Kuukauden jokaiselle päivälle laadittu hartauskirjoitusten kokoelma sisältää lyhyitä raamatullisia mietiskelyjä. Alun perin Kotimaa-lehdessä julkaistut tekstit tarjoavat hengellistä tukea ja kristilliseen uskoon pohjautuvia pohdintoja arjen keskelle.
E. W. Pakkalan 'Raamatullinen päivän sana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1922. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
RAAMATULLINEN PÄIVÄN SANA
Mietittäväksi kuukauden kunakin päivänä
Kirj.
E. W. PAKKALA
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
JOHDANNOKSI.
Tilauksesta on allekirjoittanut "Kotimaassa" kahden vuoden aikana julkaissut lähes joka numerossa pienen hartauskirjoituksen otsakkeen alla: Päivänsana. Nyt lähetetään näitä sanoja vaatimaton valikoima yhteen koottuna julkisuuteen. Jos jollekin uskon sisarelle tai veljelle niiden avulla elämän kuorman kantaminen kävisi jotenkuten helpommaksi, ei kokoelman ilmestyminen, johon vain toisten pyynnöstä olen suostunut, ole Jumalan valtakunnan kannalta katsoen ollut turha.
E. W. P.
1. PÄIVÄ.
Filip. 1: 12.
Toimikaa pelolla ja vavistuksella niin että pelastutte.
Maailmansodan jälkeen on Jumalan pyhyys astunut entistä kirkkaammin ihmisten tietoisuuteen. Raamatun ihmiset ovat aina tunteneet pyhää pelkoa pyhän Jumalan edessä lähtien Abrahamista asti, joka, tuntien itsensä tomuksi ja tuhaksi, pyhä pelko sydämessä yhtäkaikki uskalsi esirukoilijana käydä Herran eteen perikatoon tuomitun Sodoman puolesta. Mutta nyt on se, mikä raamatun ihmiselle aina on ollut selvillä, että nimittäin Jumala on pyhä ja häntä on pelättävä, koska on hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin, nyt on, se, tuo tunto Jumalan pyhyydestä, alkanut vallata mieliä laajemmaltikin viimeaikaisten maailmantuomioitten kautta. Aletaan puhua pyhästä Jumalan pelosta kirjallisuudessa ja julistuksessa.
Kun näin menetellään, palataan samaan asenteenottoon Jumalan edessä, kuin se oli, mihin apostoli Paavali kehotti Euroopan esikoisseurakunnan jäseniä: toimikaa pelolla ja vavistuksella niin että pelastutte.
Suruton ei osaa pelätä perille tulemista estäviä vaaroja. Ja kumminkin niitä on ei vain ulkopuolella itseämme, vaan itsekussakin meissä sisällisesti. Oma tahto, itsekäs mieli pyrkii pilaamaan ei vain syntiin vajottamalla, mutta myöskin tärvelemällä jumalisuuden harjoituksemme. Vasta herännyt sielu ymmärtää kokemuksesta profeetan sanan: "meidän vanhurskautemme on niinkuin saastainen vaate". Siitä valosta viriää mieleen pyhä pelko sydämen itsekkyyden takia, mutta Samalla kirkastuu rakkauden apostolinkin sana: "pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelon, ja joka pelkää, hän ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa". Rakkauden vaatimuksen edessä me vasta oikein näemme, kuinka kaukana todella olemme vielä siitä, missä meidän pitäisi olla.
2. PÄIVÄNÄ.
Room. 3: 12.
Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyyni käyneet kelvottomiksi.
Tämä maa on meille kaikille vain käymäpaikka, jonka läpi kiirehdimme iankaikkisuutta kohti. Ja yhtäkaikki olemme luonnostamme siinä tilassa, että väkisinkin löydämme huvituksemme tämän katoovan maan oloissa ja asioissa. Hengellinen kuolema sen saa meissä aikaan, että olemme sydämellämme niin näihin ajallisiin takertuneet, että silmät ja korvat ummessa kuljemme perikatoamme kohti. Onhan tämän maailman meno menevä ja koko maailma hukkuu ja kaikki sen himot. Mutta niin kauan kuin Herra ei ole tätä totuutta saanut meille sanotuksi niin, että olisimme todella heränneet pyrkimään niiden perään kuin ylhäällä ovat, olemme kelvottomia ja elämän tieltä poikenneita matkamiehiä.
Pelastuksemme on kokonaan Jumalan armon työtä. Hän on jo päässyt taivaallisella kutsumuksellaan kutsumaan sitä ihmistä, joka alkaa löytää huvituksensa Jumalan sanasta ja sen harjoituksesta. Missä on miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka unohtaen itsensä palvelevat toisia ja etsivät uutta taivasta ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu, siellä on Herra itse hengellisen kuoleman kahleista heidät kirvoittanut ja heidät uudesti synnyttänyt näkymättömän maailman kansalaisiksi. Sellaisille ovat nämä ajalliset kaikki katoovaisia ja näkymättömät iankaikkisia. Sellainen ei enään yksinänsäkään ole yksin eikä koditonnakaan ilman kotia. Elämän yhteys näkymättömän Jumalan kanssa korvaa hänelle kaiken muun.
3 PÄIVÄNÄ.
Psalmi 103: 10
Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan.
Surutonta ei synti vaivaa eikä se hänen tunnollaan syyttävänä paina. Mutta kun Herra on saanut herättää synninunesta kenen, niin jo alkaa synti tuntua vaivalta ja se murehduttaa sen mieltä, joka on p. Hengen kouluun joutunut. Ja vieläkin raskaammaksi käy paino sisällisesti, kun huomaa, että synnin seuraukset ovat kamala tosiasia, että todella pitää paikkansa omassakin kohdassa raamatun sana Jumalasta: "olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsiin, kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka minua vihaavat". Silloin on valmis yhtymään apostolin kanssa itsetunnustukseen: "minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?"
Mutta ilmoituksen sana sisältää toisaalta myöskin ylimaailmallisen ilosanoman: "Ei Jumala tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan." Hän on kiivas kostaja ainoastaan niille, "jotka häntä vihaavat". Mutta hän tekee laupeuden tuhansille, jotka häntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä. Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta on keskellä syntistä ihmiskuntaa aina ollut ja on vieläkin ihmisryhmä, joka pelkää Herraa ja on oppinut turvaamaan hänen armoonsa. Heille on kyllä selviönä, että ihmiselämässä vallitsee raudanluja, syyn ja seurauksen laki. Mutta he ovat toisaalta päässeet kokemaan, että on olemassa korkeampi elämäntaso, jossa tämä laki antaa tilaa taivaallisen isän armolle ja laupeudelle, jolle mikään asia ei ole mahdotonta. Heillä on kokemuksesta sama usko kuin virsilaulajalla veisatessaan: "Niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on Jumalan armo niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, hän siirtää meistä rikoksemme."
4. PÄIVÄNÄ.
Matt. 12: 20.
Särjettyä ruokoa ei hän murenna, eikä sammuta suitsevaa kynttilänsydäntä, ennenkuin saattaa oikeuden voittoon.
Olemme nähneet katkenneen kaislan, jonka aallot ovat tuoneet rannalle. Kuinka hauras onkaan se särkymään käsissämme. Sellainen heikko kappale on ihmislapsikin elämän myrskyaaltojen häntä viskellessä. Monesti me katsellessamme Herran omienkin särkynyttä ja vaivojen alaista, maallista elämää kysymme: missä on rakkauden Jumala? Onko hän unohtanut olla armollinen? Eikö hän ollenkaan kuule heidän hätähuutojansa ja avunpyyntöjänsä? Minkätähden pitää jumalaapelkäävän olla ahdistuksissa jatkuvasti? Näin me kysymme kärsimättöminä, ollen vaarassa pahentua Korkeimman ihmeelliseen johtoon elomme vaiheissa.
Mutta meitä vastaan tulee Jumala sanassaan ja vakuuttaa, että hän ylläpitää heikkoakin elämää, että sekin on hänelle arvokasta, olkoonpa, että sitä voipi verrata särkyneeseen ruokoon taikka suitsevaan kynttilänsydämeen. Ja päästämättä omiaan vaivojen alaisuudesta hän jatkaa tätä ylläpitävää toimintaansa siksi, kunnes oikeus on päässyt voitolle. Se taas, että Jumala on päässyt ihmisestä voitolle, merkitsee sitä, että ihminen on jäänyt kirotuksi ja tuomituksi Jumalan edessä. Siinä tilassa ihminen koko sydämellään itsekin myöntää, ettei häntä auta mikään muu kuin armo yksin.
Kas sitä varten, että oikeus olisi oikeus ja armo olisi todella armo meidän kohdallamme, Jumala antaa meidän maallisen onnemme särkyä ja nesteemme kuivua, niin että ollaan kuin suitseva, savuava kynttilä aina Jumalan määräämään aikaan asti.
