[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fplEJ50z1GvZQ5nOcjcjMJPsuJyxKgtkMM8h6MMM8yPg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},1926,"Rautatie ja hautuumaa ynnä muita kertomuksia","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"1926-bjornson-bjornstjerne-rautatie-ja-hautuumaa-ynna-muita-kertomuksia","1926__Björnson_Björnstjerne__Rautatie_ja_hautuumaa_ynnä_muita_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1866,1904,19876,123548,false,22786,[23],"Fiction",[],[],1565,"Kokoelma norjalaisen nobelistin tunnettuja kertomuksia ja kansankuvauksia. Nimitarina käsittelee rautatien saapumista pieneen kylään ja sen aiheuttamia yhteiskunnallisia muutoksia sekä kahden miehen välistä kilpailua. Muut novellit kuvaavat maaseudun elämää, perhesuhteita ja moraalisia valintoja.","Björnstjerne *Björnsonin 'Rautatie ja hautuumaa ynnä muita kertomuksia'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1926. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","RAUTATIE JA HAUTUUMAA YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava.\n1904.\n\nKotkassa 1904,\nKirjapaino \"Kotka\", Reino Drockilla.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRautatie ja hautuumaa\nVoikko\nThrond\nIsä\nKotkanpesä\nUskollisuus\nElämän-arvoitus\nKarhuntappaja\nVaarallinen kosintaretki\n\n\n\n\nRAUTATIE JA HAUTUUMAA\n\nEnsimmäinen luku.\n\nKnut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa\nvalistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä\noli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja\nkun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin\ntalonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli\nsaatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt\nhäneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä\nystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti\nhänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli\nhänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran,\njolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi \"harjoittaa\njäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja\", mutta\njoka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä\nvarten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin\nja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen\nmiehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa\nniitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa\nja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui\nkunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän\nyhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan\nkansakoulut erinomaiseen kuntoon.\n\nKnut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät\npilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu\nja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka\nmyöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja\nkatkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui\nsanottavansa.\n\nNiiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään,\njoille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad\netevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja\nmyöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli\nlukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta\nLarsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen\narvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei\nKnut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars\nHögstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan\npohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen\njäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat\naina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt\npuhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen\nmielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun\nmuassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän\nlainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin\nsäästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa,\njos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus\npitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli\nlainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja\nrakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän\nnäki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei\npuhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei\nmilloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin\nollut ottanut keskusteluaineeksi.\n\nPuheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen\nomaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka\ntavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden\nvälissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui\nkeskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi\nsen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin\nsukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli.\nKummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi\näkkiä:\n\n\"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?\"\n\nLars vastasi yksitoikkoisesti \"Luulen\".\n\nKaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista\nmieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut\nsen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian\npuheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen\nlopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin\nvälinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan\nharkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden\nmukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan\nvastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä\ntarpeenmukaisena.\n\n\"Yhden äänen vastalauseella\", lisäsi Lars.\n\n\"Toisen äänen\", kuului heti toinen ääni.\n\n\"Kolmannen äänen\", lausui kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja\naavistikaan, oli enemmistö ehdotuksen puolella. Hän hämmästyi niin,\nettä unohti vastustaa, kirjoitti pöytäkirjaan ja luki julki matalalla\näänellä:\n\n\"Asiaan suostumista ehdotetaan\".\n\nHän oli tulipunainen noustessaan ja pannessaan asiakirjat kokoon, mutta\najatteli itsekseen, että kyllä hän vielä saa asian oikealle tolalle\nkuntakokouksessa! Ulkona pihalla hän valjasti hevosensa ja Lars tuli\nistumaan kärryihin. He juttelivat kaikenlaista kotimatkalla, mutta ei\nsanaakaan lausuttu siitä asiasta.\n\nSeuraavana päivänä meni Knutin vaimo Larsin vaimon luo tiedustelemaan,\noliko miesten keskinäinen väli rikkoutunut, sillä Knut oli ollut niin\nkummallinen palatessaan kotiin. Talon takana tuli Larsin vaimo häntä\nvastaan samalle asialle, sillä Larskin oli ollut niin kummallinen.\nHänen vaimonsa oli hiljainen, vaatimaton olento, hiukan hätäilevä, ei\ntylyjen puheiden vaikutuksesta, vaan pelosta, sillä Lars ei milloinkaan\npuhunut hänen kanssansa, paitsi milloin hän oli tehnyt jotakin hullua\ntahi milloin pelkäsi hänen tekevän semmoista. Knut Aakren vaimo sitä\nvastoin puhui enemmän miehensä kanssa, etenkin kunnallishallituksen\nasioista, siitä syystä, että ne viime aikoina olivat täyttäneet\nmiehen kaikki ajatukset, vieneet hänen työnsä ja rakkautensa sekä\nsiten vieroittaneet hänet vaimostansa ja lapsistansa. Vaimo oli\nniille yhtä mustasukkainen kuin jollekin naiselle, hän itki öisin\nkunnallishallituksen tähden ja riiteli päivällä miehensä kanssa siitä.\nMutta juuri sentähden hän ei sinä päivänä voinut sanoa mitään, kun Knut\nkerrankin palasi sieltä onnettomana; sillä heti hän tunsi itsensä vielä\nonnettomammaksi kuin hän, ja hänen täytyi välttämättömästi saada tietää\nsyy siihen. Kun siis Larsin vaimo ei sitä tietänyt, täytyi hänen mennä\nmuiden naapurien luokse tiedustelemaan. Hän saikin kuulla sen ja oli\nheti samaa mieltä miehensä kanssa ja sanoi Larsia käsittämättömäksi,\njopa häijyksi. Mutta sanoessaan samaa miehellensä hän huomasi, ettei\ntämän ja Larsin väli vielä ollut lainkaan rikkoutunut; päinvastoin piti\nKnut hänestä vielä yhtä paljon kuin ennenkin.\n\nKunnallishallitus kokoontui. Lars Högstad ajoi aamulla Aakren\npihaan, Knut tuli ulos ja istahti rattaille. He tervehtivät niinkuin\ntavallisesti, puhelivat tavallista vähemmän menomatkalla eikä sanaakaan\nsiitä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, muutamat olivat sitäpaitsi\nsaapuneet kuuntelemaan, ja siitä Knut ei pitänyt; mielet olivat\nsiis kuohuksissa paikkakunnalla. Lars oli löytänyt oljenkortensa ja\nseisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syksy oli tullut koleaksi.\nPuheenjohtaja luki julki ehdotuksen hiljanlaisesti ja varovasti, hän\nlisäsi sen olevan voudin tekemän jonka toimenpiteet eivät tavallisesti\ntuottaneet onnea. Olihan jyvästörakennus lahja, eikä ollut tapana\nluopua lahjoista, varsinkaan kun ei ollut pakkoa siihen.\n\nLars, joka ei milloinkaan ollut puhunut kokouksissa, pyysi kaikkien\nkummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; oliko se\narkaluontoisuudesta Knut Aakrea kohtaan, vai tappiolle joutumisen\npelosta, jääköön sanomatta. Mutta hänen perusteensa olivat selvät,\nesitys johdonmukainen ja varma, jommoista tuskin niissä kokouksissa\nennen oli kuultu. Ja kun kaikki syyt olivat mainitut, niin hän lisäsi:\n\n\"Mitä siihen tulee, että ehdotus on voudin, niin se ei vaikuta asiaan,\nyhtä vähän kuin se, ken on rakennuksen rakennuttanut tahi millä tavalla\nse on joutunut kunnan omaksi.\"\n\nKnut Aakre oli punainen (hän punastui helposti) ja väänteleihen\ntuolillaan, niinkuin hänen tapansa oli, milloin oli kärsimätön; mutta\nkuitenkin hän vastasi levollisesti ja matalanlaisesti. Hän arveli\nmaassa olevan kylliksi säästöpankkeja, jopa varsin lähelläkin, voisipa\nmelkein sanoa _liiankin_ lähellä. Mutta jos semmoinen kuitenkin oli\nperustettava, niin oli kai muitakin keinoja tuuman perille pääsemiseen\nkuin koskemalla vainajien lahjoihin ja elossa olevien rakkauteen. Hänen\näänensä värisi hieman hänen sitä lausuessaan, mutta tasaantui jälleen\nruvetessaan puhumaan lainajyvästöstä semmoisenaan ja selittäessään sen\nhyötyä. -- Lars vastasi seikkaperäisesti puheen viimeisiin sanoihin ja\nlisäsi sen jälkeen:\n\n\"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden\nvaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien\ntähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä\non vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä.\"\n\nKiireesti vastasi Knut: \"En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on\nvähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, -- siltä, joka nyt on\nkuollut ja siltä, joka vielä on elossa.\"\n\nLauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka\naikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin\nrikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa.\n\nOljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt\nhyvin hitaasti.\n\n\"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni\",\nhän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka\nvarmasti vei tarkoitetulle perille.\n\nKnut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin\nlavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti\nkatsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja\nsyvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui\nvielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa\nvoimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana;\näänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä\nja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi\nkerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo\nmies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä\nKnut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa\nopetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä\nantoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen!\n\nHäntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut\njättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi,\nhirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen\nvaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja\nhuudahti:\n\n\"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?\" Liikutus valtasi\nhänet, -- \"sinun, jota minä -- -- sinua joka olit --\" hän ei saanut\nsahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan,\njota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi\nmieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan\nalta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä\nei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö\nasiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää\nkeskustella.\n\nTuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää.\n\n\"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?\" hän huudahti. \"Me, jotka\ntähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja\ninnostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen\nyllyttäminä!\" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia.\n\n\"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä\nminä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on\nsinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella\nkestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me\ntahdomme.\"\n\n\"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?\"\n\nSiihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi:\n\n\"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja\ntoista aikaan, -- yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle\nhyödyksi; ---- mutta ehkä olen erehtynyt.\"\n\nLiikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen\nluonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen\nkeskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän\ntuskin osasi hillitä itseään.\n\nLars vastasi: \"Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian\nkaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten\npuhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut\nenimmän osan.\"\n\n\"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!\" huudahti toinen terävästi katsellen\nLarsia; \"_sinullako_ siis muka on kunnia siitä?\"\n\n\"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme\", lausui\nLars, \"niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti\ntänne asti.\"\n\nTässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa:\n\n\"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin;\n-- on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko.\"\n\nLars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren\npyöriessä hyvin sukkelaan:\n\n\"Jos _minä_ saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä\nniinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; -- papeilla ja\nkansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä,\nmitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat\npaikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja.\"\n\nSiinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars\njatkoi:\n\n\"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin\nkorvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin\nsuurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme\nerottaa sitä perheasiasta.\"\n\nKansa katsoi toisiinsa, puhui jo puoliääneen, silloin nousi yksi\nmennäksensä eväsvakallensa, mutta viskasi ohimennessään sanan, että\ntämä oli järkevin ja suurin totuus, minkä oli moneen vuoteen kuullut\nniissä kokouksissa. Nyt nousivat kaikki, keskustelu muuttui yleiseksi\nja Knut Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty,\nkauheasti menetetty, eikä hän edes koettanutkaan enää pelastaa\nsitä. Sillä hänessä oli osaksi sitä luonnetta, jota sanotaan olevan\nranskalaisissa: hän oli mainio ahdistamaan -- niin ensimäisen, toisen\nkuin kolmannenkin kerran; mutta heikko puolustautumaan, sillä hänen\ntunteensa veivät vallan hänen aatteiltansa.\n\nHän ei käsittänyt sitä, hän ei voinut kauemmin jäädä siihen istumaan,\nhän jätti paikan varapuheenjohtajalle ja meni; -- eipä ollut ilman\netteivät toiset vähäisen naurahtaneet.\n\nHän oli saapunut kokoukseen yhdessä Larsin kanssa, mutta meni yksin\nkotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kolea syyspäivä, kolkkona ja\nlehdetönnä kohosi metsä, maa oli harmaankeltainen, kuuraa näkyi\nsiellä täällä maantien varsilla. Loukattu ylpeys on kauhistuttava\nmatkakumppani; Knut tunsi itsensä niin mitättömäksi ja hyljätyksi\nsiinä astuessansa eteenpäin, mutta Lars oli kaikkialla hänen edessänsä\nkookkaana, iltahämärässä urhon tapaisena. Häntä harmitti, että hän\noli syypää siihen, että tästä oli tullut ratkaiseva taistelu; sillä\nhän oli uskaltanut liian paljon yhteen ainoaan vähäpätöiseen asiaan.\nMutta kummastus, tuska, viha oli voittanut hänet, -- hänessä poltti,\nja raivosi viha, hänen korvissaan suhisi ja hän vieläpä itki tuskasta.\nHän kuuli pyörien ratinaa takanaan; Lars siinä tuli vinhaa vauhtia\nmainiolla hevosellaan ajaen hänen ohitsensa, niin että jäätynyt maa\njyrisi. Hän katseli taaksensa yksinäistä jalkamiestä istuessansa siinä\nhartiakkaana kärryissään ja hevonen kiiti eteenpäin koti-ikävästä,\nLarsin tarvitsematta tehdä muuta kuin veltosti pitää ohjaksista.\nHän istui siinä voimiensa ilmikuvana; tuo mies oikein ajamalla\nkulki päämääräänsä kohti! Knut tunsi itsensä heitetyksi alas hänen\nrattailtansa, astua tallustaessaan eteenpäin syysilman kolkkoudessa.\nKotona Aakressa odotti vaimo Knutia kotiin. Hän tiesi ratkaisevan\nottelun tapahtuvan, hän ei ollut milloinkaan luottanut Larsiin ja\npelkäsi häntä nyt. Häntä ei ollut rauhoittanut se, että he olivat\nyhdessä ajaneet kotoa, eipä sekään olisi rauhoittanut, vaikka olisivat\npalanneetkin yhdessä. Mutta jo pimeni ilta eivätkä he tulleet. Hän\nseisoi ovessa: sillä tie kulki aivan ohitse, hän meni sinne, vaan\nkärryjä ei vain kuulunut. Vihdoin hän kuulee niiden ratinaa routaisella\ntiellä, sydän sykkii yhtä nopeasti kuin kärryjen pyörät pyörivät, hän\npitelee kiinni ovenpielestä ja katselee tielle; kärryt lähestyvät,\nainoastaan yksi henkilö istuu niissä; hän tuntee Larsin, joka hänkin\nnäkee ja tuntee hänet, mutta ajaa ohitse seisahtumatta: nyt hän kovasti\npelästyi! Jalat eivät olleet häntä kannattaa, hän astui horjuen\nsisään ja vaipui alas ikkunan edessä olevalle istuimelle. Lapset\nsäikähtivät ja tulivat hänen luoksensa, pienin kyseli isää: sillä\näiti ei milloinkaan puhunut heille muusta kuin isästä! Knut oli niin\nhellä sydämmeltään, sentähden vaimo häntä rakasti, mutta nyt oli tuo\nrakastettu poissa kotoa heidän luotaan, ulkona kaikenmoisissa toimissa,\njoka saattoi hänet itsensä ja kaikki omaisensakin onnettomiksi.