[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW6Jc4N-bSZoNTJDEuoUZPQM5uRgS_3CYP0dq6t2hisQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1924,"Viisas tyttö","Walford, L. B.",1845,1915,"1924-walford-l-b-viisas-tytto","1924__Walford_L._B.__Viisas_tyttö",null,"romaani",[],[],"fi",1889,1919,35919,227978,false,58354,[23,24,25,26,27],"Boarding schools -- England -- Fiction","England -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","Orphans -- Fiction","Schoolgirls -- Fiction","Teenage girls -- Fiction",[29],"Novels","\"Viisas tyttö\" by Lucy Bethia Walford is a novel likely written in the early 20th century. The story revolves around Elma, a young orphan raised by her guardian, Miss Exeter, in a rather distant and formal setting. The narrative explores themes of societal expectations, family dynamics, and Elma's quest for identity and belonging as she interacts with her more affluent relatives.  The opening of the novel introduces us to Elma, who is navigating her dual existence between her life under Miss Exeter’s strict guardianship and her visits to her wealthier relatives, the Alfretons. In their home, Elma is affectionately referred to as “the wise one,” a nickname that contrasts sharply with how she is seen in her other environment, where she is viewed as naive. We see the stark differences between the two households through their interactions and Elma's cheerful demeanor, which remains intact despite the emotional distance from her relatives. Lady Alfreton and Piers, her cousin, engage with Elma in a mix of genuine affection and condescension, while the underlying tension reveals differing views on upbringing and societal norms. This beginning sets the stage for Elma’s unique position as she seeks acceptance in a world defined by class and propriety. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hedman, Valfrid",289,"Orpo Elma asuu vaatimattomasti opettajattarensa luona, mutta vierailee säännöllisesti varakkaiden sukulaistensa luona Lontoon hienostopiireissä. Romaani seuraa nuoren tytön kasvua ja havaintoja kahden erilaisen sosiaalisen maailman välillä.","L. B. Walfordin 'Viisas tyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1924.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","VIISAS TYTTÖ\n\nKirj.\n\nL. B. Walford\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Tilanne.\n    II. \"Neiti Exeterin kasvot.\"\n   III. \"Meille on vain yksi yhteistä.\"\n    IV. Elman uusi puku.\n     V. Lady Alfreton ehdottaa käyntiä kukkasnäyttelyssä.\n    VI. Matkalla juhlaan.\n   VII. Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.\n  VIII. \"En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta.\"\n    IX. Piers selittelee maailman tapoja.\n     X. Elman käsitys ystävyysliitoista.\n    XI. Umppu puhkeamassa.\n   XII. Neiti Exeterin syntymäpäivä-ohjelma.\n  XIII. \"Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen.\"\n   XIV. Ajelu puistossa.\n    XV. \"Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!\"\n   XVI. Lady Mabelin tanssiaiset.\n  XVII. Opettajatar ja oppilas.\n XVIII. \"Eikö edes hiukan ananasta?\"\n   XIX. \"Olen kiitollinen, ettemme olleet mitään ottaneet mukaamme.\"\n    XX. Tyttö rouva Thatcherin mökillä.\n   XXI. Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.\n  XXII. \"Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään.\"\n XXIII. \"Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?\"\n  XXIV. Päätös.\n\n\n\n\nI.\n\nTilanne.\n\n\nKun Elma kävi Park Lanen varrella sijaitsevassa talossa, nimitettiin\nhäntä siellä \"viisaaksi\". Kenenkään päähän ei pälkähtänyt nimittää\nhäntä \"viisaaksi\" Haverstock Hillissä.\n\nHaverstock Hillissä hän asui -- Park Lanen varrella hänet tavattiin\njoka keskiviikko-iltapäivä. Siitä huolimatta hän tuskin oli paremmin\nkotonaan tai tunsi itsensä varsinaisemmaksi asukkaaksi edellisessä\ntalossa kuin mitä hän jälkimäisessä oli.\n\nSelittäkäämme. Elma oli orpo, ja sir Thomas Alfreton -- joka\noli merkkihenkilö, mitä henkilöihin tulee, rikas, suosittu ja\narvossapidetty samalla kertaa -- oli hänen läheisin elossa oleva\nsukulaisensa; mutta tällä haavaa sir Thomasilla ei ollut eikä voinut\nolla erittäin paljoa puuhailtavaa nuoren holhottinsa kanssa. Hänen\nveli-vainajansa oli nimenomaan määrännyt, että eräs neiti Exeter\nkasvattaisi tyttösen, ja neiti Exeter oli etäällä sir Thomasin\nmaailmasta, aivan sen ulkopuolella, eikä voinut mitenkään tulla hänen\nlaskelmiinsa. Hän tiesi, että sellainen neiti oli olemassa, mutta hänen\nasuinpaikkansakin oli hänelle tuntematon. Lady Alfreton sen tiesi, hän\nvakuutti.\n\nLady Alfreton oli hyvin kiintynyt Henry-paran lapseen ja piti häntä\nmahdollisimman paljon kodissaan Park Lanella. Mutta mitä saattoi\ntehdä tytölle, jota vanhempainsa toivomuksen mukaan kasvatettiin\ntäysihoitolaopistossa? Ellei olisi ollut tuota opistokysymystä, ei sir\nThomas puolestaan käsittänyt, miksei Elma olisi voinut asua heidän\nluonaan ja lukea Julietin entisen kotiopettajattaren johdolla, nyt kun\nJuliet ei enää häntä tarvinnut. Mutta näin ollen, niin, näin ollen sir\nThomas -- kohautti olkapäitänsä.\n\nHän tunsi veljentyttärensä, jos tapasi hänet omalla kynnyksellään\ntai omilla portaillaan tai jos tämä puhutteli häntä sanoilla: \"Hyvää\npäivää, setä!\" hänen lähtiessään jokapäiväiselle ratsastukselleen;\nmutta luultavasti hän ei olisi tuntenut häntä, jos tyttö olisi kulkenut\nhänen ohitseen puistossa tai katsahtanut häneen parlamentin alahuoneen\nparvekkeelta.\n\nMuut perheenjäsenet ajattelivat Elmaa kuitenkin melkoista enemmän --\nmilloin heillä oli aikaa ajattelemiseen, ja rakastivatkin häntä enemmän\n-- milloin he sydämessään saivat tilaa rakkaudelle.\n\nKeskiviikkopäiväin välillä he tosin tavallisesti unohtivat\njokaviikkoisen vieraansa. Lady Alfreton vilkaisi kummastuneena\nympärilleen, kun hänen kamarineitonsa muistutti häntä, että Joseph\ntai joku muu oli lähetettävä noutamaan nuorta neitiä ennen kello\nkahta; mutta siinä kummastuksessa ei sentään ollut mitään tylyyttä.\nPäinvastoin käsitettiin aina, että hänen armonsa pikemminkin oli\nmielissään, kun hänelle ilmoitettiin keskiviikon taaskin saapuneen\n-- ja saapuneen paljoa ennemmin kuin hän oli odottanutkaan. Ja kun\nkaupungilta palaava Juliet astui sisälle ja huudahti: \"Mitä, Elma!\nTäälläkö taas?\" hän lausui nuo sanat tavallaan aivan sydämellisestä;\nja Piersin: \"Hei, Elma! Onko sinulla jälleen iltapäivä-loma?\" kuulosti\naina oikein reippaaltakin, kun hän näki nuoren serkun tirkistävän\nporrasten kaidepuun ylitse noina perin tärkeinä iltapäivinä.\n\n\"Kuinka sinä voit, nuori viisas?\" oli Piersin toinen kysymys.\n\n\"Oikein hyvin, kiitos vain\", kuului \"nuoren viisaan\" vastaus. \"Miksi\nihmeessä sinä minua niin nimität, Piers-serkku?\" lisäsi hän äkkiä.\n\nSiinä ei koskaan suuria selityksiä yritelty. He tiesivät jokainen, mitä\nhe tuolla nimityksellä tarkoittivat, mutta eivät välittäneet pohtia\nsitä Elman kanssa.\n\n\"Luullakseni ne eivät pidä sinua niin viisaana Haverstock Hillissä?\"\noli Juliet eräänä päivänä huomauttanut.\n\n\"Eivät suinkaan\", myönsi Elma ja purskahti äänekkääseen nauruun.\n\nHaverstock Hillissä pikemminkin sanottiin: \"Elma, sinä tytönlellukka!\"\ntai \"Elma, sinä hupakko!\" Ja todellakin, vaikka Elman hienon,\nmuodinmukaisen tädin oli tapana väittää, että, tekipä mitä hyvänsä,\nhän ei toisinaan voinut olla hämmästymättä tuon ihmeellisen lapsen\npeloittavaa viisautta ja vakavaa järkevyyttä, neiti Exeter taas\nusein toivoi, ettei Elman kieli olisi liikkunut liian liukkaasti ja\nhillittömästi hänen ollessaan setänsä luona; ja mielellään hän olisi\ntukkinut korvansa siltä kevytmieliseltä sanatulvalta, joka puhkesi\nvapaapäivän-viettäjän huulilta tämän sieltä palattua.\n\nTäten huomaamme, että nuorta sankaritartani katseltiin kahdelta ihan\nerilaiselta näkökannalta.\n\nKunnon neiti Exeteriä olisi suuresti kummastuttanut, jos hän olisi\nkuullut nuorta turvattiansa syytettävän liiallisesta vakavuudesta,\nsamaten kuin lady Alfreton olisi ihmetellyt, jos olisi tietänyt,\nettä mitään aavistamaton holhooja, joka katseli häntä kirkkailla\nsilmillään, mielessään ääneti pahoitteli, kun hän joskus innostuttavaan\npuheenaiheeseen syventyneenä unohti lapsen olevan saapuvilla ja\n\"hiukan, pikku hiukkasen jutteli siihen tapaan kuin muut ihmiset\nhaastelevat, tiedättehän, hyvä ystävä\" (näin hänen armonsa myöhemmin\ntilannetta kuvaili), -- niin, rikollinen olisi todella sanattomaksi\nhämmästynyt, jos olisi tietänyt, että sama Elma, jonka juhlallisen\näänettömyyden edessä hänen kuiskauksensa olivat vaimenneet,\ntodennäköisesti vielä samana päivänä saisi muistutuksen siitä, että oli\n\"kananpäinen\" ja \"pärpättävä\" houkkio.\n\nMitkään kaksi ajatussuuntaa, kaksi päivänohjelmaa, kaksi\nelämänkäsitystä yleensä eivät olisi voineet olla toisilleen\nehdottomasti vastakkaisempia kuin ne, jotka olivat sir Thomas\nAlfretonin huonekunnan ja neiti Exeterin kulmatalon asukkailla. Elma\noli ainoa yhdysside heidän välillään.\n\nNeiti Exeter lausui: \"On mainio asia rakkaalle oppilaalleni, että\nhänellä on sellaisia sukulaisia. He uskovat hänet niin täydellisesti\nminun huostaani ja luottavat niin täydellisesti minun ohjaukseeni,\netteivät koskaan yritä sekaantua minun määräämisvaltaani tai muuttaa\nkasvatusohjelmaani. Mitään kuluja ei säästetä, ja minä saan toimia\nkuten näen rakkaalle Elmalle parhaaksi. Hänen äiti-raukkansa jätti\nhänet minun huostaani\" -- tässä neiti Exeter lempeän itsetietoisesi\nsuoristausi, ja hänen sydämensä ylpeys osoittausi hänen poskilleen\nvälähtävässä heikossa hohteessa; -- \"rouva Henry Alfreton oli näet\nkuolinvuoteellansa lausunut puolisolleen toivomuksen, että heidän\nainoan lapsensa kasvatus jätettäisiin minun huolekseni. Senvuoksi\nen missään tapauksessa olisi suostunut luopumaan vaatimuksestani\",\noli hänen tapansa jatkaa; \"mutta tuntuu hauskalta, ettei sellaista\nole koskaan vihjaistukaan. Ja mikä parempi, koska sir Thomas ja lady\nAlfreton eivät ole kertaakaan mitään edes kyselleet tai tiedustelleet,\ntoivon heidän luottavan minuun yhtä paljon kuin luottivat toisetkin\nsukulaiset saadessaan tietää, että Elma oli tuleva kotini asukkaaksi.\nMielestäni sir Thomas tai lady Alfreton eivät voisi tehdä nuorelle\nveljentyttärelle mitään mikä olisi niin edullista kuin tämä\npidättyminen kaikesta hänen opintoihinsa puuttumisesta ja hänen\nelämänsä ohjaamisesta.\"\n\nKunnon sielu! Olisipa hän arvannut, mistä moinen pidättyminen johtui!\n\nKuunnelkaamme, kuinka Elman täti haastelee samasta asiasta. \"Niin,\ntietysti, hyvä ystävä, mitä Juliet sanoo, on aivan totta. Me pidämme\nkaikki Elmasta -- rakkaan Henry-paran ainoasta lapsesta, käsitättehän;\nmutta mitäpä me voimme tehdä? Kuinka hänen armas äiti-rukkansa koskaan\nsaattoi uneksiakaan sellaisen pyynnön tekemisestä, ja kuinka kelpo\nlanko-parkani koskaan saattoi olla niin viiripäinen, että pani sen\ntäytäntöön, sitä en voi, en, minä _en voi_ sitä ymmärtää. Minä nimitän\nsitä julmuudeksi hänen omaa tytärtään kohtaan. Sir Thomas katsoi\nolevansa velvollinen pitämään kaikki kapteeni Alfretonin määräykset\nvoimassa\", jatkoi puhuja valitellen, \"ja -- oi, enkö kertonut teille,\nmillaisia ne olivat? Enkö? Asian todellinen laita on niin -- ihan\nhäpeän sitä tunnustaa, -- että lapsi on lähetetty kouluun johonkin\netäiseen Lontoon sopukkaan, Hav... Haverstock Hilliin, sanalla\nsanoen. Erään neiti Exeterin opistoon. Neiti Exeter oli ollut rouva\nHenry Alfretonin kotiopettajattarena ja kaiketi saavuttanut jotakin\nvaikutusvaltaa häneen. En tiedä mitään neiti Exeteristä ja hänen\nkoulustaan\", puhui lady Alfreton edelleen; \"sanoin sir Thomasille,\nettei hän tosiaankaan voinut odottaa minun tietävän, ja siinä hän oli\naivan yhtä mieltä kanssani. Jos Elma olisi jätetty kokonaan meidän\nhaltuumme, olisimme tehneet parhaamme hänen puolestaan, mutta näin\nollen hän on aivan poissa meidän piiristämme ja kokonaan neiti Exeterin\nkäsissä\", selitti rouva.\n\n\"Voiko hän samalla kertaa olla kahden henkilön huostassa, voiko? En\nepäilekään, että neiti Exeter on kunnioitettava ja kelpo ihminen,\nmutta tyttökoulu Haverstockin mäellä, ymmärrättehän! En voi käsittää,\nmiksi hän on perustanut opistonsa sinne; epäilemättä on paljon muita\npaikkoja -- täällä on koulu lähimmässä kadunkulmassa; ja jos Elma\nolisi toimitettu sinne, niin palvelijattareni olisi vain tarvinnut\nsaattaa hänet opistoon ja sieltä kotiin. Mutta eihän siitä nyt hyödytä\npuhua. Niin kauan kuin kapteeni Alfreton -- Henry, tiedättehän -- oli\nelossa, meidän ei tarvinnut tietää lapsesta mitään, eikä... eikä\" --\ntässä kohdassa tuo komea, hieno nainen jo liikahti tuolissaan hämärän\nlevottomasti ja tuntien olevansa liukkaalla jäällä -- \"eikä Henry-parka\nkoskaan sitä pyytänyt tai odottanutkaan.\" -- Elma oli tässä mainittuna\naikana ollut vain kerran setänsä asunnossa.\n\n\"Mutta heti kun sir Thomas kuuli veljensä kuolemasta\", aloitti\nkertoja jälleen reippaammin, \"hän lausui ensi sanoikseen: 'Meidän\npitää paremmin tutustua siihen pikku tyttöön.' Siitä päivin olemme\naina tehneet kaiken voitavamme Elman puolesta. Hän viettää kaikki\niltapäivälomansa meidän luonamme, toisin sanoen käy täällä joka\nkeskiviikko -- vaikka on niin etäältä noudettava ja sitäpaitsi aina\nsaatettava takaisinkin. Me emme sitä vaivannäköä nureksi. Elma on\nmeidän kaikkien suosikki; ja sir Thomas on alkanut puhua jotakin siihen\nsuuntaan, että ottaisimme hänet syksyllä mukaamme Towersiin. Heti kun\nhän lopettaa tuon ikävän koulun -- eli täytettyään kahdeksantoista,\nsillä minä olen kuullut, että hänen on pysyminen neiti Exeterin\nhoivissa, kunnes tulee kahdeksantoista-vuotiaaksi, -- silloin asia\nmuuttuu. Voimme sitten alkaa miettiä, mitä on tehtävä. Haluaako sir\nThomas, että hän asuu meidän luonamme, vai eikö, sitä en tiedä. Se saa\nriippua olosuhteista. Mutta nykyisin ja niin kauan kuin olemme vain\nkoulutytön kanssa tekemisissä, emme voi tätä enempää. Ei voi tulla\nkysymykseenkään, että olisimme säännöllisessä kanssakäymisessä tuon\nneiti Exeterin kanssa; ikävät kirjeet, haastattelut ja vetoamiset ovat\nmeille vastenmielisiä. Jatkakoon hän menettelyään samaan tapaan kuin\ntähänkin asti. Sir Thomas suorittaa laskut -- siinä kaikki.\"\n\nNäin täydellisesti esitettyään asian lady Alfreton, jonka\nomituisuuksiin kuului äkkiä menettää tarmonsa ja harrastuksensa,\nherpautua heti kun oli ehtinyt liekaköytensä päähän, tavallisesti\nvaipui uupuneena selkäkenoon sohvanpielusta vasten, viuhkallaan\nlöyhytellen pois harmillisen puheenaineen viimeisenkin tuulahduksen.\n\nMutta Elmahan ei tästä kaikesta mitään tietänyt. Kuinka hän olisi\nvoinut tietää? Kuka olisi siitä hänelle kertonut?\n\nHän oli, kuten tätikin oli tunnustanut, suosikki, ja suosikki, joka ei\naavistanut, että mitenkään olisi voinut toisin ollakaan. Hänen päähänsä\nei vielä koskaan ollut pälkähtänyt epäillä olevansa tervetullut tähän\nvieraaseen taloon tai ajatella, miksi se vieras olisikaan. Jo toisen\nkäyntinsä jälkeen hän oli tuntenut olevansa siellä niin kotonaan\nkuin olisi sen seinien sisäpuolella syntynyt. Kaikki olivat hänen\nystäviänsä. Kun hänen iloinen soittonsa ovelta kuultiin -- Elma soitti\novikelloa ja kolkutti aina omalla tavallaan, -- silloin maailman\nhaluttomin, ylimielisin sir Thomaskin puolittain hymyili itsekseen\nastuessaan verkalleen ovea kohti. Kun lady Alfretonin pukuhuoneen\novi lensi auki ja pieni olento pyrähti sisälle, niin tyly ja töykeä\nkamarineitokin, joka vain puolin sanoin ja naama happamana hönähteli\noman emäntänsä käskyihin ja kysymyksiin, vastasi melkein hilpeästi\nElma-neidin tervehdykseen.\n\nElman täti tarjoutui suudeltavaksi mielihyvää lähentelevin elein.\nJuliet antoi riistää hattunsa päästään serkun koeteltavaksi, ja samaten\nsai tämä vastustamatta vähän väliä hypistellä, mallailla ja viskellä\nympäri hänen hansikkaitansa, pitsejänsä ja nauhojansa. Ja Piers --\nPiers tuli kotiin puoliselle niinä päivinä, joina Elma oli saapuva Park\nLanelle.\n\n\n\n\nII.\n\n\"Neiti Exeterin kasvot.\"\n\n\nOli jotakin niin tuoretta ja tuoksuvaa, niin satakaunon kaltaista ja\nkastehelmien lailla kimmeltävää tuossa hilpeässä nuoressa olennossa,\njoka täten aika ajoin herätti tympeytyneen perheen jonkinlaiseen\neloisuuteen oman yltäkylläisenä pulppuilevan riemunsa voimalla, että\nnimi, jolla hänet siellä parhaiten tunnettiin, olisi kuulostanut\nomituisen aiheettomalta tilapäisen vieraan korvissa. Mitäpä oli, mitäpä\nsaattoi olla tässä päiväpaisteisessa, hymyilevässä Elmassa sellaista,\njoka johtaisi ajattelemaan \"viisasta\"? Ei suinkaan ollut mikään\nerityisen viisauden todistus pyöriä hyrrän tavoin avarain, juhlallisten\nvastaanottohuoneiden lattioilla, lentää tuulena parvekkeen lasiovista,\ntarkastaa jokaista korttia uuninreunuksella, kysellä jokaista\nuudistusta, penkoa kaikki käsilaukut ja laatikot, kääntää kaikki\nylösalaisin. Elma saattoi temmata auki tätinsä vaatekaapin, siirrellä\nkapineita hänen pukupöydällään, tirkistää hänen jalokivilippaisiinsa,\nkoettaa ylleen hänen uusimpia viittojaan ja päähineitään sekä laahustaa\nhänen parhaissa silkkihameissaan kuvastimen edessä niin riemullisesti,\nettä sydän ilahtui sitä katsellessa.\n\nElmalta riitti mielenkiintoa kaikkia kohtaan, ja hän teki tuhansia\nkysymyksiä kaikista uusista tulokkaista, joita oli taloon saapunut.\nHänen välityksellään hänen tätinsä ja serkkunsa saivat enimmät tietonsa\ntaloutensa alemmista jäsenistä. Hän jutteli heille, mistä Jane oli\nkotoisin ja ketkä Susanin vanhemmat olivat. Hän hommasi lääkettä, kun\nJosephilla oli hampaankolotusta. Lady Alfretoninkin täytyi hilpeähkösti\nhymyillä kuullessaan, että eräs palvelijattarensa oli tuntenut Elman\näidin palvelijattaren. Kaikessa tuossa oli melko paljon lapsellista,\nmutta mitään erityistä \"viisautta\" se ei todistanut.\n\nSiitä huolimatta Piersin antama liikanimi säilyi.\n\nHän oli tullut antaneeksi sen eräänä päivänä, jolloin talossa oli\nollut muutamia hänen ja Julietin tuttavia Elman lisäksi puolisella\nvieraina. Oli alettu puhua jostakin aiheesta, jommoisista kyllä usein\nhaastellaan lontoolaisissa ruokasaleissa, ei erikoisen paheksuttavasta,\nmutta kuitenkin yksinkertaisille, turmeltumattomille korville oudosta.\nElma oli ahminut jokaisen sanan, ja jokainen sana oli saanut hänen\nsinisilmänsä laajenemaan ja hänen viattoman sydämensä ihmettelemään ja\nmiettimään. Tämä oli kuvastunut hänen kasvoissaan. Yhtäkkiä puhujat\nolivat vaienneet, jotkut heistä hiukkasen hämillään. Silloin Juliet,\nehkä ensi kerran elämässään, oli puhutellut terävästi nuorta serkkuaan,\nja Piers oli nauranut.\n\nHe olivat kysyneet, mitä hän ajatteli, ja hieman punastuen hän oli\nvilpittömästi tunnustanut miettineensä jotakin sellaista, mikä ei ollut\naivan tavallista Park Lanen talossa ja mihin ei kukaan oikein osannut\nvastata. Ja Piers oli taaskin purskahtanut nauruun ja nimittänyt häntä\n\"viisaaksi\".\n\nMilloin tahansa sama kohtaus uudistui, ja ainahan se välillä uudistui,\nse ehdottomasti päättyi siten, että Elma kuuli itsestään käytettävän\ntätä nimitystä. Lady Alfreton omaksui sen, Juliet sitä usein toisteli,\nja sir Thomaskin tiesi, ketä sillä tarkoitettiin. Kenties he kaikin\nkäsittivät sen ikäänkuin omituiseksi vastalääkkeeksi eräänlaiselle\nhervottomuudelle, levottomalle ahdistukselle, joka hiipi heidän\nomaantuntoonsa Elman ollessa saapuvilla. Mahdollisesti he pitivät sitä\nvastasyytteenä tuolle vakavalle, tuijottavalle katseelle, mikä heidän\nvälinpitämättömyydestään huolimatta tuollaisessa lapsukaisessa heitä\nväkisinkin soimasi ja häiritsi.\n\nElmaan itseensä he eivät voineet suuttua; hän oli heidän sanojensa\nmukaan vastustamaton, masentumaton pieni velho. Mutta sisimmässä\nsielussaan he kapinoitsivat hänen äänettömiä vastalauseitaan tai niitä\nsanoihin puettuja mielenilmaisuja vastaan, joita he itse hänestä\npuristivat. Se oli kaikki neiti Exeterin syytä, huomauttelivat he\nsalaa toisilleen, -- neiti Exeterin hommia -- neiti Exeterin opetusta;\nja vähitellen he tulivat ristinneeksi nuo kasvonilmeet, jotka olivat\nseuran pelättimenä, \"neiti Exeterin kasvoiksi\". Milloin vain \"neiti\nExeterin kasvot\" olivat näyttäytyneet Park Lanen talossa jonakuna\nloma-iltapäivänä, voitiin jälkeenpäin kuulla jotakin tämäntapaisia:\n\n\"Rakkahin Juliet, opihan olemaan vähän varovaisempi sen lapsen\nläsnäollessa.\"\n\n\"Äiti, minä luulin olevani varovainen. Tarkoitukseni oli olla erikoisen\nvarovainen.\"\n\n\"Muista, ettei hänellä ole mitään maailmantuntemusta.\"\n\n\"Muistanpa tietenkin, äiti. Eihän meillä ole tilaisuutta sen\nunohtamiseen.\"\n\n\"Etkä kai halua häntä kiusata?\"\n\n\"Kiusatako Elmaa? En suinkaan. Mutta äiti...\"\n\n\"No, kultaseni?\"\n\n\"Olinko minä koskaan -- edes silloin, kun olin aivan nuori enkä vielä\nollut juuri mitään nähnyt -- olinko minä koskaan semmoinen kuin Elma on\nnyt?\"\n\n\"Et\", vastasi lady Alfreton ehdottoman varmasti. \"Et milloinkaan!\"\njatkoi hän yhä pontevammin ja korostaen sanojansa. \"Se on kaikki neiti\nExeterin hommia.\"\n\nVoimme kuitenkin ilmoittaa lukijattarillemme, ettei tuo ollut\ntotta eikä sinnepäinkään. Neiti Exeter, oivallinen, vaatimaton,\nnöyrämielinen, vilpitön ja velvollisuudentuntoinen sielu, esiintyipä\n\"velvollisuus\" missä muodossa hyvänsä, oli kaikkein viimeinen henkilö\nneuvomaan oppilastaan kammoamaan maailman menoja, sen muoteja ja\nturhuuksia, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että hän itse tiesi\nniistä vähän tai ei mitään. Toista olisi ollut, jos Elma olisi hänelle\nkuulemistaan kertonut -- mutta Elma oli liian ylevä kieliäkseen hänelle\ntai kenellekään muullekaan. Elma saattoi ajatella omia ajatuksiaan,\ntuntea omia tunteitaan ja pohtia niitä omassa nuoressa mielessään sen\ntapauksen jälkeen, joka aikoinaan oli ne hänessä herättänyt, mutta hän\nei hiiskunut sanaakaan neiti Exeterille.\n\nNeiti Exeter tiesi vain, että lady Alfreton oli ottanut nuoren\nsukulaisensa mukaansa huvittelupaikkoihin, antanut hänelle sieviä\nlahjoja ja hänen lähtiessään ystävällisesti kehoitellut häntä tulemaan\njälleen. Hän kuuli ainoastaan, että serkut olivat puuhailleet sitä\ntai tätä Elman ollessa mukana, että Juliet oli antanut hänen olla\nsaapuvilla koetellessaan uutta hovipukuansa ja että Piers oli näyttänyt\nhänelle koko valokuva-varastonsa, jonka oli ulkomaanmatkoiltaan tuonut.\nNeiti Exeter ajatteli, että Alfretonit varmaan olivat herttaista,\nhienosti sivistynyttä, oivallisesti kasvatettua, valistunutta väkeä,\nja hän vakaantui yhä enemmän uskossaan, että orvolle Elmalle ajan\npitkään koituisi paljon hyötyä suhteistaan sellaiseen perheeseen.\nNoilta uskollisilta huulilta ei milloinkaan kuulunut hiiskahdustakaan,\njoka olisi sellaisen harhaluulon karkoittanut. Näkipä hän mitä tahansa,\nkuulipa mitä hyvänsä, joka suretti, loukkasi tai kummastutti hänen\nnuorekasta mieltään sedän iloisissa saleissa vietettyinä hetkinä, se\njäi hänen omaksi jakamattomaksi salaisuudekseen, jota hän ei kellekään\nuskonut.\n\nJa kyllä hän rakasti noita hyviä ihmisiä, jotka olivat hänen omat ja\nmelkein ainoat sukulaisensa, ja riippui heissä lämpimän, kiihkeän\nluonteensa koko sitkeydellä yhtä auliisti kuin kiertokasvin karhi\ntarrautuu tukeensa. Vaikka Elman setä, täti ja serkut olisivat\nainoastaan sietäneet häntä, olisi hän kuitenkin antanut heille osan\nsydämestään. Mutta kun hän juuri omalla hartaudellaan oli herättänyt\njotakin vastakiintymyksen tapaista -- niin, sellaisille raukeille,\nveltoille luonteille aivan uskomatonta kiintymystä -- heidän povessaan,\nei ollut ihmeellistä, että hän riippui jokaisessa Alfretonin\nperheen jäsenessä sekä hyvällä että pahalla säällä, suurensi heidän\nhyveensä, laajensi heidän tenhonsa ja kätki heidän puutteellisuutensa\nkunnioittavaan äänettömyyteen. Sellaisen mielentilan vallitessa puhui\ntytön luonteen puolesta, ettei hän silti näitä viimeksimainittuja\nominaisuuksia puolustellut eikä jättänyt huomioon ottamatta. Elma\nhavaitsi kaiken, mutta rakasti kuitenkin. Siinä oli hiukan jumalallista\nkosketusta.\n\n\"Mutta ole toki vähän varovaisempi\", oli lady Alfretonin tapana ajan\nmittaan kuiskata yhä useammin. \"Muistahan, Piers, että tuollaisissa\nviidennen luokan kouluissa ajetaan lasten päähän kaikenlaisia\nkummallisia ajatuksia. En tahtoisi, että Elma pitäisi meitä ihan\nilmipakanoina.\"\n\n\"Mitä minä sanoin aiheuttaakseni sellaisia ajatuksia, äiti hyvä? Enhän\nkai ollut tavallista pakanallisempi?\"\n\n\"Etkä nähnyt, kuinka lapsen kasvot venähtivät puhuessasi sunnuntaisesta\nveneretkestänne?\"\n\n\"Heh? Vai sitä se oli? No peijakas, en olisi maininnut\nsiitä, jos olisin tietänyt. Hän ei kai pitänyt tuollaisista\nsunnuntaihuvitteluista. Totisesti! Luulin, että kaikki tuo nykyisin\noli jo voitettu kanta. Mutta Elma katsahti minuun, niinkö? Ka\", jatkoi\nhän hitaasti, \"ka, olen pahoillani. Jos olisitte minulle asiasta\nvihjaissut, niin olisin lopettanut puheeni.\"\n\n\"Ja Juliet kun jaaritteli siitä keimailevasta rouva -- en muista\nhänen nimeänsä, -- siitä ameriikkalaisesta naisesta! Silloinkin Elma\nistui lautaseensa tuijottaen ja posket aivan punaisina. Hän alkaa nyt\nymmärtää. Hän on kuusitoistavuotias, tiedättehän, ja luullakseni hän\nkäsittää paljoa enemmän kuin ennen. Meidän _täytyy_ todellakin hiukan\nenemmän varoa häntä\"; ja puhuja liikahti levottomasti nojatuolissaan.\n\n\"Mutta täytyyhän hänen tottua sellaista kuulemaan\", virkahti Juliet\nkiertäen päivänvarjoaan velton viehkeästi. \"Ei käy päinsä, että me\nkaikki kammitsoimme kielemme, milloin Elma sattuu saapuville.\"\n\n\"Ei -- ei. Me emme suinkaan saa tuntea, että tuo lapsi-parka on\ntiellämme\", vastasi hänen äitinsä. \"Minä olen nyttemmin varsin\nmielistynyt Elmaan enkä ollenkaan soisi, että hän millään tavalla\nnäyttäisi tungettelijalta. Mutta meidän täytyy kasvattaa häntä, ja\n_sitä_ emme voi, niin kauan kuin hän käy meillä vain kerran viikossa.\nNiin kauan kuin emme voi häntä kasvattaa, meidän täytyy...\"\n\n\"Antaa hänen kasvattaa meitä\", pisti Piers väliin, \"Hyvä juttu!\nSinä käyt edellä, Juliet, ja minä seuraan. Sinä painat peukalollasi\nAmeriikan kaunottaret ja heidän huvituksensa, ja minä vaikenen kuin\nmuuri sunnuntaisista veneretkistä.\"\n\n\"Hän on kehittymässä varsin kauniiksi, eikö totta, äiti?\" lausui Juliet\nsitten.\n\n\"Herttaisen näköiseksi ainakin\", vastasi lady Alfreton epäillen,\n\"tuskin kauniiksi. Hän tuskin on kyllin sopusuhtainen muodoltaan.\nMuutamassa vuodessa...\"\n\n\"Hän on menettänyt kaiken kauneutensa, mikä hänellä on\", puuttui hänen\npoikansa äkkiä puheeseen niin oudon kömpelösti ja päättäväisesti,\nettä molemmat kuulijat katsahtivat ympärilleen. \"Hänestä tulee\nsamanlainen kuin sadat muut hänen ikäisensä tytöt\", jatkoi hän. \"Hän\nsaa samat piirteet, puhuu samaan tapaan, vetelehtii aamusta iltaan kuin\nmuutkin, tuhrii naamansa maalilla, kiertää tukkansa koholle ja kuorii\nkyynärpäänsä...\"\n\n\"Piers!\" Sekä äiti että tytär tuntuivat huutavan hänelle \"hyi!\" tuossa\nainoassa närkästyneellä äänellä lausutussa sanassa.\n\n\"Oh, juuri niin\", virkkoi poika. \"Kyllähän minä tiedän. On tietysti\nsellaista, mitä he _eivät_ tee, ja sellaista, mitä heidän _täytyy_\ntehdä. Voisihan Juliet todistaa minulle tuhannella tavalla, että\ntuhatyksi hänen rakkaista ystävättäristään ei milloinkaan koske\ntukkaansa, silmiinsä tai helmenvärisiin kulmiinsa. Juliet itse ei\nkoskaan tee sitä, paitsi milloin se on ihan välttämätöntä, ja kaikki\nkaupungin sievät tytöt vallan kauhistuisivat sellaisesta vihjauksesta.\nTiedän -- tiedän\", toisteli hän ilkkuvasti heiluttaen kättään. \"Elmakin\nsiitä vielä kerran kauhistuu ja vannoo uumansa olevan luonnostaan vain\nyhdeksäntoista tuumaa ympärimitaten -- vaikka kaikki olemme nähneet\nnoiden yhdeksäntoista tuuman jo vähitellen esiintyvän ja vaikka tätä\nnykyä on todettavissa varsin terveellinen kehitys, -- ja hän parantaa\nposkiensa väriä, kunnes alkuperäisestä väristä ei ole mitään jäljellä\ntai jokseenkin yhtä paljon kuin oli entistä kangasta irlantilaisen\npaikatussa nutussa; ja hän kähertää ja polttaa tukkansa...\"\n\n\"Hän puhuu aivan _hullutuksia_!\" huudahti Juliet, jonka vihdoin\ntäytyi nousta vastarintaan. \"Piers, sinä lörpöttelet kerrassaan\njärjettömiä. Mi... mi... mikä sinussa on moisen purkauksen aiheuttanut?\nMitä tarkoitat hyökätessäsi tuolla tavoin meidän kaikkien kimppuun?\nTahtoisitko, että pukeutuisimme kolttuun ja antaisimme hiustemme valua\nolkapäille...?\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\"\n\n\"Mitä vikoja meissä sitten löydät? Mitä olemme tehneet -- minä ja\nystävättäreni -- kun olet noin pureva, noin herjaava?\"\n\n\"Tiedäthän, että se on totta.\"\n\n\"Mutta vaikka se olisi tottakin, mikset ole sitä koskaan ennen sanonut?\nMiksi olet aina ollut ikäänkuin mielissäsi, kun olet tavannut tänne\ntuomiani tyttöjä, ollut heille kohtelias ja...?\"\n\n\"Rakas sisko, olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias? Olisitko\ntahtonut, että olisin astunut parhaan ystäväsi luo ja sanonut: 'Ottakaa\npois tuo peruukki' tai: 'Peskää naamanne'? Voin tehdä sen ensi\nkerralla, jos haluat.\"\n\n\"En tietänyt sinulla olevan näistä asioista aavistustakaan.\"\n\n\"En minäkään, ennenkuin minulle opetettiin.\"\n\n\"Opetettiin nuo asiat vai opetettiin niitä aavistamaan?\"\n\n\"Kumpaakin.\"\n\n\"Kuinka sinä ne opit?\"\n\n\"Opinpahan vain.\"\n\n\"Kuinka? Milloin?\"\n\n\"Minä luulen tietäväni\", virkkoi toinen ääni lempeästi, tavattoman\nlempeästi ollakseen lady Alfretonin ääni; \"ainakin kuvittelen toisinaan\ntuntevani jotakin samantapaista. En osaa sitä oikein selittää, mutta\nviimeiseltä olen pari kolme kertaa havainnut toivovani, etteivät\nJulietin ystävät olisi _ihan_ niin... näyttäisi _ihan_ niin...\" Hän\npysähtyi.\n\n\"Ihan miltä, äiti?\"\n\n\"Ihan toisenlaisilta kuin Elma\", virkkoi Piers ripeästi. \"Mutta älä\nhuoli, Juliet, rohkeutta vain! Parin vuoden päästä ei kukaan voi\nsitä valittaa. Elma ei silloin enää ole Elma. Yksi seurustelukausi\nLontoossa, kolme kuukautta sellaista elämää kuin me vietämme, aikaansaa\nkaiken mitä tarvitaan. Hänessä ei silloin enää ole jälkeäkään...\"\n\nMutta ovi avautui ja lause jäi kesken.\n\n\n\n\nIII.\n\n\"Meille on vain yksi yhteistä.\"\n\n\nTapahtuisiko niin kuin he kaikki luulivat? Olisiko\nkahdeksantoistakesäinen Elma toinen olento, lumouksesta päästetty,\nkuvitteluistaan vapautunut, käytännöllinen, runoton tyttö verrattuna\nkahta vuotta aikaisempaan Elmaan? Saamme nähdä.\n\nNäinä nuorempina vuosinaan sankarittareni ainakin oli onnellinen\ntietämättömyydessään ja viattomuudessaan ja ennen kaikkea\nonnellinen tuntiessaan oman onnellisuutensa. Päinvastoin kuin\nkaikki edeltäjänsä ja kaikista vakaantuneista säännöistä huolimatta\nnuori tyttö ei ainoastaan pysynyt hyvin tyytyväisenä neiti Exeterin\njäykkään, vanhanaikaiseen hallintoon, vaan vieläpä puolusteli tätä\ntyytyväisyyttänsä täysin aiheellisena tädin surullisista kasvoista,\nJuliet-serkun vilpittömästä säälistä ja toisen serkkunsa Piersin\nkompasanoista huolimatta.\n\nHän _oli_ onnellinen -- hyvin onnellinen -- Haverstock Hillissä.\nNeiti Exeter oli hyvä ja ystävällinen ja puhui totta. Tytöt olivat\nmiellyttäviä -- useimmat heistä. Heitä kaikkia, sekä häntä itseänsä\nettä hänen toverejaan, kohdeltiin erittäin hyvin ja heidän sallittiin\nkäydä toisinaan konserteissa, luentoja kuulemassa ja muissa\nsenkaltaisissa tilaisuuksissa. Oli aina runsaasti syötävää (tässä hän\npunehtui) -- aina niin paljon kuin kukin halusi. Ei ihan samanlaista\nruokaa kuin Park Lanen talossa -- ei hedelmä- ja kermahyytelöitä\npäivälliseksi (Piers oli juuri vähää ennen kiusoitellut nuorta\nserkkuaan, kun hänen lautasensa täytettiin toistamiseen), ja hän piti\nhyytelöistä kovin paljon ja olisi tietysti halunnut saada niitä joka\npäivä, mutta eihän niitä kukaan joka päivä koulussa saanut.\n\nMutta kun neiti Exeter tarjosi tytöilleen myöhäisen illallisen, kuten\nneiti Exeter toisinaan syntymäpäivinä ja muissa tilaisuuksissa teki,\nniin olisipa Piersin sietänyt nähdä, millainen illallinen se oli!\nSe oli mitä _upein_ illallinen, ja koko pöytä oli mitä _kauneimmin_\nsomistettu, aivan kuin olisi odotettu täysikasvuisten ihmisten\nseuruetta eikä vain opiston tyttöjä. Neiti Exeter näet aina sanoi, että\ntytöt olivat tällöin hänen vieraitaan ja että hän heitä vierainaan\nkestitsi ja kohteli.\n\nPakosta Elma tosin kyllä myönsi, että toiselta puolen pitkinä,\nkuumina, tomuisina kesäkuukausina hetket vierivät jokseenkin hitaasti\nja raukaisevasti tuossa isossa ikävässä talossa, jonka ikkunoista ei\nnähnyt mitään hauskoja kukkivia puistoja, jonka oven editse iloisia\nvaunuja harvoin kulki ja jonka parvekkeelle posetiivinsoittajatkin\ntavallisesti toivat vain alakuloisen lohduttoman katseen, astuen\neteenpäin. Ulkopuolella, naapuristossa, ei ollut paljoa tehtävää tai\nnähtävää, sen hän kernaasti tunnusti; kaikki harrastus ja innostus\noli kohdistettava sisätapahtumiin. Mutta juuri se saikin hänet\nniin riemukkaasti, niin perin riemukkaasti odottamaan \"Park Lanen\npäiviä\", ilmoitti hän hymyillen jokaiselle, \"koska täällä on aina niin\nkaunista, valoisaa ja herttaista\", lisäsi hän; ja näin sanoen hän\nnuoren ruokahalunsa uudelleen herkistyessä kävi jälleen viekoittelevan\nlautasensa kimppuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ihmeellisen\ntuore viattomuus, että niiden, jotka olivat alkaneet laskea leikkiä\nhänen tunnustuksistaan ja vilkuilla toisiinsa avoimen, peittämättömän\nhuvitettuina tuosta lapsellisesta lörpöttelystä, täytyi nyt hetkinen\nistua mykkinä ja katsella puhujaa omituisin hellyyden ja kummastuksen\nsekaisin tuntein. Mutta samalla he kuitenkin kadehtivatkin.\n\nHeiliäkö oli \"aina kaunista, valoisaa ja herttaista\"? Mistä sitten\njohtui, että lady Alfreton usein kulutti tuntikausia väsyneesti\nhuokailemalla ja puhjeten ärtyisiin, tuskastuneisiin huudahduksiin?\nMistä johtui, että Juliet monena aamuna perätysten tulla laahusti\nsuuruspöytään liian väsyneenä ja liian \"päänkipuisena\" välittääkseen\nmistään murkinasta, ja vasta päivän mittaan vähän elpyi, kun sattui\njotakin uutta kiihoketta, johonkin mentävää tai jostakin juteltavaa,\njotakin mitä hän ei ollut ennen kokenut? Juliet oli nyt viettänyt\nuseita seurustelukausia Lontoossa ja oli ehtinyt olla paljossa mukana;\nmutta uutuudet, olivatpa ne vaikka mitä vähäpätöisimpiä, saattoivat\nsentään vielä hetkiseksi herättää hänen harrastuksensa. Ja kuitenkin\nhän oli ensimäisenä hymyillyt tovereilleen Elman puhuessa.\n\nSir Thomas oli kerran ollut saapuvilla, kun Elma aavistamattaan oli\nampunut nuolensa, ja hänkin oli hymyillyt. Kuinka vähän tuo tyttö-parka\ntiesi! hän ajatteli. Kuinka hupsuja lapset olivatkaan! Ah, niin! Kyllä\nniidenkin vuoro tulee! Ja hänkin oli luonut veljensä orpotyttäreen\nikäänkuin pehmentyneen katseen.\n\nVain Piersin katseessa ei ollut havaittavana mitään ylimielisyyttä,\nei mitään ilkkua hänen silmässään. Hän tuijotti Elman hehkuviin\nkasvoihin kokonaisen minuutin tai kauemminkin jonkun tuollaisen lauseen\njälkeen; ja kuitenkin olisi ollut vaikea sanoa, mitä hän niistä etsi\ntai mitä odotti niistä löytävänsä. Hän ei koskaan virkkanut sanaakaan\nvastaukseksi, vaan antoi jonkun muun jälleen päästää puhekerän\nkierimään.\n\nAlfretoneilla oli kaikkea, mitä tämä maailma vai tarjota. Harvat\nperheet voivat ylpeillä tahrattomammasta maineesta, ei mikään\ntasaisemmasta, häiriintymättömämmästä kotielämän kulusta. Sir\nThomasilla ei ollut mitään salaista huolten taakkaa; hänen vaimoansa ei\nvaivannut mikään kalvava, riuduttava kivuliaisuus; heidän lapsillaan\nei ollut mitään murehtimisen aihetta, ei mitään vastoinkäymisiä eikä\nrasituksia. Piersiä, joka oli sisartaan vanhempi, kohdeltiin joka\nsuhteessa niin kuin hän itse mielessään olisi vaatinut itseänsä\nkohdeltavan. Siihen aikaan, kun pieni kertomuksemme alkaa, hän oli\niältään jonkun verran kolmannellakymmenellä, oli päättänyt opiskelunsa\nEtonissa ja Oxfordissa, ja siitä oli hänen mielestään kulunut jo\nmelkoisen pitkä aika. Hän oli nähnyt varsin paljon kaikesta nähtävästä\nja tehnyt kaiken, mitä elämässä oli tehtävää -- niin hän olisi sanonut.