[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVXkdkBd196cVJgwqyjOKVP5c2c6pGelkVwVBPUVVAGM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1923,"Keskinäinen ihmisyys","Ruskin, John",1819,1900,"1923-ruskin-john-keskinainen-ihmisyys","1923__Ruskin_John__Keskinäinen_ihmisyys",null,"tietokirja",[],[],"fi",1862,1905,30915,201152,false,59395,[23],"English essays -- Translations into Finnish",[25],"Philosophy & Ethics","\"Keskinäinen ihmisyys\" by John Ruskin is a philosophical text written in the early 20th century. The work delves into concepts of humanity, the value of work, and the moral responsibilities that accompany human existence. Ruskin emphasizes the significance of labor and virtue, arguing that true happiness stems from meaningful work and the cultivation of compassion among individuals.  The opening of the text introduces the central themes of human existence, categorizing experiences into work, pain, and joy, each with its own nobility and baseness. Ruskin argues that one cannot escape the consequences of these experiences; an existence devoid of them is worthless. He posits that each individual has a divine purpose that contributes to the greater good, and he stresses the importance of performing one’s tasks with sincerity and dedication. Through rich philosophical musings, Ruskin sets the groundwork for a deeper exploration into how genuine human connection and ethical behavior intertwine with the acts of daily life. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Kokoelma yhteiskunnallisia ja filosofisia esseitä, joissa pohditaan työn merkitystä, inhimillisyyttä, naisen asemaa sekä todellista rikkautta. Tekstit painottavat eettisiä arvoja ja henkistä kasvua teollisen ajan murroksessa.","John Ruskinin 'Keskinäinen ihmisyys' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1923. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KESKINÄINEN IHMISYYS\n\nKirj.\n\nJohn Ruskin\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nJ. Simeliuksen perill. Kirjap. Osakeyhtiö,\n1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Keskinäinen ihmisyys.\n  II. Naisista.\n III. Elämä yksin on rikkautta.\n  IV. Kauneuden siunaus.\n\n\n\n\nKeskinäinen ihmisyys.\n\n\n1. Näihin kolmeen -- työhön, tuskaan ja iloon on ihminen syntynyt. \nJokaisella näistä kolmesta on ala-arvoisuutensa ja ylevyytensä. On \nolemassa ala-arvoista työtä ja ylevää työtä. Löytyy ala-arvoista surua \nja ylevää surua. Löytyy ala-arvoista iloa ja ylevää iloa. Älä \nkuitenkaan luule voivasi välttää näiden tuottamaa turmiota, tulemalla \ntoimeen ilman niitä. Eikä voikaan pitää oikeana elämänä sitä, missä \nnämä kolme eivät esiinny. Iloton työ on ala-arvoista. Tuskaton työ cm \nala-arvoista. Työtön suru on ala-arvoista. Työtön ilo on ala-arvoista.\n\n2. Jumala antaa jokaiselle luodulleen erikoisen tehtävän. Ja kun he sen \ntekevät ja osoittautuvat _ihmisiksi_, ja jos he itsessään olevaa valoa \nuskollisesti seuraavat ja varjelevat sitä kaikilta tunnottomilta, \ntukahuttavilta vaikutteilta, alkaa se epäilemättäkin niin hehkua, että \nse sillä tavalla ja siinä määrin, kuin säädelty on, alkaa näkyä \nihmisille ja on oleva ainaiseksi siunaukselliseksi hyödyksi. Täytyy \nnimittäin löytyä äärettömän monellaista valoa. Sillä heikoimmallakin \nmeistä on lahja, joka, vaikka se olisi näennäisesti kuinkakin mitätön, \non hänelle kuitenkin ominainen, ja joka oikein käytettynä on ainaisesti \noleva sukukunnallekin arvokas.\n\n3. Kaikista saavutettavissa olevista vapauksista on sinun todellakin \nennen kaikkea tavoitteleminen hyödyksi olemista. Olisi parempi, että \nlakkaisit puhumasta riippumattomuudesta; sillä et ole riippuvainen \nainoastaan jokaisesta ympärilläsi asuvien, sinulle tuntemattomien \nihmisten teosta, vaan jokaisesta olemassa olleesta jo tuhansia vuosia \ntomuna olleiden teosta. Samoin on tulevien vuosisatojenkin meno \nriippuvainen sinussa olevasta pienestä, katoovaisesta voimasta. Se on \nsittenkin aina oleva kyllä pieni, katoovainen ja palkitsematon, vaikka \nkuinkakin hyvin sitä käyttäisit. Ymmärrä minua oikein! Hyve ei ole\nsen tekemistä, mikä heti palkitaan, taikka sinulle, itsestään \nhyveelliselle, palkitaan. Tapahtukoon se sitten eli ei, joskus tulee se \nkuitenkin palkituksi; mutta hyveen elinehto on juuri se, että oma \ntekonsa on sen palkkana ja pikemmin toivoo palkan tulevan toisille, \naivan samoin kuin pahekin tyytyy omaan tekoonsa ja toivoo, että kosto \nlankeisi toisille.\n\n4. Kuinka paljon tuskaa säästyisikään tuhansilta ihmisiltä, jos he \nkerrankin avomielisesti ja nöyrästi käsittäisivät tämän suuren \ntotuuden, tämän lain: -- että jos jonkun suuren työn yleensä voi tehdä, \nvoi sen tehdä _helposti_; jos se on tehtävä, on maailmassa kenties vain \n_yksi_ ihminen, joka sen voi tehdä; mutta _hän_ voi sen tehdä ilman \nminkäänlaista ponnistusta -- s.t.s. ettei hänellä ole siitä enemmän \nvaivaa, kuin tavallisilla ihmisillä tavallisia töitä toimittaessaan, \nvieläpä on hänellä siitä vähemmänkin vaivaa. Ja mikä totuus ilmeneekään \nselvemmin kaikissa inhimillisissä ilmiöissä, kuin juuri tämä ja eikö \nkaikissa suurissa teoissa ole huomattavissa onnekkaan, vaivattoman työn \nselviä merkkiä. Osoittavathan ne meille selvästi -- ei että \"tämä on \nvaatinut paljon vaivaa, vaan että tässä on ollut vaikuttamassa suuri \nvoima!\"...\n\nÄlä kuitenkaan käsitä minua väärin luulemalla, että tähän suureen \ntotuuteen sisältyisi tuo nuorille ihmisille mieluinen luulo, ettei \nheidän muka tarvitse tehdä työtä, jos heillä vaan on neroa. Asianlaita \non päinvastoin niin, että nerokas ihminen on aina työhön halukkaampi, \nkuin muut ihmiset, ja työssään saa hän aikaan niin paljon parempaa, ja \non hän niin vähän tietoinen itsessään asuvasta jumaluudesta, että hän \naikaansaamansa pitää työn ansiona ja niille, jotka häneltä kysyvät, \nmiten hän on tullut siksi, mikä hän on, vastaa hän: \"Jos minä jotakin \n_olen_, mitä suuresti epäilen, niin on minut sellaiseksi tehnyt työ.\" \nNäin tapasi Newton puhua ja sama lie luullakseni ylimalkaan suurten \naatemiestenkin ajatus. Nerokkuuden taiteessa on tavallisesti oleminen \nitsetietoisempi, mutta muillakin aloilla osoittautuu se voimiensa \nkeskittämisessä ja hallitsemisessa kestävällä, tasaisella, \nhyvätarkoituksellisella, onnellisella ja uskollisella työllä, \nsamoinkuin sen suorittamisen suuren suurella ja jakamattomalla \nhelppoudellakin. Oikeastaan ei liikuta ketään, onko hän nerokas eli ei: \ntyötä on hänen tekeminen, oli hän sitten minkälainen tahansa; mutta \nlevollisesti ja kestävästi; ja semmoisen työn luonnollinen ja pakoton \ntulos on aina juuri se, mitä Jumala häneltä vaatii ja samalla hänen \nparastansa. Eivät mitkään sieluntuskat eivätkä sydämen surut saata \nhäntä mitään sen parempaa aikaan saamaan. Jos hän on suuri henki, on \nhän toimittava suuria tekoja, jos hän on tavallinen ihminen, saa hän \naikaan jokapäiväisiä tekoja; mutta jos teot tehdään levollisesti, ovat \nne aina olevat hyviä ja todellisia, jos ne taas tehdään hätäisesti ja \nkunnianhimoisesti, ovat ne aina vääriä, turhia ja ylenkatsottavia.\n\n5. Huolettoman elämän viettäminen toisten luotujen veren kustannuksella \nsoveltuu hyttysille ja merianemoneille, mutta ei ihmisille. Eivät \npäivät eikä elämä voi sen kautta pyhittyä ja jalostua, että vietetään \nne työttöminä. Paras rukous päivän alussa on, ettemme sen hetkiä \nturhaan kuluttaisi; paras ruokarukous on tieto, että olemme \npäivällisemme rehellisesti ansainneet.\n\n6. Työ on taistelu, jonka ihminen vastustajan kanssa suorittaa; -- \nsanaan \"elämä\" sisältyvät hänen järkensä, sielunsa ja ruumiilliset \nvoimansa taittelemassa kysymyksien, vaikeuksien, koettelemuksien tai \naineellisten voimien kanssa. Työ on suurempi- tai vähempiarvoinen aina \nsen mukaan, onko siinä enemmän tai vähemmän elon ainesta; -- ja hyvin \ntehdyssä työssä, olkoon se minkälaatuinen tahansa, on aina niin paljon \njärkeä ja tunnetta, kuin tarvitaan ruumiillisen voiman eheään, \nsopusointuiseen säännöstelyyn. Jos on puhe työn siveellisestä ja \naineellisesta arvosta, on sillä aina tarkoitettava jonkun määrätyn \narvoista tai laatuista työtä, aivan samoin kuin puhumme määrätystä \nkullan tai hopean hienopitoisuudesta. Huonoa, s.t.s. itsekästä, \nkokematonta ja järjetöntä työtä ei voi arvostella, se on epäiltävällä \ntavalla sekoitetun kullan tai murenevan raudan kaltainen.\n\n7. Inhimillinen työ on tehtävä kunnollisesti ja perusteellisesti, koska \nme nyt olemme ihmisiä; -- jos me joskus toivomme tulevamme enkeleiksi, \ntaikka jos me kerran olemme olleet tyhjäntoimittajia, ei sillä ole \nmitään käytännöllistä merkitystä. Nyt _olemme_ kuitenkin inhimillisiä \nolentoja ja meidän on vastuullamme tekeminen työtä _inhimillisesti_, \ns.t.s. lempeästi, rehellisesti ja vakavasti. Päätös tehdä työmme hyvin \non kaiken uskonnon ainoa terveellinen perusta ja yksinomaan tämän \npäätöksemme sekä sen mukaan, mitä olemme tehneet, eikä uskomme mukaan, \non Kristus meitä ylösnousemisessa tuomitseva, kuten hän selvin sanoin \non sanonutkin (joskaan ei kukaan tätä usko).\n\n8. Ei kukaan meistä ole niin hyvä rakennusmestari, että hän \ntottumuksesta tekisi ala-arvoista työtä, ja kuitenkaan minun \ntuntemistani, viime aikoina perustetuista rakennuksista ei ole \nainoatakaan, jossa ei olisi kyllin silmiinpistävä se seikka, ettei \narkkitehti eikä urakoitsija ole panneet parastansa. Tämä on \nnykyaikaisen työn erikoinen tunnusmerkki. Melkein kaikki entisinä \naikoina tehty työ oli kovaa. Olipa se sitten lasten tai barbaarien tai \ntalonpoikien työtä; aina oli se kuitenkin heidän parastansa. Nykyajan \ntyössä ilmenee aina palkan kieroileminen, sen keskeyttäminen, milloin \nja missä vaan sopii, sekä veltto itseensä tyytyminen, mutta ei koskaan \nvoimaimme oikeaa ponnistamista. Älkäämme koskaan tehkö tällaista työtä! \nKoettakaamme voittaa kaikkinainen sen suuntainen kiusaus; älkäämme \nvapaehtoisesi itseämme alentako sitten taas kykenemättömyyttämme \nnapistaksemme ja surraksemme; tunnustakaamme köyhyytemme ja \nkaruisuutemme, mutta älkäämme pettäkö itseämme. Ei olekaan kysymys, \nkuinka _paljon_ meidän on tekeminen, vaan _miten_ se tulee tehdä; ei \nole puhe siitä, teemmekö enemmän, vaan teemmekö paremmin.\n\n9. Missä toimitetussa työssä on sterlingin verta arvoa, johtuu tämä \nsiitä sterlingin vertaisesta arvosta, minkä tämän työn tekijä on \nsielustansa siihen pannut, olkoonpa tämän sitten vaikka kuinkakin \nturmellut ja häväissyt syntinen tila, joka meitä usein sentähden \nenemmän hämmästyttää ja kummastuttaa, kuin kaikki, mitä omasta \nsydämestämme löydämme, sillä se on osa persoonallisuutta, joka on meitä \nsuurempi ja jonka pimeyttä me voimme yhtä vähän arvostella kuin seurata \nsitä valkeudessa.\n\n10. Työntekijän mieltymys ja mietteet olkoot meille suurempiarvoiset \nkuin hänen työnsä! Hänen työnsä ei voi olla muuta kuin epätäydellistä, \nmutta aatteensa ja mieltymyksensä saattavat olla todellisia ja syviä.\n\n11. Ei voi arvostella työtä kukaan, joka ei itse ole uuttera; sillä hän \nei tiedä, kuinka paljo vaivaa se on vaatinut, eikä hän voi arvostella \ntodellista intohimoa, itse intohimoja omistamatta, taikka arvostella \nlempeyttä, olematta itse lempeä. Vienoimpiakin luonteen vikoja ja \nheikkouksia voi vain se arvostella, joka itse on samallaisien vikojen \nkanssa kamppailut.\n\n12. _On fyysillisesti mahdotonta olla olemassa tosi uskonnollista \ntietoa tai puhdasta siveellisyyttä yhdessäkään kansanluokassa, joka ei \nkäsin leipäänsä ansaitse_.\n\n13. Luulen, että ylempien luokkien kestävästä, olkoonpa se vaikka \nkuinka kömpelöstä yrityksestä tahansa, hakea ruumiillista ponnistusta \njostakin hyödyllisestä toiminnasta -- sen sijaan että nyt etsivät sitä \nehdottomasti huveista -- olisi äärettömän suuri voitto terveydelle ja \nonnelle. Olisi varmaankin paljo parempi, että gentlemanni itse \nniittäisi omia peltojaan, sen sijaan että ratsastelee toisten ihmisten \npeltojen poikki.\n\n14. Ei ole koskaan yksikään ihminen toimittanut sellaista suuremmoista \ntyötä, jossa ei olisi pääasiallisena henkisenä voimana vaikuttanut \nvaisto taikka jonka järjestely ja suunnitelma olisi säännöillä ollut \nmäärätty tai järjen käsittämä. Senpätähden mekaaninen toiminta \nhävittääkin taiteen tarmoa ja samalla uskonnollista tunnetta.\n\nVihdoinkin ovat kaikki kansat huomaavat sen, minkä ne, jotka voimalla \nja hengellä johtaen ovat heidän edeltäjänsä olleet, jo aikoja sitten \novat havainneet: että nimittäin meidän sukukuntamme voima ja hyve alkaa \noman alhaisen luontomme tuntemisella ja alistumalla korkeimman olennon \nlakien alaiseksi. \"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun \njälleen tuleman\" on ensimmäinen meitä itseämme koskeva totuus, mikä \nmeidän on opittava. Ensimmäinen velvollisuutemme on viljellä maata, \njosta olemme tulleet: tähän työhön ja yhteyteen luontokappaleiden \nkanssa, johon yhteyteen se meidät johtaa, perustuvat korkeimman kykymme \nja korkeimman onnemme ehdot: ilman tätä työtä on ihmisen mahdoton \nsaavuttaa järkeä, taidetta ja rauhaa.\n\nMutta tätä työtä tehden -- kuten se ylevän nöyränä tyytyy ruumiilliseen \nkuolemaan, jossa olemme alhaisempien luotujen kaltaiset ja päivästä \npäivään jalolla innolla sytyttää henkisen elämän, mikä tekee meidät \nalhaisempia luotuja etevämmiksi -- voimme saavuttaa viisautta, rauhaa, \nepäitsekästä toivoa ja rakkautta sekä maan päällä että taivaassa, ja \nsilloin meidän elämämme on todellakin vain hiukan vähäarvoisempi kuin \nenkelien.\n\n15. Älkää kerrassaan milloinkaan antako tavaksi tulleen puheenparren \n\"eroitusta tekemättömästä hyväntekeväisyydestä\" pettää itseänne. Meidän \nei ole käsketty ravitsemaan nälkäistä, joka on sen ansainnut, taikka \nahkeraa nälkäistä tai miellyttävää taikka hyväntahtoista nälkäistä, \nvaan meidän on yksinkertaisesti ravitseminen yleensä nälkäisiä. On \nehdottomasti totta, että joka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei pidä \nsyömänkään; muistakaa se, ja joka kerta, kun istutte päivällispöytään, \nsanokaa juhlallisesti, ennenkuin luette ruokarukouksenne: \"Kuinka \npaljon työtä olen tänään tehnyt päivällisestäni?\"\n\n16. Maailmassa on kahdellaisia kalliita asioita: sellaisia, joita \nJumala antaa meille ilmaiseksi, auringon paiste, ilma ja elämä (sekä \najallinen että ijankaikkinen elämä), ja sitten ne toiseksi \nkallisarvoiset asiat, jotka Hän meille antaa määrätystä maksusta; \n_näitä_, maallista viiniä ja maitoa voi vaan määrätyllä rahalla ostaa, \neikä voi niitä koskaan saada halvemmalla. Ei petkuttamalla eikä \ntinkimällä voi puolesta hinnasta saada niin mitään luonnon taloudesta. \nJos haluamme olla vankkoja -- niin tehkäämme työtä! Jos taas tahdomme \nolla nälkäisiä, niin paastotkaamme!\n\nJos taas onnellisia, niin olkaamme lempeitä! -- Jos tahdomme olla \nviisaita -- havaitkaamme ja ajatelkaamme! Vaikka voisimme tunnissa \nmatkata sata peninkulmaa, minuutissa saada aikaan tuhat kyynärää, ei se \nkumminkaan tee meitä vähääkään voimakkaammiksi eikä onnellisemmiksi \neikä viisaammiksi. Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää, kuin \nihmiset ovat saattaneet huomata, vaikka he olisivat kävelleet kuinkakin \nhitaasti. Nopeammin käyden eivät he sitä sen paremmin näe. Vihdoinkin \nhe ovat pian huomaavat, että heidän suuret (omasta mielestään) tilaa ja \naikaa voittavat keksintönsä eivät todellisuudessa mitään voitakaan; \nsillä paikka ja aika ovat itsessään voittamattomat, eikä niitä \nsitäpaitsi pidä millään tavalla voittaakaan, vaan _käyttää_. Hullu \ntahtoo paikkaa ja aikaa aina lyhentää; viisas haluaa ne ensin voittaa \nja sitten elähyttää. Jos tahdot niitä oikein käsittää, niin on rautatie \nvain keino saattaa maailmaa pienemmäksi, ja mitä siihen tulee, että nyt \nkykenemme puhumaan paikasta toiseen, niin onhan se kyllä hyvä ja \nhauskaa; mutta ajattelehan, ettei sinulla olisikaan niin mitään \nsanottavaa! Vihdoinkin olemme pakotetut myöntämään, mitä meidän jo \naikoja sitten olisi pitänyt käsittää, että todellisesti kalliit ovat \najatus ja näkeminen eikä kulkeminen ja käyminen. Pyssynluotia ei \nensinkään hyödytä se, että se saapuu pian perille, eikä ihmiselle ole \nhaitaksi käydä hitaasti, jos hän todellisesti on ihminen. Sillä hänen \nkunniansa on olemisessa eikä suinkaan kävelemisessä.\n\n\"Niin, mutta rautatiet ja sähkölennätinhän ovat niin hyödyllisiä \nlevitettäissä tietoa villeille.\" Kyllä, jos teillä on heille jotain \nannettavaa. Jollette tiedä muusta kuin rautateistä ettekä voi antaa \nmuuta kuin vesihöyryä ja ruutia -- niin mitä hyötyä siitä on? Vaan jos \nteillä on jotakin muuta annettavaa, niin on rautatie vain siitä syystä \nhyödyksi, että se on välikappaleena sen levittämiseen, mutta herää \nkysymys -- mitä se muu sitten on? Onko se uskontoa? Luulen että jos \nsitä todellakin olisimme tahtoneet levittää, olisimme voineet sen \nvähemmässäkin kuin 1800 vuodessa tehdä ilman höyryäkin. Minun \ntietääkseni on uskonnollista opetusta enimmin annettu jalan käyden, \neikä sitä voi juuri nopeammin levittääkään muulla tavalla kuin hitaasti \nkäyden. Onko se tiedettä? Mutta mitä tiedettä -- liikkumisen, ravinnon \ntai lääkkeen? Hyvä! Kun sinä olet vaatettanut villin, ruokkinut \nnisuleivällä ja opettanut hänen vetämään jäsenensä sijoilleen -- mitä \nsitten? Syvenny tähän kysymykseen. Kuvittele mielessäsi, että joka este \non voitettu; tee villi osalliseksi kulttuurin joka kehityksestä yhä \nsuuremmassa määrässä; otaksu, että olet pistänyt indiaanin ahtaihin \nkenkiin, olet opettanut kiinalaisen tekemään wedgwoodposliinia ja \nmaalaamaan sitä kuluvilla väreillä, että olet saanut vakuutetuiksi \nkaikki hindunaiset siitä, että on paljo hurskaampaa ärsyttää \npuolisoitansa koko heidän elämänsä ajan, kuin poltattaa itsensä heidän \nhautajaisissaan. Vihdoinkin, kun ajattelemme askel askeleelta \neteenpäin, havaitsemme, että kaikki tosionnellisuus ja arvokkaisuus \novat meitä lähellä ja kuitenkaan emme niistä välitä, ja että niinkauvan \nkuin emme ole oppineet olemaan onnellisia ja jaloja, ei meillä ole \nindiaaneillekaan paljon sanottavaa. Kilpajuoksut ja metsästys, yöllinen \nseuraelämä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja haitallinen puku, \nharmillinen kilpaileminen asemasta, vallasta, rikkaudesta, eli joukon \nsuosiosta, kaikki tämä loppumaton tarkoitukseton puuha, tämä tyhjän \ntoimittaminen ilman lepoa, ovat meidän keskuudessamme nautintoja, joita \nmeidän ei luullakseni tarvitsisi pyrkiä muille jakamaan. Kaikki \ntodellinen ja terve ilo, joka on ihmisen saavutettavissa, on \npääasiallisesti mahdollinen rauhassa saavuttaa. Ja oli semmoista iloa \njo silloin, kun ihminen ensin mullasta luotiin, aivan samoin kuin \nnytkin. Nähdä viljan kasvavan ja kukkasten silmikoituvan, saada \nkyntäessä ja lapioidessa syvään huoahtaa, lukea, ajatella, rakastaa, \ntoivoa, rukoilla -- tämä kaikki tekee ihmiset onnellisiksi; se on \nheille aina mahdollista; eivätkä he koskaan voi sen enempää tehdäkään. \nMaailman onni tai onnettomuus perustuu siihen, että nämä muutamat asiat \nhuomaamme ja muillekin opetamme -- mutta ei millään tavalla rautaan tai \nlasiin tai sähköön tai höyryyn.\n\n17. Elämän ilot ovat kaikki teitä varten. Jumala on ihmisen luonut sitä \nvarten, että hän käyttämällä näköänsä, järkeänsä ja jäseniänsä löytäisi \niloa. Ihminen epäviisaudessaan koettaa aina elää näkemättä mitään, \najattelematta mitään ja tekemättä mitään, ja tulee sillä tavalla ei \nainoastaan hirviöksi, vaan vieläpä onnettomimmaksikin kaikista \nhirviöistä. Kaikki laiskuus ja himot, joita hän keksii, saattavat hänet \nvaan vielä suurempaan kurjuuteen. Jos joku ihminen nyt juuri kävelisi \nParisin kaduilla havaintoja tekemässä -- kaduilla tuon kaupungin, jossa \njoka keksintö, jota tiede, järki ja rikkaus vain pystyvät keksimään, \ntuottaa tyhjäntoimittajien huveille vain kiihoketta ja vaihtelua, niin \nei hän näkisi ainoitakaan rauhallisia ja onnellisia kasvoja, \nlukuunottamatta sellaisia alhaisesta, kovin raskasta työtä tekevästä \nkansaluokasta. Joka ilo, mikä saavutetaan Jumalan tahdon vastaisella \ntavalla, halvalla, varastamalla ja äkisti, sen sijaan että se Hänen \nmääräyksensä mukaan olisi rehellisesti ja hitaasti ansaittava, muuttuu \nmyrkylliseksi taakaksi ja pysyy, ilon haihduttua, painona ja päivästä \npäivään kasvaa sen rautapaidan kuolettava tuli. Vihan, taistelun, \nirstaisuuden, turhanpäiväisen tiedon ja alhaisen ylellisyyden ilot ne \nkaikki muuttuvat hitaiksi tuskiksi. Puhtaasta ilosta ei ihmiselle jää \nmitään. Eikä hänelle ole mahdollista mikään muu, kuin rehellinen \nrakkaus kanssaihmiseen, lakien tunto ja Jumalan ihanuus, ynnä sen \nlisäksi jokapäiväinen Jumalan hänelle antamien ruumiin ja sielun \ntaipumusten käyttäminen.\n\n18. Vaikka kuuluukin korkeimpien luontojen ylevyyteen omaksua heille \nmäärätyt muutokset, ne osittain ymmärtää ja valmistautua niitä varten \nja vieläpä niiden tulosta, jos ne, kuten tavallisesti ennen määrätyt \nmuutoksetkin, johtavat korkeampaan tilaan, iloitakin, niin perustuu \nkuitenkin jokaisen ihmisen voima siihen, että se nykyaikana tyytyy \nkotitaloonsa ja vain sillä tavalla koettaa lähentää toivomaansa \nmuutosta, että hän täyttää nykyisen tilansa velvollisuudet pienimpään \nasti.\n\n19. Sinä olet luotu nautintoa varten. Ja elämä on täysi seikkoja, \njoista olet nauttiva, ellet ole liian ylpeä niistä iloitsemaan etkä \nliian ahne olemaan välittämättä jostakin, mikä sinulle tuottaa \nainoastaan iloa. Ajattelepas, että kauniimmat kappaleet maailmassa \ntuottavat kaikkein vähin hyötyä; esim. riikinkukot ja liljat; minä \nainakin luulen, että tämä kädessäni pitämä sulka kirjoittaa paremmin \nkuin riikinkukon sulka; ja Veveyn talonpojat, joiden pellot keväällä \novat liljoista valkoiset, kuin ikuisen lumen peittämä vuori, sanoivat \nminulle, ettei heidän heinänsä niiden vuoksi tulisi paremmiksi.\n\n20. Missään muissa voimissa, paitsi ihmisen henkisissä, ei voi tulla \nkysymykseen, mikä elämä on ja mikä ei. Elintunne, olkoon se sitten \nvegetabiilinen tai animaalinen, voi joutua niin suureen heikkouteen, \nettä sen olemassaolo käy epäilyttäväksi; mutta jos se yleensä on \nhuomattavissa, niin on se selvästikin semmoisenaan havaittava. Ei \nmitään jäljentämistä tai uskottamista voi erehdyksestäkään pitää \noikeana elämänä; ei mikään mekanismi tai galvanismi saata sen sijaa \nanastaa; ei mikään yhdennäköisyys ole niin silmiinpistävä, että se \nvoisi arvostelua erehdyttää.\n\nUsein kyllä sattuu olemaan yhdennäköisyyttä, jota ihmisen mielikuvitus \nmielellään suurentaa, kadottamatta kuitenkaan näkyvistä hetkeksikään \nelottomien asioiden oikeata luonnetta, mikä niitä elähyttää; se \npäinvastoin iloitsee omasta äärettömästä elämästään, joka pilville \nantaa värityksen, ilahuttaa laineet ja antaa kallioille kaikunsa.\n\nMutta niin pian kun olemme ihmisvoimien kanssa tekemisissä, huomaamme \nheti, että edessämme on kaksinaisolento. Hänen olemuksensa suurempi osa \nnäyttää olevan epä-alkuperäistä toisintoa; se on ihmiselle vaaraksi, \nellei hän siitä vapaudu ja kiellä sitä. Hänellä on siis oikea ja väärä \nusko, (jota tavallisesti sanotaan kait eläväksi ja kuolleeksi, \nteeskennellyksi ja teeskentelemättömäksi). Hänellä on todellinen ja \nväärä toivo, todellinen ja väärä rakkaus, ja lopullisesti todellinen ja \nväärä elämä. Hänen todellinen elämänsä on, kuten alhaisilla \norgaanisilla olennoillakin, se riippumaton voima, minkä avulla hän \nulkonaiset asiat muodostaa ja hallitsee; omistamisen voima, joka kaiken \nhänen ympärillänsä olevan muuttaa ravinnokseen tai keinokseen; joka \nnöyrästi ja kuuliaisesti saattaa kuunnella ja seurata etevämmän järjen \njohtoa, mutta ei koskaan luovu omasta ratkaisevan vaikutinperusteensa \nauktoriteetista, tahdosta, joka tahto kykenee sekä tottelemaan että \nvastustamaan. Hänen väärä elämänsä on todellisuudessa vaan \nkuolemantila, kangistuminen, mutta se on sentään toimiva, vaikka ei \nvoisikaan sanoa sen elähyttävän eikä sitä ole aina helppo eroittaa \noikeasta elämästä. Se on tuo tottumuksen ja sattuman elämä, jossa useat \nmeistä viettävät ajastaan suurimman osan; se elämä, jossa teemme mitä \nemme aijo, puhumme, mitä emme tarkoita ja hyväksymme, mitä emme \nymmärrä; se elämä, jonka tulee sortamaan ja muovailemaan ulkonaisten \nseikkojen paino, sen sijaan että se omaksuisi ne; sen sijaan että \nelähyttävän kasteen alaisena kasvaisi ja kukoistaisi, jäätyy se huuraan \nja suhteutuu oikeaan elämään niinkuin vesa puuhun -- se vieraiden \najatuksien ja tottumuksien kiteytynyt yhteenkutistuminen, hauras, \nvastahakoinen ja jäinen, joka ei voi taipua eikä kasvaa, mutta jonka \ntäytyy tulla murskatuksi ja sirpaleiksi lyödyksi, jos se on meille \nesteeksi. Kaikki ihmiset ovat jossain määrin tälle jäähtymiselle \nalttiit; kaikki ovat ikäänkuin painostavan aineen raskauttamat ja \nniinkuin kuoren peittämät; mutta jos heissä on oikeata elämää, \npuhkaisevat he tämän kuoren aina uudelleen suuremmoisin repäisemin, \nkunnes ne, kuten koivussa tummat syyt, todistavat yksinomaan hänen \nsisällisestä voimastaan. Kaikista parhaidenkin ihmisten ponnistuksista \nhuolimatta kuluu heidän olemuksestaan paljon unentapaisesti; he \nliikkuvat, he pelaavat osansa tyydyttävästi kanssauneksijoidensa \nmielestä, mutta he eivät ole selvästi tietoisia siitä, mitä heidän \nympärillään tai heissä itsessään on, ja ovat toisia kohtaan sokeita ja \ntoisia kohtaan vastaanottamattomia.\n\n21. Kokemattomalle on sanoin vaikea selittää, mimmoisen jumalallisen \nleiman toimiva hurskaus ja rakkaus lyö kovimpiinkin ja koleimpiin \nkasvoihin, ja miten heijastavalla valolla se ne ympäröi, sekä \nminkälaisen varjon niiden katoaminen heittää suloisimmillekin \nkasvoille. Ei ole hyvettä, jonka harjoittaminen ei kasvonpiirteille \nheti antaisi uutta kauneutta.\n\n22. Puhuinpa kuninkaista tai syvistä riveistä, niin on vankka \nvakuutukseni se, että ihmisen luonto on jotakin jaloa ja kaunista eikä \nmitään epäpuhdasta ja alhaista. Ihmisten syntiä pidän sairautena, enkä \nheidän luontonaan, siis vältettävissä olevana vähämielisyytenä, eikä \nvälttämättömyytenä, johon yksinkertaisesti on alistuminen. Jopa asiain \npahimmillakin ollessa sittenkin ihailen ihmisen luonnon saavutettavissa \nolevaa ylevyyttä. Pidän ihmisen luonnon jalona ja huomaan sen vielä \njalommaksi kuin ajattelinkaan. Sitä vastoin ne, jotka pitävät sen \nalhaisena, huomaavat sen vielä alhaisemmaksi, kuin odottivatkaan: sillä \nse on rajaton, kykenevä rajattomasti kohoamaan ja rajattomasti \nlankeemaan, mutta sen sisäinen olemus -- ja pysy kansani lujana uskossa \n-- se se on ylevyyttä eikä turmiota.\n\n23. Sielumme joka kyky ja pyrkimys on altis heille ominaiselle \nturmelustavalle: ja ihmisessä tai hänen ympäristössään koittaa pahan \nmahti tai tila yhtenään vetää hänen sielunsa ihanuutta sekä jokaista \nsen elämän voimaa alas äärimmäiseen, hänelle mahdollisen turmion \nasteeseen. Mitä kauniimmat nämät ovat, sitä kauheampi on heidän \nturmeltumistaan kostava kuolema.\n\n24. Aina sanotaan ihmisen olevan luonnostaan sydämmettömän. Älä usko \nsitä! Ihmisen luonto on lempeä ja ylevä; mutta se on ahdas ja sokea \nsekä saattaa vaikeasti käsittää, mitä se ei juuri näe ja tunne. Ihmiset \nheti huolehtisivat yhtähyvin toisista kuin itsestäänkin, jos he vain \nvoisivat syventyä toinen toistensa elämään, jos lapsi putoo veteen \ntylymmänkin miehen nähden, niin tämä tavallisesti oman elämänsäkin \nuhalla tekee kaiken voitavansa lasta pelastaakseen ja koko kaupunki on \ntuon pienen elämän pelastuksesta riemuitseva. Anna saman miehen nähdä \nsatojen lasten kuolevan kuumeesen jonkun terveydellisen määräyksen \npuutteessa, jonka määräyksen toimeenpantavaksi saamiseen hänen olisi \nitseänsä vaivattava, niin hän ei ole ponnistava voimiansa sen hyväksi; \nmutta jos hän sen tekisi, niin koko kaupunki sitä luultavasti \nvastustaisi. Useiden ansiokkaiden naistenkin elämä kuluu pikkumaisten \nhuolten pitkässä jaksossa, heidän ahtaan piirinsä pienen pienten \nharrastuksien ja muutamien ilojen jälkipoiminnassa, sillä heitä ei ole \nopetettu tämän ahtaan piirinsä ulkopuolelle silmäämään, ja havaitsemaan \njotakin siitä mahtavasta maailmasta, missä heidän elämänsä kuihtuu, \nkuten kitkerän ruohon korret hedelmättömällä pellolla.\n\n25. Jalostava eroitus kahden ihmisen välillä -- kahden eläimen välillä \n-- on juuri siinä, että toinen niistä tuntee enemmän kuin toinen. Jos \nolisimme sieniä, emme ehkä kykenisikään tuntemaan; jos olisimme \nonkilieroja ja siten joka hetki vaarassa tulla lapiolla kahtia \nleikatuksi, niin ehkä ei meitä liikanainen tunne hyödyttäisikään. Mutta \nkun olemme ihmisiä niin on se hyväksi meille. Niin, me olemme vaan sen \nverran inhimillisiä, kuin tunnemme ja kunniamme tarkasti suhteutuu \nintohimojemme voimaan.\n\n26. Tyly käsi ja kuollut sydän sekä sairaloinen tottumus ja paatunut \nomatunto tekevät ihmiset alhaismielisiksi. He ovat siinä määrin \nainaisesti halpamielisiä, kuin ovat osanottoon kykenemättömiä -- kaiken \nsen nopeaan käsittämiseen, jota me käyttäen tavaksi tullutta, mutta \nkuitenkin tarkkaa sanaa \"tunne\" tai hienotunteisuus, kutsumme ruumiin \nja sielun tunneaistiksi; se on sitä hienotunteisuutta, jota muihin \nkasveihin nähden on ennenkaikkea mimosalla ja toisten luotujen suhteen \netupäässä puhtaalla naisella; -- sitä tuntemisen hienoutta ja \nrunsautta, joka on järkeä ylevämpi ja itse järkeäkin johtaa ja \npyhittää. Järki vain voi määrätä, mikä on totta; -- mutta tämä Jumalan \nmeille antama voima se yksin voi _käsittää_ hänen tekojensa ihanuutta.\n\n27. Meidän kaikkien suuri tunteettomuus on elämän ensimmäinen \nsalaisuus; se on kaiken käsittämyksen ja hyveen esteenä. Emme saata \nsitä kyllin ihmetellä. Ei ole käsitettävissä, että elämän puuhilta ja \nhuveilta puuttuu vaikutusperuste; mutta -- että se puuttuu itse \nelämältä, ettemme kysy, mihin se johtaa emmekä estä sen ainaiseksi \nmeiltä poisottamista, se se todellakin on salaisuus.\n\n28. \"Voimakkaan sydämen ja ylevän hengen\" omistaminen -- \"ylevänä\" \noleminen s.t.s. olla todellakin suuri elämässä; kasvaa siinä, \ntarkoittaa \"edistymistä elämässä\" -- elämässä itsessään eikä sen \nkomeudessa. Muistatko sinä vielä sitä vanhaa skytiläistä tapaa perheen \npään kuollessa; miten hänet puettiin parhaimpiin vaatteisinsa, \nasetettiin vaunuun istumaan ja vietiin hänet siten hänen ystäviensä \nkoteihin, kuinka hänet pantiin istumaan pöytänsä kunniapaikalle ja \nvietettiin juhla-ateriaa hänen läsnäollessaan? Otaksu, että sinullekin \nyksinkertaisin sanoin tarjottaisiin, kuten sinulle _onkin_ kauheiden \ntositapahtumien kautta tarjottu, tämä skytiläinen kunnia vähitellen \nsaavutettavaksesi, olettaessasi olevasi vielä elävä. Kuvittele \nmielessäsi tätä tarjousta: sinun täytyy kuolla hitaasti, veresi on \npäivä päivältä tuleminen kylmemmäksi, lihasi on kangistuminen ja \nsydämmesi on sykkivä lopulta vain kahden ruostuneen rautaisen läpän \ntavoin. Elämäsi on sinulta häviävä ja vaipuva Cainan jäähän; mutta \npäivä päivältä on ruumiisi tuleva loistokkaammin puetuksi ja asetettava \nistumaan korkeampiin vaunuihin, ja on rinnassasi oleva aina enemmän \nkunniamerkkejä, -- kruunujakin päässäsi, jos haluat. Ihmiset \nkumartavat, katsoa tuijottavat ruumiisesi ja riemuitsevat äänekkäästi. \nHe parveilevat kadulla sen ympärillä, rakentavat sille palatseja ja \nmässäävät yöt sen näkyvissä; niin paljon sielustasi on jäävä siihen, \nettä se tietää, mitä he tekevät, että se tuntee kultaisen vaatteen \npainon olkapäällänsä ja kruunun reunan puristuksen pääkallossaan; -- ei \nsen enempää. Ottaisitko tämän tarjouksen vastaan, jos kuoleman enkeli \nsitä sinulle ehdottaisi. Luuletko alhaisimmankaan meistä siihen \nsuostuvan. Mutta käytännöllisesti todellisuudessa siihen kuitenkin \nmyönnymme, jokainen meistä suostuu jossain määrin. Useat suostuvat \nsiihen koko sen hirmuisuudessa. Kukin, joka toivoo elämässä \nedistyvänsä, ottaa sen vastaan, tietämättä, mikä elämä on. Hän luulee, \nettä pääasia on, omistaa aina enemmän hevosia, yhä enemmän \npalvelijoita, enemmän ja enemmän omaisuutta ja saada aina enemmän \nyleistä kunniaa -- _eikä_ enemmän persoonallista sielua. Se vaan \nelämässä edistyy, jonka sydän tulee lempeämmäksi, veri lämpimämmäksi, \njärki terävämmäksi sekä se jonka henki omaksuu elävän rauhan. Ihmiset, \njotka tällaisen elämän omistavat, ovat maailman oikeat herrat ja \nkuninkaat, -- he ja yksinomaan he.