja orjia kohtaan sellainen mies kaiketi on tuima, – hän ei näet heitä kerrassaan ylenkatso, niinkuin oikein sivistynyt mies tekee –; vapaita kohtaan hän on hyväsävyinen ja hallitusmiehille erittäin kuuliainen; hän rakastaa valtaa ja kunniaa, mutta ei katso itseään valtaan oikeutetuksi puhetaidon eikä minkään semmoisen nojalla, vaan sotaisten urotöiden ja yleensä sotaisten ansioiden vuoksi; ja hän rakastaa ruumiinharjoituksia ja metsästystä.

– Niin, hän vastasi, – tämä se on sellaisen valtion mukainen luonteenlaatu.

– No eiköhän myöskin ole niin, kysyin, – että sellainen mies kyllä nuorena saattaa halveksia rikkautta, mutta iän karttuessa mieltyy siihen yhä enemmän, sentähden, että hänessä on jokin määrä rahanhimoisen henkilön luonteenlaatua eikä hän ole ehdottoman eheäluontoinen hyveeseen nähden, hän kun on joutunut parasta vartijaansa vaille?

– Mikä se vartija on? Adeimantos kysyi.

– Muusalaiseen sivistykseen liittynyt järkiajattelu, vastasin; – se se yksin on sille, jossa sitä on, hyveen turvaajana kautta koko elämän.

– Mainiosti puhuttu, hän sanoi.

– Ja juuri sellainen timokraattinen nuorukainen on, hän kun on timokraattisen valtion kaltainen.

– Aivan niin.

– Ja sellaiseksi hän tulee, sanoin, – suunnilleen seuraavalla tavoin. Tapahtuu välistä, että nuorukaisella on kunnon isä, joka asuu huonosti hallitussa valtiossa ja vieroo kunnia-asemia, hallitusvirkoja ja käräjöintiä ynnä kaikkea sellaista puuhailua ja suostuu olemaan alakynnessä, kunhan vain saa olla harmillisista asioista erillään.

– No niin, Adeimantos tokaisi, – millä tavoin siitä nuorukaisesta tulee timokraatti?

– Kun hän ensiksikin, sanoin, – kuulee äitiänsä, joka on harmissaan, siksi ettei hänen puolisonsa ole valtion hallitsevia miehiä, ja joka siitä syystä joutuu alemmuuteen muiden vaimojen kesken ja lisäksi vielä näkee, ettei mies suuriakaan välitä varojen hankkimisesta eikä huoli riidellä ja syytää soimauksia, ei yksityisasioissa tuomioistuinten edessä, eikä julkisissa kokouksissa, vaan ottaa kaiken sellaisen kevyeltä kannalta; ja kun hän [nim. äiti] huomaa miehen aina kohdistavan ajatuksensa omaan itseensä, suoden vaimolleen yhtä vähän kunnioitusta kuin halveksintaakaan, – niin, kun nuorukainen kuulee äitinsä olevan kaikesta tästä harmistuneena ja sanovan isän epämiehekkääksi ja kerrassaan veltoksi, ja kaikkea muuta, jommoista naisten on tapa veisata sellaisista vastuksista – –

– Niin, Adeimantos virkkoi, – kylläpä heillä on valitusvirsiä, monilukuisia ja heidän itsensä kaltaisia!

– No tiedäthän, sanoin, – että välistä sellaisten miesten orjatkin, vieläpä sellaisetkin, jotka tuntuvat olevan hyvänsuopia, salaa puhuvat heidän pojilleen samaan suuntaan, vieläpä että he, jos ovat havainneet jonkun joko olevan isälle velkaa taikka muuten polkevan hänen oikeuttaan ja ettei hän ryhdy toimenpiteisiin tuota henkilöä vastaan, kehoittavat poikaa rankaisemaan kaikkia sellaisia, kunhan on varttunut mieheksi, ja olemaan isää miehekkäämpi. Ja kun hän menee ulos, saa hän kuulla ja nähdä muuta samanlaista: että kaupungissa niitä, jotka tyytyvät hoitamaan omia asioitaan, sanotaan yksinkertaisiksi ja ettei heitä pidetä suuressakaan arvossa, mutta että sellaisia ihmisiä, jotka puuhaavat asioissa, mitkä eivät heille kuulu, kunnioitetaan ja ylistetään. Silloin tietenkin käy niin, että, kun nuorukainen kuulee ja näkee kaiken sellaisen ja toiselta puolen taas kuulee isänsä sanat ja läheltä näkee hänen elämänharrastuksensa muiden ihmisten harrastusten rinnalla, kumpainenkin elämänlaatu pyrkii vetämään häntä puoleensa: isä kastelee ja kasvattelee hänen sielunsa järkiosaa, muut taas sen himokasta ja kiihkomielistä osaa. Ja koska hän synnynnäiseltä luonnonlaadultaan ei ole mikään paha mies, mutta on ollut noiden muiden huonossa seurassa, niin hän kumpaistenkin tempomana joutuu niiden keskivälille ja luovuttaa sielunsa hallitusvallan keskimmäiselle sielunosalle, taistelunhaluiselle ja kiihkomieliselle, ja hänestä tulee kopea ja kunnianhimoinen mies.

– Mielestäni olet, hän sanoi, – tyystin tehnyt selkoa sen miehen kehityskulusta.

– Olemme siis, minä sanoin, – selvillä toisesta valtiojärjestyksestä ja samaten toisesta miestyypistä.

– Niin olemme, hän vastasi.

6. -- Emmeköhän tämän jälkeen -- käyttääkseni Aiskhyloksen sanoja, --

ryhdy esittämään "toista toisen kaupungin kohdalle asetettua miestä",[12] taikka mieluummin, suunnitelmamme mukaan, ensin sitä toista kaupunkia?

– Niin tietenkin, hän vastasi.

– Se valtiojärjestys, joka tulee äsken kuvaamamme jälkeen, on kaiketi, niin minä luulen, oligarkia [eli harvainvalta].

– Mimmoista valtiojärjestystä, hän kysyi, – harvainvallalla tarkoitat?

– Sitä, vastasin, – joka perustuu varallisuusasteisiin, – valtiojärjestystä, jossa valta on rikkailla, mutta köyhällä ei ole vallassa mitään osallisuutta.

– Ymmärrän, hän sanoi.

– Eiköhän nyt ensiksi ole tehtävä selkoa siitä, mitenkä valtio timarkiasta muuttuu oligarkiaksi?

– Kyllä.

– Onhan oikeastaan, sanoin, – sokeallekin ilmeistä, millä tavoin tuo muutos tapahtuu.

– Nimittäin millä tavoin?

– Äskeisen valtiojärjestyksen viepi häviöön tuo kullalla täytetty raha-aitta, joka kullakin on. Ensiksi he näet keksivät itselleen kulunkeja ja vääntelevät lakejaan siihen suuntaan eivätkä niitä tottele, – eivät itse eivätkä heidän naisensakaan.

– Niin taitaa käydä, hän vastasi.

– Ja sitten luullakseni käy niin, että, kun he näkevät toinen toisensa ja ryhtyvät kilpailuun, he saavat enimmät joukostaan samanlaisiksi.

– Niin taitaa käydä.

– Ja siitä lähtien he menevät, sanoin, – yhä edemmäksi rahanhaalimisessa ja antavat hyveelle sitä vähemmän arvoa, kuta suuremmassa arvossa he pitävät rahaa. Vai eikö hyve eroa rikkaudesta siinä määrin, että, kun kumpikin on ikäänkuin vaakakupissa, toinen aina painuu alas kun toinen nousee?

– Kyllä niin on, hän vastasi.

– Siis kun rikkautta ja rikkaita valtiossa pidetään arvossa, annetaan hyveelle ynnä kunnollisille ihmisille vähemmän arvoa.

– Se on selvää.

– Ja sitä, mitä kulloinkin pidetään arvossa, sitä tietenkin harrastetaan, mutta sitä, mitä halveksitaan, lyödään laimin.

– Niin on.

– Sen sijaan siis, että olivat taistelunhaluisia ja kunnianhimoisia miehiä, on heistä lopulta tullut rahanhankinnan harrastajia ja rahan rakastajia, ja rikasta he ylistävät ja ihailevat ja hänet ylentävät valta-asemaan, mutta köyhää halveksivat.

– Aivan niin.

– Ja kaiketi he siis sitten lailla säätävät harvainvaltaisen valtiolaitoksen rajamääräyksen: he näet määräävät varallisuusasteikon, korkeamman, missä harvainvalta on jyrkempi, alemman, missä se on vähemmän jyrkkä, ja julistavat, että se, jonka varallisuus ei nouse säädettyyn määrään, ei pääse hallitusvaltaan osalliseksi. Ja tämän he ajavat läpi väkipakolla, asevoimin – jolleivät, ennenkuin on siihen jouduttu, ole peloittelemalla panneet tätä tämänlaatuista valtiojärjestystä toimeen. Eikö ole niin?

– Juuri niin.

– Tämä se siis, lyhyesti sanoen, on harvainvallan perustamistapa.

– Niin, hän myönsi; – mutta mimmoinen tämä valtiojärjestys on laatuaan? Ja mimmoisia ne viat ovat, joiden äsken sanoimme sitä haittaavan?

7. -- Ensimmäinen vika, sanoin, -- on juuri itse rajamääräyksen

laadussa. Ajattelehan, jos joku asettaisi laivanohjaajat sillä tavoin, varallisuusasteen nojalla, mutta ei antaisi sitä tointa köyhälle, vaikka tämä olisikin ohjaamiseen kykenevämpi!

– Kylläpä uskon, hän vastasi, – että laivakulku heiltä luonnistuisi kurjasti!

– No eiköhän käy samalla lailla myöskin, kun hallittavana on mikä muu tahansa?

– Kyllä minun ymmärtääkseni.

– Entä onko valtio poikkeuksena? minä kysyin, – vai käykö valtionkin samalla tavoin?

– Kyllä, mitä suurimmassa määrin, hän vastasi; – sillä onhan sen hallitseminen vaikein ja tärkein.

– Siinä siis lienee yksi harvainvaltaa haittaava vika, ja se erittäin suuri.

– Näkyy olevan.

– Entä seuraava vika? Onkohan se vähäisempi?

– Mitä vikaa tarkoitat?

– Sitä, ettei sellainen valtio ole yhtenäinen valtio, vaan että siinä pakostakin on kaksi valtiota, toinen köyhien, toinen rikkaitten; ja nämä asuvat samassa paikassa ja ovat alati väijyksissä toisiansa vastaan.

– Totta Zeus, hän sanoi, – eipä se vika ole edellistä vähäisempi.

– Mutta eipä tämäkään seikka ole edullinen, se nimittäin, että heidän kaiketi on mahdotonta käydä mitään sotaa; jos he aseistavat kansan suuren enemmistön ja käyttävät sitä sodassa, täytyy heidän pelätä sitä enemmän kuin vihollisia; jos taas eivät sitä käytä, niin käy itse taistelussa näkyviin, että toden totta ovat "harvainvaltaisia" [s.o. vain harvojen käskijöitä]; ja lisäksi tulee, ettei heidän tee mieli suorittaa sotaveroja, he kun ovat rahan rakastajia.

– Ei se edullista ole.

– Entä edelleen: onko mielestäsi se menettely oikea, jota taannoin moitimme, se nimittäin, että sellaisessa valtiossa samat henkilöt hääräilevät useissa eri toimissa, harjoittaen yht'aikaa maanviljelystä ja rahanansaitsemista ja sotaa?

– Ei mitenkään.

– No harkitsepas edelleen, eiköhän tämä valtiojärjestys ole ensimmäinen, joka joutuu seuraavalle epäkohdalle alttiiksi – epäkohdalle, joka on kaikista näistä pahoista seikoista pahin.

– Mikä se epäkohta on?

– Se on siinä, että toinen saattaa myydä pois kaiken omaisuutensa ja toinen taas ostaa sen, ja että edellinen myytyään omaisuutensa voi asua valtiossa, vaikk'ei ole mikään siihen kuuluva jäsen, ei rahanansaitsija [eli liikemies] eikä käsityöläinen, ei ratsumies eikä täysiaseinen jalkasoturi, vaan sellainen, jota sanotaan köyhäksi ja varattomaksi.[13]

– Niin, hän sanoi, – kyllä se on ensimmäinen valtiojärjestys, joka joutuu sille epäkohdalle alttiiksi; ei semmoista epäkohtaa oligarkioissa ainakaan ehkäistä; eiväthän niissä muuten toiset olisi ylenmäärin rikkaita ja toiset rutiköyhiä.

– Olet oikeassa; mutta harkitsehan tätä kysymystä: silloin kun sellainen mies oli rikas ja tuhlaili varojansa, oliko valtiolla hänestä silloin sen enempää hyötyä äskenmainittuihin toimiin nähden? Vai oliko niin, että hän kyllä näytti kuuluvan vallanpitäjiin, mutta todellisuudessa ei ollut valtion hallitsija eikä sen palvelija, vaan ainoastaan niiden varojen kuluttaja, joita hänellä oli?

– Niinpä oli, hän vastasi; – mies näytti olevan jotakin muuta, mutta ei ollutkaan kuin pelkkä kuluttaja.

– Voimmekohan siis, kysyin, – sanoa, että niinkuin kennoon syntyy kuhnuri, parven vaurioksi, samoin sellainen mieskin on kodissaan kuhnuri ja valtiolle vaurioksi?

– Aivan niin, Sokrates, hän vastasi.

– No Adeimantos, eikö jumala ole luonut kaikkia noita siivekkäitä kuhnureja odattomiksi mutta taas, mitä näihin jalan kulkeviin kuhnureihin tulee, tehnyt toisia niistä odattomiksi, vaan varustanut toisia peloittavilla odilla? Ja eivätkö odattomien joukkoa ole ne, jotka lopulta vanhuuden päivinä ovat kerjäläisiä, odilla varustettujen joukkoa taas kaikki, joita sanotaan pahantekijöiksi?

– Kerrassaan totta, hän vastasi.

– Onhan näin ollen selvää, minä sanoin, – että jos jossakin valtiossa näet kerjäläisiä, niin sillä paikkakunnalla jossakin piilee varkaita ja kukkaronnäpistelijöitä ja pyhäkköjen ryöstäjiä ja muita, joilla on virkana kaikenlaiset senlaatuiset konnantyöt.

– Se on selvää, hän vastasi.

– No kuinkas onkaan? Etkö harvainvaltaisissa yhteiskunnissa näe kerjäläisiä?

– Vähäpä puuttuu, hän sanoi, – etteivät niitä ole kaikki muut paitsi hallitusmiehet.

– Eikö meidän siis, minä kysyin, – ole uskottava, että niissä valtioissa myöskin on lukuisia odilla varustettuja pahantekijöitä, joita viranomaiset visusti koettavat pitää väkisin aisoissa?

– Se kai on meidän uskottava, hän vastasi.

– Emmekö näin ollen tule vakuuttamaan, että syy, minkä tähden niihin syntyy sellaisia ihmisiä, on sivistyksen puutteessa ja kehnossa kasvatuksessa ja huonossa valtion järjestyksessä?

– Kyllä.

– Sellainen siis harvainvaltaisesti hallittu valtio on, ja niin paljon siinä on epäkohtia – vieläpä luultavasti useampiakin.

– Taitaa melkein olla niin, hän vastasi.

– Tämäkin valtiojärjestys, sanoin, – olkoon nyt meidän puoleltamme loppuun käsitelty, se nimittäin, jota sanotaan oligarkiaksi [eli harvainvallaksi] ja jossa hallitusvalta perustuu varallisuusasteisiin; tarkastakaamme sen jälkeen tämän valtiojärjestyksen mukaista miestä, mitenkä hän siksi tulee ja mimmoinen hän siksi tultuaan on.

– Aivan niin, hän sanoi.

8. -- Eiköhän hänen muuttumisensa tuosta taannoisesta timokraattisesta

miehestä oligarkkiseksi mieheksi tapahdu parhaasta päästä tällä tavoin?[14]

– Millä?

– Kun hän, ollen timokraattisen miehen poika, alussa kyllä noudattaa isänsä esimerkkiä ja seuraa hänen jälkiään, mutta sitten näkee hänen äkkiä, ikäänkuin törmäisi karille, joutuvan haaksirikkoon valtiota vastaan ja hukkaavan sekä tavaransa että oman itsensäkin, ja sitten jouduttuaan tuomioistuimen eteen, sykofanttien [ammatti-ilmiantajain] panettelemana joko menettävän henkensä tai joutuvan maanpakoon tai menettävän kansalaisoikeutensa ja kaiken omaisuutensa –

– Sehän on kyllä luultavaa, hän huomautti.

– Niin, kun hän, hyvä ystävä, näkee tämän ja saa sitä kokea ja menettää omaisuutensa, niin hän luullakseni pelästyksissään heti syöksee kunniantunnon ja tuon mainitsemamme intomielen nurin niskoin alas sielunsa valtaistuimelta ja kääntyy rahanhankkimiseen ja koettaa itarasti ja pikkumaisesti säästämällä ja raatamalla koota itselleen varoja. Etkö luule, että sellainen mies silloin nostaa tuolle valtaistuimelle himokkaan ja rahanahneen sielunaineksen ja tekee siitä sielunsa suurkuninkaan, koristaen tätä tiaaroilla ja kaulakäädyillä ja käyrämiekoilla?

– Luulen kyllä, hän vastasi.

– Ja pantuaan järjellisen ja intomielisen sielunaineksen istumaan maahan tämän kuninkaan kummallekin puolelle, hänen jalkojensa juureen ja tehtyään niistä orjia hän ei salli edellisen miettiä eikä pitää silmällä mitään muuta kuin millä keinoin hän saa varansa kasvamaan pienemmistä suuremmiksi, eikä taas jälkimmäisen ihaella ja kunnioittaa mitään muuta kuin rikkautta ja rikkaita ihmisiä eikä suunnata kunnianhimoansa niin mihinkään muuhun kuin varojen hankkimiseen ja siihen, mikä mahdollisesti saattaa tähän johtaa.

– Ei millään muulla tavoin, hän sanoi, – muutos kunnianhaluisesta nuorukaisesta rahanhimoiseksi tapahdu niin rutosti eikä ole niin valtava.

– Ja eikö rahanhimoinen nuorukainen ole oligarkian mukainen? kysyin.

– Ainakin hän on muuttunut sellaisesta miehestä, joka on sen valtiojärjestyksen tapainen, josta oligarkia kehittyi. –

– Tarkastakaamme siis, lieneekö hän oligarkian kaltainen.

– Tehdään niin.

9. -- Eikö hän siis liene sen kaltainen ensiksikin siinä, että hän

pitää rahaa suuremmassa arvossa kuin mitään muuta?

– Kuinkas muuten?

– Ja kaiketi siinä, että hän on kitsas ja työteliäs ja tyydyttää ainoastaan välttämättömät halunsa, mutta ei suvaitse muita menoja, vaan tukehduttaa muut halunsa turhanpäiväisinä.

– Aivan niin.

– Ja hän on siivoton ihminen, sanoin, – ja haalii tuloja vaikka mistä, ollen aittoihin kerääjä, jommoisia ihmisten suuri joukko ylistääkin. Vai eikö juuri tämä mies liene sellaisen valtiojärjestyksen mukainen?

– Niin ainakin minusta näyttää, hän vastasi; – antaahan hän samoin kuin sellainen valtiokin rahalle suurimman arvon.

– Niin, sillä luullakseni sellainen mies, sanoin, – ei ole sivistyksen harrastaja.

– Tuskinpa vain, hän sanoi; – eihän hän silloin olisi pannut sokeaa [nim. rikkauden jumalaa] koorinsa johtajaksi eikä pitäisi häntä suurimmassa kunniassa.

– Hyvä! sanoin. – Mutta harkitsehan tätä seikkaa: eikö meidän ole sanottava, että hänessä [oikean] sivistyksen puutteen vuoksi kehittyy kuhnurin mielitekoja, osaksi köyhäläisen-, osaksi pahantekijän-omaisia, – mielitekoja, joita hänen muut pyrkimyksensä väkisin pitävät aisoissa?

– Kyllä, hän vastasi.

– No tiedätkö, sanoin, – mihin sinun on suunnattava katseesi havaitaksesi heidän konnuuksiansa?

– Mihin? hän kysyi.

– Siihen tapaan, mitenkä he hoitavat orpojen holhousta ja muuta sellaista tehtävää, mikä joutuu heidän suoritettavakseen, niin että saavat runsasta tilaisuutta harjoittaa vääryyttä.

– Se on totta.

– Eikö siis siten käy selväksi, että tämä mies muissa asiatoimissaan, joissa hänellä on hyvä maine, koska hän niissä näyttää rehelliseltä, hillitsee muut hänessä piilevät pahat himot säädyllisesti pakottamalla itsensä, ei taivuttamalla näitä himoja sen nojalla, että ne ovat väärässä eikä tyynnyttämällä niitä järkiperusteluin, vaan väkipakolla ja pelolla, hän kun vapisee muun omaisuutensa puolesta?

– Niin, hän vastasi, – se on ihan selvää.

– Ja hyvä ystävä, sanoin, – kun heidän on kulutettava muiden varoja, tulet, totta Zeus, huomaamaan heissä piilevät kuhnurinomaiset himot.

– No ihan varmaan, hän sanoi.

– Sellainen mies on kai siis ristiriidassa omassa itsessään, eikä yhtenäinen, vaan kaksinainen olija, mutta enimmäkseen kai hänen paremmat halunsa ovat huonompia voimakkaammat.

– Niin on.

– Sentähden, niin luulen, sellainen ihminen saattaa olla näköjään säädyllisempi kuin moni muu, mutta tosi hyve, joka asuu sielussa, kun tämä on yksimielinen itsensä kanssa ja sopusointuun viritetty, – se hyve kaikonnee hänestä kauas. –

– Olen samaa mieltä.

– Ja onpa saita ihminen valtiossa huono kilvoittelija, kun henkilökohtaisesti on kilpailtava joko jostakin kilpavoitosta tai jostakin muusta jalosta kunniasta; hän ei näet halua uhrata rahoja jalon maineen ja sitä tuottavien kilvoittelujen vuoksi, sillä hän ei tohdi herättää hereille sellaisia halujansa, jotka vaativat menoja, eikä kutsua niitä yhtymään taistoon ja voiton tavoitteluun, vaan harvainvaltaista tapaa noudattaen hän käyttää sotiessaan vain vähäistä osaa voimiansa ja tulee enimmäkseen voitetuksi – mutta pysyy rikkaana.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Onko meillä siis enää, kysyin, – mitään epäilystä siitä, vastaako ahne ja rahanhankkimiseen antautunut ihminen samankaltaisuuden nojalla harvainvaltaisesti hallittua valtiota?

– Ei vähintäkään, hän vastasi.

10. -- Tämän jälkeen on kaiketi tarkastettava demokratiaa

[kansanvaltaa] ja katsottava ensiksi, millä tavoin se saa alkunsa, ja toiseksi, mimmoinen se laadultaan on, kun se kerran on syntynyt, jotta taas, kun olemme tulleet tuntemaan mimmoinen vastaavanlaatuinen mies on, ottaisimme hänet ratkaisevan arvostelun alaiseksi.

– Sitä tietä kulkiessamme olisimme kyllä johdonmukaisia oman itsemme kanssa.

– Eiköhän siis, kysyin, – oligarkian muuttuminen demokratiaksi johdu siitä, ettei koskaan saada pyrkimysten päämääränä olevaa hyvää kylliksi, päämääränä kun on se, että täytyy tulla niin rikkaaksi kuin mahdollista, ja eikö se muutos siis tapahdu suunnilleen tällä tavoin?

– Millä tavoin?

– Koska hallitsevien valta oligarkiassa perustuu runsaan varallisuuden omistamiseen, niin heidän ei tee mieli lailla estää niitä nuoria, jotka saattavat olla hurjastelijoita, tuhlaamasta ja hävittämästä varojansa, jotta itse voisivat ostaa sellaisten nuorten miesten omaisuuden ja saada sen haltuunsa antamalla heille lainoja sitä vasten ja siten vielä lisätä omaa rikkauttaan ja arvoaan.

– Ennen kaikkea juuri siihen pyrkivät.

– Eiköhän valtiossa jo käy selvästi näkyviin, että sen kansalaisten kesken on mahdotonta yht'aikaa kunnioittaa rikkautta ja omistaa tyydyttävää siveellistä malttia, vaan että on pakko laiminlyödä jompikumpi?

– Se on sangen selvää, hän sanoi.

– Näin ollen tapahtuu oligarkioissa välistä, että jalonpuoleisia ihmisiä saadaan köyhtymään, siten ettei välitetä siitä, että he viettävät kuritonta elämää, vaan sallitaan heidän vapaasti siihen antautua.

– Aivan niin.

– Nämä istuvat sitten valtiossa – niin arvelen – tutkaimilla varustettuina ja täysissä aseissa, toiset velkaantuneina, toiset kansalaisoikeutensa menettäneinä, kolmannet sekä velkaantuneina että oikeudettomina, vihaten niitä, jotka ovat hankkineet itselleen heidän varansa ja punovat juonia heitä ja muita vastaan, himoiten vallankumousta.

– Niin on.

– Nuo rahamiehet taas katsovat alaspäin eivätkä ole näitä ihmisiä näkevinäänkään, mutta sille, joka jäljelläolevien nuorten joukossa kulloinkin on taipuisa, sille he tuottavat vamman, työntämällä häneen rahaa, ja korjaavat haltuunsa korot, taattoansa monin verroin suuremmat sikiöt, ja saavat siten aikaan sen, että kuhnuri- ja köyhäläisaines siinä valtiossa kasvaa lukuisaksi.

– Kylläpä saavat sen lukuisaksi, hän sanoi.

– Eikä heidän, sanoin, – tee mieli sammuttaa tätä tällaista turmaa, kun se leimahtaa liekkiin, yhtä vähän äsken mainitsemallamme tavoin, estämällä kansalaisia käyttämästä omaisuuttaan oman mielensä mukaan, kuin seuraavallakaan tavalla, jolloin sellaisesta tehtäisiin loppu toisen lain avulla.

– Mikä se laki on?

– Laki, joka on toisella sijalla edellämainitun jälkeen ja joka pakottaa kansalaiset huolehtimaan kunnollisuudesta. Jos näet laki säätää, että enimmät vapaaehtoiset asiasopimukset on tehtävä oman vahingon uhalla, niin siinä valtiossa ei keinoteltane niin julkeasti, ja siinä kai tapahtuu vähemmän sellaisia vaurioita, joista oli puhetta.

– Niin, paljoa vähemmän, hän sanoi.

– Tätä nykyähän, sanoin, – vallanpitäjät kaikista tällaisista syistä saattavat valtiossa hallittavia sellaiseen tilaan; mutta eivätkö toiselta puolen tee itsestään ja omasta nuoresta väestään hekumoitsijoita, niin hyvin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ponnistuksiin haluttomia, kykenemättömiä pitämään puoliansa nautintoja ja tuskia vastaan, laiskoja vetelehtijöitä?

– Kuinkas muuten?

– Ja eivätkö tee itsestään olioita, jotka eivät välitä mistään muusta kuin rahan hankinnasta eivätkä huolehdi kunnollisuudesta sen enempää kuin nuo köyhätkään.

– Eipä ei.

– Kun siis vallanpitäjät ja vallanalaiset, sellaisessa tilassa ollen, joutuvat yhteen, joko matkoilla tai muissa yhtymistilaisuuksissa, juhla- tai sotaretkillä, laivakumppaneina tai sotilastovereina, taikkapa kun itse vaaran hetkinä katselevat toisiansa eivätkä rikkaat siinä mitenkään voi halveksia köyhiä, vaan useinkin jänterä, päivettynyt köyhä mies, taistelussa asetettuna varjossa eläneen pohatan viereen, jolla on runsaasti tarpeettomia lihoja, näkee hänen hengästyneenä ja avuttomana, niin luuletko, ettei hän ajattele, että nuo sellaiset ovat rikkaat, siksi että he itse [nim. köyhät] ovat pelkureita, ja etteivät he, kun kohtaavat toisiansa omassa piirissään, ilmoita toinen toiselleen: miehet ovat vallassamme, sillä nehän eivät ole minkään arvoiset?

– Kyllä minä tiedän, hän sanoi, – että tekevät niin.

– Eikö ole niin, että samoin kuin raihnas ruumis sairastaakseen tarvitsee vain vähäistä sysäystä ulkoapäin, vieläpä välistä ilman mitään ulkoapäin tulevaa aihetta on sisäisesti rikkoutuneena, samoin myöskin valtio, joka on samankaltaisessa tilassa, vähäisestä syystä, kun joko toiset kutsuvat avukseen liittolaisia oligarkkisesti hallitusta valtiosta tai toiset demokraattisesti hallitusta, sairastaa ja käy sotaa omaa itseänsä vastaan, vieläpä välistä metelöitsee ilman ulkoa saatua aihettakin?

– Ihan varmasti.

– Demokratia siis, ymmärtääkseni, syntyy silloin, kun köyhät pääsevät voittoon ja surmaavat osan vastapuolueesta ja osan ajavat maanpakoon, ja muille kansalaisille jakavat valtiolliset oikeudet tasan; ja virat täytetään siinä parhaasta päästä arvan nojalla.[15]

– Niin, hän sanoi, – sillä tavoin perustetaan kansanvalta, joko se sitten saadaan aikaan asevoimalla taikka siten, että toiset pelosta väistyvät.

11. -- Millaisiksi siis, kysyin, -- millaisiksi heidän olonsa

muodostuvat? Ja minkäluontoinen tällainen valtiojärjestys on? Sillä selväähän on, että vastaavanlaatuinen mies havaitaan demokraattiseksi mieheksi.

– Se on selvää, hän vastasi.

– Eivätkö ensiksikin ole vapaat, ja heidän valtionsa täpö täynnä teon ja sanan vapautta, ja eikö siinä kunkin ole lupa tehdä mitä haluaa?

– Niin kyllä sanotaan, hän vastasi.

– Ja missä on vapaa lupa, siellä ilmeisesti jokainen voi järjestää oman elämänsä sellaiseksi kuin häntä miellyttää.

– Se on selvää.

– Siinä valtiossa, jos missään, esiintynee, niin arvelen, siis ihmisiä kaikkia eri lajeja.

– Kuinkas muuten? hän sanoi.

– Saattaapa näyttää siltä, sanoin, – kuin tämä valtiojärjestys olisi kauniimpi kuin mikään muu; niinkuin kirjava, kaikista väreistä loistava vaippa, niin tämä valtiokin, joka on kirjavanaan kaikkia eri luonteen- ja elämänlaatuja, näyttänee kauniimmalta. Ja kaiketi, sanoin, – moni saattaa, niinkuin lapset ja naiset kirjavia kudoksia katsellessaan, päättää, että tämä valtiojärjestyskin on kaikista kaunein.

– Niin juuri, hän sanoi.

– Ja sopiipa, veikkonen, sanoin, – siitä etsiä valtiojärjestystä!

– Mitenkä niin?

– Siksi että siinä, tuon täydellisen vapauden vuoksi, on tarjona kaikki valtiojärjestyslajit, niin että sen, joka aikoo perustaa valtiota, jossa hommassa me juuri olimme, tulee mennä kansanvaltaiseen valtioon ja, ikäänkuin olisi tullut valtiojärjestyspuotiin, valita sieltä se, joka on hänelle mieleen, ja, kun on tehnyt vaalinsa, perustaa sen mukaan valtionsa.

– Niin, hän vastasi; – ei häneltä ainakaan taida puuttua esikuvia.

– Kun sellaisessa valtiossa, sanoin, – ei ole mitään pakkoa hoitaa hallitustointa, ei edes vaikka sinulla olisi siihen kykyä, eikä myöskään hallitusta totella, jollei sinua haluta, ei lähteä sotaan, kun ollaan sodassa, eikä pitää rauhaa, kun muilla on rauha, jollet sitä halua, ja kun toiselta puolen, jos joku laki kieltää sinulta hallitus- tai tuomarintoimen, ei mikään estä sinua siitä huolimatta hoitamasta sekä hallitusvirkaa että tuomarin tointa, jos se juolahtaa sinulle mieleen, – niin eikö sellainen olo ole ihana ja suloinen – siksi hetkeksi?

– Niin kai, hän vastasi; – siksi hetkeksi.

– Entä edelleen: eikö eräiden tuomittujen hyväsävyisyys ole loistava? Vai etkö ole nähnyt, mitenkä sellaisessa valtiossa ihmiset, jotka ovat joko kuolemaan tai maanpakoon tuomitut, sittenkin jäävät sinne ja liikkuvat siellä vapaasti, ja mitenkä sellainen mies kenenkään välittämättä tai näkemättä kulkee kaikkialle ikäänkuin henkiolento?