\nHän oli matkustellut kaikkialla maailmassa ja saapunut jälleen\nkotiin. Hän oli koettanut monenlaista. Harrasti useimpia asioita --\njotakuinkin. Ei ollut koskaan tavannut mitään, joka ansaitsi sen\nsuurempaa mielenkiintoa. Hän piti omaisistaan -- arveli, ettei luonto\nollut varustanut häntä ylen herkillä tunteilla. Herkät tunteet eivät\nkuuluneet suvun ominaisuuksiin.\n\nNuoren miehen ulkomuoto oli sopusoinnussa sellaisten tunnelmien\nkanssa; olimme vähällä sanoa, että se niitä korosti. Piers ei\nkoskaan kiirehtinyt, ei koskaan kävellyt ripeästi, ei hengittänyt\nvoimakkaasti, ei puhunut innokkaasti, ja katse oli hidas. Jos hän\nhuomasi äitinsä kuskin ajavan ohitseen väkijoukossa, ja vaunuissa oli\ntyhjä istuinpaikka ja hän tiesi olevansa tervetullut sille paikalle,\nhän kylläkin olisi tuntenut kutsumusta nousta noihin vaunuihin,\nkunhan vain olisi viitsinyt antaa palvelijoille merkin ja pysähdyttää\najopelit. Vaikkakin joku hänet näki, hänen tapansa oli kulkea tietänsä\neteenpäin, jatkaa omaan suuntaansa; mutta jos joku hänet näki ja\nkutsui häntä, hän suostui ehdotukseen. Hän ei ollut elosteleva eikä\nloistonhaluinen, ei mikään veltostunut tai miehuuton mies. Päinvastoin\nolivat hänen tapansa ja makunsa mitä vaatimattomimmat, ja vain terävin\nhuomioidentekijä olisi havainnut, ettei tuossa yksinkertaisuudessa\nollut mitään nuoruuden tuoreutta, vaan että se pikemmin muistutti\nväsyneen matkustajan koti-ikävää, kun tämä, nähtyään vaelluksillaan\nkaiken maailman komeuden ja loiston, kääntää kaipaavan katseensa\nlapsuutensa seutuja ja sen alkuperäisiä vaikutelmia ja muistoja kohti.\n\n\"Piers ei koskaan voi mihinkään innostua\", valitteli sekä äiti että\nsisar, milloin he itse sattuivat turtumuksestaan havahtamaan, kuten\nolemme sanoneet heidän jonkun repäisevän uutisen tai uutuuden johdosta\ntoisinaan voineen havahtaa.\n\n\"On tosiaan omituista, ettei _minun_ poikani välitä politiikasta\", oli\nsir Thomasin tapa kulmakarvojansa kohottaen lisätä.\n\nMutta hänen ohjelmaansa, enempää kuin kenenkään muunkaan ohjelmaan, ei\nkuulunut vaatia poikaansa ja perillistänsä tilille.\n\nEihän toki; ei kuulunut kehenkään, mitä Piers Alfreton hommaili;\nhänellä oli oikeus menetellä mielensä mukaan, jos kellään. Ja kaikki,\nmitä Juliet halusi, oli, että hänkin saisi nauttia samaa vapautta, --\nniin hän itse selitti. Koska ei kukaan puuttunut Piersin puuhiin, ei\nkenenkään olisi pitänyt puuttua hänenkään hommiinsa. Koska Piers ei\nhuolinut ponnistella eikä tehdä mitään eikä vaivautua millään, niin\nmiksi hänen pitäisi?\n\nJos kohteliaisuus ja hieno käytös olivat välttämättömiä toiselle, niin\nmiksei toisellekin? Jos sisaren oli tehtävä \"velvollisuusvierailuja\",\nniin miksei veljenkin? Jos Piers olikin ainoa poika, oli hänkin ainoa\ntytär, ja ainoa tytär oli ainakin yhtä hyvä kuin ainoa poika.\n\nIältään Piers tosin oli sisartansa muutamaa vuotta vanhempi, mutta\nmitäpä siitä? Hän, Juliet, oli toki kyllin vanha pitääkseen huolta\nitsestään; ja mitä tähän viimeksimainittuun väitteeseen tuli, niin lady\nAlfreton, joka kauan oli ollut samaa mieltä, ei tahtonut panna vastaan.\n\nNiin, Julietin oli aika mennä naimisiin, jos hän naimisiin mieli.\nJuliet ei ollut sievempi eikä siromuotoisempi kuin monet muut yhtä\njalosukuiset ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneet tytöt, eikä hänen\npukunsa ollut enemmän _recherché_ kuin heidän. Julietin tulisi mennä\nnaimisiin, saada oma koti ja oma talous; ja jos vain rouva saisi\ntyttärensä katselemaan asiaa tässä valossa ja tytär ponnistelisi\nollakseen hiukan hilpeämpi ja hupaisempi (miehet tahtoivat, että\nheitä huvitettiin) ja osoittaisi suurempaa mielenkiintoa (ei kukaan\nmies pitänyt mihinkään innostumattomasta automaatista), niin äiti\noli varma, että joku onnellinen tapaus saisi muutoksen aikaan. Jokin\ntämänlaatuinen toivomus -- toivomus, joka ei koskaan näkynyt lähenevän\ntoteutumistaan -- sai aika ajoin äidin otsan peittymään pilviin ja\naiheutti hellän osaaottavaa tiedustelua ja sääliä erään puolelta,\njoka tuskin voi uneksiakaan, mitä se tarkoitti. Elma luuli tädin\nolevan väsyneen, hermostuneen tai sairaan; hän ei koskaan vähintäkään\naavistanut, mikä täti-kultaa vaivasi.\n\nPäältä nähden, kuten edellä olemme maininneet, elämä Park Lanen\ntalossa oli mitä tasaisinta. Ulkonaisesti kaikki kävi kuin rasvatuilla\npyörillä tuossa upeassa talossa. Ei milloinkaan sattunut kohtauksia,\nsisunpurkauksia tai vieroittavia riitaisuuksia kuten muissa perheissä.\nSir Thomas tuli ja meni omilla tunneillaan, hänellä oli omat toverinsa\nja omat mentävänsä, ja hän täytti omat sopimuksensa. Lady Alfreton söi\npuolista, kävi ajelemassa, pukeutui, lepäsi, meni ulos vierailuille\nilta illan perään aivan mielensä mukaan. Piers näyttäytyi ja katosi\nsäännöttömin väliajoin, kenenkään tietämättä, mistä hän tuli ja\nminne meni. Julietilla oli omat ystävänsä ja omat aikansa; ja vaikka\nsilloin tällöin voimat kerääntyivät, äiti ja tytär ikäänkuin hetkeksi\nyhtyivät ja isäkin toisinaan lähti poikansa seurassa tai toinen\nnautti päivällistä toisen kanssa jommankumman klubissa, oli yhtyminen\ntilapäistä, riippumattomuus sääntönä.\n\n\"Minusta tosiaan näyttää, että meille on vain yksi yhteistä\", huudahti\nJuliet eräänä päivänä: \"me tulemme keskenämme varsin hyvin toimeen,\nolemme niin sanoakseni 'sopusuhtainen perhe', emme koskaan riitele,\nemme kiusaa emmekä häiritse toisiamme emmekä sekaannu toistemme\nasioihin -- varsinkaan sen jälkeen kuin olen saanut äidin kerta\nkaikkiaan ymmärtämään, että minut on jätettävä rauhaan kuten Pierskin.\nAina näemme toisemme mielellämme aterioilla, ja minä menen äidin kanssa\npari kolme kertaa viikossa ajelulle pääkaupungissa ollessamme; mutta\nminä tosiaankin luulen, että on vain yksi seikka, jonka suhteen meillä\nkaikilla on samat tunteet. Ja perin eriskummaista sekin. Ken olisi edes\naavistanut silloin, kun Elman ensin näimme, että kukaan meistä olisi\nkoskaan välittänyt rikan rahtuakaan tuosta omituisesta pikku olennosta?\"\n\n\n\n\nIV.\n\nElman uusi puku.\n\n\nKun nyt olemme lukijoillemme antaneet jonkun käsityksen niistä\nhenkilöistä, jotka muodostivat Elma Alfretonin pienen maailman, minkä\nmolempien pallonpuoliskojen välillä hän leijaili, jatkakaamme nyt\nvähäistä tarinaamme.\n\nOli lämmin, säteilevä, väreilevä kesäkuun päivä, jolloin koko Lontoo,\nkoko rikas, loistava, upea länsi-Lontoo eli West End oli täydessä\nkukoistuksessa, välkkyen väriloistossa ja auringon häikäisevässä\nvalossa. Suvikausi oli uhkeimmillaan. Ilta toisensa jälkeen vieri\nvaunuja lukemattomiin huvituksiin, päivä toisensa jälkeen tuhannet\ntungeskelivat puistoissa, puutarhoissa ja viekoittelevilla kaduilla. Ei\nainoakaan talo Park Lanen varrella ollut tyhjänä.\n\n\"On liian kuuma lähteä ulos, liian kuuma pysyä sisällä ja liian kuuma\nsitä ajatellakaan!\" Piers Alfreton istui selkäkenossa matalalla\ntuolilla äitinsä huoneen avonaisen ikkunan ääressä ja jotakin\ntehdäkseen viskeli käärekaihtimen tupsua sinne tänne. \"Hei!\" huudahti\nhän, kun ovi lensi auki tavallista kiivaammalla tempauksella. \"Hei,\nsieltä tulee Elma! Liikkuu kuin pontimilla, kuten tavallista. No,\nnuori viisas, kuinka voit?\" virkkaa Piers hänen pyrähtäessään sisälle.\n\"Kah, millainen korea keikailijatar sinä tänään oletkaan! Sinä olet\n_todellakin_ keikailijatar!\" lisäsi hän kädet takaraivolla ja syvää\nihailua osoittavin katsein.\n\n\"Tämä on uusi pukuni\", virkkoi Elma sievästi punehtuen. \"Minä tiesin,\nettä se huomattaisiin. Katsokaahan, täti hyvä. Viime keskiviikkona\ntäällä ollessani sanoitte, että tarvitsin uuden puvun. Tässä se on.\"\nJa hän katsahti toisesta toiseen puolittain ylpeänä, puolittain\narasti, mutta hyvällä omallatunnolla siitä, että oli menetellyt oikein\nhommatessaan tämän puvun, joka oli soma nähdä.\n\n\"Vai siinä se on?\" Nämä sanat lausui taaskin hänen serkkunsa,\nja samalla nuori mies ojensihe eteenpäin tuolissaan uuteen\nasentoon. \"Annahan, kun katselen sitä oikein joka puolelta, Elma.\nI-has-tut-ta-va! Totisesti, minä aivan hämmästyn.\"\n\n\"Oh, Piers.\" Elma nauroi hyvin mielissään. \"Pahoin me pelkäsimme, neiti\nExeter ja minä\", jatkoi hän luottavaisesti, \"ettei se valmistuisi\najoissa. Neiti Exeter oli kovin ystävällinen. Hän ryhtyi itse puuhaan.\nVain tunti sitten se tuotiin ompelijattarelta, ja neiti Exeter\nihmetteli, mihin olisimmekaan joutuneet, jos olisi täytynyt jotakin\nmuuttaa, kun ei ollut aikaa korjaukseen! Mutta se sopi aivan hyvin;\nja ajattelimme, että täti olisi mielissään. Siitä oli tuleva hänelle\nyllätys. Me... mutta eikö täti siitä pidäkään?\"\n\nLady Alfreton poloinen! Hänen ei ainoastaan täytynyt kohdata äkillistä\nkaihoavien silmien katsetta, joka oli välähtänyt puolisen minuuttia\nsitten, vaan häneen iski toinenkin katse, ja se oli niin nopea ja raju,\nettä hänen sydämensä säpsähti sen selvää kieltä.\n\nEtteikö pitänyt? Hän olisi pitänyt mistä hyvänsä sillä hetkellä.\n\n\"Pidän, rakas lapsi... kyllä\", änkytti hän hätäisesti. \"Pidän,\ntosiaan... hyvin paljon... se on oikein sievä.\" -- Naurettavaa tuo\nPiersin lörpötys! Ikäänkuin _hän_ tietäisi! -- lisäsi hän itsekseen. --\n\"Hyvin sievä ja siro, epäilemättä\", mutisi hän ääneensä ja ihmetteli,\nmitä muuta häneltä odotettiin.\n\n\"Sanoitte pitävänne valkoisesta\", vastasi Elma jälleen tyytyväisenä,\n\"siksi neiti Exeter selitti heti, että sen tuli olla valkoinen. Minulla\nei koskaan ennen ole ollut täysin valkoista aamupukua.\"\n\nLapsi-parka! -- Lady Alfreton kohotti monokkelin silmälleen ja tunsi,\nettä hänen todellakin _täytyi_ puhua. \"Luulen, rakas lapsi, luulen...\nhm... Elma, että siinä sentään on vähän vikaa... Eikö hame ole hiukan\nliian pitkä, juuri rahtusen liian pitkä sinun ikäisellesi tytölle?\" --\nNäyttää köyhäinkoulun oppilaalta. -- \"Hiukan liian pitkä ja...\"\n\n\"Neiti Exeter ajatteli, että se varmaankin kutistuu pesussa, rakas\ntäti, ja minähän, nähkääs, en vielä ole lakannut kasvamastakaan\", --\nElma tirkisti arasti pitkien ripsiensä alta nähdäkseen, nauroiko Piers\ntälle tunnustukselle. \"Minä kasvoin niin paljon nyt viimeksikuluneena\nvuonna, että oli ommeltava lisäliepeet kaikkiin hameisiini, ja meistä\noli parasta teettää tämä pitkänlaiseksi heti alusta. Ettehän ole siitä\npahoillanne, täti?\"\n\nLady Alfreton tunsi jälleen, ettei hän uskaltanut olla pahoillaan.\nHänen poikansa vain istuskeli siinä; hän ei ollut enää toistamiseen\niskenyt hänelle käskevästi silmää eikä ollut enää haastanut serkulleen,\nmutta rouva tunsi vaistomaisesti, mitä hänen oli pelättävä. Senvuoksi\nhän hermostuneesti tähysti silmälasillaan.\n\n\"En suinkaan, rakkaani; niin... ni-in, tietysti; mutta kuitenkin... Ei,\nse on hyvin sievä, on todellakin...\"\n\n\"Nähkääs, täti, jos olisin teettänyt hameen _ihan_ oikealle mitalleen,\nse olisi saattanut tulla minulle aivan sopimattomaksi ensi kesäksi.\"\n\n\"Ensi kesäksi!\" Tämän vienon huudahduksen toiset tuskin kuulivat.\n\n\"Niin, tietysti, se on oleva paras pukuni vielä ensi kesänäkin, täti.\nEnhän voi odottaa saavani uutta tämänlaista joka vuosi. Kuten näette,\nse on oikein hyvää, _kallista_ valkoista kangasta, niin on neiti Exeter\nsanonut. Katsokaahan, rakas täti\", innostui hän ja astui lähemmäksi\npitäen tilkkua peukalonsa ja etusormensa välissä.\n\n\"Annahan minunkin tunnustella, Elma\", pyysi Piers.\n\n\"Ja sitä voi pestä, pestä kuinka usein tahansa\", jatkoi Elma, kun\nkumpikin vuorostaan oli tarkastanut kangasta. \"Pestä kuinka usein\ntahansa ja...\" (Silmälasi putosi tädin kädestä.) \"ja kääntää, jolloin\nse taas ei ole uutta huonompi.\"\n\nSiinä ei ollut sen enempää sanottavaa; ja täten puolustettuaan\nostostaan kaikkia mahdollisia syytöksiä vastaan, että muka oli siinä\nviehättynyt liiallisiin tuhlauksiin, nuori puhuja istahti tyytyväisenä\nerään tuolin äärimmäiselle reunalle ja suoristi huolellisesti\nkallisarvoisen hameen laskokset kummaltakin puolelta.\n\nSisälle astui neljäs henkilö. \"Kah, Elma täällä! Ja näytät niin\nvilpoisalta, lapsi!\" sanoi Juliet, vaipuen lähimmälle istuimelle. \"Voi,\nkuinka hyvältä tuntuu päästä sisälle! En totisesti olisi voinut viipyä\nulkosalla enää hetkeäkään. Ja oih, tätä ratsastuspukua!\" huudahti hän\nriuhtaisten sen auki kaulan kohdalta. \"Ratsastuspuvussa tällaisena\npäivänä! Älä suutele minua, Elma -- edellytämme sen tänään ilman muuta.\"\n\n\"Pidätkö minun uudesta puvustani, Juliet?\"\n\n\"Puoliskello soi, Juliet, Elma\", keskeytti lady Alfreton jokseenkin\nhätäisesti. \"Juliet, sinä menet alas sellaisena kuin olet! Mutta Elma\nhaluaa juosta yläkertaan kampaamaan tukkaansa.\"\n\n\"Ja sieppaamaan Kölnin vettä!\"\n\nElma kiiti tiehensä kuin tuuli. Nuo pukeutumiset, harjaamiset\nja kampailut hänen tätinsä aistikkaassa makuuhuoneessa puolisen\nedellä olivat jo sellaisinaan nautinto. Upottaa kätösensä isoihin\npesuvateihin valmiiksi kaadettuun kuumaan veteen (itse pesuvadit\nja koko pesukaappikin herättivät Elman ihailua), vaahdottaa ne\nmaitomaisella mantelisaippualla, joka oli aivan toisenlaista kuin neiti\nExeterin opistossa käytetyt pienet karkeat, ruskeat palaset, kuivata\nne sileihin, pehmoisiin, hienoihin pyyheliinoihin -- kaikki tämä oli\nsuloista, eikä rahtuakaan tuosta suloisuudesta jäänyt huomaamatta\nsiltä, joka luonnostaan rakasti ylellisyyttä.\n\nSitten sai seisoa ison, kirkkaan kuvastimen edessä, jossa Elma saattoi\nnähdä itsensä kiireestä kantapäähän ja jossa hän mielestään näytti\nikäänkuin pitemmältä ja joka suhteessa sievemmältä kuin muuten.\nNorsunluiset harjat ja kammat hyvin varustetulla toalettipöydällä\njoutuivat viipymättä käytäntöön; hän veti nuppineulan sirosta\npitsitetystä neulatyynystä -- Elma piti erikoisesti pitkästä\nmustanuppisesta neulasta, ja hänen tätinsä oli monta kertaa\nkehoittanut häntä ottamaan mitä halusi ja käyttämään mitä halusi; --\nmustapäinen nuppineula siis varmastikin joutui kiinnittämään jotakuta\nsatunnaista nauhaa tai kauluksen suippua, mikä kiinnittämistä kaipasi.\nJa sitten lopuksi ja kaiken kruununa oli hänellä tärkeä toimitus\nkostuttaessaan puhtaan ja vielä laskoksista avaamattoman nenäliinansa\nhajuvedellä läpimäräksi -- hän säästi aina parhaat nenäliinansa näihin\ntilaisuuksiin. Hän kaatoi Kölnin vettä isosta hiotusta pullosta, joka\nkohosi kuin valtias yli kaikkien muiden pullojen, jotka sitä kuvastimen\nedessä ympäröivät.\n\nElma oli valmistanut tämän pullon alle sievän maton. Hänestä oli\ntuntunut, että täytyi tehdä jotakin elottomallekin esineelle, joka\ntuotti hänelle niin paljon riemua, -- ja hän huomasi, että matto oli\naina paikoillaan. Sitä ei tosiaan emäntä enempää kuin palvelusneitokaan\nolisi millään ehdolla siirtänyt pois.\n\nMutta puvun laita oli toinen. Minkämallinen tai minkävärinen\ntoalettipöydän matto oli, ei merkinnyt mitään tai juuri mitään. Elmalla\nei ollut erikoisen hyvä maku, ja hänen hienot, kerratut villalankansa\nolivat totta puhuen hiukan liian kirkasvivahteiset; mutta tälle lady\nAlfreton oli vain hymyillyt, hymyillyt hellästi ja ystävällisesti sekä\npaiskannut hänelle todellista kiitollisuutta tietävän suudelman.\n\n-- Kunpa Elma olisi tyytynyt sommittelemaan vain mattoja! -- ajatteli\nhän nyt.\n\n\"Oi Juliet!\" huudahti hän, heti kun perheen kolmikko oli yksinään, \"Oi\nJuliet, sitä pientä, herttaista, rakasta tyttö-parkaa! Minusta tuntuu,\nettä se hänen koulutätinsä menettelee julmasti tehdessään hänestä\ntuollaisen pelätin kerrassaan! En tosiaan tiedä, mitä siitä sanoisin.\"\n\n\"Puku näytti tosiaan jokseenkin kauhealta\", yhtyi Juliet pysähtyen\nmiettimään.\n\n\"Niinkö sinunkin mielestäsi?\" virkkoi Piers äkkiä. \"Ka, omituistahan\nse on, mutta minusta tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt Elmaa\nsievempänä.\"\n\n\"Elma itse kylläkin\", myönsi äiti, \"Elma näytti kyllä sievältä.\nSievältähän hän aina nykyisin näyttää, mielestäni.\" -- Puhujalle\noli ominaista, että hän saattoi vaihtaa mielipidettä yhtä nopeasti\nkuin pukua, ja sen jälkeen kuin hänet viimeksi tapasimme, oli lady\nAlfretonin mielessä tapahtunut tämä muutos hänen nuoren sukulaisensa\nulkomuotoon nähden. \"Mutta, rakas Piers\", huudahti hän kammitsoistaan\nvihdoin vapaaksi päästetyn, tähän asti hillityn paheksumisen kaikella\ntarmolla, \"rakas Piers, en muista koskaan nähneeni mokomaa pukua! En\nvoi käsittää, kenen he olivat saaneet sen hänelle ompelemaan!\"\n\n\"Mitä vikaa siinä sitten oli?\"\n\n\"Siinä oli kaikki viat -- kaikki. Näithän toki itsekin, että se oli\naivan kuositon ja sopimaton, että se kiristi kaulasta ja riippui\npussillaan selästä, että se oli liian pitkä ja liian väljä...\"\n\n\"Totisesti, äiti-rouvaseni, tuosta kaikesta en huomannut mitään. Näin\nvain, että Elma esiintyi tavattoman sievänä, vilpoisena ja sirona...\"\n\n\"Ei hän siro ollut, ei, ei, Piers. Ei. Sitäpä hän juuri ei ollut. Suo\nanteeksi, että väitän sinua vastaan, mutta jos minä mitään hiukan\nymmärrän, niin ymmärrän pukuasioita. Hame oli varsin hyvä, mukava\nluullakseni, ja... ja siisti; vilpoinen myös, kuten sanot. Mutta kun\nkehut sen siroutta...\"\n\nRouva kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Sinun olisi itse pitänyt huolehtia sen valmistuksesta, äiti\",\nhuomautti Juliet tähän.\n\n\"Niin olisi. Siinä olet oikeassa. Tästä lähin ei mikään muu auta.\"\nLady Alfreton vaikeni, ja sitten hän tilanteen tärkeyteen sopivalla\näänenpainolla julisti tekemänsä päätöksen maailmalle, \"Ja minä\n_tahdon_. En halua enää mokoman näyttelyn mahdollisesti uudistuvan.\nElma saa olla ja elää kuinka haluaa Haverstock Hillissä, mutta kun hän\nsaapuu Park Lanelle, tulee hänen esiintyä puolisoni veljentyttärenä\nja meidän mieleisessämme asussa. Täksi päiväksi Marie saa harsia edes\njonkun laskoksen tuohon hirveään hameeseen, ja minun on koetettava\nolla näkemättä sitä lerppuvaa kaulusta. Mutta kun tyttö ensi kerran\ntarvitsee uudet vaatteet, minä toimitan ne itse, ja niiden tulee olla\nsellaiset, että minä ne hyväksyn. No niin -- - tule sisälle, rakas\nElma; emme ole odottaneet, kuten näet. Hyväinen aika, mikä oivallinen,\nlämmin puolinen...\"\n\n\"Ja kyllä se minulle maistuukin!\" Kun Elma ei sattunut vilkaisemaan\nympärilleen, ei hän huomannut kenenkään hymyilevän.\n\n\n\n\nV.\n\nLady Alfreton ehdottaa käyntiä kukkasnäyttelyssä.\n\n\n\"Tänään iltapäivällä on kukkasnäyttely Kasvitieteellisessä\npuutarhassa\", virkkoi lady Alfreton. \"Tapasin aamulla Mertounin\nherttuattaren, joka siitä minulle kertoi ja mainitsi itsekin sinne\nmenevänsä. Aikoi ottaa nuorimman tyttärensä mukaansa, sanoi. Ajattelin\nsinua, Elma, ja lupasin, että mekin tulisimme.\"\n\n\"Rakas täti!\" Tytön huulet avautuivat.\n\n\"Tiesin, että se olisi jotakin sinulle\", jatkoi täti ystävällisesti.\n\"Tytöt pitävät aina kukkasnäyttelyistä.\"\n\n\"Niin, niin, ja...\"\n\n\"Ja se on vilpoisinta huvia, mitä tällaisella ilmalla saattaa ajatella.\nKukkaset ovat varmaan erittäin komeita tänä kesänä, kun on ollut niin\nkuivaa. [Englannissa sataa paljon. Suom.] Minä luulen, että meille\ntulee siellä hauskaa, Elma.\"\n\n\"Siitä olen _varma_. Oi, kunpa täti tietäisi! Juuri sinne, juuri\n_sinne_ olin sydämestäni toivonutkin pääseväni. Ajatelkaas, olin\naikonut nimenomaan pyytää, että veisitte minut sinne. Te olette niin,\nniin ystävällinen viedessänne minut milloin mihinkin\", jatkoi Elma\nikäänkuin anteeksi pyydellen, \"että luulin ainakin voivani _mainita_\nteille tuosta kukkasnäyttelystä, ja sitten, jos ehkä olisitte halunnut\nlähteä...\"\n\n\"Mikään ei ole minua estämässä\", vastasi lady Alfreton nauraen. \"Hyvä\non, asia on siis päätetty. Meidän molempain tuumat ovat sattuneet\nyhteen ja meidän on tietenkin pantava ne täytäntöön. Oletko koskaan\ntavannut lady Mabel Pomeroyta? Hän on luullakseni jokseenkin sinun\nikäisesi.\"\n\n\"Niinkö? Ja onko hän miellyttävä, täti?\"\n\n\"Siitä saat itse ottaa selvän,\" Lady Alfreton nauroi taas. \"Minä\nesittelen sinut hänelle. Herttuattaren puheista päättäen huomasin, että\nhän kernaasti sen soisi, ja sitten te molemmat tytöt saatte kävellä\nsiellä yhdessä. Hänestä tulee sinulle, Elma, varmaankin herttainen\ntoveri; ja jos teet hyvän vaikutuksen, niin sinut epäilemättä kutsutaan\nheidän luokseen.\"\n\n\"Ni-in, kiitos; mutta\", huomautti Elma hiukan epäilevästi, \"mutta jos\nminut kutsutaankin, niin milloin voin mennä? Enhän käy koskaan missään\n-- en koskaan muualla kuin täällä.\"\n\n\"Oh, kyllä siitä pidämme huolen\", vastasi täti hilpeästi nyökäten.\n\"Sinua ei estetä menemästä, jos herttuatar sinut kutsuu, sen lupaan.\nHerttuatar on hartaasti kiintynyt tuohon nuorimpaan tyttäreensä, joka\non hyvin paljon nuorempi perheen muita jäseniä, ja kaiken, mitä Mabel\nvain toivoo, hänen äitinsä tekee. Olen nähnyt Mabelin vain pari, kolme\nkertaa ja tunnustan, että... että häntä tuskin ollenkaan huomasin.\nMinusta tuntuu, ettei hän liene ollut erikoisen sievä tai viehättävä --\nmutta olen saattanut erehtyä. Muuten, Elma rakas, ennenkuin lähdemme\nulos, haluaisin antaa Marien korjata erään pikku kohdan tuossa\npuvussasi. Muistuta minua siitä. Koska lähdemme ulos vasta kello\nneljältä, on vielä runsaasti aikaa.\"\n\nElma lupasi, mutta tuossa lupauksessa oli hiukan hajamielisyyttä, jota\nkukaan ei huomannut. Hän ajatteli jotakin muuta -- jotakin sellaista,\nmikä himmensi uuden puvunkin toisarvoiseksi asiaksi.\n\nIlmaistaksemme lukijattarillemme hänen pienen salaisuutensa\nmainitsemme, että tuohon riemukkaaseen vastaukseen, minkä lady Alfreton\noli saanut ehdotukseensa kukkasnäyttelyssä käymisestä, sisältyi\npaljon enemmän kuin näytti. Joku aika sitten oli Elman hemmoitteleva\nsukulainen vienyt hänet samanlaatuiseen juhlaan, ja hänen kertomustansa\nsiitä -- puutarhan ja kukkien kauneudesta, ihanasta soitosta,\niloisista ihmisryhmistä ja komeista puvuista sekä ennen kaikkea niistä\nteekesteistä, jotka lady Alfreton oli pannut toimeen ulkoilmassa puiden\nsiimeksessä ja joihin hän oli kutsunut useita tuttaviaan, tilaten sinne\nkaikenlaisia herkkuja, makeisia ja jäätelöitä teen ja kahvin lisäksi\n-- niin, Elman kertomusta kaikesta tuosta olivat hänen koulutoverinsa\nsitten innokkaasti ja kadehtien kuunnelleet.\n\nSe oli ollut kuin satua lumotusta maasta tyttö-parkojen korvissa,\nmonilla heistä kun oli ollut varsin yksitoikkoinen lupapäivä, saati\nsitten että kukaan olisi viettänyt sen niin suurenmoisesta ja iloisesti.\n\nElmaa oli kehoitettu kertomaan, oikein seikkaperäisen laajasti\nkuvailemaan sitä yhä uudelleen. Hän oli haastellut päiväpaisteesta,\nailahtelevasta iloisuudesta, lukemattomista vilpoiseen siimekseen\nasetetuista pikku pöydistä, ripeiden tarjoilijain hyörinästä,\nloppumattomasta äänten sorinasta, etäisen soittokunnan pehmeistä, mutta\nkuitenkin tenhoavista sävelistä, joita se kajahdutteli maailmankuulun\nGodfreyn johdolla, kunnes pelkästä kuuntelemisesta ja kyselemisestä\nkoko näytelmä oli muille tytöille tullut sellaiseksi todelliseksi,\neläväksi ihmemaaksi, että sen mahdollinen uudistuminen neiti\nExeterinkin määräysvallan alueella oli saanut heidät mietiskelemään ja\nsuunnittelemaan tavalla, joka nyt johti omiin tuloksiinsa.\n\nElma ei ollut kertonut heille, hän ei edes itsekään tietänyt, että\nsuuri osa tuon ihanan kesäillan tenhoa oli aiheutunut jostakin, mikä\noli liian herkkää ja ääriviivatonta kosketeltavaksi, hän ei tietänyt,\nettä hän olisi saattanut käydä tuhansissa muissa juhlissa, kokematta\nmitään samanlaista. Se oli yhdistelmä ihanasta ilmasta, lumoavasta\nseurasta, uutuudesta ja lukemattomista muista alavirtauksista, jotka\nolivat maustaneet suloisen maljan.\n\nMikä saattaa olla ikävämpää kuin epäseurainen, alakuloinen juhla,\njota väkinäisesti viettää pilveilevän taivaan alla joukko keskenään\nviihtymättömiä henkilöitä, tietämättä minne mennä tai mitä tehdä, ja\nvain siellä täällä tavaten jonkun tuttavan puhetoverikseen?\n\nMutta Alfretonit olivat sanan varsinaisessa merkityksessä \"oikeita\nseuraihmisiä\".\n\nMitä he mahtoivatkin tuntea, sai olla varma, etteivät he milloinkaan\navoimesti osoittaneet ikävystymystä tai pettymystä. He eivät\nkoskaan hairahtuneet, eivät koskaan joutuneet hämilleen tai pulaan.\nSellaisesta, mikä uhkasi käydä typeräksi tai ikävystyttäväksi, lady\nAlfreton ja hänen tyttärensä pysyttelivät poissa. Päinvastaisessa\ntapauksessa he olivat oikeassa elementissään, vilkastuivat siksi aikaa\nkahdeksi hilpeäksi, hymyileväksi, myötätuntoiseksi naiseksi, joiden\nparissa jokainen hyvin viihtyi ja jotka nopeasti keräsivät ympärilleen\nison joukon oman säätynsä hienoja ja kuosikkaita ihmisiä.\n\nJos lady Alfreton jotakin ehdotti tai suunnitteli, siihen varmasti\nsuostuttiin. Jos hän niin sanoaksemme viskasi nenäliinansa kenelle\ntahansa, niin se innokkaasti otettiin vastaan. Siis ei maailman\nmenoihin tottumaton Elma ollut ainoa, jonka silmissä näytti siltä, että\nmissä tahansa heidän seurueensa liikkui tai istui, he olivat jokaisen\nihmisjoukon keskipisteenä tai ainakin yhtenä sen keskipisteistä.\n\nKäydä heidän kanssaan tai oleskella heidän kanssaan julkisissa\npaikoissa oli aivan toista kuin liikkua muiden kanssa, jotka kenties\nolivat arvokkaampiakin, mutta joilla oli vähemmän tuota ihmeellistä,\nselittämätöntä _savoir fairea_, mikä merkitsee niin paljon.\n\nTämän asiasta poikkeamisen tarkoituksena on selittää harha, johon\nsankarittaremme koulutovereilleen joutui.\n\nElman ensimäisen kukkasnäyttelyn aiheuttama innostus ja harras kaipuu\noli tuskin alkanut vaimeta, ennenkuin heidät kannusti uuteen toimintaan\nilmoitus -- jumala tiesi, kuinka nuo yksinkertaiset olennot sattuivat\nsen näkemään tai kuulemaan! -- toisesta yhtä suurenmoisesta juhlasta,\nmikä järjestettiin erääseen puutarhaan, joka komeudessa kilpaili\nedellisen kanssa.\n\nMikseivät he nyt kaikki, jok'ainoa, itse menisi näkemään ja kuulemaan,\nolivatko nuo onnellisen ja kadehditun Elman kertomat seikat tosia?\nMiksi eivät hekin vuorostaan voisi päästä osallisiksi riemuihin,\njotka jo kerrottuinakin olivat saaneet heidän sydämensä niin rajusti\nsykkimään?\n\nJospa neiti Exeter voitaisiin taivuttaa viemään heidät sinne! Vaikka\nneiti Exeter olikin ankaranlainen kurinpitäjä ja vaati täsmällisyyttä\nja ehdotonta sääntöjen noudattamista sekä oli tuiki tinkimätön\nläksyihin nähden, ei hän suinkaan ollut kuuro oikealla ajalla ja\noikeassa hengessä tehdyille ehdotuksille.\n\nUseampi kuin yksi otti tunnustellakseen häntä tämän nykyisen tilanteen\njohdosta, ja entisen myöntyväisyyden muistoja ja kuiskauksia sellaisia\nkuin: \"Oh, hän oli oikein hirveän herttainen _silloin_, tiedättehän!\"\nkulki huulilta huulille tuuman kypsyessä.\n\nJa Elma tietysti myöskin saapuisi näyttelyyn. Olipa onnellista,\nettä juhla oli määrätty keskiviikoksi, jolloin oli tavanmukainen\niltapäivä-loma ja jolloin Elma oli poissa Park Lanella esteettömästi\nnauttimassa kaikkea hyvää! Kukaan ei sitä nimenomaan sanonut, mutta\nvähitellen kaikki alkoivat äänettömästi ymmärtää, että jos tuumasta\ntosi tulisi, niin Elman oleminen lady Alfretonin siipien suojassa\nkoituisi hedelmälliseksi heille kaikille.\n\n\"Hän on hyväluontoinen tyttönen\", selitti Henrietta Grey, salaliiton\njohtaja, \"ja varmaankin sen jollakin tavoin järjestää\".\n\n\"Se\" tarkoitti joitakuita etuja ja varsinkin erästä, mitä kouluseurue\nhartaasti odotti Elman sukulaisten läsnäolosta.\n\n\"Niinpä niinkin, Elma sen kyllä järjestää\", myönsi toinen.\n\nJa \"Elma sen järjestää!\" kaikui jokaisen huulilta yhtä luottavaisesti.\n\nElman omassa sydämessä värähteli varmuuden vastakaiku. Hänen tätinsä\noli ollut niin poikkeuksettoman hemmoitteleva ja myötämielinen\nei ainoastaan hänelle itselleen, vaan ylimalkaan kaikille nuoren\nsukulaisensa läsnäollessa, että Elma vakuutteli itselleen voivansa\nhuoleti luottaa asian menestykseen ja ystävällisen rouvan auliuteen.\n\nJa alussa todellakin näytti siltä, että lady Alfreton tekisi enemmänkin\nja vaistomaisesti arvaisi, mitä häneltä odotettiin.\n\nTässä hän ehdotti juuri samaa, mikä oli Elman sydämen toivomuksena!\nHänkin oli lukenut ilmoituksen kukkasjuhlasta ja itse omasta\naloitteestaan sitä ajatellut! Sitäpaitsi ajatellut sitä Elman\nhuvittamista silmällä pitäen!\n\nSe oli liikaa, se avasi Elmalle ovet kuin taikaiskulla, se näytti\nhänelle toivomusten kerän ikäänkuin hänen jalkojensa juureen\nkierähtäneenä.\n\nHerttuattaresta ja tämän tyttärestä Elma välitti vähän. Jos Mabel\noli herttainen tyttö, hyvä ja ystävällinen, hän kernaasti otti hänet\njoukon jatkoksi ja antoi hänen yhtyä seuraan muiden mukaan; mutta\nellei, niin tyttö olisi hiukan tiellä. Tietysti Elma olisi hänelle\nkohtelias. Elma oli aina kohtelias tätinsä vieraille. \"Hänellä on niin\nviehättävä esiintymistapa!\" huudahti lady Alfreton silloin tällöin\nmelkein todellisella innostuksella. Mutta kyllähän lady Alfreton\ntietysti käsittäisi, tuumi yksinkertainen tyttö, ettei mikään vieras\nvoinut olla hänelle samaa kuin hänen omat ystävänsä, ja että jos\nHenrietta ja Maggie ja kaikki ne muut olivat tulleet luottaen hänen\nhuomaavaisuuteensa, hänen _täytyi_ suoda heille enin huomionsa.\n\n\"Neiti Exeter ja tytöt lähtevät myös\", ilmoitti hän nyt kaataessaan\nkermaa karviaismarja-leivokselle ja munavanukkaalle; \"neiti Exeter\nottaa kuusi tyttöä mukaansa\".\n\nLady Alfreton melkein hätkähti.\n\n\n\n\nVI.\n\nMatkalla juhlaan.\n\n\n\"Millä keinoin meidän olisi paras kulkea?\" virkkoi neiti Exeter\npuolittain itsekseen mietiskellen, puolittain häntä ympäröiville\nodotteleville kuulijoille. \"Kyllähän omnibus veisi meidät suoraan\nportille, mutta ei tästä ole kovin pitkä matka kävelläkään. Maanalainen\nrautatie ei ollenkaan sopisi tarkoitukseemme. Siis on valittava\nkävelemisen ja yhteisvaunujen välillä. Mitä ajattelette, tytöt?\nVäsyisikö joku teistä liikaa, jos kävelisimme?\" kysyi hän pysähtyen\nkuulemaan seuralaistensa mielipiteitä ja toivomuksia.\n\n\"Oi, kävelkäämme, neiti Exeter!\" pyysi heti joku ääni. \"Yhteisvaunuissa\nrutistuu niin pahoin. Ja ne kaikki ovat varmaan täynnä\", jatkoi\npuhuja, vilkaisten levottomasti äsken tärkättyyn ja laskostettuun\nmusliinipukuunsa, jota oli säästänyt tätä juhlatilaisuutta varten.\n\"Meidän täytyisi puristautua ihmisten väliin sen mukaan kuin\nlöytäisimme tilaa...\"\n\n\"Ja se hajoittaisi seurueemme. Olet oikeassa, Henrietta; emme saa\nantautua siihen vaaraan, että voisimme joutua erillemme toisistamme.\nSiis, tytöt, meidän on astuttava rivakanlaisesti, siinä kaikki. Ja\nkoettakaamme pysytellä teiden varjonpuoleisella sivulla. Tien toisella\npuolella on luullakseni siimestä melkein koko matka. Parasta lähteä\nnyt, jos olemme kaikki koossa. Olemmeko kaikki koossa?\"\n\nKaikki olivat saapuvilla ja kaikki olivat pyhäasussaan, kukin oman\nmakunsa mukaisessa puvussa.\n\n-- Rakkaat, onnelliset, nuoret olennot, -- hymisi hyväsydäminen\nopettajatar itsekseen, katsahtaessaan ympärilleen. -- Tarvitsemme vain\nElman, jotta ryhmämme olisi täydellinen. Mutta epäilemättä saamme pian\nElmankin joukkoomme, ja hän on mielellään esittelevä nuoret toverinsa\ntädilleen. Minun täytyy sanoa, että mielenkiinnolla odotan lady\nAlfretonin tapaamista, kuultuani hänestä niin paljon. Toivottavasti\nElman onnistuu taivuttaa hänet tänään tulemaan sinne. Tyttö näytti\naivan varmalta, mutta eihän hän voinut _tietää_. Ei pidä rakentaa liian\npaljon sattuman varaan, mutta sittenkin...\n\nTässä tuon kunnon naisen paras musta pitsi-päivänvarjo lennähti auki\ntarmokkaalla nykäyksellä, ja hänen sirot, pienet, nappikenkäiset\njalkansa alkoivat astua jonon edessä, eikä paahtava aurinko ylhäällä\nenempää kuin kärventävä kivitys jalkojen alla aiheuttanut pienintäkään\nkatumuksen häivää siitä, että he olivat lähteneet pitkälle ja\nväsyttävälle iltapäivän huviretkelle. Työ oli työtä ja loma lomaa neiti\nExeterin opistossa.\n\nJa todellakin oli suuressa keskikesän kukkasnäyttelyssä käynti jotakin\nihka uutta sekä opettajattarelle että tytöille.\n\nTähän asti, kuten olemme sanoneet, olivat konsertit, taulukokoelmissa\nja näyttelyissä käynnit sekä muut sellaiset huvitukset, joilla oli\nopettavaa merkitystä, varsin hyvin sopineet päiväjärjestykseen.\nKukkasnäyttelyt olivat hurmaavia ja ihania, mutta -- no niin, loppujen\nlopuksi neiti Exeter myöntyi ehdotukseen, innostuipa siihen vihdoin\nyhtä paljon kuin kukaan hänen nuorista turvateistaan.\n\nTavata lady Alfreton! Tuo komea, kyvykäs ja hienostunut aatelisnainen\npuhuttelisi häntä, ehkä sallisi hänen istua tai kävellä vieressään! Hän\nsaisi kuulla Elmaa kiitettävän ja voisi vastaukseksi kosketella samoja\nkieliä!\n\nHän oli usein toivonut tilaisuutta saada mainita jonkun sanan\nrakkaasta Elmastaan, kertoa tämän tädille, mikä kiltti, epäitsekäs\nja lempeäluonteinen lapsi Elma oli, -- ja kertoa siitäkin, kuinka\nyleväaatteinen ja tunnontarkka hän oli. Ensinmainitut ominaisuudet\nhänen armonsa oli arvattavasti itsekin havainnut, mutta hän ei\nvoinut tietää, kuten neiti Exeter tiesi, kuinka korkealle hänen\nsukulaistyttönsä pysyväisemmät ominaisuudet oli arvioitava.\n\nTähän asti ei sellaiseen haasteluun ollut sattunut mitään aihetta, ei\nollut esiintynyt tilaisuutta kuulla lady Alfretonin mielipiteitä tästä\nasiasta. Elman sanoista kylläkin voi päättää, että kaikki Park Lanen\ntalon asukkaat osoittivat hänelle ystävällisyyttä, jopa rajatonta\nhemmoitteluakin, mutta sitä enempää ei voinut odottaa hänen kertovan.\nEräissä suhteissa Elma sitäpaitsi pysyi vaiteliaana sukulaisiinsa\nnähden, mitä neiti Exeter kunnioitti, niinpä hän ei koskaan maininnut,\nkun näille oli sattunut syytä valittaa hänen \"neiti Exeterin kasvojaan\"\ntai kun häntä nimitettiin \"viisaaksi\". Tyttö tunsi vaistomaisesti,\nettä näiden kohtausten tietäminen ei ollut neiti Exeterin asia, eikä\nkenenkään muunkaan, ne olivat hänen omia salaisuuksiaan, ja hän kätki\nne syvälle nuoreen sydämeensä.\n\nMutta neiti Exeterille ja kaikille, jotka asuivat neiti Exeterin katon\nalla, hänen tätinsä oli esiintyvä kauniina, viehättävänä, virheettömänä\nkäytökseltään ja puvultaan; Juliet oli sievä ja hauska, hilpeä ja\nystävällinen; Piers, \"serkkuni Piers\" oli kookas, tumma, hyvin\nystävällinen hänkin, muttei niin hilpeä, pikemminkin ärsyttävä, vaikka\nsamalla perin ystävällinen, toisinaan kyllä veltto ja väsyttävä, mutta\naina kovin ystävällinen -- sanalla sanoen, kukaan heistä ei oikein\ntietänyt, mitä tästä Piers-serkusta oli ajateltava. Sedästään Elmalla\noli hyvin vähän kerrottavaa. Tietysti sir Thomas oli \"ystävällinen\" --\njokainen Alfretonin perheen jäsen oli \"ystävällinen\"; mutta kun hän\nkernaasti olisi sanonut samaa palvelijanuorukaisesta ja keittiötytöstä,\nniin se ei tuntunut asiaa paljoa valaisevan, ja sir Thomas siirtyi\nnopeasti näkyvistä talonsa hämärälle taustalle.\n\nToiselta puolen pitkän Henrietta Greyn huudahdus: \"Minun täytyy sanoa,\nettä hartaasti haluan nähdä lady Alfretonin!\" mihin huudahdukseen jo\nedellä viittasimme, sai vastakaikua jokaisen povessa.\n\nTämänhän Elma tiesi, ja syvällä omassa sydämessään hänellä oli oma\npieni suunnitelmansa.\n\nKuten tiedämme, oli tämän tärkeän päivän aamu koittanut sulattavan\nhelteisenä ja auringonpaisteisena, ja kello yhdeltä tuo onnettaren\nsuosima oppilas oli lähtenyt perin innostuneena ja tietoisena\nmerkityksestään ja melkeinpä tuntien, että iltapäivän retken koko\nmenestys tai epäonnistuminen lepäsi hänen hartioillaan. Hänen tätinsä\najeluvaunut olivat tulleet häntä noutamaan, ja hän oli kiitänyt\npois mukavissa ajopeleissä useiden, puolittain ylösvedettyjen\nkäärekaihtimien takaa kurkistelevien, hiukan kateellisten, mutta\ntäysin sydämellisten katseiden saattamana; ja Elma oli hilpein mielin\nvakuutellut itselleen, että nuo samat silmät ennen pitkää näkisivät\nhänet paljoa uhkeammissa vaunuissa. Lady Alfretonin juhlavaunut olivat\nkorkeat ja matalalaitaiset ja keinuivat mitä notkeimmilla vietereillä.