[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKqjbEVkTePTHUIPUzU2ccb7hGFcD-5xh9Orv8aQIhTs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},193,"Merimiehen matkamuistelmia II","Högman, Aukusti (ft. 1890)",null,"193-hogman-aukusti-merimiehen-matkamuistelmia-ii","193__Högman_Aukusti__Merimiehen_matkamuistelmia_II","Maalla ja merellä","muistelmat",[13],"seikkailu",[],"fi",1892,34848,236864,false,19873,[22],"Fiction",[24,25,26],"Adventure","Biographies","Travel Writing","\"Merimiehen matkamuistelmia 2\" by Aukusti Högman is a travel memoir written in the late 19th century. The book recounts the author's experiences at sea and in various ports, including his reflections on life, death, and the human condition as he navigates the challenges of a sailor's life. Högman's narrative reveals not only the adventures at sea but also poignant moments of loss, particularly concerning his late wife, Mary.  At the start of the narrative, the author shares his previous experiences, including a shipwreck and his time in a hospital, which led him to lose his desire for life at sea. However, upon the suggestion of a doctor, he decides to join a new voyage to Calcutta, aiming to eventually visit Glasgow to learn about his late wife's fate. He embarks on this journey as a crew member on the ship \"Breacin Castle,\" where he gradually regains his strength and encounters a tragic incident involving the ship's first mate, Mr. Dalton, who succumbs to his overwhelming grief. This event triggers reflections on life and personal fortune amidst the harsh realities of seafaring life, setting the tone for Högman's subsequent adventures and observations in foreign lands. (This is an automatically generated summary.)",[],318,"Merimiehen matkamuistelmien toinen osa jatkaa kertomusta elämästä haaksirikon jälkeen. Teos kuvaa toipumista Liverpoolissa, yrityksiä selvittää menetetyn rakastetun kohtaloa sekä uutta purjehdusmatkaa Kalkuttaan.","Aukusti Högmanin 'Merimiehen matkamuistelmia II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 193. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA II\n\nMaalla ja merellä\n\n\nKertoeli\n\nAUKUSTI HÖGMAN\n\n\nTekijän kustannuksella, Tampere, 1892.\n\n\n\n\n\n\nEdellisessä vihkossani olen minä kertonut Martha Brokerin haaksirikon\nja niitä kärsimyksiä, joita me, siitä pelastuneet, saimme kestää, miten\nme vietimme erakko-elämätämme asumattomalla saarella ja miten sieltä\nviimeinkin pelastuimme. Niin ikään on siinä kerrotuksi tullut rakkaan\nMary-vainajani kuolema ja minun tuloni Liverpooliin, jossa minua\nhoidettiin, kunnes taasen jaloilleni kykenin.\n\nKukaan ajattelevainen ihminen ei suinkaan ihmettele, että olin\nkerrottujen tapausten ja kärsimyksieni jälkeen menettänyt haluni\nlevottomalla merellä kulkujani jatkaa.\n\nNyt oli hartain haluni ensinnäkin matkustaa Glasgowiin rakkaan\nMary-vainajan kotiin, hänen armaitten vanhempainsa luokse, saadakseni\nsitten heiltä omin korvin kuulla Maryn kohtalon ja hänen onnettoman\nloppunsa oikeat syyt.\n\nSen vuoksi kirjoitin Glasgowiin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen, jossa\nperinpohjin selvitin tapaukset ja osittain Martha Brokerin haaksirikon\nsyyt ynnä lopuksi pyysin matkarahoja päästäkseni itse Glasgowiin.\n\nMutta ihminen säätää, Jumala päättää. Sen sairashuoneen johtaja, jossa\nolin potenut, tahtoi välttämättä, että minun piti vielä tehdä joku\npurjehdusretki, koska niinkuin hän mainitsi, en muutoin voisi jälleen\nsaada kadotettua terveyttäni ja voimiani; minä en hänen mielestään\nmuuten saanut tarpeeksi raitista ilmaa hengittääkseni, johon kumminkin\nmerimatkoilla jo niin olin tottunut. Ja jopa rupesin itsekin samaa\najattelemaan, oltuani jo näin kauan tässä suuressa kaupungissa, jonka\nilma ei suinkaan ollut puhtainta laatua.\n\nLääkäri, joka oli gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, tarjoutui\nhankkimaan minulle paikan erääsen laivaan, jonka oli määrä muutaman\npäivän kuluttua lähteä Kalkuttaan Itä-Indiassa. Tämän päällikön kanssa\nhän sanoi olevansa hyvässä tuttavuudessa. Vielä sen lisäksi lupasi tämä\njalomielinen ihmisystävä hankkia tarkkoja tietoja E:n perheoloista\nGlasgowista ja lähettää saamansa tiedot minulle kirjeessä Kalkuttaan.\n\nSinne tänne asiata harkittuani katsoin vihdoin käytännöllisemmäksi\nseurata hänen neuvojaan ja lähteä merimatkalle, vallankin kun en saanut\ntoivottua vastausta enkä odotettuja matkarahoja Glasgowista.\n\nViikon kuluttua siitä, kun olin terveenä päässyt sairashuoneesta,\nsitouduin palvelukseen rautaiseen rekattiin Breacin Castleen. Minut\nkirjoitettiin palkattomaksi matruusiksi, ja minun oli määrä tehdyn\nsopimuksen mukaan ottaa osaa laivan töihin, sen mukaan kuin voimani\nsietivät, jota vastaan sitten saisin nauttia vapaan ruoan ja asunnon\nlaivassa, kunnes olisin niin paljon voimistunut, että voisin tarpeen ja\nlain mukaisesti täyttää matruusin tehtävät laivassa.\n\nSiis ulos taasen meren myrskyihin, harjanteille vaahtopäisten\nlaineitten, kentiesi uusiin vaaroihin ja kärsimyksiin ja ehkä sittenkin\nsaamaan kostean haudan levottoman meren pohjassa syvyydessä! Mutta\nmitäpäs siitä; sepä se onkin merimiehen oikea hauta, samoin kuin\nsotilaan verinen taistelutanner.\n\nEikä olekaan merimiehen tapa surra eikä olla alakuloinen. Kun tulin\ntaasen ulapalle, olin jälleen hyvinkin pian kotiutunut Breacin\nCastlessa ja muutamissa päivissä unhottanut vastenmielisyyteni\nmerielämään. Ja niin minä hauskojen toverieni, iloisten meripoikain\nseurassa sain pian entisen hilpeän meriläisen luonteeni takaisin.\n\nIhmeellistä kyllä, rupesivat odottamattoman pian voimanikin\nlisääntymään päivä päivältä, niin että kolmen viikon kuluttua jo tunsin\nterveyteni olevan jota kuinkin entisellään, vaikka valitettavasti en\nentisiä voimiani ole tuon onnettoman haaksirikon jälkeen milloinkaan\ntakaisin saanut.\n\nViidentenäneljättä vuorokautena Liverpoolista lähtemisemme jälkeen\ntapahtui Breacin Castlessa omituisen surullinen tapaus. En saata sitä\ntässä jättää kertomatta, vallankaan kun se minulle toi onnellisen\nseurauksen.\n\nEnsimmäinen perämies Mr. Dalton kansallisuudeltaan englantilainen, oli\nvähää ennen Breacin Castleen tuloansa menettänyt nuoren rakastetun\nvaimonsa, joka äkkiä kuoli, ennen kuin he olivat avio-onnensa täyttä\nyhdeksää kuukautta yhdessä nauttineet. Tämä hänen vaimonsa äkkinäinen\nkuolema oli vaikuttanut Mr. Daltoniin niin masentavasti, että mies\nparka oli muuttunut sangen alakuloiseksi ja raskasmieliseksi.\n\nEräänä tyynenä, kauniina kuutamoyönä äsken mainittuna vuorokautena,\nnoin kello kahdentoista aikaan, oli hän keskustellut ruorimiehen kanssa\ntavattoman vilkkaasti. Siinä hän oli valittanut painavaa suruansa sekä\npakotusta päässään ja rinnan alla sydämen kohdalla. Sitä paitsi oli hän\nollut tavallista levottomamman näköinen sekä ilmaissut toivovansa, että\nhän pian saisi purjehtia rauhallisempaan satamaan, oman ikävöidyn ja\narmaan Katiensa luo.\n\nTämän keskustelun kestäessä oli ruorimies huomannut, että Dalton\ntuostakin oli luonut levottomia, hourailevan tapaisia silmäyksiä ylös\nmaston huippua kohden.\n\nVihdoin oli hän viitannut ylös samaan suuntaan ja värähtelevällä,\npelonalaisella äänellä huudahtanut: \"Katsos tuonne, John; tuolla hän\nseisoo, oma armaani, ihka elävänä ja viittoo minua luoksensa. Oi,\nkatsopas vaan hänen hurmaavia silmiänsä ja kirkasta seppelettä hänen\nhiuksillansa!\"\n\nMielenhäiriötä osoittavalla innolla oli hän sitten riistänyt päältään\nnuttunsa ja rientänyt ylös mastoon. Ja ennenkuin ruorimies oli kerinnyt\nkapteenille hätäkelloa soittaa ja tämä päässyt laivan kannelle, oli\nDalton jo ennättänyt ylös. Kun sitten kapteeni vihdoin saapui kannelle\nja asian laidan kuultuaan lähetti muutamia matruuseja hänen jäljessään,\nkuului perämies Dalton jo maston huipussa epäselvillä sanoilla ja\nmielipuolen valittavalla äänellä sopertelevan: \"Oi, Katie! Sielläkö\nolet, armaani? Odota minua vielä silmänräpäys, minä tulen, vihdoinkin\ntulen luoksesi, tulen oman lemmittyni, armaan puolisoni luokse!\"\n\nSamalla hän levitti kätensä ja syöksyi huimaavasta korkeudesta\nsyvyyteen.\n\nKapteenin komennuksen mukaan käännettiin laiva heti vastatuuleen;\npelastusvene laskettiin alas ja soudettiin sille kohdalle, mihin\nonneton oli hypännyt. Mutta turhaan itseämme vaivasimme häntä\netsiessämme, emme jälkeäkään hänestä huomanneet. Dalton oli saanut\nhautansa levottoman meren syvyyteen, Ahtolan tuntemattomiin majoihin.\n\nTämä liikuttava tapaus teki syvän ja surullisen vaikutuksen meidän\nmieliimme. Monta surullista aavistusta sukelsi esiin jo muutenkin\ntaikauskoisten merimiesten mielikuvituksiin, ja kaikki näyttivät\nhämmästyneiltä.\n\nKoko miehistö ilman poikkeusta kaipasi ja suri syvästi perämies\nDaltonia, sillä hän oli todellakin ollut kunnon mies, jalo- ja\nsuoraluontoinen toveri, hyvä ja taitava merimies sekä harvinaisen\nsivistynyt ja sävyisä alamaisiaan kohtaan, mies, joka ei suonut\nheikommallekaan vääryyttä tehtävän; sillä hän piti koko miehistöä\nrakkaina tovereinaan.\n\nMutta tässä, niinkuin ylimalkaan mailmassa tapa on, toteutui minun\nsuhteeni sananlasku: \"Toisen hauta, toisen leipä\". Sillä hänen\nsurullinen loppunsa oli minulle onneksi, koska se tuotti minulle\nlaivassa paremman paikan ja palkan.\n\nSeuraavana päivänä, näet, kutsui kapteeni minut kajuttaansa ja tarjosi\nilokseni minulle vainajan paikan, koska minä olin laivassa ainoa mies,\njoka olin perämiehen tutkinnon suorittanut. Sitä paitsi olivat minun\nseikkailuni Glasgowissa ja edellinen surkea meriretkeni sekä sen\nseuraukset vetäneet minun puoleeni kapteenin suosiota, sillä hän oli\nniistä saanut tietoja lääkäri R:ltä ja myöhemmin itseltänikin.\n\nMinut kirjoitettiin siis laivan kirjoihin perämieheksi siitä päivästä\nlukien, jona olin laivaan tullut. Palkkaa sain myös nauttia samasta\npäivästä alkaen kahdeksan puntaa sterlinkiä (Suomen rahassa 200\nmarkkaa) kuukaudessa.