– Olenpa nähnyt monenkin sellaisen, hän vastasi.

– Siinä valtiossa vallitsee myöntyväisyys, eikä siinä ole vähintäkään turhantarkkuutta, vaan se halveksii sitä oppia, jonka me valtiotamme perustaessamme juhlallisesti lausuimme ilmi, nimittäin, että jollei joku ole synnynnäisiltä lahjoiltaan ihan tavattoman etevä, hänestä ei taida koskaan tulla kunnollista miestä, ellei hän jo lapsena leikkiessään liiku kauniiden ja jalojen asiain piirissä ja harrasta kaikkea sellaista; tätä kaikkea se korskeasti tallaa jalkojensa alle eikä ollenkaan välitä siitä, mimmoisissa harrastuksissa joku on elänyt, kun hän ryhtyy valtion asiain hoitoon, vaan pitää häntä arvossa, jos hän vain vakuuttaa olevansa joukon ystävä.

– Niin, hän sanoi; – onpa se kovin jalomielinen!

– Näitä hyviä puolia, sanoin, – ja muita niiden kaltaisia, kansanvallalla siis kai on, ja taitaapa se, kuten näyttää, olla miellyttävä, hallitusvallasta vapaa ja monivivahteinen valtiojärjestys, joka jakelee jonkinmoista yhdenvertaisuutta tasan yhdenvertaisille ja erivertaisille.

– Niin, hän vastasi; – se, jota sanot, on hyvinkin tunnettua.

12. -- No harkitsehan nyt, sanoin, -- mimmoinen vastaavanlainen yksilö

on. Vai onko, samalla tavoin kuin valtiota tarkastaessamme menettelimme, ensin tutkittava mitenkä hän syntyy?

– Kyllä, hän vastasi.

– Eiköhän tällä tavoin? Tuolla itaralla ja oligarkkilaismielisellä miehellä saattaa, niin luulen, olla poika, jonka isä on kasvattanut omiin tapoihinsa.

– Miks'ei?

– Tämä poikakin hillitsee väkisin mielihalujaan, niitä nimittäin, jotka tähtäävät tuhlaukseen, mutta eivät rahanhankkimiseen; nämä mielihalut ovat niitä, jota sanotaan tarpeettomiksi.

– Se on selvää, hän sanoi.

– Haluatko siis, minä kysyin, – jottei keskustelumme hapuilisi pimeässä, että ensin määräämme, mitkä mielihalut ovat välttämättömät, mitkä tarpeettomat?

– Kyllä, hän vastasi.

– Eiköhän syystä voida sanoa välttämättömiksi niitä, joita emme pysty torjumaan, ja samoin niitä, joiden noudattaminen on meille hyödyksi? Sillä luonnonpakostahan näitä molempia lajeja tavoittelemme. Vai eikö ole niin?

– Kyllä varmasti.

– Teemme siis oikein sovittaessamme niihin tämän sanan "välttämätön"?

– Teemme siinä oikein.

– Entä edelleen: jos sanomme tarpeettomiksi kaikki ne mielihalut, jotka ihminen voi torjua, jos hän nuoruudestaan asti on siihen pyrkinyt, ja jotka lisäksi eivät tuota sille, jossa niitä on, mitään hyvää, vieläpä osaksi päinvastoin tuottavat pahaa, niin emmekö siinä puhu oikein?

– Kyllä.

– Valitsemmeko siis esimerkin kumpaistakin lajia, semmoisina kuin ne ovat, saadaksemme yleisen käsityksen molemmista.

– Niin tulee tehdä.

– No eiköhän siis halu syödä terveyden ja hyvinvoinnin rajoissa, ja niinhyvin varsinaisen ruoan kuin särpimen halu lienee välttämätön?

– Kyllä minun mielestäni.

– Ruoan halu on kai välttämätön kumpaiseltakin kannalta katsoen: toiselta puolen se on hyödyllinen, ja toiselta puolen siitä riippuu, loppuuko elämä.

– Niin on.

– Mutta särpimen halu ainoastaan, jos se on joksikin hyödyksi hyvinvoinnille.

– Aivan oikein.

– Entä edelleen: kun halu menee yli näiden rajojen ja kohdistuu toisenlaisiin ruokiin kuin näihin ja on turmiollinen niin hyvin ruumiille kuin sielun ajatustoiminnalle ja itsehillinnälle, on kai oikein sanoa sitä tarpeettomaksi?

– Kerrassaan oikein.

– Emmekö myöskin voi sanoa, että nämä halut ovat tuhlaavaisia mutta edelliset rahoja tuottavia, koska ne ovat työlle edullisia?

– Kuinkas muuten?

– Entä kuinkas onkaan? Sovitammeko tämän myöskin lemmennautintoihin ja muihin?

– Kyllä.

– Emmeköhän sillä, jonka äsken sanoimme kuhnuriksi, tarkoittaneet henkilöä, joka on täynnä tällaisia nautintoja ja himoja ja tarpeettomien mielihalujen vallan alainen, mutta välttämättömien halujen hallitsemalla taas ahnetta ja oligarkkismielistä?

– Kuinkas muuten?

13. -- Ryhtykäämme siis jälleen kuvailemaan,[16] millä tavoin

harvainvaltalaisesta miehestä sukeutuu kansanvaltalainen. Tämä näyttää minusta enimmäkseen tapahtuvan seuraavalla tavoin.

– Mitenkä?

– Kun nuorukainen, joka on kasvatettu sillä tavoin kuin äsken sanoimme, kitsastellen ja ilman tosisivistystä, saa maistaa kuhnurien hunajaa ja joutuu rajujen ja peloittavien petoelukkain seuraan, jotka osaavat hankkia kaikenlaisia, monivivahteisia ja kaikenluontoisia nautintoja, niin saat uskoa, että siitä alkaa hänessä asuvan harvainvaltaisuuden muuttuminen kansanvaltaisuudeksi.

– Se on kerrassaan välttämätöntä, hän sanoi.

– Valtiojärjestyshän muuttui siten, että ulkoapäin tuli liittolaisia toiselle puolueelle avuksi, sille, joka kulloinkin oli niiden kaltainen: eiköhän siis samaten nuorukaisessa tapahdu muutos, kun ulkoapäin sellaiset mielihalut, jotka ovat sukua toiselle hänessä asustavien mielihalujen lajille ja samanluontoisia kuin tämä laji, tulevat sille avuksi?

– Aivan oikein.

– Ja jos jokin liittolaisjoukko tulee nuorukaisessa itsessään asustavalle oligarkkilaisuudelle avuksi joko isän tai muiden omaisten puolelta, jotka häntä varoittavat ja toruvat, niin hänessä nousee puolue ja vastapuolue ja syntyy taistelu omaa itseänsä vastaan.

– Niin, kuinkas muuten?

– Ja välistä, niin luulen, kansanvaltainen puoli väistyy oligarkkisen voittaessa, ja mielihaluista toiset tuhoutuvat, toiset karkoitetaan, jonkinmoisen häpeäntunteen syntyessä nuorukaisen sielussa, ja hän palaa jälleen sisäiseen järjestykseen.

– Välistähän käy sillä tavalla, hän sanoi.

– Toisinaan taas, niin arvelen, huomaamatta kasvaa toisia mielihaluja samaa sukua kuin nuo karkotetut, ja, koska isä ei ymmärrä kasvatusta, ne tulevat lukuisiksi ja voimakkaiksi.

– Niinhän usein käy, hän sanoi.

– Ne tietenkin vetävät muita haluja samaan seuraan ja salaa yhtyen synnyttävät hänen sielussaan sikiöitään koko joukon.

– Kuinkas muuten?

– Ja lopulta – niin luulen – ne valloittavat nuoren miehen sielun linnoituksen, huomatessaan sen olevan tiedoista, jaloista harrastuksista ja tosisivistyksestä tyhjän, – nämähän ne ovat jumalille rakkaiden ihmisten sieluissa parhaina suojelijoina ja vartijoina.

– Niin, kerrassaan parhaina, hän sanoi.

– Ja niiden asemesta ryntäävät valheelliset ja kerskailevaiset puheet ja mielipiteet sellaisen miehen sielun linnoitukseen ja valloittavat sen.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Hän menee siis takaisin noiden Lootophagien maahan[17] ja asettuu peittelemättä sinne asumaan; ja jos hänen omaistensa puolelta tulee joku apujoukko hänen sielunsa säästäväistä ainesta auttamaan, niin nuo turhamieliset puheet [ja käsitykset] sulkevat hänessä olevat kuninkaallisen linnan portit eivätkä päästä itse apujoukkoa sisään, ja yhtä vähän ne ottavat kuunnellakseen vanhempien yksityishenkilöiden lähettiläinä saapuvia sanoja, vaan itse ne pääsevät taistelussa voittoon sekä sysäävät häveliäisyyden ylenkatseella maanpakoon, sanoen sen typeryydeksi, ja karkottavat itsensähillinnän, solvaisten sitä pelkuruuden nimellä; ja vakuuttaen, että kohtuullisuus ja säädylliset elinkustannukset ovat moukkamaisia ja vapaan miehen arvolle sopimattomia, lukuisien kelvottomien mielihalujen avustamina ajavat ne rajan taakse.

– Juuri niin.

– Ja kun ovat näistä hyveistä tyhjentäneet ja puhdistaneet sen ihmisen sielun, joka on heidän vallassaan ja joka on vihittävä suuriin mysteerioihin,[18] niin he jo suurella juhlajoukolla saattavat röyhkeyden ja hillittömyyden sisään, seppelpäinä, ylistyslaulujen ja hyväilynimien kaikuessa: röyhkeyden he näet sanovat hienoksi sivistykseksi, hillittömyyden vapaudeksi, irstaisuuden suurisuuntaisuudeksi, hävyttömyyden miehuullisuudeksi. Suunnilleen tällä tavalla, sanoin, – hän välttämättömissä mieliteoissa kasvatetusta ihmisestä nuorena muuttuu toisenlaiseksi, ja päätyy tarpeettomien ja kelvottomien nautintojen vapauttamiseen ja valloilleen päästämiseen; eiköhän ole niin?

– Kyllä, hän vastasi; – sehän on päivänselvää.

– Sen jälkeen luullakseni sellainen mies elää ja käyttää varojansa, vaivojansa ja aikaansa tarpeettomien mielihalujen tyydyttämiseen yhtä paljon kuin välttämättömienkin; mutta jos hänellä on hyvä onni eikä hän joudu ihan kokonaan hurmion valtaan, vaan, kun iän karttuessa pahin kiihtymys on mennyt ohi, päästää osan karkoitetuista takaisin eikä antaudu kokonaan taanoisille tulokkaille, niin hän asettaa nautintonsa jonkinmoiseen tasa-arvoon ja viettää sitten elämäänsä sillä tavoin, että sallii kulloinkin tarjoutuvan mielihalun hallita itseänsä, ikäänkuin se olisi arvalla määrätty, kunnes on saanut siitä kyllikseen, ja sitten taas antautuu toisen hallittavaksi eikä halveksi yhtäkään, vaan vaalii tasapuolisesti kaikkia.

– Aivan niin.

– Eikä hän, minä sanoin, – ota kuullakseen totuuden sanaa eikä päästä sitä linnoitukseen, jos joku huomauttaa, että toiset nautinnot tyydyttävät jaloja ja hyviä haluja, toiset taas kehnoja, ja että edellisiä tulee harrastaa ja pitää arvossa, mutta jälkimmäisiä kurittaa ja suistaa; vaan siihen kaikkeen hän pudistaa päätänsä ja väittää, että kaikki ovat toistensa kaltaisia ja että kaikkia on pidettävä samassa arvossa.

– Juuri sen hän tekee, kun on siinä mielentilassa, Adeimantos vastasi.

– Niinpä hän kaiketi, minä sanoin, – elää päivästä toiseen, noudattaen kulloinkin sattuvaa mielitekoa; milloin hän juopottelee ja nauttii huilujen humusta, milloin taas juo silkkaa vettä ja pyrkii laihtumaan; toisinaan hän harrastaa ruumiinharjoituksia ja välistä taas laiskoittelee eikä välitä niin mistään, ja toisinaan hän muka käyttää aikaansa viisaudenharrastukseen. Ja usein hän hommailee valtion asioita ja ponnahtaa seisoalle ja puhuu ja puuhaa mitä sattuu; ja jos hänestä joskus sotaiset miehet tuntuvat kadehdittavilta, niin hän rientää siihen suuntaan, taikka jos kadehdittavilta tuntuvat rahanansaitsijat, niin taas siihen. Hänen elämäänsä ei hallitse mikään järjestys eikä mikään välttämättömyys, vaan hän elää kaiken ikänsä tällaista elämää, tietenkin sanoen sitä miellyttäväksi, vapaaksi ja autuaalliseksi.

– Oletpa, hän sanoi, – ihan täsmälleen kuvannut tasavertaisuutta harrastavan miehen elämän!

– Niin, ja olenpa luullakseni myös kuvannut monivivahteisen elämän, täynnä mitä lukuisimpia eri mielenlaatuja, ja uskon, että samalla tavoin kuin tuo valtio on korea ja kirjava, tämä mies on sillä lailla korea ja monivärinen, että moni mies ja moni nainen saattaa hänet ottaa esikuvakseen hänen elämänlaatunsa vuoksi, koska hänessä on itsessään ylen monilukuiset eri valtiolaitosten ja mielenlaatujen mallit.

– Niin, Adeimantos sanoi, – semmoinen hän on.

– No kuinkas onkaan? Asetammeko sellaisen miehen, jota syystä voi sanoa kansanvaltalaiseksi, kansanvallan vastineeksi?

– Asetetaan, hän vastasi.

14. -- Meillä on siis enää, sanoin, -- esitettävänämme komein

valtiomuoto ja komein mies, nimittäin itsevaltius ja itsevaltias [tyrannivalta ja tyranni].

– Niin tietenkin, hän vastasi.

– No sanohan, rakas ystävä, mimmoinen itsevaltius on laatuaan, sillä että se saa alkunsa kansanvallasta, se on jotensakin selvä asia.

– Selvä on, hän sanoi.

– No eiköhän itsevaltius synny kansanvallasta jotenkuten samalla tavalla kuin kansanvalta harvainvallasta?

– Millä tavoin tarkoitat?

– Se hyvä, minkä he asettivat päämääräkseen ja minkä saavuttamiseksi harvainvalta perustettiin, sehän oli rikkaus, eikö niin?

– Kyllä.

– Ja tämän valtiojärjestyksenhän johti turmioon kyllästymätön rikkauden himo ja kaiken muun laiminlyöminen rahanhankinnan vuoksi.

– Se on totta, hän sanoi.

– Ja eiköhän näin ollen kansanvaltaakin hajoita sen asian kyllästymätön himoitseminen, jonka se säätää hyväksi?

– Mitä tarkoitat sillä, jota se säätää hyväksi?

– Vapautta, vastasin. – Kansanvaltaisesti hallitussa valtiossa saanet näet kuulla, että vapaus on sen jaloin omaisuus ja että vapauden vuoksi sellainen valtio on ainoa, jossa luonnostaan vapaan ihmisen sopii elää.

– Kylläpä tätä saa kuulla yllin kyllin, hän sanoi.

– Eiköhän siis, – sehän minun juuri piti sanoa – eiköhän tämän asian kyllästymätön himoitseminen ja kaiken muun laiminlyöminen tätäkin valtiota mullista ja eikö se saa aikaan yksinvallan kaipuuta?

– Mitenkä niin? hän kysyi.

– Kun (niin arvelen) kansanvaltaisesti hallittu valtio vapautta janoessaan saa johtajikseen kehnoja juomanlaskijoita ja juopuu ylenmäärin sekoittamattomasta vapaudesta, niin se – jolleivät sen hallitusmiehet ole perin nöyriä ja tarjoa tuota vapautta runsaasti – syyttää heitä, soimaten heitä konniksi ja harvainvaltalaisiksi, sekä rankaisee heitä.

– Kyllä niin tekevät, hän sanoi.

– Ja niitä, jotka ovat esivallalle kuuliaiset, se häväisee sanomalla heidät orjanmielisiksi ja tyhjänarvoisiksi, mutta hallitsevia, jotka ovat hallittavien vertaisina ja hallittavia, jotka ovat hallitsevien vertaisina, niitä se niin hyvin yksityisessä kuin julkisessakin elämässä ylistää ja pitää arvossa. Eiköhän sellaisessa valtiossa vapauden valta pakostakin ulottaudu ihan kaikkeen?

– Kuinkas muuten?

– Ja hyvä ystävä, eikö siinä versova vallattomuus [anarkia], kysyin, – tunge yksityiskoteihin vieläpä lopulta ihan eläimiin asti?

– Mitähän tarkoitamme, hän kysyi, – semmoista lausuessamme?

– Tarkoitamme sitä, sanoin, – että esimerkiksi isä tottuu olemaan pojan vertaisena ja pelkäämään poikiansa, ja poika taas olemaan isän vertaisena eikä häpeä eikä pelkää vanhempiansa, jotta muka olisi oikein vapaa, ja että metoikkia pidetään samassa arvossa kuin kansalaista, ja kansalaista taas samanarvoisena kuin metoikkia, ja muukalaista niin ikään.

– Sellaista kyllä tapahtuu, hän sanoi.

– Niin, minä sanoin, – sitä tapahtuu, ja lisäksi muita pikkuseikkoja samaa laatua: sellaisissa oloissa opettaja pelkää oppilaita ja mielistelee heitä, ja oppilaat halveksivat opettajia, ja samoin he halveksivat kaitsijoitaan; ja ylipäätään nuoret tekeytyvät vanhempien ihmisten vertaisiksi ja kilpailevat näiden kanssa niin hyvin puhein kuin teoin, ja vanhukset taas alentuvat nuorten tasolle ja ovat täynnä sukkeluutta ja leikillisyyttä, jottei heitä vain pidettäisi juroina ja kopeina.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Mutta huippukohta, minkä tuo vapauden runsaus sellaisessa valtiossa saavuttaa, sanoin, – on siinä, kun ostetut orjat ja orjattaret ovat aivan yhtä vapaat kuin heidän ostajansa. Ja kuinka suuri naisten tasavertaisuus ja vapaus on miehiin nähden ja miesten naisiin nähden, sitä olin vähällä unohtaa mainita.

– Emmekö siis, hän sanoi, – voi käyttää Aiskhyloksen sanoja ja lausua ilmi sitä, "mikä äsken nousi huulillemme, oli se mikä tahansa?"[19]

– Kyllä, sanoin, – ja minä puolestani sen lausun näin: eihän kukaan, joka ei itse ole sitä kokenut, voi uskoa kuinka paljoa vapaammat ihmisten palveluksessa olevat eläimet ovat siinä valtiossa kuin missään muussa. Pitäähän totta tosiaan paikkansa sananlasku: "mimmoinen emäntä, sellainen narttu"; ja samoin tottuvat hevoset ja aasit kulkemaan kovin vapaasti ja arvokkaasti ja töykkäävät tiellä jokaista, joka milloin tulee niitä vastaan, jollei hän väisty syrjään; ja kaikki muukin tulee samalla tavoin vapautta täyteen.

– Kerrot minulle ihan omaa untani, hän sanoi; – itse näet saan sitä ehtimiseen kokea, kun kuljen maalle.

– Ja kun kaikki nämä seikat kootaan yhteen, huomaat tuloksen olevan, että ne tekevät kansalaisten sielut arkatuntoisiksi, niin että he suuttuvat, jos joku koettaa heille tuottaa vähääkään orjuuden tapaista, eivätkä sitä siedä. Sillä tiedät kai, etteivät loppujen lopussa välitä edes laeistakaan, olivatpa ne kirjoitettuja tai kirjoittamattomia, jottei vain kukaan millään muotoa olisi heidän valtiaanaan.

– Kyllä sen tiedän, vieläpä varsin hyvin.

15. -- Tämä, hyvä ystävä, näin kaunis ja ylväs, sanoin, -- on

mielestäni se alku, josta sukeutuu itsevaltius eli tyrannivalta.

– Ylväs tosiaankin, hän myönsi; – mutta mikä sen jälkeen seuraa?

– Sama tauti, vastasin, – joka ilmeni oligarkiassa ja tuhosi tämän, ilmenee myöskin demokratiassa, ja siinä se tuon täydellisen vapauden vuoksi leviää laajemmalti ja kiihtyy ankarammaksi sekä siten suistaa demokratian orjuuteen. Ja totta on, että, kun jokin on mennyt liian pitkälle, seurauksena useinkin on käänne päinvastaiseen suuntaan, niin hyvin sääsuhteissa kuin kasveissa ja ruumiissa, – ja tietenkin mitä suurimmassa määrin valtion oloissa.

– Se on luonnollista, hän sanoi.

– Liiallisesta vapaudesta näet ei näy koituvan mitään muuta kuin liiallinen orjuus, – ei yksilössä eikä valtiossakaan.

– Sehän tuntuu luonnolliselta.

– Niinpä siis, sanoin, – tyrannivalta ei saa alkuansa mistään muusta valtiomuodosta kuin kansanvallasta, vieläpä, – niin arvelen –, äärimmäisestä vapaudesta koituu täydellisin ja julmin orjuus.

– Kyllä se pitää paikkansa, hän sanoi.

– Mutta luullakseni, minä sanoin, – et kysymykselläsi tarkoittanut tätä, vaan sitä, mimmoinen se tauti on, joka kehittyy samanlaisena sekä oligarkiassa että demokratiassa ja joka syöksee tämän orjuuteen.

– Se on totta, hän sanoi.

– Tarkoitin siis, sanoin, – tuota laiskoittelijain ja tuhlaajien sukua, jonka jäsenistä miehuullisimmat johtavat ja aremmat seuraavat; nämä ihmiset vertasimme kuhnureihin, edelliset odallisiin, jälkimmäiset odattomiin.

– Niin, ja vertaus pitää kyllä paikkansa, hän sanoi.

– Nämä molemmat lajit saavat jokaisessa valtiossa jossa niitä on, häiriöitä aikaan, niinkuin ihmisen ruumiissa lima ja sappi. Sentähden tulee sekä hyvän lääkärin että hyvän lainlaatijan ihan yhtä paljon kuin viisaan mehiiäistenhoitajan jo matkan päästä varoa, jos mahdollista, ettei niitä valtioon pääse, ja, jos niitä on sinne päässyt, huolehtia siitä, että ne niin pian kuin suinkin leikataan pois kennoineen kaikkineen.

– Zeuksen tähden, hän. sanoi, – kaikin mokomin.

– Ryhdytään siis asiaan tältä kannalta, havaitaksemme selvemmin sitä mihin pyrimme.

– Miltä kannalta?

– Jaetaan ajatuksessamme kansanvaltaisesti järjestetty valtio kolmia, niinkuin se todellisuudessa jakaantuukin. Yksi ihmislaji, nimittäin tämä juuri kuvaamamme, versoo siinä täydellisen vapauden vuoksi ainakin yhtä runsaassa määrin kuin harvainvaltaisessa valtiossa.

– Niin on.

– Mutta se kehittyy edellisessä paljon kiihkeämmäksi kuin jälkimmäisessä.

– Mitenkä niin?

– Siellä se, siksi ettei sitä pidetä arvossa vaan torjutaan pois hallitustoimista, tulee harjoittamattomaksi eikä pääse voimistumaan; kansanvaltaisessa valtiossa taas tämä ihmislaji on johtavana – harvat poikkeukset lukuunottamatta; ja sen kiihkein osa puhuu ja toimii, muut istuvat puhujalavain ympärillä ja surisevat eivätkä suo sananvaltaa sille, joka puhuu toiseen suuntaan, niin että sellaisessa valtiossa mokoma ihmislaji hoitaa kaikki tyynni, paitsi muutamia harvoja asioita.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Toiseksi luokaksi erottautuu joukosta aina seuraava ihmislaji.

– Mikä?

– Missä kaikki harrastavat rahanansaitsemista, tulevat enimmäkseen luonnonlaadultaan säällisimmät rikkaimmiksi.

– Niin kai on.

– Tästä luokasta saadaan kuhnureille enimmin hunajaa, ja siitä sitä voidaan helpoimmin pusertaa.

– Niin, hän vastasi, – sillä kuinkahan kukaan pusertaisi hunajaa niistä, joilla sitä on vain vähän?

– Sellaisia rikkaita siis sanotaan luullakseni kuhnurien laitumiksi.

– Suunnilleen niin on asian laita, hän sanoi.

16. -- Ja kolmantena luokkana lienee kai varsinainen kansa [eli

rahvas]; siihen kuuluvat ne, jotka tekevät työtä omin käsin eivätkä puuhaile julkisia asioita, ja joilla ei juuri ole omaisuutta; se luokka on kansanvaltaisessa valtiossa sekä lukuisin että mahtavinkin, milloin se nimittäin kerääntyy yhteen.

– Niinhän on, hän sanoi. – Mutta siihen sillä ei useinkaan ole halua, jollei sekin saa vähän hunajaa.

– No eiköhän se sitä aina saa, sanoin, – mikäli johtajat riistäessään omistavilta heidän varansa voivat jakaa niistä osan rahvaalle – ja pitää enimmän osan itselleen!

– Niin, hän myönsi, – kyllähän rahvas sillä tavoin saapi osasensa.

– Sitenpä niiden, joilta riistetään, täytyy ymmärtääkseni pakostakin koettaa puolustautua, puhumalla kansalle ja toimeenkin ryhtymällä, niin hyvin kuin voivat.

– Kuinkas muuten?

– Ja vaikk'eivät he olisikaan mullistuksiin kärkkäät, syyttävät heitä tietenkin nuo muut siitä, että muka punovat juonia kansaa vastaan ja ovat harvainvallan kannattajia.

– Niin tietenkin.

– Niinpä he lopultakin, nähdessään että kansa – ei omasta tahdostaan vaan tietämättömyydestä ja panettelijain eksyttämänä – ryhtyy tekemään heille vääryyttä, jo muuttuvat, halusivat tai eivät, toden totta harvainvaltalaisiksi, – eivät ehdoin tahdoin, vaan siksi, että tuo kuhnuri pistoksillaan saa heissä aikaan senkin turmeluksen.

– Sehän on luonnollista.

– Seurauksena ovat kanteet ja tuomiot ja keskinäiset oikeudenkäynnit.

– Juuri niin.

– No, eiköhän kansan ole tapana asettaa aina joku erityinen henkilö ennen kaikkia muita johtomiehekseen ja syöttää ja kasvattaa häntä suureksi.

– Kyllähän se on sen tapana.

– Tämä on siis selvää, sanoin, – että, milloin ilmestyy tyranni, kansanjohtajan toimi – eikä mikään muu – on sinä juurena, josta hän kasvaa esille.

– Kerrassaan selvää.

– Mistä siis alkaa se muutos, joka kansanjohtajasta [ja -puoltajasta] tekee tyrannin? Eikö ole selvää, että se alkaa siitä, kun kansanjohtaja rupeaa tekemään samalla tavoin kuin mies tarussa, jota kerrotaan Arkadiassa olevasta Zeus Lykaioksen pyhäköstä?

– Mitä tarua tarkoitat? hän kysyi.

– Sitä, jossa kerrotaan, että se, joka on maistanut ihmisuhrin sisälmyksiä, joita on paloiteltu yhtenä aineksena muiden uhrieläinten sisälmysten sekaan, täytyy muuttua sudeksi. Vai etkö ole kuullut tätä kerrottavan?

– Olenhan kyllä.

– Eiköhän siis kansanjohtajan käy samalla tavoin: jos hän, kun hänellä on takanaan ehdottomasti kuuliainen kansanjoukko, ei pidättäydy oman sukunsa verestä, vaan – niinkuin heidän on tapana – väärien syytösten nojalla vetää ihmisiä oikeuteen ja tahraa itseänsä ihmisverellä ja tuhoaa miehen elämän ja siten jumalattomin kielin ja suin maistaa sukulaisverta, ja ajaa maanpakoon ja mestauttaa ja salavihkaa viittaa velkojen poispyyhkimiseen ja maan jakoon, niin eikö sellaisen henkilön sen jälkeen ole pakko ja kohtalo joko joutua vihamiestensä tuhottavaksi tai olla tyranni ja muuttua ihmisestä sudeksi.

– Kerrassaan pakko, Adeimantos sanoi.

– Hän se siis, sanoin, – on se, joka kapinoi niitä vastaan, joilla on omaisuutta.

– Hän se on.

– Ja jos hänet on karkotettu ja hän sitten vihollisiansa uhmaten palaa, niin hänestä on tullut täysin valmis tyranni; eikö niin?

– Se on selvää.

– Ja jolleivät kykene häntä karkottamaan taikka yllyttämään kansalaisia häntä vastaan, niin että hänet tuomitaan mestattavaksi, niin he ryhtyvät hankkeisiin saadakseen hänet salaa murhatuksi.

– Kyllä on tavallista, hän sanoi, – että niin käy.

– Ja kylläpä kaikki, jotka ovat joutuneet niin pitkälle, keksivät tuon kuuluisan tyranni-pyynnön, sen nimittäin, että pyytävät kansalta joitakin henkivartijoita, jotta muka kansalle säilyisi sen puoltaja.

– Niin juuri, hän sanoi.

– Ja he antavat hänelle henkivartioston; he näet – niin arvelen – ovat peloissaan hänen puolestaan, ja oman itsensä puolesta taas heillä ei ole mitään pelkoa.

– Niin juuri.

– Mutta kun tämän näkee mies, jolla on varoja ja jota juuri siksi, että hänellä on varoja syytetään kansanvihaajaksi, niin kyllä se mies silloin, hyvä ystävä, niinkuin Kroisokselle annetussa oraakkelivastauksessa[20] sanotaan, pakenee runsassoraisen Hermosjoen partaille, eikä jää odottamaan, eikä häpeä pelkuruutta. –

– Niin, sillä ei hän toiste saisi tilaisuutta hävetäkseen!

– Se taas, joka joutuu kiinni, sanoin, – on, niin arvelen, kuoleman oma.

– Sitä ei voi välttää.

– Itse tuo kansan puoltaja taas, hänpä ei

    ... peitä ... pölykenttää
    ruumiillaan rotevalla,[21]

se on ilmeistä, vaan kaadettuaan monen muun miehen hän seisoo valtion sotarattailla: suojelijasta on tullut täydellinen tyranni.

– Se on tiettyä, hän sanoi.

17. -- No, otammeko nyt tarkastettavaksemme sen miehen onnellisuutta ja

samoin sen valtion onnellista tilaa, johon on sukeutunut sellainen otus?

– Tehdään niin, hän sanoi, – kaikin mokomin.

– Eiköhän ole niin, että hän ensi päivinä ja alkuaikoina pälyy kaikkialle ja ystävällisesti tervehtii jokaista, jota vain tapaa, ja vakuuttaa olevansa kaikkea muuta kuin tyranni ja lupaa sekä yksityisille että valtiollekin paljon hyvää, vapauttaa veloista ja jakelee maata rahvaalle ja kannattajilleen sekä tekeytyy armaaksi ja lempeäksi kaikkia kohtaan?

– Pakostakin hän menettelee sillä tavoin, Adeimantos sanoi.

– Ja kun hän, niinkuin arvelen, osin on tehnyt sovinnon rajojen ulkopuolella oleskelevien vihamiestensä kanssa, osin taas tuhonnut heitä ja siten päässyt heistä rauhaan, niin hän ensin aina hankkii joitakin sotia, jotta kansa olisi päällikön tarpeessa.

– Niin tietenkin.

– Eikö hän hanki sotia sitäkin varten, jotta sotaverot köyhdyttäisivät ihmisiä ja heidän siis tulisi pakko antautua jokapäiväisen leipänsä hakuun ja he vähemmän punoisivat juonia häntä vastaan?

– Se on ilmeistä.

– Ja jos hän epäilee, että eräissä kansalaisissa asuu vapauden henki ja etteivät aio sallia hänen hallita, niin eikö hän hanki sotia myöskin voidakseen tekosyyn nojalla saattaa heidät turmioon työntämällä heidät vihollisten käsiin? – Niin, eiköhän tyrannin kaikista näistä syistä ole pakko panna alituisesti vireille sotaisia selkkauksia?

– Kyllä hänen on siihen pakko.

– Ja tästä menettelystä on kai seurauksena, että hän yhä enemmän joutuu kansalaisten vihattavaksi?

– Kuinkas muuten?