\nNiissä ajeleminen oli lumoavaa, ja hurmaavaksi oli Elma puistossa tai\nmuualla vietetyn iltapäivän usein kuvaillut. Hän oli painanut moneen\nkertaan kaikkien mieleen, että oli turhaa lähteä aikaisin, koskei hänen\ntätinsä milloinkaan ollut aikainen; hän oli koettanut mahdollisimman\ntäsmällisesti arvata määräajan, jotta kummatkin saapuisivat perille\nsamalla hetkellä -- mutta hänen täytyi vihdoin myöntää, että se oli\ninhimilliselle tiedolle ylivoimaista. Hän toivoi vain, että pieni\njoukkue sattuisi kohdalle juuri kun tädin komeat vaunut pysähtyivät\nportille ja vakava, puuteroitu palvelija laski astuimen alas. Sitten\nhän nyökkäisi ja heiluttaisi kättänsä.\n\nSitten hänen tätinsä heti kysyisi, keitä Elman tuttavat olivat.\nKiinnittäisiköhän hän huomiotansa heihin kuhunkin erikseen?\nKysyisikö heidän nimiänsä? Hyvin luultavaa. Lady Alfreton oli aina\nkovin herttainen nuorille, jotka vanhempainsa mukana tulivat häntä\ntervehtimään.\n\nMutta menestyksen pääehtona oli tietysti neiti Exeter. Neiti Exeterin\nsuhteen Elma olikin hieman levoton. Tämä arvoisa neiti ei ollut\nerikoisen tarkkahuomioinen. Hän ei tähyillyt, kuten jotkut lapset ja\nnuoret ihmiset, poimiakseen kaiken, minkä silmänsä näkivät, kuullakseen\nkaiken, mikä heidän korviinsa sattui; mutta kuitenkin oli Elmalla\njonkinlainen epämääräinen, hämärä, ylimalkainen aavistus siitä, että\nhänen tätinsä tarvitsi pitää neiti Exeteriä arvossa.\n\nEntäpä, jos tämä nyt saisi ensimäisen tilaisuuden siihen? Ja jos niin\ntapahtuisi ja jos tämä tilaisuus tehoaisi tätiin ja hän puristettuaan\nneiti Exeterin kättä ja virkattuaan jonkun sanan pyytäisi puolisonsa\nveljentyttären opettajatarta kävelemään hiukan kanssaan puutarhassa,\nkuinka mielissään neiti Exeter olisikaan! Koko seurue olisi mielissään,\nkaikki tuntisivat omasta puolestaankin tuon kunnian ja ylpeilisivät\nsiitä; ja \"tietysti Selina-täti sen tekee\", päätti nuori viisas\nitsekseen, \"jos Selina-täti vain tietää, että se on heille mieleen --\nsiinä kaikki\".\n\nHän kohentausi istumaan hyvin suorana, kun tuo hetkien hetki lähestyi.\nKaikki oli käynyt mainiosti tähän asti. Tädin palvelustyttö oli käskyä\nnoudattaen hiukan pienentänyt hänen pukuaan selkäpuolelta, ja myöskin\nkaulasta oli virheellisyys korjattu. Elma oli vetänyt käsiinsä parin\nsiroja uusia kiiltonahkahansikkaita, jotka oli säästänyt siihen asti,\nja äskettäin kammattuine untuvanhienoine kultahiuksineen hän nyt\nistui aivan säteilevänä omalla tutulla ja tunnustetulla paikallaan\najopeleissä vastapäätä toisia naisia.\n\nLady Alfretonilla oli myöskin sievä uusi puku ja hattu, ja niin hyvin\nhän itse kuin Juliet ja Elmakin olivat saaneet napinreikiinsä tuoksuvan\ngardenian. Piers oli ne hankkinut. Hän oli mennyt ulos puolisen jälkeen\nja palannut tuoden kukan kullekin; ja Elma luulotteli, että hänen\ngardeniansa oli komein ja ihanin kaikista kolmesta. Hänellä ei tosiaan\ntämän jälkeen ollut enää muita toivomuksia.\n\nKun vaunut ajoivat Regent's Parkiin, he sivuuttivat monet muut, joiden\narvasivat olevan samalla asialla. Elmalle eivät Lontoon tavat enää\nolleet niin outoja, että hän mitenkään olisi kummastunut nähdessään\nheidän omien hevostensa täytyvän pysähtyä, kun he vielä olivat\nmelkoisen matkan päästä puutarhan portilta, mikä pysähdys muodostui\nodotuksen ja kiihkeän jännityksen huippukohdaksi.\n\n\"Kauhean pitkä jono meidän edellämme, täti hyvä\", ilmoitti hän\ntirkistäen iloisena ympärilleen. \"Ja mikä joukko tyhjiä vaunuja tuolla\nvastapäätä puiden alla. Oi, soittokunta on aloittanut -- minä kuulen\nsen sävelet aitauksen yli! Mikä vahinko, ettemme tulleet aikaisemmin!\nMutta vähät siitä, varmaankaan ei se vielä ole soittanut kauan.\nOvatkohan\", lisäsi hän miettiväisesti, \"ovatkohan tytöt jo saapuneet?\"\n\nHänen tätinsä ja serkkunsa vaihtoivat keskenään silmäyksiä.\n\n\"Kestää kauan ennenkuin pääsemme sisälle\", jatkoi Elma hetkisen\nvaitiolon jälkeen ja sitten hän taas vilkaisi ympärilleen. \"Me etenemme\nhitaasti. En ymmärrä, mikseivät ihmiset voi hypätä vaunuista hiukan\nripeämmin, kun _tietävät_, että niin monet odottavat heidän takanaan.\nMinäpä hypätä tuoksahdan aina kuin tuuli.\"\n\n\"Niin sinä teet, Elma.\"\n\n\"Mutta minä seisoin eräällä portilla tässä joku päivä sitten katsellen\nhäätaloon saapuvia vaunuja...\"\n\n\"Elma!\"\n\n\"Niin, täti, ne olivat hyvin hauskat häät, varsin hauskassa paikassa,\nja siellä oli vain vähän katsojia, aivan säädyllisiä ihmisiä. Senvuoksi\nneiti Mordern, joka sinä päivänä oli meidän mukanamme, sanoi, että\nmekin saisimme hetkiseksi pysähtyä katselemaan, niinpä me siis\nkatselimme ja näimme niin ihmeen paljon väkeä astuvan vaunuista.\"\n\n\"No?\" Lady Alfreton ei olisi mielellään antanut itseänsä huvittaa tai\nherättää harrastustansa, mutta kun Elma puhui... \"No, mitä te näitte?\"\n\n\"Oh, ne ihmiset olivat semmoisiakin kuhnuksia! He ihan _matelivat_ ulos\ntoinen toisensa jälkeen ja päästyään matolle -- siihen oli levitetty\npunainen matto -- he seisoivat juttelemassa toisilleen olkapäittensä\nyli, olivat ottavinaan esille nenäliinojansa, järjestelevinään\nnapinreikiänsä ja jos jotakin. Me emme välittäneet, meistä oli hauskaa\nheitä tarkata; mutta minua olisi suututtanut, jos olisin ollut\njoissakin taempana olevissa vaunuissa.\"\n\nHänen kuulijansa nauroivat.\n\n\"Kai täti tuntee neiti Exeterin, jos täti hänet näkee?\"\n\n\"Kyllä... kyllä kaiketi, rakas lapsi.\"\n\n\"Hänellä on pienet harmaat kiharat, tiedättehän, kiharat hiukset; ja\nhän käy aina mustissa, ja... mutta kyllähän minä voin ilmoittaa teille,\njos näen hänet ensiksi, ja kaiketi minä huomaan hänet ensiksi, koska\ntunnen hänet parhaiten. Ja sitäpaitsi ovat tietysti tytötkin mukana,\nniitä on kuusi: Henrietta, Maggie...\"\n\n\"Niin, niin, lapseni. Nyt siis, Elma...\"\n\n\"Kaksi on vaaleanpunaisissa, ja...\"\n\n\"Nyt, Elma, nyt olemme perillä. Näytähän nyt meille, kuinka sinä\n'hypätä tuoksahdat kuin tuuli'.\" Salavihkaa Julietille: \"Nopeasti,\nnopeasti, niin ehkä vielä vältämme ne koulutytöt.\" Ja näin sanoen tuo\nkomea ja tavallisesti raukea lady Alfreton ihan huiskimalla huiski\nnuoret holhottinsa portista sisään, korjaillen samalla vyöhikkönsä\npitsejä, ja kiiti leveätä tietä pitkin kuin höyrykone. Tähän asti ei\nmitään neiti Exeteriä ollut näkynyt.\n\n\n\n\nVII.\n\nMertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.\n\n\n\"Ja teillä on siis toinenkin ihastuttava nuori tytär, lady Alfreton?\nOnko tämä se, jonka lupasitte tuoda mukananne tänään? Ei ole kai vielä\nesitelty seuraelämässä vai kuinka?\"\n\n\"Vain kuusitoistavuotias, herttuatar. Eikä Elma olekaan minun tyttäreni\n-- ei _ihan_ minun tyttäreni\", ja puhuja hymyili hellästi vieressään\nolevalle punehtuvalle tytölle, \"vaikka hyvin siltä näyttää, Elma --\neikö totta, Elma?\"\n\nSitten hän kuiskasi tulijalle: \"Henry-poloisen lapsi, sir Thomasin\nnuoremman veljen, tiedättehän. Ainoa lapsi, mikä hänellä oli. Molemmat\nvanhemmat kuolleet. Herttainen tyttö.\"\n\nLady Alfreton puhui lämpimästi ja vilpittömästi, ja vaikutus oli\nvälitön.\n\n\"Todellako\", vastasi Mertounin herttuatar, jonka, kuten muistamme, oli\nmäärä saapua kukkasnäyttelyyn, mihin kaikki muutkin _dramatis personae_\neri tahoiltaan suuntasivat kulkunsa, ja joka sattui aivan ensimäisenä\nhenkilönä Elman tätiä puhuttelemaan tämän pysähtyessä hengähtämään\nja toipumaan kiireisesti paettuansa ulkoportin vaaroja. \"Todellako?\nMinä muistan Henry Alfretonin ihan täydellisesti. Olimme entisaikoina\ntanssitoverit. Niin tosiaan; herttua kertoi minulle kuulleensa\nHenry-poloisen kuolemasta, mutten tiennyt hänen olleen naimisissa. Ja\ntämä on siis hänen tyttärensä\", lisäsi hän kääntyen Elman puoleen,\njoka ujona odotteli, että hänet huomattaisiin. \"Sallikaa hänen kävellä\nMabelin kanssa. Mabel -- missä Mabel on? Oh, tule tänne, Mabel, täällä\non sinulle nuori ystävä kävelytoveriksi. Juuri samanikäiset, eivätkö\nolekin? Onko Mabel vanhempi? No, hyvin vähän sitten. Toin Mabelin\ntänne\", kääntyen lady Alfretonin puoleen, \"koska täällä on niin\nkaunista nähtävää, ja hänen ranskalainen kotiopettajattarensa...\"\n\n\"On tämän iltapäivän poissa, Jumalan kiitos!\" keskeytti Mabel\nhäikäilemättä äitinsä puheen; hän oli reipas, terve neitonen, jolla\noli liiaksi hemrnoitellun lapsen nenäkäs käytöstapa. \"Niin on kai\nneidinkin?\" virkkoi hän Elmalle, kun he kaksin kääntyivät poispäin.\n\"Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä nimitätte? Ette kai mainitse\nhäntä oikealla nimellään? Mitä\" -- pysähtyen äkkiä, säpsähtäen ja\ntuijottaen -- \"mitä? Mitä sanoitte? Olette koulussa? _Koulussako_?\nKa, en... en ole koskaan ennen tavannut ketään, joka käy koulua. Onko\nse hauskaa? Onko siellä mukavaa? Onko siellä hupaista ja hyvä olla?\nOh, kertokaahan toki. Mikä sai teidät kouluun menemään? Kunpa äiti\nlähettäisi minutkin kouluun! Kuinka minä nauttisin siitä ja kuinka\nminä niitä tanssittaisin! Minä tanssitan kotonakin, sen vakuutan. Oh,\naloittakaahan nyt ihan alusta ja kertokaa minulle kaikki tyynni, mitä\nteette ja mitä toiset tytöt tekevät, minkälaisia he ovat ja kaikkea\nmuuta. Tietäneeköhän äiti, että te olette koulussa. Jos hän tietäisi,\nehkä hän lähettäisi minutkin. Mutta miksi ihmeessä äitinne teidät sinne\nlähetti? Pyysittekö häneltä sitä itse? Tahdoitteko...\"\n\n\"Minulla ei enää ole äitiä\", virkkoi Elma hiljaa.\n\n\"Ei äitiä! An... anteeksi, pyydän anteeksi, mutta .. mutta eikö lady\nAlfreton ole äitinne?\"\n\n\"Ei, hän on tätini.\"\n\n\"Tätinne, o... ho... ho... hoo\", äännähteli Mabel arvostellen\ntilannetta pitkässä henkäyksessä, \"kyllähän minä sen sitten ymmärrän.\nTeidän täytyy olla _jossakin_, ja siksi olette opistossa. Mutta minä\nnähkääs en tiennyt: toivoakseni ette ole vihainen. Kotona sanovat,\nettei maksa vaivaa olla minulle vihainen. Sanovat, että kieleni\nliikkuu kuin vuolas virta ja ettei kannata yrittää minua puheessani\npysähdyttää. Jos vain olisitte minut pysähdyttänyt...\"\n\n\"Mutta sanottehan, ettei sitä kannata yrittää.\"\n\n\"Ei kannatakaan. Ah, te olette hupaisa tyttö, näemmä. Olette kai\nälykäskin ja niin edespäin. Minä en ole. Ylimalkaan en pidäkään\nälykkäistä tytöistä, mutta minä pidän teistä. Ja te kerrotte minulle\nkaikki sieltä koulustanne, eikö niin? Mikä on nimenne? Elma? _Elmako?_\nSe on lystikäs nimi, on niinkin, ylimalkaan en pidä lystikkäistä\nnimistä, mutta minä pidän sinun nimestäsi. Kuulehan, Elma, katso tuota\nhattua; oletko koskaan nähnyt sellaista hattua? Hatut ovat luullakseni\ntänä vuonna menettäneet järkensä. Opettajattareni on ostanut kaikkein\nhirveimmän; mutta hänestä se on tavattoman pukeva. Tuolla on aivan\nsamanlainen viitta kuin äidinkin. Minun täytyy kertoa äidille. Ei,\nenpä huolikaan, sillä minä itse sain hänet valitsemaan sen viitan;\nmuuten hän voisi saada aihetta moittia minua ja sanoa, että se on\ntavallinen. Pidätkö hatuista, jotka sivulta kääntyvät ylöspäin? Minä\nen pidä, minusta ne ovat tavallisia, enkä minä tahtoisi moista, vaikka\nFanchette -- palvelijattaremme -- kovin koetti minulle sellaista\ntyrkyttää. Tuolla on varmaan ranskalainen tyttö: ihan kuin Fanchette\n-- ihan. Hän käydä vaapottaa aivan kuin Fanchette. Minun täytyy\nkertoa äidille. Ei, enpä kerrokaan; sillä äiti ei pidä Fanchettesta\nnytkään, joten ei tule antaa hänelle tilaisuutta tehdä hänestä pilaa.\nMinusta on häijyä nauraa ihmisille, eikö sinustakin? Ka, jos minulla\nolisi tuollaiset isot kömpelöt jalat, olisi minulla sen verran älyä,\netten puristaisi niitä noihin pieniin, suippokärkisiin kenkiin. Ne\novat _jokseenkin_ sievät kengät, kunhan vain... oh, en tiedä. Enkä\nluule, että niistä välitänkään. Omani ovat sievemmät. Näytäpäs sinä\nkenkiäsi. Oh, hm, sinun ovat... ovat tuskin... mutta luullakseni se\njohtuu siitä, että olet koulussa. Senkö vuoksi tuo pukusikin on hiukan\nlystikäs? Onko muilla tytöillä samanlaiset hameet? Se on hirveän sievä\npuku, tiedätkös... mutta, mutta en ole aivan samanlaista koskaan\nennen nähnyt. Se johtuu tietysti siitä, että olet koulussa. Onko\nsinulla sisaria? Tai veljiä? Eikö kumpiakaan? Eikö ketään? Minulla\non seitsemän. Kolme veljeä ja kolme siskoa. Kaikki minua vanhempia.\nSenvuoksi ne luulottelevatkin, että äiti pilaa minut hemmoittelulla.\nEn siitä välitä. He eivät voi häntä estää minua pilaamasta, ja parasta\netteivät yrittäisikään. Pidätkö vanhemmista veljistä ja sisarista? Oh,\nsinullahan ei niitä olekaan. Mutta tuosta serkustasi -- mikä hänen\nnimensä on? Pidätkö hänestä?\"\n\nJa vihdoinkin, puhuttuaan itsensä hengästyksiin, haastelija pysähtyi\nvastausta odottamaan.\n\nHän ei saanut vastausta; Elman silmät ja korvat olivat toisaalla.\n\n\"Oh, sinä et kuuntelekaan\", sanoi lady Mabel lyhyesti.\n\nHän ei olisi kummastunut, jos häntä olisi toruttu, häntä vastaan\nväitetty, hänelle naurettu tai käsketty häntä pysymään aisoissa,\nmutta ettei häneen ja hänen sanoihinsa kiinnitetty mitään huomiota,\noli hänelle uutta ja outoa. Ken oli tämä tyttö, tämä lady Alfretonin\nsukulainen, jolla oli niin kummallinen puku ja niin kamalat kengät\nja joka oli vain mukiinmenevän sievä ja siro eikä kenties ollutkaan\nälykäs? Kuka hän oli, kun saattoi katsella ympärilleen ja ajatella\nmuita asioita, silloin kun hän, Mabel, teki parhaansa solmiakseen\nystävyyttä? Mabel suoristausi. Tehdäksemme hänelle oikeutta on\nmeidän sanominen, ettei hän ollut mikään röyhkeä neitokainen eikä\npahasisuinen. Hän oli vain lörpöttelijä ja lörpöttelijä, joka vaati\nainoastaan, että häntä edes hitusen muka kuunneltiin. Siksi hänen\nposkilleen noussut heikko puna ei ollut aivan aiheeton.\n\n\"Suokaa anteeksi\", virkkoi Elma hyvin lempeästi. \"Minä vain tähystelin\nmuutamia... ystäviä, henkilöitä, jotka saattavat minua kaivata; ja\nelleivät he minua tapaa...\"\n\n\"Oh, niin, minä ymmärrän. Mutta et sinä heitä löydä. Ihmiset eivät\nkoskaan löydä toisiaan tällaisissa paikoissa. Parasta, että jäät minun\nseuraani -- jäisit ainakin siksi, kunnes kohtaat ne toiset...\"\n\n\"Jään tietysti\", vastasi Elma innokkaasti.\n\n\"Äitini näet sanoi, että meidän olisi käveltävä yhdessä.\" Elmalta ei\njäänyt huomaamatta, että tyttö lausui sanan \"äiti\" juhlallisemmalla\näänenpainolla kuin äsken.\n\n\"Minä kävelen kernaasti sinun kanssasi -- _hyvin_ kernaasti\", huudahti\nhän, melkein lohduttomana katumuksesta, että oli aikomattaan ollut\nepäkohtelias, mikä ei ainoastaan ollut vierasta hänen luonteelleen,\nvaan josta myös pieninkin vihjaus olisi tuottanut hänen tädilleen\nääretöntä mielipahaa. \"Kuulehan, Mabel, kuulehan ja käsitähän, minä\nnautin niin kovin paljon sinun seurastasi, että vain muistaessani\nlupaukseni tähystellä noita tyttöjä...\"\n\n\"Tyttöjä? Mitä tyttöjä?\"\n\n\"Neiti Exeterin opiston tyttöjä.\"\n\n\"Koulutyttöjä! Hoo, vai niin!\"\n\n\"Neiti Exeter tuo heidät tänne tänään, ja minä lupasin pitää varani\nollakseni valmis heitä puhuttelemaan ja neuvomaan heille, mitä katsella\nja minne mennä...\"\n\n\"Hoo, vai niin! Kuinka hauskaa! Mikset sanonut sitä minulle ennemmin,\nrakas tyhmeliini? Kuule, minä olisin auttanut sinua etsiskelyssä, ja\nolisimme löytäneet heidät jo vuosisatoja sitten. Oi, minä _tahtoisin_\nnähdä nuo tytöt? Kuule, en ole sinulle enää rahtuakaan suutuksissani,\nElma; varmaankin minä kiusasin sinut kuoliaaksi. Mutta sinun näetkös\nolisi pitänyt minut keskeyttää. Kunpa olisin vain tiennyt! Mennään nyt!\nÄiti ja lady Alfreton ovat aivan kintereillämme -- tuolla he ovat, --\netkö näe tätisi vihreätä päivänvarjoa? Eikö se ole sievä päivänvarjo?\nÄiti sanoo, että lady Alfreton on aina hyvin puettu. Kai hän pukee\nsinutkin, jahka tulet täysikasvuiseksi? Eihän sillä ole väliä niin\nkauan kuin olet opistossa; mutta tietysti lady Alfreton pitää huolta\nsiitä, mitä sinulla on ylläsi, jahka joudut asumaan hänen luokseen.\nLuullakseni menet asumaan hänen luokseen, jahka tulet vanhemmaksi,\nmenet kai?\"\n\nMennä asumaan tädin luo? Kummallista kyllä, tämä ajatus tuli nyt vasta\nensi kertaa Elman mieleen. Tavuakaan siitä eivät hänen kuultensa olleet\nhiiskuneet hänen sukulaisensa enempää kuin neiti Exeterkään puolestaan,\nja se tunne, minkä tämä hänen ajattelemattoman toverinsa keveä vihjaus\nhänen rinnassaan synnytti, oli niin valtava, että se hetkiseksi\nkarkoitti kaikki muut ajatukset.\n\nEnsiksi, kuten luonnollista olikin, hän melkein hurmaantumista\nlähenevin liikutuksen tuntein itsekseen myönsi, että Mabel kai oli\nviitannut vain siihen, mikä oli itsestään selvä ja varma jatko\nhänen nykyiselle elämälleen. Olihan mahdollista, että sir Thomasin\nhuonekunnassa ilman muuta edellytettiin hänen piakkoin tulevan sen\njäseneksi, vaikka hän typeryydessään ei ollut sitä oivaltanut. Tosin ei\nkukaan siitä ollut maininnut -- mutta muutamat asiat ovat sanomattakin\nselviä. Ja jos niin oli -- jos niin oli... Tuo ajatus sai Elman sydämen\nrajusti sykkimään, Oi, mikä onni, mikä ääretön riemu! Oi, kuinka\npaljon hän saattoi tehdä muiden hyväksi! Tulisipa siitä tytöille\npäivät! Kuinka paljon mielihyvää neiti Exeterille! Millaista ilonpitoa!\nMillaista...\n\n\"Taaskaan sinä et kuuntele minua!\" Mutta tällä kertaa lady\nMabel nauroi. \"Sinä olet maailman lystikkäin tyttö\", hän jatkoi\nhyväntuulisesti. \"Vaivut _ajatuksiisi_ parhaillaan jutellessamme.\nMitähän sinä oikein ajattelet? Minä en ajattele koskaan -- en osaakaan\najatella. Eikä minulla ole siihen edes aikaa. Opettajattareni parissa\nollessani minulla on oppitunteja ja läksyjä aamusta iltaan; ja kun\nsitten pääsen ulos äidin tai jonkun muun kanssa, tahdon puhella ja\npitää hauskaa. Sinäkin rakastat hauskuutta; näen sen kasvoistasi.\nMinä pidän sinusta, vaikka sinä vaivutkin _ajatuksiisi_. Kuule, Elma,\nhaluaisin, että menisimme joka paikkaan yhdessä ja kävelisimme tähän\ntapaan kaikkialla. On paljoa hauskempaa kävellä sinun kanssasi kuin\näidin seurassa. Katsos, Elma, tuolla on tosiaan sievä puku, juuri\nsellainen kuin olisin itselleni toivonut. Kunpa olisin saanut sen tämän\nasemesta\", lopetti hän tyytymättömänä.\n\n\"Mutta minun mielestäni sinun pukusi on kerrassaan kaunis.\"\n\n\"Vielä mitä! Luuletko niin? Ajattelitko niin heti vai nyt vasta?\"\n\n\"Heti, heti -- ihan ensi silmänräpäyksestä asti. Minä pidin omastani,\nkunnes... kunnes näin sinun pukusi, Mabel\", virkkoi Elma lempeästi.\n\n\"Niinkö? Ka, näetkös, sinun pukusi on... on hyvin sievä, mutta se on\njuuri hiukan... se ei ole aivan... Lady Alfretonko sen sinulle tilasi?\"\nkysyi Mabel äkkiä.\n\n\"Ei. Neiti Exeter sen tilasi; enkä luule... olen melkein varma, ettei\ntäti siitä oikein pitänyt. Minä näin hänen vilkaisevan minun puvustani\nsinun pukuusi\", ja Elma-parka nielaisi jotakin kurkustaan. Hän oli\nvihdoinkin tulkinnut oikein tätinsä kasvoilla väikkyneen epäilyttävän\nilmeen tässä suhteessa.\n\n\"Oh, ei, olen varma\", huudahti kuitenkin Mabel; \"oh, ei se suinkaan sen\nvuoksi ollut!\" lisäsi hän tyydytetyn turhamaisuuden innostuttamana. \"Ja\nsinä olet oikein hyväluontoinen tyttö, Elma, kun sen tunnustat\", myönsi\nhän epäjohdonmukaisesti. \"Äiti pitää sinua joka tapauksessa kauniina\",\nvirkkoi hän sitten hyvittääkseen edellisen, \"niin hän minulle sanoi.\nHän sanoi, että tänä iltapäivänä saisin tavata lady Alfretonin sievän\ntyttären. Se olit sinä. Me emme pidä neiti Alfretonia kauniina nyt\n_enää_. Pidätkö sinä? Hän oli kyllä kaunis viisi tai kuusi vuotta\nsitten, mutta -- koska hän on vain serkkusi, niin ethän siitä välitä --\nmeistä hänen kukkeutensa on jo ohi. No, Elma, missä ne sinun tyttösi\novat? Etsitäänpäs heitä. Ja tuossa on se puku -- _minun_ pukuni --\njälleen. Oi, se on sirompi, paljoa sirompi kuin minun! Tule, mennään\nkatsomaan vähän lähempää. Tarkastellaan sitä, niin näen, eikö Fanchette\nvoisi jostakin keksiä minulle samanlaista. Minä tarvitsen toisen uuden\npuvun. Tarvitsen niinkin. Sisareni sanonevat, etten tarvitse, mutta\nkyllä minä saan äidin suostumaan. Oo, nyt näen, kuinka se on laitettu,\nja Fanchette voisi helposti tehdä minulle samanlaisen -- helposti.\nTule vähän lähemmäksi. Voi, kuinka väsyttäviä nuo ihmiset ovat, kun\nsiinä alituisesti liikkuvat edestakaisin, ja tuo muijanmykkyräkin menee\nvälillemme! Nyt tulee varmaankin koko tuo jono hirveännäköisiä tyttöjä,\noikeita kiusankappaleita! Ikäänkuin kukaan haluaisi nähdä _heitä!_\nEi ainoatakaan kunnon pukua koko joukossa! Ja _nutut_, Elma, _nutut_\ntällaisena päivänä! Kah, Elma...\" ja lady Mabelin kieli ei ainoastaan\npysähtynyt kuin pistoksesta, vaan takertui kitalakeen kiinni.\n\nEräs toinen ääni oli huudahtanut väliin:\n\n\"Vihdoinkin sinut löysimme! Olemme samoilleet kautta puutarhan sinua\netsimässä. Oi Elma! Missä olet ollut?\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\"En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta.\"\n\n\nSaattoiko puhuja olla neiti Exeter? Oliko siinä Henrietta ja Maggie\nja koko muu iloinen joukko, josta hän oli eronnut vain muutama tunti\nsitten? Nekö nyt Elmaa puhuttelivat? Mitä -- mitä he olivat itselleen\ntehneet? Miksi -- miksi he näyttivät tuollaisilta? Oliko tuo todellakin\nHenriettan sievä sininen hattu harsoineen, mikä vähää aikaisemmin oli\nElman silmissä ollut niin siro ja _chic?_ Oliko tuo Margaretin paras\nmusliinihame, ja tuo Georginan uusi vyöhikkö?\n\nElman silmät kävivät pyöreiksi kummastuksesta. Hän saattoi tuskin\nuskoa, etteivät toverit olleet suunnitelleet hänelle jotakin kepposta.\n\nJa neiti Exeter, rakas pieni opettajatar, miksi hän oli laittanut\nitsensä tuon näköiseksi? Miksi hän oli pannut ylleen tuon iänikuisen\nmustanappisen viitan, joka ei koskaan ollut sopinut oikein\nselkäpuolelta ja joka näytti melkein ruskealta kesäkuun häikäisevässä\npäiväpaisteessa?\n\nKaikki he olisivat voineet menetellä viisaammin, olisivat voineet\nparemmin huolehtia ulkonäöstään tällaisessa tilaisuudessa. He olisivat\nvoineet -- mutta tässä hämmentynyt itsekseenpuhuja äkkiä pysähtyi\najatuksissaan uuden, oudon totuuden välähtäessä hänen vastahakoisessa\nmielessään ja hetkellisen ärtymyksen hälvetessä häpeänpunan tieltä. Oh,\nkuinka hän saattoi noin ajatella? Oh, kuinka hän saattoi tuolla tavoin\ntuntea? Ja kuitenkin, kunpa kohtaus olisi viivästynyt vain lyhyen,\naivan lyhyen tuokion!\n\nSillä tässä oli lady Mabel Pomeroy seisomassa vieressä silmäluomet\nriipuksissa ja heikko hymynväre suupielessä. Tässä oli tyttö,\njonka liukas kieli oli viimeksikuluneen puolentunnin aikana puhua\npärpätellyt jos jotakin, ja liiankin ilmeisesti hän jo etukäteen nautti\ntarjoutuvista pilan ja ilveilyn aiheista -- ja tässä olivat tuon ivan\npahaa-aavistamattamat ja turvattomat esineet juuri joutumassa hänen\noman moitteensa alaisiksi ja kiusaamassa häntä läsnäolollaan. Jospa he\nolisivat vain poikenneet toiselle polulle, olisivat vain jonkun aikaa\nodotelleet siellä, missä olivat! Kaikki oli hämmennystä ja kiusallista\nsekasortoa. Tuntui siltä, kuin olisi äkkiä tapahtunut onnettomuus.\n\nMitäpä lady Mabel oli Elmalle, tai Elma hänelle? Mitäpä merkitsi, mitä\ntuo lavertelija ajatteli tai sanoi? Mitäpä haittasi, että herttuattaren\ntyttären pitsipuku nyt uusien tulokkaiden jakapäiväisemmistä aineksista\ntehtyjen ja karkeavärisempien pukimien rinnalla muuttui välkkyväksi\nsuviseitiksi? Elma _ei välittäisi_, hän kieltäysi säikähtymästä\nja masensi sydämessään heräävän paholaisen -- mutta muutamien\nohimenevien, nopeasti haihtuvien tuokioiden kuluessa hän oli kokenut\njotakin, mitä ei koskaan ollut unohtava. Aina elämänsä loppuun asti\nhän muistikin tuon pysähdyksen siellä puiden siimeksessä ja oli\ntuntevinaan ison, suloisen kukkasen tuoksun vieressään sellaisena\nkuin tuulahdus lennätti sen hänen nenäänsä hänen kohottaessaan ylpeän\nnuoren päänsä taistellakseen ystäviensä puolesta. Jos ken muu tahansa\nheidät pettikin, hän ei sitä tekisi. Jos joku häpesi heitä tai piti\nhauskaa heidän kustannukseltaan, hän ei tekisi kumpaakaan. Vaikka\nMabel ehkä nauraisi, -- mutta Mabel ei nauranut: saattoihan olla\nmahdollista, että hänkin ajatteli hänen tovereistaan parempaa kuin\nensimäisen vaikutelmansa vallassa ja oli taipuvainen ystävällisyyteen\nja suopeuteen. Olihan hän puhunut Elmalle siihen suuntaan, että \"tytöt\"\npääsisivät hänen tuttavuuteensa, ja siis...\n\n\"Nämä ovat ne, joita haeskelin\", virkkoi Elma Mabelille kääntyen\nhilpeästi äskeisen toverinsa puoleen. \"Neiti Exeter, tämä on lady Mabel\nPomeroy. Tätini on täällä, mutta hän ei ole näkyvissä\", katsahtaen\nympärilleen, \"vaikka hän oli lähellämme juuri äsken ja...\"\n\n\"Me näimme hänet, tyttöseni; siitä tiesimmekin, mistäpäin oli teitä\netsittävä. Minä en luule tätisi minua huomanneen\", lisäsi neiti Exeter\niloisesti. \"Täällä on niin paljon ihmisiä -- sellainen väkijoukko --\nettä kun ei odota näkevänsä tuttuja kasvoja...\"\n\nTosiasia oli, että lady Alfreton oli väleen väistänyt häntä; mutta\nseuraavassa tuokiossa nähtiin Elman täti ja Mabelin äiti ryhmän\nreunassa, ja kaikkien silmät kohtasivat toisensa erehtymättömästi.\n\n\"Ooh?\" äännähti neiti Exeter käsittäen, että suuri hetki oli tullut.\n\nElman sydän pamppaili, ja hän harppasi kiireesti eteenpäin.\n\nHerttuatar ja lady Alfreton astuivat kiireesti poispäin.\n\n\"Minä kai menen nyt äitini luo\", ilmoitti lady Mabel silmäisten\ntyynesti ympärilleen. \"Hän kutsui minua katseillaan, ja luullakseni\ntätisi kutsui sinua\", virkkoi hän Elmalle. \"Varmaan tapaamme toisemme\nvielä\", jatkoi nuori aatelisneiti, keveästi puikahtaen mustanappisen\nviitan ohi, \"hyvästi nyt!\" Sitten muutamaa askelta kauempaa: \"Elma,\nElma!\"\n\nMutta Elma ei hievahtanut.\n\n\"Etkö sinä tule?\" kysyi lady Mabel astuen muutaman askeleen\ntakaisinpäin hetken pakotuksesta, sillä hän ei olisi halunnut menettää\ntoveriaan. \"Meitähän käskettiin kävelemään yhdessä. Tule nyt; he\nodottavat meitä.\"\n\n\"En minä tule\", virkkoi Elma matalalla äänellä.\n\n\"Epäilemättä ystäväsi antavat sinulle anteeksi.\"\n\n\"Ystäväni pi... pitävät huolta minusta.\"\n\n\"Mutta sinä olet tätisi huolenpidon alainen.\"\n\n\"Totta. Mene, rakas lapsi\", pisti tässä eräs toinen ääni väliin. \"Mene,\nrakas Elma, nuori ystäväsi on oikeassa; eikä lady Alfreton\" -- neiti\nExeter koetti puhua huolettomasti -- \"eikä lady Alfreton hyväksy, että\nliityt mihinkään muuhun seurueeseen kuin hänen omaansa\".\n\n\"Eipä suinkaan\", huudahti Mabel mielissään tästä odottamattomasta\navusta. \"Nähkääs, hyvä neiti, äiti ja lady Alfreton ovat juuri menossa\nteenjuontipaikalle; minä tiedän sen, sillä kuulin heidän ohimennessään\nsanovan jotakin siihen suuntaan, ja ellei Elma nyt tule, jää hän ilman\nteetä ja...\"\n\nJää ilman teetä? Mitä mielikuvia nuo sanat herättävätkään! Niin, oli\njuuri teenjuonnin aika, ja pikku pöytiä puiden alla puiston toisessa\npäässä katettiin paraillaan. Poloiset \"tytöt\" lyöttäytyivät nyt yhteen\nnolostuneina, sanaa sanomatta, ja kauan toivottu ihana mahdollisuus,\njosta niin paljon oli puhuttu, haihtui ilmaan heidän kuullessaan\ntämän iloisen muistutuksen -- ja Elmasta näytti, että koko seurueen\nmurheelliset, moittivat katseet kohdistuivat häneen. Se sai hänen\nsydämensä paisumaan. Hän oli, mielestään hän oli tosiaan ottanut\nedesvastuun päälleen. Hän oli vahvistanut toivomusta silloin, kun se\noli ollut vain heikko ja hämärä haave, ja oli rohkeasti vakuutellut sen\ntoteutumista herkkäuskoisimpienkin epäillessä.\n\nPakenisiko hän nyt rivistä ja kevytmielisesti peseytyisi moitteesta\nvelvollisuutensa täyttämisen verukkeella? Hän voisi sen helposti\ntehdä. Neiti Exeterkin kuiskasi: \"Mene!\" ja oli selvää, että Mabel oli\ntulkinnut oikein molempain vallasnaisten pysähtymisen, kun nämä olivat\njääneet paikalleen ja sieltä viittasivat sormellaan.\n\n\"Kas, sanoinhan minä\", jatkoi kiihkeä neitonen tarttuen hänen\nkäsivarteensa. \"He odottavat todellakin. Ja ellemme mene ajoissa, emme\nsaa hyviä paikkoja. Sitäpaitsi tekee minun hirveästi mieleni jäätelöä\",\nlisäsi hän nauraen, \"ja sinä vain estät ystäviäsi, jotka kenties\nmyöskin haluavat mennä sellaista ostamaan\". Mutta Elma tiesi paremmin.\n\n\"Odottakaa vähän\", ja hän hyökkäsi tätinsä luo.\n\n\"Järjetöntä, rakas lapsi\", virkkoi lady Alfreton seuraavassa\ntuokiossa, \"Älä tee mitään sellaista. En ole koskaan nähnyt mitään\nsopimattomampaa, mitään onnettomampaa\", lisäsi hän epätoivoisesti\nkuiskaten. \"Jää luokseni, minä haluan sitä, Elma; ei ole ollenkaan\ntarvis mennä takaisin; voit illalla selittää asian opettajattarellesi.\nEn voi sallia sinun seurustella minulle tuntemattomien ihmisten kanssa,\nkun kerran olet minun siipieni suojassa. Perin kiusallista! Juuri kun\nerityisesti toivoin, että tekisit hyvän vaikutuksen herttuattareen,\ntulisit kutsutuksi hänen kotiinsa ja rakentaisit tuttavuutta Mabelin\nkanssa\", -- Mabel ja hänen äitinsä haastelivat tällä välin eräiden\nmuiden tuttaviensa kera -- \"ja kun kaikki ja sujui niin hyvin...\",\njatkoi lady Alfreton rypistäen kulmiaan, \"En ole ikipäivinäni nähnyt\nsopimattomampaa kohtausta! Mutta\", ja hänen katseensa kirkastui, \"jos\nkäännyt selin noihin ihmisiin, et ole heitä näkevinäsi etkä mene heidän\nlähelleen, uskonpa heidän ottavan viittauksesta vaarin ja lähtevän\ntyynesti omille teilleen. Kah, näkyvät jo olevankin lähdössä. Tulehan\nteelle, rakkaani\", kehoitti rouva reipastuen; \"ehkei vielä ole mitään\nsanottavaa vahinkoa tapahtunut. Meidän täytyy vain varoa jälleen\nsattumasta heidän kanssaan yhteen, siinä kaikki. Nyt sinä ja Mabel\nkävelette yhdessä kuten ennenkin. Tuolla tulee Mabel sinua noutamaan.\nTuletko Elmaa hakemaan, rakas tyttöseni? Täällä hän on! Elma, no Elma,\nmikä sinun on?\"\n\nElman polttavilla poskilla valui näet kaksi pientä, kuumaa, katkeraa\nkyyneltä.\n\n\n\n\nIX.\n\nPiers selittelee maailman tapoja.\n\n\nVain lady Alfreton ne näki, vain hän arvasi mistä ne johtuivat.\n\nMabel, jonka päivänvarjon kärki sillä hetkellä oli tarttunut ohi\nhäilähtävän vyöhikön silmukseen, ei silloin eikä myöhemminkään saanut\nasiasta vihiä, ja kun molemmat jälleen olivat heitetyt toistensa\nseuraan ja kun hän sydämessään ajatteli, että Elman täytyi olla\ntähän järjestelyyn ainakin yhtä tyytyväinen kuin hän itse, antoi hän\ntunteittensa pian puhjeta ilmi. \"Se oli tosiaan hyvin tehty, Elma;\nmutta ellei tätisi olisi ollut itsepintainen, niin missä nyt olisit?\nItse et koskaan olisi kyennyt riuhtaisemaan itseäsi irti niiden\nseurasta. Minä tein voitavani, mutta sinä et tukenut minua. Kaiketi\nsinä pelkäsit. Totta onkin, että ne näyttivät jokseenkin villeiltä. Vai\nsiinä ne tytöt olivat?\" lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. \"No, nyt\nminä tiedän, minkänäköisiä sellaiset tytöt ovat. Minä... et kai ole\npahoillasi, kun tulee aika jättää koulu, Elma?\"\n\n\"Minä olen _nyt_ pahoillani, perin murheellinen ja häpeissäni\", virkkoi\nElma sellaisella äänellä, että hänen toverinsa säpsähti. \"Mabel, tämä\nei ollut mitään sinulle...\"\n\n\"Mikä ei ollut mitään?\"\n\n\"Että käyttäydyimme niin kuin käyttäydyimme, kohtelimme heitä siten ja\njätimme heidät sillä tavoin. Oh, se ei ollut sinun syysi -- sinä et\ntarkoittanut mitään pahaa; he eivät ole mitään sinulle, etkä sinä ole\nmitään heille; ja vaikkakin sinä... vaikkakin sinä jokseenkin tylysti\nkäänsit heille selkäsi...\" Hän pysähtyi.\n\n\"Niin, näetkös, Elma, he... mutta olen pahoillani, etten ollut heille\nkohtelias. Varmaan aioin olla kohtelias\" -- jokseenkin hämmentyneenä --\n\"mutta kun...\"\n\n\"Oh, kohtelias! Älä huoli -- olithan sinä kylliksi kohtelias\", huudahti\nElma yhä samaan hillityn närkästyneeseen sävyyn. \"He eivät välittäisi\nsinusta\", jatkoi hän imartelematta; \"_minua, minua_ he ajattelevat.\nMinä heitä kehoitin tulemaan ja lupasin täällä olla heille avuksi.\nPuhuin heille siitä kaikesta niin usein... ja... ja nyt... voi, mitä he\nminusta nyt ajattelevat?\"\n\n\"Saattoivathan he nähdä, ettei toki sinussa syytä ollut.\" Ajattelematon\nMabelkin näytti hetkisen vakavalta. \"Minä en sinun asemassasi, Elma,\nsillä vaivaisi päätäni. Jokainen saattoi jo puolellakin silmällä nähdä,\nettä sinun oli toteltava tätiäsi ja että hän sinut kutsui pois.\"\n\n\"Jospa tätini olisi edes puhutellut, edes puhutellut neiti Exeteriä.\nNeiti Exeter -- etkö nähnyt häntä, Mabel? -- neiti Exeter on mitä\nhyväsydämisin ja herttaisin, hän on ihmisten parhaita, eikä suinkaan\nolisi käynyt tungettelevaksi tai häirinnyt täti Selinaa -- minä tiedän,\nettei hän olisi, -- mutta tilapäistä kohtaustahan hän ei voinut\nvälttää; ja sitten hänelle ei suotu katsettakaan, ei edes... edes\npientä kumarrusta tervehdykseksi, eikä puristettu hänen kättänsä.\"\n\n\"Niin kyllä, lady Alfreton olisi voinut olla hyväluontoisempi\", vastasi\nMabel vilpittömästi. \"Mutta minä en luule, että täysikasvuiset ihmiset\novat hyväluontoisia, luuletko sinä? Varmaan minäkin ennen pitkää\nlakkaan olemasta hyväluontoinen. Älä siitä harmittele, Elma. Voit olla\nvarma, että neiti Exeter, tai mikä hänen nimensä oli, on jo unohtanut\nkoko asian, kun palaat opistoon tänä iltana. Eihän kukaan mokomia\nmuistele: minä en koskaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Iloitkaamme nyt\nvain. Kylläpä on jo paljon ihmisiä teepöytien ääressä! Ja katso, Elma\",\ntyrkäten häntä kyynärpäähän, \"katso noita jäätelöitä. Niiden pelkkä\nnäkeminen tekee minut heti kuumaksi ja janoiseksi. Ah, se on oikein! Me\nsaamme kai istua tuolla? Lady Alfreton on juuri etsinyt mahdollisimman\nparhaan paikan. Äiti sanoo, että lady Alfreton aina tietää, mitä on\ntehtävä, ja niin hän tietääkin. No, Elma, eikö tämä ole hauskaa, eikö\ntämä ole ihanaa?\" Sitten hiljempää: \"No, Elma, hymyilehän taas; ole\nniinkuin ennenkin ja unohda nuo typerät ihmiset.\"\n\nMutta Elma ei voinut unohtaa.\n\n\"Hei, ettekö vielä ole lopettaneet?\" huudahti tällöin ääni hänen\ntakaansa. \"Pidä puolesi, Elma; minä onnittelen sinua oivallisesta\nruokahalustasi sekä poudalla että sateella. Hyvää päivää, lady Mabel;\nvai on neidit vielä jätetty pöytään?\" Herttuatar ja lady Alfreton\nolivat nimittäin vetäneet tuolinsa sivummalle. \"No, toivon, että teillä\non hauskaa\", lopetti Piers puheensa, istahtaen mukavan huolettomasti,\nsamalla kuin kaksi rusoista poskiparia hieman punehtui hänen\npilanteostaan ja kaksi lusikkaa liikkui hiukan hitaammin kuin ennen,\nikäänkuin kieltääkseen hänen sanoissaan lausutun väitöksen.\n\n\"Miksi emme pitäisi jäätelöstä?\" kysyi Mabel kuitenkin. \"Minä olen\nsyönyt kaksi annosta, samoin Elma. Olisin saanut kolmannenkin, jos\nolisin tahtonut.\"\n\n\"Otatteko nyt kolmannen?\"\n\n\"Ei, kiitos, minä olen ja lopettanut\"; ja puhuja yritti suoristautua\nsekä näyttää sirolta ja arvokkaalta. \"Minä vain sanoin, että olisin\n_saanut_, jos olisin tahtonut. Tänne kuulemme hyvin soittokunnan\nsävelet, eikö totta? Mikä kaunis iltapäivä! Meillä on ollut ihana\niltapäivä alusta loppuun -- eikö olekin, Elma? Haluaisin viettää juuri\ntällaisen iltapuolen joka päivä elämässäni -- etkö sinäkin, Elma?\"\n\nEi mitään vastausta. Äkillinen muistelma synkistytti Elman kasvot.\n\nHetkiseksi oli rattoisa rupattelu ja herkullinen ateria viekoitellut\nhänet palaamaan entiseen pulpahtelevaan mielentilaansa, ja sekä lady\nAlfreton että Mabel olivat otaksuneet, että vastoinkäyminen, mikä\noli uhannut peittää pilveen juhlallisen hetken päiväpaisteen, oli\nturvallisesti siirtynyt taustalle pian kokonaan rauetakseen, -- mutta\nnyt Mabelin vetoaminen herätti jomottavan tuskantunteen, mikä ilmeni\nhänen toverinsa vilpittömällä otsalla.\n\nPiers vilkaisi toistamiseen serkkuunsa. -- Jotakin on tytön mielestä\nmennyt vinoon, -- tuumi hän itsekseen.\n\nMutta vasta jonkun ajan kuluttua hän sai selville, mitä tuo \"jokin\" oli.\n\n\"Tule minun kanssani, Elma. Älä välitä Mertouneista. Ei sinun tarvitse\nriippua kiinni tuossa tytössä, ellet hänestä välitä; hän onkin nyt\nsaanut jonkun toisen.\" Seurue oli noussut ja lähtenyt liikkeelle. \"Tule\ntännepäin\", virkkoi Piers äkkiä. \"Minä opastelen sinua, ja kyllä heidät\njälleen tapaamme. No, tule pois vain! Miksi minua noin katselet?\"\n\n\"Täti sanoi minulle tänään jo kerran, että minun on pysyteltävä hänen\nparissaan ja mentävä hänen kanssaan, minne hän menee\", vastasi Elma,\njonka äänensävy ilmaisi, että muistelmaan sisältyi enemmän kuin ensi\nsilmäykseltä näytti. \"Ei sovi, että hänen täytyy sanoa se minulle\nkahdesti.\"\n\n\"Pyh! Loruja!\" Piers kääntyi äitinsä puoleen. \"Kuinka kauan viivyt\ntäällä, äiti? Noin puoli tuntia? Minä tuon Elman ulkoportille puolen\ntunnin päästä...