\n\n29. Niinkuin todellinen tietäminen on kuriin totutettu ja koeteltu -- \neikä sitä ole ensimmäinen heräävä ajatus -- samoin on oikea intohimokin \nkuriin totutettu ja koeteltu, eikä suinkaan ensimmäinen esiintuleva \nintohimo. Ensin ilmenevät nuo turhat, väärät ja uskottomat; jos annat \nheille perää, niin he vievät sinut erehdyttävästi ja kauvas turhiin \npyrintöihin ja onttoon innostukseen, kunnes sinulle ei enää jää \nlainkaan rehellistä pyrkimystä eikä todellista intohimoa. Ei asianlaita \nole sellainen, että joku ihmiselle mahdollinen tunne itsessään olisi \nväärä; se on vaan väärä silloin, kun se ei ole järjestetty. Sen\njalous on sen voimassa ja oikeudessa; se on väärä, jos se on heikko \ntaikka ilmenee jonkin viheliäisen syyn aiheuttamana. Alhainen on \nihmetteleminen lapsen, joka näkee silmänkääntäjän heittelevän kultaisia \npalloja; se on halpaa, jos haluat sen siten sanoa. Mutta luuletko, että \nihmetteleminen on epäjaloa taikka vähäisempi vaikutus, millä ihmissielu \non kutsuttu tarkastelemaan taivaan kultaisia palloja, kun sen maailman \nkaikkeuden halki heittää käsi, joka ne on luonut? Alhainen on lapsen \nuteliaisuus, joka kielletyn oven avaa, palvelijan uteliaisuus, joka \nnuuskii herransa asioita; -- mutta jaloa on tiedonhalu joka vaaroja \npelkäämättä tutkii suuren virran lähteitä korven tuolla puolen ja \nsuurten maiden avaruutta meren takana; vielä ylevämpi on tiedonhalu, \njoka tutkii elämänvirran lähteitä, taivaallisten maiden avaruuksia, -- \nasioita, joita enkelit nähdä haluavat. Samoin on jännitys, millä \nturhanpäiväisen kertomuksen kulkua ja kehitystä odotat, epäjaloa; mutta \nluuletko, olevan eroitusta pienemmän tai suuremman jännityksen välillä \nsiinä, millä seuraat tai sinun ainakin _pitäisi_ seurata sitä, kuinka \nkova onni ja sallimus kohtelevat kiusatun kansan elämää? Voi, se on \nsitä tunteen ahtautta, itsekkäisyyttä ja pikkumaisuutta, jota meidän \ntänäpäivänäkin on englantilaisissa surkuteltava; sen tunteen, jota \nkulutetaan kukkaisvihkoihin ja puheisin, pitoihin ja aterioihin, \nvaletaisteluihin ja huvittaviin nukenleikkeihin, samalla kun voidaan \nestämättä, kyyneleittä katsella, miten jaloja kansoja melkein \nsukupuuttoon surmataan.\n\nMainitsin tunteen \"pikkumaisuudesta\" ja \"itsekkäisyydestä\". Olisi \nriittänyt puhua tunteen \"puolueellisuudesta\" ja \"epärehellisyydestä\". \nSillä ei missään eroa ylevä ihminen tavallisesta ja ylevä kansanluokka \n(semmoisia on ollut) syvistä riveistä muussa kuin siinä, että \nedellisten tunteet ovat luotettavat ja todelliset, oikean tutkimisen ja \npuolueettoman ajattelemisen tulos. Syvät rivit voi puhumalla saada \nvaikka mitä tekemään; sen tunteet saattavat ylimalkaan olla \njalomielisiä ja oikeita, ja ne ovatkin tavallisesti sellaiset; mutta \nheillä ei ole niille vahvaa perustaa eikä kestävyyttä. Sinä voit heitä \nmielesi mukaan pakoittaa vaikka minkälaisiin tunteisiin kutkuttamalla \nheidän turhamielisyyttään; suurimmaksi osaksi ajattelevat he toisien \nantamilla ajatuksilla ja mielipiteitä saavat he samoin kuin joku saa \nnuhan. Eikä mikään aihe ole niin pieni, etteivät he riehuisi villinä, \nkun tilaisuus siihen tarjoutuu, eikä mikään taas niin suuri, etteivät \nsitä tunnin kuluessa unohtaisi, kun kohtaus on ohi. Ylevän ihmisen ja \nylevän kansan intohimot ovat oikeita, vakavia ja kestäviä.\n\n30. Mene pakoveden aikana loivalle merenrannalle, ota kämmenellesi \nhiukan santaa ja eroita yksi santajyvänen toisista. Koeta sitten \nkuvitella mielessäsi tämän yksinäisen jyvän suhdetta kaukaisen rannan \nvälkkyvän hietikon ja äärettömän etäisten maiden sannan paljouteen. \nTähtientutkija sanoo sinulle, että maailmasi on sellainen santajyvänen \nverrattuna olemassa oleviin maailmoihin, mutta ettei hän voi huomata \nniissä mitään asukkaita, ei mitään elon- tai hyvyydenmerkkiä. Kauhistus \nja sattumus, kylmyys ja tuli, hankaamisesta syntynyt valo, räjähtävien \ntaivaankappaleiden ja kiitävien meteoorien lohduton hävittäminen! Entäs \n-- sinä, santajyvälläsi, mikä sinä olet? Itse pikku jyvänenkin on \nsuurimmaksi osaksi asumaton; se on kostean, vihreän vyön ympäröimä. \nSiinä santajyväsessä -- raukat pikku matelijat -- elätte lyhyet \nhetkenne, suurimmaksi osaksi taistelemalla keskenänne ravinnostanne, \ntaikka jos teillä sattumalta on rauhaa, rakentamalla likaisia pesiä, \njoissa kuolette nälkään, keuhkotautiin, tai paheen tuottamiin tauteihin \ntai epätoivoon. Siinä teidän kulttuurihistorianne, lyhyempi kuin \nBucklen ja todellisempi, jos tarkkaatte taivasta ja maata ilman \nJumalaa.\n\nSe on hirmuinen näkö ja sen lisäksi väärä. _Millä tavalla_ se on väärä, \nsitä en tiedä enkä kysy. Mutta sen minä tiedän, että jos profeetta \nsilmiinne koskettaisi, niin näkisitte hetkessä kaikki nämä ikuiset \navaruudet taivaallisten sotajoukkojen täyttäminä, ja sen myöskin \ntiedän, että jos tahtoisitte ihmissilmin ruveta näitä tähtiä \ntarkastamaan ja oppimaan, mitä jalot ihmiset ovat niistä ajatelleet ja \nruveta niiden valossa pyhiä tarkoituksia palvelemaan, niin \nsaavuttaisitte paremman ilon ja paremmat tiedot, kuin silmänne ovat \nkoskaan nähneet. Meillä ei ole taivaan avaruuden tapahtumien kanssa \nmitään tekemistä (taikka sen kanssa, mitä mahdollisesti kerran voi \ntapahtua), meidän on vain ottaminen vaari siitä, mikä täällä ja nyt \ntapahtuu. Tuolla tähdet nousevat! Oletko koskaan tarkannut niiden \njärjestöä, kuullut niiden vanhoja nimiä, ajatellut niiden olleen \nopettajina, \"esilukijoina\" noille muinaisajan viisaille yön aavassa \navaruudessa? Oletko koskaan muistanut itsellesi annettua lupausta, että \nsaatat olla heidän kaltaisensa, jos haluat? \"_Opettajat paistavat kuin \ntaivaan valo ja ne, jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin \ntähdet alati ja iankaikkisesti_.\"\n\nSiis opettajat. Älä ajattele, että sillä olisi tarkoitettu niitä, jotka \ntietävät, kuinka suuri kuu on. Sillä tarkoitetaan, että sinä miehenä ja \nvaimona tiedät tehtäväsi; että tunnet velvollisuutesi isääsi, lapsiasi, \nnaapuriasi ja kyläläisiäsi kohtaan.\n\n31. Onko olemassa vain _yksi_ tuomiopäivä? Jokainen päivämme on \nsellainen; joka päivä on \"dies irae\" (vihan päivä), joka piirtää \nvastustamattoman tuomion lännen tulihehkuun. Luuletko tämän tuomion \nodottavan siksi, kunnes hautojen ovet avataan? Kotienne ovella se jo \nodottaa, -- odottaa katujenne nurkissa; olemme keskellä tuomiota -- \nhyönteiset, joita olemme jaloin tallanneet, ovat tuomarimme, -- hetket, \njoita olemme harmitellen ja vihotellen viettäneet, ovat nekin \ntuomarimme, -- ainekset, jotka meitä ravitsevat, tuomitsevat meidät \npalvellessaan -- ja huvitukset, jotka meitä pettävät, tuomitsevat meitä \nsamalla kun ne meitä miellyttävät: tehkäämme elämämme tähden ihmisten \ntöitä, niinkauvan kuin ihmishahmossa olemme, jos tämä elämä _ei_ \ntodellakaan ole höyryn kaltaista _eikä_ haihdu.\n\n32. Otaksukaamme, että luotettava lääkäri sanoisi sinulle, että sinulla \non enää seitsemän päivää elettävänäsi. Ja olettakaamme, että sinun \nkasvatuksesi laita on samoin kuin monen muun, ettet olisi koskaan \nkuullut mitään tulevasta elämästä taikka et olisi kuulemaasi uskonut ja \ntäytyisi sinun sentähden tämän lähestyvän kuoleman välttämättömyyttä \nkaikessa sen alastomuudessa katsoa silmästä silmään: et pelkäisi mitään \nrangaistusta jostakin synnistä, jonka olisit ennen tehnyt taikka voisit \nseuraavina päivinä tehdä, eikä sinulla samalla olisi mitään toivoa \nmenneen taikka vielä mahdollisen hyveen palkinnosta; et edes odottaisi, \nettä sinulle seitsemännen päivän kuluttua jäisi tietoa tekosi \nseurauksista rakkaillesi, eikä tietoa jonkun jälelle jääneen \ntunteistakaan sinua kohtaan: silloin olisi tapa, jolla vietät nuo \nseitsemän päivää, luontosi tarkka siveyden mittapuu.\n\nTiedän, että moni tässä tapauksessa eläisi ne heille myönnetyt päivät \naivan niinkuin heidän pitäisikin. He eivät laskisi menneisyytensä \nvirheitä eikä surisi niiden iloja; eivät tavoittelisi nykyisyyden \nhalpaa tavaraa; eivätkä turhaan valittaisi tulevaisuuden \nsalaperäisyyttä, mutta heti täyttäisivät he tosi toiminnalla, mitä \nheille olisi vielä tällä ajalla mahdollista, järjestäisivät asioitaan \nja pitäisivät huolta tulevasta hyvinvoinnista ja -- siinä määrin kuin \nhe sen tiedonannon tai ilmoituksen kautta kykenisivät tekemään -- \nlohdutuksesta niiden, joita he rakastavat ja joiden muistoon -- ei \nomaksi hyväkseen -- he tahtoisivat jäädä. Missä määrin voisi joku \ntoinen taas inhimillisessä heikkoudessaan masentua ja jäädä jälelle \nhävetessään menneisyyttään ja joutuessaan epätoivoon siitä, mitä ei \nvoinut loppupäivinänsä täyttää, taikka särjetyn rakkauden \nsietämättömyydestä, kaikki se riippuu siitä määrästä millä hänen \nluonteensa olisi hänen menneen elämänlaatunsa kautta masentunut eli \nvahvistunut. Luulen kuitenkin, että olisi harvoja, jotka eivät \nviettäisi näitä viimeisiä päiviä paremmin kuin edellisiä.\n\nJos tarkoin tutkimme niiden elämää, jotka ovat ihmiskuntaa parhaiten \npalvelleet, niin huomaamme, että paras, mikä tuli tehdyksi, tehtiin \nnäin; -- ja että kaikkien etevimpien henkien ja ylevimpien sielujen -- \nisän oikeiden lasten, jonka isän edessä tuhat ajastaikaa on kuin _yksi_ \npäivä -- vajavaiset seitsemänkymmentä vuotta ovat kuin seitsemän \npäivää. Vaikka kuoleman varjo olisi heistä siirtynytkin epämääräiseen, \nmutta kuitenkin läheiseen etäisyyteen, ei se heiltä koskaan kuitenkaan \npoista sen välitöntä valvontaa. Jos heille onkin suotu muutamia \nvalonhetkiä enemmän tai vähemmän, niin he kuitenkin täydellisesti \nkäsittävät tietonsa ja työnsä äärettömän vajavaisuuden. Heidän lyhyen \npalveluksensa turhuus vie heidät ihanaan epätoivoon ja kun he päänsä \nlevolle kallistavat eivätkä enää pidä ihmisen ääntä minäkään, jättävät \nhe vielä kunniansa toisten iloksi.\n\nSiten ovat parhaat toimet toimitetut ja siitä syystä surullisin \nsydämin. Mutta suurin osa kaikkea hyvää työtä maailmassa tapahtuu joko \npuhtaan häiritsemättömän velvollisuuden tunteen johdosta taikka on -- \nja se onkin vielä parempi -- sen iloinen ja avulias tekeminen, mikä \nkäsin on tehtävä siinä tiedossa, että mestari illalla antaa, mitä \ntarvitsemme.\n\n33. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat lopullisesti \ntulevat olemaan, vaan sen kanssa, miten niiden laita on nykyään. Ja ne \novat usein perin huonoja.\n\n34. Ihmisen järjen ja itsetunnon, jos ne ovat vakavia, ilmestyksen \navulla aina saattaessa hänet kykeneväksi havaitsemaan, mikä oikein on, \nei hänen järkensä eikä itsetuntonsa eikä tunteensakaan koskaan kykene \n(sillä se ei ole niiden tehtävä) päättämään, mikä hänelle on \nmahdollista. Ei hän tunne omaa eikä toveriensa voimaa, eikä hän tunne \nmissä määrin hän voi omiin liittoutuneihinsa luottaa, eikä tunne \nvastustusta, jota hän voi vihollisiltaan odottaa. Intohimo voi hänen \nasiain arvostelunsa tehdä nurinkuriseksi, ja tietämättömyys voi niitä \nrajoittaa; mutta se on hänen oma syynsä, jos ne vaikuttavat hänen \nvelvollisuuden ja oikeuden käsitykseensä. Mikäli olen tullut tuntemaan \nmonellaisen epäonnistumisen syitä, joihin kokeneiden miesten \nponnistukset ovat johtuneet, erittäinkin valtiollisella alalla, sikäli \nminusta näyttää, kuin johtuisi se suurimmaksi osaksi yhdestä \nhairahduksesta: nimittäin että epäilyttävien ja jossain määrin \nselittämättömien suhteiden tutkiminen, kyky, sattumus, vastustaminen ja \nepätäydellisyys on heistä tärkeämpi, kuin hyvän ja oikeuden \npuolustamisen ratkaisu, vieläpä edellinen tämän kokonaan syrjäänkin \nsysää. Eikä ole ihmeteltäväkään, että joskus voimamme liian \nkylmäverinen arvioiminen meitä ehkä liiankin helposti sovittaa \nriittämättömyytemme kanssa ja johtaa siihen vaaralliseen harhaluuloon, \nettä paras, mitä luulemme tarvittavan tehdä, on hyvä sellaisenaan,\ntai toisin sanoen, että haittojen välttämättömyys tekee ne \nvahingoittamattomiksi.\n\n35. Ei kukaan ole koskaan tietänyt eikä ole koskaan tietävä, mitä \nseurauksia voi lopullisesti olla hänelle tai toisille hänen yhdestä \nainoasta toimitavastaan. Mutta jokainen voi tietää, ja suurin osa \nmeistä tietääkin, mikä teko on oikea ja mikä väärä. Samalla tavalla \nvoimme kaikki tietää, että hurskaudella on lopullisesti niin meille \nkuin muillekin mahdollisimman hyvät seuraukset, vaikka emme voikaan \nkoskaan sanoa, _mikä_ on parasta tai _miten_ se mahdollisesti tapahtuu.\n\n36. Utoopinen (haaveiltu) on myös yksi niitä paholaisen lempisanoja. \nUskon, että maltillisuus ja myöntyväisyys, millä kaikki myönnämme, \nettei jonkin seikan pidä koskaan tuleman oikeaksi, syystä että se \nkauvan on ollut nurinkurinen, on yksi niitä turmiollisimpia kurjuuden \nja rikosten lähteitä, jotka ovat maailman vaivana. Varo ainakin miestä, \njoka koettaa sinua estää tekemästä hyvää siitä syystä, että \ntäydellisyys on \"haaveiltua\". Pyyhi se sana kokonaan pois \nsanakirjastasi. Sinä et tarvitse sitä. Asiat ovat joko mahdollisia \ntaikka mahdottomia saada aikaan -- kumpaisestakin näistä molemmista \nvoit sillä määrällä ihmistietoa, kuin sinulla on, päättää. Jos asia on \nmahdoton, niin ei sinun tarvitse siitä välittää; jos se taas on \nmahdollinen, niin tavoittele sitä. On liiaksi haaveiltua toivoa saada \njoskus poistaa kokonaan juoppous ja kurjuus Canongatista [osa \nEdinburgin vanhan kaupungin pääkadusta]; mutta haaveilu ei kuulu \nsinulle -- _vaan työ_. Toivo opettaa joka lasta tässä kuningaskunnassa \ntuntemaan Jumalaa nuoruudestaan lähtien on haaveilevaa; mutta haaveilu \nei kuulu sinulle -- _vaan työ_.\n\n37. Uskon pettymyksen olevan joskus terveellisen lääkkeen ja me voimme \nsitä seuraavassa yksinäisyydessä kuten Tiziankin mieluisassa \npuolihämärässä nähdä asian värit paljon syvemmässä totuudessa kuin \nhäikäisevässä auringonvalossa.\n\n38. Jokaisella suurella miehellä on aina tukensa; sillä hänen kykyynsä \nkuuluu ottaa aina kaikista asioista ja ihmisistä itselleen niissä \nlöytyvä hyvä.\n\n39. Ei ole olemassa todellista voimaa, muuta kuin auttamisen voima; \neikä todellista kunniaa muuta kuin pelastamisen kunnia.\n\n40. On tietenkin totta, että viho viimeinkin voittaa vain hyvä; \nvääryyden versovat ohdakkeet lopullisesti tulessa räiskyvät: ja \nkylvetystä hyvästä viljasta nousee jonakuna päivänä tuhansista yksi \njyvä -- ja jokainen saa siitä jyvästä henkisen ravintonsa; mutta suurin \nosa etevistä opettajistamme Carlyle ja Emersonkin lukuunotettuina tätä \nlohdutusta ilmoittaessaan rohkaisevat enemmän kuin onkaan hyödyllistä, \npeltomme ollessa nisun sijasta täynnä lusteita ja ohran sijasta täynnä \naurankukkia. Minun mielestäni ei yksikään heistä ole kylliksi ilmi \ntuonut pahan pakkaavaa mahtia ja tarttumista sekä hyvän helposti ja \nkokonaan hävittämisen mahdollisuutta. Lääkkeeltä usein puuttuu \ntehokkaisuutensa, myrkyltä ei koskaan, ja muistelemalla kuluneen \nelämäni havaintoja, saatan totuuden mukaan sanoa, että olen tuhat \nkertaa nähnyt kärsivällisyyden toivossaan pettyneen ja viisauden \ntarkoitusperässään; mutta en ole koskaan nähnyt mielettömyyttä, joka ei \nolisi tuottanut onnettomuuden hedelmiä, ja paheita, jotka eivät olisi \npäättyneet kurjuuteen.\n\n41. Ei koskaan voi muutos hyvään tapahtua helposti eikä nopeasti; ei se \nvoi tapahtua äkkinäisen, säännönmukaisuutta vailla olevan ponnistuksen \nkautta, ei huonojen ihmisten kautta, eikä hyvienkään ihmisten kautta \nilman suurta kärsimystä. Joka tapauksessa on suurien ratkaisujen\naikana paljon kärsiminen; kysymys on vain, tahdommeko saavuttaa \ntarkoitusperämme (jos niitä koskaan saavutammekaan) kautta pakollisen \nja osaksi tarpeettoman kurjuuden sarjan, mikä on meille arvotonta \ntaikka tahdommeko heti saada tiedon kaikkein pahimmasta ja käydä sitä \nvastustamaan sillä viisaalla ja selvällä rohkeudella, jossa kanssamme \non Jumala.\n\n42. Kuten on vaaraksi, jos heimo laajentaa herruutensa paljaasta \nvallanhimosta, samoin on vielä suurempi vaara tarjona, jos se \nkieltäytyy ryhtymästä voimainsa mukaiseen hyökkäyssotaan, milloin hän \nvaan voi olla varma, että auktoriteettinsa voisi tuottaa apua. Älkää \nviitsikö kuunnella viisastelevaa vastalausetta, että on mahdotonta \ntietää, milloin apu on tarpeesen ja milloin ei. Pitäkää huolta, että \nkansallinen omatuntonne on puhdas, niin kansalliset silmännekin pian \nselkenevät. Ei yksikään mies, joka todellakin on valmis ottamaan jaloon \ntaisteluun osaa, ole koskaan kauvan epäröivä, kuka tai mikä seikka \nhänen apuaan kaipaa. -- Sanon teille arkailematta ja avomielisesti, \nettä me englantilaiset olemme viimeisien kymmenen vuoden kuluessa \nritarillisen kansan nimemme menettäneet; missä ei meidän olisi pitänyt \ntaistella, siellä olemme kuitenkin voiton himosta taistelleet; missä \nmeidän ei olisi pitänyt jäädä osaa ottamattomiksi, siinä olemme pelosta \ntoimettomina katselleet. Sanon teille, että se sekaantumattomuuden \nperiaate, jommoisena sitä meillä nykyään saarnataan, on niin itsekäs\nja julma, kuin julmin valloittamiskiihko, ja eroittuu se tästä \nyksinomaan siinä, ettei se ole ainoastaan sydämetön, vaan samalla \npelkurimainenkin.\n\n43. Avomieliset ihmiset voivat aina nähdä asioita _sellaisinaan_, \nvaikka ei koskaan _täydellisesti_. Ei mikään inhimillinen kyky ole \nkoskaan nähnyt asian kokonaisuutta; mutta voimme siitä sitä enemmän \nhuomata, mitä kauvemmin sitä tarkkaamme. Joka-ainoa on huomaava siitä \nerilaisen luonnonlaatunsa mukaan jotakin erilaista, mutta kaikki \nerilaisuudet ovat siinä kuitenkin olemassa, jos vaan havainnon tekijän \nluonne on rehellinen. Jokainen edistys havaitsemistarkkuudessamme \nnäyttää meille aina jotakin uutta; mutta se vanha, jonka ennen \nhavaitsimme, on siinä myöskin jälellä. Ei uusien havaintojen \nvastustamana, vaan näiden kautta pehmeämpänä ja runsaampana käy se yhä \nkauniimmaksi sopusoinnussaan niiden kanssa sekä tulee pysymään aina \nenemmän ikuisen totuuden osana.\n\n44. Täydellinen hurskaus ei todellakaan ole helpommin saavutettavissa \nkuin täydellinen totuuskaan; mutta oikeutta rakastava mies eroittuu \nväärämielisestä oikeuden halunsa ja toivonsa kautta, kuten todellinen \nmies väärämielisestä totuuden etsimisen ja toivon kautta. Ja vaikka \ntäydellinen oikeus onkin saavuttamaton, voivat kuitenkin saavuttaa niin \npaljon oikeutta, kuin tarvitsevat käytännössä, kaikki ne, jotka sitä \ntavoittelevat.\n\n45. Kaikki todellinen oikeus kostaa paheen, samoinkuin se hyveenkin \npalkitsee. Mutta -- tämän kautta eroittuu se persoonallisesta kostosta \n-- se kostaa tapahtuneen, ei kuitenkaan _meille_ tapahtuneen vääryyden. \nSe on harkitun vihan ja harkitun kiitollisuuden kansallinen ilmaus. Se \nei tahdo peloittaa, eikä parantaakaan, mutta kostaa. Se on koston \nmittaamaton taide, joka antaa kunnian sille, jolle se kuuluu, häpeän \nsille, jolle häpeä kuuluu, ja iloa sille, joka sen on ansainnut, ja \ntuskaa sille, joka tuskaa on ansainnut. Ei tahdo se kasvattaa; sillä \nihmisiä kasvattavat terveelliset totuttamukset, mutta eivät palkinnot \ntai rangaistukset. Eikä se halua ehkäistäkään; sillä se hallitsee \nmistään seurauksista huolimatta; vain oikeuden tähden harjoittaa \nrehellinen kansa oikeutta ja tuomiota.\n\n46. Vapaus on petollisin kaikista harhakuvista. Järjen heikoinkin säde \nsaattaa meille varmuudella osoittaa, ettei ainoastaan sen \nsaavuttaminen, vaan sen olemassaolokin on mahdoton. Semmoista ei ole \nmaailman kaikkeudessa eikä tule koskaan olemaankaan. Ei sitä ole \ntähdillä. Eikä ole sitä maallakaan. Ja meidät ihmiset se sokaisee ja \nsen valo on meille vaan raskaaksi rangaistukseksi.\n\n47. Käyttäydymme epäkunnioittavasti Jumalaa kohtaan, jos poistamme \nhänet ajatuksistamme emmekä vähäisissäkään aiheissa kysy Hänen \nneuvoaan. Hän ei ole rajoitettu auktoriteetti, jota ei saisi pienillä \nasioilla vaivata. Ei mikään asia ole niin pieni, ettemme kunnioittaisi \nJumalaa pyytämällä siihen Hänen johdatustaan, taikka taas loukkaisi \nHäntä, omin päin sitä ohjaamalla. Ja niin todellinen kuin on jumaluus, \nniin todellinen on sen ilmestyskin. Käytämme sitä aina suuremmalla \nkunnioituksella, mitä enemmän totumme sitä käyttämään. On \nylimielisyyttä, jos joskus toimimme siitä välittämättä, ja todellisesti \nsitä kunnioitamme, jos joka tilaisuudessa siitä vaarin otamme. Minua on \nmoitittu sen pyhien sanojen tutunomaisesta käyttämisestä. Mieleni on \npaha, että olen siten loukannut. Haluni, että nämä sanat tulisivat joka \ntodistuksen perustaksi, joka teon koetinkiveksi, puolustaa minua. Ei \nsaata se kyllin usein olla huulillamme eikä kyllin syvällä \nmuistissamme, eikä kyllin noudatettuna elämässämme. Lumi, savu, \nmyrskytuuli täyttävät hänen sanansa. Ovatko tekomme ja ajatuksemme \nnäitä kevyemmät ja rajummat, että sen unohtaisimme?\n\n48. Jumalan lapset omistavat aina hänen korkeutensa pelokkaan ja nöyrän \nsiihen tarttumisen ja käsittämisen, tuon pyhän pelon loukata häntä, \njota pelkoa me kutsumme jumalanpeloksi, mutta ei se ole mitään \ntodellista, oikeata pelkoa, vaan heidän turvautumistaan Häneen, \nniinkuin kallioonsa, linnaansa, Vapahtajaansa; täydellinen rakkaus \npoistaa pelon, niin että on mahdotonta, niinkauvan kun sydämemme Häneen \noikein taipuu, että sydämessämme voisi olla maallista tai \nylenluonnollista pelkoa. Mitä peloittavammalta suuruutensa korkeus \nnäyttää, sitä vähemmän sen varjossa asuvat sitä pelkäävät. \"Ketä minä \npelkäisin?\"\n\n49. Puhdas kristillisyys antaa synnit vain sillä tavalla anteeksi, että \nse lopettaa ne, mutta valekristillisyys sopimalla ja suostumalla \nniihin.\n\n50. On olemassa paljon uskontoja, mutta vain yksi siveys. On \nsiveellisiä ja epäsiveellisiä uskontoja, mutta vain yksi siveys, joka \naina on ollut ja aina tulee olemaan, luonnonvaisto kaikkien \nsiveellisten ihmisten sydämissä, muuttumaton kuten sen ruumiillinen \nmuotokin, jota uskonto ei hallitse eikä vahvista, vaan jolle se \nkuitenkin antaa sulaa toivoa ja jonka se ylen onnellisentaa.\n\n51. Vilpittömyytesi perusteena _älköön_ olko uskonto tai politiikka. \nPäinvastoin on niin hyvin uskontosi kuin politiikkasikin perustuminen \n_siihen_. Vilpittömyytesi olkoon kuin aurinko avaralla taivaalla. \nLeijailkoon se kuin päivää ja yötä vallitsevat valot taivaalla. Paljas \nkysymys, miksi pitäisi sinun olla rehellinen, on sinulle jo \nepäkunniaksi. \"Sentähden että olet ihminen\", on ainoa vastaus. \nSenpätähden sanonkin sinulle, että koko kasvatus alkaa sillä, että \nopetat lapsesi vilpittömiksi. Tee heidät ensin ihmisiksi, sitten \nuskonnollisiksi ihmisiksi, ja kaikki on sitten oleva hyvin; mutta \nkonnien uskonnollisuus on aina heissä olevaa pahinta mätää.\n\n52. Olipa sinussa oleva henki mitä olentoa tahansa, niin jos se antaa \nkätesi olla silmänkääntäjän kätenä ja sydämesi pettäjän sydämenä, ei \nole se Pyhä Henki. Siitä saat olla varma! Muuten perustuu koko valtion \ntalous, kuten kaikki korkeampi hyvekin, _etu kädessä rehelliseen \ntyöhön_.\n\n53. Jos emme joka tahdonilmauksessa toimita elämän jumalanpalvelusta, \nniin emme toimita niin minkäänlaista. Ainoa jumalallinen teko -- ainoa \nvaadittu uhri -- on harjoittaa oikeutta, mutta siihenpä olemmekin \nvähimmässä määrin taipuvaiset. Teemme mieluummin kaikkea muuta kuin \nsitä! Niin paljon rakkautta kuin vaan tahdot, mutta ei vaan oikeutta! \nMutta väität, että rakkaus on oikeutta suurempi; se on suurempi; se on \noikeuden korkein kohta, temppeli, jonka perustusmuuri on oikeus. Mutta \nsinä et voi aikaan saada huippua ilman perustusta; et sinä voi \nrakkaudellekaan rakentaa. Oikeudelle on sinun rakentaminen \npääasiallisestikin sentähden, että sinussa aluksi ei ole rakkautta. Se \non hyvän työn viimeinen palkka. Myönnä oikeutta veljellesi (sen voit \ntehdä, joko sitten häntä rakastat eli et) ja sinä opit häntä \nrakastamaan; mutta jos et halua tehdä hänelle oikeutta siitä syystä, \nettet häntä rakasta, niin alat häntä vihata.\n\n54. (Pyhän Yrjön uskontunnustuksesta).\n\nUskon ihmisen luonnon jalouteen, sen voimien ylevyyteen, sen \narmahtavaisuuden runsauteen sekä sen rakkauden iloon.\n\nJa tahdon koettaa rakastaa lähimmäistäni yhtä paljon kuin itseäni, ja \nvaikka en sitä voisikaan, tahdon kuitenkin toimia, kuin sen tekisin.\n\n55. Kaikissa pyrkimyksissä asettavat ihmiset totuuden etusijaan, syystä \nettä he sillä käsittävät omia mielipiteitään; siis sillä aikaa, kun \nuseat maailmassa kärsivät marttyyreinä sen asian tähden, jota he \ntotuudeksi kutsuvat, olisi vain harvoja, jotka oikeuden ja \narmahtavaisuuden tähden olisivat valmiit kärsimään edes vähänkin \nikävyyksiä.\n\n56. Ihmisen hyveen ja hänen asumansa maapallon valaistuksen välillä on \nselvä yhtäläisyys -- niiden voima vähenee alueidensa rajoilla samoilla \nasteilla ja ovat ne samalla tavalla eroitetut vastakohdistaan, -- ne \nkohtaavat toisensa samallaisessa hämäryydessä. Vähän laajempi vyö kuin \nviiva, jota myöten maailma kiertää alas yöhön, on tämä omituinen \nhyveiden hämärä, on tämä hämärä, riitainen maa, jossa innostus käy \nkärsimättömyydeksi, kohtuus ankaruudeksi, oikeus julmuudeksi, usko \nepäuskoksi ja kaikki häipyy pimeyteen.\n\nHuolimatta siitä voimme me suuremmassa osassa niitä, vaikka pimeytensä \nvähitellen lisääntyykin, huomata niiden päivänlaskun hetken, ja voimme \nonneksi poistaa varjon samaa tietä, kuin se on tullutkin. Yhtä \nlukuunottamatta on taivaanrannan reuna epäsäännöllinen ja epämääräinen, \ntämä yksi on ekvaattori ja kaiken vyö, -- totuus; se on ainoa, joka ei \nole asteista riippuvainen. Se on maan kannatin ja samalla pilvien \npilari. Se on se kultainen, kapea viiva, jota juuri ne voimat ja hyve \ntaivuttavat, jotka siihen nojaavat; jota viisaus ja varovaisuus \nsalaavat; jota hyvyys ja kohteliaisuus lauhentavat; jota rohkeus\nomalla kilvellään varjostaa; jota mielikuvitus siivillään peittää\nja jota ihmisrakkaus kyyneleillään pimentää. Kuinka vaikea\nmahtaa olla säilyttää tätä ylivaltaa, kun sillä on huonojen \nperiaatteiden vihollisuus hillittävänä, sekä parhaiden periaatteiden \nväärinkäyttäminen rajoitettavana, -- jonka kimppuun alituisesti \nmuutamat hyökkäävät ja toiset taas pettävät ja joka samalla \nankaruudella arvostelee sekä pienintä että julkisinta lakiensa \nloukkaamista. On rikoksia, jotka rakkauden mielestä ovat pieniä, ja \nerehdyksiä, joita viisaus pitää vähäpätöisinä; mutta totuus ei anna \nyhtäkään loukkausta anteeksi eikä kärsi ainoatakaan tahraa.\n\nTätä emme kylliksi ajattele, emmekä kyllin varo vähäpätöisiä, aina \nesiintyviä tilaisuuksia loukata sitä. Olemme liiaksi tottuneet näkemään \nvääryyttä sen kaikkein synkimmässä muodossa, jopa kaikkein \nhuonoimpienkin tarkoitusten valossa. Hirmustumista, joka meidät täyttää \nselvää petosta huomatessamme, tunnemme todellisesti vain silloin, kun \nolemme tekemisissä julkisen petoksen kanssa. Inhoamme panettelemista, \nteeskentelemistä ja petosta, sentähden että ne meitä vahingoittavat, ei \nsentähden että ne ovat vääriä. Eroita häväistys ja vahinko petoksesta, \nniin se loukkaa meitä vähemmän. Yhdistä ne kiitokseen, niin voimmepa \nniistä vielä pitääkin. Eikä kuitenkaan juuri panetteleminen eikä petos \nsaa maailmassa enimmän onnettomuutta aikaan. Sillä ne aina tukahutetaan \nja on niille ominaista juuri se, että ne voitetaan. Mutta tuo \nvälkähtelevä, lempeästi lausuttu vale, tuo herttainen petos, tuo \nhistorijoitsijan isänmaallinen vale, tuo politikoitsijan huolta pitävä \nvale, puoluemielien innokas vale, ystävän armahtava vale ja tuo \nhuolimaton itsepetos, ne ne juuri verhoavat ihmisyyden tuohon tummaan \nsalaisuuteen. Joka sen läpi tunkeutuu, häntä on meidän kiittäminen, \nkuten sitä, joka arosta löysi vettä; on onni, että meille on vielä \njäänyt totuuden jano, vaikka olemmekin sen lähteeltä tahallamme \nlähteneet.\n\n57. Ei ole tarkoitukseni vähentää loukkaavaa ja kiukkuista syntiä sekä \nitsekästä ja harkittua valetta kohtaavaa moitetta; mutta minusta \nnäyttää se olevan lyhin tie pysäyttää petoksen synkempi laatu, että me \nnimittäin olemme perin varuillamme niitä vastaan, jotka ovat \nhuomaamatta ja rankaisematta elämämme juoksuun sekaantuneet. Älkäämme \nylipäänsä valhetelko! Älkäämme pitäkö yhtä valetta vaarattomana, toista \nvähäpätöisenä ja kolmatta harkitsemattomana. Poistakaamme ne kaikki \nitseltämme! Vaikka ne olisivatkin pieniä ja satunnaisia, ovat ne \nsittenkin helvetin savun rumaa nokea. Ja on parempi, että lakaisemme \nsydämemme siitä puhtaaksi, mieltämme suurestikaan vaivaamatta sillä, \nmikä niistä on tärkein ja mustin. Toden puhumisen laita on samallainen, \nkuin kaunokirjoituksenkin, sitä näet oppii vain harjoituksella; se on \nvähemmän tahdon kuin tottumuksen asia, ja epäilen, voiko olla \nvähäpätöinen mikään tilaisuus, joka tällaista tottumusta harjoittaa ja \nkehittää. Puhuessaan ja toiminnassaan tarkasti totuudessa pysyminen on \nmelkein yhtä vaikea ehkäpä yhtä suuri ansiokin, kuin puhuisimme \ntotuutta uhkaava rangaistus silmäimme edessä. On omituista ajatella, \nmiten paljon enemmän on ihmisiä, jotka vakuutukseni mukaan pysyisivät \ntotuudessa onnensa ja elämänsä uhalla, verraten yhteen, joka pysyisi \ntotuudessa vähäisen jokapäiväisen vaivankin tähden.\n\n58. Nuorten ihmisten alkukasvatuksessa pitäisi heidän mieleensä \neritoten teroittaa ja heille alituisen vakavasti osoittaa, että valheen \nolemus on petoksessa eikä sanoissa. Vaikenemallakin voi valhetella, ja \nkaksimielisyydelläkin, tai panemalla jollekulle tavulle painoa, \nkatseella, joka antaa jollekin lauseelle erikoisen merkityksen. Ja \nkaikki tällaiset valheet ovat paljon pahemmat ja alhaisemmat, kuin \nsuorastaan sanoin puhuttu valhe. Ei mikään sokaistun omantunnon muoto \nole niin syvälle langennut, kuin se, mikä valheteltuaan lohduttaa \nitseään sillä, että petos tapahtui liikkeellä taikka vaitiolemiselia, \nsen sijaan että se olisi tapahtunut ilmaistuin sanoin. Lyhyesti sanoen \non Tennysonin syvällisen ja sattuvan lauseen mukaan valhe, joka on \npuoleksi totta, niitä pahimpia.\n\n59. Joka totuttautuu etsimään totuutta kaikesta, mitä hän kuulee ja \nnäkee, hänen sielullensa tämä totuus esiintyy jaloimmassa yhteydessään; \nja joka etsii mitättömyyksiä ja petosta, se unissaankin näkee \nmitättömyyksiä ja petosta.