5. PÄIVÄNÄ.
1 Kor. 12: 22.
Ne ruumiinjäsenet, jotka näyttävät olevan heikompia, ovat välttämättömiä.
Talossa ei ole ainoastaan kulta- ja hopea-astioita. Niitä on puisia ja savestakin tehtyjä. Niinpä Kristuksen seurakunnassakin on heikkoja, puutteellisia, jopa häpeänkin alaisia jäseniä. Viat ja lankeemukset näkyvät helposti ulospäin. Niiden johdosta on tuomioitten sinkauttaminen helppoa. Mutta useinkaan eivät nämä oikovat tuomitsijat näe sitä sielun tuskaa, katumuksen hätää ja synnin pelkoa, mitkä kaikki ovat ilmi näkösällä Jumalan silmille lankeemustaan surevan elämässä. Siksipä onkin Jumalan tuomio toinen kuin ihmisten. Jeesus on lausunut: "teillä pitää aina köyhät oleman". Varakkaat ja hyvin toimeentulevat ihmiset hukkuisivat itsekkyyteensä ja rahan rakkauteensa, ellei maailmassa olisi köyhyyttä, jota varakasten pitää torjua toisten elämästä. Muuten he eivät oppisi uhrimieltä, eivät pääsisi irti itsekkyydestänsä ja mammonastansa.
Samoin ovat seurakuntaelämässä heikot, puutteelliset, vianalaiset veljet ja sisaret kokonaisuuden kannalta katsoen välttämättömiä. Ilman heitä eivät hyvät uskovaiset pääsisi irti itsekkäisyydestänsä. Se seurakunta, joka maan päällä pitää itsensä pelkkien pyhien yhteytenä, kuolee pian hengettömyyteensä ja omahyväisyyteensä. Samoin käy siellä, missä heikot armottomasti jätetään auttamatta ja langenneet nostamatta. Mutta siellä, missä rakkaudella, säälillä ja uhrimielellä pidetään huolta heikkojen auttamisesta taloudellisesti ja hengellisesti, siellä kukoistaa seurakuntaelämä; siellä se todella on Kristuksen ruumiin ilmestymistä täällä kylmässä, kolkossa ja rakkautta vailla olevassa maailmassa.
Helluntaihenki tuo tullessaan vastuunalaisuuden tunnon, joka velvoittaa pitämään huolta heikoista ja huonoistakin seurakunnan jäsenistä.
6. PÄIVÄNÄ.
Room. 8: 3.
Mikä oli mahdotonta lain tehdä, koska se oli lihan kautta heikentynyt, sen Jumala teki.
Kaikilla ihmisillä on omatunto. Sen nuhtelevaa ja tuomitsevaa ääntä ei kukaan pääse pakoon. Syyttävän tuntonsa tuomion alla moni oikein kiemurtelee maassa kuin mato, kadotustuomiota tuntien. Tätä hornan tuskaa ei kukaan voi itse saada olemattomaksi, syystä, ettei voi itse itsellensä totuudessa syntejä anteeksi antaa, vaikkapa koettaisikin. Mutta mikä ihmisvoimille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.
Niin ei ole nyt yhtään kadotustuomiota niille, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat s.o. ovat vedetyt Jeesuksen seuraan. Ei kukaan tule minun tyköni, ellei Isä vedä häntä, on Jeesus itse lausunut. Mutta hän on myöskin lisännyt, että Isä vetää kaikkia Pojan luo. Hän opettaa kaikkia, mutta vain se, joka on kuunnellut Isää ja oppinut häneltä tulee todella Pojan luo s.o. Jeesuksen seuraan.
Mutta ken kerran on Jeesuksen Kristuksen seurassa alkanut elää p. Hengen kuljettamana, häneltä otetaan kiroustuomio pois omaltatunnolta, niin ettei hän sitä itsekään huomaa eikä osaa selittää, kuinka se tapahtui. Sanoa voi vain: Se oli kauheana painona vielä äsken. Nyt sitä ei enää ole. Olen vapaa. Voin nyt iloita. Voin nyt voittaa syntini eikä se minua. Mahdoton kävi mahdolliseksi. Näkymättömistä on kotoisin tämä uusi hengentila, voima. Jumala sen teki.
Eikä tämä teko ole mikään erikoisoikeus jollekin määrätylle apostolille tai syntiselle, vaan jokaiselle heränneelle sielulle, joka syntejänsä suree, mutta on voimaton niiden edessä. Pääpaino on vain sillä seikalla, että Kristuksen seurassa ei yksikään synti tai himo saa olla suosittu. Joka tässä kohden tinkii ja lihaansa säälii tai hemmoittelee, hän ei luonnollisestikaan voi rauhaa saada. Jos saisi, olisi se väärä rauha.
7. PÄIVÄNÄ.
Luuk. 7: 48.
Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.
Kolmannessa uskonkappaleessa me tunnustamme: me uskomme syntienanteeksisaamisen. Kovassa synninhädässä tämä tunnustuksen kohta raotti Lutherille armon ovea. Myöhemmin hän itse tunnustaa: Kristus lunasti minut kadotetun ja tuomitun ihmisen kaikista synneistä, kuoleman ja perkeleen vallasta. Hänellä oli tosi kysymyksessä, kun hän luostarikammion lattialla ruoski itseään ja valitti: "minun syntini, minun kauhean suuri syntini!"
Tosi oli myöskin syntisellä naisella, joka säälimättä itseään fariseusten ivalta ja pilkalta pakottautui tulemaan Siimonin kotiin juhlapitoihin. Sanaa ei hän suustansa saanut syntiensä tunnustamiseksi. Alabasteripullon särkeminen ja viljavat kyyneleet vain, joilla hän kostutti Jeesuksen jalkoja, puhuivat syntiänsä katuvan sydämen kieltä paremmin kuin mitkään sanat. Kyynelten sanattoman tunnustuksen Herra itse ottikin täydestä. Niiden takaa löytyi särkynyt sydän, jolle Herra oli käynyt rakkaammaksi kuin synti. Ja juuri sentakia, että hänelle hänen monet syntinsä anteeksi annettiin, hän paljon rakasti. Kysymyksessä ei ollut oppi tai opinkappaleen ulkoa matkiminen, vaan tosi elämys: "sinun syntisi" – anteeksi!
Kun Jumala ottaa meidätkin hurskaan heräämisen kautta eteensä, kun tunnemme seisovamme pyhällä paikalla, silloin on meilläkin tosi kysymyksessä, silloin kukistuu meissä kyynelten alla rakkaus syntiin ja synnin valta tahtomme yli. Sen saa aikaan syntienanteeksiantamus. Kun koemme, että Herra tuomitsee juuri "minun syntini", mutta yhtäkaikki minusta vielä välittää, valtaa sydämen usko, joka omistaa itsellensä armon ja anteeksiantamuksen. Siinä koetaan, että meillä on lunastus hänen verensä kautta nimittäin syntienanteeksiantamus hänen armonsa rikkauden mukaan. Mikä ihana asia onkaan, että Jumalan tykönä on paljon anteeksiantamusta, että hän on rikas armosta!
8. PÄIVÄNÄ.
Room. 10: 4.
Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.
Kun syntinen herää hengellisen kuoleman unesta, alkaa häntä vaivata syyllisyyden tunne elävän ja pyhän Jumalan edessä. Hän ei kadu enää sitä, että hän ei voi pitää itseänsä yhtä hyvänä kuin millaiseksi näkee toiset ihmiset, vaan sitä, että hän on tehnyt syntiä taivasta vastaan. Oikea ja hurskas herätys tunnetaan siitä, että sielut siirtyvät ihmisten edestä Jumalan eteen. "Sinua, sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt ja pahoin tehnyt sinun edessäsi", kuuluu tosiheränneen synnintunnustus.
Mutta vaikka onkin hurskaasti herännyt, osaa perkele kuitenkin eksyttää sellaisenkin sielun harhateille. Eräs sellainen harhatie on omavoimainen parannuksen teko. Kun tunto syyttää Jumalan edessä, vaatii herännyt ihminen – ja aivan oikein – itseltänsä parempaa elämää kuin entinen oli. Mutta hänpä menee sivu Kristuksen. Hän jännittää tahtonsa ja ponnistaa kaikki voimansa uudistuaksensa. Ja kun kokemus osoittaa, ettei hän paranekaan kuin hetkeksi, kun hän löytää itsensä pian taas entisensä kaltaisena, alkaa pelko ja toivottomuus häntä vaivata. Tuohon suohon perkele tahtoisi vajottaa heränneen kokonaan epäonnistuneen omavoimaisen parannuksen tiellä. Siinä kiusaaja onnistuisikin, ellei Herra tulisi lapsensa avuksi sanansa kautta.