\"\n\n\"Hyvä on, rakkaani, hyvä on. Älkää viivytelkö kauempaa, Piers. En voi\njäädä tänne puolta tuntia pitemmäksi aikaa -- olinkin jo lähdössä...\"\n\n\"Kyllä muistan. Puolen tunnin kuluttua olemme paikalla. No, Elma,\nastukaamme tätä käytävää pitkin; pidä varasi, Mabelilla tuolla on\nilveksen silmät, ja me olemme saaneet hänestä kylliksemme. Varmaankin\",\njatkoi hän, kun he olivat tehneet pari nopeaa käännöstä sivupoluille,\n\"varmaankin hän äsken sanoi jotakin sinua kiusatakseen. Mitä se oli?\nÄlä kerro, jos mieluummin tahdot olla kertomatta, ymmärräthän; mutta\nsinä olet niin pieni ja yksinäinen\", lisäsi hän ystävällisesti, \"ja\nellei sinulla ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, voit kertoa\nminulle.\"\n\nPieni käsi pujahti hänen käteensä.\n\n\"Häh?\" virkkoi Piers kovin kummastuneena. \"Mitä?\" Sitten hän katsahti\nympärilleen, mutta he eivät olleet kenenkään näkyvissä tai ainakaan ei\nollut mitään katsojia melko pitkän matkan päässä pienestä sillasta,\njonka käsipuuta vasten he kumpikin nojasivat. \"Mitä tarkoitat, Elma?\"\nkysyi Piers katsahtaen kätöseen omituisin oudoin tuntein, jollaisia hän\nei koskaan ennen ollut tuntenut. \"Mikä sai sinut niin tekemään?\"\n\n\"Tahdoin vain kiittää sinua\", virkkoi Elma, vilkaisten häneen lempein,\nitsetiedottomin silmin. \"Sinä olet aina hyvin ystävällinen, mutta...\"\nja hän veti kätensä pois.\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Minusta tuntui, että ystävyyttäsi tänään tarvitsin\", ja hänen huulensa\nvärähti hiukan vastoin hänen tahtoansakin.\n\n\"Jotakin mennyt vinoon?\"\n\nElma epäröi. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan: \"Et saa luulla, että\nse oli Selina-tädin syy; tätihän ei tiennyt, ei voinut otaksuakaan, ei\nvoinut vähääkään aavistaa, miltä se neiti Exeteristä tuntuisi. Neiti\nExeter pitää Selina-tätiä ja... ja teitä kaikkia niin suuressa arvossa;\nja tavatessaan tädin täällä minun kanssani neiti Exeter odotti,\ntarkoitan, piti luultavana, että... että häntä edes puhuteltaisiin...\nja... ja...\"\n\n\"Ja äitini vältti häntä?\"\n\n\"Niin, Piers, ja _minun_ täytyi jättää heidät myöskin; enkä voinut\nedes kertoa heille, kuinka asian laita oli. Olimme moneen kertaan\npuhuneet tässä kukkasnäyttelyssä käynnistä ja sopineet kohtauksestamme\nja... ja kaikesta muusta. Sitten tapasimme toisemme aivan ison teltan\nulkopuolella, ja minä juttelin heille Mabelin seisoessa vieressä, ja\ntäti ja herttuatar kävelivät suoraan meidän keskellemme, mutta...\nastuivat sitten edelleen\", ja Elma käänsi päänsä pois, ikäänkuin muisto\nsiitä olisi hänelle vielä liian kauhea.\n\n\"No?\"\n\n\"Sitten halusin viipyä heidän kanssaan hetkisen; mitäpä muuta voin,\nPiers? Mutta pyytäessäni lupaa Selina-täti sanoi, ettei se käynyt\npäinsä, eikä... eikä sallinut minun edes siitä heille ilmoittaa.\"\n\n\"Miksi ihmeessä hän sen kielsi?\"\n\n\"Hän ei halunnut, että minut nähtäisiin heidän seurassaan.\"\n\n\"Hänen armonsa näkyy olleen melkoisen tyly. Kukapa tietää, miten ne\nnaiset toisiansa nolailevat!\"\n\n\"Oi, Piers! Täti Selina ei tarkoittanut...\"\n\n\"No niin, rakas Elma, kuuntelehan minua. Suohan minulle kaikki\ntarkkaavaisuutesi muutamiksi minuuteiksi, kuten opettajasi sanoisivat.\nAion pitää pienen luennon, ja ole niin ystävällinen, ettet keskeytä\nminua; otatko siitä oppia vai et, on oma asiasi. No siis, ensiksikin\näitini _oli_ tahallaan tyly; kukaan, jolla on äitini maine hienossa\nkäyttäytymisessä, ei koskaan ole epäkohtelias sitä tarkoittamatta.\nHän tahtoi saada arvoisan opettajattaresi ymmärtämään, että vaikka he\novatkin pari kertaa yksityisesti tavanneet toisensa, ei tämän tule\nvaatia minkäänlaista julkista tunnustusta. Jos on maailmassa jokin\nasia, mistä äiti kaikesta sielustaan pitää huolta, niin se on hänen\nyhteiskunnallinen arvonsa, ja hänen mielestään se joutuisi vaaraan,\njos hän tuntisi jonkun neiti Exeterin kaltaisen, ja siksi hän aivan\nyksinkertaisesti ei tahdo häntä tuntea. Käsitätkö tämän, Elma?\"\n\n\"Luulen käsittäväni, Piers.\"\n\n\"Eikö se ole jokseenkin vaikeatajuista?\"\n\n\"On kyllä, Piers.\"\n\n\"Nyt tulemme toiseen kohtaan. Puolet tuntemistani miehistä ja naisista\najattelevat samoin: Jos heillä on alhaisia tuttavia tai ystäviä,\njos on henkilöitä, jotka ovat köyhiä, käyvät nukkavierussa puvussa\neivätkä seuraa muotia, mutta joiden kanssa heidän täytyy seurustella\nkaikessa hiljaisuudessa, niin he vaikenevat siitä visusti maailman\nedessä. Maailman silmissä kaikki tahdomme esiintyä vain parhaimpamme\nmukaan. Meidän on näet ajateltava mainettamme, pidettävä huolta\nyhteiskunnallisesta asemastamme. Juliet ajattelee aika paljon tyttöjä,\njoiden kanssa ratsastaa, sekä tanssitovereitansa. Äiti miettii\nvakavasti, kenen hän kutsuu perheeseen. Isä on hyvin tarkka siitä, että\ntuttava, jonka kanssa hän syö päivällistä klubissaan, on oikeata lajia.\nMinä...\" Hän pysähtyi.\n\n\"Sinäkin?\" virkkoi Elma hiljaa, sillä nuoren miehen hymy oli\njäähdyttänyt hänen sydämensä. \"Sinäkin?\"\n\n\"Minäkin? Niin. Miksikä en minä? Minä en ole naapureitani parempi. Olen\nyhtä tunnoton, sydämetön, itsekäs ja törkeä kuin hekin. Törkeä! Se on\noikea sana. Juuri niin tulisi nimittää ihmisiä, jotka siten ajattelevat\nja tekevät. Mitäpä se muuta on kuin törkeätä halpamaisuutta, joka saa\nmeidät pelkäämään sinun neiti Exeterisi ja muiden hänen kaltaistensa\ntartuntaa? Panisinpa vetoa, että neiti Exeter on parempi ihminen kuin\nkolme neljännestä niistä naisista, jotka äiti lausuu tervetulleiksi\ntaloonsa, -- mutta Mertaunin herttuattaren lornetin pelosta äiti ei voi\ntaipua vaihtamaan hänen kanssaan edes vähäistä tervehdystä. Siitä se\njohtui, Elma. Äiti ei ole luonnostaan häijy...\"\n\n\"Oh, ei... ei suinkaan.\"\n\n\"Ja jos hän olisi kohdannut neiti Exeterin kenenkään näkemättä, ei\nneiti Exeter olisi saanut mitään valittamisen aihetta; mutta neiti\nExeterillä oli huono onni. Eipä hänelle silti käynyt pahemmin kuin\nmonelle muulle. Me tunnemme henkilöitä maalla, tunnemme heidät\njokseenkin hyvin, mutta tyynesti olemme heitä tuntematta Park Lanen\nvarrella asuessamme. Tapasin eilen miehen, jonka kanssa säännöllisesti\nkäyn metsästämässä joka talvi, kun riistanajo alkaa, -- mutta samassa\nnäin jotakin hyvin mielenkiintoista toisella taholla, mikä kokonaan\nvei huomioni, kunnes hän oli kulkenut ohitse. Minä näetkös kävelin\nerään keikarin kanssa. Sellaista on se _savoir faire_, jota meidän\nmaailmanmiesten täytyy noudattaa. Tarkkaatko sanojani, Elma?\"\n\nElman pää oli riipuksissa.\n\n\"Tietysti sinä tunnet sen pakottavan voiman? Sinä olet kai kyllin vanha\nkäsittääksesi, kuinka välttämätöntä se on?\"\n\nVieläkään ei vastausta.\n\n\"Kyllä sinä vielä itsekin tulet täysinoppineeksi siinä taidossa\",\njatkoi hänen serkkunsa teeskennellyn huolettomasti. \"Onhan siihen\ntietysti vielä aikaa; mutta parempi aloittaa aikaisin kuin liian\nmyöhään. Tänään sait ensimäisen läksysi, Elma -- oivallisen läksyn.\nAiotko nyt käyttää sitä hyväksesi?\" Harras katselija olisi voinut\nhavaita hänen kiinteästi tarkkaavan tyttöä.\n\n\"En\", virkkoi Elma äkkiä kohottaen punehtuneen otsansa ja säteilevät\nsilmänsä. \"En. En koskaan, Piers, en koskaan! Olkootpa kaikki muut\nnoin valheellisia, noin halpamaisia, noin julmia -- minä en koskaan\nsellaiseksi tule. Minä tahdon olla sama kaikkialla, joka tilaisuudessa,\nkaikkina aikoina. Niitä, joista pidän ja joita kunnioitan, en\nkoskaan aio hävetä, olkoon katselijana kuka hyvänsä. Ja niitä, joita\nrakastan...\"\n\nHän vaikeni äkkiä kuohuvin povin ja läähättäen.\n\n\"Ja niitä, joita rakastat?\" kuiskasi ääni hänen korvaansa. \"Jatka.\nNiitä, joita rakastat...?\"\n\n\"Tahdon rakastaa aina ja iäti.\" Vastaus ei ollut niin hiljainen, ettei\nnuori mies olisi sitä kuullut.\n\n\n\n\nX.\n\nElman käsitys ystävyysliitoista.\n\n\nVaikka tuttavuus Mertounin herttuattaren tyttären ja lady Alfretonin\nnuoren sukulaisen kanssa oli alkanut niin aaltoilevan epävakaisten,\nettemme sanoisi pahaenteisten olosuhteiden vallitessa, niin ihmeellistä\nkyllä se kehittyi ja vähitellen kypsyi sydämelliseksi.\n\nElman sanojen mukaan Mabel \"ei ollut mikään paha tyttö\".\n\nIson, epäsuhtaisesti versoneen perheen nuorinta vesaa olivat\nvanhemmat sisarukset, joista muutamat jo olivat kasvaneet miehiksi ja\nnaisiksi, aluksi pitäneet kiusankappaleena, katsellen karsaasti uuden\nlapsikammion järjestämistä, ja paheksuivat, että vanhemmat, joiden\nolisi tullut pitää yksinomaan huolta heistä ja heidän eduistaan,\ntuhlasivat ylenmäärin hemmoittelevaa hellyyttään pikku kuopukselle.\n\nSiitä oli johtunut sotatila.\n\nKuten jo lienee selvinnyt, eivät kaikki kristikunnan vanhemmat veljet\nja sisaret olisi voineet nujertaa masentumatonta Mabelia hänen millään\nelinkaudellaan, ja tuo neuvokas nuori neiti oli aikaisin saanut\nselville voimansa -- niin, kukapa voi sanoa, kuinka aikaisin lapsi sen\nhavaitsee? Hän oli siis hyvin aikaisin alkanut antaa takaisin samalla\nmitalla kuin sai; ja sekä isän että äidin suosion kannattamana, nämä\nkun kieltäytyivät kuuntelemasta sanaakaan vastapuolen väitöksistä tai\nvalituksista, tyttönen oli pitänyt päänsä kaikkia muita perheenjäseniä\nvastaan, joko nämä sitten esiintyivät yksitellen tai keskenään\nliittoutuneina.\n\nEttei hän joutunut moisten suosikkien melkein poikkeuksettoman kohtalon\nalaiseksi, puhui jotakin tämän onnettomasti sijoitetun lapsen puolesta.\n\nMabelia ei inhottu, koska Mabel kaikkine vikoineen, nenäkkyydestään ja\nitsepintaisuudestaan huolimatta, ei luonnostaan ollut tunteeton eikä\nvilpillinen. Jos hänen paremmat ominaisuutensa olisi huolellisella\nja järkiperäisellä kasvatuksella herätetty toimintaan, jos hänen\nkotielämänsä ei olisi ollut tuollaista alituista taistelua\nmääräämisvallasta, jos olisi ollut vähemmän kamppailua toiselta puolen\nturhamaisen hupsuttelun ja liikahemmoittelun ja toiselta lempeän\nsuvaitsevaisuuden ja kärsivällisyyden puutteen välillä, hän olisi\nollut aivan toisenlainen henkilö. Ja näinkin ollen Elma näki kylliksi\nniissä tilaisuuksissa, joissa hän muutamina seuraavina viikkoina oli\nvieraisilla Mertounin talossa, voidakseen ravistaa viisasta päätään\nPiers-serkulle (joka väitti syvällä mielenkiinnolla seuraavansa tämän\nystävyyden kehittymistä) ja väittääkseen ominaisella varmuudellaan --\nvarmuudella, mikä aina ilmeni, kun poissaolevien kimppuun hyökättiin,\nettä Mabel \"ei ollut mikään paha tyttö\".\n\n\"Tiedän, että se myönnytys merkitsee sinun puoleltasi varsin paljon\",\nvirkkoi lady Alfreton eräänä päivänä, kun hänen poikansa oli lähtenyt\nhuoneesta ja hän tunsi voivansa kysellä hiukan tarkemmin ja tiedustella\nsukulaiseltaan vähän enemmän -- mitkä tiedustelut hän vaistomaisesti\noli aina siirtänyt tuonnemmaksi. \"Minä tiedän, että se myönnytys sinun\npuoleltasi, Elma, merkitsee varsin paljon. Sinä olet niin ankara pieni\nolento ja niin vakaantunut mielipiteissäsi, etten tosiaan tuntenut\nitseäni ollenkaan varmaksi... hm, tarkoitan, minulle on keventävää\nkuulla sinun myöntävän, että herttainen, älykäs ja ystävällinen nuori\nikätoverisi 'ei ole mikään paha tyttö'.\"\n\n\"Sitä hän ei todella olekaan, täti.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, rakas lapsi\", vastasi rouva hymyillen.\n\n\"Hän puhuu kuin höyrykone; minä voin tuskin kiilata sanaakaan hänen\nlauseittensa rakoon. Oh, täti nauraa; täti luulee, että minäkin\nhaluan jutella. Niin haluankin, hyvä täti, ja siitä se kenkä\npuristaneekin. Ensimältä minusta ei ollut kovinkaan hauskaa istua\nihan kuin vesisuihkun alla ja antaa sen ruiskuttaa päälleni. Minä\nsanoin Mabelille, että hän oli kuin ruisku -- mutta ei sekään häntä\npysähdyttänyt. Nyt siis annan hänen lepertää mielensä mukaan, kunnes\nvihdoin väsyy. Mutta joskus se tyttö voi kehrätä aika sekasotkun!\"\n\n\"Niinkö! Millä tavoin?\" Lady Alfreton oli siinä mielentilassa, että hän\nkärsivällisesti kuunteli.\n\n\"Hän ei tarkoita mitään pahaa. Mutta hän sanoa pamauttaa suoraan mitä\nikinä päähänsä pistää; ja kyllähän täti tietää, ettei _se_ aina sovi.\"\n\n\"Ei, Elma, ei se sovi\"; ja sopimattomilla ajoilla mainittu neiti\nExeterin nimi vilahti lady Alfretonin mieleen ja sai hänet hetkiseksi\najattelemaan, eikö hän mahdollisesti voisi käyttää tätä tilaisuutta\nantaakseen ohjeita. Mutta uteliaisuus sekä halu päästä Elman nykyisten\npaljastusten perille saivat hänessä voiton.\n\n\"Niinpä Mabel usein sanoo sellaista, mikä suututtaa mademoisellen\n-- hänen kotiopettajattarensa -- koko lopuksi päivää, vaikka\nmademoiselle itsekin voisi tajuta, ettei siitä tosiaan tarvitsisi\nvälittää. Kun kerron Mabelille hänen sanansa ja miksi mademoiselle\non vihainen, sitten hän on pahoillaan -- tai ainakin olisi, jos\npitäisi mademoisellesta enemmän. Milloin hän sattuu suututtamaan\nsellaisen henkilön, josta todella pitää... kuten tapahtui pari kertaa\näskettäin...\" Elma vaikeni.\n\n\"No, rakas lapsi?\"\n\n\"Hän ei ollut aivan... ei aivan... ystävällinen minulle. Minä tarkoitan\ntodellakin ystävällisyyden puutetta -- en tarkoita, että riitelimme,\n-- mutta heti kun hän näki, että oli minua pahoittanut, hän oli niin\nkummallinen omalla hiomattomalla tavallaan.\"\n\n\"Millä tavallaan?\" huudahti lady Alfreton avaten silmänsä.\n\"Kummallisella? Hiomattomalla? Rakas Elma, Mabelin tavat saattavat olla\nhiukan, juuri hiukkasen omituiset; hän ei ole vielä täysin muovautunut,\nsitähän ei voi vielä odottaakaan; mutta minun täytyy sanoa, että olet\nmielestäni liian ankara. Kummallinen? Hiomaton?\" toisteli rouva.\n\n\"Niin juuri, täti\", nyökkäsi Elma. \"Mabel on tosiaan perin kummallinen\ntoisinaan, ja kun ketään ei ole saapuvilla, hän... mutta, oh, mitäpä\nsiitä?\" Tyttö hillitsi äkkiä itsensä kielimisen pelosta. \"Ei se mitään\nhaittaa. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä se merkitsee, eikä hän ole\nkoskaan onnellinen, ennenkuin on sovittanut kaikki sattuneet ikävyydet.\n_Siitä_ puolesta minä Mabelissa pidän\", jatkoi Elma tarmokkaasti. \"Hän\nsovittaa rikkomuksensa niin pian. Hän tuli eilen minun luokseni kuin\nsalama ja sanoi olleensa 'halju'. No, se hän oli ollutkin.\"\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti lady Alfreton, sillä sellaisia sanoja ei\nollut käytetty hänen nuoruutensa päivinä. \"Hyväillen aika! Minä...\ntuohan on vallan tavatonta! Hän on varmaankin oppinut sen sanan\nveljiltään. Mutta sentäänkin... nuoren neidin huulilla!\"\n\n\"Oh, ei se mitään, täti\", -- Elma nyökkäsi jälleen rauhoittavasti, --\n\"ei se mitään tee. Kaikki me sanomme olleemme 'haljuja', kun olemme\nkäyttäytyneet sopimattomasti. Oli vain hyvä, että Mabel niin pian pyysi\nanteeksi. Ja syytä hänellä olikin pitää hoppua, sen takaan.\"\n\n\"Hoppua!\" mutisi lady Alfreton. Hän ei ollut tottunut koulutyttöihin,\nei ainakaan vielä. \"No\", jatkoi hän.\n\n\"Meillä oli aikamoinen kina\", ja Elma nauroi ikäänkuin mieluiselle\nmuistolle, \"ja rapsauttelimme toisiamme sanoilla minkä kerkisimme,\njolloin Mabel virkahti väliin jotakin _todella_ häijyä. No, senjälkeen\nen tietenkään enää tahtonut hänelle puhua; se on paras menettely\nriitaantuessa. Nyt oli minun vuoroni murjottaa, tiedättehän. Olin siis\njuuri alkanut murjottaa, kun samassa ilmoitettiin vaunujen saapuneen!\nMuistanette siellä viimeksi ollessani lähettäneenne noutamaan minut\njonkun verran aikaisemmin kuin olitte luvannut. No niin, silloin se\ntapahtui. Kun siis vaunujen ilmoitettiin saapuneen, en tiennyt mitä\ntehdä. Ajattelin parhaillani sitä, kun Mabel hypähti pystyyn, syleili\nja suuteli minua ja sanoi olleensa 'halju'; ja Fanchettekaan ei vielä\nollut lähtenyt huoneesta! No niin, ellei Mabel olisi ollut tosiaan\n_todella_ hyvä tyttö, olisi hän odottanut ensi kertaan tai ainakin\nhyvästijättööni asti, ennenkuin rupesi sovinnoille.\"\n\n\"Oh, hän on todella, _todella_ hyvä tyttö nyt, niinkö?\"\n\nElma nauroi. \"Niin, täti, todella, _todellakin_, nyt.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua\", virkkoi lady Alfreton lyhykäisen vaitiolon\njälkeen ja mielessään päätettyään, että sittenkin joitakuita pikku\nvaroituksia ja viittauksia sopisi tässä tilaisuudessa ohimennen\nantaa. \"Olen vilpittömästi iloinen siitä, että olet saanut\nsellaisen hyvän ystävän. Tuollaisen ystävän omistaminen, Elma, on\nsinulle suuriarvoista. Sinun täytyy huomata, mikä ero on Mertounin\nherttuattaren tyttärien ja nykyisten koulutoveriesi välillä. Lady Mabel\nPomeroy lienee hiukan eriskummainen eli liiallisuuksiin taipuvainen ja\nepäilemättä hän on aikalailla hemmoiteltu, mutta sitten hänen hieno\nkäytöksensä ja komeutensa...\"\n\n\"Rakas täti!\" Elma väreili kuin sisällisestä aaltoilusta ja meni\nheittäytymään viehkeään asentoon tätinsä jalkojen juureen, katsellen\nhäntä leikkisällä, veitikkamaisella silmäparilla. \"Rakas täti, pelkään\npahoin, pelkään todellakin, ettet koskaan näe Mabelia komeana ja\nhienostuneena nuorena naisena. Neiti Exeterin koulussa on tyttöjä,\njotka nyt jo ovat tuhat kertaa hienostuneempia ja komeampia kuin mitä\nMabelista koskaan voi tulla. Hänessä ei ole rahtuakaan komeutta,\nenkä... enkä luule hänessä olevan paljoa hienouttakaan. Mabel on\nhyvin herttainen omalla tavallaan. Minä _pidän_ hänestä! Ja hän on\noikein paljon parempi ja hauskempi nyt, kun todella tunnemme toisemme,\npaljoa herttaisempi kuin mitä hänestä aavistinkaan silloin, kun ensi\nkertaa kävelimme yhdessä. Hän nauratti minua silloin, mutten tiennyt,\ntokko... en oikein tiennyt, mitä hänestä ajatella. Mutta täti ei näy\nvielä tuntevan Mabelia. Hän on hauska, rattoisa, tyhmä tyttö -- hän\nei välitä, vaikka häntä nimitetään tyhmäksi -- milloin saa pitää\noman päänsä. Mutta kun häntä ärsytetään tai kun hän ei saa tahtoansa\nperille, hän kääntää koko talon ylösalaisin. Häijy hän ei silti ole\neikä kanna kaunaa. Hän ei hiivi äitinsä luo lupaa pyytämään eikä tee\nsellaista, mistä muut eivät pidä. Minä näettekös luulen\", lisäsi Elma\nviekkaasti hymyillen, \"luulen, että herttuatar-parka sitä joskus\nhaluaisi, ne vanhemmat sisarukset kun häntä niin ahdistelevat Mabelin\ntähden.\"\n\n\"Olettepa te omituinen pari, se minun täytyy sanoa. Mitähän kaikki\nmuut Mertounin talon asukkaat ajattelisivat, jos kuulisivat sinun\narvostelusi, sinä pieni kissanpoika! Nimittää Mabelia tyhmäksi!\nLuulen, että herttuattaren tukka nousisi pystyyn. Hän kehuskelee aina\nlemmikkinsä oivallisia ominaisuuksia ja avuja, kunnes minun täytyy\nmyöntää... Mutta joka tapauksessa Mabel on sinulle erinomainen toveri,\"\nLady Alfreton keskeytti puheensa ja palasi pääasiaan. \"Ja ellei hän\nsuutu nimittäessäsi häntä tyhmäksi...\"\n\n\"Oh, täti, minä en ole raaka.\"\n\n\"Rakas lapsi, luulin sinun sanoneen, että käytit sitä nimitystä.\"\n\n\"Ei. Hän itse sanoi niin. Hän sanoi eräänä päivänä, että tiesi... että\ntiesi olevansa tyhmä, ja minä... minä vain myönsin. Ja se tapahtui sinä\npäivänä\", lisäsi Elma hiukan ujosti, \"sinä päivänä, jolloin emme olleet\nkaikkea aikaa olleet aivan kilttejä toisillemme\".\n\n\"Minusta näyttää, että sellaisia päiviä on varsin paljon.\"\n\n\"Nähkääs, täti, ellei niitä olisi, emme voisi koskaan oikein kiintyä\ntoisiimme. Saattaisimme olla hyviä ystäviä ja niin poispäin -- mutta\njos meidän täytyisi olla kohteliaita, nöyriä ja kovin huolellisia\nollessamme aivan kahdenkesken, emme koskaan pääsisi pitemmälle.\nVain sitten tytöt oikein kiintyvät toisiinsa, kun he _voivat_,\ntiedättehän...\"\n\n\"Voivat mitä?\"\n\n\"Puhua suunsa puhtaaksi, täti. Sanoa pamauttaa mitä tahansa. Siitä sitä\nystäviksi tullaan. Heti kun tulin Mabelin ystäväksi, sanoin hänelle,\nkuinka kauhean sopimattomasti hän oli käyttäytynyt neiti Exeteriä ja\nniitä kaikkia kohtaan siellä kukkasnäyttelyssä...\" Elma vaikeni äkkiä.\nHän oli nyt \"sanoa pamauttanut\" enemmänkin kuin oli tarkoittanut,\noikein kukkuramitalla.\n\n\"Mitä?\" virkkoi lady Alfreton kuivasti. \"Sanoitko sinä hänelle niin? Ja\nsaanko kysyä, mitä hän vastasi?\"\n\n\"Oh, täti, älkää suuttuko. Ehkei minun olisi pitänyt sitä sanaa, mutta\nminusta tuntui, että minun täytyi. Muutoin olisi aina ollut välillämme\njotakin, mistä ei olisi saanut mainita, mihin ei olisi saanut viitata,\nja se olisi ollut liian kauheata. Senvuoksi ajattelin, että oli parasta\npuhua suuni puhtaaksi; ja iloinen olinkin, että sen tein, sillä\nMabel oli kuin puhdasta kultaa. Hän toisteli moneen kertaan, kuinka\npahoillaan hän oli, sitten kun olin kertonut hänelle kaiken, selittänyt\nhänelle neiti Exeterin tulon, kuinka ystävällisesti hän siinä\nmenetteli, kuinka hän oli tehnyt sen vain mieliksi tytöilleen, jotka\neivät koskaan ennen olleet nähneet kasvitieteellistä juhlaa, ja...\"\n\n\"Niin, niin!\" Vastoin tahtoaankin Elman kuulijatar tunsi pistoksen\nsydämessään. \"Niin, niin. Se oli ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.\nMabel -- mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän sanoi, ettei enää koskaan käyttäydy sillä tavoin, vaikka eläisi\nsatavuotiaaksi! Hän tahtoi tehdä jos jotakin asian sovittamiseksi. Hän\ntarjoutui lähettämään äitinsä neiti Exeterin luo...\"\n\n\"Hyväinen aika! Rakkahin Elma! Ei suinkaan sitä! Ethän toki olisi\nvoinut sellaista sallia?\"\n\n\"En, täti; sillä minä en käsittänyt\", vastasi Elma tyynesti, \"mitä\nhyvää siitä olisi ollut\".\n\n\"Hm... hyvää... hm. Olisihan siitä vainut olla jotakin 'hyvää', kuten\nsinä sitä nimität. Opiston maineelle olisi aina eduksi, jos jonkun\nherttuattaren vaunut pysähtyisivät sen ovelle.\"\n\n\"Olisiko?\"\n\n\"Mutta se olisi perin sopimatonta -- kerrassaan sopimatonta. Sellainen\nkoulu! Koulu... hm, tarkoitan vain, rakas lapsi, että jos Mabel koskaan\njälleen mainitsee moisesta ehdotuksesta, niin toivon, että heti sen\ntorjut. Muista, Elma\" -- hyvin tarmokkaasti -- \"_heti_. Se ei millään\nmuotoa kävisi päinsä. Sellaista ei voi hetkeäkään ajatella. Näethän,\nElma, etten minäkään koskaan käy Haverstock Hillissä, vaikka olet\noma veljentyttäreni -- ainakin sir Thomasin veljentytär -- ja vaikka\ntietysti kaikesta sydämestäni harrastan parastasi.\"\n\nElma laski kiitollisena poskensa kättä vasten, johon oli tarttunut.\n\"Pikku raukka\", virkahti täti lempeämmällä äänellä, \"toivon, että\nolisi ollut toisin. Jos olisin _voinut_ saada sinut kokonaan omaan\nhoivaani -- mutta\", jatkoi hän reippaammin, \"tätähän kestää vain jonkun\naikaa, ja sitten saamme nähdä, kuinka asiat kehittyvät. Mutta Elma,\nrakas lapsi, ota huomioosi mitä sanon. Jos minulla on syyni välttää\nnykyistä asumustasi, ei Mertaunin herttuattarella voi olla mitään\naihetta sinne mennä. Herttuatar on varomaton henkilö -- siitä olen\nvarma, ja hän juttelisi ja jaarittelisi saaden ihmiset ihmettelemään,\n-- ja lopetettuasi koulusi ja jätettyäsi neiti Exeterin ja kaiken, mikä\nhäntä koskee, sinä huomaisit, kuinka tukalia sellaiset muistot ovat. En\nollenkaan epäile neiti Exeterin oivallisuutta ja tiedän hänen täyttävän\nvelvollisuutensa sinua kohtaan\" -- sillä lady Alfreton oli hermostunut\ntuosta neiti Exeterin jutusta eikä nyttemmin koskaan yrittänytkään\npuhua hänestä muuten kuin sovittavassa äänilajissa, -- \"mutta hän on\nniin erilainen kuin me, niin erilainen kuin Mertounit ja me ja muut\nkaltaisemme, ettei tuottaisi iloa hänelle enempää kuin meillekään, jos\nmeidät pakotettaisiin kanssakäymiseen. Olethan jo kyllin vanha tämän\nkäsittääksesi, Elma?\"\n\n\"Kyllä, täti Selina.\"\n\n\"Ja... ja tajuamaan, ettei tarkoitukseni ole suinkaan epäystävällinen,\nrakkaani?\"\n\n\"Kyllä, täti.\"\n\n\"No, Elma?\"\n\nMutta sillä hetkellä avautui ovi, ja Elman myönnytyksen epäilyttävä\nsävy jäi selittämättä. Mutta hänen silmässään oli välähtänyt jotakin,\nja huuli oli hänen kuunnellessaan vastikään hieman itsepäisesti\nvavahtanut, mikä ei ollut jäänyt puhujalta kokonaan huomaamatta.\n\nLady Alfreton ei ollut niin täysin tyytyväinen haastattelun\nlopputulokseen kuin olisi saattanut toivoa.\n\n\n\n\nXI.\n\nUmppu puhkeamassa.\n\n\nEdellä kerrottu johtui siitä, että tämä pieni hempeä, päiväpaisteinen\nsankarittareni oli omassa mielessään pohtinut varsin monta asiaa sen\njälkeen kun hänet muutama viikko takaperin viimeksi näimme.\n\nHän oli kuullut paljon ja nähnyt paljon, oppinut ja mielessään\nsulattanut joukon asioita, joita hän yön toisensa jälkeen oli,\nkuvaannollisesti puhuen, märehtinyt ahkeran huonekunnan ollessa hyvin\nansaitun unen helmassa. Eipä niin, että Elmalla itsellään olisi ollut\ntapana kauan loikoa valveilla, mutta keskikesän yöt olivat kuumat,\nja toisinaan tuntui ilma tukahuttavalta, kun ulkona ei värähtänyt\ntuulenhenkäystäkään; ja tällöin hän ei päässyt uneen niin nopeasti kuin\ntavallista.\n\nSiten hän usein venyi valveilla miettien miettimistään.\n\nEmme tahdo vaivata nuoria lukijattariamme niillä ongelmilla, joita\nhän yritti itselleen selvittää: riittäköön, kun sanomme, ettei hän\nniitä sillä haavaa uskonut kenellekään, ei edes Piers-serkulleen.\nTotta puhuen, tämä ei tavoitellut mitään jatkoa senlaatuiselle\nluottavaisuudelle kuin oli tullut hänen osakseen puiston\nmaalaismallisella sillalla tuona kesäiltana, josta olemme kuulleet\neräässä aikaisemmassa luvussa. Hän oli aivan oikein tuntenut, että\noli sanottu kylliksi, ja kenties hän olisi tahtonut osan siitä\nperuuttaakin, jos se olisi ollut hänen vallassaan.\n\nKuten tiedämme, ei Elma ollut nopsa käsittämään niitä vaikuttimia,\njotka aiheuttivat paljon siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui;\nsanalla sanoen, hän oli herkkä huomioiden tekijä ainoastaan silloin,\nkun muiden tunteet ja tunteellisuus saattoivat olla kysymyksessä.\nSiitä johtuikin, että hän oli pitänyt jokaista serkkunsa lausumaa\nsanaa selvänä, koristelemattomana totuutena, kun lukijattareni\nsitävastoin lienevät huomanneet, että nuori mies oli vain pukenut\nsanoiksi hetken tapahtuman herättämän ivallisen mielialan. Hän ei ollut\nnimenomaan valehdellut, mutta oli liioitellut ja vääristellyt; vielä\nenemmänkin, hän oli ollut puolustavinaan sitä, mitä hän sydämessään\nhalveksi. Hyödyttömän elämän ikävä yksitoikkoisuus, elämän, jonka\nainoana pyrkimyksenä oli oma nautinto muodossa tai toisessa, kiihoitti\nhänet aina silloin tällöin tuollaiseen kuohuntaan kuin olemme edellä\nkuvailleet. Ja koska mikään sellainen ei enää moneen aikaan ollut\ntehnyt äitiin tai sisareen muuta kuin aivan ohimenevän vaikutuksen, oli\nhänelle ollut uusi ja mielenkiintoinen koe sirotella hiukan \"maallista\nviisauttansa\", kuten hän sitä nimitti, serkkunsa pään päälle.\n\nTästä hän oli siihen asti pidättynyt.\n\nTytön kirkkaissa, rehellisissä silmissä ja luottavaisessa hymyssä oli\nollut jotakin, mikä oli vaikuttanut kuin taikavoima synkkää murjotusta\nja ärtyisyyttä vastaan, aivan niinkuin auringon paiste karkoittaa\nusvan; mutta hän oli tuona päivänä tuntenut vallatonta ivailun halua\nja enemmän jotakin hellyyden tapaista ja osanottoa Elman elämään\nkuin ennen milloinkaan. Ja siihen oli sekaantunut tietämättömän ja\nkokemattoman tytön kosketuksen aiheuttamaa kiihoitusta sekä halua\nhorjuttaa hänen uskoansa miehiin ja naisiin. Miksi hänen sallittaisiin\nyhä edelleen asua hupsun paratiisissa? Mikä sai heidät kaikki tuolla\ntavoin Elman edessä teeskentelemään voidakseen säilyttää asemansa\nsellaisen lapsukaisen silmissä? Saisihan tämä sen kumminkin kerran\ntietää.\n\nPiersistä tuntui, että ikäänkuin puolittainen valveutuminen oli jo\ntapahtunut ja että hänen asiansa oli kokonaan herättää nuo uinuvat,\nvärähtelevät epäluulot ja kohentaa ne hahmoutumaan. Hän oli nähnyt,\nettei tuo nuori tyttö ollut oma itsensä, että hän oli kuohuksissaan,\nkiihoittunut ja kapinamielinen, vavisten tuon äskeisen -- hänelle --\nkauhean kohtauksen vaikutuksesta; ja tilaisuus oli nuorelle miehelle\nollut liian houkutteleva. Nyt vihdoinkin oli ilmeistä, että Elma\nhuomasi jotakin siitä, mitä hänen tätinsä ja serkkunsa olivat turhaan\nyrittäneet selittää vihjauksilla, epäsuorilla viittauksilla ja sen\nsemmoisilla, nyt hän näki -- vaikka sumuisesti ja hämärästi, mutta näki\nkuitenkin sen, mikä sai hänen silmänsä kirvelemään.\n\nLady Alfretonin pojan kasvoille oli usein tullut epäilevä hymy, kun\nhän kuuli Elman hehkuvilla sanoilla kuvailevan hänen äitiänsä. Hän\noli vihellellyt hiljaa itsekseen nähdessään Julietille tuhlattuja\nhellyydenosoituksia. Hän oli kävellyt pois ikäänkuin pistos sydämessään\nvastaanotettuaan pienen käden kiihkeän jäähyväispuristuksen, sitten kun\noli hoivannut Elman vaunuihin jonkun \"Park Lanen päivän\" päätyttyä.\n\nSe oli vain lapsen innostusta, oli hän itsekseen tuuminut, ja sellainen\ninnostus oli pian kutistuva ja haihtuva Elmaa odottavan elämän\nkylmässä hohteessa -- mutta oliko se siihen asti jätettävä sikseen?\nKasvitieteelliseen juhlaan saakka hän oli vastannut tähän kysymykseen\nmyöntävästi, mutta tuo päivä oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi; Elma\noli saanut opetusta, ja jokainen tavu oli kohdannut lyijynraskaana\nhänen rintaansa. Hänestä oli näyttänyt suuttumuksen ja kummastuksen\nensi kuohahduksessa, ettei hän koskaan enää voisi ketään rakastaa eikä\nkehenkään luottaa.\n\nTietysti aika -- aika, yön lepo ja tyynempi itsetutkistelu ja\nharkitseminen heikensivät ensimäisen vaikutuksen. Mutta hänen kerran\npäästyään sille polulle toi melkein jokainen iltapäivä-lupa tai muu\nkohtaus -- sillä lukukauden lähestyessä loppuaan suotiin vapaata aikaa\nuseammin, mistä johtui, että Elma oleskeli enemmän tätinsä luona ja\nmyöskin Mertounin talossa kuin muuten olisi ollut laita, -- niin,\nmelkein jokainen kohtaus toi tullessaan uusia havaintoja.\n\nVaikka Elman nuori sydän vastahakoisesti tunnusti sen edes itselleen,\nei Elma voinut olla huomaamatta, ettei ainoakaan sir Thomas Alfretonin\nperheen jäsen koskaan ajatellut muita, ei koskaan yrittänyt huvittaa\ntai auttaa muita. Täti tuskin viitsi kääntää päätänsä kuunnellakseen,\nkun Juliet valitti jäsentenkolotusta tai kuumeista kurkun ja silmien\npolttoa -- vaikka lady Alfreton oli vastikään pitänyt Elmaa vieressään\nkokonaisen puolentunnin ja seikkaperäisesti kertonut omasta unettomasta\nyöstään ja päänkivustaan. Kun sir Thomasille ilmoitettiin, että oli\nlähetetty noutamaan lääkäriä hänen tyttärensä luokse -- Juliet itse oli\nsitä tahtonut, -- oli hän vain kysynyt, oliko se eräs hänen kaupungilla\ntapaamansa muodikas tohtori, joka oli osoittautunut varsin hauskaksi\nseuratoveriksi, ja saatuaan kieltävän vastauksen hän ei asiasta sen\nenempää perustanut.\n\nToivuttuaan ankarasta tulehduskohtauksesta, jonka alkuna edellämainittu\nkipu oli ollut, Juliet oli aivan yhtä itsekäs ja välinpitämätön,\nhuolehti vain omasta mukavuudestaan, mitään välittämättä muiden\ntoivomuksista. Kun lääkäri määräsi hänelle ilmanalan ja ympäristön\nvaihdosta ja hänet senvuoksi lähetettiin merenrannalle, oli hän kaikin\nmokomin tahtonut viedä muassaan lady Alfretonin oman kamarineitsyen,\njohon oli sairautensa aikana mielistynyt, ja äidin pahastuminen oli\nhäntä niin vähän liikuttanut, että Elma oli hiljakseen hävennyt\nkummankin, sekä äidin että tyttären puolesta, koska lady Alfreton\nmyöntyessään itse tuskin esiintyi paremmassa valossa kuin tyttärensä,\nvaikka hän lopuksi myöntyikin selvän välttämättömyyden ja itsepäisen\nvaatimuksen tieltä.\n\nPiersin sanat \"järjetön ja sydämetön\" muistuivat nuoren serkun mieleen\nhänen seisoessaan tämän viimeksimainitun kohtauksen todistajana, ja\ntekipä mitä tahansa, hän ei voinut niitä mielestään karkoittaa.\n\nMutta syvällä hänen omassa sydämessään oli myöskin toinen ajatus,\ntoinen toivomus ja ikäänkuin toinen rukous. Olihan Elma kerran lukenut\nvanhasta kirjasta näin kuuluvat pyhät sanat: \"Ja pieni lapsi on heitä\njohdattava.\" Mitäpä hän muuta oli kuin pieni lapsi? Ja mitäpä he, nuo\nrakkaat ihmiset, muuta tarvitsivat kuin vähän johdatusta? Oh, olla\nheidän kanssaan, valvoa heidän puolestaan, tuntea heidän puolestaan,\ntaluttaa heitä silkkirihmasta, kunhan -- kunhan vain hän olisi kyllin\nvahva! Oi, nähdä heidät kaikki sellaisina kuin hän ensimältä niin\nhartaasti oli toivonut ja lujasti uskonut heidän olevan! Oi, osoittaa\nPiers valehtelijaksi ja näyttää hänelle -- näyttää hänelle!... Tässä\nkyyneleet alkoivat tulvia sinisistä silmistä, ja puuttui sanoja\nlapsellisen sydämen kuohuvia tunteita selittämään. Emme saa tällaisena\nhetkenä tirkistää liian kauaksi esiripun taakse.\n\nVilkaiskaamme kuitenkin pikimmältään tuon useinmainitun kohtalokkaan\nkesäkuunpäivän iltaan. Ennen sen loppua oli Elmalla ollut vielä\ntoinen haastattelu. Ehtoolla kotiin saavuttuaan hänen oli ollut aivan\nmahdotonta -- eikä hän ollut aikonut sellaista yrittääkään -- näytellä\nlady Mabel Pomeroyn suosittelemaa huoletonta muistamattomuutta.\nSellaista veruketta hän olisi halveksinut (sittenkin, vaikka olisi\nollut edes pienoinen mahdollisuus sen onnistumiseen, jota ei ollut,\nkuten hän hyvin tiesi); -- ja mitä oli sensijaan tapahtunut?\nSeuraavaa: hurjin askelin, ihan lennossa, hän oli hyökännyt suoraan\nneiti Exeterin makuuhuoneeseen ja -- tuon säädyllisen vanhan naisen\nsuureksi kummastukseksi -- heittäytynyt hänen paljaille käsivarsilleen.\nTyttö syöksähti sisälle sellaisena tuulenpyörteenä, että olisi ollut\nturhaakin kohottaa varoittava sormi tai virkahtaa jotakin häntä\nhillitäkseen. Ottaessaan myssynsä pieniltä harmailta, kiharilta\nkutreiltaan, joita Elma oli niin osaavasti kuvaillut tädilleen, neiti\nExeter tunsi melkein menettäneensä sekä hengityskykynsä että myssynsä,\nsanat kun siepattiin hänen huuliltaan ja päähine hänen hyppysistään; ja\nhänen ensimäinen hetkellinen vaikutteensa oli huutaa: \"Älähän toki!\"\n\nMutta seuraava silmänräpäys selvitti tilanteen.\n\nSe oli Elma, hänen oma Elmansa, julma, uskoton Elma, jonka nimi oli\nviimeksikuluneiden tuntien kiistelyssä moneen kertaan mainittu ja jonka\nsyyllisyyttä (vaikka hän oli koettanut tyttöä puolustaa) hän itsekin\noli pitänyt varmana, -- niin, Elma, joka tosiaan oli jotakin yrittänyt,\nmutta näyttänyt niin onnettomalta, päättämättömältä ja hapuilevalta\nsitä tehdessään, että kaikki olivat häntä epäilleet, -- Elma, joka oli\ntekosyyn nojalla paennut tätinsä luo eikä ollut kertaakaan kääntynyt\nedes vilkaisemaan hyljättyihin tovereihinsa, -- Elma siinä nyt lähestyi\ntunkeutuen loukattujen sisimpään pyhättöön.\n\nMutta saattoiko neiti Exeter nyt enää olla vihainen? Kuunnelkaamme!\n\n\"Ei, ei, rakas lapsi, Tule, tule, tyttöseni. Älä ole milläsikään, Elma.\nKa, Elma, rakkaani! Älä nyt noin itke, hyvä lapsi -- sinunlaisesi iso\ntyttö! Ka, rakas... rakas... lapsi-parka! Elma, rakas Elma, koetahan\nvähän hillitä itseäsi!\" Opettajatar ja nainen taistelivat ylivallasta\nsanomattoman lohduttuneessa ja tyydytetyssä povessa. \"Rakas, rakas\nlapseni, tyynny; ja kerrohan minulle, kerrohan minulle, mikä sinua\noikeastaan vaivaa! _Mikä_ sinua vaivaa?\"\n\nMutta hän tiesi vallan hyvin, mikä tyttöä vaivasi, ja tuossa\nvapisevassa, nyyhkyttävässä olennossa, jota hän piti äidillisellä\nhellyydellä sylissään, sen tuskallisissa nytkähdyksissä hän oli\ntuntenut mitä täydellisimmän korvauksen kaikista kärsimyksistään.\n\nEi ollut tarvittu, ei ollut _todella_ tarvittu noita katkonaisia\nkuiskauksia, puolittain tukahtuneita, yhteydettömiä lauseita ja aivan\nkieliopittomia selitysyrityksiä. Voimme varmasti vakuuttaa, että ne\nparemmin miellyttivät neiti Exeteriä sellaisinaan kuin jos hän olisi\nkuullut ne lausuttuina puhtaimmalla englanninkielellä.\n\nKaiken hän oli ymmärtänyt ja olisi ymmärtänyt sen aivan sanoittakin.\nSitten neiti Exeter heti, itsekin kieltämättä kiihtyneenä ja melkein\nyhtä kyyneltynein silmin oli ryhtynyt -- ja mitä juhlallisimmalla\ntavalla -- selittämään asiaa kaikille muillekin. Niin, niin; Elma\nvoi siinä suhteessa luottaa häneen, Elman ei tarvinnut murhetuttaa\nsydäntään sillä asialla. Elma voi olla rauhassa.\n\nSitten kun myrskyn jälkeen oli tullut hiukan tyventä, oli kunnon\nopettajattaresta tuntunut, että hänkin voisi antaa joitakuita\nvihjauksia. (Melkein näyttää siitä, että kaikki tahtoivat antaa\nvihjauksia Elmalle, milloin saivat siihen tilaisuuden.)