\nKunhan ei vaan mitään pahaa olisi tapahtunut; sillä Knut oli niin\nkiivasluontoinen, -- minkätähden palasi Lars yksinään? Minkätähden hän\nei seisahtunut? -- Pitikö hänen, Knutin vaimon, juosta hänen jälkeensä?\nTahi miestään vastaan? Häntä tuskastutti ja lapset kokoontuivat\nhänen ympärillensä kysellen, mitä oli tapahtunut. Mutta heille hän\nei tahtonut sitä kertoa, jonka tähden hän nousi, käski heidän yksin\nsyödä illallisensa, asetti ruoan pöytään ja auttoi heitä. Vähä väliä\nhän katseli tielle. Knut ei tullut. Hän riisui lapset ja pani heidät\nlevolle, ja pienin luki iltarukouksensa äidin seisoessa kumartuneena\nhänen ylitsensä. Äiti rukoili itse innokkaasti mukana, mitä pienokainen\nniin luottavasti saneli edeltä, ettei huomannut ulkoa läheneviä\naskeleita. Knut seisoi ovessa ja näki omaisensa rukoukseen vaipuneina.\nÄiti nousi, kaikki lapset huudahtivat: \"isä\" -- mutta Knut istahti heti\nja sanoi hiljaa:\n\n\"Anna hänen rukoilla se vielä kerran.\" Äiti palasi vuoteen luokse,\nettei Knut vielä näkisi hänen kasvojaan; sillä se olisi ollut melkein\nsamaa kuin sekaantua hänen suruunsa, ennenkuin hänellä itsellään oli\nhalua siitä puhua. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnan yli ja\ntoiset samoin ja rukoili.\n\n    Vielä oon mä pieni vainen,\n    Heikko, hento lapsukainen,\n    Mutta suureks' kerran kartun,\n    Iloks' isän äidin vartun,\n    Kun vain muistan käskyt Luojan,\n    Sillä niis' on turva, suoja.\n    Ja -- nyt kaikki käydä saa\n    Herran huomaan nukkumaan.\n\nMimmoinen rauha siitä syntyi! Ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin\nkaikki lapset nukkuivat siihen kuin Jumalan helmaan, mutta äiti meni\nääneti asettamaan ruokaa isälle, joka ei kuitenkaan voinut nauttia\nmitään. Mutta mentyään levolle Knut sanoi:\n\n\"Vastedes tahdon olla kotona.\"\n\nJa vaimo vapisi ilosta maatessaan, vaikkei tahtonut näyttää sitä,\nsekä kiitti Jumalaa kaikesta, mitä oli tapahtunut; sillä olkoon, mitä\nolikaan, niin se oli kuitenkin kääntynyt hyväksi.\n\n\nToinen luku.\n\nEnnenkuin vuosi oli kulunut, oli Lars kunnallislautakunnan\npuheenjohtaja, säästöpankin johtokunnan jäsen, ensimäinen\nsovinto-oikeudenkomisarius, lyhyesti sanoen kaikki, miksi vain oli\nmahdollista tulla valituksi. Lääninkeräjissä hän oli vaiti ensimäisenä\nvuonna ja saavutti seuraavana, jolloin esiintyi puhujana samaa\nmenestystä kuin pitäjän asiain käsittelyssäkin. Sillä sielläkin hän\nnousi niitä vastaan, jotka siihen asti olivat olleet vallassa, voitti\nheidät kaikki ja tuli sitten yksinvaltiaaksi. Sieltä hän tuli valituksi\nsuurkeräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ja jossa häneltä\nei suinkaan puuttunut ärsyttämistilaisuuksia. Mutta siellä hän, vaikka\nolikin varma vakaumukseltaan ja pöyhkeänlainen, aina pysyi vaiteliaana.\nHän ei tahtonut valtaa etemmäksi kuin siellä, missä oli tunnettuna,\neikä menettää päällikön eli johtajan mainettansa mahdollisella\ntappiolla kotipuolensa ulkopuolella.\n\nSillä kotipitäjässään hänen oli hyvä olla. Kun hän seisoi sunnuntaisin\nkirkkomuurin vieressä ja kansa verkkaan astui ohitse tervehtien ja\nkatsoen häneen ja toinen toisensa perästä seisahtui vaihtamaan muutamia\nsanoja hänen kanssansa, silloin voipi todellakin sanoa hänen siinä\nseisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrellaan; sillä se\ntietysti, niinkuin aina riippui suupielessä.\n\nHän ansaitsikin arvonsa. Kirkkotie oli rakennettu hänen toimestaan,\nuuden kirkon, jonka ääressä he seisoivat, oli hän rakennuttanut; se\nja paljon muutakin oli sen säästöpankin vaikutuksen hedelmänä, jonka\nhän oli perustanut ja jonka johtajana hän itse oli. Sillä sen tuottama\nvoitto tuli laajemmissa piireissä hedelmälliseksi, niin että moni\nmainitsi pitäjää hyvän itsehallinnon ja järjestyksen esikuvana.\n\nKnut Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Alussa hän muutamia\nkertoja kävi kokouksissa, tultuaan ensin selville siitä, että\nhänen velvollisuutensa oli tarjoutua kunnan palvelukseen, vaikka\nse hänen mielestänsä, ylpeä kuin oli, ei ollut varsin mieleistä.\nHänen ensimäisen ehdotuksensa Lars jo teki niin sekavaksi, hän kun\ntahtoi pohtia ja hämmentää kaikki sen seuraukset, että Knut Aakre\nylpeänlaisesti lausui:\n\n\"Löydettyään Amerikan ei Kolumbus heti jakanut sitä pitäjiin ja\nkirkkoherrakuntiin, -- semmoisia syntyi aikaa myöten perästä päin.\"\n\nVastatessaan siihen Lars vertaili Amerikan löytöä Knutin ehdotukseen,\n-- joka muuten koski karjanhoidon kohottamista --, ja sen jälkeen\nKnutia ei milloinkaan sanottu muuksi kuin \"Amerikan löytäjäksi\".\nSilloin arveli Knut, että kun ei enää voinut hyödyttää mitään, niin\nei ollut siellä mitään tekemistäkään eikä sen perästä enää suostunut\nottamaan vastaan luottamusvirkoja.\n\nMutta toimelias hän silti oli, ja saadakseen jotakin tekemistä hän\nlaajensi pyhäkouluaan ja saattoi sen oppilaidensa pienten antimien\nkautta lähetystoimen yhteyteen ja tuli siten pian paikkakunnalla ja\nlähiseudulla sen keskukseksi ja johtajaksi. Lars Högstad huomautti\nsiihen, että kun Kuut Aakre kerran tahtoi koota rahoja johonkin\ntarkoitukseen, niin oli jo ennestään tiettyä, että tuo tarkoitus oli\ntuhansien peninkulmien päässä.\n\nHe eivät kuitenkaan olleet vihamiehiä keskenään. Tosin heillä ei ollut\nkanssakäymistä, mutta he sekä tervehtivät että juttelivat keskenään.\nKnutin sydämmeen koski aina hänen muistellessaan Larsia, mutta hän\nvoitti sen ja sanoi itselleen käyneen juuri niinkuin pitikin. Eräissä\nsuurissa häissä, joissa molemmat olivat läsnä ja vähäisen iloisella\ntuulella, hän nousi tuolille ja esitti maljaa kunnan puheenjohtajalle\nja läänin ensimäiselle suurkäräjämiehelle! Hän puhui, kunnes tuli\nliikutetuksi ja silloin niinkuin tavallista erinomaisen kauniisti.\nSe oli kaikkien mielestä erinomaisen kelpo teko ja Lars tuli hänen\nluoksensa silmät kosteina ja liikutetuin mielin sekä sanoi, että\nhänen oli Knutia paljon kiittäminen siitä, mitä oli ja mitä tiesi.\nSeuraavassa vaalissa tuli Knut jälleen valituksi kunnallislautakunnan\njäseneksi!\n\nMutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi,\nniin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo\nsananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui\nkunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen\ntuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän\njoukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen\nonnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen\nkautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli\nvoitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun\nsuurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen\nasti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi;\ntavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen\ntuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet\nainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus,\nsuvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin,\nvihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä,\nsanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha,\nkunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus\nmuka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti\nhakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet\nsitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli\ntullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina\nkunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon.\nVastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut\nhallituksen jäseneksi, -- Larsin itsensä sinne toimittamana!\n\nTaistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan\noli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin\nperehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; -- heidän\nrinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat\nvihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan\nottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle\npäin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon\nuhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne\ntekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin\nja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen\nkiroukseksi!\n\nNiinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan\ntutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa,\neräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa.\nKeskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena\nolevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka\noli aivan saman suuntainen.\n\nSalaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada\ntie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat\nmelkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut\nja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä\nyönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän\nväliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä\nhän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja\nhänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät\nnaapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin.\nKoko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät\nmiehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien\nkunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä\nmitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi,\nettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta.\nPääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa\nkuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko\ntäytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin\nnykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti\njoen poikki -- tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo\nkäyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä\nkuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan.\n\nEllei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli\nLars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy\nkuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa\nliikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti\nkappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja\nhallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta,\nhän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista\ntoiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui\ntodellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin,\nettä muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet\npoistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata\nrautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia\npuheeksi kunnallishallituksessa.\n\nKunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo\nmonta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan\njokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen\nmahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat\ntoiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja\nsepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku\nsuurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin\nei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli\nvoittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan!\n\nKunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että\nvanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä\nvarten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa\nkysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä\nseuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin\nolevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin\nlääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta\nruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen\nsijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää\nse kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan\nseuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi\nlukemaan sitä julki.\n\nNyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin\noma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti,\nmutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis\noli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin\nsamaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti\nlukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut\nAakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu\nmies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia.\nViimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä\netemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä\nrakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre\npuoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut\nheidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka\nolivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä\npeloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät,\nkuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo\nennakolta tiesivät.\n\n\"Kyllä\", sanoi Knut mittaillen lattiata; \"tämä on enempi kuin minä\nennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian\nkalliin hinnan.\"\n\nKaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli\notettava uudestaan keskusteltavaksi.\n\n\"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut\", hän lausui, \"on\nrautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei\ntule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme\nkumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille,\nkuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa\nse ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien\nleposijaa\".\n\nKnut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita\nsyitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut\naavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien\nsalaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan\nparasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen;\nsillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa\nmielensä ja odottaa kuohujen asettumista.\n\nMutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina\ntunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien\nruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia\noli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät\nasian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi\nja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli\nhelteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä\nulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä\nottelu.\n\nLars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät;\nhän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä\nhän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan\nikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy\nolisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan\npuhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta.\n\nMutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi\nryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat\nedut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian\nsuuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut\nkaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi:\n\n\"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä,\nkun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?\" Niin, sen hän\nkyllä osasi sanoa. \"On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan\nsemmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta\nedellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä\nmieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta\nhinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä\nsuostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään\nelossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!\"\n\nHänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran\npäättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi\nsentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt\nmuuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä\neikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi _tämän_ ymmärtävän\nkeinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään\nsanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat\nrautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä,\nmuuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle!\n\nEnempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki\nmoni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin\nvastaamalla:\n\n\"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se\nkoski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on\ntodellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä -- niinkuin on\nLarsin laita! Ei milloinkaan\", hän lisäsi, \"ole tämän iva ja pilkka\nsattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain\ntavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava.\"\n\n\"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä\", vastasi Lars, \"niin\nettä se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen\njos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja\nhallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme\nasian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? -- Kun\nensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja\npidämme muistopuheita vainajille. -- Elleivät silloin suorastaan sano\nmeidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin\nkummallisiksi viime aikoina.\"\n\n\"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa\", vastasi Knut;\n\"me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika\njoutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän\npitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa,\njotta voisimme hankkia rautatien, -- kun meidän pitää mylleröidä ja\nhäväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin\nkuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme\nsaadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty\nJesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä -- se\nei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita.\"\n\nLars vastasi kuivasti:\n\n\"Niin on luonnon laki.\"\n\n\"Niin, kasvien ja eläimien.\"\n\n\"Emmekö me sitten ole eläimiä?