– Eikö seurauksena ole myöskin se, että muutamat niistäkin, jotka ovat olleet mukana nostamassa hänet valtaan ja ovat mahtavassa asemassa, alkavat puhua suoraa puhetta sekä hänelle että keskenään ja moittia asiain menoa, – ne niistä, jotka ovat miehuullisimmat?

– Se on kyllä luultavaa.

– Tyrannin on siis, jos hänen on mieli hallita, pakko raivata tieltään kaikki nämä miehet, kunnes hänellä ei ole enää jäljellä ei ystävää eikä vihamiestä, joka mihinkään kelpaa.

– Ilmeisesti!

– Hänen täytyy siis pitää tarkkaa vaaria siitä, kuka on miehuullinen, kuka yleväsieluinen, kuka järkevä, kuka rikas; ja siten hänellä on se onni, että hänen täytyy olla näiden kaikkien vihollinen, joko sitä haluaa tai ei, ja vehkeillä heitä vastaan, kunnes on puhdistanut valtion.

– Niin, hän sanoi, – sepä vasta kaunis puhdistus!

– Niin, sanoin, – se on sen menettelyn vastakohta, jolla lääkärit puhdistavat ruumiin; hehän ajavat ruumiista ulos pahimman ja jättävät siihen parhaan, mutta hän tekee päinvastoin.

– Niin, hänen näkyy olevan pakko menetellä sillä tavoin, Adeimantos sanoi, – jos hänen on oltava hallitsijana.

18. -- Onpa hän siis, minä sanoin, -- sidottu autuaalliseen

välttämättömyyteen, joka pakottaa hänet joko elämään yhdessä ihmisten kanssa, joista enimmät ovat kehnoja, taikka sitten luopumaan koko elämästä.

– Sellaiseen pakkotilaan hän on sidottu, Adeimantos sanoi.

– Ja kuta enemmän hän näin menetellessään saa osakseen kansalaistensa vihaa, sitä useampia ja uskollisempia henkivartijoita hänellä kai täytyy olla?

– Kuinkas muuten?

– Keitä siis nuo uskolliset ovat? Ja mistä hän ne hakee?

– Itsestään, hän vastasi, – niitä tulee lentämällä suuret joukot, jos hän vain palkkaa heitä.

– Luulenpa, koira vieköön, sanoin, – että puhut joistakin ulkolaisista, jos jonkinmoisista kuhnureista.

– Arvelusi pitää kyllä paikkansa, hän vastasi.

– Eikö hän siis halunne niitä, jotka ovat kotimaasta saatavissa?

– Kuinka tarkoitat?

– Hän kai mielellään riistää kansalaisilta heidän orjansa, antaa näille vapauden ja ottaa heidät henkivartijainsa joukkoon.

– No hyvinkin mielellään, hän sanoi, – sillä nehän ovat hänelle kerrassaan uskollisimmat.

– Onnelliseksipa tuota mahtavaa itsevaltiasta kuvaatkin, sanoin, – jos hänellä on sellaiset miehet ystävinään ja luottamusmiehinään, sen jälkeen kun on nuo entiset tuhonnut!

– Mutta juuri sellaisia ystäviä hänellä on kuin onkin, hän sanoi.

– Ja nämä kumppanit, sanoin, – ihailevat häntä, ja hänen seuranaan ovat nämä uudet kansalaiset, mutta kunnon ihmiset inhoavat ja välttävät häntä; niinkö?

– Niin tietenkin.

– Ei ole kummaa, sanoin, – että tragediaa pidetään kerrassaan nerokkaana asiana ja Euripidesta siinä erikoisen etevänä.

– Mitä tarkoitat?

– Onhan hän lausunut senkin nerokkaan lauseen, että itsevaltiaat ovat viisaat, siksi että seurustelevat viisaiden kanssa.[22] Ja ilmeisesti hän tarkoitti, että nämä ne ovat ne viisaat, joiden kanssa tyranni seurustelee.

– Ylistääpä hän, Adeimantos huomautti, – itsevaltiuden jumalankaltaiseksikin asiaksi[23] ja lausuu paljon muuta sellaista, – hän niin hyvin kuin muutkin runoilijat.

– Näin ollen minä puolestani luulen, sanoin, – että tragediain sepittäjät, ollen viisaita miehiä, myöskin tulevat suomaan meille ja niille, jotka hoitavat valtiotansa samaan tapaan kuin me, anteeksi sen, ettemme päästä heitä valtioomme, koska he laulavat itsevaltiuden ylistystä.

– He eivät pane sitä pahaksi, hän sanoi, – eivät ainakaan ne, joilla on hieno äly, niin minä luulen.

– Mutta muihin kaupunkivaltioihin he luullakseni kyllä kulkevat; ja niissä he palkaten kauniita ja suuria ja tenhoisia ääniä [ajatuksiansa esittämään] kokoavat ympärilleen kansan suuret joukot ja siten vetävät valtiot tyrannivaltaa ja kansanvaltaa kohti.

– Aivan niin.

– Lisäksi kai vielä niittävät palkkioita ja kunniaa, ensi sijassa, niinkuin on luonnollista, itsevaltiailta, toisessa sijassa demokratioilta. Mutta kuta korkeammalle he nousevat valtiomuotojen rinteelle, sitä enemmän heiltä uupuu maine, ikäänkuin se hengästyisi eikä jaksaisi kulkea edemmäksi.

– Niin juuri.

19. -- Mutta nythän olemme poikenneet asiasta, sanoin. -- Palatkaamme

tuohon tyrannin armeijaan, siihen komeaan ja lukuisaan ja moniväriseen, joka ei koskaan pysy samana, ja puhukaamme siitä, mistä hän saa varat sen elättämiseen.

– Selvää on, hän sanoi, – että itsevaltias, jos valtiossa on jumalille pyhitettyä omaisuutta, käyttää tätä niin kauas kuin sitä kulloinkin riittää, ja samoin tuhoutuneiden varoja, tyytyen vaatimaan rahvaalta vähempiä veroja.

– Entä kun nuo varat uupuvat?

– Tietenkin, hän vastasi, – tyranni silloin juomaveikkoineen, ystävineen ja ystävättärineen saa elatuksensa isiensä varoista.

– Ymmärrän, minä sanoin; – tarkoitat että kansa, josta tyranni on syntynyt, elättää hänet ja hänen kumppaninsa.

– Sen on kerrassaan pakko, hän vastasi.

– No mitähän arvelet? kysyin; – jos kansa suuttuu ja sanoo, ettei ole oikein, että isä elättää täysi-ikäistä poikaansa, vaan että päinvastoin pojan tulee elättää isäänsä, ja ettei isä ole synnyttänyt poikaa ja valmistanut hänelle sijaa elämässä sitä varten, että hän, kun poika on kasvanut suureksi, silloin itse omien orjiensa orjana elättäisi sekä poikaansa että orjiansa ynnä muuta hylkyjoukkiota, vaan sitä varten, että poika, asettuen hänen suojelijakseen, auttaisi häntä vapautumaan pohattojen ja niin sanottujen "kauniiden ja jalojen" vallasta,[24] ja jos se silloin käskee hänen kumppaneineen poistua valtiosta, niinkuin isä ajaa pojan ja hänen kiusalliset juomaveikkonsa ulos talostaan?

– Totta Zeus, hän sanoi, – kyllä kansa silloin jo saa tuta mimmoinen se on ollut ja mimmoisen sikiön se on siittänyt, tervehtinyt riemulla ja kasvattanut suureksi, ja että nyt heikompi koettaa karkottaa väkevämpäänsä!

– Kuinka puhutkaan? huudahdin; – julkeaako tuo itsevaltias käyttää väkivaltaa isäänsä vastaan ja, jos tämä ei taivu, lyödä häntä?

– Kyllä, hän vastasi; – onhan hän riisunut hänet aseista.

– Sanotpa tyrannin isänsurmaajaksi ja julmaksi vanhuksen vaalijaksi, lausuin, – ja siinäpä nähtävästi jo lienee yleisesti tunnustettu hirmuvalta, ja, käyttääksemme tunnettua sananpartta: koettaessaan paeta vapaiden ihmisten sortovallan savua kansa kai on joutunut orjien herruuden tuleen, se kun tuon suuren, liikoihin menevän vapauden asemesta on hankkinut itselleen julmimman ja katkerimman orjuuden, tullut orjien orjaksi.

– Niin, hän sanoi, – juuri sillä tavoin nämä asiat tapahtuvat.

– No kuinkas onkaan? kysyin; – emmekö puhu oikein, jos väitämme tyystin osoittaneemme, kuinka kansanvalta muuttuu tyrannivallaksi ja mimmoinen tämä on, kun se kerran on syntynyt?

– Kyllä, tuiki tyystin, hän vastasi.

Selityksiä VIII kirjaan.

[1] 543 A. Neljännen kirjan lopussa Sokrateen perustelu oli päätynyt siihen, että valtioiden ja samaten niiden mukaisen ihmissielun järjestysmuotoja oli viisi. Näistä yksi oli se ihanteellinen järjestysmuoto, jonka pääpiirteet juuri oli esitetty; kaikki muut olivat virheellisiä. Viidennen kirjan alussa hän sitten oli aikonut ryhtyä noiden neljän virheellisen valtiomuodon esittämiseen. Mutta Adeimantos olikin häntä keskeyttänyt, vaatimalla häntä tekemään tyystin selkoa siitä, mitenkä hänen ajatuksensa mukaan oikeastaan oli järjestettävä ihannevaltion "vartijain" suvun jatkaminen ja nuorten kasvattaminen, ja mitenkä oli ajateltava että "vartijoilla" oli oleva vaimot ja lapset yhteisiä. Sokrates oli – vaikkakin vastahakoisesti – keskustelutoverien kannattamaan vaatimukseen suostunut, ja keskustelusta oli sukeutunut se laaja ja syvälle menevä perustelu, joka sisältyi viidenteen, kuudenteen ja seitsemänteen kirjaan, ja jossa oli tarkoin selvitetty noudatettava kasvatus- ja opetusmenetelmä. Ennen epätäydellisemmin käsitellyt kysymykset oli näissä kirjoissa ikäänkuin nostettu korkeammalle mutta samalla abstraktisemmalle tasolle. Pulmallisin keskustelussa ilmennyt kysymys oli se, joka koski kuvatun ihannevaltion toteuttamisen mahdollisuutta; vastaus oli esitetty V:nnessä kirjassa. Sen mukaan sellainen valtio kyllä oli mahdollinen saada aikaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että viisaudenharrastajat eli filosofit saisivat haltuunsa hallitusvallan, taikka että ne, joita tätä nykyä sanotaan kuninkaiksi ja valtiaiksi, rupeaisivat viisaudenharrastajiksi ja että valtiollinen valta ja viisauden harrastaminen yhtyisivät yhdeksi ja samaksi asiaksi. – Nyt, VIII:nnesta kirjasta alkaen, ryhdytään jälleen siihen selvitykseen, joka V:nnen alussa oli keskeytynyt.

[2] 543 B ja seur. Sovimmepa siitäkin j.n.e.; III 415 D ja seur. – Huomattavaa on, että yhtä vähän esillä olevassa paikassa kuin mainitussa III:nnen kirjan paikassakaan kerrotaan, millä tavoin se suuri mullistus on toimeenpantava, joka siirtää kaiken vallan sotataitoisten filosofien haltuun. – Taanoin selitimme j.n.e.: ks. III 416 D, E.

[3] 543 D. Ja sen sanoit, vaikka ... mainiomman miehen: tällä tarkoitetaan sitä filosofien hallittavan valtion ja sitä hallitsija-filosofin kuvausta, joka oli esitetty viidennessä, kuudennessa ja seitsemännessä kirjassa; vrt. Sel. VIII 543 A.

[4] 544 A, B. Ja kun kysyin: V 449 A.

[5] 544 B. Painiskelijan tavoin: tämän paikan selitykseksi reunamuistutuksessa (skholionissa) mainitaan että, kun painiskeltaessa molemmat toisiinsa tarrautuneet painiskelijat yhdessä kaatuivat maahan, heidän oli tapana ylösnoustuaan uudistaa äskeisen tapainen ote.

[6] 544 D. Herruuksia: kreik. dynasteiai. Eräs Aristoteleen "Politika"-teoksen paikka, 1292 b 3-9, on kenties omiansa valaisemaan tätä termiä, jota Platon tässä erottaa "ostettavissa olevista kuninkuuksista". Mainitussa Aristoteleen teoksen paikassa puhutaan "harvainvallan" neljännestä lajista, jonka sanotaan olevan laatuaan lähellä yksinvaltaa. Siinä (samoinkuin kolmannessakin lajissa) poika astuu virkaan isänsä sijalle, eikä siinä hallitse laki, vaan hallitsijat. Sellaista harvainvaltaa – niin Aristoteles ilmoittaa – sanotaan dynasteiaksi.

[7] 544 D. Syntyvät ... "tammesta tai kalliosta": sananlaskuntapainen, jolla tarkoitetaan tuntematonta tai tarunomaista syntyperää; esiintyy jo Odysseiassa, XIX 162, 163:

    Vaan sano siltikin syntysi nyt, sukukuntasi mulle,
    sill' ei tammi se lie tai kallio, kuin taru kertoo.

[8] 545 B. Kunnianhimoon perustuvaa valtiojärjestystä: Sokrates (t.s. Platon) antaa tässä tietää, ettei puheenaolevalla valtiojärjestyksellä ollut mitään varsinaista, yleisesti käypää nimeä, joka olisi vastannut sellaisia termejä kuin "harvainvalta" (oligarkhia), "kansanvalta" (demokratia), "yksinvalta" (tyrannis) j.n.e. Epäröiden hän sen nimeksi ehdottaa termin timokratia tai timarkhia. Nämä nimet olisivat kyllä johtonsa puolesta sopivia. Mutta timokratia-sanaa käytettiin ainakin Aristoteleen ajoilta alkaen aivan toisessa merkityksessä; sillä näet tarkoitettiin varallisuus-sensukseen (kreik. timema) perustuvaa valtiojärjestystä; timarkhia sanaa ei näy klassillisella ajalla käytetyn; myöhempinä aikoina se oli roomalaisen sensorinviran nimenä.

[9] 545 C. Kysymystä, jonka olemme ottaneet ratkaistavaksemme: nimittäin onko täysin oikeamielinen mies onnellisin ja täysin väärämielinen onnettomin, vaiko päinvastoin, ja onko siis pyrittävä oikeamielisyyteen vai vääryyteen.

[10] 545 D. Kuin tora tuiskattiin: leikillisesti muunneltu parista Iliaan säkeestä (XVI 112, 113):

    "Muusat, mainitkaa, asujattaret ylhän Olympon,
    kuin tuli ensin tuiskattiin nyt Akhaijien haaksiin."

[10a] 546 B-C. Jumalalliselle sukukunnalle ... täydellinen luku j.n.e. Paljon päänvaivaa ja erilaisia selityksiä aiheuttanut kohta. Platon haluaa numeroissa lausua ne lait, jotka hallitsevat olevaisen nousua ja laskua. Platon on tässä kehitellyt Pythagoralaiselta koulukunnalta omaksumaansa lukusymboliikkaa. Platon esiintyy tässä puoleksi tosissaan, puoleksi tuntee hänen iloitsevan mielikuvituksellisesta matemaattisten termien luettelemisesta.

[11] 547 A. "Moist' on juurta": runositaatti, joka lähinnä on peräisin Homeroksen, Iliaan VI. kirjasta; vrt. säe 211:

    Moist' olen juurta ja verta, sen mahdan mainita julki.

[12] 550 C. Emmeköhän ... käyttääkseni Aiskhyloksen sanoja, ryhdy esittämään "toista toisen kaupungin kohdalle asetettua miestä": Platon tässä leikillisesti viittailee Aiskhyloksen "Seitsemän sankarin sota Thebaita vastaan" nimisen tragedian sakeisiin 457 ja 570; alkutekstissä siteerattujen säkeiden runomitta on selvästi kuuluvissa.

[13] 552 A. Missä ja mikäli kansalaisoikeudet perustuivat perityn maan omistukseen, menetti maansa myyjä oikeutensa valtiossa. Näin oli eräiden lähteiden mukaan Lykurgoksen valtiosääntö säätänyt Spartassa. Täysin luotettavia nämä tiedot eivät ole, mutta Platonin sanat näyttävät perustuvan tällaiseen käsitykseen.

[14] 553 A. Eiköhän hänen muuttumisensa...: Platonin kuvaus tuntuu perustuvan hänen omakohtaisiin havaintoihinsa Ateenan valtiollisesta elämästä.

[15] 557 A. ...ja virat täytetään siinä parhaasta päästä arvan nojalla: Kreikkalaiselle demokratialle erikoisen luonteenomaista oli, että virkoja ei täytetty vaalin nojalla tai nimittämällä soveliain henkilö virkaan, vaan että arvalla ratkaistiin, ken ehdokkaista oli viran saava.

[16] 559 D. Ryhtykäämme siis jälleen kuvailemaan...: vrt. Korkeasta tyylistä 12. 2.

[17] 560 C. Noiden Lootophagien maahan: Odysseiassa (IX 82-104) mainittu sadunomainen kansa. L. elivät unohdusta tuottavan lotos-kasvin hedelmästä ja muukalaiset, jotka heidän maahansa tulleina nauttivat tästä hedelmästä, samoin unohtivat kaiken. Yritykset löytää lootophageille vastine todellisuudessa eivät ole vieneet tuloksiin.

[18] 560 E. Suuriin mysteerioihin: Platonilla on lähinnä mielessään Eleusiin juhlalliset mysteeriot, joita ateenalaiset viettivät samalla kertaa suurenmoisella ja salaperäisellä tavalla.

[19] 563 C. Mikä äsken nousi huulillemme, oli se mikä tahansa: Jostakin hävinneestä Aiskhyloksen tragediasta (Fragm. 337 Dindorf). Sitaatti ei ole sananmukainen, kuten sen vaillinaisesta runoasusta ilmenee.

[20] 566 C. Kroisokselle annetussa oraakkelivastauksessa: vrt. Herodotos I 55, jossa oraakkelivastaus kuuluu:

    mutta, kun kerran Meedien herraksi saanut on muuli,
    silloin, hempeä Lyydian mies, sorarannoille Hermoon
    väistyös, ällös jää, älä pelkurin nimeä kammoo.

(E. Reinin suomennos). Sitaatti ei Platonilla ole aivan tarkka.

[21] 566 C. Peitä ... pölykenttää ruumiillaan rotevalla...: Ilias XVI 776, 777.

[22] 568 B. Itsevaltiaat ovat viisaat siksi, että seurustelevat viisaiden kanssa: sanat siteerataan myös Sophokleen lausumina Aias Lokrilainen-tragediassa (Fragm. 12 Dindorf). Runoilijan ajatus on yksinkertaisesti ollut, että itsevaltias saavuttaa viisautta, mikäli hovipiirissään on tekemisissä viisaiden kanssa, mutta Platon esittää sanat, ikäänkuin ne sisältäisivät runoilijan imartelun tyranneille ja heidän piirilleen.

[23] 568 B. Herruusvallan jumalankaltaiseksi asiaksi: Platon tässä viittaa Hekaben sanoihin, jotka ovat luettavina Euripideen Troades (= Troialaisnaiset) nimisessä tragediassa (säe 1169).

[24] 569 A. Kkauniiden ja jalojen vallasta: kaloi kai agathoi, nimitys, jota ylimystö alkuaan itse käytti itsestään.

YHDEKSÄS KIRJA.

1. -- Nyt on vielä tarkastettavana, sanoin, -- itse

tyrannivallan luontoinen mies, ja tutkittava, millä tavoin hän kansanvallanluontoisesta muuttuu tyrannivallanluontoiseksi, sekä myös mimmoinen hän tämän muutoksen tapahduttua on ja mimmoista elämää hän viettää, kurjaako vai autuaallista.

– Niin, Adeimantos sanoi, – sen miehen tarkastus on vielä jäljellä.

– Mutta tiedätköhän, kysyin, – mitä vielä kaipaan?

– Mitä tarkoitat?

– Mielestäni emme vielä ole riittävästi selvittäneet mielihaluja, mimmoisia ne ovat ja kuinka monta niitä on. Mutta niin kauan kuin meiltä siinä kohden puuttuu täysi selvyys, niin kauan se asia, jota tutkimme, jääpi epäselvemmäksi.

– No eikö, hän kysyi, – eikö ole vielä nytkin siihen tilaisuutta?

– Onhan kyllä; ja katsohan mitä niihin nähden tahtoisin pitää silmällä. Se on tämä: tarpeettomista nautinnoista ja mielihaluista muutamat ovat mielestäni lainvastaisia; näitä voi kyllä ilmetä joka ihmisessä, mutta jos lait ja paremmat mielihalut yksissä neuvoin järjen kanssa pitävät niitä kurissa, saattavat ne muutamista ihmisistä joko tulla kokonaan karkotetuiksi, taikka saattaa niitä heihin jäädä vain harvoja ja heikkoja; toisiin ihmisiin taas voi jäädä voimakkaampia ja lukuisampia.

– Mitä mielihaluja näillä sanoillasi tarkoitatkaan? hän kysyi.

– Niitä, jotka heräävät unen aikana, milloin muu osa sielua nukkuu – koko se osa, joka on järkevästi ajatteleva, siivo ja tuota toista puolta hallitseva –, mutta eläimellinen ja raivoisa puoli ruoalla tai juomalla täytettynä ailahtelee ja kirvotettuaan unen pyrkii ryntäämään ja tyydyttämään omia taipumuksiaan. Silloin – sen kyllä tiedät – se sellaisessa ihmisessä julkeaa tehdä vaikka mitä, se kun on kaikesta häpeästä ja järjestä vapaa ja irti: häikäilemättä hän ryntää makaamaan omaa äitiään (niinkuin hän luulee) ja ketä muuta tahansa, ihmistä yhtä hyvin kuin jumalaa ja elukkaa, ja tekemään minkä verityön tahansa ja maistamaan vaikka mitä ravintoa, eikä sanalla sanoen vääjää niin mitään hullua tai hävytöntä tekoa.

– Puhut ihan totta, hän sanoi.

– Milloin taas – niin ajattelen – joku on omaan itseensä nähden terveenä ja jalokuntoisena, ja, ennenkuin on mennyt nukkumaan, on havahduttanut oman sielunsa järkipuolen ja ravinnut sitä jaloilla ajatuksilla ja mietiskelyillä ja siten saavuttanut tietoisuuden omasta itsestään eikä antanut himokkaan sielunosan joutua puutteeseen eikä myöskään yltäkylläisyyteenkään, jotta se nukahtaisi eikä iloillaan tai huolillaan tuottaisi parhaimmalle sielunosalle häiriötä, vaan sallisi sen puhtaana yksikseen tähystellä ja pyrkiä havaitsemaan sitä, mikä on sille tuntematonta – koski se sitten olleita tai olevia tai tulevia asioita –, ja jos hän niin ikään hillitsee kiihkomielistäkin sielunosaa eikä mene nukkumaan, mieli kiihtyneenä siksi, että hän on joutunut suutuksiin joitakin vastaan, vaan taltuttaa nuo molemmat sielunosat ja nostattaa kolmatta, sitä, jossa järkiajattelu asustaa, ja sitten menee levolle, niin silloin hän – sen kyllä tiedät – on sellaisessa mielentilassa, jossa parhaiten voi tavoittaa totuuden, ja silloin unennäöt, jotka hänelle ilmestyvät, ovat vähimmin lainvastaiset.

– Olen täydelleen samaa mieltä, hän sanoi.

– Tästä puhuessamme olemme joutuneet liiankin kauas pääasiasta; se, josta haluamme selvyyttä, on se, että meissä jokaisessa, niissä muutamissakin, jotka näyttävät olevan hyvinkin siivoja, on eräs peloittava ja raju ja kurja laji mielihaluja: tämä käy selvästi näkyviin unissamme. Harkitsehan, puhunko mielestäsi oikein ja voitko minuun yhtyä.

– Kyllä yhdyn.

2. -- Johdata siis nyt mieleesi, mimmoisen sanoimme kansanvaltalaisen

miehen olevan. Hän oli siksi sukeutunut siten, että häntä oli hamasta lapsuudesta kasvattanut säästäväinen isä, joka piti arvossa vain niitä pyyteitä, jotka kohdistuivat varojen hankintaan, mutta halveksi niitä, jotka eivät ole välttämättömiä, vaan joita harjoitetaan hauskuuden ja somuuden vuoksi; eikö niin?

– Kyllä.

– Kun hän sitten joutui sellaisten miesten seuraan, jotka olivat hienostuneemmat ja täynnä niitä mielihaluja, joista äsken teimme selkoa, pyrki hän, inhoten isänsä itaruutta, kaikenlaisen ylimielisyyden ja noiden miesten elämänlaadun puoleen, mutta koska hänellä oli parempi synnynnäinen luonne kuin hänen viettelijöillään, veti kumpainenkin elämänlaatu häntä puolelleen, ja hän pysähtyi molempien keskiväliin: antautuen – mielestään kohtuullisesti – kaikkiin eri nautintoihin, hän viettää sellaista elämää, mikä ei ole vapaan miehen arvolle sopimatonta eikä myöskään laillista järjestystä loukkaavaa; siten hän on harvainvaltalaisesta muuttunut kansanvaltalaiseksi.

– Sehän oli, hän sanoi, – ja on yhä vielä käsityksemme sellaisesta miehestä.

– No oleta siis nyt, minä sanoin, – että taas tämmöinen mies jo on tullut vanhemmaksi ja että hänellä on poika, joka vuorostaan on kasvatettu isänsä elämäntapoihin.

– Oletan.

– Oleta edelleen, että tämä poika saa kokea sitä samaa kuin hänen isänsäkin: että häntä pyritään viettelemään kaikenlaiseen laittomuuteen ja että viettelijät sanovat tätä kaikkea vapaudeksi; että isä ja muut omaiset koettavat tulla äskenmainituille keskivälissä oleville mielihaluille avuksi, mutta että toiset avustavat vastakkaisia mielihaluja, ja että nämä peloittavat poppamiehet ja tyrannintekijät, milloin eivät luule muulla tavoin saavansa nuorukaista haltuunsa, koettavat hänessä asettaa jonkunmoista Erosta – siivellistä ja kookasta kuhnuria – joutilaiden ja omaisuutta jakelevien halujen johtajaksi. Vai mitä muuta luulet sellaisten ihmisten lemmenhimon olevan?

– Ei se ainakaan minun mielestäni mitään muuta olekaan, hän vastasi.

– No kun Eroksen ympärillä surisevat muutkin himot, täynnä suitsutussauhua ja myrraa ja seppeleitä ja viiniä ja niitä hillittömiä nautintoja, jotka sellaisessa seurassa ovat tarjona, ja nämä ravitsevat ja vartuttavat häntä äärimmäiseen asti ja siten saavat tähän kuhnuriin kasvamaan kaipuun odan, niin silloinpa tällä sielun johtajalla jo on saattojoukkonaan hulluuden henkivartiosto ja hän B riehuu mielipuolena; ja jos hän itsessään tapaa sellaisia käsityksiä tai mielihaluja, joita pidetään kunnollisina, ja joissa vielä on jäljellä häpeän tunnetta, niin hän tietenkin surmaa ne ja karkottaa ne luotaan, kunnes hän on saanut sielun tervemielisyydestä [s.o. itsensähillinnästä] vallan paljaaksi ja täyttänyt sen ulkoa hankitulla raivohulluudella.

– Kuvaatpa, hän sanoi, – ihan tarkalleen tyranninluontoisen miehen synnyn!

– Ja eiköhän, kysyin, – juuri tämä ole syynä, minkätähden Eros-jumalaa jo vanhastaankin sanotaan tyranniksi?

– Saattaa niin olla, hän vastasi.

– No eiköhän hyvä ystävä, myöskin juopuneella miehellä ole jossakin määrin tyrannimainen mielenlaatu? kysäsin.

– Onpa kyllä.

– Ja kaiketi mielipuoli ja sekapäinen pyrkii, ei ainoastaan ihmisiä, vaan jumaliakin hallitsemaan, vieläpä kuvittelee siihen kykenevänsäkin.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Ja täydellisesti tyrannimaiseksi, sinä miekkoinen, tulee mies, milloin hänen synnynnäinen luontonsa tai hänen elämäntapansa taikkapa nämä molemmat ovat hänestä tehneet juopon ja lemmenkiihkoisen ja mielipuolen.

– Kerrassaan niin.

3. -- Tämä on siis tällaisenkin miehen synty. Entä mimmoinen hänen

elämänsä on?

– Sehän sinun tulisi sanoa minulle, käyttääkseni tätä leikillistä puheentapaa, hän hoki.

– Sanon siis, vastasin. – Luullakseni heillä senjälkeen tulee olemaan juhlia ja kulkueita ja kemuja ja ilonaisia ja kaikkea sellaista, – kaikilla niillä ihmisillä, joissa Eros asustaa tyrannina ja ohjaa sielunelämää ihan kokonaan.

– Niin täytyy käydä, hän sanoi.

– No eikö päivisin ja öisin verso syrjävesoina runsaita ja peloittavia himoja, joilla on monenlaisia vaatimuksia?

– Runsaasti niitä versoo.

– Pianpa kaikki tulot, jos niitä on, kulutetaan loppuun.

– Kuinkas muuten?

– Ja sen jälkeen tietenkin lainaillaan ja käydään itse omaisuuteen käsiksi.

– Ei auta.

– Mutta kun vihdoin kaikki varat uupuvat, eikö silloin sieluun pesiytyneiden taajojen ja kiivaiden himojen ole pakko parkua, ja eivätkö ihmiset silloin sekä muiden himojen että varsinkin Eroksen odan kiihdyttäminä (Eroshan johtaa kaikkia muita ikäänkuin aseenkantajinaan) – eivätkö he silloin pakostakin riehu ja koeta keksiä kellä jotakin on, jota voisivat petoksella tai väkivallalla häneltä riistää?

– Ihan varmaan, hän vastasi.

– On siis pakko kiskoa joka taholta, taikka sitten kitua ankarissa kivuissa ja tuskissa.

– Sitä ei voi välttää.

– No onko siis niin, että, samalla tavoin kuin nuo uudet nautinnot veivät hänessä voiton vanhoista ja riistivät niiltä sen, mikä niille kuului, hän itsekin, ollen hänkin nuorempi, pyrkii viemään isästään ja äidistään voiton ja riistämään heiltä sitä, mikä heillä on, ja että hän, kulutettuaan oman osansa, käyttää omiin tarpeisiinsa isän omaisuutta?

– Mitäpä muuta tekisikään? Adeimantos kysyi.

– Ja jolleivät hänen vanhempansa tahdo sitä sallia, eikö hän aluksi koeta heiltä varastaa ja pettää heitä?

– Kyllä varmasti.

– Ja milloin se ei häneltä onnistu, eikö hän silloin ryhdy julkiryöstöön ja väkivaltaan?

– Niin luulen, hän vastasi.

– Mutta jos isä-vanhus ja vanha äiti ryhtyvät vastarintaan ja taisteluun, tokkohan hän kenties silloin, oi sinä miekkoinen, malttaa mieltänsä ja pidättäytyy hirmuvaltaisista teoista?

– Enpä minä ainakaan, hän sanoi, – ole ollenkaan varma sellaisen ihmisen vanhempain turvallisuudesta!

– Zeuksen tähden, Adeimantos, oletko sitä mieltä, että sellainen mies hetairan vuoksi, josta vast'ikään on tullut hänen mielitiettynsä ja joka ei veriheimolaisuuden nojalla ole hänelle läheinen, lyöpi omaa äitiään, joka vanhastaan on hänelle armas ja läheinen, taikka että hän kauniin nuorukaisen vuoksi, joka äsken on tullut hänelle rakkaaksi eikä ole luontoperäisesti hänelle läheinen, lyöpi vanhuuttaan rumaa isäänsä, joka on ystävistä vanhin ja jota häneen liittää heimolaisveri, ja että hän laskee heidät noiden toisten ikeen alle, jos näet tuopi nämä saman katon alle?

– Kyllä, kautta Zeuksen, hän sanoi.

– Näkyypä olevan suuri onni, sanoin, – kun saa tyranniluontoisen pojan!

– Erinomainen onni! hän arveli.

