Naisen ylpeys
Jack (todennäk. John Griffith Chaney) London (1876–1916)
Erämaahan ja Klondyken kultaryntäykseen sijoittuva novellikokoelma. Teoksen tarinat kuvaavat ihmisten selviytymistä, ylpeyttä ja kohtaloita ankarissa luonnonolosuhteissa sekä yhteiskunnan laitamilla.
Jack Londonin 'Naisen ylpeys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1925. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.
NAISEN YLPEYS
Kirj.
Jack London
Suomennos
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.
SISÄLLYS:
Naisen ylpeys. Kevättulva. Arpiposkinen mies. Kuningas Midaksen pojat. Kertomuksen loppu. Kapinoitsija. Pikku syntinen. Samuel. Siivekäs kiristäjä.
NAISEN YLPEYS.
"Jos olisin mies..." Naisen sanat eivät oikeastaan kajahtaneet terävinäkään, mutta se rajaton ylenkatse, joka välkkyi hänen mustista silmistään, ei teltassa olevilta miehiltä jäänyt huomaamatta.
Tommy, englantilainen merimies, kohautti hiukan olkapäitään, mutta vanha ritarillinen Dick Humphiers, Cornwallista kotoisin oleva kalastaja ja entinen amerikkalainen lohikapitalisti, katseli naista suopeudesta säteilevin kasvoin kuten aina. Hän oli parkkiintuneeseen sydämeensä varannut naisille niin suuren tilan, hän sanoi, ettei hän voinut heihin suuttua heidän ollessaan pahalla tuulella tai kun heidän rajoitettu näköpiirinsä esti heitä saamasta yleissilmäystä jostakin asiasta. Ja sentähden nämä kaksi miestä, jotka kolme päivää sitten olivat korjanneet telttaansa tämän puolikuoliaaksi paleltuneen naisen ja ruokkineet ja lämmittäneet ja pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä, eivät nyt puhuneet mitään. Tavarain pelastamisessa oli tarvittu koko joukko dollareita, puhumattakaan siitä, että oli täytynyt uhata väkivallalla. Dick Humphiersin oli koko ajan pitänyt tähdätä kiväärillään, kun Tommy oman arvionsa mukaan jakoi kantajille rahaa heidän työstään. Olihan se kaikki tosin pikkuasia, mutta merkitsi paljon naiselle, joka pelasi epätoivoista peliä ottamalla yksinään ja omin neuvoin osaa siihen yhtä epätoivoiseen rynnistykseen, joka vuonna 97 tehtiin Klondykeen. Miehillä oli ylipäänsä omissakin vaikeuksissaan tarpeeksi tekemistä, ja he paheksuivat suuresti sitä, että yksinäinen nainen uhmaili napapiirin talven vaivoja. "Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä, mitä tekisin." Molly, hän, jolla oli salamoivat silmät, toisti puheensa, ja hänen äänensä kertoi pelottomuudesta, joka oli tullut hänen osakseen perintönä viideltä amerikkalaissyntyiseltä sukupolvelta.
Sitä seuranneen hiljaisuuden kestäessä asetti Tommy korppuja sisältävän pannun kamiinille ja heitti sinne lisää puita. Hänen auringonpaahtama ihonsa sai punertavan vivahduksen, ja kun hän lopetti paistamisen, oli hänen niskansa tulipunainen. Dick pisteli herkeämättä kolmikulmaista purjeneulaa läpi rikkoutuneen valjaan, ja hyväluontoinen kun oli, ei hän vähääkään antanut itseään häiritä rajumyrskyn, joka uhkasi puhjeta riehumaan pahaksi kuluneessa teltassa.
"No, ja jos te olisitte mies – niin mitä sitten?" kysyi hän äänellä, jossa värähteli ystävällisyys. Kolmikulmainen neula tunkeutui märkään nahkaan, ja hän antoi työn levätä hetken.
"Silloin minä olisinkin oikea mies. Minä sitoisin kantamuksen selkääni ja lähtisin. Täällä leirissä en makailisi tietäen, että Yukon saattaa jäätyä milloin tahansa ja tavarat eivät vielä ole puolitiessä. Ja te – te olette miehiä ja istutte täällä käsivarret ristissä ja pelkäätte tuulenhenkäystä ja sadetta! Sanon teille suoraan, että meidän yankeemme ovat vallan toisesta aineesta luotuja. He eivät luopuisi yrityksestä saapua Dawsoniin menevälle tielle, vaikka heidän pitäisi kahlata läpi helvetin tulen. Mutta te – te... Toivon vain, että olisin mies."
"Minä olen todella iloinen, ettette ole mies, rakas lapsi." Dick Humphriers heitti langan silmukan neulankärjen yli ja veti sen läpi parilla kätevällä väännöllä ja yhdellä nykäisyllä.
Kova tuulenpuuska antoi teltalle ankaran sysäyksen ja rakeidensekainen sade kopisutti ohutta telttakangasta vimmatusti. Kamiinista nouseva savu, jonka yritykset tunkeutua ylöspäin tulivat estetyiksi, puuskahti sisään alhaalla olevasta luukusta ja levitti ympärilleen kitkerää tuoreen kuusipuun hajua.
"Hyvä Jumala! Miksi ei nainen sitten voi kallistaa korvaansa järkisyille?" Tommy kohotti päänsä sakeasta pilvestä ja käänsi tyttöön päin parin savusta kyynelehtiviä ja kirveleviä silmiä.
"Ja miksi ei mies voi osoittaa miehen sisua?"
Tommy hypähti jaloilleen päästäen suustaan kirouksen, joka olisi lyönyt säikähdyksellä vähemmän pelottoman naisen. Sitten hän paiskasi teltan ovikaistaleen auki.
He kurkistivat kaikin kolmin ulos. Näky ei suinkaan ollut rohkaiseva. Muutamat likomärät teltat muodostivat surullisen etualan ja vetinen maa niiden takana vietti vaahtovetiseen kuiluun, joka sai vetensä siihen laskevasta vuorikoskesta. Siellä täällä törrötti vaivaiskuusia, jotka olivat iskeneet juurensa ohueen maakerrokseen ja todistivat metsärajan läheisyyttä. Taka-alalla, vastakkaisella rinteellä, häämötti rankkasateesta jäätikkö, joka kohosi siellä aavemaisen valkeana. Juuri heidän kurkistellessaan syöksyi sen suunnaton etuosa alas laaksoon ja osui johonkin onttoon kohtaan kallioperustassa synnyttäen jylinän, joka kohosi yli myrskyn ulvonnan. Molly peräytyi tahtomattaan takaperin.
"Katsokaa nyt, nainen! Katsokaa! Kolme mailia myrskyssä Crater Lakeen, kolmen jäätikön yli, välillä iljanteesta livettäviä kallionlouhuja, polvia myöten kahlattava kohisevissa virroissa! Katsokaa, sanon minä, te yankeenainen! Katsokaa! Siinä nyt näette teidän maamiehenne, teidän yankeenne!" Tommy viittasi vihasta värisevällä kädellä toisiin telttoihin päin. "He ovat yankeita jok'ikinen. Ovatko he mielestänne matkalla? Onko täällä ainoatakaan, joka on sitonut kantamuksen selkäänsä? Ja te tahdotte opettaa meille miehille, mitä meidän pitäisi tehdä! Katsokaa nyt, sanon minä!"
Toinen suunnaton möhkäle vyöryi alas jäätiköltä. Tuuli pauhasi sisään teltan oviaukosta ja saattoi seinät pullistumaan, niin että se huojui kuin suuri kupla. Savu pyöri heidän ympärillään ja rakeet piiskasivat heidän suojattomia ruumiinosiaan. Tommy veti kiireesti oviliuskat yhteen ja palasi kyyneleiseen työhönsä kamiinin ääreen. Dick Humphriers viskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli sinä hetkenä vakuutettu.
"Vaatteeni!" huudahti hän äkkiä melkein itkien ja naisellisen aineksen saadessa hänessä ylivallan. "Ne ovat aivan päällimmäisinä varastoteltassa ja tuhoutuvat nyt tietysti! Tuhoutuvat kerrassaan, sanon minä!"
"No, no", sanoi Dick, kun viimeinen vaikeroiva sana oli lausuttu. "Älkää olko onneton sentähden. Minä olen niin vanha että sopisin teidän isänne veljeksi, ja minulla on tytär, joka on vanhempi kuin te, ja minä hankin Dawsoniin tultuamme teille vaatteita, vaikka siihen menisi viimeinen dollarini."
"Kun tulemme Dawsoniin!" Hänen sävynsä ilmaisi taas yht'äkkiä mitä syvintä ylenkatsetta, "Ohoh, kaikki te sitä ennen matanette tiellä. Te hukutte liejuun. Te – te – senkin brittiläiset!"
Tämä viimeinen, räjähdyksenomaisella kiivaudella lausuttu herjaus oli pahin mitä ajatella saattoi. Jollei se nyt kyennyt raivostuttamaan näitä miehiä, niin mikä sitten? Tommyn niska leimahti taas tulipunaiseksi, mutta hän puri hampaansa yhteen ja vaikeni. Dickin silmät kävivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli se etu Tomiin nähden, että hänellä oli kerran maailmassa ollut valkoihoinen vaimo.
Viiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri saattaa eräissä määrätyissä olosuhteissa olla perin hankala perintö; ja muuan näistä olosuhteista on olla majoitettuna lähimmän sukulaiskansan edustajain luo, Kumpikin mies oli brittiläinen. Sekä maalla että merellä olivat hänen esi-isänsä ja näiden jälkeläiset taistelleet heidän esi-isiään ja näiden jälkeläisiä vastaan. Sekä maalla että merellä tulisi se yhä jatkumaan. Hän oli tosin vain nainen, mutta hänessä kiehui koko mahtava muinaisuus. Ei Molly Travis yksinään vetänyt ylleen guttaperka-takkia, kumisaappaita ja kiinnityshihnoja; kymmenentuhannen edeltäjänkin varjokädet kiristivät kaikkia solkia ja aivankuin antoivat apunsa siihen, että hänen yhteenpuristettuja huuliaan ympäröi luja ilme ja hänen silmistään uhoi päättäväisyys. Hän, Molly Travis, aikoi saattaa nämä brittiläiset häpeämään, ja nuo lukemattomat varjot tahtoivat ylläpitää rotunsa ylemmyyttä.
Ei kumpainenkaan mies yrittänyt häntä pidättää. Erään kerran ehdotti Dick, että hän ottaisi hänen öljytakkinsa, koska hänen omasta sadeviitastaan ei tällaisessa myrskyssä olisi tuskin sen enempää hyötyä kuin jos se olisi ollut paperia. Mutta Molly ilmaisi itsepintaisuutensa niin pontevalla tiuskaisulla, että hän sen jälkeen kiinnitti kaiken huomionsa piippuunsa, siihen saakka kunnes tyttö sitoi teltan oviliuskat levälleen ja lähti tiehensä.
"Hän taitaa sen tehdä". Dickin ilme oli ristiriidassa hänen välinpitämättömän sävynsä kanssa.
"Ettäkö tekee? Jos hän läpi myrskyn jaksaa puskea varastoteltalle asti, niin saat olla varma, että hän menettää järkensä pakkasesta ja kurjuudesta. Ettäkö tekee? Hän on oleva hervoton ja pyörällä päästään. Kyllähän sinä tiedät, Dick. Sinä olet myrskyssä kiertänyt Kap Hornin ympäri ja tiedät miltä tuntuu tämmöisessä ilmassa maata märssyraa'alla ja tapella rakeiden ja lumen ja jäätyneen purjeen kanssa niin että haluttaisi paiskata kaikki sikseen ja ruveta parkumaan kuin pieni kakara. Hänen vaatteensa? Hän ei siellä enää kykene erottamaan mikä on hame tai huuhtelupannu tai teekattila."
"Oli kenties väärin että annoimme hänen lähteä?"
"Ei suinkaan. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, Dick, olisi hän tämän teltan tehnyt meille helvetiksi jäljellä olevalla taipaleella, jollemme olisi antaneet hänen lähteä. Hänessä on se vika, että hänelle on annettu liian paljon rohkeutta. Mutta kai me sitä hänestä vähän karistamme."
"Niin", myönsi Dick, "hän on aivan liian karski. Mutta muuten ei hänessä ole mitään vikaa. Onpa hän vaan aika typykkä lähtiessään tällaiselle retkelle, mutta paljon parempi kuin tuollaiset nahjusmaiset 'ota-ja-kanna-minua-naiset!' Hän on samaa lajia kuin meidän äitimme, Tommy, ja sinun on kai annettava anteeksi hänen rohkeutensa. Kelpo miehen synnyttämiseen tarvitaan kelpo nainen. Eihän urheutta voida imeä äidinrinnasta, joka kuuluu arkamaiselle naiselle. Lehmä ei milloinkaan saata synnyttää tiikeriä."
"Ja pitäisikö meidän vain olla ja sietää, kun he ovat poissa järjiltään, vai mitä?"
"Aivan niin. Terävä puukko viiltää syvemmän haavan kuin tylsä; mutta ei silti ole syytä hakata sen terää pois."
"Sinä voit kyllä olla oikeassa, mutta naisväestä puhuttaessa luulen, että mieluummin tahtoisin itselleni sellaisen, joka ei ole niin terävä."
"Mitäpä sinä siitä tietäisit sanoa?" kysyi Dick.
"Jotakin sentään". Tommy kurkoitti käteensä parin Mollyn märkiä sukkia ja suoristi ne polveaan vasten, jotta ne kuivuisivat.
Dick katsahti häneen ärtyneesti sekä meni Mollyn ruokasäkille, josta hän hetken kaivettuaan veti esiin muutamia kosteita vaatekappaleita, jotka sitten levitti kuivumaan kamiinin eteen.
"Muistelen sinun sanoneen, ettet ole ollut naimisissa?" sanoi hän.
"Niinkö? No, silloin en ole myöskään – tuota – ei, jumaliste, olen minä ollut naimisissa. Ja vielä niin komean naisen kanssa kuin vain konsanaan on miehelle ruokaa laittanut."
"Jättikö hän sinut yksin?" Dick teki kädellään iäisyyttä kuvaavan liikkeen.
"Jätti."
"Lapsivuoteessa", lisäsi Tommy hetken hiljaisuuden jälkeen.
Herneet kiehuivat rajusti etummaisessa kamiininreiässä, ja hän siirsi kattilan taka-alalle. Sitten hän tarkasteli paistumassa olevia korppujaan, koetteli niitä puutikulla ja nosti ne sivuun sekä peitti ne kostealla pyyheliinalla. Kansansa tapaan ei Dick päästänyt vilkasta mielenkiintoaan valloilleen, vaan odotti äänettömänä.
"Hän oli aivan toisenlainen nainen kuin Molly. Hän on siwashi."
Dick nyökkäsi osoittaen ymmärtävänsä.
"Ei ollenkaan tuollainen ylpeä ja lujatahtoinen, mutta uskollinen myötä- ja vastoinkäymisissä. Käytteli airoja yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä ja nälkää näki kärsivällisesti kuin Job. Kesti, vaikka keula oli useammin veden alla kuin päällä ja purjeen reivasi riuskasti kuin mies. Oli kerran mukana kullanetsintäretkellä pitkin Teslin tietä, ohi Surprise Laken ja Little Yellow-Headin. Ruoka loppui ja syötiin koiria. Koirat loppuivat ja silloin syötiin valjaskangasta, mokkasiineja, turkisnahkoja. Mutta milloinkaan ei valitusta, ei mitään 'ota-ja-kanna-minua-kultani'. Hän oli ennen lähtöämme kehoittanut minua ottamaan enemmän muonaa mukaan, mutta sitten kun olimme ilman, en milloinkaan kuullut mitään tuollaista 'enkö-sitä-sanonut'? 'Ei väliä, Tommy', sanoi hän päivänä toisensa jälkeen, vaikka oli niin kuihtunut, että tuskin jaksoi lumikenkää kohottaa. 'Ei väliä, ei ollenkaan. Kuivun mieluummin kokoon ja olen sinun, Tommy, kuin saan joka päivä potlach'in ja olen päällikkö Georgen klooch.' George oli päällikkö ja olisi halunnut hänet omakseen.
"Ne olivat suuria päiviä ne. Olin aika poika siihen aikaan kun tulin rannikolle. Karkasin Pole Star-nimisestä valashöyrystä Unalaskassa ja erään saukonpyytäjän seurassa taivalsin vaivoja kokien Sitkaan. Siellä lyöttäydyin Onnelliseen Jackiin – tunnetko hänet?"
"Hän piti Columbiassa huolta loukuistani", vastasi Dick. "Aika hurja ryökäle, eikö niin? Ja ahnas wiskylle ja naisille?"
"Sama juuri. Teimme yhdessä hänen kanssaan kauppoja – myimme hooch'ia ja huopia ja muuta semmoista. Sitten hankin oman purren, ja jotten olisi hänen tiellään, lähdin Juneaun suunnalle. Siellä kohtasin Killisnoon; Tillyksi nimitin häntä lyhyyden vuoksi. Tapasin hänet eräässä intiaanien tanssitilaisuudessa rantamalla. Päällikkö George oli siltä vuodelta lopettanut liikehommansa toisella puolen salaa asuvan Sticks-kansan kanssa ja oli saapunut Dyesta mukanaan puoli heimoaan. Siwasheja ihan vilisi tansseissa ja minä oli ainoa valkoihoinen. Minua ei tuntenut kukaan muu kuin pari nuorta miestä, jotka olin tavannut Sitkan tiellä, mutta Onnellisen Jackin kertomuksien perusteella olin minä heistä jotensakin perillä.
"Kaikki puhuivat chinookinkieltä eikä kukaan heistä aavistanut, että minä puhuin sitä paremmin kuin monikaan heistä, erittäinkin mitä tulee kahteen tyttöön, jotka olivat karanneet Haines Missionista Lynnin Kanaalin varrelta. He olivat aika sieviä tyttöjä, heitä katseli mielikseen, ja läheltä piti, etten pihkaantunut heihin; mutta he olivat niin pirteitä kuin pari vastapyydettyä turskaa. Aivan liian teräviä, ymmärräthän. Koska olin vastatullut, alkoivat he pitää minua pilkkanaan tietämättä, että ymmärsin jok'ikisen chinookinkielisen sanan, minkä he lausuivat."
"En ollut tietääkseni ja rupesin tanssimaan Tillyn kanssa, ja mitä kauemmin tanssimme, sitä enemmän sydämemme lämpenivät. 'Hän kai tähyilee itselleen tyttöä', sanoi toinen tytöistä, ja toinen nakkasi niskojaan ja vastasi: 'Käyhän se päinsä, että hän jonkun saakin, kun tytöt kerta tähyilevät poikia'. Mutta kaikki ne nuoret miehet ja naiset, jotka seisoivat syrjävierillä, alkoivat nyt hihittää ja tirskua ja toistella heidän sanojaan. 'Mutta hänhän on kaunis poika', sanoi ensimmäinen. En tahdo kieltää, että olin hienohipiäinen ja poikamaisen näköinen, mutta olinhan monta kertaa ollut mies siinä kuin toinenkin ja minua alkoi harmittaa. 'Hän tanssii päällikkö Georgen heilan kanssa', hihitti toinen. 'Luulen että George tärähyttää häntä aironlappeella ja lähettää hänet työhönsä takaisin'. Päällikkö George oli siihen asti koko ajan näyttänyt synkältä, mutta nyt hän nauroi ja löi polveensa. Hän oli roistomainen ja olisi kyllä saattanut tarttua airoon."
"'Mitä tyttöjä nuo ovat?' kysyin minä Tillyltä, meidän ollessamme parhaassa tanssinpyörteessä. Niin pian kuin hän oli maininnut heidän nimensä, muistin minä kaikki, mitä Onnellinen Jack oli heistä kertonut, kaikki kumpaisenkin tarinan aina pikkuseikkoja myöten, – monia sellaisiakin asioita, joista eivät edes heidän omat heimolaisensa tienneet. Mutta minä pidin suuni kiinni ja liehakoin yhä Tillyä, sillä aikaa kuin molemmat tytöt heittelivät pistopuheita ja toiset kaikki nauroivat. 'Odota hiukan, Tommy', sanoin minä mielessäni 'ja vaikene aikasi.'"
"Ja niinpä minä odotinkin, kunnes tanssi alkoi lähetä loppuaan ja minä näin Georgen hankkineen airon minun varalleni. Kaikki odottivat saadakseen nähdä, kuinka minä tanssin loputtua saan selkääni, mutta minä vain menin aivan huolettomasti keskelle joukkoa. Missionin tytöt sattuivat juuri lausumaan jotakin oikein sukkelaa, ja kiukustani huolimatta täytyi minun purra huultani, jotten nauraisi. Sitten aivan yht'äkkiä käännyin heihin."
"Oletteko lopettanut nyt?" kysyin minä.
"Sinun olisi pitänyt nähdä heidän ilmeensä, kun he kuulivat minun puhuvan chinookia. Ja silloin minä annoin kuulua. Puhuin heistä kaiken minkä tiesin, vieläpä koko heidän suvustaankin; heidän isistään ja äideistään ja veljistään – kaiken jok'ikisestä, jokaisen heidän ruman tekonsa; jokaisen kiipelin, missä he olivat itsensä lianneet. Häpäisin heidät ilman armoa ja sääliä. Kaikki kokoontuivat ympärilleni. Kaikki, paitsi Missionin tytöt, nauroivat. Vieläpä päällikkö Georgekin unohti aironsa, taikka oli hänessä ainakin herännyt sellainen kunnioitus minua kohtaan, ettei katsonut voivansa sitä käyttää."
"Ja tytöt! 'Lopettakaa, Tommy!' huusivat he kyynelien virratessa pitkin heidän poskiaan. 'Oi, olkaa kiltti ja vaietkaa! Me olemme vastedes kilttejä. Se on ihan varma, Tommy, saatte luottaa siihen.' Mutta minä tunsin heidät liian hyvin sääliäkseni ainoatakaan heidän arkaa kohtaansa. Enkä lopettanut ennen, kuin he lankesivat polvillensa eteeni ja rukoilivat ja kerjäsivät, että vaikenisin. Katsahdin päällikkö Georgeen, mutta hän ei näyttänyt tietävän, mitä minulle tekisi; hän vain nauraa hohotti koko ajan."
"Niin se oli. Ja erotessani Tillysta sinä iltana, annoin hänelle sanani, että palaisin noin viikon kuluttua haluten tavata hänet silloin. Hänen sukunsa ei juuri ole jähmeätä osoittamaan myötä- tai vastenmielisyyttään, ja hän, tuo komea tyttö, näytti tyytyväiseltä. Niin, rehellinen sielu hän oli, ja minä en yhtään kummastele, että päällikkö George oli hullaantunut häneen."
"Kaikki sujui minulta hyvin. Olin heti ensi yrityksellä lyönyt hänet laudalta. Olisin mielelläni vienyt hänet aluksessani piiloon, kunnes myrsky olisi laannut ja George rauhoittunut, mutta hän ei ollutkaan niin helposti saatavissa. Hän asui setänsä luona – holhoojansa tai miksi sitä nyt sanoisi – ja tätä vaivasi keuhkotauti tai jonkinlainen, mikä nyt lienee ollut, keuhkovamma. Milloin oli hän huonompi, milloin parempi, ja Tilly ei tahtonut jättää häntä ennenkuin kaikki olisi ohi. Hiukkaa ennen lähtöäni kävin heidän luonaan katsomassa, miten kauan vielä kestäisi; mutta tuo vanha roisto olikin luvannut hänet päällikkö Georgelle, ja kun hän sai nähdä minut, suuttui hän niin että sai verensyöksyn."
"Tule noutamaan minut, Tommy', sanoi hän, kun jätimme toisillemme hyvästit rannalla. 'Kyllä', sanoin minä, 'kohta kun vain lähetät sanan'. Ja minä suutelin häntä valkoisten tavoin ja rakastajan tavoin kunnes hän vihdoin vapisi kuin haavanlehti, ja minä olin niin poissa suunniltani, että olin jo vähällä mennä ja auttaa sedän toiseen maailmaan."
"Ja niin minä lähdin purjehtimaan pitkin Wrangelin reittiä aina ohi S:t Maryn ja Kuningatar Charlottan maahan saakka, tein kauppaa kaikenlaista ja kuljetin wiskyä ja käytin purttani kaikella mahdollisella muotoa. Sitten tuli talvi, kylmä ja pureva, ja minä olin palanut Juneauun, kun sana tuli. 'Tule', sanoi sanantuoja, jonka hän oli lähettänyt, 'Killisnoo sanoo: Tule nyt!' 'Mikäs on?' minä kysyin. 'Päällikkö George', vastasi hän. 'Potlach. Hän tahtoo Killisnoon klooch'ikseen!'"
"Niin, kyllä se oli pureva talvi. Tuuli vinkui pohjoisesta, suolainen merivesi jäätyi heti paikalla kun se loiskahti yli kannen, ja niin minä ja vanha purteni vain ponnistelimme sata mailia ja saavuimme Dyeaan. Sain erään saarelaisen Douglassista avukseni, kun lähdin jatkamaan matkaa, mutta puolitiessä ollessamme huuhtasi aalto hänet yli laidan. Käännyin ympäri ja risteilin sinne tänne, mutta näkemättä hänestä enää vilaustakaan."
"Jähmettyi kai heti", keskeytti Dick, ripustaen erään Mollyn hameen kuivamaan, "ja upposi tietysti kuin lyijykuula."
"Samaa minä ajattelen. No, minä sitten lähdin yksin matkalleni, mutta olin puolikuollut, kun eräänä pimeänä iltana saavuin Dyeaan. Vuorovesi oli parahultainen, ja minä ohjasin aluksen suoraan kohti virran takana olevaa rantavallia. Mutta sitten en enää päässyt tuumaakaan eteenpäin, sillä suolaton maavesi oli jäässä. Ensin vähensin vähän lastia, sitten jätin kaiken siihen, valmiina lähtöä varten, kiedoin huovan ympärilleni ja suuntasin askeleeni leiriä kohti. Siinä en erehtynytkään, siellä oli suuret vieraskutsut. Kaikki chilcatilaiset olivat saapuneet kaikkine koirineen, pikkulapsineen ja kanootteineen – puhumattakaan 'Koirankorvista' ja niistä, jotka olivat tulleet Little Salmonista ja Missionista. Sinne oli kokoontunut runsaasti puolen tuhatta alkuasukasta juhlimaan Tillyn häitä eikä koko kahdenkymmenen mailin matkalla ollut ainoatakaan toista valkoihoista.
"Kukaan ei kiinnittänyt huomiotansa minuun, sillä huopa kätki kasvoni, ja minä kahlasin polvia myöten koirien ja tenavien joukossa kunnes saavuin aivan etualalle. Juhla vietettiin suurella aukealla puiden välissä; siellä roihusi mahtavia nuotioita ja mokkasiinijalat olivat niin tallanneet lumen, että se oli kovaa kuin portland-sementti. Minua lähinnä seisoi Tilly; hän oli koristettu helmin ja tulipunaisin kankain, ja häntä vastapäätä seisoi päällikkö lähimpien miestensä parissa. Shamaanilla oli apunaan toisten heimojen suuret poppamiehet, ja heidän hornamaiset temppunsa saivat minut värisemään ytimiäni myöten. Ihmettelin itsekseni, että mitähän liverpoolilaiset sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä; ja minä ajattelin vaaleatukkaista Gossieta, jonka veljen olin ensimmäiseltä matkalta palattuani pieksänyt, koska hän ei pitänyt siitä, että merimies liehitteli hänen siskoaan. Ja Gossie mielessäni katsoin Tillyä. Kummallinen on tämä maailma, minä ajattelin, sillä usein saattaa mies joutua poluille, joista hänen äitinsä, silloin kuin tuuditteli häntä povellaan, ei varmasti ole voinut uneksiakaan. Niin se on. Kun meteli oli pahimmillaan, kun mursunnahat jymisivät ja papit joikuivat, silloin sanoin minä: 'Oletko valmis?' Jumalani! Ei hätkähdystäkään, ei silmänluontiakaan minun taholleni, ei yhtä ainoata liikahdusta. 'Minä tiesin sen', vastasi hän hitaasti ja levollisesti kuin tyyni kevättulva. 'Missä?' 'Korkean rantaäyrään kohdalla, jään reunassa', kuiskasin minä vastaukseksi Lähde, kun annan merkin.'
"Olenko jo sanonut, että siellä oli tavattomasti susikoiria? Niitä oli todella lukematon joukko. Siellä ja täällä, kaikkialla niitä näki – kesyjä susia eikä mitään muuta. Kun suku harvenee, parittuvat ne villien sukulaistensa kanssa metsissä, ja niin niistä syntyy kiukkuisia tappelijoita. Aivan mokkasiinini kärjen edessä lojui sellainen suuri peto ja kantani takana toinen. Minä taitoin äkkiä etummaisen hännän kaksinkerroin niin että se naksahti. Kun sen leuat loksahtivat yhteen siinä kohden missä minun käteni olisi pitänyt olla, tarrasin minä toista niskasta ja viskasin sen suoraa päätä kumppaninsa kitaan. 'Juokse', huusin minä Tillylle.
"Sinä tiedät, miten nuo koirat tappelevat. Silmänräpäyksessä olivat ne satalukuisena toistensa niskassa, muristen, purren, repien ja raastaen toinen toistaan. Lapset ja naiset tupertuivat toisiinsa, koko leiri joutui sekasorron valtaan. Tilly oli lähtenyt ja minä seurasin perässä. Mutta katsahdettuani yli olkani muutinkin mieltäni, heitin huovan yltäni ja palasin takaisin.
"Koirat oli nyt piiskaniskuilla erotettu ja ihmisjoukko oli hajaantumassa. Se ei ollut vielä järjestäytynyt, ja sentähden ei kukaan huomannut Tillyn poissaoloa. 'Hyvää päivää!' sanoin minä ja tartuin päällikön käteen. Kohotkoon savu sinun potlach'istasi taivasta kohden ja tuokoon Sticks sinulle paljon turkiksia keväällä!'
"Jumala armahtakoon, Dick, miten tyytyväiseltä hän näyttikään minut nähdessään – sillä hänellähän nyt oli valtti kourassaan ja hän nyt vietti häitä Tillyn kanssa. Hän saattoi oikein kunnolla rehennellä minulle. Huhu siitä, että minäkin halusin tytön omakseni, oli levinnyt kaikkiin leireihin, ja minun läsnäoloni siellä saattoi hänet ylvästelemään. Kaikki tunsivat nyt minut ja alkoivat hihittää ja tirskua. Sehän oli repäisevän hauskaa, ja minä vielä lisäsin tilanteen hauskuutta tekeytymällä aivan tietämättömäksi siitä mitä oli tekeillä.
"'Mitä tämä merkitsee? minä kysyin 'Kuka täällä häitään viettää?'
"'Päällikkö George', vastasi shamaani ja teki kumarruksen häneen päin.
"'Luulin hänellä jo olevan kaksi klooch'ia."
"'Mutta hän otti useampia – kolme'. Taas kumarrus päällikölle.
"'Vai niin!' Ja minä käännyin poispäin, ikäänkuin koko asia ei olisi minua liikuttanut.
Mutta se ei auttanut, sillä kaikki alkoivat huutaa kohti kurkkua: 'Killisnoo! Killisnoo!'
"'Killisnoo, mikäs hänen on?' kysyi minä.
"Killisnoosta tulee päällikkö Georgen klooch', löpersivät he, 'Killisnoo klooch'.
"Minä hytkähdin ja katsahdin päällikkö Georgeen. Hän nyökkäsi ja nosti rintaansa. 'Hän ei tule olemaan sinun klooch'isi', selitti hän juhlallisesti. 'Hän ei tule milloinkaan olemaan sinun klooch'isi', toistin minä, samalla kuin hänen kasvonsa muuttuivat aivan mustaksi ja hän alkoi hapuilla metsästyspuukkoaan.
"'Katso tänne!' huusin minä ja otin mahtipontisen asennon. 'Suuri loihtija! Katso ylöspäin minun savuani!'
"Minä riisuin käsineeni, käärin hihansuut ylös ja tein jonkinlaisia silmänkääntöliikkeitä ilmassa.
"'Killisnoo!' huusin minä. 'Killisnoo! Killisnoo!'
"Minä aloin siis loihtia, ja he alkoivat pelätä. Kaikkien silmät seurasivat minua eikä kukaan kiinnittänyt huomiotaan Tillyn poissaoloon. Sitten minä huusin kolmasti Killisnoota ja odotin; senjälkeen huusin vielä kolme kertaa. Tämä kaikki vain senvuoksi, että asia näyttäisi vielä salaperäisemmältä ja he hermostuisivat. Päällikkö George ei kyennyt käsittämään minun tuumiani ja aikoi jo keskeyttää minun hullutukseni; mutta shamaani sanoi, että pitäisi odottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki tai jotakin siihen suuntaan. Hän oli sitäpaitsi taikauskoinen rahjus ja oli, sen myös arvaan, hieman peloissaan valkoisen miehen loihtimiskyvyn johdosta.
"Sitten minä huusin 'Killisnoo!' yhtä pitkäveteisesti ja lempeästi kuin susi ulvoessaan, kunnes kaikki naiset vapisivat ja kaikkien miesten kasvot olivat käyneet vakaviksi."
"Katsokaa! Katsokaa!' Minä hypähdin askeleen eteenpäin ja viittasin kädelläni naisjoukolle – kuten tiedät, on naisia helpompi petkuttaa kuin miehiä. Katsokaa!' Ja minä kohotin sormeni ja osoitin ylöspäin, ikäänkuin jotakin ilmassa lentävää lintua. Yhä ylöspäin, ylöspäin olin aivan pääni kohdalla seuraavinani sitä silmilläni kunnes se katosi taivaan korkeuksiin."
"'Killisnoo, sanoin minä, katsahdin päällikkö Georgeen ja osoitin taas ylöspäin. Killisnoo!'"
Ja jumaliste, Dick, kylläpä minun hassutukseni teki vaikutuksen. Vähintään puolet heistä näkivät Tillyn katoavan ylös ilmaan. He olivat Juneaussa juoneet wiskyä ja nähneet vielä merkillisempiä näkyjä, sen uskallan sanoa. Miksipä minä en saisi toimeen sellaisia, minä, joka myin pahoja henkiä pulloihin korkattuna? Muutamat naiset huusivat korkealla äänellä. Kaikki alkoivat kuiskailla keskenään. Laskin käteni ristiin rinnalleni ja pidin päätäni pystyssä, ja he vetäytyivät kauemmaksi minusta. Nyt oli minun aika lähteä! 'Ottakaa kiinni!' kirkui päällikkö George. Kolme, neljä lähestyi, mutta minä pyörähdin ympäri, tein pari käsiliikettä ja osotin ylöspäin ikäänkuin aikoen lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn. Koskea minua? Ei, ei mistään hinnasta. Päällikkö rukoili ja kirosi heitä, mutta ei saanut heitä paikaltaan liikahtamaan. Sitten yritti hän itse tarttua minuun, mutta minä tein pari temppua, ja siihen hänen yrityksensä jäi.
"'Kyetköön sinun shamaanisi tekemään samanlaisia ihmeitä', sanoin minä. 'Kutsukoot he Killisnoon alas taivaasta, jonne hänet lähetin!' Mutta papit tiesivät mahtinsa rajat. 'Synnyttäköön sinun klooch'isi poikia yhtä paljon kuin lohi sikiöitään', sanoin minä kääntyen lähtemään; 'ja pysyköön toteemipylvääsi kauan pystyssä ja kohotkoon savu aina leiristäsi yläilmoihin.'"
"Mutta jos ne rahjukset olisivat nähneet minkälaisin loikkauksin riensin purttani kohti niin pian kuin olin näköpiirin ulkopuolella, olisivat he luulleet, että olin itse tullut loihdituksi. Tilly oli sillä välin pysytellyt lämpimänä hakkaamalla rikki jäätä ja oli jo valmis lähtemään. Hyvä Jumala, minkälaista menoa se oli! Tuuli viuhui takanamme ja hyökyaallot roiskivat kannelle. Kamppailimme näin puoleen yöhön, minä peräsimessä ja Tilly hakaten pois jäätä, kunnes laskin maihin Porcupine Islandissa. Huopamme olivat likomärät ja Tilly kuivasi tulitikkuja polvellaan."
"Niin, että minä siis luulen tietäväni jotakin naisista, Dick. Seitsemän vuotta elimme miehenä ja vaimona ja purjehdimme yhdessä sekä hyvällä että huonolla säällä. Ja sitten hän kuoli talvisydämellä, kuoli synnytystuskiin Chilcat Stationissa. Hän piti kädestäni kiinni viimeiseen asti, oven ja ikkunan peittyessä sisäpuolelta yhä paksumpaan jäähän. Ulkona äänetön hiljaisuus, sudet ulvoivat; sisällä kuolema ja hiljaisuus. Sinä, Dick, et vielä ole kuullut sellaista hiljaisuutta, ja Jumala sinua varjelkoon kuulemastakin, kun istut kuolinvuoteen ääressä. Kuulla sitä? Niin, kuulla, kunnes hengityskin kuulostaa sumutorven pauhulta ja sydän jyskii ja jyskii ja jyskii kuin hyökylaine rantaa vasten."
"Intiaaninainen hän oli, Dick, mutta mikä nainen sittenkin! Valkea, valkea hän oli sielultaan, Dick, valkea ja puhdas kauttaaltaan. Kun loppu lähestyi, sanoi hän: 'Säilytä minun höyhenvuoteeni, Tommy, säilytä se aina!' Ja minä lupasin sen. Ja sitten hän kohotti silmänsä, tuskaiset silmänsä. 'Olen ollut sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja siksi tahdon sinun lupaavan – lupaavan... – hän näytti töintuskin enää jaksavan puhua –, että kun menet naimisiin, otat valkoisen vaimon. Ei shiwashia enää, Tommy. Tiedän sen hyvin. Juneaussa on vaikka kuinka paljon valkeita naisia. Oi, minä tiedän. Sinun kansasi nimittää sinua squawimieheksi', heimosi naiset kääntävät päänsä sivuun kohdatessaan sinut kadulla etkä sinä voi mennä heidän koteihinsa niinkuin muut miehet. Minkätähden? Sentähden, että vaimosi on shiwashi. Eikö ole niin? Ja niin ei ole hyvä. Sentähden minä kuolen. Lupaa se minulle. Suutele minua merkiksi että lupaat.'"
"Minä suutelin, ja hän vaipui horroksiin kuiskaten: 'Se on hyvä!' Hän virkosi vielä kerran. Minä pidin korvaani hänen huulillaan. Muista lupauksesi, Tommy; muista höyhenvuoteeni!' Ja niin hän kuoli synnytystuskiin kaukana Chilcat Stationissa."
Myrsky kallisti teltan nurin, melkein maanpintaa myöten. Dick täytti piippunsa ja Tommy valmisti teen ja asetti sen kamiinin syrjälle odottamaan Mollyn paluuta.
Ja hän, salamoivine silmineen ja yankeeverta suonissaan? Hän oli paluumatkalla telttaan sokaistuneena, horjahdellen, kaatuillen, ryömien käsin ja jaloin ja haukkoen henkeään kovassa vastatuulessa. Myrsky ryntäili vimmatulla voimalla hänen hartioillaan olevaa kantamusta vasten. Hän hapuroi heikosti erilleen teltan ovikaistaleita, mutta Tommy ja Dick ne viskasivat auki. Sitten hän teki viimeisen voimanponnistuksen, hoiperteli sisään ja kaatui nääntyneenä maahan.
Tommy aukaisi hihnat ja nosti kantamuksen hänen selästään. Hänen sitä kohottaessaan kuului sieltä pannujen ja kattiloiden räminää. Dick, joka juuri oli kaatamassa wiskyä mukiin, keskeytti puuhansa iskeäkseen silmää toverilleen. Tämä iski takaisin. Hänen huulensa muodostivat sanan: "Vaatteita!" mutta Dick ravisti moittivasti päätään.
"Katsokaa tänne, pikku nainen", sanoi hän sitten kun Molly oli juonut wiskyn ja hiukan virkistynyt. "Tässä on nyt kuivat varusteenne. Pankaa ne yllenne. Me menemme ulos ja kiinnitämme teltan vähän paremmin. Ja sitten voitte huutaa meitä, syömme sitten päivällisen. Huutakaa pois vain kun olette valmis."
"Jumala minua auttakoon, Dick, mutta minä toivon, että tämä vähän kuluttaisi hänestä terää loppumatkalla", huohotti Tommy, kun he ryömivät teltan taakse tuulensuojaan.
"Mutta se terä on kuitenkin hänen siunattu armolahjansa", vastasi Dick koettaen suojella päätään raekuurolta, joka tuiskusi teltan nurkan taitse. "Se on terä samaa lajia kuin sinun ja minun, Tommy, sama terä, joka oli meidän äideillämmekin."
KEVÄTTULVA.
I.
Syyt, joiden vuoksi Montana Kid oli sanonut hyvästit tovereilleen ja meksikolaisille kannuksilleen ja pudistanut Idahon tomut jaloistaan, olivat kahdenlaiset. Ensiksikin oli vankan, raittiin ja ankarasti moraalisen sivistyksen maahantunkeutuminen perinpohjin mullistanut Lännen vanhat olosuhteet, ja hienostunut yhteiskunta katseli häntä ja hänen kaltaisiaan kylmin ja paheksuvin silmin. Toiseksi oli hänen rotunsa eräänä myrskyisenä hetkenään noussut ja siirtänyt rajansa useiden tuhansien mailien päähän. Kypsynyt yhteiskunta pitää tällä tavoin itsetiedottomasti huolta siitä, että sen nuoremmat jäsenet saavat liikkumatiloja. Tosin oli uusi alue suurimmaksi osaksi hedelmätöntä aluetta, mutta sen useat sadattuhannet neliömailit tarjosivat ainakin hengähdystilan niille, jotka kotiseudullaan olisivat tukehtuneet.
Montana Kid oli juuri eräs näistä. Hän suuntasi kulkunsa rannikkoa kohden vauhdilla, joka ei olisi voinut olla kovempi silloinkaan, jos oikeudenpalvelijat olisivat ajaneet häntä takaa ja varustettuna paremminkin tarmolla kuin rahalla onnistui hänen päästä erääseen laivaan Puget Soundin satamassa. Meritaudin iljettävyydet hän kesti onnellisesti. Tosin hän pöhistyi ja muuttui harmaankalpeaksi, mutta oli siitä huolimatta yhtä peloton kuin ennenkin astuessaan kevätpäivänä maihin Dyeassa, Puuhaillessaan ruokavaraston, koiramuonan ja muiden matkavarusteiden kanssa sekä jouduttuaan suorittamaan tullimaksuja kahdelle riitelevälle hallinnolle, selvisi hänelle kuitenkin pian, että Pohjola oli jollekin köyhälle miekkoselle kaikkea muuta kuin Mekka. Hän etsi sentähden nopeasti kypsyvää satoa. Rannikon ja solan välillä oli tuhansia innostuneita pyhiinvaeltajia. Ja tätä pyhiinvaeltajapeltoa Montana Kid ryhtyi muokkaamaan. Ensin hän piti pelipankkia mäntylaudoista kyhätyssä vajassa; mutta eräs epämiellyttävä välttämättömyys pakoitti hänet luopumaan tästä elinkeinosta, joka näin ollen jäi vain ohimenneeksi sivunäytökseksi hänen elämässään, ja hän lähti uudelleen taivaltamaan. Tämän jälkeen hän teki kauppoja hevosenkenkänauloilla ja myi niitä kiinteästä hinnasta neljä kappaletta ja dollari, kunnes tätä välttämättömyystavaraa sisältävän, satakunta laatikkoa käsittävän lähetyksen saapuminen tärveli hänen markkinansa ja pakoitti hänet myymään tavaransa polkuhinnalla. Sitten hän asettui Sheep Campiin, järjesti siellä kantajajoukkueen, ja sai yhtenä päivänä rahdin nousemaan kymmenellä sentillä naulaa kohden. Kiitollisuudenosoitukseksi siitä ottivat nämä miehet hänen pelipöytänsä ja onnenpyöränsä suojelukseensa ja pääsivät niiden ääressä nopeasti rahoistaan, joita olivat työllään ansainneet. Mutta hänen elinkeinonsa alkoi liian pian kukoistaa tullakseen pitkäikäiseksi; eräänä yönä hänen kimppuunsa hyökättiin, vaja poltettiin, pelipankin kassa ryöstettiin ja hänet ajettiin matkoihinsa kaksine tyhjine taskuineen.
Häntä näytti seuraavan mitä huonoin onni. Hän teki sopimuksia wiskyn kuljettamisesta tullirajan yli salateitse, menetti intiaani-oppaansa, ja ratsastava poliisi takavarikoi hänen ensimmäisen kuormansa. Koko joukko perättäisiä onnettomuuksia saattoi hänet katkeralle mielelle ja toimintatapaansa nähden harkitsemattomammaksi, ja hän juhli tuloaan Lake Bennettiin pitämällä leiriä kaksikymmentä tuntia täydellisen kauhun vallassa. Mutta silloin otti muuan lukuisa kullankaivajajoukko hänet käsiteltäväkseen ja käski hänen häviämään näkyvistä. Koska hän tunsi terveellistä kunnioitusta tällaisia kokouksia kohtaan, totteli hän käskyä sellaisella kiireellä, että hän vahingossa sattui lähtemään erään toisen miehen koiravaljakolla. Tämä kuitenkin merkitsi samaa kuin hevosenvarkaus lauhkeammassa ilmastossa, niin että Montana Kid rohkeni taivaltaa vain kukkuloita pitkin ohi Benettin ja Tagishia alas eikä pystyttänyt leiriä ennenkuin oli saapunut miltei sadan mailin päähän pohjoiseen.