\n\n60. Oikealaatuisen ja oikeasuuntaisen sivistyksen ehtona on \nkärsivällinen sydän. Tämä viivähtää siinä, mikä on sen käsiteltävänä; \nse ei niitä jaloillaan tallaa -- nehän saattaisivat olla helmiä, vaikka \nnäyttävätkin liskoilta. Se on hyvä maaperä, joka on altis \nvastaanottamaan ja uskollisesti säilyttämään; joka ei verso \nlemmettömien ajatusten ohdakkeita, tukahduttaakseen heikon siemenen; \njoka on nälkäinenkin ja janoovainen ja joka imee kaiken sille lankeevan \nkasteen. Avomielinen ja hyvä sydän, joka ennen auringon nousua ei liian \nnopeasti vartu, mutta sitä ei sen jälkeen jätä tekemättäkään! Se \nepäilee itseänsä ja on altis kaikkia asioita uskomaan ja koettamaan ja \non kuitenkin niin täynnä itseluottamusta, ettei se jätä mitään \ntutkimatta, eikä ota koettelematta mitään vastaan. Sen ilo uskollisiksi \nja hyviksi osottautuneista asioista on niin suuri, että sen on mahdoton \njoutua harhaan kuosin ja ulkomuodon viekkauden ja petoksen kautta, eikä \nsitä voi päätöksessään rajoittaa puoluellisuus ja teeskentely. Sen \ntarkkaamiset ja ilot ovat liian läpitunkevat ja eloisat, ettei joku \nkaunisteltu asia tai laimea lähde voi sitä kauvan tyydyttää. Mitä se \nrakastaa, sen se niin hartaasti omistaa, että se kaiken onton musertaa.\n\n61. Täydellinen maku on se kyky, joka ammentaa mahdollisimman suurta \niloa aineellisista lähteistä, jotka meidän siveellistä luontoamme sen \npuhtaudessa ja täydellisyydessä luokseen vetävät.\n\n62. Maku ei ole vaan siveyden osa tai sen näytteillepano; -- se on \nsiveellisyys kokonaan. Ensimmäinen ja viimmeinen ja tärkein koekysymys \njokaiselle elävälle olennolle on: mistä sinä pidät? Sano minulle, mistä \nsinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä olet. Mene ulos kadulle ja \nkysy kohtaamaltasi ensimmäiseltä mieheltä ja ensimmäiseltä naiselta \nheidän \"makuansa\"; jos he rehellisesti sinulle vastaavat, niin tunnet \nheidän ruumiinsa ja sielunsa. \"Sinä hoiperteleva, repaleinen ystäväni, \nmistä sinä pidät?\" \"Piipusta ja katajaviina-neljänneksestä?\" Nyt minä \nsinut tunnen. \"Sinä, nopeajalkainen ja kaunishattuinen, hyvä rouvaseni, \nmistä sinä pidät?\" \"Puhtaaksi laastusta liedestä ja siististä \nteepöydästä, missä mieheni on vastapäätäni ja lapseni rinnallani\". \nHyvä, tunnen sinutkin. \"Ja sinä, kultakutrinen ja lempeäsilmäinen \ntyttönen, mistä sinä pidät?\" \"Kanarialinnustani ja metsän kukista.\" \n\"Entäs sinä, matala otsainen poikanen, likaisine käsinesi, mistä sinä \npidät?\" \"Saada kivillä heittää varpusia ja nappikuoppaleikistä.\" Hyvä, \ntunnemme teidät kaikki. Mitä meidän vielä tarvitsee kysyä? -- \"Ei \nnäin\", vastaat ehkä, \"pikemmin pitäisi meidän kysyä, mitä nämä ihmiset \nja lapset tekevät muuta, kuin mistä he pitävät. Jos he _tekevät_ sen, \nmikä on oikein, niin ei vahingoita heitä, että pitävät siitä, mikä ei \nole oikein; ja jos he tekevät, mikä ei ole oikein, niin ei auta, että \nhe pitävät oikeasta. Itse tekeminen on tärkein; ei tee mitään, vaikka \nmies pitää juomisesta, jos ei hän vain juo; taikka että tuo pikku tyttö \non kanarialinnulleen hyvä, jos hän oppii läksynsä; taikka että tuo \npieni poika heittää mielellään varpusia, jos hän vaan käy pyhäkoulua\". \nSe on todellakin lyhyeksi ajaksi ja toistaiseksi totta. Sillä jos \nihmiset päättäväisesti tekevät sitä, mikä on oikein, niin he vähitellen \njohtuvat siihenkin, että tekevät sen mielellään. Sillä silloin vasta \novat he oikeassa siveellisessä mielentilassa, jos he sen tekevät \n_mielellään_; niin kauvan kun eivät he tee sitä mielellään, ovat he \nturmeltuneessa tilassa: ei ole ruumiillisesti terve se mies, joka aina \nmuistelee pulloa kaapissa, vaikka hän kestääkin janon urhokkaasti, \nmutta se on mies, joka miehukkaasti juopi aamulla vettä ja illalla \nviiniä, kutakin oikealla ajallansa ja oikeassa määrässä. Tosi \nkasvatuksen koko tarkoitus on saattaa ihmisiä siihen, etteivät he \nainoastaan _tee_ oikeita tekoja, vaan _nauttivatkin_ niistä, -- \netteivät he vain ole ahkeria, vaan että ahkeruutta rakastavatkin, -- \netteivät ole vain oppineita, vaan rakastavatkin tietoa, -- etteivät \nvain ole puhtaita, vaan rakastavatkin puhtautta -- etteivät vain ole \nhurskaita, vaan isoovatkin ja janoovat vanhurskautta.\n\n63. Suurin asia, minkä ihmissielu tässä maailmassa toimittaa, on se, \nettä hän jotakin _näkee_ ja _näkemänsä_ yksinkertaisella tavalla \nesittää. Sadat ihmiset saattavat puhua verraten yhteen, joka voi \najatella. Mutta tuhannet kykenevät ajattelemaan, verraten yhteen, joka \nkykenee _näkemään_. Nähdä selvästi on runoutta, ennustamista ja \nuskontoa -- kaikkia yhdessä.\n\n64. On välttämätöntä että olet kyllin urhoollinen tuimasti katsomaan \njokaista sinua kohtaavaa kysymystä silmästä silmään, ja että taas olet \nkyllin nöyrä tunnustamaan, jos se on sinulle liian vaikea. Varo ennen \nkaikkea ollaksesi nöyrä ajatuksissasi, sillä voimme olla aivan varmat \nsiitä, että kaikki ajatuksemme ovat vain pimeyden asteita.\n\n65. Profeetta ei koskaan ajattele itsestään suurta. Koko hänen voimansa \nperustuu siihen, että hän poistaa mielestään eikä enää muistele omaa \nolemassaoloaan ja tulee totuuden puhtaaksi todistajaksi ja peiliksi, -- \ntarkkaamisen kirjoittajaksi, joka aina valittaa sitä, ettei hän voi \nnäkemäänsä täydellisesti heijastaa eikä selvästi selittää, -- mikä ei \nsuinkaan ole miestä rohkaiseva tunne.\n\nMutta mies ilman korkeampaa päämäärää on aina valmis järjestämään \nasioita, maailmaa korjaamaan, parantamaan, kaunistelemaan ja kaikkea \ntätä tehdessään pöyhistelee hän kuin olisi tekonsa kaikin puolin \nerinomaista.\n\n66. Luulen, että todellisesti suuren miehen ensimmäinen koetinkivi on \nhänen nöyryytensä. Nöyryydellä en tarkoita oman voiman epäilemistä \ntaikka empimistä lausua ilmi mielipiteensä; vaan _hänen_ tuumansa sekä \ntoimensa ja maailman tuuman sekä toimen välisten suhteiden oikeata \nymmärtämistä. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan käsitä tehtäväänsä, \nvaan tavallisesti tietävätkin sen käsittävänsä; he eivät ole oikeassa \nvain tärkeimpiin mielipiteisiinsä nähden, vaan tietävätkin olevansa \nsiinä oikeassa; he vaan tässä asiassa eivät ajattele itseään kovin \npaljon. Arnolfo tietää, että hän kykenee rakentamaan Florensiin hyvän \ntuomiokirkon. Albrecht Dürer kirjoittaa levollisesti eräälle hänen \ntyönsä moittijalle: \"sitä on mahdoton paremmin tehdä\". Isak Newton \ntietää ratkaisseensa muutaman probleemin, jossa joku toinen olisi \nepäonnistunut; vaan he eivät odota, että lähimmäisensä sentakia \npolvistuisivat heitä jumaloimaan. Heillä on ihmeellinen sisäinen tunne \nkykenemättömyydestään ja he tuntevat ettei suuruus ilmene _heissä_ vaan \nheidän _kauttaan_, -- etteivät voi tehdä tai olla mitään muuta kuin, \nminkä Jumala heidän antaa tehdä ja olla, ja he näkevät jotakin \njumalallista, Jumalan vaikuttamaa jokaisessa kohtaamassaan ihmisessä, \nja ovat rajattomasti epäviisaita sekä uskomattoman armahtavaisia.\n\n67. Joka kerran on haudan partaalla seisonut ja silmäillyt taaksepäin \nainaisesti päättyneesen elämänjuoksuun sekä tuntenut, kuinka \nvoimattomia ovat siinä palava rakkaus sekä katkera suru antamaan \nsykkimättömälle sydämelle hetkiseksikään iloa ja vähimmässäkin määrin \nkorvaamaan poistuneelle hengelle lemmettömyytensä hetket, hän tuskin \ntulevaisuudessa laskee sydämmelleen tuota syyllisyyttä, mikä vain \ntomulle voi tulla korvatuksi. Mutta opetuksia, joita ihmiset yksitellen \noppivat, eivät he opi kansoina. Alituisesti ovat ne nähneet jaloimpia \nkansastaan menevän hautaan ja tyytyneet hautakiven seppelöimiseen, kun \neivät ole heidän otsaansa seppelöinneet, sekä antamaan tuhalle kunniaa, \njota ovat elävältä kieltäneet. Älköön se heitä loukatko, että heitä \nkäsketään keskellä elämänsä puuhaavaa melskettä ja hyörinää kuuntelemaan \nniitä vähiä ääniä sekä ottamaan vaaria niistä harvoista valoista, joita \nviehättämään ja johtamaan Jumala on heitä virittänyt ja sytyttänyt, \netteivät he vasta silloin tuntisi niiden suloutta, kuin ne jo \nvaikenevat, vasta silloin niiden loistoa, kuin ne jo sammuvat.\n\n68. Tämänpä minä tiedän -- minkä sinäkin uskollisesti työtä tehden olet \nkokeva -- että nimittäin kunnioituksessa on elämän pää ilo ja voima; -- \nsen kunnioittamisessa, mikä on puhdasta ja valoisaa sinun omassa \nnuoruudessasi sekä sen, mikä on todellista ja koettua toisten ihmisten \nvanhuudessa; ja kaiken sen mikä on elävien keskuudessa suloista, -- \nsuurta kuolleiden keskuudessa sekä ihmeellistä voimissa, jotka eivät \nmilloinkaan kuole.\n\n69. Tyhmä on kaikkien mielestä mies, jolla ei ole yhtään herraa, -- \njoka sydämmessään on sanonut -- ei ole ketään Jumalaa -- ei yhtään \nlakia. Viisas tuntee herransa. Alemmalla tai ylemmällä viisauden \nkannalla ollen havaitsee hän alempia tai korkeampia herroja; mutta \nkuitenkin aina olennon, joka on häntä itseään korkeampi -- lain \nkorkeamman omaansa; lain, jota täytyy etsiä, oppia, rakastaa ja \nseurata. Keksiäkseen sen, täytyy hänen ensin parhaan tietonsa mukaan \nalkaa kuuliaisuudella. _Tottele_ ja voit toivoa jonakuna päivänä \nlöytäväsi sen, mitä on paras totella.\n\n70. Mikäli voit löytää olentoja, jotka ovat sinua suurempia, joiden \npuoleen voit katsoa, juuri sikäli tulet jalommaksi, sikäli \nonnellisemmaksi. Ollapa että eläisit aina pääenkelin likisyydessä, \nsilloin olisit onnellisempi kuin ihmisten joukossa; mutta jopa \nihastusta herättävien ritarienkin ja kauniiden naisten seurassa olisit \nsitä onnellisempi, mitä jalompia ja loistavampia he olisivat ja mitä \nenemmän heidän hyvettään voisit kunnioittaa. Mutta jos sinä sitävastoin \ntuomitaan asumaan heikkomielisten, typerien, hupsujen ja pahojen \nihmisten seassa, niin et voisi olla onnellinen aina tuntiessasi omaa \netevämmyyttäsi. Samoin riippuu ilo ja ihmiskunnan edistymiskyky siitä, \nettä löydetään jotain, jota voidaan kunnioittaa ja kaikki ihmiskunnan \nkurjuus alkaa tottumuksella halveksimaan.\n\n71. Lapsen ensimmäinen velvollisuus on olla kuuliainen isäänsä ja \näitiänsä kohtaan, samoin kuin kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on \ntotella valtionsa lakeja. Tämä velvollisuus on niin ankara, että \nluullakseni ovat sen ainoat rajat ne, jotka Isak ja Ifigenia ovat \nasettaneet. Toiselta puolen on myös isällä ja äidillä määrätty \nvelvollisuus lasta kohtaan, olemaan yllyttämättä häntä vihaan. En \nkoskaan ole kuullut saarnatuolista tätä isille ja äideille \nselitettävän; kumma kyllä. Ja minusta näyttää, että Jumala odottaa \nvanhempien vielä paremmin ymmärtävän velvollisuutensa lapsia kohtaan, \nkuin voidaan vaatia lapsilta heidän velvollisuuksiinsa nähden \nvanhempiansa kohtaan.\n\nMutta edelleen. _Lapsen_ velvollisuus on olla kuuliainen vanhemmille. \nEi missään raamatussa, ei missään hyvässä ja viisaassa kirjassa ole \nsanottu, että se olisi miehen tai naisen velvollisuus. _Milloin_ sitten \nlapsi varmasti tulee mieheksi tai naiseksi, voidaan yhtä vähän sanoa, \nkuin, milloin se ensikerran voisi seistä omilla jaloillaan. Sekin aika \ntulee aivan varmaan. Missä ollaan ylevämielisiä, siellä koettavat \nlapset aina pysyä lapsina, ja vanhemmat tahtovat heistä tehdä miehiä ja \nnaisia. Missä taas alhaisesti ajatellaan, siellä pyrkivät lapset aina \ntulemaan miehiksi ja naisiksi, ja vanhemmat koettavat pysyttää heitä \nlapsina. Voi olla, -- ja onnellinen on se koti, missä niin on -- että \nisän ainakin yhdensukuinen ymmärrys ja vanhempi kokemus pysyy hänen \nelämänsä loppuun asti lastensa lakina, ei väkivallan lakina, vaan \nlakina, joka kokonaan johtaa täydestä rakkaudesta. Harvoin on \nasianlaita niin, eikä se useinkaan ole mahdollista. Yhtä luonnollista \non vanhoille olla kytkettyinä ennakkoluuloihin kuin nuorien olla \nyltiöpäitä. Vuosisatojen vaihtuessa on jokaisella suvulla jotakin \nitselleen tuomittavana ja päätettävänä.\n\n72. Ei mitään velvollisuutta ole petolliset papit kaikissa kirkoissa \nniin ilkeästi kierrelleet ja vääristelleet kuin nuorison velvollisuutta \nitse valita se, ketä he tahtovat palvella. Mutta itse velvollisuus ei \nole siitä syystä vähempi; jos kristinuskossa yleensä on totuus, niin \ntulee kaikille tosiopetuslapsille aika, jolloin heidän tulee ottaa \nsydämelleen nämä sanat: \"kuka ikänänsä rakastaa isäänsä ja äitiänsä \nenemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias\".\n\n73. Milloinka luulet lapsen kasvatuksen alkavan? Kuusikuukautisena voi \nse vastata hymyilyyn hymyillä, kärsimättömyyteen kärsimättömyydellä. Se \nvoi tehdä havaintoja, nauttia ja kärsiä tarkoin aistimin ja jossain \nmäärin ymmärryksellä. Arveletko, ettei hänestä ole mitään eroitusta, \nonko kodin järjestys täydellinen ja levollinen, ovatko isänsä ja \näitinsä kasvot täysin rauhaisat, ovatko heidän lempeät äänensä hänelle \nsuotuisat ja kuulostavatko yksin vierastenkin äänet hyväntahtoisilta; \ntaikka heitelläänkö häntä kovien, varomattomien ja tyhjämielisten \nihmisten sylistä syliin paheisen kodin synkkyydessä tahi irstaan kodin \nepäjärjestyksessä? Siveellisten taipumusten suunta tulee epäilemättä \nsuuresti määrätyksi näinä ensimmäisinä puheettomina vuosina. Minä \nerittäin luulen, parhaimman ajatusvoiman muodostumiselle olevan \ntarpeen, että lasta ympäröi rauha ja että häntä pidetään kaukana \nkaikista esineistä, jotka häntä huvittaessaan helposti saattavat hänet \nhajamieliseksi, jotta hän voi häiritsemättä suunnata mielenkiintonsa \njokaiseen pienimpäänkin piirissään ilmenevään seikkaan.\n\n74. Meidän poloisen ihmisluontomme sangen katkera laki on, että \nihmisten terveen lapsuuden kehitykselle on taivas asettanut sen \nvälttämättömän pakon, että sen on yhtä hyvin käytettävä \nmielikuvitusvoimaansa kuin keuhkojaan ja jalkojaan; että se on \npakoitettu keksintökykynsä levittämään niinkuin lintu lentosulkansa; \nettei ole mitään leikkikapinetta, jonka voit lahjoittaa, joka ei \nhäiritsisi iloa kuvitella jotain olematonta, eivätkä oppineimmat \nkertomukset, joita voit hänelle maailman ihmeistä sepittää, koskaan \nvoita niiden kertomusten viehätystä, joita viisas lapsi itse voi kertoa \nruusun lehden tekemästä haaksirikosta puron syvyyteen.\n\nYhden huomattavimmista todistuksista, jotka osoittavat lasten tarvetta \ntähän keksivän ja uskovan voiman harjoitukseen -- des besoin de croire \n(uskon tarve), ja että sitä edeltää besoin d'aimer (rakkauden tarve), \nvoit sinä siitä havaita, että hävität häneltä leikkikapineesta \nelinvoiman ohjaamalla hänet liian lähelle elämän jäljittelemistä.\n\n75. Kaikkinainen kasvatus alkaa työllä. Ajattelemisemme, tahtomisemme, \nuskomisemme ei ole lopultakaan erittäin tärkeätä. Ainoa tärkeä on \n_tekemisemme_. Ja miehen, naisen ja lapsen kasvatuksen ensimmäinen aste \non se, että saa heidät tekemään parhaansa. Kaiken hyvän talouden laki \non se, että kaikesta tehdään paras. Kuinka paljon enemmän meidän olisi \njokaisesta olennosta tehtävä paras.\n\n76. Olla saamatta mitään kasvatusta ei ole välttämättä pahinta, mikä \nvoi meitä kohdata. Uskokaa minua, ei meidän tule enin peljätä sitä, \nettä olemme kokonaan saamatta kasvatusta. Todella on pelättävä sitä, \nettä saa huonon kasvatuksen. Niitä on olemassa kaikenlaatuisia -- hyviä \nja sangen hyviä; huonoja ja sangen huonoja. Rikkaiden ihmisten lapset \nsaavat usein huonoimman kasvatuksen kuin rahalla voi saada; ja köyhien \nlapset saavat usein parhaimman ilmaiseksi.\n\n77. Koulujen terveellinen vaikutus on kaikissa paikoissa ja kaikkina \naikoina siitä riippuvainen, että kilpailun kiihoke on kaikessa muodossa \nja varjossa kokonaan poistettu. Jokaista lasta tulee oman mittapuunsa \nmukaan pitää hänen omassa velvollisuudessaan ja palkita häntä omalla \noikeudenmukaisella kiitoksellaan. Ponnistus ansaitsee kiitosta, mutta \nei saavutus. Ei ole kysymys, onko joku oppilas viisaampi tai tyhmempi \nkuin muut, vaan onko hän tehnyt parhaansa hänelle annetuilla\nlahjoilla. Uudenaikaisen kokeiden järjestelmän nurinkurisuus johtuu \npääasiallisesti taistelusta saada tuottavia paikkoja, mutta myös osaksi \njuurtuneesta pölkkypäisyydestä, joka otaksuu kaikkien ihmisten olevan \nluonnostaan samallaisia ja voivan paljailla kyynärpään töyttäyksillä \ntiellään edistyä. Asianlaita on kuitenkin sellainen, että jokainen \nihminen on syntynyt tarkoin määrätyn-, sangen rajoitetunkykyisenä; että \nhän luonnostaan, -- jos hän muuten yleensä on lainkaan saanut kykyjä -- \non kykenevä muutamiin asioihin, toisiin kykenemätön; ettei hän \naivojensa painoon voi atoomiakaan ponnistusta ja oppia lisätä; että hän \nkilpailulla voi kyllä voimansa lamauttaa ja muuttaa, mutta ei mihinkään \nsuuntaan ulottaa, ja että hänen elämänsä koko suloisuus, onni ja hyve \non siitä riippuvainen, että hän velvollisuuksilleen uskollisena tekee \nvoitavansa ja rauhallisena jää siksi, mitä hän on. Jos hän huomaa \ntoisissa vähemmän tai enemmän kykyisyyttä, tulee hänen käyttää \netevämmyyttään heidän _tukemisekseen_ eikä omaksi edukseen, ja missä \ntoiset hänen voittavat, siinä ei hänellä ole harmistumisen syytä, vaan \non hänen iloitseminen ihastelemalla jaloja voimia. En voi ilmilausua \nilon suuruutta, jonka tunsin Turnerin ja Tintoretton [eteviä \ntaidemaalareita] voimasta, oman kykyni ollessa vasta kehittymässä; ja \nkaikki hyvät taiteilijat myöntävät, että on paljon vähemmän \npersoonallista tyydytystä siitä, että tekee jotakin kaunista, kuin että \nnäkee kaunista tehtävän. Jokaisen koulun oven yllä, jokaisen \nkorkeakoulun käytävän päällä näkisin mielelläni marmoriin piirretyksi \nrajoittamattoman kiellon: \"Älä tee mitään riidan eikä turhan kunnian \ntähden!\"\n\n78. Elämän kaikkein suurin salaisuus ja kauheinkin on turmelus, mikä \nuhkaa totisintakin uskontoa, joka ei perustu jokapäiväiseen, järkevään, \ntyöteliääsen, nöyrään ja avuliaasen työhön. Avulias työ!\n\nSehän se on juuri laki, jonka, jos sitä seurataan, kaikki uskonto \npuhtaasti sisältää, ja jonka, jos se unohdetaan, se tekee turhaksi ja \ntyhjäksi. Jos me aina jossain synkässä tai valoisassa uskonnollisessa \nuskossa pidämme tärkeinä niitä kohtia, joissa me toisista ihmisistä \neroamme, niin olemme väärässä ja pahan hengen vallassa. Tämä on \nfarisealaisen kiitoksen olemus ja ydinkohta: \"Herra, minä kiitän sinua, \netten ole niinkuin muut ihmiset.\" Joka hetki elämästämme tulisi meidän \nkoettaa löytää ei semmoista, missä toisista ihmisistä eroamme, _vaan_ \nsemmoista, missä olemme toisten kanssa samaa mieltä; ja niin pian kuin \nhuomaatte, että jossakin, mikä voisi ystävyydessä ja hyvyydessä tulla \ntehdyksi, voitte olla yksimielisiä (ja kuka ei sitä voisi, hullut \npoisluettuina!) niin tehkää se. Käykää siihen yhdessä käsiksi. Ette voi \nkeskenänne riidellä, jos olkapää olkapäässä kiinni eteenpäin \ntunkeudutte; mutta hetkenä, jolloin parhaatkin ihmiset lakkaavat \nvaikuttamasta ja alkavat puhua, luulottelevat he taisteluhalunsa olevan \nhurskautta, ja silloin on kaikki mennyttä. En tahdo puhua rikoksista, \njotka ovat tehdyt entisinä aikoina Kristuksen nimessä, en tyhmyyksistä, \njotka meidän aikoihin asti pidetään olevana sopusoinnussa kuuliaisuuden \nkanssa Häntä kohtaan; vaan haluan puhua sairaloisesta turmeluksesta, \nuskonnollisen tuntemuksen elävän voiman haaskauksesta, jonka kautta sen \nterve voimakkuus, jonka pitäisi olla jokaisen kansakunnan johtava \nsielu, sen nuorukaisten ja miesten loisto, sen nuorten naisten \nturmelematon valo, tulee heikennetyksi ja tuhlatuksi. Sinä voit aina \ntavata tyttöjä, jotka eivät ole oppineet tekemään yhtäkään hyödyllistä \ntyötä perusteellisesti; jotka eivät osaa ommella, eivät keittää, eivät \nlaskuja tehdä, eivät lääkkeitä laittaa, joiden tyttöjen koko elämä on \nkulunut leikissä ja epätodellisuudessa ja olet huomaava, että sellaiset \ntytöt, jos ovat vakavasti päättäneet koko sen uskonnollisen tunteen \nvoimalla, minkä he ovat Jumalalta saaneet, ylläpitää voimaansa \njokapäiväisen työn ja aherruksen vaikeuksissa, voivat vain vaikeasti ja \ntuloksettomasti ajatella sitä kirjaa, josta ei koskaan voida tavuakaan \nmuuten ymmärtää kuin työn avulla; koko heidän naisellisuutensa \nvaistontapainen viisaus ja armeliaisuus menee mitättömäksi ja heidän \npuhtaan omantuntonsa sulous kääntyy hedelmättömäksi sielun tuskaksi \nkysymyksistä, joista yhteisen avuliaan elämän lait olisivat joko heti \ntulleet ratkaistuiksi tai tieltä syrjäytetyiksi. Anna sellaiselle \ntytölle oikea työ, joka hänet pitää toimekkaana aamuhämärässä ja \nsaattaa hänet illalla väsyneeksi tietoisena siitä, että lähimmäisensä \nhänen päivänsä takia ovat todella tulleet autetuiksi, niin heidän \ninnostuksensa voimaton suru muuttuu säteilevän, hyväätekevän rauhan \nylevyydeksi.\n\nSamoin on meidän nuorukaistenkin laita. Ennen aikaan opetimme heitä \nlatinalaisia runoja laatimaan ja nimitimme heitä sivistyneiksi; nyt \nopetamme heitä juoksemaan ja soutamaan, nuijalla palloa lyömään ja \nsanomme heitä sivistyneiksi. Osaatteko kyntää, kylvää, oikeaan aikaan \nistuttaa, vakaalla kädellä rakentaa? Onko elämänne pyrkimyksenä olla \npuhtaita, ritarillisia, uskollisia, pyhiä ajatuksissanne, sanoissa ja \nteoissa rakkaudellisia? Näin on tosiaankin muutamien, jopa useidenkin \nlaita, ja Englannin voima ja toivo on heissä; mutta on kyseessä kääntää \nheidän rohkeuttansa sodan töistä armeliaisuuden töihin ja johtaa heidän \nymmärryksensä sanariidoista asioiden tuntemiseen ja heidän \nritarillisuutensa seikkailuista kuninkaallisen voiman ainaisuuteen ja \nuskollisuuteen. Silloin todellakin pysyy heillä ja meillä kukistumaton \nonni ja pettämätön uskonto, silloin pysyy meillä usko, jota ei mikään \nkoettelemus enää hätyytä, eikä vihan eikä pelon tarvitse puolustaa; \nsilloin jääpi meille toivo, jota ei enää tukahuta vuosien valta eikä \nenää saata häpeään petolliset harhakuvat; silloin meillä ja meidän \nkanssamme pysyy niistä suurin: iankaikkinen tahto, Isämme ikuinen nimi. \nSillä rakkaus on niistä suurin.\n\n79. Ei mikään fyysillinen erehdys voi olla syvempi, ei mikään \nsiveellinen hairahdus voi olla vaarallisempi kuin munkkilaisoppi \nruumiin ja sielun vastakohdista. Epätäydellisessä ruumiissa ei voi \nsielu olla täydellinen; ei mikään ruumis ole täydellinen ilman \ntäydellistä sielua. Jokainen oikea teko, jokainen todellinen ajatus \npainaa kauneutensa leiman henkilöön ja kasvoihin; kaikkinainen huono \nteko ja epäpuhdas ajatus painaa rumuuden leiman. Ihmisten ilmettä ja \nesiintymistä voitaisi yhtä yksinkertaisesti lukea, kuin painettua \nkertomusta, jolleivät vaikutukset olisi niin moninaisesti \nkokoonpantuja, että muutamissa tapauksissa aina (ja tietomme nykyisellä \nkannalla ollen joka tapauksessa) jääpi mahdottomaksi täydelleen niitä \nselittää. Yhtä kaikki voidaan aina vanhurskaan kasvot ensi hetkellä \neroittaa alati epävanhurskaan kasvoista; ja jos nämä ominaisuudet \nsäilyvät yksi tai kaksi sukupolvea läpeensä, niin syntyy luonnollisten \ntaipumusten täydellinen eroitus. Sekä siveelliset että ruumiilliset \nominaisuudet kulkeutuvat paljon enemmän perinnäisyyden kautta, kuin \nkehittyvät kasvatuksen kautta, vaikkakin molemmat voivat joutua \nkasvatuksen puutteessa hävitetyiksi. Vielä ei ole varmasti vedetty \naateluuden rajoja, jotka ihminen voi savuttaa jumalallisia syntymys- ja \nkasvatuslakia hartaasti vaarinottamalla.\n\n80. Yleistä kurjuutta vastaan on olemassa vain _yksi_ parannus: yleinen \nkasvatus, joka on suunnattu siihen, että ihmiset saadaan ajattelemaan \nja että he tehdään armeliaiksi ja vanhurskaiksi. Voidaan ajatella \nuseampia lakeja, jotka vähitellen korjaavat ja lujittavat kansallista \nmielenlaatua; mutta suurimmaksi osaksi ne ovat sen laatuisia, että \nkansallinen mielenlaatu pitäisi tulla olemuksessaan parannetuksi, \nennenkuin se voisi sitä sietää.\n\n81. Varma on, että sivistyksen tulisi taivaan tavoin olla kaikille \navoinna; yhtä varmaa on myöskin, ettei niitä kellenkään tulla \npakoittamaan ja että jätetään hyväntahtoisen luonnon varaan johtaa \nlapsiaan, ihmisiä ja eläimiä niin, että he mielensä mukaan joko ottavat \ntai eivät ota. Vie hevonen ja ihminen veden ääreen, anna niiden juoda, \njos ja milloin tahtovat. Lapsi, joka tahtoo sivistystä, edistyy sen \nkautta, se lapsi taas, joka sitä kammoksuu, turmeltuu.\n\n82. Ole varma siitä, että voit yhtä vähän ihmisiä kuin kasvejakaan \ntäydelleen repiä ja kokoon ruhjoa. Jos tapaat joskus itsesi \nvaikutuksellisessa asemassa, -- niin varmistu siitä ensin, mitä \nihmiset, joita tahtoisit opettaa, olivat tottuneet tekemään,\nja rohkaise heitä tekemään _se_ paremmin. Älä aseta muita \noivallisuuksia heidän nähtäviinsä, älä häiritse heidän kunnioitustaan \nmenneisyyttä kohtaan; älä katso olevasi velvoitettu poistamaan heidän \ntietämättömyyttään, vastustamaan heidän taikauskoansa, opeta heille \nvain hiljaisuutta ja totuutta ja pelasta heidät niiden tottumuksien \nesikuvilla, jotka sinä olet tullut tuntemaan epäterveellisiksi ja \nalhaisiksi.\n\n83. Aikamme suuria peruserehdyksiä on se, että lukeneisuutta pidetään \nväärin kyllä sivistyksenä. Nimitän sen peruserehdykseksi, koska luulen \npienimmättä vaikeudetta voitavan todistaa, kuinka siihen lujasti on \njuurtunut jokainen ja aivan varmaan pahin erehdys, mihin voidaan \ntaiteen alalla joutua. Sivistys lyhyesti sanottuna on siinä, että \nihmissielut johdetaan parhaasen ja heistä tehdään paras; nämä molemmat \npäämäärät ovat aina yhdessä ja yhtäläisillä välikappaleilla saavutetut. \nKasvatus, joka itse ihmiset tekee onnellisimmiksi, tekee heidät mitä \nsoveliaimmiksikin ja avuliaimmiksi toisia kohtaan. Tosisivistys \ntarkoittaa ensin päämäärää, jotka ihmisille ovat pannut eteen tahi ovat \nhänen saavutettavissaan, sitten perusainetta, josta hän on tehty. \nMikäli on mahdollista, sikäli valitsee se päämäärän perusaineksen \nmukaan; ei sillä aina kuitenkaan ole päämäärän valinta vapaa; sillä \nuseiden ihmisten asema elämässä on välttämättömyyden määräämä. Vielä \nvähemmin voi se valita perusainesta; kaikki, mitä se voi tehdä, on sen \nmukaista, että se sovittaa toisen toiseensa mahdollisimman viisaasti.\n\nEnsiksi on tarpeen tietää, että perusaines on yhtä moninainen kuin \npäämäärät; että ei ainoastaan toinen ihminen ole erilainen kuin\ntoinen, vaan että _jokainen_ ihminen olemukseltaan eroaa _jokaisesta_ \ntoisesta, niin ettei voida mitään kasvatusta, mitään sivistystä ja \nopetusta koskaan kahden ihmisen ajatuksiin ja voimaan yhtäläisiksi \nsaada. Kaikkien ihmisten seassa, niin ylä- kuin alaluokissa on\nolemassa iankaikkisia ja yhteensoveltumattomia eroavaisuuksia \npersoonallisuuksien välillä, jotka ovat aivan samallaisissa oloissa \nsyntyneet. Toinen ihminen on achatikivestä [Achates virrasta Siciliasta \ntavattava mineraali (piihaponsekaista), värittyy erilaiseksi] toinen \nsappikivestä, toinen liuskakivestä, toinen savesta. Ensimmäistä \nkasvattaa hiominen, toista rapautuminen, kolmatta taittuminen, neljättä \nvatkaaminen. Achatin kuivattaminen ei ensinkään hyödytä, ja turhaa on \nliuskakiveä hioa; mutta molemmat ovat omalla tavallaan kunniakkaasen \npalvelukseen kelpoisia.\n\nSivistystä vaatiminen, joka päivä päivältä laajemmalti ja äänekkäämmin \non havaittavissa, on viisas ja pyhä sikäli, mikäli se laajenee \nvaatimukseksi, että _kaikki_ säädyt sivistytetään siis ottamalla \nvarmasti huomioon se työ, joka jokaisella ihmisellä on tehtävänä ja \nperusaines, josta hän tehty on. Mutta se on tyhmä ja turha huuto, jos \nme sen käsitämme, kuten se useimmissa tapauksissa on tarkoitettu, \npelkän tiedon himon ilmaukseksi, joka ei ota huomioon nykyisen elämän \nyksinkertaisia vaatimuksia ja tulevan elämän onnellisuutta.\n\nSuuri, perin erehtynyt päätelmä, johon ihmiset usein joutuvat tätä \nseikkaa mietiskellessään, on se, että valo semmoisenaan on aina hyvä, \npimeys semmoisenaan taas aina vahingollinen. Kaukana siitä. Määrätön \nvalo olisi hävitys. Niille, jotka pimeässä ja kuoleman varjon maassa \nistuvat, on se hyvä. Niille taas, jotka uupuvat erämaassa, on suuren \nkallion varjokin nääntyneessä maassa terveellinen. Olkoonpa auringon \npaiste hyvä, niin on se hyvä myös iltasateen pilvi. Valo on vain \nsilloin kaunis, se on vain silloin elämälle hyödyllinen, kun sitä \nheikentää varjo; ei mikään ole niinkuin valo, kauhea ja ihmiskunnan \nmahdoton sietää. Ei ole vähemmin naurettavaa sanoa, että valo \nsemmoisenaan itsessään on hyvä, kuin sanoa, että pimeys itsessään on \nhyvä. Molemmat tulevat vasta toisensa kautta terveellisiksi ja \nhyödyllisiksi; yö päivän kautta, päivä yön kautta. Voisimme yhtä \nhelposti ilman aamun hämyä elää kuin ilman auringon laskua, niinkauvan \nkuin olemme ihmisellisiä. Taivaallisesta kaupungista on meille sanottu, \nettei siellä pidä oleman \"yhtään yötä\", että taidamme tuntea niinkuin \nme tutut olemme: mutta täällä alhaalla on yöllä ja salaisuudella \ntehtävänsä; meidän asiamme ei ole haluta muuttamaan yötä päiväksi, vaan \nolemaan varmat, että olemme vartijoiden kaltaiset, jotka aamua \nodottavat.\n\nSiitä syystä niin alhaisemman kuin ylhäisemmän säädyn kasvatuksessa ei \nrahtuakaan merkitse se, kuinka paljo taikka kuinka vähän ne tietävät, \nkun ne vain sen tietävät, mikä heidät saattaa kykeneviksi tekemään \ntyönsä ja siinä olemaan onnelliset. Kuinka suuren ja minkälaisen heidän \ntietonsa tulee olla johonkin määrättyyn aikaan ja johonkin määrättyyn \ntapaukseen, on kokonaan toinen kysymys: pääasiallisesti ei riipu se, \nettä ymmärretään miehen kokonaan olevan sivistymättömän siitä, osaako \nhän latinaa lukea ja englannin kieltä kirjoittaa tahi käyttäytyä \nseurustelussa; vaan että vain se on sivistynyt, joka maailmassa on \nonnellinen, liikkuva, hyväätekevä ja vaikuttava; että siitä syystä \nparhaallaankin miljoonat talonpojista ovat sivistyneempiä, kuin \nsivistyneiksi itseänsä kutsuvat, ja että ne toimenpiteet, joihin on \nryhdytty alempia säätyjä \"sivistyttääksemme\" jossakin toisessa \nmielessä, sangen usein voinevat saada aikaan peräti vastaisia \nvaikutuksia.\n\nHuomaa kuitenkin, sitä en kiellä, että alhaiso ollee tuhat kertaa \nparemmin kasvatettu kuin he ovat. Uskon, että jokaisen ihmisen pitäisi \nkristillisessä kuningaskunnassa yhtä hyvin tuleman kasvatetuksi.\nMutta kasvatuksen pitäisi oleman tarkoituksenmukainen, ankara, \nkäytännöllinen, vastustamaton, siveellisissä totuttamuksissa, \nruumiillisessa voimassa ja kauneudessa, mielen kaikissa kyvyissä, jotka \novat yksityisten elämän olosuhteissa kehitysmahdollisia ja erittäinkin \nhänen oman kutsumuksensa teknillisissä tiedoissa; mutta kuitenkin \näärettömän moninaisena vaikutuksessaan tulisi sen olla siihen \nsuunnattuna, että se tekee nuorukaisen nöyräksi ja toisiin \nluottavaiseksi; että tätä mieli rauhoittaa ja heittää siihen \nkunnianhimon kipinän; nyt se yllyttää, nyt taas pidättää: ja kaikessa \ntulisi sen tietoa käytettävään pitää ainoastaan yhtenä lahjojen \nmonilukuisuudesta, kymmentuhatlukuisista keinoista saatavilla ja sitä \nantaa ja olla antamatta, kuten hyvä maanviljelijä kastelee \npuutarhaansa, antaessaan ainoastaan janoisille kasville täyden \nryöppysateen ja vain aikoina, jolloin ne ovat sen tarpeessa; kuin me \nsitä vastoin nykyisin sitä valamme nuorisomme päiden päälle, kuten lumi \nputoo Alpeille, niin toisen kuin toisenkin päälle, kunnes ne eivät voi \nenää kantaa ja sitten pidämme omana kunnianamme, että siellä täällä \nvirta valuu alas niiden huipulta laksoon emmekä ota sitä huomioon, että \nolemme itse liiaksi sälytetyt huiput tehneet ikuisesti hedelmättömiksi.