[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fl8iesKZD7CIe2bP-F2lIcqdDB_B080z85ewrSONGt_Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1927,"Lumeen haudattuina","Hoffmann, Franz",1804,1882,"1927-hoffmann-franz-lumeen-haudattuina","1927__Hoffmann_Franz__Lumeen_haudattuina",null,"romaani",[],[],"fi",1849,1900,23198,149328,false,58474,[23],"Children's stories, German -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Lumeen haudattuna\" by Franz Hoffmann is a novel written in the late 19th century. The story is set against the backdrop of the Jura mountains and revolves around the lives of its poor, simple inhabitants, particularly focusing on the struggles of the Lopraz family as they endure hardships during a brutal winter. The main characters include the grandfather, an elderly man of wisdom and strength, and his grandson Jaakko, who, as the narrative unfolds, grapples with fear and uncertainty regarding his family's fate.  At the start of the novel, the setting introduces the reader to the harsh environment of the Jura mountains and the difficult lives of the shepherds who inhabit them. The narrative establishes the Lopraz family dynamics, highlighting the fond relationship between Jaakko and his grandfather as they await the return of Jaakko’s father from the mountains. After a prolonged absence causes worry among the family members, the grandfather decides to embark on a journey with Jaakko to check on the father. However, their expedition leads them to unforeseen challenges as a snowstorm engulfs the region, entraping them in their mountain dwelling and intensifying the feelings of isolation and anxiety as they face the elements and await news from the outside world. (This is an automatically generated summary.)",[],194,"Tositapahtumiin perustuva kertomus sijoittuu Jura-vuoristoon, missä isoisä ja pojanpoika joutuvat ankaran lumimyrskyn saartamiksi paimenmajaan. He joutuvat selviytymään talven armoilla eristyksissä muusta maailmasta kohdaten vaaroja, kuten nälkää ja susia.","Franz Hoffmannin 'Lumeen haudattuina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1927. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUMEEN HAUDATTUINA\n\nTositapahtuman mukaan kertonut nuorille ystävillensä\n\nFranz Hoffmann\n\n\nSuomennos kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU. W. Telén & C:o,\n1900.\n\n\n\n\n\n\n      Jotka Herraa pelkäävät, pankoot\n           myös toivonsa Häneen.\n\n                           Ps. 115, 11.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Jura-vuori ja sen asukkaat.\n 2. Isoisä ja pojanpoika.\n 3. Ensimmäinen päivä paimenmajassa.\n 4. Lumeen haudattuina.\n 5. Erakkojen elämä.\n 6. Sudet.\n 7. Katkera kaipaus.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nJura-vuori ja sen asukkaat.\n\n\nMoni nuorista lukijoistani tulee ehkä pitämään nyt kerrottavaa juttua\nmahdottomana, ellei kokonaan uskomattomana, vaan kumminkin perustuu se\ntositapahtumaan ja tapahtuikin pääkohdissaan tarkoilleen, kuin sitä\ntulen tässä esittämään. Se joka tuntee Jura-vuoria, se joka\nkokemuksesta tietää, minkä rajun ja tylyn luonteen sen korkeudet talven\naikana saavat, -- se joka on elänyt tuolla ylhäällä lumimyrskyn\nraivotessa, hän on kyllä kohdannut siellä myrskyn, jolla on niin\nkauhistava ja tuhoa tuottava raivo, ett'ei hän sellaista ole koskaan\ntavannut tasangoilla eikä laaksoissa. Se, joka on nähnyt sen kauhean\nlumen paljouden, mikä kylmän vuoden ajan kestäessä ajautuu vuorien\nhuipuilta ja äyräillä rotkoihin, ei suinkaan epäile, että asukkaat ja\nvarsinkin tämän vuoriseudun paimenparat useinkin joutuvat sellaisten\nseikkailujen ja vaarojen alaisiksi, joista meillä tasamaitten\nasukkailla tuskin voi olla aavistustakaan.\n\nJura-vuoret muodostavat monta, melkein yhtäläistä rinnakkain kulkevaa\nvuorijonoa, jotka Rhône-virran mutkasta alkaen vähän alapuolella\nGenèvenjärveä kulkevat koillisessa suunnassa osittain Ranskan, osittain\nSchweitzin kautta ja ulottuvat aina Aar-joen suuhun saakka, missä se\nlaskee Rhein-virtaan. Pituudeltaan ovat nämä kolmekymmentä viisi ja\nleveydeltään neljästä kahdeksaan peninkulmaan. Suurin osa tätä\nkalkkikivestä muodostunutta vuorta on Schweitzissä, sitä vastoin ovat\nkorkeimmat vuoren huiput, jylhimmät laaksot ja rotkot Ranskan puolella,\nmissä Jura-vuoria lounaassa rajoittaa Ain-virran laakso ja luoteessa\nDoubjoki. Täällä kohoaa Prè des Marmiers 1575, Reculet 1570, Grand\nColumbier 1555 metrin korkeuteen, ja sekä näiden että muiden mahtavien\nhuippujen välissä sijaitsee lukemattomia laaksoja ja rotkoja, jotka\novat enemmän tai vähemmän hedelmällisiä sekä mahdollisia joko\nmaanviljelykselle tai karjanhoidolle. Vuorien suurempi tai pienempi\nkorkeus vaikuttaa tässä suhteessa paljon. Mitä korkeammalle niiden\nhuiput kohoavat, sitä hedelmättömämmäksi ja kolkommaksi tulee seutukin,\nsitä kylmemmäksi ilmanala, sitä lyhyemmäksi kesä, sitä aikaisemmin\nputoaa lumikin, lumi joka valkoisella vaipallansa peittää niityt ja\nnurmikot. Korkeimmilla huipuilla lumi ei kesälläkään sula, mutta\nlämpimien kuukausien aikana kasvullisuus edistyy kumminkin nopeasti, --\nkasvullisuus, joka vihannoivana, ja kukoistavana nousee aivan lumirajan\nreunalle. Alempana olevat laaksot ja rinteet ovat peitetyt komeilla ja\ntaajoilla metsillä. Tammet, pyökit, koivut ja plataanit levittävät\ntäällä tuuheita oksiansa, ylempänä taas sijaitsevat nuo ihanat\nnurmikot, joiden mehukkaat ruohot ja yrtit antavat runsasta ravintoa\nlaitumella käyville lehmä- ja vuohilaumoille. Mutta tämä ihanuus kestää\nainoastaan vähän aikaa, korkeintaan viisi kuukautta vuodesta. Se alkaa\ntoukokuun loppupuolelta tai kesäkuun alusta ja päättyy lokakuun\nensimmäisinä päivinä, jolloin kova talvi taas alkaa vallita.\n\nIhana aika alkaa köyhille vuoristolaisille silloin, kun pitkien ja\nkolkkojen talvikuukausien perästä vihdoinkin etelän lauhkeampi ilma\ntaas puhaltaa vuorien yli ja hellillä huokauksillansa sulattaa lumen\nhuipuilta ja rinteiltä; kun tuhansia puroja ja vesisuonia iloisissa\nvesiputouksissa kohisten ja pärskyen syöksyy kallioseiniltä alas\nlaaksoihin, ja kevään tuores vihanta nyt vähitellen pistää esille\nlämmenneestä maasta. Ilomielin avaa silloin vuoripaimen navettansa ja\nlaskee lehmänsä ja vuohensa ulkoilmaan, jossa ne ihastuksella\nhengittävät raitista, hyvälle tuoksuvaa ilmaa ja iloisina juosten,\nammuen ja määkyen kiipeävät laaksoista ylös avaroille, laajoille\nvuoriselänteille, jossa heitä odottaa mehukas ja rehevä ravinto. Nuo\nälykkäät eläimet tietävät vallan hyvin, mitä noilla ylängöillä on\nheille tarjottavana, ja sentähden ei yksikään heistä osoita\nminkäänlaista vastahakoisuutta, jos kohta äyräät, jota myöten heidän\ntulee kiivetä ylös, ovatkin jyrkkiä ja tie, joka sinne johtaa, on\nkivinen ja kolea.\n\nTämä vuorille muuttopäivä on juhlapäivä kaikille laaksojen asukkaille,\nja itse vuoripaimen tervehtii sitä päivää iloisella katseella, vaikka\nse on vaan ensimmäinen niistä monista päivistä, joina hän, eroitettuna\nvaimostaan ja lapsistaan, on pakotettu elämään jonkunlaisessa\nmaanpaossa. Vuorien tuntureilla ei häntä odota mitkään suruttomat\nhetket, kesä ei ole hänelle mikään juhlien, huvitusten ja hauskuuden\naika.\n\nVaivaloinen on hänen elämänsä näillä tuntureilla ja täynnä se on\nvaivoja, rasituksia ja puutteita monenmoisia. Maito ja perunat on\nmelkein yksinomaan hänen ravintonaan, sadevesi tai säiliöissä sulatettu\nlumi hänen juomanaan. Hänen alinomaisena toimenaan on karjojen\nvartioiminen ja tuon kuuluisan hyvänmakuisen juuston valmistus, joka\nGreyerzer eli Gruyères juuston nimellä on tullut tunnetuksi.\n\nYlhäällä vuorilla valmistetaan tätä juustoa suurella vaivalla,\nerinomaisella huolella ja tunnollisella siisteydellä. Jokaisella\npaimenella on täällä oma pieni paimenmajansa, joka on hänen asuntonsa\nja samalla myös hänen maitokamarinsa. Näitten majojen seinät ovat\nenimmiten lujia ja vankkoja, rakennetut kivistä, katto on ainoastaan\nhalaistuista kuusilautasista eli päreistä, jotka ovat asetetut\nrivittäin vieretysten ja toinen toisiansa peittäen, sekä ovat\nkiinnitetyt raskailla kivilohkareilla, jotka ovat painona poikkiteloin\npäreitten päälle asetetuilla kapeilla ruodepuilla. Tämä sentähden\netteivät ukkosenilman nostamat myrskyt, jotka tavallisesti useinkin\nrajusti raivoavat, kiskoisi kepeitä päreitä irti alustastaan ja\nsiroittaisi niitä ilmaan.\n\nKaikkien karjamajojen sisusta on jaettu kolmeen osaan: ensiksi hyvästi\nvarustettu navetta, jossa karja öisin saa suojaa, toiseksi huone nuoren\nmaidon säilyttämistä varten, maitokamari valkeine, kirkkaaksi pestyine\npuisine astioineen ja vihdoin keittiö, joka samalla on vuoripaimenen\nmakuuhuone. Tämä on useinkin hyvin vaatimaton makuusuoja, jossa kupo\nolkia nurkassa muodostaa vuoteen. Keittiössä on suuri, avara savutorvi,\njonka alla köydessä tai rautaisissa vitjoissa riippuu iso kattila,\njossa maitoa lämmitetään, ja jota käytetään juuston valmistukseen.\n\nKoko kesän kuluessa, -- se tahtoo sanoa koko heidän siellä olonsa\naikana, näkevät paimenparat ani harvoin jonkun ihmisolennon. Sattuu\nkumminkin joku kerta kesässä, että joku vieras matkustaja\nuteliaisuudesta tai matkustushalusta häipyy tähän kaukaiseen seutuun.\nNöyrinä he osoittavat hänelle vieraanvaraisuuttaan, kestitsevät häntä\nmakeimmalla maidollaan ja luovuttavat hänelle makuusijansa ja ovat\nkiitollisia, jos he saavat vastalahjaksi palasen leipää, jota näillä\nylängöillä niin harvoin on saatavissa, ja jota sentähden pidetään mitä\noivallisempana herkkupalana. Huolimatta kaikista näistä puutteista,\nnäistä vaivoista ja vaikeuksista, tästä ikävästä ja erillään olosta\neivät nämä paimenet valita kohtaloansa. He ovat päinvastoin tyytyväisiä\nja eivät toivokaan mitään muutosta tilassansa, he rakastavat tätä\npaimenelämän synkkää yksinäisyyttä ja pysyvät muuta tahtomatta ja\ntoivomatta totutuissa toimissaan, sekä vanhempiensa ja esi-isiensä\nperityissä tavoissa.\n\nVuoripaimenten kesänvietto loppuu tavallisesti lokakuun 9 päivänä,\npyhän Dionysiuksen päivänä. Silloin lähtevät paimenet karjoineen alas\nlaskeutumaan, ja tämä paluuhetki on juhlapäivä, sekin, niinkuin\nylängöille lähtöpäiväkin oli, ja tämä juhlapäivä on vielä iloisempi,\nsillä kauan poissa olleet isät ja veljet pääsevät jälleen omaisiensa\nseuraan. Nyt alkaa kotimajoissa, lämmittävän takkavalkean ääressä uudet\ntyöt, aivan toisellaiset kuin kesäiset. Näitten laaksojen köyhyys ei\nnäet salli minkäänlaista joutilaana oloa. Köyhät paimenet leikkelevät\nahkeroilla käsillään kaikenlaisia pieniä esineitä puusta: lautasia,\nmaljoja, kuppia sekä monta muuta talous- ja kyökkikalua, joita he\nmyyvät lähiseutukaupunkien varakkaimmille asukkaille, ja taitavimmat\nheistä valmistavat oikein viehättäviä pikku taide-esineitäkin\nmainitusta aineesta, niinkuin esim. tunturivuohia, vuorikauriita,\nerivärillisillä soreilla leikkauksilla kaunistettuja lippaita, pieniä\nschweitziläismajoja ynnä muuta sellaista, joita matkustavaiset\nhalukkaasti ostavat, vieläpä lähetetään niitä Europan kaukaisimpiin\nseutuihin.\n\nKun täysi-ikäiset tällä tavalla puuhaelevat hyötyä tuottavissa\ntoimissa, eivät lapsetkaan saa viettää päiviänsä joutilaina. Useinkin\novat yksityisten kylien talot niin hajallaan toisistansa, että kovan\nlumisateen perästä on aivan mahdoton päästää lapsia kouluun menemään.\nTässä tapauksessa täytyy heidän tehdä työtä kotona, laskea lukuja,\nkirjoittaa, lukea ja useimmat vanhemmat pitävät ankaran huolen siitä,\nettä heidän lapsensa hyvästi käyttävät aikansa, koska he tietävät,\nmiten tarpeellista ihmiselle on nuoruudessa hankkia itselleen tietoja.\n\nSitä paitse tämä kotoinen ahkeruus tuo mukanaan monenlaista hyötyä.\nVanhemmat lapset, jotka jo osaavat selvästi lukea, lyhentävät pitkiä\niltapuhteita vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan lukemalla heille ääneen\nhyviä kirjoja, joita ovat saaneet joko papilta tai koulunopettajalta;\nja ehkei missään tarkemmin kuunnella lukijaa kuin näissä matalissa,\npienissä majoissa, joissa koko perhe yhden ainoan lamppupahasen valossa\nistuu suuren, karkeasti veistetyn pöydän ympärillä. Lukemisen perästä\nseuraa tavallisesti keskustelu siitä, mitä on luettu, ja sellaisissa\ntilaisuuksissa ei suinkaan puutu älykkäitä ja viisaita, siveellisyyttä\ntarkoittavia varoituksia vanhempien puolelta, joita lapset saavat\nneuvoksensa painaa mieleensä. Harvoin kuulee näistä yksinkertaisista,\nköyhistä ihmisistä jotakin pahaa. He ovat hyväsydämisiä, heidän tapansa\novat puhtaita, heidän puutteellinen elämänsä antaa heille voimaa ja\nkestävyyttä vaikeimmissakin oloissa. Ilman tätä nöyrää, vankkaa\nhurskautta, ilman tätä puutteisiin ja ankaraan elämään tottumista, ei\nehkä olisi Jaakko Loprazparka jaksanut kantaa niitä kärsimyksiä ja\nkauhuja hirmuisessa tilassaan, johon hänet tavaton kohtalo oli\nasettanut. Näin ollen pysyi hän vaikeimmissakin olosuhteissa lujana.\nKestäväisyys ja kärsivällisyys elähytti hänen sielunsa, auttaen häntä\nhirvittävässä yksinäisyydessään kaikkien kauhujen ja surkeuksien yli.\nKuunnelkaamme siis nyt, mitkä epäsuosiolliset tapahtumat yhtyivät\nmuodostamaan hänen yhtä harvinaisia kuin omituisia olosuhteita.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nIsoisä ja pojanpoika.\n\n\nEräässä Ranskan puolisen Jura-vuorten syrjäisimmässä ja sisimmässä\nlaaksossa eli köyhä, yksinkertainen perhe, jommoisia tässä vuoristossa\nlöytyy monta. Heidän ainoa omaisuutensa oli pieni talo, joka seisoi\nlaakson pohjassa muitten sinne tänne sijoitettujen majojen ympäröimänä,\nmuutamia lehmiä ja vuohta ja se kätevyys, joka pitkien talvi-iltojen\nkestäessä sai monta somasti leikeltyä taide-esinettä tai talouskalua\nsyntymään. Perhe ei ollut suuri. Paitse perheen isää Loprazia ja hänen\nahkerata kelpo vaimoansa istuivat talven aikana suuren puupöydän\nympärillä vielä vanha isoisä Lopraz, Jaakko, talon kolmetoista vuotias\npoika ja kaksi pientä seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäistä sisarta.\nHeidän elämänsä oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin laaksojen\nasukkaiden. Kesällä vaelsi isä Lopraz pienine karjoineen korkeille\nvuorituntureille, hoiti siellä karjaansa, valmisteli suuria juustoja ja\npalasi muassaan elukat ja kesän ajalla kertyneet aarteet takaisin\nkotoiseen majaansa, silloin kun kolkot ilmat ilmaisivat että talvi\nmyrskyineen ja lumikinoksineen oli lähestymäisillään. Sillä aikaa kuin\nisä eli tuntureilla, eroitettuna omaisistansa, hoiti äiti kotona pikku\ntaloutta, piti huolen puutarhasta ja siitä vähäisestä peltotilkusta,\njoka kuului heidän taloonsa, sekä kasvatti lapsiansa ahkeruuteen ja\nJumalan pelkoon. Kunnianarvoinen vanha isoisä oli hänelle tässä\nuskollisena apuna, ja auttoi häntä siinä mihin hänen voimansa vielä\nriittivät. Joutohetkinä taas isoisä vuoleskeli lautasia ja vatia, hänen\nvanhat silmänsä eivät näet enää kestäneet hienompia töitä, niinkuin\nnuorena ollessa, jolloin hän kumppaniensa joukosta oli ollut mitä\ntaitavin puunleikkaaja. Kun isä oli talvella jättänyt tunturit ja\npalannut jälleen kotia omaistensa luo, työskentelivät taasen perheen\njäsenet kukin omalla tavallansa ahtaassa, mutta kodikkaassa mökkisessä,\njossa sopu sijaa antoi kaikille perheen jäsenille. Isä ja isoisä\nvuoleskelivat puukoillaan ja taltoillaan, äiti pyöritteli surisevaa\nrukkiaan, pienemmät lapset taas istuivat -- Jaakko mukanaan --\nkoulutöittensä ääressä, kunnes jokaisen tehtävät olivat suoritetut, ja\ntämän jälkeen otettiin esille kaunis kirja ääneen luettavaksi. Kaikki\nkuuntelivat silloin äänettöminä, niin hyvin vakavat vanhemmat, kuin\niloiset pienokaisetkin. Monen hyvän neuvon liitti isoisä tähän, kun\nsiihen sopiva tilaisuus ilmestyi, ja näin nämä pitkät illat katosivat\nniin, niin nopeasti, että tavallisesti kaikki ihmettelivät ja\nsäpsähtävät, kun käki vanhassa seinäkellossa heleällä äänellä ilmoitti\nlevollemenohetken olevan käsissä.\n\nTällaista elämää vietti tämä pieni perhe vuodesta vuoteen; joka kesä,\njoka talvi toi samat toimet, eikä tapahtunut mitään muutosta tässä\nyksitoikkoisessa elämässä, kunnes sattui tapaus, joka täytti kaikki\nsydämmet kalvavalla huolella ja raskaalla painostavalla surulla.\n\nJaakko Lopraz oli, niinkuin jo mainittiin, noin kolmentoista vuoden\nvanha, kun tuo suloinen kesä jälleen jätti jäähyväisensä Jura-vuorien\nlaaksoille, ja perhe odotti siis joka päivä isän kotiintuloa. Mutta\npäivä kului toisensa perästä, isää ei kuulunut -- ei kaikunut vuohien\niloista määkymistä, eikä se tavallinen ammuminen, jolla lehmät\ntervehtivät vanhoja, tuttuja paikkoja -- talo ja navetat ne pysyivät\ntyhjinä vaan, ja vaikka Jaakko sisaruksineen olisi käynyt kuinka usein\ntahansa mäellä, jonka törmältä jo etäältä voitiin havaita ikävöityä,\nniin hänen tarkkaava silmänsä ei vaan eroittanut isän voimakasta\nvartaloa, ei punaisia lehmiä, hyppiviä vuohia, joille kaikille sijat jo\nviikkokausia sitten oli valmistettu.\n\nLuonnollisesti valtasi huoli kaikkien sydämmet; aika riensi nopeasti,\npyhän Dionysiuksen päivä oli jo ohitse ja kaikki muut vuoripaimenet\nolivat jo karjoinensa palanneet vuorilta; ainoastaan Loprazia, tuota\nniin levottomasti ja tuskan huolella odotettua isä Loprazia vaan ei\nnäkynyt. Mikä voi häntä vielä pidättää vuorilla? Olisikohan joku\nonnettomuus voinut häntä kohdata?\n\nJaakko juoksi naapureihin, kyseli, tiedusteli, mutta ei kukaan voinut\nantaa hänelle minkäänlaisia tietoja, vaikkakin rauhoittavia lohdutuksia\nei puuttunut. \"Mitäs tahdot\", sanoi sekä yksi että toinen naapuri.\n\"Isäsi ehkä vielä kokoelee heiniä talven varalle ja siinä lie syy,\nmiksi hän näin on myöhästynyt. Vuorilla ei hänelle voi mitään tapahtua!\nOdottakaa vielä pari päivää, niin saatte nähdä että hän tulee!\"\n\nHe odottivat vielä pari päivää, mutta isää vaan ei näkynyt ja nyt alkoi\nvanha isoisä, joka tähän asti oli pysynyt muita rauhallisempana, käydä\nlevottomaksi.\n\n\"Tämä kestää minusta jo liian kauan\", sanoi hän eräänä aamuna, kun\nJaakko palasi törmältä, jossa hän taas turhaan oli käynyt isää\ntähystelemässä. \"Tästä epävarmuudesta täytyy tulla loppu. Tahdon itse\nlähteä ylös tuntureille tutkimaan, mikä Franssia siellä ylhäällä\npidättää.\"\n\nÄiti varoitti; hän pelkäsi näet että isoisä olisi aivan liian vanha ja\nheikko mennäkseen tuota jyrkkää, pitkää, vaivaloista tietä, mutta\nisoisä hymyili vaan hänen huolilleen.\n\n\"Mitäpä vielä\", hän sanoi. \"Olen usein kyllä kiivennyt sinne, viimeksi\nkaksi vuotta sitten, eikä se ole minulle mitään haittaa tehnyt. Minä\nvarmaan sinne lähden, ja iloitsen siitä että kerran vielä saan\ntervehtiä tuota vanhaa, rakasta, pientä paimenmajaa. Kuka tietää josko\nenää ensi vuonna olen tilaisuudessa sitä tehdä? Mutta kuules Jaakko!\nEikö mielesi tekisi minun seurassani tulla isääsi tervehtimään?\"\n\nJosko poika olisi valmis! Josko hän halusi tulla mukaan.\n\n\"Oi kyllä, kyllä isoisä!\" vastasi hän miettimättä ja säteilevin silmin.\n\"Olen jo kauan toivonut pääseväni sinne ylös, olen vaan pelännyt että\nen saisi siihen äidin suostumusta. Mutta sinun kanssasi, isoisä! oi,\nmillä ilolla!\"\n\nÄiti, jolle asia esitettiin, ei ollut ensinkään tyytyväinen tuumaan,\nmutta koska taivas oli selkeä, ilma kaunis ja kun isoisä, joka\nvarmaankin ei jättäisi mitään varokeinoa käyttämättä lähti mukaan, ja\nkoska hän itsekin suurella levottomuudella halusi tietoja miehensä\npitkällisestä viipymisestä, suostui hän kumminkin isoisän tuumiin.\nPäätettiin siis että isoisä Jaakon seuraamana viipymättä lähtisi ylös\ntuntureille.\n\nLähtövalmistukset eivät ottaneet kovin paljon aikaa, ja kohta olivat\nisoisä ja pojanpoika matkalla. Hitailla askeleilla nousivat he\nylöspäin, välistä ahtaitten rotkojen vieritse, välistä syvien kuilujen\nohitse, aina vaarojen ympäröimänä, jotka vaativat kaiken heidän\nhuomionsa. Valitettavasti laiminlöi poika muutamaksi silmänräpäykseksi\ntarpeellisen varovaisuuden. Noin neljännestunnin matkan päässä isänsä\npaimenmajasta lähestyi Jaakko uteliaana äkkijyrkkää rinnettä, isoisä\nsilloin -- kovin peloissaan hänen uskaliaisuudestaan -- kiiruhti\nvetämään hänet pois äyräältä. Ajatellen ainoastaan varomatonta\npojanpoikaa, hän ei itse ollut tarpeeksi varuillaan, vaan kompastui\nkiveen, joka pyöri hänen jaloissaan, ja lankesi sekä nyrjäytti niin\npahasti jalkansa, että hänen täytyi tuskasta huudahtaa, ja joku hetki\nmeni, ennenkuin hän siitä tointui ja jälleen pääsi pystyyn. Kovasti\nsäikähtäen riensi Jaakko isoisänsä luo ja pyysi kyynelsilmin anteeksi\nvaromattomuuttaan. Hyvä vanhus ei ollut kauan pahoillaan. Pojanpoikansa\navulla hän nousi ylös ja koetteli jatkaa matkaa. Se meni jotakuinkin,\nkun isoisä nojautui alppisauvaansa ja pojan olkapäihin, ja kumpikin\ntoivoivat että tämä pieni vastoinkäyminen menisi ohitse ilman pitempiä\nja pahempia seurauksia.\n\nVihdoin he saavuttivat paimenmajan ja olivat hyvin iloissaan, kun\ntapasivat Jaakon isän terveenä ja hyvissä voinnissa. Frans Lopraz sitä\nvastoin hämmästyi suuresti nähdessään näitä odottamattomia vieraita.\nHän oli juuri lähtöhommissaan, ja jos isoisä ja Jaakko olisivat\nodottaneet muutamia päiviä vaan, niin olisivat päässeet tuon vaikean\nvuorimatkan vaivoista.\n\n\"Isäni! Ja vielä sinäkin Jaakko!\" huusi hän nähdessään tulijoita.\n\"Varmaankin olette siellä alhaalla peljänneet että joku onnettomuus\nolisi minua kohdannut!\"\n\n\"Tietysti olemme sitä peljänneet\", vastasi isoisä, \"emmekä suinkaan\nilman syytä; pyhän Dionysiuksen päivä kun jo aikoja sitten on kulunut,\nja kaikki muut paimenet kun jo ovat talviteloilleen asettuneet. Mikä se\non, joka on voinut pidättää sinua näin kauan tuntureilla, poikani?\"\n\n\"Yksi lehmistäni sairastui, ja en tahtonut jättää eläinparkaa\navuttomana tänne\", vastasi Frans Lopraz. \"Mutta nyt on lehmä jälleen\nparantunut, ja jo tänään olisin lähettänyt renki Pekan juustokuormineen\nalas, huomenna olisin itse tullut lehmien kanssa.\"\n\n\"Olipa siis aivan tarpeetonta, että me tänne ylös kiipesimme\", sanoi\nisoisä. \"Mitään vaaraa meille kumminkaan ei ole tarjona, jos vaan ei\ntänä yönä tule rajuilmaa. Tuuli on puoli tuntia sitten kääntynyt ja\ntuolla auringonlaskun puolella näyttää taivas sellaiselta, ett'ei se\nminua miellytä. Jaakko, oletko hyvin väsyksissä?\"\n\nPoikanen viivytti vastaustansa, huomattuaan että isoisällä oli joku\nvarsinainen tarkoitus kysymyksellään.\n\n\"Minä arvelen\", jatkoi hän, kun Jaakko hämillään loi silmänsä maahan,\n-- \"minä arvelen että olisi viisainta lähettää poika Pekan matkassa\nkotiin, niin hän ei huomenna sateessa, ehkäpä vielä lumimyrskyssä\ntarvitseisi kiivetä alas. Etkö sinä ole samaa mieltä, Frans?\"\n\nVuoripaimen heitti tutkivan katseen taivaalle ja kaukana siintäviin\nvuorenhuippuihin, pudisteli sitten huolestuneena päätään.\n\n\"Isoisä on oikeassa\", sanoi hän, \"taivas näyttää uhkaavalta ja kaikki\nennustaa, että nopea ilmanvaihdos on odotettavissa. Sinun täytyy mennä\nPekan matkaan, Jaakko.