Nyt oli laita niin, että kevät teki tuloaan ja monet Dawsonin edustavimmista miehistä olivat matkalla etelään, käyttäen hyväkseen viimeistä jäätä. Kaikki nämä hän tapasi, puheli heidän kanssaan ja painoi muistiinsa heidän nimensä ja omaisuusmääränsä ja matkasi edelleen. Hänellä oli hyvä muisti ja vilkas mielikuvitus, ja totuudenrakkaus ei kuulunut hänen hyveisiinsä.
II.
Dawson oli kuten aina kärkäs uutisille. Se näki Montana Kidin reen lähestyvän Yukonia alas, ja häntä mentiin vastaan jäälle. Ei, sanomalehtiä hänellä ei ollut; hän ei tiennyt, oliko Durand jo hirtetty vai eikö, eikä sitä, kutka olivat Kiitosjuhlassa voittaneet suurimmat summat. Ei hän ollut kuullut, olivatko Espanja ja Yhdysvallat tarttuneet toisiaan tukkaan, eikä hän milloinkaan ollut kuullut puhuttavan Dreyfuksesta. Mutta O'Brien? Eivätkö he olleet hänestä kuulleet mitään – O'Brien – kyllä, hän oli hukkunut White Horsen luona. Sitka Charley oli ainoa, joka oli pelastunut koko sakista. Joe Ladue? Molemmat jalat paleltuneet ja sahattu poikki Five Fingersissa. Ja Jack Dalton? Hukkunut "Sea Lionin" mukana, joka upposi kaikkine miehistöineen. Ja Bettles? Kärsinyt "Corthaginan" mukana haaksirikon Seymour Narrowissa – kolmestasadasta elossa vain kaksikymmentä. Ja Swiftwater Bill? Lake Le Bargen hapertunut jää oli pettänyt hänen ja erään teatteriseurueen kuuden näyttelijättären alla, joita hän kyyditsi. Kuvernööri Walsh? Hävinnyt tietymättömiin kaikkine saattajoineen ja kahdeksine rekineen Thirty Milen matkalla. Devereux? Kuka on Devereux? Ahaa, kuriiri! Niin, intiaanit olivat ampuneet hänet Lake Marshin jäällä.
Ja niin edespäin. Ja tiedot levenivät. Mies toisensa jälkeen tunkeutui tyrkkien esiin saadakseen kuulla ystävistään ja tovereistaan ja tyrkättiin pois taas niin ymmällään, ettei huomannut edes kirota. Kun Montana Kid saapui rantaan, oli hän monen sadan turkispukuisen kullankaivajan ympäröimänä. Kun hän kulki parakkien ohi, oli hän suuren kulkueen keskipisteenä. Oopperatalon luona oli hän kiihtyneen kansanjoukon piirittämä, jossa jokainen taisteli tilaisuudesta saada tietoja jostakin poissaolevasta toveristaan. Joka taholta pyydettiin häntä tulemaan kallistamaan lasillinen. Milloinkaan ei ketään oltu Klondykessa otettu niin avosylin vastaan. Koko Dawson surisi kuin ampiaispesä. Sellainen määrä tapaturmia oli ennen kuulumatonta sen historiassa. Jok'ikinen merkityksellinen mies, joka oli matkustanut etelään, oli tuhoutunut! Väestö virtasi ulos taloistaan. Vesistöjen ja virtojen varsilta ryntäsi hurjasti tuijottavia miehiä tapaamaan sitä, joka oli kertonut tästä verilöylystä. Bettlen venäläissukuinen vaimo istui takan ääressä ja nyökytti lohduttomana ruumistaan, samalla herkeämättä sirottaen valkeata tuhkaa korpinmustaan tukkaansa. Parakeilla laskettiin liput surun merkiksi puolitankoon. Dawson murehti kuolleitaan. Tätä Montana Kidin menettelyä ei yksikään ihminen saata ymmärtää. Mutta kokonaista viisi päivää oli seutu hänen toimestaan vaipunut itkuun ja suruun Ja viisi päivää oli hän Klondyken huomatuin ja paras mies. Hänelle annettiin ruokaa ja vuodevaatteisiin nähden mitä vain parasta oli. Kapakat tarjosivat hänelle maksuttoman ravinnon. Hänen luonaan kävi tupaten vieraita. Korkeat virkamiehet tulivat saamaan häneltä lähempiä tietoja, ja kapteeni Constantine tovereineen kutsui hänet vieraakseen parakeilla. Mutta sitten eräänä päivänä ajoi Devereux, kuriiri uupuneine koirineen kauppa-asiamiesten konttorin eteen. Kuollut? Kuka hitto niin on sanonut. Saisipa hän vain hirvenpaistin eteensä, niin kyllä hän näyttäisi, miten kuollut hän on. Mitä kummia? Kuvernööri Walsh? Hän oli leiriytynyt Little Salmonin luo, ja O'Brien taas palaisi ensi avovedellä. Kuollutko? No, hirvenpaisti vain esiin, kyllä hän näyttäisi.
Ja Dawson surisi yhä kuin ampiaispesä. Parakeilla vedettiin lippu ylös, ja Bettlen vaimo peseytyi ja puki puhtaat vaatteet ylleen. Yhdyskunta lausui viipymättä toivomuksen, että Montana Kidin piti hävitä näkyvistä? Ja Montana Kid teki sen – ja kuten tavallista – toisen miehen koiravaljakossa. Dawson tunsi helpotusta, kun hän oli matkalla Yukonia alas, ja hänen toivottiin pikimmiten päätyvän sinne, minne paatuneet syntiset lopulta joutuvat. Tämän jälkeen alkoi varastetun koiravaljakon omistaja hälistä, valitti kapteeni Constantinelle ja sai häneltä lainaksi poliisimiehen.
III.
Päämääränään Circle City ja keväisen jään murentuessa reenjalasten alla käytti Montana Kid hyväkseen piteneviä päiviä ja hoputti koiriaan eteenpäin sekä myöhään että varhain. Hän oli sitäpaitsi aivan varma, että koiravaljakon omistaja seurasi hänen kintereillään, ja hän halusi sentähden päästä Yhdysvaltojen puolelle ennen jään sulamista. Mutta kolmannen päivän iltapuolella kävi hänelle selväksi, että kevät oli hänet voittanut kilpajuoksussa. Yukon jymisi kumeasti ja riuhtoi kahleitaan. Hänen täytyi tehdä pitkiä kaarroksia, sillä tie oli alkanut romahdella nopeasti kiitävään virtaan, ja ammottavia railoja repesi alinomaan jäähän. Näistä railoista ja lukemattomista ilmareiästä kohonnut vesi alkoi huuhdella jäänpintaa, ja kun Montana Kid saapui erään puunhakkaajan mökille erään saaren rantaan, niin koirat oikeammin uivat kuin juoksivat maihin. Mökin kumpainenkin asukas otti hänet vastaan happamin ilmein, mutta hän päästi koiransa valjaista ja rupesi keittämään heidän tulellaan.
Donald ja Davy olivat oikeita kelvottomain ihmisten tyyppejä. Kanadassa syntyneinä skottilaisista vanhemmista ja kaupungissa kasvaneina olivat he eräänä hulluna hetkenään hyljänneet konttoripaikkansa, ottaneet pankista säästörahansa ja lähteneet Klondykeen, Ja nyt he parast'aikaa saivat kokea maan tarjoamia vastuksia. Vailla muonaa ja yritteliäisyyttä ja kovan koti-ikävän vaivaamina he olivat P.C.-yhtiössä saaneet toimen. Heidän piti hakata halkoja sen höyryaluksille, ja heille oli luvattu hyvin suoritetun työn jälkeen antaa paluupiletti kotiin. Vähääkään ajattelematta jäidenlähdön seurauksia he olivat selvästi osoittaneet kelvottomuutensa valitsemalla olinpaikakseen juuri tämän saaren. Vaikkei Montana Kidilla ollutkaan kokemusta siitä, miten jäidenlähtö tällaisessa suuressa joessa tapahtuu, katseli hän kuitenkin huolestuneesti ympärilleen ja loi ikävöiviä katseita kaukaiselle rannalle, jossa korkeat kalliot tarjosivat varman suojan Pohjolan jäiltä.
Koirat ruokittuaan ja syötyään hän sytytti piippunsa ja meni ulos katsastamaan tilannetta. Kuten joen muidenkin saarien, oli tämänkin ylävirran puolinen pää korkeampi, ja sinne olivat Donald ja Davy rakentaneet majansa ja latoneet pitkät puupinonsa. Kaukaisimpaan rannanpohjukkaan oli tuskin mailin matka, ja saaren ja lähimmän rannan välillä oli miltei sata kyynärää leveä kanava. Ensi katsahduksella tunsi Montana Kid halua ottaa koiransa ja lähteä kiinteälle maalle, mutta lähemmin tarkastettuaan hän huomasi, että saaren yläpään edustalla kohisi voimakas virta. Alempana teki virta jyrkän mutkan länteen, ja siinä kohdassa oli joukko pieniä luotoja.
"Tässä joutuvat jäät puristukseen", sanoi hän itsekseen.
Puolitusinaa rekeä, jotka ilmeisesti olivat matkalla Dawsoniin, lähestyi loiskien saaren rantaa. Näihin asti oli joella matkustaminen ollut arveluttavaa, nyt se jo oli mahdotonta, ja matkustajain olo näytti todella tukalalta, ennenkuin he olivat päässeet rantaan ja lähtivät puunhakkaajain mökille päin. Eräs heistä näytti olevan lumisokea ja piteli avuttomana kiinni reenperästä. He olivat kaikki tummaihoisia nuoria miehiä, karkeisiin tamineihin puettuja ja matkasta uupuneita, mutta Montana Kid oli ennenkin tavannut sellaista väkeä ja tiesi, etteivät he olleet hänenlaistaan.
"Halloo! Missä kunnossa on tie Dawsonin puolella?" kysyi etummaisena kulkeva ja antoi katseensa vaeltaa ohi Donaldin ja Davyn ja kiinnitti sen Kidiin.
Ensi tapaaminen on erämaassa yksinkertainen ja suorasukainen. Keskustelu kävi heti yleiseksi ja molemmin puolin vaihdettiin ylä- ja alavirran kuulumisia. Mutta se vähä, mitä vastatulleilla oli kerrottavanaan, oli pian puhuttu, sillä he olivat talvehtineet Minookissa, tuhannen mailin päässä alavirralla, missä ei mitään ollut tapahtunut; Montana Kid oli sitävastoin tullut toiselta suunnalta, ja he pidättivät hänet luonaan pystyttäessään leiriään ja syytivät hänelle kysymyksiä koskien ulkomaailmaa, jonka yhteydestä he olivat olleet erotetut kaksitoista kuukautta.
Pitkällinen, alajoelta kantautuva ryske ja jylinä, joka hämmensi siihen saakka kuuluneen pauhun ja melun, saattoi heidät miehissä lähtemään rantapenkereelle. Jäälle noussut vesi oli kohonnut, ja jää, jota kohtasi sekä ylhäältä- että alhaaltapäin tuleva painostus, ponnisteli irtautuakseen rantojen puristuksesta. Halkeamia ja railoja repesi katselijoiden nähden, ja ilma kaikui alinomaa terävästä ja kovasta paukkeesta, samanlaisesta kuin kirkkaana päivänä kuuluu ampumalinjalta.
Ylävirralta läheni saarta kaksi miestä, jotka täyttä vauhtia ajoivat koiravaljakolla pitkin jäänkaistaletta, mikä ei vielä ollut vaipunut veden alle. Mutta juuri kun Kid sai heidät näkyviinsä, saavuttivat he jään reunan ja alkoivat polskien edetä vedessä. Jääkaistale heidän takanaan murtui ja hajosi. Aukeamasta tulvahtanut vesi nousi heidän vyötäisiinsä, hautasi reen ja sysäsi koirat syrjään suorassa kulmassa ja riepotti ne sekasotkuiseksi rykelmäksi. Mutta miehet riensivät niitä auttamaan pelastaakseen itsensäkin, heittäytyivät keskelle hurjaa sekasortoa ja leikkasivat tuppiveitsillään poikki esteenä olevat köydet. Sitten he pinnistäytyivät rannalle läpi pyörteisenä kiitävän veden ja jään hajoillessa heidän allaan, sillä välin kun Kid etumaisena ennen muita hyppäsi alas jäänlohkareille auttamaan heitä maihin.
"Mitä kummia, täällähän on itse Montana Kid!" huudahti toinen miehistä juuri kun Kid sai autetuksi hänet rantatöyräälle. Hän oli puettu ratsastavan poliisin tulipunaiseen viittaan ja vei leikillisesti kunniaa tehden kätensä lakkiin.
"Minulla on vangitsemismääräys teidän tiliinne, Kid", jatkoi hän ja veti povitaskustaan tahrautuneen paperin, "ja toivon, että seuraatte meitä hyvällä."
Montana Kid heitti silmäyksen sekasortoiselle joelle ja kohautti olkapäitään. Poliisi katsahti samaan suuntaan ja hymyili.
"Missä koirat ovat?" kysyi hänen seuralaisensa.
"Hyvät herrat!" keskeytti poliisi. "Tämä matkatoverini on Jack Sutherland, numero 22 omistaja, El Doradon..."
"Ei kai vain Sutherland 92:sta?" keskeytti lumisokea ja hapuili epävarmasti hänen kättään.
"Sama juuri." Sutherland tarttui hänen käteensä.
"Ja entäs te?"
"Oh, minä tulin myöhemmin kuin te, mutta minä muistan teidät aloittelijavuosiltani – te olitte silloin P.C:n töissä. Pojat!" huusi hän ja kääntyi sivuun, "täällä on Sutherland, tämän seudun entisaikaisia uranuurtajia. Tulkaa tänne, kullanetsijät, ja lyökää kättä hänen kanssaan. Katsokaa, Sutherland, tämä on Greenwich – hän on jo ollut mukana parina työkautena."
"Minä olen kuullut hänestä puhuttavan", sanoi Sutherland ja ravisti kättä Greenwichin kanssa, "ja tiedän, että hän on käyttäytynyt kuin mies."
Greenwichin parkinruskeat kasvot muuttuivat tummanpunaiseksi ja hän siirtyi kömpelönä syrjään.
"Ja tämä on Matthews – hän on Berkleystä. Onpa täällä muutamia idästäkin tulleita. Tänne vain, te Princetonin miehet! Tänne! Tämä on Sutherland, Jack Sutherland!"
He ympäröivät hänet innostuneina, johtivat hänet leiriin, varustivat hänet kuivilla vaatteilla ja juottivat häntä lukemattomilla mukillisilla mustaa teetä.
Donald ja Davy olivat huomaamatta jääneinä vetäytyneet tupaansa pelaamaan korttia. Montana Kid seurasi heitä yhdessä poliisin kanssa.
"Siinä on – pukekaa vähän kuivaa yllenne", sanoi hän ja veti muutamia vaatekappaleita esiin niukasta varastostaan, "Luulen, että teidän täytyy nyt kömpiä sänkyyn minunkin luonani."
"No, sanonpa sitten vain, että te olette oikein ihmisystävä", selitti poliisi ja veti jalkaansa toisen sukkia. "Ikävä kyllä minun täytyy viedä teidät takaisin Dawsoniin, mutta uskallan sentään toivoa, ettei siellä olla kovin ankaroita teitä kohtaan."
"No, no – hiljaa mäessä." Kid hymyili merkitsevästi, "Emmehän vielä ole matkalla. Kun minä lähden täältä, niin käännän suuntani jokea alas, ja otaksun, että tekin teette saman."
"En, jos kerran..."
"Tulkaa vain mukaan, niin näytän teille jotakin. Nämä kirotut hölmöt" – hän osoitti peukalollaan molempia takana olevia skottilaisia – "olivat pähkähulluja asettuessaan tänne. Pankaa piippuun nyt ensin – se on helkkarin hyvää tupakkaa – ja nauttikaa siitä niin kauan kuin saatatte. Te ette enää montaa kertaa saa tilaisuutta tupakoida."
Poliisi seurasi häntä kummastellen, ja Donald ja Davy laskivat kortit kädestään ja lähtivät perässä. Minookista tulleet miehet näkivät, että Montana Kid osoitti kädellään vuoroin ylä-, vuoroin alavirralle, ja he tulivat hänen luokseen.
"Mikäs on?" kysyi Sutherland.
"Oh, eipä mitään erikoista." Kid näytti hyvin välinpitämättömältä. "Tämä paikka vain ennen pitkää muodostuu tosi helvetiksi. Näettekö tuota mutkaa tuolla? Sinne ahtaa virta miljoonia jäätonneja. Ylimmät röykkiöt murtuvat ensin irti, kun taas alemmat juuttuvat kiinni, ja puh!" Hän teki dramaattisen eleen – huitaisi kädellään yli koko saaren. "Miljoonia tonneja", lisäsi hän arvelevaisesti.
"Ja miten silloin käy puupinojemme?" kysyi Davy. Kid toisti puhuvan eleensä ja Davy vaikeroi: "Monien kuukausien työ! Se on ihan mahdotonta. Voin kyllä uskoa, että puhutte vain leikkiä. Oi, sanokaa toki, että puhutte vain leikkiä", rukoili hän.
Mutta kun Kid vastasi vain naurunhohotuksella ja käännähti kantapäillään ympäri, ryntäsi Davy puupinojen luo ja alkoi mielettömällä innolla viskellä halkoja etemmäksi rantatöyräältä.
"Autahan toki, Donald!" huusi hän. "Etkö sinä voi auttaa? Onhan kyseessä monen kuukauden työ ja kotimatka!"
Donald tarrasi hänen käsivarteensa ja ravisteli häntä, mutta hän riuhtasi itsensä irti. "Etkö sinä kuule, mies? Miljooneja tonneja jäätä, saari on kohta ihan sileä."
"Kokoo järkesi, Davy", sanoi Donald. "Sinähän olet ihan poissa tolaltasi."
Mutta Davy vain viskeli halkojaan. Donald palasi mökkiin, sitoi vyötäisilleen vyön, jossa hän säilytti rahojaan, ja senjälkeen Davynkin vyön ja palasi sitten siihen päähän saarta, joka oli korkein ja jossa eräs mahtava honka kohotti latvansa yli toisten.
Mökin luona olevat miehet kuulivat hänen kirveensä iskut ja vetivät suutaan nauruun. Greenwich palasi käytyään saaren toisella laidalla ja selitti, että he olivat saarretut. Kanavan yli oli mahdoton päästä. Sokea viritti laulun, johon toiset yhtyivät:
"Tottako tuo lienee?
Mitä luulette?
Ehkä meitä pettää hän!
Tottako tuo lienee?""On ihan surkeata", vaikeroi Davy kohottaen päätään ja nähden viskaamainsa halkojen tanssivan ilta-auringon vinoissa säteissä, "jos kaikkien minun mainioiden halkojeni pitää tuhoutua."
"Tottako tuo lienee?"
kaikui laulu taas.
Paukkina ja jylinä lakkasi yht'äkkiä. Omituinen rauha laskeutui kaiken ylle. Jää oli irtautunut rannoista ja kellui nyt korkeampana vedenpinnalta, joka oli kohoamassa; ja äänettömästi ja nopeasti jää kohosi noin kaksikymmentä jalkaa, kunnes se suurena lauttana jysähti rantatörmän huippua vasten. Saaren alempi osa oli veden alla. Ryske kasvoi joka hetki, ja kohta koko saari tutisi ja vapisi jääröykkiöiden raivoisasti hyökätessä. Paine viskasi suunnattomia, satojen tonnien painoisia jäälauttoja ilmaan kuin herneitä. Vimmattu melske koveni, ja saadakseen äänensä kuuluviin täytyi miesten huutaa toistensa korvaan. Aika ajoin voitti kanavasta kuuluva jymy kaiken muun melun. Yht'äkkiä tärisytti saarta jättiläismäinen jäälautta. Se riuhtasi maasta parikymmentä mäntyä juurineen päivineen, vyörähti ympäri, niin että sen likainen alapuoli nousi joenpohjasta ylös, ja suuntasi kulkunsa mökkiä kohti kyntäen soraa kuin jättiläismäinen veitsi. Se näytti kolauttavan vain yhtä mökin nurkkaa, mutta hirret risahtivat hajalle kuin tulitikut, ja koko rakennus luhistui kokoon kuin korttitalo.
"Kuukausien työ! Kuukausien työ, ja meidän kotimatkamme!" vaikeroi Davy lakkaamatta, kun Montana Kid ja poliisi raahasivat hänet pois puupinojen luota.
"Minun mielestäni on teillä vielä yllin kyllin aikaa ja tilaisuuksia puuhata kotimatkaanne" murisi poliisi antaen hänelle sysäyksen, joka lähetti hänet nopeasti turvaan.
Donald näki männyn latvasta, kuinka hävittävä jääroukkio pyyhkäisi halot olemattomiin ja katosi virtaa alas. Ikäänkuin tyytyväisenä aikaansaamastaan vahingosta laskeutui jäävirta nopeasti entiseen korkeuteensa ja alkoi hiljalleen juosta. Ryskekin hiljeni, ja alhaallaolijat saattoivat kuulla Donaldin huutavan tähystyspaikaltaan, että heidän piti katsoa alavirralle päin. Aivan kuin Kid oli odottanut oli jää kiilautunut luotojen väliin joenmutkassa ja pinoutui siinä valtavaksi muuriksi, joka ulottui rannasta rantaan. Virta seisahtui ja alkoi kohota. Se upotti kohisten saaren; miehet kahlasivat polviaan myöten vedessä ja koirat uivat mökin raunioille. Siihen korkeuteen se äkkiä seisahtui, silminnähtävästi nousematta tai laskematta.
Montana Kid pudisti päätään. "Nyt on jää patoutunut yläpuolella, sieltä ei tule enää mitään".
"Ja kysymys on siitä, kumpi pato ensinnä murtuu", lisäsi Sutherland.
"Siitä juuri", vahvisti Kid. "Jos ylempi murtuu ensin, niin meillä ei ole kerrassaan mitään toiveita. Sitä vastaan ei mikään voi pitää puoliansa."
Minookista tulleet miehet kääntyivät vaiteliaina pois, mutta pian heidän huuliltaan kohosi tyveneen maan "Rymsky Ho", ja sitä seurasi "The Orange and the Black". He tekivät keskelleen tilaa Montana Kidille ja poliisille, jotka nopeasti oivaltaen tahdin ja säveleen säestivät laulua toisensa jälkeen.
"Oi, Donald, etkö tahdo auttaa minua?" nyyhkytti Davy puun juurella, johon hänen toverinsa oli kiivennyt. "Oi, Donald, etkö tosiaan tahdo auttaa?" nyyhkytti hän toistamiseen kädet verisinä senjälkeen kuin hän turhaan oli yrittänyt kiivetä runkoa pitkin.
Mutta Donaldin katse oli herkeämättä suunnattuna ylävirtaan, ja yht'äkkiä hän huudahti äänellä, joka värisi kauhusta ja pelosta:
"Kaikkivaltias Jumala, sieltä se tulee!"
Minookista tulleet miehet sekä Montana Kid ja poliisi tarttuivat toisiaan kädestä, jäisessä vedessä polviaan myöten, ja virittivät "Tasavallan sotalaulun". Mutta sanat hukkuivat lähenevään jylinään.
Ja nyt näki Donald näyn, jota yksikään ihminen ei voi nähdä ja elää. Suunnaton valkea muuri syöksähti yli saaren. Se pyyhkäisi näkymättömiin puut, koirat, ihmiset ja kaiken, ikäänkuin Jumalan käsi olisi lakaissut ne maan pinnalta. Tämän hän näki, ennenkuin hän korkealla paikallaan tuokion huojuttuaan paiskautui kauas jäätyneeseen syvyyteen.
ARPIPOSKINEN MIES.
Jacob Kent oli koko ikänsä ollut saituri. Tämä ominaisuus taas
oli synnyttänyt hänessä epäluuloisuuden, ja hänen mielenlaatunsa
ja luonteensa oli niin omituinen, että hänen kanssaan oli sangen
epämiellyttävää joutua tekemisiin. Hän oli sitäpaitsi joutunut
somnabulististen [somnabulismi = unissakävely, unessa esiintyvä
toiminta] aatteiden uhriksi ja hän oli hyvin luja mielipiteissään. Hän
oli aina lapsuudestaan saakka työskennellyt kankaankutojana, kunnes
Klondykekuume sai hänet valtaansa ja karkoitti hänet kutomatuoliltaan.
Hänen mökkinsä oli puolimatkassa Sixty Mile Postin ja Stuart Riverin
välillä, ja ne, joitten oli tapana sitä kautta matkustaa Dawsoniin,
vertasivat häntä rosvoparooniin, joka istuu ylhäällä linnassaan
ja kiskoo tullia karavaaneilta, jotka käyttävät hänen viheliäisiä
kulkuteitään. Ja koska hänen hahmotteluunsa tarvittiin määrätty
määrä juttuja, osoittivat vähemmän sivistyneet Stuart Riverista
tulevat matkamiehet suurta taipuvaisuutta kuvailla häntä vielä
alkuvoimaisemmalla tavalla, joille kuvauksille erinomaisen voimakkaiden
laatusanojen käyttely antoi erikoisen huomattavan piirteen.Mökki ei kuitenkaan ollut hänen; sen oli joitakin vuosia sitten rakentanut pari kullankaivajaa. Nämä olivat aina olleet hyvin vieraanvaraisia, ja vielä senkin jälkeen, kun he jo olivat sieltä poistuneet, oli matkustajain, jotka tunsivat paikan, tapana koettaa ehtiä sinne ennen pimeän tuloa. Tämä sopi erittäinkin siitä syystä, että siten säästyi leirin pystyttämiseen tarvittava aika ja vaiva. Ja oli voimassa ikäänkuin kirjoittamaton laki, että sen, joka viimeksi lähti talosta, piti jättää kohtalainen polttopuukasa jälkeentuleville. Kului tuskin yötäkään, ettei vähintään puolitusinaa, niin, parikinkymmentä miestä tunkeutunut mökkiin. Jacob Kent pani merkille tämän seikan, hankki itselleen uudisasukkaan oikeudet ja muutti taloon. Tämän jälkeen väsyneiden matkustajain piti maksaa dollari henkeä kohden oikeudesta nukkua mökin lattialla. Jacob Kent punnitsi itse kultahiekan eikä milloinkaan lyönyt laimin varastaa ylipainoa. Sitäpaitsi sovitti hän niin, että hänen lyhytaikaiset vieraansa pilkkoivat hänen polttopuunsa ja kantoivat veden. Tämä oli selvää petkutusta, mutta hänen uhrinsa olivat säveitä olentoja. He inhosivat häntä tosin, mutta antoivat hänen jatkaa syntejään.
Hän istui eräänä huhtikuun iltapäivänä ovensa ulkopuolella – muistuttaen saaliinhimoista hämähäkkiä enemmän kuin mitään muuta maailmassa – ja nautti kevätauringon lämmöstä ja tähyili tietä pitkin nähdäkseen sieltä mahdollisesti läheneviä kullanetsijä-kärpäsiä. Yukon lepäsi alhaalla hänen edessään kuin jäämeri pari mailia leveänä ja kahtena suurena mutkana kadoten etelään ja pohjoiseen. Yli joen jähmettyneen pinnan kulki tie, kapea, poljettu ura, kahdeksantoista tuumaa leveä ja kaksituhatta mailia pitkä, jonka jokaisella jalanleveydellä oli vuodatettu enemmän kirouksia kuin millään muulla tiellä kristikunnassa tai sen ulkopuolella.
Jacob Kent oli tänä iltapäivänä erikoisen hyvällä tuulella. Hän oli edellisenä yönä saavuttanut ennätyksen, sillä hän oli silloin myynyt vieraanvaraisuutensa kokonaista kahdellekymmenellekahdeksalle vieraalle. Sangen epämukavaa ja ahdasta tosin oli ollut, ja neljä miestä oli koko yön kuorsannut hänen makuulavitsansa alla, mutta olihan hänen kultahiekkapussinsa painokin huomattavasti lisääntynyt. Tämä pussi kellanhohteisine sisältöineen oli hänen olemassaolonsa suurin ilo ja samalla kertaa sen suurin vaiva. Sen kapea suu kätki sisäänsä taivaan ja helvetin. Luonnollisesti ei hänen yksinkertaisessa asumuksessaan ollut minkäänmoista varmaa säilytyspaikkaa, ja sentakia häntä luonnollisesti piinasi alituinen pelko, että pussi varastettaisiin. Olisihan näiden partaisten, roistomaisten vieraiden varsin helppo ryöstää häneltä hänen aarteensa. Usein hän näki unta, että niin oli käynyt, ja hän havahtui uneksittuaan painajaisen ratsastaneen hänen selässään. Joukko samoja ryöväreitä vaivasi häntä unessa, ja hän oppi vihdoin tuntemaankin heidät ja muistamaan, erittäinkin erään päärosvon, jolla oli pronssinväriseksi ahavoituneet kasvot ja arpi oikeassa poskessa. Tämä oli pahin koko joukosta, ja hänen tähtensä Jacob oli hereillä ollessaan laatinut joukon erilaisia kätköpaikkoja sekä mökin sisälle että sen ulkopuolelle, Siirrettyään näin aarteensa uuteen kätköpaikkaan saattoi hän taas hengittää vapaasti useita vuorokausiakin; mutta vain yht'äkkiä jälleen tarttuakseen "arpiposkista miestä" kaulukseen, juuri kun hän oli kiskomassa pussia kätköstä. Kun hän siinä heräsi kesken tavanmukaista kamppailua, saattoi hän hypähtää pystyyn ja viedä pussin toiseen ja entistä nokkelampaan säilytyspaikkaan. Hän ei suoranaisesti ollut näiden aivokummitusten uhri, mutta hän uskoi enteisiin ja ajatuksensiirtoon ja oli sitä mieltä, että nämä uneksitut rosvot olivat astraalikuvia todellisista ihmisistä, jotka juuri sinä hetkenä, missä heidän lihalliset olemuksensa sitten olivatkaan, suunnittelivat hänen kultansa valtaamista. Ja hän jatkoi yhä niiden onnettomien nylkemistä, jotka tulivat yli hänen kynnyksensä, samalla kuin joka kultahiekka-unssi, mikä kaadettiin hänen pussiinsa, lisäsi hänen huoltaan.
Kun Jacob Kent nyt siinä istui ja paistatteli päivää, juolahti hänen mieleensä äkkiä ajatus, joka saattoi hänet hypähtäen ponnahtamaan pystyyn. Hänen korkein ilonsa oli tähän saakka ollut punnita ja taas punnita kultapussiaan, mutta tämän miellyttävän askartelun yli oli kuitenkin langennut varjo, jota hän näihin asti ei ollut kyennyt hajoittamaan. Hänen vaakakuppinsa olivat perin pienet, ne eivät itse asiassa vetäneet yli puolentoista naulan – kahdeksantoista unssia – ja hänen aarteensa painoi kolme ja yhden kolmanneksen kertaa niin paljon. Hän ei ollut milloinkaan saattanut punnita sitä kaikkea yhdellä kertaa, ja katsoi sentähden jääneensä osattomaksi tästä uudesta ja mieltäylentävästä näystä. Koska tämä oli häneltä kielletty, oli hänen ilonsakin ollut vain puolinaista; niin, hän ajatteli, se suorastaan synkistikin sen. Mutta nyt oli tämän ongelman ratkaisu välähtänyt hänen aivoihinsa ja saattanut hänet hypähtämään jaloilleen. Hän vilhuili huolellisesti pitkin seinää kummallekin taholle. Ketään ei näkynyt ja hän meni sisään.
Muutamassa sekunnissa oli hän siivonnut pöydän ja asettanut sille vaa'an. Toiseen vaakakuppiin hän laski leimatut punnukset ja viisitoista unssia ja punnitsi ne kultahiekalla. Sitten hän otti pois punnukset ja korvasi ne kultahiekalla, ja nyt hänellä oli edessään täsmälleen kolmekymmentä unssia. Tämän hän vuorostaan kaasi toiseen kuppiin ja tyhjentyneen kupin täytti pussista kaatamallaan hiekalla. Pussi oli nyt melkein tyhjä ja hän kylpi hiessään. Hän vapisi ihastuksesta, hän oli aivan suunniltaan onnesta. Siitäkin huolimatta hän ravisti pussin tyhjäksi viimeistä hiukkasta myöten, ja toinen kuppi painui raskaampana pöytää vasten. Tasapaino palautettiin kuitenkin pennyn lantilla ja viiden kultajyvän siirrolla kevyempään kuppiin. Hän seisoi kuin kiinni juurtunut, pää kenossa. Pussi oli tyhjä, mutta vaakakuppien käyttömahdollisuudet olivat osoittautuneet rajattomiksi. Hän saattoi niissä punnita minkälaisia summia tahansa, alkaen aina pienimmästä kultajyvästä naulaan naulan jälkeen. Mammona tarttui tulikuumille sormineen hänen aivoihinsa. Aurinko kulki valkealla tiellään länttä kohti, kunnes sen säteet osuivat sisään avoimesta ovesta ja paistoivat suoraan vaakakuppeihin ja niiden kultaiseen kantamukseen. Kallisarvoiset hietakasat heijastivat ilta-auringon lempeätä valoa kuin pronssisen Kleopatran kultaiset rinnat. Aika ja paikka olivat hävinneet olemasta...
"Herra varjelkoon! Mutta sillähän voitte ostaa jo melkein vaikka mitä, vai kuinka?"
Jacob Kent kääntyi nopeasti ympäri ja koetteli samalla kädellään kaksipiippuistaan, joka oli lähellä. Mutta kun hänen katseensa osui rauhanhäiritsijän kasvoihin, peräytyi hän kauhuissaan takaperin. Arpiposkinen mies oli hänen edessään!
Mies katsoi kummastellen häneen.
"No, no, ei mitään hätää", sanoi hän tehden kädellään rauhoittavan liikkeen. "Älkäähän nyt luulko, että teille tai teidän kurjalle kullallenne tahtoisin mitään pahaa."
"Olette sentään koko lailla konstikas olio", lisäsi, hän miettivästi, nähdessään hien valuvan pitkin Kentin kasvoja ja hänen polviensa tutisevan.
"Miksi ette yskäise ja sano mitään?" jatkoi hän, kun toinen haukkoi henkeään. "Onko leukanne mennyt sijoiltaan? Tai mitä nyt oikeastaan on tapahtunut?"
"Mi-mi-missä olette saanut tuon?" onnistui Kentin vihdoin änkyttää, samalla kuin hän vapisevalla sormellaan osoitti toisen poskessa olevaa arpea.
"Eräs laivakumppani se kerran minut merkitsi. Mutta nyt, koska olette turpanne taas saanut käyntiin, tahtoisin tietää, mitä minun arpeni kuuluu teille? Niinpä niin, sen juuri tahtoisin tietää – mitä minun arpeni kuuluu teille? Jumaliste – koskeeko se teihin, ehkäpä? Tai eikö se ole teille ja teidänlaisellenne tarpeeksi kaunis katsella. Tahtoisinpa tietää."
"Ei, ei", vastasi Kent ja vaipui tuolille sairaalloisesti virnistäen, "Ihmettelen vain..."
"Oletteko joskus nähnyt semmoisen?" jatkoi toinen uhkaavasti.
"En."
"Ja se ei taida koristaa minua?"
"Kyllä." Kent nyökkäsi myöntävästi innokkaana tyynnyttämään kummallista vierastaan, mutta täydellisesti valmistautumattomana sen kiivaan mielenpurkauksen varalle, jonka hänen yrityksensä olla miellyttävä aiheutti.
"Te kirottu, viheliäinen, kurja, lärpättävä köysiluuta! Mitä pirua te tarkoitatte sanoessanne, että halpamaisin merkki, minkä kaikkivaltias jumala milloinkaan on pannut rumentamaan ihmisen kasvoja, olisi koristus? Mitä te sillä totta vie tarkoitatte, te..."
Ja nyt syyti tuo hauska merimies suustaan mahdottoman joukon itämaisia jumalattomuuksia, sekoitti yhteen jumalat ja pirut, sukuluettelot ja ihmiset, vertauskuvat ja villipedot sellaisella raivolla ja luistavuudella, että Jacob Kent tunsi olevansa kuin halvattu. Hän peräytyi takaperin ja nosti käsivartensa eteensä ikäänkuin torjuakseen fyysillistä väkivaltaa. Hän oli siinä määrin järkytetty, että toinen pysähtyi keskellä loistavaa kaunopuheisuuttaan ja purskahti kaikuvaan nauruun.
"Aurinko on karistanut lumet tienkamaralta", sanoi arpiposkinen mies parin jylisevän naurunhohotuksen väliin. "Ja toivon vain, että osaisitte antaa täyden arvon onnelle, joka teillä on saadessanne olla minunlaiseni miehen seurassa. Laittakaa kuumaksi tuo uuninne. Minä menen nyt ja päästän koirani valjaista ja annan niille ruokaa. Ja puita älkää säästelkö, ukkoseni; niistä ei näytä olevan puutetta, ja aikaa teillä on yllin kyllin kirveen heiluttamiseen. Tuokaa sill'aikaa ämpärillinen vettäkin. Ja pankaa nopeasti toimeksi, muutoin minä, hitto soikoon, panen teihin vauhtia."
Tämä oli kerrassaan ennenkuulumatonta. Jacob Kent sytyttämässä tulta, pilkkomassa puita, kantamassa vettä – suorittamassa karkeita askareita pahanpäiväiselle vieraalle! Kun Jim Cardegee lähti Dawsonista, oli hänellä pääntäysi juttuja tämän tien varrella asuvan Shylockin halpamaisuuksista; ja sitä mukaa kuin matka sujui, olivat monilukuiset uhrit yhä kartuttaneet tätä hänen rikkomuksiensa summaa. Ja nyt oli Jim Cardegee, joka merimiesten tavoin piti pilailemisesta, heti tupaan tullessaan päättänyt hieman karistaa sen asukkaasta korskeutta. Hän ei saattanut olla huomaamatta, että hän siinä oli onnistunut yli odotuksien, vaikkei täysin käsittänytkään, mitä osaa hänen arpensa oikeastaan oli siinä näytellyt. Mutta vaikkei käsittänytkään, huomasi hän kuitenkin sen aiheuttaman säikähdyksen, ja hän päätti käyttää sitä hyväkseen yhtä häikäilemättä kuin nykyaikainen liikemies tavaraa, joka on tullut vauhtiin markkinoilla.
"Jumala paratkoon, mikä oiva isäntä te sentään olettekaan", sanoi hän ihmeissään ja pää kallellaan, kun hänen isäntänsä toimeliaasti täytti hänen käskyjään. "Teidän ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä Klondykeen. Te olette kuin luotu majatalon isännäksi. Olenhan kyllä usein kuullut naapurien puhuvan teistä sekä ylä- että alavirralla, mutta en ole silti aavistanutkaan, että te olette noin hemmetin hupainen ja miellyttävä mies."
Jacob Kent tunsi miltei hillitöntä halua koetella kaksipiippuistaan häneen, mutta arven lumousvoima oli liian suuri. Tämähän oli juuri se "arpiposkinen mies", sama, joka niin usein oli unessa käynyt hänen luonaan varkaissa. Tämä oli sen olennon ruumiillistunut olemus, jonka astraalimuoto oli esiintynyt hänen unissaan, mies, jolla niin usein oli ollut pahoja aikomuksia hänen aarteeseensa nähden. Ja tästä seurasi tietysti, ja toisin ei saattanut olla, että tämä arpiposkinen mies oli nyt lihaantuneessa hahmossa tullut täyttämään aikomustaan. Ah, tuo arpi. Hän saattoi yhtä vähän irroittaa siitä silmiään kuin vaimentaa sydämensä sykintää. Miten hän ponnistelikaan, niin aina ne kuitenkin palasivat siihen yhteen ainoaan kohtaan niinkuin magneettineula kääntyy napaa kohti.
"Kiduttaako se teitä, vai?" jyrähti Jim Cardegee äkkiä, samalla katsoen ylös peitteistään, joita parhaillaan levitteli, ja kohdaten toisen lumoutuneen katseen. "Minusta tuntuu, kun näen miten nääntynyt olette, että teidän taitaa olla parasta reivata purjeenne, sammuttaa valo ja kyyristyä pahnoillenne. No, pankaa toimeksi vain, te viheliäinen köysiluuta, muutoin näytän teille mistä Taavetti osti olven!"
Kent oli niin hermostunut, että hänen täytyi kolme kertaa puhaltaa lamppua, ennenkuin se sammui ja hän ryömi peitteiden väliin riisumatta edes mokkasiinejaan. Merimies alkoi tuota pikaa hartaasti kuorsata kovalla vuoteellaan lattialla, mutta Kent makasi ja tuijotti ikkunaan, käsi kiväärillä ja lujasti päättäneenä, ettei koko yöhön ummistaisi silmiään. Hän ei ollut ehtinyt ajatella pistää kätköön viittä kultahiekka-naulaansa, ja ne olivat vieläkin ammuslaatikon kannella hänen vuoteensa pääpuolessa. Mutta kaikista ponnisteluistaan huolimatta hän kuitenkin lopulta vaipui uneen, kultahiekan painon raskaana likistäessä hänen sieluansa. Jollei hän nyt sellaisessa mielentilassa olisi sattunut vaipumaan uneen, ei somnambulismin paholainenkaan kenties olisi tullut houkutelluksi sinne eikä Jim Cardegee olisi seuraavana päivänä askarrellut huuhtelupannulla.
Tuli taisteli uunissa turhan taistelun ja sammui viimein. Pakkanen huokui sisään sammalraoista ja kylmensi tuvan. Koirat ulkona lakkasivat ulvomasta, kyyristyivät lumen sisään ja uneksivat taivaista, jossa yllin kyllin on kuivattua lohta eikä ainoatakaan hätyyttäjää tai muuta sentapaista olentoa. Merimies makasi tuvassa liikkumattomana kuin tukki, jotavastoin hänen isäntänsä heittelehti mitä merkillisimpien mielikuvitelmien saaliina. Keskiyön aikaan hän yht'äkkiä heitti päältään peitteet ja nousi ylös. Oli omituista, että hän saattoi ruveta puuhailemaan edes sytyttämättä kynttilää. Hän piti silmiään kiinni kenties sentähden, että oli pimeä, tai mahdollisesti myös sentähden, että pelkäsi silmänsä aukaistessaan näkevänsä vieraansa poskessa olevan arven. Oli miten hyvänsä, mutta kieltämätöntä on, että hän mitään näkemättä aukaisi ammuslaatikkonsa, kaasi aikamoisen ruutiannoksen pyssynpiipusta sisään, ainoankaan jyvän varisematta sivuun, painoi sen tiukkaan kahdella latauspuikon sysäisyllä, asetti senjälkeen kaiken paikoilleen ja kävi uudelleen vuoteeseen.
Samalla hetkellä kuin päivänkajo laski teräksenharmaat sormensa pergamentti-ikkunalle, Jacob Kent heräsi. Hän nojasi kyynärpäähänsä, aukaisi silmänsä ja tirkisteli ammuslaatikkoon. Mitä hän siellä näki tahi ei nähnyt, teki, jos otetaan huomioon hänen hermostuneisuutensa, sangen omituisen vaikutuksen häneen. Hän heitti silmäyksen lattialla nukkuvaan mieheen, sulki hitaasti silmäluomensa ja vaipui selälleen. Hänen kasvoillaan lepäsi omituinen rauhallisuus. Ei ainoakaan lihas värähtänyt. Ei pienintäkään mielenliikutuksen tai hämmästyksen merkkiä näkynyt. Hän makasi näin pitkän hetken ja ajatteli, että se, mitä hän yöllä oli puuhaillut ja järjestellyt, oli tapahtunut maltillisesti ja tyynesti, ilman melua ja kolinaa.
Seinähirteen, aivan Jim Cardegeen yläpuolelle, oli sattumalta lyöty vankka puunappula. Jacob Kent heitti hyvin varovasti puolituumaa paksun hamppunuoran yli nappulan ja veti molemmat päät alas. Toisen niistä hän sitoi vyötäisilleen ja toiseen solmi juoksusilmukan. Sitten hän viritti pyssynsä hanan ja laski aseen kätensä ulottuville erään korkean, hirvennahkahihnojen muodostaman kasan viereen. Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän karkaisi itsensä näkemään arven, sujutti silmukan yli nukkujan pään ja veti sen tiukkaan ruumiinsa painolla samalla tarttuen pyssyynsä ja suunnaten sen suun Jimiin.
Jim Cardegee heräsi, ollen vähällä tukehtua, ja tuijotti ällistyneenä kumpaiseenkin teräspiippuun.
"Mihin olette sen pannut?" kysyi Kent ja kiristi samalla nuoraa.
"Te kirottu... Uh..."
Kent vain kiristi yhä nuoraa ja toinen haukkoi henkeään.
"Ah, per... Uh. Puh..."
"Mihin olette sen pannut?" toisti Kent.
"Minkä?" kysyi Cardegee niin pian kuin sai henkäistyksi.