\"\n\n\"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet\nvainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä\nme.\"\n\n\"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän\nvuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi\nmuutamia vuosia aikaisemmin?\"\n\n\"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä,\nmitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat\nrakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa\nnähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja\nsitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?\"\n\n\"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi\", vastasi Lars, \"sillä\nsinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut\naika, että pitäjä kerrankin pääsee _hänestä_ rauhaan. Sillä hän anasti\nkylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei\nmakaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää\nkunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin,\nniin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat\nsyntyneet, on _hän_ ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi.\"\n\nKnut Aakre sysäsi tuuhean tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä\nsäihkyivät, mies kokonaisuudessaan oli jännitetyn teräsjousen kaltainen.\n\n\"Mimmoista laatua on tuo siunaus, josta niin kerskailet, olen\njo näyttänyt. Se on samaa lajia kuin kaikki muukin, jolla olet\nonnistuttanut paikkakuntamme, nimittäin sangen arveluttavaa lajia.\nSillä tosin olet hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden\nhengen, millä sitä täyttää, -- eikä se suinkaan ole rakkauden henki.\nTosin olet hankkinut meille uusia teitä, -- mutta myöskin turmion\nteitä, jonka voinet selvästi huomata monen onnettomuudesta ja\nvararikosta. Tosin olet vähentänyt meidän yleisiä veronmaksujamme,\nmutta olet sen sijaan lisännyt yksityisiä menojamme; keräjänkäyntejä,\nvekseleitä ja vararikkoja, siinä ei ole hyviä hedelmiä kantava lahja\nmillekään kunnalle. Ja _sinä_ rohkenet häväistä haudassaan sitä miestä,\njota koko kunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa hänen makaavan haudassaan\nmeidän tiellämme -- niin, sinun tielläsi hän kyllä on, se on nyt\nhuomattavissa; sillä sille haudalle sinä kompastut ja kaadut! Se henki,\njoka on vallinnut sinua ja tähän päivään asti hallinnut meitäkin, ei\nole syntynyt hallitsemaan, vaan muiden orjaksi. Hautuumaa kyllä saapi\njäädä rauhaan, -- tänään se saapi uuden haudan lisäksi, nimittäin sinun\narvosi, joka nyt kuopataan siihen.\"\n\nLars Högstad nousi seisomaan kalman kalpeana; hän avasi suunsa\nosaamatta lausua sanaakaan, oljenkorsikin putosi. Kolme, neljä kertaa\nturhaan yritettyään etsiä sitä, ja tapailtuaan sanoja, puhkesi hänen\nvihansa ilmi tulivuoren purkauksen tavoin:\n\n\"Tämäkö siis on kaiken ahertamiseni ja raatamiseni palkka! Tuommoinenko\nhamesaarnaaja tässä siis tuppautuu määrääjäksi, -- niin, olkoon sitten,\nolkoonpa piru itse puheenjohtajanne, jos minä kerrankaan enää astun\ntänne jalkaanikaan! Minähän olen tähän päivään asti pitänyt koossa\nkaiken teidän roskanne, ja minun jälkeeni se kaikki hajoaa tuhansiin\nmuruihin, mutta hajotkoon vain, -- tässä ovat pöytäkirjat!\" Hän heitti\nne pitkin pöytää. -- \"Hyi, semmoista ämmäin ja penikkain kokousta!\" Hän\nlöi nyrkkinsä pöytään. \"Kirottu olkoon koko kunta, kun sallii miestä\npalkittavan niinkuin nyt minua!\"\n\nHän löi vieläkin kerran nyrkkiänsä pöytään niin, että suuri keräjäpöytä\ntärisi ja mustetölkki sisällyksineen kieri lattialle osoittamaan\ntuleville miespolville sitä paikkaa, jossa Lars Högstad kaatui kaikkine\nviisauksineen, mahtineen ja kärsivällisyyksineen!\n\nHän riensi ovelle ja oli jo hetken päästä poissa pihasta. Koko yleisö\nseisoi vielä sangen hiljaa; sillä hänen äänensä ja vihansa voima oli\npeloittanut heitä, -- kunnes Knut Aakre muistellen niitä sanoja, joita\n_itse_ oli saanut kukistuessansa, iloisen näköisenä ja matkien Larsin\nääntä lausui:\n\n\"Pidetäänkö asia päätettynä!\"\n\nSilloin kaikki läsnäolevat puhkesivat tavattomaan riemuun! Koko\nkokous muutti kerrassaan luonnetta, kuului naurua, iloista puhetta\nja riemua, sillä vain harvat läksivät pois, jääneet hankkivat\njuomatavaroita ruokansa lisäksi ja viettivät upeita pitoja raskaan\npäivän päättäjäiseksi. He tunsivat itsensä onnellisiksi ja itsenäisiksi\nniinkuin entisinä aikoina, ennenkuin Larsin hallitsijatarmo oli\npeloittanut miehet hiljaisen kuuliaisiksi. He tyhjensivät maljoja\nvapautensa jälleensaavuttamisen kunniaksi, he lauloivat, niin, ja\nlopuksi he tanssivat, Knut Aakre ensiksi varapuheenjohtajan kanssa\nja kaikki hallituksen jäsenet perästä, ynnä pojat ja tytöt, -- ja\nlapsivekarat huusivat ulkopuolella: Eläköön! sillä semmoista elämää he\neivät olleet milloinkaan ennen nähneet.\n\n\nKolmas luku.\n\nLars kulki Högstadin väljissä huoneissa puhumatta kenellekään\nsanaakaan. Vainio, joka rakasti häntä, vaikka aina pelokkaasti ja\nvavisten, ei tohtinut edes näyttäytyä. Talon hoidon sai käydä miten\ntahansa, sitä vastoin karttui tavaton määrä kirjeitä, jotka kulkivat\nHögstadin ja pitäjän, Högstadin ja postin välillä; sillä hänellä oli\nsaatavia kunnallishallitukselta; niitä ei tunnustettu, joten hän\nnosti niistä kanteen, saatavia säästöpankilta, joka ei sekään niitä\ntunnustanut, ja jälleen hän nosti kanteen niin kunnallishallitusta kuin\nsäästöpankin johtokuntaa kohtaan. Samaan aikaan oli sanomalehdissä\nkauheita kirjoituksia, jotka huhun mukaan olivat lähteneet hänen\nkynästänsä, ja saivat aikaan paikkakunnalla suurta eripuraisuutta\nja yllyttivät naapureita toinen toistaan vastaan. Välistä hän oli\nviikkokausia poissa kenenkään tietämättä missä, ja tultuaan kotiin hän\neli erikseen niinkuin ennenkin. Kirkossa häntä ei ollut nähty tuon\nkiivaan ottelun jäljestä kunnallishallituksessa.\n\nSilloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että\nrautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan\nhautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin.\nKunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars\nHögstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen\nmatkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti\nsemmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus\ntukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä\nkeskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin\netunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa.\n\nKokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi\nehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri\nkaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa\nLars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta\nvaikutusvallastaan -- hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä\nkärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän\nviimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse\nkirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät\nhäntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut\nainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen\njäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka\nhänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan.\nKnut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi\njotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin\nhän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien\noikeata virrenvärssyä.\n\nKnut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut\nmilloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen\nei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt,\nkasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat,\nvoimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi\nsilmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä\nkova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä.\nHän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä\njumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut\ntahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi\nhäntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi\ntuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin\nomasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee.\n\nMutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei\nmissään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt\nryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella\ninnolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden\nlaiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa.\n\nRautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea\naivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli\nradalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä\npitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun\nkiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista\nvarten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta,\nkun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi\nkuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä\nsavupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi\nympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon\nvalossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin\njuna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden\ntunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa\nvielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen\nosan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun\nkuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien\neteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin\nkuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean\nsavun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän\neteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena.\n\nHän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön\npäätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä.\nIsoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen\nyhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi,\nmutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin\nvika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla,\njokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin,\nsaadakseen ne luotettaviksi.\n\nKunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä!\nRauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta\neihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon\nvuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana -- lorua!\nhän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn\nhedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse!\n\nNiissä ajatuksissa hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteellensa.\nIsoisän kuva astui uudestaan hänen eteensä. Sillä kertaa se näytti\nankarammalta. Väsymys vähentää lujuutemme ja Lars tunsi omantunnon\nvaivoja. Mutta hän puolusti itseään myöskin. Mitä hänen isoisänsä\noikeastaan tahtoi? Tottapa hänen nyt piti olla tyytyväinen, sillä\nsuvun kunnia kohisten vieri hänen hautansa ylitse; kellä muulla on\nsemmoinen hautapatsas? -- -- Mutta mitä tuo on? Nuo kaksi hirvittävää\ntulisilmää ja tuo rätinä ja tuo kohina, eihän se enää ole junasta,\nsillä se poikkeaa radalta syrjään. Se tulee hautuumaalta suoraan hänen\ntaloaan kohti loppumattoman pitkänä jonona. Tulisilmät olivat isoisän,\nja hänen takanaan kulkevan pitkän saaton muodostavat kaikki vainajat.\nSe lähestyy taloa lähestymistään, jyskyen, ratisten ja loistaen.\nIkkuna jo palaa vainajien tulisilmien sytyttämänä. ---- Hän koetti\nväkisin tointua ja rauhoittaa, sillä olihan se unta vain, tietysti\nvain unta, odota toki kunnes herään! ---- Kas niin: nyt olen hereillä,\ntulkaa nyt, te raukat! Ja katso, he tulivat todellakin, hautuumaalta,\nheittäen radan, kiskot, veturin ja junan, niin että ne kauhealla\njyryllä vaipuivat maan sisään ja siihen muodostui ruohikkoa, hautoja\nja patsaita niinkuin ennenkin. Sankarien tapaisina he tulivat ja\nvirsi: \"Kuolleet rauhan saakohot\"! kuului heidän edessänsä, hän tunsi\nsen, sillä se oli kaikkina näinä vuosina kaikunut hänen sielussansa,\nnyt se tuli hänen kuolonvirreksensä; sillä tämä oli kuolema ja\nkuolonnäkyjä. Tuskanhiki valui virtanaan pitkin hänen ruumistaan; sillä\nyhä lähemmäksi -- ja katso, siinä ne jo olivat ikkunassa ja hän kuuli\nnimeään huudettavan. Kauhistus valtasi hänet, hän koetti huutaa, sillä\nhän oli tukehtua; kylmä, kalman käsi jo koski hänen kurkkuunsa, kun hän\nsai voimia huutamaan; \"Auta minua\"! -- ja heräsi. Ikkuna oli särjetty\nulkoapäin, niin että sirpaleet lensivät hänen vuoteeseensa asti ja\nrikkonaisessa ikkunassa seisoi joku tulen ja savun ympäröimänä:\n\n\"Talo on tulessa, Lars! Nyt autamme sinut ulos!\"\n\nKnut Aakre se siinä seisoi.\n\nJälleen tointuessaan makasi Lars ulkona kovassa tuulessa, joka aivan\njäädytti hänen jäseniään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut hänen luonaan;\nhän näki talon vasemmalla puolellansa olevan ilmi tulessa, hänen\nympärillään oli hänen, karjansa, mikä syöden ruohoa, mikä ammuen,\nlampaat pysyttelivät pelästyneinä koossa tiheässä joukoin, tavaraa oli\nhujan hajan kaikkialla, ja tarkemmin katsoessansa ympärilleen hän näki\ninhimillisen olennon itkien istuvan mättäällä hänen vieressään. Hänen\nvaimonsa se oli. Hän huusi häntä nimeltä ja tämä säpsähti:\n\n\"Herran Jesuksen olkoon kiitos, että elät!\"\n\nVaimo tuli hänen luoksensa ja istahti eli oikeammin vaipui maahan hänen\nviereensä.\n\n\"Oi Jumala, oi Jumala! nyt olemme saaneet kylliksemme rautatiestä.\"\n\n\"Rautatiestäkö?\" uteli Lars; mutta tuskin hän oli lausunut niitä\nsanoja, ennenkuin kamala aavistus häntä värisytti; sillä veturin\nsingahuttamat kipunat ne tietysti olivat sytyttäneet tuleen uuden\nseinän edustalla olevat höylänlastukasat. Hän jäi istumaan sanatonna\nja ajatuksiinsa vaipuneena, eikä vaimokaan tohtinut häntä puhutella,\nvaan koetti löytää vaatteita peittääkseen häntä, sillä ne olivat\nluisuneet sivulle. Lars otti ääneti vastaan hänen apunsa, mutta\nvaimon siinä ollessa polvilla hänen edessänsä peittääksensä uudestaan\nhänen jalkojansa hän laski kätensä hänen päällensä. Heti vaimo painoi\nkasvonsa hänen rintaansa vasten ja itki ääneen. Olihan mies kerran\nhuomannut hänetkin! Mutta Lars tajusi hänet ja sanoi:\n\n\"Sinä olet ainoa ystävä, mikä minulla on.\"\n\nVaikkapa oli maksanut talon saada kuulla semmoista puhetta, niin vaimo\nei siitä välittänyt; hän tuli niin iloiseksi, että rohkaisi mielensä ja\nsanoi noustessaan ja nöyrästi katsellen miestään:\n\n\"Sentähden, ettei ole ketään, joka ymmärtää sinua paitsi minä.\"\n\nSilloin suli jäykkä sydän; kyyneleet valuivat Larsin poskia myöten\nhänen pitäessään vaimoaan kädestä.\n\nNyt hän puhui hänen kanssansa niinkuin omalle sielulleen. Silloin\nLars sai kuulla vaimonsakin mielipiteet. He puhuivat vielä, miten tuo\nkaikki oli tapahtunut, tahi oikeammin, vaimo puhui ja Lars kuunteli.\nKnut Aakre oli ollut ensimäinen, joka oli huomannut palon, oli herättänyt\nväkensä, lähettänyt palvelustyttönsä pitkin kylää apua hakemaan ja\noli itse renkineen ja hevosineen rientänyt palopaikalle, jossa kaikki\nnukkuivat. Hän oli sitten johtanut sammutustyötä ja pelastusta;\nLarsin itsensä hän oli vetänyt ulos palavasta tuvasta ja vienyt tänne\nvasemmalle tuulen päälle, -- tänne ulos hautuumaalle.\n\nJa heidän siinä puhuessansa tuli joku rivakasti ajaen tietä pitkin ja\npoikkesi hautuumaalle päin, jossa astui alas rattailta. Knut se oli,\njoka oli käynyt kotona kirkkokärryjään noutamassa, samoja kärryjä,\njoissa niin monesti oli ajanut kunnallishallitukseen. Nyt piti Larsin\nnousta niihin ja ajaa hänen kanssansa kotiin. He ojensivat toisilleen\nkätensä, toinen istuen, toinen seisoen.\n\n\"Nyt täytyy sinun tulla mukaan\", lausui Knut. Mitään vastaamatta nousi\ntoinen ja he astuivat rinnakkain kärryjen luo. Lars autettiin ylös\nniihin, Knut istahti hänen viereensä. Mitä he puhuivat matkalla ja\nsitten Aakressa pienessä huoneessa, jossa istuivat koko yön, seuraavan\npäivän aamuun asti, ei milloinkaan joutunut muiden tietoon. Mutta siitä\npäivästä alkaen he olivat erottamattomat niinkuin entiseen aikaan.\n\nKun onnettomuus kohtaa miestä, silloin kaikki oivaltavat hänen arvonsa\nja ansionsa. Sentähden sitoutuikin kunta uudestaan rakennuttamaan Lars\nHögstadin talon, suuremmaksi ja komeammaksi muita laakson taloja.\nHän tuli jälleen puheenjohtajaksi, mutta Knut Aakre rinnallaan;\nKnutin mielipidettä ei milloinkaan ylenkatsottu eikä jätetty huomioon\nottamatta -- ja siitä päivästä alkaen heidän välinsä ei milloinkaan\nrikkoontunut.\n\n\n\n\nVOIKKO\n\n(1868)\n\n\nBjörgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana.\nTalo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli\ntapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä,\njotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä\nleikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä\nei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle\nsveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo\nlaaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean\naikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli\nkoetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä\nsai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi\noli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea\nulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa.\nIsänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen\nkaraistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana\nmatkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin\noli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi.\nLunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet\nulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat\ntasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven\ntapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen\nhuojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä\njälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa\nhiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen\nsuhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon\nja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne,\neikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi\npihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin\nkatsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka\noli saapunut poronlihaa kaupittelemaan.