\"\n\n\"Ja minä taasen teen sinulle seuraa\", lisäsi tähän isoisä. \"Se tulee\ntosin tuottamaan minulle vaivaa, mutta kyllä se tulee menemään kunhan\nvaan saan hiukan levähtää.\"\n\nKohtapa näyttäytyi kumminkin, että vanha heikko mies oli liian paljon\nluottanut voimiinsa. Tuska hänen loukkaantuneessa jalassaan ei\nvähentynyt ollenkaan, päinvastoin se hetki hetkeltä lisääntyi ja hänen\ntäytyi, vaikkakin vastahakoisesti tunnustaa, että hänelle oli\nmahdotonta lähteä paluumatkalle. Jaakon olisi pitänyt lähteä yksin,\nmutta koska poika ei tahtonut jättää isoisää, päätettiin vihdoin että\nkaikki jäisivät paimenmajaan seuraavaan aamuun asti, jolloin he yhdessä\nlähtivät paluumatkalle.\n\nVaikkakin maja oli pieni, löytyi siellä kumminkin tilaa heille\nkaikille. Kattilassa, joka riippui takassa tulen yli, valmisteli Frans\nLopraz yksinkertaisen illallisen, keitti maissivelliä, toi\nvarastostansa vähän voita ja juustoa ja kaikki söivät he puukupeistansa\nparaimmalla ruokahalulla, kunnes yö joutui. Majan nurkassa olevalle\nolkivuoteelle heittäytyi nyt Jaakko, sillä välin kuin isä ja isoisä\nvielä hetkisen matalalla äänellä juttelivat, mitä merkillistä oli\ntapahtunut niin hyvin alhaalla laaksossa, kuin ylhäällä tuntureilla.\nVihdoin hekin laskeutuivat levolle, ja nukkuivat siksi, kunnes kirkas\naamu kurkisti majan pienestä ikkunasta.\n\nIkävä ja huolestuttava hämmästys odotti heitä, kun he nousivat ylös\nkovilta vuoteiltaan. Isoisä ei ollut väärässä, kun hän edellisenä\niltana oli peljännyt, että sään vaihdos yön kuluessa tapahtuisi.\nPeljästyksen huudahtus pääsi hänen huuliltaan, kun hän meni ikkunan luo\nja silmäeli ulos. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, olivat\nvuoret lumella peitetyt ja yhä vaan pyryili valkoisia hiutaleita alas\ntaivaalta, ja raju tuuli ajoi niitä paksuissa pilvissä mökin yli.\n\n\"Tämä on ikävä sattuma\", sanoi isoisä huolestuneella katseella. \"Jos\ntämä lumituisku ei pian lakkaa, tekee se tiet ja polut aivan\nmahdottomiksi, ja silloin tietää yksin Jumala miten me pääsemme\nomaisiemme luo laaksoon.\"\n\n\"Mutta eiköhän se kumminkin lakanne\", vastasi isoisä heti. \"Pelkään\nettä jalkani on niin paljon pahentunut, että minun täytyy jäädä tänne\nvielä useammiksi päiviksi. Jalkaani todellakin kolottaa niin, että\ntuskin voin nousta seisaalleni. Menkää te lapset, menkää niin kauan\nkuin vielä on aikaa! Karja on saatettava korjuuseen! Tänään, poikani,\nvoi sinulla vielä olla mahdollisuus saada se alas, jota vastoin se\nhuomenna voi olla liian myöhäistä. Kiiruhda vaan, äläkä välitä\nminusta.\"\n\n\"En isäni, en millään tavalla jätä sinua yksiksesi noin sairaana ja\navuttomana\", vastasi Frans. \"Vaan miksi emme kaikki voisi yhdessä\nlähteä? Minun hartiani ovat kyllin vahvat sinua kantamaan, isä, ja\nJumalan avulla pääsemme kyllä sillä tavalla vahingotta alas laaksoon.\"\n\n\"Nyt et mieti puhettasi, poikani\", sanoi vanha isoisä. \"Tällaisessa\nilmassa on sinulla aivan tarpeeksi tekemistä pitäessäsi karjaa koossa,\nja mahdotonta on tämän lisäksi vielä sälyttää kuorma hartioillesi ja\nsamalla pitää huolta pojastasi. Älä kauemmin mieti, saata vaan karja ja\npoika turvallisuuteen, ennenkuin lumi tekee voittamattomia esteitä, ja\njos olisi joku mahdollisuus, niin voisit huomenna naapurien ja\nkantopaarien avulla tulla minua noutamaan.\"\n\nFrans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky\nulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka\nlyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen\nkarjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään\nnopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen\ntuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen\npienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä\nvaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle\nautiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta\njättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti\nkyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa\nauttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa\nja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden\nmatkalle.\n\nIsoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä\ntavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen.\nVihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian:\n\n\"Tiedätkös mitä, rakas isä\", sanoi hän, \"jätä minut isoisän luo ja mene\nsinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää\nniin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi,\nniin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua\nnaapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin\nparasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä\ntilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä\nisä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme,\nja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia\nsuojaansa.\"\n\n\"Minä luulen että lapsi on oikeassa\", sanoi isoisä kääntyen poikaansa.\n\"Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo\nniin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan\nsuuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun\nluokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja\nsiinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua.\nKyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on\nauttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se\nvähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene\nJumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin\npaljon meistä molemmista kuin sinusta.\"\n\nMuutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli\ntodellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä\ntällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia.\nMutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen\nsaisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä.\n\n\"Olkoon sitten niin\", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä.\n\"Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi\npoikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut.\nSen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet,\nolisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin,\ntänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn\nkautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon\npyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista\nvastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä\nkauheasta asemastanne!\"\n\n\"Jumala on sen salliva, toivon minä\", vastasi isoisä hiljaisella\nmielenmaltilla. \"Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua.\"\n\nFrans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi\nvanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä\npuoleksi täynnä viiniä.\n\n\"Ottakaa tämä, pitäkää se isä\", sanoi hän, \"hyvä äitini antoi minulle\ntämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä\njotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse,\nmutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet\njätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän\nvirvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa\nmyöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä\nnähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!\"\n\nViimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos\najamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi\nhäntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos\navaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja\nseisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin\nkohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli\nkäsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai\nFrans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä\nkerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa\nvastaan.\n\n\"Jumala varjelkoon sinua Jaakko\", sanoi hän, \"sinua ja isoisääsi! En\ntahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se\njuuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan\nvaroittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole\nvaruillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida\nisoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin\nhuolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia\nja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien\nperästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis,\npoikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!\"\n\n\"Niin sinuakin, isäni\", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen\njäähyväissuutelon isänsä huulille.\n\nVihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja\najoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut,\nennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko\nkoetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun.\nViimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi\nvielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi\npoika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna\nlumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen,\nkosteaan vaippaan. \"Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!\"\nsanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: \"Oi, milloin,\nmilloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!\"\n\nVielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta\nkohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla\nponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä\nluo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja\nhuolen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nEnsimmäinen päivä paimenmajassa.\n\n\nKun Jaakko tuli majaan, näki hän isoisän seisovan ikkunan ääressä,\njosta hän katseillaan yhä vielä näkyi etsivän poikaansa Franssia. Hän\nkallisti kunnianarvoisen, harmaan päänsä ikkunalautaa vasten, ja hänen\nhuulensa vapisivat ikäänkuin mumisten itseksensä hiljaisia rukouksen\nsanoja, kenties poikansa puolesta. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen\nkatseensa suunnattu ylöspäin. Jaakko purskahti, nähdessään hänet niin\nsurkeana ja samalla niin nöyränä, uudelleen itkuun, lankesi isoisänsä\njalkoihin ja painoi kuumat huulensa nuttunsa liepeisiin.\n\n\"Hän on poissa, isoisä!\" sanoi hän, \"ja Jumala yksin tietää, jos me\nhänet koskaan näemme!\"\n\n\"Rukoilkaamme hänen edestänsä, lapseni, ja sulkekaamme hänet Herran\nsuosioon, jota hän niin suuresti tarvitsee\", vastasi isoisä lempeällä\nja vakavalla äänellä ja pani vapisevan kätensä ikäänkuin siunaten\npojanpoikansa pään ylitse. \"Me olemme tukalassa tilassa\", jatkoi hän,\n\"tukalammassa ja toivottomammassa kuin ehkä nyt voimme aavistaakaan,\nmutta juuri sellaisessa asemassa on soveliainta panna kaikki\nluottamuksemme Jumalaan, sillä ilman Hänen pyhää tahtoansa ei\nhiuskarvaakaan putoa päästämme. Ajattele tätä, lapseni, kun tuska ja\ntoivottomuus uhkaavat saada sinut valtaansa, ja kun sinä vaan oikein\nrukoilet Jumalaa sydämmesi pohjasta, niin on Hän myös antava sinulle\nrauhan ja levollisuuden. Rauhoitu, lapseni! Älä itke! Ole vakuutettu,\nettä kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä johtaa kaikki viisautensa\nmukaan, siis epäilemättä hyvään!\"\n\nJaakko tukahutti kyyneleensä, ja kun isoisä oli istahtanut puutuolille\nlähelle ikkunaa, hiipi hän hiljaa hänen jalkojensa juureen ja pani\npäänsä isoisän syliin. Siinä asennossa pysyivät he kauan kokonaan omiin\najatuksiinsa vaipuneina, sillä välin kuin myrsky ulkona yhä riehui ja\nraivoisalla kiivaudella ryntäsi pientä paimenmajaa vastaan. Yhä\npaksummat lumipilvet pimittivät ilman, ja vihdoin tuli äkkiä pimein yö,\nvaikka vanha, puinen seinäkello heleällä äänellänsä vasta ilmoitti\nkolmatta iltapäivän hetkeä.\n\n\"Kello on kolme!\" sanoi isoisä, keskeyttäen pitkän äänettömyyden.\n\"Jumalalle olkoon kiitos, Frans on jo varmaankin nyt ehtinyt suojaavan\nmetsän reunaan, muuten hän ei jaksaisi kestää tämän ilman kauheata\nraivoa. Mutta varmaan on hän jo niin kaukana alhaalla, että tämä\nhirmumyrsky ei enää voi häntä vahingoittaa! Mutta kyllä hänellä mahtaa\nolla tuskallinen huoli meistä!\"\n\nJaakko huokaili, mutta ei vastannut; rukoili ainoastaan hiljaa isänsä\nedestä. Hänellä oli siihen kyllin syytä. Tuulen raivo eneni hetki\nhetkeltä, sen kohina, sen ulvonta, sen vingunta pani pojan sydämmen\nvapisemaan. Pienet ikkunat kilisivät ja tärisivät myrskyn raivosta, ja\nraesateen tavoin paiskautui pyörivä lumi kalisten ja räiskyen\nikkunaruutuja vastaan.\n\nJaakko ja isoisä eivät voineet ajatella mitään muuta, kuin kotimatkalla\nolevaa Franssia ja hänen karjaansa, ja kun joku tavattoman ankara\ntuulen puuska syöksyi ohitse, oli ehdottomasti kumpaisenkin ajatus\nheti: \"tapaako tämä tuulenpuuska häntä, eli syöksyykö se voimatonna\nhänen ohitsensa?\" He unhottivat kerrassaan kaiken muun tämän huolen ja\npelon tähden, unhottivatpa nälän ja janonkin, ja vasta vuohen\nmääkyminen majanviereisessä navetassa muistutti heitä, että kolmaskin\nelävä olento, -- vielä avuttomampi kuin he itse -- oli suljettu tähän\nkaukaiseen paimenmajaan.\n\n\"Valikkiparka\", sanoi isoisä. \"Sen olemme kokonaan unhoittaneet ja\nkiinnittäneet ajatuksemme ainoastaan omiin huoliimme. Maito vaivaa sitä\nja se odottaa lypsämistä. Sytytä nopeasti lamppu, Jaakko! Tuottakaamme\neläinparalle helpotusta ja syökäämme sitten illallisemme!\"\n\n\"Joka samalla tulee olemaan päivällisemmekin\", lisäsi Jaakko tähän.\n\"Sillä tiedäthän isoisä ettemme aamusta saakka ole mitään ravintoa\nnauttineet.\"\n\nNäin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli\nvalaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen\nhuomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa\nluottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä\nhymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta\nrohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei\nkumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla\npaimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti,\nettä luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi\nJaakko peljästyneenä ylös.\n\n\"Älä pelkää lapseni\", sanoi isoisä huomattuaan katseen. \"Katto ja maja\novat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat\npoikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on\nkatto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene\nvaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme\nnavettaan Valikkiraukkamme luo.\"\n\nJaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli\nvimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi\nköyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään,\nJaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä\nsuolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan\nsuolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta\nlypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se\nantoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella\nruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo\nmainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa.\n\n\"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle\nkaiken mahdollisen huolen\", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat\nnavetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän\nasuin- että makuuhuoneensa. \"Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä\nemmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen\nhyvinvoinnista.\"\n\n\"Sinä peloitat minua, isoisä!\" vastasi Jaakko hämmästyneenä.\n\"Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan\npari päivää viipyä täällä?\"\n\n\"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?\" vastasi isoisä miettivällä katseella\nja kohottaen hartioitansa. \"Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme\npelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä\nviikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina\nvarustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko\nkadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella\nluottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky\nja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat\nnuo pyörivät hiutaleet.\"\n\nIsoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu\nmelkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli\nmyrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä\nlumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi\ntuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He\nvetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui\npaljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan\nlaaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju\nmyrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun\ntorvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin\ntunkeileva ja kiusallinen vieras.\n\nJonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella\nkärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo\nolla isoisästä liikaa.\n\n\"Näethän, Jaakko\", sanoi hän, \"ettemme tänään muuten voi lämpimänä\npysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä\npeitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin\nkiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä\ntunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia\nistuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa\nja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa\nläsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja\njoskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen\nisälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin\ntaipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä\nolet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi\nsuojassa.\"\n\nNiin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten\npolvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa\nJumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön\nkuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa\nsen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen\npitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja\nhieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan\nyksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen\njätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli\nValikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan\nja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän\nnukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua,\nja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona\nmyrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten\nympäri.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nLumeen haudattuina.\n\n\nYö kului ilman muita häiriöitä, ja paimenmajan kaikki kolme asukasta\nnukkuivat niin rauhallista ja terveellistä unta, kuin jos he\ntäydellisessä turvassa olisivat maanneet kotona vuoteessansa. Kun\nJaakko vihdoin heräsi, kummeksi hän suuresti, että majassa oli aivan\npimeä, vaikka hänellä oli tunne siitä, että hän oli tavallista kauemmin\nmaannut. Kuullen jalkojen kopsetta hän arvasi sitäpaitse, että isoisä\njo oli noussut; hän hieroi kummeksuen silmiänsä voimatta kumminkaan\nnähdä sen enempää.\n\n\"Isoisä\", sanoi hän, \"oletko jo ylhäällä ja päivä ei ole vielä edes\nnoussutkaan?\"\n\n\"Sinä erehdyt, lapsi\", ukko vastasi. \"Jos me tahtoisimme odottaa,\nkunnes päivä majaamme paistaa, saisimme vielä kauan jäädä makaamaan.\nAurinko on jo epäilemättä aikoja sitten noussut, mutta minä pelkään\nettemme me sitä voi nähdäkään, sillä ikkunamme ovat kaikesta päättäen\nylhäältä alas asti lumikinosten peittämiä.\"\n\n\"Suuri Jumala, olisiko se mahdollista?\" huusi Jaakko aivan\npeljästyneenä, ja hypähti äkkiä vuoteestaan noutamaan lamppua, jonka\nhän sytytti tullakseen vakuutetuksi surullisten tietojen totuudesta.\n\"Minä toivon että olet pettynyt, isoisä\", lisäsi hän tähän. \"Yhdessä\nainoassa yössä on mahdotonta, että voisi sataa niin paljon lunta!\"\n\n\"Nyt saat nähdä ja tulla siitä vakuutetuksi\", vastasi isoisä. \"Ikkuna\nei ole hyvin korkealla, ja sen lisäksi minä arvelen, että tuisku on\npyrynnyt lumen majaa vasten. Jos asian laita on niin, ei se paljon\nmerkitse. Lumi makaa ainoastaan kahden tai kolmen jalan paksuudessa ja\nme voimme silloin helposti lykätä sen syrjään.\"\n\n\"Niin, aivan oikein!\" sanoi Jaakko rauhoittuneena. \"Ja sitte tullaan\ntänään pelastamaan meitä vankeudestamme. Isä on varmaankin jo\nmatkalla.\"\n\n\"Me tahdomme sitä toivoa, mutta me emme saa siihen liian lujasti\nluottaa, ettei pettymys sittemmin tuntuisi kovin katkeralta\", vastasi\nisoisä. \"Viisainta olisi, jos panisimme toivomme ainoastaan Jumalaan ja\nitseemme, lapseni. Olettakaamme sen mahdollisuuden, että meidän täytyy\njäädä tänne suljetuiksi pitemmäksi ajaksi. Millä meidän tulee alkaa?\nMeidän on pakko siihen mukautua, emmekä voi muuta, emmekä parempaa\ntehdä, kuin arvostella apulähteitämme, ja kun me ne tarkoin tunnemme,\nmenetellä suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta kuule, tuossa kukahtaa\nkäkemme... seitsemän, -- siis oikein, -- päivä on, ja aurinko on jo\nnoussut, jos kohta me pimeydessämme emme ole siitä mitään havainneet.\nHyväpä oli kumminkin että minä eilisiltana vedin ylös kellon! Sitä emme\nsaa koskaan unhottaa, Jaakko, ja ellen minä sitä ajatteleisi, niin\npitää sinun minua siitä muistuttaa, kuuletko? Mutta nyt tutkikaamme\nensin, kuinka paksulta lumi makaa ikkunamme edessä.\"\n\nKun he juuri olivat tutkimuksiansa alkamaisillaan, tapasi niinkuin\neilen vuohen valittava määyntä heidän korviinsa.\n\n\"Seis!\" sanoi isoisä, \"ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa\nodottaa!\"\n\nMolemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui\nlypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin\ntoimitusta.\n\n\"Niin, oikein, lapseni\", sanoi isoisä, joka sen huomasi. \"Se on\ntodellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua\nminun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän\nsinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja\nminun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka\nvoit suoriutua Valikista ja lypsämisestä.\"\n\nJaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa\nkumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja\noli vähällä kaataa kiulun kumoon.\n\n\"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä\nnoin kömpelösti tartut siihen\", puhui isoisä. \"Koettele vielä kerran,\nmutta vähemmällä voiman ponnistuksella!\"\n\nJaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien\nuudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi\nlevollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin\nvarovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi.\n\nKun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta,\nmakeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he\nhuomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata\nkoettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen\npaksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle\nkuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten\nkinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu.\nIkkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin\nehkä ylöspäin jotain nähdäksensä.\n\n\"Minä näen taivaan, isoisä!\" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun\ntorveen.\n\nIsoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt.\nSavupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa\nulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä\nkirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat\nkasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan\nkimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää\ntästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän\nolivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen\npaksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli\nyksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli.\n\n\"Vahinko!\" sanoi isoisä. \"Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit\nkiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni\npitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi\nvalmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä\nkorjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi\nmyrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme\nsaada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme\nsulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään\nmahdollisuutta nousta ylös savutorveen.\"\n\n\"Jos savutorvi vaan olisi hiukan ahtaampi\", sanoi Jaakko, \"en silloin\nporraspuita kaipaisikaan. Minä kapuaisin ylös niinkuin nokinuohoojan\noppipoika. Mutta valitettavasti, niinkuin nyt on, ei se käy päinsä,\nsavutorvi on liian laaja voidakseni saada tukea sen molemmista\nseinistä.\"\n\n\"Ja kumminkin pitää meidän miettiä, mitenkä keinon keksisimme\", väitti\nisoisä miettiväisenä vastaan. \"Luukku on meille siksi tärkeä. Ajattele\nvaan, Jaakko, jos taas tulisi myrsky lumipyryineen! Heti sulkisimme\nluukun, eikä myrsky, eikä lumihiutaleet olisi meille enää haitaksi\nmajassamme; me istuisimme suojattuina ja lämpimässä, kuinka ikinä\nrajuilma ulkona päittemme ylitse riehuisikin. Sanoppas minulle, Jaakko,\nosaatko kiivetä? Puissa tarkoitan?\"\n\n\"Oi, tietysti, isoisä\", vastasi poika vilkkaasti. \"Minun kumppalini\nsanovat aina, että sitä minä osaan paraiten heistä kaikista. Mutta mitä\nvoipi se meitä nyt hyödyttää? Savutorvi ei ole mikään puu!\"\n\n\"Aivan oikein. Kumminkin johtuu mieleeni, että minä jossain tuolla\nnavetassa olen nähnyt jokseenkin pitkän kuusisen riu'un\", väitti isoisä\nvastaan. \"Mitä jos sen tänne toisimme...\"\n\nJaakko taputteli iloisena käsiänsä. \"Sepä vasta oli oivallinen ajatus,\nisoisä\", huusi hän. \"Jos riuku vaan on tarpeeksi pitkä yltääkseen ylös\nasti, niin olemme tarkoituksemme voittaneet. Sata kertaa olen jo puuhun\nkiivennyt, joll'ei heidän runkonsa vaan ollut niin paksuja, että voin\nsaada käsivarteni ympäri. Etsikäämme heti tuo riuku, isoisä!\"\n\nHe etsivät, ja riuku löytyi kuin löytyikin. Se oli käsivartta paksumpi\nja kuori peitti sen vielä, niin että sen pinta oli karkea.\n\n\"Tämä tulee paljon kiipeämistäni helpoittamaan\", sanoi Jaakko\nhilpeästi, \"ja kysymys on vaan, jos me voimme sovittaa sen savutorven\nsisään.\"\n\n\"Pitää koettaa\", vastasi isoisä ja he alkoivat työnsä vitkastelematta.\nHän tarttui riu'un toiseen päähän, Jaakko toiseen ja hinasivat sen\nsiten navetasta keittiöön. Vaikeinta oli, niinkuin Jaakko oli\naavistanut, saada se sovitetuksi savupiipun torveen, jonka kupu oli\nmelkein matalalla. Mutta sekin onnistui muutamien turhien koetusten\nperästä, sillä riuku taipui katkeamatta, ja vihdoin sai Jaakko sen\nnojautumaan savupiisin seinää vasten. Se oli tarpeeksi pitkä\ntarkoitukseensa ja ulottui vielä hyvän matkaa savupiipun yli.\n\nVitkastelematta alkoi Jaakko kiivetä salkoa myöten ylös. Hän kietoi\nkäsivartensa ja jalkansa sen ympäri ja kiemurteli taitavasti kuin orava\nsitä myöten ylös. Vartalonsa ympäri oli hän sitonut kappaleen\nkäärelankaa, jonka avulla hän aikoi nostaa lapion perästänsä, kun hän\nvaan oli päässyt sinne. Iloksensa näki isoisä, ettei Jaakko ilman syytä\nollut kehunut kiipeämistaitoansa. Vuorotellen auttoi hän itseänsä\nkäsillä ja jaloilla riukua myöten ylös, käyttäen välistä savutorven\nseiniä tueksensa ja saapui muutamien tuokioitten perästä onnellisesti\nmajan katolle. Sinne päästyään hän nosti valmiiksi varustetun lapion\nkääreköydellä perässään, ja lapioiden lumen syrjään, valmisti hän\nitselleen paikan, jossa hän sai lujan jalansijan. Sekin onnistui, ja\nnyt nousi hän katolle, josta hän näki ympäriinsä kaikille suunnille.\nKaikkein ensiksi hän huomasi, että lunta oli katolla runsaasti noin\nkolme jalkaa; paimenmajan ympärille oli se vielä paljoa korkeammalle\nkokoontuneet, ja niinkuin isoisä oli arvannut, oli tuulen voima ajanut\nsen paimenmajan seinää vastaan, jossa se vastustusta kohdatessa oli\nkertynyt kerros kerroksen päälle. Mutta lunta ei ollut ainoastaan\ntäällä paljon; sitä oli vähän ajan kuluessa tullut kauheissa määrin\njoka paikkaan ja peitti tantereen monen jalan paksuudelta. Niin kauas\nkuin pojan silmät kantoivat, oli kaikki ikäänkuin valkoisen liinan\npeittämää. Vuorenselänteet ja äyräät aina syvälti kuusimetsän sisään,\njoka rajoitti näköalan alhaalta laaksoja kohti, kukkulat ja vaarat\nläheltä ja kaukaa, tasangot, rotkot, kaikki olivat paksuun lumivaippaan\nverhottuina, eikä mikään keskeyttänyt tämän talvisen taulun\nyksitoikkoisuutta kuin honkien rungot, jotka tummanmustina kohosivat\nlumen kiiltävästä valkeudesta. Olipa vielä paljon puita oksille\nkokoontuneen lumen painosta taittuneet ja syöksyneet kumoon, ja niiden\nhaarukat ja oksat seista töröttivät surkean alastomina ja jäykkinä\nlumikinoksista.\n\nTuuli puhalsi vielä yhä melkoisen ankarasti pohjosesta, ja sen henkäys\noli jäädyttävä ja jähmetyttävä. Taivas oli peitetty hajanaisilla,\nsynkillä pilvillä, jotka nopeasti kuin linnun siivillä liitelivät\nilmassa. Niitten avonaisten lomien kautta lankesivat auringon säteet\nsinne ja tänne huikaisevalla hohteella avaroitten, lumella peitettyjen\nkenttien yli, ja nämä loistavat viirut ja pilkut rientää suhauttivat\nnuolen nopeudella yli vuorien ja laaksojen.\n\nJaakosta oli tämän näytelmän katsominen hauskaa, ja hän olisi ehkä\nvielä kauemmin sitä katsellut, ellei pakkanen olisi häntä vaivannut.\nKertoessaan isoisälleen, mitä hän korkealta asemaltansa havaitsi,\nkalisivat hänen hampaansa vilusta, niin että isoisän itse piti\nkehoittaa häntä kiiruhtamaan.\n\n\"Joutuun, Jaakko, joutuun!\" huusi hän hänelle. \"Älä seiso siellä seutua\ntarkastamassa, aivanhan sinä siten jääpuikoksi palellut, lapioi\nmieluummin lumi pois katolta ja paljasta luukku. Se saattaa sinut\njälleen lämpimäksi ja edistää tarkoituksiamme!\"\n\nJaakko lienee ollut samaa mieltä, että hänelle oli parempi lapioida\nkuin vilusta väristä, ja kävi lapioonsa käsin. Hän havaitsi kumminkin\npian, ettei hän mihinkään helppoon työhön ollut ryhtynyt. Oikein kelpo\nlailla piti hänen ponnistella lapioidakseen korkean lumikinoksen\nsyrjään; kohta tippuivat kuumat hikipisarat hänen otsastansa, ja vilua\nhän ei enää tuntenut laisinkaan. Vihdoin onnistui hänelle puolituntia\nkestäneen, ahkeran ponnistuksen perästä paljastaa luukku sen päälle\nkarttuneesta lumesta, ja iloinen huudahdus ilmoitti isoisälle, että hän\noli sen löytänyt. Nyt ei ollut kysymyksessä muuta kuin saada se niin\ntoimimaan, että sitä voi avata ja sulkea heidän mielensä mukaan.\nTämäkin oli kohta kääreköyden avulla aikaan saatu, sillä luukku oli jo\nalkujaan niin laadittu. Jaakko tarvitsi vaan pujottaa köyden sitä\nvarten laaditun rullan yli, sitoa toinen pää lujasti kiinni ja heittää\ntoinen pää alas isoisälle. Kun hän veti köyttä, niin meni luukku auki,\nkun hän päästi sen irti, niin sulkeutui se jälleen ja ainoastaan omasta\npainostaan. Kun tätä oli monta kertaa uudistettu, ja he olivat\nvakuutetut siitä, että kaikki meni hyvin, laskeutui Jaakko jälleen\nsavutorven kautta alas majaan, joka hänelle maksoi paljon vähemmän\nvaivaa kuin kiipeäminen ylös.\n\nIsoisä huomasi nyt, että pojan vaatteet olivat läpimärkiä sulaneesta\nlumesta. Toisia vaatteita ei hänelle ollut, ja heidän piti sentähden\nryhtyä varokeinoihin välttääkseen vilustumista. He sytyttivät heti\nuuniin kelpo tulen risuista ja mäntypuista, sulkivat luukun jättäen sen\nvaan vähän raolleen, josta savu pääsi ulos, ja Jaakon piti istahtaa\nuunin lämpimämpään paikkaan, että hänen vaatteensa pikemmin jälleen\nkuivuisivat. Isoisä istuutui hänen viereensä, ja niin he viettivät\nmelkein koko sen päivän, ehkei juuri paraimmassakaan mielentilassa.\n\nMikä heistä oli erittäin epämukavaa ja todellakin kiusallista, oli\nvalon puute. Liehuva tuli liedessä levitti ainoastaan epäselvän ja\nhäälyvän valon, joka enemmän silmiä häikäisi, vaan jonka valossa ei\nmitään tarkoilleen voinut nähdä. Heidän öljyvarastonsa oli niin niukka,\netteivät he uskaltaneet sytyttää lamppua pelvosta, että he siten sen\npian kuluttaisivat. Ainoastaan jonkun kerran käyttivät he lamppua\nmuutamia hetkiä mennäksensä navettaan vuohta lypsämään. Tämän\nvälttämättömän tehtävän perästä se sammutettiin, ja heidän täytyi taas\nistua pimeässä, tai ainakin melkein pimeässä, kun takkavalkean liekki,\nniinkuin sanottu, hyvin puutteellisesti korvasi lampun lempeämpää ja\ntasaisempaa valoa.\n\nJaakko tunsi kovaa ikävää, ja tuntui hänestä kuin päivä ei olisi\nkoskaan tahtonut loppua. Tosin olisivat hetket kuluneet nopeammin, jos\nhän jollain tavalla olisi ollut toimessa; mutta siitä esti häntä\nvoittamaton, sisällinen levottomuus. Hän oli alituisessa, tuskallisessa\nkiihoituksen tilassa, sillä hän odotti hetki hetkeltään, että hänen\nisänsä tulisi pelastamaan häntä ja isoisää. Pienimmänkin kahinan,\ntuulenpuuskan huminan, vieläpä kipinänkin paukkeen kuullessa hän\nkavahti ylös ja kuunteli jännityksellä, ellei lähestyvien askelten\nkopse tapaisi hänen korviansa. Ainakin kymmenen kertaa päivän kuluessa\nnousi hän katolle, tarkasteli ympäristöä ja katseli melkein silmänsä\npilalle havaitaksensa jo kaukaa jotakin lähenevää haahmoa. Turhaan\nkoetteli isoisä hänen kuumeentapaista levottomuuttansa rauhoittaa.\nJaakko ahdisti häntä kysymyksillä, eikö isä jo aikoja sitten olisi\npitänyt saapua kotiin, eiköhän jo eilen olisi kutsunut kokoon naapuria,\neikö hän voisi saapua jokikisessä tuokiossa? Isoisä parka, joka itsekin\nmitä hartaimmin odotti heidän pelastustansa, ei voinut kaikkiin näihin\nkysymyksiin muuta vastata, kuin että hän toivoi että Frans oli\nonnellisesti saapunut laaksoon, eikä varmaankaan tuhlaisi hetkeäkään,\neikä säästäisi mitään vaivaa tuodaksensa heille apua. Mutta kuinka he\nvoivat tietää, mitä esteitä hänellä oli voitettavina? Tiet voivat olla\ntukossa, hävitetyt tai niin lumen peitossa, ettei mitään mahdollisuutta\nolisi päästä kulkemaan, ennenkuin ne olisi jälleen saatu kuljettavaan\nkuntoon. Piti pysyä kärsivällisenä ja odottaa.\n\nTämä ei suinkaan ollut tyydyttävä lohdutus Jaakolle, joka oli vähällä\nnääntyä levottomuuteen ja kärsimättömyyteen. Vieläpä myöhäiseen iltaan\nasti toivoi hän isänsä ja naapurien saapumista, mutta yhä uudelleen\npiti hänen nähdä pettyneensä toiveissansa. Kauhean pitkäksi kävi\nhänestä aika.\n\nJokainen päivä, mitä ikinä se tuottaneekin, pahaa tai hyvää, iloa tai\nsurua, jokainen päivä on vihdoin loppuun kuluva. Niin myös tämäkin.\nNoin kello kymmenen aikaan iltasilla nousi isoisä liikkeelle, sulki\nsavupiisin luukun täydellisesti, niin että kaikki ilmanveto oli\nkokonansa suljettu ja läksi levolle kehoittaen Jaakkoa seuraamaan\nesimerkkiänsä. Surullisena heittäytyi poika hänen viereensä, ja vielä\njonkun tunnin kuuli isoisä hänen hiljaa nyyhkyttävän. Hän ei häntä\nhäirinnyt. Minkä lohdutuksen olisi hän hänelle voinut antaakaan?\nLevollisena antoi hän hänen itkeä huolensa loppuun ja huomasi vihdoin\nhiljaisella tyydytyksellä, että pojan kyyneleet ehtyivät, ja uni\nlevitti rauhoittavan liepeensä hänen ylitsensä. Jaakko nukkui, ja kohta\nsen perästä tuli uni isoisänkin silmiin.\n\nSeuraavana aamuna, kun makaajat olivat heränneet ja hieroneet unen\nsilmistänsä, meni Jaakko ensi työkseen luukulle, jota hän koetteli\navata noustakseen katolle ja tarkastaaksensa eikö hänen isäänsä jo\nnäkyisi. Mutta luukun avaaminen teki kaikille hänen ponnistukseensa\nniin kovaa vastarintaa, että hänen sen avaamiseen piti pyytää isoisän\napua. Yhteisten ja voimakasten ponnistuksien perästä onnistui heidän\nnyt vasta saada luukku nousemaan syrjään ja syy tähän vaikeuteen\nselkeni heille pian. Lunta putosi aukon kautta majaan, eikä voitu siis\nepäilläkään, että yön kuluessa taas uusi lumipyry ja vielä ehkä rajumpi\noli raivonnut. Ja niin olikin asian laita, sen Jaakko kyllä näki\nkiivettyänsä savutorven kautta ylös. Kaikesta päättäen oli kaiken yötä\nlunta satanut lakkaamatta, sillä lumi oli nyt ainakin kaksi jalkaa\nkorkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja Jaakon oli pakko oikein kelpo\nlailla käyttää lapiota saadaksensa luukun jälleen käyttökuntoiseksi.\nVihdoin hän sai sen reilaan ja laskeutui jälleen alas majaan. Isoisä\noli sillä välin sytyttänyt tulen takkaan ja odotteli poikaa surullisin\nkatsein.\n\n\"Se on niin kuin arvelinkin\", hän sanoi, kun Jaakko oli lopettanut\nseikkaperäisen kertomuksensa, \"lumi, joka alituiseen lisääntyy, ei ennen\nensi kevättä sula ja asettaa siis isäsi tielle voittamattomia esteitä.\nMeidän on pakko tottua, Jaakko, siihen ajatukseen että meidän täytyy\njäädä haudatuksi kuukausmääriä tähän majaan. Näethän ettei se hyödytä\nantautua pettävien toivomusten valtaan, joitten yhä uudistetut\npettymykset väsyttävät sielua ja murtavat kaiken uskalluksemme.\nVarustautukaamme mieluummin heti ottamaan vastaan pahimpaakin, ja\npankaamme toivomme ainoastaan Jumalan apuun ja turvaan tässä surkeassa\nasemassamme.\"\n\n\"Sinä siis ajattelet todellakin, isoisä, ettei meille tänäänkään tule\nmitään apua omaisiltamme?\" kysyi Jaakko surkealla katseella.\n\n\"Mahdotonta! Aivan mahdotonta!\" vastasi isoisä päättävällä varmuudella.\n\"Eilen se jo oli epävarmaa, ja nyt tänään mahdotonta, kun lumikinokset\nyhä vielä ovat lisääntyneet pari jalkaa, aivan mahdotonta! Minä tahdon\nkiittää Jumalaa, jos vaan isäsi onnellisesti on voinut välttää kaikkia\nniitä vaaroja, joita hän laskeutuessa vuorilta alas on ollut pakoitettu\ntorjumaan. Vielä nytkin toivoa hänen apuansa, olisi hulluutta, lapseni.\nEi ole yhdenkään ihmisen vallassa murtaa itsellensä tie näitten\nlumikinoksien kautta. Ja vaikka isäsi kutsuisikin kymmenen lähimmäistä\nnaapuriansa avuksensa, raukeisi kumminkin kaikki käsivarret tässä\njättiläistyössä.\"\n\nNiin surullisina kuin nämät isoisän sanat kaikuivatkin Jaakkoparan\nkorvissa, kuunteli hän kumminkin niitä suuremmalla levollisuudella kuin\nisoisä oli odottanutkaan. Muutamia hetkiä hän tosin seisoi kumartunein\npäin, ristissä käsin, syviin ajatuksiin vaipuneena, ja suuret kyyneleet\nvierivät hänen kalpeitten kasvojensa yli, mutta vihdoin hän tointui,\nkokosi kaiken rohkeutensa ja tahdonvoimansa, kohotti otsansa ja pyyhki\nkyyneleet silmistänsä.\n\n\"No niin, isoisä\", sanoi hän äänellä, jota hän koetteli saada\nvakavaksi, \"luottakaamme Jumalaan, kosk'emme enää voi toivoakaan\ninhimillistä apua. Tässä käteni, isoisä, minä en sinua enää koskaan\ntahdo saattaa surulliseksi lapsellisella malttamattomuudellani,\nniinkuin eilen! Pikemmin tahdon parastani tehdä seistakseni uskollisna\nsinun rinnallasi eikä yhtään valitusta saa enää kuulua minun\nhuulillani!\"\n\n\"Hyvä, poikani!\" sanoi isoisä iloisena puristaen hartaasti uljaan pojan\nkättä. \"Jos sinä pysyt noin vakavana, etkä uskallustasi kadota, niin\nkäypi kaikki vielä Kaikkivaltiaan avulla hyvin. Me emme vielä ole\napuneuvojen puutteessa, ja jos me säästäväisesti niitä käytämme, niin\nriittävät ne hyvin, kunnes kevät jälleen maahan palajaa.\"\n\nSellaisella tavalla koki vanha mies, joka paremmin kuin poika voi\narvostella heidän asemansa vaaroja, pitää pystyssä pojanpoikansa\nrohkeutta, ja se onnistuikin hänelle hyvästi, vieläpä paremmin kuin hän\noli ajatellutkaan. Muutamia päiviä kului tuomatta mukanaan muuta\nmerkillistä, kuin että lumi yhä edelleen suurissa määrin tulla tuprusi\ntaivaalta. Vastustaaksensa ikävää, vietti Jaakko aikansa siten, että\nrupesi pitämän jonkunlaista päiväkirjaa kirjoittaen ylös mitä\nmerkillistä oli kohdannut häntä ja isoisää siitä ajasta, jolloin he\nolivat jättäneet kotinsa laaksossa. Paperia, kyniä ja mustetta oli\nhänellä riittävin määrin. Hänen oli kiittäminen tämän pienen varaston\nomistamisesta sitä asianhaaraa, että hän kerran kesän kuluessa\nloma-ajalla oli käynyt tervehtimässä isäänsä alpeilla. Voidaksensa\nsiellä valmistaa läksyjänsä, oli hän ottanut mukaansa paperia, kyniä ja\nmustetta, ja sitten jättäessään isällensä jäähyväiset, oli hän ne\njättänyt paimenmajaan aavistamattakaan, kuinka mieluinen ja tervetullut\ntämä pieni aarre muutamana päivänä tulisi hänelle olemaan. Hän\nkirjoitti ahkeraan takkavalkean loistossa, ja kulutti tällä tavalla\nmonta hetkeä hyödyllisesti ja vieläpä suloisestikin. Kenties annamme\nystävälliselle lukijallemme tietoja muutamilla otteilla tästä\npäiväkirjasta, jota kirjoitettiin niin omituisissa olosuhteissa. Nyt on\nmeidän kumminkin kerrottava eräästä tapahtumasta, joka olisi voinut\ntuottaa ystäväraukoillemme mitä kauheimpia seurauksia.\n\nOli 24 päivä marraskuuta. Jaakko ja hänen isoisänsä istuivat tulen\nääressä, ja viimeksimainittu antoi pojalle ajanvietteeksi luvunlasku\nesimerkin. Kun Jaakolla ei ollut kivitaulua, ja hän niin paljon kuin\nmahdollista tahtoi säästää paperivarastoansa, niin hän otti muutamia\nkauhallisia poroa takan hiilloksesta ja siroitti sen tasaisesti ohuena\nkerroksena uunin pankolle. Sillä tavalla käytti hän uunin pankkoa\nkivitaulun asemesta, niinkuin muutamissa Jura-vuoriston kouluissa\nmenetellään kuivalla hiekalla, tämän kaukaisen seudun asukkaat kun\nenimmiten ovat liian köyhät ostaaksensa kivitauluja ja paperia. Jaakko\nei liene kumminkaan tarpeellisella varovaisuudella menetellyt\nottaessaan tuhkaa, sillä sillä välin kuin hän numeroitansa piirsi ja\nisoisä tarkkuudella seurasi hänen työtään, tunsivat äkkiä kumpaisetkin\ntakanansa tavattoman kuumuuden. He kääntyivät ja huomasivat\nhämmästyksekseen ja kauhukseen, että tämä kuumuus tuli olkikuvosta,\njota Jaakko oli aikonut käyttää muutamaan pienempään palmikoimistyöhön,\nja jonka hän oli heittänyt lattialle hiilloksen läheisyyteen. Näille\noljille oli luultavasti kipinä pudonnut, ja nyt seisoi koko kupo\ntulessa.\n\nJaakko ja hänen isoisänsä päästivät tuskan huudahtuksen, ja ensi\ntyökseen heittäytyi tuo urhea poika miettimättä tuleen ja pieksi\nkumpaisellakin käsillänsä liekkiä niitä sammuttaaksensa. Sillä tavoin\nhän ei kumminkaan saanut mitään muuta toimeen, kuin että hän poltti\nkätensä liekkiä tukahuttamatta ja niitten nopeata leviämistä estämättä.\n\nToisin teki isoisä.\n\nHuolimatta niistä tuskista, joita jok'ainoa reippaampi liike vaikutti,\nheittäytyi hän nopealla päätöksellä olkien päälle, syleili kupoa\nkumpaisellakin käsivarrellaan siitä päästä, joka ei vielä palanut,\nnosti sen ylös ja kantoi viipymättä hulmuavat oljet savutorven alle.\n\n\"Jaakko\", huusi hän kovalla äänellä, \"vie syrjään kaikki, joka on tulen\narkaa!\"\n\nJaakko oli nopea liikkeissänsä. Reippaasti hän paiskasi puisen jakkaran\nsyrjään, viskasi vähäisen puuvaraston takalta kamarin keskelle ja\nlykkäsi syrjään kaiken syttyvän, joka oli uunin läheisyydessä. Sen\nperästä kiirehti hän isoisällensä avuksi ja olikin se todella\nviimeisessä tingassa. Muutamia hirveitä hetkiä olivat kumpaisetkin\nkauheimmassa tuskassa. Liekit leimusivat nuoleskellen kuivia olkia\nmyöten eteenpäin ja levisivät rajusti yhä enemmän ympäri. Heinähangon\nja hiilikoukun avulla painoivat he palavan olkikuvon muuria vastaan\nsaadakseen sen siten tukehtumaan. Punainen, helakka loiste valaisi\nhuoneen sisustan, tuli ja tomu täytti koko alan ja olivat melkein\ntukehuttaa onnettomia, jotka epätoivon ponnistuksilla taistelivat tulta\nvastaan, joka uhkasi tuottaa tuhoa heille itselleen ja koko majalle. Ei\nollut tippaakaan vettä saatavissa; savu ei päässyt minnekkään ja tuli\nyhä paksummaksi ja tukehuttavammaksi; heidän täytyi vihdoin antaa\npalavan kuvon pudota maahan, tuli lenteli yltympäri, ja nyt näytti\ntodellakin siltä kuin, jos kaikki ilman pelastuksen toivoa olisi\nhukassa. Suuria sinkaleita palavia olkia lenteli majan toisesta päästä\ntoiseen ja näytti melkein täyttävän koko huoneen. Voisivathan ne pudota\nolkivuoteelle keittiön nurkassa, voisivathan ne sytyttää kuivia\nkattohirsiä, tai tarttua hirsiseinään, joka eroitti keittiön navetasta,\nja varmaan olisikin jompikumpi näistä tapahtunut, ellei isoisä\nälykkäästi ja nopeasti olisi kantanut jäännöksen palavaa olkikupoa\nsavutorven alle ja pitänyt sitä siellä kiinni siksi, että suurin osa\nsiitä oli tuhkaksi palanut. Ympäri liehuvat sirpaleet eivät voineet\nmitään vahinkoa enää aikaan saada, koska ne niin nopeasti hiiltyivät.\nSiitä huolimatta tuntui tämä meidän peljästyneille ystävillemme\nijankaikkisuudelta, kunnes vihdoin päästiin niin pitkälle, että liekit\nsiellä ja täällä vähitellen ainoasti heikosti liekahtivat palamaan,\nvihdoin kokonansa sammuivat ja jättivät vaan pieniä kasoja kiiltäviä\nkipunoita peitetyt paksuun savuun ja tomuun.\n\n\"Reippaasti lapseni!\" huusi isoisä. \"Hävitä kaikki, joka vielä näkyy\nhehkuvan ja sammuta pienimmätkin kipinät.\"\n\nJaakko totteli ja isoisä itse osoitti hänelle parasta esimerkkiä.\nMuutamien hetkien perästä olivat tulipalon viimeisetkin jäljet\npoistetut, ja täydellinen pimeys vallitsi nyt äsken juuri tulen ja\nliekkien vallassa hehkuvassa majassa. Uhkaava, hirveä vaara oli\nonnellisesti mennyt ohitse, ja pelastettu oli ei ainoastaan henki,\nmutta myöskin maja ja kaikki sen näille vaivaisille vangituille\nkallisarvoinen omaisuus.\n\nAlussa istuivat kumpaisetkin, isoisä ja pojanpoika uupuneina ja\npuoleksi tukehtuneina, ikäänkuin huumauksissa, ainoastaan yksi tunne\nsydämmessä, nimittäin hartain kiitos Jumalalle, joka oli heidät\nsuojellut niin suuresta onnettomuudesta. Vähitellen vetäytyi paksu ja\nraskas savu pois, he voivat jälleen sytyttää lampun ja katsoa toisiansa\nsilmiin. Toinen säikähti toista, sillä he olivat mustia kuin\nhiilenpolttajat tai nokinuohoojat. Mutta mitä se haittasi? He tuskin\nottivat sitä huomioon. Olihan kumminkin henki pelastettu, vieläpä ilman\nsuuremmitta vammoitta kuin muutamia keveämpiä palohaavoja Jaakon\nkäsissä ja jaloissa.\n\nHe pudistelivat tuhkan vaatteistansa ja hiuksistansa, jolla ne näkyivät\nolevan kokonaan peitetyt, puhdistivat itsensä niin hyvin kuin voivat ja\njuttelivat sitten siitä vaarasta, jota hädin tuskin olivat välttäneet.