"Kultahiekan."
"Minkä kultahiekan?" kysyi ällistynyt merimies.
"Tiedätte kyllä – minun."
"En ole siitä nähnyt vilahdustakaan. Minä minua pidätte? Kassakaappinako? Ja mitä minä sillä olisin tehnyt. Voitteko sanoa?"
"Joko tiedätte tai olette tietämättä, mutta joka tapauksessa kiristän teitä kurkusta siksi kunnes tiedätte. Jos kohotatte edes sormenne, niin ammun teidät!"
"Armias taivas!" voihkasi Cardegee, kun nuora taas kiristyi. Kent hellitti tuokioksi, ja kun merimies samassa nykäisi niskaansa, ikäänkuin puristus olisi sen aiheuttanut, onnistui hänen hieman laajentaa silmukkaa ja kihnuttaa se niin, että puristus kohtasi parhaiten leukaa. "No?" kysyi Kent odottaen tunnustusta.
Mutta Cardegee vain irvisti. "Jatkakaa vain hirttämistä, te vanha padannuolija!"
Ja nyt kävi niin, kuten merimies oli odottanut – murhenäytelmästä tuli ilveily. Cardegee oli heistä kahdesta painavin, ja vaikka Kent olisi kuinka heittäytynyt alas- ja taaksepäin, ei hän jaksanut kohottaa häntä lattiasta. Miten hyvänsä hän kiskoi ja ahertikin, niin aina merimiehen jalat kuitenkin ulottuivat lattiaan ja kannattivat osan hänen painostaan. Muu osa ruumiista roikkui leuan varassa. Kun Kent nyt ei onnistunut saamaan häntä ylös lattiasta, tarttui hän nuoraan päättäen hitaasti kuristaa hänet tai pakoittaa tunnustamaan, minne hän oli pannut kullan. Mutta arpiposkinen mies ei vain tahtonut kuristua. Viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia kului hyödyttömissä ponnistuksissa, ja sitten Kent epätoivoisena laski alas vankinsa.
"No niin", sanoi hän ja pyyhki hikeään, "jollette tahdo joutua hirtetyksi, niin siispä tulette ammutuksi. Toisethan eivät taida olla luotuja hirtettäviksi."
"Niinpä niin, onpa se kaunis homma, jonka aiotte panna täällä pystyyn!" Cardegee tahtoi voittaa aikaa. "Kuulkaas nyt, niin sanon teille, mitä teidän on tehtävä, lyömme tässä ensin viisaat päämme yhteen ja tuumimme asiaa. Näyttää siltä kuin te olisitte hukannut kultahiekkanne. Ja te sanotte, että minä tiedän missä se on, ja minä taas, että minä en tiedä. Meidän pitäisi nyt ensin tähystellä ja pohtia, ennenkuin määräämme kurssin..."
"Armias taivas!" keskeytti Kent, pilkallisesti matkien toisen huudahdusta, "Minä määrään kurssin helkkariin, minä, ja te saatte vain tähystellä; jos muuhun ryhdytte, niin olette paikalla yhtä kuollut kuin vanha Mooses!"
"Mutta äitini tähden..."
"Jumala häntä armahtakoon, hänkö tuntisi mitään hellyyttä teihin. Miksi itsenne luulette?" Hän keskeytti toisen tekemän epäillyttävän liikkeen painamalla kylmän pyssynsuun lujasti hänen otsaansa. "Maatkaa vain hiljaa! Jos liikahdatte hiuskarvankin verran, niin ammun teidät." Sitten syntyikin vaivalloinen puuha, sillä hänen täytyi koko ajan pitää sormeaan liipasimella; mutta Kenthän oli kutoja, ja muutamissa minuuteissa oli merimies sidottu käsistä ja jaloista. Tämän jälkeen hän raahasi hänet tupansa ulkopuolelle, jossa hän saattoi pitää silmällä virtaa ja nähdä auringon nousevan keskipäivänkorkeuteensa. "Nyt annan teille aikaa kello kahteentoista saakka, mutta silloin..."
"No, mitä sitten?"
"Silloin teidät lähetetään helvettiin. Mutta jos tunnustatte, niin saatte odottaa, kunnes ensimmäinen poliisiosasto ratsastaa ohi."
"No, Jumala paratkoon, onpa tämä nyt aika hauska juttu! Tässä olen minä, viaton kuin lammas, ja siinä olette te, vailla ainuttakaan järjenkipinää, ja sitten hyökkäätte päälleni unessa ja tahdotte lähettää minut helvetin tuleen. Te kirottu vanha nylkyri! Te..."
Jim Cardegee ryöpytti jälleen jumalattomuuksiaan niin vuolaasti, että hän itsekin sitä ihmetteli. Jacob Kent toi ulos tuolin voidakseen istua siliä ja nauttia kaikesta täysin siemauksin. Kun merimies oli purkanut ilmoille koko sanavarastonsa kaikki mahdolliset yhdistelmät, hän vaikeni ja alkoi ajatella pinnistämällä ja seurasi silmineen auringon kulkua, sen kohotessa itäiseltä taivaalta aivan tavattomalla nopeudella. Hänen koiransa, jotka kummastelivat, etteivät jo aikoja sitten olleet tulleet valjastetuiksi, tunkeilivat hänen ympärillään. Hänen avuttomuutensa saattoi elukka-parat levottomiksi. Niiden vaisto sanoi, että jotakin oli hullusti, vaikka eivät tienneet, mikä, ja ne tungeksivat hänen ympärilleen ilmaisten myötätuntoaan läpitunkevilla ulvahduksilla. "Uh! Push! Senkin sivashit!" huusi hän ja koetti potkaista niitä kiemurtelemalla kuin mato ja äkkäsi samalla, että hän varmasti makasi jonkinlaisen kuopan partaalla. Niin pian kuin koirat olivat hajaantuneet, alkoi hän pohtia, mitä tämä kuoppa, jonka hän voi tuntea, mutta ei nähdä, saattoi merkitä. Kauan ei kestänytkään, ennenkuin hän oli tehnyt oikean johtopäätöksen. Ihminen on luonnostaan laiska, ajatteli hän. Ihminen ei tee enempää kuin on tarvis. Jos hän rakentaa mökin, täytyy hänen kattaa sen katto mullalla. Ja multaa hän ei tietysti kanna enempää kuin välttämätön tarve vaatii. Näin ollen Jim Cardegee nyt epäilemättä makasi sen kuopan reunalla, josta Jacob Kentin mökin katolle tuotu multa oli otettu. Ja hänessä heräsi ajatus, että jos hän sopivalla tavalla käyttäisi hyväkseen ajatustoimintansa tulosta, niin hän kukaties pidentäisi päiväinsä lukumäärää. Hän rupesi kiinnittämään huomiotaan hirvennahkahihnoihin, joilla hän oli sidottu. Hänen kätensä oli sidottu taakse, ja kun hän painoi ne lumeen, tulivat ne märiksi. Hihnoja, jotka oli leikattu parkitsemattomasta nahasta, saattoi venyttää, jos ne olivat märkiä, ja ilman näkyvää ponnistelua hän koetti venyttää niitä venyttämistään. Hän tuijotti ahnain silmin tietä pitkin, ja kun eräs tumma pilkku tuokioksi ilmestyi näkyviin valkoista jääroukkiota vasten kaukana Sixty Milen suunnalla, loi hän aurinkoon tuskaisen katseen. Se ei enää ollut kaukana keskitaivaalta. Silloin tällöin hän vilahdukselta sai näkyviinsä tumman pilkun, kun se milloin ilmestyi, milloin katosi jääkumpujen väliin, mutta hän ei tohtinut katsella sinne muuten kuin aivan ohimennen, jottei herättäisi vihollisensa epäluuloja. Kerran kun Jacob Kent nousi seisomaan ja tarkkaan tähysteli jäälakeutta, Jim Cardegee säikähti, mutta koirareki kulki parhaillaan tienosaa, joka oli yhdensuuntainen erään korkean lumikinoksen kanssa, ja oli näin ollen näkymättömissä sen takana, kunnes vaara oli ohi.
"Toimitan teidät hirtetyksi", uhkasi Cardegee. Hän tahtoi kääntää toisen huomion itseensä. "Ja sitten saatte mädäntyä helvetissä, saattepa totisesti."
"Kuulkaas", huudahti hän hetken äänettömyyden jälkeen, "uskotteko kummittelijoihin?" Kun Kent nyökkäsi, tunsi hän olevansa vankalla pohjalla ja jatkoi: "Asia on nyt niin, että aaveilla on oikeus ahdistaa miestä, joka ei pysy sanassaan, ja sentähden ette kai mitenkään voi antaa minulle matkapassia, ennenkuin lyödään kahdeksan lasia – tuota, kun kello on kaksitoista – vai mitä? Sillä jos sen teette, niin saatte olla varma, että tulen, kummittelemaan luoksenne, Kuuletteko? Minuuttiakin, sekunttiakin ennen määräaikaa, niin tulen, niin jumaliste tulenkin!"
Jacob Kent näytti epäilevältä, mutta ei puhunut mitään.
"Kuinka on kronometrinne laita? Missä on longituudinne. Mistä tiedätte, että tiedätte ajan tarkalleen?" puheli Cardegee itsepäisesti siinä turhalta näyttävässä toivossa, että onnistuisi petkuttamaan pyöveliltään muutamia minuutteja. "Onko teillä parakin aika vai yhtiönkö? Sillä jos teette sen ennen kellonlyöntiä, niin tulen kummittelemaan. Olen varoittanut teitä. Minä tulen kummittelemaan. Ja jollei teillä ole mitään ajannäyttäjää, niin kuinka voitte tietää mitään ajankulusta, Sanokaapas se – kuinka voitte tietää?"
"Lähetän kyllä oikealla hetkellä teidät matkaan", vastasi Kent. "Täällä on aurinkokello."
"Ei kelpaa. Voi poiketa kolmekymmentäkaksi astetta."
"Merkit on tehty."
"Minkä mukaan? Kompassinko?"
"Ei, Pohjantähden."
"Varmastiko?"
"Aivan varmasti."
Cardegee voihkaisi, sitten hän varkain katsahti tielle. Reki nousi juuri erästä mäkeä tuskin mailin päässä, ja koirat juoksivat täyttä vauhtia kevyin hypähdyksin. "Kaukanako varjo on merkistä?"
Kent meni aurinkokellon luo ja silmäili sitä tarkkaan. "Kolme piirua", julisti hän huolellisesti tarkasteltuaan.
"Kuulkaas, ettekö sanoisi: nyt lyö kahdeksan lasia', ennenkuin laukaisette?"
Kent lupasi sanoa. Syntyi äänettömyys. Cardegeen ranteiden ympärillä olevat hihnat olivat vähitellen venyneet, ja hän oli alkanut ponnistella saadakseen kiskaistuiksi ne irti.
"Kaukanako varjo on nyt?"
"Yhden piirun välimatka."
Cardegee kiersi itseään hiukan varmistuakseen siitä, että hän oikeassa silmänräpäyksessä vyörähtäisi ympäri, ja samassa hän sai ensimmäisen hihnan pujotetuksi yli käsiensä. "Kaukanako?"
"Puoli piirua." Samassa Kent kuuli jalaksien rapinan ja kitinän ja käänsi katseensa tielle. Ajaja lojui vatsallaan reessä ja koirat porhalsivat suorinta tietä mökkiä kohti. Kent kääntyi nopeasti ympäri ja painoi pyssynperää olkapäätänsä vasten.
"Ei vielä ole kahdeksan lasia!" väitti Cardegee. "Muistakaa, että minä tulen kummittelemaan."
Jacob Kent epäröi. Hän seisoi aurinkokellon vieressä, noin kymmenen askeleen päässä uhristaan. Reessä lähestyvä mies oli varmaan älynnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä, koska oli noussut polvilleen ja piiska viukui koirien selässä.
Varjo ryömi merkin kohdalle. Kent asetti silmänsä tähtäimelle.
"Huomio!" komensi hän juhlallisesti. "Nyt lyö kahdeksan la..."
Cardegee vyörähti kuoppaan sekunnin murto-osan verran liian varhain. Kent pysähdytti sormensa, joka oli painamassa liipasinta, ja ryntäsi sinne. Pau! Pyssy paukahti suoraan päin merimiehen naamaa hänen noustessaan jaloilleen. Mutta savua ei piipunsuusta tullut; sensijaan leimahti liekki sen sivulta lähellä perää, ja Jacob Kent kaatui pitkälleen maahan. Koirat ryntäsivät ylös mäkeä ja vetivät reen yli hänen ruumiinsa, ja ajaja hyppäsi maahan juuri kun Jim Cardegee oli vapauttanut kätensä ja kohottautui niiden varassa ylös kuopasta.
"Jim." Vastatullut tunsi hänet. "Mitä on tapahtunut?"
"Mitä tapahtunutko? Ei kerrassaan mitään! Olenpa tässä vain terveydekseni hiukan hauskutellut... Mitä on tapahtunut, sinä tyhmeliini? Mitä on tapahtunut, häh? Auta minut irti, taikka opetan sinuakin! Pane toimeksi, jollet tahdo, että lakaisen sinulla kantta!"
"Uh!" huudahti hän, kun toinen oli alkanut tuppiveitsellä leikata hihnoja. "Mitä on tapahtunut? Senpä juuri tahtoisin tietää. Sano se minulle, ole hyvä! No!"
Kent oli kuollut kuin kivi, kun he käänsivät hänet ympäri, Pyssy, joka oli vanha raskas suustaladattava, lojui ruumiin vierellä. Puu ja teräs olivat irtautuneet toisistaan. Oikeanpuolisen piipun yläpäässä ammotti useita tuumia pitkä halkeama. Merimies kohotti uteliaana aseen maasta. Halkeamasta valui välkkyvää, keltaista hiekkaa. Ja nyt alkoivat tosiseikat selvitä Jim Cardegeelle.
"No johan nyt hittoa!" huudahti hän, "olipa tämäkin juttu! Tässä se kirottu kulta on! Jumala minua rankaiskoon, ja sinuakin, Charley, jollet heti juokse hakemaan malmipannua!"
KUNINGAS MIDAKSEN POJAT.
Wade Atsheles on kuollut – tehnyt itsemurhan. Olisi valhe, jos väittäisi tapahtumaa yllätykseksi sille pienelle piirille, joka hänet tunsi, ja yhtä kaikki me, hänen läheiset ystävänsä, emme milloinkaan olleet lausuneet toisillemme mitään sensuuntaisia arveluja. Olimme pikemminkin jollakin selittämättömällä, alitajuisella tavalla tietämättämme valmistuneet siihen, Ennenkuin teko tapahtui, emme olisi sellaista osanneet aavistaakaan, mutta saatuamme kuulla, että hän oli kuollut, tuntui meistä kuin olisimme koko ajan sen tienneet ja sitä odottaneet. Siirtyessämme ajatuksissamme ajassa taaksepäin, näytti se olevan aivan luonnollinen seuraus hänen suuresta huolestaan. Sanoja "suuri huoli" käytän aikomuksellisesti. Ollen nuori ja kaunis ja omaten turvatun aseman Eben Halen, suuren raitiotie-magnaatin oikeana kätenä, ei hänellä saattanut olla mitään valittamisen aihetta onnenantimiin nähden. Ja kuitenkin olimme nähneet hänen sileän otsansa käyvän uurteiseksi, ikäänkuin häntä olisi painanut jäytävä huoli tai kalvava suru. Olimme nähneet hänen paksun mustan tukkansa harvenevan ja käyvän hopeanharmaaksi kuin viljapelto kuparinvärisen taivaan alla, korventavassa kuivuudessa. Kuka siinä riehakkaassa seurapiirissä, jota hän loppunsa edellä yhä innokkaammin etsi, kuka siinä, minä toistan, voi unohtaa sitä syvää hajamielisyyttä ja äänetöntä mietiskelyä, johon hän oli vaipunut. Sellaisissa tilaisuuksissa ja kokkapuheiden räiskyessä ja ilon ollessa korkeimmillaan saattoi ilman vähintäkään nähtävää syytä hänen katseensa muuttua lasimaiseksi ja ulkomuotonsa synkäksi, ja silloin hän nyrkkiinpuristetuin käsin ja sieluntuskista kouristuksentapaisesti nytkähtelevin kasvoin taisteli kuilun partaalla jonkun tuntemattoman vihollisen kanssa.
Hän ei milloinkaan puhunut huolestaan, emmekä mekään olleet niin epähienoja, että olisimme sitä häneltä kysyneet. Ja se ei olisi mitään hyödyttänytkään, sillä meidän apumme ja mahtimme ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, vaikka hän sen olisi ilmaissutkin. Kun Eben Hale kuoli – Eben Hale, jonka sihteeri, ei, vaan melkein ottopoika ja liiketoveri hän oli – ei hän enää tullut seuraamme. Ei sentähden, kuten nyt tiedän, että seuramme olisi ollut hänelle vastenmielinen, vaan sentähden, että hänen huolensa oli lisääntynyt siinä määrin, ettei hän enää voinut mukautua meidän iloisuuteemme tai löytää helpotusta ja unohdusta yhdessä meidän kanssamme. Minkätähden asianlaita oli sellainen, emme silloin saattaneet ymmärtää, sillä kun Eben Halen testamentti laillistutettiin, sai maailma tietää, että hän oli päällikkönsä monien miljoonain ainoa perillinen, ja testamentissa oli selvästi määrätty, että hän sai periä tämän suuren omaisuuden ilman minkäänlaisia, ehtoja tai rajoituksia. Ei ainoakaan osake eikä penniäkään käteisistä varoista joutunut vainajan sukulaisille. Mitä hänen omaan perheeseensä tuli, oli eräässä hämmästyttävässä lisäpykälässä selvä määräys, että Wade Atsheler saisi Eben Halen vaimolle ja hänen pojilleen ja tyttärilleen luovuttaa sellaisia rahamääriä kuin katsoi sopivaksi ja aikana, minkä katsoi sopivaksi. Jos vainajan perheessä olisi sattunut joitakin häväistysjuttuja tai hänen poikansa olisivat eläneet hurjasti ja osoittaneet uppiniskaisuutta isälleen, olisi tämä mitä kummallisin menettely kenties ollut jollakin tavoin selitettävissä; mutta olihan Eben Halen onnellinen perhe-elämä tullut sananparreksi kaupungissa ja olisi saanut etsiä läheltä ja kaukaa löytääkseen parempia poikia ja tyttäriä kuin hänellä oli. Ja mitä hänen puolisoonsa tulee, niin minun ei tarvitse muuta kuin mainita, että ne, jotka hänet parhaiten tunsivat, olivat antaneet hänelle hyväilynimen "sulojen äiti". Minun ei tarvinne kertoa, että tämä selittämätön testamentti oli yleisenä keskustelunaineena, mutta vastoin yleisön odotuksia ei testamenttia vastaan tehty valitusta.
Siitä ei ole vielä pitkä aika kun Eben Hale kuljetettiin komeaan marmoriseen hautakammioonsa. Ja nyt on Wade Atsheler kuollut. Uutinen siitä oli aamulehdissä. Olen vastikään saanut häneltä kirjeen, joka ilmeisesti on pantu postiin hetkistä ennen kuin hän syöksyi iäisyyteen. Tuo kirje, joka nyt on edessäni, on hänen omalla käsialallaan kirjoitettu kertomus, ja se antaa yhteisen muodon joukolle sanomalehtileikkeleitä ja kirjejäljennöksiä. Alkuperäisten kirjeiden hän on sanonut olevan poliisin huostassa. Hän on myös pyytänyt minua saattamaan julkisuuteen sen hirveän murhenäytelmäsarjan, johon hän aivan syyttään oli joutunut osallistumaan, varoitukseksi eräästä itse yhteiskunnan olemassaoloa uhkaavasta hirvittävästä ja pirullisesta vaarasta. Tässä seuraa kirjeen koko sisältö:
"Isku tuli elokuussa vuonna 1899, juuri kun olin palannut lomaltani. Silloin emme sitä vielä ymmärtäneet, emme olleet vielä oppineet käsittämään, että sellaisia hirveitä mahdollisuuksia saattoi olla olemassa. Mr. Hale aukaisi kirjeen, luki sen ja viskasi nauraen sen kirjoituspöydälleni. Luettuani sen nauroin itsekin ja sanoin: 'Kamalaa pilaa, Mr. Hale, ja sitäpaitsi perin mautonta'."
Rakas John, tässä on kyseessäolevan kirjeen jäljennös.
Kuningas Midaksen Poikain Päämajassa. 17 p:nä elokuuta 1899.
Mr. Eben Hale, raharuhtinas.
Hyvä Herra.
Saamme täten ilmoittaa, että teidän on pakko laskea liikkeeseen
osa äärettömistä rikkauksistanne, kaksikymmentä miljoonaa
dollaria käteisrahassa. Vaadimme teidän maksamaan tämän summan
meille tai asiamiehellemme. Huomannette, että emme määrää mitään
määrättyä ajankohtaa, koska emme tahdo saattaa teitä vaikeuksiin.
Jos teistä on mukavampaa, voitte suorittaa sen vähittäinkin
kymmenessä, viidessätoista tai kahdessakymmenessä erässä, mutta
miljoonaa pienempiä summia emme ota vastaan.
Rakas Mr. Hale, pyydämme teitä olemaan varma siitä,
ettei menettelymme aiheudu mistään henkilökohtaisesta
vihamielisyydestä teitä kohtaan. Kuulumme sivistyneeseen
köyhälistöön, jonka ennenkuulumaton lisääntyminen oli niin
ominainen yhdeksännentoista vuosisadan viimeisille ajoille.
Perusteellisesti tutkittuamme finasssiasioita olemme päättäneet
ryhtyä tällaiseen toimintaan. Siihen sisältyy monia etuja,
joista huomattavin on se, että ilman minkäänmoista pääomaa
voimme antautua suuriin ja tuottaviin rahallisiin yrityksiin.
Näihin asti olemme onnistuneet sangen hyvin, ja toivomme, että
yhteytemme teidän kanssanne muodostuisi miellyttäväksi ja
tyydyttäväksi.
Olkaa hyvä ja kiinnittäkää huomionne seuraavaan, jossa
vähän lähemmin selittelemme mielipiteitämme. Nykyisen
yhteiskuntajärjestelmän perustuksena on omistusoikeus. Ja tämä
yksilön omistusoikeus nojautuu yksinomaan valtaan. Vilhelm
Valloittajan panssaripukuiset sotaherrat jakoivat Englannin
keskenään paljastetuin miekoin. Teidän täytyy myöntää, siitä
olemme varmat, että sama on laita kaikkien feodaaliomaisuuksien.
Kapitalistiluokka sanan nykyaikaisessa merkityksessä syntyi
silloin kuin höyrykone keksittiin ja teollisuudessa tapahtui
vallankumous. Nämä kapitalistit kohosivat nopeasti vanhan
aateliston yläpuolelle. Teollisuuden suurmiehet ovat todellakin
syrjäyttäneet sodan suurmiesten jälkeläiset. Meidänaikaisessa
olemassaolontaistelussa suoriutuvat voittajina aivot eivätkä
lihakset. Mutta tällainen asiaintila perustuu samalla tavoin
valtaan. Muutos on ollut laatuperäinen. Muinaisaikain
feodaaliherrat hävittivät maata tulella ja miekalla, meidän
aikamme raharuhtinaat saalistavat maailman taloudellisia voimia.
Aivot, mutta ei jänteet ovat kestävimmät, ja älyllisesti ja
rahallisesti mahtavimmat ovat sopivimmat jäämään eloon.
Me, Kuningas Midaksen Pojat, emme tyydy olemaan palkkaorjina.
Suuret trustit ja liikeyhtymät – joihin tekin kuulutte –
estävät meidän kohoutumasta niihin asemiin teidän keskuudessanne,
joihin me sivistyksemme perusteella olemme oikeutetut.
Minkätähden? Sentähden, että meillä ei ole pääomaa. Kuulumme
osattomien joukkoon, mutta sillä eroituksella, että aivomme
ovat terävintä laatua ja että olemme vapaat kaikista typeristä
moraalisista tai sosiaalisista aateskeluista. Vaikka palkattuina
orjina ahertaisimme mitä suurimmassa kieltäytymyksessä
aamuvarhaisesta iltamyöhään kolme kertaa kaksikymmentä vuotta,
ei, kaksikymmentä kertaa kolme kertaa kaksikymmentä vuotta,
emme sittenkään saisi säästöön niin paljon rahaa, että
menestyksellisesti saattaisimme ryhtyä taisteluun sitä suurta
kasaantuneen pääoman liittoa vastaan, joka on olemassa. Olemme
siitäkin huolimatta astuneet arenalle. Nyt annamme haasteemme
koko kapitalistimaailmalle. Sen on pakko ryhtyä taisteluun,
tahtoi tai ei.
Mr. Hale, omien etujemme vuoksi vaadimme teiltä kaksikymmentä
miljoonaa dollaria. Vaikka hienotunteisina myönnämmekin teille
kohtuullisen ajan tämän liiketoimen teille kuuluvan osan
suorittamiseksi, niin pyydämme teitä hyväntahtoisesti välttämään
liiallista pitkittelyä. Kun olette myöntyneet ehtoihimme, niin
ilmoittanette siitä meille sopivalla tavalla "Aamulehdessä",
Tiedoltamme sitten teille, kuinka aiomme vastaanottaa mainitun
summan. On kai parasta, että teette sen ennen lokakuun
ensimmäistä päivää. Päinvastaisessa tapauksessa tulemme me,
näyttääksemme tarkoituksemme olevan toden, Itäisellä 39:nnellä
kadulla tappamaan miehen, työläisen. Te ette tunne miestä emmekä
mekään. Te edustatte erästä mahtia nykyaikaisessa yhteiskunnassa,
samoin edustamme mekin – erästä uutta mahtia. Olemme antautuneet
taisteluun ilman vihaa tai pahansuopaisuutta. Te olette ylempi,
me olemme alempi myllynkivi, ja tämä mies jauhautuu murskaksi
välillämme. Voitte pelastaa hänen elämänsä, jos suostutte
ehtoihimme ja toimitte ajoissa.
Oli kerran kuningas, joka muutti kaiken, mihin kosketti,
kullaksi. Olemme lainanneet hänen nimensä ja käytämme sitä
liikkeemme virallisena nimenä. Suojellaksemme itseämme
kilpailijoilta tulemme jonakin kauniina päivänä sen vielä
registeröimäänkin.
Kunnioittaen
Kuningas Midaksen Pojat.Nyt kysyn sinulta, rakas John, olisimmeko voineet olla nauramatta tällaiselle järjettömälle tiedonannolle? Emme voineet muuta kuin myöntää, että aate oli nokkela, mutta se oli siksi eriskummallinen ja räikeä, ettemme voineet suhtautua siihen vakavuudella. Mr. Hale sanoi säilyttävänsä kirjeen harvinaisuutena ja pani sen erääseen kirjelokeroon. Sitten meiltä heti koko juttu unohtuikin. Mutta kun lokakuun ensimmäisenä päivänä silmäsimme aamupostiamme, niin luimme seuraavaa:
K.M.P:n Päämajassa,
1 p:nä lokakuuta 1899.
Mr. Eben Hale, raharuhtinas.
Hyvä Herra!
Teidän uhrinne on tavannut kohtalonsa. Itäisellä 39:nnellä
kadulla tapettiin tunti sitten muuan työmies sydämeen osuneella
veitseniskulla. Ennenkuin luette tämän, makaa hänen ruumiinsa jo
paarihuoneessa. Menkää sinne ja tarkastelkaa mitä olette saanut
aikaan.
Merkiksi siitä, että tarkoitamme täyttä totta ja jollette
taivu, niin neljäntenätoista päivänä tätä kuuta tapamme erään
poliisikonstaapelin lähellä Polk-kadun ja Clermontin lehtokujan
kulmausta.
Sydämellisin tervehdyksin
Kuningas Midaksen Pojat.Mr. Hale nauroi taaskin. Hän oli tykkänään kiintynyt erääseen liikeasiaan, joka koski hänen aikomustaan myydä Chicago-syndikaatille kaikki siinä kaupungissa omistamansa raitiotiet, ja niinpä hän ryhtyi taas sanelemaan pikakirjoittajalle eikä kiinnittänyt koko asiaan vähintäkään huomiota. En tiedä mikä oli syynä, mutta minä tunsin mieleni hyvin painostuneeksi. Jospa se ei olisikaan pelkkää pilaa, tuumin minä itsekseni ja tartuin tahtomattani aamulla ilmestyneeseen sanomalehteen. Siellä, kuten odottaa sopii, koska uutinen koski hämäräperäistä, alhaiseen kansanluokkaan kuuluvaa henkilöä, oli eräässä alareunassa jonkun patenttilääkeilmoituksen vieressä viisi, kuusi mitätöntä riviä:
"Kohta kello viiden jälkeen tänä aamuna tapettiin Itäisellä 39:nnellä kadulla muuan Pete Sascalle -niminen työmies. Eräs tuntematon henkilö, joka juosten pakeni, löi häntä veitsellä sydämeen. Poliisi ei voi selittää murhan syytä."
"Mahdotonta!" vastasi Mr. Hale, kun olin lukenut uutisen hänelle; mutta tapahtuma oli kai tehnyt häneen vaikutuksen, koska hän myöhään iltapäivällä pyysi minua ilmoittamaan poliisille asiasta. Minulla oli huvi saada osakseni etsivän osaston päällikön pilkkanauru, mutta poistuessani hänen luotaan hän vakuutti, että asiaa tultaisiin tutkimaan ja että kyseessäolevana yönä asetettaisiin kahdenkertainen kulkuvartio Polk-kadun ja Clermontin lehtokujan läheisyyteen. Niin sai asia olla, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut, jolloin saimme postissa tällaisen kirjelapun:
Mr. Eben Hale, raharuhtinas.
Hyvä Herra!
Toinen uhrinne on kaatunut määrättynä aikana. Meillä ei ollenkaan
ole kiire, mutta harjoittaaksemme suurempaa painostusta tulemme
tästä lähin tekemään tapon viikossa. Välttääksemme poliisin
sekaantumista ilmoitamme teille asiasta vasta hiukkaista ennen
kuin se tapahtuu tai samanaikaisesti. Toivoen, että kirjeemme
löytää teidät terveenä merkitsemme
suurimmalla kunnioituksella
Kuningas Midaksen Pojat.Tällä kertaa tarttui Mr. Hale sanomalehteen ja vähän etsittyään luki minulle seuraavan uutisen:
"Omituinen rikos.
Joseph Donahue, joka vasta eilisiltana määrättiin ylimääräiseen
kulkuvartioon yhdenteentoista poliisipiiriin, ammuttiin
kuoliaaksi keskiyön aikana. Kuula lävisti aivot ja kuolema seurasi
silmänräpäyksessä. Murhenäytös tapahtui täydessä katuvalaistuksessa.
Polk-kadun ja Clermontin lehtokujan kulmauksessa, Yhteiskuntamme on
todellakin horjuvalla perustalla, koska sen turvallisuuden vartioita
noin vain avoimesti ja häikäilemättä ammutaan kuoliaaksi. Poliisin
ei ole onnistunut vähääkään saada asiaan valaistusta."Tuskin oli hän sen lukenut, kun poliisi saapui – itse etsivän osaston päällikkö ja kaksi hänen parasta miestään. He näyttivät säikähtyneiltä, ja oli ilmeistä, että he olivat vakavasti huolissaan. Vaikka tosiseikat olivat harvat ja yksinkertaiset, niin keskustelimme kauan ja pohdimme juttua alusta loppuun kerta kerran jälkeen. Kun päällikkö lähti, vakuutti hän meille, että asia olisi pian selvä ja murhaajat pidätetyt. Mutta toistaiseksi katsoi hän parhaaksi asettaa joitakin etsiviä minun ja Mr. Halen suojaksi sekä antaa muutamien toisten alinomaa vartioida taloamme. Kello yksi iltapäivällä saimme seuraavan tiedonannon:
K.M.P:n Päämajassa.
21 p:nä lokakuuta 1899,
Mr. Eben Hale, raharuhtinas.
Hyvä Herra!
Olemme mielipahaksemme huomanneet, että te olette täydellisesti
ymmärtänyt meitä väärin. Olette katsonut tarpeelliseksi ympäröidä
itsenne ja talonne asestetuilla vahdeilla, ikäänkuin me, jumala
paratkoon, olisimme tavallisia rikollisia, jotka saattaisimme
murtautua luoksenne ja väkivalloin riistää teiltä nuo teidän
kaksikymmentä miljoonaanne. Pyydämme teidän olemaan varma siitä,
että sellainen ei suinkaan ole aikomuksemme.
Jos käytätte tervettä järkeänne, pitäisi teidän helposti voida
ymmärtää, että elämänne on meille kallisarvoinen. Älkää pelätkö.
Me emme missään nimessä tahdo teitä vahingoittaa. Aikomuksemme
on sitävastoin käsitellä teitä mitä suurimmalla varovaisuudella
ja suojella teitä kaikilta vaaroilta. Kuolemanne ei ole meille
miksikään hyödyksi. Jos niin olisi, niin olkaa vakuutettu, että
hetkeäkään epäröimättä tuhoaisimme teidät. Miettikää näitä
sanojamme, Mr. Hale. Kun olette maksaneet meille, ei teidän enää
tarvitse olla vartioinnin alaisena. Erottakaa nyt vartianne ja
vähentäkää siten menojanne. Kymmenen minuuttia senjälkeen kuin
olette vastaanottanut tämän, kuristetaan Brentwoodin puistossa
muuan lapsenhoitaja. Ruumis löydetään pensaikosta, joka reunustaa
musiikkilavan vasemmanpuolisia portaita.
Sydämellisin tervehdyksin
Kuningas Midaksen Pojat.Heti tämän luettuaan ilmoitti Mr. Hale etsivän osaston päällikölle kohta tapahtuvasta murhasta. Tämä keskeytti paikalla puhelun ja soitti poliisiasemalle F ja antoi lähettää miehiä näyttämöpaikalle. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän kertoi puhelimitse, että ruumis, vielä lämmin, oli löydetty osoitetulta paikalta. Iltalehdet olivat tulvillaan suurin kirjaimin painettuja otsakkeita, jotka kertoivat tuosta hirveästä teosta ja valittivat poliisin velttoutta. Meillä oli senlisäksi toinenkin puhelu hänen kanssaan, jossa hän pyysi meitä, kaikin mokomin olemaan vaiti asiasta. Menestys, hän sanoi, perustuu meidän vaiteliaisuuteemme.
Kuten tiedät, John, oli Mr. Hale rautainen mies. Hän kieltäytyi taipumasta. Mutta, oi, John, tämä kamala jokin, tämä näkymätön, pimeyden kätkemä mahti oli kauhea, ei, se oli hirmuinen. Emme saattaneet taistella, emme voineet mitään suunnitella, voimme vain istua kädet ristissä ja odottaa. Ja yhtä varmasti kuin yö ja päivä vaihtuvat, yhtä varmasti seurasi viikko viikon jälkeen tieto jonkun miehen tai naisen murhasta, joka ei ollut mitään rikkonut, mutta jonka murhaajia me olimme yhtä suuressa määrin kuin olisimme hänet tappaneet omin käsin. Mr. Halen olisi tarvinnut vain lausua sana ja teurastus olisi loppunut. Mutta hän terästi sydämensä ja odotti, vaikkakin vaot hänen kasvoillaan syvenivät ja suun ja silmien ilme koveni ja tuimeni ja kasvot vanhenivat joka tunti. Minun ei tarvinne kertoa omia kärsimyksiäni tänä hirveänä aikana. Löydät tässä K.M.P:lta tulleet kirjeet ja sähkösanomat sekä sanomalehtien selonteot eri murhista j.n.e.
Huomannet nekin kirjeet, jotka varoittivat Mr. Halea eräistä rahamaailman salaliittoumista ja salaisista osakekeinotteluista. K.M.P. käsi näytti koskettavan liike- ja rahamaailman sisintäkin valtimoa. He hankkivat ja lähettivät meille tietoja, joiden perille omat asiamiehemme eivät olleet päässet. Eräs heiltä tullut kirjelappu, joka saapui Mr. Halen käsiin eräänä kriitillisenä hetkenä, jolloin hän oli ratkaisemassa muuatta liikeasiaa, säästi hänet lähes viiden miljoonan dollarin tappiosta. Kerran he lähettivät meille sähkösanoman, joka kaiken todennäköisyyden mukaan pelasti hänet joutumasta erään puolihullun anarkistin uhriksi. Pidätimme miehen hänen ollessaan luonamme ja jätimme poliisin haltuun, joka hänen taskuistaan löysi sellaisen määrän uutta ja voimakasta räjähdysainetta, että sillä olisi voinut upottaa kokonaisen panssarilaivan.
Me vain kestimme. Mr. Hale näytti olevansa oikein mies. Hän maksoi salaisille tiedottajilleen satoja tuhansia dollareita viikossa. Turvauduttiin Pinkertonien ja lukemattomien muiden salapoliisitoimistojen apuun, ja sitäpaitsi oli palkkalistoillamme vielä tuhansia muita ihmisiä. Agenttejamme oli kaikkialla, kaikissa mahdollisissa valepuvuissa, kaikissa mahdollisissa yhteiskuntakerroksissa. He seurasivat tuhansia jälkiä, satoja epäiltyjä henkilöitä pidätettiin, ja tuhansia epäiltyjä henkilöitä vakoiltiin, mutta mitään ei selvinnyt. K.M.P. muutti alinomaa tiedotustapaansa. Ja jok'ikinen heidän sanansaattajansa pidätettiin heti paikalla. Mutta aina he osoittautuivat viattomiksi, ja heidän kuvauksensa henkilöistä, jotka olivat heidät lähettäneet, eivät milloinkaan käyneet yhteen.
Viime joulukuussa saimme seuraavan tiedonannon:
K.M.P:n Päämajassa.
31 p:nä joulukuuta 1899.
Mr. Eben Hale, raharuhtinas.
Hyvä Herra!
Toteuttaaksemme politiikkaamme, josta te meidän suureksi
mielihyväksemme olette hyvin perillä, saamme täten ilmoittaa,
että aiomme passittaa etsivän osaston päällikön Byingin, jonka
läheiseen tuttavuuteen meidän pikku huomaavaisuutemme ovat teidät
johtaneet, pois täältä murheiden alhosta. Hänen tapansa on tähän
aikaan päivästä olla yksityisessä virkahuoneessaan. Juuri kun
luette tätä, vetää hän viimeisiä henkäyksiään.
Sydämellisin tervehdyksin
Kuningas Midaksen Pojat.Kirje putosi kädestäni ja minä juoksin puhelimeen. Huojennukseni oli suuri, kun kuulin päällikön rattoisan äänen vastaavan. Mutta kesken puhetta hänen äänensä kuoli korisevaksi nyyhkytykseksi, ja minä kuulin heikon jysähdyksen, kuin jokin olisi kaatunut. Senjälkeen huusi tuntematon ääni "halloo!" ja lausui terveiset K.M.P:lta ja helähdytti loppusoiton. Salamannopeasti soitin keskuspoliisin isoon saliin ja kehoitin rientämään päällikön avuksi hänen yksityishuoneeseensa. Seisoin puhelimen ääressä ja muutamia minuutteja myöhemmin sain tietää, että hänet oli löydetty kylpevänä veressään vetäen nyt viimeisiä henkäyksiään. Silminnäkijöitä ei ollut, ja murhaaja oli paennut jättämättä pienintäkään jälkeä.
Nyt lisäsi Mr. Hale tiedustelijoitaan niin, että viikottain hänen kassakaapistaan virtasi neljännesmiljoona dollaria. Hän oli lujasti päättänyt selviytyä voittajana. Hänen palkkauksensa, jotka näin olivat vähitellen kasvaneet, nousivat nyt yli kymmenen miljoonan. Sinähän olet jonkun verran perillä hänen varoistaan ja saatat käsittää, että hän luotti niihin. Ei hän kullan vuoksi taistellut, hän vakuutti, vaan periaatteen. Ja myönnettävä on, että hänen menettelytapansa vahvisti hänen tarkoitusperänsä ylevyyden.
Kaikkien suurien kaupunkien poliisihallinnot antoivat apuaan, vieläpä Yhdysvaltain hallituskin tarttui asiaan, ja siitä muodostui tärkeä valtiollinen kysymys. Eräät kansakunnan hätäapuarahastot käytettiin K.M.P:n selville saamiseksi, ja jok'ikinen hallituksen agentti oli puuhassa. Mutta kaikki oli turhaa. Kuningas Midaksen Pojat jatkoivat herkeämättä saatanallista toimintaansa. He ajoivat päätöksensä perille eivätkä milloinkaan iskeneet harhaan.
Mutta vaikka Mr. Hale taisteli loppuun saakka, ei hän voinut pestä käsiään siitä verestä, johon ne olivat tahrautuneet. Vaikkei hän ollutkaan murhaaja sanan täydessä merkityksessä, vaikkei mikään tuomioistuin olisi voinut julistaa häntä syylliseksi, oli kuitenkin jokainen murha hänen niskoillaan. Kuten äsken sanoin, olisi hänen tarvinnut lausua vain sana ja teurastus olisi loppunut. Mutta hän kieltäytyi lausumasta tuota sanaa. Hän väitti, että yhteiskunta oli vaarassa ja ettei hän väistyisi paikaltaan ja että oli aivan oikeudenmukaista, että muutamat harvat kärsivät marttyyrikuoleman, koska se koituisi muiden lopulliseksi onneksi. Siitäkin huolimatta painoi heidän verensä hänen tuntoaan, ja hän muuttui yhä synkemmäksi. Minunkin osalleni tuli kanssarikollisen velka. Pieniä kapalolapsia, varttuneempia ja ikäloppuja ukkoja murhattiin säälimättä, eikä yksin tässä kaupungissa, vaan kaikkialla maassa. Istuessamme helmikuun puolivälissä eräänä iltana kirjastohuoneessamme, koputettiin lujasti ovelle. Mentyäni ja aukaistuani oven, löysin käytävän matolta seuraavan ilmoituksen:
K.M.P:n Päämajassa.
15 p:nä helmikuuta 1900.
Mr. Eben Hale, raharuhtinas.
Hyvä Herra!
Eikö teidän sielunne itke verisiä kyyneleitä sen punaisen sadon
takia, jonka se korjaa? Olemme kenties hoidelleet tätä asiaa
liian epämääräisesti. Olkaamme nyt tosiasiallisempia. Miss
Adelaide Laidlaw on lahjakas nuori nainen, ja, kuten olemme
kuulleet, yhtä hyväsydäminen kuin kauniskin. Hän on teidän vanhan
ystävänne, tuomari Laidlawen tytär, ja tiedämme sattumalta,
että olette kantaneet häntä käsivarsillanne, kun hän oli pieni
lapsi. Hän on tyttärenne läheisin ystävätär ja on tällä hetkellä
vierailulla hänen luonaan. Kun silmänne lukevat tämän, on hänen
vieraissaolonsa saanut äkillisen lopun.
Sydämellisin tervehdyksin
Kuningas Midaksen Pojat.Hyvä Jumala! Käsitimme silmänräpäyksessä tämän tiedonannon hirvittävän merkityksen. Ryntäsimme läpi arkihuoneen – siellä hän ei ollut – ja ylös hänen yksityishuoneeseensa. Ovi oli lukossa, mutta me paiskauduimme sitä päin ja rikoimme lukon. Siellä hän lojui, valmiiksipuettuna oopperaanmenoa varten, vielä lämpimänä ja pehmeänä. Hänet oli tukehutettu sohvatyynyillä. Salli minun olla kertomatta enempää tästä. Muistat kai vielä, John, sanomalehtien selonteot.
Myöhään samana iltana Mr. Hale kutsui minut luokseen ja otti minulta Jumalan nimeen vannotun juhlallisen lupauksen, että seisoisin horjumatta hänen rinnallansa, vaikka kaikki omaisemme ja rakkaimpamme menettäisivät henkensä.
Seuraavana päivänä hämmästyin nähdessäni hänet hyvällä tuulella, Olin luullut, että tämä viime tragedia olisi syvästi häntä liikuttanut – ja kuinka syvästi se oli liikuttanut, sen tulin pian tietämään. Hän näytti koko päivän iloiselta ja hilpeältä, ikäänkuin olisi vihdoinkin löytänyt keinon, millä selviytyä tästä kauheasta pulmasta. Seuraavana aamuna löysimme hänet kuolleena vuoteestaan, huolien jäytämillä kasvoillaan rauhallinen hymy. Kuoleman oli aiheuttanut kaasumyrkytys. Poliisin ja viranomaisten toimesta ilmoitettiin yleisölle, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Katsoimme viisaimmaksi salata asian todellisen laidan; mutta siitä emme ole paljoa hyötyneet, kaikki on ollut meitä vastaan.
Olin tuskin lähtenyt kuolinhuoneesta, kun – vaikka liian myöhään – saapui seuraava kirje:
K.M.P:n Päämajassa.
17 p:nä helmikuuta 1900.
Mr. Eben Hale, raharuhtinas.
Hyvä Herra!
Suonette anteeksi, että häiritsemme teitä näin pian eilisen
surullisen tapahtuman jälkeen, mutta se, mitä meillä nyt on
sanottavana, on kenties äärimmäisen tärkeätä teille. Te haudotte
yritystä päästä meistä rauhaan. Siihen on vain yksi keino, kuten
epäilemättä olette käsittänyt. Mutta tahdomme ilmoittaa teille,
että sekin tie on suljettu. Te saatatte kuolla, mutta te kuolette
voitettuna ja tappionne tunnustaen. Kiinnittäkää huomionne tähän:
Me olemme osa teidän omaisuuksistanne. Yhdessä miljoonienne
kanssa me siirrymme perillisillenne ja valtuutetuillenne.