\n\nOnnen kelkka oli siis taasen ruvennut minua kuljettamaan, onnetar\nhymyili jälleen minulle ja viittaili iloisesti eteenpäin pyrkimään,\nottaen suosioonsa minut, kovia kokeneen poloisen. Iloisena ja\nkiitollisin sydämin ylistin Luojaa, ja tulevaisuuteni toiveet\nkirkastuivat, ja niin minä taas aloin kulkea kohti hymyilevää\ntulevaisuutta.\n\nPian pääsimme jo päiväntasaajan kohdalle, jossa auringon lämpö oli niin\nkuuma, että kaksi ensikertalaista sai ruorissa auringon piston, sillä\npäivän kehrä paahtaa siellä niin kuumana, kohtisuoraan päälakeen, että\nse saattaa siihen tottumattomat pyörtymään. Sekä kaula että paljaat\nkäsivarret tulivat suurille rakoille, ikäänkuin tavalliset palohaavat.\n\nJotta ei useampia tuonlaisia tapauksia sattuisi, vedettiin niinkutsuttu\naurinkopurje ruoripyörän yli ja pingoitettiin leetankoihin, ja tätä\nsitten tavan takaa kostuteltiin vedellä, etteivät auringon säteet\npäässeet sen lävitse vaikuttamaan.\n\nViisikuudetta vuorokautta myötäänsä purjehdittuamme tulimme\nonnellisesti pasaatiin. Ilmassa vallitsi sama tasainen, suloinen lämmin\nja tuuli henki yöt, päivät aina samaan suuntaan, niin ettei köyttä eikä\npurjetta tarvinnut koskettaa kolmeen viikkoon. Vartijaakaan ei\ntarvinnut laivan kannella vaihtaa. Paitsi ruorimiestä ja kokka- sekä\nmärssynvartijaa sai joka mies häiritsemättä levätä koko yön; tuskin\nlopulta enää päivälläkään miehistö tiesi, kenen vuoro oli levätä, kenen\nulkona olla.\n\nSateisilla säillä me tukimme kannen rajassa olevat vesiviemärit ja\nkokosimme sillä tavalla vettä laivan kannelle. Siinä sitten toiset\nkylpivät, toiset pesivät vaatteitansa, toiset suotta aikojansa\nilvehtivät; sillä vesi oli niin suloisen haaleata, ikäänkuin\nlämpimässä saunassa.\n\nEräänä kauniina päivänä saimme äkkiarvaamatta oivallista tuoretta\nkalakeittoa. Sanotaan, ettei hiiri juokse makaavan kissan suuhun, mutta\ntässä tapauksessa ei se sananlasku paikkaansa pitänyt.\n\nLaiva kiiti eteenpäin 8 solmun väliä tunnissa. Kello 5 ajoissa aamulla\noli melkein hankapurje. Minulla oli vuoroni olla kannella. Ajan\nvietoksi otin kaukoputken ja tähystelin sillä taivaanrantaa ja\nvast'ikään noussutta aurinkoa, joka hurmaavan kauniilla ruskollaan\nkultaili eteläisen meren välkkyviä laineita. Yht'äkkiä hyökkäsi\nsuunnaton parvi lentokaloja laineista ja lensi toiselta aallon harjalta\ntoiselle. Mikä runollinen, lumoava näky! Niinkuin lukemattomat\njalokivet välähtivät ne nousevan auringon valossa, ja kerta toisensa\njäljestä uudistui tuo soma näky. Parvi tuli yhä lähemmäksi suoraa päätä\nlaivaamme kohti. Minä huusin kapteenille, joka juuri oli tulossa\nkannelle, ja hän, huomattuaan kalaparven, ryhtyi heti ruoriin ja käänsi\nlaivan äkkiä myötätuuleen kalaparven ollessa ainoastaan noin viiden\nsylen päässä laivasta. Samalla parvi taasen teki hyppäyksen, ja\nkapteeni antoi laivan tehdä pienen käännöksen parvea kohti. Silloin oli\nkoko parvi, pari kolme sataa kalaa, sekaantunut tai tarttunut\nlimaisista siivistään laivan sivuun, kanteen ja hytin seiniin, niin\nettä koko toinen puoli laivaa oli valkoisena kaloista.\n\nEi sitten muuta kuin joka mies kokoomaan kaloja laivan sankoihin,\npatoihin ja mikä mihinkin, ja näistä sitten kokki apumiehineen\nhernerokan asemesta sai ruveta valmistamaan oivallista kalakeittoa.\n\nLentokala on näöltään ja kooltaan silakan kaltainen; eroituksena vaan\non se, että sen uimukset ovat jotenkin yhtä pitkät kuin itse kalakin,\nja ne ovat muodostuneet siipien kaltaisiksi, niin että kala niiden\navulla voi pyrähtää laineista ilmaan ja siinä jonkun matkan vauhdissaan\neteenpäin mennä. Nämä siipi-uimukset ovat niin limaiset, että jos kala\ntulla surahtaa laivan kylkeen, niin tarttuu se siihen eikä heltiä\nennenkuin seuraava laine siitä viruttaa sen irti. Ja jos kala on niin\nylhäälle kohonnut, että se singahtaa laivan kannelle, jääpi se siihen\neikä voi siitä liikkua, niin että sen helposti voi kiinni saada ilman\nmitään pyydyksiä.\n\nYhdeksäntenäkymmenentenä päivänä lähtöpäivästä lukien näimme taasen\ntoisenlaatuisen juhlakulun meren asujanten valtakunnassa.\n\nOli taasen suloinen iltapäivä. Noin kolmen ajoissa istuskelin kajuutan\nkatolla ja vetelin päivällishaikuja kaikessa rauhassa, muistellen\nkaipauksella Marya, jonka kuvaa en vielä ollut voinut sydämeni sopesta\npoistaa. Silloin alkoi vasemmalta puoleltani, tuulen puolelta, kuulua\noutoa suhinata, kummallista melskettä ja puhalluksia. Kavahdin\nseisoalleni, ja arvatkaapa mitä näin? Näin tuulen puolella, niin\npitkältä kuin silmä kantoi, lukemattoman joukon pieniä valaskaloja,\njotka muodostivat ikäänkuin kiehuvan kosken, sillä ne tulivat\nsäännöllisissä riveissä kuin sota-armeija ja vuoronsa mukaan rivi\nriviltä heittivät häränpyllyä veden pinnassa, niin että niiden koko\nruumis tuli näkyviin. Ja samassa kun pää taasen tuli veden alta\nnäkyviin, päästi otus kummallisen äänen, ikäänkuin olisi kovasti\nhuudettu: \"Phuuh\". Väriltään näkyivät ne olevan muhean harmaita, vatsa\nvaalea, turpa eli pää pullomaisen pyöreä. Siitä syystä kait niitä\nkutsutaankin Englannissa pulloturviksi. Kooltaan vaihtelivat ne\npuolentoista ja kolmen kyynärän välillä.\n\nNoin kymmenen minuutin ajan olimme laivoinemme keskellä tuota\nkala-armeijaa, eivätkä nuo iloiset mellastajat näkyneet mitään meidän\nlaivastamme välittävän, sukeltelivat vain arastelematta laivamme alle\nja sieltä pois sekä molemmilla sivuilla että edessä ja takana,\npyörähtelivät häränpyllyä ja ikäänkuin hyvästijätöksi heiluttelivat\nkankeita pyrstöjään huutaen: phuuh, kunnes vihdoin katosivat kotiinsa\naaltojen alle.\n\nKymmenen vuorokautta toista sataa kestäneen purjehduksen jälkeen\nsaavuimme vihdoin onnellisesti matkamme perille Hindujen maihin,\nItä-Indian lämpöisiin seutuihin, kahta päivää ennen uudenvuoden aattoa.\n\nTämä oli minun ensimmäinen uudenvuoden iltani, jonka merimiehenä\nollessani tulin viettämään laivassa sen satamassa ollessa. Omituisena\nmuistona on se jäänytkin mieleeni; sillä niin merkillistä, satumaista\nuudenvuoden viettoa en ole koskaan ennen tai jälkeen enään nähnyt, eikä\nniin hauskoja muistoja ole jättänyt jälkeensä mikään muu uudenvuoden\nilta kuin tämä, jonka vietin täällä lähellä ihmiskunnan ensimmäisten\nesi-isäin asuntopaikkaa, joka lienee näillä maailman suunnilla ollut.\n\nKalkutta on suurimpia, vilkasliikkeisimpiä merikaupunkeja koko\nItä-Intian rannikoilla. Tähän aikaan vuodesta olletikin on sen satamassa\ntuhansittain sekä purje- että höyrylaivoja monista eri maista ja\nkansoista.\n\nPääasiallisesti ottavat laivat riisi- ja hedelmälasteja ja tuovat tänne\nkivihiiltä, olutta ynnä kaikenlaista sekatavaraa.\n\nNytkin kertomuksessamme mainitulla ajalla oli satama täynnä\nkaikenkaltaisia kauppalaivoja, suurempia ja pienempiä, veljellisessä\nsovussa leväten satamassa viisi ja kuusi alusta vierekkäin toinen\ntoisiinsa kytkettyinä.\n\nMihin suuntaan vain katseensa loi, niin aina, niin pitkälle kuin silmä\nkantoi, näkyi kuin loppumaton sekava metsä mastoja ja raakapuita\nlukemattomiin saakka.\n\nKuvittelepa sitten, arvoisa lukija, sitä huumaavaa, satumaista\nvaikutusta, minkä tämmöinen monikirjava, elävä taulu teki meihin\nkuhunkin, jotka emme ennen tämmöistä suuremmoista näkyä olleet nähneet,\nkun tämän lisäksi vielä tulivat nuo omituiset temput, joita täällä\nvuosien vaiheella kahdentoista lyönnillä toimeenpannaan ja joista me\nemme ennakolta mitään aavistaa tienneet.\n\nNoin kymmentä minuuttia ennen kahtatoista uudenvuoden yönä komennettiin\nnimittäin jokaisessa laivassa miehet raakapuille ja annettiin heille\nainekset tulisoihtuja varten.\n\nJuuri kahdentoista lyönnillä sytyttivät he yht'aikaa soihtunsa yön\npimeydessä ja hiljaisuudessa. Samassa rupesi raketteja, kaiken\nvärillisiä ja kokoisia, lentelemään rannoilta ja laivoista,\nkanuunoiden, pyssyjen ja revolverien paukkuessa. Samalla hetkellä\nleimahtivat monet tuhannet eri väriset paperilyhdyt kaikkialla tuleen,\nvalaisten koko sataman mitä hurmaavimmalla taikavalolla. Kaupungin ja\nlaivojen kelloja soitettiin rämpytettiin kaikin voimin, niinkuin\nviimeinen hetki olisi käsissä ollut. Sen lisäksi kaikuivat tuhansien\nmerimiesten kurkuista mitä hurjimmat ja iloisimmat uudenvuoden\nhurraa-huudot, sekaantuen rumpujen pärinään ja kaikenmoisten soittimien\npauhinaan. Tämmöistä valoa ja iloa kesti taukoomatta neljännestunnin,\nja koko sen ajan tuntui minusta kuin olisin äkkiä temmattu todellisesta\nelämästä mitä ihmeellisimpään satumaailmaan.\n\nJos minnekä katseensa käänsi, näkyi lukemattomia tulisoihtuja,\nkorutulituksia, bengaalitulia punaisia, sinisiä, keltaisia ja jos\njonkin värisiä, niin että koko suunnattoman lavea satama tuhansine\naluksineen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, jommoista en ikinä\nollut ennen nähnyt enkä ollut kuullut muidenkaan kertovan.\n\nNeljänneksen yli kahdentoista kuului jymeä yhteislaukaus lähellä\nolevasta linnoituksesta ja pani koko sataman tärisemään. Se oli\nennakolta ilmoitettu merkki, jonka jälkeen koko tuo merkillinen\nuudenvuoden tervehdys oli yhtä äkkiä loppuva, niinkuin se oli\nalkanutkin.\n\nIkäänkuin taikasauvan käännöksellä vaikenivat kanuunat, pyssyt, rummut\ny.m. lukemattomat metelin tuottajat, tulet sammuivat ja kaikki oli\ntaasen hiljaista kuin haudassa.\n\nMutta nyt vasta tämän satumaisen näytelmän loistokohta hämmästytti\nensikertalaisen silmiä.\n\nSataman suulla olevan linnoituksen tornin huipusta levisi äkkiä yön\npimeälle taivaalle mahtava, paukkuva ja sähisevä korutulitus, jota\ntuskin voinen kuvata.\n\nEnsin ilmaantui kirkas, seppelöitty risti, noin kyynärän korkuinen,\nruusun punaisen tulen keskellä. Kun olimme muutamia sekuntia sen\nsuloista loistoa ihailleet, lensi se ylös pilviä kohden, ja sijaan tuli\nkirkas, kimalteleva tähti punaisen ja keltaisen tulen keskellä.