\n\n84. Ei siinä ole kasvatuksen merkitys, että se opettaa ihmisille sitä, \nmitä eivät tiedä, vaan siinä, että se opettaa heidät käyttäytymään \nniin, kuin ne eivät käyttäydy. Kasvatuksen oikea pakko, jota ihmiset \nnyt vaativat, ei ole katkismus, vaan kuri. Ei ole puhetta siitä syystä \nnuorisoa kirjottamaan opettamisesta ja laskemaan, ja että se heidän \nhaltuunsa jätettäisiin käyttääkseen laskutaitoa veijaukseen ja \nlukutaitoa aistimien kiihoittamiseen; vaan paljon enämmin, että ne \nkasvattavat ruumista ja sielua täydelliseen harjoitukseen ja \nkuninkaalliseen pidättäytymiseen. Tuskallinen, jatkumaton, vaikea on \ntyö, mikä on tehtävä hyvyydellä, valppaudella, kehoituksella, \nopetuksella ja kiitoksella, -- mutta ennen kaikkea -- esikuvaan \nperustuva.\n\nPakolla! Niin välttämättömästi! \"Mene kaduille ja kujille ja vaadi \nheitä tulemaan sisälle.\" Pakolla! Niin, ja myös ilmaiseksi. Dei gratia \n(Jumalan armosta) tulee heidän saada oppia, niinkuin sinä olet Dei \ngratia määrätty opettamaan. Olen aina kuullut kummakseni puhuttavan, \nkuinka vaikea on ihmisiä saada kasvatuksestaan jotakin maksamaan. Niin, \nsitä minäkin! Annatteko lastenne maksaa kasvatuksestaan tahi annatteko \nheille pakolla ja ilmaiseksi? Heiltä te ette odota mitään muuta maksua, \nkuin että heistä tulee hyviä lapsia. Miksi sinä odotat talonpojalta, \nettä hän omasta kasvatuksestaan maksaa muuten kuin tulemalla hyväksi \nmieheksi? -- Kylliksi palkintoa ajattelen, jos me sen tietäisimme. \nPalkkiota kylliksi hänelle itselleen, kuten meillekin. Sillä sekin on \nyksi meidän suuria kansallisia erehdyksiämme, että ihmiset pitävät \nkasvatusta aina elatuksen välikappaleena. Kasvatus ei ole koskaan \ntuottavaa, pikemmin rahaa vaativaa; jopa paraskaan, mikä sillä \nsaavutetaan, ei koskaan, ei milloinkaan tuota mitäkään. Ei mikään kansa \nole koskaan ansainnut leipäänsä suurella taidollaan eikä korkealla \nviisaudellaankaan, vaan vähemmällä taidolla tai valmistuksella, \nkäytännöllisellä taidolla, niin: mutta jaloa oppineisuutta, sen ylevää \nfilosofiaa ja sen jaloa taidetta tulee meidän aina ostaa, kuten ostamme \naarteen, eikä pidä voida myytää elatukseksi. Et opi, voidaksesi sillä \nelää, vaan elät, voidaksesi oppia. Sinun on uhraaminen aikaa ja voimia \nkansalliseen kasvatukseen eikä sen kautta enää voittaa rahaa, vaan \nsaada aikaan parempia ihmisiä; -- ja saadaksesi tähän brittiläiseen \nsaareen mahdollisimman suuren määrän hyviä ja urhoollisia \nenglantilaisia. _Heidän_ tulee olla sinulle rahan arvoisia.\n\n85. Todellisesti elähyttävä on tiedon voima vain silloin vasta, kun se \notetaan vastaan, kun se täyttää meidät ihastuksella ja ilolla, jota \nvarten entinen tietämättömyys on yhtä tarpeen, kuin nykyinen tieto. \nAina onnellinen on se, jonka silmissä on alituisesti jotakin, jota hän \nei voi täysin käsittää, mutta jota hän edistyen on aina käsittämistään \nkäsittävä. Se on tarpeellinen tila äärelliselle olennolle, jonka henki \njuurtuu Jumalaan sekä on suunnattu Jumalaan. Se on sentähden hänen \nonnentilansa, ei riemun- tai ilontila sen johdosta, mitä hän tietää, \nvaan pikemmin sen ilon, että hän voi aina taas löytää uutta \ntietämättömyyttä, ainaista nöyrytystä, ainaista ihastusta. Kerran \ntiedon perinpohjaisesti omaksuttuamme, lakkaa se tuottamasta meille \niloa. Siitä voi olla meille käytännöllistä hyötyä tai on se toisille \npalvelukseksi. Me voimme sitä lisäämällä kartuttaa enemmän saadaksemme; \nmutta itsessään on se kerran kokonaan meidän haltuumme jouduttuaan \nkuollut. Ihmeteltävä on siitä otettu pois sekä se hieno väri, joka \nsillä oli, kun me sen kerran nostimme ylös iankaikkisuuden merestä... \nKaikki ihmiset sen tuntevat, vaikka eivät sitä ajattele eivätkä selvitä \nitselleen seurauksia. He silmäilevät takaisin lapsuutensa aikoihin, \nikäänkuin onnellisimpaan aikaansa, sillä ne olivat suurimman \nihastuksen, suurimman yksinkertaisuuden sekä voimakkaimman \nmielikuvituksen päiviä. Neron ja tavallisen miehen välinen erotus on, \nniinkuin usein ja täydellä syyllä on sanottukin, kokonaan siinä, että \nedellinen pysyy suurimmaksi osaksi lapsena ja katselee asioita suurin \nlapsensilmin ainaisesti ihmetellen, ei tietoisena suuresta tiedostaan, \nvaan pikemmin tietoisena rajattomasta tietämättömyydestään ja sentään \nrajattomasta mahdistaan. Hänessä on ikuisen ihastuksen, ilon ja \nluomiskyvyn lähde, ja yhtyy se huomattavien ja ohjattavien asioiden \nvaltamereen hänen ympärillään.\n\n86. Todelliseen sivistykseen ei kuulu ainoastaan voida täysin vallita \nkielen oikeata käyttämistä, vaan myöskin se seikka, että osaa oikein \nhallita äänen musikaalista sävyä sekä antaa oikean muodon käsin \ntehtäville.\n\n87. Lukemisesi ravitsee henkeäsi aivan samojen lakien mukaan kuin \nruokakin ravitsee ruumistasi; älä nimittäin syö ainoastaan syödäksesi \näläkä lue vain lukeaksesi. Mutta oikein itseäsi hillitsemällä nautit \npaljon sekä päivällisestäsi että kirjastasi. Jos olet hiukankin \njärkevä, voit helposti tätä johdonmukaisuutta noudattaa; minulla ei ole \nnyt aikaa tehdä sitä sinun puolestasi; ole varma, että se on olemassa \npienimpiinkin yksityiskohtiin asti, vain sillä eroituksella, että \nlukemisen tuottamat paheet ovat vahingollisemmat, siitä johtuvat hyveet \nkorkeammat siinä määrin, kuin sielu on ruumista kalliimpi. Ahnaasti \nlukeminen on pahempi pahe, kuin ahmien syöminen. Rietas ja siivoton \nlukemistapa on inhoittavampi kuin samallainen syöminen. Lukemiseen \nnähden on vaikeampi tulla herkkusuuksi, kuin syömiseen; mutta \nyksinkertainen, voimakas ruoka on epäilemättä mieluisin.\n\n88. Mitä tyhmät vain _lukevat_, se _heitä_ vahingoittaa. Ja heidän \n_kirjoituksensa_ vahingoittavat _muita_ ihmisiä. Se ei ole \nestettävissä; sillä tyhmä vetää tyhmyyttä puoleensa, kuten mädännyt \nliha kärpäsiä, ja siivilöi ja tasoittelee sitä, olkoonpa se mistä \nkirjasta tahansa; -- hän voi sitä ammentaa yhtä hyvin raamatusta, kuin \njostakin muustakin kirjasta, vaikka hän, oli hän mies tai nainen, \ntavallisesti lukee tietenkin vain sanomalehtiä tai romaania.\n\nPersoonallinen itserakkaus ja kunnianhimo, jota lukeminen herättää \nitsekkäisesti virkeissä luonteissa, johtaa ylenkatsomaan käsityötä sekä \nhaluamaan kaikellaisia saavuttamattomia asioita ja täyttää kadut \ntyytymättömillä ja kelvottomilla ihmisillä, jotka etsivät keinoja ja \ntilaisuuksia voidakseen elää sukkeluudestaan kaupunkilaisten seuroissa. \nTätä minun ei tarvitse laajemmin selittää. Jokaisen lukijan on \nkokemuksesta myöntäminen, että tämä yltyvä heikkous levenee, ja \nlisääntyy vaivannäkö, joka pyrkii ansaitsemaan itselleen sen, jota \nsanotaan \"asemaksi elämässä.\"\n\n89. Vaikka lukisit kaikki kirjat brittiläisessä museossa, jos\nnimittäin eläisit niin kauvan, niin voisit sittenkin jäädä ihan \n\"tietämättömäksi\", sivistymättömäksi ihmiseksi; mutta jos luet hyvästä \nkirjasta kymmenen sivua kirjain kirjaimelta -- s.t.s. todellisella \ntarkkuudella, niin olet ainaiseksi jokseenkin sivistynyt ihminen. \nSivistyksen ja sivistymättömyyden välinen eroitus perustuu kokonaan \ntähän tarkkuuteen, mikäli on kysymys varsinaisesti henkisestä puolesta. \nSivistynyt mies saattaa osata vähän kieliä, saattaa taitaa puhua vaan \nomaa kieltään sekä olla lukenut vain vähän kirjoja. Mutta kielen, jonka \nhän taitaa, tuntee hän tarkoin; joka puhumansa sanan lausuu hän oikein. \nEnnen kaikkea tuntee hän sanojen _jalouden_; hän osaa heti paikalla \neroittaa sanojen oikean sukuperän ja entisen ytimen uudenaikaisista \nsanansikiöistä; hän muistaa sanojen koko esi-isien sarjan, niiden \nvaihtoavioimisen, etäisen sukulaisuuden sekä laajuuden, missä määrin \nniitä käytetään, ynnä tehtävän, mikä niillä sanojen kansallisen \njalouden kesken on ollut kunakin aikana ja joka maassa. Mutta \nsivistymätön voi muistaen osata monta kieltä sekä puhua niitä kaikkia \ntuntematta niistä todellisuudessa sanaakaan, tuskinpa sanaa omasta \nkielestään. Kukin järkevä merimies voi tulla toimeen useimmissa \nsatamissa, ja tarvitsee hänen sentään lausua vain yksi lause jostakin \nkielestä, niin hänet heti tuntee tästä lauseesta sivistymättömäksi. \nSamalla tavalla yhden ainoan lauseen äännäntä ja lausumatapa osoittaa \nheti todellista sivistystä.\n\n90. Kun tutkit kirjailijasi yhtä sanaa toisensa jälkeen, sanotaan sitä \naivan oikein \"lukemiseksi\"; huomatessasi joka koron ja ilmaisun, \nasettautuessasi tekijän asemaan, hävittäessäsi oman persoonallisuutesi \nja koettaessasi sulautua tekijän persoonallisuuteen, niin että \nvarmuudella voit sanoa: \"_niin_ ajatteli Milton\", eikä \"_niin_ \najattelin _minä_, kun luin huonosti Miltonia\". Tällä tavoin johdut \nvähitellen toiste antamaan vähemmän painoa omalle mietteellesi: \"_niin_ \nminä ajattelin\". Alat käsittää, ettei olekaan niin perin tärkeätä, mitä \n_sinä_ ajattelit; etteivät ajatuksesi jostain esineestä olekaan ehkä \nniitä selvimpiä ja viisaimpia, mitä on olemassa; ja vielä että, ellet \nole aivan merkillinen henkilö, ei sinusta yleensä voi sanoa, että \nsinulla lainkaan on \"ajatuksia\", ja ettei sinulla vakavassa asiassa ole \najattelemisen ainesta; -- että sinulla ei ole oikeutta \"ajatella\", vaan \nkoetat ainoastaan enemmän oppia tosiseikoista. Hyvin luultavasti et \nkoko elämässäsi (ellet, kuten sanoin, ole vallan merkillinen) ole saava \nlaillista oikeutta mielipiteen omaamiseen jostakin asiasta, lukuun \nottamatta sitä, mikä sinulla parhaillaan on. Kysymättäkin voit aina \nkeksiä, miten sinun on tehtävä, kun jotakin välttämättömästi on \ntehtävä. Onko sinulla talo kunnossapidettävänä, tavara myytävänä, pelto \nkynnettävänä, oja puhdistettavana? Tämmöiseen tehtävään ei tarvita \nkahta mielipidettä; se tapahtuu vastuullasi, ellei sinulla ole paljo \nenemmän kuin yksi \"mielipide\" tavasta, millä näitä asioita käsittelet. \nTehtäviesi ulkopuolellakin on jokunen asia, joista sinulla pitää olla \noma mielipide. Että konnantyöt ja valhe ovat luvattomia ja heti ne \nkeksittyä tieltä pois ruoskittavat; että himoitseminen ja riitaisuus \novat lapsissakin vaarallisia, mutta miehillä ja kansoilla kuolettavia \ntaipumuksia; vihdoin että taivaan ja maan Herra pitää uutterista, \nvaatimattomista ja lempeistä ihmisistä sekä vihaa laiskoja, ylpeitä, \nahneita ja julmia; -- näistä yleisistä tosiseikoista on sinulla oleva \nvaan yksi ainoa, vieläpä sangen voimakaskin mielipide. Muuten olet \nkokeva, ettet voi tietää etkä arvostella _mitään_ sellaista, mikä \nkuuluu uskontoihin, asetuksiin, tieteisin ja taiteisin; että paras, \nmitä voit tehdä, vaikka olisit hyvin sivistynytkin ihminen, on olla \nvaiti, pyrkiä päivä päivältä viisaammaksi ja vähän enemmän ymmärtämään \ntoisten ajatuksia; niin pian kun koetat tätä rehellisesti tehdä, olet \nhuomaava, etteivät viisaimpienkaan ajatukset ole paljon enemmän \narvoiset kuin soveliaat kysymykset. Vaikeutta selvittää ja esittää \nratkaisemattomuuden perusteita on enimmiten kaikki, mitä he sinua \nvarten voivat tehdä; on onneksi heille ja meille, jos he todellakin \nkykenevät \"sekoittamaan ajatuksiimme musiikkia sekä saattamaan meidät \nsurullisiksi taivaallisista epäilyksistä\".\n\n91. On olemassa kahdellaisia kirjoja, hetken kirjoja ja ikuisesti \npysyviä kirjoja. Niitä ei eroita yksinomaan laatu. Ei yksinomaan huono \nkirja ole sellainen, joka ei pysy eikä hyvä sellainen, joka pysyy. \nTässä eroittaa luonto. Mutta on olemassa hyviä hetkellisiä kirjoja ja \nhyviä pysyviä kirjoja, ja huonoja hetkenkirjoja sekä huonoja pysyväisiä \nkirjoja.\n\nHyvä hetkenkirja -- huonoista en puhu, -- on yksinkertaisesti sinua \nvarten painettu hyödyllinen tai miellyttävä keskustelu ihmisen kanssa, \njonka kanssa et muuten voi keskustella. Hyödyllisenä se sanoo sinulle, \nmitä sinun välttämättä pitää tietää; miellyttävänä useinkin samaa, kuin \njärkevän, läsnäolevan ystävän puhe. Nuo hilpeät matkakertomukset, nuo \njonkun kysymyksen hauskat ja vitsikkäät pohtimiset, vilkkaat tai \nliikuttavat kertomukset, tunnolliset muistiinpanot niiden, jotka ovat \ntoimivina aikansa historiassa, -- ne ovat kaikki puhtaasti hetken \nkirjoja, joita sivistyksen leveneminen kartuttaa, ja jotka ovat \nnykyajan omituinen omistus: meidän on avomielisesti niistä kiittäminen \nsekä avomielisesti häpeäminen, jos emme osaa niitä hyödyksemme käyttää. \nMutta käytämme niitä mahdollisimman huonosti, jos vastoin oikeutta \nasetamme ne todellisten kirjojen asemaan; sillä tarkoin katsottuna \neivät ne ole ollenkaan kirjoja, vaan kirjeitä ja hyvästi painettuja \nsanomalehtiä. Ystävämme kirje saattaa tänään olla ilahuttava ja \nhyödyllinen; jääpi harkittavaksi, onko se säilyttämisen arvoinen vai \nei. Sanomalehti saattaa olla hyvin sopiva aamiaisen aikaan, vaan ei \nsuinkaan koko päiväiseksi lukemiseksi. Samalla tavalla pitkä kirje \n(vaikkapa nidokseksikin sidottuna), joka sinulle niin hauskasti kertoo \nravintoloista, teistä ja ilmasta, jommoisia ne olivat viime vuonna \njossakin paikassa, taikka kertoo sinulle huvittavan kertomuksen, taikka \nmainitsee jonkin tapahtuman todellisen asianlaidan, olipa se kuinka \narvokas tahansa tilapäistä silmäilemistä varten, ei ole kuitenkaan \nsanan oikeassa merkityksessä mikään \"kirja\", mikään \"luettava\". Kirja \nei ole varsinaisesti mikään puhuva, vaan kirjoitettu esine, joka on \nkirjoitettu pysyväiseksi eikä paljasta tiedonantoa varten. Juttukirja \npainetaan sentähden, ettei sen tekijä voi puhua tuhansille yhtaikaa; \njos hän voisi, niin hän tietenkin tekisi sen; -- _tämmöinen_ kirja on \nvaan hänen äänensä _monistamista_. Et voi puhua Indiassa asuvan \nystäväsi kanssa; tekisit sen, jos vain voisit; sen sijaan kirjoitat \nhänelle: se on paljasta äänen lähettämistä. Mutta kirja kirjoitetaan\nei äänen monistamiseksi tai sen kauvas lähettämiseksi, vaan \nikuistamiseksi; tekijällä on jotakin sanomista, jota hän pitää \ntodellisena tai hyödyllisenä taikka auttavan kauniina. Hänen \ntietääkseen ei ole siitä vielä kukaan mitään puhunut; hänen \ntietääkseen, ei ole siitä kukaan mitään puhuvakaan. Hän on velvoitettu \nsanomaan sen kauniisti ja selvästi, jos hän siihen vain kykenee; joka \ntapauksessa selvästi. Elämänsä kokonaisuudessa on hänelle selvinnyt \ntämä asia, tämä asioiden sarja; -- tämä oikean tiedon ja näkemisen \nosanen, jota käsittämään hänet auttaa hänen osansa päivänpaisteesta ja \nmaasta. Hän tahtoisi mielellään kirjoittaa sen ainaiseksi, kaivertaa \nkallioon, jos voisi, ja sanoa: \"tämä on minun parhaani; muuten söin ja \njoin ja nukuin, rakastin ja vihasin, kuten muutkin. Elämäni oli kuin \nhöyry eikä se enää ole olemassa; mutta tämän minä havaitsin ja tiesin. \nJos jotain minussa on muistamisen arvoista, on se juuri tämä\". Tämä on \nhänen \"kirjoittamistansa\"; pienellä, inhimillisellä tavallaan ja \nhänessä olevan jumalallisen vaikutuksen määrän mukaan on tämä hänen \nkirjoituksensa, hänen \"pyhä raamattunsa\". Tällainen se on kirja.\n\nEhkäpä luulet, ettei näin ole vielä koskaan kirjoja kirjoitettu. Kysyn \nsinulta, uskotko yleensä rehellisyyteen ja hyvyyteen, vai luuletko, \nettä viisaissa ihmisissä ei koskaan olisi ollut rehellisyyttä ja \nhyvänsuopeutta. Toivottavasti ei meistä ole kukaan niin onneton, että \najattelisi näin. Siis mitä viisaan ihmisen työssä on rehellisesti ja \nlempeästi tehtyä, se on hänen kirjansa taikka hänen taideteoksensa. \nSiihen on aina huonojakin aineksia sekoitettu sekä huonoa, tarpeetonta \nja teennäistä työtä. Mutta jos luet oikein, niin helposti löydät sen \noikean ja se on se kirja.\n\n92. Kaikkina aikoina ovat tämmöisiä kirjoja kirjoittaneet suuret \nmiehet, suuret lukijat, suuret valtiomiehet taikka suuret ajattelijat. \nKaikki ovat ne käytettävinäsi. Ja elämä on lyhyt. Sen olet ennenkin \nkuullut; -- mutta oletko mitannut tätä lyhyttä elämää ja sen \nmahdollisuuksia. Tiedätkö, että kun luet yhden, et ehkä toista enää \nennätäkään lukea? -- Minkä tänään menetät, sitä et huomenna enää \nsaavuta. Tahdotko mennä haastelemaan palvelustytön tai tallipojan \nkanssa, kun voit puhua kuningattarien ja kuninkaiden kanssa. Vai \nluulotteletko, että olisi arvokkaalle itsetietoisuudelle sopivaa lykkiä \nja tuuppia nälkäisen ja alhaisen joukon kanssa sisäänmenosta ja \npuheillepääsöstä tämän valittujen ja mahtavien joukon ikuisen hovin \nollessa sinulle avoinna, joka joukko on niin laaja kuin maailma ja niin \nmonilukuinen kuin sen päivät? Sinne sisään voit aina päästä. Voit \nvalita seuran ja arvon halusi mukaan; sieltä sinua ei voi koskaan \nsysätä pois, jos kerran olet sisään päässyt, paitsi jos siihen olet \nitse syypää; ympäristösi ja ylevyytesi kautta tulee siellä sinun oma \nsynnynnäinen ylevyytesi koetelluksi, ja mistä syystä pyrit saavuttamaan \nkorkeata asemaa elävien joukossa, niin samojen syiden totuuden ja \nsuoruuden mittana on juuri se asema johon pyrit näiden kuolleiden \njoukossa.\n\n\"Asema, johon pyrit\", sekä asema, johon kelpaat täytyy minun myöskin \nlisätä; sillä jokaisesta elävästä ylimyskunnasta eroittuu tämä \nmenneisyyden hovi sen kautta -- että se on avoinna työlle ja ansiolle, \nmutta ei millekään muulle. Ei rikkaus eikä mikään nimi tehoa eikä \nviekkaus petä näiden taivaallisten porttien vartijaa. Syvällisessä \nmerkityksessä ei yksikään alhainen tai ala-arvoinen astu sinne koskaan. \nTuon hiljaisen Faubourg S:t Germainen [Pariisin ylhäisön kaupungin osa] \nportilla tehdään vain lyhyt kysymys: \"oletko arvokas astumaan sisään?\" \nKäy sisään. Jos haluat olla ylevien toverina, niin tule itse jaloksi. \nJos haluat kuulla viisaiden keskustelua, opi käsittämään heitä, ja saat \nsitä kuulla. Mutta jos haluat muilla ehdoilla, -- niin et saa. Ellet \nkohota itseäsi meidän tasalle, niin emme voi astua alas sinun luoksesi. \nElävä lordi voi kohteliaasti käyttäytyä; elävä filosofi voi selittää \nsinulle ajatuksiansa suurella vaivalla; mutta _täällä_ ei teeskennellä \neikä selitetä. Sinun täytyy kohota meidän ajatustemme korkeuteen, jos \nmielit saada niistä iloa, sekä täytyy ottaaksesi osaa tunteihimme, jos \ntahdot olla varma läsnäolostamme.\n\n93. Ainaiset ilmoitukset uudesta musiikista (ikäänkuin olisi uutuus sen \nhyve) osoittavat todellisuudessa, ettei kukaan huoli musiikista. Uusien \nnäyttelyjen ainainen vaatiminen merkitsee, ettemme välitäkään \nkuvaelmista; uusien kirjojen ainainen kysyntä osottaa, ettei kukaan \njuuri välitäkään lukemisesta.\n\n94. Kielen koko voima ja kauneus on laadultaan siveellistä. Kieli on \ntarkka, jos puhuva tahtoo olla todellinen; selvä, jos hän puhuu \nsisällisellä osanotolla ja haluten tulla ymmärretyksi; mahtava, jos hän \non vakava; miellyttävä jos hänellä on taipumusta rytmiin ja \njärjestykseen. Taide ei voi tuottaa muita kielellisiä hyveitä, kuin \ntämän; yhden niistä merkitystä tahtoisin tarkemmin selittää. Kieli on \nvain silloin selvä, kun se ilmi lausuu tunteen. Voit todellisuudessa \nvain sen kautta ihmisen sanoja ymmärtää, että ymmärrät hänen \naikomuksensa. Sanasikin kuuluu hänestä vieraalta kieleltä, jos ei hän \nymmärrä tarkoitustasi. Se tekee kielitaiteen (jos yleensä tahtoo antaa \nenemmän arvoa jollekulle niistä) sopivimmaksi välikappaleeksi \ntodellisen sivistyksen saavuttamiseen. Perusteellisesti opettaa sanan \nmerkitystä on sama kuin opettaa luontoa hengen, joka sen on leimannut. \nKielen salaisuus on osanoton salaisuus, sen täyden viehätyksen tuntee \nvain ylevä. Siten ovat kauniin puheen perussäännöt lujitetut suoralla \nja lempeällä puheella. Näiden lakien mukaan voi myöhemmin parantaa \nväärää näennäisesti kaunista kieltä; mutta kaikki tämmöiset ilmaisut, \nkuuluivat ne sitten puheen tai runouden alalle, eivät ole ainoastaan \nvailla kestävää voimaa, vaan ne hävittävätkin periaatteet, joita ovat \noikeudetta anastaneet. Niin kauvan kun ei puhuta sanaakaan muuten kun \nrehellisesti, kohoo kielen taide kohoamistaan; mutta siitä hetkestä \njolloin sitä muodostavat ja hiovat ulkonaiset syyt, vaipuu se \nmitättömyyteen ja hukkuu. Tämä totuus olisi jo aikoja tullut julki, \nellei kuuluisan akateemisen tiedon aikoina olisi aina ilmennyt \ntaipumusta kieltää kielen ensimmäisten mestarien suoruutta. Kun me vaan \nopimme taitavasti kirjoittamaan vanhan kirjailijan tyyliä, olemme heti \nvalmiit ajattelemaan, että hänkin kirjoitti toisen tavalla. Mutta ei \nmikään jalo, rehellinen tyyli ole koskaan perustunut muullaiseen kuin \nsuoraan sydämeen.\n\nEi yksikään kirjailija, joka ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo, ansaitse \ntulla luetuksi siinä tarkoituksessa, että se tyyliäsi kasvattaisi. \nMutta ei ole myös koskaan jaloa tyyliä keksinyt joku muu, kuin se, joka \nsitä tarkoitti, mitä sanoikin. Etsi päivän valoon etevän tyylin \nalkuunpanija, niin olet samalla löytänyt muutamien todellisten \ntosiseikkojen tai vilpittömien intohimojen selvittäjän: ja koko \nlukemisesi elostuu ja kiihoittuu sen kautta, että sinä varmana\nsiitä, että tekijä todellakin tarkoitti sitä, mitä sanoi, hänen \ntarkoittamaansa syventymistään syvennyt. Vielä tärkeämpi on syvästi \nkäsittää, että jokainen kansallisuuden kielen omaksuma kauneus kuvaa \nsen olemuksen sisimpiä lakeja. Pysytä kansan luonne ankarana ja \nmiehekkäänä, anna sen ajatusten olla vakavasti ja puhtaasti ja \narvokkaihin esineihin suunnatut, pidä sitä tekemisissä oikeiden \nseikkojen kanssa, niin ehdottomastikin on sen kieli oleva ylevä ja \njalo. Samalla on mahdotonta, -- huomaa tarpeellinen vastavaikutus, -- \nettä olisi jalo jokin kieli, jonka sanat eivät kutsusi työhön yhtä \nmonien torventoitotuksien tavoin. Mutta kaikki suuret kielet esittävät \nja vaativat muuttumattomasti suuria asioita; niitä voi vain \nkuuliaisuudella jäljitellä; niiden hengähdys on inspiratiooni ja \ninnostus, sillä niillä ei ole ainoastaan ääntä, vaan elämäkin. Voit \nnäiden miesten tavalla vain oppia puhumaan tulemalla heidän \nkaltaisekseen.\n\n\n\n\nNaisista.\n\n\n1. (Nuorelle tytölle). Jos on olemassa jotakin, jonka \noikeudellisuudesta ja vääryydestä viisaat miehet ovat kuudentuhannen \nvuoden ajattelemisen ajalla olleet yhtä mieltä, ja jonka he toinen \ntoisensa jälestä kokemuksen kautta ovat keksineet, niin on se tämä, \nettä Jumala kaikkein enin paheksuu laiskoja ja julmaluontoisia ihmisiä: \n-- että hänen ensimmäinen käskynsä on: \"tee työtä niin kauvan kuin \nsinulla on valoa\", ja toinen: \"ole armelias niinkauan kuin sinulla on \narmeliaisuutta\".\n\n\"Tee työtä niinkauvan kuin sinulla on valoa\", erittäinkin niinkauvan \nkuin sinulle paistaa aamunvalo. En ole mitään niin ihmetellyt, kuin \nsitä, että vanhat niin harvoin huomauttavat nuorille, kuinka kallis \nnäiden nuoruus on. Usein he tunteellisesti valittavat omia entisiä \npäiviään, joskus taas viisaasti kyllä unohtavat ne. Epäviisaalla tavalla \nmoittivat he usein nuoria, vielä epäviisaammin antavat heille peräksi, \nusein estävät he ja rajoittavat heitä kaikkein epäviisaimmalla tavalla; \nmutta tuskin koskaan he heitä varoittavat ja valvovat.\n\nNiinpä muistakin, että ainakin _minä_ olen sinua varoittanut, että \nelämäsi onni ja sen voima, sen osa ja arvo maan päällä ja taivaassa \nriippuvat siitä, millä tavoin nyt päiviäsi vietät. Ei tarvitse niiden \nolla surullisia päiviä: kaukana siitä. Nuorison ensimmäinen \nvelvollisuus on olla iloisena sekä toisille iloksi; mutta niiden täytyy \nolla juhlallisia päiviä sanan syvimmässä merkityksessä. Oikein \najattelevan olennon mielestä ei ole mitään aamuhämärän syvälle \njuhlallisuudelle vertoja vetävää. Ei ainoastaan tuossa kauniissa \nmerkityksessä, vaan koko niiden suunnitteluun ja laatuun nähden pitää \nniiden oleman juhlallisia päiviä. Ota latinalainen sanakirjasi ja etsi \nsana \"solennis\" (juhlallinen), paina syvästi sydämeesi tämän sanan \nmerkitys ja ajattele, että entisen elämäsi kukin päivä väittämättä \nmäärää sielusi tottumuksen ja harjaantumisen hyvään tai pahaan joko \npyhän tavan kalliilla ja suloisella palauttamisella taikka kyntämällä \naina syvempiä vakoja surun kylvöä varten....\n\nOn tuskan määriä samoin kuin virheellisyydenkin määriä, jotka ovat \nkokonaan voitettavissa ja näyttävät ainoastaan olevan terveellisen \nkoetuksen ja kurin muotoja. Sormiasi pistelee, kun pakkas-aamuna menet \nulos, mutta senjälkeen ovat ne sitä lämpimämmät; jäsenesi väsyvät \nterveellisestä työstä ja asettuvat sitä mielummin levolle; sinua \nkoetellaan vähän aikaa sillä, että sinun täytyy odottaa luvattua \ntavaraa, ja se on tultuaan sitä suloisempi. Mutta et voi tätä koetusta \nulottaa määrättyä määrää pidemmälle. Kovin kova kylmyys mädännyttää \nsorminivelesi. Väsytä itsesi vaan kerrankin upi uupuneeksi, niin et \nkoko elämässäsi enää saavuta ruumiisi entistä voimaa. Salli sydäntuskan \nnousta yli jonkin katkeran kohdan ja sydämen elo häipyy ainaiseksi.\n\nNiinpä perustuu koko pahan määrityskin juuri sen parantumattomuuteen. \nSillä tarkoitetaan surua tai syntiä, jotka _kuolemassa_ loppuvat. Ja \nvarmastikin on meidän tietääksemme ja käsittääksemme olemassa monta \ntuskan ja synnin tilaa, jotka vain kuolemalla voivat loppua. \nTietystikin, olemmehan me tietämättömiä, sokeita olentoja emmekä voi \nhuomata, minkä hyvän siemenen voi sisältää nykyinen kärsimys tai \nnykyinen rikos; mutta mitä me emme voi tietää, se ei meille kuulukaan. \nOn mahdollista, että murhaajia ja valehtelijoita korotetaan \ntulevaisessa maailmassa korkeampaan ihmisyyteen, kuin he olisivat \nvoineet ilman murhaa tai vääryyttä saavuttaa; mutta tämä mahdollisuus \nei ole sellainen, että se saisi tekojamme johtaa. On kyllä olemassa \nparempi toivo, että nimittäin kerjäläinen, joka kurjuudessa makaa \nporttimme edessä, saa helmiporttien sisällä lohdutuksen; mutta Herra, \njonka sanat yksinomaan oikeuttavat meitä sitä ajattelemaan, ei ole itse \nkoskaan asettanut pahaa siunaukseksi eikä ole jättänyt nälkäisiä \nravitsematta, eikä päästänyt sairaita parantumattomina luotaan.\n\nUsko siis minua, että toimimisemme ainoa oikea periaate täällä on nähdä \nhyvä ja paha määrättyinä luonnollisen tuntemisemme kautta edistämään \nyhtä ja voittamaan toista niin sydämellisellä koittamisella, kuin ei \nolisikaan muuta maailmaa kuin tämä. Poista ennen kaikkea se mieletön \najatus, että taivas sekaantuu parantamaan suuria virheitä, antaessaan \nvapaan vallan omille laeilleen rangaista pieniä. Jos huolimattomasti \nvalmistat ruo'an, niin älä odota, että sallimus sen tekee maukkaaksi; \nodota yhtä vähän Jumalan sekaantumista, jos ohjaat ymmärtämättömyyden \naikoina elämäsi harhaan, ja että tuo sekaantuminen johtaisi kaiken \nhyväksi. Totisesti sanon sinulle, ettei maailma ole sillä tavalla \njärjestetty. Seuraukset suurista virheistä ovat yhtä varmat kuin \npienistäkin. Ja koko elämäsi ja kaikkien sinun vaikutuksesi alaistenkin \nelämän onni riippuu niin sananmukaisesti sinun järjestäsi ja \nmaltillisuudestasi, kuin aterian oivallisuus ja järjestys.\n\n2. Ensimmäinen velvollisuutemme naista kohtaan -- ei yksikään \najatteleva ole sitä epäilevä -- on antaa hänelle semmoinen ruumiillinen \nkehitys ja harjoitus, jommoista hän tarvitsee terveytensä \nvahvistamiseksi sekä kauneutensa täydentämiseksi; sillä tuon kauneuden \nkorkein jalostuttaminen ei ole saavutettavissa ilman hänen \ntoimeliaisuutensa ja hennon voimansa loistoa; hänen kauneuttansa \ntäydentämään ja tämän mahtia enentämään. Kauneus ei voi olla koskaan \nliian mahtava eikä voi se liian kauvas valaa pyhää valoansa; mutta \nmuista, että saadakseen kauneutta puhkeamaan, on kaikki ruumiillinen \nvapaus ilman sydämen suoruutta turhaa.\n\n3. Älä usko voivasi tehdä tyttöä suloiseksi tekemättä häntä \nonnelliseksi. Et voi pakottaa hyvän tytön luonnetta etkä estää hänen \nluonnollisia mieltymyksen ja ponnistuksen halujaan, niin ettei se este \nolisi ainaiseksi lyönyt leimaansa hänen piirteisinsä tehden sen sitä \ntuskallisemmalla ankaruudella, kun se poistaa loiston hänen viattomista \nsilmistään ja lumouksen hänen puhtaalta otsaltaan.\n\n4. Naiskasvojen täydellinen sulous voi vain johtua siitä ylevästä \nrauhasta, mikä perustuu onnellisten ja hyödyllisten vuosien muistoon -- \ntäysin suloisiin muistelmiin, -- sekä siihen yhdistettyyn, vielä \nylevämpään lapsekkuuteen, joka varsin vaihtelevana ja lupaavana sekä \nhilpeänä että vaatimattomana on aina altis toivomaan, että pitäisi \noleman vielä parempaa voitettavana ja annettavana.\n\nSinun on siis ensin kehittäminen hänen ruumiillista muotoaan, sitten \nsaavuttamansa voiman mukaan täyttäminen hänen henkensä kaikella sillä \ntiedolla ja kaikilla niillä ajatuksilla, jotka vahvistavat hänen \nluonnollisia oikeuden taipumuksiaan sekä puhdistavat hänen luonnollista \nrakkaudentunnettaan.\n\nHänelle on annettava kaikki se tieto, mikä hänet tekee kykeneväksi \nymmärtämään ja tukemaan miehensä työtä: mutta ei olisi se sentään \nannettava hänelle tiedoksi siinä merkityksessä, kuin olisi hänen \ntarkoituksensa tietää, vaan ainoastaan tuntea ja arvostella. On \nitsessään yhdentekevää, tunteeko hän useita kieliä vai yhden; mutta se \non tärkeintä, että hän kykenee osoittamaan ystävällisyyttä vieraille \nsekä tajuamaan puheensa suloutta. Ei ole hänen arvolleen välttämätöntä, \nettä hän tutustuu johonkin tieteesen. Mutta tärkeintä on, että hän \ntottuu tarkasti ajattelemaan; että hän käsittää luonnonlakien \ntarkoituksen, välttämättömyyden ja kauneuden sekä seuraa ainakin yhtä \ntieteellisen sivistyksen polkua tuolle nöyryytyksen katkeran laakson \nkynnykselle, mihin viisaimmat ja urhoollisimmat miehet laskeutuvat \ntunnustamaan olevansa ikuisesti lapsia, jotka aavalla rannalla kokoovat \npiikiveä. Sillä on vähän merkitystä, miten monen kaupungin aseman hän \ntuntee, kuinka monta vuosilukua tai kuuluisain ihmisten nimeä hän \ntietää; ei ole kasvatuksen tarkoitus muuttaa nainen sanakirjaksi;\nmutta on perin tarpeellista opettaa hänet syventymään koko \npersoonallisuudellaan lukemaansa historiaan; vilkkaasti kuvaamaan \ntapahtumat loistavalla mielikuvituksellaan; käsittämään hienolla \nvaistollaan ne liikuttavat ja draamalliset asianhaarat, joita \nhistorioitsija usein vain himmentää johtopäätöksillään ynnä \njärjestämisellään eroittaa: hänen tehtävänsä on noudattaa jumalallisen \npalkitsemisen salattua oikeutta sekä tähystää pimeän läpi tulisen \nverhon kovaonnisia kuteita, jotka rikoksen ja koston yhdistävät. Mutta \nennen kaikkea on hänet opetettava ulottamaan osanottonsa rajoja siihen \nhistoriaan, joka ainaiseksi ratkaistaan hänen rauhassa eläessään sekä \nsiihen aikalaistensa suureen onnettomuuteen, joka, jos hän sitä oikein \nsuree, ei koskaan palaa. Hänen täytyy harjaantua kuvittelemaan, minkä \nvaikutuksen tekisi hänen luonteeseensa ja käytökseensä se seikka, että \nhän jokapäivä olisi tekemisissä kärsimysten kanssa, jotka, syystä \netteivät ole hänen näkyvissään, ovat yhtä todellisia. Hänen täytyy \nkäsittää, minkälaisessa mitättömässä suhteessa pieni maailma, jossa hän \nelää ja rakastaa, on maailmaan, missä Jumala elää ja rakastaa, ja \nvakavasti pitää häntä opettaa pyrkimään siihen, etteivät hänen hurskaat \najatuksensa heikontuisi suhteissaan lukuihin, joita ne sisältävät; \nettei hänen rukouksensa olisi heikompi anoessaan niiden monien \npuolesta, joilla ei ole ketään, joka heitä rakastaa, puolesta niiden \n\"kaikkien, jotka ovat surullisia ja raskautettuja\" kuin anoessaan \nhetkellistä tuskan lievitystä puolisolleen tai lapselleen.