Me olemme itse välttämättömyys. Olemme sosiaalisten vääryyksien
huippu. Käännyimme sitä yhteiskuntaa vastaan, joka meidät on
luonut. Olemme alennustilassa olevan sivistyksemme ruoska.
Olemme takaperoisen sosiaalisen valinnan tulos. Väkivaltaan
vastaamme väkivallalla. Vain vahvin voittaa. Uskomme oppiin
väkevämmän voitosta. Olette sortaneet palkkaorjanne lokaan ja
olette voittaneet. Käskystänne ovat sotilaat parissakymmenessä
lakossa ampuneet työläisiänne kuin koiria. Sellaisin välinein
olette voittaneet. Emme nurise tuloksen takia, sillä me
tunnustamme saman luonnonlain ja olemme olemassa sen seurauksena.
Ja nyt esitämme teille kysymyksen; Kumpi meistä voittaa nykyisen
yhteiskuntajärjestyksen vallitessa? Me mielestämme kykenemme
siihen parhaiten. Te mielestänne kykenette siihen parhaiten.
Ratkaisun jätämme ajan ja luonnonlakien huoleksi.
Sydämellisimmin tervehdyksin
Kuningas Midaksen Pojat.John, kummasteletko nyt, että jättäydyin pois huvituksista ja ystäväini parista? Mutta hyödyttääkö selittää sitä? Tämä selonteko tulee selittämään kaiken. Adelaide Laidlaw kuoli kolme viikkoa sitten. Sittemmin olen odottanut toivon ja pelon vallassa. Testamentti laillistutettiin ja julkaistiin eilen. Tänään sain tiedon, että jokin keskisäätyyn kuuluva nainen piti murhattaman Golden Gate-puistossa kaukana San Franciscossa. Iltalehdissä on sähkösanomatietoja tuosta kamalasta teosta, kertoen yksityisseikkoja, jotka täydelleen vastaavat niitä, jotka minulle edeltäpäin ilmoitettiin.
Se on hyödytöntä. En voi taistella välttämätöntä vastaan. Olen pysynyt Mr. Halelle antamassani lupauksessa ja työskennellyt kovasti. Minkätähden uskollisuudestani saisin sellaisen palkkion, en saata ymmärtää. Mutta en myöskään voi rikkoa lupaustani ryhtymällä sovitteluihin. Olen kuitenkin päättänyt, ettei useamman ihmisen veri enää pidä tuleman minun omalletunnolleni. Äsken vastaanottamani miljoonat olen jättänyt niiden oikeudellisille omistajille. Eben Halen väkevät pojat saavat itse ahertaa omaksi pelastuksekseen. Kuningas Midaksen Pojat ovat kaikkivaltiaita. Poliisi on voimaton. Olen saanut siltä tietää, että muitakin miljoonamiehiä on nyljetty tahi ovat joutuneet vainon alaiseksi – kuinka monet, sitä ei tiedetä, sillä sen suun, joka kerran on antanut myöten K.M.P:lle, on sen perästä vaiettava. Ne, jotka eivät ole taipuneet, korjaavat nyt punaista satoaan. Kamala näytelmä jatkuu yhä. Hallitus ei voi mitään. Tiedän myös, että tällä järjestöllä on haaraosastoja Europassa. Yhteiskunta horjuu perustuksiaan myöten. Sensijaan, että kansanjoukot olisivat luokkia vastaan, on nyt yksi ainoa luokka muita luokkia vastaan. Me, ihmiskunnan etenemisen vartiat, valitaan joukosta ja tuhotaan. Laki ja järjestys seisovat voimattomina.
Viranomaiset ovat pyytäneet minua salaamaan tämän kaiken. Näihin asti olen sen tehnyt, mutta enempää en voi. Siitä on tullut yleistärkeä, painava kysymys, ja minä täytän velvollisuuteni ennen kuin jätän tämän maailman ilmoittamalla sille tästä vaarasta. Viimeinen pyyntöni sinulle, John, on, että saattaisit tämän julkisuuteen. Älä anna minkään itseäsi peloittaa. Ihmiskunnan kohtalo on käsissäsi. Anna painattaa tästä miljoonittain jäljennöksiä, anna sähkövirran levittää sitä ympäri maailman; missä hyvänsä ihmiset kohtaavatkin ja keskustelevatkin, saata heidät puhumaan siitä pelolla ja vapistuksella. Ja sitten, kun ihmiskunta on herätetty, saata se nousemaan ja kaikella mahdillaan pyyhkäisemään maanpinnalta tämän saastan.
Pitkin jäähyväisin
Wade Atsheler.KERTOMUKSEN LOPPU.
I.
Pöytä oli karkeasti veistetyistä kuusilaudoista tehty, ja sen ääressä vistiä pelaavien miesten oli usein vaikea vetää pelivoittojaan luokseen pitkin sen epätasaista pintaa. Vaikka he istuivat ilman takkia, niin hiki helmeili ja juoksi heidän kasvoiltaan, ja kuitenkin nipisteli pakkanen heidän mokkasiinien ja paksujen villasukkien suojaamia jalkojaan. Niin suuri oli tässä pienessä tuvassa lämpötilan erotus lattian tasolla ja kyynärän verran sen yläpuolella. Kamiini kohisi tulipunaisena, mutta kahdeksan jalan päässä olevalla ruokalaatikolla, joka oli asetettu oven viereen, oli hirvenliha ja silava tukevassa jäässä. Ovi oli kolmannelta osaltaan alhaaltapäin paksussa härmässä. Hirsiseinän raot lavitsojen takana kimaltelivat kuurasta valkeina. Huone sai valonsa öljypaperisesta ikkunasta. Paperin alaosa oli miesten hengityksestä kertyneen tuumanpaksuisen härmän peittämä.
He pelasivat tärkeätä peliä, sillä hävinneen parin piti hakata kala-avanto siihen seitsemän jalkaa paksuun lumeen ja jäähän, joka peitti Yukonia.
"Tämä on vallan tavatonta tällainen pureva pakkanen maaliskuussa", virkkoi mies, joka sekoitti kortteja. "Kuinka kylmää luulet olevan, Bob?"
"No, viisikymmentä tai kuusikymmentä – korkeintaan. Mitäs sinä tuumit, Doc?"
Doc käänsi päänsä ja katseli oven alaosaa harkitsevin silmin.
"Ei hiukkaakaan alle viidenkymmenen. Taikka, vähän vähemmän – noin neljäkymmentäyhdeksän. Katsokaa ovea peittävää jäätä. Nyt se on juuri viidenkymmenen asteen kohdalla, mutta sen yläreuna, niinkuin huomaatte, on epätasainen. Kun pakkanen oli seitsemässäkymmenessä, niin jää kiipesi kokonaista neljä tuumaa ylemmäksi." Hän nosti kätensä ja yhä järjestellen korttejaan huusi: "Sisään!" vastaukseksi ovelta kuuluneelle koputukselle.
Mies, joka astui sisään, oli pitkä, leveähartiainen ruotsalainen; vaikka hänen kansallisuuttaan ei huomannut ennenkuin hän oli ottanut korvakkeilla varustetun lakkinsa päästään ja oli sulattanut jään parrastaan ja viiksistään. Miehet olivat sillä aikaa lopettaneet pelin.
"Olen kuullut erään tohtorin olevan tässä leirissä", sanoi ruotsalainen kysyvästi ja katseli huolestuneesti miehestä mieheen. Hänen kasvonsa olivat ankaran ja kauan kärsityn tuskan riuduttamat. "Tulen kaukaa. Whyon pohjoisesta haarasta."
"Minä olen tohtori. Mikä on hätänä?"
Mies kohotti vastaukseksi vasemman kätensä, jonka etusormi oli hirveästi turvonnut, Samalla hän aloitti katkonaisen ja epäselvän kertomuksen vammansa synnystä.
"Antakaa minun katsoa sitä", keskeytti tohtori kärsimättömästi. "Asettakaa se pöytää vasten, Noin juuri."
Mies totteli hellävaroen ikäänkuin hänen sormessaan olisi ollut suuri paise.
"Hm", murisi tohtori, "Nyrjähtänyt jänne. Ja tullut sadan mailin päästä sitä korjauttamaan. Minä teen sen silmänräpäyksessä. Ottakaa vaarin, niin ensi kerralla osaatte tehdä sen itse."
Varoittamatta, suorassa kulmassa, raa'asti ja häikäilemättä pudotti tohtori käsisyrjänsä miehen turvonneelle, koukistetulle sormelle. Mies kiljahti hämmästyksestä ja kivusta. Kiljahdus muistutti enemmän petoeläimen karjaisua ja hänen kasvonsakin olivat kuin pedon hänen ollessaan vähällä hypätä kepposentekijän kimppuun.
"Hyvä on", rauhoitti tohtori terävästi ja itsetietoisen vakuuttavasti. "Miltä nyt tuntuu? Paremmaltako? Tietysti. Ensi kerralla osaatte tehdä sen itse. – Jakele kortit, Strothers. Luulen, että me voitamme."
Ruotsalaisen kasvoilla alkoi hitaasti, härkämäisesti sarastaa huojennus ja käsitys. Äkillinen tuska oli kestetty, sormi tuntui paremmalta. Kipu oli hävinnyt. Hän katseli kummastellen ja uteliaana sormeaan ja koukisteli sitä hitaasti edestakaisin. Hän pisti kätensä taskuun ja veti sieltä kultapussin.
"Paljonko?"
Tohtori ravisti kärsimättömästi päätään. "Ei mitään. Minä en harjoita lääkärinammattia. – Lyö eteen, Bob."
Ruotsalainen liikahti raskaasti, tarkasteli uudelleen sormeaan ja loi tohtoriin ihailevan katseen.
"Te olette hyvä mies. Mikä teidän nimenne on?"
"Linday, tohtori Linday", vastasi Strothers ikäänkuin kiihkeästi haluten suojella vastapelaajaansa enemmiltä ärsytyksiltä.
"Päivä on puolessa", sanoi Linday ruotsalaiselle sekoittaessaan kortteja pelierän päätyttyä. "Parempi on levätä huomiseen asti. Nyt on liian kylmä matkustaa. Tuolla on vapaa lavitsa."
Hän oli solakka, ruskeaverinen mies, kaitaposkinen, ohuthuulinen ja voimakas. Puhtaaksiajelluilla kasvoilla oli terve väri. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja täsmälliset. Hän ei sekaantunut korteissaan. Hänen silmänsä olivat mustat, kohtikatsovat ja läpitunkevat, ne näyttivät ikäänkuin katsovan esineiden sisään. Hänen kapeat, hienot ja hermostuneet kätensä näyttivät olevan luodut hienoon työhön, mutta pikimmiltäänkin katsahtaen saattoi nähdä, että ne olivat voimakkaat.
"Meidän pelimme", ilmoitti hän vetäen viimeisen kortin. "Nyt koetetaan, kuka hakkaa kala-avannon." Ovelta kuulunut koputus saattoi hänet huudahtamaan.
"Näyttää siltä kuin emme ikinä saisi lopettaa tätä peliä", hän murisi oven auetessa, "Mikäs teitä sitten vaivaa?" – tämän viimeksitulleelle vieraalle.
Tulija teki turhia ponnistuksia saadakseen jään kahlehtimat leukapielensä liikkumaan. Oli ilmeistä, että hän tuli pitkältä taipaleelta. Poskiluita peittävä iho oli pakkasenpuremista musta. Nenästä leukaan ulottuvassa jäämöhkäleessä oli reikä, jonka kautta hän hengitti. Siitä hän oli syleksinyt tupakanmehua, joka tippuessaan oli jäätynyt ambrankeltaiseksi, teräväkärkiseksi jääpuikoksi.
Hän ravisti mykkänä päätään, nauraa irvisti silmillään ja astui kamiinin luo sulattamaan leukaansa, jotta kykenisi puhumaan. Hän avusti sulamista sormineen, repien irti jääpalasia, jotka sitten kalisivat ja sähisivät kamiinilla.
"Ei minua mikään vaivaa", selitti hän vihdoin. "Mutta tohtoria kyllä tarvittaisiin, jos sellainen on täällä saatavissa. Little Pecossa on mies, jolla oli kahakka pantterin kanssa, ja hän on vallan kurjalla tavalla revitty."
"Kaukanako?" kysyi tohtori Linday.
"Suunnilleen sata mailia."
"Milloinka se tapahtui?"
"Olen ollut kolme päivää matkalla."
"Onko pahasti loukkaantunut?"
"Olkapää on poissa sijoiltaan. Joitakin kylkiluita varmasti poikki. Oikea käsivarsi poikki. Melkein kaikkialla, paitsi ei kasvoissa, luihin asti ulottuvia viilloksia. Ompelimme pari, kolme pahinta haavaa väliaikaisesti ja valtimot sidoimme punoksella."
"Se riittää", pisti Linday ivallisesti. "Missä haavat ovat?"
"Vatsassa."
"Hän on kai nyt kuollut."
"Eipä suinkaan. Pesimme haavat täinmyrkyllä ennenkuin ompelimme. Mutta väliaikaisesti vain. Meillä oli vain pellavalankaa, mutta pesimme senkin."
"Hän on melkein kuollut", päätti Linday sormiellen vihaisena korttejaan.
"Eipäs. Se mies ei aio kuolla. Hän tietää minun olevan hakemassa lääkäriä ja pysyttelee kyllä hengissä kunnes saavutte sinne. Hän ei tahdo kuolla. Minä tunnen hänet."
"Kristinoppi ja kylmänvihat, ohoh!" ilvehti hän. "No, minä en harjoita lääkärinammattia. Enkä saata ymmärtää, miksi matkustaisin sata mailia viidenkymmenen asteen pakkasessa kuolleen miehen takia."
"Mutta minä saatan. Mieshän ei ole läheskään kuollut."
Linday ravisti päätään. "Ikävä, että teitte matkan turhan takia. On parasta, että yövytte tänne huomiseen."
"Eipäs. Me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua."
"Mikä teidät saattaa noin varmaksi?" kysyi Linday ärtyneesti.
Nyt piti Tom Daw kerrankin puheen.
"Se, että hän elää elämistään kunnes tulette sinne, vaikka teiltä menisi viikko arvellessa. Sitäpaitsi on siellä hänen vaimonsa, joka ei itke tippaakaan eikä ruikuta, vaan auttaa häntä pysymään hengissä kunnes tulette. He pitävät aika lailla toisistaan ja hänellä on samanlainen sisu kuin miehelläkin. Jos hän hervahtaisi, niin vaimo puhaltaisi hänen kuolemattoman sielunsa ja herättäisi hänet eloon. Vaikka ei hän hervahda, siitä voi lyödä vaikka vetoa. Minä lyön. Panen kolme unssia yhtä vastaan, että hän on elossa, kun saavutte sinne. Koiravaljakkoni on rantaäyräällä. Teidän pitäisi lähteä kymmenen minuutin kuluttua, ja meidän pitäisi suoriutua paluumatkasta kolmea päivää vähemmässä ajassa, sillä meitä uhkaa kelirikko. Nyt menen koirien luo ja kymmenen minuutin kuluttua palaan teitä hakemaan."
Tom Daw veti korvasuojuksensa alas ja lapaset käteensä ja työntyi ulos.
"Piru hänet periköön!" huusi Linday, kostonhimoisin silmin tuijottaen sulkeutuneeseen oveen.
II.
Ilta oli jo myöhäinen, kun Linday ja Tom Daw kaksikymmentäviisi mailia taivallettuaan leiriytyivät. Asia oli yksinkertainen, mutta tarkoitustaan vastaava: nuotio lumessa; sen ääressä heidän makuuturkkinsa kuusenhavuille, levitettyinä ja vuoteen takana pitkulainen purjekankaankaistale, joka oli pinkoitettu heijastamaan lämpöä. Daw ruokki koirat ja hakkasi polttopuut ja vedeksi sulatettavan jään. Pakkasenpuremat polttivat Lindayn poskia hänen kyykkiessään keittohommissa. He söivät tukevasti, polttivat piipullisen ja puhelivat sillä aikaa kuin kuivailivat mokkasiinejaan tulen ääressä. Sitten he kävivät yöpuulle ja nukkuivat väsymyksen ja terveyden suomaa sikeää unta.
Aamulla oli ennenkuulumattoman pureva pakkanen lieventynyt. Linday arvioi elohopean olevan viidessätoista ja yhä kohoavan, Daw oli huolissaan. He tulisivat tänään kulkemaan rotkotiellä, hän selitti, ja jos nyt tulisi kevätsuoja, niin rotko joutuisi veden valtaan. Rotkon seinämät olivat satoja ja tuhansia jalkoja korkeita. Niitä voitiin kiivetä, mutta meno olisi silloin hidasta.
Tänä iltana he piippujaan poltellessaan ja mukavasti leiriytyneinä pimeään, kaameaan kuiluun, valittivat kuumuutta ja olivat yhtä mieltä siitä, että elohopea oli varmaankin nollan paikkeilla – ensi kerran kuuteen kuukauteen.
"Kukaan ei ole näin kaukana pohjoisessa kuullut puhuttavan pantterista", puheli Daw, "Rocky nimitti sitä puumaksi. Mutta minä ammuin niitä paljon Curry Countyssa, Oregonissa, josta tulin tänne, ja siellä niitä sanottiin panttereiksi. Se oli joka tapauksessa suurin kissa, minkä milloinkaan olen nähnyt. Todella hirveä kissa. Mutta miten ihmeessä se oli eksynyt näin pitkille metsästysmatkoille? – siinäpä kysymys."
Linday ei virkkanut siihen mitään. Hän nyökkäsi. Keppeihin ripustetut mokkasiinit höyrysivät vailla silmälläpitoa ja puolta vaihtamatta. Karvapalloiksi kyyristyneet koirat nukkuivat lumessa. Kekäleen rasahdus tehosti syvää hiljaisuutta. Hän havahtui hätkähtäen ja tuijotti Dawiin, joka nyökkäsi ja tuijotti vastaan. Molemmat kuuntelivat. Kaukaa kuului heikkoa melua, joka kasvoi synkäksi, valtavaksi mylvinäksi, Kun se yhä kiihtyen läheni niin hyvin pitkin vuorten huippuja kuin rotkojen pohjiakin ja tullessaan taivutti metsiä ja kuilun halkeamiin juurtuneita näivettyneitä mäntyjä, niin he tiesivät, mikä se oli. Lämmin ja kova tuulenpuuska, virkistävä vihuri, viuhahti heidän ohitseen ja kohotti nuotiosta suihkuavan kipinäsateen. Ylös havahtuneet koirat istuivat pakaroillaan ja viluiset kuonot taivasta kohti päästivät pitkäveteisen, susimaisen ulvonnan.
"Se on chinook", sanoi Daw.
"Se merkitsee jokitietä meille, luulen."
"Varmasti. Ja kymmenen mailia sitä pitkin on helpompi kuin yksi vuorilla." Daw silmäili kauan ja miettivästi Lindayta. "Olemme nyt olleet viisitoista tuntia taipaleella", huusi hän tunnustelevasti yli tuulen kohinan ja jäi taas odottamaan. "Doc", sanoi hän vihdoin, "oletteko pirteä?"
Vastauksen asemesta Linday kopisti piippunsa ja alkoi vetää jalkaansa höyryäviä mokkasiinejaan. Muutamissa minuuteissa olivat he yksissä neuvoin ja tuulessa kyyristellen valjastaneet koirat, hajoittaneet leirin ja sitoneet rekeen keittoastiat ja siltä yöltä käyttämättä jääneet makuuturkit. Sitten he pimeässä ja lumen rauskuessa jalkojen alla lähtivät yölliselle taipaleelle pitkin polkua, jonka Daw oli viikkoa sitten tallannut. Chinook mylvi läpi yön ja he hoputtivat koiriaan ja jännittivät uupuneita lihaksiaan. Tehtyään tätä kaksitoista tuntia he pysähtyivät murkinoimaan oltuaan kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän tuntia matkalla.
"Nyt nukumme tunnin", sanoi Daw, kun he olivat hotkaisseet naulan silkkaa silavassa paistettua hirvenlihaa.
Hän antoi toverinsa nukkua kaksi tuntia uskaltamatta itse sinä aikana ummistaa silmiään. Hän piti itseään puuhassa tekemällä merkkejä nuoskeaan, kutistuvaan lumeen. Se kutistui silmin nähden. Kahdessa tunnissa vajosi hanki kolme tuumaa. Keväinen tuuli kohisi, ja joka taholta kuului näkymättömien vesien hiljaista tippumista. Little Peco, joka oli saanut lisävoimia lukuisista siihen laskevista noroista ja puroista, riuhtoi talven kahleita ja saattoi jään paukahtelemaan ja halkeilemaan.
Daw kosketti Lindayn olkapäätä; kosketti vielä kerran – ravisti, ja ravisti lujasti.
"Doc", mumisi hän ihmeissään, "voittehan varmasti vähän kulkea."
Paksujen silmäluomien peittämät väsyneet, mustat silmät antoivat tunnustuksen tälle kohteliaisuudelle.
"Mutta siitä ei ole kysymys. Rocky on raadeltu vallan hirveästi. Niinkuin sanoin, autoin minä hänen sisuksiaan neulottaessa. Doc..." Hän ravisti miestä, jonka silmäluomet olivat taas sulkeutuneet. "Kuulkaa, Doc! Nyt kysyn: jaksatteko kulkea vähän? – kuuletteko? Kuulkaa, jaksatteko kulkea vähän?"
Uupuneet koirat äyskähtelivät ja vinkuivat, kun ne potkittiin jalkeille. Kulku oli hidasta, vain kaksi mailia tunnissa, ja eläimet käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta heittäytyä makaamaan märkään lumeen.
"Kaksikymmentä mailia vielä ja me olemme ehtineet läpi solan", rohkaisi Daw.
"Sitten saa jääkin hajota kappaleiksi, sillä me voimme kulkea rantaa pitkin, ja leiriinkin on silloin vain kymmenen mailia. Hyvänen aika, Doc, mehän olemme jo melkein perillä. Ja kun olette sitonut Rockyn haavat, niin voitte jonakin päivänä palata kanootissa."
Mutta jää kävi yhä vaivalloisemmaksi kulkea. Se irtautui rannoista ja kohosi tuuma tuumalta. Paikoissa, missä se vielä oli kiinni, oli se joutunut veden alle, ja he kahlata loiskivat yli. Little Peco ärjyi ja murisi. Railoja ja halkeamia repeili kaikkialle heidän kamppaillessaan maileista, joista jokainen merkitsi heille kymmentä, jos he olisivat kulkeneet yli vuorien.
"Käykää rekeen, Doc, ja vedelkää hetkinen unia", kehoitti Daw.
Mustista silmistä välähtänyt katse esti häntä toistamasta ehdotusta.
Jo keskipäivällä saivat he päättävän varoituksen siitä, että loppu oli alkamassa. Jäälautat, joita nopeasti kiitävä virta oli tuonut mukanaan, alkoivat jymisyttää jäätä heidän allaan. Koirat vinkuivat tuskaisina ja ikävöivät rantaäyrästä.
"Tämä merkitsee sitä, että ylävirralla on avovesi", selitti Daw. "Jää saattaa tuota pikaa ahtautua jossakin, ja silloin virta kohoaa sata jalkaa sadassa minuutissa. Meidän pitäisi nyt nousta vuorille, jos vain löydämme tien, mitä pitkin kiivetä. Tulkaa pois!"
Rotko oli siinä kohdin tavattoman kapea ja sen korkeat seinämät liian jyrkkiä kiivetä. Dawin ja Lindayn oli yhä ponnisteltava jäällä, ja he ponnistelivat, kunnes onnettomuus tapahtui. Jää halkesi kovalla paukauksella koiravaljakon alta, sen keskikohdalta. Kaksi koiraa joutui veteen, ja virran tarttuessa niihin raahautui johtajakoirakin takaperin ja pulahti railoon. Virta vei ne jään alle ja alkoi kiskoa reunaa kohden kumpaistakin jälellejäänyttä, vinkuvaa koiraa. Miehet koettivat hurjasti pidätellä rekeä, mutta hekin laahautuivat hitaasti sen mukana. Oli enää kysymys vain sekunneista. Daw sipaisi puukollaan vetohihnan poikki, ja toinen koirista hävisi virtaan. Jää, jolla he seisoivat, murtui suureksi ja kieppuvaksi lautaksi, joka murskautui rantajäätä ja kiviä vasten. He saivat yksissä neuvoin reen maihin ja suojaan erääseen halkeamaan ehtien näkemään jäälautan kellahtavan pystyyn, vajoavan ja vaipuvan näkyvistä.
Ruokavarat ja makuuturkit sidottiin kahdeksi kantamukseksi ja reki hyljättiin. Linday vastusti Dawin aikomusta ottaa raskaampi kantamus selkäänsä, mutta Daw oli itsepäinen.
"Saatte kyllä tehtävää niin pian kuin olemme perillä. Lähdetään."
Kello oli yksi jälkeen puolenpäivän, kun he aloittivat kiipeämisensä. Kello kahdeksan he olivat huipulla ja makasivat puolituntia siinä, mihin olivat kaatuneet. Sitten he sytyttivät tulen, keittivät kahvia ja söivät suunnattoman annoksen hirvenlihaa Mutta ensin tunnusteli Linday kumpaisenkin kantamuksen painoa ja huomasi omansa puolta keyemmäksi.
"Te olette rautainen mies, Daw", ihmetteli hän.
"Kuka? Minäkö? Ohoh, pyh! Teidän pitäisi nähdä Rocky. Hän on platinaa, panssarilevyä, kultaa ja kaikkea mikä vahvaa on. Minä olen vuoristolainen, mutta kyllä on hänkin ja etevämpi vielä. Curry Countyssa ollessani oli tapanani melkein läkähdyttää toisia poikia karhunajossa. Niinpä minä kerran kun ensi kertaa olin Rockyn kanssa metsällä, sain nolon aatteen, että minäpä näytän hänelle vähän. Minä lähdin porhaltamaan minkä käpälistä lähti ja pysyin melkein koirain rinnalla, mutta perässäpä tuli Rockykin. Tiesin, ettei hän tätä menoa kestäisi kauan, ja niinpä minä painalsin vihaisemmin. Eikä ollakaan, niin toisen tunnin lopulla hän jo taas pyyhälsi kintereilläni olematta tietääkseenkään. Minä vähän ällistyin. 'Tahtoisit kukaties asettua johtoon ja näyttää miten on mentävä', minä sanoin. 'Kyllä', sanoi hän. Ja sen hän tekikin! En jäänyt hänestä jälkeen, mutta kylläpä olinkin uupunut, kun karhu oli kierretty.
"Sitä miestä ei pidätä mikään. Hän ei pelkää mitään. Sitten me kerran, ennen pakkasia, hän ja minä samosimme hämärissä leiriä kohden. Minä olin ampunut riekkoihin kaikki panokseni, mutta hänellä oli vielä yksi jäljellä. Ja koirat saartoivat naaraskarhun. Pieni se oli. Painoi vain kolmesataa naulaa, mutta tunnettehan te harmaat karhut, minkälaisia ne ovat. 'Älä tee sitä', sanoin minä, kun hän kohotti rihlaansa. 'Sinulla on vain yksi panos ja nyt on jo liian pimeä tähdätä'.
"'Kiipeä puuhun', sanoi hän. Minä en kiivennyt, mutta kun karhu tuli koiraparvessa riehuen, niin kyllä minä sanon, että silloin totisesti ikävöin puuta. Se oli vasta metakka. Sitten saivat asiat vallan pahan käänteen. Karhu livahti erääseen koloon. Edessä oli jyrkänne, ja koirat ilman muuta liukuivat alas karhun kynsiin. Niitä ei kuulunut takaisin, ja karhu runteli niitä sitä mukaa kuin niitä tuli. Metsä oli tiheikköä, pimeys lisääntyi ja panoksia ei ollut.
"Mitäs Rocky nyt teki? Hän heittäytyi alas suinpäin, kurkoittaen puukollaan ja alkaen sohia. Mutta hän tavoitti vain karhun takapuolen, ja koirat nujertuivat kohtapikaa. Rocky hurjistui. Hän ei tahtonut menettää koiriaan. Hän hypähti kantapäilleen, tarttui karhun perälihoihin ja raatoi sen ylös. Alas he vyörähtivät, kiluineen kaluineen, kaksikymmentä jalkaa, karhu, koirat ja Rocky; liukuen, kierien ja reuhtoen he molskahtivat kuperkeikkaa kymmenen jalkaa syvään jokeen. Jokainen ui, mikä minnekin. Ei, karhu häneltä jäi pyydystämättä, mutta koirat hän pelasti. Sellainen on Rocky. Häntä ei pidätä mikään, kun hän kerran jotakin on päättänyt."
Seuraavassa leirissä sai Linday kuulla, miten Rocky oli loukkautunut.
"Minä olin metsässä, kymmenen mailia leiristä ja haeskelin kirvesvarreksi sopivaa koivupuuta. Palatessani kuulin metakkaa siltä suunnalta missä oli meidän karhunloukkumme. Jokin metsästäjä oli jättänyt loukun vanhaan kätköönsä, ja Rocky oli virittänyt sen. Mutta palaan siihen metakkaan. Siellä oli Rocky ja hänen veljensä Harry. Ensin kuulin kirkaisun ja naurun, sitten vielä toisen, ikäänkuin siellä olisi leikitty. Ja mitä hullua leikkiä sen luulette olleen. Se oli ennen kuulumatonta. He olivat saaneet loukkuunsa riuhtovan pantterin ja mäikyttivät sitä vuorotellen kuonoon ohuella kepillä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Tulin juuri tiheiköstä nähden Harryn pieksävän. Sitten hän lyödessään katkaisi kepistä kuuden tuuman kappaleen ja antoi kepin Rockylle. Keppi nähkääs lyheni koko ajan. Pantteri kyykki paikallaan ja sähisi, ja sitä oli tavattoman hauska mäikytellä. Se saattoi hypätä milloin tahansa. Se oli tarttunut takajalastaan rautoihin.
"Se oli todella uhkapeliä. Keppi lyheni yhä ja pantteri raivostui sitä mukaa. Vihdoin koko kepistä ei ollut mitään jäljellä – pahainen nappula vain, noin neljä tuumaa pitkä, ja nyt oli Rockyn vuoro. Parasta lopettaa nyt', sanoi Harry. 'Kuinka niin?' kysyi Rocky. 'Koska kepistä ei jää mitään, jos vielä sillä pieksät', vastasi Harry. 'No, sinä sitten lopetat ja minä voitan', sanoi Rocky ja aloitti taas."
"Toista kertaa en tahtoisi nähdä mitään sellaista, Kissa sai hänet kynsiinsä. Heistä ei voinut erottaa, kuka oli mikin. Ampua ei voinut. Harry vihdoin sai isketyksi veitsensä pantterin kurkkuun."
"Jos olisin tiennyt tuon, niin en olisi ikinä tullut", oli Lindayn huomautus.
Daw nyökkäsi myötämielisesti.
"Sitä hänen vaimonsakin sanoi. Hän varotti minua kovasti vihjaisemasta mitään."
"Onko mies hullu?" kysyi Linday vihoissaan.
"He ovat kaikki hulluja. Hän ja hänen veljensä yllyttävät myötäänsä toinen toistaan kaikenlaisiin hullutuksiin, Kerran näin heidän uivan huuhtomapadossa, jäähyyhmässä – uhalla vain. Ei ole mitään, mihin he eivät tohtisi käydä käsiksi. Ja nainen on melkein yhtäläinen. Ei pelkää mitään. Hän tekee mitä hyvänsä Rocky vain sallii. Mutta Rocky on kamalan tarkka hänen suhteensa ja kohtelee häntä kuin kuningatarta. Häntä ei panna mihinkään töihin. Ja siksi me olemmekin hyvällä palkalla työssä. Heillä on paljon rahaa, 'Näyttää hyvältä metsästysmaalta', sanoi Rocky ottaessaan alueen haltuunsa. 'Pannaan leiri pystyyn sitten', sanoi Harry. Ja minä olen koko ajan luullut heidän etsivän kultaa. Koko talven mittaan eivät ole huuhtoneet edes yhtä koepannullista."
Lindayn suuttumus kiihtyi. "Minä en voi sietää tyhmeliinejä. Kahdesta sentistä lähtisin takaisin."
"Ette lähtisi", vakuutti Daw varmalla sävyllä. "Mehän olemme perillä jo huomenna. Menemme vain yli viimeisen ylänteen ja sitten töksähdämme mökille. Ja on vielä painavampikin syy. Olette jo liian kaukana kotoa, ja minä en muitta mutkitta antaisi teidän kääntyä takaisin."
Linday oli uupunut ja hänen mustain silmäinsä välähdys sanoi Dawille, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän ojensi kätensä.
"Minä erehdyin, Doc, Suokaa anteeksi. Luulen että koirain hukkuminen teki minut vähän pahankuriseksi."
III.
Ei päivää, vaan kolmea myöhemmin nämä kaksi miestä, jotka sillävälin olivat kokeneet keväisen lumimyrskyn ylhäällä vuorilla, kompuroivat erääseen mökkiin kohisevan Little Pecon rannalla. Tultuaan kirkkaasta auringonpaisteesta pimeään tupaan ei Linday ensin suurestikaan erottanut sisälläolijoita. Hän vain tajusi, että siellä oli yksi nainen ja kaksi miestä. Mutta heistä hän ei välittänyt. Hän meni suoraa päätä lavitsan luo, jossa loukkautunut mies makasi. Tämä lepäsi selällään silmät ummessa, ja Linday huomasi hänen kulmakarvansa kaartuvan hienoina ja tukan olevan ruskean, silkinhienon ja kiharan. Laihat ja riutuneet kasvot näyttivät liian pieniltä verrattuina lihaksiseen kaulaan, mutta kuihtuneisuudestaan huolimatta olivat hänen hienot piirteensä lujat.
"Mitä olette käyttänyt!" kysyi Linday naiselta.
"Elohopeakloriidia, tavallista", oli vastaus.
Hän katsahti nopeasti naiseen ja vielä nopeammin loukkautuneeseen mieheen ja seisoi supisuorana. Nainen hengitti kiivaasti, mutta hillitsi itsensä äkkiä tahdonponnistuksella. Linday kääntyi miesten puoleen.
"Menkää ulos – vaikkapa hakkaamaan puita. Menkää ulos."
Toinen heistä epäröi vastahakoisena.
"Tämä on vakava asia", jatkoi Linday. "Tahdon puhua hänen vaimonsa kanssa."
"Minä olen hänen veljensä", sanoi toinen.
Nainen katsoi veljeen rukoilevin silmin. Tämä nyökkäsi vastahakoisesti ja lähti ovelle.
"Minäkö myöskin?" uteli Daw penkiltään, johon oli heittäytynyt. "Te myöskin."
Linday tarkasteli potilastaan päältäpäin sillä aikaa kuin tupa tyhjeni.
"Vai niin", sanoi hän. "Vai tämä siis on sinun Rex Strangisi."
Nainen loi silmänsä alas lavitsalla makaavaan mieheen ikäänkuin vakuuttautuakseen hänen henkilöllisyydestään ja vastasi sitten äänettömänä Lindayn tuijotukseen.
"Miksi et puhu?" kysyi Linday. Nainen kohautti olkapäitään. "Mitä hyötyä siitä olisi. Sinähän tiedät, että hän on Rex Strang."
"Kiitoksia. Niin, olisihan minun pitänyt mainita, että näen hänet ensi kertaa. Istu." Hän talutti hänet tuolille istumaan ja itse asettui penkille. "Minä olen todellakin kaikesta perillä. Yukonissa ei ole mitään sulkupuomia."
Hän otti kynäveitsen ja alkoi vetää tikkua peukalostaan.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi nainen hetken vaitiolon jälkeen.
"Syödä ja levätä ennenkuin lähden takaisin."
"Mitä aiot tehdä hänen..." Hän taivutti päätään tajuttomaan mieheen päin.
"En mitään."
Nainen meni lavitsan ääreen ja laski keveästi sormensa kiharaiselle tukalle.
"Sinä aiot tappaa hänet", sanoi hän hitaasti. "Tappaa hänet olemalla tekemättä mitään, sillä sinä voisit pelastaa hänet, jos tahtoisit."
"Voit ajatella niinkin." Linday tuumi hetken sekä ilmitoi sitten ajatuksensa naurahtamalla karkeasti. "Sillä tavoin on ikimuistoisista ajoista tässä matoisessa maailmassa ollut tapana vapautua vaimonryöstäjistä."
"Sinä olet kohtuuton, Grant", vastasi nainen lempeästi. "Sinä unohdat, että minä olin itse halukas. Minä lähdin vapaasta tahdosta. Rex ei minua ryöstänyt. Minä seurasin häntä mielelläni, innokkain sydämin, laulu huulillani. Syytä yhtä hyvin minua hänen ryöstämisestään. Me lähdimme yhdessä."
"Nokkela katsantokanta", myönsi Linday. "Näen, että olet yhtä terävä ajattelija kuin ennenkin, Madge. Se seikka on mahtanut olla kiusana hänelle."
"Terävä ajattelija saattaa olla hyvä rakastaja –"
"Eikä niinkään typerä", keskeytti Linday.
"Ja sinä siis tunnustat menettelyni järkevyyden?"
Linday nosti molemmat kätensä kiivaasti ylös. "Siinäpä se, kun antautuu juttusille ovelan naisen kanssa. Mies se aina unohtaa ja menee satimeen. Minä en ihmettele, vaikka olisit voittanut hänet johtopäätelmillä."
Naisen vastauksena oli hänen vilpittömissä silmissään häivähtynyt hymy ja sukupuoliylpeys, joka kävi esiin koko hänen ruumiillisesta olemuksestaan.
"Minä peruutan sanani, Madge. Vaikka olisit ollut pölkkypääkin, olisit ulkomuodollasi ja ryhdilläsi voittanut hänet ja kenen hyvänsä. Minä kyllä tiedän. Minä olen ollut siinä myllyssä, enkä, hitto soikoon, ole vieläkään siitä selviytynyt."
Hänen puheensa oli nopeata, hermostunutta ja ärtyisää ja, kuten Madge tiesi, aina avomielistä.
Madge otti puheenaiheen hänen viime sanoistaan. "Muistatko kun olimme Lake Genevessä?"
"Enköhän. Olin silloin oikeammin sanoen haukkamaisen onnellinen."
Nainen nyökkäsi kirkkain silmin. "On sellaisiakin kuin vanhoja asioita. Etköhän, Grant, ole hyvä, ja muistelisi vähän niitä aikoja... hiukkasen... hiukkasen vain... mitä silloin olimme toisillemme... sitten?"
"Sinä näytät nyt käyttävän sitä seikkaa hyväksesi", hymyili Linday ja kävi taas peukalonsa kimppuun. Hän veti tikun pois, silmäili sitä tarkasti ja lausui lopuksi: "En, kiitos. Minä en näyttele laupiasta samarialaista."
"Sinä teit tämän vaikean matkan tuntemattoman miehen takia", ahdisteli Madge.
Lindayn kärsimättömyys oli ilmeinen. "Luuletko, että olisin liikahtanut askeltakaan, jos olisin tiennyt hänen olevan vaimoni rakastajan."
"Mutta sinähän olet täällä... parastaikaa. Ja hän makaa tuolla. Mitä aiot tehdä?"
"En mitään. Miksi hyväksi? Minä en ole miehen palveluksessa. Hän on varastanut minulta."
Madge aikoi puhua, mutta ovelle koputettiin.
"Pysykää poissa!" ärjäisi Linday.
"Jos tarvitsette jotakin apua -"
"Pysykää poissa! Tuokaa sangollinen vettä! Asettakaa se ulkopuolelle!"
"Sinä aiot siis...?" aloitti Madge arasti.
"Peseytyä."
Tämä raakuus saattoi hänet sävähtämään, ja hänen huulensa tiukkenivat.
"Kuuntele, Grant", sanoi hän tyynesti. "Minä kantelen hänen veljelleen. Minä tunnen Strangien luonteen. Jos sinä voit unohtaa entisyyden muistot, niin voin minäkin. Jollet ryhdy mihinkään, niin hän tappaa sinut. Niin, ja Tom ja Dawkin tekisi sen jos pyytäisin."
"Sinun pitäisi jo tuntea minut paremmin eikä uhkailla", pahoitteli hän surullisesti. Sitten hän lisäsi ivallisesti hymyillen. "Minä en sitäpaitsi käsitä, miten minun tappamiseni auttaisi Rex Strangia."
Madge vetäisi henkeään, sulki huulensa tiukasti ja katseli, miten hänen nopeat silmänsä kiinnittivät huomionsa hänen ruumiinsa värinään.
"Se ei ole hysteriaa, Grant", huusi hän kiireesti ja kiihkoissaan ja kalisevin hampain. "Et ole milloinkaan nähnyt minua hysteerisenä. Minulla ei ole milloinkaan ollut sitä. Mitä tämä on, en tiedä, mutta minä hillitsen sen. Minä olen vain poissa suunniltani. Se on osaksi vihaa – sinua vastaan. Osaksi se on pelkoa. Minä en tahdo kadottaa häntä. Minä rakastan häntä, Grant. Hän on minun kuninkaani, rakastajani. Ja olen nyt istunut täällä hänen vierellään niin monta kauheata päivää. Oh, Grant, älä tee tuota!"
"Sinä olet hermostunut. Jos olisit mies, niin tarjoisin sinulle tupakan."
Madge meni epävakain askelin tuolinsa luo, istuutui, katseli häntä ja koetti tyynnyttää mieltään. Rosoisessa uunissa sirisi sirkka. Kaksi susikoiraa ärhenteli ulkona. Loukkautuneen miehen rinta nousi ja laski silmin nähden peittojen alla. Hän näki Lindayn huulien leviävän hymyyn, jossa oli muutakin kuin hilpeyttä.
"Miten paljon rakastat häntä?" hän kysyi.
Madgen povi kohosi ja laski ja hänen silmissään oli ujostelematon ja ylpeä loiste. Hän nyökkäsi merkiksi siitä, että oli vastannut.
"Saanko jutella vähän?" Linday keskeytti puheensa ja etsi mielessään tapaa millä alkaa. "Muistan lukeneeni kertomuksen – Herbert Shaw sen kirjoitti, luullakseni. Tahdon nyt kertoa sen sinulle. Oli nainen, nuori ja kaunis, ja mies, komea, vaeltaja ja kauneuden palvoja. En tiedä, paljonko hän muistutti sinun Rex Strangiasi, mutta jotakin yhtäläisyyttä luulen heissä olevan. No niin, tämä mies oli taidemaalari, kiertelevä harhailija. Hän suuteli naista – oh, monia kertoja, viikkokausia – ja matkusti pois. Nainen tunsi häntä kohtaan samaa mitä Lake Genevessä luulin sinun tunteneen minua kohtaan. Nainen itki kymmenessä vuodessa kauneuden kasvoistaan."
"Nyt sattui mies tulemaan sokeaksi, ja kymmenen vuoden perästä hän hoippuroi hänen luokseen talutettuna kädestä kuin lapsi. Kaikki oli kadotettu. Hän ei voinut enää maalata. Ja nainen oli iloinen ja onnellinen, koska mies ei saattanut nähdä hänen kasvojaan. Muista, että mies palvoi kauneutta. Hän piti yhä taas häntä käsivarsillaan ja uskoi hänen kauneuteensa. Hän muisti sen elävästi. Hän ei milloinkaan lakannut puhumasta siitä ja valittamasta, ettei voinut sitä nähdä.
"Eräänä päivänä hän kertoi naiselle viidestä suurenmoisesta taulusta, mitkä hän olisi halunnut maalata. Jos hän vain saisi näkönsä takaisin voidakseen maalata ne, niin hän olisi tyytyväinen ja siihen hän lopettaisi. Sitten sai nainen käsiinsä ihmevoiteen; miten, se ei kuulu tähän. Jos sitä voideltaisiin hänen silmiinsä, niin näkö palaisi varmasti ja täydellisenä."
Linday kohautti olkapäitään.
"Ymmärräthän, mikä vaikea kamppailu se oli naiselle. Näkevänä voisi mies maalata viisi tauluansa. Samalla hän myös jättäisi hänet. Kauneus oli hänen uskontonsa. Oli mahdotonta, että hän sietäisi hänen kasvojensa rumuutta. Viisi päivää hän kamppaili. Sitten hän voiteli hänen silmänsä."
Linday vaikeni ja etsi hänen katsettaan palavin, mustin silmin.
"Kysymys on siitä, rakastatko sinä Rex Strangia näin paljon."
"Ja jos rakastaisin?" nainen sanoi.
"Rakastatko?"
"Kyllä."
"Voitko uhrata? Voitko jättää hänet?"
"Kyllä", vastasi hän hiljaa ja haluttomasti.
"Ja seuraatko minua?"
"Kyllä" Nyt hänen äänensä oli vaipunut kuiskaukseksi. "Kun hän on terve - silloin."
"Sinä käsität. Lake Geneven aikojen pitää taas palata. Sinä tulet olemaan vaimoni."