– No, kun sellaiselta mieheltä isän ja äidin varat loppuvat, mutta himojen parvi hänessä jo on kiertynyt suureksi, niin eikö hän silloin ryhdy murtovarkauteen tai käy yöllisen kotiinkulkijan vaippaan käsiksi, vieläpä sen jälkeen pyyhkäise jonkin temppelin putipuhtaaksi? Ja nuo äsken orjuudesta päästetyt käsitykset, jotka ennen, siihen aikaan, jolloin hän itse vielä oli sisäiseltä olemukseltaan kansanvallanluontoinen sekä laeille ja isälleen alamainen, pääsivät valloilleen yön unennäköinä, nepä sillä välin Eroksen asemiehinä yhdessä tämän kanssa lyövät maahan ne käsitykset, joita miehellä vanhastaan lapsuudesta saakka on ollut jalosta ja häpeällisestä, – ne, joita tunnustetaan oikeudenmukaisiksi; mutta kun hän on joutunut Eroksen tyrannivallan alaiseksi, tulee hän aina todellisuudessa olemaan sellainen, jommoisena hän jonkin kerran oli ollut unessa: hän ei tule häikäilemään niin mitään kauheata murhaa eikä kieltäymään mistään [kielletystä] ruoasta eikä teosta, vaan Eros elostaa hänessä tyrannin tavoin täydessä anarkiassa ja laittomuudessa ja, ollen itse yksinvaltias, se vie sen, jossa se asustaa ikäänkuin kaupunkivaltiossa, vaikka mihin julkeaan tekoon tahansa, jonka avulla se voi elättää sekä itseänsä että ympärillä rähisevää joukkoa, – niin hyvin sitä, joka on tunkeutunut sieluun ulkoapäin kuin sitä, joka on sielusta kotoisin ja jota miehessä itsessäänkin asuvat samansuuntaiset luonteenominaisuudet ovat yllyttäneet ja päästäneet valloilleen. Vai eikö tämä ole sellaisen miehen elämänlaatu?

– Sehän se on, hän vastasi.

– Ja jos valtiossa, sanoin, – sellaisia miehiä on vain harvoja ja muu joukko on tervemielinen, niin he siirtyvät sieltä pois ja palvelevat jotakin muuta tyrannia henkivartijoina tai palkkasotureina, jos jossakin on sota; jos taas sattuu olemaan rauha ja luvalliset olot, he jäävät paikoilleen ja tekevät kaupungissaan paljon pikku-ilkitöitä.

– Mimmoisia tarkoitat?

– He esimerkiksi varastelevat, murtautuvat taloihin, nitistävät rahapusseja, riisuvat ihmisiltä heidän vaatteitaan, tekevät temppeliryöstöjä, myyvät ihmisiä orjuuteen, toimivatpa joskus julkisina kantelijoina, jos heillä näet on puheen lahja, ja esiintyvät väärinä todistajina sekä ottavat lahjuksia.

– Ovatpa, hän sanoi, – mainitsemasi ilkityöt toden totta vähäpätöisiä, jos sellaisia ihmisiä on vain harvoja.

– Niin on, sanoin, – sillä pienet ovat pieniä suuriin verraten, eivätkä nämä kaikki ilkityöt, valtion kurjuuteen ja surkeuteen katsoen, osu (niinkuin sananparsi kuuluu) tyrannia lähellekään; kun näet sellaisia ihmisiä ja toisia, jotka heitä seuraavat, on valtioon kertynyt suuri joukko ja he älyävät lukuisuutensa, niin he yhdessä rahvaan mielettömyyden kanssa saavat aikaan sen, että syntyy tyranni: täksi tulee se, jolla on omassa sielussaan suurin ja mahtavin tyranni.

– Sehän on luonnollista, hän sanoi, – sillä hänhän on kaikista tyrannimaisin.

– Niinpä niin, – jos näet kansalaiset myöntyvät hyvällä. Mutta jos yhteiskunta panee vastaan, niin hän kohtelee sitä samalla tavoin kuin tuonnoin isäänsä ja äitiänsä: niinkuin hän silloin kuritti heitä, niin hän nyt taas, jos siihen pystyy, kurittaa isänmaataan, tuoden siihen ulkoa uusia tovereitaan, ja pitää muinoin rakasta äidinmaataan (niinkuin kreettalaiset sanovat) ja isänmaataan näiden orjuuden alla. Ja siinäpä mokoman miehen mielihalu lienee päämääränsä saavuttanut.

– Kerrassaan niin, hän sanoi.

– Eivätköhän, kysyin, – nämä miehet, yksityisinä henkilöinä jo ennenkuin ovat päässeet valtaan, ole tällaisia: ensiksi pitävät seuraa sellaisten kanssa, jotka heitä liehakoitsevat ja alttiisti suorittavat heille minkä palveluksen tahansa, taikka, jos heidän on tarvis saada joltakin jotakin, he itse puolestaan alentuvat maan tasalle ja häikäilemättä näyttelevät mitä osaa tahansa, esiintyäkseen läheisinä omaisina, mutta saatuaan sen, jota tarvitsivat, he käyttäytyvät ventovieraina; eikö niin?

– Juuri niin he tekevät.

– Koko elämässään he siis eivät koskaan ole kenenkään ystäviä, vaan aina toisen herroina tai orjina, eikä tyrannimainen luonne koskaan tiedä mitään tosi-vapaudesta eikä tosi-ystävyydestä.

– Aivan niin.

– Emmekö siis ole oikeassa sanoessamme sellaisia ihmisiä petollisiksi?

– Kuinkas muuten!

– Vieläpä niin väärämielisiksi kuin olla voi, jos näet taanoin oikein määrittelimme mimmoinen oikeamielisyys on.

– Kyllä määrittelimme sen oikein, hän sanoi.

– No todetkaamme siis summittaisin, minä sanoin, – mimmoinen pahin mies on. Hän on se, joka valveilla ollessaan on sellainen, jommoinen mies oli kuvaamassamme unessa.

– Aivan niin.

– Pahimmaksi mieheksi siis osoittautuu se, jolla on synnynnäinen tyrannin luonne ja joka sitten on päässyt yksinvaltiaaksi; ja kuta kauemmin hän elää tyrannina, sinä enemmän hän sellaiseksi kehittyy.

– Se on välttämätöntä, sanoi Glaukon, joka nyt puuttui puheeseen.

4. -- Tokkohan näin ollen, sanoin, -- se, joka osoittautuu

katalimmaksi, myöskin tulee osoittautumaan onnettomimmaksi? Ja onko niin, että se, joka kauimmin ja täydellisimmin on hallinnut tyrannina, todellisuudessa on täydellisimmin ja kauimmin onneton? – Joukolla tosin on myös joukko eri mielipiteitä.

– Siitä ei pääse, hän sanoi, – että asian laita on semmoinen.

– No eiköhän, kysyin, – tyranniluontoinen ihminen ole laadultaan tyrannivaltaisen valtion kaltainen ja kansanvaltalainen taas kansanvaltaisen valtion kaltainen, ja muut samalla tavoin?

– Kuinkas muuten?

– Ja mimmoinen valtio kuntoon ja onnellisuuteen nähden on valtioon verraten, sellainen siis kai myöskin mies on mieheen verraten?

– Niin tietenkin.

– Mimmoinen tyrannivaltainen valtio on kunnollisuuden puolesta sellaiseen kuningasvaltaiseen valtioon verraten, jommoisen alussa esitimme?

– Ne ovat kerrassaan vastakohtia, hän sanoi; – toinenhan on paras, toinen kehnoin.

– En kysy, sanoin, – kumpaista tarkoitat, sillä sehän on selvä asia. Entä päätätkö samoin kumpaisenkin onnellisuudesta ja onnettomuudesta, vaiko toisin? Älkäämmekä joutuko häikäistyksi tuijottamalla tyranniin, joka on yksi ainoa henkilö, taikka niihin harvoihin, jotka häntä kenties ympäröivät, vaan koska meidän tulee mennä sisään kaupunkiin ja katsella sitä sen kokonaisuudessa, niin ilmaiskaamme mielipiteemme vasta sitten, kun olemme tunkeutuneet sen kaikkiin osiin ja nähneet ne.

– Kehoituksesi osuu oikeaan, hän sanoi; – ja selvää on jokaiselle, ettei mikään valtio ole tyrannivallan alaista kurjempi eikä kuningasvaltaista onnellisempi.

– No lienenköhän siis oikeassa lausuessani saman kehoituksen myöskin kun on puhe henkilöistä, se on, vaatiessani että se lausukoon heistä tuomion, joka ajatuksellaan voi tunkea miehen luonteenlaatuun ja nähdä sen sisimpään asti eikä lapsen tavoin katsellessaan ulkoapäin anna tyranniaseman ulkonaisen loiston, jolla he komeilevat ulkopuolisten nähden, häikäistä itseänsä, vaan tyystin näkee sen lävitse? Jos siis olisin sitä mieltä, että meidän kaikkien tulee kuunnella sitä miestä, joka on arvostelukykyinen ja lisäksi on asunut samassa paikassa ja ollut läsnä toiselta puolen hänen kotoisessa elämässään, nähden mitenkä hän käyttäytyy kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat häntä lähellä ja joiden keskuudessa hänet kai parhaiten voidaan nähdä paljaana, ilman tuota tragedianomaista komeata asua, ja toiselta puolen vaarallisissa julkisissa tilanteissa, ja pyytäisimme, että hän kaiken tämän nähtyänsä ilmoittaisi, kuinka tyrannin onnellisuuden ja onnettomuuden on laita muihin verraten –?

– Niin sekin kehoitus, hän vastasi, – olisi kaikin puolin paikallaan.

– No suostutko siis, kysyin, siihen, – että olemme olevinamme niitä, joilla on arvostelukyky ja jotka jo ovat tavanneet tuollaisia ihmisiä, niin että meillä olisi joku, joka kysymyksiimme vastaa?

– Kyllä, kaikin mokomin.

5. -- Tule siis, sanoin, -- ja tarkasta asiaa tällä tavoin: johdata

mieleesi valtion ja yksilön yhtäläisyys ja katsele näin joka eri kohdalta vuorottain molempia ja kerro mimmoinen kumpaisenkin olotila on.

– Mimmoista olotilaa tarkoitat? hän kysyi.

– Ensiksi puhuaksemme valtiosta, vastasin,– sanotko tyrannivaltaista valtiota vapaaksi vai orjuutetuksi?

– Niin orjuutetuksi kuin olla voi, hän vastasi.

– Ja kuitenkin näet siinä valtiaita ja vapaita ihmisiä.

– Kyllä jotakin sellaista näen, mutta vain vähäisen; vaan valtion kokonaisuuden, jos niin saa sanoa, ja sen mikä siinä on kunnollisinta, näen olevan alentavassa ja kurjassa orjuudessa.

– Jos siis, sanoin, – mies on valtionsa kaltainen, niin kaiketi hänessäkin täytyy olla sama järjestys: hänen sielunsa täytyy olla täpö täynnä monituista orjuutta ja epävapaan-omaista halpuutta, ja niiden sielunosien, jotka olivat jaloimmat, olla orjina, ja pienen osan, joka on kehnoin ja hulluin, olla herrana? Eikö niin?

– Niin täytyy olla, hän sanoi.

– No kuinkas onkaan? Sanotko sellaista sielua orjaksi vai vapaaksi.

– Kyllä minä puolestani sanon sitä orjaksi.

– Orjuutettu ja tyrannivallanalainen valtio taas voi kai vähimmin tehdä mitä se tahtoo?

– Kerrassaan vähimmin.

– Niinpä tyrannivallan alainen sielukin tulee vähimmin tekemään sitä mitä se tahtoo – puhuakseni sielusta kokonaisuutena –, vaan, koska sitä alati väkivaltaisesti raastaa raivoisa himo, se tulee olemaan täynnä sekasortoa ja alituista katumista.

– Niin tietenkin.

– No täytyykö tyrannivaltaisen valtion olla rikas vai köyhä?

– Köyhä.

– Siis täytyy tyranninluontoisen sielunkin olla alati köyhä ja tyydyttämätön.

– Niin juuri, hän sanoi.

– Edelleen: eikö ole välttämätöntä, että sellainen mies yhtä hyvin kuin sellainen valtio on täynnä pelkoa?

– Kerrassaan välttämätöntä.

– Entä luuletko mistään muusta valtiosta löytäväsi enemmän vaikerointia ja huokailua ja itkuja ja tuskia?

– En mitenkään.

– No luuletko niitä missään muussa yksilössä olevan enemmän kuin tässä tyranniluontoisessa halujen ja lemmenhimojen hurjistuttamassa?

– Kuinka se olisi mahdollistakaan? hän sanoi.

– Ymmärtääkseni olet siis näitä kaikkia ja muita samankaltaisia seikkoja silmälläpitäen arvostellut tätä valtiota kaikista valtioista onnettomimmaksi.

– Enköhän ollut oikeassa? hän kysyi.

– Kyllä, vastasin. – Mutta mitä sanot, näihin samoihin seikkoihin katsoen, tyranniluontoisesta yksilöstä?

– Että hän on onnettomampi kuin yksikään muu yksilö, hän vastasi.

– Siinäpä et enää ole oikeassa, minä sanoin.

– Mitenkä niin? hän kysyi.

– Ei hän mielestäni ole vielä kaikkein onnettomin, sanoin.

– Kuka sitten?

– Sitä, jonka nyt mainitsen, tulet kai pitämään vielä häntä onnettomampana.

– Kuka se on?

– Se on se, vastasin, – joka ollen tyranniluontoinen ei elä elämäänsä yksityisenä kansalaisena, vaan jolla on se huono onni, että joku kohtalon sallima tekee hänestä itsevaltiaan.

– Äskeisen keskustelun nojalla arvelen sinun olevan oikeassa.

– No niin, sanoin; – mutta sellaisiin asioihin nähden ei saa tyytyä arveluihin, vaan on järkiperäisesti otettava hyvin tarkkaa selkoa kumpaisestakin [s.o. sekä tyranniluontoisesta miehestä että tyrannistakin]; sillä koskeehan tutkimuksemme mitä tärkeintä asiaa: hyvää ja huonoa elämää.

– Kerrassaan oikein, hän sanoi.

– Harkitse siis, sanoin,– onko ajatukseni paikkansa pitävä. Olen näet sitä mieltä, että on otettava siitä selkoa siten, että tutkimuksemme lähtökohtana käytämme seuraavia ilmiöitä.

– Mitkä ne ovat?

– Meidän tulee tarkastaa erikseen jokaista yksityishenkilöä niistä, jotka valtioissa ovat rikkaat ja joilla on paljon orjia. Nämä henkilöt näet ovat siinä kohden tyrannien kaltaiset, että hallitsevat useita ihmisiä; erotuksena on tyrannin käskynalaisten paljous.

– Onhan siinä eroa.

– No tiedät kai, että he elävät huolettomina eivätkä orjiansa pelkää?

– Mitä he pelkäisivätkään?

– Eivät mitään, vastasin; – mutta älyätkö mikä on syynä?

– Kyllä, syynä on se, että valtio kokonaisuudessaan suojelee jokaista kansalaista.

– Oikein puhuttu, minä sanoin. – Mutta kuinkas onkaan? Jos joku jumala tempaisi yhden miehen, jolla on viisikymmentä orjaa tai enemmänkin, hänen valtiostaan – hänet itsensä vaimoineen ja lapsineen – ja siirtäisi heidät orjien ja muun omaisuuden kanssa erämaahan, jossa ei yksikään vapaa ihminen voisi tulla hänelle avuksi, niin mimmoiseen, kuinka suureen pelkoon luuletkaan hänen vaipuvan omasta, lastensa ja vaimonsa puolesta, kun olisi pelättävissä, että orjat heidät tuhoaisivat?

– Minä luulen, että hän joutuisi rajattoman pelon valtaan.

– Eikö hänen tulisi jo pakko mielistellä joitakuita orjien omasta joukosta, tehdä suuria lupauksia ja päästää heitä vapauteen, vaikk'ei siihen olisi mitään erikoista aihetta, ja eikö hänestä tulisi orjiensa mairittelija?

– Hänen olisi kerrassaan pakko, Glaukon vastasi; – muutenhan hän olisi hukassa.

– Entä jos tuo jumala siirtäisi lukuisia muitakin ihmisiä asumaan hänen ympärilleen hänen naapurinaan, eivätkä nämä sietäisi sitä, että toinen tahtoo olla toisen herrana, vaan, jos tapaisivat jonkun sellaisen, rankaisisivat häntä äärimmäisen ankarasti?

– Silloinpa hän luullakseni, niin Glaukon sanoi, – olisi vielä huutavammassa hädässä, kun joka taholla olisi pelkästään vihollisia häntä vahtimassa.

– No eiköhän tyranni ole kytketty juuri samanlaiseen vankeuteen, – tyranni, joka luonnostaan on sellainen kuin olemme kuvanneet, täynnä monituista pelkoa ja kaikenlaisia himoja? Vaikka hänen sielunsa on nautinnonhimoinen, niin hän on kuitenkin kaikista valtion asukkaista ainoa, jonka ei ole mahdollista matkustaa mihinkään eikä nähdä niitä nähtävyyksiä, joita muutkin vapaat miehet haluavat nähdä, vaan hän viettää elämänsä enimmäkseen vetäytyneenä kodin suojaan niinkuin nainen, kadehtien muitakin kansalaisia, kun joku heistä tekee matkan ja saa nähdä jotakin näkemisen arvoista.

– Niin on, hän sanoi, – kaikin puolin.

6. -- Jos siis omassa itsessään huonosti hallittu mies, se, jonka

vast'ikään arvostelit onnettomimmaksi – nimittäin tyranninluontoinen – ei vietä elämäänsä yksityishenkilönä, vaan jonkinmoisen kohtalon pakottamana rupeaa tyranniksi ja ottaa hallitaksensa muita ihmisiä, vaikk'ei osaa hallita itseänsä, niin hän muun sadon lisäksi saa niittää tällaista pahaa; on ikäänkuin jos joku, jolla on raihnainen, itseänsä hallitsematon ruumis, ei saa elää itsekseen, vaan pakotetaan viettämään elämänsä ruumiillisessa kilvoittelussa ja taistelussa muita vastaan.

– Kaikin puolin sattuvasti ja oikein sanottu, Sokrates, hän sanoi.

– Eiköhän siis, rakas Glaukon, sanoin, – se tila ole kerrassaan surkea? Ja eikö tyrannivallan käyttäjän elämä ole vielä tukalampi kuin sen, joka sinun arvostelusi mukaan viettää tukalinta elämää?

– Tietysti, hän vastasi.

– Todellinen tyranni on siis totta tosiaan – vaikkeivät ihmiset sitä usko – pahimman matelun ja pahimpien orjantöiden puolesta todellinen orja ja kehnoimpien mielistelijä; ja havaitaanpa – jos joku osaa kohdistaa katseensa hänen koko sieluunsa –, ettei hän laisinkaan saa himojaan tyydyttää, vaan enemmän kuin muut elää suuressa kaipuussa ja köyhyydessä ja viettää kaiken ikänsä pelossa ja vavistuksessa ja on täynnä tuskia, – jos hän näet on hallitsemansa valtion olotilan kaltainen. Ja senhän kaltainen hän on, vai kuinka?

– Ihan varmaan, hän vastasi.

– No emmekö tämän lisäksi mokomaan mieheen sovella vielä sitäkin, minkä taanoin lausuimme:[1] että hänen on pakko olla kateellinen, petollinen, väärämielinen, ystävätön, jumalaton, kaiken paheen suojelija ja elättäjä, jopa kehittyä vieläkin pahemmaksi valtansa vuoksi, ja että hän kaiken tämän johdosta ensiksikin itse on onneton ja sitten tekee nekin, jotka ovat häntä lähellä, yhtä onnettomiksi?

– Ei yksikään järkevä ihminen, hän sanoi, – tule väittämään sinun olevan väärässä.

– No hyvä, sanoin, – määrää siis nyt, samalla tavoin kuin lopullinen kilpatuomari lausuu kilpailun tuloksen, määräähän siis sinäkin, kuka on ensi sijalla onnellisuuteen nähden, kuka toisella, ja millä sijalla muut järjestään ovat, – heitähän on kaikkiaan viisi, nimittäin kuninkaallinen mies, timokraattinen, harvainvallanluontoinen, kansanvallanluontoinen, tyrannimainen.

– Onhan ratkaisu helppo, hän vastasi, – sillä minä puolestani arvostelen heitä sen mukaan kuin he ovat astuneet näyttämölle, niinkuin kooreja arvostellaan, kunnollisuuden ja kehnouden sekä onnellisuuden ja sen vastakohdan mukaan.

– Palkkaammeko siis kuuluttajan, kysyin, – vai itsekö julistan, että "Aristonin poika on onnellisimmaksi arvostellut jaloimman ja oikeamielisimmän ja että tämä on se, joka on kuninkaallisin ja hallitsee itseänsä kuninkaana, että onnettomin on kehnoin ja väärämielisin, ja että tämä on kuin onkin se, joka on tyrannimaisin ja pahimmin tyrannisoi sekä itseänsä että valtiotaan".

– Julista se, hän sanoi.

– No lisäänköhän, kysyin, – nämä sanat: "joko he voivat salata kaikilta ihmisiltä ja jumalilta, että ovat sellaisia, tai ei?"[2]

– Lisää ne sanat, hän vastasi.

7. -- Hyvä, sanoin; -- tämä todistelu on kai yksi niistä, jotka meillä

ovat tarjona; mutta katsohan toista todistelua, seuraavaa, jos se kenties sinusta on minkään arvoinen.

– Mikä se on?

– Se on tämä: niinkuin valtio jakaantuu kolmeen säätyyn, niin jokaisen ihmisen sielukin jakaantuu kolmeen osaan, ja siitä syystä on minun mielestäni toinenkin todistelu siihen sovellettavissa.

– Nimittäin mikä?

– Se on tämä: koska sielun osia on kolme, on minun nähdäkseni myöskin sen nautintoja kolme, kullakin osalla omansa, ja samalla tavoin sillä on kolme mielihalua ja kolme hallitsevaa valtaa.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Yksi sielunosa, vastasin, – oli se, jolla ihminen pääsee tietoon [eli oppii], toinen se, jolla hän kiivastuu; kolmatta osaa emme sen monimuotoisuuden tähden voineet mainita yhdellä sille ominaisella nimellä, vaan käytimme sen nimenä sitä, mikä sillä itsessään oli mahtavinta ja voimakkainta, sanoimme sitä näet himokkaaksi sielunosaksi, niiden rajujen himojen vuoksi, jotka siinä kohdistuvat syöntiin ja juontiin ja lemmen nautintoihin ja kaikkeen muuhun, mikä on näiden yhteydessä, ja rahanhimoiseksi, siksi että sellaiset halut enimmäkseen tyydytetään rahan avulla.

– Ja siinä teimme vallan oikein, hän sanoi.

– Emmeköhän siis, jos sanomme tämän sielunosan arvon ja rakkauden kohdistuvan omaanvoittoon, tällä sanalla parhaiten nojaudu yhteen pääasialliseen kohtaan, niin että me, aina kun tätä sielunosaa mainitsemme, selvitämme itsellemme jotakin, ja emmekö anna sille oikeata nimeä, kun sanomme sitä rahanhimoiseksi ja omanvoitonhimoiseksi?

– Kyllä minun mielestäni, hän vastasi.

– Entä edelleen: emmekö sano kiihkoisan sielunosan aina koko tarmollaan pyrkivän valtaan, voittoon ja maineeseen?

– Juuri niin.

– Jos siis sanomme sen harrastavan voittoa ja mainetta, niin se kai on oikeaan osattua?

– Kerrassaan oikeaan.

– Ja jokaisellehan on selvää, että se sielunosa, jolla opimme, aina kaikin voimin pyrkii tietämään, mikä on totuus, ja että se rahasta ja maineesta välittää vähemmän kuin yksikään muu näistä sielunosista.

– Paljon vähemmän.

– Jos siis sanomme sen harrastavan tietoa ja viisautta, niin kaiketi sille annamme oikean nimen?

– Kuinkas muuten?

– No eiköhän ole niin, kysyin, – että toisten ihmisten sieluissa hallitsee toinen, toisissa toinen näistä voimista, mikä missäkin?

– Niin on, hän vastasi.

– Ja sentähden kai sanomme, että ihmistenkin peruslajeja on kolme: viisautta harrastava, voitonriemua harrastava, omaavoittoa harrastava?

– Tietysti.

– Ja nautintojakin on siis kolme lajia, yksi kullekin ihmislajille ominainen?

– Aivan niin.

– No tiedätkös, sanoin, – että jos haluaisit kysyä kolmelta sellaiselta mieheltä, kultakin vuorostaan, mikä näistä elämänsuunnista on miellyttävin, jokainen heistä ylistäisi omaansa yli muiden? Omanvoiton harrastaja tulee väittämään, että omanvoiton rinnalla maineen tai tiedon nautinto ei ole minkään arvoinen, paitsi jos jokin niistä tuottaa rahaa.

– Se on totta, hän sanoi.

– Entä maineen rakastaja? kysyin; – eikö hän pidä rahan tuottamaa nautintoa alhaisena ja taas oppimisesta johtuvaa nautintoa – jollei tieto tuota mainetta – sauhuna ja loruna?

– Niin on, hän vastasi.

– Entä mitä arvelemme, kysyin, – viisaudenharrastajan ajattelevan muista nautinnoista, verrattuina siihen nautintoon, minkä totuuden olemuksen tieto tuottaa, ja siihen, että hän oppiessaan alati on sellaisen nautinnon hurmassa? Emmekö usko hänen katsovan niiden olevan kovin kaukana ja sanovan niitä välttämättömiksi sanan oikeassa merkityksessä, koska hän ei ollenkaan noita muita kaipaisi, jollei olisi pakkoa?

– Se meidän tulee tyystin tietää, hän sanoi.

8. -- Kun siis, sanoin, -- jokaisen esittämämme ihmislajin nautinnot

vieläpä niiden varsinainen elämänsuunta ovat kiistanalaisia – eikä tämä koske sitä, onko elämä kauniimpi vai rumempi eikä sitä, onko se huonompi vai parempi, vaan pelkästään sitä, onko se miellyttävämpi ja tuskattomampi, niin kuinkahan voimme tietää, kuka heistä puhuu totuudenmukaisimmin?

– En minä mitenkään tiedä sanoa, hän vastasi.

– Harkitse siis asiaa tältä kannalta: minkä nojalla tulee ratkaista se, mikä on ratkaistava oikein? Eiköhän kokemuksen, tiedon ja järjen nojalla? Voiko kelläkään olla mitään parempaa ratkaisun perustetta, kuin ne ovat?

– Kuinka se olisi mahdollistakaan? hän sanoi.

– Katsohan siis. Kellä näistä kolmesta miehestä on enimmin kokemusta kaikista mainitsemistamme nautinnoista? Onkohan mielestäsi omanvoiton harrastajalla, jos hän saa tietää mimmoinen itse totuus on, suurempi kokemus tiedon tuottamasta nautinnosta kuin viisaudenharrastajalla on omanvoiton suloisuudesta?

– Onpa suuri erotus, hän vastasi. – Jälkimmäinenhän kokee välttämättömyyden pakosta ihan lapsuudestaan alkaen noita muita nautintoja, omanvoiton harrastajan taas, joskin hän pääsee tietoon siitä, mitä tosiolevaiset asiat ovat, ei ole pakko sitä nautintoa maistaa eikä tuntea kuinka suloinen se on, eikä saavuttaa siinä kokemusta; – onpa hänen päinvastoin vaikea sitä maistaa, vaikka hänellä olisi siihen haluakin.

– Viisaudenharrastajalla on siis, sanoin, – paljon enemmän kokemusta molemmista nautinnoista kuin omanvoiton harrastajalla.

– Paljon enemmän.

– Entä kunnianharrastajaan verraten? Onko viisaudenharrastajalla vähemmän kokemusta maineen tuottamasta nautinnosta kuin kunnianharrastajalla viisauden suloudesta?

– Ei, hän vastasi; – mainetta näet he saavat kaikki, jos vievät perille sen, johon kukin on ryhtynyt, pohatta yhtä hyvin kuin urhoollinen ja viisas nauttii kunniata monien ihmisten puolelta, niin että heillä kaikilla on kokemusta siitä, mimmoinen maineen tuottama nautinto on, mutta ei kenenkään muun kuin viisaudenharrastajan ole mahdollista nauttia tosiolevaisen näkemisestä ja tuntea mimmoinen sulous siinä on.

– Kokemuksen puolesta siis, sanoin, – viisaudenharrastaja voi lausua ratkaisevan arvostelun paremmin kuin yksikään muu ihminen.

– Kyllä, paljon paremmin.

– Niin, sillä hän on ainoa, jolla on oleva sekä ymmärrystä että kokemusta.

– Kuinkas muuten.

– Ja sitä työasetta, jonka avulla ratkaisu on tehtävä, sitä ei ole omanvoiton eikä maineen harrastajalla, vaan viisaudenharrastajalla.

– Mitä asetta tarkoitat?

– Mainitsimme äsken, että ratkaisun tulee tapahtua järkiperusteiden nojalla, emmekö niin?

– Niin.

– Mutta järkiperustelut ovat ennen kaikkea viisaudenharrastajan työaseena.

– Kuinkas muuten?

– Entä jos se, mikä on ratkaisun alaisena, parhaiten ratkaistaisiin rikkauden ja omanvoiton perustuksella, eikö silloin omanvoiton harrastajan ylistyksen ja moitteen täytyisi olla todenmukaisimpana ratkaisuna?

– Kerrassaan niin täytyisi olla.

– Ja jos ratkaisu parhaiten tapahtuisi maineen ja taistelussa saavutetun voiton ja urhoollisuuden perustuksella, niin eikö totuudenmukaisin ratkaisu silloin olisi siinä, mitä kunnian- ja voitonharrastaja ylistää ja moittii?

– Se on selvää.

– Ja koska on niin, että se tapahtuu parhaiten kokemuksen ja tiedon ja järkiperustelun nojalla –?

– Niin täytyy, hän sanoi, – viisauden- ja järkiperustelun harrastajan lausuman ylistyksen olla totuudenmukaisin ratkaisu.

– Noista kolmesta nautinnosta lienee siis suloisin sen sielunosan nautinto, jolla pyrimme tietoon, ja suloisimman elämän viettänee se meistä, jossa se sielunosa on hallitsevana?

– Kuinkas ei olisi? hän sanoi; – onhan viisas ihminen omaa elämänsuuntaansa ylistäessään pätevin arvostelija.

– Ja minkä elämänsuunnan, kysyin, – ja minkä nautinnon tämä arvostelija asettaa toiselle sijalle?

– Sehän on tiettyä, että hän toiselle sijalle asettaa sotaisan ja mainetta harrastavan miehen elämän, sillä sehän on häntä lähempänä kuin rahojen hankkimisen harrastajan.

– Viimeiselle sijalle hän siis nähtävästi asettaa omanvoiton harrastajan elämän.

– Kuinkas muuten? hän sanoi.

9. -- Siinä siis olisi kaksi todistelua peräkkäin, ja kahdesti

oikeamielinen olisi voittanut väärämielisen. Mutta kolmas juomauhri pyhitettäköön niinkuin olympialaisessa kilvoittelussa Zeukselle pelastajalle ja Olympoksen jumalalle: otahan huomioon, ettei muiden saavuttama nautinto kuin viisaan ole täysin tosi eikä puhdas, vaan jonkinmoinen varjokuva, niinkuin luulen kuulleeni joltakin viisaitten joukossa, ja siinäpä lienee suurin ja ratkaisevin kukistuminen.

– Kerrassaan ratkaisevin; mutta missä mielessä tämän sanot?

– Saan sen selville tällä tavoin: tutkin asiaa yhdessä sinun kanssasi, siten että sinä vastaat kysymyksiini.

– Kysy siis, hän sanoi.

– No sanohan, virkoin, – emmekö väitä kärsimyksen olevan nautinnon vastakohdan?

– Tietysti.

– Emmekö myös ole sitä mieltä, että on olemassa sellainenkin tila, mikä ei ole nautintoa eikä kärsimystä?

– Kyllä tietenkin.

– Jokin, mikä on näiden molempien keskivälillä, eräänlainen lepotila kumpaiseenkin nähden? Vai etkö sitä tarkoita siinä mielessä?

– Juuri niin tarkoitan, hän vastasi.

– Entä etkö muista, kysyin, – mitä sairaiden on tapa sanoa, silloin kun sairastavat?

– Mitä tarkoitat?

– Ettei mikään ole suloisempaa kuin terveys, mutta etteivät sitä älynneet, ennenkuin olivat sairaina.

– Kyllä muistan, hän vastasi.

– No etkö myöskin ole kuullut niiden, jotka ovat jonkin ankaran kivun vallassa, sanovan, ettei mikään ole suloisempaa kuin kivun taukoaminen?

– Kyllä olen sen kuullut.