Kristus on lain loppu vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Ei Mooseksen lain loppu, vaan omavoimaisen parannuksen ja jumalisuuden loppu. Kristuksen seuraan päästessä tapahtuu ikäänkuin vallankumous heränneen elämässä. Hän ei ole enää oman voimansa varassa, vaan Herran voiman. Hän ei elä enää teoista, vaan uskosta. Ja uskolle ovat kaikki asiat Herran seurassa mahdolliset.
9. PÄIVÄNÄ.
1 Tim. 1: 15.
Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä suurin olen.
Kun ihminen herää hengellisen kuoleman unesta, alkaa hän taistella itseänsä vastaan. Silloin vasta synnintunto oikein vaivaksi käy, kun tuossa taistelussa oman pahuutensa voittamiseksi huomaa, ettei pääsekään vanhan ihmisen sisimpään pohjaan asti. Aina sieltä sisältäpäin omasta povesta yhä edelleenkin kumpuaa esiin uutta, ennen tuntematonta synnin mutaa. Siinä on omatunto sellaisen painon alla, etteivät sitä enkelitkään voisi poisottaa ja vaivattua kuormastansa kirvoittaa. Mutta juuri sitä varten Jumala antaa hengellistä heräämistä seurata tuomioittensa tunnon kaikissa sydämen kätköissä, että Kristus todella ja yksin pääsisi tilastansa murheelliselle sielulle ainoaksi pelastajaksi.
Kun Jumalan sanasta tunnemme tämän Jumalan vetämisen eli kasvatuksen päämäärän, niin turhaa on heränneellä tunnolla vaeltavien hätäillä, niinkuin turvaa kokonaan vailla olevat. Synnintunnossa, joka on totuudessa, eli toisin sanoen, kun hurskaasti herätään, tulee taivaan valtakunta meitä lähelle ja keskellä viheliäisyyttämme aukenee eteemme aivan uusi maailma. Vasta sellaiselle, jolla ei ole mitään muuta turvaa kuin Kristus yksin, hän todella tulee eläväksi ja kokemusperäiseksi. Itsekunkin meidän syvyyteemme hän armahtavana ojentaa kätensä, tarttuen meihin kiinni hyvän paimenen mielellä, joka eksyksissä kulkeneen ja haavoitetun lampaan olallensa nostaa. Kun se koetaan, voidaan apostolin kanssa tunnustaa: – vaikka tunto sanookin: "olet suurin syntisistä" – "minullekin on laupeus tapahtunut".
10. PÄIVÄNÄ.
Psalmi 139: 7.
Mihin minä menisin henkesi tieltä, minne pääsisin kasvojasi pakoon?
Jumalan läsnäolon määrä on aina sama ja muuttumaton. Hänen läsnäolonsa vaikutus vain vaihtelee. Tämä vaihtelu riippuu siitä, olemmeko heränneitä, vai suruttomia, olemmeko sisällisesti valveilla, vai nukummeko hengellisen kuoleman unta.
Virsilaulajalle, joka eli elämän yhteydessä Jumalan kanssa, oli Jumalan läsnäolo käynyt jokahetkiseksi tosiasiaksi, mikä kaikkialla löi leimansa hänen mielialaansa ja vaellukseensa. Hänestä oli turha yrittääkään Jumalaa paeta. Hänen kasvojansa ei kumminkaan voisi välttää missään. Herra oli laulajaa aina läsnä. Se ei ollut oppia, vaan kokemusta, alituista olemista näkymättömäin yhteydessä.
Kenelle vieläkin näin on käynyt, että kaikkialla läsnäolevan Jumalan läsnäolon vaikutus on alkanut huomattavalla tavalla tuntua hänen elämänsä eri vaiheissa, hänen järkensä on jo valistunut p. Hengen kautta. Raamatusta näet muistamme, että Adam, kun hänen järkensä synnin kautta pimeni, lymysi puitten sekaan paratiisissa, kuullessansa Jumalan äänen tunnossansa nuhtelevana syyttäjänä. Adam näet sokeudessaan luuli, että on olemassa paikka, minne Jumalaa pakoon voi päästä. Samoin surutonkin ihminen vielä tänäkin päivänä uskoo pääsevänsä Jumalaa piiloon, uskoo voivansa salata syntinsä ja pahat tekonsa, niin etteivät ne tule ilmi. Sellainen usko on henkisen kuoleman merkki.
Tässä kohden voimme koetella kukin itseämme, olemmeko valveilla vai nukummeko. Jumala on aina ja kaikkialla läsnä yhtäpaljon. Mutta hänen läsnäolonsa vaikutusta kokee ainoastaan se, joka sisällisesti elää eikä leikittele synnin kanssa.
11. PÄIVÄNÄ.
Matt. 22: 3.
Mutta he eivät tahtoneet tulla.
Jumalan taivaallinen kutsumus kohtaa meitä kaikkia oikealla ajalla ja oikeassa paikassa. Tästä ei ole ainuttakaan poikkeusta. Mutta minkätähden on sitten niin paljon Jumalan valtakunnan s.o. pyhän Hengen hallintapiirin ulkopuolella olevia ihmisiä kristikunnassakin?
Päävika on tahdossa. Jumala pitää kyllä huolta kutsutuksi tulemisestamme. Mutta juuri kutsutuista on sanottu: he eivät tahtoneet. Jeesus on myös sanonut: "te ette tahdo tulla minun tyköni, että te saisitte elämän". Ja vielä nytkin Herra kysyy avuttomilta: "Tahdotko tulla terveeksi?" Mutta me ajattelemme: kyllä haluaisin Herraa seurata, mutta en osaa ymmärtää, en voi, en kykene y.m. samanlaista. Mutta kaikki tämä on valhetta. Kun tuollaisia esteitä rakentelemme, ovat ne vain verukkeita, joilla salaamme sisimpämme: me emme tahdo todella tulla. Olisi karkeata ja rumaa myöntää suoraan: minä en tahdo. Senvuoksi kaunistellaan tätä tahdon vikaa voimattomuuden valituksilla ynnä muilla tekosyillä. Pääasia on näet, että todella alistumme ja taivumme Jumalan kutsumiseen, ei sanoilla vaan teoilla. Ei Jumala pidä meitä pimeässä ja tietämättömyydessä sen suhteen, mitä on tehtävä, minne mentävä, kuinka oltava. Ja jos vain Jeesuksen lailla anoen: "älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun", annamme oman tahtomme murtua ja saamme tilaa Herran tahdolle elämässämme, sikäli kuin se sanasta on meille kirkastunut, niin kyllä Herra itse on tienä ja taluttajana eikä hänen Henkensä eksyksiin vie, vaan perille asti, taivaan kirkkauteen asti se työnsä päätökseen saattaa.
12. PÄIVÄNÄ.
Hebr. 10: 14.
Yhdellä ainoalla uhrilla hän on ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.
Meidän langenneen tilamme kirouksenalaisuutta todistaa muun muassa se tosiasia, että meillä on heränneinäkin kiero ja väärä käsitys Jumalasta. Kun synnit tulevat oikein silmiemme eteen, niin että meille tulee tosi kysymykseen: pelastummeko, vai ei? silloin me päättelemme, että Jumala on meihin vihastunut ja hukuttaa meidät. Tällainen oikeuteen ja kostoon perustuva päätteleminen sopii vielä näissä ajallisissa oloissa, mutta ei ollenkaan pelastusta ja taivasta koskevissa asioissa. Siellä vallitsee armo. Siellä kuuluu: "ei Jumala syntiemme mukaan tee meille, eikä kosta meille pahain tekojemme jälkeen". Ei se ole mikään Jumala, joka vain voisi kauhistuttaa, tuomita ja peljättää.
Raamatun Jumala on lähettänyt rakkaudesta syntisiin Poikansa maailmaan ja tämä Poika on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhän Hengen herättäminä tuntevat syntinsä, pelkäävät Jumalan vihaa ja tahtoisivat, jos uskaltaisivat, paeta hänen turviinsa. Ne ne juuri ovat pyhityksen alaisia ja tarpeessa, jotka itse ovat vailla pyhyyttä, eivätkä osaa itse itseänsä pyhittää. Heille tulee Kristus pyhitykseksi samoin kuin vanhurskaudeksikin.
Kiusauksen aikoina on hyvä ottaa järkensä vangiksi uskon kuuliaisuuden alle. Ja usko todistaa, ettei se Herra, joka on itsensä uhriksi antanut syntiemme edestä, ole mikään hirmuvaltias ja ankara tuomari, vaan anteeksiantaja ja täydelliseksi tekijä, joka toimii ja jakaa lahjojaan yksin armonsa perustuksella ilman mitään meidän ansiotamme.
13. PÄIVÄNÄ.
Jer. 5: 22.
Herra panee hiekan rajaksi merelle iankaikkiseksi määräksi, eikä se käy siitä ylitse, ja vaikka se lainehtii on se voimaton, ja vaikka sen aallot kuohuvat, ei ne voi mennä sen ylitse.