\n\nKviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi,\nreippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu\npahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika\nkulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon,\nja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa\nsärjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla\npuolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan.\nEdellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta\ntakaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni\n-- ehkä juuri siitä syystä -- sai paikan; sillä hänen luultiin jopa\nmyrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen.\n\nMuistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna\nnelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat\npesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta\nylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut\njälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari\nottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta\nhuomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan.\nSiten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin\nkieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja\ntavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet\nmuuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien\nlaatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia\nvoimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti\nkoulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen.\nHuolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja\nkun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin\nhän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan\nuhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään\nkotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa\nkuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja\nlevollisena niinkuin aina.\n\nNiissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä\noli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma,\nkaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka\nvieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja\nhirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella\ntuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä\nkasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin\nnähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja\ntaistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä\nkumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin\noikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä\nhuolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän\nkanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa\nlaitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas.\nPäivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen\nlatoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma\nja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt\nsinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua\nhuutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut\ntavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, -- kaikki väki\nulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet\ntutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he\nlöytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään\naikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua\ntulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin\nnähnyt jotakin, -- varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten\nheräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni.\n\nVoikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti\nminua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä\näkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt\nkissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan\nkellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme\npienen porsaan, -- ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön,\npysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme\njotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille\nannoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan\nnaskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se\nyritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas\nlaaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat\nensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä\njoen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä.\nMeitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme\nkotiin samanlaisena juhlakulkueena.\n\nMutta pian tuli minun jättää nämä kumppanini ja pitää ainoastaan\nVoikko; sillä isäni pääsi Näässen seurakuntaan Romslaaksoon. Oli\nkummallinen päivä tuo meidän muuttopäivämme, me lapset ynnä lastentyttö\najaen pienessä talontapaisessa, asetettuna työreelle, niin ettei tuuli\neikä lumi meihin pystynyt, isä ja äiti edellä leveässä reessä ja\nnuo taajat ihmisjoukot, jotka yhä uudestaan tahtoivat jättää meidät\nhyvästi. En voi sanoa juuri tunteneeni erittäin ikävää; sillä minä olin\nvain kuusivuotias ja tiesin, että minulle oli Trondhjemista ostettu\nhattu, nuttu ja housut, jotka kaikki saisin ylleni päästyämme perille!\nJa siellä, uudessa kodissamme saisin ensi kerran nähdä järven! Ja\nolihan Voikko mukana!\n\nTäällä Näässen pappilassa, joka on yksi maan kauniimpia taloja, täällä,\nmissä se sijaitsee muhkeana kahden vuonon välissä, vehreä tunturi\nyllänsä, koskia ja taloja vastaisella rannalla, lainehtivia peltoja\nynnä vilkasta liikettä laakson pohjalla, ja pitkin vuonoa tunturia ynnä\nulos veteen tunkeutuvia niemiä toinen toisensa vieressä, suuri talo\njokaisen kärjessä -- täällä Näässen pappilassa, jossa voin iltaisin\nseisoa ulkona katselemassa auringonsäteiden karkeloa vuorenrinteillä\nja vuonon pinnalla, kunnes purskahdin itkuun ikäänkuin minut olisi\nsaatu kiinni pahanteosta -- ja jossa suksillani jossakin notkossa\nvoin pysähtyä ikäänkuin kauneuden ja ikävän lumoamana, vaikken voinut\ntunteitani selittää, mutta jotka kuitenkin olivat niin valtavat, että\nsuurimman ilon jälkeen tunsin mitä katkerinta surua ja yksinäisyyttä --\ntäällä Näässen pappilassa painuivat ja kasvoivat käsitteeni mieleeni.\nVilkkain niistä oli Voikon muisto; sillä täällä kasvoi sekin, koitui\nsankariksi ja toimitti sankarin töitä.\n\nSen korkeus ei sanottavasti kohonnut keskimäärää korkeammalle,\nmutta se oli verraten pitkäruumiinen ja niin leveä, että melkein\nnauratti. Väriltään se oli haljakko, ennemmin keltainen kuin valkea,\nharja musta, tavattoman tuuhea; se oli kömpelö, sävyisä eläin, --\narkioloissa aina vähäisen alas painuneena. Sen, mihin oli tottunut,\nse toimitti rauhallisena ja tyynenä kuin härkä ja perinpohjaisesti.\nPaitsi sitä että se teki enemmän kuin puolet kaikesta maanviljelykseen\nja halkojen hankkimiseen tarvitsevasta hevostyöstä, vaikka maa oli\nvaikeata viljellä, veti se saman verran hirsiä uuteen päärakennukseen,\njonka isäni paljon muun lisäksi rakennutti, huolimatta siitä, että ne\nolivat vedettävät etäiseltä hankalalta takamaalta. Missä kaksi muuta\nhevosta ei tullut toimeen, siinä käytettiin Voikkoa, ja jos vain\najokalut kestivät, niin kylläpä kuorma saatiin kotiin. Mielellään se\nkatsoi taaksensa renkiä heidän laittaessaan kaksin-, kolminkertaista\nkuormaa; se ei siihen juuri näyttänyt mielenosoitusta, mutta pari,\nkolme, jopa neljäkin kertaa täytyi kehoittaa lähtöön, ennenkuin se\nläksi liikkeelle, ja silloinkin se ensiksi ikäänkuin koetteeksi\nvetäisi parisen kertaa -- ja sitten vasta ryhtyi toden teolla työhön.\nVerkalleen, askel askeleelta se kulki eteenpäin. Tuli kerran uusi\nrenki, joka tahtoi totuttaa sitä joutuisampaan menoon, mutta aina\npäättyi leikki siten, että pojan täytyi tottua hevosen tapoihin.\nRuoskaa ei milloinkaan käytetty; sillä pianpa tuo mahtava työjuhta\ntuli kaikille niin rakkaaksi, että kaikki kävi mairittelemalla. Mikäli\nVoikko tuli paikkakunnalla kuuluksi, sikäli oli kunnia saada sitä\najaakin.\n\nSillä Voikosta tuli piankin ehdottomasti pappilan suurin ihme. Se sai\nalkunsa niinkuin kaikkialla, missä joku mainio esiintyy, kauhealla\nvihalla ja metelillä, se alkoi nimittäin siten, että Voikko, joka kävi\npaikkakunnan muiden hevosten kanssa laitumella takamailla ja tunturien\nrinteillä, tahtoi pitää kaikki tammat itseänsä varten. Hän siis puri ja\npotki niitä kilpakosijoita, jotka luulivat jotakin olevansa, niin että\ntalonpojat kiroillen toivat ne pappilaan vaatien vahingonkorvausta.\nVähitellen he kuitenkin malttoivat mielensä, kun huomasivat\nvoittaneensa; sillä Voikon jälkeläiset kunnostivat itseänsä ja isäänsä!\nMutta kuitenkin oli heille kauan silmätikkuna, että sen etevyys oli\nniin tavaton ja epäämätön! Naapurimme, luutnantti, ei sotilaana voinut\nalistua semmoiseen; hän hankki kaksi gudbrandilaista oritta, komeita\nhevosia, -- ja niiden oli määrä opettaa Voikkoa pysymään aisoissa.\nLyötiin vetoa toisen ja toisen hyväksi; kiihkeästi odotettiin tietoa,\nmiten oli ensimäinen ottelu päättynyt tunturilaitumella! En sen vuoksi\nmilloinkaan unohda tuota ihanaa helluntai-aattoa, kun seisoin ulkona\nkuunnellen teiren soidinta tunturinkyljessä, kun muuan tyttö tuli\njuosten ilmoittamaan luutnantin molempien hevosten aivan vierekkäin\nseisovan tuolla tahkokivien luona. Kaikki riensivät sinne -- ja katso:\nsiinä seisoivat molemmat komeat eläimet vapisten ja verta vuotaen monen\nmonituisesta haavasta, ne olivat olleet Voikon kauheiden hampaiden\nja kavioiden alla! Pelko oli antanut heille voimia hypätä pappilan\nkorkeiden aitojen ylitse, eivätkä ne tohtineet seisahtua, ennenkuin\nolivat ennättäneet ihmisasuntojen luokse. Seuraavana päivänä kaikui\nVoikon koitos kirkkomuurin luona ja sieltä se levisi yli maiden\nmantereiden.\n\nVoikolle sattui suru nähdä erään pojistansa, vilkkaan, raudikon hevosen\nmuutaman vuoden kuluttua tahtovan jakaa valtaa sen kanssa. Mutta isä\notti kurittaaksensa sitä sen ensimäisessä kapinanyrityksessä, ja kun\nrohkea poika ei ottanut paetaksensa, vaan hirnahti uhkaavasti, niin\nnousi tottunut taistelijakin, ne lähestyivät toisiansa takajaloilla,\nkiersivät etujalat toinen toisensa kaulaan ja rupesivat taistelemaan.\n(Oriit taistelevat aina sillä tavoin). Pianpa oli nuori hurjastelija\nsuorana kuin viulunjousi; kohta sen perästä se oli maassa kaatuneena ja\nsen täytyi vastaan ottaa isällinen kuritus. Sitä olin minä katselemassa.\n\nMelkein joka kesä kävi niillä seuduin karhu kaatamassa lehmiä ja\nlampaita meiltä ja muiltakin. Vähä väliä kuulimme paimenpojan huutavan\nja koiran haukkuvan; silloin soitettiin kelloja, työväki tuli rientäen\nylös metsään varustettuina pyssyillä, kirveillä ja rautakangeilla,\nmutta säännöllisesti he tulivat liian myöhään: joko oli koira jo\nhäätänyt karhun karkuun tahi oli elukka revitty, ennenkuin apua\nehti saapua. Hevoset osasivat paremmin puolustautua; mutta tapahtui\nkyllä silloin tällöin, että otso tappoi hevosenkin, joko siten että\nhoukutteli sen suohon, jonne hevonen vajosi ja sillä tavoin joutui\nhelpoksi saaliiksi, tahi ajamalla sitä takaa, kunnes se syöksi alas\njoltakin kalliontörmältä. Eräänä kesänä oli erittäinkin vaikeata,\ntuskin kului viikkoakaan, ettei karhu ahdistellut karjaa; äkkiä\ntulivat hevoset aivan tallin luokse vapisten pelosta; sillä joka kerta\najoi heitä karhu takaa. Mutta Voikko ynnä se tamma varsoineen, jota\nse vahvalla rautakenkäisellä kaviollaan puolusti, eivät milloinkaan\ntulleet. Viimein emme tietäneet, miten niiden oli käynyt; paimenet\neivät olleet moneen päivään kuulleet tamman kellon kilinää. Kun oli\nollut pitkällisiä sade- ja myrsky päiviä, jolloin hevosten yleensä\noli tapana tulla kotitienoille, jopa usein asettua aivan tallille\nvievän veräjän eteen, eikä niitä kuitenkaan oltu nähty, lähetettiin\nrengit miehissä metsään niitä hakemaan. He etsivät enimmäkseen\nsuoperäisiltä mailta, arvellen mesikämmenen ehkä houkutelleen sinne\ntappelunhaluisen hevosen, siellä voittaneen sen ja sitten tappaneen\nsekä varsan että tamman, joka tietysti koetti puolustaa omaansa. He\netsivät etsimistään, huomaamatta mitään epäiltävää; otson jälkiä\nnäkyi kaikkialla, mutta ei mitään merkkiä taistelusta hevosen kanssa.\nRenkien siinä siitä keskustellessa ja heidän lähestyessään metsän\nparasta laidunkohtaa huomaa yksi heistä suon reunalta tamman ja varsan\njälkiä, mutta myöskin, että ne lakkaamatta olivat kulkeneet ympäri\nsamalla paikalla, siis, kovassa pelossa, ja tuo oli tapahtunut aivan\näskettäin, varmaankin vielä samana päivänä. Lähemmin tutkiessansa suota\nhe todellakin huomasivat pinnan irtipotkituksi kiivaassa taistelussa.\nRenkien rupesi tulemaan paha olla, mutta he tahtoivat ottaa tarkemmin\nselvää asiasta. Aivan suon reunalla he huomasivat jälkiä niin hevosen\nkuin karhunkin takajaloista; siinä olivat siis molemmat heti nousseet\ntakajaloilleen, karhu oli takaperin vetäytynyt suohon houkutellaksensa\nhepoa ja hevonen perässä; sillä karhun leveitä kämmeniä ja koipia voipi\nsuomaa varsin hyvin kannattaa; sitä paitsi se ei ole yhtä painava\nkuin hevonen, joka vajoo liejuun ja tarttuu siihen. Mutta sillä\nkertaa karhu oli erehtynyt; sillä Voikko tosin oli vajonnut, mutta\nlanteidensa jättiläisvoimalla se oli kiskaissut ylös jalkansa liejusta,\nvahvoilla kengillä varustetuilla etujaloillaan polkenut vastustajaa ja\nterävillä hampaillaan sitä purrut -- ja kohta olivat jo mesikämmenen\ntakajalkojen jäljet näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka\njäljennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suomaan\npituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä päässyt enää pystyyn, vaan\nkieriskellen väistynyt, siten suojellaksensa itseään raivoisan hevosen\npotkuilta ja puremilta, ja sitä oli jatkunut, kunnes olivat jälleen\npäässeet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen elävän kertomuksen\nelähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvansa, että voivat, ilma\nkun sateen jälkeen oli läpikuultavan kirkas ja väräjävä, kuulla tamman\nkellon kilinää vuorenrinteessä olevasta lehtimetsästä. He riensivät\nsinne -- mutta Voikko tuli heille vastaan, vihasta tulta säihkyvillä\nsilmillään kieltäen heitä sen enempää lähestymästä. Sitä tuskin voi\ntuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi tamman ja varsan\nympärillä suuressa piirissä ja vasta pitkän houkuttelemisen perästä ja\nsuolan avulla sille muistui mieleen, että tuttuapa väkeä siinä tulikin.\n\nMutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle\nsemmoista kunniaa, että sen nimi \"Pappilan Voikko\" muutettiin,\nkorotettiin \"Karhu-Voikoksi\". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin\nse oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen\nperästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien\nhaavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä\nhevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen\noli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa\noritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat\nsen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin\ntuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon\nsuhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka\nkeikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä.\n\nMiten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin\ntapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon\nmamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää\nmeitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri\nistuttu \"huvin vuoksi\". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista\nolleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan,\nja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä\nsilmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä.\nTäytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut\njuosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi\ntahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli\ntottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin\nse seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat,\nlönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi\nniinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille.\nKirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri\njoukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti\ntaistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti\ntahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin,\nriisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja\nsidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista\nhevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse,\nse kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui\nalas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa\nhiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja\nkylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa\nhampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se\nkiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti\nvastaukseksi -- se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet.\nMinä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt\nmistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä\nja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja.\n\nJa tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin\nulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria\nseurattavakseni.\n\n\n\n\nTHROND\n\n(1856)\n\n\nAlf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä\nhän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään\nkolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen\nasuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni\nkummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen,\nmutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden\nkuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä\njuuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut\ntyttöjoukosta iloisin.\n\nHeitä ruvettiin sanomaan \"metsäläisiksi\" ja mies oli tunnettu \"metsän\nAlfin\" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän\nkävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä\nhän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari\nkertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa\nkastetuksi.