Madge näytti vaipuvan kokoon, mutta nyökkäsi kuitenkin
"No hyvä." Linday nousi rivakasti pystyyn, meni kantamuksensa luo ja alkoi aukoa sitä. "Minä tarvitsen nyt apua. Käske hänen veljensä sisään, käske heidät kaikki. Kuumaa vettä – sitä aika lailla. Minulla on täällä siteitä, mutta tahtoisin nähdä teidänkin varastonne. – Kas niin, Daw, laita tuli ja ala kiehuttaa vettä minkä kerkiät. – Ja te", sanoi hän toiselle, "viekää tuo pöytä ulos ikkunan alle. Puhdistakaa se; kaapikaa sitä; polttakaa sitä kiehuvalla vedellä. Puhtaaksi, mies, niin puhtaaksi kuin ikinä saatte. Te, mrs Strang, olette apulaiseni. Lakanoita ei kai ole. No, jotenkin tulemme toimeen. – Te olette hänen veljensä, sir. Minä nukutan nyt potilaan, mutta teidän pitää jälkeenpäin auttaa minua siinä. Ja kuunnelkaa, kun neuvon teitä. Ensiksikin – mutta kesken kaiken, osaatteko mitata valtimon?..."
IV.
Linday oli tunnettu uskaliaana ja taitavana kirurgina, mutta niinä päivinä ja viikkoina, jotka seurasivat, hän ylitti entisetkin saavutuksensa. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut niin hirveästi raadeltua potilasta. Mutta ensi kertaa hänellä myös oli käsiteltävänään näin terverakenteinen ihmisraunio. Hän olisi kaikista kyvyistäänkin huolimatta epäonnistunut,jollei hänen potilaansa olisi ollut niin kissamaisen elinvoimainen ja melkein hirveällä ruumiillisella ja sielullisella otteella pitänyt kiinni elämästä.
Oli päiviä, jolloin sairas houri ja oli kovassa kuumeessa, ja toisia masentavia, jolloin Strangin valtimo oli melkein pysähtynyt; päiviä, jolloin hän oli tajuissaan ja makasi kärsivin silmin ja tuskanhiki kasvoillaan, Linday oli väsymätön, julman toimelias, häikäilemätön ja onnekas, uskaltautuen uhkayritykseen kerran toisensa jälkeen ja voittaen. Hän ei tyytynyt vain säilyttämään miestä elämälle, Hän antautui koko sieluineen ratkaisemaan pulmallista ja vaarallista ongelmaa miten palauttaa hänet entiselleen, entisiin voimiinsa.
"Hän jää kai raajarikoksi?" epäili Madge, "Hän ei tule vain kävelemään ja puhelemaan ja jäämään ontuvaksi irvikuvaksi entisestä itsestään", sanoi Linday hänelle. "Hän tulee juoksemaan, hyppimään, uimaan, kiertämään karhuja, kaatamaan panttereita ja tekemään kaikkea mitä ikinä hänen typerä halunsa käskee. Ja, minä varoitan sinua, hän tulee lumoamaan naisia aivan niinkuin ennenkin. Pidätkö siitä? Oletko tyytyväinen. Muista, sinä et tule jäämään hänen luokseen."
"Jatka, jatka", huohotti Madge. "Tee hänet terveeksi. Saata hänet entiselleen."
Useammin kuin kerran, milloin vain Strangin voimat sen sallivat, nukutti Linday hänet ja suoritti hirveitä tekoja: leikkasi ja sahasi, ompeli ja yhdisteli silpoutunutta elimistöä. Jonkun ajan kuluttua muodostui potilaan vasempaan käsivarteen rusto. Strang saattoi vain hiukan kohottaa käsivarttaan. Linday ryhtyi asiaan. Taas leikattiin ja ommeltiin ja käsivarsi oli liikkumakykyinen. Strangin ainoa pelastus oli hänen suunnaton elinvoimaisuutensa ja terve verensä.
"Te tapatte hänet", murisi hänen veljensä. "Antakaa hänen olla. Antakaa hänen Jumalan tähden olla. Elävä ja raajarikkoinen mies on parempi kuin ehytjäseninen ja kuollut."
Linday leimusi vihasta. "Ulos! Ulos tästä tuvasta ja pysykää poissa, kunnes voitte sanoa, että minä parannan hänet. Veljenne henki riippuu hiuskarvan varassa. Ymmärrättekö? Yksi ajatuskin voi viedä häneltä hengen. Nyt ulos ja palatkaa sovinnollisena ja vakuutettuna siitä, että hän tulee elämään ja olemaan niinkuin ennenkin, kun yhdessä hassuttelitte. Ulos, sanon minä."
Veli katsahti kysyvästi Madgeen, nyrkissä käsin ja uhkaavin silmin.
"Mene, mene, ole kiltti", hän pyysi. "Hän on oikeassa. Minä tiedän hänen olevan oikeassa".
Toisella kerralla, kun Strangin tila näytti lupaavammalta, sanoi veli:
"Doc, te olette ihmetaituri. Minä en ole ollenkaan muistanut kysyä nimeänne."
"Se ei liikuta teitä. Älkää ärsyttäkö minua. Ulos täältä."
Ruhjoutuneen oikean käsivarren tervehtymisessä tapahtui seisahdus: eräs jo umpeenkasvanut haava aukesi uudelleen ja hirveänä.
"Luumätä", sanoi Linday.
"Sepä sen selittää". vaikeroi veli.
"Ylös!" tiuski Linday. "Lähtekää! Ottakaa Daw mukaanne. Bill myöskin. Tuokaa kaniineja – eläviä – terveitä. Pyydystäkää niitä. Pyydystäkää jok'ikinen."
"Kuinka paljon?" kysyi veli.
"Neljäkymmentä – neljätuhatta – neljäkymmentätuhatta – kaikki mitkä vain käsiinne saatte. Te autatte minua, mrs Strang. Minä aion kaivella tuossa käsivarressa ja laittaa sen kuntoon. Ulos joka mies kaniinijahtiin!"
Ja hän kaiveli, nopeasti ja varmalla kädellä ja kaapi pois murenevan luun ja otti selvän, pitkällekö mätä oli ehtinyt.
"Se ei olisi kuunaan tapahtunut", hän sanoi Madgelle, "jollei hänen elinvoimansa olisi niin paljon ollut tarpeeseen muualla. Eipä edes hänellä ollut elinvoimaa riittävästi. Minä pidin tätä silmällä, mutta minun oli odotettava tilaisuutta. Ja kaniinin luu saattaa sen entiselleen."
Kaniineja tuotiin satamäärin. Hän valikoi, hylkäsi, valikoi, koetteli, ja valikoi ja koetteli yhä uudelleen. Hän käytti viimeisen kloroforminsa ja suoritti luuymppäyksen – kiinnitti elävän luun elävään luuhun, kääri ja sitoi elävän miehen elävään kaniiniin järkkymättömäksi ja kiinteäksi kokonaisuudeksi, niin että heidän yhteisestä elontoiminnastaan oli seurauksena käsivarren uudelleenmuodostuminen.
Silloin tällöin tämän vaikean ajan kestäessä ja erittäinkin kun Strang oli parempi, Linday ja Madge puhelivat keskenään. Linday ei ollut lempeä, mutta Madge ei kapinoinut!
"Kiusallista", sanoi Linday. "Mutta laki on laki, ja sinun on otettava avioero, ennenkuin voimme uudelleen mennä naimisiin. Mitä sanot siitä? Menemmekö Lake Geneveen?"
"Niinkuin tahdot", vastasi Madge,
Ja toisella kerralla Linday taas: "Mitä hittoa sinä todella näit hänessä? Tiedän, että hänellä on rahoja? Mutta alkoihan meidänkin elämämme jo muodostua mukavaksi. Ansaitsin keskimäärin neljäkymmentätuhatta vuodessa – näin sen kirjoistani jälkeenpäin. Sinulta puuttui enää vain palatseja ja höyryjahteja."
"Sinä kenties jo selititkin sen", vastasi hän. "Olit ehkä liian kiintynyt toimeesi. Ehkä unohdit minut."
"Hm", virnisteli Linday. "Sinun Rexisi ei taida olla liian kiintynyt panttereihinsa ja lyhyihin keppeihinsä?"
Hän ahdisti häntä alinomaan kysymyksillä vaatien häneltä selitystä, kuinka hän oli saattanut ihastua toiseen mieheen.
"Sitä ei voi selittää", vastasi Madge. Vihdoin hän puhkesi puhumaan. "Ei kukaan voi selittää rakkautta, minä kaikkein vähimmin. Minä vain tunsin rakkauden, tuon jumalallisen ja kumoamattoman tosiseikan, siinä kaikki. Fort Vancouverissa oli kerran Hudson Bay-yhtiön johtaja, joka nuhteli sikäläisen reformeeratun seurakunnan pastoria. Tuo koulumestari oli kirjoittanut Englantiin kirjeen, jossa valitti, että yhtiön väki aina ylimmästä työnjohtajasta alkaen oli mennyt naimisiin intiaaninaisten kanssa. 'Miksi ette esittänyt lieventäviä asianhaaroja?' Tuohon vastasi koulumestari: 'Lehmän häntä kasvaa alaspäin. Minä en yritä selittää, miksi se kasvaa alaspäin. Minä vain totean seikan'."
"Hitto vieköön nuo ovelat naiset!" huusi Linday suuttumuksesta liekehtivin silmin.
"Mikä sinut oikeastaan toi tänne Klondykeen?" kysyi Madge kerran,
"Liika raha. Ei ollut vaimoa, mihin sitä tuhlata. Kaipasin lepoa, Olin kai ylenmäärin työskennellyt. Menin koetteeksi Coloradoon, mutta heidän sähkösanomansa seurasivat minua sinne ja joku heistä pistäytyi siellä itse. Lähdin Seattleen. Sama juttu! Ranson juoksutti sinne vaimonsa ylimääräisessä junassa. Mihinkään en päässyt. Leikkaus onnistui. Paikkakunnan sanomalehdet saivat vihiä asiasta. Loput saatat ymmärtää itse. Minun täytyi piiloutua ja niin karkasin Klondykeen. Ja – sitten löysi Tom Daw minut pelaamasta vistiä eräässä mökissä Yukonin alajuoksulla."
Sitten tuli päivä, jolloin Strang kannettiin vuoteineen ulos auringonpaisteeseen.
"Saanko sanoa hänelle nyt", kysyi Madge Lindaylta,
"Et. Odota", hän vastasi.
Myöhemmin kykeni Strang jo istumaan vuoteensa laidalla sekä kahden puolen tuettuna ottamaan ensimmäiset horjuvat askeleensa.
"Saanko nyt sanoa hänelle", kysyi Madge.
"Et. Minä aion tehdä kelvollisen työn. Hänen vasemmassa käsivarressaan on vielä pieni rusto. Se on pieni asia, mutta minä aion laskea hänet käsistäni sellaisena kuin hän Jumalan luomasta on. Olen päättänyt huomenna ottaa pois tuon nystyrän. Se merkitsee paria päivää hänelle lisää. Ikävä, ettei ole kloroformia. Mutta hänen pitää vain purra hampaansa yhteen ja kärsiä. Hän voi sen tehdä. Hänellä on kymmenen miehen sisu."
Kesä saapui. Lumi hävisi kaikkialta paitsi ei idässä häämöttäviltä vuorenhuipuilta. Päivät pitenivät niin että lopulta oli vuorokaudet läpeensä valoisaa, ja auringon reuna vajosi sydänyön hetkenä muutamaksi minuutiksi taivaanrannan taa suoraan pohjoisessa. Linday ei hetkeksikään jättänyt Strangia. Hän tutki hänen kävelyään ja hänen ruumiinsa liikkeitä ja riisui hänet alasti kerran toisensa jälkeen ja pani hänet senkin seitsemän kertaa taivuttamaan kaikkia lihaksiaan. Hierontaa annettiin hänelle ehtimiseen, kunnes Linday vihdoin ilmoitti, että Tom Daw, Bill ja velimies olivat täysiä tutkinnon suorittaneita hierojia ja kelpasivat vaikka kylvettäjiksi turkkilaiseen saunaan. Mutta Linday ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän pani Strangin suorittamaan koko ohjelmistonsa voimannäytteet ja etsi niiden kestäessä salaisia vikoja hänen ruumiistaan. Hän pani hänet makaamaan viikoksi, teki leikkauksen hänen jalassaan, sovitteli hiukan pienempiä suonia ja kaapi kahvipavun kokoista alaa luussa, mutta erään kohdan neulominen ja päällystäminen terveellä lihalla oli vielä jätettävä toistaiseksi.
"Enkö saa sanoa hänelle", pyysi Madge.
"Et vielä", oli vastaus. "Sitten vasta saat sanoa, kun kaikki on valmista."
Heinäkuu kului ja elokuu läheni loppuaan, kun hän kerran sitten määräsi Strangin lähtemään hirvenjahtiin. Linday seurasi kintereillä tutkien ja tarkkailen häntä. Hän oli hoikka; hänen lihaksensa olivat joustavat ja jäntevät kuin kissan, ja hän käveli niinkuin Linday ei ollut nähnyt yhdenkään miehen kävelevän: vaivatta, koko ruumiillaan, notkealihaksisin jaloin, jotka näyttivät olevan valmiit lennähtämään vaikka niskalle. Hänen käyntinsä oli niin kepeätä, että se saattoi hänet näyttämään omituisen sorealta, niin kepeätä, että sen vauhti oli silmälle pettävää. Se oli sama murhaava vauhti, jota Tom Daw oli valittanut. Linday ponnisteli perässä huohottaen ja hikoillen, aika ajoin, milloin maasto salli, pyörähtäen juoksuun pysyäkseen kintereillä. Kun kymmenen mailia oli kuljettu, käski hän häntä seisahtumaan ja heittäytyi sammaleille.
"Riittää!" huusi hän. "Minä en jaksa pysytellä rinnallanne."
Hän kuivasi hikisiä kasvojaan, ja Strang istuutui kuusenkannolle ja hymyili tohtorille ja panteististä toveruutta tuntien koko ympäröivälle luonnolle.
"Tuntuuko mitään pistoksia tai kolotusta tai kipua tai kivun tapaista?" kysyi Linday.
Strang pudisti kiharaista päätään ja venytti joustavaa ruumistaan eläen ja iloiten sen jokaisessa värähdyksessä.
"Olette kunnossa, Strang. Talven, pari kai vielä vanhoissa haavoissanne tuntuu kylmän ja kosteuden vaihtelu. Mutta se menee ohi ja voi olla, että säästytte siltä kokonaan."
"Jumala nähköön, tohtori, te olette saanut minussa ihmeitä aikaan. En tiedä miten teitä kiittäisin. Enhän tiedä edes nimeänne."
"Se ei merkitse mitään. Olen vain pelastanut teidät ja se on pääasia."
"Mutta nimenne on varmasti tunnettu maailmalla", väitti Strang. "Lyön vetoa, että tuntisin sen jos saisin kuulla."
"Paljon mahdollista", vastasi Linday. "Mutta se on sivuseikka. Tahdon teidän suorittavan lopullisen kokeen ja sitten olen teistä selvä. Tämän ylänteen toisella puolen on eräs Big Windyn sivujoki, Daw kertoi teidän viime vuonna suorittaneen matkan sen haarautumaan ja takaisin kolmessa päivässä. Hän sanoi teidän melkein läkähdyttäneet hänetkin. Teidän on täksi yöksi leiriydyttävä tähän. Minä lähetän Dawin tuomaan leirivarusteita. Sitten on teidän tehtävä matka haarautumaan ja takaisin samassa ajassa kuin viime vuonna."
V.
"Nyt", sanoi Linday Madgelle, "on sinulla tunti aikaa pakata tavarasi. Minä menen laittamaan kanootin kuntoon. Bill on noutamassa hirveä eikä palaa ennen pimeän tuloa. Ja viikon kuluttua olemme Dawsonissa."
"Minä toivoin..." Madge vaikeni ylpeänä.
"Että minä unohtaisin palkkionko?"
"Ei, sopimus on sopimus, mutta sinun ei pitäisi olla niin inhoittava periessäsi palkkiota. Sinä et ole ollut vilpitön. Sinä lähetit hänet pois kolmeksi päiväksi ja riistit minulta tilaisuuden hyvästijättöön."
"Jätä kirje."
"Siinä kerron hänelle kaikki."
"Vähemmän kuin kaiken kertominen olisi kunniatonta meille kaikille kolmelle", oli Lindayn vastaus.
Hänen palatessaan kanootin luota oli Madgen tavarat pakattu ja kirje kirjoitettu:
"Anna minun lukea se", sanoi hän, "jollet pidä sitä liian tärkeänä."
Madge epäröi tuokion, sitten hän suostui.
"Varsin avomielisesti kirjoitettu", sanoi Linday luettuaan. "No, oletko valmis?"
Hän kantoi hänen myttynsä rannalle ja kyyristyneenä piti toisella kädellään kiinni kanootista ja toisen ojensi vastaanottamaan häntä. Hän silmäili Madgea kiinteästi, mutta tämä ojensi arkailematta kätensä ja valmistui astumaan veneeseen.
"Odotahan", sanoi Linday. "Hetkinen vain. Sinä muistat kertomuksen ihmevoiteesta. Minä löin laimin kertoa sen loppua. Niin, kun hän oli voidellut miehen silmät ja aikoi lähteä pois, sattui hän huomaamaan peilistä, että hänen kauneutensa oli palannut. Ja mies aukaisi silmänsä ja huusi ilosta nähdessään hänen ihanuutensa ja sulki hänet syliinsä."
Madge odotti jännittyneenä, mutta hillittynä jatkoa, ihmettelyn alkaessa sarastaa hänen kasvoillaan ja silmissään.
"Sinä olet ihana, Madge." Hän vaikeni ja jatkoi sitten kuivasti: "Loppu on selvä ilman muuta. Luulen, ettei Rex Strangin syli ole kauan tyhjä. Hyvästi."
118
"Grant..." sanoi Madge melkein kuiskaten, ja hänen äänessään kuvastui kaikki se, jonka ymmärtämiseen ei tarvita sanoja.
Linday naurahti häijysti. "Tahdoin vain sinulle näyttää, etten sentään olekaan niin paha. Tulisia hiiliä, näes."
"Grant..."
Linday astui kanottiin ja ojensi kapean, hermostuneen kätensä.
"Hyvästi", sanoi hän.
Madge tarttui hellästi hänen käteensä molempine käsineen.
"Rakas, voimakas käsi", kuiskasi hän kumartuen ja suudellen sitä.
Linday riuhtasi itsensä irti, työnsi kanootin rannasta, pisti melan väkevänä kiitävään virtaan ja liukui padon suulle, missä vesi virtasi peilikirkkaana ennenkuin se syöksyi raivoisana pauhaavaan vaahtoon.
KAPINOITSIJA.
"Jollet nouse ylös, Johnny, niin en anna sinulle ruuan palaa."
Uhkaus ei tehnyt poikaan mitään vaikutusta. Hän tarrautui
itsepintaisesti uneen ja kamppaili sen suomasta unohduksesta niinkuin
untanäkevä kamppailee unestaan. Pojan kädet menivät vetelästi nyrkkiin,
ja [hän] hapuili heikosti ja suonenvedontapaisesti ilmaan. Nämä
sysäykset oli tarkoitettu äidille, mutta tämä näytti olevan tottunut
välttämään niitä ja ravisti häntä armottomasti olkapäästä."Antakaa minun olla!"
Se oli parkaisu, joka alkoi matalana unen syvyyksistä, kohosi nopeasti voivotukseksi ja epäselväksi ininäksi. Se oli eläimellinen parkaisu, piinatun sielun huuto, täynnä ääretöntä kapinointia ja tuskaa.
Mutta äiti ei siitä välittänyt. Hän oli nainen, jolla oli synkkäilmeiset silmät ja väsyneet kasvot; ja hän oli tottunut tähän tehtävään, joka toistui joka päivä hänen elämässään. Hän tarttui vuodevaatteihin ja koetti vetää ne pois, mutta poika lakkasi sysimästä ja tarrautui epätoivon vimmalla peitteeseen. Kyyristyneenä vuoteen jalkopäähän hän vielä jotenkuten oli suojassa. Sitten äiti koetti kiskoa vuodevaatteet lattialle. Poika harasi vastaan. Äiti kävi lujemmin käsiksi. Hän oli vahvempi, ja poika ja vuodevaatteet tulla jymähtivät lattialle, pojan seuratessa mukana vaistomaisesti suojellakseen itseään huoneen purevalta kylmyydeltä.
Keikahtaessaan yli vuoteen reunan näytti hän putoavan päälleen. Mutta tietoisuus heräsi. Hän suoristautui ja oli hetken vähällä kadottaa tasapainonsa. Mutta sitten hän tuli jaloilleen lattialle. Äiti tarttui samalla hänen olkapäähänsä ja ravisti häntä. Hän huitoi taas nyrkeillään, ja nyt lujemmin ja osuvammin. Hän aukaisi silmänsä ja äiti päästi hänet irti. Hän oli herännyt.
"No, hyvä on", mutisi poika.
Äiti otti lampun ja riensi ulos jättäen hänet pimeään.
"Sinä saat muistutuksen tehtaassa", varoitti hän häntä.
Poika ei välittänyt, vaikka olikin pimeä. Hän pukeutui ja meni keittiöön. Hän käveli raskaasti ollakseen niin hoikka ja pieni. Hänen laahaava käyntinsä näytti aiheutuvan jalkojen omasta painosta, mikä oli käsittämätöntä, koska jaloissa oli vain luu ja nahka. Hän veti rottinkituolin pöydän luo.
"Johnny!" huudahti hänen äitinsä kiivaasti. Hän nousi yhtä kiivaasti tuoliltaan ja meni pesukaapin luo. Se oli likainen ja tahrainen. Viemäriputkesta nousi löyhkä. Siitä hän ei välittänyt. Se oli hänestä luonnollista samoinkuin se, että saippua oli astianpesuvedestä likainen ja huono vaahtoamaan. Eikä hän juuri yrittänytkään saada sitä vaahtoamaan. Hän vain muutaman kerran loiskutti kasvoilleen hanasta virtaavaa vettä ja sillä hyvä. Hampaitaan hän ei pessyt. Hän ei sitäpaitsi ollut milloinkaan nähnytkään hammasharjaa eikä myöskään tiennyt, että niinkin typeriä ihmisiä oli maailmassa, että pesivät hampaansa.
"Saisit sentään käskemättäkin peseytyä kerran päivässä", nurisi äiti.
Hän piteli kiinni rikkinäisestä pannunkannesta sillä aikaa kuin kaatoi kahvia kahteen kuppiin. Poika ei kinannut vastaan, sillä se oli heidän alituinen kiistansa ja äiti oli siinä kohden kivenkova. Kerran päivässä oli hänen pakko pestä kasvonsa. Hän kuivasi ne likaiseen pyyheliinaan, tahraiseen ja märkään ja niin risaiseen, että hänen kasvoilleen jäi siitä nöyhtää.
"Kunpa me emme sentään asuisi näin kaukana", sanoi äiti, kun hän istuutui. "Minä koetan parhaani. Sinä tiedät sen. Mutta dollaria halvempi vuokra on jo suuri säästö, ja täällä on väljempääkin, niinkuin tiedät."
Hän tuskin kuunteli äitinsä puhetta. Hän oli kuullut sen jo monta kertaa ennen. Hänen ajatusmaailmansa oli ahdas ja äiti jankutti alinomaa kuinka tukalaa heidän oli asua niin kaukana tehtaasta.
"Dollari merkitsee enemmän ruokaa", huomautti hän viisastelevasti. "Minä ennen kävelen tuon matkan ja tiedän saavani enemmän suuhuni."
Hän söi joutuin, pureksi leivänpalat vaillinaisesti ja huuhtoi ne melkein kokonaisina alas kurkustaan kahvilla. Tuo kuuma ja sakkainen neste kävi kahvista. Johnnyn mielestä se oli kahvia – erinomaista kahvia. Tämä oli eräs hänen harvoista jäljelläolevista mielikuvitelmistaan. Hän ei ollut milloinkaan juonut oikeata kahvia.
Paitsi leipäpalaa sai hän vielä palan silavaa. Äiti kaatoi uudelleen kahvia. Kun leipäpala alkoi loppua, rupesi hän odottamaan lisää. Hänen kysyvä katseensa pisti äidin silmään.
"No, älä ole ahne, Johnny", virkkoi hän, "Sinä olet saanut osasi. Veljesi ja siskosi ovat pienempiä kuin sinä."
Hän ei vastannut nuhteeseen. Hän oli ylipäänsä vaitelias. Nytkin hän vain sammutti nälkänsä katselemalla, tulisiko lisää. Hän ei milloinkaan nurkunut ja hänen kärsivällisyytensä oli yhtä traagillinen kuin koulu, jossa hän sen oli oppinut. Hän joi kahvinsa, pyyhki suunsa kädenselkäänsä ja hankkiutui nouseminaan.
"Odotahan", sanoi äiti kiireesti. "Täältä taitaa sinulle vielä riittää yksi viipale – ohut."
Hän teki ikäänkuin silmänkääntötempun. Vaikka näytti kuin hän olisi hänelle leikannut kappaleen leivästä, panikin hän leivän koriin ja antoi hänelle sensijaan toisen omista ohuista viipaleistaan. Hän luuli narranneensa pojan, mutta tämä oli sittenkin se äkännyt. Siitä huolimatta hän otti viipaleen ujostelematta vastaan. Hän teki sen johtopäätöksen, ettei hänen äitinsä sairaalloisuutensa takia syönyt paljoa.
Äiti näki hänen pureksivan viipalettaan kuiviltaan ja kaasi kuppinsa sisällön hänen kuppiinsa.
"Vatsani ei ole oikein kunnossa tänään", selitti hän.
Kaukainen, pitkäveteinen ja kimeä vihellys sai heidät nousemaan jaloilleen. Äiti katsahti hyllyllä olevaan herätyskelloon. Se osoitti puolta kuutta. Muut tehtaalaiset tähän aikaan vasta havahtuivat unestaan. Hän kietoi ison huivin hartioilleen ja asetti vanhanaikuisen hatturisan päähänsä.
"Nyt on meidän juostava", sanoi hän kiertäessään lampunliekin alas ja puhaltaessaan sen sammuksiin. He haparoivat pimeässä portaita alas. Ulkona oli kirkas pakkassää, ja ensin Johnnyä puistatti. Tähdet tuikkivat vielä taivaalla ja kaupunki lepäsi pimeässä. John ja hänen äitinsä kulkivat kumpainenkin laahustavin askelin. Jalkalihaksia ei kannustanut kunnianhimo niiden kohottaessa jalkoja maasta.
Viidentoista minuutin sanattoman kävelyn jälkeen kääntyi äiti oikealle.
"Älä myöhästy", oli hänen viimeinen varoituksensa hänen häipyessään pimeään.
Johnny ei vastannut, meni vain menojaan. Tehdaskorttelissa aukaistiin portteja, ja pian hän oli yksi niistä lukemattomista olijoista, jotka pimeässä ponnistelivat tietään. Hänen astuessaan tehtaanportista sisään soi pilli taas. Hän katsahti itään. Kalpea päivänkoitto kajasti kattojen takaa. Sen verran hän ehti nähdä päivänvaloa kun hän jo käänsi sille selkänsä ja liittyi tovereihinsa.
Hän asettui paikoilleen kangaspuiden ääreen, jotka monilukuisina, pitkinä riveinä täyttivät salin. Hänen edessään, pieniä kehruurullia sisältävän laatikon yläpuolella, oli toisia isoja, nopeasti pyöriviä rullia. Niihin hän kehräsi pikku rullista juoksevaa hamppukuitua. Työ oli yksinkertaista. Se kysyi vain nopeutta. Pikku rullat tyhjenivät niin nopeasti ja isoja rullia oli niin paljon niitä tyhjentämässä, ettei hetkeäkään saattanut olla joutilaana.
Hän työskenteli koneellisesti. Kun pieni rulla oli tyhjentynyt, käytti hän vasenta kättään jarruna, seisautti ison rullan ja peukalollaan ja etusormellaan sieppasi kiinni sen langanpäästä, Samalla hän oikealla tarttui pienen rullan lankaan. Nämä erilaiset käsiliikkeet tapahtuivat nopeasti ja yht'aikaa. Sitten hän salamannopeasti solmi langat yhteen. Se ei ollut vaikeata. Hän oli kerran kerskaillut voivansa solmia niitä nukkuessaankin. Ja kyllä hän niin toisinaan tekikin, yhtenä ainoana yönä vuosisatoja solmien loputtoman määrän näitä langanpäitä.
Eräät pojat laiskottelivat, ja välittämättä ajoissa vaihtaa pikku rullia niiden tyhjennyttyä käyttivät väärin sekä aikaa että koneistoa. Tätä estämässä oli siellä katsastaja. Tämä sai Johnnyn vierustoverin kiinni tästä hairahduksesta ja antoi hänelle korvapuustin.
"Katso Johnnyä – mikset ota esimerkkiä hänestä?" kysyi katsastaja suuttuneena.
Johnnyn rullat surisivat täydellä vauhdilla, mutta tämä epäsuora kehuminen ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Joskus ennen se oli tehnyt... mutta siitä oli jo pitkä, pitkä aika. Hänen tylsät kasvonsa jäivät ilmeettömiksi, vaikka hän kuuli miten hänet asetettiin loistavaksi esikuvaksi toiselle. Hän tiesi olevansa mainio työntekijä. Hän oli kuullut siitä niin usein. Mainiosta työntekijästä hän oli kehittynyt mainioksi koneeksi. Jos hänen työnsä sujui huonosti, johtui se huonosta raaka-aineesta aivan niinkuin koneen on laita. Ensiluokkaisen naulakoneen oli yhtä mahdoton valmistaa huonoja nauloja kuin hänen tehdä erehdystä.
Ja se ei ollut kumma. Ei ollut vielä milloinkaan ollut sitä aikaa, ettei hän olisi ollut läheisissä suhteissa koneihin. Hän oli syntynyt ja kasvanut koneiden parissa. Kaksitoista vuotta sitten oli tämän tehtaan kutomosalissa tapahtunut pientä hämmästystä herättänyt seikka. Johnnyn äiti oli pyörtynyt. Hänet ojennettiin pitkäkseen lattialle, keskelle koneiden kolinaa. Pari vanhahkoa naista kutsuttiin paikalle kangaspuittensa äärestä. Esimieskin antoi apuaan. Ja muutamain minuuttien kuluttua oli kutomosalissa uusi elollinen olento. Se oli Johnny, joka oli tullut maailmaan, kangaspuiden koliseva melu korvissaan ja jo ensimmäisessä hengähdyksessään vetäen sisäänsä kutomosalin lämpimän kosteata, lentävien höytyjen täyttämää ilmaa. Hän oli ensimmäisenä päivänään yskinyt puhdistaakseen keuhkonsa höydyistä ja samasta syystä hän oli yskinyt aina siitä asti.
Johnnyn vieressä oleva poika kitisi ja nyyhkytti. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet vihasta katsastajaa kohtaan, joka piti häntä uhkaavasti silmällä matkan päästä. Mutta rullat pyörivät täysinä. Poika sadatteli kauheasti edessään surisevia rullia, mutta hänen huutonsa ei kuulunut kauas; se hukkui koneiden pauhuun, joka ympäröi sen muurin tavoin.
Johnny ei välittänyt tästä kaikesta mitään. Hänellä oli kyky mukautua kaikkeen. Kaikki mikä toistui muuttui yksitoikkoiseksi, ja tällaisia tapauksia hän oli nähnyt monasti. Hän tiesi olevan yhtä hyödytöntä ruveta vastustamaan katsastajaa kuin uhmata konetta. Koneet oli rakennettu käymään määräperäisellä tavalla ja valmistamaan määräperäisiä tuotteita. Samoin oli laita katsastajan.
Mutta kello kaksitoista syntyi salissa hälinä. Se näytti jollakin salaperäisellä tavalla yht'äkkiä levinneen ylt'ympäri. Johnnyn vierustoveri, yksijalkainen poika nilkutti kiireesti erääseen tyhjään käämilaatikkoon. Hän kyyristyi sinne kainalosauvoineen kaikkineen ja hävisi näkyvistä. Tehtaan ylivalvoja lähestyi erään nuoren miehen seurassa. Tämä oli hyvin puettu ja hänellä oli kiilloitettu paidanrintamus – Johnnyn käsityksen mukaan siis "hieno herra", tarkastaja.
Ohikulkiessaan hän silmäili tarkasti poikia. Toisinaan hän pysähtyi ja teki kysymyksiä. Hänen täytyi huutaa niin paljon kuin jaksoi, saadakseen äänensä kuuluviin, ja ponnistus vääristi hänen kasvonsa hullunkurisesti kieroon. Hänen nopea katseensa huomasi Johnnyn vieressä olevan tyhjän koneen, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hänen katseensa kiinnittyi Johnnyyn ja hän seisahti. Hän tarttui Johnnyn käsivarteen vetääkseen hänet askeleen verran etemmäksi koneesta, mutta samassa hän hämmästyksestä huudahtaen laski hänet irti.
"Tavattoman laiha", naurahti ylivalvoja hämillään.
"Pelkkää luuta ja nahkaa", oli vastaus. "Katsokaa noita jalkoja. Pojassa on riisitauti – ainakin alkuasteellaan. Jollei hän vielä saa kaatuvatautia, niin se johtuu siitä, että tuberkuloosi ennättää ennen."
Johnny kuunteli, mutta ei ymmärtänyt. Ei hän vastaisista vahingoista välittänyt. Tarkastajan muodossa häntä uhkasi paljoa läheisempi ja vakavampi vahinko.
"Nyt sinun on puhuttava totta, poikaseni", sanoi tai pauhasi tarkastaja hänen korvaansa, "Vanhako olet?"
"Neljätoista vuotias", valehteli Johnny, ja hän valehteli koko keuhkojensa voimalla. Hän valehteli niin äänekkäästi, että sai kuivan yskänpuuskan, joka repi hänen keuhkoistaan nukkaa, jota niihin oli kerääntynyt aamusta alkaen.
"Näyttää vähintään kuudentoista vuotiaalta", sanoi ylivalvoja,
"Tai kuudenkymmenen", tokaisi tarkastaja.
"Hän on aina näyttänyt tuollaiselta."
"Kuinka kauan?" kysyi tarkastaja kiireesti,
"Vuosikausia. Ei hän tuosta vanhenekaan."
"Tai nuorene, minä ajattelen. Hän on kai kaikki ne vuodet työskennellyt täällä?"
"Aika ajoin – mutta ennen kuin uusi laki tuli voimaan", kiirehti ylivalvoja lisäämään.
"Seisooko tämä kone?" kysyi tarkastaja osoittaen konetta, jossa puolillaan olevat rullat surisivat kuin mielettömät.
"Siltä tuo näyttää". Ylivalvoja viittasi katsastajan luokseen ja osoitti hänelle konetta. "Kone seisoo", tiedotti hän inspehtorille.
He lähtivät edelleen, ja Johnny kävi taas työhön käsiksi tyytyväisenä siitä, että vaara oli ohi. Mutta yksijalkaista poikaa ei onnistanutkaan. Tarkkanäköinen tarkastusmies laahasi hänet kyynärän päähän käämilaatikosta. Pojan huulet vapisivat, ja hän näytti siltä, kuin olisi häntä kohdannut suuri, auttamaton onnettomuus. Katsastaja näytti hämmästyneeltä, ikäänkuin olisi ensi kerran nähnyt pojan, ja ylivalvojan kasvoilla kuvastui suuttumus ja tyytymättömyys.
"Minä tunnen hänet entisestään", sanoi tarkastaja, "Hän on kahdentoista vuotias. Minä olen hänet vuoden aikana erottanut kolmesta tehtaasta. Tämä on neljäs."
Hän kääntyi yksijalkaisen pojan puoleen. "Sinä lupasit minulle kunniasanallasi, että menet kouluun."
Poika hyrähti itkemään, "Kiltti herra tarkastaja, meiltä jo kuoli kaksi pienokaista, ja me olemme niin kamalan köyhiä."
"Miksi sinä yskit noin?" kysyi tarkastaja, ikäänkuin olisi tavannut hänet jostakin rikoksesta.
Ja ikäänkuin puolustellen vastasi yksijalkainen: "Ei se ole mitään. Minä vain vähän vilustuin viime viikolla, siinä kaikki, herra tarkastaja."
Mutta tarkastaja vei kuin veikin pojan mukanaan ja ylivalvoja seurasi perässä huolissaan ja toruen. Taas alkoi vanha yksitoikkoisuus. Kului pitkä aamupäivä ja vielä pitempi iltapäivä, ja vihdoin ilmoitti vihellys illan tulleen. Oli jo pimeä, kun Johnny jätti tehtaanportin taakseen. Aurinko oli sillä välin vaeltanut kultaista rataansa taivaalla, oli valanut suloista, sädehtivää lämpöään maailmaan, vaipunut alas ja vajonnut talonkattojen reunustaman taivaanrannan taa.
Illallinen oli perheen ainoa yhteinen ateria – ainoa ateria, jolla Johnny tapasi nuoremmat veljensä ja siskonsa. Hänelle se oli oikeastaan kahakka, sillä hän oli sangen vanha ja he olivat sietämättömän nuoria. Häntä kiukutti heidän hämmästyttävä lapsellisuutensa, joka meni mahdottomuuksiin. Hän ei voinut ymmärtää heitä. Hänen oma lapsuutensa oli jo jäänyt kauas taakse. Hän oli kuin kärttyinen vanha ukko, jota harmitti heidän nuorekas riehakkuutensa, mikä hänen mielestään oli mitä kiusallisinta ja häijyintä typeryyttä. Hän söi äänettömänä ruokaansa ja lohdutti itseänsä ajatuksella, että heidänkin pian oli ryhtyminen työhön. Se kyllä karkoittaisi heistä riehakkuuden ja tekisi heistä vakavia ja hiljaisia – niinkuin hän oli. Tällä tavoin siis Johnny teki itsestään maailmankaikkeuden mittapuun, niinkuin ihmisten tapa on.
Illallisen aikana selitti äiti monella tavoin ja monen monituista kertaa, kuinka hän koetti puuhata parhaansa, niin että Johnny vihdoin niukan aterian päätyttyä sysäsi helpotuksen tuntein tuolinsa syrjään ja nousi ylös. Hän oli hetken kahden vaiheella, käydäkö vuoteeseen vai mennäkö ulos ovesta, ja hän valitsi jälkimmäisen. Hän ei mennyt kauas. Hän istuutui portaille polvet koholla ja kapeat hartiat kumarassa, kyynärpäät tuettuina polviin ja leuka kämmenien varassa.
Hän ei siinä istuessaan ajatellut mitään. Hän vain lepäsi. Hänen sielunsa nukkui. Hänen veljensä ja siskonsa tulivat ulos ja telmivät hänen ympärillään, nurkassa palavan sähkölampun valossa. He tiesivät hänen olevan ärtyneellä ja pahalla tuulella, mutta seikkailunhalu houkutteli heidät tekemään hänelle kiusaa. He tarttuivat toisiaan kädestä, huojuttivat tahdissa ruumistaan ja lauloivat hänelle päin naamaa nenäkkäitä ja kiusottavia rallatuksia. Ensin hän vastasi heille kirouksin – kirouksin, joita oli oppinut eri työnjohtajilta. Huomattuaan, ettei siitä ollut apua, hän muisti arvokkuutensa ja vaipui jälleen vihaiseen äänettömyyteensä.
Hänen veljensä Will, joka oli hänen jälkeensä vanhin ja oli hiljan täyttänyt kymmenen vuotta, oli leikin johtaja. Johnny ei suinkaan katsellut häntä hyvällä silmällä. Kaikenlaiset myönnytykset, joihin hän oli ollut pakoitettu Willin takia, olivat aina katkeroittaneet hänen elämänsä. Hänellä oli selvä tunne siitä, että Will oli hänelle paljon velkaa ja oli hänelle kiittämätön. Suuri osa hänen omaa lapsuuttaan ja kisa-aikaansa, joka jo oli vajonnut hämärään entisyyteen, oli mennyt hukkaan hänen ollessaan pakoitettu huolehtimaan Willistä. Will oli siihen aikaan aivan pieni, ja niinkuin nyt, vietti heidän äitinsä silloinkin päivänsä tehtaassa. Johnnyn oli täytynyt olla sekä pikku äitinä että pikku isänä.
Will näytti vain voivan hyvin näiden myönnytysten johdosta. Näytti kuin toisen elonneste olisi virrannut toisen suoniin. Ja sielullisessa suhteessa oli laita sama. Johnny oli väsynyt, raihnainen ja veltto, jota vastoin hänen nuorempi veljensä näytti aivan kuohuvan elinvoimaa.
Pilkallinen rallatus kävi yhä äänekkäämmäksi. Will kumartui tanssiessaan lähemmäksi ja näytti hänelle kieltään. Johnny sieppasi vasemmalla kädellään häntä niskasta kiinni ja löi häntä luisella nyrkillään nenään. Nyrkki oli kaikessa luisevuudessaan viheliäinen, mutta sen aiheuttama parkaisu osoitti sen voivan antaa nasevia iskuja. Toiset lapset kirkuivat hätääntyneinä ja Johnnyn sisko, Jenny, oli paennut sisään.
Hän tyrkkäsi Willin menemään, potkasi häntä rajusti sääreen, tarttui häneen taas ja paiskasi hänet kasvoilleen lokaan. Hän ei päästänyt häntä ennen kuin oli useita kertoja hieraissut hänen kasvojaan loassa. Silloin syöksyi äiti siihen kuin tuulispää, kiihtyneenä ja äidillisen suuttumuksen vallassa.
"Miksi hän ei voi antaa minun olla rauhassa?" vastasi Johnny hänen toruihinsa. "Eikö hän näe, että minä olen väsynyt?"
"Minä olen yhtä iso kuin sinä", raivosi Will äitinsä käsivarsien suojassa kasvot yltä päältä loassa, veressä ja kyynelissä. "Minä olen yhtä iso kuin sinä ja kasvan vielä isommaksi. Silloin saat minulta selkääsi, siitä saat olla varma."
"Saisit mennä töihin, koska kerran olet niin iso", ärisi Johnny. "Siinäpä juuri vika onkin. Sinun pitäisi mennä töihin, ja siitä saisi äitisi pitää huolta."
"Hänhän on vielä niin nuori", väitti äiti, "vasta pieni tenava."
Johnny aukaisi suunsa ilmaistakseen vielä tunteitaan kärsimänsä vääryyden johdosta, mutta loksahuttikin sen kiinni. Hän käänsi vihaisena selkänsä, meni sisään ja kävi vuoteeseen. Ovi oli auki keittiöön, jotta sieltä tulisi lämmintä. Riisuutuessaan puolipimeässä hän kuuli äitinsä juttelevan naapurin muijan kanssa, joka oli pistäytynyt sisään. Hänen äitinsä itki ja hänen puheensa katkeili masentuneisiin nyyhkytyksiin.
"Minä en voi ymmärtää, mikä meidän Johnnyä on alkanut vaivata", kuuli hän hänen sanovan. "Ei hän ennen ole ollut tuollainen. Hän on aina ollut kärsivällinen kuin pikku enkeli."
"Ja hän o n kiltti poika", kiirehti hän jatkamaan. "Hän on tehnyt työtä uskollisesti ja hän aloitti jo aivan liian nuorena. Mutta se ei ollut minun syyni. Minä tiedän varmasti yrittäneeni parhaani."
Keittiöstä kuului pitkäveteistä nyyhkytystä, ja Johnny mutisi itsekseen sulkiessaan silmänsä: "Kyllä, totta vie, minä olen tehnytkin uskollisesti työtä."
Seuraavana aamuna äiti ravisti hänet taas hereille. Taas seurasi niukka aamiainen, vaellus pimeässä, ja kalpea päivänkajo kattojen takana, kun hän käänsi sille selkänsä ja meni tehtaanportista sisään. Se oli toinen päivä päivien loppumattomassa sarjassa, ja kaikki päivät olivat yhtäläiset.
Ja yhtä kaikki oli hänen elämässään ollut vaihtelua – silloin kun hän muutti työpaikkaa tai oli sairas. Ollessaan kuudennella oli hän Willille ja muille lapsille sekä isä että äiti. Seitsemättä käydessään hän meni tehtaaseen ja rupesi kehräämään. Kahdeksanvuotiaana sai hän työtä toisessa tehtaassa. Siellä oli työ tavattoman helppoa. Hänen piti vain istua ja pienellä kepillä ohjata kangasvirtaa, joka kulki hänen ohitseen. Tämä kangasvirta tuli erään koneen kidasta, kulki läpi höyrypuristimen ja katosi johonkin. Mutta hän istui aina samassa paikassa, minne ei ainoakaan päivänsäde ylettynyt, kaasuliekin lepattaessa hänen yläpuolellaan ja hänen itsensä ollessa vain osa koneesta.
Huolimatta kosteasta kuumuudesta hän iloitsi työstään, sillä hän oli vielä nuori ja kykeni unelmoimaan ja elämään mielikuvituksen maailmoissa. Ja ihmeellisiä kuvia liikkui hänen sielussaan, kun hän istui ja katseli höyryävän kankaan loputonta virtaa. Mutta työ ei vaatinut mitään ruumiinliikkeitä eikä älynponnistuksia ja hän unelmoi yhä vähemmän ja hänen sielunsa turtui ja veltostui. Hän ansaitsi kuitenkin kaksi dollaria viikossa, ja nuo kaksi dollaria muodostivat erotuksen ankaran nälän ja hivuttavan nälän välillä.