\nMuutaman sekunnin kuluttua suhahti tähti vuorostaan ilmaan ja kulki\nverkalleen idästä länteen niin pitkälle kuin silmä voi sitä seurata.\nSitten taasen seurasi viheriäinen tuli, jonka keskellä kuu levollisesti\nlevitti himmeätä valoansa, kunnes se vähitellen pieneni, niin että\nsiitä ainoastaan pieni kaistale lopulta näkyi.\n\nMutta samassa kuin kuun viimeinen kaistale sammui, sukelsi esille\naurinko, joka valaisi osan satamata kirkkaasti kuin sähkövalo. Tuon\ntuostakin tulista vauhtia pyörivän auringon keskipisteestä levisi pieni\naukko, josta singahteli tähtösiä, pienempiä ja suurempia ylös ilmaan,\njosta ne sitten paukkuen ja rätisten sammuivat. Vihdoin hajosi itse\naurinkokin kauheasti pamahtaen ilmaan ja katosi.\n\nLuulimme auringon kadotessa tulitukset jo loppuvan; mutta samassa\ntaasen räjähti linnan tornista raketti ilmaan ja sen lähtöpaikkaan\nilmaantui sininen tuli. Se suureni suurenemistaan ja rupesi tekemään\nihmeellisiä kiertokulkuja ja kiemuroita. Sinisen tulen keskellä\nilmestyi vanha, pitkä, valkopartainen, vääräniskainen ukko, kantaen\nvanhaa vuosilukua sylissään. Ukko nyökkäili päätään, ja joka\nnyökkäyksellä lensi vanhan vuosiluvun numero ilmaan. Tuli ukon\nympärillä rupesi yhä enemmän sähisemään, kunnes lopulta ukko rupesi\ntutisemaan, ja viimein sekin suhahti tuhansiksi säkeniksi ja levisi\npaukkuen ja rätisten yön pimeyteen.\n\nKun oli vielä jonkun aikaa kestänyt mitä ihmeellisimpiä ja\nvaihtelevimpia tulituksia, saimme lopuksi nähdä vielä uuden vuosiluvun,\njonka jäljessä kaksi enkeliä liiteli, ja samalla kuului tornista tuon\nkaikille englantilaisille tutun kansallishymnin \"God Save the Queen\"\n(Jumala kuningatarta suojelkoon) voimakkaat säveleet.\n\nEnglannin vaakuna näkyi vielä rätisevänä vuosiluvun etupuolella, vähän\naikaa valaisten pilkkopimeätä yötä, kunnes sekin viimein sammui.\nKansallishymnin sointuvat säveleet hivelivät korviamme, ja tuntui\nsiltä, kuin soitto ja veisuu olisivat vähitellen kovenneet ikäänkuin\nlisäjoukkoja laulajiin ja soittajiin olisi liittynyt. Lopuksi\nkaksitoista järeätä tykinlaukausta lopetti tämän juhlallisen\nuudenvuoden tervehdyksen.\n\nTämmöinen oli minulla tämä uudenvuoden yö päiväntasaajan tuolla puolen\n\nOlin joutunut ihan hurmauksiin tästä yli kaiken käsityksen menevästä,\nviehättävästä näytelmästä, joka oli niin äkkiä ilmaantunut ja taas\nhävinnyt. Tarvitsin kauan aikaa selvitelläkseni itseäni ja\nkäsittääkseni kaikkea tuota, mitä olin nähnyt, ja palautuakseni jälleen\ntähän jokapäiväiseen elämään.\n\nKymmentä päivää vailla kaksi kuukautta viipyi laivamme Kalkutassa. Sen\najan kuluessa otettiin lastiksi riisiä ja ruokatavaroita neljän\nkuukauden matkaa varten Guadaloupe saarelle, joka kuuluu Länsi-Intian\nsaaristoon. Olimme myöskin suostuneet viemään sinne seitsemän sataa\nsiirtolaista, kaikki köyhää työkansaa maaseuduilta. Nämä aikoivat\nlähteä työskentelemään Länsi-Intian äärettömän suurille ja viljaville\nsokuriruoka-vainioille.\n\nIhmisparat! He antautuivat melkein kuin orjuuteen vapaaehtoisesti;\nmutta parempihan on olla orjana kuin kuolla nälkään.\n\nValtio joka heidät sinne lähetti, oli luvannut, paitse vapaata matkaa,\nylöspitoa ja vaatteita, perille päästyä heille taata ruoan ja vaatteet\nsekä 5 rupiata (Suomen rahassa 12 markkaa 50 penniä) palkkaa vuodelta\nviiden vuoden aikana, jonka kuluttua heidät vapaasti takaisin\nkuljetettaisiin. Tätä vastaan täytyi heidän nämä 5 vuotta olla\nsokurinviljelijäin omaisuutena niinkuin hevoset, härät ynnä muut, sekä\nisän että äidin ynnä lapsien.\n\nMeille eli laivan kapteenille maksettiin kuljetuspalkkaa 25 puntaa eli\n500 Smk. hengeltä koko matkalta, johon maksuun laivan täytyi pitää\nheille täydellinen ylöspito, vaatteet, makuupatjat, peitteet, lämmin\nvesi joka aamu vaatteitten ja heidän itsensä pesua varten sekä\ntarpeellinen lääkärinhoito tarvittaissa. Jos kuka matkalla kuolisi,\nhänestä ei mitään maksettaisi, mutta sitä vastaan hyötyisimme me\njokaisesta matkalla syntyvästä lapsesta saman kuin aikuisestakin\nkuljetettavastammekin.\n\nOmituista oli katsella näitä puolivillejä ihmisiä heitä laivaan\nkuljetettaessa. He olivat aivan alastomia, kahvinruskeita väriltään,\ntukka kiiltävän musta ja lainehtiva, hentoja, kaunisvartaloisia\nruumiiltaan, mutta muutoin mitä alhaisimmalla sivistyksen kannalla ja\narkoja kuin arimmat metsän eläimet. Useat heistä eivät koskaan olleet\nvalkoihoista ihmistä nähneet, eikä monikaan heistä liene näköpiiriänsä\ntätä ennen ulottanut ulkopuolelle syntymämetsiään. Meidät nähtyään\neivät he mitenkään tahtoneet uskaltaa lähestyä isoa luukkua, josta\nheidän oli laskeutuminen laivan välikannelle heitä varten\nvalmistettuihin olinpaikkoihinsa. Täytyi sentähden komentaa miehistö\npois heidän näkyvistään.\n\nOmasta olostani tässä etelämaisessa kaupungissa kerrottakoon tässä myös\njotakin. Kapteeni O'Brienin kanssa oli meistä tullut erinomaisen hyvät\nystävykset. Mutta luonnollista oli, että minua usein vaivasi raskas\nsurumielisyys, sillä olinhan saanut niin paljon kärsiä sekä\nruumiillisesti että henkisesti, ja voimani yhä pysyivät\nheikonpuolisina; mutta erittäinkin sydämessäni asui synkkä muisto\nrakkaan Maryni odottamattomasta kuolemasta.\n\nHuvittaakseen minua ja estääkseen minua vaipumasta ikävään ja\nepätoivoon yksitoikkoisessa merielämässä, antoi kapteeni minun olla\nmaissa koko ajan, minkä laivamme viipyi satamassa, oppiakseni\nhindulaisten kieltä, jota minun oli muka tarvis vähän osata tullakseni\nmatkalla toimeen noiden seitsemän sadan hindulaisen kanssa, joita\nmeidän oli laivallamme kuljettaminen ja joiden hoidosta minun oli huoli\npitäminen.\n\nSitä tarkoitusta varten hän toimitti minut työnjohtajaksi eräälle\nmaatilalle, joka on noin 3 Englannin peninkulmaa Kalkutan kaupungista\nja jossa hän kertoi itsekin ennen jollakulla matkallaan käyneensä,\nkehuen tätä seutua erittäin terveelliseksi ja sopivaksi olinpaikaksi\nminulle.\n\nMaatilan omistaja, Abdul Sahidan, harjoitti maatilallansa myös\nsuurenmoista teenviljelystä, ja hänellä oli erinomaisen laajoja\nriisivainioita ja hedelmällisiä, rehottavia hedelmätarhoja. Hänellä oli\nperhettä sata kolmekymmentä viisi henkeä, suuri joukko siipikarjaa y.m.\nelukoita.\n\nAbdul Sahidanilla oli itsellä ollut 10 vaimoa, sillä hindulaiset\nviettävät vielä patriarkkain elämää, ja heillä on monivaimoisuus\nluvallinen. Näitä paitsi oli hänellä 90 orjaa sekä nuori, kukoistava 16\nvuotias tytär, joka oli läpikäynyt jonkinlaisen oppilaitoksen ja siis\n\"sivistynyt\" nainen. Hän haastoi jotenkin selvästi englanninkieltä,\nrämpytteli auttavasti pianoa ja oli vaatetettu euroopalaisten naisten\ntapaan. Hän osasi istua oikein tuolilla ja sohvalla, niinkuin\nsivistyneet ihmiset ainakin, eikä vaan lattialla ja maassa jalat\nristissä alla, niinkuin hänen muut kansalaisensa. Samoin hän osasi myös\nsyödä veitsellä, kahvelilla ja lusikalla eikä ainoastaan\nviisihaaraisellaan. Sitä paitsi hän osasi laulaa ihmeen viehättävällä\näänellään neljä, viisi erinlaatuista englantilaista laulua sekä\nkirjoittaa englannin- ja hindulaiskieltä, sekä sen lisäksi tehdä monta\nhyvää ja hyödyllistä pientä askaretta, joihin euroopalainen tai\nsivistynyt nainen ei kykenisikään. Hindulaisten käsityksen mukaan hän\noli siis korkeimmalla sivistysasteella ja pidettävä naisellisen\ntäydellisyyden mallikuvana.\n\nMuutoin oli Abdul Sahidan itsekin sivistyneimpiä hindulaisten joukossa\nsillä paikkakunnalla, ja muuten kaikin puolin nerokas ja toimelias\nmies.\n\nNeljä vuotta takaperin hän oli kääntynyt kristinuskoon, ja samoin\nolivat hänen päävaimonsa ja tyttärensä Mirjam tehneet. Nuo yhdeksän\nmuuta entistä vaimoa olivatkin nyt vaan palvelijanaisten arvossa,\nkuitenkin niin, että heidän haltuunsa oli uskottu pääasiallisesti\ntalouden hoito, joten heidän ei tarvinnut orjain tehtäviä toimittaa.\n\nAbdul Sahidanin perheessä kohdeltiin minua valkoista sardah'ia (herraa)\nerinomaisen lempeästi ja ystävällisesti, jommoista kohtelua ei\nhindulaiselta olisi osannut odottaakaan. Oltuani talossa seitsemän\nviikkoa, tunsin siis itseni oikein kotiutuneeksi.\n\nSitten eräänä päivänä sain käskyn kapteeniltani tulla laivaan, koska\nmuutaman päivän kuluttua laivan piti selvitä lähtemään, ja minun siis\noli tarvis saapua tuohon uuteen seurapiiriini puhuttelemaan hindulaisia\nsiirtolaisia heidän omalla kielellänsä. Silloin minut valtasi\ntodellakin hämmästyttävä vastenmielisyys koko merielämän vaaroihin ja\nvaivoihin, niin että melkein halutti jäädä sinne, missä nyt olin,\nhindulaisen perheesen, ja ruveta hänen teeskentelemättömän Mirjaminsa\nmieheksi.\n\nTämä johtui minun mieleeni etenkin siitä syystä, että Mirjam, isäntäni\ntytär, oli surusta ihan nääntymäisillään minun lähtöni tähden.\nTeeskentelemättömästi ja ujostelematta hän esitteli minulle, että minä\niäksi päiviksi jättäisin kaikki lähtöpuuhat sikseen ja jäisin hänen\nluoksensa. Kun minä näin, minkälaisella lapsellisella luottamuksella\nhän tätä tuumaansa esitteli, ja ettei hän tahtonut minun selityksiäni\nkorviinsakaan ottaa, koitin minä lohduttaa hänt parhaan taitoni mukaan\nsekä lupasin pian tulla takaisin, kun vain olin Länsi-Intian matkan\ntehnyt. Juttelin hänelle, että olin tämän matkan tekoon pakotettu, niin\nettei kukaan muu siitä voisi minua vapauttaa kuin Englannin kuningatar,\nja että ennen kuin Englannista kirje ennättäisi palata, olisin jo\nitsekin takaisin.\n\nMinä lausuin siis jäähyväiset Abdul Sahidan perheenjäsenille. Tultuani\nlopulta Mirjamin luo, puhkesivat hänen tunteensa hurjina valloilleen.\nHän heittäytyi minun kaulaani ja itki niin rajusti, että luulin hänen\nsydämensä pakahtuvan. Hetken kuluttua heittäysi hän siitä polvilleen\njalkaini juureen, suuteli niitä, syleili minua polvista, ja itki ja\npyyhkieli pitkillä, kauniilla hiuksillaan minun tomuisia jalkojani ja\nmuutenkin itämaiseen tapaan ilmaisi katkerata suruansa mitä hellimmillä\nja nöyrimmillä rakkauden ja kunnioituksen osoituksilla.