\n\n\"Rakas tyttöni, olemme kumpikin saaneet ikäänkuin opetuksen tänään\";\nnäin oli oivallinen neiti Exeter aloittanut, kun ensin oli rykäissyt\nja vielä kerran vaivihkaa pyyhkäissyt silmiänsä. \"Rakas oppilaani,\nminä en sure omaa osaani, jos vain voin opastaa sinut tuntemaan\nvelvollisuutesi. Nyt kun tiedän, että Elmani on minulle sama, mitä hän\naina on ollut\" -- hellästi -- \"en välitä mistään. Luullessani, että\nolin hänet menettänyt, tunsin... niin... tunsin tuskaa ja vihlontaa\nenemmän kuin sanoilla voisin ilmaista. Mutta älä ole milläsikään -- älä\nole milläsikään\", jatkoi hän hätäisesti, kun Elma aikoi jälleen kätkeä\nkasvonsa; \"eihän meidän tarvitse enää tuota erehdystä ajatella\" -- hän\npuhui nyt reippaammin, -- \"se oli pelkkä väärinkäsitys eikä mitään\nmuuta. Tätisi...\"\n\n\"Oi, neiti Exeter, älkää hänestä puhuko!\"\n\n\"Rakas lapsi, en sano mitään sellaista, mikä on sopimatonta minun\nlausua tai sinun kuulla\"; ja pieni opettajatar oli suoristautunut\nniinkuin tekee se, joka ei ole tottunut toimimaan sanelun mukaan. \"Ei,\nrakas Elmani\" -- sitten lempeämmin -- \"minulla ei ole kerrassaan mitään\nsanottavana sinun tätiäsi vastaan. Hänellä on täysi oikeus sellaisessa\ntilaisuudessa menetellä mielensä mukaan; ja ellei hän tahdo tuntea\nminua koulun ulkopuolella, osaan vastaisuudessa olla sitä odottamatta.\nAinoa, mistä nyt välitän\" -- ja puhuja vaikeni.\n\nElma oli tullut lähemmäksi.\n\n\"Minä ajattelen sinun tulevaisuuttasi\", oli neiti Exeter sitten\njatkanut, -- \"sinun tulevaisuuttasi, ja miten se sinuun vaikuttaa.\nTarkoittaneeko tätisi, että, jos joudut heidän kotinsa asukkaaksi,\net saa tuntea muita kuin rikkaita ja suurellisia? Aikoneeko hän\nopettaa sinulle, ettei kukaan muu ole huomiosi ja hellyytesi arvoinen?\nToivoakseni ei, -- uskon, ettei hän sitä aio. Omasta puolestani en\nmistään hinnasta tungettelisi -- en tahtoisi olla okaana kyljessäsi...\"\n\n\"Oi neiti Exeter...!\"\n\n\"Rakas lapsi, suo minulle anteeksi, minä vain ajattelin ääneen.\nMinun ei olisi pitänyt käyttää sellaista sanontaa. Mutta jos minusta\ntulisi jotakin haittaa tai vastusta, Elma, jos siitä johtuisi jotakin\neripuraisuuden tunnetta, muista, että minä en saa sitä itselleni\nsallia. En tahtoisi hetkeksikään pimentää päiviäsi. Sir Thomas voi\ntarjota sinulle aseman ja varallisuuden etuja, joita ei sovi halveksia;\nhän on sitäpaitsi lähin elossa oleva sukulaisesi ja ainoa holhoojasi.\nJos hän ottaa sinut tyttärekseen -- kuten hän luullakseni varmaan\naikoo tehdä, -- niin sinun velvollisuutesi on totella häntä ja tätiäsi\nkaikessa, missä -- ja Jumala suokoon, ettei sellaista poikkeusta\nkoskaan satu -- omatuntosi ei tule väliin. Kaikissa asioissa, joilla on\nainoastaan yhteiskunnallista tai perheellistä merkitystä, olet selvästi\nnäkevä evankeliumin valossa, rakas Elma, että sinun on ilomielin\nuhrattava oma tahtosi, milloin se on ristiriidassa heidän tahtonsa\nkanssa. Koska he ovat sinulle niin ystävällisiä ja jo nyt niin helliä\nsinua kohtaan, ei se käykään vaikeaksi. Mitä _minuun_ tulee...\"\n\n\"Niin?\" kuiskasi Elma tarkkaan kuunnellen. \"Niin, mitä teihin tulee?\"\n\n\"Oi, rakkaimpani, minä olen valmis luopumaan sinusta -- kokonaan\nluopumaan sinusta, jos on tarvis. En näkisi sinua koskaan, en kuulisi\nsinusta, en tapaisi sinua, kunhan vain tietäisin, että voit hyvin ja\nolet onnellinen. Tahtoisin...\"\n\n\"Ettekö voi luottaa minuun? Odottakaa sitten, niin saatte nähdä!\" Ja\nnäin vastaavan suloisen nuoren äänen sävyssä värähti syvää ja harrasta\npäättäväisyyttä, mikä toi mukanaan omituisen, varman vakaumuksen.\n\nEnempää ei oltu puhuttu.\n\nVoimme hyvin arvata, että tällaisen keskustelun jälkeen neiti\nAlfretonin edellisessä luvussa vuodatetut viisaudentipat jäivät\njokseenkin tehottomiksi.\n\n\n\n\nXII.\n\nNeiti Exeterin syntymäpäivä-ohjelma.\n\n\nOli neiti Exeterin syntymäpäivän aatto, ja vanhan hyvän tavan mukaan\noli tätä tärkeätä tapausta vietettävä täydellisellä lupapäivällä.\n\nSitäpaitsi oli vanhastaan totuttu siihenkin, että päivää juhlittiin\nyhteisesti. Koko koulun valtasi riemukas tunnelma, ja jokaista muuta\nsäveltä, vaikkapa aivan sopusointuistakin, olisi pidetty soraäänenä.\n\nTämä jälkimäinen jyrkkä sovinnaistapa oli kuitenkin vain ääneti\nedellytetty eikä avoimesti julistettu tosiasia. Niin, pikemminkin\nkäsitettiin se yllätykseksi neiti Exeterille kuin päinvastoin.\n\nTuon merkkipäivän aamun valjettua neiti Exeter, selostettuaan oman\nohjelmansa, säännöllisesti lisäsi, ensin aloitteeksi rykäistyänsä,\ntähän tapaan: \"Mutta jos joku mieluummin viettää päivän omien\nystäviensä parissa, hän toivoakseni ymmärtää, että hän on aivan vapaa\nmenettelemään niinkuin hänelle itselle on mieluisinta\", jonka jälkeen\nhänellä oli tapana kehoittavasti vilkaista ympärilleen ja pysähtyä\nvastausta odottamaan.\n\nMutta mitään vastausta mainittuun suuntaan ei koskaan kuulunut.\n\nVaikka joku kiittämätön jöröttelijä sisimmässä sydämessään olisi\nhalunnutkin poistua toisten parvesta ja viettää päivänsä erillään\njuhlivasta joukosta, olisi se kuitenkin ollut enemmän kuin hän olisi\nrohjennut sanoin tunnustaa. Suuttumus ja moite -- jopa ikuinen häpeäkin\n-- olisi langennut hänen osakseen.\n\nSillä tiedettiin hyvin, että tämä vuoden suuri päivä oli rakas neiti\nExeterin sydämelle ja että hän silloin teki parhaansa kestitäkseen,\nmiellyttääkseen, huvittaakseen ja tyydyttääkseen jok'ainoata\nsuojattiaan ja että hän samaten piti arvossa ponnistuksilleen\nosoitettua tunnustusta ja kiitollisuuden vastakaikua niiden sydämissä,\njoiden hyväksi hän uurasti.\n\nSyntymäpäivä -- syntymäpäivää mainittaessa tiedettiin aina, _kenen_\nsyntymäpäivää tarkoitettiin -- oli vuoden ainoa tilaisuus, jossa\npieni johtajatar päästi tunteensa valloilleen oikealla naisellisella,\nhellällä, myrskyisellä tavalla; se oli ainoa hänen luontaisesti\nseuranhaluiselle taipumukselleen sallittu tilaisuus, jossa hän haitatta\nholhousvelvollisuudelleen tai kurinpidolle voi antautua tuhlailevan\nvierasvaraisuuden iloon. Tunnit vaihtuivat, säännöt viskattiin tuuleen\ntänä ainoana päivänä vuodessa.\n\nNautittiin myöhäinen aamiainen eli murupuolinen -- oikeammin sarja\naterioita, sillä jokainen otti mitä halusi ja mihin aikaan halusi.\nTeekupit olivat asetetut pienille tarjottimille eri aikoina pöydän luo\nsaapuvia ja sen luota poistuvia kotoisia vieraita varten. Päivällistä\nei syöty ensinkään, vaan sensijaan myöhäinen illallinen, uhkea\nillallinen, joka tarjottiin vasta puoli yhdeksältä ja siis aivan\npoikkesi opiston säännöllisestä päiväjärjestyksestä. Juhlapöytä oli\nkoristettu mitä ihanimmilla kukkasilla ja runsaasti varattu vuodenajan\nherkuilla. Jokainen tunsi, että tämä iltahetki kruunasi kaiken, sillä\nkuiskailtiin, että neiti Exeter näitä pitoja järjestäessään oli antanut\nmitä auliimpia ja tuhlailevimpia määräyksiä. Siitä ei kukaan laitoksen\noppilas, vanha tai nuori, olisi tahtonut jäädä pois, vaikka olisi mitä\nsaanut.\n\nKenties kukaan, joka ei tiedä, mitä merkitsee tottumus päivästä\npäivään tai viikosta viikkoon tehdä joku määrätty asia määrätyllä\ntunnilla -- elää määrättyjen sääntöjen mukaan, vaikkapa ne olisivat\noikeamielisimmän ja inhimillisimmänkin itsevaltiaan säätämiä, -- ei voi\noikein arvostella tuollaista pakosta vapautumisen tuottamaa sanomatonta\ntyydytystä, vaikka se tapahtuu vain kerran tai aniharvoin, eikä\nkäsittää sankarittareni ja hänen koulutoveriensa voimakasta riemua, kun\nheinäkuun viidennentoista päivän tullen kaikki säännöllinen järjestys,\nmihin Haverstock Hillin kulmatalon asukkaat olivat tottuneet, kerran\nvuodessa käännettiin ylösalaisin.\n\n\"Tuntuu siltä kuin heräisi uudessa, erilaisessa maailmassa\", koetti\nElma selittää Mabel-ystävättärelleen. \"Asia on näetkös tällä tavoin.\nSilloin tällöin saamme koko päivän loman; tietysti on meillä lupaa\nkuningattaren syntymäpäivänä; ja jos sattuu joku suuri yleinen\ntapaus, neiti Exeter aina herttaisesti hymyillen lausuu: 'Mielestäni\nen tällaisessa tilaisuudessa voi olla antamatta teille koko päiväksi\nvapautta'. Mutta ne lupapäivät eroavat melkein yhtä paljon tästä kuin\nne eroavat lukupäivistä. Kaikki kiitämme ja riennämme täyttä vauhtia\npois johonkin perheeseen, mihin voimme mennä -- sukulaisten tai\nystävien luo tietenkin. Emme koskaan uneksikaan kotiin -- tarkoitan\nkouluun -- jäämistä, jos meillä suinkin on muualle mentävää. Mutta\nhuomenna\" -- sanoimme jo, että oli tuon merkkipäivän aatto -- \"huomenna\non ilmassa sellainen tuntu\" -- ja Elma ravisti innokkaana pieniä\ntouhukkaita olkapäitään, -- \"on jotakin, mikä värähtää meidän kaikkien\nruumiissa ennenkuin aamulla heräämmekään; kuulemme ikäänkuin jonkun\näänen sanovan, että kaikki ajattelemme samaa ja tunnemme samaa; eikä\nkukaan poistu omille teilleen, vaan kaikki yhdessä aiomme pitää\nhauskaa parhaamme mukaan. Niin me tunnemme -- ja niin neiti Exeter\nluullakseni tahtookin meidän tuntevan. Olemme niin innostuneita, että\nvarmasti heräämme aikaisin ja tuskin maltamme viipyä vuoteissamme\nmyöhäiseen aamiaiseen asti. Siitä huolimatta pidämme tuosta myöhäisestä\naamiaisesta: tuntuu niin muhkealta ja hienolta muiden ihmisten tapaan\nkävellä alas murkinoimaan puoli kymmeneltä -- ja sitäpaitsi sanoo\nneiti Exeter, että se estää meidät liiaksi uupumasta päivän lopulla.\nSiis rukousten, aamiaisen ja lahjojen antamisen jälkeen -- niistä\nlahjoistahan jo sinulle mainitsin -- neiti Exeter nousee, hymyillen\njoka puolelle, kertoakseen meille, mitä _hän_ aikoo tehdä; me kaikki\nsaamme tehdä, mitä haluamme... Olemme sen jo aikoja sitten keskenämme\nsuunnitelleet, käsitäthän, ja hyvin luultavasti neiti Exeter sen arvaa,\nmutta ei ole tietävinään ja ilmoittaa aluksi _oman_ ohjelmansa, kuten\nhän sitä nimittää.\"\n\n\"Ja millainen se ohjelma on? Älä hyppää ylitse. Kerro minulle jok'ainoa\nseikka\", pyysi Mabel hartaasti ja aivan tosissaan; sillä tähän\nmennessä hän, kuten tiedämme, oli alkanut tuntea teeskentelemätöntä\nmielenkiintoa tyttöjen kohtaloihin ja tiesi paljoa enemmän Elman\npääasiallisista ystävistä ja tuttavista kuin heidän pelkät nimensä.\n\"Mitä neiti Exeter itse tekee?\"\n\n\"Hän johtaa ostoksilla käyntiä, kuten hän sitä nimittää, aamusella.\nLuullaksemme hän varaa syntymäpäiväkseen kaikki ostokset, mitä tietää\nmeidän tyttöjen haluavan; hänellä näkyy olevan niin paljon tehtävää,\nja käydään niin perin hauskoissa, huvittavissa paikoissa. Ajamme Bond\nStreetin pitkin omnibuksella...\" Elma pysähtyi.\n\n\"Omnibuksella -- niin\", nyökkäsi Mabel (sanoakseen: \"Tiedän\nvarsin hyvin, mitä omnibus on; olen nähnyt niitä, älä pysähdy\ntietämättömyyttäni valaisemaan\") -- \"niin, omnibuksella. Sepä onkin osa\nhuvista. Usein ajattelen, kuinka mielelläni ajaisin omnibuksessa.\"\n\n\"Ka, minä en niistä pidä\", tunnusti Elma vilpittömästi. \"Ne\novat hirveän kuumia, niissä saa päänkipua, ja muutamat niistä\ntärskyttävätkin aika lailla -- mutta emmehän me koskaan osoita\ntyytymättömyyttä; sillä tietysti neiti Exeter itse mieluummin ajaisi\nsievissä avonaisissa vaunuissa; eikä hänellä tietenkään ole muuta\nkeinoa meidän kuljettamiseemme; ja syntymäpäivänään hän ehdottomasti\ntahtoo maksaa kaikki jokaisen puolesta. Nousemme siis omnibukseen aivan\noikein; matkaa ei olekaan varsin pitkälti; ja päästyämme Marmorikaaren\nluo meidän tarvitsee vain kävellä pois.\"\n\n\"Mutta lähtevätkö kaikki tytöt? Koko kouluko?\"\n\n\"Oh ei, hyvä ystävä\", virkkoi Elma hilpeästi. \"Jokainen opettajatar\njohtaa omaa joukkoansa, mikä yhtäälle, mikä toisaalle. Neiti Mordern\nmelkein aina haluaa nähdä tauluja, mutta ne, jotka lähtevät hänen\nmukanaan, tahtovat ainakin Burlington Arcadelle. Mademoiselle Marie\ntaas vie joukkonsa ranskalaisiin myymälöihin ostamaan suklaatia ja\ntekokukkia sekä pujahtaa puoli kahdentoista aikaan Rowille ratsastajia\nkatselemaan. Vaikkei kukaan sitä luulisi, on mademoiselle Marie\nmielettömästi ihastunut hevosiin; hänen veljensä palvelee jossakin\nranskalaisessa rakuunarykmentissä.\"\n\n\"Mitäpä hänestä, Elma. Mutta etkö silloin mene mademoisellen kanssa?\nLuulin sinunkin pitävän hevosista?\"\n\n\"Ah kyllä, mutta minä olen mieluummin neiti Exeterin kanssa. Pysyn\nhänen lähettyvillään kaiken päivää. Ne tytöt, jotka aamulla menevät\nRowille, tulevat sitäpaitsi myöhään ja väsyneinä kotiin, minkä jälkeen\nhe mieluimmin istuskelevat puutarhassa satukirjoja lukemassa. Ne ovat\ntavallisesti pieniä tyttöjä. Vain neljä meitä vanhempia lähtee neiti\nExeterin matkaan, ja me palaamme jokseenkin aikaisin -- tarkoitan,\nettä olemme kaikki kotona kello kahden tienoissa, ja sitten vetäydymme\nkaikki omiin suojiimme lepäämään päivän kuumimmiksi tunneiksi, kunnes\nkello neljän tienoissa tuodaan teetä.\"\n\n\"Mitä? Teetäkö? Olettepa te aika herkuttelijoita!\"\n\n\"Niin todellakin! Joka ovelle naputetaan, ja tarjotin...\"\n\n\"Tarjotinko?\"\n\n\"Ja kun se ehtii meidän ovellemme, Henriettan ja minun, me hypähdämme\nylös ja huudamme: 'Sisälle, Mary! Mitä siellä on, Mary?' ikäänkuin\nemme ollenkaan aavistaisi! Sillä osa iloa onkin siinä, ettei mitään\nole _sanottu_, näethän. Sitten Mary selittää: Neiti Exeter ajatteli,\nettä kuppi teetä virkistää nuoria neitejä, ennenkuin jälleen menette\nulos, ja olkaahan hyvät ja valmistautukaa lähtemään neljännestä vaille\nviisi'.\"\n\n\"Ja mihin teidän sitten on lähdettävä?\" sanoo Mabel.\n\n\"Puistoon. Puistoon päivän muodikkaimmalla tunnilla. Ajattelehan,\nMabel! Käymmehän me, minä ja sinä, siellä siihen aikaan kotiväkemme\nkanssa; mutta neiti Exeter tyttöineen tekee sen ainoastaan tuona\npäivänä. Ja on perin hauskaa mennä kaikki yhdessä ja mennä samaan\naikaan kuin muutkin ihmiset, eikä saapua kävelyltään juuri päivän\nherttaisella, vilpoisella hetkellä ja istua ikävään päivällispöytään\nsilloin kun kaikki hienoimmat ihmiset lähtevät ulos jälleen.\"\n\n\"Mutta en käsitä, miksei neiti Exeter pidä samoja _tunteja_ kuin\nmekin\", huomautti Elman kuuntelija varsin luonnollisen tietämättömänä.\n\"Jokainen voinee toki syödä päivällistä milloin haluaa, tulla kotiin ja\nlähteä ulos milloin haluaa, kun vain asiansa siten järjestää.\"\n\n\"Oh, se ei laisinkaan kävisi päinsä koulussa\" -- Elma pudisti viisaana\npäätänsä, -- \"ei laisinkaan. Koulussa on otettava huomioon kaikenlaisia\nseikkoja; emmekä siitä tuskittelekaan, kun kerran olemme siihen\noikein tottuneet. Talvisin emme siitä ensinkään välitä; on rattoisaa\nja kodikasta istahtaa hauskaan, lämpimään, valoisaan ruokailusaliin\nkello kuudelta, kun tietää, että jälkeenpäin on pitkä hupaisa ilta\nedessä. Henrietta sanoo, että päivällisen syöminen kello kuudelta on\nmeille kaikille perin terveellistä, ja että neiti Exeter keksii paljon\nmiellyttäviä seikkoja, mitkä eivät ole tyttökouluissa tavallisia.\"\n\n\"Niinpä kyllä, todellakin; mutta kerrohan nyt loppukin siitä\nsyntymäpäivästä, ole niin ystävällinen.\" Täytyy myöntää, että Elma oli\ntaipuvainen poikkeamaan aineestansa, minkä hän aina säännöllisesti teki\nsaadessaan tilaisuuden sanoa sanasen neiti Exeterin puolesta. \"Ka,\njatkahan\", pyysi Mabel.\n\n\"No niin, siellä me kävelemme edestakaisin yhtä muhkeasti kuin kuka\nmuu tahansa. Kävelemme ympäri, istumme -- neiti Exeter hommaa aina\ntuoleja --, tapaamme joitakuita hänen tuttaviaan, jatka tietävät hänen\nolevan siellä ja tulevat vartavasten; ja viime vuonna näimme Walesin\nprinssinkin tyttärineen kulkevan kolmesti ohitsemme, kerran aivan\nläheltä, ja herra ja rouva Gladstonen...\"\n\n\"Heidät voi nähdä joka päivä. Entä sitten?\"\n\n\"Sittenkö? Mitä? Mitään muuta ei olekaan.\"\n\n\"Ettekö te mitään muuta tee?\"\n\n\"Emme tosiaan; viivymme aivan myöhään, kunnes jokainen lähtee\npukeutumaan päivällistä varten. Silloin mekin lähdemme ja tiedämmepä,\nmikä kotiin palattuamme meitä odottaa.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Hienoin illallinen mitä kuvitella voi. Kerron siitä sinulle perin\npohjin joskus toiste. Siinä on kaikkea -- kaikkea. Neiti Exeter koettaa\nyllättää meidät jollakin uudella joka vuosi; ja vaikka silloin jo\nolemme varsin väsyksissä pukeudumme aina parhaimpiimme, samaten kuin\nneiti Exeterkin... ah, kello soi, Mabel, minua tullaan noutamaan --\nhyvästi!\"\n\n\"Maltahan silmänräpäys, Elma. Kuinka monta teitä lähtee puistoon --\nneljäkö?\"\n\n\"Vain kolme. Neiti Exeter sanoo, ettemme voi kävellä useampi kuin kaksi\nrinnatusten iltapäivällä. Hyvästi.\"\n\n\"Kuka jää kotiin? Et suinkaan sinä?\"\n\n\"En, en! Clara -- Clara Nugent. Muttei hänkään jää kotiin, hän menee\niltapäivä-konserttiin erään tätinsä kanssa. Hän on soitannollinen\ntyttö ja jokseenkin köyhä. Neiti Exeter lahjoittaa hänelle pääsylipun\n-- varmaan on konsertti jossakin, -- ja siten, vaikka hän muuten\nviettääkin koko päivän meidän kanssamme, hänellä on konserttinsa\nerikseen.\"\n\n\"Kylläpä teillä varmaan on hauskaa\", virkkoi Mabel hiljempää kuin\nhänen tapansa oli. Ja hän unohti vastata lähtevän vieraansa kolmanteen\niloiseen hyvästijättöön, mutta näkyi sensijaan vaipuneen mietteisiinsä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\"Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen.\"\n\n\n\"Äiti, et voine sitä todella tarkoittaa!\"\n\n\"Mutta, hyvä lapsi, en minä näe siinä mitään sopimatonta.\"\n\n\"Tuuma on mieletön, ja siksi sopimaton! Mihinkähän tosiaan, äiti,\ntämän jälkeen suostutkaan? Mabel saattaa sekä sinut että itsensä\nnaurunalaiseksi. Ajatella hänen istuvan yksinään sinun vaunuissasi...\"\n\n\"Mutta, rakas Florence, miksikä ei?\" Florence oli Mabelin vanhempi\nsisar, lähinnä iässä ja lähinnä vallassa Mertaunin herttuattaren\ntyttäristä. Hänen kanssaan herttuatar suvaitsi väitellä, toiset hän\nilman muuta sivuutti. \"Miksikä ei?\" jatkoi hellä äiti puolustellen\nlemmikkiänsä. \"Itse ajan tosiaan mieluummin Mabelin pienissä kärryissä\nsilloin tällöin, ja se huvittaa minua; niissä voin tehdä vapaan,\nvirkistävän retken virran rantaa pitkin, ja se saattaa minun hermoni\npaljoa parempaan kuntoon illaksi kuin ajelu puiston tungoksessa. Minä\npidän Mabelin tuumaa aivan mainiona! Ja se huvittaa lapsi-parkaa...\"\n\n\"Se on niin järjetöntä!\" Lady Florence ei ollut taitava väittelijä. \"Ei\nketään hänen kanssaan, tyttö istumassa aivan yksinään loistovaunuissa!\"\n\n\"Miksi ei sitten joku teistä lähde hänen mukaansa? Mikset mene itse?\"\n\n\"Hän tietää, että olen estetty\", vastasi sisar lyhyeen. \"Ennenkuin\nMabel teki ehdotuksensa, hän tiesi varsin hyvin, ettei kukaan meistä\nvoinut lähteä. Hän valitsikin sitä varten oman aikansa: emme olisi\nkuulleet asiasta sanaakaan, ellei Truefit olisi sattumalta lähettänyt\nkysymään määräyksiä kääsien suhteen puolisen jälkeen. Äiti, ihmettelen\ntosiaan, että voit tuolla tavoin hemmoitella piloille Mabelin. Olet\npilannut hänet niin, että...\"\n\n\"Häntä ei enää voi enempää pilata\", huusi iloinen ääni puhujan takaa,\nja mainittu Mabel ilmestyi täysissä matkatamineissaan. \"Ahaa, minä\nkuulin, mitä sanoit, Florence. Oletkin aivan oikeassa. Ei hyödytä\nyrittää, äiti. Minua ei voi enää enempää pilata, niinkuin Florence\nsanoo, ja minun täytyy siis tyytyä siihen, mitä jo olen saanut. Mistä\nFlorence nyt sitten torailee? Ajopeliemme vaihdostako?\"\n\nHerttuatar katsahti häneen hellästi,\n\n\"Sinä olet näyttävä lystikkäältä, äiti, mutta niin olen minäkin! Minä\ntahdon näyttää lystikkäältä. Etkö sinä? Minä menen kaikkien muiden\nihmisten sekaan ja ajelen juhlallisesti edestakaisin aivan yksikseni,\nkuten sinä! Ja sinä saat ajella rannalla, tuntea raikkaan ilman\npuhaltelevan poskiisi ja silmiisi karkoittaen sinusta kaiken päänkivun\nkuin usvan, niinkuin se karkoittaa minustakin, milloin on ranskalaisten\nteonsanoin taivutuksia läksynä.\"\n\n\"Epäilemättä se tekee päänsärylleni hyvää, rakas tyttöseni.\"\n\n\"Senvuoksi Mabel kai sitä koetta ehdottikin\", huomautti Florence\nivallisesti. \"Mabelhan aina ajattelee muita.\"\n\nMabel punehtui.\n\n\"En käsitä, miksi minun tulisi ajatella muita, kun muutkaan eivät\najattele minua\", aloitti hän vihastuneesti. \"En sanonut, että pyysin\näitiä lähtemään päänkipunsa vuoksi; sanoin vain, että _kun_ hän lähtee,\nse saattaa parantaa hänen päänkipunsa. Minä en ole tekopyhä\" -- ja hän\nvaikeni uhmamielin.\n\n\"Et tosiaan! Mabel sitä ei koskaan ole!\" huudahti hänen varma\npuoltajansa, johon tyttären mieliala tarttui. \"Sinä, Florence, et\ntosiaan saisi hänestä sellaista ajatella. Mitä taas minuun tulee,\nniin jos tahdon lainata vaununi jollekulle, on se _oma_ asiani. Mitä\nnureksimisen syytä tällaisessa yksinkertaisessa asiassa näet\", jatkoi\nherttuatar valitellen, \"sitä en voi ollenkaan käsittää\".\n\nFlorence kohautti olkapäitänsä. \"Se on vain osa kokonaisuudesta\",\njupisi hän lähtien huoneesta.\n\n\"Kiusallinen kapine!\" huudahti Mabel helpotuksesta huoahtaen.\n\"Pelkäsin, että hän tahtoisi lähteä kanssani ulos tai pakottaisi\nEdithin lähtemään, ja se olisi tärvellyt kaiken. Minä tahdon\nlähteä aivan yksinäni -- aivan yksinäni. Kerron siitä sinulle\nseikkaperäisesti, kun tulen kotiin, äiti. Mutta tietenkin sinun tulee\nolla siitä muille virkkamatta, tai saatamme molemmat joutua tiukalle\",\nlisäsi tyttö suojelevasti.\n\n\"Mutta, rakas lapsi...\" Poloinen herttuatar näytti hiukan\nhämmentyneeltä ja levottomalta. \"Tiukalle, rakkaani? En käsittänyt\nsitä. Eiköhän olisi parasta, että antaisit minulle vihjauksen? Minä en\nhiiskuisi sanaakaan sisarillesi, mutta sinä, näetkös, olet vielä kovin\nnuori.\"\n\n\"Oh, kyllä minä asiani hoitelen\", nyökkäsi Mabel rauhoittavasti. \"Älä\nhuolehdi, äiti, kyllä minä tiedän, mitä teen, enkä voi mitenkään sitä\nsinulle edeltäpäin kertoa. Ei se mitään ole... ei tosiaan... Vain...\"\n\n\"Mikset ota Elma Alfretonia mukaasi?\"\n\nSalama välähti Mabelin silmästä.\n\n\"Vai niin?\" huudahti herttuatar mielissään omasta terävyydestään.\n\"Sinä haluat ottaa Elman? Hyvin kernaasti. Mutta mikset sitä ennen\nsanonut? Mitä vaaraa Elman ottamisesta voisi olla? Ja lady Alfreton on\nsellaisesta huomaavaisuudesta aina hyvillään.\"\n\n\"No, niin on asian laita, eikä se sentään niinkään ole\", vastasi Mabel,\njonka kaikkine vikoineenkin tiedämme olleen rehellisen. \"Minä en tahdo\nnoutaa Elmaa, mutta...\"\n\n\"Mutta sitä minä aavistinkin\", virkkoi hänen sisarensa astuen jälleen\nhuoneeseen. \"Sinä luulet, että kun te kaksi tyttöä istutte äidin\nvaunuissa, se herättää huomiota, ihmiset ihmettelevät ja pysähdyttävät\nvaunut teitä puhutellakseen.\"\n\n\"En minä laisinkaan sellaista ajatellut.\"\n\n\"Siksi oletkin pannut päällesi uuden puvun ja hatun\", jatkoi Florence\nilkkuen, \"ja epäilemättä olet kehoittanut Elmaa tekemään samoin ja...\"\n\n\"Enpä kehoittanut, en, en! Elma ei tiedä tulostani. Hän ei tiedä\nasiasta mitään. Hän...\"\n\n\"Hyväinen aika!\" keskeytti herttuatar kummastuneena.\n\n\"Elma ei tiedä? Mitä menosi sitten hyödyttää? Sinä et mitenkään häntä\nlöydä. Luulin ymmärtäväni...\"\n\n\"Äiti, jos luulet ymmärtäväsi Mabelia, niin erehdyt!\" Taaskin Florence\nhymyili pilkallisesti.\n\nHerttuatar katsahti vuorotellen kumpaankin. Mitä hänen tuli sanoa?\nKuinka hän asian ratkaisisi? Tähän asti Mabel oli pitänyt päänsä\nkoko maailmaa vastaan; kaikki, mitä Mabel teki, oli oikein, kaikki,\nmitä hän sanoi, oli puolustettavissa. Mutta nykyisessä tapauksessa\ntuntui kerrankin siltä, että todellakin... todellakin... Hän katsahti\nepäröiden toisesta tyttärestään toiseen, ja epäily ja neuvottomuus\nkuvastui hänen kasvoillaan.\n\nKunpa Mabel vain puhuisi suunsa puhtaaksi! Sanoisi suoraan ja luottaisi\nhäneen! Siinä tapauksessa hän taistelisi Mabelin puolesta viimeiseen\nveripisaraansa asti; mutta kuinka puolustaa tällaista salaperäisyyttä?\n\nVaunut ilmoitettiin. \"Hän saa siis lähteä?\" virkkoi Florence nähdessään\njoutuneensa tappiolle.\n\n\"Tietysti hän lähtee!\" Mabel katsoi sisartaan hehkuvin poskin ja\nvarmoin silmäyksin. \"Tietysti hän lähtee!\" Sitten hermostuneesti\nnapittaen hansikkaansa: \"Hyvästi, äiti, hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, rakkaani\", kuiskasi hänen äitinsä. \"Toivon, hm... toivon\najelusi sinua huvittavan.\" Sitten äänekkäämmin (sillä Florence yhä\nkatseli ja kuunteli): \"Älä... älä toki, Florence, katso minuun tuolla\ntavoin\" -- hänen äänessään oli terävä sävy. \"Sinä olet hyvin töykeä.\nTottahan saan sanoa hyvästi Mabelille, jos tahdon, tarvitsematta\nsiihen pyytää sinulta lupaa! Mabel... hm... ole varovainen, rakkaani\",\n(kuiskaten hänen korvaansa) \"hiukan varovainen. Ethän tee mitään hupsua\ntai mieletöntä?\"\n\n\"En aio tehdä mitään hupsua tai mieletöntä, äiti.\"\n\nUppiniskaiset olkapäät nytkähtivät. \"Miksi sellaista luulet?\" Sitten\nhän lisäsi äkkiä pehmeämmällä sävyllä ja äänenpainolla: \"Tahdon kerran\nolla hiukan ystävällinen.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nAjelu puistossa.\n\n\nKenties Mabelin ei olisi sopinut sitä tehdä, mutta luullakseni lukijani\nantavat hänelle anteeksi kuullessaan, mitä seurasi. Muistakaamme,\nettä hän lapsuudestaan asti oli tottunut noudattamaan jokaista\npäähänpistoansa ja tyydyttämään jokaisen oikkunsa; ja nyt -- kun\njalompi liikutus kuohutti hänen nuorta rintaansa, hänestä näytti,\nettä jokainen, ken yritti ehkäistä häntä päästämästä sitä vapaasti\nvalloilleen, ansaitsi uhmailua ja oli saatettava tappiolle.\n\nHän tiesi, että jok'ainoa hänen sisaristaan olisi noussut hänen\nnykyistä hommaansa vastustamaan; tuskin saattoi luottaa siihenkään,\nettä äiti olisi sen hyväksynyt ja häntä siinä tukenut. Senpä vuoksi hän\nkeneltäkään neuvoa kysymättä oli hankkinut vain sen verran lupaa kuin\noli aivan välttämätöntä.\n\nHän säteili voitonriemusta; ja vaikkei tämä voitonriemu itsessään ehkä\nollut erittäin kiitettävä, oli nuoren tytön povessa toisenlainenkin\nhehku, mikä ennusti parempaa tulevaisuudessa kuin ne tunteet, jotka\nkoskaan ennen olivat saaneet sen sykkimään.\n\n-- Ei ole mahdollista, että he jäävät minulta huomaamatta, mutta\nkuitenkin minun täytyy vaania kuin kissa. Tänään on niin paljon ihmisiä\nulkona. Olinpa typerä, kun en kysynyt Elmalta, aikovatko he mennä\njoihinkin erityisiin paikkoihin vai istahtaa johonkin! -- \"Thomas!\"\n-- nojaten eteenpäin. Thomas vilkaisi taakseen ja kosketti hattuansa.\n\"Kuulkaa, minä haluan ajaa niin paljon kuin mahdollista kadun\nsisemmällä puolella -- ja lähellä käytävää. Sanokaa Truefitille, että\nhän huolehtii siitä.\" Sitten nuori neiti nojautui jälleen taaksepäin,\nkiihtyneenä, mutta vakavana.\n\n-- Florencen ei tarvitse pelätä, ajatteli hän; -- minä en tee mitään\nkepposia. Istumme kaikki mahdollisimman oikeassa asennossa; ja minä\ntakaan, että neiti Exeter osaa istua yhtä hyvin kuin äiti tai kuka\ntahansa. Rakas neiti Exeter-poloinen! Tunnen pitäväni hänestä oikein\npaljon nyt, Elman vuoksi. Luulen tuntevani jokaisen kiharan hänen\ntukassaan ja jokaisen poimun hänen pienessä myssyssään. Kylläpä Elma\nriemastuu. Hän... kas, tuolla ne ovat! Tuolla ne ovat! -- Pieni yksin\npuhuja melkein hypähti innoissaan, kun hänen silmänsä sillä hetkellä\näkkäsi mustahelmisen viitan -- neiti Exeterin oman mustahelmisen\nviitan, mustilla pitseillä somistetun päivänvarjon sen yläpuolella ja\nElman valkoisen puvun siinä vieressä. Pieni seurue käveli verkalleen\nhäntä kohti, mutta heidän päänsä olivat käännetyt toisaalle.\n\nSeuraavassa tuokiossa Mertounin herttuattaren palvelija kuitenkin\noli kiinnittänyt naisten huomion lady Mabel Pomerayhin, joka istui\navoimissa vaunuissa aidakkeen vieressä.\n\n\"Olen tullut vartavasten. Teidän todellakin täytyy -- Elma kertoo\nteille. Tiesin, että olisitte täällä; ja nämä ovat äitini omat vaunut;\nolen lainannut ne itseäni ja ystäviäni varten. Pyydän teitä kaikkia\ntulemaan ajelulle. Älkää nyt, hyvä neiti Exeter, kieltäkö!\"\n\nOlisiko kukaan hennonut kieltäytyä? Kehoituksessa oli jotakin niin\nluontevaa, niin suoraa, niin vilpittömän totista, se oli ilmeisesti\nlausuttu niin hartaasti ja tositarkoituksessa, ja puhuja näytti niin\naivan toisenlaiselta kuin kukkasnäyttelyn keveän häikäilemätön lady\nMabel, että neiti Exeter tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin koskaan\nennen elämässään.\n\nTöykeästi kohdeltuna hän oli osannut vastata tyynen arvokkaasti;\nloukattuna hän oli työntänyt loukkauksen luotaan juuri sillä, ettei\nollut sitä huomaavinaan; mutta hän tuskin tiesi, missä oli tai mitä\nhänen pitäisi sanoa nyt, kun kaikki nuo kiihkeät silmät olivat häneen\nkäännettyinä.\n\nSitäpaitsi näyttivät korkeapontimiset, mukavat, muhkeat vaunut\ntavattoman vietteleviltä.\n\n\"Laskekaa astuimet, Thomas.\" Lady Mabel puuttui itse asiaan,\nmutta varsin miellyttävästi. \"Onhan kaikki oikein. Niin, sitä\najattelinkin. Tiesin, ettei neiti Exeter kieltäisi minulta tätä\niloa _syntymäpäivänään_\", lisäsi puhuja ja hänen suunsa vetäytyi\nhymyyn, joka kaunisti hänen koko kasvonsa. \"Minäkin tahdon osani\nsyntymäpäivästä.\"\n\nKun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja vaunut lähteneet\nliikkeelle, jatkoi Mabel: \"Ette saa pitää minua röyhkeänä tyttönä,\nneiti Exeter; sillä mehän oikeastaan tulimme esitellyiksi toisillemme\njo kasvitieteellisessä juhlassa, -- minä vain en silloin ollut\nteitä tuntevinani, olin kovin kuumissani ja kovin äkäinen; luulen\nkäyttäytyneeni pahoin jokaista kohtaan sinä päivänä. Mutta Elma tuntee\nminut nyt; hän tietää, että haluan rakentaa... ystävyyttä. Elma,\nsanothan sinä hyvän sanan puolestani? Kerro neiti Exeterille, että äiti\nsallii minun soittaa suutani kotona -- kaikkien heidän täytyy sallia,\ntahtovat tai eivät, -- joten hänen tulee koettaa olla välittämättä,\njos nyt lepertelen.\" Neiti Exeter näytti perin suopealla, \"Istutteko\nnyt kaikki kolme mukavasti?\" puhui nuori emäntä edelleen äärettömän\nhuolehtivasti. \"Onhan teillä kai hyvin tilaa? Mutta kumpi on Henrietta\nja kumpi Maggie, saanko kysyä? Luulen sentään tietävänikin\", lisäsi\nhän, kun kaikki nauroivat. \"Tämä pitkä tyttö on Henrietta. Elma sanoo\nteidän olevan paljoa pitempi minua!\" Hänen katseensa ilmaisivat ihailua\nvastapäätä istuvaa solakkaa, notkeavartaloista neitosta kohtaan. \"Mutta\nminä olen toki Elmaa pitempi!\" Ja niin edespäin, ja niin edespäin.\n\nJos Mabel olisi herkeämättä puhunut kolme seuraavaa tuntia, en luule,\nettä hän silti olisi mitään menettänyt kenenkään silmissä. Hän oli\nniin mielissään, niin onnellinen, niin innokas, niin pulppuilevan\nhilpeä, niin halukas huvittamaan, niin hurmaava vilpittömässä\nitseunohduksessaan, sanalla sanoen, kerrassaan niin vastustamaton, että\nhän heti voitti kaikkien sydämet.\n\nJa mitä sitten Elma tunsi? Elman silmät sumentuivat kyynelistä. Hän ei\nollut milloinkaan aavistanut, että voisi kenestäkään niin ylpeillä. Hän\nei ollut koskaan ennen tietänyt, miltä tuntui omistaa ystävä, josta\nsaattoi olla ylpeä.\n\nOli mitä lämpimin ja herttaisin heinäkuun ilta. Koko kaupunki oli\nulkosalla nauttimassa balsamituoksuisesta ilmasta ja loistavasta\nnäytelmästä, pienen seurueemme ajellessa edestakaisin. Eikä näkynyt\nhymyilevämpiä kasvoja, ja harvat sydämet lienevät olleet keveämpiä kuin\nniiden, jotka sinä päivänä istuivat Mertounin herttuattaren vaunuissa.\n\nVihdoin läheni lähdön hetki.\n\nPuolikääsit, kattovaunut, broughamit [yhden hevosen vetämät suljetut\najopelit. Suom.], kevät avovaunut ja trillat seurasivat toisiansa\nnopeassa jonossa jokaisesta veräjästä. Neiti Exeter sieppasi kellonsa\nesille ja alkoi pitää pientä puhetta.\n\nMutta hän oli ehtinyt sanoa vain: \"Kenties olisitte niin ystävällinen\nja antaisitte meidän astua alas ensi veräjällä\", -- kun hänen ei\nsallittu enää lisätä tavuakaan. Hetkisen johtajatar epäröi ja\nvastusteli. \"Oh, enhän voisi sitä ajatellakaan, rakas neiti; eihän\nse voi tulla kysymykseenkään!\" sanoi hän; mutta nuoret hänet heti\nvaiensivat. Ja sitten Mabelin kimakka, kirkas ääni käski ajamaan\nHaverstock Hilliin neiti Exeterin asunnolle, ja niin keinuivat vaunut\neteenpäin, kunnes astuimet laskettiin kulmatalon edessä.\n\nElma lähti vaunuista viimeisenä. Jokainen lausui hyvästijättäessään\nkiitoksensa kauniin sanoin, ja jokainen sai herttuattaren tyttäreltä\nhauskan ja ystävällisen vastauksen. Mutta kun Elman vuoro tuli,\nsuikattiin vain nopea, sydämellinen suudelma eikä virketty kummaltakaan\npuolelta sanaakaan.\n\nMutta kumpikin käsitti, mitä se suudelma merkitsi, ja oli siihen täysin\ntyytyväinen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\"Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!\"\n\n\nMertounin herttuatar ensin hiukan hämmästyi, sitten asia häntä huvitti,\nja lopuksi hän oli tavattoman ylpeäkin, kun kuuli mihin hänen upeita\najopelejään oli käytetty.\n\n\"Se rakas lapsi!\" huudahti hän herttualle kahdenkesken jälkeenpäin.\n\"Että hän keksikin sellaista! Kuinka Mabelin sisaret häntä ymmärtävät\nväärin ja väärin tuomitsevat! Nytkään en totisesti tohdi kertoa\nheille lemmikkimme hyväntahtoisuudesta ja ystävällisyydestä, sillä he\nnauraisivat sitä. Mutta eikö tyttö menetellyt herttaisesti? Ja toimia\nnoin ominpäinsä kenellekään hiiskumatta! Olipa se älykästä. Peräti\nnäppärää!\"\n\n\"Hahaha! Sen voit Mabelista uskoa\", vastasi Mabelin isä täysin\narvoa-antavasti. \"Se häikäilemätön pikku veitikka! Olisinpa tahtonut\nhänet nähdä!\"\n\n\"Niin olisin minäkin. Sitä rakasta lasta! Olen kuitenkin iloinen,\nettei kukaan muu meistä häntä nähnyt\", lisäsi herttuatar-parka\nhermostuneesti. \"Olisimme saaneet siitä alati kuulla. Mutta näin ollen,\nkun Florence kysyi minulta tänä aamuna, mitä Mabel teki, vastasin\nvain, että hän oli Elma Alfretonin kanssa ollut puistossa ajelemassa.\nMinun ei ollut pakko sanoa enempää. Jos kerran _minä_ olen tyytyväinen\nrakkaan Mabelimme käytökseen, ei tietysti kellään muulla ole oikeutta\nasiaan sekaantua.\"\n\n\"Se oli aivan sopivaa ja oikeata menettelyä\", myönsi herttua ikäänkuin\nsinetillä vahvistaen puolisonsa hyväksymisen -- vaikka hän kenties\nsisimmässä sydämessään tuskin oli vähemmän halukas välttämään asian\njulkiseksi tulemista kuin rouva, \"hyvin kiitettävää pienen tytön\ntekemäksi.\" Molemmat vanhemmat yhä hellästi ajattelivat perheen\nnuorinta lasta pienenä tyttönä.\n\n\"Äiti-rukkani oli hyväntahtoisimpia ja lempeimpiä ihmisiä\", lisäsi\npuhuja miettiväisesti; \"aina hän ajatteli muita, aina suunnitteli\njotakin muiden hyväksi; ja Mabel tulee häneen. Pelkään, ettemme\nnykyjään tee puoliksikaan niin paljoa lähimmäistemme hyväksi kuin\nmeidän tulisi\"; ja hän huoahti hiukan.\n\nMutta hänen oli aika mennä parlamentin ylähuoneeseen, ja hänen oli\nilmoitettava, milloin saapuisi jälleen kotiin ja lähtisikö vai eikö\nvaimonsa mukana siihen tai tähän huvitilaisuuteen sitten jälkeenpäin,\n-- Mertounin herttua ja herttuatar olivat näet paljoa enemmän toisiinsa\nkiintynyt pariskunta kuin sir Thomas ja Lady Alfreton tai ylimalkaan\nuseimmat heidän yhteiskuntaluokastaan, ja heidät nähtiin varsin\nusein yhdessä. Sillä hetkellä, kun kumpikin asia oli järjestetty\nja aviopuolisoiden keskustelu päättynyt, hän siis oli jo kokonaan\nunohtanut Mabelin tai oikeammin Mabelin viimeisen kepposen.\n\nMutta herttuatar ei ollut unohtanut.\n\nHänestä tuntui, että hänen täytyi saada vielä toinen kuulija. Mutta\nkuka siksi sopisi? Lady Alfreton.\n\nHänen mielessään välähti innostuttavana ajatus, että Elman täti pitäisi\narvossa Elman koulutovereille osoitettua ystävällisyyttä; ja kun hän\nei ollut kuullut mitään kasvitieteellisessä juhlassa sattuneesta\nselkkauksesta -- sillä kukaan ei ollut halunnut siitä hänelle mainita,\n-- hän ajoi nyt Park Lanen taloon laveasti ja alati sanojaan toistellen\njutellakseen asiasta, mikä hänen mielessään ylinnä liikkui.\n\nHaastella Mabelista, rakkaasta lemmikistään Mabelista, oli hänelle\naina perin ihastuttavaa, saati sitten nyt! Totta puhuen herttuattaren\nystävät eivät pahimmille vihollisilleenkaan toivoneet kovempaa kohtaloa\nkuin joutua hänen kanssaan tunnin ajaksi kahdenkesken, kun hänen\narmonsa oli sillä päällä, mutta nyt -- nyt kun rakas, lämminsydäminen,\nharkitseva, huomaavainen lapsi -- (Mabelin hyveet kehittyivät ja\npaisuivat jokaisesta uudesta tarkastelusta) -- nyt kun tyttö oli niin\njalosti kunnostautunut (hänen tekonsa oli muuttunut ihan jaloksi,\nennenkuin ehdittiin lady Alfretonin taloon), mikä oli luonnollisempaa\nkuin että Mabelin äiti halusi kertoa siitä rakkaille ystävilleen\n-- jok'ainoalle? Hyvin ymmärrettävistä syistä lady Alfreton oli\nensimäisenä listalla, ja lady Alfreton siis sai suihkun ensimäisen\nryöpyn täysivoimaisena niskaansa.