– Ja huomaat luullakseni ihmisten joutuvan moneen muuhunkin sellaiseen tilaan, jossa, silloin kun kärsivät, suloisimmaksi ylistävät tuskattomuutta ja kärsimysten jälkeistä lepotilaa, eivätkä nautintoa.

– Niin, sillä sehän, lepotila nimittäin, hän sanoi, – käy kai silloin suloiseksi ja armaaksi.

– Ja kun nautinto jollakulla taukoaa, sanoin, – niin nautintoa seuraava lepotila tuntuu tuskalliselta.

– Niin kai, hän sanoi.

– Se siis, minkä vast'ikään sanoimme olevan molempien keskivälillä, nimittäin lepotila, se tulee välistä olemaan kumpaistakin, sekä kärsimystä että nautintoa.

– Niin näkyy olevan.

– No, onko mahdollista, että se, mikä ei ole kumpaistakaan, vaihtuu kumpaiseksikin?

– Ei minun mielestäni.

– Ja onhan se suloinen ja se tuskallinen, mitkä sielussamme koituvat, kumpainenkin jonkinmoista liikuntoa. Vai eivätkö ole?

– Ovat kyllä.

– No eikö sitä, mikä ei ole kärsimystä eikä nautintoa, vast'ikään havaittu molempien välillä olevaksi lepotilaksi?

– Siksihän se havaittiin.

– Voiko siis mitenkään olla oikein, että kivuttomuutta pidetään suloisena taikka nautinnottomuutta tuskallisena?

– Ei mitenkään.

– Tämä tila ei siis todellisuudessa ole suloista eikä tuskallista, sanoin, – vaan se näyttää suloiselta silloin, kun se, nimittäin lepotila, on tuskallisen rinnalla, ja tuskalliselta silloin, kun se on suloisen rinnalla, eikä näissä kuvitelmissa ole mitään tervettä nautinnon tosiolemukseen katsoen, vaan ne ovat jonkinmoista velhonomaista silmänkääntäjätemppua.

– Siihenhän perustelumme viittaa, hän sanoi.

– No käännähän katseesi, sanoin, – nautintoihin, jotka eivät ole lähtöisin tuskasta, niin ettet, asian nykyisellä kannalla ollen, luule asian laidan olevan sen, että nautinto on kärsimyksen ja tuska nautinnon taukoamista.

– Missä niitä nautintoja on? hän kysyi; – ja millaisia tarkoitatkaan?

– On niitä paljon muitakin, sanoin, – mutta ajattelehan lähinnä tuoksuista koituvia nautintoja. Nehän ilmestyvät äkkiä erinomaisen voimakkaina ilman edelläkäynyttä tuskaa, eivätkä tauotessaan jätä jälkeensä mitään tuskaa.

– Se on ihan totta, hän sanoi.

– Älköön meitä siis saatako uskomaan, että vapautus tuskasta on puhdas nautinto ja yhtä vähän että nautinnon taukoaminen on tuska.

– Ei.

– Mutta sittenkin, minä sanoin, – niistä niin sanotuista nautinnoista, jotka ruumiin kautta tunkeutuvat sieluun, miltei enimmät ja voimakkaimmat ovat sitä lajia, jonkinmoista vapautusta tuskista.

– Niinhän ovat.

– Ja eikö sama ole laita ennakkonautintojen ja ennakkotuskien, jotka koituvat odotuksesta, ennenkuin nuo nautinnot ja tuskat ovat tulleet?

– Sama.

10. -- Tiedätkö siis, kysyin, -- mimmoisia nämä nautinnot ovat ja mihin

ne lähinnä ovat verrattavat?

– Mihin? hän kysyi.

– Oletko sitä mieltä, että olemuksessa on jokin ylinen, jokin alinen ja jokin välinen?

– Olen kyllä.

– Luuletko näin ollen, että joku, joka kohoaa alisesta väliseen, luulee muuta, kuin että hän kohoaa yliseen? Ja että hän, kun hän keskelle saavuttuaan katsoo alas siihen, josta on kohonnut, luulee olevansa missään muualla kuin ylisessä, koska hän ei ole nähnyt tosi-ylistä?

– Kautta Zeuksen, hän sanoi, en minä ainakaan luule sellaisen ihmisen ajattelevan toisin.

– Mutta jos hän painuisi takaisin, sanoin, – hän kai luulisi joutuvansa aliseen, ja siinä hän olisi oikeassa.

– Kuinkas muuten?

– Eikö hänen kävisi sillä tavoin sen tähden, ettei hän kokemuksesta tunne sitä, mikä todella on ylhäällä, keskellä ja alhaalla?

– Se on selvää.

– Onko siis mielestäsi kummeksittavaa, jos ne, jotka eivät kokemuksesta tunne totuutta, eivät ainoastaan ajattele väärin monesta muusta asiasta, vaan myöskin nautintoon ja kärsimykseen ja niiden välillä olevaan tilaan nähden ovat sellaisella kannalla, että he, kun vaipuvat tuskalliseen tilaan, pitävät tätä todellisena ja todellisesti kärsivät tuskia, mutta toiselta puolen kun kärsimyksestä joutuvat keskimmäiseen tilaan, lujasti uskovat saapuvansa täyttymykseen ja nautintoon, ja että he, siksi etteivät tunne tosinautintoa, katselevat tuskattomuutta tuskan taustaa vastaan ja siten pettyvät samalla tavoin kuin ne, jotka valkoista tuntematta katselevat harmaata mustaa vastaan?

– Kautta Zeuksen, hän vastasi, – en sitä pitäisi kummana, vaan paljon enemmän minua kummastuttaisi, jos ei olisi niin.

– Harkitse siis asiaa tähän tapaan, sanoin: – eivätkö nälkä ja jano ja muut niidenkaltaiset ole jonkinmoista ruumiin olotilassa ilmenevää tyhjyyttä?

– Kuinkas muuten?

– Ja eikö tietämättömyys ja mielettömyys taas ole sielun olotilassa ilmenevää tyhjyyttä?

– Niin tietystikin.

– Ja niin hyvin se, joka nauttii ravintoa, kuin sekin, jolle koituu älyä, saa osakseen täyttymistä, eikö niin?

– Kuinkas muuten?

– No onkohan täyttyminen sillä, mikä on vähemmän tosiolevaista, totuudenomaisempi kuin täyttyminen sillä, mikä on suuremmassa määrin olevaista?

– Ilmeisesti täyttyminen olevaisemmalla on totuudenomaisempi.

– Kumpi laji siis on mielestäsi enemmän osallinen puhtaassa olevaisessa, sekö, johon kuuluvat leipä ja juoma ja särvin ja kaikkinainen ravinto, vai sekö, johon kuuluvat totuudenmukainen käsitys ja ymmärrys ja järki ja sanalla sanoen kaikki [henkinen] etevyys? Arvostelehan asiaa tältä kannalta: kumpi on mielestäsi enemmän olevaista, sekö, mikä on yhteydessä aina samanlaisena pysyvän ja kuolemattoman ja totuuden kanssa ja itse on senlaatuinen ja syntyy sentapaisessa, vaiko se, mikä on yhteydessä alati muuttuvaisen ja kuolevaisen kanssa ja itse on sentapainen ja syntyy sentapaisessa.

– Kyllä se, mikä on yhteydessä aina samana pysyvän kanssa, hän sanoi, – on paljon olevaisempi.

– Onko siis alati vaihtelevaisen olemuksella enemmän osallisuutta olevaisessa kuin tiedon olemuksella?

– Ei mitenkään.

– Entä onko sillä suurempi osallisuus totuudessa?

– Ei sitäkään.

– Jos sillä siis on vähempi osallisuus totuudessa, niin eikö sillä myös ole vähempi osallisuus olevaisessa?

– Siitä ei pääse.

– Eikö näin ollen ylipäätään niillä täyttymyksen ja tyhjyyden lajeilla taas, jotka kohdistuvat ruumiin huoltamiseen, ole vähempi osallisuus totuudessa ja olevaisessa kuin niillä, jotka kohdistuvat sielun huoltamiseen?

– Paljon vähempi.

– No etkö ole sitä mieltä, että itse ruumiilla samaten on vähempi osallisuus totuudessa ja olevaisessa kuin sielulla?

– Kyllä.

– Eikö se, mikä täyttyy olevaisemmilla ja itse on olevaisempi, todellisuudessa täyty enemmän kuin se, mikä täyttyy vähemmin olevaisilla ja itse on vähemmin olevainen?

– Kuinkas muuten?

– Jos siis täyttyminen sellaisella, mikä luonnostaan on soveliasta, on suloinen, niin se, mikä täyttyy todenperäisesti ja tosiolevaisella, kai ilahduttaa olennaisemmin ja totuudenomaisemmin tosinautinnolla; se taas, mikä on osallinen vähemmin olevaisessa, täyttyy vähemmin totuudenomaisesti ja vähemmin pysyväisesti ja saapi osakseen vähemmin luotettavan ja totuudenomaisen nautinnon.

– Se on kerrassaan välttämätöntä, hän sanoi.

– Ne siis, jotka eivät tunne viisautta ja kuntoa, vaan elävät alituisesti kemuissa ja muissa semmoisissa, ne vaipuvat – niin minusta näyttää – alaspäin ja kohoavat jälleen keskimmäiseen tilaan asti ja kulkevat siten eksyksissä kaiken ikänsä, eivätkä siirry tältä alalta eivätkä ole koskaan nostaneet katsettansa eivätkä kohonneet siihen, mikä todella on ylhäällä eivätkä toden perään ole täyttyneet tosiolevaisella eivätkä maistaneet pysyväistä ja puhdasta nautintoa, vaan katsoen elukkain tavoin alaspäin, pää kumarassa maata ja pöytiä kohti, he syövät rehujaan ja parittelevat, ja himoten saada enemmän näitä nautintoja he potkivat ja puskevat toinen toistaan rautaisin sarvin ja kavioin ja tappavat toisensa kyllästymättömyyden vuoksi, koska eivät täytä tosiolevaisella sitä, mikä heissä itsessään on olevaista eivätkä sitä olemuksensa osaa, jossa se [tuo tosiolevainen] voi säilyä.

– Kuvaat enimpien ihmisten elämän kerrassaan sattuvasti, Sokrates, ihan oraakkelin tavoin, Glaukon sanoi.

– Eivätkö siis ne nautinnot, joissa he viettävät elämäänsä, pakostakin ole tuskansekaisia, tosinautinnon haave- ja varjokuvia, joille antaa värin niiden asema toistensa rinnalla, niin että kumpaisetkin [niin hyvin nautinnot kuin tuskatkin] näyttävät valtavilta ja herättävät noissa mielettömissä hurjaa himoa, ja että niistä taistellaan, niinkuin Stesikhoros kertoo troialaisten taistelleen Helenen haavekuvasta, siksi etteivät tunteneet totuutta?[3]

– On kerrassaan välttämätöntä, hän sanoi, – että heidän elämänsä on senlaatuista.

11. -- Edelleen: eikö intomieliseen sielunosaan nähden pakostakin käy

aivan samalla tavoin, ihmiselle nimittäin, joka tehostaa juuri sitä sielunosaa joko kateudella kunnianhimon takia taikka väkivalloin taistelun- ja voitonhalun vuoksi tai vihaisesti äkäisyyden vuoksi, pyrkien täyttymään kunnialla ja voitonriemulla ja vihanvimmalla, ilman harkintaa ja järkeä?

– Kyllä siihenkin sielunosaan nähden, hän vastasi, – täytyy käydä niin.

– Kuinka siis onkaan? kysyin; – voimmekohan täydellä luottamuksella väittää, että niistäkin mielihaluista, jotka kuuluvat oman voitonhimon ja taistelunhimon alaan, ne, jotka noudattavat ymmärrystä ja harkintaa ja näihin nojautuen hakevat niitä nautintoja, joihin järki viittaa, ja saavuttavat nämä, – voimmekohan väittää, että nämä mielihalut saavuttavat todenomaisimmat nautinnot – mikäli niiden, koska ne noudattavat totuutta, on mahdollista todenomaisia saavuttaa, – ja että nämä nautinnot ovat niille itselleen luonnonomaiset, jos näet se, mikä kullekin on paras, samalla myöskin on sille ominaisinta?

– Ominaisinta se on, hän vastasi.

– Jos siis sielu kokonaisuudessaan noudattaa viisautta harrastavan osansa johtoa eikä kapinoitse, on jokaisella sen eri osalla mahdollisuus hoitaa muissa kohden omia tehtäviään ja olla oikeamielinen ja sen ohessa myöskin saada kukin ne nautinnot, jotka ovat sille ominaiset ja parhaat ja – mikäli mahdollista – todenomaisimmat.

– Tietysti.

– Milloin taas jompikumpi muista sielunosista pääsee valtaan, on seurauksena, ettei se voi löytää sitä nautintoa, mikä on sille luonnonomainen, vieläpä, että se pakottaa muut osat ajamaan takaa niille kuulumatonta ja epätodenomaista nautintoa.

– Niin sen käy, hän sanoi.

– No eiköhän se, mikä on kauimpana viisaudenharrastuksesta ja järjestä, suurimmassa määrin saa sellaista aikaan?

– Kerrassaan suurimmassa määrin.

– Ja eikö kauimpana järjestä ole se, mikä on kauimpana laista ja järjestyksestä?

– Sehän on selvää.

– Ja eikö lemmenhekuman ja tyrannivallan himojen havaittu olevan niistä kauimpana?

– Kyllä, kauempana kuin mitkään muut.

– Ja kuninkaallisten ja siveellisten taas lähimpänä?

– Niin.

– Ja kauimpana todellisesta ja luonnonomaisesta nautinnosta tulee siis ymmärtääkseni tyranni olemaan, ja lähimpänä kuningas.

– Se on välttämätöntä.

– Ja tyrannin elämä, sanoin, – tulee siis olemaan sulottomin, kuninkaan suloisin.

– Kerrassaan välttämätöntä.

– No tiedätköhän näin ollen, minä kysyin, – kuinka paljon sulottomampi tyrannin elämä on kuninkaan elämään verraten?

– Saan sen tietää, kunhan sen sanot, hän vastasi.

– Kun nyt, niinkuin näemme, nautintoja on kolme, yksi oikeaperäinen ja kaksi epäperäistä, niin tyranni on, lakia ja järkeä paeten, astunut rajan yli äpäränautintojen takaiselle alalle, ja elää keskellä jonkinmoisia orjamaisia nautintoja, jotka ovat hänen henkivartijoinaan, – ja kuinka kauas hän siten joutuu takapajulle, sitäpä ei ole helppo sanoakaan, paitsi kenties tällä tavoin.

– Millä tavoin? hän kysyi.

– Tyranni on kai etäisyyteen nähden kolmas harvainvallanluontoisesta miehestä laskien, sillä onhan näiden kahden välillä kansanvallanluontoinen ihminen.

– Kyllä.

– Eiköhän siis se nautinnon valekuvakin, joka on hänen seuranaan, ole todenomaisuuteen nähden kolmas harvainvaltalaisen nautinnosta laskien, – jos äskeinen perustelumme pitää paikkansa?

– Niin on.

– Ja harvainvallanluontoinen mies on taas kolmas kuninkaallisesta laskien, jos luemme parhaimmistovaltalaisen ja kuninkaallisen samaan luokkaan.

– Kyllä hän on kolmas.

– Tyrannin etäisyys tosinautinnosta, sanoin, – tekee siis, numeroin laskettuna, kolme kertaa kolme.

– Niin näkyy olevan.

– Tyranninomaisen nautinnon varjokuva on siis nähtävästi, sanoin, – sen etäisyyden luvun mukainen tasapinta.[4]

– Niin kai.

– Korottamalla toiseen ja kolmanteen potenssiin päästään siis selvyyteen siitä, kuinka pitkän matkan päässä se on.

– Kyllä se käy selväksi, hän sanoi, – ainakin laskumiehelle.

– Siis, jos joku päinvastoin koettaa lausua ilmi, kuinka etäällä kuningas nautinnon todenomaisuuteen nähden on tyrannista, tulee hän, kun kertaus on suoritettu loppuun, havaitsemaan hänen elämänsä 729 kertaa suloisemmaksi ja tyrannin elämän saman verran tuskallisemmaksi.

– Oletpa, hän sanoi, – lausunut ilmi ihmeteltävän laskelman näiden kahden miehen, oikeamielisen ja väärämielisen, välisestä erotuksesta nautintoon ja tuskaan nähden.

– Niin, ja onpa se luku, sanoin, – totuudenmukainen, vieläpä se soveltuu yhteen heidän elämänjuoksunsa kanssa, koska näet päivät ja yöt ja kuukaudet ja vuodet pitävät sen kanssa yhtä.[5]

– Kyllä totta tosiaan pitävät yhtä, hän sanoi.

– Jos siis jalo ja oikeamielinen siinä määrin voittaa kehnon ja väärämielisen nautinnon puolesta, niin eikö hän suunnattoman paljoa enemmän voita häntä jalossa elämän laadussa, kauneudessa ja kunnollisuudessa?

– Suunnattoman paljon enemmän, sen Zeus tietää, hän sanoi.

12. -- No niin, sanoin; -- koska nyt olemme perustelussamme saapuneet

näin pitkälle, niin palatkaamme siihen väitteeseen, joka lausuttiin ihan alussa[6] ja josta on aiheutunut se, että olemme saapuneet tälle kohdalle. Väitettiinhän, että vääryys on eduksi sille, joka on äärimmäiseen asti väärämielinen, mutta jolla on oikeamielisen maine. Vai eikö sanottu niin?

– Niin juuri.

– Ryhtykäämme siis nyt selvittelyyn väittäjän kanssa, – nyt kun olemme todenneet, mitä vääryyden ja oikeuden harjoittaminen merkitsee.

– Millä tavoin? hän kysyi.

– Siten, että ajatuksessa muovailemme sielun kuvan, jotta se, joka tuon väitteen lausui, ymmärtäisi, mimmoista hän on puhunut.

– Millaisen kuvan? hän kysyi.

– Senlaatuisen olennon kuvan, vastasin, – jommoisia taruissa kerrotaan muinoin olleen olemassa, niinkuin Khimairan ja Skyllan ja lukuisain muiden olentojen sanotaan syntyneen siten, että useat eri lajit ovat yhdeksi yhteenkasvaneina.

– Niinhän kerrotaan, hän sanoi.

– Muovaile siis monimuotoisen ja monipäisen eläimen kuva, sellaisen, jolla on ympäri ruumistaan niin hyvin kesyjen kuin villien eläimien päitä ja joka kykenee muuttautumaan näiden muotoon ja synnyttämään ne kaikki omasta itsestään.

– Onpa se kovin taitavan muovailijan työtä! hän sanoi; mutta koska ajatus on pehmeämpää kuin vaha ja muut sellaiset, niin olkoon se muovailtu.

– Muovaile edelleen toinen kuva, jalopeuran, ja vielä yksi kuva, nimittäin ihmisen; ja ensimmäinen olkoon paljon suurempi kuin muut, ja toinen olkoon suuruudeltaan toinen.

– Tämä on helpompaa, hän sanoi; – ja se on muovailtu.

– Yhdistä nyt nämä kolme yhdeksi, niin että jollakin tavoin ovat toisiinsa yhteenkasvaneina.

– Ne on yhdistetty, hän sanoi.

– No muovaile nyt niiden ulkopuolelle yksi kuva, nimittäin ihmisen, niin että se, joka ei voi nähdä sisällä olevia hahmoja, vaan ainoastaan näkee ulkokuoren, huomaa vain yhden olennon, ihmisen.

– Se on muovailtu niiden ympärille, hän sanoi.

– Sanokaamme sitten sille, joka väittää, että tälle ihmiselle on eduksi vääryyden mutta ei oikeuden harjoittaminen, ettei hänen väitteensä tiedä muuta kuin sen, että hänelle on eduksi ravita runsaasti tuota monimuotoista petoa ja siten saada jalopeura ja sen ympärillä olevat eläimet väkeviksi ja sitä vastoin näännyttää nälkään ihminen ja heikontaa hänet, niin että hän antaa itseänsä laahata, mihin vain jompikumpi noista muista vetää häntä, eikä ollenkaan koeta totuttaa toista yhteiselämään toisen kanssa ja tehdä niitä ystäviksi, vaan sallii niiden purra toisiansa ja keskenään taistellen syödä toinen toisensa.

– Niin, juuri sitä kai vääryyden ylistäjän väite tietää.

– No eiköhän toiselta puolen se, joka väittää oikean olevan edullisen, sillä sano, että tulee tehdä ja puhua sitä, josta sisäinen ihminen saa suurimman vallan [koko] ihmisen yli ja oppii hoitamaan tuota monipäistä elukkaa, maamiehen tavoin elättämällä ja opettamalla aljuja ja estämällä villejä kasvamasta; otettuaan liittolaisekseen leijonamielen tuo sisäinen ihminen silloin pitää huolta kaikista yhteisesti ja tehtyään ne toistensa ja omiksi ystävikseen se tällä tavoin elättää ja kasvattaa niitä, – niin eiköhän hän väitteellään tarkoita tätä?

– Tietenkin oikeuden ylistäjä puolestaan tarkoittaa tätä

– Joka kannalta katsoen siis oikeuden ylistäjä kai puhuu totta ja vääryyden ylistäjä valhetta. Sillä sekä nautintoon että hyvään maineeseen että hyötyyn katsoen oikean ylistäjä puhuu totta, vaan sen moittijan moitteessa ei ole tolkkua ollenkaan, eikä hän moittiessaan tiedä, mitä hän moittii.

– Ei minun mielestäni, hän sanoi, – ei vähimmässäkään määrin.

– Koettakaamme siis lempeästi vaikuttaa häneen – sillä eihän hän ehdoin tahdoin ole väärällä kannalla – ja kysykäämme häneltä: miekkoinen, emmekö saata sanoa, että asioita pidetään "jaloina" ja "kehnoina" juuri tällaisista syistä: jaloa on se, mikä laskee luonteen petomaisia puolia ihmisen eli, paremmin sanottuna, kaiketi jumalaisen vallan alaiseksi, kehnoa taas se, mikä tekee lempeän puolen petomaisen orjaksi? Yhtyykö hän tähän vai eikö?

– Yhtyy, hän sanoi, – jos minun neuvoani noudattaa.

– Onko siis, kysyin, – sitä miestä, jolle tämän perustelun mukaan olisi eduksi ottaa vääryydellä vastaan kultaa, jos todella käy niin, että hän ottamalla sen kullan vastaan samalla tekee sen, mikä hänessä on parhainta, sen orjaksi, mikä hänessä on kehnointa? Tai jos hän kullasta möisi poikansa tai tyttärensä orjuuteen, vieläpä rajuluontoisten ja pahojen ihmisten orjaksi, niin eihän häntä kai hyödyttäisi vaikka siinä kaupassa saisi kovinkin suuren hinnan? Entä jos hän taas säälimättä antaa sen, mikä hänessä on jumalallisinta, sen orjaksi, mikä hänessä on jumalattominta ja halpamaisinta, niin eikö hän ole kurja ja ottamalla vastaan kullan hanki vielä peloittavampaa tuhoa kuin Eriphyle myydessään tuosta kuuluisasta kaulavyöstä puolisonsa hengen?[7]

– Kyllä, paljon kauheampaa, hän, nimittäin Glaukon, vastasi; – minä näet vastaan sinulle tuon toisen puolesta.

13. -- Etköhän siis usko, että irstailuakin vanhastaan moititaan juuri

tällaisesta syystä, sentähden nimittäin, että sellaisessa tuo peloittava peto, tuo suuri ja monimuotoinen, päästetään liiaksi valloilleen?

– Se on selvää, hän vastasi.

– Ja eikö moitita röyhkeyttä ja häijyyttä, silloin kun jalopeuran- ja käärmeenluontoinen puoli pääsee paisumaan ja jännittymään suhteettomasti?

– Kyllä on kerrassaan niin.

– Ja eikö ylellisyyttä ja velttoutta moitita saman sielunosan höllentämisen ja hervauttamisen tähden, kun ne siinä saavat aikaan pelkuruutta?

– Kuinkas muuten?

– Ja eikö moitita matelevaisuutta ja halpamielisyyttä, silloin kun joku antaa saman sielunosan, nimittäin kiihkomielen, tuon sekasortoisen eläimen valtaan ja lapsuudesta asti totuttaa sitä rahanhimon ja sen kyllästymättömyyden vuoksi kärsimään häväistystä, niin että siitä jalopeuran asemesta tulee – apina?

– Juuri niin, hän vastasi.

– Entä minkä tähden luulet alhaisen elinkeinon ja käsityön tuottavan häpeätä? Vai voimmekohan sanoa sen tapahtuvan mistään muusta syystä kuin sentähden, että jaloin sielunosa saattaa jollakin ihmisellä olla luonnostaan heikko, niin ettei hän voi hallita itsessään olevia eläimiä vaan palvelee niitä, eikä kykene oppimaan muuta kuin sitä, mitenkä niitä on mielisteltävä?

– Niin näkyy olevan, hän sanoi.

– Jotta siis tällainenkin olisi samanlaisen hallinnon alainen kuin jaloin ihminen, voimme kai väittää, että hänen tulee olla juuri tuon samaisen parhaimman palvelijana, hänen, jolla omassa itsessään on jumalallinen aines hallitsevana, – emme suinkaan siksi, että muka mielestämme alamaisen on oltava vallanalaisena omaksi vahingokseen, niinkuin Thrasymakhos arveli[8] hallittaviin nähden, vaan siksi, että jokaisen on parempi olla jumalaisen ja järjellisen hallittavana, jos mahdollista siten, että hänellä on tämä jumalainen ja järjellinen omanaan, omassa itsessään, mutta muussa tapauksessa siten, että se ulkoapäin hallitsee häntä, jotta mikäli mahdollista kaikki olisimme yhdenvertaisia ja ystäviä, ollen saman johdon alaisia?

– Se on aivan oikein, hän sanoi.

– Ja osoittaahan, sanoin, – lakikin tämmöistä tarkoittavansa, se kun on kaikkien valtion asukkaiden suojelijana, ja sama käy ilmi lapsiemme hallinnasta, siitä ettei heidän sallita olla vapaita, ennenkuin heissä – samalla tavoin kuin valtiossakin – olemme perustaneet yhteiskuntajärjestyksen ja kehittämällä sitä, mikä heissä on parasta, olemme omassa itsessämme olevan parhaan asemesta asettaneet heissä vallanpitäjäksi samanluontoisen vartijan ja hallitsijan, ja että silloin vasta päästämme heidät vapaiksi.

– Käyhän se selvästi näkyviin, hän sanoi.

– Mitenkä siis, Glaukon hyvä, ja millä perusteella voisimme väittää edullisiksi vääryyden tai irstailun tai häpeälliset toimet, joista kaikista ihminen tulee kehnommaksi, vaikka kyllä hankkii itselleen enemmän rahoja tai muuta mahtia?

– Emme mitenkään, hän vastasi.

– Entä mitenkä voitaisiin väittää edulliseksi sitä, että kenenkään tietämättä harjoitetaan vääryyttä ja jäädään rankaisematta? Vai eikö se, joka ei joudu ilmi, tule vielä kehnommaksi, kun sitä vastoin siinä ihmisessä, joka joutuu ilmi ja saapi rangaistuksensa, eläimellinen aines uuvutetaan ja kesytetään ja lempeä aines taas vapautetaan ja koko sielu saatetaan parhaimman synnynnäisen luontonsa kannalle ja, omistaen itsehillintää ja oikeamielisyyttä yhdessä järjellisyyden kanssa, saavuttaa arvokkaamman ololaadun kuin ruumis, kun tälle koituu voimaa ja kauneutta yhdessä terveyden kanssa, – niin paljon arvokkaamman, kuin sielu on ruumista arvokkaampi?

– Niin on, hän vastasi, – kaikin puolin.

– Eiköhän siis se, jolla on järkeä, elä sillä tavoin, että hän jännittää kaikki voimansa tätä päämäärää kohti, ensi sijassa siten, että hän pitää arvossa niitä tiedonhaaroja, mitkä kehittävät hänen sielunsa tällaiseksi, mutta halveksii muut?

– Se on selvää, hän sanoi.

– Ja edelleen, sanoin, – hän tulee elämään sillä tavoin, että hän – kaukana siitä, että jättäisi ruumiinsa kunnon ja hoidon eläimellisen ja järjettömän nautinnon hallittavaksi ja eläisi siihen suuntaan kääntyneenä – ei edes pidä lukua terveydestä eikä pyri tulemaan voimakkaaksi tai terveeksi tai kauniiksi, jollei hän tämän avulla voi saavuttaa myöskin tervemielisyyttä, vaan aina kehittäessään ruumiinsa sopusuhtaisuutta pitää silmämääränään sielun harmoniaa.

– Kaikin puolin niin, hän sanoi, – jos hänen on oltava toden totta musikaalinen ihminen.[9]

– Ja eiköhän hänellä, kysyin, – ole sama harmonia silmämääränään hänen noudattaessaan rahojen hankinnassakin järjestystä ja sopusuhtaisuutta? Eikä hän kai joukon ihailun häikäisemänä tule kasaamaan rikkauksia rajattomiin saakka, saadakseen siitä rajatonta pahaa?

– En usko hänen tekevän niin, hän vastasi.

– Vaan hän tulee, sanoin, – pitämään silmällä sitä valtiota, joka on hänen omassa itsessään, ja varomaan horjuttamasta mitään siellä olevaa varojensa paljouden tai niukkuuden vuoksi sekä, mikäli hän siihen suinkin pystyy, järjestämään varojensa lisäämisen ja kuluttamisen tämän mukaan.

– Niin tietenkin, hän sanoi.

– Tuleepa hän kunnianosoituksiinkin nähden pitämään silmällä samaa päämäärää ja ottamaan vastaan niitä, joiden hän arvelee tekevän häntä paremmaksi, ja mielellään nauttimaan niistä, mutta välttämään, niin hyvin yksityisessä kuin julkisessakin elämässä, niitä, jotka hänen mielestään turmelevat hänessä olevan järjestyksen.

– Hänellä ei siis, Glaukon sanoi, – tule olemaan halua harjoittaa valtiollista toimintaa, jos hän huolehtii tästä päämäärästä.

– Kylläpä hän, koira vieköön, sitä toimintaa harjoittaa, – omassa valtiossaan, vieläpä innokkaastikin, mutta tietenkään ei isiensä valtiossa, paitsi jos ilmenee jokin jumalan sallimus.

– Ymmärrän, hän sanoi; – siinä valtiossa tarkoitat, jonka juuri olemme perustaneet ja selittäneet, siinä, mikä sijaitsee ajatuksissa; sillä ainakaan maan päällä en sitä luule olevan ollenkaan olemassa.

– Ei, vastasin, – mutta taivaassa se kenties on olemassa, mallikuvana sille, joka tahtoo sitä nähdä ja tämän näön mukaan rakentaa omaa itseänsä. Eikä ole väliä, onko sitä missään vai tuleeko sitä olemaan, sillä ainoastaan sen valtion asioita hän harrastaa, eikä minkään muun.

– Niin kai, hän sanoi.

Selityksiä IX kirjaan.

[1] 580 A. Taanoin lausuimme: vrt. VIII 567 ja IX 576 A.

[2] 580 C. Joko he voivat salata j.n.e.: vrt. II 367 E.

[3] 586 C. Niinkuin Stesikhoros kertoo Troialaisten taistelleen Helenen haavekuvasta: Stesikhoros, kreikkalaisen lyriikan etevimpiä aikaisempia mestareja, oli luotettavimpien tietojen mukaan syntynyt noin v. 630 e.Kr. ja kuoli 555 vuoden paikkeilla e.Kr. Hän eli ja toimi parhaasta päästä Himerassa, siis Sisilian kreikkalaisten keskuudessa. Puhuttuaan eräässä runossaan Helenestä Troian sodan kärsimysten alkusyynä, hän Palinodia (peruutuslaulu) nimisessä runossa väitti, ettei Helena ollutkaan koskaan saapunut Troiaan Pariksen kanssa; sinne oli muka ainoastaan tullut hänen varjokuvansa (eidolon). Tätä väitettä useat myöhemmät runoilijat toistavat melkein sananparren tavoin; Euripides on sitä aihetta kehittäen kirjoittanut Helene nimisen tragedian.

[4] 587 D, E. Varsin merkillisiä ja meidän nähdäksemme mielivaltaisia laskelmia. Etäisyydet laskien kuningas, parhaimmistovaltalainen ja harvainvaltalainen ovat linjan ensimmäisellä kolmanneksella, kansanvaltalainen on linjan toisen kolmanneksen päässä ja tyranni linjan viimeisen kolmanneksen päässä. Täten viimeksimainitun etäisyys kuninkaasta on 9. Elämän sulo on Platonin mukaan kääntäin verrannollinen etäisyyden kuutioon, siis kuninkaan elämän suloisuus on 9 pot. 3 = 729 kertaa suurempi kuin tyrannin.