\n\nVaikeaksi kävi minunkin suruni tätä luonnonlapsen katkeraa surua ja\navomielistä rakkautta katsellessani. Yritin monta kertaa kohottaa häntä\nnöyrästä asemastaan, mutta ilman menestystä. Vihdoin sain hänen\nniinkuin lapsen istumaan polvelleni, jossa hän kätki kasvonsa minua\nvastaan ja rupesi taas vaikeroimaan ja itkemään. Hänen isänsä oli,\nniinkuin siinä sain tietää, luulotellut tyttö parkaa, että minä\nkentiesi ainaiseksi jäisin sinne ja ottaisin hänet vaimokseni. Ja totta\ntosiaankin, jos olisi Mirjam ollut valkoinen, niin ei hän olisi juuri\nMarynkaan rinnalla häpeään jäänyt, niin enkelinkaltasena kuin tämä\nminun sydämessäni oli jäänytkin. Ja sitä paitsi olisihan minusta tullut\nrikas ja mahtava tilan ja teeviljelyksien omistaja Itä-Intiassa, joka\nkait ei olisi ollut hulluinta sekään. Ja jos olisi minulla ollut niin\npaljon elämän kokemuksissa karjennutta kylmää järkeä kuin nyt, niin\ntuskinpa olisinkaan päärlyäni lokaan viskannut.\n\nVihdoin minun täytyi luvata pyytää kapteenilta heti eroa perämiehen\nvirastani, ansaittua palkkaani ja tavaroitani, ja tulla heti takaisin,\nja merkiksi otin sormuksen sormestani, painoin sen Mirjamin sormeen ja\nryntäsin ulos, hypähdin portaitten edessä hevosen selkään ja ratsastin\nkarahutin taakseni katsomatta, hindulaispalvelijan seuraamana, kunnes\nmaatila oli nähtävistäni kadonnut metsän siimekseen.\n\nKyllähän minä jo todellakin haastelin asiasta kapteeni O'Brienille.\nMutta hän nauroi koko minun jutulleni, eikä hän sitä paitsi voinut\nminulle eroa antaa, koska hän ei olisi siellä saanut toista luotettavaa\nperämiestä, jota paitsi hän ei olisi uskaltanut niin pitkälle ja\nvaivalloiselle retkelle lähteä. Ja ivaten hän nauroi: \"Kyllä merivesi\nja raitis ilma semmoiset hullutukset pian pois huuhtovat\".\n\nJa kyllä ne näkyivät sen tekevänkin, samoin kuin ne monta muutakin\nonnen tarjousta ovat huuhtoneet. Turhaan sitten jäljestäpäin kaduin,\netten silloin karannut laivasta ja mennyt hindulaiseksi\nmaanviljelijäksi.\n\nHelmikuun 20 päivänä lähdimme Kalkutasta. Hinaajalaiva veti meidät\nulapalle, ja sinne ne jäivät monet hauskat muistot ja iloiset hetket,\njoita olin siellä viettänyt etelän lämpimän auringon alla\nhindulaisperheen keskuudessa, eikä liene mitään outoa siinä, että monta\nkertaa matkallamme kaipauksella tätä oloani muistelin.\n\nMatkamme kului ilman mitään erinomaisia vastuksia. Ilmat olivat koko\najan erittäin kauniit; ei ollut myrskyjä eikä pahoja vastatuulia.\nSiirtolaisemme myöskin olivat hyvin rauhallisia ja kaikinpuolin\ntyytyväisiä uusissa oloissaan: Ja sopipa heidän niin ollakin, sillä\neivätpä he olleet niin hyviin päiviin ennen tottuneet. He makasivat,\nsöivät ja huvittelivat itsiään parhaimman taitonsa mukaan; ei tarvinnut\nheidän huolehtia maailman menoista mitään, saivat elää vaan niin kuin\nsuloisinta paratiisin elämää.\n\nMuutamia viikkoja laivassa oltua, rupesikin heistä näkymään, että he\nvoivat erinomaisen hyvin, sillä laivaan tullessaan olivat heistä\nuseimmat olleet laihoja kuin luurangot; mutta viikkojen kuluessa\nlihoivat he niin, että olivat kuin parhaat papualaisten syöttiläät.\nMonen kasvotkin alussa olivat oikein kuivettuneet ja ryppyiset, mutta\nlopulta kiilsivät ne jo lihavuudesta ja hyvinvoinnista kuin ruskea\nlakeerinahka.\n\nMinä, joka olin muka hindulaisten kieltä oppimassa ollut ja vähän sitä\noppinutkin, sain perämiehentoimeni ohessa myöskin pitää ylintä hoitoa\nheistä, josta toimesta minulle maksettiin 3 puntaa eli 75 Sm.\nlisämaksua. Minun velvollisuuteni siis oli pitää järjestystä heidän\nkeskuudessaan sekä valvoa, että he saivat kaikki, mitä heille oli\ntulevaa, ja ettei latvan miehistö saanut millään tavalla sekaantua\nheidän asioihinsa eikä sopimattomasti heitä kohtaan käyttäytyä.\n\nTässä toimessani minä sain apumiehikseni kaksikymmentäviisi\nmalajilaista, jotka ovat vaaleampi-ihoisia ja joita siellä pidetään\njalompana rotuna. Heidät minä järjestin niin, että heistä aina oli yksi\nison ja peräruuman vartijana ja toiset puolet välikannella järjestystä\nja puhtautta valvomassa, kaksitoista miestä yöllä ja toiset päivällä.\nKello 8 aamuin illoin oli vahtivuoro vaihtuva. Vanhin joukosta oli\nmäärätty heidän ylipäälliköksi, joka taasen valvoi miestensä\nvelvollisuuden täyttämistä ja illoin aamuin antoi minulle tarkat\nselvitykset kaikista tapauksista. Hänen oli määrä vain silloin tulla\nminua avuksi pyytämään, kun ei voinut itse seikoista suoriutua.\n\nTämä päällysmies oli palvellut 10 vuotta Intian sotaväessä ja osasi\nsentähden auttavasti englanninkieltä, joten hän oli minulle suurena\napuna ja tulkkinakin jatkuvissa tapauksissa.\n\nKolme kertaa päivässä tein minä säännöllisesti tarkastusmatkan\nvälikannella. Silloin olivat usein kovatkin kurituskeinot tarpeen\nvaatimat, voidakseni saada ylläpidetyksi likimainkaan ihmismäistä\npuhtautta ja järjestystä yleensä näiden metsäläisten tapoihin\ntottuneiden puolivillien ihmisten keskuudessa.\n\nKalkutasta lähtiessämme oli kuumuus niin suuri, että täytyi pari kertaa\npäivässä vedellä vadella laivan kantta ja muita paikkoja, joihin\nauringon säteet sattuivat, sillä piki ja terva tunki tihkumaan\nsaumoista ulos. Kun sitten muutamia päiviä lähtemisemme jälkeen ilma\nvähän alkoi viiletä, sain laivan lääkäriltä määräyksen jakaa mukana\nolevasta varastosta vaatteita alastomille hindulaisille.\n\nKukin nainen sai hameen ja lyhyen röijyn, jotka olivat tehdyt karkeista\nkamelinvillaisista langoista, sekä pitkän harvakuteisen\nliinankaistaleen, jota he käyttivät omituisena hameentapaisena\nvaatetuksena. Miehet saivat villahousut ja kapeamman liinakaistaleen,\njolla he yläruumistaan peittivät tai käyttivät päässään turpaanin\ntapaan.\n\nJoka aamu ajettiin heidät kuudelta ylös laivan kannelle itseään\npesemään, ja kesti tätä pesemistä puoli kahdeksaan aamulla. Laivassa\noli höyrykone, jonka pannusta he saivat tarpeen mukaan lämmintä vettä,\njota runsaasti tarvittiinkin, kun heidän täytyi pestä koko ruumiinsa.\n\nKahdeksalta aamulla saivat he aamiaiseksensa kukin kaksi laivakorppua,\nkaksi kukkurapäistä ruokalusikallista sokerijauhoa ja sen päälle tuopin\nvettä.\n\nKahdeltatoista saivat he päivälliseksensä höyryllä keitettyä riisiä\nsekä curykastetta sen mukana. [Cury on hyvin maukasta riisikastetta,\njota Itä-Intiassa yleiseen käytetään. Itse cury on juurikasvi, joka\nnäkynsä puolesta paljon muistuttaa inkivääriä, mutta hienoksi\njauhettuna on väriltään kauniin keltaista ja maistuu vähän kitkerältä.\nSiihen pienennetään sipulia ja pippuria ja vettä lisätään tarpeen\nmukaan, ja niin saadaan siitä sangen maukasta riisikastetta.]\n\nKeskiviikkoina ja sunnuntaina pantiin curyn joukkoon liseeksi perunoita\nja tuoretta lihaa pieninä viipaleina; ja silloinkos nämä\nyksinkertaisiin ruokiin tottuneet metsäläiset luulivat oikein\nherkuttelevansa.\n\nRuokahalu oli heillä mitä parhain. Heidän kauheasta syömätaidostaan\ntahdon tässä kertoa pienen esimerkin.\n\nOlimme yhdeksättä vuorokautta matkalla, ja meri aaltoili sangen\nvoimakkaasti, vaikka myrsky ei ollut kovin ankara. Merimatkoihin\ntottumattomista siirtolaisistamme oli moni meritaudin: säälimättömissä\nkourissa. Niinpä oli erään perheenisän molemmat vaimot ja kaikki neljä\nlasta syömään kykenemättömiä. Tätä tilaisuutta käytti hindu-isä, joka\noli sangen roteva mies, mutta laiha kuin luuranko, hyväksensä\nsaadakseen kerrankin tilavan vatsansa tarpeeksi täyteen.\n\nHän otti kaikki seitsemän ruoka-annosta ja meni rakkaan perheensä luo\nvälikannelle; muutoin täytyi kaikkein yläkannella aterioida, jos vaan\nilma siihen oli sopiva. Kun nyt ei meritautia potevat perheenjäsenet\nvoineet syödä, arveli kait mies, että synti oli saatua ruokaa takaisin\nviedä, eikä sitä tallettaa voinut. Loppupäätökseksi tuli se, että mies\nsöi itse kaikki seitsemän annosta!\n\nPuolen tuntia aterioimisajan jälkeen sain tiedon, että yksi\nsiirtolaisista oli saanut \"sisuksiinsa merikärmeen,\" sillä hän\nvääntelihe ja mateli pitkin ruuman laattiata kuin \"käärme\".\n\nTultuani paikalle näin miehen todellakin voihkuen ja ähkien pitkin\nruuman lattiata nolon kuolon tuskissa kieriskelevän, silmät päästä\npullistumaisillaan.\n\nKuulusteltuani hänen perheensä jäseniä ynnä lähinnä olevia\nmakuutovereitaan, sain lopulta sen tiedon, että mies oli kentiesi\nsyönyt liikaa, kun oli korjannut muidenkin perheenjäsenten osan avaraan\nvatsaansa. Minä tietysti mitä kiireimmin haetin lääkärin tutkimaan tätä\nomituista potilasta, mutta hän ei voinut enään miestä auttaa; hän vaan\nilmoitti lyhyesti, että miesparan vatsalaukku oli revennyt.\n\nPotilas vietiin laivan sairashuoneesen, jossa hän kauheita tuskia\nkärsittyään pian kuoli.\n\nPuoliyön aikaan oli aina haudattava edellisenä päivänä kuolleet\nsiirtolaiset, sillä sitä ei ilmoitettu heidän omaistensakaan tiedoksi\nennen kuin vasta kolme tai neljä päivää jälkeenpäin; jos taas ei\nvainajilla omaisia ollut, ei siitä kenellekään mainittu, vaan\npyyhittiin vainaja luetteloista pois.\n\nSeuraavana yönä muiden nukkuessa tuotiin ruumis sairashuoneesta,\nkäärittiin vainajan peitteesen, kiedottiin nuoralla ja sidottiin\njalkoihin kivihiilisäkki, jonka piti painaa ruumis merenpohjaan. Tämän\nlisäksi vielä yksi merimiehistä, irlantilainen hulivili, veti nuoran\nkaulan ympärille ja ilveili, ettei muka nyt vettä kurkusta päässyt ukkoa\nenemmän paisuttamaan. Semmoisenaan ruumis sitten ilman muita\njuhlallisuuksia laskettiin vaipumaan syvään hautaansa.