\n\n5. Uskon, että tytön kasvatuksen, mikäli se koskee opin kulkua ja \nainesta, pitäisi oleman joksikin samallaisen kuin pojan; sen pitäisi \nvaan olla toisin suunnattu. Kussakin elämäntilassa pitäisi naisen \ntietämän, mitä hänen miehensä tietää, mutta toisella tavalla. Miehen \npitäisi sitä perinpohjaisesti ja siinä edistyen vallita; naisen oleman \nyleisessä täydentämisessä jokapäiväiseksi avuksi. Kyllä olisi usein \nviisaampaa, että miehetkin suoranaista käytäntöä varten oppisivat \nnaisten tavalla ja pyrkisivät henkisiä voimiansa kurittamaan ja \nkehittämään _niillä_ työaloilla, jotka myöhemmin olisivat yhteiskunnan \npalvelukseen sopivammat; mutta yleisesti puhuen pitäisi miehen \nperinpohjaisesti oppia joka opettelemansa kieli tai tiede, samalla kuin \nnaisen olisi samaan kieleen tai tieteesen tutustuminen vain siinä \nmäärin kuin hän kykenee ottamaan osaa miehensä ja hänen parhaiden \nystäviensä harrastuksiin.\n\nMutta kaiken tämän on tapahtuminen erinomaisella huolellisuudella. On \nolemassa suuri ero elementaarisen ja pintapuolisen tiedon välillä -- \ntarmokkaan alun ja epävarman koko piiriä noudattaa koittavan yrityksen \nvälillä. Vaimo voi aina auttaa miestään tiedollaan, vaikka tämä\nolisi kuinkakin vähäinen. Puolinaisella tiedollaan taikka \nväärinkäsityksellään voi hän miestään vain tuskastuttaa.\n\nJos tyttö ja poika täytyy tosiaankin eri tavalla kasvattaa, niin \nneuvoisin, että niistä molemmista tyttö varhemmin tutustutettaisiin \nsyvällisiin ja vakaviin asioihin, siliä hänen järkensä kypsyy \nnopeammin: niin että häntä varten valittu lukeminen ei saisi olla \nvähäpätöisempää, vaan päinvastoin arvokkaampaa sekä tarkoitettu \nlisäämään kärsivällisyyttä ja vakavuutta hänen luonnolliseen \najatuksenterävyyteensä ja järjennopeuteensa ynnä pysyttämään hänet \nylevissä ja puhtaissa ajatuksissa. En antaudu nyt minkäänlaisiin \nkysymyksiin kirjojen valintaan nähden; pitäkäämme vain huolta, ettei \nhänen pöydälleen kasaantuisi lainakirjaston kirjoja, jotka olisivat \nvielä kosteita epäviisauden lähteen viimeisestä kevyestä vaahdosta.\n\n6. En yritä määräämään, miten paljo romaanilukemista olisi sallittava. \nMutta sitä tahtoisin teroittaa mieleen, että jos romaaneja, runoja tai \nhistoriaa luetaan, niin niitä ei valikoittaisi siihen nähden että ne \nolisivat huonoista ominaisuuksista vapaat, vaan että niissä on olemassa \nhyviä ominaisuuksia. Paha, joka satunnaisesti ja siellä täällä \nmahtavassa kirjassa kummittelee taikka piilee, ei koskaan vahingoita \njaloa tyttöä; mutta kirjailijan tyhjyys masentaa häntä ja hänen \nrakastettava mielettömyytensä alentaa häntä. Jos hänellä on tilaisuus \npäästä hyvään vanhojen klassikkojen kirjastoon, on valikoiminen \ntarpeeton. Poista nykyaikaiset aikakauskirjat ja romaanit tytön tieltä: \nvaan päästä hänet kunakin sadepäivänä vanhaan kirjastoon ja jätä hänet \nomaan oloonsa. Hän kyllä löytää sen, mikä hänelle sopii; sinä et voisi \nsitä hänelle valita: sillä tämä juuri on tytön ja pojan välisen \nluonteen kehityksen erotus -- sinä voit poikaa muovailla muodoksi, \nkuten kalliota, taikka, jos hän on parempaa ainesta, takoa kuin \npronssipalasta. Mutta tyttöä et voi ensinkään takoa. Hän kasvaa kuin \nkukkanen, -- ilman päivänpaistetta hän näivettyy; hän surkastuu kuin \nnarssissi kotelossaan, jos et anna hänelle kylliksi ilmaa; hän lankee \nja tahrii otsansa tomuun, jos jätät hänet joinakuina elämänsä hetkinä \nilman apua; mutta et voi häntä kahlehtia; hänen täytyy käydä omaa \ntietään, voidakseen ylipäänsä kehittyä, ja hänen hengelleen ja \nruumiilleen täytyy aina sallia vapaata ja kevyttä omaa liikuntoa sekä \nneitsyeellisen vapauden askeleita. Päästä hänet vanhaan kirjastoon, \nsanon minä, niinkuin päästäisit nuoren hirven pellolle. Se tuntee \nkaksikymmentä kertaa paremmin vahingolliset ruohot kuin sinä, samoin \nhyvätkin, ja on valitseva itselleen muutamia katkeria ja pisteliäitä, \njotka hänelle ovat terveellisiä ja joita sinä et vähimmässäkään määrin \nolisi osannut semmoisina pitää.\n\n7. Te kasvatatte tyttöjänne, ikäänkuin olisivat ne olemassa \nkoristukseksi ja valitatte sitten heidän kevytmielisyyttään. Tehkää \nheidät osallisiksi samoista eduista kuin veljensäkin. Ohjatkaa \nheidätkin samoihin suuriin hyväntaipumuksiin; opettakaa _heillekin_, \nettä rohkeus ja totuus ovat heidän olemuksensa peruspylväät: \nluuletteko, etteivät he seuraisi semmoista kutsua rohkeana ja \nuskollisena, jommoisia he ovat jo nytkin, vaikka tiedätte tässä \nkristillisessä kuningaskunnassa tuskin olevan yhtään tyttökoulua,\njossa lasten rohkeutta ja avomielisyyttä pidetään puoleksikaan niin \ntärkeänä, kuin heidän tapaansa astua ovesta sisään; ja vaikka koko \nyhteiskunnallinen systeemi, joka perustuu tavanmukaiseen elämän \ntoimeentulon hankkimiseen heille, on pelkuruuden ja petoksen mätä \nrutto, -- pelkuruuden, sillä se ei uskalla antaa heidän elää ja \nrakastaa toisin, kuin heidän naapurinsa tahtovat; petoksen, asettamalla \ntytön havaittavaksi oman ylpeytemme tarkoituksiin maailman pahimman \nturhamielisyyden täyden loiston juuri ajalla, jolloin hänen tulevan \nelämänsä koko onni riippuu siitä, että hän jäisi vahingoittamatta.\n\n8. Eivät mitkään sanat ole kyllin voimakkaat ilmaisemaan sen raa'an \nkosimistavan ilmeistä vaaraa ja alentamista, joka tapa nykyään on \nkäytännössä, melkeinpä on tullut laiksikin: kun kynttilän-, kuu- ja \nmangneesiavalon kurjassa sekasotkussa -- mutta ei päivänvalossa -- \nsopimattoman kiihoittavasti ja mielettömän kalliisti vaatetettuina, \näkkinäisesti piilopaikoissa, satunnaisen kiihotuksen ja surullisen \ntietämättömyyden valtaamina nuoret ihmiset hymyilevät ja lempeästi \nsilmäilevät, kuiskailevat ja vaikeroivat, hiipivät ja horjuvat, \nhuikentelevat, hapuilevat ja kompastuvat tunteesen, jota he kutsuvat \nrakkaudeksi -- ja mitä he vielä suvainnevatkin tehdä hetkenä, jolloin \nheidän päähänsä pälkähtää saavuttaa haluamansa, ollen alituisesti \nvaarassa menettää mielettömyyden tähden koko elämänsä kunnia, \nsattumuksen tähden kaikki ilonsa.\n\n9. Kaikkina puhtaudestaan ja kehityksestään huomattuina kristillisinä \naikoina on aina ollut rakastavan kuuliaisen antautumisen ehdotonta \nmyöntyväisyyttä hallitsijattarelleen. Sanon _kuuliainen_; -- ei vain \nhaaveksiva ja jumaloiva mielikuvituksessaan, vaan kokonaan alamainen \nvastaanottamaan rakastetulta, vaikka kuinka nuorelta vaimolta ei \nyksinomaan rohkaisua ja kiitosta ja kaiken työn ja vaivan palkintoa, \nvaan, mikäli on valittavissa taikka vaikea kysymys ratkaistavana, \nkaiken työn _johtamistakin_. Ritarillisuus, jonka väärinkäyttämisessä \nja epäkunniassa on lopullisesti kaikki syy siihen, mikä sodassa on \njulmaa, väärää rauhassa sekä epäjaloa kotioloissa, ja jonka \nalkuperäistä puhtautta ja voimaa meidän on kiittäminen uskonnon \npuolustuksesta, laista ja rakkaudesta; tuon ritarillisuuden, sanon \nminä, ensi käsitys kunniakkaasta elämästä edellyttää nuoren ritarin \nantautumista valtijattarensa käskyn alaiseksi, -- vieläpä oikullisenkin \nkäskyn alaiseksi. Sitä se edellyttää, sillä sen oppi-isät tiesivät, \nettä oikein opetetun ritarillisen sydämen ensimmäinen välttämätön \ntaipumus on halu hallitsijatartansa sokeasti palvella; että missä tätä \ntodellista uskollisuutta ja sitoutumista ei ole, siellä täytyy kaikkien \nnurinkuristen ja häijyjen intohimojen päästä vallitsemaan; ja että tämä \nehdoton kuuliaisuus nuoruutensa ainoata lempeä kohtaan pyhittää joka \nmiehen voiman ja vahvistaa hänen aikomuksensa kestävyydeksi.\nEikä tee se tätä sentähden, että tämä kuuliaisuus, vaikkapa \nansaitsemattomallekin annettuna, olisi jotain varmaa tai kiitettävää; \nvaan sentähden, että jokaiselle jalolle nuorukaiselle pitäisi olla \nmahdotonta -- jokaiselle oikein kasvatetulle _on_ mahdotonta -- \nrakastaa sitä, jonka lempeään neuvoon hän ei luota, jonka pyytävää \nkäskyä hän saattaa epäröidä seurata.\n\n10. Epäilemme liian usein, että tällainen suhde voisi kestää kautta \nkoko ihmisen elämän. Pidämme sen oikeutettuna rakastavan ja hänen \nvaltiattarensa välillä, mutta emme miehen ja vaimon. Se tahtoo sanoa, \nettä meidän mielestämme kunnioittava, hieno kuuliaisuus kuuluu sille, \njonka rakkautta me vielä epäilemme, jonka luonteen me tunnemme vasta \nosittain ja kaukaa, ja että tämä kunnioittaminen ja arvonanto on \npoistettava, kun rakkauden kokonaan ja rajattomasti omaksumme, kun \nluonne on niin tarkoin tullut punnituksi ja koetelluksi, ettemme enään \npelkää uskoa sille elämämme onnea. Etkö huomaa kuinka epäjaloa ja \nsamalla järjetöntä se on? Etkö tunne, että avioliitto -- jos se \nollenkaan on avioliitto -- on sinetti, joka osoittaa yleisesti \nselvitetyn siirron väliaikaisesta väsymättömään palvelukseen, \nhetkellisestä ikuiseen rakkauteen?\n\nMutta miten, kysyt, voi tämän ajatuksen naisen johtajavirasta yhdistää \nhänen tosi naiselliseen alistumiseensa? Yksinkertaisesti siten, että \ntässä on kysymys _johtamisesta_ eikä määräämisestä. Olemme mielettömiä, \nanteeksiantamattomasti mielettömiä puhuessamme toisen sukupuolen \netuoikeudesta toiseen nähden, ikäänkuin niitä voisi koskaan vertailla \nsamallaisissa asioissa toisiinsa. Toinen omistaa, mitä toisella ei ole. \nToinen täydentää toista ja on taas toisen täydentämä; ne eivät ole \nmissään samallaisia. Molempien onni ja täydellisyys perustuu siihen, \nettä jokainen vaatii ja vastaan ottaa toiselta sen, minkä vain toinen \nvoi antaa.\n\nMiehelle on ominaista toimiva, eteenpäinpyrkivä, puolustava voima. Hän \non ennenkaikkea toiminnan, luomisen, keksinnön ja puolustuksen mies. \nJärkensä on suunnattu tutkimiseen ja keksimiseen; tarmonsa seikkailuun, \nsotaan ja valloittamiseen, missä vain sota on oikeutettua, \nvalloittaminen välttämätöntä. Mutta naisen voima tahtoo hallita, ei \ntaistella, -- eikä järkensä tahdo keksiä, ei luoda, vaan järjestää, \nsovittaa ja päättää. Hän näkee asioiden ominaisuudet, niiden \nvaatimukset, niiden aseman. Hänen suuri tehtävänsä on kiittää; ei hän \nsekaannu mihinkään riitaan; mutta erehtymättä suo riidan kruunun \njollekulle. Toimensa ja asemansa kautta on hän turvattu kaikelta \nvaaralta ja kiusaukselta. Miestä kohtaa karkeassa työssään avarassa \nmaailmassa kaikellaiset vaarat ja kiusaukset. Epäonnistuminen, \nyhteentörmäys ja ei vältettävissä oleva erehdys tulevat sentähden usein \nhänen osaksensa; hän tulee usein loukatuksi ja voitetuksi, usein käy \nhän harhaan ja karaistuu karaistumistaan. Mutta kaikesta tästä varjelee \nhän vaimoansa; tämän hallitsemaan kotiinsa, ellei hän itse sitä vaadi, \nei tarvitse päästä minkään vaaran, ei minkään kiusauksen, ei minkään \nerehdyksien tai harmien aiheen. Sellainen on kodin oikea luonne, -- se \non rauhan tyyssija; turvapaikka ei ainoastaan vääryyttä ja herjauksia \nvastaan; vaan kaikkea kauhistustakin, epäilystä ja eripuraisuutta \nvastaan; mikäli ulkoelämän ahdistus tunkeutuu sisään, jos mies taikka \nvaimo antavat toismieliselle, tuntemattomalle, sydämmettömälle, \nvihamieliselle ulkomaailmalle luvan astua heidän kynnyksensä yli, \nsikäli lakkaa se olemasta koti; se on silloin ulkomaailmasta vain se \nosa, jonka sinä olet kattanut ja jossa olet takkavalkeasi sytyttänyt. \nMutta mikäli se on pyhä tyyssija, Vestaalin temppeli, lieden temppeli, \njota valvovat kotijumalat, joiden kasvojen eteen saa tulla vain se, \njonka he rakkaudella vastaanottavat, mikäli se on semmoinen, ja katto \nja valkea ovat vain paremman varjon ja valon vertauskuvia -- varjon \nsemmoisen jommoisen kallio tarjoo väsyneessä maassa, semmoisen valon, \njommoisen majakka tarjoo myrskyisellä merellä, -- sikäli se vastaa \nkodin nimeä, täyttää kodin kiitosta.\n\nTulipa tosi vaimo mihin tahansa, huokuu tällainen kodin henki kuitenkin \naina hänen ympärilleen. Vaikkapa hänen päänsä päällä tuikkaisi vain \ntähtiä, ja kiiltomato yökylmässä ruohossa olisi hänen ainoana \nvalkeanaan hänen jalkojensa juuressa, on siellä sentään aina _koti_, \nmissä hän on. Jalo nainen ulotuttaa tämän kodin kauvas ympärilleen \ntäydellisemmin, kuin jos se olisi katettu setripuulla tai maalattu \nloistavalla punalla, ja se valaa hiljaisen valonsa kauvas niidenkin \nyli, joilla muuten ei kotia ole.\n\nTämä on naisen oikea mahti, hänen oikea kutsumuksensa. Sitä täyttämään \nhänen pitäisi, mikäli inhimillisestä olennosta voi sellaista ilmaisua \nkäyttää, oleman erehtymättömän kykenevä. Niin kauvas kuin hän \nhallitsee, pitää kaikki olla oikeata, taikka ei sitten mikään ole \noikeata. Hänen täytyy olla kestävä ja lahjomattomasti hyvä, \nvaistomaisesti ja varmasti viisas, -- viisas, ei asettuakseen \nyläpuolelle miestään, vaan ollakseen koskaan poistumatta hänen \nrinnaltaan; ei vaateliaassa ja sydämmettömässä ylpeydessään \nahdasmielisesti viisas, vaan rajattomasti vaihtelevassa \npalvelevaisuudessa, sentähden vaihtelevassa että se rajattomasti \nmukautuu palvelevaisuuden lempeään intohimoon, -- naisen todelliseen \nvaihtelevaisuuteen.\n\n11. Kuulemme puhuttavan naisen \"kutsumuksesta\" ja \"oikeuksista\", ikään \nkuin niitä voisi koskaan eroittaa miehen kutsumuksesta ja oikeuksista, \n-- ikään kuin hän ja herransa olisivat riippumattomanlaatuisia ja \nyhdistymättömiä vaatimuksissaan. Tämä ainakin on nurinkurista. Ei \nvähemmän väärä, vaan ehkä vielä mielettömämpi on nurinkurisuudessaan se \najatus, että vaimo olisi vain herransa varjo ja seuraajaolento, olisi \nvelvollinen häntä ajattelemattomasti ja matelevasti tottelemaan ja että \nhäntä pysyttäisi heikkoudessaan pystyssä miehensä etevämpi voima. Se on \nmielettömin kaikista erehdyksistä siihen nähden, että hän on luotu \nmiehensä avuksi; ikäänkuin varjo voisi miestä tehokkaasti auttaa tai \norja arvokkaasti häntä avustaa!\n\n12. Ajattelette ehkä, kuten teille on usein sanottu, että vaimon \npitäisi hallita miehensä kotia, mutta ei hänen henkeänsä ja tahtoansa. \nOi ei, hänen hallituksensa on aivan toisenlaista. Oikea vaimo on \nkodissaan miehensä palvelija, mutta tämän sydämmessä on hän kuningatar. \nParhainta, mitä mies voi ajatella, pitää vaimon olla; korkeimman, mitä \nhän toivoo, pitää naisen luvata; mitä miehessä on hämärää, sen pitää \nvaimon puhdistaa puhtaaksi; mikä häneltä uupuu, sen pitää vaimon \nvahvistaa totuudeksi; keskellä maailman touhinaa hän löytää vaimonsa \nluota palkintonsa ja keskellä taistoa ja riitaa vaimonsa luota \nrauhansa.\n\n13. Uskon, ettei yksikään mies ole koskaan elänyt todellista elämää, \nellei hän ole tullut naisen rakkauden kautta paremmaksi, vahvistetuksi \ntämän rohkeudella sekä ohjatuksi hänen sydämensä viisaudella.\n\n14. Parhaita naisia on ehdottomasti vaikein tuntea; erityisesti tuntee \nniitä heidän miestensä onnesta ja heidän lastensa ylevästä tavasta; \nvieras voi vaan aavistamalla, ei selvästi tuntea heidän arvonsa; joskus \nesiintyvät he ulkopuolella kotiaan melkein avuttomina.\n\n15. Tämä on tosi naisen koko kasvatuksen tarkoitus: saattaa hänet \nrakastamaan kotiansa enemmän kuin mitään muuta paikkaa. Hän poistukoon \nsiitä niin harvoin, kuin kuningatar valtakunnastaan ja rauhoittukoon \ntäydellisesti vain sen kynnyksen sisäpuolella.\n\n16. Olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet ovat \nyleisiä, naisen taas kotiin kuuluvia. Ei ole se juuri niin. Miehellä on \npersoonallinen hänen kotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä yleinen \ntyö ja velvollisuus joka on niiden edellisten laajentamista ja \nkohdistuu hänen kansaansa. Niinpä on vaimollakin persoonallinen hänen \nkotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä julkinen työ ja velvollisuus, \nmyös tämän edellisen laajennus.\n\nMiehen velvollisuus on suojata kodin kunnossapitoa, menestystä ja \nturvallisuutta; naisen tehtävä on ylläpitää sen järjestystä, \nkodikkuutta ja hauskuutta.\n\nUlota kauvemmaksi nämä molemmat velvollisuudet: miehen on yhteiskunnan \njäsenenä edistettävä sen ylläpitoa, kehitystä ja puolustamista; naisen \ntehtävä on tässäkin kohdistettava elämänjärjestyksen hyvinvointiin ja \nkauniiseen koristukseen.\n\nNiinkuin miehen on omalla portillaan tarpeen tullessa oltava \npuolustamassa herjausta ja hävitystä vastaan, samoin täytyy hänen ei \nvähemmän, vaan päinvastoin enemmän uskollisena olla isänmaansa \nporteilla ja tarpeen tullen jättää hävittäjälle kotinsakin toimiakseen \nporteilla sen työn, mikä häntä vielä tähdellisemmin vaatii. Samalla \ntavalla naisenkin, ollen porttiensa sisällä järjestyksen keskuksena, \nhädän huojentajana ja kauneuden peilinä, täytyy samallaisena olla \nporttiensa ulkopuolellakin, missä järjestys on vaikeampi, hätä suurempi \nsekä suloisuus ja kauneus harvinaisempia.\n\nKuten ihmissydämessä on aina ollut luonnollinen halu sen todellisiin \nvelvollisuuksiin -- halu, jota sinä et voi tukahuttaa, vaan saattaa \nnurinkuriseksi sekä johtaa harhaan, jos riistät siltä sen oikean \ntarkoituksen, -- kuten siinä elää, voimakas rakkaudenhalu, joka oikein \nohjattuna säilyttää itsessään kaiken elämän pyhyyden, sekä harhaan \njoutuneena sen perustusta järkähyttää ja _pakottuu_ tekemään näistä \ntoisen tai toisen, -- samoin on ihmissydämessäkin sammumaton halu \nhallitsemaan, joka halu oikein ohjattuna voimassa pitää lain ja elämän \nkoko ylevyyden, mutta harhaan joutuneena sen hävittää.\n\nJumala on sen syvään juurruttaen istuttanut miehen ja vaimon sydämen \nsisäiseen elämään, ja Jumala sen ylläpitää. -- Turhaan ja väärin sinä \nmoitit ja paheksut tätä hallitsemishalua. Taivaan ja ihmisten tähden \ntoivo sitä itsellesi niin paljon kuin voit. Mutta _millaista_ \nhallitsemishalua? Siinä kysymys. Haluatko hävittää? Jalopeuranko \njäsentä ja lohikäärmeenkö hengitystä haluat? Et suinkaan. Vaan mahtia \nparantamaan, pelastamaan, ohjaamaan ja säilyttämään. Valtikan ja kilven \nmahtia; kuninkaallisen käden mahtia, jonka käden kosketus parantaa, \njoka käsi sitoo vihollisen ja päästää vangin; valtaistuinta, joka on \nperustettu oikeuden kalliolle; josta astutaan alas vain armeliaisuuden \nastuimia myöten.\n\n\n\n\nElämä yksin on rikkautta.\n\n\n1. Elämä yksin on rikkautta. Elämä kaikkine rakkauden, ilon ja ihailun \nvoimineen. Se on rikkain maa, joka elättää suurimman määrän jaloja ja \nonnellisia ihmisiä. Se on rikkain mies, joka täytettyään oman elämänsä \nvelvollisuudet pienimpään saakka omalla persoonallaan ja omaisuudellaan \nmahdollisimman laajasti vaikuttaa terveellisesti toisten elämään.\n\n2. On mahdotonta päättää jostakin suuresta omaisuudesta sen paljaan \nolemisen perustuksella, tuottaako se hyvää tai pahaa kansalle, jonka \nkeskuudessa se löytyy. Sen todellinen arvo riippuu yhtä tarkasti sitä \nseuraavista siveellisistä merkeistä, kuten matemaattisen suureen arvokin \nsen mukaan liitetyistä algebran merkeistä. Jokainen rikkaus voi \ntoiselta puolen osoittaa rehellistä teollisuusharrastusta, edistyvää \ntoimeliaisuutta sekä luovaa älyä; mutta toiselta puolen voi se olla \nkuolettavan ylellisyyden, armahtamattoman väkivallan ja vahingollisen \npetoksenkin merkki. Moni aarre on raskas ihmisten kyyneleistä, kuten \nhuonosti korjattu sato sopimattomalla ajalla tulleesta sateesta, ja \nmoni kulta kiiltää kirkkaammin päiväpaisteessa kuin sen arvo todella \nonkaan.\n\n3. Rikkauden kiertokulun kansassa voi verrata verenkiertokulkuun \nluonnollisessa ruumiissa. On olemassa vilkasta virtaamista, joka johtuu \niloisesta mielenliikutuksesta tai terveellisestä ruumiinharjoituksesta \nmutta on olemassa toisellaistakin joka aiheutuu häpeästä tai kuumeesta. \nOn olemassa ruumiin palamista, joka huokuu lämpöä ja elämää sekä \ntoisellaista, joka muuttuu mätänemiseksi. Tämä yhtäläisyys on kouraan \ntuntuva pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten. Sillä niinkuin veren \nsairaloinen, paikallinen tyrehtyminen kulussaan tuottaa mukanaan \nyleisen hyvinvoinnin laskeutumisen, samoin huomaamme, että jokaista \nsairaloisesti rajoitettua rikkauden toimintaa seuraa lopullisesti \ntaloudellisen ruumiin apulähteiden heikontuminen.\n\n4. Työn tulokset ovat erilaiset; sentähden on kansan menestyminen \ntarkassa suhteessa työnmäärään, jota käytetään keinojen saavuttamiseksi \nja käyttämiseksi elämää varten. Huomaa -- saavuttamiseksi ja \nkäyttämiseksi; s.t.s. ei vaan järkeväksi aikaansaamiseksi, vaan \njärkeväksi jakamiseksi ja käyttämiseksi. Kansantaloustieteilijät \npuhuvat tavallisesti niin, kuin ei kokonaan käyttämisestä olisikaan \nmitään hyvää. Päinvastoin on juuri tuotannon tarkoitus ja sen kruunu ja \nloppumäärä täydelleen käyttämistä; ja järkevä käyttäminen on paljon \nvaikeampi tehtävä kuin järkevä aikaansaaminen. Kahdenkymmenen \nansaitsevan ihmisen joukossa on tuskin yhtä, joka osaisi rahaa oikein \nkäyttää. Eikä elämänkysymyksenä ole yksityiselle eikä kansalle koskaan \nse, \"kuinka paljon rahaa he ansaitsevat?\" vaan \"mihin tarkoitukseen he \nsitä käyttävät\".\n\n5. Otaksumisen, josta johtuvat melkein kaikki erehdyttävät päätökset \nkansantalouden alalla, -- että nimittäin rahan kokoominen tai rahan \narvo olisi sen tarkoituksena -- voi pian todistaa muutamalla sanalla ei \npitävän paikkaansa. Sillä ei kukaan kansallistaloustieteilijä myöntäisi \noikeutta sellaiselle kansantaloudelle, joka yksinomaan ryhtyisi \nkultapyramiidin rakentamiseen. Hän pitäisi kullan tuhlattuna, jos se \njäisi muistopatsaan muotoon, sekä vaatisi, että sitä käytettäisiin. \nMutta mihin tarkoitukseen? Sitä voi käyttää joko ansaitakseen enemmän \nrahaa rakentaakseen sillä vielä suuremman pyramiidin taikka johonkin \nmuuhun tarkoitukseen. Ja tämän toisen tarkoituksen, miksi se sitten \nensin käsitettäisikään, keksitään vihdoinkin tarkoittavan ihmisten \npalvelusta; -- s.t.s. hänen elämäänsä laajentamaan, turvaamaan ja \nmukavaksi laittamaan. Kultapyramiidi saattaa ehkä olla rakennettu \ntulevaisista huolehtiaksemme, ehkäpä ajattelemattomastikin; voiko tämä \nkokoominen olla järkevä tai mieletön, sen saattaa vain määrätä, ensin \nselviteltyämme koko kansantalouden tarkoituksen, nimittäin elämän \nmahdollisuuksien rikastuttamisen.\n\n6. Pääoma merkitsee \"päätä tai lähdettä tai juuriainesta\" -- se on \naines, jonka avulla saadaan aikaan tullut tai järjestetty tavara. Se on \noikeastaan vain silloin pääoma (caput vivum, tuottava, eikä caput \nmortuum, kuollut), jos se tuottaa jotakin ei itsensä kaltaista. Juuri \non se, joka ei astu elämän toimintaan, ennenkuin se on synnyttänyt \njotain muuta kuin juuren: nimittäin hedelmän. Tämä hedelmä tuottaa \naikanaan taas juuria, ja niin päättyy kaikki tuottava pääoma uuden \npääoman tuottamiseen; mutta pääoma, joka ei tuota muuta kuin pääomaa, \non vaan juurta työntävä juuri, sipuli, joka tuottaa sipuleja eikä \ntulpaaneja, jyvä, joka tuottaa jyviä eikä koskaan leipää. Euroopan \nkansantalous on tähän asti kokonaan antautunut sipulien lisäämiseen \ntaikka (mikä on vielä vähemmän) niiden kokoomiseen. Ei se ole koskaan \nnähnyt eikä ajatellutkaan kappaletta semmoista, jommoinen tulpaani on.\n\n7. Paras ja yksinkertaisin pääoman alkukuva on hyvä aura. Jos tämä aura \nei tekisi mitään muuta kuin synnyttäisi polyypin tapaisesti vain toisia \nauroja, niin se hävittäisi oman luonteensa pääomana -- vaikka niitä \npaljonkin päivänpaisteessa kiiltäisi. Se tulee vasta oikeaksi pääomaksi \ntoisellaisen loiston kautta, -- jos sen nimittäin näkee \"splendscere \nsulco\" kirkkaasti kiiltävän vaossa; aineessa ja olemuksessa tämän oivan \nhankaantumisen kautta se ennemmin vähenee kuin lisääntyy. Oikea sattuva \nkysymys jokaiselle kapitalistille ja kansalle ei ole \"kuinka monta \nauraa sinulla on\", vaan \"missä ovat vakosi\"; ei \"kuinka nopeasti \npääomasi karttuu\", vaan \"mitä se saa aikaan jälleentuottamisensa \nkuluessa\". Minkä elämää edistävän keinon se hankkii, minkä elämää \nturvaavan työn se suorittaa? Jos ei minkäänlaista, niin on sen \njälleentuottaminen hyödytön; jos on asiat vielä huonommin, -- (sillä \npääoma voi elämää yhtä hyvin hävittää kuin ylläpitääkin) niin se on \npikemmin huono kuin hyödytön.\n\n8. Kauppiaat tuntevat harvoin \"rikas\" sanan merkitystä. Taikka vaikkapa \nhe sen tuntevatkin, eivät he ota huomioon sitä seikkaa, että se on \nrelatiivi sana, jolla on vastakohtansa \"köyhä\", yhtä varmasti kuin \nsanalla \"pohjoinen\" on vastakohtansa \"etelä\". Sanotaan ja kirjoitetaan \nmelkein aina, että rikkaus olisi rajatonta, ikäänkuin jokaiselle olisi \nmahdollista tulla rikkaaksi seuraamalla joitakuita tieteellisiä \nkaavoja. Rikkaus samoinkuin sähkökin on päinvastoin voima, jonka \ntoiminta alkaa vain erinkaltaisuuksien ja itsensä kieltämisen kautta. \nGuinean [Guinea (luet.: ginni) on vanhempi englantilainen kultaraha = \n26 mk 39 p] voima taskussasi riippuu kokonaan saman rahan puutteesta \nnaapurisi taskussa. Jos ei hän sitä tarvitsisi, niin ei se\nsinuakaan hyödyttäisi; sen mahdin määrä riippuu tarkalleen hänen \ntarvitsemisestaan ja halusta sitä saamaan, -- ja taito rikastuttaa \nitseäsi tavallisella kauppiaiden tavalla on sentähden välttämättömästi \nsamalla taitoa pysyttää naapuriasi köyhänä.\n\n9. Nimityksellä rikkaus pyritään todellisesti saavuttamaan oikeastaan \njuuri valtaa ihmisten yli; yksinkertaisemmassa merkityksessä valtaa \nkäyttämään palvelijan, kauppiaan ja taiteilijan työtä omaksi eduksi; \nlaajemmassa merkityksessä mahtia johtamaan suuria ihmisjoukkoja \nerilaisiin rikkaan aikomusten mukaan hyviin, välinpitämättömiin tahi \nvahingollisiin tarkoituksiin. Tämä rikkauden mahti on tietysti suurempi \ntai pienempi, suhteutuen suorasti köyhyyteen ihmisten, joita se \nhallitsee sekä epäsuorasti niiden lukuun, jotka ollen yhtä rikkaita \nkuin me, ovat valmiit maksamaan jostain esineestä saman hinnan, kuin \nsiitä on tarjottukin. Jos taiteilija on köyhä, laulaa hän pienestä \npalkasta, niinkauvan kuin on vaan yksikin, joka hänelle voi maksaa; \nmutta kun niitä on kaksi tai kolme, laulaa hän sille, joka hänelle \nenimmän maksaa. Siis on tuo, olipa se kuinka käskevä tahansa, tuo aina \nepätäydellinen ja epäilyttävä mahti, jonka rikkaus suo lahjoittajalle, \nriippuvainen ensin taiteilijan köyhyydestä, sitten paljoudesta yhtä \nvarakkaiden ihmisten, jotka myös haluavat paikkoja konsertissa. Taito \ntulla rikkaaksi sanan tavallisessa merkityksessä ei ole ehdottomasti ja \nlopullisesti taitoa koota paljo rahaa itseämme varten, vaan myöskin \npyrkimistä siihen, että sitä olisi naapureilla vähemmän. Tarkoin \nsanottuna on se taitoa \"käyttää suurinta epätasaisuutta omaksi \neduksemme\".\n\n10. Eikö tästä seuraa, että rikkauden olemus on valta ihmisten yli, \nettä rikkaus on sitä suurempi kuta jalommat ja lukuisammat ovat \nihmiset, joihin sen mahti ulottuu? Ehkä vielä hiukka-aikasen \nmiettimisen jälkeen selviää, että ihmiset ovat _itse_ rikkautta, -- \nettä kultakappaleet, joilla olemme tottuneet johtamaan, eivät \ntodellisuudessa ole mitään muuta, kuin eräänlaisia byzanzilaisia, \nbarbaarien silmissä hyvin loistavia ja kauniita hevosen koristuksia\nja koruvaljaita, joilla olemme tottuneet pitämään ohjissa \nluontokappaleita, ja että, jos nämä elävät olennot voisi johtaa ilman \nkultarahojen hankaamista ja kilisemistä suussa ja korvissa, niin ne \nitse olisivat arvokkaammat, kuin suitsensa. Tosiaankin voimme vielä \nkeksiä, että rikkauden todelliset suonet ovat purpuranvärisiä -- ei \nkalliossa, vaan lihassa -- ehkäpä vielä senkin, että kaiken rikkauden \nlopputarkoitus ja täydellisyys on saada aikaan mahdollisimman monta \ntäysin siemauksin hengittävää, kirkassilmäistä, ilosydämmistä ja \ninhimillistä olentoa. Nykyaikaisella rikkaudellamme on minun mielestäni \ntaipumusta päinvastaiseen suuntaan...\n\nKuitenkin jääpi vastaamatta vakava kysymys, -- jonka harkitsemisen \njätän lukijalleni --, eikö nimittäin kansallisessa tuotannossa \nosoittaudu hyvänlaatuisten sielujen tuotanto lopullisesti kaikkein \nedullisimmaksi? Niin, voinpa kuvitella mielessäni, että Englanti \nkaukaisena, vielä uneksimattomana hetkenä viskaa kaikki omistavan \nrikkauden aatokset takaisin barbarikansoille, joissa ne ensin ovat \nsyntyneet, ja että sillä aikaa kuin induksen hiekka ja Golkondan \njalokivi jäykistävät sotaratsun varustuksia ja kiiltävät orjan \npäähineessä, Englanti kristillisenä äitinä vihdoinkin saavuttaa \npakanallisen äidin hyveet ja aarteet ja kykenee poikiansa osoittaen \nsanomaan: \"Tässä ovat jalokiveni\".\n\n11. Yleisin kaikista englantilaisista peleistä on rahan ansaitseminen, \npeli, joka panee jokaisen hyörimään ja pyörimään. Pelatessamme sitä \ntörmäämme useammin yhteen kuin potkupalloleikissä taikka raaimmassa \nurheilussa. Eikä se lainkaan vastaa tarkoitustaan. Ei kukaan, joka \nperinpohjaisesti siihen peliin antautuu, tiedä koskaan, miksi hän sitä \ntekee. Kysy suurelta rahanansaitsijalta, mitä hän aikoo rahallaan \ntehdä, -- hän ei koskaan sitä tiedä. Ei hän ansaitse sitä sillä jotain \ntehdäkseen. Hän ansaitsee sitä ansaitakseen. \"Mitä aijotte tehdä sillä, \nkun sen saatte?\" kysyt sinä. \"No ansaita enemmän\", sanoo hän. Aivan \nsamoin kuin sinä krikettipelissä saat useammin olla vuorollasi. \nVuoroilla ei ole hyötyä, mutta että niitä olisi enemmän kuin muilla, se \nse on pelin sisältö.\n\n12. Tietääkseni ei historia kerro mistään, joka olisi ihmisjärjelle \nniin häpeällistä, kuin nykyaikainen mielipide siitä, että \nkauppamaailman termi \"osta halvimmilla markkinoilla ja myy kalliimilla\" \nolisi kansantaloutta edistävä periaate taikka voisi sellainen olla \nminkälaisissa olosuhteissa tahansa. \"Osta halvimmilla markkinoilla\" -- \naivan niin; mutta mikä tekisi markkinasi niin halvoiksi? Hiili saattaa \nolla halpa sinun kattohirsiesi alla tulipalon jälkeen, ja tiilit \nhalpoja kaduillasi maanjäristyksen jälkeen; mutta silti eivät ole tuli \nja maanjäristys kuitenkaan onneksi kansalle. \"Myy kalliimmilla \nmarkkinoilla\" -- kyllä; mutta mikä tekisi markkinasi niin kalliiksi? \nTänään sait leipäsi hyvin myydyksi; kuolevalle miehellekö, joka sinulle \nsiitä antoi viimeisen roponsa, eikä koskaan enää tule leipää \ntarvitsemaan? Vai rikkaalleko, joka huomenna myypi arentitilasi aivan \naavistamattasi? Vai sotamiehellekö, joka on menossa ryöstämään pankkia, \nmissä talletat omaisuuttasi?\n\nSitä et voi ensinkään tietää. Mutta yhden tiedät: onko nimittäin \ntoiminimesi oikea ja rehellinen, ja yksin siitä syystä on sinun \nhuolehdittava ja oleminen varma siitä, että olet tehnyt voitavasi \naiheuttaaksesi lopullisesti tässä maailmassa semmoisen asiaintilan, \njoka ei pääty ryöstöön ja kuolemaan.\n\n13. \"Aika on rahaa\" sanovat kokeneet kauppiaanne ja \nkansantaloustieteilijänne. Luullakseni ei kukaan heistä kuolemaa \nlähetessään usko, että juuri tämän vastakohta on totta, ja että raha on \naikaa. Ehkäpä olisi heille sittenkin parempi, etteivät tekisi niin \npaljon ajastaan rahaksi, etteivät huomaamattaan tekisi vielä \niankaikkisuuttakin rahaksi! On olemassa toisia, jotka samassa \nmerkityksessä, kuin aikakin, ovat rahaa taikka voivat tulla siksi \nmuutetuiksi. Terveys on rahaa. Ymmärrys on rahaa. Tieto on rahaa; \nkaiken terveytesi, järkesi ja tietosi voit vaihtaa rahaksi ja siten \nsaavuttaa kullastarikkaan, sairaloisen, tylsän ja sokean vanhuusajan \nonnellisen tarkoitusperän. Mutta kultaa puolestansa ei voi jälleen \nmuuttaa terveydeksi eikä ymmärrykseksi. \"Aika on rahaa\" -- nämä sanat \nkaikuvat niin korvissani, etten voi kirjoittaa eteenpäin. Eikö se ole \nsen parempaa? Jos oikein ymmärtäisimme, että aika on -- _aikaa_, eikö \nolisi se meidän parhaaksemme? Asia, jonka menettäminen tai voittaminen \non ehdotonta menettämistä sekä täydellistä saavuttamista. On edullista \nostaa rahalla terveyttä ja tietoa, jos ne niillä ovat ostettavissa; \nmutta ei _niillä_ ostaa rahaa. Ostettavissa ne ovat elämän alussa, \nmutta eivät sen lopussa. Ne ovat ostettavissa, vaikka ei meitä \nitseämme, niin aina kuitenkin toisia varten.