\n\n\"Se on meidän oma syymme, että tämä piti meitä kohtaaman\", sanoi\nisoisä. \"Meidän tilassamme olevien ihmisten pitäisi aina olla\nvaruillansa kaikkia mahdollisuuksia vastaan! Jos meillä vaan olisi\nollut yksi ainoakaan sangollinen vettä saatavissa, ei olisi mitään\nsellaista voinut tapahtuakaan. Mutta palanut lapsi arkailee tulta, ja\nme tahdomme tästälähtien kumminkin menetellä viisaammin ja ottaa oppia\ntästä tapahtumasta. Maitokamarissa olen nähnyt seisovan tyhjän\ntynnyrin. Lyökäämme siitä ylimmäinen pohja pois, kuljettakaamme se\ntänne, asettakaamme se tuohon nurkkaan ja täyttäkäämme se lumella.\nKohta on se kyllä sulava, ja sitte voimme olla ainakin varmat, ettei\nmaja päältämme pala. Muuten pitää meidän kaikessa tapauksessa hyvin\nvarovasti menetellä tulen kanssa, Jaakko, sillä en tarvinne nyt vasta\nsanoa sinulle, että jos maja palaisi, ja vaikka me kumpaisetkin\npelastuisimme liekeistä, tuottaisi se meille välttämättömän kuoleman.\nMiten voisimme ilman majaa suojella itseämme pakkasta vastaan? Mitenkä\nsammuttaisimme nälkäämme, mitenkä löytäisimme tien välttääksemme mitä\nsurkeinta kohtaloa? Ei ole mikään mahdollisuus päästä alas laaksoon, ja\nme olisimme sellaisen onnettomuuden sattuessa samassa tilassa kuin\nonneton merimies, jonka laiva on syttynyt tuleen keskellä aavaa merta.\nSiis varovaisuutta tulevaisuudessa, rakas Jaakkoseni, ja nyt älkäämme\nkadottako enää aikaa, vaan noutakaamme astia viipymättä tänne.\"\n\nTämä yhtä tärkeä kuin helppo tehtävä oli kohta toimitettu, ja tynnyri\nasetettiin paikoillensa, sittekun sen päällimmäinen pohja oli\npuhkaistu. Lumesta ei ollut mitään puutetta. He tarvitsivat vaan avata\nsisäänpäin aukiavan oven, ja valkoinen lumiseinä törrötti heitä\nvastaan, jolla he olisivat voineet täyttää vaikka tuhansia tynnyreitä,\nSe oli seinä, joka järkähtämättä eroitti heidät kaikesta muusta\nasutusta maailmasta, ja kun he tarttuivat lapioon ja tätä ajatellen\npenkoivat lumikinosta, oli heidän sydämmensä raskas ja heidän silmänsä\ntäytetyt kyynelillä, joita he huolellisesti koettelivat toisiltansa\nsalata.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nErakkojen elämä.\n\n\nLakkaamatta satoi lunta yöt päivät ja kasaantui sellaiseen määrään\nkatolle, että isoisä siitä oli todellakin huolistunut.\n\n\"Paino tulee liian raskaaksi\", hän sanoi, \"kattopalkit viimein tuskin\nsietävät tätä painoa ja meidän täytyy sentähden sitä keventää.\"\n\n\"Se on pian tehty\", vastasi Jaakko ja riensi luukulle, jonka avaaminen\ntaas vaati tavallista suurempaa ponnistusta. Sitte hän riensi katolle,\nantoi ojentaa itsellensä lapion ja teki työtä otsansa hiessä muutamia\ntuntia lapioiden lunta syrjään. Hän jätti ainoastaan jalanpaksuisen\nkerroksen, jonka tuli suojella majaa ulkoapäin pakkaselta ja pidättää\nlämmön sisällä; kaiken muun hän lapioi pois.\n\nTämä työ, niin rasittavaa kuin se olikin, tuotti hänelle kumminkin\nhuvitusta tässä yksitoikkoisessa elämässä paimenmajan suljetussa\nkammiossa. Mutta muuten pysyi hän alinomaa melkein toivottomana, sillä\nnäköala ulkona ei tarjonnut mitään ilahduttavaa, ei silmille eikä\nsydämmelle. Lumen pinnalla voi tuskin huomata mitään epätasaisuutta, se\nverhosi kaiken tasaisesti valkoiseen peitteesensä. Raskaana ja synkkänä\nkohosi taivas yli koko tämän surkean aution seudun, ja sitä nähdessään\ntäytyi Jaakon tahtomattansakin ajatella noita ikuisen jään peittämiä\nnapaseutuja, joista hänen opettajansa koulussa oli kuluneen kesän\naikana paljon kertonut. Jaakko ei kärsinyt sitä kauan katsella, sillä\nsuru ja toivottomuus valtasivat hänen mielensä. Huokaellen hän käänsi\nselkänsä tähän talvimaisemaan ja laskeutui savutorven kautta jälleen\nalas majaan.\n\nIsoisä huomasi heti hänen alakuloisen mielialansa ja koetteli etsiä\njotain tointa, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Vielä kerran\ntarkastivat he tarkoilleen koko käytettävissä olevan varastonsa ja\nhavaitsivat, että tässä pienessä syrjäisessä asunnossa ei kokonaan\npuuttunut kaikkia välttämättömiä elämän ehtoja. Meidän lumen alle\nelävänä haudatut ystävämme löysivät niin suuren varaston heiniä ja\nolkia kuin heidän vuohensa kokonaisen vuoden kuluessa tarvitsi, ja jos\nValikki vaan edelleenkin niinkuin tähän asti antaisi maitoa, niin olisi\nheille arvokas turva tästä elukasta. Mutta joku onneton tapahtuma voisi\nriistää heiltä tämänkin turvan, ja he olivat sentähden hyvin iloisia,\nkun he jostain navetan nurkasta löysivät vähäisen varaston perunoita,\njotka he hyvin huolellisesti peittivät oljilla suojellaksensa niitä\npaleltumasta, jos pakkanen mahdollisesti kiihtyisi. Navetassa he\nlöysivät vielä pienen varaston puita pinottuna, mutta ei kumminkaan\nniin paljon, että se riittäisi koko talveksi. Kaikissa tapauksissa piti\nsitä hyvin säästäväisesti pidellä ja päätettiin sitä käyttää vasta\nviimeisessä tingassa, ja joka tilassa pitää luukkua huolellisesti\nsuljettuna, ettei lämpö sitä tietä pääsisi ulos. Muuten tekivät\nkumpaisetkin erakot kohta sen havainnon, että lumi, joka kokonansa\nympäröi majan, tuntuvassa määrässä auttoi säilyttämään lämpöä huoneen\nsisässä.\n\nPaitsi halkoja löysivät he vielä läjän männyn käpyjä, jotka Jaakko\nkesän kuluessa oli koonnut kotia laaksoon vietäväksi. Se oli onneksi\njäänyt tekemättä, ja männyn käpyjä voitiin hyvin hyvästi hätätilassa\nkäyttää halkovarojen lisinä. Olipa vielä olemassa navetassa puusoimia\nja häkkiä, ja jos tulisi kysymykseen pelastaa henki, niin voisi\nniitäkin ottaa käytettäväksi. Ainakin oli se isoisän ajatus, ja Jaakko\noli täydellisesti samaa mieltä. Kun laiva on vaarassa, heitetään lasti\nmereen ja _halvempi täytyy aina hätätilassa väistyä korkeamman tieltä_.\n\nJo kauas kuluneen vuoden ajan tähden oli paimenmaja melkein tyhjennetty\nja suurin osa kalustoa oli alas laaksoon kuljetettu, mutta suuri\nkattila riippui vielä paikoillaan, ja paitsi sitä löysi Jaakko muutamia\nkyökkikaluja, kirveen ja sahan. Kirves oli tosin hampaille hakattu ja\nsaha tylsä, mutta sitä saattoi kumminkin käyttää. Vihdoin oli\nkummallakin sekä isoisällä että Jaakollakin linkkuveitsensä, josta\nvuorelainen harvoin luopuu, niin että heiltä, mitä kalustoon tulee ei\nsuinkaan puuttunut, mitä välttämättömintä oli. Pahempi oli sitä vastoin\nmuonavarojen laita. He löysivät ainoastaan kolme suurta leipää,\njonkunlaisia pumpernikkeleja eli laivakorppuja, jotka pysyvät hyvinä\nkokonaisen vuoden tai kauemminkin ja viimein tulevat niin koviksi, että\nniitä täytyy paloitella kirveellä, koskei niitä enää jaksa veitsellä\nleikata. -- Valitettavasti oli niitä, niinkuin sanottu, ainoastaan\nkolme, jotka he löysivät suuressa vanhassa, tammisessa seinäkaapissa,\njossa he myös paitsi näitä tapasivat vielä hiukan suolaa, jauhettua\nkahvia, öljyä ja pienen määrän sianrasvaa, -- oikeita aarteita, joita\nhe nykyisessä tilassansa eivät olisi tahtoneet vaihtaa puhtaasen\nkultaan.\n\n\"Rasva tulee meille vallan sopivaan aikaan\", sanoi Jaakko tyytyväisenä,\nkun hän sen havaitsi vetolaatikossa.\n\n\"Todellakin vallan sopivaan\", vastasi isoisä ilostuen hänkin. \"Mutta me\nemme saa käyttää sitä ruuaksi, vaan täytyy meidän säästää sitä siltä\nvaralta, että meidän vähäinen öljyvarastomme loppuisi. Tai tahtoisitko\nmieluummin syödä makeaa ja istua pimeässä, taikka valoa ja niukempaa\nravintoa.\"\n\n\"Minä pidän jälkimäistä parempana\", vastasi Jaakko arvelematta. \"On\nhyvin surkeata aina istua pimeässä!\"\n\nRasva pantiin siis syrjään ja suuren seinäkaapin tarkastusta\njatkettiin. Ruokavaroja eivät he kumminkaan enään löytäneet, sitä\nvastoin sattui Jaakon käteen aarre, joka täytti isoisän mielen\nvilkkaammalla ilolla, nimittäin vanha, aivan tomuinen ja hämähäkin\nverkoilla peitetty kirja, kirja Kristuksen seuraamisesta, niinkuin\nJaakko luki kansilehdestä kirjaa avatessa.\n\n\"Oi, poikani\", huusi isoisä, kun hän kuuli kirjan nimen, \"se on paras\nystävä, joka voi meitä lohduttaa yksinäisyydessämme! Kirja Kristuksen\nseuraamisesta on todellakin kirja kaikille kärsiville ja onnettomille!\nSe opettaa meille, että on olemassa ainoastaan yksi paha, nimittäin:\n_unhottaa Jumala_, ja ainoastaan yksi onni, se on: _rakastaa Jumalaa!_\nSinä näet, lapsukaiseni, että, vaikka olemmekin yksin, me emme\nkumminkaan ole hyljätyitä! Olemme tosin jo löytäneet paljon, joka\nruumista ravitsee, ja nyt omistamme oivallisimman ravinnon\nsieluillemme! Meiltä ei mitään puutu, jos me vaan ymmärrämme sitä\nhyvästi käyttää. Varmaankin on, rakas poikaseni, tämä kirja antava\nmeille vielä monta lohdutusta, monta virkistystä ja kehoitusta!\"\n\nKirja pantiin hyvin huolellisesti takaisin kaappiin, sopivana hetkenä\njälleen esille otettavaksi. Loppuosa päivästä kului jatkettuihin\ntutkimuksiin tuottamatta mitään tärkeämpiä löytöjä. Kumminkin olivat\nystävä-parkamme mielissään löydetyistä aarteista ja menivät\npäivätyöhönsä sangen tyytyväisinä levolle. Heidän vuoteensa oli kova,\nmutta tarpeeksi leveä antaaksensa heille kylliksi tilaa. Heillä oli\nainoastaan yksi peite ja matrassin asemesta piti heidän käyttää suurta\nolkisäkkiä. Kumminkin lepäsivät he sen päällä suloisesti, sillä heidän\nsydämmensä oli täynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka tänään oli\nantanut heille niin monta osoitusta alinomaa kaitsevasta, isällisestä\nrakkaudestaan.\n\nHerätessään seuraavana päivänä -- se oli seitsemäskolmatta päivä\nmarraskuuta -- huomasivat he, ettei vieläkään ollut lakannut lunta\nsatamasta. Pilvi pilven perästä sataa tihutti alas taivaalta, ja yhä\npaksummaksi ja korkeammaksi kasaantui lumi vuorille, jotka siitä syystä\njoka hetki tulivat mahdottomammaksi liikkeelle lähtijöille. Mitä\nkorkeammalle lumi kohosi, sitä syvemmälle joutui vaivaisien vangittujen\ntoiveet saada pelastusta surkeasta tilastansa alhaalla asuvien\nkylänaapurien avulla, ja itse Jaakonkin, joka vielä yhä oli povessansa\nkantanut heikkoa toivon kipinää, piti vihdoin antaa tämänkin haihtua.\nHetket kuluivat häneltä apeassa mielialassa, ja niin alakuloinen\nsurumielisyys valtasi pojan, että isoisä havaitsi välttämättömäksi\najatella keinoja ilahduttaa häntä ja saada hänet unhottamaan surkean\nasemansa. Toiminta, henkinen tai ruumiillinen, näkyi hänestä varmimpana\nkeinona saavuttaa tarkoitustansa. Hän jutteli hänen kanssansa, antoi\nhänelle arvoituksia tai useammin luvunlasku esimerkkejä, joita Jaakon\ntuli ratkaista päässänsä, ja kun hän väsyi, niin kertoi hän hänelle\npaljon hauskaa, kokemuksista rikkaasta pitkästä elämästänsä tai hyvistä\nkirjoista, joita hän viimeisinä vuosina oli lukenut, kun vanhuuden\nheikkous jo esti häntä työtä tekemästä. Isoisä kertoi hyvästi ja\nhuvittavasti, ja Jaakko kuunteli häntä suurimmalla tarkkuudella.\nHuomaamatta auttoi isoisä sillä tavalla häntä monen ikävän hetken yli,\nja sitä paitsi Jaakolla oli paljon hyötyä tulevaisuudessa näistä\nkeskusteluista. Hänen vielä nuori sielunsa rikastui tiedoilla, jotka\nmuissa olosuhteissa ehkä olisivat jääneet hänelle vallan vieraiksi, ja\nsitä paitsi voitti hän ajan pitkään sellaisen näppäryyden päässä\nlaskemisessa, että isoisän ja hänen itsensäkin piti sitä ihmetellä.\n\nSillä tavalla kului muutamia päiviä, ja isoisä luuli nyt, että hän, kun\nhänen pojanpoikansa nyt oli iloisemmalla mielialalla, voi tehdä\nhuomautuksen asianhaarasta, joka oli yhtä tärkeä kuin välttämätön, jos\nkohta sangen katkera. Niinkuin jo sanottiin, oli näillä onnettomilla\nmaan pakolaisilla ainoastaan hyvin vähäinen varasto lamppuöljyä. Jos\nhe, niinkuin tähän asti, antoivat lampun palaa kaksitoista tuntia\npäivässä, niin olisi lamppuöljy yhdessä ainoassa kuukaudessa loppuun\nkulunut, ja heillä olisi surkea välttämättömyys viettää koko seuraava\naika pimeydessä. Tämä ei saanut tapahtua, se oli vältettävä, ja eräänä\npäivänä ilmoitti isoisä tämän tärkeän asian Jaakolle, joka ihmetellen\nkuunteli tätä tiedonantoa. Jaakko säikähti, sillä hän ei ollut vielä\nsitä ajatellut, ja ensi silmänräpäyksessä kauhistutti se häntä, että\nheidän täytyi luopua lampun ystävällisestä, lohduttavasta valosta.\nVähän aikaa ajateltuansa havaitsi hän, että isoisän huolet\nolivat vallan oikeutetut, ja että välttämätöntä olisi rajoittaa\nkallisarvoisen öljyn kuluttamista. Hän tyytyi siis tyvenellä mielellä\nvälttämättömyyteen, ja tarkoin asiata punnittua päätettiin, että tästä\nlähtien poltettaisiin lamppua ainoastaan kolme tuntia päivässä, ja\nmuina aikoina tyydyttäisiin siihen heikkoon valoon, joka takkavalkeasta\nsäteili.\n\nNiin tapahtuikin. Lamppu pantiin pois, ja isoisä ponnisteli voimiansa\nkaksin kerroin saada pojanpoikansa unhottamaan tätä heidän surkeata\ntilaansa. Hän kertoi hänelle hauskimmat kaskunsa, jutteli hänen\nkanssansa kaikesta, mikä vaan voi kiinnittää ja kiihoittaa hänen\nmielikuvitustansa, haasteli hänelle kuolleesta äidistänsä, isästänsä,\nsisaruksistansa, ja sai siten vihdoin ajatusaineita, jotka hauskalla\ntavalla lyhensivät monta ikävää hetkeä tarvitsematta silloin käyttää\nlamppua. Heillä oli olkia runsaasti, niin etteivät tarvinneet niitä\nsäästää. Isoisä huomautti pojanpojalle tätä asianlaitaa, ja että he\ntästä voisivat valmistaa olkipalmikoita sekä leveämpiä tai kapeampia\nnauhoja, jotka olivat sopivia kaikellaisiin tarpeisiin, ja Jaakko\nsuostui innolla tähän hänelle mieluisaan ehdotukseen. Viipymättä toi\nhän sinne olkikuvon ja istahti lähelle tulta takan viereen isoisänsä\njalkojen juureen. Tämä ojensi hänelle tarpeen mukaan oljenkorsia sekä\nvaroi, ettei kipinöitä lennähtäisi olkiin ja aikaansaisi uuden\ntulipalon. Niin kävi Jaakko ripein sormin työhönsä, joka alussa tosin\nmeni hiukan kömpelösti, mutta kumminkin tuotti hänelle paljon\nhuvitusta.\n\nSe oli itse asiassa hyvin sopiva ja mieluinen työ. Se ei estänyt\njuttelemasta, eikä tarvittu siinä mitään erittäin kirkasta valoa, ja\nvihdoin ei se väsyttänytkään. Jaakko oli sydämmellisesti iloinen, että\nisoisä oli keksinyt tämän ajanvietteen.\n\nSellaisilla toimilla ja ajanvietteillä tultiin joulukuuhun, tähän\nikävään ja pimeään kuukauteen, josta ainoastaan tuo rakas joulujuhla\nikäänkuin kirkas tähti pimeästä yöstä loistaa rohkaisten ja ilahuttaen\nihmisten mieliä. Jaakko ei sitä aloittanutkaan juuri iloisilla\ntunteilla, sillä minkä lohdutuksen voivat nämä yhä lyhenevät päivät ja\nyhä pitenevät yöt tuottaa hänelle, tuolle kaikista erotetulle raukalle?\nSillä välin satoi yhä vielä lunta niin suurissa määrin, että se jo\nseista törötti korkealla paimenmajan katon yli ja verhosi sen\ntäydellisesti niinkuin maa ruumiskirstun haudassaan. Joka aamu piti\nJaakon savutorven kautta nousta katolle, pitääksensä uunin luukkua\nkäyttökunnossa, koska vankiparat muuten eivät voineet saada raitista\nilmaa, eivätkä voineet sytyttää tulta uuniin, josta nouseva savu olisi\nheidät tukehuttanut, kun sen kulku ulkoilmaan olisi suljettu.\n\n\"Meidän asemamme ei suinkaan ole mieluisin\", sanoi isoisä eräänä\npäivänä, kun Jaakko alakuloisena palasi alas savutorven kautta, \"mutta\nainakin se on monta vertaa mieluisempi vangitun asemaa vankihuoneessa,\njoka ehkä on yhtä vähän syypää sulkemiseensa kuin mekin. Meillä on\ntulta ja vähintäin muutamia hetkiä päivässä myöskin valoa; me saamme\nnauttia vankeudessamme jommoisestakin vapaudesta ja voimme\nmonellaisella tavalla mielemme mukaan huvitella itseämme, joka ei ole\nsallittu vankiraukalle neljän kolkon seinänsä välissä. Me emme tarvitse\njoka aamu peljätä epäileväisen, ehkäpä ankaran ja tylyn vanginvartijan\nesiintymistä! Ja muutenkin eivät ne kärsimykset, jotka Jumalan\ntutkimaton tahto määrää, ole koskaan niin katkeria kuin ne kärsimykset,\njotka luulemme kärsivämme muitten ihmisten vääryyden kautta. Vihdoin,\nlapseni, ja tämä on tai ainakin näyttää minusta vähintäin suurimpana\netuna asemassamme, vihdoin näet emme ole _yksin_, vaan voimme molemmin\npuolin toisiamme lohduttaa, elähyttää, ilahuttaa ja rohkaista. En tahdo\nsillä sanoa, etten mieluummin toivoisi että sinä olisit kotona turvassa\nisäsi luona! Mutta kun Jumala on kerran sen niin säätänyt, että sinä\nolet täällä, niin on minulla sinun läsnäolostasi todellinen turva ja\nääretön lohdutus. Itse Valikkikin auttaa omalla tavallansa tekemään\nvankeutemme vähemmin tukalaksi, ja se tekisi minut hyvin surulliseksi,\njos minun pitäisi hänet kadottaa, ei ainoastaan maidon vuoksi, jonka se\nmeille antaa, mutta myös koska hänen seuransa tekee minun sydämmelleni\niloa ja on minulle ajanvietteeksi ja ratoksi.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, isoisä, sen minä havaitsen\", sanoi Jaakko. \"Meidän\nkohtalomme ei todellakaan ole niin surkea, kuin minä monesti olen\nuskonut. Ilo, johon toiset ottavat osaa, on kaksinkertainen ilo,\nkärsimykset, joihin toiset ottavat osaa, ovat ainoastaan puolinaisia\nkärsimyksiä. Nyt vasta, kun sinä siitä huomautit minua, ymmärrän miksi\nValikki raukka aina niin surkeasti määkyy, kuin me lypsyn perästä\njätämme hänet yksin navettaan. Eläinparka kaihoaa ja ikävöipi seuraa.\nMiksi emme tuo häntä tänne, isoisä? Hän voipi hyvin hyvästi saada sijaa\njossain nurkassa, ja keittiö on siksi suuri ettei meille sen kautta\ntule ahtaammaksi. Hän iloitsee varmaankin paljon, jos me otamme hänet\nluoksemme, ja kuka ties ellei hän kiitollisuudesta antane meille\nenemmän ja parempaa maitoa? Joko minä saan tehdä valmistuksia\ntuodakseni hänet tänne, isoisä?\"\n\nJaakko tarvitsi vaan tämän isoisänsä myönnytyksen pannaksensa heti\naikeensa toimeen ja tehdäksensä tarpeellisia valmistuksia. Hän kantoi\nsiihen keittiön nurkkaan, jossa hän arveli sen vähemmin olevan esteenä,\npienen seimen, jonka hän suurella puutapilla kiinnitti seinään ja tuki\nkahdella pylväällä, sekä kiiruhti sitte navettaan tuodakseen Valikin\nuuteen asuntoonsa.\n\nOli liikuttavaa nähdä elukkaraukan riemua mieluisesta muutoksesta. Se\njuoksi iloisena ympäri keittiössä, määkyi tyytyväisenä ja hyväili\nJaakkoa ja isoisää niin rajuilla suosionosoituksilla, että ne ajan\npitkään jo alkoivat käydä kiusallisiksi. Isoisä arveli kumminkin että\nse kohta lakkaisi ja antoi sen tehdä mielensä mukaan. Valikki\nlaskeutuikin vihdoin hiljaa ja levollisena alas nurkkaansa ja\nainoastaan hänen suuret lauhkeat silmänsä, joilla se kiitollisena\nkatseli hyväntekijöitänsä, säteilivät sitä sisällistä riemua ja\ntyytyväisyyttä, jota se tunsi.\n\n\"Näethän, Jaakko\", virkkoi isoisä hymyillen osoittaen vuohta, \"että\nolet tehnyt hyvän työn; yksi onnellinen sydän enemmän sykkii meidän\npienessä, yksinäisessä majassamme!\"\n\nMuutamien päivien perästä, kolmas päivä joulukuuta, kun Jaakko\ntavallisuuden mukaan nousi katolle lapioimaan lunta luukusta, huomasi\nhän vihdoin ihastuksella sinisen taivaan päänsä ylitse ja kirkkaan\nsäteilevän auringon, joka pilvettömältä taivaalta loisti alas\nkorkeudestaan. Oli lakannut lunta satamasta, ja ilma oli kuiva ja\nraitis. Avara lumikenttä, joka säihkyen heijasti auringon säteitä,\nhäikäisi Jaakon silmiä, mutta sittenkin viipyi hän tavallista kauemmin\nkatolla ja katseli huviksensa sitä laajaa näköalaa, joka avautui hänen\neteensä. Mielellään olisi hän myös isoisälle suonut vielä kerran niin\npitkän ja pimeän yön perästä nähdä aurinkoa, mutta hänellehän oli\nmahdotonta kiivetä katolle, ja kaikki muut tiet oven tai ikkunan kautta\nolivat lumikinokset sulkeneet. Silloin johtui pojan mieleen äkkiä\noivallinen ajatus.\n\n\"Mitä\", sanoi hän itsekseen, -- \"mitä, jos minä koettaisin kovertaa\ntien isoisälle lapiolla lumikinoksen läpi? Se on onnistuva, jos minä\nvähitellen kaivaudun ylöspäin ja tungen lumen kumpaisellekin puolen!\"\n\nTämän aatteen valtaamana riensi Jaakko ihastuneena taas alas, eikä\nepäillyt vähintäkään ilmoittaa tätä mielijohdettansa isoisälle. Tämä\narveli tosin että sellainen ponnistus oli pojan voimille liian suuri,\nmutta Jaakko ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, vaan kävi\nvitkastelematta työhön käsiksi. Kun hän avasi tuvan oven ja valkea\nlumiseinämä seista törrötti häntä vasten, alkoi hän jo tosin aavistaa,\nettä hänen aikomuksensa ei olisi niinkään helposti aikaan saatu, kuin\nhän innostuksen ensi kiihkossa oli arvellut; mutta ajatus saada\npalvella rakastettua isoisäänsä elähytti häntä uusilla voimilla, ja\nrohkeasti teki hän hyökkäyksensä vankkaa lumiseinämää vasten.\n\nKoko päivän teki Jaakko väsymättä työtä eikä olisi illallakaan\nlakannut, ellei isoisä olisi käskenyt häntä herkeämään. Seuraavana\naamuna alkoi hän varhain työnsä uudelleen; sillä jo eilen oli hän siitä\ntullut vakuutetuksi, että hän oli ottanut tehtäväksensä sangen\nvaivaloisen työn, joka vaati katkeamatonta intoa ja oikein lujaa tahtoa\npäästäksensä tarkoituksiensa perille. Jaakko ei laimeutunutkaan\ninnossaan, vaan kaivautui yhä edelleen lumessa, kovertaen askel\naskeleelta jonkunmoisen tunnelin lumeen. Onnekseen ei lumi ollut liian\nluja eikä liian pehmeäkään. Kumminkin se oli niin tiukka, ettei se\nsyössyt alas, kun hän lapiolla sitä päänsä yläpuolelta lapioi; vieläpä\ntarpeeksi pehmeä antaaksensa puristua tiukempaan molemmille sivuille.\nJaakko ei tarvinnut lykätä lunta ulos eikä kulettaa sitä pois, vaan\npainoi ainoastaan syrjään, ja tämä helpoitti hänen työtänsä\nmelkoisesti.\n\nVihdoin kolmantena päivänä sen perästä kuin Jaakko oli alkanut\nvaivaloisen yrityksensä, pääsi hän läpi, tie oli avattu, ja isoisä voi\nsitä myöten kulkea ulos ulkoilmaan. Riemusta säteilevin silmin vei\nJaakko tämän tiedon isoisälle ja vaati häntä omin silmin katselemaan\nhänen \"tunneliansa\". Isoisä oli heti valmis, ja Jaakko oli hänellä\ntukena toiselta puolelta, sillä välin kuin ukko vasemmalta nojautui\njonkunmoista käsipuuta vasten, jonka Jaakko muistaen ukon kipeätä\njalkaa taitavasti oli laatinut ja kiinnittänyt toisen pään rakennuksen\nseinään ja toisen syvälti lumeen työnnettyyn vaajaan.\n\nVaikka päivä oli kolkko ja taivas pilvessä, tunsi isoisä kumminkin\nhaikeamielisyyteen sekoitetun riemun, kun hän saapui lyhykäisen\ntunnelin päähän ja näki edessään avarat, aukeat lumikentät, kuusien\nmustat rungot kaukana näköpiirin taustassa ja liehuvat pilvet. Mutta\nliian pian saivat suruvoittoiset tunteet ylivallan. Ja todella tämä\nnäköala ei hänelle suinkaan ollut ilahuttava. Silmä ei tavannut muuta\nkuin kylmää, kolkkoa, autiota, ja syvä kuoleman hiljaisuus näkyi\nlepäävän yli elottomien kenttien. Ei mikään keskeyttänyt talvimaiseman\nsurkeata yksitoikkoisuutta. Ainoastaan petolintu leijaili kaukana läpi\nilman, kierteli laajoissa kiemuroissa, kirkui sitten äkkiä ilkeästi,\nsyöksyi nuolen nopeudella alas laaksoon ja katosi kylän suuntaan, jossa\nmaanpakolaisten kotimaja sijaitsi.\n\nHuokaellen katseli isoisä sen perään. \"Meidän pakanallisille\nesi-isillemme\", sanoi hän, \"olisi tuon petolinnun ilmautuminen, sen\nkirkuminen, sen lennon suunta ollut ennustuksena joko hyvään tai pahaan\nja olisivat he tästä enteestä tehneet johtopäätöksiä joko pelkoon tai\ntoiveisiin. Ja me? Saammeko kerran seurata sitä suuntaa, jota kotka\nosoitti? Jumala yksin tietää sen, ja Hän on liian hyvä ja liian viisas\nnostaaksensa tulevaisuuden huntua silmiemme edestä! Tule, tule, rakas\nJaakkoseni, ja odottakaamme kärsivällisyydellä, mitä Kaikkivaltias on\nmeidän kohtaloksemme määrännyt. Minä kiitän sinua sydämmestäni kaikesta\nvaivasta, mitä sinä minun edestäni olet tehnyt. Toisen kerran, arvelen\nminä, voinen iloisemmalla mielellä nauttia sinun ponnistuksiesi\nhedelmiä!