Jumala on säätänyt kaikelle rajansa niin hyvin luonnon valtakunnassa kuin armon valtakunnassakin. Ei yksin merelle Herra sano: "tähän asti, ei pitemmälle!", vaan kaikelle, mikä meidän sieluamme vaivaa ja henkeämme murehduttaa ja uuvuttaa, hän panee määränsä ja rajansa. Herra sanoo: "sinun murhepäiväsi loppuvat". Job tunnustaa Herran edessä: "Ihmisen päivät ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa lukumäärä on Sinun hallussasi. Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän ei voi käydä". Ja Jesaia myöntää, että Herra luo valkeuden ja pimeyden, hän tekee rauhan ja luo pahan.
Kun salama lyö taloon ja joku sen asukkaista saa kuolintärähdyksen, kun autolla tai junalla matkustaja äkkiä saa onnettomuudessa kutsun iankaikkisuuteen, kun tarttuva tauti tuokiossa tekee lopun kukoistavasta ihmiselämästä, samoin edelleen elämän monikirjavissa vaiheissa, kun seisomme äkkitapausten edessä mykkinä ja ihmeissämme kysyen: miksi näin piti käymän? – tulee Herra itse sanassansa meitä vastaan ja sanoo: Minä panin rajan, määrän, sen yli ei kukaan voi käydä.
Uskova ihminen tyytyy tähän. Hän ojentautuu näkymättömäin mukaan. Ei riitele, ei suutu, ei paadu Jumalan käsittämättömään kuljetukseen elämässämme. Uskova, Herran oma, on siitä varma, että mikä eteen tulee, tulee Heran sallimasta. Sen takia hän ei peljästy. Hän tietää, että kun Herra on mukana, eivät virrat hukuta, eikä tuli polta. Ja jos ne hukuttavat ja polttavatkin, ei hän sittenkään pahene Herran kuljetukseen, vaan kiittäen sanoo: katso, tässä olen, hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.
14. PÄIVÄNÄ.
Ap. t. 10: 28.
Minulle on Jumala osoittanut, etten saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi.
Omassatunnossa erotamme muodon ja sisällyksen. Omantunnon muodolliseen puoleen kuuluvat sen kieltävä ja käskevä toiminta. Jumalan lahjomaton ääni sanoo toisaalta: "tee tämä!" tai kieltää yhtä jyrkästi: "älä tee sitä!" Omantunnon sisällys taas on kehityksen alainen.
Apostoli Pietari, saavuttuaan Jumalan johdatuksen kautta pakanain esikoisen, upseeri Korneliuksen kotiin Kesareassa, lausui kokoontuneille talon ystäville: "te tiedätte, että on luvatonta juutalaisen miehen seurustella toiskansaisen kanssa tai mennä hänen luoksensa". Pietarin omantunnon sisällys oli siihen hetkeen asti ollut sidottu juutalaisfarisealaiseen elämänymmärrykseen, jonka valossa m.m. juutalaisten johtomiehet eivät pitkänperjantain aamuna menneet sisälle Pilatuksen palatsiin, jotteivät saastuisi. Ihmeellisen näyn kautta oli Jumalan henki kasvattanut ja kehittänyt Pietarin omantunnon sisällystä, jotta hän uskalsi astua pakanan kotiin vastaan sanomatta ja tehdä sitä, mikä hänelle juutalaisena oli luvatonta. Juuri tähän uuteen valoon vedoten Pietari juhlallisesti vakuuttaa: "mutta minulle on Jumala osoittanut, etten saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi enkä saastaiseksi".
Nykyaikana, jolloin puoluemieli, muodon katsominen ja kansalliskiihko rakentaa raja-aitoja ihmisten keskuuteen ja myrkyttää yhteiselämämme, on meillä syytä antaa Jumalan sanan uudeksi luoda omantunnon sisällyksemme. Onhan se muutoksen alainen, kiinni tavoissa, ennakkoluuloissa ja harhaanosuneen kasvatuksen tai yleisen mielipiteen lumoissa. Omantunnon muoto ei muutu koskaan. Se käskee tekemään, minkä tiedämme oikeaksi ja kieltää tekemästä, minkä tiedämme vääräksi. Mutta tietomme oikeasta ja väärästä voi muuttua. Siitä johtuu taas itsestään, että arvostelumme ihmisistä ja asioista myöskin ovat muutoksen alaisia ja silloin oikeaan suuntaan käymässä, kun Jumala pääsee meillekin niinkuin Pietarille osoittamaan, mikä on luvatonta mikä ei.
15. PÄIVÄNÄ.
Joh. 16: 22.
Niin teilläkin on nyt murhe; mutta minä olen taas näkevä teidät, ja sydämenne on iloitseva.
Murhe on Herran omille lahja ylhäältä. Opetuslapsille se tuli niitten tapahtumain yhteydessä, joidenka kautta Jumala vei valtakuntansa asian voittoon Poikansa suistuessa pahantekijänä ristiinnaulittavaksi. Murhe tuli heille Jumalan säätämässä järjestyksessä. Ei ole ainoastaan turhaa, vaan väärinkin, jos pyrimme pelastumaan murheista, joiden lähettäjä on Herra itse.
Luonnostamme me itsekukin heittäisimme ristin pois hartioiltamme, vaikka Herra itse on sen kannettavaksemme sälyttänyt. Vasta kun sydämemme on koeteltu Jumalan koulussa, me uskomme ja ymmärrämme, että Herran ies on sovelias ja hänen kuormansa keveä. Tällainen murheitten ahjossa koeteltu sydän on paljon herkempi ja valmiimpi kuin koettelematon vastaanottamaan Herraa, kun hän taas uudelleen näyttää itsensä ja paljastaa ihmeelliset, mutta jonkin aikaa salassa olleet armokasvonsa.
Kellä nyt on murhe, älköön hämmästykö, vaan ottakoon sen Herran sanansaattajana vastaan ja kuunnelkoon sen hiljaista puhetta, joka paljastaa tarkoituksen, mitä varten se on lähetetty. Kun emme pelkää antaa murheen Jumalan ystävänä toimittaa tehtäväänsä ja ajaa asiaansa elämässämme, saamme kokea niinkuin ennen muinoin opetuslapset, että meillä, jo ennenkuin Herran apu ja pelastus on osaksemme tullutkaan, on sydämessämme iloa, jota ei kukaan ota meiltä pois.
16. PÄIVÄNÄ.
Luuk. 10: 42.
Yksi on tarpeellinen.
Kristus kulkee omiensa seurassa. Mutta varsinkin hän on kiusattuja opetuslapsiansa lähellä. Kun Martan talossa Betanian kylässä välit sisarusten välillä alkoivat kärjistyä, pääsi Jeesus riidan ratkaisijaksi ja erotuomariksi. Ja kun hänen äänensä pääsee kuuluville, tulevat pääasiat pääasioiksi ja sivuasiat jäävät sivuasioiksi. Kaikki se, mikä kuuluu tähän maailmaan: ruoka, juoma, vaatteet, kotiolot, kestitykset y.m. esiintyvät Herran puhetta kuunnellessa toisarvoisessa asemassa ja sielun pelastus ensiarvoisessa. Siitä tulee se yksi tarpeellinen eli oikeammin: Kristus käy ainoaksi, oikeaksi tarpeelliseksi sielulle, joka on alkanut nähdä, että hän hukkuu ilman Kristusta ja hänen autuaaksi tekevää sanaansa. Sielu kuolisi, ellei se saisi yhteyttä Herran kanssa omistaa. Maria oli tämän tullut tuntemaan. Senpätakia hän Herran taloon tultua istuutui Jeesuksen jalkojen juureen kuuntelemaan hänen puhettaan.
Pääasia elämässämme on Jeesuksen sanoihin sisältyvän totuuden vastaanottaminen. Se totuus tekee vapaaksi. Se tuo meihin p. Hengen. Se synnyttää meidät uudestaan. Se siirtää meidät kuolemasta elämään. Jeesuksen sanan omistuksessa ja jatkuvassa vastaanottamisessa pysyy kiusauksissa ja koettelemuksissa elävä toivo hereillä. Vaikka kuinkakin ahtaalle joutuisimme, niin saatamme sanan voimasta eläen Herran armon tukemina toivoa ahtaitten aikojenkin läpi kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kaikki ne, joilta oman turvan loppuessa Kristus saa kunnian, ovat hyvän osan valinneet. Heillä on omanaan tuo yksi tarpeellinen: Kristus.
17. PÄIVÄNÄ.
1 Tess. 1: 9.
Te käännyitte epäjumalista Jumalan tykö, palvelemaan elävää ja totista Jumalaa.