\n\nMabel-parka olisi tuntenut vihlovaa mielipahaa, jos olisi sen tiennyt.\nHänen nuori sydämensä oli juuri avautunut oudolle, uudelle ilolle,\nminkä rinnalla \"kaikki muut riemut vaalenivat\"; ja juuri sen uutuudessa\noli ollut jotakin niin suloista, että se teki muistonkin siitä melkein\npyhäksi. Hän oli ollut ihan häpeissään, tuntenut omituista ujoutta\näitiäänkin kohtaan ilmoittaessaan tälle, mitä oli tapahtunut, ja oli\nkeveällä naurulla sivuuttanut tämän mitä hartaimman ja myötämielisimmän\nkuulijan imartelevan kummastuksen. Edes herttuattaren ylistelyä hän\nei ollut huolinut kuunnella enempää kuin oli välttämätöntä. Jollakin\nkäsittämättömällä tavalla se sai hänet hämmennyksiin ja noloksi. Niin\nvähäpätöinen asia! Sellaisesta joutavasta pikkuseikasta tehtiin niin\nsuuri numero! Ystävällisyydestä, mikä ei ollut hänelle aiheuttanut\nitsekieltämyksen varjoakaan!\n\nJa ennenkuin hän sinä iltana meni nukkumaan, oli tähän asti huolettoman\ntytön sydämessä herännyt hämärä pyrkimys vastaisuudessa viettää\nparempaa, ihmisystävällisempää, hyödyllisempää ja epäitsekkäämpää\nelämää kuin mitä hän koskaan tähän asti oli viettänyt. Ensimäinen askel\nsiihen suuntaan oli jo astuttu.\n\nMutta lady Alfreton kauhistui kuulemastaan. Jos joku toinen olisi\nhänelle siitä puhunut, niin hän melkein olisi kieltäytynyt uskomasta\nniin tavatonta kertomusta. Herttuattaren täytyi toki tietää, ja\nkyllähän (niin hän itsekseen mietti) Mabel oli ajattelematon, tuhma\nkoulutyttö -- mutta sittenkin hänellä oli ensiksikin täysi työ\nvoittaakseen avoimen epäilynsä ja toiseksi ollakseen ilmaisematta\nkertomuksen hänessä herättämää kammoa, sitten kun hän ei enää vainut\nasiaa epäillä.\n\nViisi naista, jotka eivät enää olleet mitään lapsia, istumassa\nvaunuihin sullottuina! Huh! Tuskin mikään oli hänen armostaan niin\nvastenmielistä kuin nähdä omat upeat ajopelinsä liian täynnä. Kaksi\nhenkilöä -- tai enintään Elmaa lukuunottamatta kaksi -- oli hänestä\nkylliksi. Mutta viisi!\n\n\"Heillä oli varmaan hirveän ahdasta\", huomautti lady Alfreton\nvalittavalla äänellä.\n\n\"Sen voitte uskoa. Mutta siitä he vähät välittivät. Nuoret tytöt\nnähkääs ovat niin hoikkia ja...\"\n\n\"Olihan opettajatarkin mukana.\"\n\n\"Mabel sanoo, että hän on hento ihminen, ei edes hänen kokoisensa.\"\n\n\"Oh, Mabel on ikäisekseen varsin täyteläinen. Hänestä tulee kaunis,\nkomea, iso tyttö\"; ja lady Alfreton, joka inhosi isokasvuisia, lihavia\nihmisiä, tunsi ikäänkuin antaneensa pienen letkauksen, sillä totta\npuhuen hän halusi vuodattaa sappeansa tuon kolttosen tekijään. \"Mutta,\nrakas herttuatar, eikö se ollut hiukan, juuri hiukkasen omituista?\nEivätkö ystävämme ihmetelleet ja mielessään udelleet, keitä teidän\nvaunuissanne oli?\"\n\n\"Hyväinen aika, entäpä sitten?\" Kenties Mertounin herttuatar tunsi,\nettä hänellä oli varaa sellaisen ihmettelyn aiheuttamiseen. \"Kunhan\ntytöillä vain oli hauskaa, perin kernaasti suon ihmisten ihmetellä\",\nlisäsi hän hyvänsuovasi. \"Ja rakkaan Mabelin suhteen olin niin\nmielissäni...\" Ja niin edespäin melkein loppumattomiin.\n\nMutta keskustelun päätyttyä lady Alfreton oli jokseenkin väsynyt\nMabeliin.\n\n\"Ja pahinta on, etten voi torjua mielestäni pelkoa Elman syyllisyydestä\ntuohon mielettömään tuumaan, jonka juuri hän lienee alkujaan saanut\nMabelin päähän\", uskoi hän pojalleen, sitten kun heidän vieraansa oli\nlähtenyt. \"Tiedäthän, kuinka Elmalla aina on tapana jutella neiti\nExeteristä ja neiti Exeterin hommista, siitä, mikä hänelle on mieluista\ntai vastenmielistä, sekä koko tuon ikävän koulun menoista, ikäänkuin\nne välttämättömästi olisivat jokaiselle mielenkiintoisia asioita.\nTyttö ei välitä vähääkään, kuka täällä on, hän ei ymmärrä koskaan\npitää suutaan kiinni. Minä katsahdan häneen, yskäisen, käännän puheen\nnopeasti toisaalle. Mutta ei siitä ole apua. Nyttemmin olen oppinut,\nettä on aivan hyödytöntä yrittääkään. Jos joskus koetan ehkäistä\nniitä tiedonantoja, millä hän on päättänyt meitä kestitä, niin pieni\nponnistukseni varmasti aiheuttaa jotakin monin verroin pahempaa.\"\n\nPiers nauroi.\n\n\"Ja sinä, Piers, minun täytyy sanoa, että sinä kannustat häntä.\"\n\n\"Niin teen, äiti -- sen tunnustan.\"\n\n\"Vai tunnustat?\"\n\n\"Kyllä; minä haluan kuulla Elman puhuvan. Hän on niin luonnollinen,\nniin itsetiedoton, niin varma -- kuten sanot -- kuulijainsa\nmyötätunnosta ja mielenkiinnosta ja niin vakuutettu heidän\nhyvänsuopuudestaan, että on mahdotonta olla häntä 'kannustamatta',\nniinkuin sinä sitä nimität. Hänen silmissään neiti Exeter\nympäristöineen on joka suhteessa aivan yhtä tärkeä kuin sinä ja sinun\nympäristösi tai Mertounin herttuatar ympäristöineen tai kuka tahansa\nhienoista naistuttavistasi omine piireineen. Sinä et toruisi Elmaa,\nvaikka hän juttelisi aamuin, keskipäivällä ja illoin siitä, mitä\ntapahtuu Mertounin perheessä Ja kuitenkin sinä syytät häntä.\"\n\n\"En koskaan, Piers!\" kielsi rouva tarmokkaasti.\n\n\"Et avoimesti kylläkään, et; sinä pidät Elmasta ja olet hänelle\nystävällinen. Luullakseni todella rakastat häntä.\"\n\n\"Niin rakastankin\", Lady Alfreton oli liikutettu ja puhui vakavasti.\n\n\"Ka niin, minä tiedän sen. Sinä rakastat häntä etkä millään muotoa\ntahtoisi olla hänelle epäystävällinen, -- mutta jos hän olisi joku muu,\njoku muu ihmislapsi, niin sinä nuhtelisit häntä armottomasti, milloin\nhän yrittäisi vain mainita neiti Exeterin nimeäkään.\"\n\n\"Niin... kyllä kai sen tekisin.\" Tässä lady Alfretonkaan ei voinut olla\npuolittain hymyilemättä. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Mutta, Piers, kukapa ei niin tekisi? Eikö siinä ole jotakin\nsopimatonta, epäsuhtaista -- tuskin tiedän, kuinka ajatukseni esitän...\nMutta voiko samaan aikaan liikkua kahdessa erilaisessa seurapiirissä?\nVoiko Elma tulla meille asumaan -- tiedäthän, että hän tulee\nperheeseemme; sir Thomas on sen aivan päättänyt omassa mielessään,\nja siitä olen iloinen; -- mutta tahdonpa kysyä, voiko Elma tulla\nottotyttäreksemme, perheemme jäseneksi, voimmeko esitellä hänet omille\ntuttavillemme, voiko hän liikkua _meidän_ seurapiirissämme ja näytellä\nosaansa _meidän_ maailmassamme, jos hän samalla kertaa viljelee\nystävyyttä ja seurustelee kaikenmoisten kodittomain ja kulkijain\nkanssa, kaikenmoisten tuulen tuomien ja veden ajamien henkilöiden\nkanssa, joita hän ei koskaan tapaa meidän tuttavapiiriimme kuuluvissa\nperheissä, jotka eivät voi käyttäytyä meidän tapaamme, mennä mihin me\nmenemme, ja olla niinkuin me olemme? Voiko hän? Kysyn sinulta.\"\n\n\"Sitäpä kysyn tytöltä itseltään\", vastasi Piers ja nousi, \"tai\nmieluummin odotan, kunnes näen omin silmin. Minä aavistelen, että Elma\nsekä voi että tahtoo.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nLady Mabelin tanssiaiset.\n\n\nJokunen päivä sen jälkeen sattui sää vaihtumaan, muuttuen kirkkaasta ja\nhohtavasta äärettömän kuumaksi, raskaaksi ja sameaksi. Koko ilmakehä\noli täynnä sähköä.\n\nLukukausi läheni loppuansa neiti Exeterin koulussa. Opettajat\nsamoinkuin oppilaatkin olivat rasittuneita ja riutuneita; näkyikin\ntarvittavan vain tällainen luonnonvoimien painostus, jotta heidän\nkärsimyksensä nousisivat huippuunsa.\n\nTilanne ei tarjonnut paljoa viehättävyyttä tai hauskuutta. Kolkossa\nkulmatalossa oli mahdoton löytää viileitä sopukoita; siellä ei\nollut varjoisia kameroita, tuulenhenkäykset eivät osuneet sinne,\nja mikä pahempi, ei ollut jäällä jäähdytettyjä juomia, ei viuhkoja\neikä hajupulloja. Sanalla sanoen, ei mitään niistä tyynnyttävistä\napuneuvoista, joita sellaisissa olosuhteissa varmaan olisi tavattu\nylellisyydessä elävien ja varakkaiden asunnoissa.\n\nSilti ei mitään helpotuksia myönnetty. Päänkipu ja raukeus olivat\nyleiset; mutta vaikka neiti Exeter tunsikin sääliä niitä potevia\nkohtaan -- ja hän itsekin niistä kärsi, -- ei hän voinut ottaa\nniitä huomioon. Oppituntien täytyi jatkua, läksyt oli luettava,\npäiväjärjestystä täytyi noudattaa entiseen tapaan, sillä muutoin koko\nkoneisto olisi joutunut epäkuntoon. Ja urhoollisesti ponnistellen\nomia mielitekojansa vastaan tuo kelpo johtajatar tunsi, että hän\nvaatiessaan muita tekemään samoin ei vaatinut enempää kuin mikä oli\nhänen velvollisuutensa.\n\nPäivät kuluivat uneliaasti, kunnes kerran tuntui rasittavammalta kuin\nmilloinkaan.\n\n\"On tulossa myrsky\", huomautti Henrietta Grey. \"Minä tunnen sen\npäässäni. Tällä tavoin sitä kivistää vain silloin, kun jossakin\nlähettyvillä on ukonilma. Sitäpaitsi kuulen etäistä jylinää.\"\n\n\"Onpa näissä huoneissa kuuma!\" huudahti toinen. \"Kunpa edes saisimme\nistua ulkosalla ja lukea läksyjämme puiden siimeksessä!\"\n\n\"Lukeako läksyjämme? Ei!\" kivahti kolmas. \"Kävelylle tästä pitäisi\npäästä!\"\n\n\"Minä en voisi astua askeltakaan\", voihkaisi Henrietta, jonka solakka,\nnorja vartalo vaipui väsyneesti eteenpäin. \"Tiedänpä, mitä minä\nhaluaisin!\"\n\nKaikki kysyivät, mitä se oli.\n\n\"Ajella taas niissä mukavissa, ihanasti keinuvissa vaunuissa. Oi,\nkunpa saisi vieriä eteenpäin, kuten silloin, tarvitsematta liikkua\ntai ajatella! En ollut huolinut mainita siitä neiti Exeterille, mutta\njuuri ennenkuin ajopelit pysähtyivät meitä ottamaan, olin tosiaan\ntuntenut, etten kykenisi laahustamaan tuumaakaan edemmäksi. Olimmehan\njo kävelleet pitkän matkan, kuten tiedätte, ja olin lopen väsynyt. Vai\nhyväinen, kuinka suloista se oli!\"\n\n\"Olipa tietenkin, mutta ei sitä kannata nyt ajatella\", keskeytti\njokseenkin kärsimättömästi eräs kuulija, joka ei ollut päässyt tuosta\nhauskuudesta osalliseksi. \"Puhu sellaisesta, mikä voi tapahtua --\nsellaisesta, mitä meille toisinaan suodaan. Ei ole mitään komeita\nvaunuja pysähtymässä meitä poimimaan, kun ensi kerran menemme ulos,\nsiitä olen vallan varma. Mitä taas tulee lady Mabeliin -- tai miksi\nhäntä nimititte, -- rohkenen väittää, että hän nyttemmin on koko asian\nunohtanut ja unohtanut teidätkin.\"\n\n\"Onkohan sentään?\" Huoneessa kuultiin uusi ääni ja uusia askeleita.\n\"Odota hetkinen, ennenkuin vastaat siihen, Henrietta. Katsohan,\nHenrietta, ja katsohan, Maggie\", virkkoi hän kahdelle vanhemmalle\ntytölle, jotka olivat hänen erikoisia ystäviään -- \"katsokaa\", jatkoi\nElma, joka viime sanoja lausuttaessa oli tullut sisälle, \"katsokaa,\nmitä minulla tässä on!\" Hän veti esille kolme hentoa kirjekuorta,\njoihin oli painettu pieni kullattu kruunu kuhunkin.\n\nToiset riensivät häntä kohti.\n\n\"En ole avannut omaanikaan\", sanoi Elma tarjoten yhden kummallekin\nedellämainituista osoitteenomistajista, \"mutta arvaanpa mitä arvaan!\nKas, kas, kas!\" Hän kääntyi riemastuneena toisesta toiseen ja pysähtyi\nsitten vetämään pitkän, syvän, odottavan henkäyksen.\n\nJokainen kirjelappu sisälsi kutsun illanviettoon.\n\n\"Ne ovat Mabelin kesäkutsut\", selitti Mabelin ystävätär huomatessaan,\nettä toiset olivat mykkinä mielenliikutuksesta ja riemusta. \"Hän saa\npitää sellaiset joka vuosi\", jatkoi puhuja itsekin säteillen, \"ja hän\nmainitsi minulle joku aika sitten, että hän kutsuisi minut; mutten\naavistanut, että myöskin Henrietta ja Maggie kutsuttaisiin, ennenkuin\nnäin kirjeet juuri nyt. Eikä se ole _herttaista_? Eikö se ole _ihanaa_?\nEikö se ole _ystävällistä_?\"\n\nSiitä asiasta ei voinut olla eri mieltä, ja yhdyskunnan nuorempien\nja kutsumatta jääneiden jäsenten kateus osoittautui niin\njärjenvastaiseksi, että heidän omakin mielialansa pian vaihtui\nmyötätuntoiseksi harrastukseksi. Milloin illanvietto pidettiin? Mikä\ntunti oli kutsukorteissa mainittu? Mitä laatua tuo illanvietto oli? Ja,\nkaikkein valtavimpana kysymyksenä, kuinka kukin pukeutuisi?\n\nHenriettan päänkivistys katosi kuin taikaiskusta, ja Margaret, joka\noli hiukan jurotellut, kirkastui päivänpaisteiseksi Elman tuoman taian\nkosketuksesta.\n\nElma itse säteili ja säkenöi joka taholle. Koko ikävä huone oli kuin\nmuuttunut. Ranskan- ja saksankielen opettajattariinkin tarttui tenho,\nja he innostuivat ja vilkastuivat riemusta, tuntiessaan, että oli\ntapahtunut jotakin, mistä heijastuisi arvoa koko laitokselle. Itse\nneiti Exeter punehtui ilosta ja mielihyvästä. Keinoista ja apuneuvoista\nkeskusteltiin niin kiihkeästi, että suuremmasta innostuksesta\nkulmatalon aikakirjat eivät tienneet kertoa. Sanalla sanoen, niin\nvaltavasti \"tuleva tapahtuma loi varjonsa eteensä\", että jokainen muu\nvarjo sen edeltä haihtui.\n\nKolme uutta pukua oli välttämätöntä. Elma ei tosin sanonut mitään, kun\nhänelle iloisesti muistutettiin hänen kukkasnäyttelyä varten saamastaan\nvalkoisesta puvusta, mutta hän arvasi kuinka kävisi, jahka asia tulisi\nhänen tätinsä korviin.\n\nKeijukaissormien kutomat keijukaisvaatteet -- selvään sanottuna lady\nAlfretonin oman ompelijattaren tekemä hienonhieno puku asiaankuuluvine\nlisäkkeineen tilattiin viipymättä Haverstock Hilliin lähetettäväksi;\neikä tietenkään käynyt päinsä, että Henrietta enempää kuin Margaretkaan\nsaisivat siroudessa jäädä jälkeen. \"Luulen tosiaan, rakkaat tytöt...\nhm... luulen, että sellaista tilaisuutta varten, niin perin... hm,\nsellaista aivan erityistä tilaisuutta varten voitaisiin ryhtyä johonkin\nerikoisempaan hommaan\", vihjaili neiti Exeter. \"Jos voisit kysyä neuvoa\nvanhemmiltasi, tyttöseni\", virkkoi hän Henriettalle, \"varmaankin he\nolisivat kanssani yhtä mieltä; ja... ja mitä Margaretiin tulee, hän on\nsaanut niin vähän uutta tällä lukukaudella, että... että...\" Ja asia\npäättyi siten, että kaikki kolme puettaisiin yhtä sievästi kuin konsaan\nlady Mabel itse.\n\nMutta siinä piilikin salaisuus.\n\n\"Fanchette tuntee erään naisen, joka valmistaa komeita pukuja ja aivan\nhuokealla\", oli Mabel toverilleen uskonut; sillä hän huolehti nyt yhtä\npaljon kuin Elmakin siitä, että hänen uudet ystävänsä esiintyisivät\nedukseen. \"Ajattelin, ettet tietäisi mitään hyvää ompelijatarta;\nkoulutytöt kai eivät ole sellaisista asioista selvillä. Valkoinen\npukusi näetkös ei ole _aivan_ sopiva tähän tilaisuuteen, vaikka se\non hyvin sievä; mutta\", lisäsi hän nopeasti, \"koska sanot Henriettan\nja Maggien aikovan teettää uusia pukineita, neuvohan heitä hänen\nosoitteelleen; kas tässä\", ottaen paperilipun taskustaan -- \"hän on\nFanchetten serkku, ranskatar hänkin, joten tiedän, että kaikki tulee\nkuosikasta. Fanchette menee hänestä takuuseen\", toimitti tyttö.\n\n\"Kah, sanoinhan sinulle\", virkkoi hän, kun odotettu ilta tuli ja\nherttualliset suojat vilisivät loistavista kasvoista ja hohtavista\npuvuista. \"Sanoinhan sinulle, että Fanchette tiesi. Kah, Henrietta\nnäyttää herttaiselta! Ja kuinka hyvin tuo teeruusun väri sopii hänelle!\nHän on itsekin kuin teeruusu. Maggien puku on myöskin hyvin sievä\n-- hyvin sievä. Ja mitä sinuun tulee, Elma... niin, minähän joudun\nrinnallasi aivan varjoon\", vakuutteli nuori hurmaantunut emäntä\nihastuneessa epätoivossa. \"En luullut näyttäväni hullummalta, ennenkuin\nte kolme astuitte sisälle. Nyt teidän kaikkien täytyy huvitella. Äiti\non teihin ihastunut. Äiti pitää aina minun kutsuistani; hän ei millään\nehdolla tahtoisi jäädä niistä pois; mutta tuskin kukaan veljistäni ja\nsisaristani pysyy silloin edes kotona. Florence on kuitenkin tän'iltana\ntäällä. Kaiketi hän halusi nähdä, mitä minä hommailin. No, ei väliä,\nhän ei saa mitään kiukuttelemisen aihetta. Tässä ovat serkkuni,\nLouisa ja Dorothy, ja tässä pojat\"; ja esiteltyään nämä muutamin\nteeskentelemättömin sanoin Mabel kulki eteenpäin.\n\nElma sanoi jälkeenpäin, ettei ollut jäänyt pois ainoastakaan tanssista,\nja Henrietta oli ollut tanssimatta vain silloin, kun oli todella liian\nväsynyt pyörähdelläkseen.\n\nMargaret, vaikka vähemmän huomattu ja puoleensavetävä, oli ollut täysin\ntyytyväinen, ja kaikilta olivat hetket kiitäneet nopein siivin.\n\nSe oli ollut tenhoisa ilta, jota kelpasi jälkeenpäinkin muistella.\nValot, musiikki, parveke alaslaskettuine verhoineen ja sulotuoksuisine\nkukkineen, vanhain ja nuorten täyttämät salit, hupaiset vanhanaikaiset\ntanssit -- Mabelin tapa oli aina järjestää vanhanaikaisia hyppyjä\njuhlassaan -- ja korkeita käytäviä pitkin kauniisti katetuilla\nillallispöydillä varattuun ruokasaliin meneminen ja sieltä palaaminen,\nkaikki yhtyi nuorten vieraiden mielessä harvinaiseksi muistoksi.\n\nOli tanssittu Mabelin serkun johtama kotiljongi. Ja hän oli ollut siro,\nilomielinen nuorukainen, jossa tytön mielestä ei ollut mitään joutavaa\nhulluttelua.\n\n\"Bertie on mainio kaikessa\", oli Mabel uskonut uusille ystävilleen,\n\"ja minä olen käskenyt hänen pitää huolta siitä, että saatte kaikkein\nparhainta. Hän sanoo, ettei hän voi pettää, mutta tietysti hän voi\n-- tarkoitan, että hän osaa _järjestää_. Alati minä yllätän hänet\njärjestelemässä. Hän sanoo, että Henriettan on johdettava yksi\ntanssinumero...\" Ja kaikkien katseiden innostuttamana Henrietta oli sen\ntehnytkin ihailtavan hyvin.\n\nJokainen oli vienyt mukanaan hauskan, ehkä vuosikausia säilyvän pikku\nmuiston, mihin aarteeseen liittyi ihanista tunnelmista yhtynyt sädekehä.\n\nAika oli jo kulunut pitkälle aamutunneille, ennenkuin nuo mitä\nrattoisimmat tanssiaiset päättyivät.\n\nKuka olisi voinut aikaisemmin lähteä? Kukaan ei ollut halunnut\nlaisinkaan mennä kotiin.\n\n\"Oi, kuinka voisimme teitä kylliksi kiittää!\" oli Elma nuoren sydämensä\nlämmössä puhjennut huudahtamaan, sanoessaan herttuattarelle hyvästi.\n\n\"Täällä on ollut niin ihanaa, niin ihanaa\", oli Henrietta lisännyt\nsäteilevin silmin.\n\n\"Ja jokainen on ollut erinomaisen ystävällinen\", oli Margaret\nkainommalla ja hiljaisemmalla äänellä virkkanut. \"Kiitos, kiitos\nteille!\"\n\nYstävällinen herttuatar oli ollut aivan liikutettu. \"Rakkaat tyttöni,\nminä olen niin mielissäni\", oli hän vilpittömän sydämellisesti\nvastannut. \"Minä kiitän _teitä_ kaikkia siitä, että pidätte niin\nsuuressa arvossa vähäpätöisiä ponnistuksiamme. Olen hyvin iloinen,\nhyvin mielissäni, kun kuulen teillä olleen hauskaa. _Hyvästi_\" -- hän\npuristi lämpimästi kummankin ojennettua kättä -- \"_hyvästi_!\"\n\n\"Kolme suloisinta tyttöä mitä olen eläissäni nähnyt\", lisäsi hän\nääneensä (joko tahallaan tai tahtomattaan), ennenkuin kukaan näistä oli\nehtinyt hänen kuuluviltansa.\n\nMertounin herttuatar oli hyvin ystävällinen rouva.\n\n\n\n\nXVII.\n\nOpettajatar ja oppilas.\n\n\n\"Mabel\", virkkoi hänen opettajattarensa aamulla tanssiaisten jälkeen,\n\"mitä aiot tehdä kukkaviholla, joka sinulla oli eilen illalla?\"\n\n\"Mitäkö sillä tehdä?\" vastasi Mabel, nousten haukotellen\nsuuruspöydästä. \"Kah, mitäpä siltä tekisin? Sehän kelpaa vain\nroskasäkkiin eikä mihinkään muuhun.\"\n\n\"Ellet tosiaan aio sitä enää käyttää\", sanoi mademoiselle Latour\nikäänkuin puolittain odottaen tällaista vastausta, \"olisiko sinulla\nmitään sitä vastaan, että antaisit sen minulle?\"\n\n\"Ei ensinkään -- jos siitä vain välitätte, -- mutta parasta on, ettette\nsentään aivan ajattelematta kiitä. Menenkö noutamaan sen kauniin\nkukkavihon?\" ja hieno veitikkamainen hymy väreili neitosen kasvoilla\nhänen puhuessaan.\n\nMademoiselle ei sitä kuitenkaan huomannut. \"Olisin hyvin mielissäni\",\nvastasi hän kerkeästi, kun hänen oppilaansa lähti huoneesta.\n\nMuutamien minuuttien päästä Mabel palasi tuoden muassaan muodottoman\nkimpun, jonka vain siihen kiinnitetystä valkoisesta satiinirihmasta\nsaattoi tuntea kerran ansarista poimituksi kukkavihoksi. Mademoiselle\nLatourkin huudahti hämmästyksestä, \"Varoitinhan teitä olemasta liian\nnopsa kiittämään, mademoiselle\", virkkoi Mabel tyynesti, \"Koska\ntoivoitte kukkakimppua, niin tässä se on; mutta pelkään, että jos\nhaluatte käyttää sitä toistamiseen tänä iltana, se tuskin teitä\nkaunistaa.\"\n\n\"Eipä se siltä näytä\", myönsi mademoiselle rypistäen kulmiansa ja\npurren huultansa niin ilmeisesti närkästyneenä, että jälleen hieno\nhymy häilähti tytön tarkkaaville kasvoille. Oppilas ei pitänyt\nopettajattarestaan, eikä kumpikaan ollut sinä aamuna parhaassa\nmielentilassa tai parhaalla tuulella. Valvonta, kiihtymys ja makeiset\naiheuttivat välttämättömän vastavaikutuksen.\n\n\"Mitä ihmeessä olet tehnyt noille kukille?\" kysyi mademoiselle vihdoin\nterävästi ja paheksuvan kärsimättömällä äänellä. \"Ne näyttivät komeilta\neilen illalla, ja jokainen huomasi, kuinka tuoreina ne pysyivät ihan\nloppuun asti. Sanoit sen johtuvan siitä, etteivät ne olleet kiinnitetyt\nteräslankoihin -- koska oma puutarhurinne oli ne maalta lähettänyt; ja\nnyt...\" Hän vilkaisi lohduttomasti kuihtuneisiin, vaalenneihin kukkiin.\n\n\"Teidän olisi pitänyt pyytää niitä eilen illalla, muuta en voi sanoa\",\nvastasi Mabel nenäkkäästi, \"Mitä niille tein, en osaa sanaa, mutta\ntiedän, mistä ne tänä aamuna löysin -- illallispöydän alta penkin\nrutistamina. Menin etsimään viuhkaani, jonka arvelin sinne pudonneen,\nja näin tämän.\" Hän ravisti entistä kukkavihkoa. \"Siksi ajattelinkin,\nettä tuskin pitäisitte sitä arvokkaana saaliina.\"\n\n\"En tosiaan. No, vähät siitä; tule lukemaan. Ota kirjat esille;\ntänään olemmekin ja myöhästyneet\", ja mademoiselle nielaisi\nhuokauksentapaisen. \"Nyt on sitäpaitsi keskiviikko.\"\n\n\"Hyvä onni, että niin on!\" jupisi Mabel istahtaen kaikella\nvastahakoisuudella, minkä edellisen illan ilot olivat ranskalaisia\nteonsanoja ja saksankielen harjoituksia vastaan synnyttäneet. \"Ellei\nolisi keskiviikko, en tiedä kuinka voisin kestää. Mihin te sitä\nkukkavihkoa tarvitsette, mademoiselle?\" kysyi hän äkkiä ja pikemmin\npuolustaakseen hidasteluaan kuin todellisesta uteliaisuudesta.\n\nOpettajatar epäröi. \"Se ei sinua huvittaisi\", sanoi hän sitten vihdoin;\nsillä hänkin oli pisteliäällä tuulella.\n\n\"Tietysti se huvittaisi.\" Samassa Mabelin harrastus muuttuikin\ntodelliseksi vastustushengen vaikutuksesta. \"Tietysti se huvittaisi!\"\ntivasi hän. \"Miksikä ei? Minä haluan tietää, ja voisihan mademoiselle\ntoki kertoa.\"\n\n\"Oh, kerron kyllä, jos viitsit kuunnella.\" Opettajatar vaikeni jälleen.\n\"Minulla on muutamia ystäviä\", aloitti hän pehmeämmällä äänellä, \"jotka\nolen tuntenut lapsuudestani asti -- eräs kunnon pastori perheineen.\nOvat äskettäin saapuneet Lontooseen kotoaan Sveitsistä. Pastori on\ntullut jonkun lähetystön edustajana ottamaan osaa kokouksiin Exeter\nHallissa, ja hän on ottanut mukaansa tyttärensä -- vaimo on kuollut\n-- katselemaan pääkaupunkimme nähtävyyksiä ja huvittelemaan. Viime\nviikolla vuokrasin heille huoneet, ja he saapuivat. Lontoo on hyvin\ntoisenlainen kuin he olettivat -- komeampi, kauniimpi ja paljoa, hyvin\npaljoa suurempi. Täällä on myöskin paljoa kalliimpi elää, eikä vähillä\nrahoilla pitkälle pääse, ystäväni eivät Sveitsissä ole köyhää väkeä.\nHeillä on varsin sievä talo puutarhoineen, lehmiä ja hevosia; taloon\nkuuluu myöskin viljelysmaata. He luulivat, että heiltä varsin hyvin\nriittäisi varoja tähän pieneen Englannin-matkaan ja että heillä oli\naivan kylliksi käydäkseen täällä kaikkialla ja nähdäkseen kaiken.\nMutta he eivät tunteneet tätä maata. Heille vuokraamani huoneet\nosoittautuivat hirveän kalliiksi, he saavat maksaa niin musertavia\nhintoja kaikesta, mitä syövät, sekä kaikista pienistä lisänautinnoista,\nettä heidän on täytynyt muuttaa paljoa pienempiin ja etäisempiin\nsuojiin. Ilma on ollut niin helteinen, etteivät he voi kävellä, kuten\nkotona tekevät, ja sitäpaitsi he eivät tunne katuja, joten heidän\ntäytyy kaikkialla käyttää ajuria. Kaikkeen tähän sekä näytelmälippuihin\nja aterioihin kahviloissa -- he kun asuvat liian kaukana käydäkseen\njoka kerta kotona syömässä -- heiltä on jo kulunut niin paljon rahaa,\nettä heitä aivan peloittaa. Nykyisin he usein viipyvät kotona melkein\nkoko päivän tai kävelevät juuri hiukkasen lähikaduilla, jotteivät\ntuhlaisi enempää. Minä menen tänä iltapäivänä heitä tapaamaan ja otan\npienen vasullisen hedelmiä mukaani; olin ajatellut samalla viedä heille\nihanat kukkasi, jos...\"\n\n\"Ka, nyt olen tosiaan pahoillani\", keskeytti Mabel sydämellisesti.\nHänen teeskentelemätön mielenkiintonsa tarinaa kuunnellessaan\nja se ponteva tapa, millä hän oli nyökännyt myötätuntoansa joka\nkohdussa, oli vietellyt kertojan juttelemaan paljoa enemmän kuin hän\naluksi oli aikonut; ja äskeisen huudahduksen lämmin sävy toi väriä\nmademoiselle-rukan poskille. Kuten olemme sanoneet, ei mademoiselle\nollut oppilaansa suosiossa, ja täytyy myöntää, ettei hän ylimalkaan\nkenestäkään tuntunut herttaiselta ja mielenkiintoiselta.\n\nHän oli turhamainen, omaan itseensä keskittynyt, ahdasmielinen ja\ntavallisesti käsitti jokaisen asian vain omalta kannaltaan, ja näin\nollen ei lady Mabel enempää kuin kukaan muukaan herttuan perheessä\nolisi voinut ollenkaan aavistaa, että opettajatar olisi ryhtynyt\nmihinkään ponnistuksiin muiden vuoksi tai tehnyt pienimpiäkään\nuhrauksia muiden hyväksi. Mutta epäilemättä pahimmillakin meistä on\nsydämessä joku hellä kieli. Kenties tuo pieni muukalainen lapsena\njuoksennellessaan vihreillä rinteillä jonkun sveitsiläisen paimenmajan\nlähettyvillä oli kunnon pastorin vanhemmilta saanut osakseen\nsydämellistä ystävällisyyttä tai hellää hoivaa; kenties onnellisia\nmuistoja liittyi joihinkuihin tuollaisiin varhaisiin ikävuosiin ja\nvaikutelmia oli syntynyt, joita ei aika eikä olopaikan vaihdos olleet\nkoskaan kyenneet hälventämään. Oli miten oli, noissa kovissa, pienissä,\nmustissa silmissä välähti nyt jotakin, mitä Mabel ei niissä koskaan\nennen ollut havainnut ja mikä tunki suoraan hänen omaan lämpimämpään,\nrehellisempään sydämeensä.\n\n-- Mademoiselle-rukka! Ja minä kun hänelle salavihkaa nauroin! --\najatteli hän, -- nauroin hänelle! Mutta miltä minusta tuntuisi, jos\nitselleni naurettaisiin?\n\nSitten hän vaipui mietteisiin. Kukkia? Tietysti hän voi hankkia\nmademoisellelle kukkia; kyllähän hän niitä saa niin paljon kuin vain\njaksaa kantaa ystävilleen sinä iltapäivänä. Mutta sittenkin, mitäpä\nkukkaset olivat?\n\nYht'äkkiä hän tunsi kuin tahtoisi tehdä enemmän, paljoa enemmän\nopettajattarensa suojattien hyväksi. Onnettomat ihmis-parat!\nSullottuina laitakaupungin asumukseen Lontoon seurustelukauden\nkestäessä ja pakotettuina kävelemään lähikaduilla, kun heillä ei ollut\nvaraa päästä kauemmaksi!\n\n-- On surkeata, että ihmiset ovat noin köyhiä! -- huudahti, herttuan\ntytär itsekseen.\n\nMutta kuitenkin kaikitenkin hänen täytyi työntää aironsa veteen. Hänen\nkerran maistettuaan hyväntekeväisyyden ihanuutta ei ollut otaksuttavaa,\nettä hän laiminlöisi tämän toisen tilaisuuden, varsinkaan kun se oli\nniin suotuisa. Mutta mitä oli tehtävä?\n\n\"Kiitos ystävällisestä kuuntelemisestasi, Mabel\", virkkoi mademoiselle\nmelkein hilpeästi, sillä hänellekin oli tehnyt hyvää, kun oli saanut\nluottavaisesti jutella herkästi tarkkaavalle tytölle. \"Nyt meidän\ntäytyy ryhtyä lukuihin. Anna minulle tuo kirja.\"\n\n\"Lähdettekö ennen puolista vai sen jälkeen?\" kysyi Mabel äkkiä, sillä\npuolilupa-päivinä opettajatar usein katosi jo ennen kahta.\n\n\"Tänään vasta sen jälkeen; ystäväni eivät odota minua puoliselle.\"\n\n\"Ja kenties heillä ei olisikaan teille puolista tarjota.\"\n\nParhaimpine aikomuksineenkaan ei puhujalla ollut sitä\nhienotuntoisuutta, mikä esti Elma Alfretonia milloinkaan lausumasta\nsopimatonta sanaa.\n\nMademoiselle kuitenkin nöyrästi alistui. Hän oli sanonut niin paljon,\noli jo myöntänyt niin paljon, että hänen oli hyödytöntä enää puolustaa\npastorinsa arvokkuutta ja väittää voivansa luottaa vierasvaraisuuteen\nkaikkina aikoina. Sitäpaitsi oli Mabelin kysymys kömpelöstä\nsanamuodostaan huolimatta asiallinen ja tuntui ennustavan jotakin.\nSeuraavassa tuokiossa ilmeni, mitä tuo jokin oli.\n\n\"Olen iloinen, ettette lähde ennemmin\", jatkoi neitonen, äkkiä\nhöllentäen kulmiansa, ikäänkuin huolen taakka olisi niiltä kirvonnut,\n\"koska minä, nähkääs, en voisi tehdä mitään sitä ennen. Mutta niin\npian kuin pääsen äidin puheille voin tehdä mitä hyvänsä. Älkää ostako\nhedelmävasullista, mademoiselle. Meillä on niitä aika runsaasti.\nTiedän, ettei kaikkia talossa olevia voitu tuoda pöytään eilen\nillalla. Heti kun lukutunnit ovat päättyneet, menen rouva Greenawayltä\nkuulemaan, mitä hänellä on, ja sitten voin mennä pyytämään äidiltä\nluvan ja sullon teille ison vasullisen. Mutta aiotteko kantaa sen,\nmademoiselle?\" lisäsi hän äkkiä, joutuen uudestaan ymmälle.\n\n\"Oh, ei siitä pelkoa, etten jaksaisi sitä kantaa\", nauroi mademoiselle\nihastuneena. \"Oi, kiitos, Mabel, hyvin, hyvin suuri kiitos! Siitä\ntulee pidot! Teidän englantilaiset hedelmänne ovat erittäin maukkaita.\nKa, sellaisia hedelmiä ei niillä Sveitsissä olekaan! Ja tyttö-parat\nkertoivat minulle, kuinka heille aina tuli vesi suuhun, kulkiessaan\nviettelevien myymäläikkunain ohi. Kuitenkaan en luule, että he juuri\novat saaneet maistaa mansikkaakaan.\"\n\n\"Mutta kuinka te sen kuljetatte\", uteli Mabel lämmeten suunnitelmalle\nyhä enemmän, \"jos siitä tulee iso vasu? Ja ison vasullisen minä aion\nlaittaa.\"\n\n\"Minä matkustan maanalaisella rautatiellä, hyvä Mabel; tiedäthän, että\nSloane Squaren asemalle kävelee tästä talosta viidessä minuutissa, ja\nkun juna tulee Addison Roadin asemalle, on pastorin asunto kivenheiton\npäässä.\"\n\n\"Addison Roadin asemalle! Missä ihmeessä se on, mademoiselle?\"\n\n\"Varsin kaukana täältä, West Kensingtonissa, kuten sitä kaupunginosaa\nnimitetään. Muttei se suinkaan ole mitään ikävää seutua, kun sinne\nsaapuu. Pastorin huoneet ovat jokseenkin korkealla. Ne sijaitsevat\ntalon ylimmässä kerroksessa, mutta sieltä on kaunis avoin näköala --\nainakin kaupungin näköalaksi. Oh, he viihtynevät siellä varsin hyvin\",\nlopetti mademoiselle, joka nyt oli taipuvainen katselemaan asiaa\nruusunvärisessä valossa. \"Eikä enää ole pitkää aikaa jäljellä. Pian he\npalaavat kotimaahansa!\"\n\n-- Mutta saamatta paljoa iloa Lontoossa-oleskelustaan, -- tuumi Mabel.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\"Eikö edes hiukan ananasta?\"\n\n\n\"Sinuna, Mabel, en seuraisi silmilläni tuota vattuastiaa ympäri\npöydän\", kuiskasi eräs kiusoitteleva veli puolisella. \"Siitä ei\nkai paljoa apua ole. Vatut maistuvat kovin hyviltä. Eivät ne sinun\nkohdallesi kerkiä.\"\n\nTotta puhuen Mabel oli osoittanut niin ilmeistä läpikuultavaa\nharrastusta pöydällä tarjoiltuihin hedelmiin, että mademoiselle-parka,\njoka tiesi, mistä se johtui, istui kuin orjantappuroilla. Hänestä\noli tuntunut kylläkin vaikealta, luonteeltaan vaitelias kun oli,\ntunnustaa oppilaalleen, mihin suuntaan hänen ajatuksensa sinä päivänä\nkävivät. Mutta jos Mabel -- kuten oli hyvinkin luultavaa -- viskaisi\nkelpo pastorin perheineen toisten huomion esineeksi, puhuisi heistä\ntuskallisen pitkään ja siten saattaisi nuo hänen ystävä-parkansa\nsäälin asemesta vastenmielisyyden alaisiksi, niin se olisi liikaa.\nMademoiselle oli tosin varoittavasti vihjaissut edeltäpäin. Hän oli\nmelkein rukoilevasti kuiskannut, kun he kahden kävelivät ruokasaliin.\n\"Hyvä Mabel, älähän huoli mainita monsieur Forelista kenellekään\".\nMutta hän ei paljoa luottanut siihen, että tyttö hänen varoitustaan\ntottelisi, jos joutuisi kiusaukseen olla siitä välittämättä. Kun\nhän nyt kuuli veljen härnäilyn, elpyi hänen pelkonsa jälleen. Mutta\nomituista kyllä, Mabel, joka oli alkanut vastata, hillitsi itsensä.\n\"Minä pidän enemmän mansikoista\", virkkoi hän vain.\n\n\"Niinkö? Miksi sitten päästit ne ohitsesi, jos saan kysyä?\"\n\n\"Minusta näyttää, että rakas Mabel ei voi oikein hyvin tänä aamuna\",\npuuttui hellä äiti puheeseen. \"Toivon, sydänkäpyseni, ettet ole\nrasittunut liiaksi eilen illalla? Ehkäpä parasta, ettet nauti hedelmiä\n-- varsinkaan, jos tunnet vastenmielisyyttä niitä kohtaan.\"\n\nMabel-rukka! Ainoastaan hedelmiä hän tunsi voivansa syödä. Hän _oli_\ntodellakin rasittunut ja kiihoittunut liiaksi edellisenä iltana, ja\nkylkipaisti ja kananpoika eivät häntä vietelleet. Mutta mansikat ja\ntuoreet, hyvältä tuoksuvat viinirypäleet!\n\nHänen kummastuksekseen ja mielipahakseen hedelmämaljakot eivät\nsuinkaan olleet niin kukkuroillaan kuin hän oli odottanut, rypäleillä\nja mansikoilla on ihmeellinen taipumus hupenemiseen ollessaan\nmuutaman tunnin poissa näkyvistä, kuten jokainen tietää, -- ja hänen\nkuvittelemiensa isojen röykkiöiden asemesta esiintyikin vain muutamia\nmelkein vaillinaisia vateja.\n\n-- Tietenkin rouva Greenaway säilyttää parhaat päivällistä varten,\n-- yritti Mabel lohduttautua. -- Minun täytyy jälkeenpäin päästä\nrouva Greenawayn kimppuun ja houkutella häneltä jotakin hänen\ntalteenpanemistaan. -- Mutta siitä huolimatta hän tunsi hiukan\nlevottomuutta. Rouva Greenaway oli hyvin runsaskätinen: tavallisesti\ntuotiin yllinkyllin puolispöytään, missä niitä aina melkolailla\nsyötiin. Ihmiset pitävät hedelmistä päivän ollessa kuumimmillaan;\nja paitsi tavallisia ruokailijoita oli perheen kaupungissa asuessa\nvarmaan vieraitakin saapuvilla. Siis oli kuin olikin aihetta kaihoavan\nsilmäparin vaaniskeluun, kun vattukulho juhlallisesti kiersi pöytää.\n\nAinoaankaan vattuun ei Mabel tahtonut itse koskea ja yhtä\npäättäväisesti kieltäytyi viinirypäleistä ja mansikoistakin.\n\n\"Eikö edes hiukan ananasta?\"\n\nMabelin isä oli tarttunut ananasiin -- ainoaan, mikä tähän asti oli\nsäilynyt armottomilta käsiltä -- ja kohotti sitä parhaillaan.\n\nMelkein kiljahtaen hyökkäsi tyttö eteenpäin.\n\n\"Hyväinen aika, lapsi! Mikä sinua vaivaa?\" huudahti isä useiden\nsäestävien parahdusten ilmaistessa koko seurueen kummastusta. \"Hyväinen\naika! Mikä sinun on, lapsi?\" toisti isä, veitsi toisessa kädessä,\nhedelmä toisessa.\n\n\"Oi isä!... Oi äiti, auta minua! Älä leikkaa sitä, isä, älä toki! Äiti,\nsinä tiedät, mihin sitä tarvitsen!\" Hän oli nimittäin uskonut jo asian\nherttuattarelle, joka heti asian kuultuaan oli sen unohtanut, vaikka\nolikin ollut ihastunut ja hyväksyvä, kuten aina. \"Ole hyvä, äiti, ja\npyydä häntä antamaan se minulle!\" Ja nuoren anojan kasvot hehkuivat\nlevottomuudesta ja innosta, sillävälin kun poloinen opettajatar kylmänä\nja tyrmistyneenä istui mykkänä lautaseensa tuijottaen. Mitähän nyt\nseurannee?\n\n\"Oh, Mabel haluaa viedä vähän hedelmiä eräille köyhille sairaille\nihmisille\", virkkoi herttuatar hiukkasen poiketen raiteilta\nselityksessään; \"ja ananas olisi niille epäilemättä erikoista herkkua,\nellei kukaan muu sitä halua.\"\n\n\"Oh, kukaan muu ei saa sitä haluta, jos Mabel haluaa\", huomautti\nFlorence.\n\n\"Kukaan meistä ei todellakaan välitä ananas-hedelmästä\", jatkoi äiti\nsovittavassa äänilajissa. \"Varmaankin se maistuu oivalliselta Mabelin\nystäville. Niin, rakkaani, sinä saat sen ottaa; se onkin vain pieni.\nMutta kenen saat sen heille viemään?\"\n\n\"Oh, mademoiselle kyllä vie sen. Mademoiselle tietää, missä he asuvat\nja tuntee heidät hyvin. Mademoiselle...\"\n\n-- Nyt ne saavat kuulla kaiken, -- vaikeroi opettajatar-parka\nsydämessään.\n\nMutta sattuma tuli hänelle avuksi. Ovi aukeni ja ilmoitettiin vieraita\nsaapuneen. Nämä olivat tavallisia perhetuttavia ja saattoivat täten\nilman muodollisuuksia pistäytyä taloon, toivoen tapaavansa väen\nkotosalla, sopiakseen joistakin kohtaamisista ja järjestelläkseen\nyhteisiä harrastuksiaan. Ennenkuin he olivat istahtaneet, olivat Mabel\nja hänen opettajattarensa paenneet.\n\n\"Ja tässä se on!\" huudahti edellinen, puristaen riemastuneena\nriidanalaista ananasta heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä.\n\"Tässä se on, ja hyvältäpä se tuoksuu! Kun huomasin, ettei mitään muuta\njäisi jäljelle, tahdoin kaikin mokomin saada tämän ananas-hedelmän ja\nvavisten katselin, sieppaisiko Horniman sen leikatakseen siitä. Eikö se\nole oikein sievakka?\" puhui tyttö, rientäessään eteenpäin. \"Pitänevätkö\nhe siitä, mademoiselle? No, menkäähän nyt ja suoriutukaa valmiiksi.\nSillä välin teen minä voitavani rouva Greenawayn pateilla. Onhan meiltä\nainakin tämä: mutta sentään luulen toki osaavani suostutella rouva\nGreenawaynkin.\"\n\nJa niin hyvin hän osasi ja niin täydellisesti hänen onnistui\nviekoitella vanhan emännöitsijän myötätunto hyvälle asialle, että\nmademoiselle tuskin tiesi mitä sanoa tai miten osoittaa kylliksi\nkiitollisuuttansa, kun hän samassa saapui alakertaan lähtövalmiina ja\nnäki nuo mehevät herkut.