\"\n\nHe palasivat majaan takaisin vasten odotuksiansa surumielisinä ja\nalakuloisina. Tuliko tämä ehkä siitä että he, vaikka nyt voivatkin\nmilloin tahtoivat jättää majan, kumminkin olivat yhtä kurjia,\nyksinäisiä, hyljätyltä vankiparkoja kuin ennenkin? Niin paljon on vaan\nvarmaa, että he tämän päivän kuluessa jäivät hiljaisiksi ja\näänettömiksi, eivätkä voineet voittaa takaisin sielunsa rauhallista\nhilpeyttä. Alituiseen harhailivat heidän ajatuksensa alas laaksoon ja\nkotoiseen majaan, ja he kadehtivat linnun siipiä, jotka niin kepeästi\nolivat kantaneet sen kaikkien esteiden poikki, joita he eivät millään\ntavalla voineet voittaa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nSudet.\n\n\nSeuraavana aamuna olivat ystävämme jo siihen määrin voittaneet takaisin\nalttiin luottamuksensa Jumalaan, että he voivat ryhtyä miettimään uusia\ntuumia hankkiaksensa suurempia mukavuuksia kaikesta maailmasta\neroitetussa yksinäisyydessänsä. Isoisä ehdoitti puhdistaa ikkuna\nlumesta ja Jaakko suostui iloisena tuumaan, vaikka tämä tehtävä oli\npaljon vaikeampi kuin kovertaa tunneli lumen läpi. Tunnelia kaivaessa\nhän ei tarvinnut muuta kuin sysätä lumen syrjään; mutta ikkunasta piti\nhänen poistaa lumi, valmistaaksensa valolle esteettömän tien. Kumminkin\nalkoi hän tämänkin työn eikä sallinut että isoisä häntä siinä auttaisi,\nettei hänen kallis terveytensä joutuisi vaaran alaiseksi.\n\nTunnelin asemesta koverti hän siis ylhäältä päin aukon lumeen, ja\nkoetti sillä tavoin tunkeutua ikkunaan asti. Se meni tietysti hitaasti,\nsillä hänen täytyi lapiolla kaivaa aukko eikä saanut jättää sitä liian\nkapeaksi, ettei sitä ensi lumipyry jälleen täyttäisi. Ensimmäisen\npäivän ehtoolla oli hän tuskin päässyt jalkaakaan katon räystään\nalapuolelle, ja voi siis aivan tarkoin laskea, että hän saadaksensa\ntehtävänsä valmiiksi vielä tarvitseisi siihen kolme tahi neljä päivää.\nTämä ei kumminkaan saattanut häntä peljästymään. Päinvastoin tarttui\nhän työhön seuraavana päivänä uudella uskalluksella ja käytti\nlapiotansa sellaisella innolla, että hän valitettavasti unhotti kaiken\nvarovaisuuden. Heittäen lunta kuopasta ylös, kasaantui se vähitellen\nyläreunalle jonkunlaiseksi penkereeksi, ja isoisä varoitti Jaakkoa\nluomasta pengertä liian korkeaksi, ettei se tulisi kovin raskaaksi ja\nlankeaisi takaisin hänen päällensä. Jaakko ei innossansa kuunnellutkaan\ntätä varoitusta, ja äkkiä tapahtui, mitä isoisä oli peljännyt; löyhä\nlumi ei kestänytkään korkealle kasatun penkereeen painoa, toinen kuopan\nseinistä vyöryi alas ja hautasi Jaakon hankensa alle, peittäen hänet\nsinne päätä myöten. Tosin onnistui hänelle pian kyliä saada päänsä\nlumesta vapaaksi ja siten pelastua tukehtumasta, mutta kaikki hänen\nponnistuksensa päästä jälleen irti näyttäytyivät turhilta. Ei edes\nkäsivarsiaankaan hän saanut lumesta irti, ja vähän aikaa turhaan\nponnisteltuansa, ei hänelle vihdoin jäänyt muuta neuvoa, kuin huutaa\nisoisää avuksensa. Onneksi oli seinän vyöry tehnyt loven, jonka kautta\nvanha mies, joskohtakin suurella vaivalla, voi tunkeutua kuoppaan. Hän\nlapioi lumen vähän syrjään, ja kun Jaakko ensin oli saanut toisen\nkäsivartensa irti, ei hänelle enää ollut vaikeata kokonansa irroittua\ntuosta lumen kylmästä ja puristavasta syleilystä. Irti oli hän jälleen,\nmutta valitettavasti sai hän nyt tehdä sen havainnon, että lumiseinämän\nmurros oli melkein kokonaan hävittänyt hänen tähänastisten\nponnistustensa hedelmät, ja että hänen melkein piti alkaa uudelleen\nalusta asti.\n\n\"Näethän ettei pidä koskaan jättää varovaisuutta huomioon ottamatta\",\nsanoi isoisä lempeästi nuhdellen.\n\n\"Tietysti, isoisä, minä olen ollut aika tomppeli\", antoi Jaakko\nvastaukseksi. \"Mutta tämä tapahtuma olkoon minulle varoitukseksi, ja\nhuomenna jo tahdon alkaa työni viisaammin.\"\n\nJaakko oli arvannut oikein. Kun hän seuraavana aamuna tahtoi ryhtyä\njälleen noin nolosti keskeytettyyn työhönsä, satoi lunta, ja hän oli\npakoitettu antaa lapionsa levätä. Koko päivän putoili lunta suurissa\nmäärin, ja sitä paitsi puhalsi ilkeän kylmä tuuli. Hänen täytyi siis\njäädä majaan, otti jälleen oljenpalmikoimisensa esille, lypsi vuohen,\nvalmisti isoisälle hänen yksinkertaisen ateriansa ja toivoi, että\nlumisade yön kuluessa lakkaisi.\n\nHän erehtyi. Kun hän toisena päivänä pisti päänsä ulkoilmaan, puhalsi\nhäntä vastaan raivoava myrsky jäädyttävällä henkäyksellään ja syyti\nhänelle sellaisella raivolla lumihiukusia vasten kasvoja, että hän\nvallan sokaistuna kääntyi takaisin muistaen vaivoin sulkea savutorven\nluukkua jälleen.\n\n\"Pyhä Jumala, armahda meitä!\" huusi hän palatessaan isoisän luo. \"Tämä\non kauhein jumalanilma, joka meillä on ollut siitä asti kun meidät\ntänne vangittiin!\"\n\nJaakko ei todella ollutkaan vielä kokenut, mikä merkitys hirmumyrskyllä\nvuorenhuipuilla oli, vaan nyt piti hänen saada se havaita.\n\nMyrsky oli hirvittävä. Huolimatta siitä paksusta lumikerroksesta, joka\nympäriiseen peitti majan, tunkeutui myrskyn pauhu ja ulvonta sen\nsisimpiin osiin ja täytti aran pojan sydämmen pelvolla ja\nkauhistuksella. Kerran koettaen avata ovea näkivät ystävämme mahtavien\nlumipilvien raivoavalla nopeudella vihurissa lentelevän halki ilman, ja\nmyrsky oli voimakkaampi heidän yhdistyneitä voimiansa ja riehui suoraan\novea vasten. Mahdottomalta näytti avata luukku uudelleen. Niinpian kuin\nsitä vaan vähänkään ra'otti, syöksyi tuuli ulvoen savutorvea myöten\nalas ja ajoi kokonaisia lumipilviä edessänsä. Kaikki piti huolellisesti\nsulkea, ja siitä syystä olivat vangitut pakoitetut sammuttamaan tulen\ntakasta, ettei savu, joka ei enää mistään aukosta päässyt ulos,\ntukehuttaisi heitä.\n\nNiin he istuivat monta pitkää tuntia pilkkosen pimeässä ja kuuntelivat\npeljästynein sydämmin valtavasti kiihtyneitten luonnonvoimien raivoa,\nJaakko vapisi alituiseen uudistuneitten, kauheitten puuskien kohdatessa\nja puristautui huolellisena isoisäänsä, jolla oli vaiva häntä\nrauhoittaa ja viihdyttää hänen huoliansa. Kääntääksensä hänen huomionsa\npois rajuilmasta, antoi hän hänen lypsää vuohen ja toimittaa muita\npienempiä askareita ja pyysi hänet vihdoin luottamaan Jumalan\nijankaikkiseen rakkauteen ja laupiuteen.\n\n\"Mitä sinä sitte pelkäät, Jaakko?\" sanoi hän. \"Sama voima, joka sinua\ntänään niin kauhistuttaa, on aina oleva eikä tule koskaan olemaankaan\nmuuta kuin ijankaikkinen Hyvyys. Silloinkin kuin hän tuhoavassa\nvihassaan uhkaa murskaksi murentaa taivaan ja maan, käyttää\nijankaikkinen viisaus kaikkia näitä myrskyjä ainoastaan välikappaleina,\nantaaksensa uusia luomisia syntyä tästä näennäisestä kaaoksesta. Hän\nkasaa äärettömiä määriä lunta vuorillemme antaaksensa niitten keväisin\nhedelmöittävinä lähteinä ja puroina virrata alas laaksoihin ja\nherättääksensä niittymme, peltomme, koko kasvikunnan uuteen eloon.\nIlman tätä ehtymätöntä hedelmällisyyden lähdettä, jota melkein yksin\nlumen paljous pitää voimassa, ei ruoho versoisi, ei yksikään kukka\nilahuttaisi sinua väriloistollaan ja tuoksullaan, ja meidän siunatut\nlaaksomme, meidän viheriät nurmikkomme ja vainiomme muuttuisivat\nhedelmättömiksi erämaiksi. Sentähden älä pelkää! Myös tässä rajuilmassa\nilmenee Jumalan hyvyys ja kunnia, ja siunaus vuotaa siellä, jossa sinä\net näe muuta kuin hävitystä ja kauhua.\"\n\nJaakon levottomuus tuli jossakin määrin näitten isoisän sanojen kautta\nrauhoitetuksi, ja vähennetyllä kauhulla kuunteli hän hirmumyrskyn\nkoleata pauhinaa, joka lakkaamatta täytti värisevän ilman.\n\nÄkkiä tärisytti mahtava isku koko majaa aina perustaksiansa myöten, ja\novi jyskyi ja paukahteli, ikäänkuin se olisi särkynyt tuhansiin\npirstaleihin, niin että itse isoisä ehdottomasti säikähtyneenä hypähti\nylös.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi Jaakko vapisten. \"Murtuuko maja murskaksi päämme\npäällä?\"\n\n\"Minä toivon, ettei niin tapahdu\", lausui isoisä nopeasti voittaen\ntakaisin levollisuutensa. \"Sytytä lamppu, lapseni. Me tahdomme heti\ntarkastaa, mitä tapahtunut on?\"\n\nJaakko totteli. Kun lamppu paloi, avasi isoisä oven, ja havaitsi sen\nulkoapäin salvatuksi, niinkuin se aikaisemmin oli ollut, ennenkuin\nJaakko oli kaivanut tunnelin lumen kautta.\n\n\"Sitä minä ajattelinkin!\" sanoi hän. \"Sinun käsiesi työ on hävitetty,\npoikani, käytävä on murtunut ja meidän täytyy alkaa alusta, jos\ntahdomme uudelleen käydä ulos ulkoilmaan. Mutta älä ole pahoillasi,\nvaan ajattele mieluummin, mitä meille olisi voinut tapahtua, jos meidän\nmajamme ei olisi ollut kokonansa lumen peitossa. Lumi verhoo sen\nikäänkuin suojeleva penger. Ilman tätä pengertä olisi se tuskin voinut\nvastustaa tätä rajuilmaa ja hirmumyrskyn sysäyksiä. Niin on siis\nlumivaippa, joka meidän silmissämme oli jotain pahaa, nyt muuttunut\nsiunaukseksi, josta meidän tulee olla Jumalalle kiitollisia, sillä se\non suojellut meitä vaaroista, ehkäpä vielä kuolemastakin.\"\n\nAina iltaan asti riehui myrsky ja kesti vieläkin, kun ystäväparkamme\nlaskeutuivat olkisäkkinsä päälle etsiäksensä muutamien hetkien\nlevollista unta päivän väsyttävien mielenliikutusten perästä.\nHuolimatta rajumyrskystä nukkuivat he kumminkin lähellä toisiansa, ja\nseuraavana aamuna näytti siltä, kuin myrskyn raivo vähän olisi\ntauonnut. Mutta he eivät voineet tarkoilleen arvostella, jos asian\nlaita todellakin oli niin, tai josko ehkä lunta olisi keräytynyt niin\nsuunnattomasti majan yli, että sen paljous tukahutti äänen. He\nkoettelivat hiukan avata luukkua, mutta se vastusti heidän\nkiivaimpiakin ponnistuksiansa. Ikkuna, ovi, kaikki olivat niin umpeen\nlumella peitetyt, ettei mistään ollut mahdollista saada pienintäkään\naukkoa, josta voisi johtaa savua ulos. Raukat olivat pakoitetut\nviettämään tämänkin päivän ilman tuletta, ja voivat polttaa korkeintain\nmuutamia männynkäpyjä hankkiakseen itsellensä vähänkään valoa ja\nlämpöä. Kuivat männynkävyt eivät antaneet paljon savua, mutta\nvalitettavasti myöskin vähän lämpöä, eivätkä palaneetkaan kauan.\nKumminkin oli virkistävää aika ajoin nähdä sen kirkasta liekkiä, joka\niloisesti leimueli ja muutamia hetkiä valaisi majan loistavalla\nvalollansa. Valitettavasti ei voitu tätä leikkiä aivan usein uudistaa.\nVarasto ei ollut suuri, ja talvi oli vielä pitkä. Ylipäänsä viettivät\nerakkomme oikein ikävän päivän, ja noilla muuten niin nopeasti\nhaihtuvilla hetkillä näkyi tänään olevan lyijynraskaat siivet.\n\nYhdentenätoista päivänä joulukuuta heräsi Jaakko, vilusta väristen\nluita ja ytimiä myöten. Vaikka lumi lämmittävänä vaippana ympäröi ja\nverhosi majaa kokonaisuudessaan perustuksesta katon harjan yli,\ntunkeutui pakkanen kumminkin sisään huolimatta tästä suojelevasta\nverhosta, ja isoisä teki siitä sen johtopäätöksen, että se oli kohonnut\ntavattoman korkeaan määrään. Hän ja Jaakko värisivät vilusta ja\nkumminkin heillä ei ollut mitään keinoa lämmittää itseänsä, vaikka he\nniin paljon kuin mahdollista koettivat olla ruumiillisessa liikkeessä.\nHe eivät vieläkään uskaltaneet sytyttää tulta peljäten siten\ntukehtuvansa savuun, ja sentähden olivat he ylen vaikeassa asemassa.\nValikkikin näkyi voivan hyvin pahoin ja olevan oikein pahimmalla\nmielialalla. Se määkyi mitä surkeammalla tavalla eikä rauhoittunut edes\nJaakon hyväilemisistä. Tämä päivä tuntui vankiraukoille melkein vielä\nsurkeammalta ja loppumattomalta kuin edellinen. He tunsivat olevansa\nikäänkuin haudassa, ja syvä, hiljainen hauta näyttikin koko tuo\nlumeenpeitetty paimenmaja olevankin, johon ei mikään melu\nulkomaailmasta enää tunkenut. Tarvittiin suuria sielunvoimia pysyä\nkaikkea rohkeutta ja kaikkia toiveita kadottamatta eikä jättäytyä\nvastustamatta mustimpaan murheeseen ja synkimpään synkkämielisyyteen.\nMutta isoisä omisti onneksi tämän sielunvoiman ja osasi myös siitä\nantaa osan pojanpojallensa. Ei valitussanaa, ei huokausta päässyt hänen\nhuuliensa yli, eikä Jaakkokaan tahtonut olla vähemmin urhea, eikä\nvähemmin kestävä kuin tuo heikko, sairas vanhus, joka hänelle antoi\nniin oivallisen esimerkin.\n\nVielä kului päivä, vielä kaksi, tässä yksitoikkoisuudessa mitään\nmerkillistä vaihdosta tuottamatta, kunnes vihdoin aivan omituinen\ntapahtuma uudelleen ajoi peljästyksen korkeimmilleen ystävissämme.\n\nJaakko oli juuri eräänä aamuna vuohta lypsämäisillään, sillä välin kuin\nisoisä aikoi sytyttää pienen takkavalkean männynkävyistä, kun Valikki\nhörpisti korviansa kuunnellaksensa tavatonta melua ulkopuolella ja\nrupesi äkkiä vapisemaan kaikissa jäsenissänsä.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Valikki?\" sanoi Jaakko, jota vuohen tavaton käytös\nheti kummastutti. \"Mikä sinua vaivaa?\" uudisti hän, ja koetteli sitä\nhyväilyllä rauhoittaa. \"Mikä sinua säikyttää? Pysy hiljaa, elukkani, ei\nsinulle mitään tapahdu!\" Mutta Valikki ei rauhoittunutkaan, ilmaisi\nvaan uusia kauhun ja pelvon oireita, tunkeutuen täynnä ilmeistä tuskaa\nJaakon jalkoihin ja valittaen surkeimmalla äänellä. Mutta samassa\nsilmänräpäyksessä havaitsi Jaakkokin syyn tähän tuskaan. Hurja, kauhea\nulvonta kuului ja näkyi kajahtavan juuri heidän päänsä ylitse.\n\n\"Laupias Jumala, siellä on susia!\" huusi hän.\n\n\"Hiljaa, lapseni! Pysy aivan hiljaa ja koettele myös pitää Valikkia\nlevollisna\", sanoi isoisä ja tuli nopeasti sinne antaen vuohelle\nkourallisen suolaa siten rauhoittaakseen häntä. \"Näyttää minustakin\ntodellakin siitä kuin susia olisi niskoillamme; meidän täytyy olla\nvaruilla!\"\n\nVaikka Valikki hyvin mielellään söi suolaa, ei se siinä tuokiossa\ntuskin kääntänyt päätänsäkään sitä tavoittaakseen, vaan vapisi yhä ja\noli tuskissaan, sillä välin kuin ulkoa uudelleen kajahti hurja ulvonta,\njoka kesti lakkaamatta.\n\n\"Ei ole enää mitään epäilystäkään, siellä on susia\", sanoi isoisä\nmatalalla äänellä. \"Mikä onni, että meidän ovemme on suljettu ja\nikkunat jälleen lumen peitossa! liman sitä olisivat nuo pedot aivan\npian löytäneet tien meidän kimppuumme!\"\n\n\"Mutta olemmeko nyt turvassa, isoisä?\" kysyi Jaakko täynnä pelkoa.\n\n\"Minä toivon sen, vaikka meidän joka tapauksessa täytyy olla valmiit\nvastustamaan hyökkäystä\", kuului vastaus. \"Mutta puhu hiljaa ja\nkoettele rauhoittaa Valikkia, sillä hänen rääkymisensä ilmaisee\nmeidät.\"\n\nVuohi itsekin näkyi oivaltavan, minkä vaaran hänen ääntämisensä voi\ntuottaa, sillä vaikka se vielä kauheasti värisi, hillitsi se kumminkin\nhuutonsa. Aivan lähelle Jaakkoa painuen pysyi se hyvin hiljaa. Isoisä\nistahti pojan viereen ja pani kätensä hänen olkapäälleen ollen vakavana\nvalmis kaikkia mahdollisuuksia vastaan.\n\nNämä olivat tuskallisia hetkiä, jotka he nyt toisiinsa puristuneina ja\npelvolla kuunnellen viettivät. Susien ulvonta uudistui monta kertaa, ja\nkaksi tai kolmekertaa oli se niin kauhea, että Jaakko pelkäsi viimeisen\nhetkensä tulleen.\n\n\"Ne kaivavat itsellensä tien läpi lumen\", kuiskasi hän isoisälle\npuristautuen tuskan valtaamana hänen käsivarttansa vasten. \"He murtavat\nitsellensä tien tänne ja repivät meidät palasiksi!\"\n\n\"Ei toki, lapseni, ei toki\", vastasi isoisä. \"Niin kiireellä se ei\nmene. Minä en tosin voi kieltää, että me olemme hyvin tukalassa\ntilassa, kumminkaan en minä usko että meillä on hätä käsissä. Nämä\nsudet kuljeskelevat nyt vuoriseudun läpi, koska luultavasti lumi\npinnaltansa on jäätynyt kannattavaksi hangeksi, sillä kylmänä\nvuodenaikana he aina vetäytyvät tasangoille ja kylien läheisyyteen.\nMinä otaksun, että ainoastaan joku sattuma on kuljettanut pedot meidän\npäämme päällitse. He ovat ajaneet takaa jotain metsäkaurista tai\ntunturivuohta, tavoittaneet ja repineet elukkaparan tähän paikkaan ja\novat nyt tässä tuokiossa valmiit sitä syömään. Siitä tämä ulvonta ja\nraivo, joka sinua niin paljon peljästyttää!\"\n\n\"Mutta jos he tulevat, isoisä? Jos he tunkeutuvat katon kautta tai\nmuuten? Mitäs sitte?\"\n\n\"Minä en usko että se tapahtuu\", vastasi isoisä, -- \"mutta jos se\ntapahtuisi, niin pitää meidän asettaa asiamme sen mukaan ja puolustaa\nitseämme. Onhan meillä veitset, kirves, heinähanko ja hiilikoukku. Jos\nhe todella havaitsisivatkin meidän läsnäolomme, niin ei heille\nkumminkaan olisi helppo murtautua läpi katon tai löytää ikkuna tai\nrepiä auki savutorven luukku. Kaikessa tässä on se meille onneksi, että\nmyrsky ja lumipyry ovat syösseet kiinni sinun tunnelisi ja lumella\njälleen peittäneet ikkunan, emmekä voi kylliksi kiittää Jumalaa, että\nhän sillä tavalla on suojellut meitä. Sinä valitit tätä rajua ilmaa, ja\nnyt sinun täytyy tunnustaa että sinun valituksesi olivat liian\nhätäileviä ja sinun ponnistuksesi hankkia meille vähän enemmän vapautta\nepäviisaita. Sallimus hajoitti ne ja sulki meidät pimeyteen, mutta se\npelasti sensijaan meidän henkemme! Mikä onni etteivät sudet tulleet\nsilloin, kun sinä olit toimissasi ulkona! Tulevaisuudessa tahdomme\nparemmin olla varuillamme.\"\n\nJaakko pudisti huolissaan päätään. \"Sinä olet tosin oikeassa, isoisä\",\nsanoi hän, \"Jumala on meitä suojellut, mutta samalla päätän kaikesta\ntästä, että meidän vankeutemme on tullut kovemmaksi kuin milloinkaan\nennen. Talvi on vasta alkanut, pakkanen tulee kiihtymään, tulee\nankarammaksi, ja vihdoin -- saammeko milloinkaan jättää jälleen tämän\nmajan!\"\n\n\"Mikä mieletön ja jumalaton pelko lapseni!\" vastasi isoisä nuhtelevalla\näänellä. \"Epäiletkö sinä Jumalan armoa ja hyvyyttä? Eikö Jumala ole\nmeitä tähän hetkeen asti suojellut, ja eikö meidän jo sentähden tule\npanna luottamuksemme häneen? Häpeä toki poika! Mitä ikinä\ntapahtuneekin, Jumalaan täytyy meidän alati järkähtymättömästi\nluottaa!\"\n\nJaakko näkyi todellakin katuvan luottamuksensa puutetta; hänen\nsilmissänsä välähti kirkkaampi loiste, ja hän oli juuri aikeissa antaa\nisoisälle rauhoittavan vastauksen, kun vuohi äkkiä päästi valittavan\nhuudon, ja heti sen perästä kajahti susien ulvonta kaksinkertaisella\nraivolla. Poika tuli kalman kalpeaksi, ja itse isoisän tähän saakka\nniin rauhallisissa kasvoissa näyttäytyi jonkunmoinen jännitys.\n\n\"Ei epäillystäkään\", sanoi hän vähän ajan kuluttua, -- \"Valikin huuto on\nantanut meidät ilmi, ja meidän täytyy olla valmiit taisteluun.\nKuuleppas, poikani, miten ahkerasti nuo pedot kaapivat lunta tieltänsä\npois! Ne yrittävät tunkeutua katon läpi, mutta he saavat kokea ettemme\nme ole mitään pelkuria. Reippaasti, poikani, sytytä lamppu! Meidän\ntäytyy tarkastaa, mistä he tahtovat läpi. Rohkeutta vaan, lapseni!\nKattomme on jokseenkin vankka, ja sitä paitsi on meillä aseita,\njoilla puolustautua, ja me voimme hätätilassa siirtyä keittiöstä\nmaitokamariin, ja siitäkin navettaan, siis toisesta varustuksesta\ntoiseen. Valoa Jaakko! Valoa kaikenmokomin!\"\n\nVaikka poika ensi tuokiossa oli säikähtynyt, voitti hän kumminkin heti\njälleen rohkeutensa ja mielensä lujuuden sekä kiiruhti noudattamaan\nisoisän osoituksia. Lamppu valaisi kirkkaasti tupaa ja matalan katon\nsisimmäistä puolta, niin että heti oli huomattavissa, mistä paikasta\nsudet tahtoivat murtautua sisään.\n\n\"Hankippas tänne kirves\", sanoi isoisä, \"ja tuo minulle heinähanko.\nEnnenkuin he pääsevät sisään, pitää heidän verensä vuotaa!\"\n\nJaakko totteli. Isoisä otti heinähangon ja Jaakko puristi kaksin käsin\nkirveen vartta. Niin seisoivat he odottaen kuolemaa uhkaavata\nhyökkäystä, sillä yhä lähemmältä kajahti susien ulvonta, ja selvästi\nvoitiin kuulla käpälien kuopiminen ja raapiminen lumessa. Isoisä loi\ntutkivan katseen pojanpoikaansa, mutta hänellä oli täysi syy olla\ntyytyväisnä pojan uskaliaisuuteen. Jaakossa ei näkynyt pelvon\njälkiäkään. Hänen silmänsä säkenöivät, hän puri hampaansa kiinni ja\nkoko hänen käytöksensä osoitti, ettei hän aikonut väistyä askeltakaan.\n\n\"Hyvä, poikani!\" sanoi isoisä. \"Odottakaamme vaan!\"\n\nHe odottivat. Yhä lähemmältä ja uhkaavammalta kuului verenhimoisien,\nnälkäisien petojen ulvonta, ja kohta luulivat he kuulevansa myös niiden\npuhkumista. Kasvojen juonnettakaan vääntelemättä, kuunteli isoisä\njännittäen huomiotansa.\n\n\"He eivät olekaan täällä\", sanoi hän äkkiä. \"Minusta tuntuu siltä kuin\nolisivat he suoraan maitokamarin yllä. Katsokaamme Jaakko!\"\n\nJaakko otti lampun ja he läksivät maitokamariin. Aina ovelle saakka\nseurasi heitä Valikki; mutta siihen se jäi seisomaan, osoitti\nvilkkaimpia pelvon oireita eikä tahtonut yli kynnyksen.\n\n\"Oikeinpa onkin, vahvistaahan Valikkikin minun arveluani\", sanoi\nisoisä. \"Kuuletko sinä, täällä kuulee paljon selvemmin kuin keittiössä\nsen melun, minkä nuo pedot saavat aikaan. Se on meille erittäin hyvä,\nettä he juuri tänne tahtovat murtautua, sillä täällä voimme paraiten\npuolustaa itseämme. Aseta lamppu nurkkaan, ettemme sitä taistelun\nhälinässä sammuta. Niin! Siellä se seisoo hyvästi! Ja nyt suuri\ntamminen pöytä tänne, Jaakko; siitä sinä kirveellä ilman vaivatta voit\nyltää katonalaisiin asti. Aivan oikein! Aseta se tanakasti! Ja nyt\nylös!\"\n\nYhdellä hyppäyksellä oli Jaakko pöydän päällä ja piteli kirvestänsä\nvalmiina hyökkäämään susien kimppuun. Muutamia silmänräpäyksiä\nodotettiin hengittämättä. Silloin särähtivät äkkiä kattopäreet, ja\nselvää oli, että sudet olivat tunkeutuneet lumen läpi. Seuraavassa\ntuokiossa oli taistelu alkava.\n\n\"Rohkeutta!\" kuiskasi isoisä.\n\nJaakko vastasi vaan säkeniä säihkyvällä katseella, ja puristi lujemmin\nkirveensä vartta.\n\nNyt kajahti uusi ulvonta, kuului päreitten katkonnan rätinä, ja äkkiä\ntunkeutui suden käpälä polvea myöten katon kautta sisään. Jaakko\nheilautti kirvestänsä, ja niinkuin nuoli suhisi kirves halki ilman, ja\ntaittuneena lensi käpälä permantoon, samalla kuin hirveä kiljunta\nkajahti ulkona katolla.\n\n\"Hyvästi tehty, Jaakko!\" huusi isoisä. \"Tuota emme ainakaan enää\ntarvitse pelätä! Niitä on ainoastaan neljä tai korkeintaan viisi!\nVaruillasi, Jaakko! Varuillasi!\"\n\nNämä viimeiset sanat huusi isoisä kirkuen, sillä nopeasti laajentuneen\naukon kautta tunkeutui toisen suden pää, joka verisillä silmillä\nverenhimoisena ja tulisen nälkäisenä katsoa tuijotteli vastustajiansa.\nJaakko ei väistynyt vähääkään nähdessänsä nämä kauheat kasvot. Hän\npaiskasi kirveensä terän pedon pääkalloa vasten, ja käheällä tuskan\nkirkunalla väistyi sekin takaisin.\n\nMutta siitä lähtien tuli taistelu ankarammaksi ja vaarallisemmaksi.\nVielä haavoittamattomia susia näkyi heidän toveriensa veri kiihoittavan\nkiukkuisimpaan, äärimäisimpään raivoon, ja heidän vastustajansa\nolisivat epäilemättä olleet hukassa, ellei heillä olisi ollut etu\nasemastansa. Kolmas susi tunki puolella ruumiillansa läpi aukon, jota\nneljäs laajensi hajoittaen pirstaleiksi terävillä kynsillänsä päreet ja\nsysäten ne syrjään. Vielä silmänräpäys ja kumpaisetkin olisivat\ntunkeutuneet huoneeseen. Mutta isoisä ei antanut tämän kalliin hetken\nmennä menoansa sitä hyödyksensä käyttämättä. Kaikella voimallaan ajoi\nhän heinähankonsa terävän rautasakaran suden rintaan, sillä välin kuin\nJaakon kirveen iskusta toinen käpälä taittuneena lensi lattiaan. Nyt\nseurasi isku iskua, pisto pistoa. Susien raivokiljunta muuttui\nvähitellen valittavaksi hätähuudoksi, heidän verensä virtasi useammista\nhaavoista katon aukon läpi, ja joku heistä olisi epäilemättä syössyt\nalas majaan, elleivät poikittaiset katonalaiset, jotka eivät olleet\nniin heikkoja kuin päreet, olisi estäneet putoamista huoneeseen. Sudet\npakenivat. Viimeiselle heistä antoi isoisä vielä syvän iskun\nheinähangolla kupeeseen, ja siiloin sekin poistui ulvonnalla, joka,\nniin surkealta kuin se kaikuikin, kumminkin vastustajiensa korvissa\nkajahti suloisimmalta säveleeltä, jota he koskaan olivat kuulleet.