[5] 588 A. Koska näet päivät ja yöt ja kuukaudet ja vuodet pitävät sen kanssa yhtä: Platon laskee Sokrateen aikalaisen, Pythagoralaisen filosofin Philolaoksen mukaisesti että vuodessa oli 364 1/2 päivää ja yhtä monta yötä = 729. Philolaos oli myös puhunut "suurvuodesta", jossa oli 729 kuukautta, ja mahdollisesti vielä suuremmasta yhteydestä, "ylivuodesta", jossa oli 729 vuotta.

[6] 588 B. Joka lausuttiin ihan alussa: vrt. II 361 A.

[7] 590 A. Eriphyle myydessään ... puolisonsa hengen: tarun mukaan Argolainen tietäjä Amphiaraos ei tahtonut ottaa osaa sotaretkeen Thebaita vastaan, koska hän aavisti saavansa siinä surmansa. Polyneikes (tai toisten mukaan Polyneikeen appi ja Amphiaraoksen lanko Adrastos) sai kultaisella kaulakäädyllä hänen puolisonsa Eriphyleen houkutelluksi pakottamaan hänet lähtemään mukaan ja niin syöksymään turmioon.

[8] 590 D. Niinkuin Thrasymakhos arveli: vrt. 1343 A ja seur.

[9] 591 D. Toden totta musikaalinen ihminen: vrt. IV 432 A, 443 D, E.

KYMMENES KIRJA.

1. -- Huomaanpa, sanoin, -- että valtiomme monessakin suhteessa on

kerrassaan oikein järjestetty, mutta ennen kaikkea tämä mielestäni pitää paikkansa, kun ajattelen runoutta.

– Mikä sinulla on mielessä? hän kysyi.

– Se seikka, ettemme ollenkaan päästä valtioomme runoutta, mikäli tämä on laatuaan jäljittelevä. Se näet, ettei sitä ole mitenkään päästettävä valtioomme, se käy minusta vieläkin selvemmin näkyviin nyt, kun sielun eri puolet on eritelty, kukin erikseen.

– Kuinka tarkoitat?

– Puhuakseni meidän kesken – sillä ettehän te kerro sanojani tragediankirjoittajille ja kaikille muille jäljittelijöille – uskon semmoisen runouden turmelevan kaikkien niiden mielenlaadun, joilla ei ole vastamyrkkynä tietoa siitä, mimmoista se oikeastaan on.

– Missä mielessä tämän lausut? hän kysyi.

– Minun täytyy puhua suuni puhtaaksi, sanoin, – vaikkakin jonkinmoinen rakkaus ja kunnioitus, jota lapsuudesta asti tunnen Homerosta kohtaan, tahtoo estää minua puhumasta. Hän on näet ilmeisesti ollut kaikkien noiden kunnon traagikkojen ensimmäisenä opettajana ja johtajana; mutta eihän saa kunnioittaa ihmistä enemmän kuin totuutta; ja minun täytyy siis, kuten sanottu, puhua.

– Tee se kaikin mokomin, hän sanoi.

– Kuule siis, tai paremmin vastaa.

– Kysele vain.

– Voitkohan sanoa minulle, mitä jäljittely ylipäätään on? Sillä itse en ole ollenkaan selvillä siitä, mitä se pyrkii olemaan.

– Minä siis muka olen siitä selvillä! hän sanoi.

– Ei se ole niinkään mahdotonta, minä sanoin, – sillä ovathan huonosilmäiset havainneet monenkin esineen ennenkuin teräväsilmäiset.

– Kyllä niin on, hän sanoi, – mutta jos minulle mikään selviääkin, niin en sinun läsnäollessasi edes uskaltaisi lausua sitä ilmi; vaan harkitse asiaa itse.

– No alammeko siis – jos se on sinulle mieleen – totuttua menettelytapaamme noudattaen tutkia asiaa tältä lähtökohdalta lähtien? Onhan meidän tapanamme olettaa, että kaikkia niitä monilukuisia esineitä, joille annamme saman nimen, vastaa yksi perusmuoto. Vai etkö ymmärrä?

– Kyllä ymmärrän.

– Olettakaamme siis nytkin jokin ryhmä noita lukuisia esineitä, minkä vain haluat. Niinpä esimerkiksi on, luvallasi, olemassa lukuisia sänkyjä ja pöytiä.

– Kuinkas muuten?

– Mutta näiden kalujen perusmuotoja [eli ideoja] on kaksi, nimittäin yksi sängyn ja yksi pöydän.

– Niin on.

– No eikö meidän myöskin ole tapana sanoa, että kumpaisenkin esineen valmistaja pitää silmällä sen ideaa [perusmuotoa] ja näin valmistaa, toinen niitä sänkyjä, toinen niitä pöytiä, joita käytämme, ja muita esineitä samalla tavoin? Sillä eihän yksikään ammattimestari valmista itse ideaa; kuinka se olisi mahdollistakaan?

– Ei mitenkään.

– Entä harkitsehan myöskin, minkä nimen annat seuraavalle mestarille.

– Mille?

– Sille, joka valmistaa kaikkia niitä esineitä, joita jokainen eri mestari laittaa.

– Sepä kovin taitava ja ihmeteltävä mies!

– Maltahan vielä: kohtapa sanot hänet vielä ihmeteltävämmäksi. Tämä sama mestari näet ei ainoastaan kykene valmistamaan kaikkia tarvekaluja, vaan valmistaapa myöskin kaikkia maan kasveja ja luopi kaikkia eläviä, ei ainoastaan muita, vaan omaa itseänsäkin, vieläpä lisäksi maan ja taivaat ja jumalat ja kaiken, mikä taivaassa ja Hadeen maanalaisessa valtakunnassa on.

– Sepä vasta ihmeellinen taituri! hän sanoi.

– Etkö usko? kysyin. – No sanohan minulle, oletko sitä mieltä, ettei ylipäätään sellaista mestaria ole olemassa, vaiko että eräällä tavoin saattaa olla olemassa sellainen kaiken aikaansaaja, eräällä tavoin taas ei? Vai etkö huomaa, että itsekin kykenet saamaan kaiken tuon aikaan – eräällä tavoin?

– Ja mikä se tapa on? hän kysyi.

– Ei se ole vaikea, vastasin, – vaan sitä pannaan kyllä useasti ja vikkelästi toimeen. Ja vikkelimmin, jos otat peilin ja käännät sen joka suuntaan; silloin äkisti saat aikaan auringon ja kaiken, mikä taivaanlaella on, äkisti maan, äkisti oman itsesi ja muut elävät olennot ja tarvekalut ja kasvit, ja kaikki ne asiat, jotka äsken mainittiin.

– Niin, hän sanoi, – näennäisiä esineitä, mutta eihän sentään todellisesti olevia.

– Mainiota, sanoin; – tulet parahiksi perustelulleni avuksi. Sellaisia mestareita näet mielestäni maalarikin on. Eikö ole?

– Kuinkas muuten?

– Mutta luultavasti tulet huomauttamaan, ettei se, minkä hän saa aikaan, ole todenomaista. Ja kuitenkin maalarikin tavallaan laatii sängyn. Vai eikö sitä tee?

– Kyllä, hän sanoi, – sängyn hänkin laatii – nimittäin näennäisen.

2. -- Entä sängynrakentaja! Etkö näet äsken lausunut, ettei hän

valmista sängyn ideaa, sitä, minkä sanomme olevan sen, mitä sänky [olemukseltaan] on, vaan pelkästään jonkin sängyn?

– Niinhän lausuin.

– Jos hän siis ei valmista sellaista, mikä on, niin hän ei kai saa aikaan olevaista, vaan jotakin olevaisen näköistä, joka ei ole? Ja jos joku väittää, että sängynrakentajan tai jonkin muun käsityöläisen tuote on sanan täydessä merkityksessä olevainen, niin hän ei kai puhune totta?

– Ei, hän sanoi, – ei ainakaan niiden mielestä, jotka ovat tämmöisiin tutkimuksiin harjaantuneet.

– Älkäämme siis kummeksiko, jos puheena olevakin tuote osoittautuu himmeänlaiseksi totuuteen verraten.

– Emme saata sitä kummeksia.

– Koetammeko siis näiden samaisten esimerkkien nojalla päästä selvyyteen siitä, mitähän tämä jäljittelijä oikeastaan on?

– Koetetaan, jos niin haluat, hän vastasi.

– Näitä sänkyjä on siis kolmea lajia: yksi on se sänky, joka on olemassa tosimaailmassa ja jonka mielestäni saatamme sanoa jumalan valmistamaksi. Vai kenen muun voimme sanoa sen tekijäksi?

– Emme ketään muuta, mikäli minä ymmärrän.

– Ja yksi tietenkin on se, minkä puuseppä laatii.

– Niin on, hän sanoi.

– Ja kolmas on se, minkä maalari luopi. Eikö niin?

– Olkoon niin.

– Taiteilija, sängynrakentaja, jumala, nämä kolme huolehtivat siis kolmesta eri sänky-lajista.

– Niin, ne kolme.

– Niinpä jumala puolestaan – joko hän ei halunnut valmistaa tosiolemuksessa useampia kuin yhtä sänkyä, tai jokin pakko hänet siitä esti – loi yhden ainoan sängyn, juuri tuon, mikä on itse sänky sinänsä; kahta sellaista jumala ei luonut, eikä niitä mitenkään tule syntymäänkään.

– Kuinkas niin? hän kysyi.

– Siksi, vastasin, – että jos hän loisi vaikkapa vain kaksi, niin ilmenisi taas yksi ainoa, jonka mukaisia nuo molemmat olisivat, ja se se olisi sänky sinänsä, mutta eivät nuo kaksi.

– Aivan oikein, hän sanoi.

– Tämän – se on mielipiteeni –, tämän jumala tiesi, ja koska hän tahtoi oleellisesti olla oleellisesti olevaisen sängyn, mutta ei minkään eri sängyn tekijä eikä mikään erityinen sängynrakentaja, hän loi sen olennaisesti yhdeksi.

– Niin näkyy olevan.

– Voimme kai siis sanoa hänet sängyn olemuksenluojaksi tai antaa hänelle jonkin sensuuntaisen nimen?

– Siinähän teemme oikein, Glaukon sanoi, – koska jumala on olemuksenomaisesti luonut niin hyvin tämän kuin kaiken muun.

– Entä minkä nimen annamme puusepälle? Emmekö sano häntä sängyntekijä-työmestariksi?

– Kyllä.

– No sanommeko myöskin taidemaalaria sellaisen esineen työmestariksi eli tekijäksi?

– Emme suinkaan.

– Vaan minkä sanot hänen olevan sänkyyn nähden?

– Mielestäni voinee sopivimmin sanoa hänet sen esineen jäljittelijäksi, minkä tekijöitä nuo muut ovat, hän vastasi.

– No niin, sanoin; – kolmannen tuotteen aikaansaajan itse luonnosta [s.o. olennaisesta olemuksesta] laskien sanot siis jäljittelijäksi?

– Aivan niin, hän vastasi.

– Näinpä siis tragediansepittäjäkin, koska hän on jäljittelijä, on tavallaan kolmantena järjestyksessä kuninkaasta ja totuudesta, ja samoin kaikki muutkin jäljittelijät.

– Niin näkyy olevan.

– Jäljittelijästä olemme siis yhtä mieltä. Mutta vastaahan minulle nyt maalariin nähden tähän kysymykseen: pyrkiikö hän mielestäsi jäljittelemään kulloinkin itse tuota tosiolemuksessa olevaa, vaiko käsityömestarien tuotteita?

– Käsityömestarien tuotteita, hän vastasi.

– Semmoisinako, jommoisia ne ovat, vaiko jommoisina ne näyttävät olevan? Se näet sinun on vielä määriteltävä.

– Kuinka tarkoitat? hän kysyi.

– Tällä tavoin: jos katselet sänkyä sivulta tai suoraan edestäpäin tai miltä taholta tahansa, niin eihän se kai ole toisenlainen kuin se on? Vai eikö ole niin, että se ei ole erilainen vaan ainoastaan näyttää erilaiselta? Ja muut esineet samalla tavoin.

– Jälkimmäinen oletus on oikea, hän vastasi; – sänky näyttää erilaiselta, mutta ei ole erilainen.

– No harkitsehan siis juuri tätä seikkaa: mikä on maalaustaiteen tarkoitus eri esineisiin nähden? Tähtääkös se olevaiseen, jäljitelläkseen sitä sellaisena kuin se on, vaiko näennäiseen, jäljitelläkseen sitä sellaisena kuin se näyttää olevan? Onko se siis pelkän näyn vaiko totuuden jäljittelyä?

– Pelkän näyn, hän vastasi.

– Jäljittely on kai siis kaukana totuudesta, ja nähtävästi se voi saada aikaan kaikkia esineitä, sen tähden, että se tavoittaa vain vähäistä osaa jokaisesta ja että tämä vähäinen on pelkkä varjokuva. Niinpä esimerkiksi maalari maalaa meille suutarin, puusepän ja muita käsityömestareita, ymmärtämättä mitään yhdenkään ammatista, mutta siitä huolimatta hän saattaa, jos hän on hyvä maalari ja on maalannut puusepän ja näyttää tämän matkan päästä, pettää lapsia ja vähämielisiä ihmisiä, niin että he ovat näkevinään todellisen puusepän.

– Niin, kuinkas muuten?

– Mutta minun mielestäni, hyvä ystävä, meidän tulee kaikkiin sellaisiin nähden ajatella tällä tavoin: kun joku kertoo meille jostakin henkilöstä ja ilmoittaa tavanneensa ihmisen, joka on perillä kaikissa ammateissa ja tarkemmin kuin kukaan muu tahansa ymmärtää kaiken muun, minkä jokainen erikseen tietää, tulee meidän sellaiselle vastata, että hän on yksinkertainen ihminen ja että hän näkyy sattuneen yhteen jonkun taikurin [eli silmänkääntäjän] ja jäljittelijän kanssa ja joutunut petkutettavaksi, niin että hän on pitänyt häntä kaikkiviisaana, sentähden ettei hän itse kykene erittelemään tietoa ja tietämättömyyttä ja jäljittelyä.

– Ihan totta, hän sanoi.

3. -- Niinpä on siis tämän jälkeen kohdistettava tarkastelumme niin

hyvin tragediaan kuin sen johtomieheen Homerokseen, koska kuulemme eräiden väittävän, että nämä ovat perillä kaikissa taiteissa, kaikissa inhimillisissä asioissa, joilla on tekemistä kunnon ja kehnouden kanssa, vieläpä jumalaisissakin asioissa. Sillä täytyyhän kunnollisen runoilijan, jos hänen on runoiltava hyvin siitä, josta runoa sepittää, runoilla tiedon nojalla; muussa tapauksessa hän ei muka runoilijan toimeen pysty. On siis otettava selvä siitä, ovatko ne henkilöt, jotka nuo ihmiset ovat tavanneet, jäljittelijöitä, jotka ovat heidät petkuttaneet, ja jääkö heiltä näiden teoksia katsellessaan älyämättä, että ne ovat kolmen asteen päässä olevaisesta ja että niitä on helppo tehdä ilman totuuden tietoa – he näet luovat varjokuvia eivätkä tosiolevaisia –, vai onko heidän sanoissaan sittenkin jotakin perää ja onko hyvillä runoilijoilla toden totta tietoa niistä asioista, joista he joukon mielestä puhuvat mainiosti.

– Niin, hän vastasi, – sitä on kaikin mokomin tarkasteltava.

– Entä luuletko että, jos joku kykenisi saamaan aikaan kumpaisenkin, jäljiteltävän esineen yhtä hyvin kuin sen kuvankin, hän antautuisi ihan tosissaan kuvien valmistamiseen ja asettaisi tämän etusijalle omassa elämässään, ikäänkuin hänellä siinä olisi paras omaisuutensa?

– En minä ainakaan sitä luule.

– Vaan jos hän toden totta olisi perillä niissä asioissa, joita hän jäljittelee, niin hän luullakseni ennemmin kohdistaisi harrastuksensa tekoihin kuin niiden varjokuviin ja pyrkisi jättämään jälkeensä muistomerkeikseen lukuisia jaloja tekoja ja haluaisi paljon mieluummin olla se, jota ylistetään kuin se, joka ylistää.

– Niin arvelen, hän sanoi; – sillä eihän kunnia eikä hyöty ole molemmissa tapauksissa samanvertaisia.

– Muista asioista emme vaadi Homerosta emmekä ketään muuta runoilijaa tilille emmekä, jos joku heistä olisi lääketaitoinen eikä pelkästään lääkintäopillisten puheenparsien matkija, kysy, ketkä jonkin muinaisen tai nykyisen runoilijan mainitaan tehneen terveiksi, niinkuin Asklepios teki, taikka keitä lääkintätaidon oppilaita hän on jättänyt jälkeensä, niinkuin Asklepios jätti jälkeläisensä; emme myöskään kysy heiltä muista taidoista, vaan jätämme ne sikseen; mutta tärkeimmistä ja jaloimmista asioista, joista Homeros ottaa puhuaksensa, nimittäin sodista ja niiden johtamisesta, valtioiden hallinnasta ja ihmisen kasvatuksesta, on meillä oikeus kysyä ja tiedustella: "Homeros hyvä, jos et kuntoon nähden ollut kolmas järjestyksessä totuudesta, siis pelkän kuvan valmistaja, sellainen, jonka olemme määritelleet jäljittelijäksi, vaan olet, sanokaamme toisella asteella, ja jos kykenit ymmärtämään, mimmoiset harrastukset tekevät ihmiset paremmiksi tai huonommiksi yksityisessä ja julkisessa elämässä, niin sanohan meille: mikä valtio on sinun vuoksesi saavuttanut paremman järjestyksen, niinkuin Lakedaimon Lykurgoksen ja monet muut suuret ja pienet valtiot useiden muiden suurmiesten ansiosta? Mikä valtio lukee sinun ansioksesi sen, että olet laatinut eteviä lakeja ja tuottanut heille hyötyä? Mainitsevathan Italia ja Sisilia Kharondaan ja me ateenalaiset Solonin, vaan kuka puhuu sinusta lainlaatijana?" Voiko hän ketään mainita?

– Enpä luule, Glaukon vastasi; – eiväthän edes Homeriiditkaan[1] kerro hänen olleen lainlaatijan.

– Entä tiedetäänkö kertoa mistään Homeroksen aikuisesta sodasta, joka olisi suoritettu oivallisesti hänen johtaessaan tai hänen neuvojensa mukaan?

– Ei yhdestäkään.

– No mainitaanko sitten lukuisia ja sukkelia keksintöjä, joita hän muka älykkäänä käytännön miehenä on tehnyt ammattitaiteiden tai muiden käytännöllisten toimien eduksi, niinkuin kerrotaan mileetolaisesta Thaleesta ja skythalaisesta Anakharsiista?

– Ei niin mitään senlaatuista.

– Mutta jollei Homeroksen tiedetä saaneen mitään aikaan julkisessa elämässä, niin hänen kai kerrotaan itsensä yksityishenkilönä olleen elinaikanaan joidenkin ihmisten henkisen kehityksen ohjaajana, ja nämä kai ovat hänen seurustelunsa vuoksi rakastaneet häntä ja myöhemmille polville jättäneet perinnöksi jonkinmoisen homerolaisen elämänohjeen, niinkuin Pythagoras siitä syystä itse sai osakseen harvinaista rakkautta ja hänen seuraajansa vielä nytkin sen elämäntavan vuoksi, jonka sanovat pythagoralaiseksi, ovat loistavassa maineessa muiden ihmisten keskuudessa.

– Eipä hänestä, Glaukon sanoi, – kerrota mitään sellaistakaan. Sillä osoittautuisihan Kreophylos,[2] Homeroksen ystävä, kaiketi sivistyksensä puolesta, Sokrates hyvä, vielä nimeänsä naurettavammaksi, jos se, mitä Homeroksesta kerrotaan, on totta. Sillä kerrotaanhan, ettei Homeroksesta pidetty paljonkaan väliä hänen omana aikanaan, silloin kun hän oli elossa.

4. -- Niinhän kerrotaan, minä sanoin. -- Mutta luuletkohan, Glaukon,

että, jos Homeros toden totta olisi kyennyt ihmisiä kasvattamaan ja tekemään heitä paremmiksi, miehenä, joka tällä alalla olisi pystynyt, ei pelkkään jäljittelyyn, vaan todelliseen tietoon, – luuletko, ettei hän olisi saanut lukuisia kannattajia ja saavuttanut heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan? Osaavathan abderalainen Protagoras, keolainen Prodikos ja lukuisat muut henkilökohtaisella seurustelullaan saada aikalaisensa siihen vakaumukseen, etteivät kykene hoitamaan taloansa eivätkä valtiotansa, jolleivät ota heitä johtamaan kasvatustaan, ja saavuttavathan nämä miehet tämän viisautensa vuoksi niin suurta rakkautta, että heidän oppilaansa milteivät kanna heitä käsillään; olisivatko näin ollen Homeroksen aikalaiset, jos hän olisi kyennyt viemään heitä eteenpäin hyvettä kohti, sallineet hänen – taikka Hesiodoksen – kiertää maailmaa rapsodina? Ja eivätkö olisi pitäneet heistä kiinni lujemmin kuin kullasta ja pakottaneet heitä asumaan luonaan kodeissaan, tai, jos eivät olisi voineet heitä siihen taivuttaa, niin eivätkö itse olisi saattaneet heitä, mihin he kulkivatkin, kunnes olisivat saaneet heiltä riittävästi kasvatusta?

– Minusta, Sokrates, puhut kaikin puolin oikein.

– Emmekö siis voi vakuuttaa, että kaikki runoilijat Homeroksesta alkaen ovat hyveen ja muiden käsittelemiensä asiain kuvien jäljittelijöitä, mutta eivät tavoita totuutta; vaan niinkuin äsken sanoimme: ymmärtämättä itse mitään suutarinammatista laittaa maalari kuvan, joka sellaisten ihmisten mielestä, jotka eivät hekään tiedä mitään suutarinammatista, on suutari, he kun päättelevät vain värien ja muotojen nojalla?

– Kyllä, ihan varmaan.

– Näin siis saatamme mielestäni väittää, että runoilijakin, ymmärtämättä itse mitään muuta kuin jäljittelemisen, sanoillaan ja lauseillaan sivelee [teokseensa] muutamia eri ammattien värejä, niin että muut samanlaiset ihmiset, jotka päättelevät sanoista, jos hän puhuu suutarintyöstä runomitalla ja poljennolla ja sulosoinnulla, uskovat sen erinomaisen hyvin sanotuksi, ja samoin myöskin jos hän puhuu sotapäällikön taidosta ja mistä muusta tahansa; – juuri näillä, runomitalla, poljennolla ja sulosoinnulla, on luonnostaan jonkinmoinen valtava lumousvoima. Sillä jos runoilijain kuvauksilta riisutaan nuo musikaaliset värivivahdukset ja ne lausutaan paljaaltaan sinänsä, niin luulen sinun tietävän, millaisiksi ne osoittautuvat; olethan sen nähnyt.

– Kyllä, hän vastasi.

– Eivätkö ne, kysyin, – muistuta niiden ihmisten kasvoja, joilla on nuoruuden kukkeus, mutta jotka eivät ole kauniita semmoisina, jommoisiksi ne tulevat, kun kukkeus on heistä kaikonnut pois?

– Aivan niin.

– No harkitsehan tätä seikkaa: kuvan laatija, tuo jäljittelijä (niinhän väitämme), ei olevaisesta ymmärrä mitään, mutta kyllä ulkonäöstä; eikö niin?

– Niin.

– Älkäämme siis jättäkö asiaa puolinaisesti käsiteltynä, vaan tarkastakaamme sitä tyystin.

– Puhu, hän sanoi.

– Maalari, niinhän sanomme, saattaa maalata ohjaksia ja suitsia, eikö niin?

– Niin.

– Mutta niitä kai valmistavat nahkatyöntekijä ja seppä?

– Niin tietenkin.

– No ymmärtääköhän maalaaja, mimmoisia ohjasten ja suitsien tulee olla? Vai onko niin, ettei niiden valmistajakaan, seppä yhtä vähän kuin nahkatyöntekijä, sitä ymmärrä, vaan ainoastaan se, joka osaa niitä käyttää, siis hevosmies?

– Niin on, toden totta.

– Emmekö näin ollen voi lausua, että sama on laita kaikkien asiain?

– Kuinka tarkoitat?

– Että jokaiseen asiaan kohdistuvat nämä kolme taitoa: käyttävä, valmistava, jäljittelevä?

– Niin on.

– Eiköhän jokaisen kalun, elävän olennon ja toimen kunnollisuus ja kauneus ja asianmukaisuus tarkoita yksinomaan sitä käyttöä, jota varten jokainen niistä on valmistettu tai syntynyt?

– Niin on.

– Ei siis mitenkään pääse siitä, että jokaisen esineen käyttäjällä on suurin kokemus ja että hän on se, joka ilmoittaa valmistajalle, missä määrin se esine, jota hän käyttää, käytännössä toimii hyvin tai huonosti. Niinhän esimerkiksi huilunsoittaja antaa huiluntekijälle tietoja huiluista, jotka soitettaessa saattavat häntä palvella, ja määrää mimmoisiksi hänen tulee ne laittaa; ja toinen taas toimii hänen määräystensä mukaan.

– Kuinkas muuten?

– Toinen siis tietonsa nojalla tekee selkoa kelvollisista ja huonoista huiluista, ja toinen luottaa häneen ja valmistaa ne sen mukaisesti; eikö niin?

– Kyllä.

– Saman kalun oivallisuudesta ja huonoudesta tulee siis sen valmistajalla olemaan oikea mielipide, koskahan hän on tekemisissä tietävän kanssa ja pakostakin oppii tietävältä, mutta käyttäjällä taas on asiasta oleva tositieto.

– Niin juuri.

– No tokkohan jäljittelijä käytännön nojalla ymmärtää, onko se, jota hän maalaa, oivallista ja asianmukaista vai eikö, vai onko hänellä oikea mielipide siksi, että hänen on pakko olla tekemisissä tietävän kanssa ja hän tältä saa määräyksiä siitä, mitenkä hänen on maalattava?

– Ei kumpaistakaan.

– Jäljittehjällä ei siis tule olemaan tietoa eikä oikeata mielipidettä sen oivallisuudesta tai huonoudesta, jota hän jäljittelee?

– Siltä näyttää.

– Taitaapa sillä, joka harjoittaa jäljittelyä runouden alalla, olla ihan erinomainen ymmärrys siitä, jota hän runoudessaan esittää!

– Eipähän juuri!

– Mutta siitä huolimatta hän vain jäljittelee tietämättä, mikä se tekee minkin esineen kehnoksi tai kelvolliseksi; vaan sitä, mikä suuren ja tietämättömän joukon silmissä näyttää kauniilta, sitä hän nähtävästi jäljittelee.

– Kuinkas muuten?

– Siitä olemme siis, kuten näyttää, päässeet joltiseenkin yksimielisyyteen, ettei jäljittelijä tiedä juuri mitään niistä esineistä, joita hän jäljittelee, vaan että tuo jäljittely on jonkinmoista leikintekoa eikä täyttä totta, ja samoin että ne, jotka ryhtyvät traagilliseen runouteen, joko iambirunomitalla tai heksametreilla, ovat kaikki mitä täydellisimmässä määrin jäljittelijöitä.

– Niin kerrassaan.

5. -- Mutta Zeuksen tähden, minä sanoin, -- eikö tämä jäljitteleminen

kohdistu sellaiseen, mikä on vasta kolmannella asteella totuudesta? Onhan niin?

– On.

– No mihin ihmissielun osaan se teho vaikuttaa, mikä sillä on?

– Mitä tällä tarkoitat?

– Tätä: eihän sama suuruus esiinny näöllemme samana sekä läheltä että kaukaa.

– Ei.

– Ja samat esineet ovat väärät ja suorat, mikäli ne näkee vedessä ja veden ulkopuolella, ja koverat ja kuperat sen näkömme hairahduksen tähden, minkä värit saavat aikaan, ja selvää on, että koko tällä hämmennyksellä on sijansa meidän sielussamme. Ja hyökätessään tämän luontomme heikon puolen kimppuun maalaustaide ei jätä mitään taikaa käyttämättä, yhtä vähän kuin silmänkääntötaito ja muut lukuisat sentapaiset kujeet.

– Se on totta.

– No eiköhän mittaaminen ja laskeminen ja punnitseminen ole ilmestyneet mieleisimpänä avustuksena näitä vaikutuksia vastaan, niin ettei meissä ole määräävänä se, mikä näyttää suuremmalta tai pienemmältä tai lukuisammalta tai raskaammalta, vaan se [sielumme kyky], mikä on laskenut ja mitannut tai vaikkapa punninnut?

– Kuinkas muuten?

– Mutta tietystihän tämä kai on sielumme harkinta- ja laskukykyisen osan toimena.

– Niin, senhän se on toimena.

– Ja kun se on tehnyt mittauksensa ja ilmoittaa, että jotkut esineet ovat toisia suuremmat tai pienemmät taikkapa samansuuruiset, käy usein niin, että sille näyttäytyvät samalla aikaa vastakkaiset mielikuvat samoista asioista.

– Niin on.

– No mutta emmekö ole lausuneet mahdottomaksi sitä, että samalla sielunosalla samaan aikaan samoista asioista voi olla vastakkaisia käsityksiä.

– Kyllä, ja siinä olimme oikeassa.

– Se sielunosa, jonka päätelmä sotii mittoja vastaan, ei siis voi olla sama kuin se, minkä päätelmä pitää yhtä mittojen kanssa.

– Eihän se.

– Vaan se, mikä luottaa mittaan ja laskelmaan, on kai paras sielunosa.

– Kuinkas muuten?

– Ja se, mikä on ristiriidassa tämän kanssa, on kai sielumme ala-arvoisia puolia.

– Siitä ei pääse.

– Tätä siis tahdoin todeta, kun lausuin, että maalaustaiteen ja ylipäätään kaiken jäljittelyn suorittama oma työ on kaukana totuudesta ja että tämä taide on yhteydessä sen sielunosan kanssa, mikä on kaukana järkitiedosta, ja on tämän sielunosan liittolainen ja ystävä, eikä tähtää mihinkään terveelliseen ja todenomaiseen.

– Kerrassaan niin on asian laita, hän sanoi.

– Koska siis jäljittely on ala-arvoista ja yhtyy ala-arvoiseen, niin se synnyttää ala-arvoista.

– Ilmeisesti.

– Koskeeko tämä, kysyin, – ainoastaan sitä jäljittelyä, mikä kohdistuu näköön, vaiko myöskin sitä kuuloon kohdistuvaa jäljittelyä, minkä sanomme runoudeksi?

– Kaiketi tätäkin.

– Mutta älkäämmehän, minä sanoin, – luottako yksinomaan siihen todennäköisyyteen, mikä on johdettavissa maalaustaiteesta, vaan kääntykäämme itse siihen sieluntoiminnan puoleen, minkä kanssa runouden jäljittelytoimi on tekemisissä, ja katsokaamme, onko se kehno vai jalo.

– Niin on tehtävä.

– Ryhtykäämme siis asiaan tällä tavoin: jäljittelevä taide jäljittelee toimivia ihmisiä, joiden teot ovat pakollisia tai vapaaehtoisia ja jotka ovat sitä mieltä, että heidän on toimintansa johdosta käynyt hyvin tai pahoin, ja tässä kaikessa tuntevat joko surua tai iloa. Ei suinkaan ollut tämän ohessa mitään muuta?

– Ei mitään.

– Onkohan ihminen kaikissa näissä asioissa sovussa oman itsensä kanssa? Vai onko hän, samalla tavoin kuin hän näön alalla oli ristiriidassa itsensä kanssa ja hänellä omassa itsessään oli yht'aikaa vastakkaisia käsityksiä samoista asioista, – onko hän samalla tavoin myöskin toiminnassaan epäsovussa ja taistelussa oman itsensä kanssa? – Mutta muistelenpa, ettei meidän nyt tarvitse selvitellä sitä asiaa, sillä olemmehan edellisessä keskustelussamme päässeet täyteen yksimielisyyteen kaikista näistä asioista ja todenneet, että sielumme on ihan täynnä lukemattomia sellaisia samanaikaisia vastakohtia.