\n\nSama irlantilainen hulivili teki vielä ukkoparkaa mereen työnnettäessä\nmuutakin raakamaista koiruutta, josta hän kuitenkin sai omituisella\ntavalla hyvin ansaitun rangaistuksensa. Ruumis, näet, oli kait tullut\nvarustetuksi liian pienellä painolla, jonka tähden ei se heti pohjaan\npainunut, vaan kulki meidän huomaamattamme laivan köliä myöten perään\nsaakka. Siinä se sitten tarttui peräsimeen ja  pysyi siinä seuraavaan\npäivään saakka, jolloin se vasta siellä alastonna keksittiin. Kun\ntaikauskoinen hulivili sai kuulla ja nähdä tämän, kauhistui hän\nsanattomaksi, uskoen täydellä todella vainajan aikovan seurata laivaa\nhänen koiruuksiaan kostaaksensa. Hädissään mies poloinen sitten teki\npäätöksiä ei milloinkaan enää kuolleita pilkkaavansa, olkootpa sitten\nkristityitä tahi pakanoita. Ruumis irroitettiin sitten keksillä\nlaivastamme, emmekä sitä sitten enää nähneet, ja sen jälkeen\nirlantilainenkin vähitellen rauhottui.\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin oli meillä tapaus hupaisempaa laatua, ja\nkoska sekin on omiansa kuvaamaan hindulaisten yksinkertaisia\nelämäntapoja, tahdon sen tässä lyhyesti kertoa.\n\nOli nuori hindulainen kaunotar ja samoin nuori, siro hindupoika, jotka\nolivat toisiinsa mielistyneet. He olivat päättäneet jakaa yhdessä\npäivän työt ja helteet tulevan isäntänsä sokuriruoko-vainioilla, yksin\nvoimin kiskoa suurimmatkin ruovut irti ja samasta kupista riisiä syödä.\nSen tähden he pyysivät minua heitä vihkimään, josta palkakseni saisin\ntulevassa elämässä heidän esikoisensa ikuiseksi orjakseni; sillä\nhindulaiset näet uskovat sielläkin elettävän samaan tapaan kuin täällä\nmaailmassa, vaikka huokeammalla tavalla ja huolettomammissa oloissa.\nTähän tärkeään tehtävään en kuitenkaan tahtonut ruveta, vaikka toimen\nomituisuuteen katsoen vähän mielittelin täyttää heidän hartaan\npyyntönsä. Minä ilmoitin asian laivan kapteenille ja samassa annoin\nhyvät todistukset nuorten käytöksestä heidän laivassamme olonsa ajalta.\n\nLääkäri, joka oli kaikin puolin käytännöllinen mies ja tunsi\nhindulaisten tapoja, suostui vihkimään heidät asianomaisten suureksi\niloksi ja meidän laivanväen huviksi ja uteliaisuutemme tyydyttämiseksi.\nMinä sain käskyn heti saman päivän iltapuolella toimittaa naimahaluiset\nlääkärin eteen, ja sitten alkoi toimitus, jossa jotenkin seuraavat\nkysymykset ja vastaukset vaihdettiin:\n\nVihkijä: Onko teillä kummallakaan isä tai äiti elossa?\n\nVastaus: Ei kummallakaan.\n\nVihkijä: Onko ketään, joka jollakin tavalla voisi ja tahtoisi teidän\nnaimistanne estää?\n\nVastaus: Ei ketään.\n\nVihkijä: Oletteko kumpainenkaan ennen toisen kanssa naimisissa olleet?\n\nVastaus: Emme kumpainenkaan.\n\nVihkijä: Onko morsiamella ollut lasta?\n\nVastaus: Ei ole.\n\nVihkijä: Onko morsiamesta lunastusmaksua määrätty, vai muutenko\nkeskinäisestä rakkaudesta naimisiin menette?\n\nVastaus: Ei mitään lunastusmaksua; molemminpuolinen rakkaus naimisen\nperusteena.\n\nVihkijä: Tahdotteko te antautua toisenne kanssa ikuiseen yhdyselämään?\n\nVastaus: Me tahdomme.\n\nVihkijä: Tiedättekö tarkoin, mitä velvollisuuksia naineilla on\ntoisiansa kohtaan?\n\nVastaus: Kyllä tiedämme.\n\nVihkijä: Lupaatteko Suuren Hengen kuullen ja nähden aina nämä\nvelvollisuudet täyttää?\n\nVastaus: Kyllä me täytämme.\n\nSitten tarttui vihkijä heitä molempia käteen, laski ne toisiinsa ja\npainoi niillä näin yhdistettyinä kummankin sydämen kohdalle. Tämän\njälkeen tarttui hän heitä tukkaan ja käski heidän suudella toisiaan\nkolme kertaa, ja sillä aikaa, kun tämä temppu tehtiin, huusi hän\nheille: \"Suuren Hengen nimissä ja hänen luvallaan olette nyt ainaiseksi\ntässä ja tulevassa elämässä yhdistetyt\". Ja näin he olivat mies ja\nvaimo.\n\nIlo ja onnellinen tyytyväisyys loisti nyt nuoren parin silmistä, ja\nsitten seurasi hindulais-tanssia pienessä piirissä, johon vain nuoren\nparin lähimmät tuttavat saivat osaa ottaa. Rumpujen pärrytyksen mukaan\nhe sitten tanssivat ja tekivät temppujaan ja häränpyllyjään. Lopuksi\nkävi ympäri pieni \"hobul hobul\" (piippu), josta morsian ja ylkä\nensimmäiset tupruavat savut vetivät. Siinä sitten oli koko kestitys. Ei\nsiinä suuria kustannuksia eikä loistavia pukuja tarvittu; terveellinen\nja seurattava esimerkki monelle meidänkin maassamme.\n\nMonta muuta pientä kohtausta ja hullunkurista tapausta, joita tällä\nmatkalla sain nähdä näitten alastomien puolivillien luonnonihmisten\nkeskuudessa heidän ollessaan laivassamme, voisin kertoa, mutta tahdon\nsupistaa kertomukseni vain muutamiin seuraaviin piirteisiin heidän\nelämästään ja tavoistaan.\n\nHeidän uskontonsa, niin kuin lukija jo edelläkerrotusta lienee\nhuomannut, on sangen yksinkertaista ja alhaista laatua. Muutamat\npalvelevat aurinkoa, kuuta, tulta, eläimiä, vettä sekä osa tuntematonta\nvoimakasta Suurta Henkeä j.n.e.\n\nKristillisyys alkaa myöskin heidän keskuudessaan levitä, vaikka vielä\nhyvin hitaasti. Kyllä siellä olisi lähetyssaarnaajille äärettömät\ntyövainiot.\n\nKoska minä olen tässä joutunut kertomaan yhtä ja toista näistä\nkuljetettavinamme olleista hindustanilaisista, niin suonevat\nhyväntahtoiset lukijani minun sen verran poiketa aineeni luonnollisesta\njärjestyksestä, että minä tähän liitän vähäsen laveammalta pakinoita\nnäiden ihmissivistyksen milt'ei alhaisimmalla kannalla olevien\nhindulaisten koti-oloista, tavoista, uskonnollisista juhlamenoista ja\nmuista, mitä opin heistä tuntemaan ollessani Abdul Sahidanin luona ja\nmuuten liikkuessani heidän keskuudessaan sillä ajalla, kun laivamme\nviipyi Kalkutan satamassa.\n\nHeidän asuntonsa yleensä ovat hyvin yksinkertaiset. Ne ovat tehdyt\nbamburuovoista, jotka pistetään pystyyn pehmeään maahan seiniksi.\nTämmöinen huone varustetaan jyrkästi kaltevalla katolla samasta\naineesta, joka sitten peitetään savella ja turpeella, niin että se\njotakuinkin estää sadetta sisään valumasta. Akkunoita tämmöisessä\ntalossa ei ole. Ovi tehdään myös bamburuovoista, melkein samaan tapaan\nkuin pärekori, joka sitten juurilla kiinnitetään aukon suulle, ja\ntekevät nämä juuret sitten saranain virkaa.\n\nSisällä on leveä penkin tapainen lavitsa huoneen kahdella seinällä, ja\nsiinä onkin tavallisesti koko kalusto.\n\nSamaa lavitsaa käytetään sitten makuusijana ynnä ruokien sekä talouteen\ntarvittavien kalujen säilytyspaikkana, eikä näitä yleensä olekaan\npaljon. Huoneessa on pieni, hyvin yksinkertainen, muurarimestaria\nvaatimaton tulisija, tavallisesti huoneen keskikohdalla, välin\nsyrjemmässä. Se on kyhätty kasaan milloin tiileistä, milloin muista\ntasaisista kivistä. Siitä johtaa hatara savupiippu osan savua ulos,\nmutta suurin osa jääpi huoneesen. Tämmöinen uuni on näissä maissa\ntarpeen enimmiten vaan keittämistä varten.\n\nLapset, sekä pojat että tytöt, juoksentelevat vallan alasti, ilman\npienintäkään ruumiin peitettä, aina 10:nteen ikävuoteensa asti.\n\nVanhempienkin henkilöitten vaatetus on varsin vaatimatonta laatua, ja\nensikertalaisen on vallan vaikea ensi katsannolla eroittaa eri\nsukupuolia toisistaan.\n\nMiespuoliset alkuasukkaat käyttävät vaan noin parin kyynärän pituista ja\npuolen kyynärän levyistä liinakaistaletta vyötäisilleen käärittynä, ja\nnäyttävät ne ikään kuin hyvin pingoitetuilta uimahousuilta. Ylä-sekä\nalaruumis on vallan paljas. Päähineinään käyttävät he samankaltaista\nliinankaistaletta, välin punaista, välin kirjavata. Sen he kietovat\npäänsä ympärille turpaanin tapaan, samaan malliin kuin tavallisesti\nturkkilaisilla näkee.\n\nSuurimmaksi osaksi ovat jalkineet heille tuntemattomat\nylöllisyys-tavarat. Ainoastaan etevämmät hindulaiset käyttävät niitä, ja\novat nämä heidän sandaalinsa vähän samaan tapaan tehdyt kuin meidän\nlapatossumme, kuitenkin ilman varsia.\n\nNaisten puku on yhtä yksinkertainen. He käärivät noin paria kyynärää\nleveän ja noin kolmea kyynärää pitkän liinankaistaleen ympärilleen\nsillä tavalla, että se ulottuu vyötäisiltä vähän alapuolelle polvia.\nYläruumis on tavallisesti aina paljaana; ainoastaan silloin, kun ilma\non vähän viileämpi, kietovat he toisen samanlaisen liinankaistaleen\nympärillensä, niin että se peittää pään, hartiat ja alastoman ruskean\nrinnan.\n\nSivistyneemmät ja varakkaammat asuvat tietysti puusta rakennetuissa\nhuoneissa ja käyvät euroopalaiseen malliin vaatetettuina.\n\nKalkutan keskikaupunki on sentähden säännöllisesti rakennettu\nsäännöllisine katuineen, taloineen ja myymälöineen. Mutta syrjäseudut\nja lähin ympäristö on rakennettu sen mukaan kuin edellä olen esittänyt.\n\nKoristusesineinä käyttävät sekä naiset että miehet korvissaan ja\nnenänsä välilihassa renkaita, puupalikoita, usein sormen paksuisia.\nEuroopalaisen kauneuden-aistin mukaan eivät nämä kuitenkaan millään\ntavalla heitä kaunista, vaan päin vastoin rumentavat.\n\nKäsivarret vieläpä jalatkin nilkoista ovat koristetut kaikenmoisilla\nlasisilla, tinaisilla, kuparisilla, messinkisillä, hopeisilla, välin\nkultaisillakin renkailla, aina sen mukaan, kuinka varakas kantaja on.\nNäkeepä usein varpaissakin sormuksia. Tämmöisiä koristuksia he\nihailevat kuin lapset ja koettavat kaikin tavoin niitä lisää hankkia.\n\nKasvojaan, hiuksiaan sekä yleensä koko ruumistaan voitelevat ahkerasti\nmolemmat sukupuolet kokospähkinä-öljyllä, ja sen vaikutuksesta heidän\nihonsa kiiltää kuin lakeerinahka, ja öljyä tippuu alati heidän\nhiuksistansa.\n\nHeidän pääasiallisena ruokanansa on hedelmät ja riisi, jota viimeksi\nmainittua he käyttävät niin kuin jo edellä olen kertonut, maustimina he\nlisäksi käyttävät erästä tomarindumi-nimistä happamen makeata hedelmää,\nsekä suuressa määrässä kokospähkinä-öljyä kaikellaisten ruokainsa\nhöysteenä.\n\nKoitin usein kävelyilläni ostaa syödäkseni makeisia, leivoksia,\nsokuriteoksia, n.k. karamelleja y.m., mutta ne olivat aina niin kovin\nhärskiintyneen pähkinä-öljyn makuisia, ettei niitä voinut meikäläinen\nsyödä, vaikka heidän mielestään ne olivat herkkuja.\n\nHedelmät muutoin olivat erittäin maukkaita ja halpoja, ja niitä minä\nhyvin runsaasti kaikenmoisia söinkin.\n\nItä-Intiassa vallitsee monivaimoisuus rajattomassa määrässä maan\nalku-asukkaiden keskuudessa. Mies saa ottaa niin monta vaimoa kuin hän\nvoi elättää. Naiset ovat ylimalkaan hyvin laiskanpuoleisia, mutta\npuhdasluonteisia.