\n\n\"Saa nähdä vieläkö he palaavat!\" sanoi Jaakko, pyyhkien syvästi huokuen\nhien ja veren otsastansa. \"Arveletko että he tulevat takaisin, isoisä?\"\n\n\"Minä ajattelen että he jättävät sen tekemättä, lapseni\", vastasi ukko.\n\"He ovat saaneet tarpeeksensa meidän ensimmäisestä vastaanotostamme.\nKumminkin voimme vähäksi aikaa jäädä paikoillemme. Mutta ei se olekaan\ntarpeellista, sillä heidän peräytymisensä on todellinen. He ovat\nkadottaneet liian paljon verta, ja minä luulen että kahden tai kolmen\ntäytyy kuolla haavoihinsa, ennenkuin he ovat ehtineet juosta\nneljännestunninkaan matkan. Mutta seis! Mitä se on? Etkö kuule?\"\n\nJaakko puristi suonenvedon tapaisesti kirveensä vartta ja kuunteli.\n\n\"Ne on sudet\", sanoi hän. \"Mutta kaukana täältä. He eivät ulvo ja huuda\nkumminkaan samalla tavalla kuin täällä ollessaan. Aivan toisin --\nikäänkuin he keskenänsä purisivat ja raatelisivat toisiansa!\"\n\n\"Niin, niin, niin se on\", vastasi isoisä. \"Johan minä sen ajattelin.\nVahvemmat raatelevat heikompia, pahoin haavoitettuja kumppaniansa\nravitakseen itseänsä niiden lihalla. Aivan niin kuin arvelinkin, ja\nnyt, Jaakko, olen minä vakuutettu, ettemme enää tarvitse heitä peljätä.\nSinä voit huoleti laskeutua alas pöydältä.\"\n\nJaakko hyppäsi alas ja juoksi isoisänsä syliin.\n\n\"Jumalalle kiitos, sydämmellinen kiitos, että hän sinua on suojellut!\"\nsanoi hän hehkuvilla tunteilla ja ilokyyneleet silmissä. \"Se oli kauhea\nhetki, isoisä!\"\n\n\"Kauhein kaikista, minkä me täällä olemme eläneet, rakas lapseni!\"\nvastasi vanhus, painaen pojan lempeästi rintaansa. \"Minä olin\npeloissani sinun puolestasi, senhän minä nyt hyvin voin tunnustaa!\nMutta Jumala kuuli minun hartaan rukoukseni, jonka minä sieluni\nsyvyydestä lähetin hänen pyhän armoistuimensa ääreen. Hänelle olkoon\nkunnia, kiitos ja ylistys! Oi lapseni, missä vaarassa me olemme olleet!\nMikä kohtalo olisikaan tullut meidän osaksemme, ellet sinä niin\nrohkeasti ja urhoollisesti olisi puoltasi pitänyt! Tulla metsäpedoilta\nraadeltaviksi, kuinka hirveätä!\"\n\nKauan seisoivat he äänetönnä syleillen toisiansa, ja heidän ainoa\najatuksensa oli kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja tuo selittämätön\ntyydytys sieluissa, että he olivat pelastaneet toisensa niin suuresta,\nuhkaavasta kuoleman vaarasta. Vähitellen taukosi susien ulvonta, ja\nvuohi vahvisti levollisuudellansa isoisän arvelun, että pedot olivat\npoistuneet niin kauas etteivät enää palaisi. Siitä huolimatta he\ntekivät tarpeellisia valmistuksia ollaksensa turvassa mahdollisesti\nuudistettua hyökkäystä vastaan. He korjasivat katon peittäen susien\ntekemän aukon vanhoilla laudoilla ja ruoteilla, ja työntäen lapion\npaanojen väliin, lykkäsi Jaakko suuren kasan lunta aukon päälle, niin\nettä he voivat olla rauhoitettuna ei ainoastaan susien uudistettuja\nhyökkäyksiä vastaan, vaan myös ettei pakkanen tunkeutuisi heidän\nasuntoihinsa. Näissä toimituksissa tuli ehtoo, ja väsyneinä hakivat ja\nlöysivätkin isoisä ja pojanpoika virkistävää unta, jota he päivän\nkiihoitusten ja ponnistusten perästä hartaasti kaipasivat.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKatkera kaipaus.\n\n\nVaikka Jaakolla olikin mitä suurin syy olla sydämmestänsä kiitollinen\nJumalalle omasta ja isoisänsä pelastuksesta tästä näin suuresta\nvaarasta, ei hän kumminkaan seuraavana päivänä osoittanut onnellisen ja\nnöyrän sydämmen koko hilpeyttä. Sudet eivät enää tehneet häntä\nlevottomaksi, sillä niistä ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään, mutta\nse ajatus ettei hän enää niinkuin ennen voinut hetkeksikään jättää\nvankeuttansa, hengittääkseen ulkona raitista ilmaa ja virkistääkseen\nsilmiänsä tuolla avaralla näköalalla, sekä katselemalla aurinkoa ja\nsinistä taivasta. Hän havaitsi välttämättömäksi jättää ovi ja ikkuna\nlumen peittoon, sittenkun hän eilen oli tullut siihen kokemukseen, että\nheidän tilansa ilman tätä vallitusta olisi sangen vaaranalainen.\n\nEnnen susien käyntiä oli hän aina iloisella mielellä ajatellut tulevaa\npäivää. Hän oli arvellut ja toivonut voivansa valmistaa isoisällekin\ntilaisuuden nähdä aurinkoa; hän oli ajatellut voivansa johtaa valoa\ntupaan sysäämällä lumen pois ikkunasta ja siten rajoittaa tuota\nalinomaista yötä; hän oli aprikoinut kävelymatkoja isoisän kanssa\nulkoilmassa ja monia muita nykyisessä vankeudessansa saavutettavia\nmukavuuksia, ja kaikki nämä toiveet, joista hän oli kuvitellut\nitsellensä lohdutusta, rohkaisua ja iloa, olivat yhdellä ainoalla\niskulla kadonneet.\n\nHän ei enää uskaltaisi jättää majaa; hänen täytyisi perehtyä ajatukseen\njäädä sinne koko talven suljetuksi, viettää aikansa ikäänkuin\nruumisarkkuun haudattuna, vieläpä voisi pitää itsensä onnellisena, jos\nraittiin ilman ja ruumiillisen liikkeen puute ei vaikuttaisi\nsairaloisuutta, jolla häntä jo uhkaili ravintoaineitten vaihoksen\npuute. Olihan heidän ravintonsa niin kovin niukkaa. Vuohen maito,\npalanen kovaa leipää ja muutamia keitetyitä perunoita, suolalla\nhöystetyt, siinä kaikki, mitä heille oli tarjona. Ja sen ohessa täytyi\nheidän vielä ylen säästäväisesti käyttää perunoitansa, sillä tuo\nmuutenkin vähäinen varasto hupeni päivä päivältä.\n\nKaikki nämä asianhaarat olivat melkein joka päiväisenä puheenaineena\nkumpaisenkin vangitun välillä, ja isoisä käytti jokaista sellaista\ntilaisuutta lohduttaakseen pojanpoikaansa ja saadakseen hänet tyytymään\nkovaan kohtaloonsa. Useimmiten se onnistuikin; joskus taas ei\nensinkään, ja silloin täytyi ajatella jotakin hommaa, joka veti pojan\najatukset toisaanne. Tilaisuutta tähän löytyi kyllä, sillä olkia oli\nriittämään asti ja Jaakosta tuli oikein taitava oljenpalmikoitsija.\nVielä toinen ja todellakin hyvin tärkeä asia kiinnitti hänen\najatuksiansa monta päivää perätysten. Kysymys oli valmistaa savulle\nulospääsyä majasta, kosk'ei voitu sellaisen savureiän puutteessa pitää\ntulta takassa, joten heidän täytyi kärsiä paljon pakkasesta. Jaakko\nlöysi vanhan peltitorven navetasta ja nähdessänsä sen johtui hänelle\nmieleen käyttää sitä kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. Jos hänelle\nvaan onnistuisi kovertaa pyöreä reikä puiseen savutorven luukkuun,\njonka kautta hän voisi johtaa torven ulos ulkoilmaan, niin ei hän\nepäilisikään, että hän voittaisi tarkoituksensa. Mutta mitenkä hän\nensin pääsisi luukulle ja siellä ylhäällä pysyisi seisomassa\njotakuinkin tanakassa asemassa? Hän tuumaili asiasta isoisän kanssa, ja\ntämä tiesi neuvon. Hän kiinnitti nuoran vetosolmunsilmukan tavoin\nylhäälle luukun salpaan; Jaakko kiipesi tankoa myöten ylös, pujotti\njalkansa silmukkaan ja siten oli hän saanut tuen, joka ei suinkaan\nollut mukava, mutta joka auttoi häntä kiinnipysymässä. Nyt kaiverti hän\nvanhalla näverillä reiän luukkuun ja laajensi veitsellään aukkoa niin\nsuureksi, kunnes hän sai torven sinne mahtumaan. Tämä oli mitä\nvaivaloisin työ, erittäinkin sen epämukavan aseman kautta, jossa hänen\ntuli työskennellä, ja monta hikipisaraa hän sai vuodattaa, ennenkuin\nhän pääsi tarkoituksensa perille. Kaikesta muusta oli hänellä paljon\nvähemmän vaivaa. Hän asetti torven tarkoitettuun paikkaan, tukkesi\nrievuilla raot sen ja luukun välillä, kiinnitti sen puutapeilla ja\nhavaitsi nyt että sen voi poistaa tästä asemastaan ainoastaan\nväkivallalla. Hienolla kepillä kaivoi hän pois lumen, joka torvea ylös\ntyöntäessä oli sen sisään tunkeutunut, ja nyt tehtiin koe mitenkä\ntarkoituksenmukainen uusi laitos oli.\n\nKoetus onnistui täydellisesti. Tuli leimahti iloisesti ylös, ja savu\ntuprusi vastustusta kohtaamatta ulos ulkoilmaan, niin ettei se enää\nvähääkään rasittanut majan asukkaita.\n\nTämä oli todellakin suuri etu meidän vankiraukoillemme, ja heillä oli\ntäysi syy olla iloisia tästä edullisesta parannuksesta.\n\nToinen tehtävä oli, että he oikein kelpolailla salpasivat majan\nikkunan, sitä tapausta varten, että sudet vielä palaisivat, tapausta,\njota yhä vieläkin pidettiin mahdollisena. Ikkuna, näet, tarjosi heille\nparaimman ryntäyspisteen, ja sentähden se laadittiinkin paraimpaan\npuolustuskuntoon siten, että se varustettiin huolellisesti seipäillä ja\nnavetasta tuoduilla seimien laudoilla.\n\nKohta sen perästä kun tämä oli tehty, johti satunnainen, itsessänsä\naivan vähäpätöinen tapahtuma löytöön, joka majaan suljetuille oli\nerittäinkin tärkeä. He säilyttivät pienen öljyvarastonsa suuressa\nkiviruukussa, joka seisoi keittiön nurkassa. Eräänä päivänä kaatoi\nJaakko varomattomuudessa ruukun kumoon, ja onni oli ettei se särkynyt,\nsillä silloin olisi koko heidän öljyvaransa mennyt hukkaan siten, että\nkova maapermanto heti olisi imenyt sen sisäänsä.\n\n\"Meidän tulee olla varuillamme, ettei sellainen sattuma uudistuisi\",\nsanoi isoisä, kun Jaakko kohotti ruukun ylös ja asetti sen vanhalle\npaikalleen. \"Parasta lienee että sinä teet pienen syvennyksen\npermantoon, johon asetamme astian. Sellaisen reiän kaivamisessa ei ole\npaljon työtä, ja meidän öljyvaramme on silloin paremmassa turvassa.\"\n\nJaakko oli luonnollisesti heti valmis panemaan toimeen isoisän\nehdotuksen ja toi sitä varten rautakangen navetasta. Mutta tuskin oli\nhän sillä ensi iskua lyönyt, kun isoisä äkkiä huusi hänelle lakata\ntyöstänsä. Jaakko vartoi ja isoisä tuli itse sinne, otti rautakangen\nhänen käsistänsä ja alkoi itse kovertaa koloa tehden sitä suurimmalla\nvarovaisuudella.\n\n\"Miksi niin, isoisä?\" kysyi Jaakko, joka heti huomasi, että tällä\ntavattomalla varovaisuudella oli erityinen syynsä. \"Näyttää melkein\nkuin pelkäisit rikkoa jotain, joka on maahan kätketty.\"\n\n\"Olet arvannut oikein, lapseni\", vastasi isoisä. \"Minä luulen täältä\nlöytäväni pienen aarteen, ja toivon vakavasti, että se kohta tulee\npäivän valoon. Seis! Katso tänne! Enpä olekaan pettynyt. Katso tänne,\nJaakko, -- pullo, ja minä uskallan vakuuttaa, ettei se ole täytetty\nkelvottomammalla viinillä.\"\n\n\"Niin, todellakin, isoisä!\" huusi Jaakko kovin ilostuneena. \"Mutta sepä\non todellakin arvokas löytö! Tiesitkö sinä, että se oli sinne\nkuopattu?\"\n\n\"Totta kai piti minun sen tietää\", vastasi isoisä hymyillen. \"Minä itse\nhautasin tähän paikkaan neljä tai viisi pulloa viiniä pitkät ajat\nsitten, kun ne kesävarastostamme jäivät yli. Myöhemmin en ole asiata\najatellutkaan; mutta ensi iskulta, jonka sinä rautakangella löydä\ntärähytit permantoon, heräsi minun muistini ja minä kiiruhdin, ettet\nsinä rikkoisi pulloja. Katsos, tässä on jo toinen! Tässä kolmas! Neljäs\nja viides eivät saata enää olla kaukana.\"\n\nTodella kestikin ainoastaan muutamia minuuttia, kunnes kaksi viimeistä\npulloa oli löydetty, ja Jaakko oli ylen iloinen tästä verrattoman\nkalliista lisäyksestä heidän varastoonsa. Hän ahdisteli isoisää heti\npaikalla juomaan lasin tätä viiniä, ja isoisästä se maistui niin\nhyvältä, että Jaakonkin piti ottaa siemaus. Sitte pantiin pullot\nhuolellisesti talteen suureen tammiseen kaappiin, ja päätös tehtiin,\nettä tätä oivallista nektaria nautittiin ainoastaan suurimmalla\nsäästäväisyydellä. Jaakko teki itsekseen salaisen päätöksen olla enää\nmaistamatta tippaakaan tästä, koska hän uskoi että tuolla vanhalla\nviinillä oli erittäin hyvä vaikutus isoisänsä terveyden tilaan. Isoisä\noli vanha, heikko ja kivulloinen ja tarvitsi sellaista virvoketta, jota\nvastoin poika tähän saakka ei vähääkään voinut valittaa terveyden\ntilaansa tai voimiensa heikkenemistä.\n\nErakkoparat olivat ylen onnellisia tehdystä löydöstänsä ja katselivat\nuudella uskalluksella tulevaisuutta kohden.\n\n\"Huomenna on meillä talven alku\", sanoi isoisä aamulla 21 päivä\njoulukuuta, kun Jaakko tavan mukaan sytytti tulen takkaan.\n\n\"Talven alkuko?\" intti poika kovin hämmästyneenä. \"Minä ajattelin että\nme jo viikkoja sitten olimme keskitalven paikoilla.\"\n\n\"Niin kyllä, lumi ja pakkanen eivät kysy, milloin he saavat tulla; he\ntulevat silloin kuin heitä haluttaa, ja täällä vuorilla aina\naikaisemmin kuin alhaalla laaksoissa tai lämpimämmillä tasangoilla\",\nvastasi isoisä. \"Siitä minä en puhukaan, minä sanon vaan, huomenna on\ntalven alku, se on, tänään on aurinko meillä saavuttanut alhaisimman\nasentonsa, meillä on lyhyin päivä, ja huomisesta alkavat päivät jälleen\nvähitellen pidetä. Nyt on alkavien toiveitten aika, ja siltä kannalta\ntahdomme mekin sitä käsittää. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, ja kevät\non jälleen käsissä, Jaakko! Kevät nuppuineen ja kukkineen, kiireineen\nja rientoineen, lämpimämpine auringonsäteineen ja lauhkeampine\nilmoineen. Kevät, Jaakko, joka meille pitkän kärsimysajan perästä\nvihdoinkin avaa majamme portit, joka jälleen antaa meille vapauden ja\nsen kanssa omaisemme ja ystävämme. Vielä yhdeksänkymmentä päivää,\nJaakko, ehkä vähemmänkin, ja me saamme kulkea alas vanhastaan tunnettua\npolkua myöten laaksoon omaan kotiimme.\"\n\n\"Yhdeksänkymmentä päivää, isoisä! Se on toki pitkä, pitkä aika\",\nvastasi Jaakko. \"Suokoon Jumala että ne olisivat ohitse!\"\n\n\"Ne kyllä tulevat kulumaan, niinkuin edellisetkin päivät ovat kuluneet,\nja sitä nopeammin, mitä rohkeammin me katsomme niitä silmiin\", vastasi\nisoisä lohdutellen. \"Meidän tulee joka päivä miettiä keinoja lyhentää\ntämä aika työllä, sillä työ on epäilemättä paras ajanviete.\"\n\n\"Pitäisihän meidän tehdä työtä\", vastasi Jaakko. \"Mutta suurimman osan\npäivää täytyy meidän istua pimeässä säästääksemme öljyä, ja pimeässähän\nemme voi mitään työtä toimittaakaan.\"\n\n\"Kuka ties?\" sanoi isoisä. \"Me olemme tosin melkein samassa tilassa\nkuin sokeat, mutta sokeatkin osaavat saada aikaan kaikellaisia töitä,\njoitten täydellisyys useinkin panee meidät ihmettelemään. Koetelkaamme\nja tehkäämme niinkuin he.\"\n\nJaakko tarttui osoitettuun neuvoon halukkaasti ja koetteli jatkaa\noljenpalmikoimistansa pilkkosen pimeässä. Alussa ei se tosin käynyt\nhyvästi; mutta jo muutaman ajan harjoitusten perästä meni se helpommin,\nja hän havaitsi pian että tuntoaisti johonkuhun määrään voi korvata\nnäköaistia. Hän harjoitteli ahkerasti edelleen ja saavutti muutamien\npäivien perästä sellaisen taitavuuden, että hän pimeässäkin voi punoa\nyhtä nopeasti ja yhtä somasti kuin palavan lampun ääressä, ja paljoa\nharvemmin valitti hän nyt valon puutetta, joka häntä aikasemmin aina\noli asettanut toimettomuuteen ja samalla tuottanut myöskin ikävän.\n\nJoulujuhla tuli. Mutta näille vankiraukoille ei tämä pyhä päivä ollut\nmikään riemun päivä, mutta ainoastaan murheen. Suuremmalta ikävällä\nkuin koskaan ajattelivat he kotoansa ja asettautuivat ajatuksissansa\nrakkaittensa keskelle, joista he jo niin kauan olivat olleet\neroitettuina. Uskalsivatko he toivoakaan, että he koskaan saisivat\nnähdä heidät jälleen? Uskalsivatko he toivoa saavansa viettää koskaan\ntaas tämän suloisimman juhlan, joulujuhlan, heidän seurassansa? Nämä\nolivat kysymyksiä, joitten vastaukset jäivät syvään hämärään\nkätketyiksi.\n\nTähän tuli vielä uusi huoli lisäksi, joka täytti Jaakon suurella\ntuskalla. Isoisä oli, näet, sairastellut pari päivää sitten tavallista\nenemmän ja valitti kovia tuskia kaikissa jäsenissään. Jaakko huomasi,\nnäet, että hänen jalkansa, erittäinkin kipeä jalka, olivat pöhöttyneet\nja sanomaton pelko ahdisti hänen sydäntänsä, kun hän ajatteli tuota\nniin lähellä olevaa mahdollisuutta, että isoisä kävisi todellisesti\nsairaaksi, ehkäpä voisi vielä kuolla ja erota hänestä, ennenkuin\nhänelle saapuisi pelastus heidän kovasta vankeudestansa. Isoisää\nitseänsäkin näkyivät samallaiset huolet painavan. Hän oli päivän\nkuluessa tavattoman hiljainen ja itseensä suljettu, ja vasta illan\ntullen tointui hän uneliaasta umpimielisyydestään.\n\n\"Miksi ovat meidän sydämmemme raskaat ja mielemme surulla täytetyt?\"\nsanoi hän. \"Onko meillä oikeus nurkua tai valittaa kärsimyksiämme, kun\najattelemme maailman Vapahtajaa, joka vapaaehtoisesti ihmiskunnan\nlunastuksen tähden tyhjensi kärsimysten katkerimman kalkin? Mitä on\nmeidän kärsimyksemme hänen kärsimyksiinsä verraten? Meillä on suoja,\nmeillä on turva; Jumalan pojalla sitä vastoin ei ollut paikkaa, johon\nvoi päätänsä kallistaa! Me olemme tosin ihmisiltä unhotettuja; Jesus,\nVapahtajamme, sitä vastoin oli heiltä vainottu, häväisty, pilkattu,\nvieläpä kuolemaan viety! Ei, Jaakko, meillä ei ole oikeutta olla\nkärsimättömiä, eikä murheellisia! Meidän tulee kiittää ja ylistää\nJumalaa, että hän on meitä tähän asti suojellut ja varjellut!\"\n\n\"Minä en tahdokaan nurkua enkä valittaa, isoisä\", vastasi Jaakko.\n\"Mielelläni tahdon kestää kaikki, mitä Jumala meille lähettää, jos hän\nainoastaan säästää minulta kärsimysten katkerimman kalkin!\"\n\n\"Ja mikä se sitten on, Jaakko?\"\n\n\"Jos sinä tulet oikein kovasti sairaaksi, isoisä! Minä en voi sitä\nkantaa, en voi nähdä sinun kärsivän!\"\n\n\"Hyvä lapseni!\" sanoi isoisä hymyillen. \"Niin katkera kuin tämä kalkki\nsinusta mahtanee näyttääkin, pitää sinun kumminkin tottua ajatukseen\nasettaa se huulillesi. Minä olen vanha, minun ruumiini on heikko,\nJumala voi minä hetkenä hyvänsä asettaa määrän minun terveydelleni,\nminun elämälleni. Ja miksi minä pelkäisin palata jälleen Jumalan\nvaltakuntaan, Jumalan kunniaan? Ainoastaan yksi ainoa toivo on minulla\nvielä, nähdä sinut ennen kuolematani oman isäsi sylissä. Kun tämä toivo\non täytetty, tahdon mielelläni kuolla. Mutta otaksukaamme vielä sekin,\nettä Jumala ottaa minut luoksensa, ennenkuin me voimme palata laaksoon,\nniin on minulla kumminkin se luottamus sinuun, että sinä kärsit minun\npoismenoni ilman pelkoa ja ainakin ilman epätoivoa. Sano kumminkin\nitse, lapseni, mitähän minä tätä nykyä olenkaan sinulle? En muuta kuin\nkuorma, kahle, jota sinä laahaat perästäsi, ja jota ainoastaan sinun\nlapsellinen rakkautesi minuun auttaa sinua kantamaan. Sinähän kaikki\ntyöt täällä toimitat, ja minä vain korkeintaan joskus annan sinulle\nneuvon. Mitä sinä siis minussa kadotat? Et saa, Jaakko, et saa peljätä\nsattumaa, joka minä päivänä hyvänsä voi tapahtua! Ja miksi ennen\naikojansa saattaa itsellensä huolia? Vielä en minä ole niin heikko,\nettemme nyt niinkuin ennenkin voi toivossa elää. Sinun hellät huolesi\nminusta, ja vähän varovaisuutta minun puoleltani voivat pitää voimassa\nminun henkeäni kevääseen saakka, ja minä toivon vielä kerran ennen\nkuolemaani saada nähdä metsien ja nurmikkojen uudelleen vihannoivan.\"\n\nIsoisän puhe näkyi hyvin vähän lohduttavan Jaakkoa, sillä hän itki\nitsekseen ja jäi koko päivän murheelliseksi ja pahoille mielin. Isoisä\nhuomasi silloin että hänen piti kääntää hänen ajatuksensa aivan toiseen\nsuuntaan ja keskeyttäen kokonaan tämän apean aiheen, puhutteli hän\nhäntä hilpeästi:\n\n\"Jaakko, minulle johtuu eräs asia mieleen. Mitä jos me koettelisimme\nvalmistaa juustoa siitä vuohenmaidosta, joka jää meiltä käyttämättä?\nOletko jo ehkä sitä ajatellut?\"\n\nIsoisä ei olisi paremmin voinut osua. Niin pian kuin Jaakko jollain\ntavalla voi tulla tilaisuuteen olla hyödyllinen, unhotti hän heti\nkaiken muun ja tarttui nuorison kaikella innolla ehdotettuun asiaan.\n\n\"Sepä vasta oli oiva ajatus, isoisä\", sanoi hän, \"ja huomenna jo tahdon\nminä panna asian alkuun.\"\n\nAjatukset sairaudesta ja kuolemasta unhotettiin ja Jaakon mielen täytti\nainoastaan tuo uusi aate, joka vankiraukoille mahdollisesti voi tuottaa\nsuurtakin hyötyä.\n\nSeuraavana päivänä hän kävi toimeen. Hän kokoeli maidon saviruukkuun ja\nsekoitti siihen vähän viiniätikkää saadaksensa sen nopeasti juoksemaan.\nAsia onnistuikin toivomuksen mukaan. Jaakko muovaeli juuston, pani\nsiihen tarpeeksi suolaa, ja juusto näytti niin herkulliselta, että\nJaakon sydän sitä nähdessänsä riemusta hypähti. Vahinko vaan ettei\nisoisä voinut siinä määrässä ottaa tähän iloon osaa, kuin Jaakko olisi\ntoivonut. -- Vanhus tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän jaksanut\nvuodetta jättää, ja kaikki tuskin karkoitetut huolet kietoutuivat\nuudelleen pojanpojan sydämmen ympärille.\n\nIsoisällä oli vaiva häntä rauhoittaa ja oli sentähden olevinaan\nterveempi ja voimakkaampi kuin hän todella olikaan. Vanha kunnon mies\nkärsi suuria tuskia, ja ehkäpä hän jo päivä päivältä tunsi, että hänen\nvoimansa nopeasti riutuivat voidakseen kestää vielä ensi kevääseen\nasti. Mutta hän kätki huolensa, ettei Jaakko liian aikaiseen saisi\ntuntea sitä katkeruutta, jota hänen poismenonsa tuottaisi.\n\nNiin tuli uudenvuodenpäivä, ja jälleen tunsi Jaakko tänä päivänä,\nniinkuin kuluneena pyhänä joulujuhlanakin tavallista katkerammin sen\nsurkean aseman, johon he isoisän kanssa olivat joutuneet. Kumminkin\nmeni sekin päivä rauhallisesti ohitse. Isoisä koki kaikin tavoin\nJaakkoa huvittaa ja saada hänet unhottamaan ikävänsä. Hän esitti\nhänelle arvoituksia, hän antoi hänelle päässälaskuesimerkkejä, kertoi\nhänelle kuluneita tapauksia ja huvitti häntä sen seitsemällä asialla,\njotka voivat pitää vireillä hänen vilkasta mielikuvitustansa. Vieläpä\nvaati hän sitäkin että uudenvuoden ensimmäinen päivä vietettäisiin\njonkunlaisena juhlapäivänä, ja teki sen ehdotuksen, että sinä päivänä\noikein elettäisiin herkullisesti. Ensimmäinen juusto, jonka Jaakko oli\nvalmistanut, piti käytettämän siihen tarkoitukseen. Vankiraukat\nnauttivat sen tuhkassa paistettujen perunoitten kanssa, joivat\nsiemauksen viiniä päälle, ja söivät siten aterian, joka maistui heille\nniin makealta, kuin jos he olisivat oikein ylellisyydessä eläneet.\nMutta ei Valikkiakaan unhotettu tässä pienessä juhlatilaisuudessa.\nJaakko valikoi hänelle hyvänmakuisimmat heinät, antoi hänelle aivan\npuhtaita olkia alaisimeksi, ilahutti häntä kaksinkertaisilla\nsuola-annoksilla ja osoitti hänelle kolmikertaisia hyväilyjä. Niin\npäättyi tämä päivä, joka oli uhannut tuoda mukaansa ainoastaan surua ja\nmurhetta, onnellisemmin kuin moni muu, jotka ystävämme olivat\nviettäneet syvässä yksinäisyydessänsä.\n\nValitettavasti ei seurannutkaan enää monta sellaista onnellista päivää,\nja isoisä näkyikin olevan vakuutettu tästä, sillä seuraavana aamuna\nkäski hän Jaakkoa noutamaan mustetta ja kynää sekä kirjoittamaan\npaperille ne sanat, jotka hän aikoi hänelle sanoa. Nämä sanat\nkuuluivat:\n\n    'Herran, Jumalan nimessä, Amen!