\n\n14. Jos raha on aina yksityisen ihmisen tai kansan elämän päämääränä, \nniin se tulee sekä huonosti ansaituksi että huonosti käytetyksi, ja \nvahingoittaa sekä sitä ansaitessa että sitä käytettäessä. Mutta ellei \nse ole päätarkoitus, niin tulee se kaikkien muiden asioiden mukana \n_hyvin_ ansaituksi ja _hyvin_ käytetyksi. Joka ihmistä koetellaan \ntällä, onko raha hänen päätarkoituksensa eli ei. Jos hän ikänsä \nkeskivaiheilla voi siitä tauota ja sanoa: \"Nyt kun olen saanut sitä \nkylliksi elatuksekseni, tahdon sillä elää; olen sen hyvin ansainnut ja \ntahdon sen hyvin menettääkin ja lähteä maailmasta köyhänä, kuten \nköyhänä siihen tulinkin\", -- silloin ei ole raha hänelle pääasia. Mutta \njos hänellä on kylliksi, mistä elää, sillä tavalla kuin hänen arvolleen \nja säädylleen sopii, ja tahtoo sentään enemmän ansaita ja rikkaana \n_kuolla_, niin on hänelle raha päätarkoituksena ja tulee kiroukseksi \nhänelle itselleen ja useimmiten niillekin, jotka sen antavat \nliikkeeseen hänen jälkeensä. Sillä te tiedätte, että sen _täytyy_ \nkerran mennä; on kyseessä vaan, sekö, joka sen ansaitsi, menettää sen \nvai joku toinen; ja on ylipäänsä parempi, että sen menettää se, joka \nsen on ansainnut; sillä hän parhain tuntee sen arvon ja hyödyn.\n\n15. Ensimmäisen yhteiskunnallisen elämän ehtona on selvyys, millä \nkansallinen tietoisuus teroittaa tätä lakia: pitäköön sen se, joka on \nsen rehellisesti ansainnut. Tämä laki on rikkaan ja köyhän välisen \neroituksen oikea perustus. Tällä eroituksella on olemassa vääräkin \nperustus; nimittäin se vaikutus, joka rikkautta vasta ansaitsemassa \noleviin on niillä, joilla jo on rikkautta ja jotka sitä käyttävät vain \nenemmän ansaitakseen. Aina on oleva joitakuita ihmisiä, jotka \nmielellään pitävät suuren rikkauden ansaitsemista ainoana elämänsä \npäämääränä. Pakosta on tämä ihmisluokka jäänyt sivistymättömäksi, \nheikommalla ymmärryksellä varustetuksi ja enemmän tai vähemmän \npelkurimaiseksi. Rohkean ja kunnollisen, tervejärkisen miehen on \nfyysiillisesti mahdotonta tehdä raha ajatustensa päätarkoitukseksi; \nyhtä vähän kuin hän voi tehdä päivällistään päämääräkseen. Kaikki \nterveet ihmiset välittävät päivällisestään, mutta se ei ole heidän \nelämässään pää-asia. Samalla tavalla saattavat kaikki tervejärkiset \nmielellään ansaita rahaa, -- tehkööt sen halusta ja nauttikoot \nvoittamisen tunteesta; mutta päämäärä heidän elämässään ei ole raha, \nvaan jokin tätä parempi. Hyvä sotamies esim. haluaa etukädessä hyvin \ntaistella. Hän iloitsee palkastansa, -- aivan syystäkin ja napisee \noikeutettuna, jos se häneltä kymmenen vuotta pidätetään, -- kuitenkin: \nhänen peruskäsitteensä elämästä on saada voittoja eikä saada voitosta \nmaksua. Samaten papit. He tietenkin mielellään ottavat veron \nkirkonpenkeistä sekä palkkion kastamisesta, mutta kuitenkin, kun he \novat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä, ei ole kirkonpenkin vero heidän \nainoa elämänsä päämäärä eikä palkkio kastamisen tarkoitus; heidän \nvirkansa oikea olemus on saarnaaminen eikä tulla siitä palkituksi. \nSamoin on lääkärien laita. He antavat mielellään palkita itseänsä, ja \nniinhän pitääkin; mutta jos he ovat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä, \nniin palkkio ei ole heidän elämänsä koko päämäärä. He haluavat parantaa \nsairaita ja, -- jos he ovat hyviä lääkäreitä ja olisi heillä vara \nvalita, -- niin he mieluummin parantaisivat sairaan ja olisivat ilman \npalkkiotansa, kuin että saisivat sen ja näkisivät sairaan kuolevan. \nSamoin on kaikille muillekin miehekkäille ja kunnollisille miehille työ \netusijassa ja palkkio vasta toisarvoinen; tämäkin on tosin hyvin \ntärkeä, mutta sentään toisessa sijassa. Mutta joka kansassa on, kuten \nmainitsin, äärettömän paljo sellaisia, jotka ovat huonosti \nkasvatettuja, pelkurimaisia ja enemmän tai vähemmin tyhmiä. Ja näille \nihmisille on yhtä varmaan palkinto pääasiana sekä työ sivuasiana, kuin \ntyö on kunnon ihmisille pääasiana ja palkkio sivuasiana. Se ei ole \npieni eroitus. Siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta _ihmisessä_, \ntaivaasta ja helvetistä _ihmiselle_. Et voi palvella kahta herraa; -- \ntoista tai toista _täytyy_ sinun palvella. Jos sinulla on työ ensi \nsijassa ja palkkio toisessa, niin on työ herrasi ja kaiken työn herra: \nJumala. Mutta jos palkinto on sinulla ensisijassa tärkeä sekä työ \ntoisessa, niin on mammona herrasi ja mammonan herra: perkele.\n\n16. Pyri täyttämään tätä lakia ankarasti, yksinkertaisesti ja \nsuuremmoisesti: älä tuhlaa mitään äläkä kadehdi mitään. Älä millään \ntavalla huolehdi enemmän rahan saamisesta, mutta huolehdi tehdä paljo \nsiitä, mikä sinulla jo on; muista aina tätä suurta, kouraantuntuvaa, \nvälttämätöntä tosiasiaa -- kaiken talouden sääntöä ja juurta -- \nnimittäin että sitä, mitä jollakulla on, ei voi toinen omistaa, ja että \npienenkin ihmistyön tuotannon osasessa, olkoon se sitten mitä laatua \ntahansa ja tulkoon se tuhlatuksi tai käytetyksi, on yhtä paljon \nkulutettua ihmiselämää. Ihmiselämä, joka päättyessään ylläpitää tai \nenentää elämää, on hyvin eletty; jos ei niin ole asianlaita, on se joko \nsamassa määrin estettyä tai kuoletettua elämää.\n\n17. Ylellisimmän ylellisyyden voi estää ja puutteen tuskaisimman hädän \npoistaa; mutta luonto tarkoittaa (ja suurimmat yhteiskunnalliset \nponnistukset eivät voi estää sen tarkoituksen toteuttamista), että \nsäästävä on aina oleva rikkaampi kuin tuhlaaja, ja viisas mies elävä \nsuuremmassa mukavuudessa kuin narri. Mutta todellisuudessa riippuu \ntaloudellisten hyvyyksien oikean jakamisen onnistuminen enemmän sen \nluonteesta kuin sen paljoudesta ja siis sen tuotannon viisaasta \njohdosta. Kansa, joka tahtoo todellista rikkautta, tahtoo sitä \nkohtuullisesti ja saattaa sitä sentähden hyväntahtoisesti jakaa ja \nilolla omistaa; mutta kansa, joka haluaa väärää rikkautta, haluaa sitä \naina kohtuuttomasti eikä voi sitä oikein jakaa eikä rauhassa siitä \nnauttia.\n\n18. Työnaikakaudellamme puhuvat ihmiset, jos puhuvat rehellisesti, \nsillä tavoin kuin olisivat talot ja pellot, ravinto ja vaatetus \nyksinomaan hyödyllisiä, sekä näkeminen, ajatteleminen ja ihaileminen \nvallan hyödyttömiä. Ja on ihmisiä jotka kutsuvat itseään vaateliaasti \nutilitariaaneiksi [joiden periaatteena on, että valtion ja ihmisen \nainoa tarkoitus on hyötyminen], ja jotka, jos heidän tahtonsa \ntapahtuisi, muuttaisivat itsensä ja koko sukunsa vihanneksiksi; \nihmisiä, jotka ajattelevat, -- jos ensinkään voi olla puhetta heidän \najattelemisestaan, -- että ruoka on tärkeämpi kuin elämä, vaatteet \ntärkeämmät kuin ruumis, jotka muuttaisivat pellon talliksi ja sen \nhedelmän rehuksi; viinitarhan ja pellon työntekijöitä, jotka enemmän \npitävät jauhamastansa viljasta sekä pusertamistansa rypäleistä, kuin \nenkelien tarhoista Edenin hetteillä; puunhakkaajia ja vedenkantajia, \njotka luulevat, että heidän niitä puiksi hakatakseen ja vettä \nammentaakseen peittävät havumetsät Jumalan varjon tavoin vuoria ja \nvirtaavat suuret virrat, kuin Jumalan iankaikkisuus. Siten tulee \nsaarnaajan onnettomuushuuto ylitsemme, että \"ihminen ei voi saavuttaa \nJumalan tekoa, ei sen alkua eikä sen loppua\".\n\nNebukadnezarin kirous, joka vaatii ihmisiä härkien tavoin\nruohoa syömään, näyttää vain liiankin välittömästi seuraavan \nkansallisen mahdin kestävyyttä, ja ylimäärää sekä rauhaa. Kovina \naikoinaan, taistelussaan olemassa olonsa puolesta, lapsuutensa ja \nvoimattomuutensa, vieläpä hajaantumisensakin ajalla on kansoilla \nkorkeampi toivo sekä jalommat intohimot. Kärsimyksestä johtuu vakava \nmieli, pelastuksesta kiitollinen sydän, kestävyydestä voima, \nvapautumisesta luottamus. Mutta jos he ovat oppineet elämään lakien \nsuojassa sopivalla ja oikealla tavalla huolehtien toisistaan ovat \npoistaneet kärsimyksien mahtavimmat, äärimmäiset lähteet, niin näyttää \nheidän rauhastaan nousevan pahempia paheita; paheita, jotka vähemmän \nhuolestuttavat, mutta sitä kuolettavammin vaikuttavat, jotka paheet \nimevät veren sitä vuodattamatta; jotka tekevät sydämen kivikovaksi sitä \nkiduttamatta. Niin syvää syytä kiitollisuuteen kuin onkin kullakin \nkansalla, joka elää toisten kanssa rauhassa ja on keskenään \nyksimielinen, niin on sillä syytä pelkoonkin, suurempaan pelkoon, kuin \nmiekan ja kapinan: että nimittäin riippuvaisuus Jumalasta tulee \nunohdetuksi, kun ollaan varmat, että leipää ja vettä on saatavissa; \nettä kiitollisuus häntä kohtaan lakkaa, sillä hänen turvansa \njärkähtämättömyys on osoittautunut luonnonlaiksi; että keskellä täyttä \nmaailman nautintoa taivaallinen toivo heikkenee; että itsekkäisyys \nastuu epäitsekkään antautumisen sijaan; että osanotto muuttuu \nylpeydeksi ja rakkaus teeskentelyksi; että voimaa seuraa voimattomuus, \nkärsivällisyyttä välinpitämättömyys, vakavuutta ja vyötettyjen kupeiden \nja palavien lamppujen kirkkautta leikkipuheiden lorina ja synkkien \najatusten mädännäisyys. Ihmiselämän virran varsilla puhaltaa \ntaivaallisesta päivänpaisteesta huolimatta jäätävä tuuli; sateenkaari \nvärittää sen aaltoilemista, pakkanen asettuu sen rauhan yli. \nVarokaamme, ettei rauhamme tule rauhaksi kivien, jotka, niin kauvan kun \nkoski niitä sinne tänne heittelee, salama niihin iskee, säilyttävät \nsuuruutensa; mutta kun virta on hiljaa ja myrsky ohitse, niin ne \nsallisivat ruohon niitä peittävän ja jäkälän imevän niistä ravintonsa \nsekä tomuun itsensä kynnettää.\n\n19. Kaupaksi tarjoomista ja tavaran kysyntää varten lain kautta \njärjestetyssä, mutta avonaiselta väkivallalta turvatussa yhteiskunnassa \ntulevat yleisesti puhuen rikkaiksi ahkerat, päättäväiset,\nrohkeat, ahneet, reippaat, säännölliset, järkevät, jokapäiväiset, \nvälinpitämättömät, ja vähätietoiset ihmiset. Köyhäksi jäävät vain aivan \ntyhmät, aivan viisaat, laiskat, huolettomat, nöyrät, miettiväiset, \ntylsät, mielikuvitusrikkaat, hienotunteiset, hyvin opetetut, \najattelemattomat, säännöttömästi ja vaistomaisesti paheita \nharjoittavat, kömpelö lurjus, julkinen varas sekä aivan armelias, \nhurskas ja uskonnollinen.\n\n20. Voimme ainakin jokapäiväisissä pienissä toimissamme noudattaa \nsuurempaa rehellisyyttä ja hyvyyttä; sillä suurten ostajien ja myyjien \nsuuri epärehellisyys ei ole muuta kuin pienten ostajien ja myyjien \npienen epärehellisyyden luonnollinen kasvaminen ja tulos. Jokainen, joka \nkoittaa ostaa tavaran alle sen oikeata hintaa taikka yrittää sen myydä \nsen oikeata hintaa suuremmalla -- jokainen ostaja joka antaa \nliikemiehen odottaa maksua, ja jokainen liikemies, joka lainaamalla \nlahjoo ostajan tuhlaamista, edistää voimainsa mukaan perustusta ja \nkunniaa vailla olevaa kauppasysteemiä ja syöksee maansa köyhyyteen ja \nhäpeään. Ihmiset, joilla on kohtalaiset varat ja keskinkertaiset \nhengenlahjat, tekisivät noudattamalla jokapäiväisessä toiminnassaan \noikeutta ja puolueettomuutta paljo enemmän hyvää, kuin hyväätekevän \nihmisrakkauden nerokkailla ohjelmilla ja teoloogisen opin tunkeilevilla \nselityksillä.\n\n21. En voi ensinkään saada selville, mistä johtuu, ettei vaeltava \nritari koskaan odota maksua vaivoistaan, mutta matkusteleva kauppias \naina; -- että ihmiset ovat valmiit vastaanottamaan iskuja ilmaiseksi, \nmutta eivät koskaan myymään nauhojaan halvemmalla; -- että he ovat \nvalmiit hartaihin ristiretkiin vapauttaakseen kuolleen Jumalan haudan, \nmutta eivät ryhtyisi täyttämään elävän Jumalan käskyjä; -- että he \nkaikkialle olisivat valmiit menemään paljain jaloinkin uskoansa \nsaarnaamaan, mutta vasta paljosta palkasta osoittavat työllä sitä \nuskoansa, ja että he ovat perin halukkaat saarnaamaan evankeliumia \nilmaiseksi, mutta eivät koskaan antamaan leipiä ja kaloja ilmaiseksi.\n\n22. Ylipäänsä tulee hyvä ja hyödyllinen työ, olkoon se sitten henkistä \neli ruumiillista, joko huonosti tai ei ollenkaan maksetuksi. En sano, \nettä sen pitäisi niin olemaan, mutta asian laita on tavallisesti niin. \nTavallisesti maksavat ihmiset vaan mieluisasta aikansa kuluttamisesta \ntai että heitä petetään, vaan eivät siitä, että heitä hyödytetään. \nViisituhatta vuodessa lörpöttelijälle ja penni päivässä taistelijalle, \nuurastavalle työmiehelle ja ajattelijalle, on tavallinen sääntö. \nParaasta henkisestä työstä taiteen, kirjallisuuden ja tieteen alalla ei \nole koskaan mitään maksettu. Mitähän luulet Homeron mahtaneen saada \nIliadistaan? Tai Danten hänen Paratiisistaan? Vain katkeraa leipää ja \nsuolaa sekä edestakasinkäymistä toisten ihmisten portaissa. Tieteen \nalalla palkittiin miestä, joka keksi teleskoopin ja ensin näki taivaan, \nvankilalla; mies, joka keksi mikroskoopin ja ensin näki maan, kuoli \nkarkoitettuna kotiseudultaan. On todellakin aivan selvä, että Jumala \ntahtoo kaiken täydellisesti hyvän työn ja puheen tehtäväksi aivan \nilmaiseksi. Uskon, että Baruch kirjanoppinut ei saanut penniäkään \nrivistä kirjoittaessaan Jeremian toisen kirjakäärön ja ettei pyhä \nStefanus saanut piispan palkkaa pitkästä saarnaamisestaan, ei mitään \nmuuta kuin kiviä.\n\nTähän nähden ovat käsityöläiset paremmassa asemassa. Pahinta, mikä \nheille saattaa tapahtua, on kivenhakkaaminen; eikä vaara tulla \nkivitetyksi. Ja heille tulee paremman palkitsemisen aika; varmaankaan \nemme jonakuna päivänä maksa ihmisille aivan yhtä paljon siitä, että he \npuhuvat parlamentissä eivätkä tee mitään, kuin siitä, että ovat \npuhumatta ja tekevät jotakin; tulemme vähän korottamaan kyntäjän \npalkkaa, vähän alentamaan asianajajan palkkaa j.n.e. Mutta voimme nyt \njo pitää huolta siitä, että kaikki työ, joka tehdään, maksetaan \ntäydestä sekä juuri sille, joka sen tekee eikä toiselle.\n\n23. Olemme kuitenkin ahkeria päivän viimeiseen hetkeen asti, jos kohta \nyhdistämmekin pelaajan kiihkon työntekijän kestävyyteen; olemme \nsittenkin kuolemaan saakka urhoollisia, vaikka olemmekin kykenemättömiä \nkäsittämään sodan oikeata syytä. Olemme aina kuolemaan asti uskollisia \nrakkaudessa omaan lihaamme ja vereemme, kuten merihirviöt ja kotkatkin \novat. Niinkauvan kuin voi kansasta sanoa tällaista, on sillä vielä \ntoivoa. Niinkauvan kuin sillä on elämänsä kädessään, valmiina \nmenettämään sen (vaikka mielettömästäkin) kunniastaan, (vaikka \nitsekkäästäkin) rakkaudestaan, (vaikka ala-arvoisestakin) tehtävästään, \nniinkauvan on vielä toivoa. Mutta vain toivoa; sillä tämä vaistomainen, \nkuriin tottumaton hyve ei voi olla pysyväinen. Ei voi kestää yksikään \nkansa, joka on saattanut itsensä alennustilaan, vaikka sillä olisi \nkuinkakin jalomielinen sydän. Sen täytyy pitää intohimojansa kurissa\nja ohjata niitä, muuten ne jonakuna päivänä rankaisevat sitä \nskorppiooneilla. Ennen kaikkea ei voi kansa pysyä rahaa-ansaitsevana \nalhaisona: se ei voi rankaisematta edelleen elää alati halveksien \nkirjallisuutta, tiedettä, taidetta, luontoa ja osanottoa ja \nkohdistamalla koko sielunsa penninkiin.\n\n24. On olemassa työtä tekevä luokka -- voimakas ja onnellinen -- sekä \nrikkaiden että köyhienkin keskuudessa, ja toimeton luokka -- heikko, \nhäijy ja kurja, -- sekä rikkaiden että köyhienkin keskuudessa. Pahimmat \nkummankin säädyn keskinäiset väärinymmärrykset johtuvat siitä \nonnettomasta seikasta, että toisen säädyn viisaat (tässä suhteessa \nhyvin epäviisaasti) tavallisesti pitävät lukua toisen säädyn \nmielettömistä. Jos ahkerat rikkaat pitäisivät vaaria laiskoista \nrikkaista ja moittisivat niitä, ja ahkerat köyhät pitäisivät silmällä \nlaiskoja köyhiä ja muistuttaisivat niitä, niin kaikki silloin olisi \nhyvin.\n\nMutta joka sääty huomaa juuri toisen säädyn virheitä. Kovasti \ntyötätekevä, varakas mies varsinkin loukkaantuu laiskasta \nkerjäläisestä, eikä kunnollinen, mutta köyhä työmies jo luonnostaankaan \nkärsi rikkaan irstasta ylellisyyttä. Ja mikä joka luokan puolueettomien \nmiestenluonteissa muuttuu ankaraksi arvosteluksi, se tulee \npuolueellisissa, -- mutta _ainoastaan_ heissä, -- hurjaksi \nvihamielisyydeksi. Vain irstaat köyhät pitävät rikkaita luonnollisina \nvihollisinaan ja haluavat ryöstää heidän talojaan ja jakaa heidän \nomaisuuttaan. Ainoastaan irstaat rikkaat puhuvat häväisevin sanoin \nköyhien paheista ja mielettömyyksistä.\n\n25. Jakakaa maa, miten haluatte, tärkein kysymys jää aina \njärkähtämättömäksi: -- Kenen se on muokattava? Kenen meistä, lyhyesti \nsanoen, on tehtävä ankaraa ja likaista työtä toisten edestä ja mistä \nhinnasta? Kenen on tehtävä hauskaa ja puhdasta työtä ja mistä hinnasta? \nKenen ei ole tehtävä ollenkaan työtä ja mistä hinnasta? Omituisia \nsiveellisiä ja uskonnollisia kysymyksiä yhtyy näihin. Missä määrin on \nluvallista imeä monen monelta ihmiseltä osan heidän sielustaan, jotta \nvoisi koota nämä irroitetut sielulliset osat ja siten saada itselleen \nihmeen ihana, ihanteellinen sielu? Jos olisi vain kysymys verestä eikä \nhengestä (ja asia voisi tapahtua sananmukaisesti, -- niinkuin ennen on \ntapahtunut pienille lapsille), niin että olisi mahdollista ottamalla \njoku määrä verta muutamien tavallisten ihmisten käsivarsista ja \njohtamalla tämä kaikki yhteen ihmiseen saada hänestä puhdasverisempi \ngentlemanni, niin tietystikin se tehtäisiin; mutta salaisesti, \narvelisin. Mutta nyt, kun on kysymys aivoista ja sielusta, minkä \ntoiselta otamme, eikä näkyväisestä verestä, niin voi se tapahtua aivan \njulkisesti, ja me sivistyneet elämme kärpän tavoin hienommasta \nsaaliista; s.t.s. me pidämme muutamia hölmöjä kaivamassa ja ojittamassa \nja yleensä tyhmyydessä, jotta me ilmaiseksi ravittuina voisimme omistaa \nitsellemme kaikki ajatukset ja tunteet. Mutta siitä voi olla yhtä ja \ntoista sanottavaa. Gentlemanni (vielä enemmän hieno nainen), joka on \nsaanut hienon kasvatuksen, on suuri tuote, parempi kuin useimmat \nveistokuvat, koska se on samalla kaunisvärinen ja hyvin muodostunut, ja \nsiihen lisäksi vielä aivonsa; se on komea esine nähdä, erinomainen \npuhutella; sitä ei voi, kuten ei pyramiidia ja kirkkoakaan saada aikaan \nilman suuria uhrauksia. Ehkä on parempi muodostaa kaunis, inhimillinen \nolento, kuin kaunis tuomiokirkko tai torni, ja ihanampi katsoa ylös \nmeitä ylevämpään olentoon, kuin muuriin. Sitä vastoin on kauniilla \ninhimillisellä olennolla oleva täytettävänä muutamia velvollisuuksia,\n-- elävän kellotapulin tai varustuksen velvollisuudet.\n\n26. Työtä _täytyy_ käsin tehdä; muuten ei kukaan meistä voisi elää. \nTyötä _täytyy_ tehdä aivoilla; muuten ei olisi elämämme elämisen \narvoista. Eivätkä samat ihmiset voi tehdä molempia. On tehtävänä \nkarkeata työtä, ja sitä on karkeiden miesten toimittaminen; on olemassa \njaloa työtä, ja se on ylhäisön toimitettava; on fyysillisesti \nmahdotonta, että yksi luokka tekisi tai jakaisi toisen työn. Ei hyödytä \nmitään, koettaa peittää tätä surullista tosiasiaa kauniilla sanoilla ja \npuhua työmiehelle kovan työn kunniasta sekä ihmisyyden arvosta. Karkea \ntyö, olkoonpa se kunniakasta eli ei, riistää riistämistään meiltä \nelämän. Mies, joka on koko päivän lapioinut savea ojasta, taikka koko \nyön johtanut pikajunaa pohjatuulta vastaan, taikka myrskyssä ohjannut \nhiililaivaa, taikka sulatusuunilla käsitellyt valkohehkuista rautaa, ei \nole päivän tai yön lopussa sama mies, kuin se, joka istuen hiljaisessa \nhuoneessa mukavuuden ympäröimänä on lukenut kirjoja, luokittanut \nperhosia tai maalannut kuvia. Jos onkin lohduttavaa kuulla, että karkea \ntyö on näistä molemmista kunniallisempaa, niin säälin ottaa teiltä sen \npienen lohdutuksen ja eräässä tarkoituksessa ei minun sitä \ntarvitsekaan. Karkea työ on joka tapauksessa todellisesti rehellistä, \nvaikka ei aina hyödyllistä; samalla kun hieno työ on suurimmaksi osaksi \nyhtä mieletöntä ja väärää, kuin hienoakin, ja sentähden häpeällistä. \nMutta jos näitä molempia tehdään yhtä hyvin ja arvokkaasti, niin on \nhenkinen työ jaloa ja käsin tehty ala-arvoisempaa. Vanhastaan tuttu \nlause \"otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi\" osoittaa, että \njokainen elämän ylläpitämiseksi välttämätön työ on luonteeltaan \nhankalaa, ja että meidän tähden kirottu maa heittää alennuksen varjon \norjantappuraiseen ja ohdakkeiseen taisteluumme.\n\n27. Totisesti tehdastyömiehen alentaminen koneeksi se enemmän kuin \nmikään muu aikamme pahe houkuttelee kaikkialla kansoja turhaan, \nepäonnistuneesen, vahingolliseen taisteluun saavuttaakseen vapauden, \njonka luonnetta eivät he itse osaa itselleen selittää. Ei nälän vaiva \neikä loukatun ylpeyden kärki se heiltä purista yleistä huutoa rikkautta \nja aatelia vastaan. Nämä tosin vaikuttavat paljo ja ovat joka aika \npaljon vaikuttaneet; mutta yhteiskunnan perustukset eivät ole vielä \nkoskaan olleet niin järkähytetyt, kuin ne nykyään ovat. Siihen ei ole \nsyynä se, että ihmiset ovat huonosti ravitut, vaan ettei heillä ole \niloa työstään, jolla he leipänsä ansaitsevat, ja pitävät he sentähden \nrikkautta ainoana ilonaiheena. Ei ole syynä se, että yläluokkien \nylenkatsominen heihin koskee, vaan etteivät he voi kärsiä \nitsehalveksimista; sillä he tuntevat, että työnlaatu, johon he ovat \ntuomitut, on todellisuudessa alentavaa ja vähentää heidän \nihmisarvoansa. Eivät ole ylhäisemmät säädyt koskaan niin \nosanottavaisesti huolehtineet alhaisemmista kuin nykyään, eivätkä he \nkuitenkaan ole koskaan olleet niin vihattuja: sillä ennen muinoin \neroitti aatelin ja köyhälistön toisistaan lain asettama muuri; nyt se \non erotus ylemmyydessä, juopa ylempien ja alhaisempien välillä \nihmisyyden kentällä, ja sen syvyydestä löyhähtää ruton henkäys. En \ntiedä, tuleeko koskaan päivä, jona oikean vapauden luonto käsitetään, \nja ihmiset ymmärtävät, että totella toista, tehdä työtä hänen edestään, \ntaikka osoittaa kunnioitusta hänelle asemaansa nähden, ei ole orjuutta. \nVapauden paras laatu on usein -- vapautuminen huolesta. Mies, joka \nsanoo toiselle, \"mene sinne\", ja hän menee, ja toiselle \"tule tänne\", \nja hän tulee, saa useimmassa tapauksessa tuntea voimakkaampaa pakkoa ja \nvaikeutta, kuin se, joka tottelee. Toisen liikkeet pysyttävät taakan \nhänen hartioillaan; toista pidättävät kuolaimet hänen huulillaan: ei \nole keinoa keventää hänen taakkaansa; mutta kuolaimista ei kärsi se, \njoka ei niitä pure. Osoittaa toiselle kunnioitusta, asettaa itsensä ja \nelämänsä hänen määräystensä alaiseksi ei ole orjuutta; useinkin on se \njaloin tila, missä ihminen voi tässä maailmassa elää. On olemassa kyllä \norjallista, s.t.s. järjetöntä tai itsekästä kunnioitusta, mutta on \nolemassa jaloakin, s.t.s. järkevää ja rakastavaa kunnioitusta; ihminen \nei ole koskaan niin jalo, kuin kunnioittaessaan tällä tavalla; vieläpä \ntämän tunteen mennessä järjenkin rajojen yli ja muuttuessa rakkaudeksi \nkohottaa se ihmistä. Kenessä oli todellisuudessa enemmän orjamaisuutta, \n-- irlantilaisessa maanmiehessäkö, joka pyssyineen salaa väijyi \ntilusherraansa pensasaidan takaa, -- taikka tuossa lääniläisessäkö, \njoka kaksisataa vuotta sitten uhrasi herransa edestä oman ja seitsemän \npoikansa elämän. Kaikkina aikoina ja kaikkialla ovat ihmiset \nosoittaneet toisilleen kunnioitusta ja nurisematta, vieläpä ilollakin \nuhrautuneet toisilleen. Nälkää, vaaraa ja miekkaa, kaikkea pahaa ja \nhäpeällistä on mielellään kärsitty kuninkaiden ja herrojen puolesta; \nsillä kaikki tämä antautuminen jalosti yhtä paljon sitä osoittavia \nihmisiä kuin sitä vastaanottaviakin, ja luonto antoi uhrautumishalun ja \nJumala sen palkan. Mutta tuntea, kuinka sielu itsessä kiittämättä \nkuihtuu, huomata koko olemuksensa vaipuneen tuntemattomaan syvyyteen, \nkuulua konejoukkoon, tulla luetuksi pyöriensä joukkoon ja verratuksi \nvasaran lyöntiin, tätä kaikkea ei luonto käske, -- eikä Jumala siunaa, \n-- tätä ei voi ihmiskunta kauvan kärsiä.\n\nOlemme äskettäin paljo miettineet ja täydentäneet \"sivistyksen suurta \nkeksintöä: työnjakoa\"; mutta annamme vaan sille väärän nimen. Oikein \nsanottuna ei ole työ se, joka jaetaan, vaan ihmiset: -- he jaetaan \nyksinomaan ihmisjaksoihin --, murennetaan elämän pieniin palasiin ja \nmuruihin; niin että murunen ihmiselle jäävää henkeä ei riitä tekemään \nnuppineulaa tai naulaa, vaan hupenee neulan kärjen ja naulan pään \ntekemiseen. On tosiaan hyvää ja toivottavaa saada tehdä monta \nnuppineulaa päivässä; mutta jos voisimme vain nähdä, millä \nkristallihiekalla niiden kärjet hiotaan, -- ihmissielujen hiekalla, \njota on kovinkin suurennettava, jotta voisi tuntea, mitä se on -- niin \nolisimme huomaavat, että siitä voi yhtä hyvin olla tappiotakin. Ja \nsuuri huuto, joka nousee kuuluvammin kuin kaikki tehdaskaupunkiemme \nsavutorvien puhaltimet, kaikuu sentähden, -- että me siellä kaikkia \nmuuta saamme aikaan paitsi ei ihmisiä; valkaisemme pumpulia ja \nkaraisemme terästä, puhdistamme sokeria ja muodostamme savitavaroita; \nmutta että olisi edullista valaista, karaista, puhdistaa taikka \nmuodostaa yksi ainoa elävä henki ei johdu meille koskaan mieleen. \nKaikkea pahaa, johon tämä huuto joukkoja kiihoittaa, voi vaan _yhdellä_ \nkeinoin välttää: ei opeilla eikä saarnoilla; sillä opettaa heitä olisi \nvain heille heidän kurjuutensa näyttämistä, ja saarnata heille, ellemme \ntee enemmän kuin saarnaamme, olisi vain heidän pilkkaamistaan. Sitä voi \nvain vastustaa sillä, että kaikki säädyt oikein käsittävät, että, mikä \ntyönlaatu ihmisille on hyvä, se heitä kohottaa ja onnellisentaa; sekä \nvastustaa rohkeasti uhraamalla kaiken mukavuuden, kauneuden tai \nhalpuuden, joita voi saavuttaa vain työmiehen alentamisella; ja yhtä \ntarmokkaalla terveen ja jalostavan työn tuotantojen ja tuloksien \nkysynnällä.\n\n28. Keskellä kaikkea tyhjän uskonnon turhamielisyyttä, -- surullista \nmietiskeleväisyyttä, kiukkuista ja kurjaa kunnianhimoa sekä \nkiistelemistä mitättömyyksistä, on vielä olemassa eräs suuri \nihmisjoukko, jonka avulla kaikki nämä kiistelijät elävät, -- ne ovat \nihmisiä, jotka ovat päättäneet taikka joille hyvää tekevä sallimus on \nmäärännyt, että he tahtovat tehdä jotain hyödyllistä; että mikä aina \nheille vast'edes olisi määrätty taikka heitä kohtaisi, he ainakin \ntahtovat olla sen ravinnon arvoisia, jonka Jumala heille antaa, \nansaitsemalla sen rehellisesti: ja että he, vaikka kuinkakin olisivat \nluopuneita puhtaudesta ja kaukana paratiisin rauhasta, sentään tahtovat \ntäyttää ihmisen herruuden velvollisuudet, jos kohta olivatkin sen onnen \nmenettäneet, ja raataa korvessa, vaikkakaan eivät enää voi puutarhaa \nviljellä.\n\nNämä -- halonhakkaajat ja vedenkantajat -- taakasta kumarruksissa ja \nruoskan lyöminä -- ne kaivavat ja kutovat, istuttavat ja rakentavat, \npuu-, marmori- ja rautatyömiehet, jotka toimittavat kaikkinaisen \nravinnon, vaatetuksen, asunnon, kaluston ja ilonkeinot sekä itselleen \nettä muille, miehet, joiden teot ovat hyvät, vaikka he itse olisivatkin \nharvasanaisia; joiden elämä on hyödyllinen, vaikka se olisi kuinkakin \nlyhyt, kunnianarvoinen, vaikka se olisi kuinkakin vaatimaton, heistä \nvoimme varmastikin selvästi tietää ja oppia ja hetkeksi syventyä elämän \nja sen taidon salaisuuteen.\n\nNiin, heistä opimme. Mutta säälin ehk'empä sentään säälikään, -- sillä \ntämä on syvällisempää totuutta -- iloitsen voidessani sanoa, että \nsaatamme tämän heidän tietonsa vain ottaa vastaan yhtymällä heihin, -- \nei yksinomaan heitä ajattelemalla.\n\n29. Poliisi, joka koko pitkäsen yötä astuu pimeätä katua ylös ja alas, \nvalvoen teidän siellä tekemiä rikoksia, ja jonka aivot voivat joka \nhetki tulla murskatuiksi; joka voi koko elinajakseen tulla raajarikoksi \nlyödyksi; saamatta työstään koskaan kiitosta; merimies, joka taistelee \nmeren vimmaa vastaan; hiljainen tiedemies, joka on syventynyt kirjaansa \ntai kokeihinsa; tavallinen työmies, joka tekee päivätyönsä saamatta \nkiitosta ja melkein leivättä, aivan samoin kuin hevosenne vetävät \nkärryjä toivottomina ja kaikkien ylenkatsomina: nämä ovat niitä miehiä, \njoiden nojalla Englanti elää: mutta he eivät muodosta koko kansaa; he \novat vaan sen ruumis ja hermojen voima ja toimivat vielä vanhasta \ntottumuksesta suonenvedontapaisella kestävyydellä vaikka henkikin on \nniistä lähtenyt. Kansamme toivo ja vaatimus on tulla huvitetuksi; \nkansallinen uskontomme kuluu kirkollisissa seremoniioissa ja saarnan \nunettavissa totuuksissa (tai valheissa), jotka tahtovat pysyttää \nrahvasta rauhallisessa työssä meidän etsiessämme huvitusta, ja \ntämmöisen ajankuluttamisen vaatimus tarttuu meihin niin lujaan, kuin \nkuumetauti kuivuneine kurkkuineen ja tuijottavine silmineen, hurjasti, \nhillittömästi, armotta.\n\n30. Armeliaat uskovat, että rikkaiden pahin virhe on siinä, että ne \nkieltävät kansalta ravinnon, ja kansa anoo ravintoa, joka petoksella \nsiltä pidätetään, sotajoukkojen herralta. Oi, ei ruoan kieltäminen ole \nse julmin, jota kipeimmin vaaditaan. Elämä on ruokaa tärkeämpi. Rikkaat \nkieltävät köyhiltä ei ainoastaan ruo'an; he kieltävät heiltä \nviisaudenkin, hyveen, autuuden. Te lampaat ilman paimenta, ei ole \nlaidun teiltä suljettu, vaan _elämä_. Ravinto! vaatimuksenne siihen \nolkoon oikeutettua; mutta muista oikeuksista on ensin päättäminen. \nVaatikaa murut pöydältä, jos haluatte; mutta vaatikaa ne lapsina eikä \nkoirina; vaatikaa oikeuttanne tulla ravituiksi, mutta äänekkäämmin \nvaatikaa oikeuttanne olla pyhiä, täydellisiä ja puhtaita.\n\nOmituisia sanoja työmiehistä puhuttaessa! \"Mitä! pyhiäkö, -- ilman \npitkää takkia, ilman voideöljyä, nämä karkeapukuiset ja karkeasanaiset \nihmiset, joiden työ on arvotonta ja halveksittua? Täydellisiäkö! -- \nnuo, joilla silmät ovat sameat ja jäsenet jäykät ja henki hitaasti \nheräävä? Puhtaitako! -- nuo aistillisine himoineen, matelevaisine \najatuksineen, epäpuhtaine ruumiineen, raakoine sieluineen?\" Saattaa \nniin olla; mutta siitä huolimatta ovat he pyhimmät, täydellisimmät, \npuhtaimmat olennot, jotka nykyään ovat maan päällä olemassa. Olkoot he \nsellaisia, kuin sanoit; vaikka he sitä olisivatkin, niin ovat he \nkuitenkin pyhimpiä kuin me, jotka olemme heidät sellaisiksi jättäneet.\n\n31. Kansan korkea siveellinen sivistys sisältää täydellistä suloa, \nosanottoa ja rauhaa. Sitä on mahdoton yhdistää likaisiin tai \nmekaanillisiin toimiin, -- mahdoton yhdistää ahneuteen, kateuteen, \npelokkuuteen, ja kärsimyksistä välinpitämättömyyteen. Euroopan \nylhäisempien säätyjen tunnottomuus kärsimyksiin, siivottomuuteen ja \nrikoksiin nähden ei heitä tee vain vastuunalaisiksi synnistä, vaan myös \nhäpeästä ja liasta, joka heidän kynnyksillään mätänee. Rikokset, joita \njoka päivä merkitään Parisin ja Lontoon poliisilaitoksissa (ja \nmerkitsemättömien luku on vielä suurempi) ovat häpeäksi koko \nvaltiolliselle elimistölle; ne ovat kuin sairauden täplät luonnollisen \nruumiin kasvojen hennolla hipiällä, jotka täplät itse tekevät \nhentoudenkin peloittavaksi. Siivottomuus ja köyhyys, joita\nsuvaitaan tai jätetään huomaamatta keskuudessamme, häväisee koko \nyhteiskunnallista elimistöä yhtä paljon, kuin häväisisi luonnollista \nruumista se, että pesisi kasvot, mutta jättäisi kädet ja jalat \nlikaisiksi. Kristuksen menettely on se ainoa oikea: aloita jaloista, \nkasvot pitävät kyllä itsestään huolen.