\n\nSyöminen toimitetaan ilman lusikkaa, veistä tai kahvelia; sormet\ntekevät niitten tehtävän. Vasempi käsi, jota vain käytetään muihin\nsaastaisempiin tehtäviin, pidetään aina selän takana aterioidessa,\nruokia laittaessa sekä ylimalkaan aina ruokia ja juomia käsitellessä.\n\nMuutamilta, sekä naisilta että miehiltä, olivat kaikki hiukset päästä\najellut. Muutamilla oli vaan päälaki paljas, toisilla taasen oli\npäälaella juhlallisen suuri tukkatöyhtö, mutta muualta ympäriinsä\najettu puhtaaksi.\n\nKun minä kerran kyselin tuollaiselta pensaspäältä, minkä tähden he\nsemmoista töyhtöä päässään pitävät, sain vastaukseksi sen tarvitsevan\nolla siinä sitä varten, että sitten kun hän on uhrannut Suurelle\nHengelle, hän on saanut luvan päästä sinne ijäisiin hedelmätarhoihin ja\nsen tähden täytyy hänen kantaa merkiksi tätä töyhtöä; ja kun hän sitten\nkuolee, niin voi enkeli helpommin tarttua tähän tukkatöyhtöön ja kantaa\nhänet pois tästä maailmasta; sillä samalla matkallaan kokoo enkeli\nmonta kuollutta hindulaista, ennen kuin hän pääsee perille.\n\nKysyin sitten, mitä varten toiset ajavat kaikki hiuksensa pois ja\ntoiset taasen vaan päälakensa paljaaksi. Siihen sain vastaukseksi, että\nSuuri Henki oli vihastunut niihin, joilta kaikki hiukset oli pois\najettu, ja merkiksi oli hän antanut niille onnettomille kovan\npäänkolotuksen, joka merkitsi, että jos ei hiuksia kaikkia ajeltaisi,\nantaisi Suuri Henki näkymättömän lähettilään nykkiä ne juurineen pois,\nja sentähden ovat hiukset semmoiselta henkilöltä ajeltavat niin kauvan,\nkunnes kolotus loppuu. Kun tämän ajelemisen jälkeen tukka sitten\nkasvamaan rupee, ei sitä saa milloinkaan lyhentää tahi ajella muussa\ntapauksessa kuin että Suuri Henki taasen häntä jollakin vitsauksella\nkurittaisi.\n\nKolmannen lajin hän taasen selitti siten, että he kuoltuaan pääsevät\nylimmäisiksi hedelmätarhojen vartijoiksi, ja syy, minkätähden tuo\npäälaki vain oli paljasna, on se, että Suuri Henki voitelee sen paikan\njollakin nesteellä, niin että se valaisee toisten samanlaisten keralla\npimeämmätkin kohdat hedelmätarhoissa, joten ei kenenkään tarvitse\nhetkeäkään pimeydessä vaeltaa.\n\nRukouksiansa ja hartaushetkiänsä viettäessään he levittävät allensa\njonkun vaipan, jolle he sitten polvistuvat sekä painavat molempien\nkäsiensä peukalopuolet ohimoitaan vastaan ikäänkuin varjoten silmiään\npäivänsäteiltä. Sillä tavalla he loppumattomasti kumartelevat, niin\nettä kasvot maahan sattuvat. Samalla he mutisevat epäselvästi jotakin,\njota ei tarkinkaan korva voisi eroittaa; ja välin taasen makaavat,\nkasvot maahan peitettyinä. Tämmöistä pokkuroimista voi sitten kestää\ntuntikausia.\n\nAuringon palvelijat harjoittavat hartauttaan seuraavalla tavalla.\nAamulla noustuansa he heti auringon nähtyään pysähtyvät, panevat\nkämmenensä yhteen, laskeuivat polvilleen ja siinä hetken aikaa\nrukoilivat tätä varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikesta\nvaarasta. Jos sitten päivän kuluessa aurinko sattuu äkkiä luomaan\nsäteensä heidän silmiinsä, sattuipa se sitten missä tahansa, täytyy\nheidän, kesken uimistaankin, panna kämmenet yhteen ja kohottaa ne\nkasvojensa kohdalle.\n\nHeillä on sangen merkillinen käsitys kuoleman tulosta. Kuolemaa ei saa\nvastustaa, olletikaan jos ihminen on veteen hukkumaisillaan. Semmoinen\ntyö saattaa Suuren Hengen aina vihastumaan. Tässä kerron pienen\ntapauksen, kuinka tulin sen saamaan tietooni.\n\nViimeistä päivää Kalkutan satamassa ollessamme kävin kerran toverini\nkeralla maissa. Laivamme oli jo hinattu vähän matkan päähän laiturista\nvalmiiksi lastattuna, joten täytyi käyttää rantamiesten veneitä\npäästäksemme laivaan, kun sinne ei huuto kuulunut, että olisivat\ntienneet tulla meitä noutamaan. Otimme siis soutuvenheen ja lähdimme\nlaivaa kohti kulkemaan. Veneessä oli kolme hindulaista soutajina.\nPäästyämme noin puoliväliin matkaa, pyörähti yksi hindulainen virtaan\njonkun selittämättömän syyn tähden. Siinä kohden kävi kova virta,\nniinkuin Gangesjoessa aina käy aamuilla mereen päin ja iltasin\nsisämaahan päin. Mutta hänen toverinsa, vaikka he tuon kyllä\nhuomasivat, eivät olleet siitä juuri tietävinänsäkään, jatkoivat vaan\nsoutamistaan laivaa kohti. Me tietysti huomattuamme asian laidan, emme\nvoineet tuommoista käytöstä sallia, vaan vaadimme heidän kääntämään\nveneen ja kiiruhtamaan hukkuvalle avuksi. Mutta siitäpä ei tahtonut\ntulla mitään. Miehet rupesivat tekemään vastarintaa ja selittivät, että\ntuo mies oli onnellinen, kun pääsi pois, ja etteivät he mitenkään\nuskaltaneet eikä saaneet mennä kuoleman kidasta uhria riistämään; siinä\ntapauksessa he joutuisivat polttopuuksi Suuren Hengen tuliseen pätsiin.\nTässä ei auttanut muu kuin pakko ja väkivaltaiset keinot, ja pikainen\npäätös oli tarpeen, sillä mies parkaa jo virta kuljetti kappaleen\nmatkaa meistä. Minä iskin toista miestä niskaan ja vedin hänet\npitkälleen veneen pohjaan; toverini tekivät saman tempun toiselle.\nSitten otimme revolverit esille ja lupasimme ampua heidät, jos eivät\nkiireesti ryhtyisi soutamaan. Tämä temppu auttoi. Minä istuin\nperäsimeen, ja sitten kiidimme tulista vauhtia hukkuvan apuun. Koettaen\nkiihottaa heitä vielä paremmin soutamaan, laskin revolveristani pari\nlaukausta ilmaan, ja ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Muutaman\nminuutin kuluessa saatiin mies jälleen veneesen. Mutta ihmeellisintä\noli, ettei tuosta pelastustyöstä hukkumaisilleen joutunutkaan näkynyt\njuuri millänsäkään olevan.\n\nItä-Intiassa ei pidetä kuolleitten hautaamista tapana, koska ruumiit\neivät kuitenkaan saa rauhassa levätä haudoissaan schakaali-pedoilta,\njotka kaivavat ne ylös, raatelevat ja syövät ne. [Schakaali on\nkoiransukuinen peto, joka elää enimmäkseen kuolleitten raadoista, mutta\nkäy väliin elävienkin ihmisten kimppuun, jos heitä joukko sattuu\nyksinäisen ihmisen metsässä tapaamaan. Kerta ovat ne minua itseäni\nahdistelleet, mutta siitä etempänä.] Sen tähden poltetaan ruumiit\nsitävarten rakennetuissa uuneissa eli krematoreissa, joita Kalkutassa\non kaksi. Mutta köyhät, joilla ei ole varaa tähän kustannukseen, ovat\nottaneet tavakseen heittää ruumiit Gangesvirtaan. Usein niinkin, että\nhindulaiset, huomattuaan kuolemansa lähestyvän ja jos heillä vielä\nitsellään on niin paljon voimia, että pääsevät virran rannalle,\nsyöksyvät siihen ennen kuin kuolema ennättää heidän elämänsä lopettaa.\n\nUsein tapahtuu niinkin, että sukulaiset, nähdessään sairaan rupeevan\nloppuansa tekemään, kiidättävät hänet virtaan; sillä Ganges-virtaa\npidetään pyhänä, ja sentähden katsotaan suureksi onneksi, jos saa siinä\nheittää henkensä. Nähtävänä todistuksena tästä tavasta oli se, että\njoka aamu, kun laskuvesi pakeni mereenpäin, näki kymmenittäin tummia\nhindulaisten ruumiita kumpaakin sukupuolta tulevan virtaa alaspäin.\n\nEräänä iltana myöhään palasin muutamasta merimiehiä varten perustetusta\nlaitoksesta, nimeltä \"The Strangers Rest\" (Vierasten lepo). [Tämä oli\npääasiallisesti lukusali ja kirjasto merimiehiä varten. Siinä saivat\nmerimiehet myös kirjoitella kirjeitään, jota varten noin 5 pennin\nmaksusta sai paperia, kirjekuoren, mustetta ja kynän käyttääkseen.\nSamassa sai mitättömän halvalla hinnalla kahvia, teetä y.m.\nvirvoitusjuomia. Siellä pidettiin myös raamatunselityksiä ja muita\nhengellisiä kokouksia, raittiusesitelmiä j.n.e. sekä koetettiin saada\nmerimiehiä ja muita vieraita tekemään raittiuslupauksen, jonka minäkin\nsiellä käydessäni tein. Ylimalkaan koettiin siellä mahdollisuuden\nmukaan saada vieraita viihtymään ja vetää heitä pois paheitten ja\njuoppouden tieltä. Tämän laitoksen perustaja ja ylläpitäjä oli eräs\nrahamies ja uskonnollisesta hartaudestaan sillä paikkakunnalla\nyleisesti tunnettu mr. Roland Lyon.] Silloin tapasin kadulla omituisen\nseurueen. Se oli tuommoinen tavallinen Brahman juhlasaatto, joka\nkirkuen ja pauhaten kulki pitkin hämärästi valaistuja katuja, tuon\ntuostakin aina hetkeksi pysähtyen.\n\nLähestyimme tätä omituista seuruetta, saadaksemme selkoa sen\nmerkityksestä.\n\nOmituisen näköisille paareille, joita kantoi kahdeksan alastonta\nhindua, oli asetettu vieläkin omituisemman näköinen rakennus, joka muka\nkuvasi Brahma-jumalan temppeliä. Se oli himmeästi valaistu savuavilla\nkokospähkinä-öljylampuilla, ja temppelin akkunat olivat täynnä heidän\nepäjumaliensa kuvia.\n\nArkki eli epäjumalan temppeli oli varustettu yhdellä viiden kyynärän ja\nneljällä kahden kyynärän korkuisella tornilla, joissa myöskin paloi\nedellä mainitun laatuisia lamppuja. Kunkin tornin huippuun oli vielä\npystytetty tulisoihduksi jonkunmoinen lamppu, joka myös oli samalla\nöljyllä täytetty.\n\nLähinnä arkin ympärillä kulki brahmiini-pappeja, jotka siinä tanssivat\nja muuten riehuivat. Hekin olivat vallan alasti, mutta koko heidän\nihonsa oli maalattu täyteen kärmeitä ja muita eläimiä, joita he pitävät\npyhinä. Samoin olivat heidän kasvonsakin täynnä mitä kummallisimpia\npunaisia, keltaisia ja valkoisia viiruja ja kommervenkkejä.\n\nHe lauloivat eli oikeimmin sanoen ulvoivat lakkaammatta kumealla\näänellään temppelinsä ympärillä joitakin sanoja, joiden merkityksestä\nen päässyt selville; mutta korvissani kaikui lakkaamatta, niinkuin\nmaanalaiset kummitukset olisivat julisseet tämän laatuisia sanoja:\n\"Memmelukkii, mommatrukkii, tamarlykkii, trumalukkii\"...\n\nAivan lähelle heitä, ei euroopalaisen sanottu silloin olevan hyvän\ntunkeutua, sillä semmoisissa tilaisuuksissa he ovat niin vimmoissaan ja\nhaltioissaan, etteivät silloin suuresti välitä, vaikka hengen veisivät\nvieraalta, joka uskaltaa heidän pyhitettyä temppeliänsä tunkeilevalla\nläsnäolollaan saastuttaa, ja heidän pyhää riemuansa häiritä.\n\nSeurasin toverini keralla pienen välimatkan päässä tuota outoa\njuhlasaattoa, mikä milloin kääntyi toiselle, milloin toiselle kadulle.\nTaukoomatta liittyi siihen uusia joukkioita, pienempiä sekä suurempia,\nkaikki varustetut tulisoihduilla, joita he hurjasti heiluttivat\npäittensä yli, kirkuen ja ulvoen sekä mutisten käsittämättömiä\njuhla- ja hartauslauseitaan.