\n\n    Voipi tapahtua että minä eroan omaisistani, voimatta sitä ennen\n    heille ilmilausua viimeisen tahtoni. Minä en tahdo tehdä mitään\n    yleisiä määräyksiä vähäpätöisestä omaisuudestani, mutta minun\n    toivoni on jättää rakkaalle pojanpojalleni, täällä läsnä olevalle\n    Jaakko Loprazille, todistuksen rakkaudestani ja kiitollisuudestani\n    kaikesta hänen minulle osoittamastansa uskollisesta huolenpidosta,\n    ja sentähden pyydän minä perillisiäni jättämään hänelle, ellen\n    itse sitä enää voisi, seuraavat esineet:\n\n    Minun taskulyömäkelloni.\n\n    Minun tussaripyssyni.\n\n    Minun raamattuni, joka jo oli minun isävainajani oma.\n\n    Ja sitten vielä teräksisen nimileimasimeni, johon minun nimeni\n    alkukirjasimet ovat kaiverretut.\n\n    Minä toivon että nämä heikot osoitukset rakkaudestani tulevat\n    hänelle olemaan kallisarvoisia sen sydämmellisen ja uskollisen\n    rakkauden tähden, jota me tunnemme toisiamme kohtaan, ja jota\n    itse kuolemakaan ei heikonna.\n\n    Semmoinen on minun tahtoni.\n\n    Asinden paimenmajassa, 2 päivä Tammikuuta 18--.\n\n                                                Ludvig Lopraz.'\n\nJaakko itki, kun isoisä lausui hänelle nämät sanat kirjoitettaviksi, ja\nlankesi nyyhkytellen hänen kaulaansa pantuaan kynän syrjään. Isoisä\nitsekin oli syvästi liikutettu ja painoi pojan rintaansa vasten.\n\n\"Rauhoitu, lapseni, rauhoitu!\" sanoi hän lempeästi kuiskaavalla\näänellä. \"Mitä Jumala lähettää, tulee meidän kantaa, kantaa\nvalittamatta, vastustamatta, hiljaisella nöyryydellä! Karkaise\nsydämmesi, poikani, ja ole valmis ottamaan vastaan mitä tapahtuneekin.\nJos minun pitäisikin sinusta erota, niin luota siihen, että minun\nrakkauteni jää sinun luoksesi!\"\n\nJaakko koetteli rauhoittaa kiihoittuneita tunteitansa ja onnistuikin\nsiinä. Vielähän isoisä eli, vielähän hänellä oli turvaa ja onnea hänen\nläsnäolostansa, vielähän hän voi toivoa että sairas jälleen parantuisi\nja voittaisi takaisin riutuneet voimansa. Kaikella nuoruuden voimalla\ntarttui hän kiinni tähän toivoon. Eihän hyvä, laupias Jumala voinut\nsälyttää hänen hartioillensa sellaista, sellaista tuskaa! Ei, eihän\ntoki, olihan se mahdotonta! Miksi siis epäillä ja pelätä ja kantaa\nhuolia? Ei, ei! Jumala antaa varmaankin isoisän vielä elää yhden\nkevään, vielä yhden ainoan, antaa hänen vielä kerran nähdä kotoisen\nlaaksonsa ja omaisensa ja auttaa häntä kaikkien tämän talven\nkärsimyksien, surujen ja tuskien yli.\n\nSellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen\nmielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa\ntäyttyä.\n\nSillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät\nkuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään\nkuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen\nhaudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli\nasettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan\nyhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia\nlumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset\nlähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki\nmeni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla\nollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi\ntietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon\nvalonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai\npäivä.\n\nSitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle\nkasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän\npakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut\nraitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä\nsitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän\nterveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät\nehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi!\n\nNiin kyllä, _jos!_ Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa\ntoisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita\nkoettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa.\n\nOli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein\nrauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei\nhän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina\niltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän\nuuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta\näkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä\npudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut\nhänelle avuksi.\n\nPoika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet\nponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen,\njohon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä\nolivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti,\nja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan.\n\n\"Missä minä olen?\" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. \"Mitä?\nVuoteellaniko?\"\n\n\"Niin, isoisä\", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten.\n\"Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin\nminä kannoin sinut tänne.\"\n\n\"Sinäkö kannoit minut tänne asti!\" toisti isoisä täynnä kummastusta.\n\"Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa\nmäärässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua,\nniin voin sinua kiittää avustasi.\"\n\nJaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen\nsivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä\nnouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka\nhän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta\nsen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä\nhetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen,\nja yö kului rauhallisesti.\n\nSeuraavana aamuna tunsi isoisä itsensä yhä vielä hyvin heikoksi, ja\nJaakko vaati häntä jäämään vuoteeseen lepäämään.\n\nTämä päivä ja seuraava yö eivät tuoneet mitään muutosta, mutta\nviidentenä päivänä tammikuuta näkyi isoisän tila tulleen niin\narveluttavaksi, että hän piti välttämättömänä ilmoittaa Jaakolle, että\nhänen tuli odottaa mitä ikävintä.\n\n\"Tule tänne, lapseni, istu tähän vuoteeni ääreen ja kuuntele minua\ntarkkaan\", sanoi hän. \"Minä en voi kauemmin salata, että minun elämäni\nloppu ei enää ole kaukana, ja että minun heikko ruumiini on tomuksi\nmuuttuva, ennenkuin sinun vapautesi päivä on tullut. Minun\nheikkenemiseni lisääntyy nopeudella, joka ei minulle jätä toivon\nkipinääkään jäljelle. Minä toivon kumminkin, enkä epäilekään, että sinä\nenemmän suret minun poislähtöäni kuin yksinäsi jäämistäsi. Minä luotan\nsiinä suhteessa sinun rohkeuteesi, sinun hurskauteesi ja rakkauteesi\nisääsi. Jumala on sinut jälleen johtava hänen syliinsä, ja tämä toivo\non sinua pystyssä pitävä. Ymmärräthän sinä, Jaakko, että sinulla minun\nkuoltuani on vähemmin vaikeuksia vastustettavina kuin nykyisin, sillä\nenhän ole ollut muuta kuin rasitukseksi sinulle. Vapaana tästä\nrasituksesta tulet pian tuntemaan helpoitusta, ja kun aika tulee,\njolloin voit jättää majan, en minä enää ole sinulle esteeksi. Älä vaan\nhätäile tässä suhteessa, äläkä pane itseäsi varomattomasti alttiiksi\nvaaroille. Pari päivää myöhemmin tai aikaisemmin ei tee suurta\neroitusta niin pitkäaikaisessa vankeudessa, ja sinä panisit kaikki\nalttiiksi, ellei sinulla olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa\noikeata hetkeä.\"\n\n\"Minä kehoitan sinua siis kärsivällisyyteen, Jaakko! Miksi sinun\npitäisikään hätäillä? Sinun terveytesi on hyvä, eikä se ole vielä\nmitään kärsinyt. Ikävä tulee sinua tosin vaivaamaan, kun sinulla ei ole\nketään, jolle haastella; mutta silloin tulee sinun ajatella, kuinka\nmonta vangittua on tuomittu kuukausiksi, jopa vuosimääriksikin\nvaikenemaan, joilla ei edes ole se lohdutus, että he, niinkuin sinä\nkärsit viattomasti. Siis toivon, ettei sinulta tule puuttumaan\nkestäväisyyttä, ja ainoastaan yksi seikka tekee minut kovin\nlevottomaksi, nimittäin minun kuolemani vaikutus sinun mielialaasi. Kun\nsinä näet minun vanhan, heikon, hengettömän ruumiini, niin sinua valtaa\nkammo ja pelko, ehkäpä tuska ja kauhistus, ja sinulla tulee olemaan\nsuuri vaiva voittaa tämä tunnelma.\"\n\n\"Mutta miksi sinun oikeastaan tulisi peljätä isoisäsi maallisia\njäännöksiä? Puhukaamme lähemmin näistä asioista, Jaakko! Pelkäätkö sinä\nminua, kun minä makaan? Pelkäsitkö sinä, kun minä äskettäin menin\ntainnoksiin? Et! Miksi siis peljätä, kun sekin päivä on tuleva?\nTiedäthän sinä hyvin, että minä, sinun vanha isoisäsi, en koskaan\ntekisi sinulle mitään pahaa!\"\n\n\"Kun minä olen kuollut, Jaakko, niin kätke minun jäännökseni maahan.\nKaiva kuoppa maahan tuonne maitokamariin, johon emme koskaan tai\nainakin hyvin harvoin käymme, koska se nyt ei ole meille tarpeen. Sinun\npitää tehdä se niin syvä, että minun ruumiini mahtuu siihen, ja pane se\nsinne alas ja anna sen siellä levätä, kunnes kevät tulee ja vapauttaa\nsinut vankeudestasi. Sinun isäsi tulee kyllä sitte pitämään huolta,\nettä minut pannaan kirstuun ja haudataan kyläkuntamme hautausmaahan,\njossa minun vanhempani ja esi-isäni lepäävät hiljaisessa unessa.\"\n\n\"Kun olet täyttänyt kaikki nämä surulliset velvollisuudet, tulet tosin\ntuntemaan itsesi sangen yksinäiseksi ahtaassa asunnossamme, sinä olet\nvuodattava paljon kyyneleitä, sinä tulet minua huutamaan, ja minä en\nvoi kuulla sinun ääntäsi! Mutta silloin, Jaakko, lapseni, ole\nvaruillasi etteivät murheet mieltäsi murra. Käänny siiloin Hänen\npuoleensa, joka aina meitä kuulee, kun me luottamuksella Hänen apuansa\nanomme. Jumala, kaikkialla läsnä, on oleva sinun lohdutuksesi, sinun\nturvasi, sinun vartijasi! lupaa minulle, Jaakko, kääntyä hänen\npuoleensa, kun sinun sydämmesi on sortumaisillaan kärsimysten taakan\nalle!\"\n\nJaakko kuunteli kyynelsilmin, mutta hänen kädenpuristuksensa\nilmoittivat isoisälle, että hän oli päättänyt seurata hänen\nopetuksiansa.\n\nMuutamia päiviä vieri taas toivon ja epätoivon vaiheilla. Pimeys, joka\nvallitsi suurimman osan päivästä, vaivasi sairasta, ja hän halusi\nvaloa, tahtomatta kumminkaan suvaita että lamppu paloi kaiken päivää.\nJaakon mieleen juolahti laatia jonkunlainen yölamppu. Hän täytti\njuomalasin puoleksi vedellä, kaatoi vähän öljyä sen päälle, laati ohuen\nsydämmen, jonka hän kiinnitti kolmeen korkkipalaseen ja pariin\nrautalankaan, asetti tämän yksinkertaisen laitoksen öljyn päälle,\nsytytti sydämmen ja niin hänellä oli valaistus, joka tosin oli sangen\nheikko, vaan joka myöskin kulutti hyvin vähän öljyä, mutta antoi\nkumminkin riittävän valon, joka oli paljoa parempi kuin tähän asti\nvallitseva pilkko pimeys.\n\nIsoisä osoitti suurta riemua pojanpoikansa pienelle keksinnölle: mutta\nvalitettavasti olikin tämä viimeinen, jolla Jaakko sai häntä\nilahduttaa. Hänen päivänsä pääte oli lähellä.\n\nYhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli\nodottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani,\notettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa.\n\nMiten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten\nitki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen\npäällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä\ntähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa.\n\n\"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!\"\nkirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. \"Minä olen yksin sinun\nkanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se\ntapahtui... Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille\ntuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa\nverta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille.\"\n\n12 päivä tammikuuta.\n\n\"Niin, tänään on kahdestoista päivä! Kaksi päivää on kulunut siitä, kun\nminä yllä seisovat rivit olen kirjoittanut. Minun järkeni palaa, minä\ntajuan jälleen, ja suokoon Jumala, etten uuteen epätoivoon sortuisi.\nOi, ellen tietäisi että Herra Jumala on minun luonani, niin kuolisin\ntuskaan ja huoleen!\"\n\n15 päivä tammikuuta.\n\n\"Vielä kahdeksantena päivänä olin minä täynnä toivoa, sillä minun hyvä\nisoisäni näytti voivan tavallista paremmin. Mutta tuskin olin iltasella\nlaskeutunut vuoteelleni, kun minä kuulin hänen huokailevan. Minä\njuoksin ylös. Odottamatta että hän minua avuksensa huutaisi, heitin\nminä vaatteet päälleni, sytytin aina valmisna seisovan yölampun ja\nkysyin sairaalta, mikä häntä vaivaisi?\"\n\n\"Tainnoskohtaus\", vastasi hän, \"tapahtuma niin kuin äsken, ellei\naivan...\"\n\nTähän hän päätti.\n\n\"Tahdotteko ehkä ottaa lasin viiniä, rakas isoisä?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, lapseni\", kuului vastaus. \"Hiero ainoastaan minun käsiäni ja\nkulmiani vähän viiniätikällä... ja sitte... mene noutamaan Kristuksen\nSeuraamisesta, ja etsi se paikka, jonka minä tätä tilaisuutta varten\nolen merkinnyt.\"\n\n\"Minä tottelin, ja kun minä olin kostuttanut hänen käsiänsä ja\nkulmiansa viiniätikällä, sytytin minä lampun nähdäkseni paremmin.\nSitten heittäysin alas polvilleni ja luin seuraavan paikan neljännen\nkirjan yhdeksännestä luvusta: 'Herra, minun Jumalani, sinun on kaikki\nmitä taivaassa ja maan päällä on! Minä uhraan sinulle kaiken sen hyvän,\nmitä minussa on, vaikka se onkin vähäistä ja vaillinaista; että sinä\nsen puhdistaisit ja pyhittäisit. Ota se armollisesti vastaan ja kehitä\nsitä paremmaksi ja saata minut, hidas ja kelvoton ihmisraukka,\nautuaasen ja hyvään loppuun...'\"\n\nNäiden sanojen kohdalla keskeytti minua isoisä, otti minun käteni\nomiensa väliin ja rukoili.\n\n\"Herra, minun Jumalani\", puhui hän, \"sinä hetkenä, jolloin minä olen\nseisova sinun edessäsi, anna minulle anteeksi, etten ajattele\nainoastaan minun sieluni pelastusta, mutta myös tätä poika parkaa! Sinä\nhuudat minua luoksesi, ja yksinäisyyteen täytyy minun jättää tämä\nlapsi! Minä vapisen ajatellessani hänen tulevia kärsimyksiänsä ja\nkoetuksiansa! Minä vapisen että hänen luottamuksensa sinuun voisi\nhorjua! Oi, Herra, anna Sinä hänelle voimia, opeta Sinä häntä, että hän\nrauhassa eläisi, niinkuin minä olen valmis rauhassa kuolemaan!\"\n\n\"Ah, minun Jumalani, minä olen toivonut saada hänen kanssansa käydä\nalas näiltä vuorilta ja vielä kerran nähdä kevään! Sinun tahtosi ei\nollut minun tahtoni, Herra; mutta Sinä suonet, että hän jälleen saa\nnähdä kotinsa! Lahjoita hänelle kestävyyttä, viisautta ja rohkeutta, ja\nanna että hän myös minun kuolemani perästä kestävä ja kärsivällinen\nolisi! Jos vaan hänet annetaan takaisin omaisillensa, niin siunaan minä\nkohtaloani, sillä minä en epäile, että ne koettelemukset, jotka sinä\nhänen päällensä panet, Herra, tulevat hänen sielunsa pelastukseksi. Hän\nei koskaan tule unhottamaan niitä liikutuksia, joita hän tässä\nyksinäisyydessä on tuntenut.\"\n\n\"Anna anteeksi, Herra, että minä vaan hänestä puhun! Mutta minähän\nainoastaan hartaasti rukoilen hänen sielunsa pelastuksen puolesta, joka\nminun sydäntäni vielä enemmän painaa kuin ne vaarat, jotka uhkaavat\nhänen henkeänsä!\"\n\nMelkein näin kuuluivat armaan isoisän sanat. Hän puhui verkkaan ja\nheikolla äänellä. Sitte pyysi hän minua rukoilemaan, ja lausui sillä\nvälin raamatunlauseita sellaisella alttiudella ja kristillisellä\nnöyryydellä, että ne minua liikuttivat sisimpään sydämmen pohjukkaan\nsaakka. Eräs seikka, itsestänsä vähäpätöinen, enensi vielä minun\nhuoliani. Valikki, heräten tavattomasta valon hohteesta, alkoi\nsurkeimmalla äänellä määkyä.\n\n\"Valikki raukka!\" sanoi isoisä. \"Minun täytyy sitä vielä kerran\nhyväillä. Mene, päästä hänet irti, lapseni, ja taluta hänet minun\nvuoteeni ääreen.\"\n\nMinä tein mitä hän tahtoi, ja Valikki, ollen tuttavallinen ja kesy,\nasetti kumpaisetkin etujalkansa vuoteen reunalle ja nuuski sieltä ja\ntäältä, jos ei jotain annettaisi hänen maistella. Kun arvelin että se\nolisi isoisälle mieliksi, annoin minä nopeasti kourallisen suoloja\nkädestäni, ja Valikki pisti ne mielihyvällä poskeensa.\n\n\"Hyvä, hyvä on, Valikki\", sanoi isoisä vielä kerran hyväellen ja\nsilitellen sitä. \"Kunnosta itseäsi, elukkani, äläkä anna Jaakon joutua\nmaidon puutteeseen!\" Sen perästä käänsi hän päänsä pois, ja minä\ntalutin Valikin jälleen loukkoonsa.\n\nSiitä lähtien isoisä puhui ainoastaan vähän. Hän pyysi minua jäämään\nluoksensa ja pitämään kiinni hänen kädestänsä; heikko vavistus värähti\naika ajoittain hänen jäsenissänsä, ja ainoastaan katseilla lausui hän\nhellyytensä minua kohtaan. Minä haastelin hänelle muutamia lempeitä\nsanoja, ja ne näkyivät tekevän hänelle iloa. Sentähden kumarruin minä\nalas hänen puoleensa ja lausuin kaikella mielenmaltilla, minkä minä\nvoin saavuttaa: \"Hyvästi, isoisä, hyvästi ja näkemiin saakka taivaassa!\nEn koskaan unhota sinun hyviä neuvojasi, vaan koettelen aina hartaasti\nniitä noudattaa! Minä uskon isään Jumalaan, ja Vapahtajaan, hänen\nainoaan poikaansa! Älä huolehdi minun kohtaloani, isoisä! Sinä olet\nminut niin hyvin valmistanut, että minä kaikessa löydän turvan\nJumalassa!\"\n\nTässä puristi isoisä hartaasti kättäni ja yritti vastata minulle; mutta\nhän ei jaksanut muuta kuin ainoastaan huokauksella ilmaista minulle\nilonsa.\n\n\"Oi, minä vakuutan, isoisä\", jatkoin minä, \"aina tulen muistelemaan\nsinun neuvojasi, ja rakkaudesta sinuun en tule suinkaan laimin lyömään\nmitään, joka voi pitää yllä minun henkeäni ja pelastaa minut tästä\ntilasta. Hyvästi, rakas isoisä! Taivaassa tulet tapaamaan minun\näitiäni, ja myös isääni; sano heille että minun hartain pyrintöni aina\non oleva noudattaa heidän ja sinun esimerkkiäsi! Hyvästi, oi, hyvästi!\"\n\nTunsin vielä vavistuksen, vienon heikon väristyksen, joka värähti hänen\njäsenissänsä; se olikin viimeinen. Hänen kätensä, joka vähitellen oli\nkylmennyt, soljui minun kädestäni, \"Jumala... sinun... kanssasi...\nlapseni...\" kuiskasi hän, ja sitte hän erosi tuskatta, vavahduksetta,\nantamatta kuulua enää huokaustakaan.\n\nEnsimmäiset hetket, jotka minä sen jälkeen elelin, olivat minulle\nkauheita. Kun olin ensin hiukan jälleen tointunut siitä huumauksesta,\njohon minun hyvän isoisäni kuolema oli minut saattanut, kun minä\nhavaitsin itseni tässä surkeassa asunnossani aivan yksin kuolleen\nruumiin kanssa, silloin, niin silloin värisytti vastustamaton kauhu\njäseniäni, erittäinkin kun nyt täysi yö kätki minut salaperäiseen\npimeäänsä.\n\nSeuraavana aamuna sain minä kumminkin niin paljon mielentarmoa itseeni,\nettä minä voin vetää ylös seinäkellon ja lypsää Valikin. Pakkanen\nmuistutti minua että tuli oli tehtävä takkaan, mutta sen perästä\nvaivuin minä synkkään horrostilaan, joka kesti iltaan saakka. Siihen\naikaan nousi ulkona jura myrsky sellaisella pauhinalla ja ulvonnalla,\nettä se tunkeutui minun majani suljettuun huoneesenikin, joka nyt\nenemmän kuin koskaan oli ruumiskirstun kaltainen.\n\nMinä istuin uunin nurkassa yölampun himmeässä valossa, selkä vuoteeseen\npäin käännettynä; vähitellen tunsin minä jonkunlaisen kammon valtaavan\nmieleni; minä en voinut pitää koossa ajatuksiani; kauhu kauhun perästä\nhiipi minun selkäytimeni ylitse, ja minä olisin tuskasta ja pelvosta\nkadottanut järkeni, ellen minä oikeaan aikaan vielä olisi rohkaissut\nmieltäni.\n\n\"Mitä ihminen pelkää, siihen pitää hänen heti suorastaan kiinnittää\nsilmänsä\", puhuin minä itselleni, muistutellen muutamia hyvän isoisäni\nneuvoja, ja nousin ylös lähestyäkseni vuodetta. Minä katselin isoisää,\nminä uskalsin häntä liikuttaakin. Se oli tuskallinen hetki; mutta minä\nvastustin kammoani, minä uudistin katseeni, koskettelin häntä\nuudelleen, ja tunsin miten kauhu vähitellen väistyi minusta.\n\nSen ajan perästä palasin minä jälleen vähäisen väliajan kuluttua\ntakaisin hyvän isoisäni kuolevaisen verhon luo ja toimitin tyynenä ja\nrauhallisna kaikki ne pienet palvelukset, joita tavallisesti siihen\ntottuneet ihmiset niin kylmäverisesti toimittavat. Ilmeet nukkuneen\nkasvoissa olivat niin lempeitä ja rauhallisia, että ne vastustamatta\npuristivat kyyneliä silmistäni.\n\n\"Ei\", sanoin minä kyyneleet kurkussa itselleni, \"vanhan, armaan\nisoisäni maallisten jäännöksien ei pidä mitään pelkoa minussa\nvaikuttaman.\"\n\nJa kumminkin palasi sama pelko jälleen, kun minä valmistauduin levolle\nmenemään; mutta minun tilassani ja minun iälläni ei voine kukaan sitä\ntuskin ihmetellä. Pitikö minun nukkua kuolleen ruumiin vieressä? Minun\nrohkeuteni ei ulottunut niin pitkälle, ja minä etsin, sitä en minä voi\nkieltää, sangen heikon avun mieltäni masentavaa pelkoa vastaan, jonka\ntunsin voimakkaasti palaavan. Minä menin Valikin luo ja heittäydyin sen\nviereen. Lämpö, sykkivä elämä, jonka minä eläinparassa löysin, ja sen\nsäännöllinen hengitys antoivat minulle jonkunlaista turvaa.\n\nMutta miksikä minä vapisin uudestaan tuskasta kaikissa jäsenissäni, kun\ntuo pieni yölamppu sattumalta sammui? Mieletön lapsi, niinhän olen!\nMinkä turvan antaa minulle siis tämä heikko liekki? Voipiko se minua\nvarjella, pahasta suojella? Minun hengityksenihän sen sammuttaa, yksi\nainoa huokuminen antaa sen kadota, ja kumminkin annan minä rauhani ja\ntajuntani siitä riippua!\n\nVihdoin tuli Kaikkivaltiaan, jota tuskissani rukoilin, minua sääli; hän\nrauhoitti minun kiihottuneita hermojani; minä nukuin ja makasin\nrauhallisesti ja sikeästi.\n\nSeuraavana aamuna minä jatkoin rohkeusharjoituksiani. Pidettyäni huolta\nvuohesta ja toimitettuani tärkeimmät askareet, lähestyin minä rohkeana\nruumista, enkä ainoastaan sitä kosketellut, mutta pidinpä vielä monta\nhetkeä isoisän rakasta kunnianarvoista päätä käsieni välissä. Minun\npelkoni poistui, mutta minun suruni lisääntyi. Kumminkin oli tämä\nvaihos, joka minusta näytti sekä luonnolliselta että järjelliseltä.\n\nMinun ajatukseni kääntyivät nyt hautaamishuoliin, ja minä johduttelin\nmieleeni, mitä minun hyvä isoisäni oli siinä suhteessa lausunut. Mutta\nvielä oli se minusta liian aikaista käydä tähän työhön käsiksi. Minä\ntorjuin nämä ajatukset ja vietin päivän surullisissa mietelmissä.\nVihdoin laskeuduin jälleen levolle ja nukuin, niinkuin edellisenkin\nyön, häiritsemättä ja sikeästi.\n\nSeuraavana aamuna sen jälkeen koettelin kirjoittaa päiväkirjaani; mutta\nminun täytyi se lykätä tähän päivään, jolloin minun mieleni on vähän\nrauhallisempi ja tyynempi. Rukoukset Jumalaan antoivat minulle\nrohkeutta ja mielenlujuutta jälleen; minun kiihkeä mielentilani asettui\nvähitellen, ja minun pelkoni muuttui, niinkuin armas isoisäni oli\nennustanut, suruksi ja huoleksi.\n\nOi, kuinka monta kyyneltä minä olen vuodattanut sinun ruumiisi ylitse,\nminun kallis, unhottumaton isoisäni! Minä en voinut hänestä erota!\nMutta vihdoin piti minun huolimatta vastahakoisuudestani ajatella hänen\nhautaamistansa, muistellen pyhän raamatun sanoja, jossa on kirjoitettu:\nmulta pitää jälleen maahan tuleman, niinkuin se ollut on.\n\nMinä otin työkaluni ja avasin maitokamarin oven. \"Kaikellaisia toimia\nsinun pitääkin täyttää\", sanoin itselleni, kun astuin kynnyksen yli.\n\"Ensin sairaanhoitaja, sitte lääkäri ja nyt vihdoin haudankaivaja!