Yhdeksänvuotiaana hän kadotti tämän työpaikan tuhkarokon takia. Toivuttuaan siitä hän pääsi työhön lasitehtaaseen. Palkka oli parempi ja työ vaati kätevyyttä. Se oli urakkatyötä, ja mitä kätevämpi hän oli, sitä enemmän hän ansaitsi. Se kannusti. Ja tämä yllyke kehitti hänestä mainion työntekijän.
Lasitulppien kiinnittäminen pieniin pulloihin oli yksinkertaista työtä. Hänen rinnallaan riippui teräslankarulla, Pulloa hän piti polviensa välissä voidakseen työskennellä molemmin käsin. Kun hän näin istui kymmenen tuntia päivässä kumartuneena yli polviensa, niin vääristyivät hänen kapeat olkapäänsä etunojaan ja hänen rintakehänsä painui sisään. Se ei ollut hyvä keuhkoille, mutta hän toimitti kolmesataa tusinaa pulloa päivittäin käsistään.
Johtaja oli hyvin ylpeä hänestä ja toi vieraita katsomaan hänen työskentelyään. Kymmenessä tunnissa kulki hänen käsiensä läpi kolmesataa tusinaa pulloa. Se oli samaa kuin että hän oli saavuttanut konemaisen taituruuden. Kaikki tarpeettomat liikkeet olivat hävinneet. Jokainen hänen käsivarsiensa liike ja laihojen sormiensa liikahdus oli nopea ja täsmällinen. Hän työskenteli kaikin voimin ja seurauksena oli hermostuminen. Öisin hänen nukkuessaan hänen kasvolihaksensa nytkähtelivät ja päivisin ei hänellä ollut hetkenkään lepoa. Hän oli alituisessa jännityksessä ja hänen lihaksensa jatkoivat nytkähtelyään. Hän kävi tuhkanharmaaksi ja hänen yskänsä paheni. Hänen keuhkonsa tulehtuivat ja hän kadotti paikkansa lasitehtaassa.
Nyt hän taas palasi kutomoon, jossa hän ensin oli aloittanut kehrääjänä. Mutta hän odotti ylennystä. Hän oli hyvä työläinen. Ensin hän pääsisi tärkkäysosastolle, sitten kutomosaliin. Senjälkeen ei ollut enää muuta, oli vain kehityttävä taidokkuudessa.
Koneisto työskenteli nyt nopeammin kuin silloin, kun hän ensin oli aloittanut, ja hänen järkensäkin juoksi nyt hitaammin. Hän ei enää unelmoinut niinkuin menneinä vuosinaan. Kerran hän oli ollut rakastunut. Se tapahtui siihen aikaan kuin hän rupesi ohjaamaan kangasta yli höyrypuristimen, ja hänen rakkautensa esineenä oli ollut johtajan tytär. Tämä oli häntä paljon vanhempi, täysikasvuinen nuori nainen, ja hän oli nähnyt hänet vain joitakin kertoja matkan päästä. Mutta se ei merkinnyt mitään. Kankaalle, joka liukui hänen ohitseen, hän maalaili loistavia tulevaisuuskuvia, joissa hän suoritti ihmeellisiä tekoja, keksi merkillisiä koneita, tuli tehtaan yli-työnjohtajaksi ja vihdoin veti tytön syliinsä ja suuteli häntä vaatimattomasti otsalle.
Mutta tuo oli kaikki jo häipynyt entisyyteen ja nyt hän jo oli liian vanha ja väsynyt voidakseen rakastaa. Tyttökin oli mennyt naimisiin ja muuttanut paikkakunnalta, ja hänen sielunsa oli laskeutunut lepäämään. Mutta se oli ollut ihana aika, ja hänen oli tapana muistella sitä niinkuin muut miehet ja naiset muistelevat aikoja jolloin he uskoivat keijukaisiin. Hän ei ollut uskonut kumpaisenkaan, ei keijukaisiin eikä joulupukkiin, mutta hän oli sokeasti uskonut hymyilevään tulevaisuuteen, jota hänen mielikuvituksensa oli kutonut höyryävään kangasvirtaan.
Hän oli varttunut mieheksi sangen varhain. Hänen nuorukaisvuotensa olivat alkaneet hänen seitsemännellä ikävuodellaan, kun hän oli nostanut ensimmäisen palkkansa. Hänessä heräsi eräänlainen riippumattomuudentunne, ja hänen ja äidin välillä vallinnut suhde muuttui. Itsestään huolehtivana ja omaa työtään tekevänä työläisenä oli hän nyt ikäänkuin kohonnut hänen vertaisekseen. Miehuusiän, täydellisen miehuuden oli hän saavuttanut kahdennellatoista ikävuodellaan, jolloin hän kuusi kuukautta oli käynyt yötyössä. Lapsi ei voi tehdä yötyötä ja kuitenkin olla lapsi.
Hänen elämässään oli tapahtunut useita suuria tapahtumia. Hänen äitinsä oli kerran ostanut luumuja, se oli eräs niistä. Kaksi muuta olivat ne kaksi kertaa, jolloin hänen äitinsä oli keittänyt munakiisseliä. Ne olivat olleet suuria tapauksia. Hän muisteli niitä mielellään. Ja samaan aikaan oli äiti luvannut jonakin kertana valmistaa oikein herkullista ruokaa – "karviaismarjahyytelöä kermavaahdon kera", niin hän oli sitä nimittänyt, "ja se on vielä parempaa kuin munakiisseli". Hän oli vuosimäärin odottanut hetkeä, jolloin saisi istuutua pöydän ääreen, jolla oli "karviaismarjahyytelöä kermavaahdon kera", mutta vihdoin oli hän karkoittanut tuon ajatuksen saavuttamattomien ihanteiden varjomaailmaan.
Kerran hän löysi neljännesdollarin hopealantin katukäytävältä. Tämä oli myös eräs hänen elämänsä suurista tapauksista, vaikkakin traagillinen. Hän tiesi velvollisuutensa jo samassa tuokiossa, kun lantti välähti hänen näkyviinsä, jo ennen kuin hän oli sen poiminutkaan. Kotona, kuten tavallista, oli ruuasta puute, ja hänen olisi pitänyt viedä se sinne niinkuin lauantaisin nostamansa palkkakin. Mikä oli oikein, siitä ei tässä saattanut olla epäilystä, mutta hän ei ollut milloinkaan vielä tuhlannut rahojaan ja hän kärsi makeisnälkää. Hän piti intohimoisesti makeisista, joita hän ei ikinä ollut maistanut muulloin kuin jonakin pyhäpäivänä.
Hän ei yrittänyt teeskennellä itselleen. Hän tiesi sen synniksi, ja hän teki tieten tahtoen syntiä kustantaessaan itselleen viisitoista senttiä maksavan karamelli-irstailun. Kymmeneä senttiä hän säästi seuraavaa kertaa varten, mutta ollen tottumaton kantamaan rahaa taskussaan hän hukkasi nuo kymmenen senttiänsä. Tämä tapahtui hänen kärsiessään ankaria omantunnontuskia, ja hän näki siinä taivaasta tulleen koston. Hänellä oli kamala tunne hirmuisen ja vihaisen Jumalan lähelläolosta. Jumala oli nähnyt, ja Jumala oli nopeasti rankaissut, riistänyt riistämällä häneltä lopun hänen synninsaalistaan.
Tätä tapausta hän aina muisteli elämänsä varrella tekemänään suurena rikoksena, ja silloin hänen omatuntonsa aina puhkesi ankariin soimauksiin. Se oli kuin luuranko kaapissa. Ja hän oli kerta kaikkiaan luotu sellaiseksi ja sellaisiin olosuhteisiin, että hän muisteli tätä tapausta katumuksella. Hän pahoitteli tapaa, jolla oli käyttänyt tuon hopealantin. Hän olisi saattanut käyttää sen paremminkin ja olisi, nyt kun hän jo tiesi, miten nopea Jumala oli, saattanut vetää Jumalaa nenästä ostamalla makeisia koko rahalla yhdellä kertaa. Ajatuksissaan hän käytti sen tuhannenkin kertaa ja joka kerta yhä edullisemmin.
Oli hänellä vielä toinenkin menneisyyden muisto, hämärä ja etäinen, mutta sen oli hänen isänsä raaka jalka iäksi päiviksi painanut hänen sieluunsa. Se oli pikemminkin painajaisuni kuin muisto jostakin todellisesta tapahtumasta – sitä saattoi verrata muistoon, jonka ihminen on perinyt puissa asustaneilta esivanhemmiltaan ja joka saattaa hänen uneksimaan, että hän putoaa korkealta.
Tämä muisto ei hänessä milloinkaan herännyt päivänvalossa ja valveillaoloaikana. Se heräsi illalla vuoteessa, kun hänen tajuntansa alkoi hämärtyä uneen. Se säikäytti aina hänet valveille, ja juuri silloin, kun hän hätkähti kauhusta, tuntui hänestä kuin hän makaisi poikkipuolin vuoteen jalkopäässä. Hän näki isänsä ja äitinsä hämärinä hahmoina vuoteella. Milloinkaan hän ei selvästi erottanut isänsä kasvonpiirteitä. Hänellä oli vain yksi vaikutelma isästä ja se oli, että tällä oli rajut ja säälimättömät jalat.
Myöhemmät muistot olivat vielä tallella, mutta eivät varhaisemmat. Kaikki päivät olivat samanlaisia. Eilispäivä ja viime vuosi olivat yhtäläisiä kuin tuhannen vuotta tai – minuutti. Koskaan ei tapahtunut mitään. Mikään ei merkinnyt ajan kulkua. Aika seisoi. Se seisoi aina hiljaa. Surisevat koneet vain liikkuivat, mutta nekään eivät liikkuneet paikaltaan, vaikka surisivat yhä vinhemmin.
Neljätoista vuotta täytettyään hän pääsi tärkkäysosastolle. Tämä oli valtava tapaus. Vihdoinkin oli tapahtunut jotakin, jota saattoi muistella enemmän kuin yhden yön unta tahi viikon palkanmaksupäivää. Se oli uuden aikakauden rajapyykki. Se oli kone-olympiaadi, tapaus, josta alkoi uusi ajanlasku. "Silloin kun aloin työskennellä tärkkäysosastolla" tai "jälkeen" tai "ennenkuin aloin työskennellä tärkkäysosastolla" olivat hänen tavallisia lauseitaan.
Hän juhli kuudettatoista syntymäpäiväänsä siirtymällä kutomosaliin ja ottamalla hoidettavakseen kangaspuut. Täälläkin oli yllyke, sillä työ oli urakkatyötä. Ja hän kunnostautui, sillä hänen ainekokoomuksensa oli tehtaissa muodostunut oivalliseksi koneistoksi. Kolmannen kuukauden lopulla hän hoiti kaksia kangaspuita ja sitten jo kolmea ja neljääkin. Toisen vuoden lopulla hän kykeni kutomaan useampia metrejä kangasta kuin kukaan muu ja kaksi kertaa niin paljon kuin joku taitamattomampi. Ja kotiolot paranivat sitä mukaan kuin hänen ansaitsemiskykynsä kasvoi. Mutta mitään säästöjä ei hänen lisääntyneistä tuloistaan silti jäänyt. Lapset kasvoivat ja söivät sitä mukaa enemmän. Ja he kävivät koulua, ja koulukirjat maksoivat rahaa. Ja näytti siltäkin, että mitä nopeammin hän työskenteli, sitä laihemmalta hän näytti. Hän hermostuikin yhä enemmän ja oli sitä ärtyneempi ja katkeroituneempi. Monet katkerat kokemukset opettivat lapsia pelkäämään häntä. Hänen äitinsä kunnioitti häntä hänen ansaitsemiskykynsä vuoksi, mutta hänen kunnioitukseensa liittyi pelkoa.
Elämä ei tarjonnut hänelle mitään iloa. Hän ei nähnyt päivien vuorottelua. Yöt hän nukkui hermojarepivässä tajuttomuudessa. Muun ajan hän teki työtä ja hänen tajuntansa oli mekaaninen. Hänen sielunsakin oli autio. Hänellä ei ollut mitään ihanteita, mutta yksi mielikuvitelma hänellä oli: juoda hyvää kahvia. Hän oli työeläin. Hänellä ei ollut mitään sielunelämää, mutta syvällä hänen sielunsa syvyyksissä punnittiin ja tarkastettiin hänen tietämättään jokainen tunti, jonka hän raatoi, jokainen hänen käsiensä liike, jokainen hänen lihaksiensa nykäisy, ja siellä valmistettiin tekoa, joka tulevaisuudessa tulisi lyömään hämmästyksellä sekä hänet itsensä että koko hänen pienen maailmansa.
Kerran eräänä myöhäiskevään iltana hän palasi työstä tuntien tavallisuudesta poikkeavaa väsymystä. Ilmassa oli jännittynyttä odotusta, kun hän istuutui pöydän ääreen, mutta hän ei sitä huomannut. Hän söi synkän äänettömänä ja koneellisesti mitä hänen eteensä pantiin. Lapset ähkyivät ja puhkuivat ja maiskuttelivat suutaan. Mutta hän ei kuullut.
"Huomaatko, mitä syöt?" kysyi hänen äitinsä vihdoin toivottomana.
Hän tuijotti tylsästi edessään olevaan ruokaan ja tylsästi äitiinsä.
"Karviaismarjahilloa kermavaahdon kera", ilmoitti äiti riemuiten.
"Vai niin", vastasi hän.
"Karviaismarjahilloa kermavaahdon kera!" toistivat lapset ihastuneessa kuorossa.
"Vai niin", sanoi hän. Ja parin, kolmen lusikallisen jälkeen lisäsi: "Minun ei ole nälkä tänä iltana."
Hän pani pois lusikan, sysäsi tuolinsa taaksepäin ja nousi väsyneesti seisomaan.
"Taitaa olla paras, että käyn levolle."
Hänen jalkansa laahasivat enemmän kuin tavallista hänen mennessään poikki keittiön lattian. Riisuutuminen vaati jättiläismäisiä ponnistuksia, se tuntui kauhistavalta turhanaikaisuudelta, ja hän itki heikkoudesta ryömiessään vuoteeseen, toisessa jalassa vielä kenkä. Jokin tuntui kohoavan ja paisuvan hänen päässään ja sumentavan hänen aivonsa. Hänen laihat sormensa tuntuivat yhtä paksuilta kuin ranteet, ja sormenpäissä oli samanlainen samea, pyörryttävä tunne kuin aivoissa. Hänen ristiluitaan pakotti hirveästi. Joka luuta kolotti. Joka paikkaa särki. Ja hänen päässään alkoi kolista, paukkua, jymistä ja meluta kuin miljoonin kangaspuin. Ilma oli täynnä lentäviä sukkuloita. Ne kiirivät ylös ja alas, sinne ja tänne keskellä tähtiä. Hän käytti tuhatta kangaspuuta ja ne kävivät yhä vinhemmin, ja hänen aivojensa kerä pyöri yhä vinhemmin ja kehitti itsestään lankaa, joka syötti tuhansia ilmassa lentäviä sukkuloita.
Seuraavana aamuna hän ei mennyt työhön. Hän oli siksi kovassa puuhassa kutoen tuhansin kangaspuin, jotka jyskyttivät hänen päässään. Äiti meni työhön, mutta lähetti ensin hakemaan lääkäriä. Ankara kuume ja liikarasittuminen, sanoi tämä. Jenny sai olla sairaanhoitajattarena ja suoritella hänen määräyksiään.
Tauti oli ankara, ja kesti viikon, ennenkuin Johnny kykeni pukeutumaan ja raukeasti hoippumaan poikki lattian. Vielä toinen viikko, sanoi lääkäri, ja hän kykenisi työhön. Kutomosalin työnjohtaja tuli häntä tapaamaan sunnuntaina iltapäivällä, hänen toipumisensa ensimmäisenä päivänä. "Salin paras kutoja", sanoi työnjohtaja hänen äidilleen. Hän saattoi palata työhönsä vielä ensi viikolla maanantaina.
"Miksi et kiitä, Johnny?" kysyi hänen äitinsä huolissaan.
"Hän on ollut niin sairas, ettei ole vielä oma itsensä", selitti hän vieraalle anteeksipyytävästi.
Johnny istui kumarassa ja tuijotti lattiaan. Näin hän istui vielä kauan sen jälkeen, kun työnjohtaja jo oli lähtenyt. Ulkona oli lämmin, ja hän meni istumaan portaille. Hänen huulensa liikahtelivat silloin tällöin. Hän näytti syventyneen loputtomiin laskuihin.
Seuraavana päivänä, ilman lämmettyä, hän jälleen istuutui portaille. Tällä kertaa hänellä oli kynä ja paperia mukanaan jatkaakseen laskemistaan, ja hän vaivasi päätään ja laski hämmästyttäviä summia.
"Mikä tulee miljoonan jälkeen?" kysyi hän Willilta tämän palattua koulusta. "Ja miten se merkitään?"
Sinä iltapäivänä sai hän laskutehtävänsä valmiiksi. Hän istuskeli joka päivä portailla, mutta ilman kynää ja paperia. Toisella puolen katua kasvava puu kiinnitti kaiken hänen huomionsa. Hän tarkasteli sitä tuntikaupalla ja oli tavattoman huvitettu nähdessään tuulen huojuttavan sen oksia ja liikuttelevan sen lehtiä. Hän näytti koko viikon ajan olevan syventynyt itseensä. Sunnuntaina, kun hän istui portailla, hän naurahti ääneen itsekseen, naurahti useita kertoja, hämmästyttäen sillä äitinsä, joka ei ollut kuullut hänen nauravan vuosikausiin.
Oli vielä pimeä, kun hänen äitinsä seuraavana aamuna tuli häntä herättämään. Hän oli nukkunut tarpeekseen koko viikon ja heräsi helposti. Hän ei sohinut vastaan eikä koettanut tarttua peittoon, kun äiti veti sen hänen päältään. Hän makasi hiljaa ja puhui tyynesti.
"Ei tarvitse, äiti."
"Sinä myöhästyt", sanoi äiti, joka luuli hänen vielä olevan unenpöpperössä.
"Minä olen hereillä, äiti, ja sanon, ettei tarvitse. Voitte yhtä hyvin jättää minut rauhaan. Minä en aio nousta."
"Mutta sinähän menetät työpaikkasi!" huudahti äiti.
"Minä en aio nousta", toisti hän omituisella, välinpitämättömällä äänellä.
Äitikään ei mennyt sinä aamuna työhön. Tämä tällainen sairaus oli ennenkuulumatonta. Kuumeen ja hourailun hän vielä saattoi käsittää, mutta tämä oli jo mielisairautta. Hän veti peiton hänen päälleen ja lähetti Jennyn noutamaan lääkäriä.
Tämän tullessa nukkui Johnny makeasti, heräsi rauhallisesti ja antoi levollisena koettaa valtimoaan. "Ei häntä mikään vaivaa", selitti lääkäri. "Kovasti vain uupunut, siinä kaikki. Kylläpä hänellä on laihat jalat."
"Hän on aina ollut sellainen", selitti äiti. "Menkää nyt, äiti, ja antakaa minun nukkua rauhassa."
Johnny puhui hiljaa ja tyynesti, ja hiljaa ja tyynesti hän kääntyi kyljelleen ja vaipui uneen.
Kello kymmenen hän heräsi ja puki päälleen. Hän meni keittiöön ja tapasi siellä äitinsä, joka näytti hyvin säikähtyneeltä.
"Minä lähden nyt, äiti", sanoi hän, "ja tulin jättämään hyvästi."
Tämä heittäytyi tuolille, ja kätkien kasvonsa esiliinaansa alkoi itkeä. Johnny odotti alistuvaisena.
"Minun olisi pitänyt se jo ymmärtää", nyyhkytti äiti.
"Minne sinä menet?" kysyi hän vihdoin kohottaen esiliinasta kasvonsa, jotka ilmaisivat säikähdystä ja hieman uteliaisuuttakin.
"En tiedä – jonnekin."
Kun hän puhui, ilmestyi kadun toisella puolen kasvava puu hänen sielunsa silmien eteen häikäisevän loistavana. Se tuntui piileilevän hänen silmäluomiensa alla niin että hän saattoi nähdä sen milloin tahtoi.
"Ja sinun työsi?" vaikeroi äiti.
"Minä en aio enää milloinkaan mennä työhön."
"Herra Jumala, Johnny, älä sano niin!" parahti äiti.
Hänen sanansa olivat koskeneet äitiin kuin jumalanpilkka. Hän kauhistui niinkuin äiti, joka kuulee lapsensa kieltävän Jumalan.
"Mikä sinuun oikeastaan on mennyt?" kysyi hän heikosti yrittäen saada pontta sanoihinsa.
"Numerot", vastasi Johnny. "Numerot vain. Olen koko joukon laskenut tällä viikolla, ja on kerrassaan hämmästyttävää..."
"Minä en käsitä mitä se tähän kuuluu", tiuskaisi äiti.
Johnny hymyili kärsivällisesti, ja hänen äitinsä joutui ihmeisiinsä huomatessaan että hän aina vain oli niin tyyni eikä ollenkaan ärtynyt.
"Sen selitän", sanoi hän. "Minä olen ihan kuolemanväsynyt. Mikä on minut väsyttänyt? Käsieni liikkeet. Minä olen liikuttanut niitä aina syntymästäni saakka. Minä olen väsynyt siihen liikuttamiseen, enkä aio niitä enää liikuttaa. Muistatteko, kun työskentelin lasitehtaassa? Tein kolmesataa tusinaa päivässä. Joka pulloon lasken tarvinneeni kymmenen liikettä. Siitä tulee kolmekymmentäkuusituhatta liikettä päivässä. Kymmenen päivää ja kolmesataakuusikymmentätuhatta liikettä. Kolmekymmentä päivää ja miljoonakahdeksankymmentätuhatta liikettä. Jätetään nuo kahdeksankymmentätuhatta laskuista pois –" hän puhui ihmisystävän kohteliaalla hyväntahtoisuudella – "jätetään nuo kahdeksankymmentätuhatta laskuista pois, niin vielä jää miljoonan liikettä kuukautta kohti – siis kaksitoista miljoonaa liikettä vuodessa.
"Kangaspuissa teen kaksi kertaa niin paljon liikkeitä. Siitä tulee kaksikymmentäneljämiljoonaa liikettä vuodessa, ja minusta tuntuu kuin olisin liikuttanut itseäni sillä tavoin vähintään miljoonan vuotta.
"Mutta tällä viikolla en ole liikuttanut itseäni ollenkaan. Moniin tunteihin en ole tehnyt ainoatakaan liikettä. Miten ihanaa olikaan istua siten tuntikaupalla mitään tekemättä. Minä en ole milloinkaan ennen ollut onnellinen. En ole ehtinyt. Olen aina vain ollut liikkeessä. Niin ei voi olla onnellinen. Mutta sitä en aio tehdä enää. Minä aion vain istua ja levätä."
"Mutta miten käy Willin ja lasten?" kysyi äiti toivottomana.
"Niinpä niin, Willin ja lasten", toisti Johnny.
Mutta hänen äänessään ei ollut vähintäkään katkeruutta. Hän oli kauan tiennyt äitinsä kunnianhimoiset aikeet nuoremman pojan suhteen, mutta se ajatus ei enää häntä vaivannut. Kaikki oli kadottanut merkityksensä. Vieläpä tämäkin seikka.
"Minä tiedän, äiti, että teillä on Williin nähden suunnitelma – kouluttaa hänet konttoristiksi. Mutta siitä ei tule nyt mitään, sillä minä olen kaikesta kuitti. Hänen on mentävä työhön."
"Ja minä kun kuitenkin olen pienestä sinut elättänyt ja kasvattanut", itki äiti ja kätki kasvonsa esiliinaan.
"Te ette ole ikinä minua elättänyt ja kasvattanut", vastasi Johnny surullisen lempeästi. "Sen olen minä tehnyt itse, ja minä se elätin ja kasvatin Willin. Hän on isompi ja tukevampi kuin minä. Enpä tainnut saada tarpeeksi syödäksenikään, kun olin pieni. Sitten tuli hän ja oli pieni, mutta minä tein jo työtä ja ansaitsin hänenkin puolestaan. Mutta nyt siitä on tullut loppu. Will saa mennä työhön niinkuin minä, tahi menköön vaikka hiiteen, minä en välitä. Minä olen väsynyt. Ja nyt minä lähden. Ettekö aio edes sanoa hyvästi?"
Äiti ei vastannut. Hän oli taas kätkenyt kasvonsa esiliinaan ja itki. Johnny seisahtui oven luona.
"Minä tiedän varmasti koettaneeni parhaani", nyyhkytti äiti.
Johnny meni ulos ovesta ja lähti kulkemaan katua. Kun hän näki kadun toisella puolen kasvavan yksinäisen puun, kohosi hänen huulilleen riutunut hymy. "Minä en tahdo enää tehdä mitään", sanoi hän puoliääneen itsekseen ja melkein laulaen. Hän katsahti hartaasti taivaalle, mutta aurinko häikäisi ja sokaisi hänen silmänsä.
Hän käveli pitkän matkan, ja hän käveli hitaasti. Hän kulki ohi kutomon. Kutomosalin vaimentunut melu tunkeutui kuuluviin, ja hän hymyili. Hänen hymynsä oli lempeä ja tyyni. Hän ei vihannut ketään, ei edes koneita, jotka siellä surisivat ja kolisivat. Hän ei tuntenut vähintäkään katkeruutta, hän vain hillittömästi kaipasi lepoa.
Talot ja tehtaat hämärtyivät etäisyyteen, ja aukeita tontteja ilmestyi yhä tiheämmin sitä mukaa kuin hän läheni maaseutua. Vihdoin jäi kaupunki taakse, ja hän kulki radanvartta, pensasaidan reunustamaa tietä pitkin. Hänen käyntinsä ei ollut kuin ihmisen. Hänen ulkomuotonsa ei ollut ihmisen. Hän oli ihmisen irvikuva. Olento, joka siinä raahautui eteenpäin kuin sairas apina, kädet veltosti roikkuvina, olkapäät koukussa, rintakehä kapeana ja kaikintavoin eriskummaisena ja hirveänä, oli vääristynyt, kyyristynyt ja nimeä vailla.
Hän kulki ohi pienen rautatieaseman ja laskeutui makaamaan ruohikkoon erään puun alle. Hän makasi siinä koko iltapäivän. Silloin tällöin hän torkkui, mutta hänen lihaksensa nytkähtelivät. Hereillä ollessaan hän makasi liikahtamatta ja katseli milloin lintuja, milloin lehväin lomitse siintävää taivasta. Pari kertaa hän naurahti äänekkäästi, mutta ei minkään näkemänsä tai kuulemansa johdosta.
Illan pimetessä kolisi tavarajuna asemalle. Kun veturi vaihtoi vaunuja sivuraiteille, niin Johnny lähti hiipimään junan viertä. Hän aukaisi erään tyhjän tavaravaunun oven ja kiipesi kömpelösti ja vaikeudella sisään. Hän sulki oven. Veturi vihelsi. Johnny oli oikaissut pitkäkseen ja hymyili pimeässä.
PIKKU SYNTINEN.
Senvuoksi, että oli rikkonut välinsä Billyn kanssa, tuli Loretta käymään Santa Claraan. Billy ei ymmärtänyt mitään. Hänen sisarensa oli kertonut, että hän oli kulkenut koko yön edestakaisin lattiaa pitkin ja itkenyt. Ei Lorettakaan ollut koko yönä nukkunut, hän oli itkenyt melkein koko ajan. Sen tiesi Daisy, koska hän oli itkenyt tämän käsivarsilla. Ja myöskin Daisyn mies, kapteeni Kitt, tiesi sen. Lorettan kyyneleet ja Daisyn lohduttelut olivat vieneet hieman unta häneltäkin.
Mutta kapteeni Kitt ei pitänyt yörauhansa häiriytymisestä. Eikä hän liioin halunnut sitäkään, että Loretta menisi naimisiin Billyn tahi jonkun muun kanssa. Kapteeni Kittin vakaumus oli, että Daisy tarvitsi taloudessa nuoremman sisarensa apua. Mutta sitä hän ei sanonut ääneen. Sensijaan selitti hän aina, että Loretta oli liian nuori avioliittoon. Senvuoksi juolahti kapteeni Kittin mieleen Lorettan lähettäminen mrs Hemingwayn luo. Siellä ei olisi mitään Billyä.
Ennenkuin Loretta oli ollut viikkoakaan Santa Clarassa, oli hän vakuutettu, että kapteeni Kittin mielijohde oli hyvä. Ensiksikään hän ei tahtonut mennä naimisiin Billyn kanssa, vaikk'ei tämä tahtonut sitä uskoa. Ja toiseksi hän ei tahtonut jättää Daisya, vaikk'ei kapteeni Kitt tahtonut uskoa sitä. Kun Loretta oli ollut kaksi viikkoa Santa Clarassa, oli hän aivan varma, ettei halunnut mennä naimisiin Billyn kanssa. Mutta hän ei ollut enää niin varma siitä, ettei jättäisi Daisya. Ei senvuoksi, ettei hän olisi yhtä paljon Daisysta pitänyt, mutta hänellä oli – omat epäilynsä.
Sinä päivänä, jolloin Loretta tuli, alkoi mrs Hemingwayn aivoissa kehittyä suunnitelma. Toisena päivänä sanoi hän miehelleen Jack Hemingwaylle, että Loretta oli sellainen teeskentelemätön pieni olento, joka olisi suorastaan yksinkertainen, ellei olisi niin rakastettavan viaton. Todistukseksi siitä kertoi mrs Hemingway miehelleen muutamia juttuja, jotka houkuttelivat tämän nauramaan. Kolmantena päivänä oli mrs Hemingwayn suunnitelma valmis. Silloin kirjoitti hän kirjeen, Kuoressa oli osoite: "Mr Edward Bashford, Atenalainen klubi, San Francisco".
"Rakas Ned", alkoi kirje. Ned oli rakastanut häntä tulisesti kolme viikkoa siihen aikaan kun hän vielä ei ollut naimisissa. Mutta hän oli antanut kätensä ja sydämensä Jack Hemingwaylle, jonka oikeudet olivat vanhemmat ja Ned Bashford ei ollut kuollut murtuneen sydämensä vuoksi. Hän lisäsi tämän kokemuksen moniin entisiin samantapaisiin. Luonteeltaan ja esteettiseltä näkökannalta katsottuna hän oli kreikkalainen, väsynyt kreikkalainen. Hän lausuili ihastuneena Nietzscheä todistukseksi siitä, että hänkin oli kärsinyt sairauden, joka seuraa tulista totuudenetsintää, että myöskin hän oli päässyt siitä, ollut liian kokenut, viisas ja syvämietteinen tavoitellakseen ikuisesti nuoruuden mielettömyydellä totuutta. "Palvoa näennäisyyttä", toisti hän usein, "uskoa muotoihin, sävyihin, sanoihin, koko näennäiseen Olympoon!" Hän lopetti aina sanoilla: "Nuo kreikkalaiset olivat poikia – pelkkää syvämielisyyttä!"
Hän oli verrattain nuori kreikkalainen, väsynyt ja paljon pahaa kokenut. Naiset olivat uskottomia, väitti hän – sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin hän tavallisesta filosofisesta tyyneydestään oli vaipunut pessimismiin. Hän ei uskonut naisten suoruuteen, mutta saksalaisen mestarin tapaan hänkään ei temmannut näiltä sitä ohutta huntua, joka verhosi heidän valheellisuuttaan. Hän tyytyi hyväksymään heidät näennäisinä ja mukautui siihen.
"Jack väittää voivansa syyllä sanoa, että täällä on mainio uida", kirjoitti mrs Hemingway kirjeessään, "ja myöskin sen, että teidän on otettava kalastusneuvot mukaanne". Mrs Hemingway kirjoitti kirjeessään muutakin. Hän kertoi nyt vihdoinkin olevansa tilaisuudessa näyttämään ehdottomasti suoran, tahrattoman ja viattoman naisen. "Synnittömämpää ja lumivalkoisempaa naisnuppua ei milloinkaan täällä maan päällä ole kukkinut", oli yksi ilmaisumuoto, johon hän väitteensä puki. Ja miehelleen hän riemuitsi: "Jollen tällä kertaa onnistu naittamaan Nediä, niin..." ja jätti pois peloittavan loppulauseen, jolle hän ei keksinyt ilmaisumuotoa.
Päinvastoin kuin hän oli luullut, viihtyi Loretta erinomaisesti Santa Clarassa. Billy tosin kirjoitti hänelle joka päivä, mutta hänen kirjeensä olivat vähemmän hämmästyttäviä kuin hänen läsnäolonsa. Ja Daisysta erossa oleminen ei ollut niin vaikeaa kuin hän oli luullut. Ensimmäisen kerran elämässään ei Daisyn häikäisevä ja kypsä persoonallisuus häntä himmentänyt. Sellaisissa suotuisissa olosuhteissa astui Loretta nopeasti esiin mrs Hemingwayn jäädessä vaatimattomasti taka-alalle.
Loretta alkoi huomata, ettei hän ollut kalpea taivaankappale, joka loisti vain lainavalolla. Tietämättään tuli hänestä pieni keskus. Kun hän istuutui pianon ääreen, oli aina joku, joka käänsi hänelle nuottilehtiä ja lausui ihastuksensa lauluihin. Kun hän pudotti nenäliinansa, otti joku sen aina ylös. Ja aina oli joku, joka seurasi häntä kävelylle ja kukkia poimimaan. Ja hän oppi myöskin onkimaan poukamissa ja kosken alapuolella niin, ettei sotkenut siimaa pensaisiin.
Jack Hemingway ei välittänyt vasta-alkajan opettamisesta ja kalasti yksin tahi ei ollenkaan ja antoi näin Ned Bashfordille paljon tilaisuuksia tarkastella Lorettaa. Tyttö oli sellainen kuin Nedin filosofia vaatikin. Hänen siniset silmänsä katselivat rehellisesti kuin pojan, ja kaikessa syvämielisyydessään oli Ned ihastunut niihin ja unohti kokonaan vapista sen kaksinaisuuden edessä, jonka hänen filosofiansa opetti olevan näihin kätketyn, Lorettalla oli kauniin kukan sulo sekä sen ihana väri ja hienon porsliinin muodot. Kaikesta tästä nautti Ned vaistomaisesti ajattelemattakaan sitä elinvoimaa, joka kuohui sen alla ja johon hän – Berhard Shawista huolimatta – uskoi.
Loretta puhkesi kukkaan. Hän kehittyi nopeasti persoonallisuudeksi. Hän keksi oman tahtonsa ja omat halunsa, jotka eivät aina olleet samanlaisia kuin Daisyn. Jack Hemingway laski leikkiä hänen kanssaan, Alice Hemingway hemmotteli hänet pilalle ja Ned Bashford oli hänen uskollinen ritarinsa. He rohkaisivat hänen oikkujaan ja nauroivat hänen hullutuksilleen ja hän antoi vapaan vallan pienille, rakastettaville itsevaltiastaipumuksilleen, jotka ovat ominaisia kaikille kauniille naisille. Ympäristö vaimensi hänen haluaan asua aina yhdessä Daisyn kanssa. Se halu ei ollut enää niin voimakas kuin siihen aikaan, jolloin hän oli yhdessä Billyn kanssa. Mitä useammin hän oli Billyä tavannut, sitä varmemmin hän oli tullut huomaamaan, ettei voisi asua erossa Daisysta. Mitä useammin hän tapasi Ned Bashfordia sitä enemmän unohti hän halunsa asua aina Daisyn kanssa.
Myöskin Bashford unohti yhtä ja toista. Hän sekoitti näennäisen ja todellisen, niin että ne muuttuivat samaksi. Loretta oli toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Hän ei näytellyt. Hän oli todellinen. Sen sanoi Ned mrs Hemingwaylle, sen ja paljon muutakin. Tämä myönsi hänen olevan oikeassa ja huomasi samalla kuinka hänen miehensä vilkutti hänelle silmää.
Nyt sai Loretta Billyltä kirjeen, joka oli erilainen kuin tavallisesti. Se oli pitkä valitus Billyn kärsimyksistä, hermostuneisuudesta, unettomuudesta ja sydämen tilasta. Sitten seurasi sellaisia moitteita, joita Billy ei milloinkaan ennen ollut esittänyt. Ne olivat kyllin teräviä saadakseen Lorettan kyynelöimään ja kyllin ansaittuja antaakseen hänen kasvoilleen murheellisen ilmeen. Se ilme seurasi häntä aamiaispöytään ja teki Jack sekä mrs Hemingwayn tuumiviksi ja Nedin liikutetuksi. He katsoivat häneen ikäänkuin olisivat pyytäneet häneltä selitystä, mutta hän pudisti päätään.
"Otan siitä selon tänä iltana", sanoi mrs Hemingway miehelleen.
Mutta Ned tapasi Lorettan iltapäivällä suuressa salongissa. Tyttö koetti päästä pakoon. Ned tarttui hänen käsiinsä ja tyttö katsoi häneen kostein silmin ja vapisevin huulin. Ned tarkasteli häntä vaieten. Lorettan silmät tulivat vielä kosteammiksi.
"Kas niin, kas niin, pikku lapseni, älkää itkekö", sanoi Ned lohduttaen.
Hän laski suojelevasti kätensä tytön olkapäille. Ja tämä taivutti päänsä hänen rinnalleen niinkuin väsynyt lintu. Ned joutui kreikkalaiselle kuulumattoman hurmion valtaan ikäänkuin olisi parantunut pitkällisestä taudista.
"Oi, Ned", nyyhkytti Loretta hänen rintaansa vasten. "Jospa tietäisitte kuinka huono minä olen!"
Ned hymyili ylimielisesti ja veti syvään tytön hiuksien tuoksua. Hän ajatteli monia kokemuksiaan naisista ja veti vielä syvempään henkeään. Lapsen sanomaton rakastettavuus näytti virtaavan tytöstä.
Sitten huomasi hän tytön nyyhkyttävän kovemmin.
"Mistä on kysymys, rakas lapsi?" kysyi hän hyväilevästi ja melkein isällisesti. "Onko Jack ollut ilkeä teitä kohtaan? Tahi eikö rakastettu sisarenne ole kirjoittanut?"
Loretta ei vastannut ja Ned tunsi, että hänen ehdottomasti täytyi suudella tytön hiuksia ja ettei hän kyennyt vastaamaan teoistaan, jos tilanne kestäisi kauan.
"Kertokaa minulle", pyysi hän hellästi, "niin tuumimme yhdessä mitä on tehtävä."
"Minä en voi. Te halveksitte minua. – Oi, Ned, minä häpeän niin hirveästi!"
Ned nauroi epäuskoisesti ja kosketti kevyesti huulillaan hänen hiuksiaan – niin kevyesti, ettei tyttö sitä tuntenut.
"Rakas pikku lapsi, unohtakaamme kaikki mitä se lieneekin. Haluan kertoa teille kuinka suuresti teitä rakastan..."
Loretta huudahti pelkästä ihastuksesta ja vaikeroi sitten.
"Liian myöhäistä!"
"Liian myöhäistä", toisti Ned kummastuneena.
"Ah, miksi minä tein sen? Miksi minä tein sen?" vaikeroi Loretta.
Ned tunsi sydämensä vapisevan.
"Mitä sitten?" kysyi.
"Ah, minä... hän... Billy..."
"Minä olen niin syntinen nainen, Ned. Minä tiedän, ettette te milloinkaan enää sano minulle sanaakaan."
"Tuo – hm – tuo Billy", alkoi Ned epävarmasti. "Onko hän veljenne?"
"Ei... hän... Minä en tiennyt mitään. Minä olin niin nuori. Minä en voinut sille mitään. Ah, minä tulen hulluksi, minä tulen hulluksi!"
Nyt tunsi Loretta, että hänen olkapäitään syleilevä käsi herpaantui. Ned vetäytyi varovasti kauemmaksi ja istutti tytön nojatuoliin, jossa tämä piilotti kasvonsa ja purskahti itkuun. Ned siveli rajusti viiksiään, veti sitten esille toisen tuolin ja istuutui.
"Minä... minä en ymmärrä", sanoi hän.
"Olen niin onneton", nyyhkytti tyttö.
"Miksi te olette onneton?"
"Koska... hän... hän tahtoo, että minun on mentävä naimisiin hänen kanssaan."
Nedin kasvot kirkastuivat heti ja hän laski lohduttaen kätensä tytön kädelle.
"Se ei kai voine tehdä ketään tyttöä onnettomaksi", sanoi hän. "Koska te ette rakasta häntä, ei ole mitään syytä mennä... niin, tietysti te ette rakasta häntä?"
Loretta pudisti päätään ja olkapäitään voimakkaasti.
"No?"
Bashford tahtoi varmasti vakuuttautua siitä asiasta.
"En", vakuutti tyttö kiivaasti. "Minä en rakasta Billyä! Minä en rakasta Billyä!"
"Koska te ette häntä rakasta", jatkoi Bashford varmasti, "ei teidän tarvitse olla levoton senvuoksi, että hän on kosinut teitä."
Loretta nyyhkytti jälleen ja huudahti kesken nyyhkytyksen.
"Sehän on juuri surullisinta. Toivon, että rakastaisin häntä. Ah, haluan, että olisin kuollut!"
"Kas niin, rakas lapsi, te olette onneton turhan vuoksi". Ned laski toisenkin kätensä tytön kädelle. "Senvuoksi, että tunteenne ovat muuttuneet tahi te ette tunteneet itseänne kylliksi... senvuoksi, että te olette – käyttääkseni nyt tavattoman terävää sanaa – keimailleet miehelle..."
"Keimailleet!" Loretta kohotti päätään ja katsoi häneen kyyneleet silmissä. "Oi, Ned, jospa se olisi vain sitä."
"Vain?" kysyi Ned ontolla äänellä ja veti hitaasti kätensä takaisin. Hän aikoi sanoa muutakin, mutta vaikeni.
"Mutta minä en halua mennä hänen kanssaan naimisiin", huudahti Loretta kiivaasti.
"Silloin en sitä tekisi", neuvoi Ned.
"Mutta minun täytyy mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Täytyykö teidän?"
Loretta nyökkäsi.
"Se oli voimakkaasti sanottu."
"Niin, minä tiedän sen", myönsi Loretta koettaen estää huuliaan värisemästä. Sitten jatkoi hän tyynemmin: "Minä olen syntinen olento, hirveän syntinen olento. Kukaan ei tiedä, kuinka syntinen minä olen – paitsi Billy."
Seurasi hiljaisuus. Ned Bashford näytti vakavalta ja katsoi kummallisesti Lorettaan.
"Vai niin... hän... Billy... hän tietää sen?" kysyi hän vihdoin.
Vastaukseksi tuli alasluotu katse ja punastuvat posket.
Ned taisteli hetkisen itsensä kanssa ja näytti valmistautuvan hyppäykseen kuin sukeltaja.
"Kertokaa se minulle". Hän puhui lujalla äänellä. "Teidän on kerrottava minulle kaikki."
"Voitteko te milloinkaan antaa minulle anteeksi?" kysyi Loretta matalasti, melkein kuiskaten.
Ned epäröi, veti syvään henkeään ja hyppäsi.
"Kyllä", sanoi hän epätoivon rohkeudella. "Minä annan teille anteeksi. Kertokaa vain."
"Kukaan ei selittänyt minulle", alkoi Loretta. "Me olimme hyvin paljon yhdessä. Minä en tiennyt maailmasta mitään – silloin."
Hän vaikeni ajatellakseen. Bashford puri kärsimättömästi huultaan.
"Jos minä vain olisin tiennyt..."
Hän vaikeni taas.
"Jatkakaa", pyysi Ned.
"Me olimme yhdessä melkein joka ilta."
"Billyn kanssa?" kysyi Ned niin kiivaasti, että se kummastutti Lorettaa.
"Niin, tietysti Billyn kanssa. Me olimme niin paljon yhdessä... Jos minä vain olisin tiennyt... Mutta kukaan ei sanonut minulle... Minä olin niin nuori..."
Hän näytti aikovan lisätä jotain ja katsoi huolestuneena Nediin.
"Se roisto!"
Näin huudahtaen hypähti Ned Bashford seisomaan ja nyt hän ei enää ollut mikään väsynyt kreikkalainen, vaan katkeroitunut nuori mies.
"Billy ei ole mikään roisto, hän on kiltti ihminen", puolusti Loretta tavalla, joka hämmästytti Bashfordia.
"Nyt puuttuu vain, että sanotte kaiken olleen teidän vikanne", sanoi Ned pisteliäästi.
Tyttö nyökkäsi.
"Mitä?" huudahti Ned.
"Kaikki oli minun vikani", sanoi Loretta itsepäisesti. "Minun ei olisi pitänyt sitä sallia. Minussa oli vika."
Bashford lakkasi kulkemasta edestakaisin ja kun hän puhui, kuului äänessä alistuvaisuus.
"No niin", sanoi hän. "Minä en moiti teitä yhtään, Loretta. Ja te olette olleet hyvin suora. Mutta Billy on oikeassa ja te olette väärässä. Teidän on mentävä hänen kanssaan naimisiin."
"Billyn kanssa?" kysyi tyttö hiljaisella, kaiuttomalla äänellä.
"Niin, Billyn kanssa. Minä pidän siitä huolen. Missä hän asuu? Minä haen hänet käsiini."
"Mutta minä en tahdo mennä naimisiin Billyn kanssa!" huudahti Loretta huolestuneena. "Oi, Ned, älkää tehkö sitä."