\n\nVihdoin lähestyi juhlasaatto virran rantaa. Aina meluisammaksi ja\nhurjemmaksi se tuli, kunnes viimein koko temppeli epäjumaloineen ja\nkoristuksineen auringon nousun aikaan uhrattiin jumalille siten, että\nse sytytettiin tuleen ja heitettiin virtaan. Hetken sitten siinä\nrannalla hypittyään, tanssittuaan ja ulvottuaan lähti kukin kotiinsa\nomia teitään.\n\nHeidän temppelinsä eli hartaushuoneensa ovat sangen yksinkertaiset. Se\non tavallinen huone vain, ilman mitään erityisiä merkkejä eli\nkaunistuksia; laattiana on paljas maa, eikä siellä näy mitään pöytiä,\ntuoleja tai penkkejä. Keskellä huonetta on ainoastaan sen jumalan kuva,\njota he palvelevat; seinät ovat savustuneet öljyvalkeista, ja vielä ne\nmustenemistaan mustenevat noista aina palavista lampuista, jotka\nvalaisevat koko tätä pyhää paikkaa ja joiden savu on heidän mielestään\nsuloisimman makeata hajua.\n\nYmpäri huonetta, niin tiheässä kuin suinkin mahtuu, istuu hindulaisia\nmaassa kyyrysissään tahi jalat ristissä allaan pappinsa ympärillä, joka\non samassa asennossa. He laulavat kaikin yksitoikkoista säveltä, ja sen\nohessa pari, kolme miestä paukuttelee nyrkeillään erästä rummun\nkaltaista esinettä, niin hartaasti kuin voimat sietävät. Tämä sitten on\nheillä \"kirkko-musiikina\". Itse rumpu on muodoltaan hyvin\nnuuskatynnyrin näköinen, ja sen molempiin päihin on pingoitettu raaka\nvuodanpala.\n\nRavintoaineita, paitsi hedelmiä, eivät hindulaiset ylimalkaan käytä\nmuita kuin tupakkaa. Mutta heidän piippunsa eroavat suuresti niistä,\nmitä meillä on totuttu näkemään. Ne ovat nimeltään \"hobul bobul\" ja\novat omituisen näköisiä. Otetaan kuorittu kokospähkinä; siihen tehdään\nreikä, johon varren pää pistetään, ja toinen pesää varten. Sitten\nkaavitaan sisusta pois. Pähkinän kuori täytetään sitten puoleksi\nvedellä vähän alapuolelle reikiä. Sitten pistetään sormen paksuinen\nonsisisuksinen bamburuoko varreksi ja pesä toiseen reikään, ja niin on\npiippu valmis täytettäväksi. Savu imetään siten vedellä täytetyn\npähkinän lävitse, josta syntyy omituinen porina pähkinässä. Mutta\ntuommoisesta laitoksesta on se etu, että öljy jää veteen, eikä tupakka\nsiten ole terveydelle niin vahingollinen.\n\nKäytännössä on heillä toisenlainenkin piippu. Siihen voi pistää 6, jopa\n12:kin piipun letkua tahi vartta yhtä haavaa. Semmoisesta voi koko\nseurue yhtä haavaa polttaa, ja kutsutaankin semmoista piippua \"boburi\nbob\" (seurapiippu). Tämmöinenkin piippu on varustettu vesikuulalla,\njosta letkut lähtevät ja jonka lävitse tupakansavu imetään.\n\nMutta lienee aika palata takaisin kertomuksessamme ja purjehtia\nsiirtolaistemme keralla Länsi-Intiaan.\n\nTällä pitkällä matkallamme poikkesimme S:t Helenan saareen\nruokavarastoamme lisäämään. Tämä historiallisesti kuuluisa pieni saari\non aavan meren keskessä Afrikan eteläisimmästä nokasta länteen päin.\nSe on merkillinen sen vuoksi, että Ranskan kukistettu keisari\nNapoleon I sai täällä olla vankina, ja täällä hän sitten kuolikin.\nHarmaankarvaisesta kivestä rakennettu linna, jossa häntä säilytettiin,\non saaren korkeimmalla huipulla. Tästä linnasta on erinomaisen mahtava\nja majesteetillinen näkyala, katsoi mihin suuntaan tahansa; joka\npuolella huuhtelee lavea meri mahtavilla laineillaan saaren korkeita,\nkallioisia rantoja.\n\nMe saavuimme Guadaloupen edustalle 19 päivänä huhtikuuta,\npitkäperjantai-aamuna 11 ajoissa. Siinä laskimme ankkurin pohjaan,\npäätettyämme kaikin puolin onnistuneen matkamme.\n\nMutta koska nyt oli pitkäperjantai, niin emme saaneet sinä päivänä\nryhtyä siirtolaistemme maihin kuljettamiseen, vaan täytyi meidän\nodottaa seuraavaan päivään, ja saivat he siis kaikki vielä olla sen\npäivän laivassamme, joka heitä kaikkia näkyi hyvin miellyttävän.\n\nTämä sama pitkäperjantai ei koskaan unhoitu mielestäni, sillä minulle\noli se vähällä tulla viimeiseksi päiväkseni, sillä minä, nimittäin,\nolin joutua hai-kalan kitaan.\n\nTapaus oli seuraavata laatua.\n\nOlimme juuri saaneet selvitetyiksi laivan työt, ja olin laskenut\nmiehistön vapaaksi, kun astuin ulkopuolelle laivansivua asetetulle\ntelineelle. Sen olin samana aamuna antanut sinne tehdä huomista päivää\nvarten, jolloin piti ruvettaman laivansivua pesemään.\n\nNoin yhden vaiheilla puolenpäivän jälkeen tarkastelin joutessani saaren\nrantamia, sen viehättäviä, kauniita viljavia vainioita, suuria\nsokuriruoko-viljelyksiä, joka viehättävä taulu mereltä katsoen olisi\nkyllä ollut kiitollinen ja runollinen työala taiteilijan siveltimelle.\n\nSiinä vaivuin unelmiini ja ajatukseni kiitivät kauvas kohti Pohjolaa,\narmaasen lapsuuden kotiin, lähelle raukkoja Lapin rajoja. Ikävöiden\nikävöiden ajattelin, tokko vielä isäini maata nähdä saan. Silloin\nhuomasin ennen mainitun telineen, ja samalla juolahti päähäni mennä\nkoettamaan, josko tuo oli kyllä kestävä ja varma.\n\nLaskeuduin samalla alas ja olin juuri tullut siihen johtopäätökseen,\nettä se oli kelvollinen, ja lähdin kapuamaan ylös. Mutta samassa\nluiskahti toinen poikkipuu, joka telinettä piti ulkona laivan sivusta,\nja minä luiskahdin selälleni veteen noin kuuden kyynärän korkeudesta.\nKun olin tavallisen hyvin kehittynyt uimataidossa, en ollut tuosta\njuuri millänikään, vain päästyäni veden pinnalle, rupesin uimaan laivan\nympäri toiselle puolelle, missä köysitikapuut olivat, enkä välittänyt\npelastuspoijuista, joita toinen perämies ja muut miehet heittivät\nköysiin sidottuina minulle. Mutta en ollut monta syltä vielä uinut, kun\nmerimiesten vanhin huudahti: \"Perämies hoi! Haikala tulee!\" Samalla hän\nheitti minulle taasen köydellä varustetun pelastuspoijun. Silloin\nhuomasin itsekin oin kolmen tai neljän sylen päässä hirmuisen haikalan,\njoka paraallaan kääntyi selälleen, voidakseen rynnätä kimppuuni ja\nkauheaan kitaansa yhdellä suupalalla nielaista minut onnettoman.\n\nTuosta näkemästäni hämmästyin niin, että veri suonissani hetkeksi\npysähtyi. En voinut jäsentänikään ensi pelästyksessä järkähdyttää.\nMutta vihdoin pääsin luontoni herraksi. Tein pari voimakasta liikettä\npoijua kohti, sain siihen kiinni, eivätkä miehet olleet hitaita minua\nylös hinaamaan. Mutta jo olivatkin hetket kalliit, elämäni juoksun\nhetket melkein luetut, sillä samassa teki hirviökin potkauksen\npyrstöllään, ja kammottava kita avoinna se syöksyi minua kohti. Olin\nkauhusta melkein hellittämäisilläni pelastuspoijun, sillä en luullut\nenään monta silmänräpäystä kestävän, ennen kuin näkisin itseni kahtia\npaloitettuna verissäni. Maailma oli mustua silmissäni, kun minut\nmelkein tunnottomana vedettiin vedestä ylös, niin että viimein saatiin\nnuttuni kauluksesta kiinni, ja minä olin pelastettu viimeisellä\nhetkellä, sillä hirviö oli vain pari jalkaa takapuolellani alhaalla, kun\nse napsautti julman kitansa kiinni, luullen saavansa palan minusta.\nMinulla oli kumminkin kauheassa tilassani ollut niin paljon tajua, että\nsilloin, kun rupesivat minua ylös hinaamaan, heitin jalkani ylöspäin,\njoten riipuin köydessä kaksinkerroin; muuten olisi hirviö saanut jalkani\nkamalaan kitaansa.\n\nValkeana kuin palttina ja väristen kuin vilutaudin kouristamana seisoin\npelastettuna koko miehistöni ja hindulaisten ympäröimänä, ja siinä\nnäin, kuinka hai kiertäen laivaa ja piesten vedenpintaa pyrstöllään\ntaasen katosi syvyyteen vaanimaan uusia uhreja. Kiittäen Luojaa\npelastuksestani, menin suojaani muuttamaan kuivia vaatteita ylleni ja\nihmettelin kovassa mielenliikutuksessa itsekseni, kuinka lähellä taasen\noli elämäni lanka katketa ja vaihtelevainen, levoton elonliekki sammua.\n\nHuhtikuun 20 päivänä aamulla laskimme laivamme laituriin. Ja silloin\nsiirtolaisemme saivat muuttaa pois laivasta hyviltä päiviltään. Oli\nliikuttavata katsella, kuinka epätoivoisina he olivat, kun heidän\ntäytyi jättää laivamme. He olivat hyvän kohtelun ja laivan koko\nmiehistön ystävällisen käytöksen tähden niin tottuneet oloonsa laivassa\nja miehistöön, olletikin muutamat nuoret hindulais-naiset, että\npuoliväkisin täytyi heidät raastaa pois laivasta.\n\nHuhtikuun 21 päivänä aamulla levitimme jälleen purjeemme ja lähdimme\nkulkemaan kohti Trinidad nimistä satamaa, sekin Länsi-Intian\nsaaristossa. Siellä otimme täyden lastin raakaa sokuria ja viivyimme\nsiinä 3 viikkoa. Sen jälkeen taasen rekattimme levitti valkoiset\nsiipensä ja käänsi kokkansa kohti Englantia tullaksemme Liverpooliin\ntakaisin.\n\nTrinidadissa ei tapahtunut mitään kummallisempaa mainittavaa kuin se,\nettä sokuria lastattaessa joka mies varustimme itsemme runsaasti\nraa'alla sokuripuurolla, jota sitten käytettiin ilman mitään kohtuuden\nmäärää sekotettuna ruokiin ja juomiin. Silloin ei teetä eikä kahvia\ntarvinnut maustamatta juoda.\n\nSitä paitse kohtasi minua pieni tapaus, joka poisti joksikin ajaksi\nlaivaelämän yksitoikkoisuuden ja sen sijaan käänsi mieleni ja sydämeni\nikävällä kaipauksella entiseen todettuun onnelaani.\n\nMinä sain kirjeen Liverpoolista edellämainitulta tohtorilta, hyvältä\nystävältäni, samalta, joka minut toimitti Breacin Castleen Itä-Intian\nretkelle.\n\nHän kirjoitti muun muassa itse käyneensä Glasgowissa ja siellä\nottaneensa selkoa asioista, jotka minua koskivat. Asiat olivat\ntodellakin olleet sillä kannalla, kuin minulle jo ennen oli ilmoitettu.\nYstäväni siellä toivoivat, että minä niin pian kuin mahdollista\npalaisin sinne, päättäisin meri-urani ja jäisin Glasgowiin kauppaneuvos\nE:n luo.\n\nCharlylta, Mary-vainajan veljeltä, sain myöskin kirjeen, samoin\nkauppaneuvokselta ja Mary-vainajan herttaiselta äidiltä. Heidän\nkirjeensä olivat hyvin ystävälliset ja hellät sekä hehkuivat vielä\nsamaa hellää rakkautta kuin ennenkin. Kauppaneuvoksen kirjeessä oli\npostivekseli, jolla sai nostaa 20 puntaa matkarahaksi. Mutta kaikin he\nnuhtelivat minua ankarasti siitä, etten heti ollut kotiin palannut ja\nsitä ennen antanut tietoja oloistani, sairaudestani ja puutteistani.