\n\nTuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi,\nsikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun\nheillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he\nottivat semmoisen, jota sanoivat \"puoli-ihmiseksi\", neljätoistavuotiaan\ntytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä.\n\nEipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi\npian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea\nkäsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut,\noikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa\nhänen ollessaan sisällä.\n\nNiin eräänä joulunaattona -- pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi\njotakin valkoisesta pullosta -- otti isä pojan polvellensa, katsoi\nhäneen terävästi ja huudahti:\n\n\"Katsoppas ylös, poika!\" Sitten hän lisäsi lempeämmin: \"Et näy varsin\nkovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?\"\n\nPoika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä.\n\nSilloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä,\nnimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa\nkuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että\ntuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja\nmittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen\nmekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä.\n\n\"Sinäpä astut sukkelaan, sinä\", sanoi Blessommen.\n\n\"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä\", vastasi mies.\n\n\"Minne sitten menet?\"\n\n\"Vaageen\", vastasi mies astuskellen eteenpäin.\n\n\"Sepä mainiota\", lausui Blessominen, \"sillä sinnepä minunkin pitää.\"\n\n\"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla\", vastasi mies poiketen\npoikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi\nkatsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille -- \"nyt\ntäytyy pitää lujasti kiinni\", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se\nolikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla.\n\n\"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten\", arveli Blessommen.\n\n\"Niin teen\", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui\nheidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää\nBlessommenin mielestä käynyt vettä myöten.\n\n\"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki\", arveli Blessommen.\n\n\"Niin teemme\", vastasi mies.\n\nMutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa\ntuttuja seutuja -- \"luulenpa jo olevamme Vaagessa\", hän sanoi.\n\n\"Niin, nyt olemme perillä\", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä\nmatka oli sujunut tavattoman sukkelaan.\n\n\"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä\", hän sanoi.\nKiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: \"Nyt sinun ei pidä katsoa\ntaaksesi minuun!\"\n\n\"En en\", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä\ntietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin\nkaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi\nkatsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien\nlävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena\nseisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta\nmatkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta\nniinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen\nmilloinkaan enää saanut päätään oikein.\n\nSen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei\nenää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi\näidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia\nosasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta\nvankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja\nkuuli elävän hänen ympärillänsä.\n\nHän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä\ntalvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka,\njommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti\nlyhyeen: \"Hyvää iltaa\" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti\nja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan;\ntämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa\nvierastansa.\n\n\"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?\" hän kysyvästi huudahti.\n\n\"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi.\"\n\n\"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?\"\n\n\"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella.\nMutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne\nlevähtämään.\"\n\nÄiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei\nsiunannut: \"Jeesuksen nimeen\", niinkuin poika aina oli kuullut.\nSyötyään vieras nousi.\n\n\"Nyt on minun jälleen hyvä olla\", hän sanoi; \"anna minun vain levätä\nhiukkasen.\" Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen.\n\nThrondille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti\nsitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä\ntuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä\nmakasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään?\nHän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että\nhän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse,\nmutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä\nvoisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä;\nkotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan\npaikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa,\nsai huudetuksi: \"Äiti!\" -- ja heräsi.\n\n\"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia\", lausui äiti nostaen hänet ylös.\n\nHäntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli\npoissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä.\n\nÄiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään.\nKotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin\nja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet \"Jeesuksen\nnimeen\", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa.\nSitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen\nsuurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin\nsanoi äiti:\n\n\"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä\noli mukanansa tänne tullessaan.\" Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta\ntoinen miehistä lausui:\n\n\"Pitäköön _tuo_ sen\", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen\nsuurta kirstua, lisäsi toinen:\n\n\"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa _tässä_.\" Silloin\nhymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa\nlipasta.\n\n\"Mitä siinä on?\" hän kysyi.\n\n\"Vie sisään ja katso\", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä\nlippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään\nsiinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä.\n\n\"Ota se\", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain,\nmutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.\n\n\"Se itkee!\" hän sanoi.\n\n\"Rohkaise mielesi\", lausui äiti kehoittaen.\n\nThrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä\nkäänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.\n\n\"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!\"\n\n\"Viulu se on!\"\n\nJa sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.\n\nIsä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti\nosasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin\nitse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan,\njoiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei\nollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen\naivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti\noli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli\noli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota\nharvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä\nhän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti\nväärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän\nkieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi\najamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri\nasia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka\nnytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo\nhiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra,\nmetsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan\nvoinut sitä nähdä.\n\nMutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä\nsai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen\nmarkkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä\nkeittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan\nväkijoukolle.\n\n\"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?\" vastasi äiti, mutta kertoi sen\nheti isälle.\n\n\"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan\", sanoi isä ja\nlausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen\nenempää.\n\nJonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä\nuudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja\njoiden oli määrä viettää häitä.\n\n\"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä\", lausui isä.\n\n\"Enköhän minä pääsisi soittamaan?\" kysyi poika kuiskaten äidiltään\nkeittiössä.\n\n\"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?\" vastasi äiti; mutta meni heti\nriihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.\n\n\"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä\", hän lisäsi, \"hän ei\nole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa\".\n\n\"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista\", vastasi Alf; mutta\nhän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen\nmyöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi\npoikaansa soittajaksi.\n\n\"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut\nennen\", ja -- pojan piti siis päästä mukaan!\n\nKotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen\nuusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli\nvuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen\nlennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä\nei tahtonut olla edes sisälläkään.\n\nHääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli\nuuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä\nmilloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä,\nsamoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut\nensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti\nviulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti\nsaattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa\nvuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.\n\nIsä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi\nkatsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi\nvuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.\n\nVaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin\nsanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:\n\n\"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan,\nmiten käy\". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti\nsen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.\n\nOli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle\npuolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän\npuiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan\neteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin\nmitä ennenkin tunsi -- ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän\nvain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä\nviuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että\nkaikui puiden välissä.\n\n\"Näkyykö kirkko pian?\" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai\nkysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:\n\n\"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä\".\n\nHän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan\nhyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä\naivan hänen eteensä!\n\nIhan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista\ntunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja\ntalot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä\nsäkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä\nsuurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella\npuolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden\nalapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset\nleikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta\nkaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni,\nniin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki\nmuka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä\nhuomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti\ntaivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin\nettä talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla\nkirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi\nsuunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti\nheidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin\nlapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.\n\n\"Nyt täytyy minun soittaa\", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.\n\nMutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! -- Mahtaa olla\nkielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.\n\n\"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti\", ja hän\npainoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti\nvaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta\nkävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja\nruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli\nkaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja\nehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa\nniin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.\n\n\"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni\", hän\nsanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, -- mutta katso,\ntuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi.\nSilloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut\nhänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.\n\n\"Anna tänne se takaisin!\" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle\nkätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan\nedestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.\n\n\"Et sitä saa!\" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois\nväkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää\njaksanut, vaan kompastui.\n\nSiinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki\nainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään\niankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että\nhänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen\nkohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.\n\n\"Sinun on kaikki syy!\" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä\nsen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.\n\n\"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä\", hän lausui\nitsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.\n\n\"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään\".\n\nJa hän tarttui veitseen sekä leikkasi. \"Au!\" kuului kvinttikieli\nlyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. \"Au!\" sanoi seuraava; mutta\npoika leikkasi yhä. \"Au!\" kuului kolmas kolkosti, -- ja suuri suru\nvaltasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut\nantaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä,\netteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa.\nSilloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa\nhänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti\nlujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas\nhänelle:\n\n\"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä\nolen tänään nähnyt.\"\n\n\n\n\nISÄ\n\n(1858)\n\n\nSe mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin\nsuurtilallinen; hänen nimensä oli Thord Överaas. Hän seisoi eräänä\npäivänä pappilan virkahuoneessa, suorana ja vakavana.\n\n\"Minulle on syntynyt poika\", hän lausui, \"ja tahtoisin saada sen\nkastetuksi.\"\n\n\"Mikä pannaan hänelle nimeksi?\"\n\n\"Finn, isäni mukaan.\"\n\n\"Ja ketkä tulevat kummeiksi?\"\n\nNe lueteltiin, ja olivat he seurakunnan paraita miehiä ja naisia isän\nsuvusta.\n\n\"Onko mitään muuta vielä?\" kysyi pappi katsahtaen ylös.\n\nThord viipyi hetkisen, \"tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi\neriksensä\", hän sanoi.\n\n\"Siis jonakin arkipäivänäkö?\"\n\n\"Ensi lauantaina kello kaksitoista.\"\n\n\"Onko vielä muutakin?\" kysyi pappi.\n\n\"Ei ole mitään muuta\". Thord pyöritteli lakkiaan ikäänkuin aikoen\nlähteä.\n\nSilloin nousi pappi: \"on kuitenkin yksi asia\", hän lausui, meni Thordin\nluokse, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin,\n\"suokoon Jumala lapsen tulevan sinulle siunaukseksi!\"\n\nKuusitoista vuotta sen perästä seisoi Thord jälleen papin\nvirkahuoneessa.\n\n\"Sinä olet hyvin säilynyt entisesi näköisenä, Thord\", lausui pappi, kun\nei huomannut hänessä mitään muutosta.\n\n\"Eihän minulla olekaan minkäänlaisia huolia\", vastasi Thord.\n\nPappi ei virkkanut siihen mitään, kysyi vain hetkisen kuluttua:\n\n\"Mitä sinulla on tällä kerralla asiana?\"\n\n\"Tulin puhumaan pojastani, joka huomenna ensi kerran pääsee Herran\nehtoolliselle.\"\n\n\"Niin, hän on reipas poika.\"\n\n\"En tahtonut maksaa teille, ennenkuin saan tietää, minkä sijan hän\nsaapi kirkossa.\"\n\n\"Hän pääsee ensimäisenä.\"\n\n\"Niin olen kuullut sanottavan, ja tässä on kymmenen taaleria papille.\"\n\n\"Onko vielä muutakin asiaa?\" tiedusteli pappi katsellen Thordia.\n\n\"Ei ole mitään muuta;\" ja Thord läksi.\n\nTaasen kului kahdeksan vuotta, silloin kuului eräänä päivänä kopinaa\npapin virkahuoneen eteisestä; sillä useita miehiä tuli, ja niiden\njoukossa Thord ensimäisenä. Pappi katsahti ylös ja tunsi hänet:\n\n\"Tänään tuletkin oikein joukolla.\"\n\n\"Pyytäisin saada poikani kuulutuksille Gudmund Storlidenin tyttären\nKaarenin kanssa, isähän on tässä.\"\n\n\"Hänhän on seudun rikkahin tyttö.\"\n\n\"Niinhän sanotaan\", vastasi Thord ja työnsi toisella kädellään tukan\notsaltaan. Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissaan, hän ei sanonut\nmitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa, ja miehet kirjoittivat alle.\nThord pani kolme taaleria pöydälle.\n\n\"Ei minulle tule kuin yksi vain\", huomautti pappi.\n\n\"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa lapseni, -- sentähden tahtoisin\nmaksaa kunnollisesti.