\n\n32. Monta vertaa suuremman osan kaikista kärsimyksistä ja rikoksista, \njoita nykyään sivistyneessä Euroopassa on olemassa, aiheuttavat aivan \nyksinkertaisesti ne, jotka eivät ymmärrä tätä yleisesti tunnettua \nkieltämätöntä totuutta, -- jotka eivät tiedä, että palkka eli \nhyvinvointi on taivaan ja maan laeilla ikuisesti yhdistetty uutteraan \ntyöhön; vaan toivovat jollain tavoin voivansa kiertää tai yleensä \nkokonaan poistaa tämän ikuisen elämänlain, ja tulla ravituiksi vakoja \nvetämättä, ja olla lämpimissään, vaikka eivät ole kutoneetkaan.\n\nSanon vieläkin kerran, että melkein kaikki kurjuutemme ja rikoksemme \njohtuu tästä yhdestä väärinkäsityksestä. Luonnonlaki määrää, että \ntarvitaan joku määrä työtä, voidaksemme saada aikaan määrätty määrä \ntavaraa, oli se sitten minkälaatuista tahansa. Jos haluat tietoa tai \nravintoa tai iloa, niin on sinun tekeminen työtä sitä saadaksesi. Mutta \nihmiset eivät tätä lakia tunnusta ja koettavat sitä kiertää sekä \ntoivovat ilmaiseksi saavansa heidän tietoansa, ravintoansa ja \nhuvituksiansa. Ja tässä pyrkimyksessään saavuttaa sitä he joko \nepäonnistuvat jääden tietämättömiksi ja kurjiksi, tai onnistuvat he \nantaen toisten tehdä työtä heidän hyväkseen ja silloin ovat he \nhirmuvaltiaita tai rosvoja. Vieläpä pahempiakin kuin rosvot! En epäile \nenkä ensinkään kiellä vuosisatamme edistystä monissa ihmiskunnalle \nhyödyllisissä seikoissa; mutta minusta näyttää hyvin synkältä merkiltä, \nettä niin suuresti välinpitämättöminä katselemme rikkauteen pyrkimyksen \nepärehellisyyttä ja julmuutta. Nebukadnezarin unennäössä olivat vain \n_jalat_ osaksi raudasta osaksi savesta; mutta monet meistä ovat nykyään \nniin julmat ahneudessaan, että näyttää kuin olisi _sydämmemmekin_ \nosaksi raudasta osaksi savesta.\n\n33. Kun sopivasti ja rehellisesti mietiskelemällä näitä asioita meistä \nnäyttää, että olemisen laatu, johon ihmisiä nyt kehoitetaan osanottoa \nkaikin tavoin puoltamalla ja oikeutta vaatimalla, ainakaan jonkun aikaa \nei voi olla ylellisyyselämää, niin ajatelkaamme, tokko joku meistä, \nvaikkapa otaksumme hänen olevan viattomankin, toivoisi itselleen \nyltäkylläisyyttä, meidän selvästi nähdessämme ympärillämme ihmistä \nmaailmassa seuraavat kärsimykset. Tulevaisuudessa on yltäkylläisyys \nkyllä mahdollinen, -- viattomampi ja täydellisempi yltäkylläisyys \nkaikille ja kaikkien kautta; mutta nykyään saattavat vain tietämättömät \nsiitä nauttia. Kaikkein julminkaan ei voisi tässä tapauksessa istua \nrikkaan aterian ääressä, ellei hän olisi sokaistu. Mutta kohota verhoa \nrohkeasti; katso suoraan valoon, ja jos nyt silmän valo tunkeutuu \nainoastaan kyyneleitten lomitse, ruumiin valo hohtaa vain säkkikankaan \nläpi, niin mene ja itke ja tuota jalo sato, kunnes tulee päivä ja se \nvaltakunta, jolloin Kristuksen leivän taittaminen ja rauhan testamentti \ntulee \"tämän viimeisen\" osaksi \"yhtähyvin kuin sinunkin\"; kunnes \nhajalla olevien jumalattomien joukkoja ja väsyneitä varten on tarjona \npyhempi sovitus, kuin se ahdas asunto ja hiljainen koti, jossa pahat \nsaavat loppunsa, -- ei itse kärsiäkseen, vaan tuottaakseen kärsimyksiä \ntoisille -- ja missä väsyneet löytävät leponsa.\n\n34. Kuulemme aina teräväjärkisten ihmisten neuvovan valittavia \nnaapureitaan (joilla maailmassa on huonompi asema kuin heillä \nitsellään) olemaan tyytyväisiä sallimuksen heille määräämään asemaan. \nEhkä onkin olemassa elämänseikkoja, joissa sallimus ei ollenkaan \ntarkoita, että joku tyytyisi niihin. Mutta kokonaisuudessaan on tämä \nperiaate sentään hyvä erittäinkin kotitarpeiksi. Jos naapurisi tyytyy \n_hänen_ asemaansa eli ei, ei liikuta se sinua; mutta suurimmassa määrin \non sinun siitä huolehtiminen, että sinä olet tyytyväinen _omaan_ \nasemaasi. Tarvitsemme nykyään ennen kaikkea saada osoitetuksi, kuinka \npaljon iloa voi saada eläen vaatimattomasti, uutterasti ja hyvin \njärjestetysti. Tarvitsemme esimerkkiä ihmisten, jotka jättävät taivaan \nratkaistavaksi, onko heidän maailmassa yleneminen, mutta itse he \npäättäisivät siitä, että tahtovat olla onnellisia, ei vaatien \nkorkeampaa \"onnea\", vaan syvällisempää autuaallisuutta sekä ennen \nkaikkea saada itse itseänsä omistaa.\n\n35. Edistymisen terve tunne, joka on välttämätön ihmisen voimaan ja \nonneen, ei ole tuskaista korkeamman aseman tai arvon tavoittelemista, \nvaan elämänkulun tasaista täydentämistä, saavuttamista elämän \ntarkoitusten, joita olemme itsellemme valinneet tai asianhaarat ovat \nmeille määränneet.\n\n36. Jos ihmiset työskentelevät oikealla tavalla, niin ilo kasvaa heidän \ntyöstään niinkuin hedelmällisen kukan värilliset lehdet; -- jos he ovat \nuskollisia, avuliaita ja osanottavaisia, tulevat kaikki heidän \nmielenliikutuksensa kestäviä ja syviä ja elähyttävät sielua, kuten \nluonnollinen suonentykytys ruumista. Mutta kun meillä ei ole oikeata \ntehtävää, kulutamme koko miestarmomme rahantekemisen väärään tehtävään, \nja kun meillä ei ole oikeita tunteita, niin täytyy meidän pukea ne \nvalheellisiin, ja leikimme niillä syyllisinä ja hämärässä emmekä \nviattomina kuten lapset nukeillaan.\n\n37. Avuliain ja pyhin työ, jota nykyään voi tehdä ihmiskunnan hyväksi, \non opettaa ihmisiä (ja se on tehtävä esimerkin kautta, jolloin se aina \non parasta), ei \"tekemään parannusta\", vaan olemaan tyytyväisiä. Syödä \ntulematta kylläiseksi on joka syntisen luonteen, joka syntisen olennon \nkirous. Siunauksen sanat ovat, että he syövät ja tulevat kylläisiksi; \nja niinkuin on olemassa vain _yksi_ vesi, joka sammuttaa kaiken janon, \nsamoin on myös olemassa vain _yksi_ leipä, joka poistaa kaiken nälän, \nse on oikeuden leipä; jos heillä on sen nälkä, tulevat ihmiset aina \nolemaan kylläisiä, sillä se on taivaan leipää; mutta jos heillä on \nvääryyden leivän ja palkan nälkä, niin eivät he tule kylläisiksi, sillä \nse on Sodoman leipää. Opettaakseen ihmisiä löytämään tyydytystä, on \ntarpeellista täysin ymmärtää iloitsemisen ja vaatimattoman elämisen \ntaitoa; sillä tämä on nykyään kaikista taiteista ja tieteistä se enin \ntutkimuksen tarpeessa oleva. Vaatimaton elämä, s.t.s. elämä, jossa ei \ntoivota, että tulevaisuudessa koottaisiin, vaan että suloista \njatkumista kestäisi. Se ei sulje pois varovaisuutta, vaan kokonaan \nkaiken huolen ja surulliset ajatukset tulevista päivistä, ei myöskään \nhuolenpitoa, vaan hyvinkin jokaisen lisäyksen; -- ei kodin rakkautta ja \nkotirauhaa; ei täyttä vastaanottavaisuutta kaikille maksuttomien, \nhilpeiden ilojen aineksille, erittäinkin luonnollisen maailman \nsuloudelle.\n\n\n\n\nKauneuden siunaus.\n\n\n1. _Taiteen ihanuus voi jälleen tulla omaksemme, sen kautta me voimme \nylistää ja kunnioittaa Luojaamme ja julistaa kaiken sen kauneutta ja \npyhyyttä, minkä hän on luonut: mutta vasta sitte kun olemme kaikesta \nsydämestämme ahkeroineet ensin pyhittää ruumiin ja hengen temppeliä \njokaisen lapsen, jolla ei ole kattoa peittääkseen päätänsä kylmältä eikä \nmuuria pelastaakseen sieluansa turmeluksesta_.\n\n2. Et voi saada Turnerilta maisemaa, ellei ole olemassa maata, jonka \nhän voi maalata, etkä Tizianilta muotokuvaa, ellei ole ihmistä \nmaalattavana. -- Tätähän ei ole tarvis todistaa, mutta en voi \nlopultakaan saada ketään uskomaan taiteen alkavan sillä, että teemme \nmaamme puhtaaksi, kansamme kauniiksi. Jo kymmenen vuotta sitten sain \nkokea, että tätä yksinkertaista totuutta, -- en sano sitä sitä varten, \nettä sitä uskottaisiin -- ajatellaan joksikin muuksi kuin kovin \nkummaksi väitteeksi. Tehdä maa puhtaaksi ja kansa kauniiksi; tällä \ntarpeellisella toimella on taiteen alkaminen. Tosin on esiintynyt \ntaidetta maissa, missä ihmiset elivät liassa palvellakseen Jumalaa; \nmutta ei koskaan maissa, missä olisi eletty liassa palvellen \nperkelettä. On ollut olemassa taidetta maassa, missä eivät kaikki \nihmiset olleet kauniita -- missä yksin huuletkin olivat paksuja ja iho \nmusta, sillä aurinko oli sen paahtanut; mutta ei koskaan maassa, jossa \nihmiset olivat kurjan työn ja kuolettavan varjon kalvettamia; missä \nnuorison huulet eivät olleet täysiveriset, vaan painuneita nälästä ja \nmyrkyn rumentamia. -- Järjestys ja hyvyys ovat kaksi suurta eetillistä \nluonnon vaistoa. Kaikki taiteet perustuvat maan muokkaamiseen käsin, \nkansan ravinnon, vaatetuksen ja asunnon sulouteen ja herttaisuuteen.\n\n3. Vain yhdellä keinoin voi saavuttaa hyvää taidetta, -- yksinkertaisin \nja samalla vaikein, -- nimittäin itse siitä nauttimalla. Tutki kansojen \nhistoriaa, niin sinulle selvenee suuri tosiasia ja tulet täysin \ntuntemaan, -- että hyvää taidetta ovat luoneet vain kansat, jotka siitä \niloitsivat; joita se leivän tavoin ravitsi; joita se lämmitti \npäivänpaisteen tavoin; jotka sen näkemisestä riemuitsivat, sen \ntuottamasta ilosta tanssivat; jotka siitä riitelivät, taistelivat ja \nnäkivät nälkää sen hyväksi; jotka todellisuudessa olivat meille suorana \nvastakohtana, -- he nimittäin loivat sen pidättääkseen sen itselleen, \nmutta me vaan myydäksemme...\n\nJos koitat saada taiteesi kansalliseksi, halvaksi, sopivaksi esineeksi \nmarkkinoita varten, niin tulevat markkinatkin tarjoamaan aina jotain \nparempaa. Mutta jos muodostat sen vain omaksi iloksesi, niin olet heti \nhuomaava, että kaikki sitä haluavat.\n\n4. Ei mikään pahe eikä heikkous voi saada kansaa valtaansa, ilman ettei \nse selvästi ja ainaisesti ilmene joko huonossa taiteessa taikka taiteen \npuutteessa, eikä ole olemassa suurta eikä pientä kansallista hyvettä, \nmikä ei taiteessa ilmenisi.\n\n5. Jalon taiteen olemassaolo käsittää mahtavan historian kokonaisine \najanjaksoineen, ja yhdistyy siihen kymmentuhansien kuolleiden \nintohimoja; jos tuo jalo taide asustaisi keskuudessamme, niin me sen \ntuntisimme ja siitä iloitsisimme emmekä ollenkaan välittäisi kuulla \nsiitä esitelmiä. Kun ei asianlaita ole sellainen, niin olkaa varmat \nsiitä, että meidän on sen juureen palaaminen, ainakin siihen kohtaan, \nmissä sen rungossa on vielä eloa ja oksat alkoivat kuolla.\n\n6. Taide täydentää siveellisyyttä tai ihmisten siveellistä tilaa. Se \ntäydentää sitä, -- mutta ei se sitä synnytä. Ensin täytyy olla olemassa \noikea siveellinen tila, muuten on taide mahdoton. Mutta saavutettuna se \nvaikuttaa kohottavasti ja täydentävästi takaisin päin siihen \nsiveelliseen tilaan, josta se nousi, ja ilmi tuo ennen kaikkea \nriemastuksensa toisille luonteille, jotka siveellisesti jo kykenevät \nsamaa tuntemaan. Ota esimerkiksi laulun taide ja sen yksinkertaisin \nmestari, minkä voit löytää, ja joka täyttää täydellisimmätkin \nvaatimukset, leivonen. Leivoselta voit oppia, mitä merkitsee \"laulaa \nilokseen\". Ensin täytyy sinun saavuttaa siveellinen tila, puhdas ilo, \nja sitten antaa laulutaiteelle täydellinen ilmaus. Sitten on se \nitsessään täydellinen, ja sitä voi ilmoittaa toisille, samaa iloa \ntuntemaan kykeneville olennoille; mutta sitä ei voi ilmoittaa niille, \njotka eivät vielä ole valmiit sitä vastaanottamaan...\n\nEt voi maalata tai laulaa, jotta sen kautta tulisit hyväksi ihmiseksi. \nSinun on oleminen hyvä, ennenkuin voit maalata tai laulaa, ja sitten \nväri ja sävel täydentävät sinussa parhaan.\n\n7. Rakkaus kauneuteen on terveen ihmisluonteen varsinainen aines. Ja \nvaikka se voi kauvan ilmetä muuten paheellistenkin tilojen ohella, niin \non se kuitenkin itsessään läpeensä hyvä; -- se on kateuden, ahneuden, \nalhaisen maallisen huolen ja erittäinkin julmuuden sovittamaton \nvihollinen. Missä ehdoin tahdoin pysytään näiden orjina, sieltä se \nkokonaan häviää. Ihmiset joissa se voimakkaimmin esiintyi, olivat aina \nosanottavaisia, rakastivat oikeutta ja olivat ensimmäiset huomaamaan ja \nilmoittamaan ihmiskunnan onnea hyödyttävää.\n\n8. Et voi vilpittömästi rakastaa luonnollista aurinkoa s.t.s. \nluonnollista valoa ja väriä, ellet vilpittömästi rakasta henkistä \naurinkoa: oikeutta ja totuutta. Epärehellisillä ja valheellisilla \nihmisillä ei ole oikeata iloa luonnollisesta valosta; he eivät edes \ntiedä, mitä tämä sana merkitsee. Nykyaikaisen elämän koko systeemin \novat turmelleet vääryyden ja valheellisuuden kauheimmat ilmiöt ja \njohtaneet sen siihen asti, missä sitä ei enää semmoiseksi tunneta, -- \nsillä niin kauvan kuin Bill Sykes tietää, että hän on rosvo, ja Jeremy \nDiddler, että hän on lurjus, on heille molemmille jäänyt vielä rahtunen \ntaivaan valoa, -- mutta kun kaikki varastavat, pettävät, menevät \nrauhallisesti kirkkoon koko heidän ruumiin valonsa ollessa pimeyttä, \nkuinka suuri onkaan silloin pimeys! Tämmöisen henkisen ilkeyden \nfyysillisenä tuloksena on täydellinen välinpitämättömyys taivaan \nkauneudesta, virtojen puhtaudesta ja eläimien ja kukkasten elämästä.\n\n9. Huomaamme, että rakkaus luontoon missä sitä vain on ilmennyt, on \nollut vilpitön ja pyhä tunteen aines, joten otaksuen kaikkien muiden, \nkahta persoonallisuutta koskevien seikkojen olevan samat, huomaamme \nenin luontoa rakastavalla aina olevan suuremman kyvyn uskomaan \nJumalaan. Keksimme, että luonnon kunnioituksessa ilmenee semmoinen \ntunne suuren hengen läsnäolosta ja mahdista, jommoista ei mikään \npuhtaasti loogillinen ajatus voi saada aikaan tai järkähyttää; ja missä \ntämmöistä luonnon kunnioittamista vaalitaan viattomasti, s.t.s. sille \nkuuluvalla toisten ajan, tunteiden ja ponnistuksien vaatimusten \nhuomioon ottamisella, ja missä siihen yhtyy uskonnon syvät perusvoimat, \nsiellä tulee se määrättyjen pyhien totuuksien välikappaleeksi, joita ei \nkäy toisin keinoin ilmoittaminen.\n\n10. Ei yksikään ihmissuku, joka on kokonaan korvessa kaukana \nkaupungeista kasvanut, voi koskaan maisemasta nauttia. He voivat \nkenties iloita eläinten kauneudesta, mutta tuskinpa siitäkään: \nvarsinainen talonpoika ei voi huomata niiden kauneutta, vaan yksinomaan \nniiden hyödyllisyyden tunnusmerkkejä. Ainoastaan sivistyneet ihmiset \nvoivat maisemasta nauttia, ja tämän sivistyksen antavat vain musiikki, \nkirjallisuus ja maalaus. Siten saadut taipumukset ovat perinnöllisiä. \nSivistyneen sukupolven lapsella on synnynnäinen kauneusaisti, johtuen \nvuosisatoja ennen hänen syntymistään vaalitusta taiteesta. Lapsissa \njalojen sukukuntien, joita kasvatettiin taiteen avulla ja samalla \nsuuriin tekoihin totuttamalla, elää voimakas ihastus kotiseudun \nmaisemaan, ikäänkuin johonkin muistomerkkiin; tunne, jota heille ei ole \nopetettu, ja jota ei voi toisellekaan opettaa; tunne, joka\nheissä on synnynnäinen; kestävyyden leima ja palkka suuressa \nkansallisessa elämässä. Kuuliaisuus ja pitkän menneisyyden rauha ovat \nulottaneet uskollisesti arvossa pidettyjen esi-isien kunnian heidän \nkotimaahansakin, kunnes maan äiteys, Demeterin salaisuus, jonka \nhelmasta me tulimme, ja jonka syliin me palamme, on kaikkialla \nympäröinyt ja täyttänyt pellot ja lähteet pelokkaalla kunnioituksella; \nmikä antaa rajakivelle siunauksen, jota ei kukaan voi ryöstää, \nlaineelle pyhityksen, jota ei kukaan voi tahrata; sanoman kunniakkaista \npäivistä ja rakkaista ihmisistä tehdessä joka kallion aavemaisella \npiirroksellaan muistokiveksi, ja antaessa joka polulle jalon \nyksinäisyyden sulouden.\n\n11. On omituista, kuinka vähän ihmiset ylipäänsä tietävät taivaasta. \nTämä on luomakunnasta osa, jota luonto on enemmän suosinut kuin \nniitäkään muuta tekoaan ihmistä ilahuttaakseen, -- enemmän siinä \nainoassa silmiinpistävässä tarkoituksessa, että se puhuisi hänelle ja \nopettaisi häntä, -- ja taivasta kumminkin otamme kaikkien vähimmin \nhuomioon. On vain harvoja luonnon teoista, jotka eivät vastaisi \nrakennuksensa joka osaan nähden aineellisempaa, tarpeellisempaa \nlopputarkoitusta, kuin paljasta ihmisen miellyttämistä, mutta taivaan \njokainen oleellinen tarkoitus voisi tietääksemme tulla tyydytetyksi, \njos aina noin kolmen päivän päästä kohoisi suuri, ruma, musta sadepilvi \npeittämään taivaan sineä, ja se kaiken hyvin kastelisi, ja sitten \ntaivas olisi taas kirkas seuraavaan kertaan asti; tähän lisäksi ehkä \nvielä aamu- ja iltasumun verho, joka antaisi kastetta, -- ja sen sijaan \nei ole olemassa elämässämme melkein hetkeäkään, jolloin luonto ei \naiheuttaisi kohtausta toisensa jälkeen, kuvaa kuvansa perästä,\nyhtä ihanuutta toisen perästä, ja näitä aina niin valittujen, \nmuuttumattomien, täydellisimmän kauneuden perussääntöjen mukaan, että \nsaamme olla aivan varmat siitä, että tämä kaikki tapahtuu vain meidän \ntähtemme ja on aijottu ainaiseksi iloksemme. Ja tämä tulee alituiseen \njoka ihmisen osaksi, olkoon hän missä tahansa sekä kuinka kaukana \nmuista mielihyvän ja kauneuden lähteistä hyvänsä. Jaloimpia luonnon \nilmiöitä näkevät ja tuntevat vain harvat; ihmisen ei pidä aina elämän \nniiden keskellä; hän vahingoittaa niitä omalla läsnäolollaan; hänen \ntunteensa niitä kohtaan häviää, jos hän aina näkee niitä edessään; \nmutta taivas on olemassa kaikkia varten: olipa se kuinka loistava \ntahansa, ei se kuitenkaan ole \"liian loistava ja liian hyvä \nihmisluonnon jokapäiväiseksi ravinnoksi\". Sen koko vaikutus on \ntarkoitettu sydämmen ainaiseksi lohdutukseksi ja ylennykseksi, -- \nsydäntä rauhoittamaan ja puhdistamaan kuonasta ja tomusta.\nToisinaan rauhallisena, joskus oikullisena, monasti kunnioitusta \nvaativana, mutta ei koskaan samallaisena, melkeinpä inhimillisenä \nintohimoissaan, melkein henkevänä hentoudessaan, melkein jumalallisena \nrajattomuudessaan, puhuu se niin selvästi meissä asuvalle \nkuolemattomuudelle, samoin kuin se rankaiseekin tai siunaa sitä, mikä \non kuolevaista. Siitä huolimatta emme koskaan pane siihen huomiota, \nemme ajattele sitä sen enempää, kuin se on tekemisissä lihallisten \ntuntemuksiemme kanssa. Kaikessa, minkä kautta se puhuu selvemmin meille \nkuin petoeläimille, kaikessa, mikä todistaa kaikkein korkeimman \ntarkoituksia, kaikessa, mitä meidän on enemmän saatava ylitsemme \nkaareutuvalta holvilta, kuin valoa ja kastetta, joita on meidän \nrikkaruohon ja madon kanssa tasaaminen, kaikessa huomaamme \nmerkityksettömien yksitoikkoisten sattumuksien järjestyksen liian \ntavallisena ja mitättömänä ollakseen arvollinen saamaan edes \nhetkeksikään tarkkaavaisuutemme itseensä suunnatuksi tai että siihen \nihastuksella silmäilisimme. Kun rajattomimman laiskuuden ja typeryyden \nhetkinä käännymme taivaan puoleen viimeisenä apulähteenämme, niin mistä \nsen ihmeistä silloin puhummekaan? Yksi sanoo olleen märkää; toinen \ntuulista; kolmas lämmintä. Kuka koko kaakottavasta joukosta saattaisi \nkuvata yhtäkään syvyyden muotoa, yhtä ainoata korkeiden, valkoisten, \neilen päivällisaikana horisonttia ympäröivien vuorien jonosta? Kuka \nnäki elottomien pilvien tanssin auringon valon eilen illalla ne \njättäessä ja länsituulen niitä edessänsä liehuttaessa kuihtuneiden \nlehtien tavoin? Kaikki tämä kulki huomaamatta ja näkemättä ohitse; \ntaikka jospa tunnottomuus ravistetaankin hetkeksi pois, niin se \ntapahtuu vaan nähdessä jotain silmiin pistävää tai eriskummallista. \nEikä ylevän korkeimpia tunnusmerkkejä kuitenkaan paljasteta \nalkuperäisten voimien suunnattomilla, mahtavilla julistuksilla, ei \nrakeiden rapistellessa eikä pyörretuulen pyöriessä. Jumala ei ole maan \njäristyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisessa huminassa. Ne on ne \nluontomme tylsät, alhaiset taipumukset, joiden puoleen vaan voi kääntyä \nkimröökillä ja salamalla. Hiljaisessa, hillityssä tunkeilemattoman \nmahtavuuden ohikäymisessä on se syvä, rauhallinen, ikuinen, jota täytyy \netsiä tai hakea, ennenkuin sitä voi nähdä, rakastaa tai käsittää; \nasioita, joita enkelit meille joka päivä valmistavat, ja joilla \nkuitenkin on ikuinen moninaisuus; joista ei koskaan ole puute, eivätkä \nsentään koskaan uudistu; joita aina löydetään, mutta jokainen sentään \nvain yhden kerran: näiden kautta opetetaan ennen kaikkea kunnioittavaa \nantautumista ja jaetaan kauneuden siunausta.\n\n12. Niin luonnollista kuin onkin, että ihmissydän mieluummin kiintyy \ntoivottuun, kuin käsillä olevaan, niin on viehätys, jonka mielikuvitus \nvalaa kaukaiseen eli kiellettyyn, niin hieno, että se maisema usein \nvaikuttaa liikuttavammin, joka sisältää itseään suuremman, etäisen \nlupauksen, kuin se, joka kuluttaa luonnon kaikki aarteet ja voimat \nvoittamattomassa, silmiinpistävässä ihanuudessa eikä jätä jälelle \nmitään, jota mielikuvitus voisi kuvitella ja seurata.\n\n13. Tutki sisällisen liikutuksesi luonnetta (jos sinulla nimittäin on \nsellaisia) katsellessasi Alppeja, niin olet huomaava, että tuon \nliikutuksen koko loisto riippuu, kuten kaste hämähäkinsiimoissa, hienon \nmielikuvitusmuodostuksen ja epätäydellisen tiedon omituisessa \nkudonnassa. Ensin on sinulla Alppien suuruudesta epämääräinen käsitys, \njohon liittyy ihastus suuren rakennusmestarin teokseen muureineen ja \nperustuksineen; sitten liikuttaa sinua niiden iankaikkisuus, sinut \nvaltaa juhlallinen tunne niiden pysyväisyydestä ja omasta, rinteillä \nolevan ruohon kaltaisesta katoovaisuudestasi, ja sitten vakavana ja \nsurunvoittoisena menneiden sukupolvien harvinaisen yhteenkuuluvaisuuden \ntunne näkemällä sitä, mitä he näkevät. He eivät nähneet pilviä,\njotka matkaavat ylitsesi eikä mökin seinää pellon tuolla puolen eikä \npolkua, jota sinä kuljet. Mutta _sen_ he näkivät: taivaasen nouseva \nkallioseinä oli heidän nähden sama kuin sinunkin. He ovat laanneet sitä \nkatselemasta, pian sinäkään et ole enää sitä katseleva, ja kallioseinä \non olemassa toisia varten. Silloin sekoittuu näihin vakavampiin \najatuksiin Alppien antimien ja ihanuuksien käsittäminen, -- kuvitellen \nkaikkia lähteitä, jotka pulppuavat sen kallioseinistä, mahtavia \nvirtoja, jotka syntyvät niiden jäästä, kaikkia suloisia laaksoja, jotka \nkiertelevät niiden kallioiden lomissa, kaikkia paimenmökkejä, jotka sen \npilvien alla kimaltelevat ja kaikkia onnellisia taloja, jotka ylenevät \nlaitumilla; samalla johtuu kaikista näistä ajatuksista omituinen \nmyötätuntoisuus kaikkea tuntematonta kohtaan ihmiselämässä, onnessa ja \nkuolemassa, mitä sinulle osoittaa tuo ikuisen lumen kapea, valkea \nloisto, joka näkyy kauvas aamutaivaalla. Nämä kuvat ja paljo enemmänkin \nvielä Alppia nähdessä sisimmässäsi liikuttavat mieltäsi. Et saata niitä \nsydämmessäsi seurata; sillä sydämmessäsi on sekä pahaa että hyvää paljo \nenemmän kuin koskaan voit huomatakaan; mutta ne sittenkin sinua \nkiihottavat ja liikuttavat, jos lumivuoria katsellessasi tunnet enemmän \nkuin katsellessasi jotakin muuta yhtä pehmeästi hopeanharmaalta \nnäyttävää esinettä, niin johtuu se varmaankin tämän laatuisista \nkuvista, eivätkä ne ole mitään muuta, kuin asiain olemuksen syvempi \nkäsittäminen.\n\n14. Luulen, ettei ihmisen ole hyvä olla aina kaikkein kauneimman \nympäröimänä; hän on olento, joka on kykenemätön tulemaan tyydytetyksi \nmistään maan päällä. Varmin keino tehdä hänet väsyneeksi ja \ntyytymättömäksi on totuttaa hänet omistamaan jossain muodossa maan \npäällä paras, minkä maa voi antaa. Jos lapsia kasvattaisi huoneessa, \njossa alituisesti kaikuisi valikoimasta paras musiikki, niin heidän \nmusiikin ymmärryksensä sekä nautintonsa olisivat hyvin vähäiset. Aivan \nsamaa vaikuttaa ylen rikkaan, loppumattoman vuoristokauneuden \nnäkeminen. Taipumuksemme nähdä sisällisellä osanottavaisuudella \nlamauttaa yltäkylläisyys, ja lakkaamme kiihottumasta (lukuunottamatta \nsilmälle esiintymättömiä seikkoja). Todellisuudessa on siis \nihmiskunnalle parempi, että tavallisen maiseman muodostus ei tarjoa \nrajumpaa mielenliikutuksen aihetta, -- että lauhkea vuorimaa auran \nkallistuvien vakojen ruskettamana, mäen voimakas suuntaviiva ja\nmetsän peittämän rotkon kaita kierros ovat useammin ihmiselämän \nnäytelmäpaikkana, kuin pilven kruunaamien vuorien ja rehevien\nlaaksojen pylväskäytävät ja että, sillä aikaa kun jokaiselle meistä \nkotiseudussamme, johon elämämme suurimmaksi osaksi rajoittuu,\navautuu vaatimattomammat (vaikka aina loppumattomat) harrastuksen \nlähteet, tämä mahtavampi ja vieraampi ihanuus tulee kuitenkin \nmatkojemme tarkoitusperäksi, -- samalla lapsuuden mielikuvitusten \nvetovoimakohdaksi ja onnellisen muistelemisen esineeksi vanhuudessa.\n\n15. Jos ostat piirroksen, niin tuottaa se iloa vain itsellesi ja \nystävillesi. Mutta jos muovailet kiven ja asetat sen talosi \nulkoseinälle, niin on se hauskuudeksi jokaiselle, joka katua pitkin \nkulkee, -- hauskuudeksi lukemattomalle joukolle vain muutamien sijasta.\n\nMutta väität, ettei talomme ulkoseinämällä oleva veistokuva hyödytä \nmeitä itseä. Kyllä se sentään hyödyttää sinua tavattomassa määrässä; \nsillä ota huomioon, että rakennustaide eroittuu erikoisesti \nmaalaustaiteesta siinä, että se on _kasaamisen_ taide. Ystäväsi ostamat \nja taloihinsa ripustamat piirrokset eivät vaikuta yht'aikaa sinun \npiirroksiesi kanssa: niitä on tutkittava yksitellen, ja jos ne \nripustettaisiin vierekkäin, niin ne pikemmin haittaisivat kuin \nlisäisivät toistensa vaikutusta. Mutta ystäväsi talon seinämällä oleva \nveistokuva vaikuttaa sinun talossasi olevan yhteydessä. Molemmat talot \nmuodostavat suuren massan, paljon suuremman kuin kukin erikseen; paljon \nenemmän, kun siihen liitetään kolmas talo, -- ynnä neljäs; vielä \nenemmän, kun koko katu, kun koko kaupunki yhtyy juhlalliseen \nsopusointuun. Taulujenne ja piirrostenne yksityisomistus on \nsamallaista, kuin jos laulaisitte taloissanne yksiksenne. Mutta teidän \nrakennustaiteenne olisi mahtavassa kuorossa laulamisen kaltaista... \nKaupungin katujen suurella konserttimusiikilla, kun nimittäin tornin \nnypykkä kohoo toisen samallaisen vieressä, kerros kerroksen päällä ja \ntorni toisensa jälkeen peittää asumattomien mäkien kaukaisimpia \nharjoja, on semmoinen ylevyys, jommoista te nykyään ette kykene \najattelemaankaan, jopa kykenee se saattamaan syvimpään liikutukseenkin, \nkuin taide voi ihmissydämmeen synnyttää. Ja se on syystäkin syvin: \nsillä Jumalan ja luonnonlain mukaan ylentää iloanne samoin kuin \nhyvettännekin keskinäinen avunanto. Kuten te käsikkäin voitte parhain \ntoisianne auttaa, samoin voitte myös käsi kädessä parhaiten iloitakin.\n\n16. Jumala on maan meille elämän ajaksi lainannut; se on suuri \nperintöläänitys. Se kuuluu sekä meille että jälkeentulevaisillemme, \njoiden nimet jo ovat luomakunnan kirjaan kirjoitetut; meillä ei ole \noikeutta toimimisellamme tai laeilla tai laiminlyömisillä aiheuttaa \nheille tarpeettomia rangaistuksia, tai ryöstää heiltä etuja, joita \nolisimme voineet heille perinnöksi jättää. Ja tämän sitä vähemmällä \nsyyllä, kun ihmisen työstä on määrätty, että sen hedelmän runsaus on \noleva tasasuhteinen siihen aikaan, joka on kylvön ja sadon välillä, ja \nettä ylipäänsä työmme tuloksen määrä on oleva sitä täydempi ja \nrunsaampi, kuta kauvemmaksi tarkoitusperämme asetamme, kuta vähemmän \nhaluamme itse olla todistajina sen, minkä vuoksi työtä teemme. Ihmiset \neivät voi tehdä yhtä paljo hyvää aikalaisilleen, kuin jälkeensä \ntuleville; ei yhdestäkään ainoasta saarnatuolista, josta ihmisääni on \nkaikunut, ole se niin selvästi kuulunut, kuin haudasta.\n\nTämä huomioon ottaen tulevaisuuteen nähden ei kärsi tappiota nykyisyys. \nJoka ihmisen toimintaa hyödyttää suhteensa tuleviin tapahtumiin, \nkunniaan, suloon ja kaikkiin tosi seikkoihin. Laajanäköisyys ja \nlevollinen, luottavainen kärsivällisyys eroittavat enemmän kuin mitkään \nmuut ominaisuudet ihmisen toisesta ihmisestä ja lähentävät häntä \nLuojaansa; ei ole olemassa tointa tai taidetta, jonka ylevyydelle emme \nsaattaisi tätä asettaa mittapuuksi. Muistakaamme sentähden \nrakentaessamme rakentavamme ainaiseksi; ei yksinomaan nykyhetken \niloksi, nykyhetken tarpeeksi. Tehkäämme työ senlaatuinen, että \njälkeläisemme meitä siitä kiittävät, ja asettaessamme kiven kiven \npäälle ajatelkaamme, että kerran tulee aika, jolloin näitä kiviä \npidetään pyhinä, sentähden että meidän kätemme ovat niitä koskettaneet, \nja että ihmiset katsellessaan tekojamme ja työtämme sanovat: \"Katsokaa, \ntämän tekivät meidän hyväksemme isämme!\" Sillä rakennukselle suurinta \nkunniaa eivät todellakaan tuota sen kivet ja sen kulta, vaan sen ikä, \ntuo sen sävyn syvästi tuntoinen täyssointu, vakava valppaus, \nsalaperäinen osanotto, jopa hyväksyminenkin tai tuomitseminen, jota \nmeihin jo kauvan ihmiskunnan katoavaisten laineiden huuhtomat muurit \novat vaikuttaneet. Niiden pysyvä todistus ihmisestä, niiden hiljainen \nvastakohta kaikkien kappaleiden katoovaiselle luonteelle, niiden voima, \njolla ne vuosien ja aikojen kuluttua, hallitussukujen haihduttua ja \ntoisten noustua, ja maanpinnan ja merenrajojen muuttuessa säilyttävät \ntaiderikkaan, kauniin muotonsa voittamattomaksi ajaksi, yhdistävät \nmenneitä ja tulevia aikakausia toisiinsa, ja liittäen kansat \nmyötätuntoisina yhteen melkein heidät yhtäläisentävät: tällä kullalla \nkirjailevalla ajalla on meidän etsittävä rakennustaiteen todellista \nvaloa, väriä ja koristusta. Vasta kun rakennus on saavuttanut tämän \nluonteen, kun se on kunnian ja ihmistekojen pyhittämä, kun sen muurit \novat tulleet kärsimyksen todistajiksi ja sen pilarit kohoovat kuoleman \nvarjosta, voi sen olemassaolon, joka kestää kauvemmin kuin maailmaa \nympäröivät luonnolliset seikat, omaksi tulla niin paljon sävyä ja eloa, \nkuin nämä omistavat.\n\n17. On olemassa vain kaksi tehokasta ihmisen muistamattomuuden \nvoittajaa, runous ja rakennustaide, ja jälkimmäiseen sisältyy jossain \nmäärin edellinen, ja onkin se todellisuudessa mahtavampi. On hyvä omata \nei vain sitä, mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, vaan sitäkin, johon \nhe käsin koskettivat; josta he saivat voimansa; jota heidän silmänsä \nkoko heidän elinaikansa katselivat. Homeron aikakausi on hämärän \nepätietoinen hänen persoonallisuudestaan. Toisin on Perikleen \naikakauden laita: päivä tulee, jolloin tunnustamme, että olemme enemmän \noppineet Kreikan kuvaveiston rapautuneista jäännöksistä, kuin sen \nmieluisilta runoilijoilta ja urheilta historijoitsijoilta. Jos \nmenneisyyden tiedoistamme on jotakin hyötyä, jos ajatus jälkimaailman \nmuistelusta meitä ilahuttaa ja jos nykyinen ponnistus voi tehdä \nvoimakkaaksi, nykyinen kärsimys kärsivälliseksi, niin on kansalliseen \nrakennustaiteesen nähden olemassa kaksi velvollisuutta, joiden \nmerkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvostella: ensiksikin nykyajan \nrakennustaiteen muodostaminen historialliseksi, ja toiseksi menneiden \naikojen rakennustaiteiden säilyttäminen kaikkein kalleimpana perintönä.\n\n18. Kansan elämä on tavallisesti laavavirran kaltainen, joka ensin \netenee loistavasti ja rajuna, sitten heikkona ja peitettynä, vihdoin \nvain hyytyneiden möhkäleiden syöksähtelemisenä. Tätä viimeistä tilaa on \nikävä katsella. Kaikki nämä asteet voi selvästi huomata taiteessa, \nerittäinkin rakennustaiteessa; sillä ollen erittäin riippuvainen \ntodellisen elämän lämmöstä on se myös varsin vastaanottavainen väärän \nelämän kylmettävälle myrkylle. En tunne mitään painostavampaa, kuin on \nelottoman rakennustaiteen näkeminen, jos sen tunnusmerkkiä kerran on \nalkanut käsittää. Lapsuuden heikkous on täynnä lupausta ja viehätystä, \n-- epätäydellisen tietämisen taistelu täynnä voimaa ja yhteyttä; mutta \nnähdä heikkouden ja jäykkyyden valtaavan kehittynyt mies; nähdä \nkirjaimet, joilla muinoin oli ajatuksen tuore leima, litteinä ja \nkuluneina ylenmääräisestä käyttämisestä; nähdä muinoin elävän olennon \nkuori sen kuihtuneessa muodossa, kun niiden värit ovat vaalistuneet ja \nasukkaansa kuollut, -- se on nöyryyttävämpi, onnettomampi näky, kuin \nkaiken tiedon häviäminen, ja palaaminen ilmeiseen, avuttomaan \nlapsuuteen.