– Olet oikeassa, hän sanoi.

– Oikeassa kyllä, minä vastasin; – mutta meidän on mielestäni nyt pakko tyystin selvittää se, minkä silloin jätimme sikseen.

– Mikä se on? hän kysyi.

– Sanoimme, vastasin, – jo silloin, että jaloluontoinen mies, kun hän saa osakseen sellaisia kovia kohtaloita kuin että hän kadottaa pojan tai jotakin muuta, jota hän pitää mitä suurimmassa arvossa, kestää tätä iskua helpommin kuin muut.

– Aivan niin.

– No tarkastakaamme siis nyt, onko niin, ettei hän tunne tuskaa ollenkaan, vaiko niin, että tämä on mahdotonta, mutta että hän jossakin määrin noudattaa kohtuutta surussaan.

– Totta puhuakseni ennemmin näin, hän vastasi.

– No sanohan minulle: luuletko hänen voimakkaammin taistelevan ja ponnistelevan suruansa vastaan silloin, kun hän on vertaistensa nähtävissä vaiko silloin, kun hän on itsekseen yksinäisyydessä?

– Paljon voimakkaammin, hän vastasi, – silloin, kun hän on ihmisten nähtävissä.

– Mutta kun hän on yksin, hän luullakseni ilkenee päästää suustaan paljon semmoista, mikä häntä hävettäisi, jos joku häntä kuulisi, ja tekee paljon sellaista, jota hän ei soisi kenenkään nähdä hänen tekevän.

– Niin on, Glaukon sanoi.

6. -- Eiköhän se, mikä käskee häntä ponnistelemaan vastaan, ole järki

ja laki, ja se taas, mikä pakottaa häntä antautumaan surun valtaan, ole itse kärsimys?

– Se on totta.

– Mutta kun ihmisessä samaan asiaan nähden samalla aikaa ilmaantuu vastakkainen pyrkimys, sanomme, että hänessä täytyy olla kaksi eri sielunkykyä.

– Kuinkas muuten?

– Eikö toinen niistä ole altis seuraamaan lakia, sitä tietä, johon se opastaa?

– Kuinka tarkoitat?

– Laki kai sanoo, että parasta on pysyä onnettomuuksien sattuessa niin rauhallisena kuin suinkin ja olla joutumatta kuohuksiin, koska ei ole varmuutta siitä, mikä sellaisissa kohtaloissa on hyvää ja pahaa, eikä sille, joka antautuu suruunsa, siitä koidu mitään etua tulevaisuuteen nähden, eikä myöskään mikään inhimillinen asia ole kovinkaan suuren huolen arvoinen, ja sureminen on esteenä sille, minkä pitäisi niissä tapauksissa tulla meille avuksi niin pian kuin suinkin.

– Mitä tämä sitten on? hän kysyi.

– Se on siinä, vastasin, – että punnitsemme sitä, mikä on tapahtunut, ja että, ikäänkuin arpanoppaa heitettäessä, sovitamme omat asiamme kohtalon nopanheittojen mukaan sillä tavoin, kuin järki sanoo olevan parasta, mutta emme onnettomuuteen langettuamme tee lasten tavoin, jotka painavat sitä paikkaa, johon on sattunut, ja parkuvat taukoamatta, vaan aina totutamme sieluamme ryhtymään mitä pikimmin parantamaan vammaa ja nostamaan jälleen sitä, mikä on kaatunut ja käynyt raihnaaksi, ja siten lääkintätaidolla vaientamaan itkut.

– Jos ihminen suhtautuu sillä tavoin kohtalon iskuihin, Glaukon sanoi, – niin hän kai tekee kerrassaan oikein.

– Se siis, mikä meissä on parasta, se tietenkin – niin väitämme – alttiisti noudattaa tätä järjen harkintaa.

– Sehän on selvää.

– Emmeköhän toiselta puolen tule väittämään, että se, mikä vetää meitä kärsimyksen muistelemiseen ja vaikerointiin eikä voi saada sitä kyllikseen, – että se on järjetöntä ja tehotonta ja pelkuruutta suosivaa.

– Niin väitämme.

– Ja se se juuri, tämä taipumus mielenkuohuntaan, tarjoaa tilaisuutta runsaalle ja monivivahteiselle jäljittelylle. Järkevää ja tyyntä luonteenlaatua sitä vastoin ei ole helppoa jäljitellä, se kun aina pysyy oman itsensä kaltaisena eivätkä jäljittelyä hevillä oivalla varsinkaan juhlayleisö ja kaikenlaatuiset teattereihin kerääntyvät ihmiset, sillä heille se on ihan vieraan mielentilan jäljittelemistä.

– Niin on, kaikin puolin.

– Selvää on siis, ettei jäljittelevä runoilija ole luotu sellaisen mielenlaadun kuvaamiseen ja ettei hänen taiteensa ole omiansa sitä tyydyttämään, jos hänen on päästävä suuren joukon suosioon, vaan että se on luotu kuohahtelevaa ja vaihtelevaista luonteenlaatua varten, tätä kun on helppo jäljitellä.

– Se on selvää.

– Olemme siis jo oikeutetut käymään hänen kimppuunsa ja asettamaan hänet maalarin rinnalle. Sillä onhan hän tämän kaltainen siinä, että hän luopi teoksia, jotka ovat ala-arvoisia totuuteen verraten, sekä siinä, että hän on tekemisissä juuri samalla kannalla olevan sielunosan kanssa, mutta ei parhaan osan kanssa, – siinäkin hän on maalarin kaltainen. Ja näin ollen voimme jo oikeudenmukaisesti kieltää häneltä pääsyn sellaiseen valtioon, jonka on oltava hyvin järjestetty, koska hän herättää ja ravitsee tuota sielunosaa ja tekemällä sen voimakkaaksi turmelee sen järkiosan, samoin kuin valtiossa käy, kun joku tekemällä kehnot mahtaviksi antaa valtion heidän haltuunsa ja tuhoaa kunnollisemmat ihmiset. Samalla tavoin, niin väitämme, jäljittelevä runoilija saapi jokaisessa yksityissielussa aikaan huonon valtiojärjestyksen tekemällä sen järjettömälle osalle mieliksi, joka ei tiedä erottaa suurempaa ja pienempää, vaan pitää samoja asioita milloin suurina, milloin pieninä; sellainen runoilija näet kuvailee tyhjiä kuvia, mutta on kovin kaukana totuudesta.

– Aivan niin.

7. -- Mutta emmepä vielä ole lausuneet pahinta syytöstämme tätä

runoutta vastaan. Se näet, että se kykenee turmelemaan kunnollisiakin ihmisiä – aivan harvoja lukuunottamatta – sehän on kerrassaan kauheata.

– Tietysti, jos se toden totta sen tekee.

– Kuule ja harkitse asiaa: kuunnellessamme Homeroksen tai jonkun muun traagillisen runoilijan jäljittelevän jotakin surun vallassa olevaa sankaria, joka venyttelee voivotustansa pitkäksi puheeksi, taikkapa miehiä, jotka laulavat [itkulauluja] ja nyrkeillään takovat rintaansa, me, parhaimmatkin meistä, senhän tiedät, tunnemme nautintoa ja antaudumme ja seuraamme myötätunnolla ja ylistämme ihan tosissamme hyväksi runoilijaksi sitä, joka parhaiten saapi meidät sellaiseen mielentilaan.

– Kyllä tiedän; juuri niin on.

– Mutta kun taas meitä kohtaa oma suru, niin huomaat sitä vastoin, että ylpeilemme päinvastaisesta mielenlaadusta, siitä nimittäin, että voimme pysyä levollisina ja lujina, koska tämä on miehen arvon mukaista, ja tuo toinen mielentila, jota taanoin ylistimme, on naismaista.

– Sen kyllä huomaan, hän vastasi.

– No onko siis tuo ylistys paikallaan? Onko oikein, että me nähdessämme miehen semmoisena, jommoinen ei kukaan meistä itse halua olla – meitähän päinvastoin hävettäisi olla sellaisia – että me emme tunne inhoa, vaan nautimme ja osoitamme suosiota?

– Sen Zeus tietää, hän vastasi, – ei se näytä järjelliseltä.

– Niin on, minä sanoin, – jos katsot asiaa seuraavalta kannalta.

– Miltä kannalta?

– Jos otat huomioon, että se sielun ominaisuus, jota silloin omissa onnettomuuksissamme väkisinkin hillitsimme ja joka isoo kyyneliä ja runsasta vaikerointia ja pyrkii täydelliseen tyydytykseen, koska se luonnostaan on sellainen, että se sitä kaipaa, – jos otat huomioon, että se on juuri se, mikä silloin saa runoilijoilta tyydytystä ja siitä nauttii; se taas, mikä meissä on luonnostaan parasta, se laiminlyöpi tuon herkkäitkuisuuden vartioimista, koska sitä ei ole riittävästi kasvatettu järjen ja tottumuksen avulla; se näet katselee muka vieraita kärsimyksiä, ja jos toinen henkilö, joka kehuu olevansa jaloluontoinen mies, antautuu säädyttömään suruun, ei katselijalle itselleen muka ole häpeällistä häntä ylistää ja sääliä; pitääpä hän tuon, nimittäin nautinnon, voittonaan eikä hän suostuisi tätä menettämään, siten että hylkisi koko runoelman. Ainoastaan harvoilla on näet luullakseni kykyä harkita sitä, että vieraista tunteista välttämättömästi koituu vahinkoa hänen omalle sielunelämälleen. Sillä sen, joka vieraissa kärsimyksissä on kasvattanut sääliväisyyden voimakkaaksi, sen ei ole helppo sitä hillitä omissa kärsimyksissään.

– Aivan totta, hän sanoi.

– No eiköhän sama pidä paikkaansa naurettavaankin nähden? Etkö näet, kun olet kovin hyvilläsi kuullessasi jäljittelevässä komediaesityksessä taikkapa yksityiselämässäkin sellaisia pilapuheita, joiden lausuminen sinua itseäsi hävettäisi, etkä niitä inhoa ala-arvoisina, – etkö silloin tee samoin kuin surettaviin nähden? Sen itsessäsi olevan [taipumuksen] näet, minkä sinä, kun se halusi naljailla, järjen avulla pidit aisoissa, koska sinua peloitti ilvehtijän maine, sen sinä taas silloin päästit valloilleen, ja tehtyäsi sen siinä rohkeaksi olet huomaamattasi omissa asioissasi joutunut siihen, että sinusta on tullut komeljantti.

– Aivan niin, hän sanoi.

– Entä pitääkö se paikkansa myöskin lemmenkiihkoon ja vihaan ja yleensä kaikkiin sielussamme asustaviin haluihin, tuskiin ja sulotunteisiin nähden, joiden tiedämme seuraavan meitä kaikessa toiminnassamme, – se nimittäin, että runollinen jäljittely vaikuttaa meihin sillä tavoin? Sehän elättää näitä himoja niitä kastelemalla, sen sijaan että niiden pitäisi kuihtua, ja tekee ne meidän hallitsijoiksemme, sen sijaan että niiden pitäisi olla meille alamaisia, jotta kehittyisimme paremmiksi ja onnellisemmiksi emmekä huonommiksi ja kurjemmiksi.

– En voi muuta sanoa, hän vastasi.

– Kun siis, Glaukon hyvä, minä sanoin, – tapaat Homeroksen ylistelijöitä, jotka väittävät tämän runoilijan olevan Hellaan kasvattajan ja ansaitsevan, että hänet otetaan esille ja että käytetään hänen opetustaan inhimillisten asiain järjestämistä ja kehittämistä varten ja asetetaan koko oma elämämme tämän runoilijan mukaan ja eletään sillä tavalla, niin niitä miehiä kyllä tulee kohdella ystävällisesti ja kohteliaasti, koska ovat mitä parhaimpia ihmisiä – kykynsä rajoissa; onpa heille myönnettävä, että Homeros on etevin runoilija ja ensimmäinen traagikkojen joukossa; mutta tulee kuitenkin tietää, ettei valtioomme päästetä muuta runoutta kuin ainoastaan virsiä jumalille ja ylistyslauluja mainioiden miesten kunniaksi. Jos taas päästät valtioon tuon sulostetun Runottaren, joko laulurunon tai kertomarunon muodossa, tulevat valtiossa hallitsemaan nautinto ja tuska, eikä laki ja se, jota aina on yleisesti pidetty parhaana, nimittäin järki.

– Sepä ihan totta, Glaukon vastasi.

8. -- Tämä olkoon -- kun nyt olemme jälleen ottaneet runouden puheeksi

– sanottu puolustukseksemme [jotta selviäisi], että olimme oikeassa, kun taannoin karkoitimme sen valtiostamme, koska se on senluontoinen; järki näet meidät siihen pakotti. Mutta jottei se syyttäisi meitä jonkinlaisesta tylyydestä ja raakuudesta, tulee meidän lisäksi sanoa sille, että viisaudenharrastuksen ja runouden välillä on olemassa vanha riita. Lausunnot sellaiset kuin "tuo rähisevä isäntäänsä haukkuva narttu" ja "suuri mielettömien joutavassa lörpöttelyssä" ja "kun liian viisasten sekava joukko hallitsee" ja "nuo, jotka saivarrellen mietiskelevät sitä, että elävät köyhyydessä",[3] ja lukemattomat muut, ovat noiden kahden välisen vanhan riidan merkkejä. Mutta kuitenkin olkoon sanottu, että, jos nautintoon tähtäävä runous ja jäljittely voivat todistaa olevansa hyvin järjestetyssä valtiossa tarpeellisia, me puolestamme ilomielin otamme sen vastaan maanpaosta, semminkin kun meillä on itsessämme tietoisuus siitä, että se meitä lumoaa. Mutta sen kavaltaminen, minkä pidämme totena, olisi tietenkin syntiä. Eiköhän se näet sinuakin lumoa, etenkin kun sitä katselet sellaisena kuin Homeros sitä edustaa?

– Lumoaa se minuakin, voimakkaasti.

– Eikö sillä ole oikeus päästä maanpaosta takaisin, kunhan se ensin on puolustanut itseänsä joko lyyrillisellä tai muulla runomitalla?

– Tietysti, kaikin mokomin.

– Ja voimme kai antaa niillekin runouden puoltajille, jotka eivät ole runoilijoita, vaan kyllä runoilijain suosijoita, luvan puhua suorasanaisesti runouden puolesta [ja todistaa], ettei se ole ainoastaan miellyttävä, vaan myöskin yhteiskunnille ja ihmiselämälle hyödyllinen, ja tulemme suopeasti heitä kuuntelemaan. Sillä tuleehan meille pelkästään voitto, jos se havaitaan, ei ainoastaan miellyttäväksi, vaan myöskin hyödylliseksi.

– Tietysti se on oleva meille voitto, kuinkas muuten? hän sanoi.

– Mutta, hyvä ystävä, jos taas eivät voi tätä todistaa, niin silloin tulemme tekemään samalla tavoin kuin ne, jotka joskus ovat olleet johonkin rakastuneet, mutta tulleet siihen vakaumukseen, että tuo lempi ei ole hyödyllinen: he näet pidättyvät siitä, vaikkapa väkisinkin. Samalla tavoin tulemme mekin, sentähden että näiden mainioiden valtioiden kasvatus on meihin istuttanut rakkautta sellaista runoutta kohtaan, kyllä olemaan hyvillämme, jos se osoittautuu niin oivalliseksi ja todenomaiseksi kuin suinkin, mutta niin kauan kuin se ei kykene todistamaan viattomuuttaan, tulemme vastataikana laulamaan itsellemme tämän lausumamme perustelun ja loitsun, varoen, ettemme jälleen lankea tuohon lapselliseen ja suuren joukon omaiseen rakkauteen. Tulemme siis laulamaan loitsuamme siinä mielessä, ettei ole otettava sellaista runoutta vakavalta kannalta, ikäänkuin sillä olisi mitään tekemistä totuuden kanssa ja se olisi vakava asia, vaan että kuulijan on oltava peloissaan oman sielunsa valtiojärjestyksen puolesta ja siksi varottava sellaista runoutta ja noudatettava sitä käsitystä, minkä olemme siitä esittäneet.

– Yhdyn kaikin puolin, hän sanoi.

– Niin, sillä suuri on taisto, sanoin, – suurempi kuin miltä näyttää, – taisto siitä, tulemmeko kunnollisiksi vai kehnoiksi, niin ettei meidän kannata maineen eikä rikkauden, ei minkään vallan eikä varsinkaan runouden yllyttäminä laiminlyödä oikeamielisyyttä ja muuta hyveellisyyttä.

– Olen perustelumme nojalla samaa mieltä kuin sinä, hän sanoi, – ja luulenpa, että meihin yhtyy jokainen muukin, olipa ken tahansa.

9. -- Ja kuitenkaan, sanoin, -- emme vielä ole tyystin käsitelleet

hyveen [eli kunnollisuuden] suurimpia palkintoja ja sillä tarjona olevia kilpavoittoja.

– Puhutpa jostakin kerrassaan käsittämättömästä suuruudesta, jos todella on olemassa muita vielä suurempia palkintoja kuin ne, jotka olemme maininneet!

– Mikähän, kysyin, voi koitua suureksi vähäisen ajanjakson rajoissa? Onhan koko tämä aika lapsuudesta vanhuuteen asti sentään lyhykäinen ajan kaikkeuteen verraten!

– Eihän se siihen verraten ole niin mitään, hän sanoi.

– No kuinkas onkaan? Tuleeko mielestäsi kuolemattoman olion vakavasti ponnistella noin vähäistä ajanjaksoa mutta ei iäisyyttä varten?

– Kyllähän minä puolestani olen sitä mieltä, että iäisyyttä varten; mutta miksi tätä kysyt?

– Etkö ole selvillä siitä, minä sanoin, – että sielumme on kuolematon eikä häviä koskaan?

Ja hänpä katsahti minuun ja sanoi kummastuneena:

– Kautta Zeuksen, en minä; mutta voitko sinä sitä väittää?

– Kyllä, muutenhan tekisin väärin, minä sanoin, – ja luulenpa, että sinäkin olet samalla kannalla; sillä eihän siinä ole mitään vaikeata.

– Kyllä minusta, hän vastasi, – mutta mielelläni kuulisin sinun esittävän tätä "ei ollenkaan vaikeata" asiaa.

– Voit saada sen kuulla, minä sanoin.

– Puhu vain, hän sanoi.

– Onko olemassa jokin, kysyin, – minkä sanot hyväksi, ja jokin, minkä sanot pahaksi?

– On kyllä.

– No onko sinulla niistä sama ajatus kuin minulla on?

– Mimmoinen ajatus?

– Se, että tuo paha on kaikki se, mikä turmelee ja hävittää, ja hyvä se, mikä säilyttää ja hyödyttää.

– Kyllä niin ajattelen, hän vastasi.

– Entä kuinkas onkaan? Oletko sitä mieltä, että jokaiseen olioon kohdistuu jokin oma paha ja jokin oma hyvä, niinkuin esimerkiksi silmiin kohdistuu silmätauti ja koko ruumiiseen sairaus, viljaan nokitauti, puihin laho, vaskeen ja rautaan ruoste ja, kuten sanottu, miltei jokaiseen olioon oma, luontoperäisesti sille kuuluva paha ja sairaus?

– Olen kyllä sitä mieltä, hän vastasi.

– No eikö ole niin, että kun jollekin oliolle koituu jokin sellainen paha, se tekee sen, jolle se on koitunut, huonoksi ja lopulta hajoittaa ja hävittää sen?

– Kuinkas muuten?

– Se paha siis, mikä on jollekin oliolle luontoperäisesti ominainen, ja [sen aiheuttama] huonous turmelevat sitä, ja jolleivät nämä sitä hävitä, niin ei mikään muu enää voine sitä hävittää. Sillä eihän hyvä koskaan mitään hävitä eikä myöskään se, mikä ei ole hyvää eikä pahaa.

– Kuinka se sen tekisikään? hän sanoi.

– Jos siis olioiden joukosta löydämme jonkin, jolla kyllä on oma pahansa, mikä tekee sen raihnaaksi, mutta ei kykene sitä turmelemalla hajoittamaan, niin emmekö silloin jo tiedä, että senluontoinen olio ei ollut hävitettävissä?

– Niin tuntuu olevan, hän sanoi.

– No kuinkas onkaan? sanoin; – eikö sielulla ole pahansa, mikä tekee sen huonoksi?

– On tietystikin, hän vastasi, – nimittäin kaikki se, jota nyt olemme pohtineet: väärämielisyys ja irstaus ja pelkuruus ja tietämättömyys.

– Entä tokkohan mikään näistä hajoittaa sen ja hävittää? Ja varo, ettemme antaudu siihen harhakäsitykseen, että muka, kun väärämielinen ja mieletön ihminen joutuu kiinni vääryydestä, hänet silloin hävittää väärämielisyys, joka on sielun huonoutta. Vaan kuvaile mielessäsi asiaa näin: niinkuin ruumiin huonous – se on sairaus – riuduttaa ruumista ja hävittää sen ja vie sen siihen, ettei se edes mikään ruumis olekaan, ja samoin se huonous, mikä on jokaiselle äsken mainitsemallemme aineelle ominainen, pysymällä siinä kiinni ja asustamalla sen sisällä, turmelee sen, niin että se joutuu olemattomaksi – Eikö niin?

– Kyllä.

– No katsele nyt sieluakin samalla tavalla. Tokkohan siinä oleva väärämielisyys ja muu kehnous asustamalla siinä ja pysymällä siinä kiinni turmelee ja riuduttaa sitä, kunnes se on vienyt sen kuolemaan ja erottanut sen ruumiista?

– Eipä se mitenkään sitä tee, hän vastasi.

– Mutta onhan se ajatus järjetön, sanoin, – että jonkin olion voi hävittää toisen olion kehnous, mutta ei oma.

– Järjetöntähän se on.

– Sinun tulee näet, Glaukon, muistaa, minä sanoin, – ettemme edes usko, että ravintoaineiden huonouden, sen nimittäin mikä on niille ominainen, – oli se sitten siinä, että ne ovat vanhoja tai pilaantuneita tai jos jonkinmoisia – että sen täytyy hävittää ruumis; mutta jos ravintoaineiden ominainen huonous vaikuttaa ruumiiseen, niin että siinä ilmenee sen, nimittäin ruumiin, ominainen huonous, niin sanomme niiden aiheuttaneen sen, että ruumiin tuhoaa sen oma raihnaus, se on tauti. Mutta kun ravinto on toista ja ruumis toista, emme tule koskaan myöntämään, että ruumiin tuhoaa ravinnon – siis vieraan aineen – huonous, joka ei siinä kehitä sen ominaista huonoutta.

– Puhut kerrassaan oikein, hän sanoi.

10. -- Sama päätelmä siis pitää paikkansa sieluunkin nähden: jos

ruumiin huonous ei tuota sielulle sielun huonoutta, niin älkäämme koskaan uskoko, että sielun hävittää vieras paha ilman sen omaa huonoutta, se on, että toisen olion tuhoaa toisen olion huonous.

– Kyllähän se pitää paikkansa, hän sanoi.

– Meidän tulee siis joko kumota tämä päätelmämme taikka, niin kauan kuin se on kumoamatta, älkäämme koskaan väittäkö, että kuume tai muu tauti tai surmatyökään – vaikkapa joku viiltäisi ruumiin pienen pieniksi siekaleiksi – sanalla sanoen, että mikään näistä tuhoaa sieluakaan, kunnes joku on osoittanut, että näiden ruumiin kärsimysten vuoksi sielu itse käy väärämielisemmäksi ja jumalattomammaksi. Mutta että sielu taikka mikään muu tuhoutuu, sentähden, että sille vieras paha ilmenee toisessa oliossa, ilman että eri olioissa ilmenee kunkin ominainen paha, sitä älkäämme salliko kenenkään väittää.

– Mutta sitäpä, hän sanoi,– ei kukaan tule koskaan todistamaan, että kuolema tekee kuolevien sielut väärämielisemmiksi!

– Ja jos joku, minä sanoin, – julkeaa hyökätä päätelmämme kimppuun ja väittää, että se, joka on kuoleman kielissä, muuttuu huonommaksi ja väärämielisemmäksi – jottei hänen näet olisi pakko myöntää, että sielut ovat kuolemattomat –, niin me tulemme, jos hänen väitteessään on perää, päättämään, että väärämielisyys vaikuttaa väärämieliseen kuolettavasti niinkuin tauti, ja että ne, jotka siihen tautiin sairastuvat, saavat surmansa juuri siitä, siten että se omalla luontoperäisellä voimallaan tappaa heidät, ne, jotka siihen pahimmin sairastuvat, pikemmin, ne, jotka sairastuvat lievemmin, hitaammin, mutta ettei käy niinkuin tätä nykyä, jolloin väärämieliset saavat surmansa muiden kädestä, jotka heitä rankaisevat heidän väärämielisyydestään.

– Kautta Zeuksen, Glaukon sanoi, – eipä väärämielisyys siinä tapauksessa tule osoittautumaan kovinkaan peloittavaksi, jos se tuottaa kuoleman sille, joka siihen sairastuu; sehän vapauttaisi meidät pahoista ihmisistä. Mutta ennemmin luulen, että sen havaitaan vaikuttavan ihan päinvastoin: se tuottaa muille surman, mikäli vain käy päinsä, mutta tekee sen ihmisen, jossa sitä on, hyvinkin elinvoimaiseksi, eikä ainoastaan elinvoimaiseksi, vaan lisäksi myöskin valppaaksi; näin kaukana se on siitä, että olisi kuolettava.

– Puhut mainiosti, minä sanoin. – Kun ei siis oma huonous ja oma paha kykene sielua tappamaan ja hävittämään, niin tuskinpa se paha, mikä on määrätty jonkin toisen olennon tuhoksi, hävittää sielua eikä yleensä mitään muuta kuin sen, jonka tuhoksi se on määrätty.

– Tuskinpa vain, hän sanoi, – ainakin mikäli on todennäköistä.

– Koska sielua ei siis tuhoa niin mikään paha, ei oma eikä minkään muun, niin on selvää, että sen täytyy olla iäti olevainen olio; ja jos se on iäti olevainen, niin sen täytyy olla kuolematon.

– Siitä ei pääse, hän sanoi.

11. -- Tämän asian laita olkoon siis näin; mutta jos niin on, niin

huomaat, että sielut aina lienevät samat. Sillä eiväthän ne voine vähetä, kun ei yksikään häviä, eivätkä myöskään voi lisääntyä; jos näet jokin kuolematon olio tulisi lisää, niin ymmärräthän, että se tulisi kuolevaisten joukosta, ja kaikki oliot olisivat lopulta kuolemattomat.

– Totta puhut.

– Mutta älkäämme uskoko niin olevan, minä sanoin, – sillä senhän kieltää järki, – älkäämmekä toiselta puolen myöskään uskoko, että sielu todenomaisimmalta olennoltaan on senlaatuinen, että se on täynnä monenmoista kirjavuutta ja erilaisuutta ja ristiriitaa itsensä kanssa.

– Mitä tarkoitat? hän kysyi.

– Se, mikä on monista kokoonpantu, sanoin, – ja millä ei ole paras kokoonpano – ja semmoiseksihan äsken havaitsimme sielun – se ei hevillä saata olla ikuinen.

– Ei se ainakaan ole todennäköistä.

– Että sielu on kuolematon olio, sen on kai äskeinen keskustelumme niin hyvin kuin muut perustelut sitovasti todistanut. Mutta nähdäksemme, mimmoinen se toden totta on, emme saa katsella sitä sellaisena kuin tätänykyä sitä katselemme, kun sen ovat pilanneet sen yhteys ruumiin kanssa ja muut pahat epäkohdat, vaan sellaisena kuin se on, kun se on puhdistettuna, sellaisena tulee sitä tyystin tarkastaa järkiharkinnalla, ja silloinpa tulemme sen havaitsemaan paljon kauniimmaksi ja myöskin selvemmin näkemään oikeamielisyydet ja väärämielisyydet ja kaiken sen, jota nyt olemme pohtineet. Se, minkä tähän asti olemme siitä lausuneet, oli kyllä totta, katsoen siihen, mimmoiseksi se tätä nykyä näyttäytyy, mutta olemme katselleet sitä samanlaisessa tilassa, jossa Glaukos[4] merenhaltia: ne, jotka häntä näkevät, eivät voi enää hevillä havaita hänen muinaista muotoaan, koska alkuperäisistä ruumiinosista toiset ovat katkenneet, toiset taas musertuneet ja kaikin puolin turmeltuneet aaltojen vaikutuksesta, ja toisia taas on häneen kasvanut kiinni, simpukkoja ja leviä ja kiviä, niin että hän enemmän muistuttaa mitä hirviötä tahansa kuin synnynnäistä muotoaan; niinpä me katselemme sieluakin siinä tilassa, johon lukemattomat vammat ovat sen saattaneet. Mutta Glaukon hyvä, meidän on katsottava tuohon!

– Mihin? hän kysyi.

– Sielun viisaudenharrastukseen; ja meidän on otettava huomioon, mitä sielu tavoittaa ja mihin seuraan se pyrkii, se kun on sukua jumalaisen ja kuolemattoman ja iäti olevaisen kanssa, ja harkittava mimmoiseksi se saattaa tulla, jos se koko olennollaan antautuu sellaiseen tavoitteluun ja tämä ponnistus nostaa sen siitä merestä, jossa se tätä nykyä oleilee, ja se kirvottaa pois kivet ja simpukat, joita noiden muka autuaallisten kemujen vaikutuksesta on runsaassa määrin kasvanut sen ympärille, multaisina ja kivisinä ja karkeina, koska se niissä kemuissa on ahminut maan multaa. Ja silloinpa saataneen nähdä sen oikea olento ja todeta, onko se monimuotoinen vai yksimuotoinen vai mitenkä sen laita on. – Ja nytpä olemme ymmärtääkseni tyystin selvittäneet sen olon ja sen muodot inhimillisessä elämässä.

– Niin, kaikin puolin, hän sanoi.

12. -- Olemmehan, minä sanoin, -- perustelussamme raivanneet pois muut

epäilyksen aiheet emmekä myöskään ottaneet lukuun oikeamielisyyden palkintoja ja sen mainetta, niinkuin väititte Hesiodoksen ja Homeroksen tehneen,[5] vaan olemme havainneet, että oikeamielisyys sinänsä on parasta itse sielulle sinänsä, ja että tämän tulee tehdä se mikä on oikein, olipa sillä Gygeen sormus[6] tai ei – vieläpä mokoman sormuksen lisäksi myöskin Hadeen hytyrä.[7]

– Puhut kerrassaan totta, hän sanoi.

– Eihän siis enää, Glaukon hyvä, voida paheksia, jos edellämainitun lisäksi myönnämme oikeamielisyydelle ja muulle kunnollisuudelle ne palkinnotkin, joita se tuottaa sielulle sekä ihmisten että jumalien puolelta, niin hyvin ihmisen eläessä kuin hänen kuoltuaankin, ja esitämme kuinka suuria ja minkälaatuisia ne ovat?

– Tee niin, kaikin mokomin, hän sanoi.

– Suoritatteko siis minulle takaisin sen, minkä keskustelussamme saitte minulta lainaksi?

– Mikä se oli?

– Myönsin teille sen, että oikeamielinen sai näyttää väärämieliseltä ja väärämielinen oikeamieliseltä. Te näet olitte sitä mieltä, että, vaikk'eivät oikeamielisyys ja väärämielisyys voineet pysyä jumalilta ja ihmisiltä salassa, kuitenkin oli tehtävä tämä myönnytys perustelumme vuoksi, jotta oikeamielisyyttä sinänsä arvosteltaisiin vertaamalla sitä väärämielisyyteen sinänsä. Vai etkö muista?

– Tekisin väärin, hän vastasi, – jollen tätä velkaa muistaisi.

– Koska siis on ratkaistu minkäluontoinen kumpikin on, niin minä oikeamielisyyden puolesta vaadin takaisin velan, sen nimittäin, että mekin yhdymme samaan arviointiin, mikä siihen kohdistuu niin hyvin jumalien kuin ihmisten puolelta, jotta oikeamielisyys saisi periä nekin voitonpalkinnot, jotka se on saavuttanut tuon arvioinnin vuoksi ja jotka se antaa omistajilleen, sen jälkeen kun on käynyt selville, että se heille antaa senkin hyvän, mikä johtuu sen varsinaisesta olemuksesta, eikä petä niitä, jotka toden totta omaksuvat sen.

– Vaatimuksesi on oikeutettu, hän sanoi.