"Kyllä, sen minä teen", vastasi Ned ankarasti. "Teidän täytyy. Ja Billyn täytyy. Ymmärrättekö?"
Loretta piiloitti kasvonsa ja purskahti katkeraan itkuun.
Bashford ei voinut ymmärtää hänen katkonaisista sanoistaan muuta kuin; "Mutta minä en tahdo erota Daisysta. Minä en tahdo erota Daisysta!"
Ned kulki edestakaisin ja pysähtyi sitten kuuntelemaan uteliain ilmein.
"Kuinka minä olisin voinut tietää –? U-u-u", nyyhkytti Loretta. "Hän ei sanonut minulle. Kukaan ei ollut milloinkaan suudellut minua. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että yksi suudelma saattoi olla niin vaarallinen ennenkuin... u-u-u-u... ennenkuin hän kirjoitti minulle. Minä en saanut kirjettä ennenkuin tänä aamuna."
Nedin kasvot kirkastuivat. Näytti siltä kuin olisi valo välähtänyt.
"Senkövuoksi itkette?"
"E-en."
Nedin rohkeus laskeutui.
"Mitä te sitten itkette?" kysyi hän toivottomasti.
"Sitä, että käskette minun mennä naimisiin Billyn kanssa. Ja minä en tahdo. En tahdo erota Daisysta. En tiedä mitä minä haluan. Toivoisin olevani kuollut."
Ned teki viimeisen ponnistuksen.
"Kuulkaa nyt, Loretta, olkaa järkevä. Miten on noiden suudelmien laita? Te ette ole kertoneet minulle kaikkea."
"Minä... minä en tahdo kertoa teille kaikkea."
Hän katsoi rukoilevasti Nediin.
"Pitääkö minun?" kysyi hän vihdoin tukahtuneesti.
"Kyllä, teidän täytyy", sanoi Ned käskevästi. "Teidän on kerrottava minulle kaikki."
"No niin, minun... kai täytyy sitten."
"Aivan niin."
"Hän... minä... me..." alkoi Loretta sammaltaen. Sitten se purkautui: "Minä annoin hänen suudella itseäni!"
"Edelleen", käski Bashford epätoivoissaan.
"Siinä kaikki", vastasi Loretta.
"Kaikki?" Nedin ääni ilmaisi mitä syvintä epäuskoa.
"Kaikki?" Lorettan ääni ilmaisi yhtä syvää kummastusta.
"Minä tarkoitan... hm... eikö ollut mitään pahempaa?" Ned tunsi olevansa hirvittävän kömpelö.
"Pahempaa?" Loretta oli teeskentelemättömän kummastunut. "Niinkuin voisi olla vielä pahempaa! Billy sanoi..."
"Koska hän sanoi?" kysyi Bashford nopeasti.
"Kirjeessä, jonka sain tänä aamuna, Billy sanoi, että minun... meidän... meidän suutelomme olisi hirveä, jos emme menisi naimisiin."
Kaikki pyöri Bashfordin ympärillä.
"Mitä muuta Billy sanoi?" kysyi Ned.
"Hän sanoi, että kun tyttö antaa jonkun miehen suudella itseään, menee hän aina tämän kanssa naimisiin – ja että oli hirveätä, jollei tyttö sitä tehnyt. Sellainen on tapa, sanoi hän, ja minä sanon, että se on huono, syntinen tapa, enkä minä siitä pidä. Tiedän olevani hirveä", lisäsi hän nopeasti, "mutta minä en voi sille mitään."
Bashford otti hajamielisenä savukkeen.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, jos poltan?" kysyi hän ottaen tulta.
Sitten hän tointui.
"Pyydän anteeksi", huudahti hän ja heitti pois tulitikun ja savukkeen. "Minä en halua polttaa. Se ei ollut tarkoitukseni. Tarkoitan vain –"
Hän kumartui Lorettan puoleen, otti tämän molemmat kädet omiinsa, istuutui tuolin käsinojalle ja kietoi varovasti kätensä tytön vyötäisten ympärille.
"Loretta, minä olen pässinpää. Sitä minä tarkoitan. Ja tarkoitan muutakin. Haluan, että te tulette vaimokseni."
Hän odotti innokkaasti vastausta.
"Ettekö voi vastata", pyysi hän.
"Haluan kernaasti, jos..."
"Jatkakaa. Jos..."
"Jos minun ei tarvitse mennä naimisiin Billyn kanssa."
"Te ette voi mennä naimisiin meidän molempien kanssa", Ned melkein huusi.
"Eikö se ole tapana... se... mitä Billy sanoi?"
"Ei, se ei ole tapana. No, Loretta, tahdotteko mennä naimisiin kanssani?"
"Älkää olko minulle vihainen", pyysi Loretta ujosti.
Ned kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.
"Minä toivon, että se olisi tapana", sanoi Loretta matalalla äänellä kesken syleilyä, "sillä silloin pitäisi minun mennä naimisiin teidän kanssanne, Ned...? vai kuinka?"
SAMUEL.
Margaret Henan olisi missä olosuhteissa hyvänsä ollut merkillinen ilmiö, mutta tuskin milloinkaan niin suuressa määrin kuin silloin, kun ensi kerran satuin näkemään hänen menevän varmoin, vaikka raskaasti notkuvin askelin rehuvankkurien perältä talliin runsaasti viisikymmentä kiloa painava kaurasäkki selässään ja tuokioksi pysähtyvän ladon jyrkkien portaiden eteen voimia kootakseen. Portaissa oli neljä askelmaa, ja hän nousi niitä hitaasti, horjumatta ja niin itsepintaisella varmuudella, että minulle ei voinut juolahtaakaan mieleen, että hän saattaisi horjahtaa ja säkki pudota tuon laihan ja kuihtuneen olennon selästä, jonka taakka painoi lähes kaksinkerroin. Sillä Margaret Henan oli ilmeisesti jo vanha nainen, ja hänen ikänsä se saattoi minut seisahtumaan ladon luo ja katselemaan.
Kuusi kertaa hän näin kulki vankkurien ja tallin väliä, täysi säkki joka kerta selässään, ja vaikka me tällä tavoin vietimme osan päivästä yhdessä, ei hän kiinnittänyt mitään huomiota minun läsnäolooni. Kun kaurat oli kannettu sisään ja vankkurit tyhjentyneet, kopeloi hän tulitikkuja ja sytytti lyhyen savipiipun, jota tehdessään hän känsäisellä ja nähtävästi tunnottomalla peukalollaan painoi hehkuvan tupakan tiukempaan. Hänen kätensä olivat erikoisen huomiotaherättävät. Niissä oli isoja pahkuroita, raataminen oli tehnyt ne jäntereisiksi, muodottomiksi ja känsäisiksi, kynnet olivat tylpät ja typistyneet – naarmuja ja haavoja, lääkittyjä ja lääkitsemättömiä, oli kaikkialla, niinkuin saattaa nähdä kovaa työtä tehneissä mieskäsissä. Käsissä oli isoja, pullottavia suonia, jotka kaunopuheisesti kertoivat vanhuudesta ja uuraasta työstä. Kun näki nuo kädet, oli vaikea uskoa, että ne kerran olivat kuuluneet Mc Gill-saaren kauneimmalle naiselle. Tämän viimeksimainitun seikan minä tietysti sain tietää vasta jälkeenpäin. Ensi kertaa hänet nähdessäni en tiennyt sen paremmin hänen vaiheitaan kuin sitä, kuka hän oli.
Hänen jaloissaan oli painavat miehen kengät. Mitään sukkia ei ollut. Hänen kävellessään edestakaisin olin nähnyt, että hänen jalkansa olivat paljaina muodottomissa, raudankovissa jalkineissa, jotka loksuivat hänen nilkkojaan vasten joka askeleella. Hänen muodotonta hahmoaan, jossa ei ollut jälkeäkään vyötäisistä, verhosi miehenpaita ja kulunut flanellihame, joka kerran oli ollut punainen. Mutta hänen uurteiset, kuihtuneet ja ahavoituneet kasvonsa, joita ympäröi kampaamaton ja sekainen harmaa tukka, ne ne vetivät huomioni puoleensa ja estivät minut lähtemästä. Mutta yhtä vähän sekainen tukka kuin syvät uurteetkaan kykenivät salaamaan hänen otsansa ylvästä kaarevuutta, otsan, joka leveänä ja korkeana ei vähääkään muistuttanut epänormaalia.
Sisäänvaipuneet posket ja teräväksi käynyt nenä eivät paljoakaan kertoneet siitä elämästä, mikä henki hänen kirkkaiden sinisten silmiensä takana. Kurtuista huolimatta, jotka niitä ympäröivät, voimatta niihin mitään vaikuttaa, olivat hänen silmänsä kirkkaat kuin nuoren tytön – kirkkaat ja kauasnäkevät, ja niiden katseessa ilmenevä avoin ja horjumaton lujuus oli kerrassaan hämmästyttävä. Silmien välimatka oli huomattava. On hyvä jos miehen tai naisen silmien väliä on silmänleveys, mutta Margaret Henanilla oli runsaasti puolitoista. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin niin sopusuhtaiset, että tämä huomattava piirre ei vaikuttanut epämiellyttävältä, saattoipa se pintapuolisesti katsahtaen hyvin helposti jäädä huomaamattakin. Suussa ei kuitenkaan saattanut huomata vanhuuden velttoutta, vaikka se olikin jo muodoton ja hampaaton. Huulet olisivat hyvin voineet olla muumion, jollei niissä olisi ollut niin ilmeisen selvää taipumattoman lujuuden leimaa. En tarkoita, että ne olivat kurtistuneet, vaan päinvastoin, ne oli puristanut yhteen sekä ruumiillinen että henkinen lujuus. Niistä ja silmistä saattoi lukea sen varmuuden salaisuuden, jolla hän horjumatta tai kumoon keikahtamatta kantoi raskaita säkkejä ylös jyrkkiä portaita ja sitten kaatoi niiden sisällön jyvälaariin.
"Te olette kovin vanha tällaiseen työhön", virkahdin minä koetteeksi.
Hän katsoi minua tuolla omituisen ja horjumattoman lujalla katseellaan, ja hän puhui ja ajatteli levollisen hitaasti, ominaisuus, joka oli hänen luonteenomaisin piirteensä. Näytti kuin hän olisi ollut täysin tietoinen siitä, että hänen edessään oli ikuisuus, jossa kaikki kiirehtiminen oli tarpeetonta. Hänen suunnaton varmuutensa vaikutti minuun jälleen valtavasti. Siinä ikuisuudessa, joka epäilemättä jo näytti hänelle kuuluvan, oli enemmän kuin riittävästi aikaa lujien askelien ottamiseen ja horjumattoman tasapainon säilyttämiseen – sanalla sanoen varmuuden ylläpitämiseen. Hän saattoi yhtä vähän astua harhaan tai keikahtaa kumoon sieluelämässään kuin kantaessaan raskaita kaurasäkkejä. Tämä herätti minussa jonkinlaisen kamalan tunteen. Tässä olin kohdannut ihmissielun, joka tulisi olemaan tykkänään saavuttamattomissa minun ihmistuntemukseltani. Ja mitä enemmän seuraavina viikkoina sain tietää Margareta Henanista, sitä mystillisemmältä ja etäisemmältä hän minusta näytti. Hän tuntui minusta yhtä vieraalta kuin jos hän olisi tullut joltakin toiselta kiertotähdeltä, ja yhtä vähän hän itse kuin kukaan muukaan koko seudulla saattoi vihjaista minulle, mitkä elämäntasot, mitkä tunnevirtaukset tai filosofiset mietiskelyt olivat tehneet hänestä sen, mikä hän oli ollut ja oli parast'aikaa.
"Minä täytän seitsemänkymmentäkaksi neljäntoista päivän kuluttua pitkäperjantaista", sanoi hän vastaukseksi kysymykseeni.
"Mutta te olette liian vanha miesten työhön – tarvitaan vankka mies kantamaan tuollaisia taakkoja", sanoin minä.
Hän näytti jälleen vajoavan iäisyysmietiskelyjensä ilmakehään, ja se teki minuun niin merkillisen vaikutuksen, että minä en olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka olisin herännyt sata vuotta eteenpäin ajassa ja löytänyt hänet juuri aikeissa lausua vastauksensa.
"Työ on tehtävä, ja minä pidän itse huolta itsestäni."
"Mutta eikö teillä ole yhtään lasta – yhtään sukulaista?"
"Onhan niitä – montakin. Mutta heillä ei ole tilaisuutta auttaa minua."
Hän otti hetkeksi piipun suustaan ja lisäsi, samalla nyökäten asumukseen päin:
"Minä asun täällä yksin."
Minä tarkastelin asuinrakennusta. Se oli olkikattoinen ja näytti tilavalta. Sitten osui katseeni isoon tallirakennukseen ja vaelsi edelleen pitkiä viljapeltoja pitkin, jotka, mikäli saatoin ymmärtää, kuuluivat taloon.
"Teillä on suuri maankaistale yksin hoidettavananne."
"Onhan tuota – aika suuri kaistale – seitsemänkymmentä aaria. Sai siinä ukkoni aina ahertaa pojan ja rengin kanssa, jotapaitsi vielä elonleikkuussa tarvittiin ylimääräistä apua ja naispalkollinen hoiteli kotiaskareita."
Hän kiipesi vankkureille, tarttui ohjiin ja katseli minua tutkivasti viisailla, läpitunkevilla silmillään.
"Taidatte olla meren-takaisia – tarkoitan Amerikasta?"
"Kyllä, minä olen yankee", vastasin minä.
"Te ette suinkaan ole montaa tältä saarelta kotoisin olevaa tavannut siellä Amerikassa?"
"En. En muista milloinkaan nähneeni tämänpaikkalaisia Yhdysvalloissa."
Hän nyökkäsi.
"Täällä ovat ihmiset niin kotirakkaita, vaikka ovathan he matkustelleetkin. Mutta he tulevat aina lopulta takaisin – ne nimittäin, jotka eivät ole hukkuneet merillä tai vieraissa maissa kuolleet kuumeeseen tai muuhun semmoiseen."
"Sittenhän ovat kai teidän poikannekin olleet merillä ja palanneet taas kotiin?" kysyin minä.
"Ovat – kaikki muut paitsi Samuel, joka hukkui."
Kun hän mainitsi nimen Samuel, olisin saattanut vaikka vannoa, että hänen silmiinsä kohosi erikoinen loiste, ja ikäänkuin jonkun telepaattisen kipinän tuomana juolahti mieleeni ajatus, että näin hänen olemuksessaan vilahduksen kaikesta kaipauksesta ja äärettömästä ikävöinnistä. Minusta tuntui, että siinä juuri oli avain hänen olemuksensa tutkimattomuuteen – johtolanka, joka, jos sitä sopivalla tavalla seuraisi, johtaisi selvyyteen kaikesta siitä, mikä hänessä oli merkillistä. Minuun iski ajatus, että siinä juuri olin löytänyt kosketuskohdan ja että sillä hetkellä näin hänen sieluunsa. Huuliltani pyrki eräs kysymys, mutta hän ennätti sitä ennen lähteä.
Hän maiskautti hevosille suutaan ja lausuen "hyvästi, herra!" ajoi pois.
Mc Gill-saaren väestö on yksinkertaista ja vaatimatonta, ja minä epäilen, tokkopa koko maailmassa on sen raittiimpaa, toimeliaampaa ja ahkerampaa väkeä. Jos heitä tapaa muualla – ja siinä tapauksessa täytyy sen tapahtua merillä, sillä ne, jotka eivät saarella viljele maatilkkuaan, antautuvat aina ja ehdottomasti merimiehenammattiin – niin ei heitä milloinkaan voi luulla irlantilaisiksi. Mutta niistä he kuitenkin tahtovat käydä. He puhuvat ylpeydellä Pohjois-Irlannista ja pilkallisesti hymyilevät skotlantilaisille veljilleen. Mutta skotlantilaisia he sittenkin ovat, vaikkakin tosin jo aikoja sitten nykyisille asemilleen muuttaneita, mutta silti vielä skotlantilaisia, sitä todistavat lukemattomat yhteiset luonteenpiirteet, heidän pehmeästä kielimurteestaan painumattakaan, mitä mikään muu kuin heidän puhtaasti skotlantilainen koossapysymisvaistonsa ei olisi kyennyt säilyttämään aina meidän päiviimme saakka.
Tuskin puolenmailin levyinen kapea salmi erottaa Mc Gill-saaren Irlannin mantereesta, ja tuon salmen takana tapaa aivan erilaisen maan. Saarella vallitsee skotlantilainen henki ja väestö on uskonnoltaan presbyteriläinen. Jos silloin ottaa huomioon, ettei saarella ole ainoatakaan kapakkaa, niin saattaa ymmärtää saarella vallitsevan raittiuden. Vanhoista tavoista pidetään horjumatta kiinni ja yleisellä mielipiteellä ja papeilla on voimakas vaikutusvalta, ja vanhempia kunnioitetaan ja totellaan alttiudella, mitä meidän nykyisenä aikanamme harvoin tapaa muualla. Nuorison täytyy iltaisin hajaantua kello kymmeneltä, ja yksikään neito ei lähde ulos sulhasensa seurassa ilman vanhempainsa tietoa ja suostumusta.
Nuoret miehet lähtevät merille ja kylvävät villikauransa syntisissä satamakaupungeissa, jonka jälkeen he aika ajoin palaavat merimatkoiltaan elääkseen vanhojen voimaperäisten siveyssääntöjen mukaan – hakkailevat tyttöjä kello kymmeneen, kuuntelevat papin saarnaa joka sunnuntai ja kotonaan kuuntelevat samoja ankaroita varoituksia, joita heidän vanhempansa ovat lapsina ollessaan saaneet omilta vanhemmiltaan. Monen monia naisia ovat merenkulkija-pojat tulleet tuntemaan kaukaisissa maissa, mutta he ovat viisastuneet nähtyään surullisia esimerkkejä, eivätkä milloinkaan tuo itselleen vaimoja vieraista maista. Surullisena poikkeuksena oli vain koulumestari, joka oli tehnyt sen pahan, että oli nainut kylästä, joka sijaitsi puolen mailin päässä salmen toisella puolen. Tätä hän ei milloinkaan saanut anteeksi, ja koko hänen jäljelläolevien päiviensä yllä lepäsi synkkä varjo. Hänen kuoltuaan palasi leski omaistensa luo mantereelle, ja niin oli saaren kilvestä tahra poistettu. Merimiehet menivät senjälkeen aina naimisiin vain kotiseudun tyttöjen kanssa ja asettuivat lepoon, hekin vuorostaan vakaantuneina miehinä kunnostautuakseen kaikissa niissä hyveissä, joista saari oli ylistetty.
Mc Gill-saari oli vailla historiaa. Se ei saattanut kerskua historiaa luovista tapauksista. Siellä ei ollut kukaan kantanut lehviä edessään taisteluun, mitkään vehkeilijät eivät olleet salaliittoilleet, mikään poliittinen levottomuus ei ollut milloinkaan kuohuttanut väestöä. Vain yksi häätö oli siellä tapahtunut, sekin muodollinen – yritys, johon ryhdyttiin maanvuokraahan asianajajan neuvosta. Mc Gill-saari oli näin ollen ilman aikakirjoja. Historia oli sen sivuuttanut. Se maksoi veronsa, tunnusti kruunatut hallitsijansa ja antoi maailman olla rauhassa. Ainoa korvaus, minkä se vaati, oli, että maailma antoi sen olla rauhassa. Maailmanhan muodosti kaksi osaa – Mc Gill-saari ja muu maailma. Ja tuo kaikki muu oli ulkolaista ja barbaarista – sehän siellä tiedettiin vallan hyvin, sillä meriä kulkevat pojat taisivat toden totta kertoa ulkomaailmasta ja sen jumalattomasta elämästä.
Erään glasgowilaisen höyrylaivan kapteenilta minä matkalla Colombosta Rangooniin sain ensi kerran kuulla Mc Gill-saaren olemassaolosta, ja hän minulle antoi kirjeenkin, joka aukaisi minulle pääsyn mrs Rossin, erään merikapteenin lesken, kotiin. Mrs Rossilla oli yksi kotona oleva tytär sekä sitäpaitsi kaksi poikaa, jotka hekin olivat kapteeneja ja ulkona merillä. Hän ei pitänyt täysihoitolaisia, ja vain mukana tuomani kirjeen perusteella sain luvan asua ja syödä hänen luonaan. Saman päivän iltana, kun olin kohdannut Margaret Henanin, tein minä mrs Rossille häntä koskevan kysymyksen ja huomasin heti, että niinkuin kaikki muutkin saarelaiset – minkä pian olin tuleva huomaamaan – oli mrs Rossikin alussa vastahakoinen antamaan mitään tietoja Margaret Henanista. Häneltä kuitenkin sain sinä iltana tietää, että Margaret oli kerran ollut eräs saaren kaunottarista. Hän oli varakkaan maanviljelijän tytär ja oli mennyt naimisiin Thomas Henanin kanssa, joka hänkin oli varakas. Hänen ei ollut milloinkaan ollut pakko suorittaa muita kuin tavallisia perheenemännän kotiaskareita – jotavastoin saaren muut naiset ottivat usein osaa peltotöihin.
"Mutta mitä hänen lapsistaan tiedetään?" kysyin minä.
"Kaksi poikaa – Jamie ja Timothy – ovat naimisissa ja merillä. Postikonttorin viereinen iso talo on Jamien, Naimattomat tyttäret asuvat naimisissa olevien siskojensa luona. Ja muut lapset ovat kuolleet."
"Veljekset Samuel", keskeytti Clara ikäänkuin hiukan naurahtaen.
Clara oli mrs Rossin tytär, pulska nuori tyttö, jolla oli kauniit kasvot ja tavattoman kauniit mustat silmät.
"Se ei ole mikään virnistelyn asia", sanoi äiti nuhtelevasta.
"Veljekset Samuel?" toistin minä. "Minä en ymmärrä, mitä..."
"Ne ovat hänen neljä poikaansa, jotka ovat kuolleet."
"Oliko heidän kaikkien nimi Samuel?"
"Oli."
"Sepä merkillistä", sanoin minä, kun hän ei jatkanut enempää.
"Sangen merkillistä", myönsi mrs Rossi ja kävi innokkaasti käsiksi kutimeensa, josta oli tuleva eräs niistä lukemattomista ruumiinverhoista, joita hän lakkaamatta valmisti merillä oleville pojilleen.
"Ja vain nämä Samuel-nimiset pojat siis ovat kuolleet?" kysyin minä tehden uuden yrityksen saadakseni hänet jatkamaan.
"Toiset ovat saaneet elää", kuului vastaus. "Viehättävä perhe – viehättävämpää ei ole koko saarella. Ja milloinkaan ei ole siivompia poikia lähtenyt Mc Gillista merille – papin oli tapa pitää heitä muille esikuvana. Eikä kukaan ole milloinkaan voinut sanoa pahaa sanaa tyttäristä."
"Mutta miksi he ovat jättäneet hänet yksin nyt hänen vanhuutensa päivinä?" kysyin minä. "Miksi hänen lapsensa eivät pidä hänestä huolta? Miksi elää hän yksin? Eivätkö he käy edes häntä katsomassa?"
"Kukaan heistä ei ole tehnyt sitä enää kahteenkymmeneen vuoteen. Hän on nyt päässyt tahtonsa perille. Hän ajoi lapsensa kotoa, aivan niinkuin hän ajoi miehensä, vanhan Tom Henanin, perikatoon."
"Juoppoudellako?" esitin minä.
Mrs Rossi ravisti halveksivasti päätään, ikäänkuin juoppous olisi aivan mahdoton pahe Mc Gill-saarella.
Nyt seurasi pitkä äänettömyys, mrs Rossin innokkaasti kutoessa ja vain päännyökkäyksellä ilmaistessa suostumuksensa, kun Claran sulhanen, joka oli perämies eräässä Shire-linjan purjelaivassa, tuli hakemaan morsiantaan kävelylle. Minä tarkastelin kuutta strutsinmunaa, jotka jättiläismäisten, tertuksi yhtyneiden hedelmien tavoin riippuivat seinällä eräässä nurkassa. Jokainen munankuori oli koristettu maalauksilla, jotka esittivät mahdottomanmuotoisia meriä, joita täydellä taklauksella varustetut laivat halkoivat, laivat, joissa vallitsevaa perspektiivin puutetta saattoi verrata vain niiden teknilliseen täydellisyyteen. Uunin reunalla oli kaksi suurta helmisimpukan kuorta, jotka ilmeisesti oli tarkoitettu toisilleen pariksi ja joita jonkun pahantekijän kärsivälliset kädet olivat Uudessa Caledoniassa koristelleet leikkauksin. Keskellä uuninreunaa seisoi täytetty paratiisilintu, ja kaikkialla huoneessa näki koreita, eteläisiltä meriltä tuotuja simpukankuoria, ja ihastuttavia, pi-pi-linnun munan kuoriin asetettuja koralleja lasikuvuissa, assegaijeja Etelä-Afrikasta, kivikirveitä Uudesta Guineasta, isoja, helmin kirjailtuja tupakkamasseja Alaskasta, bumerangi Australiasta, erilaisia lasikuvuissa olevia laivoja, Marquesas-saarien ihmissyöjien kai-kai-kulho sekä hauraita, helmiäisin ja kallein puulajein koristeltuja, Kiinasta ja Intiasta tuotuja lippaita ja pikku kirstuja.
Katselin kaikkia näitä esineitä, joita merillä kulkevat pojat olivat tuoneet kotiinsa – ja pohdin koko ajan mielessäni sitä salaperäisyyden verhoa, joka ympäröi Margaret Henania, häntä, joka oli ajanut miehensä perikatoon ja jonka kaikki hänen omaisensa olivat hyljänneet. Juoppous ei ollut syynä. Mutta mikä sitten? Jokin ennenkuulumaton uskottomuusko? Jokin hämmästyttävä julmuusko? Tahi jokin hirveä rikosko, sellainen, joita saattoi esiintyä vanhan ajan talonpoikaiskansan keskuudessa.
Minä puin arveluni sanoiksi, mutta mrs Rossi ravisti päätään kaikille minun teorioilleni.
"Ei mitään sellaista", sanoi hän. "Margaret oli hyvä vaimo ja hyvä äiti – ja epäilen, tokko hän olisi saattanut tappaa kärpästäkään. Lapsensa hän kasvatti jumalaapelkääviksi ja siivoiksi ihmisiksi. Mutta syy oli se, että hän tuli hupsuksi – tai oikeammin melkein tylsämieliseksi."
Mrs Rossi naputti merkitsevästi otsaansa tehostaakseen sanojaan.
"Mutta minä puhelin hänen kanssaan tänään iltapäivällä", väitin minä, "ja huomasin hänet järkeväksi naiseksi – vanhuuteensa nähden vielä huomattavan selväjärkiseksi."
"Niin – minä voin kyllä siinä kaikessa olla samaa mieltä kanssanne", selitti mrs Rossi tyynesti. "Mutta minä en tarkoita juuri sitä. Hänen syntistä ja viheliäistä uppiniskaisuuttaan minä tarkoitan. Sillä ikinä ei ole ollut uppiniskaisempaa naista kuin Margaret Henan. Ja kaikki johtui siitä, että hänen vanhimman ja niinkuin rakkaimman veljensä nimi oli Samuel – hänen, joka otti itseltään hengen sentähden, että pappi oli laiminlyönyt rekisteröidä Dublinin uuden kirkon. Senpätähden nimi toikin onnettomuuden tullessaan, mutta siitä hän ei välittänyt, ja kun hän ensimmäisen poikansa antoi kastaa Samueliksi, herätti se paljon huomiota – mutta poika kuolikin sitten kuristustautiin. Mutta ei estänyt häntä seuraavaakaan poikaa ristimästä Samueliksi – ja poika ei ollut vielä kolmenvuotias, kun hän putosi paljuun, jossa oli kiehuvan kuumaa vettä, ja paloi kuoliaaksi. Uskokaa pois, että kaikki johtui vain hänen syntisestä ja viheliäisestä uppiniskaisuudestaan, sillä Samuel hänellä täytyi olla, ja se nimi oli kuolemaksi hänen neljälle pojalleen. Ensimmäisen kuoltua tuli hänen oma äitinsä ja polvilleen heittäytyen pyysi ja rukoili häntä, ettei hän enää seuraavaa poikaansa nimittäisi Samueliksi. Mutta mikään ei saanut häntä taipumaan. Margaret Henan oli aina varma kaikessa mihin ryhtyi, ja ennen kaikkea Samuel nimen suhteen.
"Hänen uppiniskaisuutensa nimiasiassa oli vallan mieletöntä. Sekä naapurit että hänen sukulaisensa, lukuunottamatta niitä, jotka asuivat hänen kanssaan saman katon alla, lähtivät tiehensä kun toinen poika – hän, joka paloi – kastettiin Samueliksi. Sen he tekivät juuri kun pappi kysyi, mikä nimi annetaan lapselle. "Samuel", vastasi hän – ja silloin kaikki lähtivät. Mutta ovella kääntyi hänen tätinsä Fannie ympäri ja sanoi kovalla äänellä kaikkien kuullen: "Miksi hän tahtoo pikku raukan menettävän henkensä?" Pappi oli tarkkakuuloinen, eikä myöskään pitänyt siitä, mutta – niinkuin hän jälkeenpäin sanoi minun miehelleni – mitäpä hän asialle voi? Äidin tahto oli sellainen, eikä mikään laki voinut estää äitiä nimittämästä lastaan miksi tahtoi.
"Ja sitten oli vielä kolmas Samuel. Ja kun tämä hukkui mereen Kapin edustalla – niin eikös hän vielä rikkonut luonnonlakejakin saadakseen neljännen? Hän oli silloin jo neljänkymmenenseitsemän vuotias, uskokaa pois, mutta hän sai siinä iässä lapsen. Ajatelkaa! Neljänkymmenenseitsemän iässä. Kerrassaan häpeällistä."
Seuraavana aamuna sain Claran kertomaan minulle tietojaan Margaret Henanin rakkaimmasta veljestä. Ja seuraavalla viikolla kokosin sieltä ja täältä katkelmia Margaret Henanin traagillisesta elämäntarinasta. Samuel Dundee oli nuorin Margaretin neljästä veljestä, ja Clara kertoi, että hänen siskonsa oli miltei jumaloinut häntä. Hän oli merenkulkija ja kuljetti samaan aikaan erästä Bank-linjan laivaa, kun meni naimisiin Agnes Hewittin kanssa. Tämä oli ollut sievä ja sorea neito, kaunispiirteinen ja hermostunut, kerrassaan ylenmäärin tunteellinen. Heidän vihkimisensä oli ensimmäinen, joka toimitettiin uudessa kirkossa, ja kaksi viikkoa kestäneen kuherruskuukauden jälkeen täytyi Samuelin antaa nuorelle puolisolleen jäähyväissuudelma ja lähteä merelle Loughbankin, ison nelimastoisen parkkilaivan päällikkönä.
Ja että kirkko oli uusi, se oli syynä, että pappi teki tuon kohtalokkaan erehdyksen. Mutta se ei ollut yksin hänen vikansa, niinkuin eräs seurakunnan vanhin sittemmin selitti, – se johtui yhtä paljon Coughleenin rovastikunnan kirkkoneuvoston huomaamattomuudesta, rovastikunnan, joka käsitti viisitoista osaksi Mc Gill-saaren, osaksi mannermaan kirkkoa. Vanha kirkko, jota ei enää saatettu korjata, oli revitty ja uusi rakennettiin sen paikalle. Koska peruskivien merkityksen katsottiin olevan saman kuin laivassa kölin, ei pappi, yhtä vähän kuin kirkkoneuvostokaan älynnyt, että laki suhtautui uuteen kirkkoon vallan toisella tavoin kuin vanhaan.
"Ja kolme paria vihittiin uudessa kirkossa ensimäisellä viikolla", kertoi Clara. "Samuel Dundee ja Agnes Hewitt ensiksi, sitä seuraavana päivänä Albert Mahan ja Minni Duncan, ja lauantaina Eddie Troy ja Flo Mackintosh. Kaikki vastavihityt miehet olivat merenkulkijoita, ja kuuden viikon kuluttua olivat kaikki taas lähteneet, kukin laivassaan. Kukaan heistä ei aavistanut tehneensä mitään sopimatonta.
"Paholainen se varmasti salakähmää nauroi tälle tilanteelle. Kaikki näytti johtavan selkkaukseen. Avioliitot oli solmittu maaliskuun ensimmäisellä viikolla, ja vasta kolmea viikkoa myöhemmin antoi pappi kuukausiraporttinsa Dublinin siviiliviranomaisille. Hän sai heti heiltä ilmoituksen, ettei hänen kirkollaan ollut laillista olemassaoloa, koska sitä ei oltu rekisteröity lain säädöksien mukaisesti. Tästä selvittiin nopeasti suoritetulla rekisteröinnillä, mutta solmittujen avioliittojen suhteen tehty virhe ei ollut niin helposti autettavissa. Kyseessäolevat kolme sulhasmiestä olivat kaukana poissa, ja heidän vaimonsa – niin, he eivät olleet heidän vaimojaan.
"Mutta pappi ei tahtonut saattaa noita ihmisparkoja levottomiksi", sanoi Clara. "Hän mietti asiaa, vaikeni aikansa ja odotti noita nuoria miehiä kotiin meriltä. Hän sattui olemaan ristiäisissä saaren toisella äärellä, kun Albert Mahan aivan odottamatta saapui kotiin vietyään laivansa Dubliinin telakkaan. Kello yhdeksän illalla tuli asia papin korviin hänen ollessaan puettuna yönuttuun ja tohveleihin. Hän kavahti silmänräpäyksessä pystyyn ja huusi, että hänen hevosensa piti valjastettaman, ja niin hän sitten tuulen nopeudella ratsasti Mahanien luo. Albert oli papin tullessa jo riisunut toisen kenkänsä valmistellen makuullemenoa."
"Tulkaa heti kanssani, kumpainenkin", sanoi hän huohottaen.
"Mitä varten?" sanoi Albert, "minä olen ihan lopen väsynyt ja aion käydä nukkumaan."
"Teidät on laillisesti vihittävä", sanoi pappi.
Albert näytti synkältä ja sanoi: "Nyt kai herra pastori laskee leikkiä."
Mutta minä olen monta kertaa kuullut hänen kertovan, että hän silloin oli itsekseen ajatellut, että onpa kummallista, kun pastorikin vanhoilla päivillään on alkanut ryypiskellä.
"Emmekö sitten jo ole naimisissa?" sanoi Minnie.
Pappi pudisti päätään.
"Ja enkö minä ole rouva Mahan?"
"Ette", sanoi pastori, "te olette vasta neiti Duncan."
"Mutta pastorihan itse meidät vihki", sanoi Minnie.
"En, en", vastasi pastori.
Ja sitten hän kertoi heille kaiken ja Albert veti kengän jalkaansa ja he seurasivat pastoria ja tulivat oikein ja laillisesti vihityiksi, ja sitten on Albert Mahanin tapana ollut väliin sanoa, että ei joka mies ole Mc Gill-saarella saanut viettää kahta hääiltaa.
Kuusi kuukautta myöhemmin tuli Eddie Troy kotiin ja vihittiin heti paikalla uudestaan. Mutta Samuel Dundee oli kolmen vuoden matkalla, eikä hänen laivastaan kuultu mitään. Kaiken kurjuuden kukkuraksi odotti hänen pieni kaksivuotias poikansa häntä äitinsä käsivarsilla. Kuukaudet kuluivat ja Agnes laihtui surusta ja murheesta. "En minä itsestäni välitä", oli hän kuulemma monta kertaa sanonut, "mutta isätöntä lapsiraukkaani minä ajattelen. Jos Samuelin kävisi hullusti – niin mikä on silloin poikani asema oleva maailmassa?"
Lloyd merkitsi Loughbankin kadonneeksi, ja laivanvarustamo lakkasi lähettämästä Samuelin vaimolle kuukautista rahaerää, joka teki puolet hänen palkastaan. Lapsen oikeudellinen asema oli raskaana äidin sydämellä, ja kun kaikki toivo Samuelin takaisintulosta oli kadonnut, hukuttautui hän lapsineen tuonne salmeen. Ja nyt seuraa asian traagillisin kohta. Loughbank ei ollutkaan tuhoutunut, joukko onnettomuuksia ja selkkauksia, jotka ovat liian monimutkaisia kerrottavaksi, oli pakoittanut laivan tekemään erään tuollaisen pitkän ja melkein käsittämättömältä tuntuvan matkan, joita sattuu vain kerran tai kaksi puolessa vuosisadassa. Kylläpä oli paholainen nauranut! No, Samuel palasi matkaltaan, ja kun hän sai kuulla mitä oli tapahtunut, niin katkesi jokin hänen sydämensä tai päänsä sopukoissa. Seuraavana aamuna hänet löydettiin makaamassa poikittain yli vaimonsa ja lapsensa haudan, jossa hän oli yrittänyt ottaa itseltään hengen. Ja milloinkaan ei ole kuultu puhuttavan niin kamalasta kuolinvuoteesta kuin hänen. Hän sylki pappia kasvoihin ja voitti hänen äänensä herjauksillaan, ja kuoli niin hirmuiset sadatukset huulillaan, että hänen hoitajansa tekivät tehtäviään poiskäännetyin katsein ja vapisevin käsin.
Ja kaiken tämän nähden Margaret Henan antoi ensimmäisen lapsensa kastaa Samueliksi.
Miten on tämän naisen itsepintaisuus selitettävissä? Pimeät voimatko ne herättivät hänessä sairaalloisen halun nimittää joku lapsistaan Samueliksi? Kolmas lapsi oli tyttö, joka sai äitinsä nimen, ja neljäs oli poika. Huolimatta niistä raskaista iskuista, joita oli kokenut kohtalon riistäessä häneltä molemmat ensimmäiset lapsensa, ja vaikka ystävät ja tuttavat nyt hänet hylkäsivät, pysyi hän yhä päätöksessään nimittää tämänkin lapsensa veljensä mukaan. Kirkossa häntä välttelivät hänen kasvinkumppalinsa. Vielä kerran pyydettyään ja rukoiltuaan poistui äitikin hänen luotaan lausuen varoituksen, että jos hän antaisi kastaa pienokaisen Samueliksi, ei hän enää ikinä puhuisi hänen kanssansa sanaakaan. Ja vaikka vanhus vielä tämän jälkeen eli kolmekymmentä vuotta, piti hän sittenkin puheensa. Seurakunnan pastori selitti, että hän tahtoi kastaa lapsen minkä nimiseksi hyvänsä, paitsi ei Samueliksi ja samaa sanoivat kaikki muutkin Mc Gill-saaren papit. Puhuttiin, että Margaret Henan aikoi turvautua lain voimaan saadakseen halunsa tyydytetyksi, mutta lopulta hän vei lapsen Belfastiin ja sai siellä hänet kastetuksi Samueliksi.
Ja nyt ei tapahtunut mitään. Koko saari oli hämillään. Poika kasvoi ja pulskistui. Koulumestari kiitteli lakkaamatta häntä lahjakkaimmaksi pojaksi, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Samuelilla oli mainio ruumiinrakenne ja hän tarttui väkevästi kiinni elämään. Kaikkien ihmeeksi välttyi hän kokonaan kaikista tavallisista lapsitaudeista. Tuhkarokko, hinkuyskä ja pussitauti jäivät hänelle tuntemattomiksi. Hän näytti olevan karaistu kaikkea tartuntaa vastaan, mitkään taudinsiemenet eivät pystyneet häneen. Päänkivistystä tahi korvasärkyä ei sattunut milloinkaan. "Hänen raikkaassa ihossaan ei ikinä nähty ainoatakaan nyppyä tai näppyä", sanoi eräs seudun vanhuksista minulle. Koulussa hän oli ensimmäinen niin lukemisessa kuin voimistelussakin, ja antoi selkään jok'ikiselle saaren pojalle, joka oli hänen ikäisensä ja kokoisensa.
Margaret Henanille se oli riemuvoitto. Tämä mallikelpoinen poika oli hänen, ja hänen nimenään oli tuo rakas nimi. Äitiä lukuunottamatta palasivat ystävät ja sukulaiset hänen luokseen ja tunnustivat erehtyneensä. Vanhojen mummojen joukossa kuitenkin oli vielä niitä, jotka pysyivät horjumatta mielipiteessään ja teensä ääressä istuessaan ravistivat arvelevasti päätään. Poika oli liian merkillinen voidakseen elää. Hänen oli mahdoton välttää kohtaloa, jonka äiti niin syntisesti oli manannut hänen osakseen antamalla hänelle tuon onnettomuutta tuottavan nimen. Nuori polvi nauroi sille niinkuin Margaret Henankin, mutta vanhat yhä ravistivat päätään.
Margaretalle syntyi useita lapsia. Viides oli poika, joka kastettiin Jamieksi, ja häntä seurasi lyhyin väliajoin kolme tyttöä – Mill, Sara ja Nora – sitten syntyi poika Timothy, ja sitten vielä kaksi tyttöä, Florence ja Katie. Katie oli lapsilaumassa yhdestoista ja viimeinen, ja nyt lakkasi Margaret Henan tuhlaamasta elinvoimiaan. Hän oli tarpeeksi hyödyttänyt Mc Gill-saarta ja kuningatarta. Yhdeksän tervettä lasta sai kiittää häntä elämästään. Kaikki varttuivat ja kukoistivat. Näytti kuin onnettomuus olisi kääntänyt selkänsä kahden ensimmäisen pojan kuoleman jälkeen. Yhdeksän elävää lasta – ja erään heistä nimi oli Samuel.
Jamie valitsi merimiehen ammatin, ei kuitenkaan oikeastaan niin paljon luontaisesta taipumuksesta kuin pakosta, sillä Mc Gill-saarella oli tapana, että vanhin poika jäi maata viljelemään ja nuoremmat lähtivät merille. Timothy seurasi Jamien esimerkkiä, ja samaan aikaan kuin viimemainittu pääsi kapteeniksi erääseen cardiffilaiseen höyrylaivaan, oli Timothy suuren purjelaivan perämiehenä. Samuel ei kuitenkaan ollut tyytyväinen oloihinsa. Maanviljelijänä oleminen ei tuntunut hänestä vähääkään houkuttelevalta. Hänen veljensä olivat menneet merille pakosta, sillä se oli ainoa keino, millä he saattoivat ansaita leipänsä. Hän, jonka ei tarvinnut poistua kotikonnultaan, tunsi kateutta heitä kohtaan, kun he väliin pitkiltä matkoiltaan palattuaan istuivat keittiölieden ääressä ja kertoivat topakoita juttuja ihmeellisistä valtamerien takaisista maista. Samuelista tuli isänsä mielipahaksi opettaja ja hän sai kiitettävän päästötodistuksen suoritettuaan tutkintonsa Belfastissa. Kun vanha koulumestari jätti toimensa, niin Samuel otti hänen koulunsa haltuunsa. Samalla aikaa hän kuitenkin salavihkaa opiskeli merenkulkuoppia, ja Margaret Henanin oli erinomaisen hauska istua lieden ääressä ja kuunnella hänen saattavan veljensä ymmälle heidän ammattiaan koskevilla probleemeilla, vaikka he kumpikin olivat täysiä merikapteeneja. Tom Henan oli sangen suutuksissaan kun hänen poikansa Samuel – koulunopettaja, sivistystä saanut mies ja Henanin tilan perillinen – läksi merelle tavallisena merimiehenä. Margaretilla oli horjumaton usko Samuelin onnekkaaseen tähteen, ja hän oli varma, että kaikki, mihin hän ryhtyi, koitui parhaaksi. Ja niinkuin kaikki muukin oli tältä lahjakkaalta mieheltä aina sujunut hyvin, niin ei myöskään ikinä oltu kuultu niin nopeasta menestyksestä, joka hänellä oli merillä. Kun hän kaksi vuotta oli purjehtinut tavallisena merimiehenä, sai hän siirtyä pois keulasta ja tilapäisesti palvella toisena perämiehenä. Tämä sattui rutontartuttamassa satamassa länsirannikolla. Laivurikomitea, joka tutki häntä, lausui päätöksenään, että hänellä oli laajemmat tiedot teoreettisessa merenkulkuopissa kuin kukaan heistä oli ikinä oppinut ja jo unohtanutkin. Kaksi vuotta myöhemmin hän purjehti Liverpoolista Starry Gracen perämiehenä ja taskussaan sekä tarpeellisia että tarpeettomia. Ja sitten se tapahtui – mitä vanhat mummot olivat päätään nyykytellen vuosikausia tuumineet.
Tapauksen kertoi minulle Gavin Mc Nab, joka silloin oli ollut Starry Gracen ylipuosuna ja oli kotoisin Mc Gill-saarelta.