Vastenmielistä on kääntymättömälle, tunnossaan heräämättömälle kuulla puhetta kääntymisestä. Ja vaikka Herra kolkuttaakin sydämen ovelle ja pyytää päästä sinne sisälle, ja tunto vastaa tähän: "kyllä pitäisi tehdä parannus", niin kaikki jää kuitenkin ennalleen kiusaajan kuiskauksen voimasta: "ei ole nyt vielä mitään kiirettä, ennätäthän vielä tuonnempanakin parannuksen tehdä".
Mutta Jumalan sanan mukaan ei ilman kääntymistä ole mitään elävää kristillisyyttä. Apostoli Paavalin koko elämän tehtävä tarkoitti sitä, että hänen kuulijansa "kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö".
Mitä tämä kääntyminen merkitsee, käy ilmi otsikkosanasta. Yhtäältä elävät kristityt ovat kääntyneet pois epäjumalistansa. Epäjumala taas on se kappale tai henkilö, missä ihmissydän on niin kiinni, ettei se jaksa Jumalan ääntä totella. Kääntymisen toinen puoli on siis siinä, että Jumalan itsensä täytyy päästä voimakeinoillansa irroittamaan herännyt syntinen irti epäjumalistansa. Epäjumalastansa ei näet kukaan voi omin voimin vapautua, muutenhan se ei epäjumala olisikaan.
Mutta mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista. Kutsuvan armonsa kautta hän heränneet sielut kirvoittaa heidän epäjumalistansa ja auttaa heitä palvelustyöhön itsensäkieltävän ja itsensäuhraavan rakkauden vaatimina, rakkauden, joka pyhän Hengen kautta Kristuksen turviin pakenevien sydämiin vuodatetaan. Tämä itsensä antaminen Jumalalle eläväksi, pyhäksi ja otolliseksi uhriksi on totisen kääntymisen myönteinen puoli.
18. PÄIVÄNÄ.
Hebr. 12: 6.
Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa omaksensa.
Jumalasta sanotaan raamatussa, että hän "kateuteen asti halajaa henkeä, jonka on pannut meihin asumaan". Kun Jumala on syntisen ottanut omaksensa, kutsunut ja vanhurskauttanut, käy hän araksi, niin että hän kateuteen asti, mustasukkaiseen rakkauteen asti, haluaa pitää yksinomaisessa herruusvallassaan uudestisyntyneen kristityn. Tästä Jumalan arkuudesta lapseensa nähden, jolle hän on henkensä ja kihlansa uskonut, johtuu, ett'ei Jumala anna hänen tehdä syntiä, niinkuin kuolleitten sielujen omistajien. Juuri sitä, jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa, hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa omaksensa.
Armon lasten on hyvä katsella kuritustansa tässä Jumalan "kateuteen asti" innostuvan rakkauden valossa. Kun syntimme joutuvat katseltaviksemme tältä näkökulmalta, ymmärrämme helposti, ettei ole ihme, jos Jumala pitääkin meitä kovilla. Jumalan lasten rikokset ja synnit loukkaavat taivaallista Isää enemmän kuin muiden, jotka eivät koskaan vielä ole maistaneet, kuinka suloinen armo on. Kun ajattelemme Herran omina, miten paljon hyvyyttänsä Jumala on meille suonut sisällisesti ja ulkonaisesti aina lapsuudesta asti, emme voi suuttua hänen kuritukseensa ja ruoskaansa, sillä raamatun mukaan hän ei siten menettelisi, ellei hän meitä niin paljon rakastaisi ja ellei hän olisi niin arka kuin on meidän rakkaudestamme, jotteivät epäjumalat sitä häneltä veisi ja erottaisi meitä elämän yhteydestä hänen kanssansa, jonka tykönä yksin on iankaikkisen elämän lähde.
19. PÄIVÄNÄ.
Joh. 17: 19.
Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat totuudessa pyhitetyt.
Niinhyvin yksityisillä kristityillä kuin koko Kristuksen seurakunnalla on täällä ajassa oma erikoinen tehtävänsä. Tämän tehtävän erikoisuuden määrää lähemmin historiallinen ajankohta, olosuhteet ja Jumalaa vastustavien voimien kunkinhetkinen ilmenemismuoto. Mutta olkoon, että eri sukupolvien aikana Herran omille uskotun tehtävän laatu on erilainen, niin se alkuperäiseen voimaansa ja päämääräänsä nähden on kuitenkin aina kaikissa olosuhteissa samanlainen.
Pyhitys on ainoa voiman lähde Jumalan asian voittoonviemiseen. Pyhitystä ei ole se, että vanhaa ihmistä koetetaan saattaa tai muuttaa synnittömäksi. Totuudessa se ei tule kenellekään koskaan onnistumaan. Sillä se, mikä lihasta syntynyt on lihaa ja pysyy lihana. Pyhitys päinvastoin tarkoittaa kielteisesti eroa synnistä ja itsekkyydestä, mutta myönteisesti, siis varsinaisesti, se merkitsee vihkiytymistä, antautumista Jumalan käytettäväksi, koska, missä ja kuinka Hän tahtoo. Näin menetteli Jeesus itse maallisen elämänsä aikana. Hän vihki itsensä palvelustyöhön syntisten hyväksi, jotka isä hänelle omiksi antoi. Mutta tämän uhritien hän kulki päättävästi loppuun asti, jotta hänen opetuslapsensakin totuudessa s.o. ilman ehtoja vuorostansa vihkisivät itsensä Jumalan työhön lähimmäistensä hyväksi.
Hätää on ympärillämme paljon. Synnin tulva uhkaa väkijuomain, kevytmielisyyden, raakuuden y.m. muodossa turmella nuoret, vanhat. Ketä tämä nykyolojen tapainturmeluksen hätä painaa ja pelottaa, hän lähteköön pyhityksen tielle s.o. vihkiytyköön raittiuden, siveyden, kotionnen ja seurakuntatyön tehtäviin niinkauan kuin vielä päivä on. Kun yö tulee ei kukaan enää voi työtä tehdä, vaikkapa tahtoisikin.
20. PÄIVÄNÄ.
Psalmi 94: 9.
Joka on istuttanut korvan, hänkö ei kuulisi? Joka on luonut silmän, hänkö ei näkisi?
Meiltä puuttuu usein täydellinen luottamus siihen, että rukouksemme tulevat Jumalan korviin. Ja jos ken rukoilee ja epäilee, hän ei voi rukoilla uskossa; häneltä puuttuu rukouksen oikea edellytys. Kaksimielisyys ja jaettu sydän ovat rukouksen kuulemisen pahimmat esteet.
Näiden esteitten kanssa taistellessaan on virsilaulaja tehnyt aikoinaan onnellisen ja mutkattoman johtopäätöksen. Korvan istuttaja ei voi olla kuulematta; silmän luoja ei voi olla näkemättä. Niin korkea kuin Jumala onkin, ei hän ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän on läsnä kaikkia, jotka häntä avuksensa huutavat.
Vaivojen alaisuudessa vielä nytkin syntyy sellainen luottamus Jumalaan ja hänen auttavaan läsnäoloonsa, että hän on likempänä meitä kuin mikään näkyväinen auttaja tai turvaaja. Ahdistuksissa uskotaan, että kaikki, mikä meitä koskeekin, ovat hänen silmäinsä edessä paljaat ja julki.
Kumminkin on kaiken luottamuksen ja turvallisen rukoilemisen oikea paikka ristin juuri. Kun sydämemme nauttii rauhaa keskellä myrskyjä syntien anteeksisaamisen varmuudesta Kristuksen sovintokuoleman perustuksella, silloin mekin uskomme, että Jumala on rikkautensa mukaisesti täyttävä kaikki tarpeemme ainakin kerran perillä kirkkaudessa.
21. PÄIVÄNÄ.
Jaak. 4: 3.
Te anotte, ettekä saa, sentähden että anotte kelvottomasti kuluttaaksenne sen himoissanne.
Jumalan kansa on kaikkina aikoina harjoittanut rukousta. Joka ei Jumalaa rukoile, vaikka on hänen apunsa tarpeessa, on ylpeä ja nöyrtymätön houkka. Mutta vaikka myönnämmekin, että aineellinen ja hengellinen toimeentulomme riippuu kaikissa suhteissa Jumalasta, ei silti vielä ole sanottu, että osaamme oikein rukoilla.
Eräs rukouksen este on himo. Himot ovat kolmenlaisia: lihanhimo, silmäinpyyntö ja elämän korska. Varsinkin viimeksimainittu muodostuu suureksi rukouksen esteeksi, kun se hengellisen ylpeyden muodossa elättää meissä väärää luottamusta Jumalan sanaan ja lupauksiin.