\"\n\nEnsimmäinen isku, jonka löin maata vasten, koski sydämmeeni; minun\ntäytyi lakata. Käsivarteni eivät kyllä kieltäneet palvelustansa, -- ei,\nmutta minun henkeni hervastui, ja tuska ryösti minulta tarmon. Jokainen\nisku maahan tuotti kumean vastakaiun maitokamarissa, joka oli holvattu\nkuin kellari. Minun täytyi ensin tottua tähän kaikuun, ja melkein\nkokonaisen päivän tarvitsin minä työhön, johonka muuten tuskin olisi\nmennyt kaksi tuntia. Maaperä olikin todella löyhä ja hiekkainen, niin\nettä minä voin sitä kihvelillä heittää syrjään käyttämättä lapiota, ja\nminä kaivoin sentähden haudan niin syväksi kuin mahdollista. \"Sillä\",\nsanoin minä itsekseni, \"jos maja eräänä päivänä tulisi seisomaan\ntyhjänä, olkoon sitte, että minä sen jätän tai kuolen, niin tahdon\ntehdä ainakin kaiken mahdollisen suojellakseni hyvän isoisäni\njäännökset villipedoilta.\" Minä jatkoin siis verkalleen työtäni, kunnes\nhauta oli niin syvä, että sen reunat yltivät minun pääni ylitse.\n\nKello löi kymmenen. Yö oli siis tullut, ja sen kanssa tulivat jälleen\nsynkät ajatukset. Minulla ei ollut rohkeutta käydä hautaamiseen\nkäsiksi, vaikka minun piti sanoa itselleni, että hidasteleminen ei\nollut paikallansa. Mutta minä en voinut voittaa itseäni ja sen sijaan\nkuin minun olisi pitänyt käydä rohkeasti toimeen, kyyristyin alas\nValikin viereen ja lykkäsin vielä kerran tuon ikävän toimituksen\nseuraavaan aamuun.\n\nTämä aamu tuli, ja nyt en saanut kauemmin vitkastella. Minä vahvistin\nitseäni syömällä vähän leipää ja juomalla siemauksen viiniä, ja sitten\nalotin raskaalla sydämmellä työtäni. Edeltäpäin olin jo kaikki siksi\nvalmistanut. Minä asetin rakkaan isoisäni ruumiin laudalle, sidoin\nhänet huolellisesti siihen kiinni ja heitin viimeisen lempeän,\nsurullisen katseen häneen. Kun minä näin hänet mäin makaavan, pää\nsyrjään kallistuneena, kädet ristissä rinnan ylitse, murtui minulta\nmelkein sydän ja minä itkin katkeria kyyneleitä.\n\n\"Minun isoisäni!\" huusin minä valittaen -- \"sinä jätät minun! Sinä et\nkuule minua enää! Sinä et anna minulle mitään vastausta! Ijäti, oi,\nijäti ovat sinun kalpeat huulesi suljetut!\"\n\nMinä tarvitsin muutaman ajan tointuakseni tästä tuskan purkauksesta.\nMutta täytyihän se tapahtua! Mitä voi hidasteleminen auttaa?\n\nVaivalla sain ruumiin kamariin ja haudan ääreen. Hiljalleen annoin\nhänet soljua alas, ja kun hän nyt pohjalla lepäsi, istahdin minä maahan\nhaudan ääreen ja heittäydyin murheelleni. Kesti kauan ennenkuin voin\npäättäytyä heittämään ensimmäisen lapiollisen multaa kuoppaan. Vihdoin\netsin voimaa rukouksessa. Lankesin polvilleni ja käänsin ajatukseni\nJumalaan. Rukoelin voimaa, lohdutusta ja alttiutta itselleni, rukoelin\nikuista rauhaa ja autuutta armaalle isoisälleni. Sitte nousin, peitin\nkarkealla liinavaatteella nukkuneen kasvot ja rinnan, ja sitte aloitin\ntoimeni. Käteni vapisivat, ja kyynelvirrat valuivat silmistäni,\nlapioidessani multaa kuoppaan, mutta kerran alotettuna olikin kohta\ntämä raskas ja surullinen tehtävä päätetty. Loppuosan päivästä kulutin\nsiten, että veitselläni leikkasin lautaan lyhyen hautakirjoituksen,\njonka tahdoin asettaa pään puolelle hautaa.\n\n\"Tässä lepää Pietari Ludvig Loprazin maalliset jäännökset\", kirjoitin\nminä; -- \"kuollut yöllä 8 ja 9 päivän välillä tammikuuta 18--\npojanpoikansa Jaakko Loprazin syliin ja saman ikuiseen rauhaan\nsaattama.\"\n\nMinä naulasin lautapalasen paaluun, istutin sen hautakummulle ja\nsuljettuani oven menin keittiöön takaisin, jossa minulla nyt ei ollut\nketään muuta kumppalia kuin Valikkini.\n\n\"Vaikka tunsin itseni levollisempana, nyt kun ruumis ei enää maannut\nvuoteella, näin minä kumminkin kohta, etten vieläkään ollut _kokonaan_\nvoittanut heikkouttani. Minä pelkäsin yhä vielä vaan, ja ainoastaan\npelvosta olin sulkenut maitokamarin oven. Tämän heikkouden piti minun\nvoittaa ja minä tein lujan päätöksen. Avasin oven lukostansa, pidin sen\nainoastaan linkulla suljettuna, otin tavakseni käydä joka päivä\nhaudalla ja aina ilman valkeata ja toimittaa siellä rukoukseni ainakin\naamuin ja illoin. Kaksi päivää sitten olen sen tehnyt ja tunnen että\nvoitan itseni, että rauhani vähitellen palajaa. Ainoastaan tuo\nsurullinen ajatus vielä että olen yksin, aivan yksin, vaivaa minua yhä\nja painaa lyijypainolla sydäntäni.\"\n\nNiin pitkälle Jaakkoparan päiväkirja, jossa hän suunnittelee heikon\nkuvauksen niistä kauheista hetkistä, jolloin hän yksin eleli aikansa\nkuolleen ääressä kammottavimmassa yksinäisyydessä. Hän vaipui nyt\nsynkkään alakuloisuuteen, jota hän turhaan koetteli voittaa tarttumalla\njälleen niihin töihin, jotka isoisän kuolema oli keskeyttänyt. Hänen ei\nonnistunut virkistää suruun vaipunutta ja masentunutta sieluansa, ja\nkoko päivät pitkin istui hän kauan tylsämielisessä horroksessa ja\nkatsoa tuijotti takkavalkean tuleen löytämättä tajuntaansa selvää\najatusta.\n\nAinoastaan kaksi tapahtumaa löytyy tässä päiväkirjassa merkittynä,\njotka tempasivat hänet vähäksi aikaa pois tuskiinsa vaipumasta, ja\njotka häneen tekivät hyvän vaikutuksen.\n\nEnsimmäinen tapahtui heti hänen isoisänsä hautaamisen jälkeen. Heikko\nmelu piisissä herätti hänen huomionsa, kun hän eräänä iltana oli\naikeessa sammuttaa tulen liedessä ja lamppunsa. Lähestyen hän huomasi,\nettä kappale kalkkia kokonansa karstalla peitetty oli ylhäältä\nsavutorvesta pudonnut alas. Karsta kiilui, ja huolistuneena että koko\nsavutorvi olisi tulessa, asettui Jaakko sen alle tutkiaksensa asiaa ja\nollaksensa varuillansa turvallisuudestansa. Ensi katseella ylöspäin hän\nhuomasi että hänen huolensa olivat aiheettomia. Mutta kun hän niin\nseisoi pää takaisin päin käännettynä ja katseet ylöspäin, havaitsi hän\njotain, josta ikäänkuin lohduttavan toiveen säde lankesi hänen\nsieluunsa. Loistava tähti näyttäytyi nimittäin rautaisen savutorven\nreunalla; Jaakko näki sen verkalleen kulkevan ohitse ja heti katoavan\ntoisen reunan ulkopuolelle. Koko ilmiö kesti ainoastaan muutamia\nsilmänräpäyksiä, ja kumminkin oli tämä tarpeeksi herättämään hänessä\nvilkkaan liikutuksen. Tähti, joka lähetti säteensä hänen synkkään\nhautaansa ja kävi häntä hänen yksinäisyydessänsä tervehtimässä, näytti\nhänestä lohduttavalta tunnusmerkiltä, Herran lupaukselta, ettei hän\nkokonaan ollut unhotettu ja hyljätty, ja hän lankesi alas polvillensa\nkiittääksensä Jumalata tästä iänikuisen rakkautensa säteestä. Iloisesti\nliikutettuna hän meni levolle ja toivoi seuraavana iltana vielä kerran\nnäkevänsä saman tähden, mutta hänen toiveensa pettyi, vaikka hän\ntarkoilleen oli pannut mieleensä hetken, jolloin se oli näkynyt. Tähti\nei enää palannut jälleen, vaan jätti hänelle ainoastaan lohduttavan\nmuiston, joka muutamia päiviä sulostutti hänen yksinäisyytensä\nkärsimyksiä.\n\nMutta kauan ei tämä lohdutus riittänyt. Entinen, tuskin voitettu synkkä\nalakuloisuus palasi jälleen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomana.\nKuolettava ikävä kalvoi häntä ja hivutti hänen voimiansa. Hän olisi\nluultavasti vaipunut parantumattomaan raskasmielisyyteen, ellei toinen\ntapahtuma voimakkaasti olisi kiskonut hänet siitä irti.\n\nSe tapahtui 23 päivä tammikuuta. Jo muutamia päiviä sitte teki Jaakko\nsen havainnon, että ilma ulkona varmaankin oli lauhtunut. Hän\ntarvitsikin vähemmin lämmittää kuin muuten eikä savu vetäytynyt niin\nhelposti kuin tähän saakka savutorven kautta. Silloin kuuli hän äkkiä,\nkellon kahta käydessä iltapäivällä, kaukaisen, kumean pauhinan\nikäänkuin ukkosen jyrinän, jyske ja pauke kiihtyi kauhealla voimalla,\nja äkkiä hän tunsi ankaran jysäyksen, joka pakoitti hänet säikähtyneenä\njuoksemaan ylös paikaltaan.\n\nHän päästi kauhistuksen huudon. Kaikenlaisia talouskaluja keittiössä\nkaatuivat kumoon; paksu tomu täytti meikein tukehuttaen ilman, ja jo\nennen oli Jaakko kattopalkkien ryskeestä voinut päättää, että\npaimenmaja oli saanut kauhean sysäyksen.\n\nEnsimmäisessä säikähdyksessä luuli hän jo että kaikki oli pirstoiksi\nhajonnut hänen päänsä päällä. Mutta kohta hän tuli siihen vakuutukseen,\nettä ainakin keittiö vielä oli aivan hyvässä kunnossa, ja hän teki nyt\nkiertokulkunsa majan ympäri hankkiaksensa varmoja tietoja, josko joka\npaikassa oli asian laita niin. Mutta tuskin hän oli tullut navettaan,\nkun jo ensi katseella näki hirvittävimmän hävityksen jälkiä. Joukko\npirstaleita peitti permannon; seinät seisoivat kyllä vielä paikoillaan,\nmutta ne olivat nähtävästi saumoiltaan siirtyneet ja uhkasivat joka\ntuokiossa langeta alas; osa katosta oli sortunut, ja kalkkia,\nkattopäreitä, kiviä ja hirsienpäitä makasi hajallansa permannolla. Joku\nraskas esine oli silminnähtävästi vyörynyt majaa vasten. Luultavasti\njoku kalliolohkare, joka majan yläpuolella oli irtautunut vuoresta, tai\nlumivyöryke, joka korkeammalla olevalta äyräältä oli vyörynyt alas,\nmutta jolla ei kumminkaan ollut tarpeeksi voimaa ruhjoa kaikki rikki\nallensa ja haudata ne painollansa.\n\nJaakko kiitti Jumalaa, että Hän oli suojellut häntä tästä uudesta\nvaarasta, ja hänen pelastuksensa näytti hänestä olevan varma\ntunnusmerkki siitä, että Jumalan isällinen silmä nyt niinkuin aina\nennenkin valvoi hänen ylitsensä. Hän voitti jälleen rohkeutta; hänen\nmasentunut mielensä toipui ja hän saavutti uutta luottamusta\ntulevaisuuteen.\n\nMutta todella olikin rohkeutta tarpeen tuolle onnettomalle\nJaakkoparalle. Kova onni ei vielä väsynyt häntä vainoamasta. Tapahtui\nmitä jo isoisä salaisesti oli aavistanut: _Vuohi alkoi antaa vähemmän\nmaitoa_.\n\nJaakko huomasi sen vasta tammikuun keskivaiheilla, ja viidentenä\nkolmatta päivänä hän ei enää voinut sitä epäilläkään. Hänelle johtui\nmieleen isoisän sanat, jotka hän kerran oli lausunut: \"Mitä tekisimme,\nJaakko, jos vuohen maitolähteet ehtyisivät? Epäilemättä tulisi meidän\nteurastaa Valikki ja käyttää ravinnoksemme sen liha!\"\n\nMutta tappaa Valikki, hänen kärsimyksiensä uskollinen toveri?\nEi, sitä ei Jaakko hennonut tehdä! Ainakin päätti hän lykätä tämän\nhetken niin kauas kuin mahdollista ja sillävälin tyytyä kaikkein\nvälttämättömimpään. Toistaiseksi Valikki vielä antoi vähän maitoa.\nJuustoa ei Jaakko tosin enää voinut siitä valmistaa, mutta hänellähän\nolikin vielä muutamia säästössä, ja kukaties Valikin asiat vieläkin\nvoisivat parantua. Tämä piti kumminkin kohta tapahtuman, jos siitä apua\nolisi. Tarkoin tarkastettuaan kaikkia varojaan laski Jaakko, että hän\nkorkeintaan viisitoista tai kuusitoista päivää voisi tulla näillä\ntoimeen. Ja vielä oltiin tammikuussa, eikä hän siis voinut ajatellakaan\nvoivansa jättää paimenmajaa!\n\nAina tammikuun 30 päivään ehtyi Valikki päivä päivältä, kunnes Jaakon\nmieleen johtui antaa sille kaksinkertaisen annoksen suolaa. Mutta\ntästäkin oli vaan apua yhdeksi päiväksi, ja neljäntenä päivänä\nhelmikuuta sai hän ainoastaan muutamia tippoja. Jaakko oli siis\npakoitettu tekemään jonkunlainen päätös Valikin suhteen, niin vaikealta\nkuin se hänestä tuntuikin.\n\nKahdeksantena päivänä helmikuuta havaitsi Jaakko Valikin maitolähteet\nkokonansa ehtyneiksi. Se ei antanut hänelle enää tippaakaan. Hän\nistahti permannolle elukkaraukan viereen, kietoi käsivartensa sen\nkaulan ympäri ja itki katkerasti. Tuo ikävä hetki oli siis tullut.\nHänen piti, hänen täytyi tappaa kärsimyksiensä lempeä toveri, ainoa\nelävä olento, joka oli sulostuttanut hänen yksinäisyyttänsä; uskollisen\nelättäjänsä piti, täytyi hänen surmata, täytyi pistää veitsen sen\nkurkkuun, täytyi tuottaa sille tuskaa, vaikkakin se oli hänelle\nosoittanut ainoastaan pelkkää hyvyyttä!\n\nHän ei voinut vielä päättäytyä tähän julmaan ja kumminkin niin\nvälttämättömään tehtävään. Hän lykkäsi tehtävänsä toistaiseksi. Olihan\nhänellä ravintoaineita muutamiksi päiviksi, hän tahtoi niitä\nsäästäväisesti, ylen säästäväisesti käyttää.\n\n12 päivä helmikuuta merkitsi hän päiväkirjaansa: \"Mahdotonta on minulle\nniitten tuskien ja murheitten keskellä, jotka minua ympäröivät, panna\nkaikkia paperille. Minun ravintoaineeni tyhjentyvät, ja kumminkaan en\nenää voi ilman vaaratta terveydelleni päivän annoksiani supistaa.\nValikki sitä vastoin tulee yhä lihavammaksi, tarjoutuu yhä paremmaksi\nravintoaineeksi. Ja kumminkin... minä en voi siinä suhteessa voittaa\nitseäni.\"\n\n13 päivä helmikuuta.\n\nMinä olen toimittanut uusia tutkimuksia, etsinyt läpi koko majan,\nmonessa paikassa tonkinut maata, -- turhaan! Minä en löydä mitään\nravintoainetta enää, ja minun ponnistukseni ovat vaan kiihoittaneet\nminun nälkääni. Mitenkä käynee minulle ja Valikkiraukalle? Oi Jumala,\nauta sinä meitä!\n\n17 päivä helmikuuta.\n\nPakkanen on eilisestä asti niin paljon kiihtynyt, että minun on ollut\npakko kaiken päivää lämmittää. Tämä olisi oivallinen ilma säilyttää\nValikkiparan lihaa, se jäätyisi ja pysyisi sentähden turmeltumatta.\nMutia eikö pakkanen voi jälleen lauhtua? Jos niin kävisi, niin\npuuttuisi minulta suolaa, suolatakseni lihaa. Ei, minä tahdon vielä\nodottaa! Odottaa viimeiseen saakka!\n\n18 päivä helmikuuta.\n\nPakkanen voittaa ylivaltaa ja muistuttaa minulle susien hyökkäystä. Ei\nmikään nyt estä heitä jälleen vaeltamasta vuoristossa. Jumalani,\nvarjele minua heidän kynsistänsä! Tulla heidän hampaittensa\nraadeltavaksi, mikä kauhea kohtalo! Mieluummin soisin että lumipyry\nminut hautaisi. Sellainen kuolema olisi suloinen tuohon toiseen\nverraten!\n\n20 päivä helmikuuta.\n\nMinä olen tehnyt rohkean päätöksen. Niin, minä huomenna jätän\npaimenmajan, ja sitä tapausta varten, että minua joku onnettomuus\nkohtaisi, tahdon päiväkirjaani kirjoittaa, mikä minua on tähän\npäätökseen saattanut. Eilen herätti minua Valikin määkyminen hirveästä\nunesta. Minä näin unta, että vereen tahratuilla käsillä hakkasin\nValikin palasiksi, ja että eläinparka yhä vielä kirkui kauheasti ja\nkatseli minua haikeamielisillä katseillaan. Tämän huudon kuullessa\nheräsin minä. Kasvoni olivat kyyneleistä tulvillaan, mutta\nihastuksekseni havaitsin, että Valikki oli vielä ihka elävänä. Minä\njuoksin hänen luoksensa, minä hyväilin häntä herttaisimmalla tavalla...\nmutta minun riemastukseni katosi jälleen. Mitä minua viivytys auttoi?\nVielä kaksi päivää ja minun elantovarani olivat aivan lopussa. Minun\npiti tehdä päätökseni... minä tartuin puukkooni... minä syöksyin\nValikin kimppuun antaakseni sille kuoleman iskun!... Mutta en voinut.\nMinusta tuntui, ikäänkuin olisin tahtonut tehdä murhan, puukko putosi\nkädestäni ja sen sijaan että minun olisi pitänyt tappaa Valikki,\nsyleilin sitä uudelleen.\n\nPakkanen oli ankara, minun täytyi sytyttää tuli, ja kun minä sen\nääressä lämmittelin, ajattelin itsekseni: \"Koska sudet juoksentelevat\nlumessa, miksi et sinä voisi tehdä samoin?\"\n\nTämä ajatus pani minut ilosta vapisemaan; mutta kohta sen perästä\nrupesin jälleen pelkäämään. Etten tarvitseisi uhrata Valikkia, tahdoin\nsiis itse antautua vaaraan, joutua susien kitaan?\n\nKumminkin -- niin ajattelin minä vielä -- jos tappaisin Valikin,\ntietäisinkö varmuudella, että sen liha riittäisi siksi kuin pelastusta\nminulle tuotaisiin? Välistä ovat Juravuoret lumen peitossa kesään\nsaakka, ja niin hyvää tilaisuutta kuin nyt, jolloin hanki kannattaa, ei\nehkä tarjoudukaan uudelleen. Vihdoin on susienkin hyökkäys hyvin\nepätiedossa, ja kun kelkassa ajaa alas vuorelta, niin pääsee nopeasti\nrientämään paikasta paikkaan, ja koetelkoot sudet, miten he minut\nsaavuttavat.\n\nAjatus lähteä kelkassa ajamaan ratkaisi asian. Minä aioin\nvitkastelematta ruveta kelkkaa valmistamaan ja arvelin käyttää siihen\nsoveliaimmat puut, mitkä löytäisin. Kelkka piti oleman hyvästi tehty,\ntarpeeksi vahva, suuri ja leveä kantaaksensa minua ja Valikkia. Muuten\nminä kyllä ymmärtäisin ohjata kelkkaa huimaavammassakin vauhdissaan.\nValikilta sitoisin jalat kiinni, ettei se olisi minulle esteeksi, ja\nasettaisin sen taakseni, ja niin lähtisimme uskaliaasti Jumalan nimessä\npakoretkellemme.\n\nKumminkin tunsin olevani vaihtelevien tunteitteni vallassa. En voinut\nilman sääliä jättää tätä majaa, jossa olin niin paljon kärsinyt, ja\njossa minun armaan isoisäni tomu lepäsi! Minä ajattelen kauhulla sitä\npitkää matkaa, joka eroittaa minua kylästämme; mutta kumminkaan en tule\npäätöstäni muuttamaan. \"Jos sinä, oi Jumala, vaan olet minun turvani ja\nsuojani, niin en minä mitään pelkää.\"\n\nEikä Jaakko horjunut aikomuksessansa, niin uskaliaalta ja vaaralliselta\nkuin se näytti ja niin surkeasti kuin se mahdollisesti voisi\npäättyäkin. Varhain aamulla 21 päivä helmikuuta heräsi hän. Pakkanen\ntuntui olevan ankarampi kuin koskaan ennen, mutta pakkanenhan juuri\nsuosisikin hänen yritystänsä, ja sentähden hän ei kadottanut\ntuokiotakaan. Ensiksi hänen piti kovertaa itsellensä tie läpi lumen;\nmutta kun hän lykätäksensä lumen syrjään ainoastaan tarvitsi heittää\nsen majan sisään, ei se hänestä tuntunut liian vaikealta. Lapiolla\nryhtyi hän rynnäkköön kauan miettimättä ja teki työtä sellaisella\ninnolla, että vihdoin väsyi ja piti hiukan levähtää. Hän meni majaan ja\nteki tulen.\n\nMutta tuskin tuprusi savu piisistä ulos, kun hän äkkiä kuuli melua\nulkoa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mahtoi olla susia, jotka\nolivat vainunneet hänen siellä olonsa ja tulivat nyt häntä raatelemaan.\nMutta hänen pelkonsa ei kauan kestänyt. Susien ulvonnan asemesta hän\nkuuli ihmisääniä, eroittipa vielä oman nimensäkin, ja nyt hän päästi\nriemuitsevan ihastushuudon, johon ulkoa vastattiin samaan tapaan.\n\nUudelleen tarttui nyt Jaakko, puoleksi tunnottomana ilosta, lapioonsa\nja ponnisteli voimakkaasti päästäkseen läpi lumen pelastajiansa,\nvapauttajiansa vastaan. Kohta eroitti hän yhä selvemmin äänet ja kuuli,\nkuinka ihmiset ulkona kiihoittivat toisiansa työhön. Ja nyt... suuri\nJumala, mikä autuus! -- nyt tunsi hän isänsäkin äänen, joka kaikui\nhänen korviinsa ja pani hänen sydämmensä värisemään. Hän riemuitsi, hän\nponnisti voimiansa kaksin kerroin, ja ulkoapäin riennettiin\nvoimakkaasti hänelle avuksi, ja vihdoin, pitkien minuuttien kuluttua,\noli lumikinos, joka vielä eroitti hänet ystävistään, murrettu.\n\nJaakon isä, joka oli täynnä kiihkeätä malttamattomuutta, ei\nmalttanutkaan odottaa siksi, kuin aukko oli saatu mukavaksi. Hän\ntunkeutui läpi, hän riensi eteenpäin ja riemuhuudolla syleili hän\npoikaansa ja rakkautensa kaikella voimalla hän painoi hänet rintaansa\nvasten.\n\n\"Entäs isoisäsi, poika?\" huusi hän.\n\nJaakko oli niin liikutettu ja tunteittensa valtaamana, ettei hän voinut\nvastata. Hän vei isänsä maitokamariin, heittäytyi alas isoisänsä\nhaudalle ja puhkesi kyyneleihin. Hänen isänsä arvasi kaikki, ja\nlautapalanen kummun päässä vahvisti hänen aavistuksensa. Jaakko\nkoetteli antaa isällensä kuvauksen kaikista kestetyistä kärsimyksistä,\nmutta hän oli vielä liian kiivaassa mielenliikutuksessa, ja yritys meni\nhänen voimiensa yli.\n\n\"Myöhemmin, lapseni, myöhemmin!\" sanoi isä itsekin syvästi\nliikutettuna. \"Seuraa minua, emme saa antautua alttiiksi uusille\nvaaroille ja aika rientää. Muutenkin palausmatka ei mahtane tulla\nhelpoksi.\"\n\nSillä välin olivat myös muut tunkeutuneet aukon läpi, ja kun he\nastuivat majaan, tunsi Jaakko kaksi setäänsä, -- isänsä veljet -- ja\nrenki-Pekan. Kaikki syleilivät häntä ja toivottivat onnea hänen\nvapautukseensa. Sitte kiiruhtivat he matkaile lähtöä. He olivat tulleet\nsuksilla, ja kaksi paria olivat he vielä tuoneet mukanansa, joista\ntoiset valitettavasti olivat liikaa. Toisille piti Jaakon nousta.\n\nPekka otti kelkan hinatakseen ja Valikki sidottiin sen päälle, eikä\nsusia peljättykään. Sudet saivat tulla, milloin heitä halutti.\nVapauttajat olivat hyvästi aseilla varustettuna ja Jaakkokin sai\npyssyn, jonka hänen isänsä ripusti hänen olkapäillensä ja tarttui sitte\nhänen käteensä.\n\n\"Nyt ei ole tilaisuus\", sanoi hän, \"ottaa mukanamme armaan isoisäsi\njäännökset. Keväällä palaamme jälleen ja silloin pidämme huolen, että\nhän saa kristillisen hautauksen kylämme kirkkotarhassa. Mutta rukoella\ntahdomme vielä kerran hänen haudallansa!\"\n\nHe astuivat kaikki maitokamariin ja polvistuivat isoisän hautakummulle.\n\n\"Jää hyvästi, rakas, kallis vanhus\", lausui Jaakon isä liikutetulla\näänellä. \"Minä noudatan varmaan sinun tahtoasi, kun saatan tämän\nlapsen, niin pian kuin voin, hyvään turvaan! Jää hyvästi, ja levätköön\ntomusi rauhassa!\"\n\nKaikkien silmät seisoivat täynnänsä kyyneliä, kun he jättivät\npaimenmajan, jonka oven he huolellisesti sulkivat. Alaskulkeminen meni\nnopeasti, mutta oli vaivalloinen. Jaakon silmiä, jotka niin kauan\nolivat pimeyteen tottuneet, häikäisi valkean lumen kiilto. Sen ohessa\noli todellakin pakkanen ankara; vaan Jaakko ei sitä vähääkään\nvalittanut, sillä pakkanenhan juuri olikin pelastanut hänen henkensä ja\nValikinkin, joka vilusta väristen makasi kelkassa.\n\nIlman muuta onnettomuutta, kuin että he välistä upposivat polvia myöten\nlumeen, saapuivat he vuoren juurelle ja tapasivat täällä jo valmiiksi\ntasoitetun tien, jonka kylän asukkaat kauheilla ponnistuksilla olivat\nraivanneet läpi lumen. Jaakkoa hämmästytti se mahdottoman suuri vaiva\nja työ, jonka tämän tien aikaan saaminen oli kysynyt.\n\n\"Niin, todellakin se oli vaikea tehtävä\", sanoi hänen isänsä. \"Me\nolisimme jo joulukuussa vapauttaneet sinut, jos pakkanen vaan olisi\npysynyt paikoillaan. Ei meiltä, rakas Jaakkoni, eikä meidän\nnaapureiltakaan ole puuttunut uskollista intoa, mutta miesmuistiin ei\nole ollut sellaista lumen paljoutta. Neljä kertaa olemme raivanneet\ntien ja neljä kertaa on se jälleen pyrynnyt kiinni!\"\n\n\"Oliko siis tie jo ensimmäisestä päivästä alkaen käyttämätön?\" kysyi\nJaakko.\n\n\"Ei ensimmäisestä päivästä\", vastasi isä, \"mutta toinen este viivytti\nsinun pelastustasi.\"\n\nJa nyt hän kertoi, miten hän laskeutuessaan alas vuorelta lumimyrskyssä\noli vähällä menettää henkensä. Tunnotonna oli hänet löydetty jyrkänteen\nreunalta, eikä kaukana siitä isoisän alppisauva; siis luultiin hänen ja\nJaakonkin joutuneen turmion omaksi. Kolme päivää oli isä horjunut\nelämän ja kuoleman välillä, ja kun hän vihdoin tajuntaan palasi, oli\nlumi päässyt sellaiseen voimaan, että lumeen haudattujen pelastusta ei\nenää toistaiseksi voinut ajatellakaan. Vasta kovan pakkasen tultua oli\nkylän asukasten väsymättömät ponnistukset onnistuneet, ja he\ntervehtivät nyt palaavaa Jaakkoa sellaisella rakkaudella ja riemulla,\nettä hän kävi hämilleen koskaan epäilleenkään heidän harrastuksiansa.\n\nJokainen tahtoi häntä nähdä, jokainen Valikkia. Kumpaistakin hyväiltiin\nylenmäärin. Valikkia siliteltiin lempeästi ja kaikilta haaroilta\ntuotiin heille monenlaisia makupaloja.\n\n\"Jumala on henkeni pelastanut, ja minä ylistän hänen armoansa!\"\nkirjoitti Jaakko päivänä vapautuksensa perästä päiväkirjaansa. \"Ei\nollut hänen pyhä tahtonsa, että minun kallis isoisäni näkisi jälleen\nperheensä; mutta tämä uskollinen mies, jota minä aina tulen suremaan,\non minulle opettanut, ett'ei koskaan saa nurkua Sallimuksen ohjauksia\nvastaan. Minä en napisekaan, mutta varmaan Jumala ei vihastune, jos\nminun sydämmeni on täynnänsä surua kadotettuani isällisen ystäväni. Oi,\nminun Jumalani, jos minä Sinua sydämmestäni rakastaisin ja Sinua olisin\noppinut tuntemaan, niin kiitän siitä ainoastaan häntä, tuota kallista,\nhellätunteista isää? Suo, oi Jumala, että minä olisin luja uskossa ja\nvakava hurskaudessa niinkuin hän, että minä hänet taivaassa jälleen\ntapaisisin, kun kerran pääsen käymään sinun kunniaasi. Amen!\"\n\n\n\n"]