"Muistanhan minä sen", sanoi hän. "Purjehdimme silloin itätuuleen ja sää oli myrskyinen. Hienompaa merimiestä kuin Samuel Henan ei ole milloinkaan astuskellut laivan kannella. Muistan aivan hyvin miltä hän näytti sinä viimeisenä aamuna, kun hän katseli suunnattomia aaltoja, jotka kohoilivat takanamme, ja sitten vanhaa alustamme ja kuinka se ne kesti. Kapteeni makasi kannen alla ja oli monta päivää ollut juovuksissa. Kello oli seitsemän paikkeilla kun Henan, kovaa merenkäyntiä peläten, antoi reivata purjeet alas. Syötyään aamiaista kello kahdeksan meni hän hyttiinsä, ja puoltatuntia myöhemmin tuli kapteeni ulos tutisten ja silmät sameina ja pidellen kiinni portaiden kaidenuorasta. Se oli kurjaa, sanon minä, mutta siinä hän seisoi ja räpytteli silmiään ja hoippui ja höpisi itsekseen. 'Käännä!' huusi hän peräsintä pitävälle miehelle. 'Herra varjelkoon!' sanoi toinen perämies, joka seisoi hänen vieressään. Mutta kapteeni ei häneen vilkaissutkaan, höpisi ja laverteli vain itsekseen. Sitten hän siinä samassa oikaisi vartensa, heitti päänsä kenoon ja kiljaisi: 'Kierrä peräsintä, mies – no, jumalauta! Oletko kuuro, koska et kuule, mitä sanon?'
"Hänellä sattui olemaan juopuneen onni, sillä Starry Grace lähti kiitämään jumalattomassa myrskyssä ainoankaan aallon kertaakaan huuhtaisematta kantta. Toinen perämies antoi määräyksiä ja miehet häärivät kuin hullut. Ja nyt oli kapteeni mielissään, nyökytti päätään ja meni alas ottamaan lisäryyppyjä. Se oli kerrassaan kaikkien meidän elämäämme uhkaava tihutyö, sillä suurimmankaan laivan ei olisi sillä hetkellä sopinut olla kulussa. Kulussa? En ole mokomaa vielä nähnyt. Pahempaa ei saata ajatella – ja minä olin kuitenkin ollut merillä poikasesta saakka ja nyt olin jo neljänkymmenen. Kamalaa se oli, kerrassaan kamalaa.
"Toinen perämies oli kalpea kuin ruumis ja piti puolentunnin ajan yksin puoliaan, mutta sitten häntä alkoi herpaista ja hän meni alas kutsumaan Samuelia ja kolmatta miestä kannelle. Niin, nokkela merimies tämä Samuel oli, mutta tämä kävi yli hänen voimiensa. Hän katsoi ympärilleen ja aprikoi, katsoi ympärilleen ja aprikoi, mutta ei voinut löytää mitään keinoa päästä pälkähästä. Hän ei rohjennut kääntää ympäri. Meri olisi huuhtaissut sekä väet että kapistukset, ennenkuin keula olisi ollut päin tuulta. Muuta ei voinut tehdä kuin odottaa. Jos myrsky yltyisi, olisimme kaikki hukassa, sillä ennemmin tai myöhemmin jokin suunnaton maininki meidät kaikki pyyhkäisisi yli laidan.
"Niin, että kyllä se oli sellainen myrsky, että Jumala meitä sellaisista varjelkoon. Se oli hurjin, minkä ikinä olin nähnyt. Luulen, että itse paholainen oli sen pannut riehumaan, siksi kauhea se oli. Olen kyllä jo yhtä ja toista kokenut, mutta sellaista yötä en enää mielelläni tahtoisi nähdä toista kertaa. Kukaan ei tohtinut käydä nukkumaan. Eikä kukaan tohtinut olla kannella. Kaikki olimme kajuutassa pysyttelehtien kiinni ja odottaen. Kaikki kolme perämiestä olivat puolikannella ja kaksi miestä piti peräsintä, ja ainoa, joka oli kannen alla, oli meidän sikahumalainen kapteenimme, joka makasi ja kuorsasi.
"Ja sitten minä näin sen puolenmailin päässä tulevan, niin paljon yläpuolella toisten aaltojen kuin saari on meren – valtavimman aallon minkä siihen asti olin nähnyt. Perämiehet seisoivat yhdessä ryhmässä ja katselivat sen tuloa ja rukoilivat hiljaa, niinkuin mekin, ettei se mennessään kuohahtaisi ylitsemme. Mutta rukoustamme ei kuultu. Kun se vihdoin vuoren korkuisena kihisi laivan perässä ja pimitti meiltä taivaan, hajaantuivat perämiehet – toinen ja kolmas ryntäsivät mesaanimastojen luo ja alkoivat kiivetä niitä ylös, mutta ensimmäinen juoksi peräsimeen auttamaan. Rohkea mies oli tuo Samuel Henan, Hän ryntäsi suoraan päin tuota karjaspäätä ajatellen vain laivaa eikä itseään. Kumpikin peräsintä hoitava mies oli sidottu kiinni, mutta hän tahtoi olla valmiina astumaan tilalle, jos he tuhoutuisivat. Ja siinä hänet sieppasi maininki. Me, jotka olimme kajuutassa, emme saattaneet nähdä puolikantta niiltä tuhansilta tonneilta vettä, jotka hautasivat sen alleen. Aalto teki puhdasta jälkeä, vei mennessään kaikki – kumpaisenkin mesaaniköysistöön kiivenneen perämiehen, peräsintä kohti rientävän Samuel Henanin ja molemmat peräsimen ääreen köytetyt miehet – vieläpä itse peräsinrattaankin. Heistä ei enää senjälkeen nähty vilahdustakaan, sillä laiva kallistui tuuleen, kun peräsinratas tuhoutui, ja kaksi meistä hukkui kajuutan toisella puolen, puhumattakaan kirvesmiehestä, jonka löysimme makaamasta joka luu katkenneena ja muodottomaksi murskautuneena."
Ja nyt seuraa se ihmeellinen, hämmästyttävä ihme, jonka Margaret Henanin sankarillinen tahdonvoima sai aikaan. Hän oli neljänkymmenenseitsemän vuotias, kun tieto Samuelin kuolemasta saapui, ja vähää sen jälkeen alkoi Mc Gill-saarella kiertää kumma huhu. Minusta se oli uskomaton, eikä tahtonut siihen uskoa Mc Gill-saarikaan. Tohtori Hall sanoi "pyh", ja kaikki nauroivat huhulle ja pitivät sitä hyvänä pilana. Sen alkuunpanijasta otettiin selvää ja jäljet johtivat Sara Duckiin, joka palveli Henanien talossa ja oli ainoa, joka vielä oleskeli Margaretin ja hänen miehensä luona. Mutta Sara Duck piti väitteestään kiinni ja nyt hän sai kuulla häikäilemättömän valehtelijan nimen. Pari saarelaista rohkeni kysyä asiaa itseltään Tom Henanilta, mutta saivat vastaukseksi vain kiukkuisia silmäyksiä ja kirouksia.
Huhu lakkasi ja yleiseksi puheenaineeksi tuli Grenoblen hukkuminen, joka oli mennyt pohjaan Kiinan vesillä. Aluksen koko päällystö ja puolet miehistöstä oli kotoisin Mc Gill-saarelta ja oli siellä mennyt naimisiin, kun taas alkoi sama kummallinen huhu kierrellä. Sara Duckin vakuuttelut kävivät yhä varmemmiksi. Ja Sara Duck lisäsi vielä, että tuo sokaistu nainen oli sanonut varmasti saavansa poikalapsen. "Yksitoista lasta olen synnyttänyt maailmaan", oli Margaret sanonut, "kuusi tyttöä ja viisi poikaa. Ja koska kaikessa täytyy olla tasasuhta, niin sama kyllä koskee minuakin. Kuusi kappaletta toista ja kuusi kappaletta toista – ja tasasuhta on saavutettu. Yhtä varmasti kuin aurinko aamuisin nousee, tulee lapsesta poika."
Ja poika siitä tulikin, ja kerrassaan ihmeellinen poika. Tohtori Hall oli vallan hämillään nähdessään lapsen rotevan rakenteen ja suunnattomat voimat ja kirjoitti asiasta Dublinin lääketieteelliselle seuralle tutkielman, jossa lausui, että tapaus oli mielenkiintoisin koko hänen lääkärinurallaan. Kun Sara Duck kertoi vastasyntyneen uskomattomasta painosta, kieltäytyi saari uskomasta häntä ja sanoi häntä jälleen valehtelijaksi. Mutta tohtori Hallin vakuutettua, että hän oli itse punninnut lapsen ja että Saaran mainitsema numero oli oikea, henkäisi Mc Gill-saari syvään ja uskoi sen jälkeen todeksi kaikki, mitä hyvänsä Sara Duck antoi tietää lapsen varttumisesta ja ruokahalusta. Ja vielä kerran tuli Margaret Henan Belfastiin poikalapsi mukanaan ja sai sen kastetuksi Samueliksi.
"Ja poika oli oikea kullanmuru", sanoi Sara Duck minulle.
Sara oli topakka, hidasluonteinen, kuusissakymmenissä oleva vanhapiika, joka tiesi kertoa niin traagillisen ja eriskummallisen tapauksen, että vaikka hänen kielensä on pälpättänyt siitä jo vuosikymmeniä, täytyy sen kuvailemisen vieläkin olla seudun mummoille loputtoman mielenkiintoista.
"Oikea kullanmuru", sanoi Sara Dack. "Ei milloinkaan parkunut. Saattoi tuntikausia istua auringonpaisteessa ääntä päästämättä niin kauan kuin oli ravittu. Ja niin väkevä! Tarrasi kiinni kuin mies. Hän ei ollut vielä vuorokauden vanha, kun tarttui minuun niin lujasti, että kiljaisin säikähdyksestä. Ja terve ja punaposkinen. Nukkui ja söi ja kasvoi. Ja aina kiltti. Ei milloinkaan häirinnyt kenenkään yörauhaa, ei edes hampaidenpuhkeamisaikana. Ja Margaretin oli tapana tuudittaa häntä polvillaan ja kysyä, oliko koko yhdistetyssä kuningaskunnassa ikinä nähty niin mainiota ja soreaa poikaa.
"Kylläpä se poika kasvoi! Ja kylläpä hän söi! Vuoden vanhana hän oli yhtä iso kuin muut lapset kahden. Mutta puhumisen ja kävelemisen suhteen hän näytti myöhästyvän. Koko hänen taitonsa oli muutamissa kurluttavissa kurkkuäänissä ja nelinkontin ryömimisessä. Mutta hänhän oli vielä niin nuorikin. Kaikki meni kasvuun ja ruumiinvoimiin. Ja itse vanhan Tom Henaninkin kasvot kirkastuivat, kun hän katsoi tavattoman isoa poikaansa ja sanoi ihmettelevänsä, että tokkopa kaikissa kolmessa kuningaskunnassa oli toista mokomaa. Tohtori Hall se ensinnä alkoi epäillä, että olivatkohan asiat sentään oikealla tolalla; muistan sen vallan hyvin, vaikken ennenkuin vasta jälkeenpäin älynnytkään, mikä poika itse asiassa oli. Ja minä näin tohtorin näyttävän pikku Sammylle esineitä ja kolistelevan oikealla ja vasemmalla, lähempänä ja kauempana hänestä. Ja sitten näin tohtorin menevän matkaansa kulmiaan rypistellen ja ravistellen päätään, ikäänkuin lapsi olisi ollut sairas. Ja sairas hän ei ollut, sen saatoin vannoa – minä, joka näin hänen syövän ja pulskistuvan. Mutta tohtori ei virkkanut mitään Margaretillekaan, ja minä en voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli huolissaan.
"Muistan vielä hyvin, kun Sammy ensi kertaa koetti puhua. Hän oli silloin kahden vuotias ja niin suuri kuin toiset lapset viidennellä, mutta kävellä hän vielä ei osannut. Hän ryömi kaikilla neljällä ja oli iloinen ja tyytyväinen, eikä tuottanut mitään vaivaa, mikäli ruokaa sai tarpeekseen, ja sitä hän tahtoi merkillisen usein. Minä olin kiinnittämässä pesuvaatteita nuoraan, kun hän konttasi luokseni nyökyttäen suurta päätään ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa. Ja sitten hän yht'äkkiä aukaisi suunsa puhuakseen. Minä niin säikähdin, että olin siihen paikkaan kuolla – ja siinä samassa minä tiesin minkä tähden tohtori oli ravistanut päätään. Puhuakseen? Voi, voi – en ole ikinä meidän saarella kuullut lapsen puhuvan sillä tavoin. Sen puheen suhteen ei voinut erehtyä. Seisoin siinä ja vapisin – sillä pikku Sammy oli kiljunut kuin aasi! Hän kiljui kuin aasi, se on ihan totta, ihan samalla tavoin, yhtä äänekkäästi ja pitkäveteisesti ja iloisesti, niin että luulin hänen keuhkojensa halkeavan.
"Hän oli tylsämielinen – suurikasvuinen, auttamaton tylsämielinen. Tämän kiljunnan jälkeen tohtori puhui siitä Margaretille, mutta hän ei tahtonut sitä uskoa. Ajan mukana asia kyllä korjautuisi, hän sanoi. Poika oli vain kasvanut liian pian. Mutta kunhan hän vain saisi aikaa, niin kyllä me näkisimme, sanoi hän. Mutta vanha Tom Henan ymmärsi asianlaidan, eikä enää sen jälkeen oikaissut niskojaan. Hän ei sen koommin kärsinyt lasta eikä iljennyt sitä koskettaa, ja näytti siltä kuin hän olisi joutunut oikein sen lumoihin. Näin hänen monta kertaa seuraavan sitä silmineen jostakin nurkan takaa ja tuijottavan siihen niin, että silmät näyttivät kauhusta kierähtävän päästä – ja kun sitten alkoi kiljua, tukki vanha Tom sormillaan korvansa ja näytti niin onnettomalta, että sille saattoi vaikka itkeä.
"Ja kiljua se kurja taisi! Muuhun se ei sitäpaitsi kyennytkään kuin syömään ja kasvamaan. Niin pian kuin sille tuli nälkä, puhkesi se kiljumaan, ja sitä oli mahdoton saada lakkaamaan ennenkuin sille antoi ruokaa. Ja aamuisin se aina heti konttasi keittiön ovelle ja tirkisteli aurinkoa ja kiljui. Siihen kiljumiseen Sammy sitten kuolikin.
"Muistan sen niin hyvin. Sammy oli silloin kolmenvuotias ja yhtä iso kuin kymmenvuotias. Vanha Tom oli sortunut vallan viheliäiseksi, hän kuljeksi ristiin rastiin tanhuvilla ja puheli ja mumisi itsekseen. Sinä aamuna, josta nyt kerron, istui hän penkillä keittiönoven ulkopuolella ja vuoli kirvesvartta. Ja silloin se surkea idiootti ryömi ovelle ja kiljui aurinkoa kohti niinkuin sen tapa oli. Minä näin vanhan Tomin hytkähtävän ja katsovan ympärilleen. Siinä hirviö oli ja nyökytti suurta päätään, rapisteli silmiään ja kiljui kuin suuri aasi. Tuo kävi yli Tomin luonnon. Hän hullaantui sillä hetkellä. Hän hyppäsi pystyyn ja iski tylsämielistä kirvesvarrella päähän. Ja hän iski iskemistään ikäänkuin Sammy olisi ollut hullu koira, jota hän pelkäsi. Ja sitä päätä hän meni talliin ja hirttäytyi katto-orteen. Mutta silloin ei minua enää haluttanut olla siinä talossa kauempaa. Minä muutin sisareni luo, joka oli naimisissa John Martinin kanssa, ja siellä minun oli hyvä olla."
Istuin penkillä keittiönoven ulkopuolella ja katselin Margaret Henania, kun hän känsäisellä peukalollaan paineli syvempään savipiipussa kytevää tupakkaa ja tuijottavin silmin katseli iltahämärään häipyviä peltoja. Penkki oli sama, jolla Tom Henan oli istunut elämänsä viimeisenä, kauheana päivänä. Ja Margaret Henan istui oviaukossa, jossa hirviö ja idiootti, Sammy, oli usein nyökyttänyt päätään ja kiljunut ja räpyttänyt silmiään auringolle. Olimme puhelleet tunnin ajan – hän sillä levollisella hitaudella, joka todisti iäisyysvarmuutta ja joka niin hyvin sopi hänelle – ja vaikka henkeni olisi ollut kyseessä, en olisi voinut löytää vaikuttimia, jotka olivat johtolankoina hänen elämänsä sotkuisessa kudoksessa. Oliko hän totuuden marttyyri? Vaatiko hänen luonteensa hänet polvistumaan abstraktisen ihanteen edessä? Oliko hän abstraktisen totuuden tunnustanut inhimillisen pyrkimyksen korkeimmaksi päämaaliksi – sinä päivänä, jolloin vuosia sitten oli esikoisensa ristinyt Samueliksi? Tai oliko hän saanut osakseen härän uhmamielisen itsepintaisuuden? Tai hevosen yksipäisen määrätietoisuuden? Tai talonpojan verkkaisen uppiniskaisuuden? Oliko se oikku vai mielikuvitelmako? Kenties ainoa mielipuolisuuden pilkahdus hänen muuten niin ennenkuulumattoman selväjärkisissä aivoissaan? Tai oliko hänellä ehkä samanlainen sielunrakenne kuin jollakin Giordano Brunolla? Oliko hän vakuutettu omaksumansa kannan älyllisestä oikeudesta? Oliko hänellä valistunut ja järkähtämätön taikauskoa vastustava kanta? Tai – ja tämä otaksuma tuntui minusta nokkelimmalta – oliko hän jonkinlaisen syvemmän ja laajemman taikauskon vallassa, jonkinlaisen fetishinpalvonnan, jonka a ja o oli tuo salaperäinen nimi Samuel?
"Tahdotteko väittää", lausui hän, "että jos toinen poikani olisi kastettu Larryksi eikä Samueliksi, niin hän ei olisi kaatunut kiehuvaan veteen ja palanut? Meidän kesken sanoen, sir – te näet näytätte älykkäältä – olisikohan nimi tässä asiassa mitään merkinnyt? Eikö meillä sinä päivänä olisi pesty pyykkiä, oli hänen nimensä sitten Larry tahi Michael? Eikö kiehuva vesi olisi ollut kuumaa ja eikö kuuma vesi olisi polttanut, jos hänen nimensä ei olisi ollut Samuel?"
Myönsin hänen olevan oikeassa ja hän jatkoi:
"Voiko jokin niin mitätön seikka kuin nimi puuttua häiritsevästi Jumalan aivoituksiin. Kulkeeko maailma umpimähkään ja onko Jumala ehkä jokin heikko ja horjuva olento, joka muuttaa mielensä senvuoksi, että maanmato Margaret Henan on saanut halun antaa lapselleen nimen Samuel. Katsokaa Jamie-poikaani. Hän ei milloinkaan ota miehistöönsä suomalaista, koska uskoo, että suomalainen voi muuttaa tuulen suunnan ja nostattaa rajuilman. Voisitteko te uskoa sellaista? Voisitteko te uskoa, että Jumala, joka antaa tuulen puhaltaa, kallistaisi korvaansa korkeuksista ja kuuntelisi, mitä joku suomalainen sanoo jonkun likaisen laivan kajuutassa?"
Kielsin jyrkästi. Mutta hän ei voinut olla jatkamatta todistelujaan.
"Kuinka siis voitte ajatella, että Jumala, joka johtaa tähtien kulun ja jonka mahtaville jaloille maa on vain astinlauta, voisi suuttua Margaret Henaniin ja Kapin edustalla lähettää valtavan aallon pyyhkäisemään hänen poikansa ikuisuuteen vain senvuoksi, että hän on tahtonut tämän poikansa nimittää Samueliksi?"
"Mutta miksi juuri Samueliksi?" kysyin minä.
"Sitä en tiedä. Minä vain tahdoin niin."
"Ja miksi tahdoitte niin?"
"Mikä minä olen, jotta kykenisin vastaamaan sellaiseen kysymykseen? Onko ketään elävissä taikka kuolleissa, joka voisi sen tehdä? Tietääkö kukaan miksi jokin seikka on niin tahi niin? Poikani Jamie oli hyvin ihastunut kirnumaitoon – hänen oli tapa sanoa, että hän tahtoi juoda sitä kunnes se kohosi hänen kurkkuunsa. Mutta Timothy ei sitävastoin voinut ollenkaan sietää kirnumaitoa. Ja minä kuuntelen mielelläni ukkosenjyrinää ja paukkinaa. Mutta Katie-tyttäreni ei sietänyt kuulla pienintäkään ukkosenjymähdystä, vaan huusi ja vapisi ja piiloutui patjojen väliin. Ja vielä milloinkaan en ole kuullut kenenkään voivan selittää miksi. Jumala yksin sen tietää. Te ja minä olemme kuolevaisia emmekä sentähden voi sitä tietää. Meille on kylliksi se, että tiedämme mikä meitä miellyttää ja mikä ei. Se miellyttää minua – se on meille kaikki kaikessa. Ja sen etemmäksi ei kukaan voi mennä ja etsiä vastausta kysymykseen miksi. Minä pidän Samuel-nimestä, paljonkin. Se on kaunis nimi; siinä on omituisen suloinen, keinuva sointu, joka käy yli kaiken ymmärryksen."
Hämärä tiheni, ja seuranneen äänettömyyden aikana minä katselin ylväästi kaareutuvaa otsaa, jota aika ei ollut voinut alentaa – katselin silmien etäisyyttä ja itse silmiä, niin kirkkaita, avoimia ja kaukonäköisiä. Sitten hän nousi seisomaan näyttäen siltä kuin olisi aikonut heittää minulle hyvästit ja sanoi:
"Tulee liian pimeä teidän mennä kotiin ja pian jo sataakin."
"Suretteko mitään, Margaret Henan?" kysyin minä äkkiä ja ajattelematta.
Hän katsoi hetken minua tutkivasti.
"Kyllä – sitä, etten vielä kerran saanut poikaa."
"Ja olisitte todellakin...?" sanoin minä epäilevästi.
"Kyllä, olisin minä", vastasi hän, "S e olisi tullut hänen nimekseen."
Kuljin pimeätä, orapihlaja-aitojen reunustamaa tietä myöten ja pohdin mielessäni tuota miksi-kysymystä, joka oli jäänyt ilman vastausta. Ja minä toistin ääneen "Samuel" ja kuuntelin sen nimen keinuvaa sulosointua, joka oli hurmannut tämän naisen ja johtanut hänet traagillisiin kokemuksiin. Ja siinä olikin todella tuo sulosointu. Oli todella!
SIIVEKÄS KIRISTÄJÄ.
Peter Winn lojui silmät ummessa mukavasti kirjastotuolilla ja oli vaipunut suunnittelemaan sotajuonta, joka lähimmässä tulevaisuudessa antaisi surmaniskun eräälle määrätylle vihamieliselle rahamiesjoukkokunnalle. Juonen pääpiirteet olivat pälkähtäneet hänen mieleensä tänä iltana; ja nyt hän hekumoi sen etäisempien, vähäpätöisempien yksityiskohtien suunnittelussa. Saamalla osake-enemmistön eräässä ylämaan pankissa, kahdessa kauppakomppaniassa ja joissakuissa metsänhakkuuleireissä saattoi hän päästä erään mainion edullisen kosken omistajaksi, kosken, jonka nimeä on tässä tarpeeton mainita, mutta joka hänen käsissään tulisi osoittautumaan avaimeksi rahalliseen suurvalta-asemaan, mikä levittäisi vaikutuksensa yli suunnattomien alojen. Juoni oli niin yksinkertainen, että hän melkein nauroi sen juolahdettua hänen mieleensä. Ei ollut ihme, etteivät hänen vanhat viekkaat vihollisensa olleet sitä huomanneet.
Kirjastohuoneen ovi aukeni ja muuan hintelä keski-ikäinen mies, likinäköinen ja silmälaseja käyttävä, tuli sisään. Hänen kädessään oli kirjekuori ja aukaistu kirje. Hänen tehtävänsä Peter Winnin sihteerinä oli seuloa, lajitella ja luokitella isäntänsä posti.
"Tämä tuli aamupostissa", sanoi hän ikäänkuin olisi pyytänyt anteeksi ja miltei nauraa hihittäen. "Se on tietysti kaikkea merkitystä vailla, mutta ajattelin, että te mahdollisesti tahtoisitte nähdä sen."
"Lukekaa se", komensi Peter Winn silmiään aukaisematta.
Sihteeri selvitti kurkkuaan.
"Se on päivätty kesäkuun seitsemäntenätoista päivänä, mutta on vailla osotetta, San Franciscossa leimattu. Se on tavattoman sivistymättömästi kirjoitettu. Oikeinkirjoitus on kamalaa. Näin se kuuluu:
"Mr Peter Winn.
Minulla on kunnia vartavasten lähettää luoksenne kirjekyyhkynen,
joka maksaa paljon rahaa. Se on vihuri...""Mikä on vihuri?" keskeytti Peter Winn.
Sihteeri hihitti.
"Sitä en todellakaan tiedä, mutta kai se tässä on jonkinlainen superlatiivi. Kirje jatkuu näin:
"Olkaa hyvä ja kuormittakaa se parilla tuhannendollarin
setelillä ja antakaa sen lentää kihnuttaa tiehensä. Jos teette
sen, niin en vaivaa teitä enää milloinkaan. Muussa tapauksessa
tulette katumaan.""Siinä kaikki. Ei mitään allekirjoitusta. Ajattelin sen huvittavan teitä."
"Onko kyyhkynen tullut?" kysyi Peter Winn.
"Sitä en ole muistanut kysyä."
"Tehkää se sitten."
Viiden minuutin kuluttua tuli sihteeri takaisin.
"On, sir. Se tuli tänä aamuna."
"Tuokaa se tänne."
Sihteeri oli halukas pitämään koko asiaa pilana, mutta Peter Winn oli toista mieltä niin pian kuin oli tutkinut kyyhkysen.
"Katsokaa sitä", sanoi hän silittäen sen selkää. "Katsokaa sen pitkää ruumista ja pitkää kaulaa. Oikea ensimmäisen luokan kirjekyyhkynen. Luulen, etten milloinkaan ole nähnyt sen oivallisempaa. Vankat lihakset ja siivet. Se on, niinkuin tuntematon kirjeenkirjoittaja huomautti, vihuri. Olisi kerrassaan houkuttelevaa pitää se omanaan."
Sihteeri hihitti.
"Miksikä ei? Ettehän kai aikone lähettää sitä takaisin."
Peter Winn ravisti päätään,
"Minä tahdon vastata. Minua ei kukaan saa uhata, ei edes nimettömästi tai pilanpäiten."
Eräälle paperilapulle hän kirjoitti lyhytsanaisen tervehdyksen: "Menkää helvettiin!", kirjoitti nimensä alle ja pisti lapun koteloon, jolla lintu oli varustettu.
"Nyt me päästämme sen irti. Missä on poikani? Tahdon hänen näkevän sen lentävän."
"Hän on alhaalla työpajassa. Hän on nukkunut siellä viime yön ja söi aamulla siellä aamiaisensa."
"Kyllä kai hän vielä taittaa niskansa", sanoi Peter Winn puoleksi vihoissaan, puoleksi ylpeänä mennessään verannalle.
Hän asettui seisomaan korkeiden portaiden päähän ja sinkautti kauniin linnun ylöspäin. Se palautti tasapainon voimakkaalla siipieniskulla, liiteli epätietoisena sinne ja tänne kappaleen matkaa; sitte se ponnistihe ylös.
Ylhäällä se taas näytti hetken olevan kahdenvaiheilla, mutta sitten se ilmeisesti pääsi selville maisemasta ja suuntasi kulkunsa itään yli puiston tammiryhmien.
"Ihanaa, ihanaa", mumisi Peter Winn. "Minä miltei toivon, että se olisi taas täällä."
Mutta Peter Winnillä oli niin paljon tehtäviä ja suuria suunnitelmia, että hän pian unohti koko tapahtuman. Kolmantena iltana sen jälkeen räjähti hänen kesähuvilansa vasen siipirakennus ilmaan. Räjähdys ei ollut erikoisen valtava eikä kukaan haavoittunut, mutta siipirakennus oli säpäleinä. Useimmat ikkunaruudut talon muissa osissa olivat särkyneet ja monia muitakin vahinkoja löydettiin. Aamun ensi lautalla tuli puolitusinaa salapoliiseja San Franciscosta, ja joitakin tunteja myöhemmin ryntäsi sihteeri suuresti kiihtyneenä Peter Winnin puheille.
"Se on tullut!" huohotti sihteeri hikihelmiä otsallaan ja silmät pyörien silmälasien takana.
"Kuka on tullut?" kysyi Peter Winn.
"Se... vihurilintu!"
Nyt rahamies ymmärsi.
"Oletteko jo tarkastanut postin?"
"Parhaillaan olin tarkastamassa."
"Jatkakaa sitten ja katsokaa, jos salaperäinen ystävämme kyyhkyskeinottelija on lähettänyt toisen kirjeen."
Kirje löytyi. Siinä oli:
"Mr Peter Winn.
"Älkää olko nyt tyhmä. Jos olisitte antanut perään, ei
hökkelinne olisi tarvinnut lentää ilmaan. Pyydän kunnioittavimmin
ilmoittaa, että lähetän saman kyyhkysen. Ottakaa se hyvin
vastaan, jos saan pyytää. Sälyttäkää se viidellä tuhannendollarin
setelillä ja antakaa mennä. Älkää antako sille ruokaa. Älkää
yrittäkö sitä seurata. Se löytää nyt paremmin tiensä ja lentää
nopeammin. Jos ette yhdy ehdotukseeni, niin varokaa itseänne."Peter Winn suuttui. Nyt hän ei lähettänyt kyyhkysen mukana mitään kirjoitettua tervehdystä. Sensijaan kutsui hän paikalle salapoliiseja ja heidän neuvostaan antoi kyyhkyselle raskaan romurautalastin. Koska se viime kerralla oli lentänyt itään, merenlahtea kohti, niin Tiburonin nopein moottorivene sai tehtäväkseen ajaa sitä takaa, jos se lähtisi lentämään yli meren.
Mutta romulasti oli liian painava ja kyyhkynen uupui ennenkuin saavutti rannan. Sitten erehdyttiin antamaan sille liian kevyt lasti. Se nousi korkealle ilmaan ja suuntasi lentonsa itään yli San Franciscon lahden. Se lensi suoraan yli Angel Islandin, ja moottorivene, jonka täytyi kiertää saari, kadotti sen näkyvistään.
Sinä iltana vartioivat taloa aseistetut miehet. Mutta räjähdystä ei kuulunut. Aikaisin aamulla sai Peter Winn kuitenkin puhelimessa tiedon, että hänen sisarensa koti Alamedassa oli palanut poroksi. Kahden päivän kuluttua tuli kyyhkynen takaisin ja toi mukanaan tällaisen kirjeen:
"Mr Peter Winn.
Minä teidän siskonne talon poltin. Nyt olette pannut pystyyn
pienen helvetin, vai mitä? Lähettäkää nyt kymmenentuhatta. Summa
kasvaa yhä. Älkää viitsikö lastata kyyhkystä painoilla. Te ette
kumminkaan kykene sitä seuraamaan, ja se on eläinrääkkäystä."Peter Winn oli valmis tunnustamaan hävinneensä. Salapoliisit olivat voimattomia, ja Peter ei tiennyt mihin mies vielä saattoi suunnata iskunsa – kenties hänen läheistensä ja rakkaidensa henkeä vastaan. Hän jo soitti San Franciscoon pyytäen lähettämään kymmenen tuhannendollarin seteliä. Mutta Peterillä oli poika, Peter Winn nuorempi, samanlainen tarmokasleukainen ja sisukassilmäinen kuin isänsäkin. Hän oli vasta kahdenkymmenenkuuden vuotias, mutta mies joka suhteessa ja samalla salaisen huolen ja ihastuksen lähde rahamiehelle, joka milloin oli ylpeä poikansa lentokoneella tekemistä urotöistä, milloin oli tuskissaan peläten hänen mahdollista ennenaikaista ja hirveätä loppuaan.
"Pitäkää puolenne, isä, älkää lähettäkö rahoja", sanoi Peter Winn nuorempi. "Numero kahdeksankymmentä on nyt valmis ja minä olen varma, että olen tuon reivauslaitteenkin nyt saanut erinomaiseen kuntoon. Se tulee toimimaan hyvin ja saamaan vallankumouksen aikaan lentotaidon alalla. Nopeutta – sitä juuri tarvittiin samoinkuin laajaa tasopintaa lähdön helpottamiseksi ja korkealle nousua varten. Kumpikin seikka on nyt selvä. Kun pääsen ylös, niin reivaan. Se on solmittu. Mitä pienempi tasopinta, sitä parempi vauhti. Se on laki, jonka keksin puuhaillessani Langley-tyypin kanssa. Ja minä olen soveltanut sitä. Minä voin nousta ilmaan tyvenellä säällä yhtä hyvin kuin myrskyiselläkin, ja supistamalla tasopintaa voin aikaansaada miltei minkä nopeuden hyvänsä – erittäinkin näillä uusilla Langster-Endholm-moottoreilla."
"Tuloksena siitä on, että jonakuna päivänä taitat niskasi", oli isän rohkaiseva vastaus.
"Minä sanon teille mikä on oleva tulos: yhdeksänkymmentä mailia tunnissa – tahi satakin. Kuulkaahan. Aion nyt joka tapauksessa huomenna tehdä koelennon. Mutta vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan kaiken valmiiksi tänäänkin. Teen sen iltapäivällä. Pitäkää rahanne. Antakaa minulle kyyhkynen, niin seuraan sitä sen kyyhkyslakkaan, missä se lieneekin. Odottakaa hiukan, minä vain puhun mekaanikkojen kanssa."
Hän soitti työpajaan ja antoi määräyksensä lyhyissä ja terävissä sanamuodoissa, tavalla, joka saattoi vanhan herran ihastumaan. Hänen ainoa poikansa oli todellakin vanhan suvun vesa, suvun, jonka synnynnäistä arvoa Peter Winn ei suinkaan arvostellut vähäiseksi.
Minuutilleen kaksi tuntia senjälkeen oli poika lähtövalmis. Tupessa hänen kupeillaan, valmiina siepattavaksi, riippui ladattu ja varmistettu isokaliiberinen revolveri. Hän teki vielä lopullisen tarkastuksen ja asettui paikalleen lentokoneeseen. Hän pani moottorin käyntiin, ja ulosvirtaavan kaasun hurjasti sihistessä lähti sorea kone liukumaan lankkuja myöten ja kohosi ilmaan. Kohotessaan teki se puoliympyrän länteen, mutta muutti sitten suuntansa ja liikehti sinne tänne voidakseen aloittaa takaa-ajon.
Kyyhkynen oli määräävässä suhteessa tähän lähtöön. Peter Winn oli ottanut sen mukaansa lentokoneeseen. Tällä kertaa ei sillä ollut lastinaan romurautaa, vaan puolenmetrin mittainen kappale koreata nauhaa, jonka pää oli lujasti sidottu sen jalkoihin, jotta sen lentoa saattoi helpommin seurata. Peter Winn päästi sen irti. Se nousi helposti ylöspäin, vaikka nauha sitä hiukan haittasi. Sen liikkeet olivat aivan varmoja. Se lähti nyt kolmannen kerran kotimatkalle ja oli jo perehtynyt tiehen.
Muutaman sadan jalan korkeuteen ehdittyään se suuntasi kulkunsa suoraan länteen. Lentokone lähti perässä ja jahti alkoi. Katsahtaessaan ylös näki Peter Winn, että kyyhkynen lensi nopeammin kuin lentokone. Sitten hän näki muutakin. Lentokone pieneni yht'äkkiä. Se oli reivannut. Nyt hän näki miten sen vauhti lisättiin äärimmilleen. Sensijaan että se olisi kiivennyt ylös laajojen tasopintojen avulla, oli se nyt hoikka ja haukkamainen yksitaso, joka liiti eteenpäin pitkin ja tavattoman kapein siivin.
Äkillinen reivaaminen tuotti Peter Winnille yllätyksen. Koe oli ensimmäinen, jonka hän teki reivilaitteen suhteen, ja vaikka hän oli odottanut vauhdin kiihtyvän, ei hän kuitenkaan ollut odottanut niin hämmästyttävää vauhtia. Se ylitti hänen rohkeimmatkin toiveensa ja ennenkuin älysikään, oli hän jo saavuttanut kyyhkysen. Lintunen, säikähtäen tätä jättiläismäisintä haukkaa minkä milloinkaan oli nähnyt, syöksähti heti ylöspäin niinkuin kyyhkysten tapa on, ne näet aina koettavat pysytellä haukan yläpuolella.
Yksitaso seurasi sitä suurissa kierteissä yhä ylemmäksi siniseen avaruuteen. Kyyhkystä oli vaikea nähdä alhaaltapäin, ja nuori Winn ei tohtinut kadottaa sitä näköpiiristään. Hän kohottautui yhä ylemmäksi, kunnes kyyhkynen vaistoaan totellen laskeutui alaspäin ja töksähti otaksumansa takaa-ajavan vihollisen selälle. Kerta riitti, sillä kun se koneen sileässä kangaspinnassa ei huomannut mitään elämää, lakkasi se rapistelemasta yhdessä kohtaa ja lähti kiitämään itää kohti.
Kirjekyyhkynen kykenee kehittämään suunnattoman nopeuden, ja Winn reivasi uudelleen. Ja taas hän tyytyväisyydekseen huomasi vauhtinsa kovemmaksi kuin kyyhkysen. Mutta tällä kertaa hän kiireesti laajensi reivaamiansa tasoja ja ajoissa hiljensi vauhtinsa. Nyt hän tiesi omaavansa määräysvallan, ja hänen mieleensä muistui laulunpätkä, jota hän sitten koko ilmamatkansa varrella silloin tällöin hyräili. Sen sanat kuuluivat: "Kankeasti käy, kankeasti käy, enkö sitä sanonut? Kankeasti käy:"
Mutta huolettomaksi ei käynyt heittäytyminen. Ilma on parhaassakin tapauksessa epäluotettava kulkutie, ja hän joutui yht'äkkiä aivan odottamatta ja kohtisuoraan erääseen ilmavirtaan, jonka hän heti tunsi entuudestaan: se oli ilman golf-virta, joka aaltoilee läpi Golden Gate-nimisen ilmanvetoreiän. Koneen oikea siipi osui siihen ensin, ja seurauksena oli äkillinen, terävä survaisu, joka kohotti ja kiepautti yksitasoa niin, että se oli vähällä keikahtaa nurinniskoin. Mutta hän jatkoi purjehdustaan järkevästi ja nopeasti, eikä myöhästynyt muuttaessaan siivenkärkien asentoa ja laskiessaan alemmaksi vaakasuoran keulaperäsimen sekä heilauttaessaan pystysuoran takaperäsimen toiselle puolelle kohtaamaan tuulen survaisuja. Kun koneen köli taas oli suorassa ja hän tiesi kokonaan olevansa näkymättömässä virrassa, palautti hän siivenkärjet entiseen asentoon, pyöräytti peräsinratasta ja reivasi kannatintasoja vieläkin muutamalla metrillä sekä lähti jälleen kiitämään kyyhkysen jälkeen, joka näinä sekuntteina oli jättänyt hänet kauas taakseen.
Kyyhkynen lensi suoraan kohti Alamedas-rantaa, jonka lähelle ehdittyään Winn teki uuden kokemuksen: hän putosi ilmarotkoon. Niin hänen oli käynyt ennenkin, entisillä lentomatkoilla, mutta ei milloinkaan näin isoon. Pitäen tarkasti silmällä kyyhkysen jalkoihin kiinnitettyä värikästä, liehuvaa nauhaa saattoi hän todeta, miten syvälle oli pudonnut. Hän vajosi vajoamistaan tuntien sydämenalassaan saman epämiellyttävän tunteen, jonka oli pikkupoikana kokenut ensi kertaa kiitäessään hississä. Mutta muiden ilmapurjehdustaidon salaisuuksien ohella oli Winn myös tullut tietämään, että voidakseen kohota oli toisinaan pakko ensin laskeutua. Ilma ei ollut tahtonut häntä kantaa. Hän ei ryhtynyt turhaan ja vaaralliseen taisteluun tätä tyhjyyttä vastaan, vaan antoi myöten. Vakain mielin ja käsin hän alensi vaakasuoraa keulaperäsintä – tarkalleen riittävästi, mutta ei hituistakaan enempää – ja yksitaso sukelsi päistikkaa ilmatyhjään syvyyteen. Se painui sinne terävästi kuin veitsi. Nopeus kiihtyi hirvittävästi sekuntti sekunnilta. Hän keräsi näin kaiken sen vauhdin, joka hänet pelastaisi. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua paiskasi hän ympäri kummatkin vaakasuorat keula- ja takaperäsimet ja syöksähti kuilusta ylös kantaviin ilmakerroksiin.
Kyyhkynen lensi viidensadan jalan korkeudessa, yli Berkeleyn kaupungin ja otti suunnan kohti Contra Costa-vuoria. Nuori Winn ehti huomata California-yliopiston rakennukset ja urheiluteltat – kun hän jo taas kohosi ylös kyyhkysen jälkeen.
Näiden Contra Costa-vuorien yläpuolella hänen oli toisen kerran käydä huonosti. Kyyhkynen lensi nyt matalalla, ja siinä, missä eräs kuumepuumetsikkö kohosi vankkana tuulta vastustavana muurina, lennähti kyyhkynen yht'äkkiä hurjasti ylös ainakin sata jalkaa. Winn tiesi mitä se merkitsi. Siihen oli tarttunut kuuma ilmavirta, joka puhalsi satojen jalkojen korkeuteen, vilpoisan länsituulen kohdatessa metsikön tasaisen seinämän. Hän reivasi kiireesti mahdollisimpaan määrään ja suuntasi lentokoneen alaspäin, siten kohdatakseen ylöspäin pyrkivän kuuman ilmavirran. Yksitaso ponnahti kuitenkin ylös runsaasti kolmesataa jalkaa, mutta vaara oli voitettu. Kyyhkynen lensi vielä yli kahden vuorenharjanteen, ja sitten näki Winn sen laskeutuvan erääseen kohtaan, tasanteelle, jossa oli pieni mökki. Hän siunasi mielessään tätä tasannetta. Se ei ollut yksinomaan erinomainen laskeutumispaikka, sillä sen eräällä puolella oleva jyrkkä rinne teki sen mainioksi lähtöasemaksi.
Mies, joka istui ja luki sanomalehteä, oli juuri noussut seisomaan nähdessään kyyhkysen palaavan, kun kuuli Winnin koneen surinan ja näki suuren yksitason olevan laskeutumassa yläpuolellaan, vaakasuoraperäsimen käännön aiheuttaman ilmantihennyksen johdosta äkkiä pysähtyvän, muutamia metrejä liukuvan, laskeutuvan maahan ja pysähtyvän tuskin kahdenkymmenen jalan päähän hänestä. Mutta nähdessään erään nuoren miehen istuvan siellä aivan tyynenä ja tähtäävän häntä pistoolilla, teki hän täyskäännöksen ja lähti käpälämäkeen. Ennenkuin ehti tuvan nurkalle, sai hän kuulan sääreensä ja jäi teutaroiden makaamaan.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän äkäisesti kun toinen seisoi hänen vierellään.
"Tahdon kutsua teidät pienelle matkalle minun uudella koneellani", vastasi Winn. "Saatte olla varma, että se on vihuri."
Mies ei kauan tenännyt vastaan, sillä tällä kummallisella vieraalla oli vastustamattoman vakuuttava esiintymistapa. Winnin ohjeiden mukaan ja koko ajan revolverin uhkaamana hän valmisti suonipuristimen ja kiinnitti sen haavoittuneeseen sääreensä. Winn auttoi hänet sisään sekä meni senjälkeen kyyhkyslakkaan ja otti kiinni linnun, jonka jalassa vielä oli nauha.
Mies osoittautui sangen myöntyväiseksi vangiksi. Yläilmoihin tultuaan hän istui kivettyneenä pelosta. Vaikka olikin käyttänyt aseenaan siivekästä kiristäjää, ei hänellä itsellään kuitenkaan ollut vähintäkään taipumusta kulkea siivillä, ja kun hän kurkisti alas nähden maiden ja vesien liukuvan syvällä alapuolellaan, ei hän tuntenut vähintäkään halua hyökätä puolustuskyvyttömän vihollisensa kimppuun, jonka molempien käsien oli pakko hoidella peräsinratasta.
Ei, hänen ainoa ajatuksensa oli istua mahdollisimman hiljaa.
Kun Peter Winn tarkkaili taivasta voimakkaalla kiikarilla, näki hän yksitason ilmestyvän näköpiiriin ja Angel Islandin epätasaisen harjun yläpuolella lentäen käyvän yhä isommaksi. Muutaman minuutin kuluttua hän huusi odottaville salapoliiseille, että koneessa oli matkustaja. Yksitaso vajosi nopeasti, sai aikaan kovan ilmanpyörteen ja laskeutui maahan.
"Reivilaite on suurenmoinen!" huudahti nuorempi Winn astuessaan ulos koneesta. "Näitkö minut lennossa? Minä ajoin kyyhkysen melkein yli. Kankeasti kävi, isä, kankeasti kävi! Enkö sitä sanonut? Kankeasti kävi!"
"Mutta kuka sinun mukanasi on?" kysyi isä.
Nuori mies kääntyi ympäri, tirkisti vankia ja muisti asian.
"Oh, se on kyyhkyskeinottelija", sanoi hän. "Nyt saavat poliisit ottaa hänet haltuunsa."
Peter Winn puristi tuiman äänettömänä poikansa kättä ja hyväili kyyhkystä, jonka poika hänelle ojensi. Sitten hän toistamiseen silitti kauniin linnun selkää ja sanoi:
"Ensimmäinen palkinto näyttelyssä."