Ihmeellisesti luja voi ihminen olla hädässänsä turvaamaan Jumalan armolupauksiin, vaikkei olekaan armosta sisällisesti osallinen. Vaikka p. Henki omassatunnossa nuhtelee synnistä ja vaatii tekemään parannusta, niin näille nuhteille tottelemattomina poimitaan raamatunlupauksia turvakseen ja nojataan niihin tuossa muuttumattomassa tilassa. Mutta ken näin menettelee ja yhtä kaikki vastoin p. Hengen nuhteita tunnustaa: "Jumala on armollinen ja laupias," hän rakentaa hiekalle ja rukoilee kelvottomasti, eikä hän mitään Jumalalta saakaan. Jumalan sanan on päästävä paljastamaan himo himoksi, synti synniksi niin elävästi, että sisällisestä parannuksesta tulee täysi tosi. Kyllä sillä tiellä oma korska loppuu. Ei siinä silloin enää herkutella omien luulojen varassa. Ylpeästä on tullut sisällisesti köyhä. Mutta juuri sellaiselle on armo armoa ja rukous rukousta hengessä ja totuudessa.
22. PÄIVÄNÄ.
Matt. 18: 3.
Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.
Me nykyajan kristityt arvostelemme taivasten eli Jumalan valtakuntaa aivan samalla lailla kuin alkuajan opetuslapset. Meidän niinkuin heidänkin mielestänsä tulee Jumalan valtakunnasta kaunis ja korkea tässä ajassa. Siinä on oleva jotakin, joka panee sen loistamaan ihmisten silmissä. Kaiken, mitä Jumalan sana vaatii, pitää siinä olla valmiina näkyvissä. Parannuksen pitää olla jo tehty, uskon lujaa ja varmaa, rukouksen palavaa, katumuksen oikeata, pyhyyden täydellistä ja toivon elävää. Missä silmämme näkee puutosta, se jää käsityksemme mukaan ulkopuolelle Jumalan valtakunnan piiriä.
Mutta tässä kohden me voimme erehtyä. Me etsimme Jumalan valtakuntaa sieltä, missä sitä ei ole, emmekä sieltä, missä se on. Tämän tähden Jeesus itse opettaa: "ei Jumalanvaltakunta tule niin, että se taidettaisiin nähdä". Ja toisen kerran: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta". Ja: siihen ei päästä sisälle, ellei käännytä ja tulla lasten kaltaisiksi.
Jumala tahtoo olla meille isänä. Jeesus opetti rukoilemaan: "Isä meidän". Isän virka on olla lasten huoltajana ja turvana, hankkia niille elatusta, vaatteita, lämmintä, suojaa, kasvattaa ja opettaa heitä, sanalla sanoen: olla kaikki kaikissa lapsilleen. Mutta tähän eivät suuret taivu. Ne osaavat kaikkea itse. Vain pienille Jumala todella pääsee olemaan isänä. Vain pienet, ottavat kaikki vastaan isältään: rahat ja tavarat, kodin hoidon, hengen ja elämän, ajallisen ja iankaikkisen elämän hyvät. Joka on oikea Jumalan lapsi, hän elää ja liikkuu jo täällä alhaalla aina ja kaikkialla näkymättömän isänsä hoidossa.
23. PÄIVÄNÄ.
Joh. 1: 6.
Jos sanomme, että meillä on yhteys Jumalan kanssa, mutta vaellamme pimeässä, niin me valehtelemme.
Jeesuksen kanssa seurustellessa käy ihmistä kohti tunnon valkeus. Jumala, joka on valon luoja, paljastaa itsensä Jeesuksen persoonassa elämän valoksi, jossa ei ole yhtään pimeyttä.
Nyt joutuu opettaja puhumaan Jumalasta oppilailleen, pappi seurakuntalaisilleen, isä ja äiti lapsilleen, jotta heillä olisi voimia vastustaa tämän maailman turhuuksia ja synnin viettelyksiä. Mutta miten ollakaan! Sanoja, sanoja on paljon, tuloksia vähän. Unohdetaan, ettei kukaan tunne Isää, vaan Poika ja se kenelle ikinä hän tahtoo ilmoittaa. Ilman seurustelua Kristuksen kanssa on ja pysyy elävä Jumala tuntemattomana parhaimmallekin kasvattajalle. Ja seurustellessa taas Kristuksen kanssa käy jokaista kohti vaikutus, joka panee tuomitsemaan synnin synniksi.
Kun Johannes, Jeesuksen läheisin mies, puhuu pimeässä vaeltamisesta, tarkoittaa hän sillä vaellusta synnissä, ilman että synti on tunnettua, ilman että siitä on sielu vaivattuna. Ja tässä vaivattoman tunnon tilassa moni sellainenkin elää, joka suullaan puhuu Jumalasta ja siitä, että hän on Jumalan lapsi ja tuntee Jumalan. Mutta itse asiassa hänen puheensa Jumalasta on valhetta. Joka puhuu yhteydestään Jumalan kanssa, mutta vaeltaa pimeässä, valehtelee eikä tee totuutta. Siis pimeyden lapsi on samalla valheen orja. Tahallinen synnin tekijä ei ikinä voi autuaana kuolla.
24. PÄIVÄNÄ.
Efes. 2: 1.
Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne.
Ihmeellinen on herätysarmo, kun Jumala sen kenelle ylhäältä suo. Ihmiseen, joka ennen vieroksui Jumalan sanaa, mahtuu sitä vaikka kuinka paljon, kun omatunto on auennut ja täytyy pakosta sen takia kysyä: "mitä minun pitää tekemän, että iankaikkisen elämän perisin?" Henkilö, joka ennen jumalaapelkääviä ihmisiä ylönkatsoi ja karttoi, löytää suurimman ilonsa ja tyydytyksensä tällaisten Jumalan ystävien seurassa, kun p. Hengen kautta on tuntoon tullut pistos: olet Kristuksen, Jumalan pojan kuolemaan, syypää. Herätyksessä saa sisällisen silmänsä auki näkemään, että Jumala on juuri minua varten pannut tällaisia ystäviä siihen ja siihen paikkaan elämäni varrella, etten maailman jalkoihin auttamattomasti sotkeutuisi.
Heräämätön ihminen tullessaan uskonnon tosiasioitten kanssa kosketuksiin alkaa etsiä herätystä, kääntymistä, uskoa. Mutta herännyt ihminen ei enää kysy tällaisia asioita, vaan häntä vetää hänen eläväksi tullut tuntonsa Herraan Kristukseen. Missä ikinäkin on ja liikkuu, kaikkialla ja aina hän on "Jeesuksen silmäin eessä". Heränneelle ei Jeesus ole enää historiassa kaukainen olento, vaan alinomaa läsnäoleva Herra ja Vapahtaja, josta käy häneen p. Hengen armo vaikutuksia niinkauan kuin hän syntien anteeksiantamisen kautta pysyy hyvän omantunnon liitossa s.o. kasteen liitossa Jumalan kanssa. Ja vaikka Herra tällä tiellä tutustuttaa ristiin ja kärsimyksiin, näyttäytyy hän yhtäkaikki eläväksi Jumalaksi, joka ei pane lastensa päälle raskaampaa kuormaa kuin minkä he kantaa jaksavat.
25. PÄIVÄNÄ.
Joh. 15: 22.
Jos en olisi tullut ja puhunut heille, ei heillä olisi syntiä; mutta nyt heillä ei ole niillä puolustaisivat syntiään.
Etsikon aika on tärkeä hetki elämässämme. Se kohtaa meitä silloin, kun Jeesuksesta käy meitä kohti parannukseen ja uskoon kehottavat vaikutukset. Niin kävi muinoin fariseuksille, kun Jeesus seisoi elävänä heidän keskellänsä. Niin käy vielä nytkin, kun p. Henki tekee Jumalan sanan teräväksi ja omaantuntoon koskevaksi tuomariksi. Silloin elävä Jumala kutsuu ihmistä. Ja ken kerran on kutsumuksen kuullut, hän ei voi enää itseään milloinkaan syyttömäksi tehdä. Miten kauhea asia, jos ihminen ei kutsumuksesta vaaria ota, vaan etsikkoaikansa tuhlaa hukkaan!
Apostoli Pietari, joka oli ollut suuressa vaarassa langeta Juudas Iskariotin lailla pois elämänyhteydestä Herransa kanssa, kirjoittaa varottavat sanansa tällaisista etsikkoaikansa tuhlareista: "parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaankaan vanhurskauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä".
Säälittävä erehdys on se, että tehdään itsellensä ansioita siitä, että Jumala on useasti luoksensa vetänyt ja moneen kertaan kutsumuksensa uudistanut, ilman että ihmisessä on alkanut syntyä mielialassa ja elämässä vanhurskauden hedelmiä. Viimeisenä päivänä Herra ajaa luotansa armotta pois ne, jotka annettuihin armonetuihin luottaen ovat olleet olevinaan oikeita kristityitä, ilman että ovat antaneet armon valmistaa itseään Jumalan tahdon tekijöiksi. Parempi siis on, jos olet vaikka vain kerran kutsuttu ja olet sille kutsumukselle ollut kuuliainen, kuin jos olisit vaikka tuhat kertaa kutsuttu, mutta aina yhä vain hengellisesti hedelmätön synnin tekijä.