\n\n\"Hän sanoi varsin hyvin voivansa ne luovuttaa\", vakuutti Mabel\nvastaukseksi tunnolliseen epäröimiseen; \"hän lähettää ne kaikki\nerittäin mielellään, siitä voitte olla varma, mademoiselle; ja hän\nsanoi, että äiti olisi sitä toivonut -- niinkuin äiti tietysti\nolisikin. Peittäkäämme ne nyt\", jatkoi tyttö käyden ripeästi tuumasta\ntoimeen, \"ja sitten kansi päälle\" -- hän työnsi salvan säppiin, -- \"ja\ntuossa ne nyt ovat mahdollisimman somasti laitettuina!\" Hän silmäili\npientä torivasua, jonka rouva Greenaway oli hänelle hedelmien kera\nantanut, niin hyvillään, että se oli hänen toverilleen melkein yhtä\nmieluista kuin itse lahja.\n\nKuinka paljon voikaan se tapa, millä joku hyvätyö tehdään, lisätä tuon\nhyväntyön arvoa, tehdä sen kaksin-, jopa kolminkertaiseksi!\n\n\"Minä voinkin päästää teidät ulos\", jatkoi Mabel. \"Miehet ovat menneet\npäivällistään syömään. Voi, kuinka siellä ulkona on kuuma!\" huudahti\nhän häikäisevän auringonsäteen langetessa vilpoiseen marmorieteiseen,\nkun ulko-oven iso puolikas avattiin. \"Oi, mademoiselle, pelkään,\nettei retkenne tunnu teistä hauskalta. Avatkaa päivänvarjonne, niin\nannan teille vasun jälkeenpäin. Olisin toivonut voivani hankkia\nenemmän kukkia -- tuolla kulmassa on pari todellakin uhkeata, --\nmutta pelkäsin, että minut tavattaisiin huoneista, kun he saapuisivat\npuoliselta, jolloin taasen olisivat voineet kiusata ja hälistä. No, nyt\non siis kaikki reilassa. Hyvästi. Ja muistakaa tarkoin kertoa minulle\nkaikki, kun illalla palaatte kotiin.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\"Olin kiitollinen, ettemme olleet mitään ottaneet mukaamme!\"\n\n\nVihdoin neiti Exeterin koulussa lukuvuosi päättyi, ja Elma oli vapaa.\nTietenkin hän suoraa päätä riensi Park Lanen taloon; ja nyttemmin\npidettiin päätettynä asiana, että hän lähtisi setänsä ja tätinsä\nmukana näiden maahuvilaan ja todella asuisi heidän kanssaan tai heidän\nhoivissaan, kunnes luvut jälleen alkaisivat.\n\nMutta vaikka oli elokuun ensimäinen päivä, pidätti sir Thomas\nAlfretonia kaupungissa tärkeä väittely parlamentissa; ja lady\nAlfreton mieli viettää kaksi viikkoa meren rannalla, ennenkuin\nasettuisi B:n kreivikuntaan. Juliet oli lupautunut viikon kestävälle\nhuvipurjehdukselle Cowes'iin, ja Piers tunsi taipumusta omin päin\nsamoilla tuntemattomille tienoille. Elma tuskin saattoi yksinään jäädä\nkaupunkiin setänsä kanssa ja kuitenkin...\n\nKysymys oli vasta esiintynyt, kun siihen ja tuli vastaus.\n\n\"Minä olen saanut kutsun\", ilmoitti nuori vieras omaan sievään tapaansa\npunehtuen; Elma punehtui aina, kun hänellä oli jotakin kerrottavaa\nitsestään tai omista hommistaan. \"Minua... minua pyydettiin kysymään\ntädin mieltä asiasta. Mabel haluaa, että menisin heidän luokseen\nnäiksi kahdeksi viikoksi, jotka te olette poissa. Minä sanoin kysyväni\ntädiltä.\"\n\n\"Ah niin, herttuakin on kaupungissa\", huomautti sir Thomas.\n\n\"Juuri parahiksi!\" huudahti lady Alfreton. \"Ihanaa! Onpa tuo ystävyys\nkehittynyt oikein onnelliseen suuntaan.\" (Mabel oli nyttemmin päässyt\njälleen suosioon, ja ajelumatka oli unohdettu.)\n\n\"Tietysti sinun tulee mennä, Elma; tietysti. Kirjoita heti myöntävä\nvastaus -- tai maltahan, minä itse vien sinut Mertounin taloon tänä\niltapäivänä. Voin mennä sinne yhtä helposti kuin minne muualle tahansa,\nja jo kohteliaisuus velvoittaa minut niinkuin sinutkin kiittämään\nherttuatarta. Erittäin ystävällinen ajatus. Ja juuri sopivaan aikaan\ntodellakin. Sinä olet onnen tyttö, Elma; te kaksi, sinä ja Mabel,\nkaiketi tanssitatte herttuatarparkaa aikalailla. Mutta herttuatar\npitää siitä. Kunhan vain ne hänen vanhemmat tyttärensä jättäisivät\nhänet rauhaan, niin hän olisi täysin onnellinen Mabelin vallan alla.\nHänen autuaallinen ilmeensä aina huvittaa minua\", jatkoi lady Alfreton\nnauraen, \"kun hän on päässyt niistä kaikista aivan eroon ja saa olla\nkolmisin herttuan ja Mabelin kanssa. Poloiset ihmiset, kun eivät kykene\nhallitsemaan omia lapsiansa!\"\n\n\"Pyh!\" hymähti Piers.\n\n\"Sinä tarvitset hiukan uusia vaatteita, Elma\", jatkoi täti mitä\nparhaimmalla tuulella; \"emme saa sallia nuoren sukulaisemme esiintyä\npienenä hamsuna, kun hän on vieraissa. Kai meidän täytyy taas mennä\nrouva Whiten luo. Et ole koskaan näyttänyt niin sirolta missään muussa\npuvussa kuin siinä, jonka sait tanssiaisiin. No, voimme matkalla\npoiketa hänen luokseen, ja aineet ja työpalkka voidaan panna minun\nlaskuuni. Mitä otollisimpaan ja sopivimpaan aikaan saapunut kutsu, se\ntäytyy minun sanoa.\"\n\nJa niin ajatteli Elmakin, kun hänet muutamaa päivää myöhemmin\ntoimitettiin Mertounin taloon.\n\n\"Luulen, että minulla on jotakin puuhaa, mikä sinua viehättää,\nElma\", virkkoi Mabel heti kun tytöt olivat kahdenkesken. \"Se on\njuuri sellaista omituista, mistä _sinä_ pidät -- sillä sinähän olet\njokseenkin omituinen tyttö, niinkuin aina olen sanonut. Mutta eipä\nväliä; mehän sovimme nykyisin mainiosti yhteen. Ja voimme sanoa\ntoisillemme, mitä tahdomme, eikö niin? Ka, sinä et laisinkaan arvaa,\nmihin haluan mennä jälkeen puolenpäivän!\"\n\n\"Sano se sitten\", vastasi Elma, ripeästi katkaisten gordilaisen solmun.\n\"Minä olen valmis lähtemään _mihin hyvänsä_ tänä iltapäivänä!\" lisäsi\nhän tanssien pitkin huonetta. \"Kuinka ihanaa on olla täällä, olla\njuuri sinun kanssasi tässä hauskassa, isossa, viileässä talossa ilman\nläksyjä, opettajattaria tai ketään muita! Lähdemmekö kaksin vai jonkun\nmuun kanssa?\"\n\n\"Ihan kaksin, omilla kärryilläni\",vastasi Mabel. \"Tommy istuu takana.\nTommy on kotoisin sieltäpäin kuin mekin, näetsen, ja olemme tunteneet\nhänet siitä asti, kun hän oli tuon mittainen\" -- osoittaen kädellään.\n\"Sanovat, että olen aivan turvassa hänen kanssaan. Hän on maailman\nparhain ja luotettavin Tommy. Ja sitäpaitsi hän tuntee Lontoon\npäästä päähän. Hän tietää, mihin me tänään menemme\", nyökkäsi Mabel\nsalaperäisesti. \"Tarkoitan, että hän tuntee paikan ja tietää, minkä\nkautta sinne ajetaan.\"\n\n\"No?\" virkahti Elma tavattoman jännittyneenä.\n\n\"Me lähdemme Addison Roadille -- Addison Roadille Kensingtoniin. Kah,\noletko nyt sen viisaampi?\"\n\n\"En rahtuakaan.\"\n\nMutta ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli Elma jo sentään paljoa\nviisaampi. Mabel kertoi nyt innokkaasti sveitsiläisestä pastorista ja\ntämän perheestä; kaikki hänen parhaat tunteensa olivat herkistyneet\nhänen kuultuaan mademoisellen selostuksen tekemästään vierailusta,\njosta viime luvussa oli puhe. Ja niin elävästi oli opettajatar\nkuvaillut köyhien, kotiinsa ikävöivien, pettyneiden muukalais-poloisten\nalakuloisuutta, noiden muukalaisten, jotka mielikuvituksensa\nhehkuvärein maalaamastaan lomamatkasta olivat saaneet varsin vähän\nhyötyä ja nyt vain toivoivat olevansa kaukana tästä suuresta, kuumasta,\nmeluisasta kaupungista ja pääsevänsä takaisin omiin rauhallisiin\nlaaksoihinsa, omien yksinkertaisten tuttaviensa pariin -- niin elävästi\nhän oli sitä kuvaillut, ettei Mabel senjälkeen ollut mitään muuta\ntehnyt kuin öin päivin sitä mielessään harkinnut.\n\n\"Tyttärillä ei ole ristinsielua puhetoveriksi sen jälkeen, kun heidän\nisänsä aamulla lähtee -- ei ainakaan usein\", vakuutti hän. \"Heidän\nenglanninkielensä on jokseenkin hyvää, sanoo mademoiselle, mutta he\nhiukan arastelevat sitä puhua. Ja tänne piti saapua erään toisen\npastorin rouvineen samaan aikaan, ja he olisivat pitäneet huolta näistä\nja näytelleet heille kaupunkia, mutta viime hetkessä niiden toisten\nmatkalle tulikin este. On täällä eräs ranskalainen, joka silloin\ntällöin käy heitä tervehtimässä; mutta hän pääsee toimestaan ainoastaan\niltaisin, ja juuri iltaisin kaivataan vieraita vähimmin. Silloin voi\nisä olla tyttäriensä parissa; ja tavallisesti hän vie heidät kävelylle\ntai johonkin -- mutta päivin he ovat aivan yksinään. He saapuivat\nkuukauden ajaksi, ja heillä on vielä viikko jäljellä, ihmis-paroilla!\"\n\n\"No, meidän on tehtävä voitavamme tämän viikon kuluessa\", virkkoi Elma\nhilpeästi. \"Meidän on otettava selville, mistä he pitävät, niin sitten\nvoimme hommailla.\"\n\n\"Onko ranskankielesi mukiinmenevää, Elma?\"\n\n\"Oh, osaanhan minä haastaa -- sellaista kuin se sitten on. Meidän on\npuhuttava ranskaa neiti Exeterin opistossa, kuten tiedät. Aina ranskaa\nkoulutunneilla.\"\n\n\"Se on hyvä asia; minun ranskani on kamalaa. Totta puhuen, yksi syy,\nmiksi halusin saada sinut mukaani, olikin, että ajattelin sinun\nhuolehtivan puhumisesta.\"\n\nTietysti Elma tirskui ja antoi takaisin, ja Mabel puolustelihe ja\nvakuutteli; mutta molemmat olivat liian kiintyneet tehtäväänsä\nvälittääkseen toistensa sanoista. Kääsit ajettiin esille, ja tytöt\nläksivät matkaan.\n\nMeiltä ei riitä tilaa vierailun kaikkien pienten yksityiskohtien\nkertomiseen. Ennen lähtöä Mabel oli ottanut esille toisen valmiiksi\nvaratun hedelmävasun, mikä oli aiottu lahjaksi pastorin perheelle,\nmutta epäilyttävä varjo hänen ystävänsä otsalla pysähdytti hänet\nkysäisemään, mitä se mahdollisesti merkitsi.\n\n\"Ajattelen... etkö sinäkin?... että kun menemme vieraisille, todellakin\nvieraisille nuorten... meidänlaistemme nuorten neitien luo\", vihjaili\nElma, \"älähän suutu, Mabel... tarkoituksesi oli perin ystävällinen...\nmutta, näetkös, oli sentään hitusen eroa, kun mademoiselle vei lahjan.\nHän saattoi viedä mitä tahansa. Mutta me... minusta tuntuu, ettemme\nmenettele siinä ihan oikein. Tiedän kyllä, että he tavattomasti\npitäisivät näistä hedelmistä\", lisäsi hän nopeasti, \"ja kukkaset\novat myöskin niin ihania; mutta kenties he _sielussaan_ näkisivät\nkernaammin, että saapuisimme ilman lahjoja, vain istuisimme heidän\nparissaan ja juttelisimme heidän kanssaan nyt tänään. Sitten ensi\nkerralla...\"\n\n\"Ka, taidatpa olla oikeassa\", virkkoi Mabel vilkaisten kaihomielin\nvasuun. \"Sinä näyt ymmärtävän ihmisiä, minä en. Kaikki sanovat,\nettä minä teen virheitä ja puhun sopimattomia. Mutta sinä opastelet\nminua, Elma, ja kasvatat minusta vielä ihmisen. Joka tapauksessa\nmenemme siellä käymään\"; ja hän oli hypähtänyt ajajan istuimelle\nvarsin iloisena. Täytyy myöntää, että Mabelilla oli hyväntahtoinen,\njalomielinen luonne.\n\nEikä hän hetkeäkään epäillyt, kumpi heistä kahdesta oli ollut oikeassa,\nsitten kun he olivat istuneet pastorin asunnon pieneen päivänhohteesta\nhäikäisevään, tomuiseen tupaan. Nuoret neitoset valtasi melkoinen\nkummastus, ja hiukan he arastelivatkin. Tulijain täytyi selittää,\nkeitä olivat ja miksi olivat saapuneet. Mabelin oli juteltava paljon\nmademoiselle Lotourista ja Elman vakuuteltava olevansa Mabelin hyvä\nystävä. Sanalla sanoen, jos heidän olisi täytynyt pyytää anteeksi\nhedelmä- ja kukkavasun tuonnista samalla kuin omaa tungetteluaankin --\nsillä tungettelijoiksi he melkein tunsivat itsensä nuorten emäntäinsä\npuolittain loukkaantuneiden katseiden edessä, -- olisi se ollut vallan\nliian paljon.\n\n\"Olin tosiaan kiitollinen, ettemme olleet ottaneet mitään mukaamme!\"\nhuudahti Mabel jälkeenpäin. \"Tyttö-parat vilkuivat meitä aivan\nvihaisesti, kunnes he käsittivät. Kaiketi he ajattelivat, ettei meillä\nollut mitään asiaa sinne. Ja kovin nolostuneilta ja yrmeiltä he tosiaan\nnäyttivät. He olivat hirveän noloja ja tylyjä, eikö totta, Elma? Mutta\nvihdoin me saimme heidät sulamaan. Pelkäsin, että se, jonka kanssa\nsinä juttelit, hyrähtäisi itkuun! Pelkäsin tosiaan. Hänen silmänsä\nolivat täynnä kyyneliä. Ja sitten hän rupatteli varsin hauskasti.\nMinun puhetoverini sanoi, ettei hän eläissään ollut tuntenut itseänsä\nviheliäisemmäksi. Ja tullessaan hän oli toivonut viihtyvänsä täällä\nniin hyvin ja oli niin kauan ikävöinyt tälle matkalle! No, lohdutuksena\non edes se, että nyt he saavat hauskaa. Huomasitko heidän ilmettään,\nkun sanoin, että ottaisimme heidät huomenna kaupungille mukaamme? Emme\nvoi saada äidin vaunuja tällä kertaa, mutta voimme saada kuomuvaunut\ntai jotkut sentapaiset ajopelit. Kyllä Tommy sen järjestää. No, sitten\nkun olemme käyneet Westminster Abbeyssä ja parlamentin alahuoneessa\n-- älkäämme unohtako pyytää Robert-enoa hankkimaan meille lupaliput\n-- heidän on määrä saapua tänne teelle -- vain sinun ja minun kera\nopetushuoneeseen. Minä pyydän rouva Greenawaytä toimittamaan meille\noikeata _teejuhla_-teetä. Ja jälkeenpäin Tommy kyyditsee heidät\nkääseillä kotiin. No, eikö tämä ole kaikin puolin oiva suunnitelma?\"\n\n\n\n\nXX.\n\nTyttö rouva Thatcherin mökillä.\n\n\n\"Jos Elma tyytyisi käymään mökkilöissä silloin tällöin, joskus\npistäytyen kylän koulussakin, en sitä suinkaan pahoittelisi\", lausui\nlady Alfreton valittelevalla äänellä muutamia viikkoja myöhemmin. \"Se\non aivan tavallista maalla, ja vaikken itse juuri sellaista harrasta,\non minulla useita ystäviä, jotka usein käyvät talonpoikain majoissa.\nMutta Elma on tosiaan jokseenkin väsyttävä, lapsi-parka! Hänellä on\ntaipumusta juosta tuollaisten omituisten puolivillaisten ihmisten\nperässä, jotka eivät kehenkään kuulu; ja vaikka tiedän, että hän\nsiitä luopuisi, jos sanoisin sitä tahtovani, on kuitenkin vaikeata\nsaada hänet ymmärtämään asemaa. Hänellä on aina joku oivallinen syy\ntuttavuuden tekemiseen tämän tai tuon kanssa; ja hän on niin tunnokas\nhankkimaan edeltäpäin minun suostumukseni -- Juliet ei varmaan koskaan\nole ollut läheskään yhtä tunnokas\", lisäsi hän ohimennen, -- \"että\ntuskin osaan häneen suuttua. Mutta mitä minun on tehtävä, jos tätä\njatkuu?\" Tässä puhuja kohotti kulmakarvaansa ja vilkaisi poikaansa.\nHänellä ja Piersillä oli varsin usein tapana keskustella Elmasta näinä\naikoina.\n\n\"Minkä kepposen hän nyt on tehnyt?\" kysyi Piers.\n\n\"Hm, kepposen? Kepposeksi sitä tuskin voi nimittää. Mutta kerronpa\nsinulle. Tiedät sen sievän, huvilantapaisen mökin kuusamakujan\nvarrella, rouva Thatcherin mökin -- sen, jonka edessä on vihreä veräjä?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Rouva Thatcher vuokrailee sitä suvikuukausina kesävieraille, ja\nvarsin hyvät suojat siellä onkin. Ne näkyvät olevan aina täynnä.\nKuljen usein sitä tietä; ja tänä kesänä olen aina siitä ohimennessäni,\njos ilma on kaunis, huomannut sairaan tytön istumassa tuolissa\nulkona sievässä puutarhassa. Milloin on vähänkin viileämpi, hänet\nnäkee kaariakkunassa. Mökkihän on niin lähellä tietä, ettei voi olla\nkatsomatta suoraan sisälle. Ehkä en kuitenkaan olisi tyttöä pannut\nmerkille, ellei Elma olisi kiinnittänyt häneen huomiotani ja aina\nohikulkiessamme huudahtanut: 'Kah, siellä hän on!' Täten tyttö vihdoin\noli herättänyt mielenkiintoa meissä molemmissa. Oli tosiaan aivan\nlystikästä; sillä jos Elma sattui kulkemaan yksinään -- mökkihän on\npappilan tiellä ja Elma voi kävellä sinne yksinään, pappila kun on\nniin lähellä omaa porttiamme... No niin, ellen ollut Elman matkassa,\noli hänellä aina tapana ilmoittaa minulle, oliko tyttö sisällä vai\nulkona, ikäänkuin asia olisi ollut aivan erikoisen tärkeä! No, minä en\ntosiaan voinut välttää, että minussa heräsi mielenkiintoa\", jatkoi lady\nAlfreton nauraen. \"Tiedäthän, kuinka Elma voi herättää harrastuksemme\nvastoin tahtoammekin; ja niin järjettömältä kuin se kuulostaneekin,\nepävakaisella ilmalla usein yllätin itseni miettimästä, voiko tuo\ntyttö, josta en tiennyt kerrassaan mitään, istua ulkosalla vai eikö.\"\n\nPiers nyökkäsi tarkkaavaisuuden merkiksi.\n\n\"Kaikki tuo ei kuitenkaan mitään haitannut\", jatkoi hänen äitinsä; \"se\noli pientä viatonta leikkiä Elman ja minun välilläni, enkä ollenkaan\naavistanut sen muuttuvan miksikään muuksi. Mutta ajattelehan! Noin\nviikko sitten Elma pyrähti sisälle punehtuen, kuten tiedät hänen\npunehtuvan, milloin hänellä on jotakin erityistä sanottavaa, ja\nehdotti, että kävisin rouva Thatcherin huvilassa asuvan tytön äitiä\ntapaamassa! Minun täytyy Elman puolustukseksi myöntää\", jatkoi puhuja,\n\"että hän oli hankkinut joitakin tietoja tuosta väestä: olivat\nluullakseni herra Bryantin, uuden kappalaisemme sukulaisia. Hän on\noivallinen nuori mies, jonka tänne pääsemistä sir Thomas suuressa\nmäärin avusti, -- mutta siitä kai ei johdu, että meidän on otettava\n_kaikki_ herra Bryantin serkut ja heimolaiset satulaamme? Kävi sitten\nselville, että Elma oli tavannut potilaan -- 'meidän tyttömme', kuten\nhän sanoi -- pappilassa sinä iltapäivänä ja, sanalla sanoen, oli tehnyt\ntuttavuutta hänen kanssaan, aivan tosissaan kuvitellen, että minä siitä\nriemastuisin ja innostuisin yhtä paljon kuin hän itsekin! Mitä saatoin\nsanoa? Olisi ollut julmaa ilmaista hänelle toivovani, ettei hän olisi\nmihinkään sellaiseen ryhtynyt. Siitä pitäen on siis ollut vierailuja\nja vastavierailuja, kirjojen lainailuja ja kukkien lähettämisiä, -- ja\nvaikka minä itse en suostunut sinne menemään, sillä minä sanoin Elmalle\nnimenomaan, ettei minun sopinut käydä rouva Thatcherin vuokralaisten\nluona, -- jos nimittäin yhtenä kesänä kävisin, odotettaisiin sitä\nminulta seuraavanakin ja aina vastedes, -- niin en kuitenkaan tahtonut\nkieltää häntä käymästä. Kunnon ihmisiä ne kyllä ovat...\" ja rouva\nvaikeni tarkatakseen, mitä kuulijansa ajatteli.\n\n\"Elma käy siis nykyisin heidän luonansa?\" oli kuitenkin kaikki, mitä\nPiers virkkoi.\n\n\"Niin, hän sai Julietin eräänä päivänä mukaansa\", myönsi lady\nAlfreton. \"Sanoin sisarellesi, että hänen oli parasta mennä ja että\nhän voisi esittää jonkinlaisen anteeksipyynnön minun puolestani\n-- en ole nykyisin oikein voimissani ja olen aivan uupunut pitkän\nseurustelukauden jälkeen kaupungissa. Kun siis Juliet näkyi\nkernaastikin lähtevän Elman mukaan -- kaikkeenhan hän on valmis\nsaadakseen huvitusta, -- minäkin ajattelin, että hän voisi tuon pienen\nhuomaavaisuuden osoittaa.\"\n\n\"Sinä olet melkoista parempi kuin miltä tahtoisit näyttää, äiti hyvä.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti lady Alfreton, joka ei ollut uskoa korviaan. Viime\nosan puheestaan hän oli vartavasten haastellut pyytääkseen peitetyin\nsanoin anteeksi pojaltaan, jota hän melkolailla kunnioitti ja pelkäsi,\ntätä ennenkuulumatonta kohteliaisuutta hänen itsensä ja tyttärensä\npuolelta.\n\n\"Nyt alamme edistyä paremmin\", jatkoi Piers verkalleen. \"Jos Elma\nnäyttää tietä ja me seuraamme hänen jälkiänsä, ehkä vielä pelastamme\nnimemme täällä maaseudulla. Etkö huomaa, äiti -- mutta ei, luullakseni\net sitä huomaa tai et ainakaan ole vielä tähän asti huomannut, -- että\nperheemme ei ole paikkakuntalaisten suosiossa? Ja miksikä olisikaan?\nMe emme koskaan tee mitään kenenkään hyväksi. Emme koskaan välitä\nnaapureistamme missään muodossa...\"\n\n\"Ka, Piers, me kutsumme heitä...\"\n\n\"Vaalipäivällisille ja vaalitanssiaisiin. Emme _nimitä_ noita\noivallisia juhlia sillä nimellä; mutta vieraamme tietävät ja me\ntiedämme ja kaikki tietävät heidän tietävän, mikä niiden oikea\ntarkoitus on. Sinä käyt kerran vuodessa ympäri pitäjää jakamassa\nkortteja isän laatiman henkilöluettelon mukaan; mutta ellei joku\nääni ole jotakuinkin tärkeä, et mene ainoankaan täkäläisen asumuksen\nlähettyville.\"\n\n\"Menen toki -- käynhän minä pappilassa...\"\n\n\"Oh, pappilassako? Niin, kirkkoherra on jokamiehen mies. Ei näyttäisi\nsäädylliseltä olla huonoissa väleissä pappilan väen kanssa -- mutta\nonko ketään muita? Ajattelehan sitä, äiti, sillä minä olen niin\ntehnyt omassa mielessäni ja olen melkein varma, että sellaista _ei\nole_. Onko ketään, kysyn, jonka kanssa meillä voisi sanoa olevan\nminkäänlaista kevyttä, hauskaa, naapurillista kanssakäymistä? Muissa\nmaakartanoissa käydessäni tapaan kaikenlaisia miellyttäviä ihmisiä --\nen tarkoita muodikkaita ihmisiä -- en tarkoita, että heillä kaikilla on\nlontoolaiset puheenparret kielellään ja että he tuntevat pääkaupungin\nseuratavat kuin viisi sormeansa, -- mutta hauskoja, järkeviä, hyvin\nkasvatettuja ihmisiä, tuhat kertaa paremmin kasvatettuja kuin monet,\njoita tapaamme 'hienoston piireissä' -- ja kysyn taaskin, miksei niitä\ntäällä meillä näe? Miksi meidän täytyy katsella Towersia jonkinlaisena\nautiona saarena, ellemme voi täyttää sen suojia vertaisillamme\nkaupunkilaisilla? Miksi...?\"\n\n\"Mutta, rakas Piers, tiedäthän... minä... tiedäthän kyllä, etteivät\nmaalaisnaapurit juuri ole -- huvittavia?\"\n\n\"En tosiaankaan tiedä; minä en tiedä heistä mitään. Alan toivoa\ntietäväni. Olemme mielestäni olleet hupsuja kaiken aikaa\"; ja hän\nvaikeni synkkänä.\n\n\"Äiti ja tytär tulevat tänään iltapäivällä puutarhaan kävelemään\",\nmutisi lady Alfreton näennäisen aiheettomasti palaten aikaisempaan\naineeseen; mutta todellisuudessa se johtui hämmennyksestä, minkä tämä\nouto ja odottamaton pommitus oli aikaansaanut. \"Juliet sanoi, että se\nhänen mielestään oli ystävällistä, ja he näkyivät olevan mielissään.\nTarjoamme kai heille teetä -- ajattelen?\" -- Hetkistä aikaisemmin hän\nei ollut ajatellut mitään sellaista, olipa ennen kutsuun suostumistaan\npannut ehdoksi, että itse saisi kokonaan jäädä pois näyttämöltä; mutta\nnykyisessä yhteiskunnallisessa ilmakehässä oli jotakin, mikä sai hänet\nmuuttamaan aikaisempaa päätöstään. \"Aivan niin, Piers, jos luulet, että\njotakin voidaan tehdä?\" lisäsi hän tunnustellen.\n\n\"Siinä en näe mitään esteitä, äiti.\"\n\n\"Mutta kuinka -- millä tavoin?\"\n\n\"Sinä sen tiedät paremmin kuin minä; tai oikeastaan olemme kaikki yhtä\ntietämättömiä.\"\n\n\"Mitä meidän sitten on tehtävä? Kuinka meidän on aloitettava? Luulen...\nniin, luulen sanoissasi olevan jotakin perää. Sir Thomas onkin\nviimeiseltä usein vihjaillut siihen suuntaan; mutta minä... tosiaan,\nkun olen täältä niin paljon poissakin...\"\n\n\"Miksi sinä sitten olet niin paljon poissa? Siinä piilee koko asian\nydin. Jos sinulla olisi enemmän _mielenkiintoa_ tähän seutuun --\nja varmaan se on kyllin kaunista ja kyllin hauskaa, -- jos kävisit\ntiluksillasi ja katselisit puutarhojasi...\"\n\n\"Mutta mihin sitten seuraelämä jäisi!\" huudahti aatelisrouva\nlohduttomasti. \"Kaiken maailman pellot ja puutarhat eivät korvaa\nminulle ihmisolentoja, joiden kanssa vai haastaa ja seurustella.\"\n\n\"Juuri siihenhän koetankin löytää apua. Hanki tuttavia täältä;\nperusta kotisi tänne; älä katsele tätä vanhaa sukukartanoa kuin\nmitä hätäsoppea, johon paremman puutteessa voi paeta, kun ei muuta\nole tarjolla. Suostuttele isä -- luullakseni hänet voi taivuttaa --\nhylkäämään ulkomailla talvehtiminen...\"\n\n\"Hyväinen aika!\"\n\n\"Ja olemaan lähtemättä niin aikaisin vuodesta pääkaupunkiin...\"\n\n\"Voi _hyväinen_!\"\n\n\"Viettäisitte edes puolet ajastanne omassa kauniissa kodissanne,\nkoettaisitte mieltyä siihen, tutustua sen suloihin ja rakastaa sitä.\nSe, äitiseni, on minun neuvoni; ja vaikka se sinua kummastuttanee, niin\nhuomaisit sen hyväksi, kunhan vain sitä koettelisit.\"\n\n\"Entä sinä?\" kysyi hänen äitinsä äkkiä. \"Mitä sitten sinä aikoisit\ntehdä? Jos -- jos me ryhtyisimme muuttamaan elämäntapojamme\nehdottamaasi malliin, uhraisitko sinäkin jotakin? Näkisimmekö sinut\nuseammin parissamme kuin tätä nykyä? Talvehtisitko sinä täällä\nkanssamme?\"\n\nNuori mies mietti kotvan aikaa.\n\n\"Ah, arvasinhan, ettet sitä tekisi, Piers!\"\n\n\"Olet väärässä, äiti; minä pysähdyin vain harkitsemaan. Ei riittäisi\nmitkään puolinaiset toimenpiteet, näetkös. Jos päättäisimme asettua\nvakinaisesti tänne asumaan, olisi meidän elettävä toisenlaisten\nihmisten parissa ja heidän tavallansa. Minä toisin metsästyshevoseni\nLeicestershirestä tänne, isä saisi teettää lisärakennuksen talliin;\nminä kävisin metsästämässä ja kutsuisin vieraita eräretkille; ja sinä\nkiertäisit Julietin kanssa talosta taloon, harrastaen kaikkea ja ottaen\nosaa kaikkiin paikkakunnan rientoihin.\"\n\n\"Epäilemättä se olisi parempi kuin olla mihinkään osaa ottamatta.\" Lady\nAlfreton alkoi itsekin ilahtua tästä ajatuksesta.\n\n\"Ja joulun aikaan meidän ei pitäisi tyytyä lähettelemään vain\nraha-avustuksia ja villapeitteitä, vaan meidän tulisi olla täällä,\ntäällä kaiken kansan keskuudessa kestiten ja juhlien. Rikkaiden ja\nköyhien parissa, eikö niin? Tilallisten ja tilattomien?\"\n\n\"Ni-in... niin kai.\"\n\n\"Ja -- mutta luulen sinun käsittävän. Se on siis sovittu. Jos sinä ja\nisä pidätte asiaa kokeen arvoisena, niin minä tahdon ryhtyä kanssanne\nyksiin tuumiin. Puhu siitä hänelle. Minusta koko elämänohjelmamme\nkaipaa uudistusta, emmekä voi aloittaa liian aikaisin.\"\n\nSitten hän pysähtyi ja lisäsi puolittain hymyillen: \"Mutta minusta\nnäyttää, että oletkin jo aloittanut.\"\n\n\"Aloittanut? Kuinka?\"\n\n\"Katso tuonne.\" Hän viittasi ikkunan edustalla oleviin kukkaslavoihin,\njoiden väliin verkalleen pyöritettiin kylpytuolia pienen ryhmän\nastuessa vieressä.\n\n\"Oh, ne ovat Elman suosikkeja!\" huudahti lady Alfreton ikäänkuin\nhätääntyneenä. \"Hyväinen aika! No, olenpa iloinen, että iltapäivä on\nnäin kaunis. Tyttö ei olisi voinut tulla, ellei olisi kaunis ilma,\ntiedäthän. Lääkäri on sanonut, ettei hän saa koskaan mennä ulos, jos\non vähänkään sateen uhkaa. Mutta tänään siitä ei ole pelkoa -- ja\nkukkaslavat ovat tosiaan ihanimmillaan. Tuo on siis tytön äiti\", lisäsi\nhän teeskentelemättömällä mielenkiinnolla. \"Vaimo-raukka, hennolta\nnäyttää hänkin. Minä... Juliet on siellä... mutta ehkä minunkin pitäisi\nmennä. Kaiketi se olisi heistä kohteliasta. Luulenpa, että menen hänen\nluokseen. Menenkö, Piers?\"\n\n\"Ah, äitiseni, enkö sinulle sanonut, että olet parempi kuin miltä\ntahtoisit näyttää?\" virkkoi Piers aivan sydämellisesti. \"Tule pois!\" Ja\nrouvan äärettömäksi kummastukseksi hän lisäsi: \"Minä lähden mukaasi.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nYhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.\n\n\n\"Te siis todellakin tunsitte hänet? Tunsitte rakkaan veli-poloiseni\nRandolphin, jonka menetimme kolme vuotta sitten!\" huudahti Lady\nAlfreton puolta tuntia myöhemmin. \"Oi, olenpa iloinen, että teidät\ntapasin! Vähän tiesin, vähän odotin... On hyvin omituista, että näin\naivan sattumalta sain tuon kaiken kuulla! Rakas, rakas veljeni! Hän oli\nainoa, joka minulla on ollut, rouva Mansell, ja hänen kuolemansa oli\"\n(ääni aleni yhä) \"elämäni suurin suru. Me olimme toisillemme kaikki\nkaikessa.\"\n\nHänen puhetoverinsa kunnioitti äänettömyyttä, mikä seurasi. Molemmat\nvanhemmat naiset kävelivät puutarhapolkuja pitkin muista erillään,\nja heidän keskustelunsa oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, ettei\nkumpikaan halunnut sitä katkaista. Lady Alfreton sai nyt tietää, että\nrouva Thatcherin mökin kainot, tungettelemattomat asukkaat olivat\nihmisiä, joihin hänet oli iäksi liittävä pyhä side. Veli, josta\nhän puhui, ei ollut ainoastaan ollut rouva Mansellin mies-vainajan\nläheinen ystävä, vaan molemmat olivat menettäneet henkensä samaa\nsotilasvelvollisuutta täyttäessään ja kaatuneet vieretysten. Kukaan\nei ollut luullut hänen armonsa -- tuon kylmän, itsekkään, arvokkaan\nrouvan, jollaiseksi hänen oman pitäjänsä asukkaat hänet tavallisesti\nkäsittivät -- siitä välittävän kuulla; ja kaikkein vähimmin olisivat\nnuo kaksi hienotunteista, arastelevaa muukalaista sen nojalla tahtoneet\npyrkiä hänen huomioonsa.\n\nAsia oli heille tietysti tunnettu; mutta vasta sitten kun lady Alfreton\nharvinaisen sydämellisesti oli puhutellut pientä seuruetta puutarhassa\nja herttaisimmalla tavallaan ilmaissut mielihyvänsä heidän sinne\nsaapumisestaan, lausunut mielipiteensä ilmasta ja toivonut, että kaikki\nsitten tulisivat sisälle suojiin, oli rouva Mansell kyennyt voittamaan\nvastahakoisuutensa, joka oli estänyt häntä mainitsemasta tuota asiaa,\nHänestä oli nimittäin tuntunut mahdottomalta olla vaiti, kun hänen\nemäntänsä jokainen katse ja äänensävy herätti muistoja toisesta;\nja tulos oli yllin kyllin oikeuttanut sen luottamuksen, millä hän\nvihdoin asiasta mainitsi. Meidän ei tarvitse tarkemmin puuttua siitä\nsukeutuneeseen keskusteluun.\n\n\"En varmaankaan voi koskaan olla kyllin kiitollinen puolisoni\nveljentyttärelle siitä, että hän on tutustuttanut meidät toisiimme\",\nvirkkoi lady Alfreton lopuksi, puristaen innokkaasti toisen kättä.\n\"Minä olen kovin kehno naapuri, mutta toivon... uskon vast'edes\ntulevani paremmaksi -- se on todella aikomukseni. Poikani\", lisäsi\nhän hymyillen, \"on minua jo tänään torunut ihmisiä karttavasta\nesiintymistavastani; ja olemme toisillemme myöntäneet, että olemme\ntähän asti pysytelleet aivan liiaksi eristettyinä. Joka tapauksessa\ntoivon usein näkeväni teidät ja tyttärenne täällä.\"\n\n\"Olette erittäin ystävällinen.\"\n\n\"Minun täytyy sanoa teille\", jatkoi lady Alfreton mitä vilkkaimmin\nja hartaan halukkaana jatkamaan haastelua, \"että me, Elma ja minä,\nolimme jonkun aikaa katselleet tytärtänne ulkosalla hänen istuessaan\nsairastuolissaan ja hartaudella seuranneet hänen toipumistaan. Mutta\nminä en tullut teidän luoksenne -- minulle oli vaikeata tulla...\"\n\n\"Oh, me emme sitä odottaneet, lady Alfreton.\"\n\nVieras ei sanonut, miksi he eivät olleet sitä odottaneet; hän ei\nmaininnut sen johtuvan siitä, että tiedettiin Towersin rouvan aina\nvarovan astumasta jalallaankaan muiden kuin kreivikunnan mahtavimpien\nja ylpeimpien ylimysten talojen kynnyksen yli muissa tilaisuuksissa\nkuin Piersin mainitsemalla kerran vuodessa tapahtuvalla virallisella\nvierailukierrolla. Rouva Mansell olisi tosiaan kernaasti vain\nkiittänyt epämiellyttävästä kutsusta, mikä Julietin mairealla äänellä\nlausuttunakin tuskin oli kuulostanut kohteliaalta, mutta kun oli\nvilkaissut kalpeihin kasvoihin ja riutuneeseen vartaloon vieressään,\nnähnyt Carolinen elostuvan, hymyilevän ja luovan rakkaita katseita\nElmaan, niin ylpeys oli saanut väistyä hänen sydämestään.\n\nHän oli kuitenkin päättänyt pitää salaisuutensa tiukasti omana\ntietonaan. Hän ei tekisi sillä kauppaa, ei edes Carolinen tähden,\nvaan palaisi, kuten oli lähtenytkin, vaatimattomana, tuntemattomana\nhenkilönä kesäasunnolleen mökkiin.\n\nMutta nyt -- nyt hän ei voinut olla itselleen myöntämällä, että oli\nmenetellyt oikein, kun kävi kartanossa.\n\nHän näki nyt kaiken toisessa valossa. Kun lady Alfreton kerran oli\nsulanut ja lämminnyt, ei kukaan osannut paremmin kuin hän emäntänä\nesiintymisen hienoa taitoa, eikä hänen sydämessään olisi voitu\nkoskettaa mitään kieltä, joka täydellisemmin olisi esiin loihtinut\nhänen luonteensa paremmat ominaisuudet kuin se, mille lempeä vieras oli\nsormensa asettanut.\n\nHänen veljensä oli eläessään ollut se henkilö, jota hän oli maailmassa\nenimmin rakastanut, ja hänen kuolemansa, kuten lady Alfreton itse\ntunnusti, oli ollut hänen elämänsä ainoa todellinen suru.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\"Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään.\"\n\n\n\"Ka, nuori viisas, minusta näyttää, että olet tehnyt aika hyvän\npäivätyön\", virkkoi Piers Alfreton sinä iltana, kun hän ja Elma\npäivällisen edellä olivat kahdenkesken vierashuoneen kaariakkunan\nääressä. \"Oletko itse siihen kyllin tyytyväinen?\"\n\n\"Eikö se ollut ihmeellistä, Piers?\" Elman kasvot hehkuivat kauttaaltaan\npäivänlaskun rusossa, mikä ulkona kirkasti taivaankannen sisällä nämä\nkaksi ihmisolentoa.\n\n\"Eikö se ollut ihmeellistä?\" toisti nuori mies asettuen juttelemaan.\n\"Sinä näyt aina keksivän jotakin outoa ja ihmeellistä: joka käänteessä\nodottaa sinua seikkailut ja ihmeelliset kohtaukset. Mikä nyt tänään\ntaas oli ihmeellistä?\"\n\n\"Se sinun enosi Randolphin tarina, tietenkin. Etkö sinä siitä\nkuullutkaan?\"\n\n\"Oh... ah... kyllä; se kai äidin saikin niin ihastumaan. Mikään muu ei\nolisi tepsinyt puoliksikaan niin hyvin. Tosin hän oli mennyt puutarhaan\njo ennakolta, päättäen esiintyä kohteliaana; mutta en tosiaan ollut\nuskoa silmiäni nähdessäni hänen tuon leskirouvan kanssa kävelevän\nedestakaisin käsi kädessä!\"\n\n\"Niinkö he todella kävelivät?\" Elma värähteli riemusta.\n\n\"Vakuutan sen kunniasanallani! Kun eivät vain olisi suudelleetkin\ntoisiansa erotessaan! Siitä en mene valalle, huomaa; mutta elleivät he\nsitä tehneet, vähältä se piti -- hyvin vähältä. Oh, äitini osaa sen\ntempun sirosti suorittaa, jos hän vain kerran siihen määrin innostuu;\nja, kuten sanottu, eno Randolph sai hänet haltioihinsa. Mutta sinä,\nElma, olit kuitenkin ensimäisenä sysäysvoimana ja aiheuttajana.\"\n\n\"Oh, Piers, enhän toki! Minulla ei ollut sen asian kanssa mitään\ntekemistä. Minä vain hankin äidiltä luvan ottaa Carolinelle muutamia\nvanhoja kirjoja kouluhuoneesta! Caroline oli lukenut moneen kertaan\njokaisen kirjan, minkä olivat tuoneet mukanaan, eikä täällä maalla\ntietysti ollut uusia saatavissa, vaikka tosin rouva Thatcher tarjosi\nheille 'Kansan toveria' ja 'Kodin piiriä'\", lisäsi hän nauraen. \"Mutten\nkoskaan aavistanut, että täti Selina olisi kutsunut heidät tänne\nsisälle\", jatkoi Elma reipastuen, \"koska hän tietysti ei voi kutsua\njokaista, kuten hän sanoo. Ja vaikka herra Bryant on hyvin miellyttävä,\nhänellä saattaisi olla kuinkakin paljon sukulaisia tässä kylässä,\nsanoo täti. Ja kun täti tuli itse alas puutarhaan! Eikö se ollut perin\nystävällistä?\"\n\nPiers silmäsi veltosti ympärilleen. Kerrankin hän ihmetteli, saattoiko\nElma olla ihan tosissaan. Hän näki, että niin oli laita.\n\n\"Mitä ajattelet?\" vastasi hän sitten. \"Olisiko ollut hyvin, hyvin\nystävällistä äitini puolelta viskata yhtä hyväsukuiselle ja hyvin\nkasvatetulle naiselle kuin hän itsekin pelkkä lupa käyskennellä hänen\npuutarhassaan ihan hänen ikkunainsa alla, itse laisinkaan menemättä\nhäntä lähelle? Minun täytyy sanoa pikemminkin kummastelleeni, että\nleskirouva sellaisesta kutsusta saapui.\"\n\n\"En luule, että hän olisi tullut\", myönsi Elma, \"ellei... ellei hän\nolisi tehnyt sitä Carolinen tähden. Luulen, Piers, että hän hiukan --\njuuri hiukan -- siihen tapaan tunsikin. Ja kun Juliet alkoi puhua ja\nminä näin rouvan kasvot, tunsin kylmät väreet ruumiissani; mutta Juliet\nei sitä ollenkaan huomannut. Ja Caroline oli niin hirveän halukas\nnäkemään kukkasiamme; hän on ihan hullaantunut kukkiin, mutta niillä\non ainoastaan ruusuja ja tuoksuherneitä [Lathyrus odoratus. Suom.]\nrouva Thatcherin huvilassa. Caroline sanoi hyvin usein vilkaisseensa\nporteista sisälle ja miettineensä, mitä pyökkipuu-rivin toisella\npuolen olisi. Senvuoksi luulen hänen äitinsä todella tunteneen, ettei\nvoinut tytön tähden olla suostumatta. Kylläpä he tänä iltana siitä\nkaikesta jutellevat\", jatkoi Elma haaveellisesti; \"toivoisin voivani\nheitä kuunnella! Caroline puhuu meistä -- sinusta, Julietista ja\nminusta, -- kuvailee kalalammikoita, viiniansareita ja ruusukäytävää\nsekä kertoo, kuinka sinä työnsit häntä tuota pitkää käytävää myöten,\njotta hän näkisi sen päästä päähän; ja rouva Mansell toistelee kaikki\ntädin lauseet ja kertoo, kuinka enostasi Randolphista kuuleminen häntä\nkummastutti. Kuinka mielelläni tahtoisin olla siellä!\"\n\n\"Mieluummin kuin täällä?\"\n\n\"Oh, en minä sitä sanonut\", virkkoi Elma viattomasti. \"En tarkoittanut\n_sitä_, Piers; mutta onhan niin hauskaa mielikuvituksessaan seurata\nihmisiä heidän kotiinsa ja ajatella kaikkea tuota. Eikä Carolinen\ntarvitse enää koskaan pelätä yksinäisyyttä; sillä Selina-täti sanoo,\nettä nyt kernaasti saan käydä häntä tapaamassa milloin vain haluan;\nsaan ottaa piirustukseni mukaani ja istua siellä puutarhassa. Kuinka\nlystikästä se on! Nähdä _minut_ missä niin usein olemme nähneet\n_hänet_! Jos täti sattuisi siellä ollessani ajamaan ohitse, juoksisin\nveräjälle ja sanoisin: 'Hän on tänään ulkona'; sillä meillä, näetkös\noli aina tapana mökkiä lähestyessämme kysäistä toisiltamme: 'Onkohan\nhän sisällä vai lieneekö ulkona?' Minun tapani oli panna täti\narvaamaan, ja varsin usein hän arvasi oikein.\"\n\n\"Niin, mutta sinulta ei jää varsin paljoa aikaa Carolinelle, sitte\nkun toinen rakas ystäväsi, Mabel Pomeroy, saapuu. Milloin hän tulee?\nMaanantainako? Caroline saanee silloin väistyä seinustalle, heh?\"\n\n\"Piers!\" huudahti tyttö närkästyneestä\n\n\"Eikö?\" tivasi nuori mies. \"Mabelia ei Caroline paljoa huvittane.\"\n\n\"Jos Mabel olisi senlaatuinen tyttö, hän ei suinkaan olisi _minun\nystäväni_\"; ja puhuja suoristausi juhlallisesti, mikä eräästä toisesta\nnäytti huvittavalta. \"Sinä et tunne Mabelia, muutoin et olisi sellaista\nedes ajatellutkaan! Se seikka, että Caroline on niin köyhä ja sairas\nja... jokseenkin riippuvainen minusta, on juuri omiaan hankkimaan\nhänelle Mabelin suosion, Mabel on yhtä ystävällinen ja herttainen...