\n\n19. Totuuden solvaamiset, jotka häväisevät runous- ja maalaustaidetta, \nrajoittuvat suurimmaksi osaksi esineensä _käsittelemiseen_. \nRakennustaiteessa on vielä toinen, vähemmän hieno, halveksittava \ntotuuden loukkaaminen mahdollinen; suoranainen valhe aineen laatuun tai \ntyön paljouteen nähden. Tämä on sanan täydessä merkityksessä väärä, ja \nansaitsee samallaisen tuomion, kuin jokainen muukin siveellinen rikos; \nse on sekä yksityisille että kansoille yhtä ala-arvoista; missä sitä \nvaan on levitetty ja suvaittu, on se aina ollut erityisen taiteiden \nalentamisen merkkinä; ettei se ole tullut vielä pahemman, nimittäin \nankaran rehellisyyden yleisen puutteen merkiksi, selittää vain se \nomituinen eroitus, joka vuosisatoja sitten on eroittanut taiteet -- \nomantunnon asioina -- kaikista muista ihmishengen objekteista. Että \ntunnollisuus vetäytyy pois tällä tavalla taiteessa käytetyistä \nvoimista, on sen itsensä taiteita hävittäessä samaan aikaan jossain \nmäärin tehnyt tehottomaksi todistuksen, jonka se muuten olisi voinut \nantaa luonteesta ja omituisuudesta kansojen, joiden keskuudessa sitä on \nvaalittu; jos ei, niin olisi enemmän kuin omituista, että yleisestä \nvilpittömyydestään ja uskollisuudestaan niin tunnettu kansa, kuin \nenglantilaiset ovat, sallii rakennustaiteessaan enemmän ulkokuorta, \npeittelemistä ja petosta, kuin mikään muu kansa.\n\nAjattelemattomasti suvaittuina ne vaikuttavat sentään turmiollisesti \ntaiteesen, missä niitä harjoitetaan. Ellei löytyisi mitään muuta syytä \nrakennustaiteellisiin epäonnistumisiimme, niin olisi näissä pienissä \nepärehellisyyksissä kyllin selitystä niihin kaikkiin. Niiden \npoistaminen on ensimmäinen eikä suinkaan pienin askel suuruuteen; \nensimmäinen, sillä se on niin silmiinpistävä ja on helposti \npoistettavissamme. Saatamme olla kykenemättömiä saamaan pakoittamalla \nhyvä tai kaunis eli uusi rakennustyyli; mutta _rehellisen_ \nrakennustaiteen voimme pakolla saavuttaa: köyhyyden niukkuuden voi \nantaa anteeksi, ankaraa hyödyllisyyttä voi kunnioittaa; mutta mikä muu \nkuin halveksiminen voisi kohdata petoksen alhaisuutta.\n\n20. Kuten hienotunteinen nainen ei kanna vääriä jalokiviä, samoin \nhalveksii kunnollinen rakennusmestarikin vääriä koristuksia. Niiden \nkäyttäminen on yhtä julkea, kuin anteeksiantamatonkin vale. Käytät \nsitä, mikä itselleen anastaa arvon, jota sillä ei ole, väität sen \nmaksaneen sitä, jota se ei ole maksanutkaan, olevan sitä, mitä se ei \nole. Se on petosta, törkeyttä, hävyttömyyttä ja syntiä. Alas sellaiset! \nMusertakaa ne mäsäksi, antakaa niiden paikan seinällä olla epätasaisena \nja karheana. Et ole niistä mitään maksanut, sinulla ei ole mitään \ntekemistäkään niiden kanssa; et tarvitse niitä. Ei kenellekään \nmaailmassa ole koristukset välttämättömiä. Mutta vilpittömyyttä on \njokaisen tarvis. Kaikki kauniit luonnokset, joita milloinkaan on \nkeksitty, eivät ole valheen arvoisia. Anna muuriesi olla niin paljaina \nja alastomina kuin höylätty lauta, taikka rakenna ne poltetusta savesta \nja silpusta, jos niin pitää olla; mutta älä rappaa niitä vääryydellä.\n\n21. Yhtä kykenemme aina tekemään -- tulemaan toimeen ilman \nkonekoristuksia ja valurautatyötä. Kaikki ne metallikuvat, keinokkaat \nkivet, kaikki ne puu- ja pronssijäljennökset, joiden keksinnöstä joka \npäivä kuulemme riemuittavan, -- kaikki ne lyhyet, halvat ja kevyet \nmenetystavat saadakseen aikaan sen, jonka kunniana on sen vaikeus, -- \novat yhtä monta uutta estettä muutenkin vaivaloisella tiellämme. Ne \neivät tee ketään meistä onnellisemmaksi tai viisaammaksi. Ne tekevät \nkäsityksemme vain pintapuolisemmaksi, sydämmemme kylmemmäksi, järkemme \nheikommaksi. Meidän on tehtävä työtä elääksemme, ja tehtävä \ntarmokkaasti; toista työtä teemme iloksemme ja se on tehtävä täydestä \nsydämmestä; ei puolittain ja niukasti, vaan tahtoen; mikä ei ole tämän \nponnistuksen arvoista, se on parempi jättää kokonaan tekemättä. Ehkä \nkaikella, mitä meidän on tehtävä, ei ole muuta tarkoitusta, kuin \nharjoittaa sydäntämme ja tahtoamme ja olla itsessään tarpeetonta; \nainakin on sen antama vähäinen hyöty tuiki tarpeeton, ellei se ole \nkättemme ja voimiemme siihen käyttämisen arvoinen. Ei sovi \nkuolemattomuudellemme ottaa vastaan sille arvottomia helpotuksia ja \nsietää, että tarpeettomia välikappaleita tunkeutuu sen ja sen \nvallitsemien seikkojen väliin. Joka tahtoisi muodostaa henkensä \nluomuksia muulla tavoin kuin omalla kädellään, hän antaisi myös, jos \nvoisi, taivaan enkeleille positiiveja helpottaakseen heidän \nsoittelemistaan.\n\n22. Käsityön voi aina eroittaa konetyöstä; tosin on ihmisten \nmahdollista muuttua koneiksi ja alentaa työnsä konetyön tasalle. Mutta \nniinkauvan kuin he tekevät työtä _ihmisinä_, ja tekevät sitä koko \nsydämellään, ja tekevät parhaansa, ei tee se mitään, vaikka olisivat \nkuinka huonoja työntekijöitä tahansa, sillä siinä käden työssä on \nsentään aina jotakin, joka on kaiken kiitoksen yläpuolella: niissä on \nselvästi huomattavissa, että muutamat paikat ovat enemmän ilahuttaneet \nkuin toiset, että siinä on viivähdetty ja työskennelty erikoista \nhuolellisemmin; sitten tulee kohtia, joissa ei ole niin välitetty, ja \nkiireellisiä kohtia, ja tässä on taltta kovin takonut, tässä taas \nkevyesti ja tuossa arkaillen, ja jos ihminen käytti työssään järkeään, \nsamoin kuin sydäntäänkin, niin on kaikki oleva oikealla kohdallaan, ja \njoka osa kohottava toisen arvoa. Kokonaisuuden vaikutus verrattuna \nsamallaisen koneella tai innottomalla kädellä veistettyyn kuvaukseen on \nsamallainen, kuin hyvin luettu ja syvästi tunnettu runo verrattuna \nvaikutukseen, joka aiheutuu, jos niitä koneellisesti lukea pauhataan. \nUseat eivät huomaa eroitusta; niille, jotka runoista pitävät, on se \nkaikki kaikessa, -- mieluummin ovat he runoja kuulematta, kuin kuulevat \nniitä huonosti lausuttavan; niille, jotka ovat rakennustaiteesen \nmieltyneet, on käden elo ja pontevuus kaikki kaikessa. He mieluummin \novat mistään koristuksesta huolimatta, kuin ottaisivat huonon, s.t.s. \nvälinpitämättömästi veistetyn. En voi kyllin usein toistaa, ettei \nkarheasti tai kömpelösti veistetyn tarvitse välttämättömästi olla \nhuono, vaan sellainen on _välinpitämätön_ työ, jossa kaikkialla\nhuomaa saman vaivannäön -- sydämettömän ponnistuksen sileän, \npitkäveteisen tyyneyden, -- auran säännöllisyyden tasaisella pellolla. \nVälinpitämättömyyttä huomaamme pikemmin täydellisessä, kuin muussa \ntyössä,-- ihmiset tulevat itseään täydentämällä kylmäkiskoisiksi ja \nveltoiksi, ja jos luulee, että täydellisyys on sileyttä ja saavutettava \nsantapaperin avulla, niin voi yhtä hyvin jättää heti työn koneelle. \n_Todellinen_ täydellisyys on yksinkertaisesti tarkoitetun vaikutuksen \ntäysi esitys, ja _korkea_ täydellisyys on hyvin tarkoitetun, elävän \nvaikutuksen esitys ja on useimmin saavutettavissa karhean kuin sileän \nkäsittelyn kautta.\n\n23. Mielikuvitusrikkaan myötätuntoisuuden voima on suuressa määrässä \nväsymykselle altis; niin että, jos annamme sen työskennellä liian monen \nesineen kanssa yhtäaikaa tai liian suuremmoisten seikkojen kanssa \nperäkkäin pitkän aikaa, ei se kestä ponnistuksissa, vaan uupuu, \nsamoinkuin jäsenet ruumiillisesta väsymyksestä, ja on silloin \nkykenemätön noudattamaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin on \nlevännyt. Siinä ilmenee kyllästymisen oikea luonne, jota kyllästymistä \nmatkoilla liian paljon katseltuamme niin usein tunnemme. Ei niiden \nkauniiden nähtyjen esineiden yksitoikkoisuus ja paljous ole tehnyt \nnäitä arvottomiksi, vaan on sisällinen voimamme liiaksi rasitettu, ja \nsen sijaan että antaisi sen levätä, ihmettelee matkustaja tylsyyttänsä \nja kykenemättömyyttänsä ihailemaan, etsii jotain vielä ihailtavampaa ja \nkiihoittaa ja kiusaa ja ravistelee tunnettansa sanomalla: Katso sitä ja \nkatso tätä ja tuota vielä ihailtavampaa! -- kunnes se kokonaan lamautuu \nkaikelle enemmälle tuskalle ja ilolle, tylstyneenä useaksi seuraavaksi \npäiväksi. Epätoivoinen tuhlaaja kääntyy Campagnan hevoskilpailuihin \neikä kykene nyt mihinkään muuhun. Sen sijaan että tunteemme voima, jos \nse kesken yksinkertaisia tapahtumia olisi saanut kallistua ruoholle ja \nhiukan aikaa levähtää, olisi taas vähitellen toipunut, jälleen \nsaavuttanut voimansa ja eloisuutensa ja ollut taas pian työkykyinen. On \nsiis aina välttämätöntä, kun tämä sisällinen voima uupuu, etsiä sille \nvähä vähemmän eikä enemmän ihailtavaa, minkä kanssa se voi seurustella \ntuossa heikossa tilassa ollessaan; anna sen sitten olla levossa, niin \nse pian virkistyy.\n\n24. Jokaisesta ihmisestä, jolla kaikki viisi aistiansa on vallassaan, \non hiljainen noin kymmenen tai kahdentoista peninkulman matkaaminen \npäivässä hupaisinta matkustamista. Kaikki matkustaminen käy ikäväksi \nsitä mukaa, mitä nopeammin se tapahtuu. Junalla kulkemista en yleensä \npidä minään muuna kuin matkustamisena. Se on yksinkertaisesti samaa \nkuin tulla lähetetyksi toiseen paikkaan; melkeinpä paketin tavoin.\n\n25. Kaikkea suurta tehdessä on siihen koko olento kohdistettava, sekä \nruumis että sielu, olletikin sielu. Muta tämä työ ei ole koko olennon \nyksipuolista työtä, myöskin työ kääntyy koko olennon puoleen. Mitä \ntäydellinen olento puhuu, sitä täytyy myös täydellisen olennon \nkuunnella. Ei ole minun tehtäväni kuluttaa koko henkeäni, menettää koko \nvoimaani ja elämääni työhöni, sinun katsojana tai kuuntelijana minua \nvain puolinaisesti hengelläsi tarkatessa; sinun täytyy olla kokonaan \nminun, kuten minäkin olen kokonaan sinun; ainoastaan niillä ehdoin \nvoimme olla samaa mieltä. Kaikki taipumuksesi, suurimman ja parhaan \nsinussa täytyy olla hereillä; muuten en saa palkkaani. Maalarin ei ole \npantava inhimillisen luonteensa koko aarretta työhönsä, tyydyttääkseen \nvain yhtä osaa katsojasta; ei yksinomaan huvittaakseen hänen aistejaan, \nei vain tyydyttääkseen hänen mielikuvitustaan, ei ainoastaan \nhoukutellakseen mielenliikutukseen, ei vain johdattaakseen häntä \najattelemaan, vaan tuon _kaiken_ aikaan saadakseen. Aistien, \nmielikuvituksen, tunteen, järjen, koko havaitsevan hengen täytyy \ntarkkaavaisuudessa tulla tyydytetyksi tai iloisesti liikutetuksi; \nmuuten ei ole työtätekevä henki tehtäväänsä hyvin täyttänyt. Sillä \nhuomaa, hänellä ei ole ainoastaan _oikeus_ päästä kohtaamaan kasvoista \nkasvoihin, sydämestä sydämeen; vaan jo hänen _velvollisuutensa_ se \naiheuttaa toisen sielun vastaamaan: sen torven tärähdyksen täytyy olla \nniin selvän, että, vaikka kehoitukseen tylsyyden tai laiskuuden takia \nei vastattaisikaan, ei voisi sentään olla epäilystäkään sen \nmerkityksestä; teoksessa täytyy olla semmoinen voima, että sitä \nseuraamatta oleminen olisi oma syymme. Tämän me siltä vaadimme, tätä \nrukoilemme. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mitä heissä on, ennenkuin \ntämä huuto heitä kutsuu: sydämensä heissä nääntyy, uni ja velttous \nvaltaavat heidät. Eivät ole he mistään niin kiitollisia, kuin tästä \nhuudosta: \"Heräjä sinä, joka makaat!\"\n\n26. Parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan astu \ntaulukokoelmaan, kuin että menisit sinne vain vetelehtiäksesi ja \nmyhäilläksesi: parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan tartu \nsiveltimeen, jos sivelet sillä vain oman mitättömän taitosi turhasta \nmielihyvästä; parempi, monta vertaa parempi on, ettet ollenkaan tarkkaa \nkuvia, ja jäät niihin tutustumatta, kuin että tietäisit juuri niin \npaljo, että voisit keksiä virheitä suurista teoksista ja leimata \njulkeuden hyväksymiseksi ja väärinkäsityksen terävänäköisyydeksi.\n\n27. Mitä kauniimpi taide on, sitä enemmän se varsinaisesti on \nsemmoisten ihmisten tekoa, jotka _tuntevat_ olevansa _väärässä_, -- \njotka pyrkivät täyttämään lakia ja tavottamaan kauneutta, joita he \neivät vielä ole saavuttaneet, ja joista he tuntevat olevansa sitä \nkauvempana, mitä enemmän he niitä tavoittelevat. Ja kuitenkin on\ntaide vielä syvällisemmässä merkityksessä tekoa semmoisten ihmisten, \njotka tietävätkin olevansa oikeassa. Juuri tämä aikomuksistaan \nehdottomasti eksyvä tunne osoittaa tuon aikomuksen täydellisyyttä, ja \nepäonnistumisen pysyvä tunto johtuu yhä kirkkaimmin katsein näkemään \ntotuuden kaikkein pyhimpiä lakeja.\n\n28. Suurimman taiteilijan oikea tunnusmerkki on, -- että hän \nvapaehtoisesti luopuu suuruudestaan; että hän tekee _itse itsensä_ \nhuonoksi ja huomaamattomaksi, mutta niin kohottaa ja kuvaa taiteensa \nesineen, että sinä mieluummin näkisit itse esineen, kuin taideteoksen. \nEt ole siis koskaan kylliksi ihaillut taiteilijan teosta, ennenkun olet \nalkanut sitä halveksia. Paras tunnustus, jonka voisi antaa Phidiaksen \nAthenelle, olisi halu nähdä mieluummin jumalatar ilmielävänä; ja \nkristillisen taiteen ihanimmilta madonnilta puuttuu heille kuuluva \nkunnia, jos ei ne herätä katsojassa tuskallista kaihoa saada nähdä \nneitsyt ilmielävänä.\n\n29. Tunteminen ei todista mitään oikeata, sisäistä yhdennäköisyyttä. \nKirjojamme tunnemme kansistaan, vaikka oikeat, varsinaiset tuntomerkit \novat niiden sisällä. Ihmisen voi koiransa tuntea haistamalla, hänen \nräätälinsä hänen takistaan, ystävänsä hänen hymystään: kukin näistä \ntuntee hänet, mutta tuntemisen tarkkuus riippuu hänen oman henkensä \narvosta. Mikä itse asiassa on ihmiselle tutunomaista, sen tietää yksin \nJumala. Ihmisen muotokuvassa saattavat kasvonpiirteet olla täysin \ntarkasti kuvatut, ilman että niissä on hituistakaan ilmettä; se saattaa \nolla, käyttääkseni tavallista lausepartta, \"kuin ilmetty hän\"; \njokainen, jopa kissansakin tuntisi hänet. Toisessa muotokuvassa \nsaattavat piirteet olla ehkä huolimattomasti tai huonosti kuvatut, \nmutta siinä on silmänvälke ja huulen omituinen väritys, jota hänessä \nhuomaa vain korkeimman henkisen kiihoituksen hetkinä. Sen tuntisivat \nvain hänen ystävänsä. Toinen ehkä ei kuvaa mitään hänen tavallisesta \nilmeestään, vaan jotakin hänen elämänsä kiihoittuneimmalla hetkellä \nilmennyttä, jolloin kaikki salaiset intohimot ja korkeimmat voimat \nyhtaikaa pääsivät valloilleen. Vain ne, jotka ovat hänen sellaisena \nnähneet, kykenevät kuvan häneksi tuntemaan. Mutta minkälainen olisi \nsitten _ihmisen_ todellinen kuva? Ensimmäinen osoittaa satunnaisuuksia \nruumiista, -- jossa turmelus asustaa; jota mato odottaa. Toinen\nantaa lihalle hengen leiman; mutta se esittää henkeä _sellaisten_ \nmielenliikutusten aikoina, jotka melkein kaikissa ihmisissä ilmenevät \nja jotka eivät ole sen henkilön olemukselle ominaisia, vaan saattavat \nolla tottumuksen, kasvatuksen ja sattuman tuloksia; -- teeskennelty \nmuoto, joka, _olkoonpa_ se otettu tahallisesti tai tietämättä, on \nkenties kaikessa verhoamansa luonteen juurtuneelle ja todelliselle \ntäydellisenä vastakohtana. Kolmannessa on ehkä jälkiä kaikesta \nsalaisimmasta ja mahtavimmasta, kun kaikki teeskentely ja kaikki \ntottumukset, jokainen vähäpätöinen ja ohimenevä liikutus, -- ainaisen \nvirran jää, ranta ja vaahto -- pirstoutuu, murtuu ja häviää sisällisen \nvoimansa havahduttua; kun jumalallinen kiihoitin kutsuen ja vaatien on \nherättänyt ilmieloon nuo uinuvat voimat ja tunteet, joita hengen oma \ntarmo ei voinut esittää, eikä hänen tajuntansa voinut käsittää; jotka \nJumala yksin tuntee ja Jumala yksin voi herättää; -- juuri hänelle \nominaisten, eroittavien tunnusmerkkien syvyyden ja salaisuuden. Samoin \non ulkonaisen luonnon laita; sillä on ruumis ja sielu, kuten \nihmiselläkin; mutta sen sieluna on jumaluus. On mahdollista esittää \nruumis ilman henkevyyttä, ja se näyttää hyvin näköiseltä niistä, joiden \naistit tuntevat vain ruumiin. Käy päinsä esittää henkeä sen \ntavallisissa, ala-arvoisissa ilmauksissaan; sitä pitävät hänen \nnäköisenään ne, jotka eivät ole saaneet kuulla häntä hänen \nvoimakkuutensa hetkinä. On mahdollista esittää henkeä sen salaisissa ja \nylevissä vaikutelmissa, ja sitä pitävät näköisenä vain ne, joiden \nnähtäviin nämä vaikutukset ovat tulleet paljastetuiksi. Kaikki tämä on \ntotuutta; mutta totuuden arvoa, jota se kykenee esittämään ja \ntuntemaan, vastaa taiteilijan mahti ja katsojan vilpittömyys.\n\n30. Luonto säilyttää parhaansa lujasti sinetittynä, kunnes sitä \nkunnioituksella katsellaan. Taiteilijalle, joka sitä pitää kunniassa, \nvoi se antaa aihetta kadun kerjäläisenkin kasvoista. Mutta sitä \ntoisintavan maalarin työssä saattaa se Portiankin näyttämään epäjalolta \nja Perditan viehätyksettömältä.\n\n31. Taiteilijan tehtävä maailmassa on olla näkevä ja tunteva; olla \nsellaisen hienouden ja hellätuntoisuuden välikappale, ettei mikään \nvarjo, eikä väri, eikä viiva, eikä hetkellinen, ohimenevä ilmaus häntä \nympäröivistä, näkyvistä esineistä, eikä mikään mielenliikutuskaan, jota \nnämä kykenevät hänen siihen kohdistuneelle hengelleen antamaan, jää \npiirtäytymättä häneen tai tulisi poispyyhityksi hänen muististaan. \nAjatella, arvostella, todistaa ja tietää ei ole hänen tehtävänsä. Hänen \npaikkansa ei ole hallituksessa, eikä tuomioistuimella, eikä \noikeussalissa puolustajana, eikä kirjastossa. Kaikki tämä on määrätty \ntoisten ihmisten tehtäväksi. Hän miettiköön noin sivumennen; hän \ntehköön silloin tällöin johtopäätöksiä, kun hänellä ei ole parempaa \ntehtävää; tietäköön, -- ettei hän voi katkelmia, joita hän \nkyyristymättä saattaa koota, vaivatta saavuttaa; mutta älköön hän tästä \nkaikesta lainkaan huolehtiko. Elämäntyönsä olkoon paljaaltaan \nkahtalainen: nähdä ja tuntea.\n\nEhkä väittää lukijani, että tiedon suuri etu on juuri siinä, että se \navaa silmät; että se tekee havaittaviksi seikkoja, joita emme olisi \nkoskaan nähneet, jos emme olisi ennen niistä tienneet.\n\nEi niin. Sitä saattavat sanoa ja uskoa vain ne, jotka eivät tiedä, \nmiten suuren taiteilijan havainto- ja tuntokyky suhteutuu toisiin \nihmisiin. Ei ole yhdessäkään taiteessa minkäänlaista suurta maalaria \ntai suurta työntekijää, joka ei yhdessä hetkessä näkisi enemmän, kuin \nhän voisi oppia tuhattuntisessa työssä.\n\n32. Suuri taiteilija käsittää luonnon semmoisenaan, ja suuntaa katseen \nja ajatukset sen täydellisimpään osaan; epätodellinen taiteilija \nsäästää itseltään vaivan poistamalla tieltään sen, mikä hänestä näyttää \nloukkaavalta taikka muuttaa hän sen. Tämmöisen menettelyn paha vaikutus \non kahdellainen. Ensiksikin kauneutta, jolta taustansa lisäyksineen on \nryöstetty, ei ole enää nautittava kauneutena, aivan samoin kuin valoa, \njolta on ryöstetty kaikki varjo, ei ole enää nautittava valona. \nValkoinen kangas ei voi kuvata päivänpaisteen vaikutusta; taiteilijan \ntäytyy sen muutamin paikoin hämmentää voidakseen antaa sen loistaa \ntoisissa paikoin. Ei kauniin keskeymätön jaksokaan voi tuottaa \nkauneuden oikeata vaikutusta; sen täytyy kohota vähemmän arvoisesta \nvoidakseen oman mahtinsa levittää. Luonto on sen ala-arvoiset ja \njaloimmat ainekset enimmiten sekoittanut, kuten se sekoittaa \npäivänpaisteen varjon kanssa antamalla sillä tavalla molemmille heille \nkuuluvan hyödyn ja vaikutuksen. Taiteilija, joka suvaitsee jättää \nvarjon pois, nääntyy luomassaan paahtavassa korvessa. Fra Angelicon \ntodellisesti korkea ja kaunis taide on aina säilyvä tuoreena ja \nvoimakkaana munkkiveljiensä jokseenkin jokapäiväisten kasvonpiirteiden \nujostelemattomassa ja vanhastaan tunnetun haperan pyhyyden \nkuvaamisessa; mutta nykyaikaiset saksalaiset ja rafaeliittiset koulut \nmenettävät kunniatansa ja jalouttansa ihailemalla parturimaisesti \nkauniita kasvoja eikä niillä todellakaan ole oikeata luottamusta muihin \nkuin suoriin neniin ja kiharaisiin hiuksiin. Paolo Veronese asettaa \ntaiteessaan kääpiön sotamiehen, neekerinaisen kuningattaren \nvastakohdaksi; Shakespeare asettaa Calibanin Mirandan ja Autolycuksen \nPerditan viereen; mutta tavallinen ihanteellisuus pelastaa kauneutensa \nsalongin sekä viattomuutensa luostarin yksinäisyyden turviin; se \nväittää tekevänsä sen hienosta valinnasta ja puhtaasta tunteesta, \nsamalla kun sillä todellisuudessa ei ole rohkeutta tehdä hirviölle \nvastarintaa eikä kyllin sukkeluutta varustaa veijaria. Vain totuttuamme \nkuvaamaan kaikki asiat vilpittömästi, voimme oppia, mikä on kaunista ja \nmikä ei. Rumimmissakin esineissä on jonkun verran kauneutta, ja tämä on \naina heille ominainen aines, jota ei voi erottaa niiden rumuudesta, ja \njota on ihailtava sen yhteydessä tai ei ensinkään. Mitä enemmän \ntaiteilija ottaa luonnon semmoisena, jommoisena hän sen löytää, sitä \nodottamattomampaa kauneutta hän keksii ennen ylenkatsotussa; mutta \njuljetkoon hän kerrankin vain anastaa itselleen oikeuden paheksia, niin \nvähitellen nautintonsa piiri supistuu, kunnes se, minkä hän luuli \njaloksi valinnaksi, vihdoin muuttuu ahtaaksi havaitsemiseksi. \nEsittämällä aina _yksiä ja samoja_ tulee hänen taiteensa luonnottomaksi \nja sairaloiseksi, kunnes hän lopullisesti sitäkään, mitä hän tahtoo \nsäilyttää, ei enää voi uskollisesti kuvata.\n\n33. Pikkumaiselle, itserakkaalle ja teeskentelevälle taiteilijalle \nmeillä on, kun hän komeilee ahtaalla tiedollansa ja vähäisellä \ntaidollansa, vain tämä sana sanottavana: \"Mene sivulle äläkä kaihda \nminulta tätä luontoa.\" Mutta suurelle taiteilijalle, jolla on luova \nmielikuvitusvoima, -- joka jokaiseen sielunsa kykyyn nähden on \nmiljoonia kertoja meitä etevämpi -- voimme kyllä sanoa: \"Tule tämän \nluonnon ja minun välille, -- tämän luonnon, joka minulle on liian suuri \nja ihmeellinen: lauhduta se minulle, selitä sitä minulle, anna minun \nkatsoa sinun silmilläsi, kuulla sinun korvillasi ja saada apua ja \nvoimaa suurelta hengeltäsi.\" Kaikilla jaloimmilla tauluilla on tämä \nluonne.\n\n34. Korkeimman kauneuden suojelusvartija kaikessa näkyvässä työssä on \naivan sama, kuin on sielunkin turva ja johto, -- nimittäin kohtuus sen \nlaajemmassa merkityksessä; kohtuus, jonka näemme istuvan oikeuden \nkanssa samallaisella valta-istuimella neljän päähyveen keskessä, ja \njota ilman jokainen muu hyve voi johtaa meitä epätoivoiseen \nerehdykseen. Kohtuudella jalommassa merkityksessä ei ole ymmärrettävä \nmasennettua, epätäydellistä tarmoa, ei pysymistä jossain hyvässä, kuten \nrakkaudessa tai uskossa; vaan voimaa, joka hallitsee jännityintäkin \ntarmoa ja estää tätä toimimasta toisin, kuin sen täytyy. Seikkoihin \nnähden, joissa liikanaisuus on mahdollista, ei se tarkoita niiden \nepätäydellistä nautintoa, vaan semmoisen määränsä järjestämistä, joka \ntekee nautinnon niistä mahdollisimman suureksi. Niinpä ei merkitse \nesim. kohtuus värissä epätäydellistä tai velttoa värinautintoa; vaan \nvärin hallitsemista, joka tuottaa kaikista värityksistä mahdollisimman \nsuuret nautinnot. Huono värittäjä ei _pidä_ kauniista väristä enemmän, \nkuin paras värittäjä, ei puoleksikaan niin paljon. Mutta hän käyttää \nsitä liikanaisesti; hän käyttää sitä suuressa määrässä ja hallitsematta \nsitä, ja silloin astuu niin yleisesti arvossa oleva laki voimaan, kuin \npainovoiman lakikin on, ettei hän nimittäin kykene siitä niin \niloitsemaan, kuin jos hän olisi ollut kohtuullinen.\n\n35. Ei mikään enemmän eroita suuria miehiä jokapäiväisistä, kuin se, \nettä he elämässä sekä taiteessa aina tuntevat tien, jota asiat \nkulkevat. Tyhmä ajattelee näiden olevan paikallaan ja kuvaa niitä \nliikkumattomiksi; viisas näkee niissä vaihtelevaisuutta ja \nmuuttelevaisuutta, ja piirustaa ne semmoisiksi, -- eläimen liikkuvaksi, \npuun kasvavaksi, pilven kulkevaksi, vuoren pieneneväksi. Koeta aina \nmuotoja nähdessäsi, huomata viivat, joilla oli voima menneen kohtalonsa \nyli sekä voima tulevaisuutensa yli.\n\n36. Alkuperäisyys: kaikki riippuu siitä ainoasta ihanasta kyvystä \nsaavuttaa asioiden alkuperä ja vaikuttaa sieltäkäsin. Se on suoraan \nlähteestä ammennetun tuoreen veden viileys, selkeys ja oivallisuus \nvastakohtana toisten ihmisten vainioiden sakeaan, kuumaan ja \nvirkistämättömään pisaraan.\n\n37. Kaikki ala-arvoiset taiteilijat pyrkivät aina välttämään pakollista \nperinpohjaista työtä, ja sanoen syyksi joko asian aiheuttaman ilon \ntaikka rehennellen jaloilla perusteillaan he yrittävät, mitä eivät voi \ntäyttää. Sitä vastoin käsittävät suuret miehet aina heti, että \ntaiteilijan, kuten jokaisen muunkin ihmisen korkein velvollisuus on \nymmärtää asiansa, ja he ottavat sen niin vakavalta kannalta, että \nmonet, joiden elämän me heidän teoksistaan päättäen ajattelisimme \nolleen täynnä intohimoa, todellisuudessa, vaikka olisivat kyenneet \nvoimakkaampaan, ovat pakottaneet itsensä semmoiseen täydelliseen \nlevollisuuteen, jommoinen on ominaista syvälle, kätkössä olevalle \nvuorijärvelle, joka kuvastaa jokaisen pilvien liikahduksen taivaalla, \njokaisen varjon vaihtelun vuorilla pysyen itse liikkumattomana.\n\n38. Jos olettekin tunteneet viisaita ihmisiä jotka samalla ovat olleet \nlaiskoja, niin ette kuitenkaan ole koskaan tunteneet _suurta_ miestä, \njoka olisi ollut laiska. Ja syvennyttyäni elämän tutkimuksiin \ntaiteilijoiden, joiden teokset kaikin puolin olivat jaloimpia, ei \nmikään tosiasia esiintynyt minulle niin suurena, -- eikä minkään lain \narvo jäänyt niin pysyväiseksi, kuin se tosiasia ja laki, että he ovat \nkaikki olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heissä niin ihmetytä, \nkuin työn paljous, jonka he ovat elämässään aikaan saaneet; kun kuulen \nsanottavan nuoren miehen hyvin lupaavan lahjakkaaksi, on ensimmäinen \nkysymykseni aina: \"tekeekö hän työtä?\"\n\n39. Tehdä hyvää työtä sanan ankarimmassa merkityksessä ei voi yksikään \ntaiteen harrastaja, ja hyvää työtä sanan tavallisessa merkityksessä, \ns.t.s. hänelle tai jollekulle muulle hyödyllistä työtä voi hän vain \ntehdä, jos hänelle on alun pitäin selvitetty, mikä hänelle on \nmahdollista, mikä ei; -- mikä on hänen saavutettavissaan, mikä ei; kun \nikuisten tosiseikkojen ylevyys ja ankaruus ovat äärettömyydessään hänen \neteensä asetetut. Ei haittaa ensinkään, jos hän pelästyy: ihminen on jo \nsuuri, kun hän kykenee oikein pelästymään, emmekä ole järkeviä \ntoivoessamme, emmekä käsitä mitään todellisesti, ennenkun toivomme on \ntehnyt meidät nöyriksi, ymmärtämisemme saattanut meidät kunnioittamaan. \nVäitänpä enemmänkin sanomalla uskaliaasti, että on vähemmän tärkeätä \nopettaa nuorille miehille, mitä he tekevät, kuin mitä he eivät kykene \ntekemään; tärkeätä on heidän antaa nähdä, kuinka paljon luonnossa on \njäljittelemätöntä, kuinka paljon ihmisessä on sellaista, jonka \nvertaiseksi ei voi pyrkiä. Taidetta varten on oikein kasvatettu vain \nse, jolle kaikki työnsä on heikkona merkkinä ihanuudesta, jota hän ei \nkykene ilmaisemaan, ja heikko välikappale mittaamaan aina suuremmaksi \nkasvavalla ihailulla sitä ylipääsemätöntä kuilua, jonka Jumala on \nasettanut ihmiskunnan suurten ja pienten henkien välille.\n\n40. Jos taide on teille pääasiana, niin olette taiteilijoita. Jos \nolette rahanne itse ansainneet, niin voitte olla saitureita ja \nkoronkiskureita; jos olette kunnianne ansainneet, niin voitte olla \nkateellisia, ylpeitä, kurjia ja alhaisia, mutta sittenkin, _niinkauvan \nkun ette tahdo turmella työtänne_, olette taiteilijoita. Jos teillä \nsitä vastoin on raha pääasiana tai kunnianne, silloinpa saattaisitte \nolla hyvin armeliaita rahallanne, hyvin rakastettavia kunniassanne; \nmutta _ette_ kuitenkaan ole _taiteilijoita_. Olette käsityöläisiä ja \npalkollisia.\n\n41. Monilla taiteilla ja kyvyillä on ensimmäisissä ja viimeisissä \nedistyksen asteissa, lapsuudessa ja kypsyydessä monet yhteiset \npiirteet; samalla kun keskiasteet eivät ole ollenkaan näiden tapaisia \nja ovat kauvimpana oikeasta. Samoin on taiteilijan edistyksen laita \nsiveltimenkin käyttämisessä. Näemme, kuinka vakainen lapsi aakkosista \nalkaen pakostakin vetää katkonaisen, epätäydellisen, riittämättömän \nviivan, joka hänen edistyessään tulee vähitellen lujaksi, tarkaksi ja \nvarmaksi. Mutta hänen kypsyytensä aikana tämä tarkkuus ja varmuus \nvaihtuu taasen kevyeen ja huolettomampaan viivaan, joka monessa \nsuhteessa on enemmän lapsuudessaan kuin keski-ijässään tekemänsä \nkaltainen, ja eroittuu siitä vain täydellisen vaikutuksen kautta, jonka \nse saavuttaa näennäisesti riittämättömin keinoin. Siten on usean asian \nlaita. Ensimmäinen ja viimeisemme soveltuvat yhteen, vaikka erilaisista \nsyistäkin; se keskimäinen aste se on kauvimpana totuudesta. Lapsuus \nusein pitää hennoissa sormissaan totuutta, jota miehen luja käsi ei \nkykene pitämään, mutta jonka saavutuksesta korkein ikä ylpeilee.\n\n42. Taiteesta ei pidä puhua. Ei kukaan kunnon taiteilija puhu tai ole \nkoskaan paljon puhunut taiteestaan. Suurimmat eivät siitä puhu \nsanaakaan. Samana hetkenä, jolloin mies todellisesti työnsä käsittää, \nhän siitä vaikenee. Kaikki sanat ja selitteet käyvät hänelle \ntarpeettomiksi.\n\nSuunnitteleeko lintu, miten se pesänsä rakentaa, rehenteleekö se, kun \npesä on valmis? Kaikki hyvä työ tehdään varsinaisesti tällä tavalla, \nviivyttelemättä, vaikeudetta, suurentelematta. Jotka tekevät parasta \ntyötä, heissä on sisäinen, tahdoton voima, joka sananmukaisesti \nlähenteleikse eläimen luonnonvaistoa, -- _eikä_ täydellisimmissä \ntaiteilijoissa edes järki pakota pois vaistoa, vaan liittyy se \nvaistoon, joka on niin paljon jumalallisempi eläinten vaistoa, kuin \nihmisen ruumis kauneudessa voittaa eläimen. Suuri laulaja ei laula \nvähemmällä vaistolla kuin satakieli, vaan päinvastoin suuremmalla. \nSuuri rakennusmestari ei rakenna vähemmällä vaistolla, kuin majava, \nvaan suuremmalla, synnynnäisellä muotoaistilla, joka tarttuu kaikkeen \nkauneuteen jumalallisella suoruudella.\n\n43. Työsi yksin saat myydä, mutta et sieluasi.\n\n\n\n\nALKULÄHTEINÄ\n\n\nAlkulähteinä on käytetty seuraavia teoksia:\n\nModern Painters (5 nidosta 1843-1860) I 2. 13. 16. 21. 38. 43. 48. 58. \n59. 60. 61. 63. 65. 66. 67. III 18. 37. IV 9. 11. 12. 13. 14. 23. 24. \n29. 30. 32. 33. 36. 41.\n\nThe Seven Lamps of Architecture (1849) I 8. 18. 20. 34.\n46. 47. 56. 57. IV 16. 17. 18. 19. 20. 21. 22.\n\nThe Stones of Venice (3 nidosta 1851-1853) I 10. 19. 83.\n85. III 27. IV 25. 31. 34. 40.\n\nPre-Raphaelitism (1851.) I 4. IV 15.\n\nLectures on Architecture and Painting (1854.) I 36.\n\nThe Political Economy of Art (1857.) I 55. III 20.\n\nThe Elements of Drawing (1857.) IV 35.\n\nThe Two Paths (1859.) III 32. 38.\n\nUnto This Last (1860.) I 6. 35. 44. III 1. 2. 3. 4. 6. 7. 8. 9. 10. 12. \n19. 30. 33. 34.\n\nSesame and Lilies (1865-1869.) I 15. 25. 26. 27. 28. 29. 31. 37. 78. \n80. 89. 90. 91. 92. II 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 9. 10. 11. 13. 14. 16. III \n23. 25. 28. 29. 36. IV 5. 27. 42.\n\nThe Crown of Wild Olive (1866-1869.) I 5. 22. 39. 42. 49. 53. 62. 70. \n75. 84. II 12. III 11. 14. 15. 21. 22. 24. 26. 35. IV 4.\n\nTime and Tide (1867.) I 1. 23. 40. 41. 51. 52. III 13. 16. IV 43.\n\nLectures on Art (1870.) 1 9. 11. 24. 32. 45. 50. 64. 68. 86. 94. IV 1. \n2. 6. 7. 10. 37.\n\nFors Clavigera (8 nidosta 1871-1884.) I 3. 7. 12. 14. 17. 30. 54. 69. \n73. 76. 77. 81. 87. 88. II 8. 15. IV 8.\n\nAratra Pentelici (1872.) IV 28.\n\nThe Eagle's Nest (1872.) I 82.\n\nMunera Pulveris (1872.) I 79. III 5. 17. 31.\n\nMornings in Florence (1875-1877.) I 71. 72.\n\nFrondes Agrestes (1875.) I 33.\n\nThe Art of England (1883.) I 74.\n\nOn the Old Road (miscellaneous pamphlets, articles and essays)\n(1834-1884.) I 93. IV 3. 26, 39.\n\nLuvut sulkumerkkien välissä heti teoksen nimen jälessä osoittavat \nteoksen ilmestymisvuotta.\n\n\n\n"]