26. PÄIVÄNÄ.
Room. 3: 24.
He saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.
Koko ihmiskunta on lähtenyt yhdestä ainoasta ihmisparista. Heidän lankeemuksensa kautta on synti tullut maailmaan ja synnin tähden kuolema. Perisynnin kamalan tosiasian me nykyajan ihmiset, joille perinnöllisyyden lait ovat alkaneet selvitä, ymmärrämme paremmin kuin entisajan sukupolvet. Luonnollisen syntymän perustuksella me olemme kaikki läpikotaisin turmeltuja ja sen lisäksi tahallisten omien syntiemme takia niin kuoleman siteissä, ettei meissä ole yhtään hengellisten voimien kipinääkään jäljellä. Ei suotta laulussa lauleta: "Ah turmeltu oon perinjuurin".
Jos sinä ja minä pelastumme ja taivaaseen pääsemme, on se siis kokonaan armon asia. Ja tässä armon ajassa on otolliseksi pääseminen Jumalan edessä ja rauhan saaminen syyttävän omantunnon tilalle kokonaan Jumalan lahja. Mutta jotta uskaltaisimme tuomittuinakin tuomarin eteen armahdettaviksi pyrkiä ja rangaistuksen ansainneinakin rankaisijan sääliin vedota, tarvitaan selvää ja varmaa salatun Jumalan armon ilmestystä. Ja sellainen onkin meillä siinä lunastuksessa, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Tämä lunastus voidaan ajatella taaksepäin katsoen valmistetuksi lopullisesti jo Jeesuksen ristinkuolemassa, mutta myöskin nykyaikaan kuuluvaksi ja meille käytännössä tarjolla olevaksi elävän, läsnäolevan Jeesuksen seurassa.
Missä häneltä pimeyden, tuomion, syntihädän ja elämän ristiriitojen läpi uskossa apua etsitään, siellä lunastuksen todellisuus vieläkin koetaan, sillä Jumala, joka ei ole omaa Poikaansakaan armahtanut, lahjoittaa meille kaikkea muutakin hänen kanssaan.
27. PÄIVÄNÄ.
Matt. 6: 12.
Anna meille meidän velkamme anteeksi.
Synti on velkaa Jumalalle. Kärsivällisenä ja pitkämielisenä hän tietämättömyyden aikoina odotti velan maksua Jeesuksen Kristuksen ilmestymiseen asti. Joka Jeesukseen uskoo ja hänen kauttansa velkaansa anteeksi rukoilee, sille Jumala ei lue syntiä. Heränneen ihmisen tunnossa asettuu perkele kyllä päällekantajaksi ja iloitsee vianalaisen hädästä ja vaivasta. Mutta tähän peljätykseen tulee lohdutus siitä tosiasiasta, että Jeesus on meidät verellänsä lunastanut ja velkamme lopullisesti ristillä maksanut.
Mutta tällä me emme silti tule velattomiksi. Velkakirjamme on nyt Jeesuksen takana. Kirkastettu Jeesus on nyt Herra Isän Jumalan kunniaksi. Niinpian kuin hänestä tulee kääntymyksessä meidän Herramme ja me hänet siksi tunnustamme, alkaa velkojaltamme kuulua meitä elähdyttäviä armon sanoja: "joka minun tyköni tulee, sitä en minä suinkaan heitä ulos". "Ei kukaan, joka uskoo minuun ole hukkuva". Kun Jeesus on Herramme, ei meiltä vaadita velkaamme lain mukaan, vaan velkoja, ristiinnaulittu, mutta nyt taivaisiin mennyt, elävä Vapahtaja kohtelee meitä armonsa mukaan. Herran omiin nähden on kiusaaja, päällekantaja heitetty ulos taivaasta, niin ettei hän voi syyttää armoistuimen edessä. Me saamme pitää itsemme synnille kuolleina ja lain edestämme täytettynä sekä syntivelkamme maksettuna – se on oikeutemme Jeesuksessa Kristuksessa, mutta vain yksin hänessä. Ulkopuolella Jeesusta Kristusta on pyhä Jumala vieläkin syntiselle kuluttavainen tuli, sillä velka on totisesti maksettava lain koko ankaruuden mukaan, ellei sitä olla saatu armosta anteeksi.
28. PÄIVÄNÄ.
1 Kor. 11: 32.
Kun meitä tuomitaan, niin on se meille Herran kuritusta, jottei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.
Jumalalla on tarkoituksensa, kun hän tässä elämässä pitelee ankarasti lapsiansa. Tosiasiana pysyy, että hän kurittaa ja vaivaa omiansa enemmän kuin suruttomia maailman lapsia. Kristityn synnit joutuvat ihan varmasti tuomittaviksi siinä, missä Jumala sallii jumalattoman käydä vapaana ja ilman rangaistusta.
Syynä tähän on se, että Jumalan kansan synnit ovat paljon suuremmat ja raskaammat kuin uskottomain synnit. Synnin, jonka pakana tekee, Jumala voi antaa anteeksi sen tekijälle hänen tietämättömyytensä tähden. Mutta Jumala, joka on pyhä ja vanhurskas, ei ikinä voi silitellen mennä saman synnin ohi, jos hänen lapsensa, jolla on parempi tieto, sen tekee. Jumalan omien synnit ovat tuomittavimpia ja raskaampia juuri sentähden, että heillä on enemmän valoa ja hengellistä tunnon arkuutta, kuin muilla ihmisillä. Jos suruton pitää valon pimeytenä, totuuden valheena, makean karvaana, ei se ole niin suuri synti kuin jos sen saman tekee omassatunnossansa valaistu herännyt ihminen, jolla on Jumalan sana jalkainsa kynttilänä ja Pyhän Hengen todistus povessansa sisällisenä valona. Kun kristitty tekee syntiä, tekee hän sitä vastoin parempaa tietoansa ja sisällistä valoansa vastaan. Eipä näin ole ollenkaan ihme, että juuri hänen syntinsä etukädessä ennen muita ovat tuomittavat ja ihmekö siis, että Jumala juuri uskovaisiaan mitä ankarammin armon ajassa kohtelee, kun he ovat kovakorvaisia isän käskyille olleet.
Kaiken tämän, Herran omia kohtaavan tuomion ja kurituksen, hyvä tarkoitus on se, ettei heitä kerran, suruttoman maailman kanssa kadotukseen armonajan loputtua tuomittaisi. Ja vielä "Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, jotta pääsisimme osalliseksi hänen pyhyydestänsä".
29. PÄIVÄNÄ.
1 Piet. 4: 17.
Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta.
On väärin sanoa, ettei vanhurskasta koskaan tuomita. Jeesuksen tätä seikkaa koskeva sanonta, etteivät häneen uskovat joudu tuomittaviksi, tarkoittaa viimeistä tuomiota, elonaikaa, maailmanloppua. Mutta juuri sentähden, ettei Jumala voi eikä tahdo lapsiansa maailman lopulla kadottaa, siitä syystä että hän on heidän isänsä, hänen on pakko täällä armonajassa heitä heidän parhaaksensa kurittaa, etteivät he maailman kanssa hukkuisi.
David teki hirveän synnin, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin Jumala häntä siitä kuritti. Toinen mies olisi saanut hänen asemassaan elää vuosikausia epäsiveellisyydessä, eikä olisi kuitenkaan tullut kuritetuksi. Niin ei käy Jumalan huoneen jäsenten. Heitä kohtaa tuomio jo täällä armonajassa jokaisesta ja pienimmästäkin rikkeestä. Mutta ne tuomiot ja kärsimykset, joita Jumala näin omillensa täällä antaa, eivät koskaan ole kadotukseen kurittavia. Siinä on takana hyvän isän vitsa eikä virallisesti kylmän tuomarin miekka. Jokaista poikaa, jota Jumala pieksää, hän myöskin korjaa.
Mutta toisin on jumalattomain ja Herran seurakunnan ulkopuolella olevien laita. Niistä sanoo Herra: "Antakaa kasvaa elonaikaan asti!" Silloin pahennuksen ja laittomuuden tekijät erotetaan ja heitetään tuliseen pätsiin. – Puhuttuaan tähän lajiin, Herra kysyi opetuslapsiltaan: "Oletteko ymmärtäneet tämän kaiken?" He vastasivat: "Olemme". Tähän liittyen apostoli Pietari kirjoittaa, että nyt on se aika, jolloin Jumalan huoneen jäsenet saavat taivaallisen isän ojentavia tuomioita kokea, jotta he lopputuomiosta säästyisivät.
30. PÄIVÄNÄ.
Room. 8: 28.
Kaikki myötävaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa.