\"\n\n\"He-hei! Olemme etääntyneet aika taipaleen kukkasnäyttelyn päivästä!\"\n\n\"Minä en tuntenut häntä silloin. Kuinka olisin voinutkaan tuntea?\nSinä päivänä olimme nähneet toisemme vasta ensi kertaa. Ja ajatukseni\naskartelivat kokonaan omissa tytöissäni.\"\n\n\"Ja sinun mielestäsi hän käyttäytyi töykeästi heitä kohtaan.\"\n\n\"Niin hän teki -- mutta niin teimme kaikki. Kyllähän sinä tiedät.\nKoskaan ei enää käy sillä lailla. Kun Henrietta ja Maggie olivat hänen\nkutsuissaan -- kerroin sinulle, kuinka ystävällinen hän heille oli, --\nhän luullakseni huolehti heistä enemmän kuin muista ja asetti heidät\nenemmän etualalle kuin kenenkään muun. Olen varma, että hän niin teki\n-- teki juuri siksi, että he olivat outoja eivätkä ketään tunteneet; ja\nMabel pelkäsi niin hirveästi, ettei heillä olisi hauskaa. Ja sitten oli\nmademoisellen väki.\"\n\n\"Keitä he olivat. Siitä en ole kuullutkaan.\"\n\n\"Oh, se tapahtui Mertounin talossa oleskellessani. Enhän näet ole\nsinua sittemmin tavannut, jotta olisin kertonut. Mademoisellella --\nMabelin kotiopettajattarella -- oli täällä muutamia jokseenkin kurjaan\ntilaan joutuneita vierasmaalaisia tuttavia, jotka olivat matkustaneet\nLontooseen eivätkä tienneet, kuinka täällä tulisivat toimeen; ja\nMabelista ja mademoisellesta tuli heidän vuoksensa aivan hyvät ystävät,\nvaikka ennen aina riitelivät. Nyt mademoiselle on niin liikutettu ja\nriemastunut kaikesta siitä, mitä Mabel tavalla tai toisella on noiden\nihmisten hyväksi tehnyt. Ja ne olivat sentään jokseenkin väsyttäviä\neivätkä varsin hauskoja ihmisiä, Piers, joten näin ollen en voi\nkäsittää, että hän koskaan enää hentoo antaa Mabelille huonoa arvosanaa\nhänen opinnoistaan!\"\n\n\"Mabel siis voittaa siitä.\"\n\n\"Et toki uskone, että hän teki sen _senvuoksi_?\"\n\n\"En, en lemmossa! Älähän, pyydän, älä muserra minua halveksimisellasi,\nrakas, päättäväinen, kaunopuheinen pieni sähikäinen! Kah, mikä\nvilpittömän uskon puolustaja sinä olet, Elma! Toivoisinpa olevani\nMabelina! Kuinka ihanaa on, että ihmiseen uskotaan!\" Hänen rinnastaan\nkohosi huokaus, ja hän singahdutti katseen sanojensa tehoksi.\n\nTurhaan. Tuo tyttö oli vielä lapsi ja vielä -- niin, vielä aivan\nepäluuloista vapaa ja viaton. Piersistä välittämättä hän jatkoi omien\najatustensa suuntaan.\n\n\"Tuskin tuntisit Mabelia; hän tekee nykyisin _aina_ jotakin hyvää ja\nsuunnittelee hyviätöitä. Se alkoi silloin, kun hän ajelutti niitä\ntyttöjä ja minua puistossa. Se oli varmaankin alkuna, sillä jälkeenpäin\nhän sanoi minulle todella uskovansa, että se oli aivan ensimäinen\nkerta, jolloin hän eläessään oli yrittänytkään tehdä mitään -- mitään\n_todellista_ -- jonkun toisen hyväksi! Ajattelehan! Ja hän sanoi\nsitäpaitsi -- voinenko sinulle ilmoittaa mitä hän sitäpaitsi sanoi?\"\nJa innokas nuori ääni vapisi ja laski. Ilmeisesti oli tulossa jotakin\nvakavaa.\n\n\"Älä kerro, ellet luule, että sinun sopii sitä tehdä\", sanoi Piers.\n\n\"Mutta minä en luule, että se on sopimatonta, ja se näyttäisi sinulle,\nmillainen Mabel todella on; ja minä tiedän, että et hänestä paljoa\npidä.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hän sanoi sinä iltana itkeneensä itsensä nukuksiin.\"\n\n\"Itkeneensä itsensä nukuksiin!\"\n\n\"Hän oli niin häpeissään. Ja _olihan_ se omituista, juuri hiukan\nomituista, ettei koskaan ollut yrittänyt mitään.\"\n\n\"Omituista sinun korvissasi tietenkin. Ei aivan yhtä omituista minun\nkorvissani, ja luullakseni on paljon muitakin, joille se ei kuulostaisi\nomituiselta. Ainoa kummallisuus olisi siitä itkeminen.\"\n\n\"No _sitä_ en pidä laisinkaan omituisena\", virkkoi Elma hiljaa.\n\n\"Et, koska...\" Hän vaikeni, henkäisi pitkään ja katsahti tyttöön\nikäänkuin epäröiden, jatkaisiko vai ei.\n\n\"Koska?\" kysyi Elma mitä vakavimman tarkkaavaisena. \"Kerro minulle,\nPiers. Minä en koskaan pane pahakseni sanojasi, Piers. Koskeeko se\nMabelia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Siis minua?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, mitä minun suhteeni?\" Elma tarttui hänen käteensä ja heilutteli\nsitä luottavaisesti. \"Mitä minun suhteeni?\"\n\n\"Ainako sinä tuolla tavoin tartut ihmisiä kädestä?\" kysyi hän. Mutta\ntyttö tunsi hänen puhuessaan tarttuvan hänen omaansa ja puristavan sitä\ntiukkaan.\n\n\"Kyllä -- milloin heistä pidän.\"\n\n\"Tokko...?\" Sitten hän hillitsi itsensä.\n\n\"No, mitä siis minun suhteeni?\" virkkoi Elma houkutellen. \"Sano pois.\nÄlä välitä. Minä tahdon kuulla. Sano, sano, Piers!\"\n\n\"Sanoisinko?\" Syystä tai toisesta hän tiesi, ettei hänen tulisi\nsanoa, mutta kiusaus oli suuri. \"Sanonko sinulle, miksi Mabel\nsinua kummastuttaa ja miksi muutkin -- me -- puolet tapaamistasi\nihmisistä sinua kummastuttaisivat? Se johtuu siitä, Elma, että olet\nerilainen kuin me kaikki. Sinulle on nöyryys, kainous, viattomuus,\nylvästelemättömyys, epäitsekkyys yhtä luonnollista kuin taivaan tuulten\nhumina. Itsekkyys? Sen sanan merkitystä sinä et tunne. Vakuutan\nsinulle, ettet tunne. Toisten toivomukset, pelot, ilot ja surut ovat\nsinulle kuin omiasi. Jokainen rakastaa sinua -- koska sinä rakastat\njokaista. Sinä, äiditön tyttö-parka, joka olet kasvanut kuivassa,\nkarussa maaperässä -- vieraiden parissa -- yhtenä monien joukossa --\npelkkänä yksilönä tässä suuressa meluavassa maailmassa, sinä saatat\nmeidät kaikki ihan häpeään. Sinun puhdas, suloinen, jalo luonteesi saa\nmeidät kaikki halveksimaan omaa kurjaa, viheliäistä minäämme. Jo pelkkä\noleskelu sinun parissasi... sinun näkemisesi... puheesi kuuleminen...\"\n\n\"Oi, Piers! Piers, _älä_!\" Hän melkein parahti.\n\n\"Hiljaa. Kuule se yhden ainoan kerran.\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Niin, yhden ainoan kerran, rakas lapsi. En enää koskaan puhu siihen\ntapaan, paitsi jos...\" Hän vaikeni äkkiä.\n\n\"Ei, sinä et saa -- sinä et saa.\"\n\n\"Paitsi _jos_...\" toisti hän. Mitään enempää hän ei sanonut.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\"Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?\"\n\n\nOli kenties hiukan raskasta Elmalle, että hänen serkkunsa ehdotus\npantiin täytäntöön tosiaan varsin perinpohjaisesti ja että Alfretonin\nherrasväki siis vietti maakartanossansa melkoista isomman osan\nelämästänsä kuin ennen.\n\nTästä päätöksestä johtui, että hänen täytyi uhrata \"Park Lanen päivät\"\n-- nuo päivät, jotka olivat käyneet hänelle entistä rakkaammiksi\nsenjälkeen, kun niin herkkä muutos oli tapahtunut ennen itsekkäässä ja\nväsähtäneessä perheessä, että hänkin saattoi tämän parannuksen huomata.\nHänen täytyi luopua heidän seurassaan viettämistään keskiviikon\niltapuolista aina tulevan vuoden pääsiäiseen asti.\n\nSanomattakin on selvää, että joulun hän oli viettänyt Towersissa,\nja se oli ollut hurmaavan rattoisa joulu; mutta sitä seuraavien\njokseenkin lohduttamien kevätkuukausien aikana ihan huhtikuun loppuun\nasti -- sillä pääsiäinen oli sinä vuonna tavattoman myöhään -- hän oli\npoikkeuksetta keskiviikko-aamua huokauksin tervehtänyt.\n\nKuten tiedämme, oli Elmalla sentään niin onnellinen luonne, että ikävä\nei voinut sitä lannistaa eikä pettymys katkeroittaa.\n\nKoska parhainta ei ollut saatavissa, hän tahtoi tehdä voitavansa\nnäissä vähemmin hauskoissakin olosuhteissa; ja hänen ahkeroidessaan\nopinnoissaan ja edistyessään erilaisissa hienoon sivistykseen\nkuuluvissa saavutuksissa luontaisella uutteruudellaan ja\ninnostuksellaan aika kiiti kylläkin nopeasti.\n\nNiinkuin oli ennustettu, täytyi turvautua valeliepeisiin --\nuudenaikainen vastike kolmisenkymmentä vuotta sitten muodissa olleelle\nkasvamispoimujen alaslaskemiselle -- nuoren neitimme hameissa. Hän\noli mitaltaan varttunut runsaan puolitoista tuumaa, hipiä oli käynyt\nhienommaksi, muoto muuttunut edukseen. Joka suhteessa hän ei enää\nmuistuttanut niin paljoa lapsesta -- oli suuremmassa määrässä nainen.\n\n\"Ja kyllä on jo aikakin!\" lausui lady Alfreton hyväksyvästi luodessaan\nyleissilmäyksen tyttöön. \"Viime kuussa täytit seitsemäntoista,\nElma; se merkitsee, että tähän aikaan ensi vuonna sinut esitellään\nseuraelämässä. Minä aion itse esitellä sinut ja viedä sinut\nseurapiireihin. On aika, että alkaisit näyttää neitimäisemmältä, hiukan\nvähemmän -- pyöreältä ja punaposkiselta\", naurahti hän.\n\n\"Teen liian pahoin niin sanoessani, eikö totta, rakkaani? Mutta\nsiitä ei tosiaan tarvitse loukkaantua. Sinä olisit hyvin herttainen\nlapsi, jos _olisit_ lapsi; ja tiedän, että muiden muassa Piers aina\nihaili ruusuja poskillasi ja hyvää terveyttä todistavaa ulkomuotoasi\nylimalkaan. Hän on kehuskellen maininnut sinusta Julietille ja saanut\nhänet niin paljon ratsastamaan, kävelemään ja yleensä liikkumaan\nulkoilmassa, että hän todella näyttää yhtä paljoa nuoremmalta kuin sinä\nolet joulun jälkeen vanhentunut.\n\n\"Ja jouluksikin hän oli mielestäsi somistunut, ja hän on epäilemättä\nherttaisempi ja paremmalla tuulella kuin ennen. Meillä on ollut\naivan hauska talvi, ja sir Thomas on riemuissaan. Vaikka olemme\ntoimeenpanneet tanssiaiset ja pitäneet alituisia päivälliskutsuja ja\nvaikka meillä on tuon tuostakin ollut melkolailla vieraita, emme ole\ntuhlanneet puoliakaan siitä kuin tavallisesti Cannesissa ja Pariisissa\noleskellessamme. Hänestä on hiljainen maalla asumisemme tehnyt hyvän\nvaikutuksen naapuristoonkin.\"\n\nLady Alfreton puhui edelleen, sillä hänen tapansa oli sanoa, että\nhän aina saattoi mukavasti haastella Elmalle; Elma oli ikäisekseen\nniin järkevä tyttö ja niin terävä käsittämään. \"Uskonpa, että vielä\npäätämme viettää talvemme joka vuosi Towersissa; enkä ainakaan minä\nolisi siitä suinkaan pahoillani. Tiedät kai, että Piers toi kaikki\nhevosensa Leicestershirestä ja metsästi omien vieraittemme kanssa?\nSekin oli hauskaa. Siitä oli suurta apua. Sanalla sanoen olemme voineet\nja viihtyneet mainiosti ja varmaan me vielä kaupunkiin tultuammekin\ntunnemme itsemme senvuoksi reippaammiksi.\"\n\nOli kieltämätöntä, että osa tämän jälkikatsahduksen tuottamasta\nriemusta sisältyi tuohon johtopäätökseen; ja Elma, jonka koko sydän\nsamasta syystä pulppuili iloa, ei nähnyt tädissään mitään moitittavaa.\nEttä hänen rakkaat omaisensa laisinkaan olivat saapuneet kaupunkiin,\nreippaampina tai vähemmin reippaina, oli hänelle melkein kylliksi;\nmutta että he olivat saapuneet virkistyneinä, hilpeinä, kaikin puolin\nterveinä ja tyytyväisinä, pirteinä ja iloisina alkavaa seurustelukautta\nvastaanottamaan, riitti yllin kyllin täyttämään hänen onnensa maljan.\n\n\"Ja sinä _olet_ kasvanut, Elma\", toisti täti.\n\n\"Olen kyllä, rakas täti; Piersin täytyy taas mitata minut. En voinut\nolla juoksematta sisälle nähdäkseni vanhan mittani, kun kuljin\nkirjastohuoneen ohitse, ja luulen -- olen siitä varmakin, -- ettei se\nenää ulotu paljoa korkeammalle silmiäni.\"\n\n\"Ja vaikka epäilemättä _olet_ hoikempi, näytät terveeltä. Tietysti\n_olet_ terve?\"\n\n\"Aivan terve, täysin terve, täti.\"\n\n\"Neiti Exeter on varmaan pitänyt sinusta hyvän huolen.\" Ja sitten\n-- ihmeitten ihme! -- lady Alfreton lisäsi ihan kuin luonnollisena\njatkona: \"Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona lausumassa hänelle\ntunnustukseni.\"\n\nHän oli käynyt niin monien ihmisten luona siitä ajasta, kun hänet\nviimeksi tapasimme, että yksi vierailu enemmän tai vähemmän ei paljoa\nmerkinnyt, eikä neiti Exeter ollut enemmän hänen oman säätypiirinsä\nulkopuolella kuin monet muut olivat olleet.\n\nHänen poikansa ehdottama koe oli, kuten olemme rouvalta itseltään\nkuulleet, onnistunut erinomaisesti. Hän oli huomannut, että\nkohteliaisuus, ystävällisyys ja naapurillisuus eivät ehdottomasti\ntietäneet tartuntaa tai edes alituista kanssakäymistä. Vähitellen hänen\nsilmänsä olivat avautuneet näkemään sen tosiasian, että oli mahdollista\nolla huomaavainen, jopa viettää aivan hauska puolitunti yksinkertaisten\nkansanihmisten parissa, jotka tiesivät vähän tai eivät mitään siitä\nmaailmasta, missä hän eli, mutta joiden oma maailma kuitenkin oli\nsellainen, ettei hän voinut sitä halveksia. Alkoipa hän heistä oppiakin.\n\n\"Poloinen rouva Smith oli täällä tänään ja hän on todella varsin hauska\npuheissaan ja varsin kaino ja vaatimaton esiintymisessään -- vaikka\non ihan _ihmeellistä_, mitä hän on tehnyt, -- niin ihmeellistä, että\nmuut saavat vallan _hävetä_\", oli ylhäinen rouva eräässä tilaisuudessa\nvakuuttanut; \"enkä suinkaan enää koskaan edes ajattelekaan häntä\nsivistymättömäksi. Kah, ihan unohdin hänen pienet omituisuutensa\nhänen täällä ollessaan -- eikä sellaisista saisi niin kovin paljoa\nvälittääkään. Minä pyysin häntä käymään toistekin, pyysin niinkin; minä\ntodellakin pidän hänen käynneistään.\"\n\nEräänä päivänä hän taas oli lausunut: \"Rakas Piers, jos olisin tuntenut\nsen sääliteltävän, _kauhean_ miespoloisen aikaisemman elämäntarinan,\njonka tänne tuonnoin toit, en suinkaan olisi käyttäytynyt häntä kohtaan\nniinkuin käyttäydyin. Olen nyt aivan suuttunut itseeni. Tiedätkö sen?\nOletko kuullut siitä? Vai et? Annahan, kun sitten kerron sinulle.\"\nSenjälkeen oli seurannut yksityiskohtia, ja lopuksi oli rouva lausunut:\n\"Jos siis joskus haluat käskeä hänet jälleen tänne, Piers, tahdon tehdä\nparhaani poistaakseni sanojeni aikaisemman vaikutuksen; ja vaikken\nymmärräkään kaikkea, mitä hän sanoo, sillä tiedäthän, että hänen\nmurteensa ja puhetapansa on miltei _mahdotonta_, tahdon hymyillä ja\nvirkkaa jotakin, mitä hyvänsä, rauhoittaakseni ja rohkaistakseni häntä.\"\n\nPiersin lause: \"Kukaan ei kykene siihen paremmin kuin sinä, äitiseni\",\noli ollut pienenä lisäpalkkiona tästä.\n\nMutta totta puhuen lady Alfreton ei olisi kaivannut mitään muuta\npalkkiota kuin omat onnellisemmat tunteensa. Jokainen pieni ponnistus\noli kantanut omat hedelmänsä; ja hänen puolisonsa ja poikansa\nhyväksyminen Julietin huvitetun myöntymisen kera oli vain tasoittanut\nhänen tiensä hiukan sileämmäksi kuin se ehkä muutoin olisi ollut. Hänen\nalettuaan kerran astua tätä polkua häntä ei enää hevillä olisi saatu\nsiitä poikkeamaan.\n\nSir Thomas oli kummastuneena kohottanut kulmakarvojansa, mutta oli\nmuutoksen johdosta myöskin mielihyvästä hykerrellyt käsiänsä. Hänkin\noli luvannut tulla maalais-herrasmieheksi, jollaiseksi hänen poikansa\noli muuttumassa. Vielä ei ollut liian myöhään: se tekisi erinomaisen\nhyvää sekä hänen terveydelleen että hänen maineelleen.\n\nJouluna Towers tuskin tunnettiin entisekseen, kun ilta illan perään\najopelejä vieri edestakaisin; ja Elman sanojen mukaan oli ollut\nmilloin mitäkin \"ihania, ihania\" juhlia ja kestityksiä sekä rikkaille\nettä köyhille, jopa onnettomille \"keskiluokkalaisillekin\", jotka\nalussa olivat olleet hänen tätinsä erityisenä kammona, mutta joista\nhän sittemmin erikoisesti huolehti. Julietkin oli huomannut, ettei\nnaapurillisuus sittenkään ollut mitään huonoa huvia ja etteivät ihmiset\nsenvuoksi käyneet \"röyhkeiksi, tungetteleviksi ja hännysteleviksi\",\nkuten hän ja hänen äitinsä ennen olivat luulleet.\n\n\"Tietysti meidän joskus täytyi suoristaa ryhtiämme, näyttää hiukan\njäykiltä ja viileiltä\", tunnusti hän uskotuilleen myöhemmin, \"mutta\nylimalkaan onnistuimme mielestämme ihmeellisen hyvin. Ja minun täytyy\nmyöntää, että jos _maalla_ tahtoo asua, ei ole viisasta esiintyä\ntylysti, niinkuin meidän tapamme ennen oli.\"\n\nTuskin tarvitsee mainita, että niiden joukossa, jotka tästä olivat\nenimmin hyötyneet, oli rouva Mansell tyttärineen. _Heistä_ oli tullut\nperheen ystäviä; ja Towers oli todella osoittautunut heille niin\nvieraanvaraiseksi ja mieluiseksi, että he lopuksi olivat suostuneet\nvastaanottamaan sir Thomasin tarjoaman mökin, joka hänellä oli\nvuokrattavana lyhyen matkan päässä kartanostaan. Eikä kukaan ollut\ntästä järjestelystä enemmän mielissään kuin lady Alfreton, joka\nhartaasti huolehti siitä, että mökki sisustuksineen olisi kaikin\npuolin siro ja täydellinen -- aivan sellainen kuin hän olisi itselleen\nhalunnut.\n\nNyt hänestä tuntui perin yksinkertaiselta sanoa: \"Minun täytynee käydä\nneiti Exeterin luona.\"\n\nNeiti Exeter istui seuraavana iltapäivänä etummaisessa\nvastaanottohuoneessa vierastaan odottamassa. Hänelle oli ilmoitettu\nhänen osakseen aiotusta kunniasta, ja Elma oli tämän viestin viedessään\nhiukan arastellut. Tyttö oli omana vakaumuksenaan lisännyt, että\nvierailu tehtäisiin viivyttelemättä.\n\nTämä vihjaus oli riittänyt. Kaikki oli nyt valmiina, ja kaikki oli\nulkopuolisesti tyyntä, vaikka lempeän kaitsijan povessa epäilemättä oli\npaljonkin levottomuutta.\n\nMitähän tuo omituinen ja odottamaton toimenpide merkitsi? Aikoiko\nElman holhooja ehdottaa jotakin muutosta, jotakin sovittelua? Koettiko\nsir Thomas keksiä jotakin keinoa pannakseen täytäntöön sen, mitä\nneiti Exeter jo jonkun aikaa oli peljännyt hänen omaisineen haluavan,\nnimittäin riistää hänen rakkaan oppilaansa pysyväisesti hänen\nhoivastaan? Vuoden päästä hänellä oli siihen valta, mutta nyt -- ja\nneiti Exeter pudisti päätänsä, ja hänen huulensa sulkeutuivat tiukkaan.\nEi, ei; mieluummin mitä muuta tahansa! Mitä hyvänsä muuta vaadittaisiin\ntai pyydettäisiin, mitä tahansa hän saattoi hyvällä omallatunnolla\ntehdä, siihen hän oli valmis; mutta luovuttaa hänelle uskottu pyhä\naarre toisille, ennemmin taipua elävien vaatimuksiin kuin kunnioittaa\nvainajain toivomuksia? Ei koskaan!\n\n-- Tapahtuuhan se sittenkin kyllin pian, kyllin pian, -- huokasi hän\najatellen nopeasti kiitäviä kuukausia. -- Suloinen Elmani, pitkää\naikaa et saa enää viettää tyyntä, hiljaista elämääsi ja rauhallisesti\nharjoittaa opintojasi. Maailma vaatii sinut. Oi lemmikkini! -- ja\nkyyneleet kumpusivat uskollisen olennon silmiin. -- Oi, Elmani, kunpa\nosaisit elää maailmassa silti tulematta maailmalliseksi! Mutta _onko_\nse mahdollista? -- Sillä kunnon neiti Exeter oli tällä haavaa hiukan\nepäuskoinen ja alakuloinen, ja ken voi häntä moittia?\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ovi lensi auki, lady Alfreton astui\nsisälle, ja pieni johtajatar, jälleen sotahaarniskassa, meni häntä\nvastaan. Hänen sävynsä tosiaan hieman kummastutti vierasta, joka, ollen\nkeveäluontoinen, oli niin täydellisesti unohtanut kuin jos ei olisi\nkoskaan ollut olemassakaan mitään syytä, miksi he kaksi eivät nyt olisi\nmitä parhaimmissa väleissä. Mutta neiti Exeter sai vuorostaan aihetta\nkummastua, ennenkuin haastattelu oli päättynyt.\n\nEi vihjaustakaan mistään uudesta ehdotuksesta. Ei viittaustakaan\nmihinkään muutokseen. Sanalla sanoen, ei mitään muuta kuin hauskaa\nystävällisyyttä, ylistystä, sieviä kehuskeluja opettajattarelle, ja\nkaikki tuo esitettynä niin herttaisesti kuin ainoastaan lady Alfreton\ntaisi.\n\n-- Hyväinen aika! -- huudahti lauhtunut ja katuvainen neiti Exeter\njäätyään jälleen yksikseen. -- Hyväinen aika! Elma on varmaan oikeassa,\nja yhtä varmasti minä olen tuominnut väärin tuota hurmaavaa rouvaa.\nElma on minua viisaampi. Hänen on opetettava minua, eikä minun häntä,\neräissä suhteissa.\n\nHyväluontoisen Mertounin herttuattaren auliissa ja iloisessa\nmyötävaikutuksessa lady Alfretonilla oli myöskin alituista tukea ja\npuolustusta uudelle asiaintilalle.\n\n\"Mitä herttuatar tekee, sitä voin minäkin tehdä\", oli hänen tapansa\npäättäväisesti vastata Julietin silloin tällöin huomautellessa, ettei\nPark Lane ollut Towers ja että se, mikä varsin hyvin meni mukiin B:n\nkreivikunnassa, tuskin sopi Lontoossa.\n\nLady Alfreton ei lisännyt -- kenties ehkä ei tiennyt, -- että, mitä\nherttuatar teki, johtui yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hänen omassa\nperheessään tapahtuneesta vallan siirrosta, toisin sanoen, että mihin\nMabel johti, sinne Mabelin äiti seurasi -- ja me tiedämme, kuka oli\nkaiken johtajana.\n\n-- Se on Elman, yksinomaan Elman vaikutusta! -- päätteli eräs, joka\nmyöskin tiesi.\n\nMutta Piers ei sinä kesänä sallinut itselleen tilaisuutta usein tavata\nElmaa. Hän lähti pitkälle ulkomaanmatkalle heti kaupunkiin muuton\njälkeen; ja jos sopii vilkaista viattoman sydämen kuulakkaan syvyyteen,\nvoimme aavistella, että hänen nuoren serkkunsa mielestä kaikki oli\nmenettänyt puolet kirkkaudestaan, kun hän oli poissa.\n\nElman joutohetket Park Lanen talossa eivät siitä pitäen koskaan\nkuluneet yhtä hupaisasti -- varsinkaan eivät tarjonneet läheskään samaa\ntenhoa kuin muutamina ensi viikkoina tuon onnellisen pääsiäisajan\njälkeen. Hän kaipasi aina jotakin. Hetket olivat kadottaneet\nviehätyksensä, ihana kirkkaus oli niistä kaikonnut.\n\nEräänä päivänä lady Alfreton sanoi äkkiä: \"Kah, Elma! Olen saanut\nkirjeen Piersiltä. Hän lähettää sinulle sydämellisiä terveisiä.\nSe ei ole laisinkaan Piersin tapaista; mutta sinä olit aina hänen\nsuosikkinsa.\" Sitten hän käännellen kirjettä kädessään alkoi lukea\nhöpistä ensin hiljaa ja vihdoin äänekkäämmin: \"Rakastava poikasi Piers\nAlfreton. _Sano sydämellisiä terveisiä Elmalle_.\" Sitten osoittaen\nlausetta: \"Tuossa näet! Tuossa se on! 'Sano sydämellisiä terveisiä\nElmalle'.\"\n\nJälkeenpäin puhuja mietiskeli itsekseen tähän tapaan:\n\n-- Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt? Toivoisin niin -- kaikesta\nsydämestäni sitä toivoisin. Mutta ainahan Elma punastuu. Hän punastuu\nujostellessaan ja punastuu innostuessaan. Mutta sentään... En voi\nmuistella nähneeni mitään aivan samanlaista punehdusta tätä ennen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nPäätös.\n\n\nOli iloinen kevätpäivä, linnut visertelivät riemukkaasti ja kukkaset\npuhkesivat huhtikuun heleänä aamuna; mutta kulmatalosta Haverstockin\nmäellä kuului itkua ja valitusta.\n\nOli pääsiäisloman edellinen päivä -- päivä, jolloin tavallisesti\nhiljaisen tyytyväisyyden ja säädyllisen hilpeyden tunteet täyttivät\nkoko laitoksen. Mutta ken saattoi tänään olla iloinen? Elma teki\nlähtöä. Elmaa ei enää koskaan nähtäisi innokkaine, jokaista tulijaa\ntervehtivine kasvoineen lupa-ajan päätyttyä -- häntä, joka aina\nensimäisenä oli heitä vastaan ilmestynyt.\n\nElma ei koskaan enää olisi siellä tuota välttämätöntä hetkeä\nsulostuttamassa ja jokaista uutta tulokasta laitokseen tervehtimässä.\nElma, jolla oli niin rohkaisevat, puoleensa vetävät silmät, niin\ntaitava, viihdyttelevä kieli ja jonka _esprit-de-corps_ oli niin\ninnokasta (tämä hänen yhteishenkensä oli vaikuttanut jokaiseen jäseneen\ntalossa vanhimmasta nuorimpaan), -- Elma oli jättävä heidät iäksi.\nTosin oli muitakin hänen ikäisiään, hänen aikalaisiaan, muiden muassa\nnäillä sivuilla jo ennen mainitut pitkä Henrietta ja tyyni ja vakava\nMargaret, jo ennen lähtenyt, ja toisia oli tullut heidän sijaansa;\nja olikin aika -- niin, he eivät voineet olla myöntämättä, että Elma\nAlfretoninkin, joka nyt oli, kuten ne toisetkin olivat olleet, naiseksi\nkypsymässä, oli jo aika leijailla ylöspäin korkeampiin, avarampiin\nilmapiireihin. Mutta sittenkin -- Elma! Ken voi korvata Elman -- pienen\nyhdyskunnan joustavan, lehahtelevan, liikkeellepanevan hengen, sen oman\nkirkkaan, erikoisen tähtösen?\n\n\"Neiti Exeteristä se tuntuu kauhean katkeralta\", kuiskasi eräs tyttö\nhenkeänsä pidätellen toiselle. \"Hän ei virka mitään -- mutta hän\nkärsii. Se näet tuntuu hänestä melkein kuin täytyisi luopua omasta\nlapsestaan; eikä saa luovuttaa häntä edes lapsen oikeille vanhemmille.\"\n\n\"Ainakin yhdessä suhteessa käy olo meille vaikeammaksi\", vastasi toinen\nsurumielisesti. \"Ei ole enää ketään viihdyttelemässä neiti Exeteriä\nhänen synkkinä päivinään ja palauttamassa hänet hilpeälle tuulelle,\nkuten Elma aina osasi tehdä. Elma voi _aina_ hänet lepytellä. Ajattelen\nmielihaikealla, miltä täällä tuntunee, kun Elma on mennyt.\"\n\nNiin ajatteli moni muukin.\n\nTuo kunnon neiti Exeter, jota kaikki hänen oppilaansa kunnioittivat ja\njosta useimmat jossakin määrin pitivätkin, ei kenties ollut erikoisen\ntaitava voittamaan heidän myötätuntoansa. Kuten olemme nähneet, hän\nsaattoi eräissä tiloissa taipua, jopa heltyä liiaksikin, -- mutta\ntavallisesti hän arvokkaan koulunjohtajattaren asemassa hairahtui liian\njyrkän periaatteellisuuden varsin yleiseen ansaan. Hänen periaatteensa\nmukaan tuli ja täytyikin määrätyn sarjan huolellisesti täytettyjä\nvelvollisuuksia, joiden vaihteluna olivat määrätyt huvitukset ja\nvirkistykset, ehdottomasti tyydyttää jokaisen oikeamielisen, järkevän,\nvastuunalaisen ihmisen vaistoja ja vaatimuksia.\n\nMutta kasvuiässä olevia tyttöjä (älkää säikähtykö _Atalantan_ kauniit\nlukijattaret!) voidaan tuskin luokittaa järkeviin, vastuunalaisiin\nihmisolentoihin; ja meillä lienee lupa vihjaista, että oivallinen neiti\nExeter ei liene kylliksi ottanut huomioon nuorten ailahtelevaisuutta.\n\nTässä tuli Elma hyvään tarpeeseen. Ei kukaan kuolevainen voinut\nvastustaa Elmaa, saati sitten neiti Exeter -- varsinkaan silloin, kun\nElma oli laupeuden asioilla. On näet ensiksikin muistettava, ettei\nElma koskaan anonut mitään itselleen; hän ei koskaan puhunut omasta\npuolestaan. Ja sitten kuvastui nuoren lähetin silmässä sellaista\nkaihoa, ilmeessä sellaista arkaa levottomuutta ja samalla eräänlaista\nluottamusta, että kuuntelijan sydän tuskin olisi voinut olla sulamatta,\nvaikka se olisi ollut kivestä. Ja vielä -- mutta miksi luetella?\nNeiti Exeter oli sittenkin vain ihminen inhimillisin heikkouksin ja\nmyöskin inhimillisesti tietoinen siitä. Ja tuo heikkous ilmeni hänen\nsuhteessaan hänen orpoon turvattiinsa, joka ei enää olisi hänen. Eron\npäivä saapui, kuten olemme maininneet, ja tahdomme vetää verhon sen yli.\n\n\"Tosiaankin luulen, että muutat meille haikein mielin\", väitti\nElman täti samana iltana, \"niin tosiaan, Elma\", ja hänen äänessään\noli vivahdus nuhdetta. \"Ja kuitenkin sir Thomas saapui kaksi päivää\nennen pääsiäistä, sen sijaan että olisi tullut pääsiäisen jälkeen,\ntoimittaakseen sinut suoraan tänne. Ja... ja minä olen hommannut\nhuoneesikin aivan valmiiksi.\"\n\n\"Oi, se on ihana, täti! Ah, täti, se on sievin, hauskin, armain pikku\nsuoja! Enkö teille sanonut, etten ollut eläessäni nähnyt mitään sen\nvertaista?\"\n\n\"Kyllä, rakas lapsi, kyllä. Oh, en minä tarkoittanut sanoa, että olet\nkiittämätön, Elma; sinä vain et mielestäni näyttänyt ihan _niin_\nonnelliselta, ihan _niin_ hurmaantuneelta kuin olin odottanut olevasi\npäästessäsi pois tuosta väsyttävästä koulusta ja tietäessäsi, että\ntästälähin kotisi on vakituisesti meidän luonamme.\"\n\n\"Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen tietäessäni, että kotini on\noleva teidän luonanne\", vastasi Elma hiljaisella äänellä. \"Rakastan\nteitä kaikkia hyvin paljon ja, voi, kuinka ystävällisiä te minulle aina\nolette!\"\n\n\"Rakas lapsi! Enhän sitä tarkoittanut. Kah, Elma, tuntuu kuin olisin\nkalastellut imartelevia kehuskeluja! Hyväinen aika! Minähän ainoastaan\nihmettelin, ettet näyttänyt iloisemmalta, hilpeämmältä, hyvä lapsi.\"\n\n\"Olen juuri eronnut useista ystävistä\", virkkoi Elma, \"ja jotkut niistä\nolivat minulle rakkaita ystäviä, täti.\"\n\n\"Nii-in, tietysti, armas tyttöseni.\" Lady Alfreton liikahti\nhermostuneesti nojatuolissaan.\n\n\"He olivat ikävissään nähdessään minun lähtevän. Sanoessamme\ntoisillemme hyvästi monet... itkivät.\"\n\n\"Kaiketi ne pitivät sinusta.\"\n\n\"Neiti Exeter ei itkenyt.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Mutta hänen silmänsä punottivat ja olivat turvoksissa. Täti, se rakas,\nystävällinen, oivallinen neiti Exeter rakasti minua enemmän kuin kukaan\nmuu heistä; ja minä luulen, että hän tunsi uhraavansa minut ainiaaksi.\"\n--\n\nMuutamia päiviä aikaisemmin lady Alfreton oli esittänyt ajatuksiaan\ntähän tapaan:\n\n\"Olen valmis myöntämään, että Elma on hyvin kasvatettu ja että hänen\nlahjojansa on siinä suhteessa kehitetty niin paljon kuin on ollut\nmahdollista. Mutta pelkät lukutiedot eivät yksin riitä; ja vaikkei\nminulla ole hitustakaan muistutettavaa neiti Exeteriä vastaan, joka\non todellakin miellyttävä, järkevä nainen, olen kuitenkin ylimalkaan\nkoulukasvatusta vastaan, enkä... enkä voi olla toivomatta, että\nnuori sukulaisemme vastedes välttää Haverstock Hillin alinomaista\nmainitsemista, kuten hän tähän asti on sitä maininnut.\"\n\n\"Mitä tulee tyttökouluihin yleensä, lady Alfreton, olen täysin samaa\nmieltä kanssanne\", vastasi se naishenkilö, jolle yllämainitut sanat\nlausuttiin -- hilpeä, järkevä maalaisnaapuri, eräs niitä Towersin\nlähettyvillä asuvia, joiden seuraa Piers oli äidilleen suositellut. \"En\nkylläkään pidä nuorten neitien tavallisista kasvatuslaitoksista; sillä\nkun on joukko tyttäriä, kuten minulla, niin lukutuntien järjestäminen\nkotona on mielestäni kaikissa suhteissa edullisempaa. Mutta on tyttöjä\n-- puolisonne veljentytär esimerkiksi, -- joiden olosuhteet tekevät\nkoulunkäynnin aivan välttämättömäksi. Heidän laisilleen, kuten Elman\ntäällä ollessa hänen kuvailuistaan mielestäni hyvin tajusin, neiti\nExeterin opisto on varmaan varsin oivallinen.\"\n\n\"Oh, kyllä; epäilemättä. Oivallinen joka suhteessa.\" (Nyttemmin lady\nAlfreton poikkeuksetta uljaasti puolusti hänen kouluansa _kouluna_.)\n\"Mutta luulen kuitenkin käsittävänne, rakas rouva Wotherham, ettei\nElmalla voi olla mitään tarvetta -- mitään syytä, -- vielä pääsiäisen\njälkeen ylläpitää suhteitaan siellä.\" --\n\nMutta tässä nyt Elma pää tätinsä helmassa kuiskaili, kuinka neiti\nExeter häntä rakasti ja kuinka tämä oli aavistanut ikuista eroa.\n\nTietysti Elman täti antoi perään. Pienoinen sana oikealla hetkellä\npainaa vaa'assa enemmän kuin tuhannen muulloin.\n\nNeiti Exeter olisi tervetullut Park Lanelle, milloin häntä vain\nhalutti; Elma saisi käydä Haverstock Hillin kulmatalossa niin usein\nkuin tahtoi. Ja lady Alfreton itse tunsi saavansa runsaan palkan\nmolemmista myönnytyksistään nähdessään tuon mitä aurinkoisimman\nluonteen aartehistosta päiväpaisteen nyt hiipivän herkkänä esille.\n\nMitäpä muita toivomuksia Elmalla tosiaankaan enää saattoi olla? Neiti\nExeter oli ollut koetuskivenä.\n\nJos täti olisi jäänyt kylmäksi ja järkkymättömäksi silloin, kun neiti\nExeteristä tuli puhe, olisi ollut helppo nähdä, mikä kohtalo odotti\nkaikkia senlaatuisia pyyntöjä. Jos täti taas olisi parhaimmassa,\nystävällisimmässä mielentilassaan -- ja sitä täti oli ollut, ja siis\noli kaikki hyvin.\n\nIstuessaan siinä suloisessa huhtikuun hämärässä hellästi hyväillen\njalokivillä koristettua kättä, johon oli tarttunut, ahmiessaan\nulkoa löyhyilevää nuorten, veresten lehvien tuoksua ja rakkaasti\nsilmäillessään huoneen tutunomaisia, kauniita esineitä Elma mietiskeli\nja pohti tuhansia ihmisrakkaita ja jalomielisiä suunnitelmia. Hänen oma\nitsensä ei niissä koskaan ollut etualalla. Mutta jos niiden välistä\nvälähti kultakuitu, mikä tuskin hänen omankaan silmänsä eroittamana\nkuitenkin kirkastutti näkyä ja siten teki sen armaammaksi, ken voi\nhäntä moittia?\n\nEikö meidän tulisi ajatella poissaolevia? Sopiiko meidän unohtaa\nne, jotka meitä rakastavat, vain siksi, etteivät tällä hetkellä ole\nsilmiemme edessä?\n\nElma läpikävi täydellisen Lontoon seurustelukauden ennenkuin Piers tuli\nkotiin.\n\nViipyikö hän ulkomailla kesäkuun loppuun vartavasten antaakseen tytölle\naikaa tähän, sitä hän ei koskaan sanonut; mutta totta on, että hänen\nensimäinen kysymyksensä hänen palattuansa kuului: \"Entä Elma, onko hän\nmuuttumaton? Onko maailma pilannut hänet vai ei? Nythän hän on sitä\nkoettanut? Sanokaa, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt.\"\n\nNäytti melkein siltä kuin lady Alfreton olisi vaistomaisesti havainnut\nsen tunteen, mikä tämän nopean kysymyksen aiheutti. Hänen vastauksensa\noli yhtä ripeä ja asiallinen --.\n\n\"Piers, maailma ei ole häntä pilannut, koska se ei voinut häntä pilata.\nMinä olen heikko nais-rukka ja minun täytyy tunnustaa, että olen\nsaanut uutta elämänhalua nähdessäni sitä ihailua ja huomaavaisuutta,\njolla tuota lapsi-kultaa on tervehditty kaikkialla, mihin ikänä hän on\nmennyt. Hän on ollut kevätkauden ihailluimpia kaunottaria, ja kaikki\nhänen osakseen tullut imartelu ja kunnianosoitukset eivät ole koskeneet\nhäneen sen enempää kuin jos ne olisivat olleet aiotut toiselle. Minua\nkohtaan hän on mitä armain ja velvollisuudentuntoisin tyttö; hän seuraa\nminua kaikkialle, on aina valmiina, aina aulis ja hyvällä päällä. Hän\nkirjoittaa kutsukorttini ja kirjeeni. Minä olen nykyisin viheliäinen,\nveltto olento; hän käy sir Thomasin mukana eduskunnassa ja ratsastelee\nJulietin kanssa, -- en käsitä, kuinka häneltä riittää aikaa kaikkeen\ntuohon ja muuhun vielä.\"\n\n\"Mitä se muu on?\" kysyi hän.\n\n\"Oh, rakas Piers, sinä tuskin tuntisit meitä enää. Minä itse kylläkään\nen tee varsin paljoa, mutta Juliet puuhailee Elman mukana ihan\nkaikessa. Sisarellasi on sitä enemmän joutoaikaa, koska hän nykyisin\nei todellakaan välitä niin paljoa seuraelämästä -- tiedäthän, että hän\non ollut seuraelämässä mukana jo monet kaudet; ja hän sanoo käyvänsä\nvanhaksi, hupsu tyttö! Olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, hän\nainakin näyttää nuoremmalta ja reippaammalta ja on monin verroin\nviehkeämpi entisestään, nyt kun Elma on keksinyt hänelle hommaa. Hän\npuuhailee kaikenlaatuisten ihmisten kanssa, saat uskoa. Ei ihan köyhien\nkanssa; tytöt vakuuttavat minulle, että on toisia, jotka semmoiseen\ntyöhön sopivat paremmin kuin he -- ja minun täytyy tunnustaa, että\nolenkin siitä iloinen. Mutta heillä näkyy olevan loppumattomiin\nomituisia ihmisiä hoivattavina ja sellaisia, joille osoittavat\nystävyyttä ja hankkivat iloa. Muistat maininneeni sinulle Elman\ntaipumuksesta puolivillaisiin? Ka niin, puolirotuisia hän vieläkin\nkaivaa esille, hääräilee niiden kanssa, puhuu niistä paljon ja saa\nlopuksi Julietin ja Mabelinkin asiaan innostumaan. Eipä niin, ettei\nMabel itsekin olisi kyllin taitava niitä löytämään\", jatkoi puhuja\nnauraen.\n\n\"On tosiaan huvittavaa, Piers, vallan huvittavaa nähdä, millä tavoin\npoloista Mertounin herttuatarta pyöritellään sinne tänne, edestakaisin,\ntuon hänen suuren, omavaltaisen tyttärensä käskystä. Minä pidän\nMabelista; hän on herttainen tyttö ja Elman paras ystävä, tiedäthän;\nmutta häneltä puuttuvat kokonaan Elman rakkaat, viehättävät pikku\neleet. Aina vain: 'Äiti, sinun on tehtävä näin' tai 'Äiti, sinun on\ntehtävä noin'. On kyllä totta, että herttuatar itse on siihen alkuaan\nsyypää. Mutta se ei suinkaan ole kaunista, se ei ole hauskaa kuunnella.\nElma sensijaan...\"\n\nMutta ei ollut tarvis Piersille kuvailla Elmaa.\n\nHän odotti vain varsin lyhyen ajan, ja sitten hän eräänä tyynenä iltana\nistuessaan Towersissa tytön kanssa kahdenkesken ison kaariakkunan\nääressä, kuten ennen, virkkoi:\n\n\"Elma, muistatko, mitä julkeuksia sinulle kerran tässä paikassa\nlausuin?\"\n\nElman sydän alkoi lyödä. Piers oli siellä täällä sanonut jotakin\njulkeata, vaikkei siinä paikassa eikä mainitun ajankohdan jälkeen,\nkuten käsittänette; ja Elma kai arvasi, niinkuin tyttö aina arvaa, että\noli tulossa enemmän sellaista, koska puhe alkoi moisella kysymyksellä.\n\n\"En tiedä, rakastatko minua\", jatkoi puhuja vielä pehmeämmällä ja\nhiljaisemmalla äänellä, \"mutta minusta itsestäni tuntuu, etten\nmilloinkaan voisi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua. Se alkoi jo\nkauan sitten, paljoa aikaisemmin kuin tiesinkään. Sinä olit silloin\nvain lapsi -- siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, -- mutta vaikka\nolitkin lapsi, en voinut olla sinua tarkkaamatta ja ihmettelemättä.\nPelkäsin, luulemma... niin, myönnän sen, olin melkein varmakin, ettei\nsitä kestäisi; en luullut lupaavan umpun puhkeavan oikeaan kukkaansa.\nNähtyäni minä nyt uskon. Sinä olet täyttänyt kaiken ja enemmänkin\nkuin mitä ennustin täällä viimeksi yhdessä ollessamme. Olet voittanut\nvanhempani, johdattanut sisartani, vaikuttanut muihin perhekuntiin,\nkaunistanut omamme... Ja nyt, Elma, -- mitä teet nyt minulle?\"\n\nTyttö kääntyi puolittain häntä kohti.\n\n\"Olen sinun, jos minusta huolit\", kuiskasi nuori mies. \"Sinun... tee\nminusta mitä tahdot. Kunhan vain otat minut...\"\n\nJa kuinka saattoi tyttö olla häntä ottamatta?\n\n\n\n"]