\"\n\nPappi otti rahat vastaan. \"Onhan nyt kolmas kerta, kun olet täällä\npoikasi tähden, Thord.\"\n\n\"Mutta nyt olenkin valmis hänen suhteensa\", lausui Thord ja pani kiinni\nlompakkonsa, jätti hyvästi ja meni, -- miehet verkkaan hänen perässänsä.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin siitä päivästä soutivat isä ja poika tyynellä\nsäällä lahden poikki Storlideniin keskustelemaan häistä.\n\n\"Teljo ei ole oikein allani\", lausui poika nousten asettaaksensa sitä\nparemmin paikoilleen. Samassa lauta, jolla hän seisoi, luiskahti pois\nalta; hän levittää kätensä, kirkaisee ja suistuu veteen.\n\n\"Tartu airoon!\" huudahti isä, nousi ja ojensi sen hänelle.\n\nMutta yritettyään sitä pari kertaa poika jäykistyy.\n\n\"Odota hiukkasen!\" huusi isä ja souti hänen luoksensa. Silloin poika\nkääntyy selälleen, luo hyvin pitkän silmäyksen isäänsä -- ja upposi.\n\nThord ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän pidätti veneen\npaikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, mistä poika oli vajonnut\nveden alle, ikäänkuin odottaen hänen kohoavan jälleen ylös. Siinä\npulppusi vain pinnalle muutamia ilmarakkuloita, uudestaan muutamia,\nsitten vain yksi suuri, joka särkyi -- ja peilikirkkaana oli vesi\njälleen.\n\nKolmena päivänä ja yönä näkivät ihmiset isän soutelevan samalla\npaikalla syömättä ja nukkumatta; hän naaraamalla etsi poikaansa.\nKolmannen päivän aamuna hän löysi hänet ja vei kantaen mäkien yli\nkotiinsa.\n\nNoin vuosi lienee kulunut siitä päivästä. Silloin kuulee pappi\nmyöhäisenä syysiltana jonkun liikkuvan eteisessä oven takana ja\nhaparoiden etsivän lukkoa. Hän avasi oven, ja sisään astui pitkä,\nkyyryselkäinen, laiha, harmaahapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan\naikaa, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.\n\n\"Tuletko näin myöhään?\" kysyi pappi seisoen hiljaa hänen edessänsä.\n\n\"Myöhäänpä tulen\", vastasi Thord ja istuutui.\n\nPappikin istahti ikäänkuin odottaen selitystä; kauan olivat molemmat\nääneti. Vihdoin sanoi Thord:\n\n\"Minulla on vähän mukanani, jonka mielelläni antaisin köyhille;\nsiitä pitäisi tulla pysyväinen rahasto, ja poikani nimelle se olisi\nasetettava;\" hän nousi, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.\n\nPappi luki rahat.\n\n\"Siinä on paljon rahaa\", hän sanoi.\n\n\"Siinä on puolet taloni hinnasta, minä möin sen eilen.\"\n\nPappi istui pitkän ajan vaiti, viimein hän kysyi lempeästi:\n\n\"Mitäpä nyt vastedes aiot, Thord?\"\n\n\"Jotakin parempaa.\"\n\nHe istuivat vielä hetkisen, Thord katsoen maahan, pappi katsellen\nThordia. Silloin lausui pappi hiljaa ja painavasti:\n\n\"Nyt, luulemma, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi.\"\n\n\"Niin, niin minäkin nyt arvelen\", vastasi Thord katsahtaen ylös.\nRaskaina karpaloina vieri kaksi kyyneltä alas hänen poskiansa myöten.\n\n\n\n\nKOTKANPESÄ\n\n(1859)\n\n\nEndre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen\nkorkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä\nmaata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki\nlaski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne\npitkänä, siintävänä selkänä.\n\nPitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut\nlaaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä\nne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään\nmurhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset\nsanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät\nauringon kello viideltä illalla.\n\nTämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla\ntunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä,\nmutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä,\niski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran\nlapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin\nrauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla\nkorkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin\noli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä\npesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.\n\nMilloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa,\njohtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He\ntiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat\niskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi\noli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret\nharjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille\nkiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran\npäästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.\n\nSiihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika\nLeif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara\ntukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen,\nja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa\nkotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi\nsitä niin julki lausua.\n\nTuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi\nhän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä;\narveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli\nkokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät\nmenemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain\nomaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä,\nhypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu\nkasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä\nylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa\nvieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain\nkuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi\njyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa,\netsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi\npoispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä\nvielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea,\netsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen\nja luisuen alaspäin, mutta -- aina saaden jostakin särmästä pohjaa.\nAlhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi\npitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista;\nhänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei\nollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:\n\n\"Leif, Leif, miksi menet sinne?\"\n\nKaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi\nhäneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.\n\n\"Leif, tule alas jälleen, Leif!\" hän huusi, \"minä rakastan sinua, eikä\nsinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!\"\n\nLeif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta\nsitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä\nettä jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin;\nmutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi\nusein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki,\njotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas\nasti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois.\nTyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös.\nLeif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö\nnäki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.\n\n\"Leif!\" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin\nyhtyivät huutoon.\n\n\"Hän luisuu!\" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin\nmiehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä\nja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi\npois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen\nperästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän\njälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi\nmusertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä\nkantoi hänet siitä pois.\n\nNuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt\nrohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet\nkatsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä.\nVanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi:\n\n\"Onnettomasti tämä kävi\"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, \"hyvä\non kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen\nyletä.\"\n\n\n\n\nUSKOLLISUUS\n\n(1868)\n\n\nLaakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa;\nhe tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta\nvaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti\nisän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan\nvaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa,\nvaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti\nheiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja\nolla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen\npojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin\npojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa\nvapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan\nmyöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.\n\nNeljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse\ntähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen\nkylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan\nyhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt\nyhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen\ntoisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin\nluuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet\nselvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten\nkasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen,\nsalainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä\nkuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle\npuolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa,\njonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille\nosansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa\nsaisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli\nrakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen\njäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois\nkotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden\nja karjanhoitaja, -- jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada\nminiäksensä.\n\nEi kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi\nmuuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui\nmuuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin\nkieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.\n\nSilloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon\nasian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä,\ntahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään\ntahtoi.\n\n\"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot.\"\n\nSitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä\nasia riippui hänestä.\n\n\"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;\" mutta häntä hän ei voinut\nsaada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman.\nMutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: \"olihan hän nuorin\".\n\n\"No, sitten nuorimman edellinen.\"\n\n\"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?\"\n\n\"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!\" lausui tyttö; sillä\nhäntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet\nmainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin\nkieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen\nja tytön pitävän toisistansa.\n\nVanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän\nluoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo\njaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat\nvain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa\nja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin\nkävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä\nseuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi\nhänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut\ntyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi,\nsattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen\nkosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä\nluokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat\nhyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa.\nMutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin\nrakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa\nhän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos\nnuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui,\nsillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt\nmuuttaminen. _Hän_ siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että\nvarmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon.\nHeti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan\nasiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt\nentistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani,\nja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan.\nNuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli\nvuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada\nmuita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.\n\nKuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva\nminiä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat\njoka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä\nyhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina\nhiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli\nhäntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat\nsen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut\nhänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka\nkerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.\n\nKun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan\nhäntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata\nhautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja\nnaiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, -- ensin\nlukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän\nperässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului\nneljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo\nkuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon,\nsillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin,\nnämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä\nyhteen.\n\nKirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui\nsiitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun\nsattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven\nja koko luonnon suurenmoisuuteen.\n\n\n\n\nELÄMÄN-ARVOITUS\n\n(1869)\n\n\n\"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?\"\n\n\"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa.\"\n\n\"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa\nliian kirkkaasti veteen.\"\n\n\"Ei, ei etemmäksi.\"\n\n\"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin\nkaunista.\"\n\n\"Ei, ei, ei sinnekään;\" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan,\nikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä.\n\nVaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui:\n\n\"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun\nvieras laivuri astui sisään hämärän tultua.\"\n\n\"Enkö sitä arvannut\", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.\n\n\"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule\njäljestä!\"\n\n\"Botolf!\" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.\n\nMies sanoi: \"olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää\nlupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä\nhetkestä rikki.\"\n\nNyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento,\nhänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli\nluisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein\nsäkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:\n\n\"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn.\nMutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi.\nEtkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla\ntiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää\nlupaustani!\" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja\nettä se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.\n\n\"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan\njättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota\nen milloinkaan -- en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit\nsen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää,\nminua sinä vain tahdoit! Botolf!\" ja hän makasi polvillaan hänen\nedessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen,\nkyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli\nkauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.\n\n\"Jumala varjelkoon minua!\" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti\nheti jälleen; \"jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit\nminuun, -- miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!\"\n\n\"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!\" rukoili vaimo lähestyen\nmiestä polvillaan ja lisäsi sitten:\n\n\"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli\ntörmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä --\nen ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun\nheti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, -- tunsin\nuudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan\nsaisi!\" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen\npolville.\n\n\"Botolf!\" hän rukoili, \"ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin\nkerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta --\notit ainoastaan minut! -- Botolf!\"\n\nMiltei tylysti mies vastasi:\n\n\"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi!\nSieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä -- ensi päivinä se vielä\nvoi käydä päinsä, vaan ei sitten enää.\"\n\nVaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:\n\n\"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!\" -- ja\nuudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.\n\n\"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä,\nniin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!\" Mies puhui varmasti ja\nvakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki\nhänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:\n\n\"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi\ntulla!\"\n\n\"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!\" rukoili vaimo.\n\nMies käsitti hänet väärin ja jatkoi:\n\n\"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä\nen voi kestää!