– Ettekö siis, kysyin, – ennen kaikkea suorita minulle takaisin sitä, ettei ole jumalilta salattuna mimmoinen kumpikin [toiselta puolen oikeamielinen, toiselta puolen väärämielinen] on?

– Suoritamme sen lainan takaisin, hän vastasi.

– Jos he siis eivät pysy jumalilta salassa, niin jumalat kai toista rakastavat, toista inhoavat, niinkuin alussakin myönsimme.[8]

– Se pitää paikkansa.

– Ja emmekö myönnä, että kaikki, mikä jumalien puolelta tapahtuu jumalan rakastamalle ihmiselle, on hänelle niin onnekasta kuin olla voi, paitsi jos häntä painaa jokin aikaisemman synnin aiheuttama välttämätön paha?

– Kyllä, aivan niin.

– Näin ollen meidän on siis ajateltava että, jos oikeamielinen mies joutuu köyhyyteen tai sairauteen tai johonkin muuhun, jota pidetään pahana, tämä kaikki päättyy hänen hyväkseen, joko hänen eläessään tai hänen kuoltuaan. Sillä eivät jumalat ikinä hylkää sitä, joka tahtoo pyrkiä oikeamielisyyteen ja hyvettä harrastamalla tulla niin jumalankaltaiseksi, kuin ihmiselle suinkin on mahdollista.

– Onhan luonnollista, hän sanoi, – ettei sellaista ihmistä hylkää se, minkä kaltainen hän on.

– Ja eikö väärämielisestä ole ajateltava päinvastoin?

– Ihan varmaan.

– Sellaisia siis lienevät ne voittopalkinnot, jotka jumalten puolelta tulevat oikeamielisen osalle.

– Kyllä minun mielestäni, hän vastasi.

– Entä ihmisten puolelta tulevat palkinnot? Eikö niiden laita ole tämmöinen, jos on esitettävä asia sellaisena kuin se on? Eivätkö ne, jotka ovat yht'aikaa voimakkaat ja väärämieliset, tee samalla tavoin kuin kaikki ne juoksijat, jotka juoksevat hyvin radan alapäästä mutta huonosti sen yläpäästä? Ensin he ottavat aimo lähtövauhdin, mutta juoksun lopussa he joutuvat naurunalaisiksi, heillä on korvat riipuksissa ja he poistuvat seppelettä saamatta; ne taas, jotka toden totta osaavat juosta, saavat perille tultuaan palkinnot ja heitä seppelöidään. Eiköhän oikeamielistenkin enimmäkseen käy niin? Jokaisen toimen ja kaiken yhteisvaikutuksen ja koko elämän lopussa he saavat ihmisten puolelta hyvän maineen ja kilpapalkinnot. Eikö niin?

– Juuri niin.

– Suostutko siis siihen, että heistä sanon saman, minkä itse lausuit väärämielisistä?[9] Minä näet väitän, että oikeamielisillä, kun ovat tulleet vanhemmiksi, on hallussaan oman valtionsa hallitusvirat, jos vain haluavat, että he naivat mistä perheestä vain haluavat ja naittavat tyttärensä niihin sukuihin, joihin tahtovat. Ja kaiken, minkä sinä väitit väärämielisistä, sen minä nyt väitän oikeamielisistä; ja väärämielisistä taas väitän, että enimmät heistä, vaikk'eivät joutuisikaan ilmi nuoruudessaan, juoksunsa lopussa joutuvat kiinni ja tulevat naurunalaisiksi, ja kun he ovat tulleet vanhuksiksi, heitä häväisevät heidän kurjuudessaan niin hyvin muukalaiset kuin kansalaisetkin: heitä ruoskitaan, ja he saavat kokea niitä julmuuksia, jotka totuudenmukaisesti mainitsit. Oleta vain kuulleesi minunkin esittävän mitenkä he saavat kärsiä kaikkea tuota pahaa. Mutta harkitse sinä, voitko hyväksyä mitä sanon.

– Kyllä, kaikinpuolin, hän vastasi; – sillä puhut oikein.

13. -- Tämmöisiä kai ovat ne voitonpalkinnot ja palkat ja lahjat, jotka

oikeamielisyyden itsensä tuottamien lisäksi jumalien ja ihmisten puolelta tulevat oikeamielisen osalle hänen eläessään.

– Niin, hän vastasi, – ja ovatpa ne ihania ja pysyväisiä.

– Nämä palkat, minä sanoin, – eivät kuitenkaan ole paljoudeltaan eivätkä suuruudeltaan niin mitään niihin verraten, jotka odottavat sekä oikeamielistä että väärämielistä heidän kuolemansa jälkeen. Täytyypä kuulla mitkä ne ovat, jotta niin hyvin oikeamieliselle kuin väärämieliselle olisi täysin suoritettu se, mikä perustelumme jäi hänelle velkaa.

– Mainitse ne, hän sanoi. – Ei näet ole monta muuta asiaa, jota mieluummin haluaisin kuulla.

– Mutta enpä aio kertoa sinulle Alkinoos-tarinaa,[10] sanoin, – vaan uljaan miehen, pamphylialaisen Er'in, Armenioksen pojan[11] kertomuksen. Hän oli kaatunut sodassa, ja kun kymmenentenä päivänä ruumiit jo mädänneinä korjattiin tantereelta, oli hänet korjattu turmeltumatonna, ja kun hänet oli viety kotipuoleen haudattavaksi kahdentenatoista päivänä ja hän jo virui roviolla, oli hän herännyt jälleen eloon ja kertonut, mitä hän tuolla oli nähnyt. Hän sanoi että, kun hänen sielunsa oli eronnut ruumiista, hän oli monien muiden kanssa vaeltanut, kunnes saapuivat ihmeelliseen paikkaan. Siellä oli maassa ollut kaksi aukeamaa ihan lähellä toisiansa ja taas ylhäällä taivaassa, niitä vastapäätä, kaksi muuta aukeamaa. Niiden välillä oli istunut tuomareita; ja kun nämä olivat langettaneet tuomionsa, olivat he käskeneet oikeamielisten kulkea oikeanpuolista tietä ylöspäin läpi taivaan, kiinnitettyään ensin heidän etupuoleensa tuomioita ilmaisevat merkit, ja väärämielisten taas he olivat käskeneet kulkea sitä tietä, joka vei vasemmalle ja alaspäin; näilläkin oli – takapuolellaan – merkit, jotka ilmaisivat kaiken, minkä he olivat tehneet. Kun hän itse oli astunut tuomarien eteen, olivat he lausuneet, että hänestä piti tulla viestintuoja ihmisille tuosta paikasta ja että he käskivät häntä kuuntelemaan ja katselemaan kaikkea, mikä siellä oli. Niinpä hän oli toisella puolella nähnyt sielujen poistuvan kumpaisestakin aukeamasta, maassa olevasta ja taivaassa olevasta, niin pian kuin olivat saaneet tuomionsa; molemmista muista aukeamista taas hän oli nähnyt, toisesta sielujen nousevan ylös maasta likaisina ja pölyisinä ylt'yltään, toisesta toisten sielujen astuvan puhtaina alas taivaasta. Ja kulloinkin saapuvat sielut olivat näyttäneet tulleen pitkältä matkalta; ilomielin he olivat menneet tuolle niitylle ja asettuneet ikäänkuin juhlakokoukseen, ja tuttavat olivat tervehtineet toisiansa, ja ne, jotka olivat tulleet ylös maasta, olivat muilta tiedustelleet sikäläisiä oloja, ja taivaasta tulleet taas toisten oloja. Ja he olivat kertoneet toisilleen, toiset vaikeroiden ja itkien muistellessaan kaikkia niitä kärsimyksiä, joita olivat saaneet kokea ja nähdä maanalaisella matkallaan, – tuota matkaa oli kestänyt tuhat vuotta –; ne taas, jotka tulivat taivaasta, olivat kertoneet suloisista kokemuksista ja sanomattoman kauniista näyistä. Kaiken kertominen, Glaukon, vaatisi runsaasti aikaa; mutta pääasiaksi hän oli sanonut sen, että he olivat kärsineet rangaistusta kaikista vääryyksistä erikseen, joita milloinkin olivat joillekin tehneet ja kaikista henkilöistä, joille kukin oli vääryyttä tehnyt, jokaisesta kymmenkertaisesti, se on, kerran jokaisella satavuotiskaudella, koska ihmiselämä on sen pituinen. Siten heidän oli ollut kärsittävä kymmenkertainen rangaistus jokaisesta rikoksesta; ja jos joku esimerkiksi oli tehnyt itsensä syypääksi useiden ihmisten kuolemaan, kavaltamalla joko kaupunkeja tai sotajoukkoja, ja oli heittänyt ihmisiä orjuuteen tai oli ollut osallisena jossakin muussa tihutyössä, niin hänellä oli ollut kaikista näistä rikoksista kärsittävä kymmenkertaiset vaivat rangaistukseksi jokaisesta, ja toiselta puolen, jos hän oli tehnyt hyviä töitä ja ollut oikeamielinen ja hurskas, oli hänen ollut saatava ansaitun palkintonsa saman laskelman mukaan. Niistä taas, jotka syntymisensä jälkeen olivat heti kuolleet tai eläneet vain lyhyen ajan, hän oli kertonut muita asioita, joita ei kuitenkaan kannata mainita. – Mutta epähurskaudesta ja hurskaudesta jumalia ja vanhempia kohtaan ja omalla kädellä tehdystä surmatyöstä hän kertoi palkan olleen vielä suuremman. Niinpä hän sanoi olleensa saapuvilla, kun joku kysyi toiselta, missä Ardiaios Suuri oli. Tämän Ardiaioksen kerrottiin olleen tyrannina jossakin Pamphylian kaupungissa jo tuhat vuotta ennen Er'in aikaa ja surmanneen iäkkään isänsä ja vanhemman veljensä ja tehneen paljon muita jumalattomia rikoksia. Ja puhuteltu oli vastannut: "ei hän ole tullut eikä taida tänne tullakaan."

14. "Tämäkin oli näet niitä kauhistuttavia näkyjä, joita saimme nähdä:

kun olimme lähellä aukeaman suuta ja aioimme kohota siitä ylös ja olimme kestäneet kaikki muut kokemukset, havaitsimme äkkiä sekä hänet että useat muut, enimmät tyranneja; mutta olipa joukossa myöskin yksityishenkilöitä, niitä, jotka olivat tehneet suuria rikoksia. Kun nämä jo luulivat voivansa nousta ylös, niin aukeaman suu ei heitä ottanutkaan vastaan, vaan ärjäisi joka kerta, kun joku niistä, jotka olivat noin parantumattomia ilkityöntekijöitä, taikka joku, joka ei ollut kärsinyt riittävää rangaistusta, yritti nousta siitä ylös. Ja siinä seisoi vieressä rajuja miehiä, näköjään tulta hehkuvat, ja kuullessaan tuon äänen nämä tarttuivat kovakouraisesti muutamiin ja veivät heidät pois, mutta Ardiaiokselta ja muilta he sitoivat yhteen kädet ja jalat ja pään, heittivät heidät maahan, nylkivät heidät ruoskilla ja laahasivat heidät pois aukeamalta pitkin tien viertä, ja karttasivat heitä orjantappuroissa, ilmoittaen kulloinkin ohikulkeville, mistä syystä heitä vietiin ja että heidän oli määrä suistua Tartarokseen." Sanoipa hän että kaikista lukuisista ja monenlaatuisista kauhuista, joita heidän oli ollut kestettävä, tämä oli ollut kauhein, kukin kun pelkäsi, että hänelle kajahtaisi se ääni hänen yrittäessään kohota aukeamasta ylös; ja kun se vaikeni, oli kukin astunut ylös mitä suurimmalla ilolla. Sellaisia sama mies oli kertonut tuomioiden ja rangaistusten olevan, ja taas palkintojen vastaavan niitä. – Mutta kun niityllä olijat olivat siellä viettäneet kukin seitsemän päivää, oli heidän kahdeksantena ollut lähdettävä vaeltamaan sieltä, ja neljäntenä päivänä he olivat saapuneet paikalle, josta näkivät valon, joka ulottui läpi koko taivaan ja maan, suorana kuin pylväs ja väriltään taivaankaaren kaltaisena, mutta kirkkaampana ja puhtaampana. Tämän valon ääreen he olivat saapuneet kuljettuaan edelleen yhden päivän matkan, ja siellä he olivat valopatsaan keskikohdalla nähneet sen siteiden päät pingoitettuina taivaasta; tämä valo oli näet taivaan yhdyssiteenä, niinkuin kolmisoutolaivojen pingoitusköydet, ja piti näin koossa koko kiertävän maailmankehän. Ja sen siteiden päihin oli kiinnitettynä Ananken [Välttämättömyyden] värttinä, joka panee kaikki kehät pyörimään. Kehrävarsi ja koukku olivat terästä ja kehrä teräksen ja muiden ainelajien sekoitusta. Mutta kehrä oli laadultaan tämmöinen: sen muoto oli sama kuin täkäläisen värttinänkehrän; mutta sen nojalla, mitä hän kertoi, meidän tulee ajatella se sellaiseksi kuin jos yhdessä isossa ontossa ja täydellisesti koverretussa kehrässä olisi toinen pienempi samanlainen ja tarkkaan siihen sopiva kehrä, niinkuin sellaiset maljat, jotka sopivat toinen toiseensa; ja samalla tavoin sitten kolmas ja neljäs ja vielä neljä muuta. Kehriä oli näet kaikkiaan kahdeksan, toiset toistensa sisällä, ja ylhäältä katsottuina niiden reunat esiintyivät kehinä, mutta kehrävarren ympärillä ne muodostivat yhden ainoan kehrän yhtenäisen yläpinnan; varsi taas oli ajettu kahdeksannen kehrän lävitse sen keskikohdalta. Ensimmäisen ja uloimman kehränreunan muodostama kehä oli levein, kuudennen taas oli leveydeltään toinen, kolmantena taas oli neljännen kehä, neljäntenä kahdeksannen, viidentenä seitsemännen, kuudentena viidennen, seitsemäntenä kolmannen, kahdeksantena kahdennen reunan kehä. Ja leveimmän reunan muodostama kehä oli monivärinen, seitsemännen taas oli loistavin; kahdeksannen kehä sai värinsä seitsemännen säteilystä, toisen ja viidennen olivat toistensa kaltaiset, edellisiä keltaisemmat, kolmannella oli valkoisin väri, neljännellä punertava, kuudes taas oli valkeuden puolesta lähinnä kahdennetta. Ja väännettäessä koko värttinä oli pyörinyt samaan suuntaan, mutta kokonaisenaan pyörivässä värttinässä olivat sisimmät seitsemän kehää hiljalleen pyörineet päinvastaiseen suuntaan. Ja kaikista kehistä oli kahdeksas pyörinyt nopeimmin; sitä lähinnä nopeudessa olivat seitsemäs, kuudes ja viides; näillä kolmella oli kaikilla sama vauhti; kolmantena vauhtiin nähden pyöri taaksepäin, niin heistä näytti, neljäs, neljäntenä kolmas ja viidentenä toinen. Ja värttinää pyöritettiin Välttämättömyyden polvilla. Ja ylhäällä sen jokaisen kehällä istui seireeni pyörien kehänsä mukana ja päästäen yhden äänen, yhden nuotin ja kaikista kahdeksasta soi yhtenäinen harmonia. Mutta ympärillä istui yhtäläisen matkan päässä kolme muuta naista, kukin valtaistuimellaan; nämä olivat välttämättömyyden tyttäret, Moirat [Kohtalottaret], valkopukuiset, seppelpäät, nimittäin Lakhesis, Klotho ja Atropos; nämä lauloivat seireenien harmonian mukaan, Lakhesis menneet, Klotho olevaiset, Atropos tulevaiset. Ja Klotho kosketteli aika ajoin oikealla kädellään värttinän ulkokehää ja oli apuna sen pyörittämisessä, Atropos taas kosketteli samalla tavoin vasemmalla kädellään sisempiä kehiä, Lakhesis taas kosketteli vuorotellen kumpaisellakin kädellä kumpaisiakin.

15. Sinne tultuansa heidän oli heti täytynyt astua Lakhesiin eteen.

Eräänlainen julistaja oli ensin asettanut heidät järjestykseen; sitten hän oli Lakhesiin sylistä ottanut sekä arpoja että eri elämänlaatujen näytteitä, noussut korkealle lavalle ja lausunut: "nämä ovat Välttämättömyyden tyttären, Lakhesis-neitsyen sanat. Päivänikäiset sielut, alkaa kuolevaisen suvun uusi kuolontuottava kiertokausi. Ei teitä valitse daimooni, vaan te tulette valitsemaan daimoonin. Se, joka on vetänyt arvan ensimmäisenä, se valitkoon ensimmäisenä elämänlaadun, jossa hän pakosta tulee pysymään. Kunnollisuudella ei ole herraa; mikäli kukin sitä pitää arvokkaana ja arvottomana, sikäli hänellä on sitä oleva enemmän ja vähemmän. Syy on valitsijan; jumala on syytön." Tämän sanottuaan hän oli viskannut arvat heidän kaikkien eteen, ja kukin oli ottanut ylös sen, mikä oli pudonnut hänen kohdalleen, paitsi Er; hänelle julistaja ei ollut sitä sallinut. Jokaiselle, joka oli nostanut arvan, oli selvää, minkä järjestysnumeron hän oli saanut. Sen jälkeen julistaja taas oli laskenut maahan heidän eteensä elämänurain näytteet, paljon useammat kuin saapuvilla oli sieluja; ja elämiä oli ollut kaikenlaatuisia: kaikki eläinten elämänlaadut ja tietenkin myös kaikki inhimilliset. Joukossa oli tyranninvaltoja, joista toiset kestivät koko elinajan, toiset taas sortuivat kesken ja päättyivät köyhyyteen ja maanpakoon ja kerjäläisyyteen. Olipa myöskin arvossa pidettyjen miesten elämänoloja: toisia, joita pidetään arvossa komean ulkonäön ja kauneuden ja muun voiman ja kilpailukuntoisuuden vuoksi, toisia taas, joita pidetään arvossa syntyperän ja esi-isien etevyyden tähden, – ja niin ikään samojen ominaisuuksien puolesta vähäpätöisten miesten elämiä. Ja samalla tavoin naistenkin elämiä. Mitään määrättyä sielun arvoasemaa ei siinä ollut, koska sielun, joka on valinnut toisen elämänuran, välttämättömästi täytyy tulla erilaiseksi. Ja kaikki muu on sekoitettuna, toinen toisensa kanssa ja mikä rikkauden ja köyhyyden, mikä sairauden, mikä terveyden kanssa, – ja onpa toisia olotiloja näiden keskivälilläkin. Ja siinäpä, Glaukon rakas, ihmistä uhkaa ääretön vaara, ja sentähden on kaikin mokomin pidettävä huoli siitä, että kukin meistä, välittämättä muista tiedoista, rupeaa tämän tiedon etsijäksi ja oppilaaksi, jos hän voi mistään oppia ja saada selville sitä, kuka saattaa antaa hänelle kykyä ja ymmärrystä, niin että hän voi erottaa kunnollisen ja kehnon elämän ja tarjona olevista aina kaikkialla valitsee paremman elämän. Näinpä hän tulee punnitsemaan kaikkia niitä asianhaaroja, jotka nyt on mainittu, ja sen nojalla päättämään, mitenkä ne niin hyvin yhdessä toistensa kanssa kuin erikseen vaikuttavat elämän kunnollisuuteen; täten hän tulee tietämään, mitä kauneus yhdistettynä köyhyyteen tai rikkauteen saa aikaan pahaa tai hyvää sielun ollessa minkin laatuinen, ja mitä jalo tai epäjalo syntyperä, mitä valtiotoiminnan vierominen ja hallitustoimien hoitaminen, mitä voima ja heikkous ja nopea ja hidas käsityskyky ja kaikki tämmöiset asiat, jotka synnynnäisinä tai hankittuina kuuluvat sielulle, – mitenkä ne toisiinsa sekoitettuina vaikuttavat, niin että hän, sielun synnynnäistä laatua silmällä pitäen, voi noiden kaikkien nojalla päättää, mikä on huonompi ja mikä parempi elämä, ja siten tehdä valintansa; huonommaksi hän näet on sanova sen, mikä viepi sielun siihen, että se tulee väärämielisemmäksi, hyväksi sen, mikä viepi sen siihen, että se tulee oikeamielisemmäksi. Kaiken muun hän tulee jättämään sikseen, sillä olemmehan nähneet, että eläessämme ja kuoltuamme tämä vaali on paras. Manalaan astuessaan ihmisellä tulee olla tämä vakaumus lujana kuin teräs, niin etteivät häntä valtaa rikkauden ja sellaisten pahojen asiain houkuttelut eikä hän lankea tyranniuteen ja muuhun sentapaiseen menettelyyn ja saa aikaan paljon parantamatonta pahaa ja itse kärsi vielä pahempaa, vaan hän aina osaa valita elämän, joka kulkee sellaisten keskivälitse, ja välttää sen, mikä menee liikoihin jommallekummalle puolelle niin hyvin tässä elämässä – mikäli se on mahdollista – kuin koko tulevaisessakin elämässä. Siten näet ihminen tulee autuaimmaksi.

16. Niinpä siis tuo kuolemantakaisen olon viestintuoja oli kertonut

julistajan silloinkin lausuneen näin: "Silläkin, joka tulee viimeisenä mutta tekee vaalinsa järkevästi ja elää sen mukaan, on edessään viihdykäs, ei suinkaan paha elämä. Älköön se, joka valitsee ensimmäisenä, olko huolimaton, älköönkä viimeinen olko toivoton." Ja hän oli kertonut että, kun julistaja oli tämän lausunut, se, joka oli saanut ensimmäisen arvan, heti astuessaan esille oli valinnut valtavimman tyranniuden ja ymmärtämättömyydestä ja ahneudesta tehnyt vaalinsa harkitsematta riittävästi kaikkea, eikä ollut huomannut siihen liittyvän sen kohtalon, että hän oli syövä omat lapsensa, ynnä muita tuhoisia elämyksiä; mutta kun hän oli rauhassa tarkastanut kohtalonsa, oli hän takonut rintaansa ja vaikeroinut vaaliansa, muistamatta mitä julistaja oli lausunut; hän ei näet pahasta onnestaan syyttänyt itseänsä, vaan sallimusta ja jumalia ja kaikkea muuta enemmän kuin itseään. Olipa hän ollut niitä, jotka olivat tulleet taivaasta; edellisessä elämässään hän näet oli elänyt hyvin järjestetyssä valtiossa, jossa oli päässyt kunnollisuuteen osalliseksi tottumuksen nojalla, ilman viisaudenharrastusta. Ja tavattiinpa, suoraan sanoen, sellaisesta hairahduksesta enimmäkseen juuri niitä, jotka olivat tulleet taivaasta, sillä he eivät olleet kärsimysten kouluttamia; niistä taas, jotka olivat tulleet ylös maasta, enimmät eivät tehneet vaaliansa äkkipikaa, sillä he olivat sekä itse kärsineet että nähneet muiden kärsivän. Tästä syystä sekä arvannoston satunnaisuuden vuoksi oli enimpien sielujen osalle tullut hyvän ja pahan vaihtelu. Sillä jos joku, joka kerta kun hän astui tämänpuoleiseen elämään, aina ajattelisi terveesti ja viisaasti, eikä arpa, joka määräsi milloin hän sai valita, lankeaisi viimeisten joukkoon, niin hän saattaisi sen julistuksen mukaan, mikä tuolta puolelta lausuttiin, olla onnellinen täällä, eikä tie, jota hänen oli kuljettava täältä sinne ja sieltä takaisin tänne, olisi maanalainen ja epätasainen, vaan sileä ja taivaallinen. Niinpä Er oli sanonut, että sitä näkyä kannatti nähdä, kun kaikki eri sielut valitsivat elämänuransa. Hän oli näet kertonut tämän näyn olleen sekä säälittävän että naurettavan ja kummastuttavan. Enimmäkseen näet vaali tehtiin edellisen elämän kokemuksien nojalla. Niinpä hän oli sanonut nähneensä sen sielun, joka ennen oli ollut Orpheuksen,[12] valitsevan joutsenen elämän; tämä sielu näet vihasi naissukua, sentähden että naiset olivat hänet surmanneet, eikä siis tahtonut sikiytyä ja syntyä naisesta. Hän oli niin ikään nähnyt Thamyraan[13] sielun valinneen satakielen elämän; olipa hän myöskin toiselta puolen nähnyt joutsenen valinneen siirtymisen ihmiselämään, ja muiden musikaalisten eläinten samaten. Eräs sielu taas, jolle arpa oli määrännyt kahdennenkymmenennen sijan, oli valinnut jalopeuran elämän; tämä oli Telamonin pojan Aiaan sielu, joka, muistaen aseriidan ratkaisun, oli karttanut ihmiseksi syntymisen. Seuraava sielu oli ollut Agamemnonin; sekin oli kärsimiensä kohtalojen vuoksi vihannut ihmissukua ja sen tähden valinnut itselleen kotkan elämän. Atalanten sielu taas oli saanut sijansa keskimmäisten joukossa; nähtyään niitä suuria kunnianosoituksia, jotka tulevat miehisen urheilusankarin osalle, se ei voinut jättää niitä syrjään, vaan oli valinnut ne itselleen. Ja Atalanten jälkeen taas hän oli nähnyt Panopeuksen pojan Epeioksen[14] sielun muuttuvan käsityötaitoisen naisen muotoon; ja kaukana viimeisimpien seassa hän oli nähnyt Thersites-ilveilijän sielun pukeutuvan apinan hahmoon. Sattumalta oli Odysseuksen sielu saanut ihan viimeisen sijan ja mennyt valitsemaan; mutta, koska entisten vaivojen muisto oli hänet parantanut kaikesta kunnianhimosta, hän oli kauan joka taholta etsinyt julkisista toimista vapaan yksityishenkilön elämää ja vaivoin löytänyt sen syrjään heitettynä ja muiden ylenkatsomana ja havaittuaan sen sanonut, että olisi tehnyt samoin myöskin, jos olisi arvalla saanut ensimmäisen sijan; ja ilomielin se oli ottanut sen omakseen. Ja samalla tavoin oli muita eläimiä muuttunut ihmisiksi ja vaihtuneet toisiksi eläimiksi, siten että vääryyttä harjoittaneet muuttuivat villieläimiksi ja oikeutta harjoittaneet kesyiksi eläimiksi, ja olipa tapahtunut kaikenlaisia sekoituksia. Kun täten kaikki sielut olivat valinneet elämänuransa, olivat ne arvanvedon määräämässä järjestyksessä astuneet Lakhesiin eteen, ja tämä oli lähettänyt kunkin kanssa hänen valitsemansa daimoonin hänen elämänsä valvojaksi ja hänen vaalinsa täytäntöönpanijaksi. Tämä daimooni oli ensiksi vienyt sielun Klothon luo, hänen kätensä ja hänen kiertämänsä värttinän pyörinnän alle, vahvistaen siten sen kohtalon minkä oli arvan nojalla omaksunut; värttinään kajottuaan hän taas oli vienyt sielun Atropoksen kehruun ääreen, tehden siten sielulle kehrätyn kohtalon muuttumattomaksi. Sieltä hän oli taakseen kääntymättä mennyt Ananken valtaistuimen juurelle, ja kun hän oli kulkenut siitä ohitse ja muutkin olivat tehneet samoin, he olivat kaikki vaeltaneet Unohduksen [Lethen] kentälle, kautta peloittavan paahteen ja helteen, – se näet on tyhjä puista ja kaikesta, mikä maasta kasvaa. Kun jo tuli ilta, he olivat leiriytyneet Suruton-joen [Amelesjoen] partaalle, jonka vesi ei pysy missään astiassa. Ja kaikkien on pakko juoda jokin mitallinen tätä vettä; mutta ne, joita ei järki varjele, juovat yli määrän, ja se, joka kulloinkin joi, unohti kaiken. Ja kun he olivat menneet levolle ja oli tullut keskiyö, oli syntynyt jyrinä ja järistys, ja äkkiä ne olivat sieltä lentäneet kukin eri taholle ylös syntymistään kohti, tuikkaen kuin tähdet. Er'in itsensä ei sallittu juoda tuota vettä; mutta mitenkä ja millä tavoin hän oli päässyt ruumiiseensa, sitä hän ei tiennyt, vaan avatessaan äkkiä silmänsä aamulla hän oli havainnut viruvansa polttoroviolla.

Ja näin, Glaukon, säilyi tarina eikä joutunut hukkaan, ja se voi meidät pelastaa, jos sitä noudatamme, ja silloin me tulemme onnellisesti astumaan Lethe-joen poikki ja olemaan sieluamme saastuttamatta. Jos siis seuraamme minun neuvoani ja uskomme sielun olevan kuolemattoman ja kykenevän kestämään kaikkea pahaa ja kaikkea hyvää, niin kuljemme aina vain sitä tietä, joka viepi ylöspäin, ja harrastamme kaikin tavoin, viisaan harkinnan nojalla, oikeamielisyyttä; silloin tulemme olemaan rakkaat sekä omalle itsellemme että jumalille, niin hyvin täällä viipyessämme kuin silloin kun, kooten voitonsaajien tavoin joka taholta lahjoja, perimme oikeamielisyyden palkinnot, ja meidän käy hyvin sekä täällä maan päällä että tuolla kuvaamallamme tuhatvuotisella vaelluksella.

Selityksiä X kirjaan.

[1] 599 E. Homeriidit: joko Homeroksen jälkeläiset tai jäsenet koulukunnassa, joka jatkoi Homeroksen toimintaa eepoksen alalla.

[2] 600 B. Kreophylos, Homeroksen ystävä ... vielä nimeänsä naurettavammaksi: nimi merkitsi suunnilleen "Lihaheimonen". Kreophyloksesta, joka eräiden tietojen mukaan oli Homeroksen vävy, ei ole mitään tarkempia tietoja.

[3] 607 B-C. "Tuo rähisevä isäntäänsä haukkuva narttu" ja seuraavat ovat sitaatteja hävinneistä runoteoksista, toiset mahdollisesti tragedioista tai komedioista.

[4] 611 C, D. Glaukos: alkujaan muka kalastaja, sittemmin muuttunut jumalolennoksi.

[5] 612 B. Väititte Hesiodoksen ja Homeroksen tehneen: vrt. II 363 A.

[6] 612 B. Gygeen sormus: vrt. II 359 D ja selit.

[7] 612 B. Hadeen hytyrä: vrt. II. V 844, 845:

    – – – mut hankkine Pallas
    Haadeen yöhytyrään, jott' ei näkis ankara Ares.

Hadeen hytyrä on näkymättömäksi tekevä päähine, jolla siis on sama voima kuin Gygeen sormuksella. Alkujaan Aides (Aidos kynée) lienee yhdistettävä nähdä merkitsevään verbiin (vid-), vaikka sen merkityksen johto on epäselvä. Muodollinen yhtäläisyys on yhdistänyt tämän satumaailmaan kuuluvan taikaesineen Manalan jumalan, Hadeen, nimeen, mutta Hadeen attribuutteihin se ei kuulu, vaan useammin esiintyy Hadeen hytyrä muilla jumalilla ja myös sankareilla (Perseus y.m.).

[8] 612 E. Niinkuin alussa myönsimme: vrt. I 352 B.

[9] 613 C. Itse lausuit väärämielisistä: vrt. II 362 B.

[10] 614 B. Alkinoos-tarinaa: tarkoittaa Odysseian lauluja IX-XII, jotka sisältävät Odysseuksen kuvauksen seikkailuistaan, minkä hän kertoi Faieekien kuninkaalle, Alkinookselle. Näitä kutsuttiin Alkinou apologoi, Alkinoos-tarinat.

[11] 614 B. Er, Armenioksen poika, pamphylialainen: tämän tarun alkuperä on tuntematon, mutta nimet näyttävät viittaavan vähä-aasialaiseen alkuperään ja samaten tarinan perusaineena olevat kuolemattomuus- ja ylösnousemus-ajatukset.

[12] 620 C. Orpheus: thraakialainen myytillinen laulaja, jonka vaiheet ovat tunnetut lukuisista saduista.

[13] 620 C. Thamyras (tai Thamyris) kuten Orpheus myytillinen laulaja, tarinan mukaan hänkin thraakialaista syntyperää. Kun hän oli kerskunut laulussa voittavansa Runottaretkin, riistivät nämä häneltä sekä laulun- että soittolahjan (vrt. II. II 594-600) vieläpä toisten tietojen mukaan sokaisivatkin hänet.

[14] 620 C. Epeios, tunnettu Troian valloitukseen käytetyn puuhevosen tekijänä.