Kun kristitylle käy ulkonaisesti hyvin, pitää hän myötäkäymistänsä Jumalan lähettämänä. Oman itsensä jatkuva alamittaiseksi näkeminen estää häntä tällöin tulemasta ylpeäksi ja itserakkaaksi. Niin – särkyneelle sydämelle kääntyy Jumalan osoittama hyvyys yhä suuremmaksi nöyryytykseksi. Sydämestään Jumalaa ylistäen hän ikävöi yhä likeisempään yhteyteen luojansa ja lunastajansa kanssa, haluten yhä kokonaisemmin jättäytyä Herran käytettäväksi, koska Hän tahtoo ja missä Hän tahtoo. Näin kääntyy menestys ja myötäkäyminen kristitylle parhaaksi.
Jos taas onnettomuus häntä kohtaa ulkonaisesti ja hänen käy, niinkuin sanotaan, huonosti, niin ottaa hän senkin kaiken Jumalan kädestä hänen lähettämänään isällisenä kurituksena tai tarpeellisena kasvatuskeinona vastaan. Niin ajaa onnettomuus ja vastoinkäyminen kristittyä yhä tarkempaan itsensä koettelemiseen ja uskollisempaan seurusteluun Vapahtajan kanssa. Kovat kohtalot vain puhdistavat uskoa, lujittavat toivoa ja lisäävät rakkautta. Sillä joskin pahana päivänä sielun ahdistus ja tuska onkin suuri, pitää Herra huolta omistansa, niin etteivät he vaikeuksiinsa huku. Juuri hädässähän saadaan kokea rukouksen ihmeellistä kuulemista ja lupauksen toteutumista: "ei Herran käsivarsi ole lyhennetty, ettei hän voi auttaa". – Näin kääntyy vastoinkäyminenkin kristitylle parhaaksi.
31. PÄIVÄNÄ.
Joh. 13: 31.
Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu ja Jumala on kirkastettu hänessä.
Loppuaikojen kristityistä on ilmestyskirjassa sanottu, että ne ovat niitä, jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon.
Jumalan käskyt ovat vanhan testamentin ydinilmoitus. Mitä pyhä Jumala vaatii, se on hänen käskyissään kaikkia aikoja varten ihmisille julkituotu. Kristitty on p. Hengen kautta sidottu Jumalan lakiin sisällisesti. Mutta vielä enemmän. Hänelle on Jumala antanut Henkensä kautta Jeesuksen uskon. Jeesuksen usko on uuden testamentin ydinilmoitus. Millainen on sitten se usko, joka Jeesuksella oli? Eräs sen ydinpiirteistä käy ilmi lauseesta, jonka Jeesus sanoi, kun pettäjä oli mennyt ulos kiirastorstai yönä: "Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu ja Jumala on kirkastettu hänessä." – Rakas opetuslapsi petti, kuolema uhkasi, toiset tulisivat pian joukolla kieltämään ja jättämään hänet yksin. Kaikki, mikä näkyi, mitä nykyhetki sisälsi, oli tuskantäyttä. Mutta Jeesuksen usko ilmeni juuri siinä, että hän kohosi sisällisessä näkemyksessään kirkkauteen, työnsä lopputarkoitukseen, kohosi yli kaiken tilapäisen ja ohimenevän, yli läsnäolevan kärsimyksen ja tuskan Isän luo.
Tätä uskoa on vieläkin Herran omilla. He kiittävät Jumalaa lahjoista, vaikkeivät ole niitä vielä saaneet. He iloitsevat perille tulosta, vaikka vielä ovat keskellä matkan kärsimyksiä ja vaivoja. Sielun sisälliseen maailmaan on Jeesuksen seurassa valunut toisen maailman kirkkautta, joka antaa voimia kohoamaan uskossa kaiken läsnäolevan ja näkyvän yläpuolella. Sellaiseen vie Jeesuksen usko. Mutta sitä ei voi omistaa ilman käskyjen pitämistä, ilman pyhitystä. Onhan kirjoitettu: ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa. Ellet siis vielä voi kirkkauteen kohota ja katsoa, niin katso ainakin Jumalan sanaan ja 10:een käskyyn.
NOPEA TOTTELEMINEN.
(Sana yleisesti epäuskosta johtuvaa saamattomuuttamme vastaan erinäisinä raskaina päivinä matkan varrella.)
Kaikki kehittyy. Tilanteet vaihtuvat yhtämittaa. Ja sitä mukaa mekin joudumme uusien tehtävien eteen.
Mutta yhtä usein on meillä valmiina kysymys: "minkätähden?" Minkätähden piti juuri nyt näin käymän? Mitä varten piti tämän raskaan kohtalon sattua juuri minun osalleni? Miksikä jouduin epälukuisista mahdollisuuksista valitsemaan juuri tämän tehtävän?
Jumalaa pelkäävän ihmisen elämässä nämä tällaiset kysymykset johtuvat tavallisesti epäuskosta ja luottamattomuudesta Jumalan läsnäoloon ja kaikkivaltiaaseen apuun.
Kuinka kysyikään hurskas Sakarias, kun Herran enkeli ilmoitti hänelle: älä pelkää, rukouksesi on kuultu, nyt käy sinun perheessäsi mahdotonkin asia mahdolliseksi: "Mistä minä sen ymmärrän?" Tämä oli epäuskon kysymys hurskaan miehen suussa hänen seistessään "ilosanoman" edessä. Nopea totteleminen häneltä puuttui. Mutta niinpä saikin hän lähteä kärsimysten tielle opettelemaan, että Jumalan ilmoitusta on kyselemättä toteltava.
Toisen luontoinen oli neitsyt Marian kysymys enkelin ilmoituksen edessä: "Kuinka tämä on tapahtuva?" Sitä ei Jumalan puolelta kohdannut nuhde, vaan uusi ilmoitus: "Jumalalle ei mikään asia ole mahdotonta."
Nopean tottelemisen sana Marian suussa oli silloin heti valmis: "Katso, olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sanasi mukaan."
Kaikki nuo monet: minkätähden? mitävarten?, joiden kanssa epäuskossa askaroitsemine, ovat kalliin ajan tuhlaamista, jolla voisimme ostaa oman ja lähimmäisemme onnen. Jopa enemmänkin. Ne ovat nuo kyselemiset, jotka nopeaa tottelemista viivyttävät tai kokonaan estävät, suoranainen loukkaus itseänsä Jumalaa kohtaan, joka kuitenkin elämämme johtaa pienimpiä yksityisseikkoja myöten, niin ettei hiuskarvakaan putoa päästämme ilman hänen isällistä tahtoaan. Kuinka rangaistavaa, jopa suorastaan kapinallista olisikaan, jos maalliselta majesteetilta, hänen alentuessaan tehtäviä meille antamaan, kysyä tokaisisimme: minkätähden juuri näin, juuri nyt, juuri minut? Vielä kapinallisempaa on epäuskoinen menettelymme jumalallisen Majesteetin edessä.
Usko on teko, nopea teko. Uskolla ei ole aikaa riidellä Jumalan kanssa. Uskolla ei ole aikaa tulkita Jumalan käskyjä niin ja näin, sinne tänne, jotta lihallinen mieli saisi helpotusta ja vapautta. Usko pelkää tottelemisen lykkäämistä. Se pelkää, että ilmestyksen pyhät hetket menevät pian ohitse ja unohtuvat, ellei niitä ole tottelemisen kautta saatettu pysähtymään ja vaikuttamaan tässä maailmassa. Ei suotta varoita p. Henki meitä raamatun sanalla: "katsokaa, ettette osoita luotanne häntä, joka puhuu." (Hepr. 12: 25.)
Raamatussa on uskon esikuviksi asetetuista henkilöistä kerrottu, että he tottelivat "heti". He läksivät matkaan, minne Herra käski, jo "varhain aamulla". Niinpä Aabrahamkin "oli uskon kautta kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään maahan, jonka oli saava perinnöksi, ja hän lähti matkaan tietämättä, minne oli saapuva." Tästä kirjoittaa Luther: "vaikea taistelu ja suuri koetus uskolle oli, että Aabrahamin täytyy jättää maansa eikä tiedä, mihinkä oli tuleva, mutta hän kuitenkin menee; menee siekailematta. Hän ei vie mitään muuta muassaan kuin sanan, jonka Jumala sanoi: 'Minä tahdon siunata sinua.' Niin terävät silmät on uskolla, että se näkee pimeässä, missä ei vähinkään valo paista, näkee missä ei ole mitään nähtävissä, tuntee, missä ei ole mitään tunnettavissa. Usko ei voi erehtyä eikä pettää, vaikkapa näyttääkin siltä, kuin menisi kaikki nurin." – Niin, "uskohan on ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy."
Me kristityt olemme kutsutut Jumalan apulaisiksi. Jumala ei tahdo toteuttaa aikeitansa maailmassa ilman meitä. Mutta kuinka usein saakaan hän seistä työnsä ääressä yksin ja odottaa meitä – me kun kulutamme aikaa hukkaan tutkistelemalla tuota epäuskon peloketta: minkätähden?