\"\n\n\"Niin, en minäkään!\" huudahti vaimo nousten.\n\n\"Minä autan sinua!\" mieskin nousi, \"joka päivä minä autan sinua, kun\nvain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni\njotakin tuntematonta -- ja joka ehkä on toisen oma!\"\n\nSiinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.\n\n\"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en\ntarjoa toisen omaa. -- Nyt voit jo lopettaa!\"\n\n\"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!\"\n\n\"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!\"\n\n\"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää _tänään_ tulla loppu!\"\n\n\"Eikö se ole julmaa\", vaimo huusi, \"kiduttaa ja kiusata naista, joka on\nantautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin\nminä\", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään\nsanoi:\n\n\"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan,\njotta saisit jotakin tietää!\" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi\npois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:\n\n\"Tahdotko vai etkö'?\"\n\nVaimo ojensi kätensä: \"En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme\ntästä paikasta nähdä.\"\n\nHän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin,\nmutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen\ntylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan\nastui etemmäksi.\n\n\"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta\", hän kuuli miehen sanovan, ja\nsamassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa\nhän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja\npeitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen\nylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja\nodotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän\npelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn,\nsillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet\naivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina,\nkokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella\nerinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen\nnäkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon\nyönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa\nrajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.\n\n\"Sinä olet valehdellut minulle Asta.\"\n\nVaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; \"olet saanut minutkin\nvalehtelemaan; _ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole\nollut täyttä totta_!\"\n\nHän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän\nhengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo\nei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa,\nvaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli\nepätietoinen paetako vai jäädä -- ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä\nhiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä\nsäikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:\n\n\"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet -- tee se nyt tässä!\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.\n\n\"Tee se nyt tässä, sanon minä!\"\n\nHän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki\nhänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä,\nhuivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä\nliidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä\nvesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli\nkaatunut takaperin maahan.\n\nMereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen\nhävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen\noli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa --\neikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle,\njärkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; -- tämä ei ollut\nloppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin.\nHuusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja\nsurmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen\nelää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli\nmelkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua\nhänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse,\njoka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi\nmerta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi,\njoka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko\nhän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä\nmilloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi -- ei\nheittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin\njälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen\nselvitettäväksensä.\n\nMutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut\nAmerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri\noli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen,\nBotolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja\nsiitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes\nvarma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka\nperheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja\ntunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä\nmereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.\n\nHän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt\nomalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä,\nkatumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei\ntunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman,\nkun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta.\nKyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen,\nsillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta\ntunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän\naloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut\nilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta\nmahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä\nhän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla\nhienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa\nsyy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi?\n-- sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut\nhänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse\nsanonut siinä _olevan_ jotakin -- ja vieras laivuri, jota hän niin\noli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se\noli? -- Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä\nkiusannut -- siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.\n\nMutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan\nniin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin\nkentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus\nsyyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin\nharva sitä käsittää, -- ja _hänen,_ Botolfin, hän ei luullut voivan\nsitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta\nsoivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia\nkysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi\nhänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan?\n_Hänen_, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli\netsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin\nja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana\nhänen luonaan, -- mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja _jos_\nse koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan\nhellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään\nihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin\nhän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset\nolivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä\nhartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä\nkiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!\n\nEnsi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko _hän_\npuolestansa itse ilmaissut _hänelle_ kaikki? Kävikö todellakin päinsä\nuskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin\nasia todellakin oli? Ei tosiaankaan.\n\nHän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän\nistui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut,\nmutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän\nluuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin\nleikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se\nollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta\noli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä,\n-- taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut\nautetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän\nkoulunopettajattarena.\n\n\"Sano nyt, niinkuin minä sanon\", hän kehoitti: \"Isä meidän!\"\n\n\"Itä me!\"\n\n\"Joka olet taivaassa!\"\n\n\"O tavaa!\"\n\n\"Pyhitetty olkoon nimesi!\"\n\n\"Py-mim!\"\n\n\"Lähestyköön valtakuntasi!\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Tapahtukoon tahtosi!\"\n\n\"Ei, ei tahto!\"\n\nBotolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän\nei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja\nkuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui\nsaastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi.\nHän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi;\nhän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt\nketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi?\nSiihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa\nvarten? -- Vai vieläkö etemmäksi? -- Se oli yhdentekevää, sillä minne\naikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että\nheille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä\nvievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä\nkiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei\nenää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä;\npienoinen viaton tyttönen se oli -- Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva\nmuuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten\nsanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti\nheidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo\nkuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen.\nOliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli\nnähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen\nhän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut\nsamalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt\nhänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se\nkun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen\nalinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka\njohdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa,\njälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa\njälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.\n\nMinne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä,\nniin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun\ntiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon\nyöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä -- kun hän tahtoi\ntiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo\neriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun\npuolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään\nravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.\n\nJokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään\narvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin\narvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan,\noli _hänen_ synkkä harvapuheisuutensa ja _Astan_ kauneus sekä kummankin\nerakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten\näkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja\nuskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan\nkaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut\nsattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri\nsilloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä\najautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen\nvielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät\nkuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka\ntuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä\nkuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei\nvoinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen\ntaistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä\ntuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta\nja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan\nrakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana\nkeränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet\nkoko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen\nmeluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän\nsisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden\nläpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden\npalaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat\nniin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea\ntuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat\ntorpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet\nvaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo,\njoka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen\nvuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli\nvähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä\nvain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin\nodottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti\npäätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas\nvastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen\n\"Agnes!\"\n\nVarmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta\nvanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan,\nriensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja\nlähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat\nmiehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan\nluo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli\nitse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt\npaholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin\nkuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä\nhäntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka\nAsta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on\ntäytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili\nJumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän\npukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä\nkaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen,\nkädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä\nmetsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin;\nmutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli\ntuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja\nkantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä\ntakan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla\nmielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan\nIsä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen\ntaluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja\nsilmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä\nnäyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.\n\n\"Annatko minulle anteeksi!\" kuiskasi sairas.\n\nTytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden\nhän vastasi:\n\n\"Kyllä.\"\n\nSilloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana\nmakaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas\nkieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski\nsiihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti\nlaski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille\nsormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön\nluettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan\naloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus\nsisälle, katsahti sinne päin ja sanoi:\n\n\"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu.\"\n\n\n\n\nKARHUNTAPPAJA\n\n(1857)\n\n\nSuurempaa valehtelijaa kuin papin poika tuskin oli koko seudulla; ei\nhäneltä lukutaitoakaan puuttunut, sillä lukeminen häneltä sujui mainion\nhyvästi, ja sitä, mitä hän luki, tahtoivat talonpojat mielellään\nkuulla. Kun sitten oli jotakin, joka heitä erittäin miellytti, niin\nhän lisäsi siihen omiansa samaa lajia niin paljon kuin luuli heihin\nmenevän; lempiaineena oli väkevät miehet ja rakkaus ynnä siitä johtuvat\nmurhat.\n\nMilloin huomasi pappi riihen puimisen tapahtuvan yhä\nepäsäännöllisemmin; hän meni katsomaan, ja silloin seisoi Thorvald\nsiellä kertomassa juttuja. Milloin saatiin kummastuttavan vähän halkoja\najetuksi kotiin takamailta; hän sinne katsomaan syytä, ja siellä seisoi\nThorvald jälleen kertomassa. Tästä pitää tulla loppu, arveli pappi; hän\npani pojan kansakouluun.\n\nSiellä tosin kävi ainoastaan talonpoikaisia lapsia, mutta papista oli\nliian kallista pitää kotiopettajaa tuon ainoan pojan tähden vain.\nMutta Thorvald ei ollut käynyt siellä viikkoakaan heidän kanssaan,\nennenkuin eräs kumppani kalman kalpeana tuli sisään kertoen paholaisen\ntulleen vastaan maantiellä -- toinen vielä kalpeampana kertoi nähneensä\npäättömän miehen ihkasen elävänä rannalla veneiden kanssa askaroineen\nvenelaiturin luona, -- ja mikä oli pahinta: pikkuinen Knut Pladsen ja\nhänen vielä pienempi siskonsa tulivat eräänä iltana, kun heidän piti\nmennä kotiin, miltei mielettöminä pelosta juosten takaisin, ja sanoivat\nitkien kuulleensa karhun ylhäällä pappilan metsässä, niin, olipa pikku\nMarit nähnyt sen harmaiden silmien säihkyvänkin.\n\nSilloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi:\n\"mikä hitto -- Jumala antakoon pahan syntini anteeksi -- lapsi\nvekaroita vaivasi?\"\n\n\"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle\", hän\nsanoi; \"jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan\nveneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, -- uskotteko\nkarhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja\nkristinoppiinne\", hän torui, \"vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia\nja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?\"\n\nMutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku\nMaritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa\nnyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari\nsilloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta,\nmennä saattamaan häntä metsän lävitse.\n\n\"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun\" sanoi Marit nyyhkien; \"hän se\njuuri siitä kertoi.\"\n\nThorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari\nkatsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi.\n\n\"Oletko nähnyt karhun?\" hän kysyi tyynesti.\n\n\"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän\nylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja\nampumassa\", sanoi Thorvald.\n\n\"Oletko sinä nähnyt karhun?\"\n\n\"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli\nkaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että\ntämänvuotiset pennut.\"\n\n\"Oletko sitten nähnyt ne?\" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä\nvain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti.\n\n\"Olenhan nähnyt sen karhun, jonka Lars metsästäjä viime vuonna ampui,\ntiedänmä.\"\n\nNyt astui koulumestari askeleen lähemmäksi ja kysyi lempeästi, että\npoika nytkähti:\n\n\"Minä kysyn, oletko nähnyt nuo karhut pappilan metsässä?\"\n\nNyt ei Thorvald voinut mitään vastata.\n\n\"Ehkä muistit ikäänkuin vähäisen väärin sillä kertaa?\" kysäisi\nkoulumestari, tarttui pojan nutunkaulukseen ja taputteli itseänsä\nreidelle viivottimella. Thorvald ei hiiskunut sanaakaan eivätkä toiset\ntohtineet edes vilaistakaan sinnepäin. Silloin lausui koulumestari\nvakavasti:\n\n\"On rumaa, kun papinpoika valehtelee; on vielä rumempaa opettaa\ntalonpoikien lapsia tekemään samoin.\" Ja niin pääsi poika _sillä_ siksi\nkertaa.\n\nMutta koulussa seuraavana päivänä (opettaja oli käsketty papin puheille\nja lapset olivat jätetyt omiin hoteihinsa) oli Marit ensimäinen\npyytämään Thorvaldia jälleen kertomaan jotakin karhusta.\n\n\"Sinua rupeaa pelottamaan\", sanoi poika.\n\n\"Joutavia, saanhan oppia sitä kestämään\", lausui tyttö siirtyen\nlähemmäksi veljeään.\n\n\"Niin, uskokaa pois, kyllä se nyt ammutaan!\" vakuutti Thorvald\nnyökäyttäen päätään; \"tänne on tullut muuan mies, joka osaa ampua\nsen! Tuskinpa oli Lars metsästäjä kuullut puhuttavan pappilan metsän\nkarhunpesästä, ennenkuin tuli rientäen seitsemän pitäjän läpi, mukanaan\npyssy, niin painava kuin ylimäinen myllynkivi ja niin pitkä kuin täältä\nHans Voldeniin tuossa!\"\n\n\"Jestas!\" huusivat kaikki lapset.\n\n\"Niin pitkä\", jatkoi Thorvald, \"niin, aivan varmasti niin pitkä kuin\ntäältä tuon tuolin luokse.\"\n\n\"Oletko nähnyt sen?\" kysyi Ole Böen.\n\n\"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä,\ntiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti,\n_minä_ en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä,\n-- minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole\nhelpointa työtä.\"\n\n\"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen\", lausui Hans\nVolden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla.\n\n\"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui\nnukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran\nohi.\"\n\n\"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua\", todistivat tytöt.\n\n\"Houkkio!\" lisäsivät pojat.\n\n\"On olemassa ainoastaan _yksi_ keino, millä _sitä_ voi auttaa\",\nilmoitti Ole Böen, \"nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun.\"\n\n\"Niin, sen tiedämme kaikki\", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla\njotakin uutta.\n\n\"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan\nluota pyssyynsä\", arveli Hans Volden miettiväisesti.\n\n\"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?\" kysyi Thorvald.\n\n\"Niin\", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi\nsen asian; \"mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli\nvarmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna\nkesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels.\"\n\n\"Onko se sitten niin vaarallista?\" kysäsi muuan pikkuinen poika.\n\n\"Vaarallistako?\" toisti Thorvald; \"karhulla on kymmenen miehen järki ja\nkahdentoista miehen voima.\"\n\n\"Niin, sen tiedämme\", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat\nvälttämättömästi kuulla jotakin uutta.\n\n\"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan.\"\n\n\"Niin, tietysti hän menee mukaan\", sanoi Ole Böen, \"tänään varhain,\nennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars\nmetsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy\nmukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään.\"\n\n\"Oliko se aikaisin?\" kysyivät lapset yhteen suuhun.\n\n\"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti\nsytyttivät tulta.\"\n\n\"Oliko Larsilla pitkä pyssynsä?\" kysäsi Hans.\n\n\"Niin, sitä en tiedä sanoa; mutta se, joka hänellä oli, oli niin pitkä\nkuin täältä tuolille asti.\"\n\n\"Ei, miten sinä valehtelet!\" sanoi Thorvald.\n\n\"Sanoithan sen itse!\" arveli poika.\n\n\"Niin, tuota pitkää pyssyä, jonka minä näin, sitä hän tuskin enää\nkäyttää.\"\n\n\"Niin, mutta tämä oli kuitenkin niin pitkä, niin pitkä, kuin -- tästä\nmelkein tuolin luokse.\"\n\n\"Vai niin; ehkä se kuitenkin oli hänellä.\"\n\n\"Ajatelkaa\", sanoi Marit, \"nyt he ovat siellä ylhäällä karhujen luona.\"\n\n\"Ehkäpä nyt juuri ottelevat karhun kanssa!\" sanoi Thorvald. Syntyi syvä\nhiljaisuus; oli miltei juhlallista.\n\n\"Luulenpa meneväni\", sanoi Thorvald tarttuen lakkiinsa.\n\n\"Niin, niin, silloin saat kuulla jotakin!\" huusivat kaikki vilkastuen\njälleen.\n\n\"Mutta koulumestari!\" hän sanoi seisahtuen.\n\n\"Joutavia, olethan sinä papin poika\", sanoi Ole Böen.\n\n\"Niin, jos hän tohtii lyödä, niin -- \", sanoi Thorvald kammottavan\nhiljaisuuden vallitessa nyökäyttäen päätään.\n\n\"Lyötkö takaisin?\" kysyivät toiset kiihkoissaan.\n\n\"Ken tietää\", hän sanoi, nyökäytti päätään ja läksi.\n\nHe luulivat olevan parasta lukea sillä aikaa, kuin hän oli poissa;\nmutta ei kukaan malttanut, heidän täytyi puhua karhusta.\n\nHe arvailivat sinne tänne, miten siellä oli käynyt; Hans löi Olen\nkanssa vetoa siitä, että Larsin pyssy ei ollut lauennut ja että karhu\noli suoraan hyökännyt hänen kimppuunsa. Pikku Knut Pladsen arveli\nkaiken käyneen hullusti ja tytöt kääntyivät hänen puolelleen. Mutta\nsilloin palasi Thorvald.\n\n\"Mennään kaikki sinne!\" hän sanoi kiivaasti avaten oven, tuskin osaten\nsanoa sen enempää.\n\n\"Mutta koulumestari?\" kysäisivät muutamat.\n\n\"Menköön koulumestari hiiteen! Karhu, karhu!\" Enempää hän ei saanut\nsanotuksi.\n\n\"Onko se ammuttu?\" kysyi joku aivan hiljaa toisten tohtimatta\nhengittääkään. Thorvald istui läähättäen, nousi viimein, kiipesi\nseisomaan penkille, heilutti lakkiaan:\n\n\"Mennään sinne! sanon minä; minä otan kaiken syyn niskoilleni!\"\n\n\"Mutta minne meidän pitää mennä?\" kysyi Hans.\n\n\"Suurin karhu on kannettu alas, toiset makaavat siellä vielä. Niels\nBöen on pahasti haavoittunut, sillä Larsin pyssy ei lauennut, ja karhu\nsuoraan heitä ahdistamaan. Poika, joka heillä oli mukana, pelastui\nheittäytymällä maahan ja tekeytymällä kuolleeksi, niin että karhu\nei koskenut häneen. Heti kun Lars ja Niels olivat voittaneet oman\nkarhunsa, he ampuivat hänen ahdistajaansa.\"\n\n\"Eläköön! Eläköön!\" huusivat kaikki pojat ja tytöt, ja alas\npaikoiltaan, ulos ovesta ja eteenpäin läpi peltojen ja metsän Böeniin,\nikäänkuin ei olisi koulumestaria olemassakaan.\n\nTytöt valittivat pian, etteivät voineet seurata mukana, mutta pojat\nottivat heidät väliinsä, ja eteenpäin sitä juostiin.\n\n\"Varokaa koskemasta siihen!\" sanoi Thorvald; \"tapahtuu välistä, että\nkarhu virkoo uudestaan eloon.\"\n\n\"Onko se totta?\" kysyi Marit.\n\n\"On, silloin se nousee toisen elävän muodossa, varokaa siis!\" Ja he\nriensivät eteenpäin.\n\n\"Lars oli ampunut suurimpaan kymmenen laukausta ennenkuin se kaatui\",\nhän kertoi jälleen. \"Ajatelkaa kymmenen kertaa!\" ja yhä vain he\njuoksivat.\n\n\"Ja Niels oli iskenyt siihen puukollaan kahdeksantoista kertaa,\nennenkuin se kaatui.\"\n\n\"Jestas, mimmoinen karhu!\"\n\nJa vesat juoksivat niin, että hiki tippui.\n\nJa sitten he pääsivät perille. Ole Böen kiskaisi oven auki ja pääsi\nensiksi sisään.\n\n\"Varo itseäsi!\" huusi Hans hänen jälkeensä.\n\nMarit ja eräs pieni tytöntylleröinen, jotka olivat olleet Thorvaldin ja\nHansin välillä, olivat toisina heidän perässänsä, sitten Thorvald, joka\nei astunut aivan eteen, vaan jäi seisomaan taakse, voidakseen nähdä\nkaikkia ja kaikkea, mitä tapahtui.\n\n\"Katsoppas tuota verta!\" hän sanoi Hansille. Toiset olivat kahden\nvaiheilla, tohtiako ensinkään mennä sisään.\n\n\"Näetkö sen?\" kysäsi muuan tyttönen pojalta, joka seisoi hänen\nvieressään ovessa.\n\n\"Näen, se on niin suuri kuin tuo suuri hevonen kapteenin talossa\", tämä\nvastasi ja jatkoi kertomustaan. \"Se oli kahlehdittu rautavitjoilla\",\nhän jatkoi, \"ja kuitenkin se oli katkaissut ne, jotka olivat\netujaloissa: selvästi näkyi, että se vielä oli hengissä, ja verta se\nvuoti aivan virtanaan.!\"\n\nValhetta se kyllä oli; mutta sen he unohtivat nähdessään karhun, pyssyn\nja Nielsin, joka istui siinä, ottelussa kontion kanssa saamansa haavat\nsidottuina, ja kuullessansa vanhan Lars metsästäjän kertovan, miten\nkaikki oli tapahtunut. He kuuntelivat ja katselivat niin kiihkoisan\ninnokkaasti, etteivät huomanneet, miten joku astui sisään heidän\ntakaansa, joka myöskin rupesi kertomaan, ja seuraavalla tavalla:\n\n\"Kyllä minä teidät opetan luvatta karkaamaan koulusta, minä! --\"\n\nKauhistuksen huuto kaikui vekarajoukosta, kaikki ulos ovesta,\neteisestä, pihalle ja matkaan! -- kohta he näkyivät pienten kerien\nmuotoisina kieriskelevän eteenpäin pitkin lumivalkeata tietä toinen\ntoisensa perästä, ja kun koulumestari vihdoin vanhoilla jaloillaan ehti\nperille koululle, niin hän jo kaukaa kuuli heidän lukevan, että kaikui\nnurkissa.\n\nNiin, se oli juhlapäivä se päivä, jolloin karhuntappaja palasi kotiin.\nSe koitti päivänpaisteella ja päättyi sateella; -- mutta semmoiset\npäiväthän tavallisesti ovat enimmin hedelmää tuottavat.\n\n\n\n\nVAARALLINEN KOSINTARETKI\n\n(1856)\n\n\nSiihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut\nvarsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät\ntoisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten,\nmutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut\nnahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista\nkeppiä vuoteensa viereen.\n\n\"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä\nsuojellakin\", lausui Husebyn ukko.\n\nThore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä,\njotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään\nluona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi,\nsillä hän \"ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä\". Mutta väki\nnaurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan\netsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka\nmelusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi\nlöytänyt Thorenkin.\n\nTuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä\nhelteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren\nylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja\nAslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä --\nsilloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja\npelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne,\ntoinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät\nkäpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika,\njolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti\nheitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat\nikäänkuin kaupanpäällisiksi:\n\n\"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!\" Mikäli he tiesivät, oli\nsiinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja\nse oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien\nmielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai\nmuita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla.\n\nSamaa mieltä oli vanha Knutkin, saadessaan kuulla siitä, ja arveli,\nettä jollei ollut ketään muuta torpanpojan kytkijää, niin tottapa\nsitten pitää hänen itsensä poikineen koettaa. Knut tosin jo oli alkanut\nvanheta, mutta vaikka jo lähenikin kuudettakymmennettä, hän siltä usein\nhuvin vuoksi törmäsi yhteen kerran tahi pari vanhemman poikansa kanssa,\nmilloin hilpeässä seurassa mieliala uhkasi muuttua muka liian vakavaksi.\n\nHusebyn paimenmajalle kulki vain yksi ainoa tie ja sekin aivan pihan\nkautta. Seuraavana lauantai-iltana, kun Thore oli kevein askelin\nmenossa majalle ja hiipi pihan lävitse, iski häneen mies rinnasta\nkiinni hänen juuri saavuttuaan riihen luokse.\n\n\"Mitä minulta tahdot?\" kysyi Thore ja sysäsi hänet kumoon, että\nkellahti.\n\n\"Sen saat minulta tietää\", vastasi toinen hänen takanaan, tarttuen\nhäneen niskasta, ja se oli veli.\n\n\"Tässä tulee kolmas\", sanoi Knut vanhus suoraan hyökäten hänen\nkimppuunsa.\n\nThoren voimat paisuivat vaarassa; hän oli notkea kuin pajun oksa ja\niski niin, että kirveli; hän puikkelehti ja väisti iskut; kun häneen\ntähdättiin, niin häntä ei enää ollutkaan; milloin vastustajat vähimmin\nodottivat, he saivat osansa runsaalla mitalla. Selkäänsä hän kuitenkin\nlopuksi sai, jopa miehen lailla; mutta Knut vanhus sanoi sen jälkeen\nusein, että tanakamman miehen kanssa hän tuskin ennen oli ollut\nkäsikahakassa. Tappelua kesti, kunnes verta vuoti, mutta silloin sanoi\nHusebyn ukko. \"Seis!\" ja lisäsi vielä: \"Jos ensi lauantai-iltana pääset\nHusebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun!\"\n\nThore korjautui kotiin mitenkuten ja paneutui maata päästyään sisälle.\nLaajalle levisi tieto Husebyn tappelusta, ja yleisesti sanottiin:\n\"Mitä hänen oli siellä tekemistä?\" Yksi kuitenkin oli, joka ei sanonut\nniin, ja se oli Aslaug. Hän oli niin hartaasti odottanut Thorea sinä\nlauantai-iltana, ja saadessaan nyt kuulla, mille kannalle asiat isän\nkanssa olivat kääntyneet, hän istahti kivelle katkerasti itkemään sekä\nsanoi itsekseen:\n\n\"Ellen saa Thorea, niin ei minulla enää ole iloista päivää tässä\nmaailmassa.\"\n\nThore oli vuoteen-omana koko sunnuntain, maanantainakin hän vielä\ntunsi itsensä kykenemättömäksi nousemaan. Tuli tiistai, ja päivä\noli niin kaunis. Yöllä oli satanut, tunturin rinteet olivat märät\nja vihannat, ikkuna oli auki, lehtien tuoksua virtasi siitä sisään,\nkarjankellojen kilinää kuului ylhäältä tunturilta ja joku lauleli\nsiellä ylhäällä; ellei äiti olisi istunut sisällä, niin hän olisi\nitkenyt kärsimättömyydestä.\n\nTuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli,\neikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina\nhän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: \"Jos ensi\nlauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse,\nniin olkoon tyttö sinun\"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn.\n\n\"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna\", arveli Thore.\n\nHusebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on\nsanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei\nmenisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin\ntoiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi\nkiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin\npääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla\nretkillä.\n\nTuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi\nniin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului\ntuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja\nhienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä\nkorkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista,\nhän katsahti Husebyhyn päin -- ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi\nveneen vesille ja souti niemen ympäri.\n\nPaimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli,\nettä Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä\nuseampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut\nkenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas\nlaaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella\nsinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa\nja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle\npuolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala\nyli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa!\n\nSilloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja\nsävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin,\nettä hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui\nkuin kuuluisi syvältä siihen vastaus.\n\n\"Hyväinen aika, mikä se on?\" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle,\nkiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä\nriippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään.\nVuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen\npintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin\nvastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä,\nmutta lähempää kuin ensi kerralla.\n\n\"On siellä sittenkin joku!\" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion\nrinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että\nse näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle\nja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein\näkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää.\n\n\"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?\" kysäisi Aslaug itseltään, laski\nirti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän\ntiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui\nmolemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut _hän_, joka\noli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili\nkaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti\nmieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä\nsentähden ei ollut apua odotettavissa.\n\n\"Tämä ainoa kerta vain!\" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan,\nikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri\nsen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa.\n\nMutta silloin riuhtaisi koira itsensä irti. \"Vou, vou!\" se haukkui\nalaspäin, heiluttaen häntäänsä! \"Vou, vou!\" se haukkui Aslaugille\npannen etukäpälänsä hänen syliinsä; \"vou, vou!\" taasen jyrkänteelle\npäin, -- ja sieltä näkyi punainen lakki vuoren kupeesta -- ja Thore oli\nhänen sylissänsä.\n\nSiihen hän jäi pitkäksi hetkeksi, voimatta lausua sanaakaan, ja siinä,\nmitä sen perästä sai sanotuksi, ei ollut pontta eikä perää.\n\nMutta vanha Knut Huseby sanoi, kuultuaan tämän, järkevän sanan:\n\n\"Tuo poika on vävyn arvoinen; tyttö pitää antaa hänelle!\"\n\n\n\n"]