\nKauppaneuvos sanoi olevansa kovin loukkaantunut minun sopimattomasta\nkäytöksestäni, mutta toivoi, että kaikki tulisi entiselleen, kun\npalaisin kotiin enkä halveksisi hänen tarjoustaan. Minä muka\nsanomattakin tiesin, kuinka hartaasti he kaikin minua odottivat.\n\nMaryn äiti antoi seikkaperäisen selvityksen kihlattuni viimeisistä\nelinpäivistä sekä hänen surullisesta kuolemastaan, samoinkuin hänen\nviimeisistä muistosanoistaan, jotka olivat omistetut minulle. Hän oli\nvarmasti luullut minun jo silloin lepäävän raivoavien laineitten alla\nmeren pohjassa. Aina hän oli eläessään minua hellästi muistellut ja\niloinnut jo ennakolta minun kotiintulostani y.m.\n\nMutta tämä kirje, sen sijaan että se olisi minua lohduttanut, repi\njälleen auki sydämeni haavat, jotka jo luulin umpeen parantuneen. Minä\ntunsin, että jos jälleen menisin Glasgowiin ja näkisin ne paikat,\njoissa niin monta suloista, onnellista hetkeä armaan Maryn kera olin\nviettänyt, niin olisin joutunut uudestaan epätoivon valtaan, niinkuin\nsilloin, kun olin menettää järkeni. Minä tunsin, ettei heikko\nhermostoni voisi noita muistoja kestää; kun kerran onneni ruusu\nkukkatarhasta puuttui, niin mitä voisin entisessä onnelassani nauttia\nmuuta kuin kalvavaa kaihoa ja surua, joka minun olisi kentiesi saattava\nennenaikaiseen hautaan.\n\nPäätin silloin, etten milloinkaan enään menisi Glasgowiin, välttääkseni\nonnettomuutta, jota jo olin kylliksi saanut kokea.\n\nKesäkuun 10 päivänä samana vuonna tulimme Liverpooliin onnellisesti,\nkohtaamatta koko matkallamme mitään vastuksia. Hyvät myötätuulet\nkiidättivät meitä muutoin kauniin sään vallitessa hyvää vauhtia\nEuroopaa kohti pitkältä, monivaiheiselta merimatkaltamme.\n\nKolmantena päivänä satamaan tultuamme sain lopputilin laivan\nkonttorista ja olin taasen vapaa, lompakko rahaa täynnä, kääntymään\nminne mieli teki. Silloin onkin meripojalla iloiset päivät, kun hän\nmonen kuukauden kuluttua on taasen vapaa kuin taivaan lintu.\n\nTällä kerralla en kumminkaan käyttänyt saavutettua vapauttani samalla\ntavalla kuin ennen semmoisina maksupäivinä, sillä minä olin Kalkutassa\nnimeni raittiuslupauksen alle kirjoittanut ja sen johdosta saavuttanut\nvakavamman katsontakannan elämästä. Heti ensi päivinä ryhdyin\nLiverpoolissa Good-Templareihin Advance Loschiin n:o 584.\n\nPäästyäni selville Breacin Castleesta, päätin lähteä Australiaan\nAdelaideen, jossa yksi minun veljistäni oli isonlaisen liikkeen\nomistajana ja jossa hän oli päässyt hyviin varoihin. Sitä paitsi oli\näsken mainittu ystävänikin, lääkäri, sitä mieltä, että terveydelleni\nolisi parempi mennä jonnekin muualle kuin Glasgowiin, jossa surulliset\nmuistot voisivat elpyä jälleen ja ruveta kalvamaan heikkoja\nelinvoimiani.\n\nJäin sentähden vartoomaan sopivata tilaisuutta päästäkseni\nensimmäisellä sinne menevällä laivalla lähtemään. Sillä sinne paloi nyt\nmieleni, ja olin päättänyt itsekseni, että päästyäni sinne, en sieltä\nenään palaisi; sillä siellä kaukana merien takana, eroitettuna suuresta\nsivistyneestä maailmasta, voisin paremmin unhoittaa sen tuskan ja\nkaihon, joka nyt kalvoi sydäntäni, muistellessani kadonnutta onnelaani.\n\nMutta päivää ennenkuin minun oli määrä mennä ottamaan pesti erääsen\nAberdeen nimiseen rekattilaivaan, jonka muutaman päivän kuluttua piti\nlähteä Austraaliaan, sain vanhalta isältäni Suomesta kirjeen, jossa hän\nlausui toivomuksensa, että kun kerran niinkin lähellä kotomaatani olin\nja kun hän tunsi elämänsä lopun lähenevän, hän soisi minun käyvän\nkotona, että hän saisi vielä kerran nähdä minut, nuorimman poikansa.\nSamassa sain ainoalta siskoltani kirjeen, jossa hän ilmoitti\nviettävänsä häitään, ja toivoi hänkin minun nyt käyvän kotona, kun olin\njo niin kauvan vierailla mailla ja merillä ollut.\n\nNämä kirjeet päättivät kohtaloni ja muuttivat tulevaisuuteni vallan\ntoisenlaiseksi kuin mitä olisin itse toivonut, ja päinvastoin kuin itse\nolisin sitä suunnitellut.\n\nSopiva tilaisuus, joka tarjosi mukavan matkan Ruotsiin, vahvisti myös\nlisäksi tätä tyhmää päätöstäni.\n\nEräs ruotsalainen kauppahuone Hudiksvallista oli asiamiehensä kautta\nostanut Liverpoolilaisen Emma nimisen laivan, joka oli painolastissa\ntuotava Ruotsiin. Saman laivan oli vielä määrä mahdollisuuden mukaan\npalata Englantiin puulastissa ja sieltä purjehtia New-Yorkiin, josta\ntaas piti matkaa jatkettaman Melbourneen Austraaliaan.\n\nKun Liverpoolissa sattui siihen aikaan vuotta olemaan vähän merimiehiä,\njotka olisivat halunneet Pohjolaan lähteä, sillä he pelkäsivät,\netteivät kentiesi pääsisi enään sieltä talveksi takaisin, sai asiamies\nmiehille maksaa vakka-kaupalla 250 markkaa, kesti matka sitten enemmän\ntai vähemmän aikaa.\n\nPäätin sentähden käydä kotomaassani, vaikka olinkin aikonut lähteä\nAustraaliaan. Otin siis pestin Emma parkkiin. Samalla kirjoitin\nGlasgowiin kauppaneuvos E:lle, ilmoittaen etten voinut sinne tulla, kun\nisäni oli sairastunut ja halusi minua vielä ennen kuolemaansa nähdä.\nMinä pyysin anteeksi sanani syömistä ja lupasin tulla myöhemmin\nsyksyllä eli sitten, kun tuntisin, ettei enään olisi vaarallista\nterveydelleni jäädä maihin. Samalla myös ilmoitin hänelle edellä\nkerrotun lääkärin mielipiteet tästä asiasta.\n\nKahdeksan vuorokautta oltuamme matkalla hyvän hankatuulen autellessa\nmeitä Pohjolan rantoja kohti, saavuimme Sundsvalliin, jossa kahdeksan\nvuotta takaperin olin alkanut vaiherikkaan ja seikkailuista runsaan\nmerimies-urani.\n\nViipyessäni sitten muutaman päivän Sundsvallissa, kävin Mich. Pehrson\nvainajan äidin luona Hudiksvallissa persoonallisesti tiedustelemassa,\noliko hän saanut ne rahat, jotka vainajan määräyksen mukaan hänelle\nNew-Yorkista lähetin. Siellä tapasin vainajan vielä uskollisen ja\nsurevan nuoruuden morsiamen, jolle vein hänen sulho-vainajansa\nviimeisen tervehdyksen. Kuusi kuukautta sen jälkeen sain sitten tietää,\nettä tämä Pehrson vainajan kihlattu Regina oli myös muuttanut tuonelan\ntuville uskollisen sulhonsa luokse.\n\nViikon päivät Ruotsissa oleskeltuani lähdin höyrylaivalla Suomeen,\nensin Waasaan, jossa minulla oli sukulaisia, ja sieltä maalle isääni\ntervehtämään.\n\nIsäni ei ollutkaan enään niin heikko kuin sitä ennen, ja hän eli vielä\nseitsemän vuotta tämän jälkeen. Mutta liikuttavata ja hauskaa oli\ntavata isää, joka jo oli vanhentunut ja harmaantunut niin, että hänen\nhiuksensa ja pitkä partansa olivat lumivalkoiset.\n\nLähtiessäni parkkilaiva Emmasta olin suostunut kapteenin kanssa, että\nkuuden viikon kuluttua, kun laiva taasen olisi valmis lähtemään,\npalaisin siihen ensimmäiseksi perämieheksi, ja niin kumminkin pääsisin\nAustraaliaan, jonne olin sitten päättänyt ainaiseksi jäädä ja siellä\ntoteuttaa pilventakaiset tulevaisuudentoiveeni.\n\nMutta eivätpä nytkään toteutuneet laskuni, jotka olin itse tehnyt\nlukuun-ottamatta ylintä ohjaajaa, joka ihmisen elämää johtaa usein\npäinvastoin kuin ihminen itse päättää.\n\nEnnenkuin oli kerinnyt saada kylliksi olostani kotomaassa ja pääsnyt\ntaasen paluumatkalle Sundsvalliin, missä laivamme oli, kävi jo\nmyöhäiseksi, enkä minä enään kerinnytkään sinne siksi, kun\nsähkösanomalla minua sinne kutsuttiin. En voinut siis enään samassa\nlaivassa uudelleen merimatkojani alottaa. Ja niin minusta viimeinkin\noikullisen kohtaloni määräyksen mukaan tuli \"maa-krapu\", niinkuin\nmerimiehet maallaeläjiä nimittävät.\n\nJos ehkä arvoisa lukija vielä uteliaisuudesta kysyisi, miksi en sitten\nenään lähtenyt Glasgowiin, jossa varmaan olisi tulevaisuuteni\nvaloisammaksi muuttunut, niin vastaan tuohon lyhykäisesti ilman laveita\nselityksiä, että samana talvena täällä kotomaassani tapasin sen, joka\noli minulle määrätty ikuiseksi elämäni kumppaliksi. Aika parantaa\nsyvimmätkin haavat, ja niin minäkin, joka hengen ja kuoleman sairaana\nolin surrut Mary-vainajata, niin että olin järkeni kadottaa, kumminkin\nuudelleen rakastuin ja menin naimisiin. Sillä tavalla sitten kääntyi\ntämä elämäni tärkeä lehti, ja sitten alkoi vallan uusi luku.\n\nMutta ennen kuin tämän luvun lopetan, toivoisi ehkä joku vielä tietää,\nmitenkä elämäni ura sitten kulki ja mihin lopulta ankkurini heitin.\n\nSen tahdon tässä lyhyesti esittää, pyytäen ettei lukija tässä aseta\nvaatimuksiaan liian korkealle; sillä ainoastaan se tosiasia, että minun\nelämäni ura siitäkin saakka, kun merimiehen toimesta lopulllisesti\nluovuin, on ollut harvinaisen mutkaista ja kiverätä, antaa minulle\nrohkeutta näin jokapäiväisiä asioita lukijoilleni esitellä.\n\nJäätyäni Suomeen jouduin ensin erään entisen toverini kanssa\nyhtiökumppaliksi pienessä, kukoistavassa kauppahuoneessa, johon panin\npienen jäljellä olevan säästöni. Mutta pari kuukautta kestäneen\ntyytyväisyyden ja levon perästä seurasi taasen elämän muutos. Toverini\nlöi \"kintaansa pöytään\", ja siihen se ilo loppui.\n\nSitten olin paremman puutteessa pakoitettu ottamaan kirjurin paikan\neräässä verkatehtaassa, sitä ennen oltuani maalarin opissa puolitoista\nkuukautta. Mutta kun olin tottunut liikkuvaiseen toimeen ja raittiiseen\nilmaan, niin pian kävi tukalaksi tuo ainainen huoneessa istuminen, kun\nlisäksi konttoorissa vielä oli vähän työtä. Sentähden esitin isännälle\nhaluni ruveta väliajoilla harjoittelemaan käytännöllisiä töitä\ntehtaassa. Siihen suostui isäntäni, ja niin kävin läpi kaikki asteet\nverka- ja kehruutehtaan käytännöllisellä alalla.\n\nPari vuotta tämmöistä tointa hoidettuani aloin väsyä ainaiseen\noleskeluun kuuman, epäterveellisen tehtaan seinien sisäpuolella ja\nrupesin kaipaamaan raitista ilmaa. Sentähden erosin tehtaasta ja\nrupesin eräälle Ruotsalaiselle kauppahuoneelle asioitsijaksi.\n\nMuutaman viikon siinä toimessa oltuani sain käskyn lähteä\npääkaupunkiin, jossa pitkitin samaa tointa. Neljä kuukautta kestäneen\nkauppasopimuksen loputtua sain kirjurin paikan suurenmoisessa\nmakasiinissa pääkaupungissa, jossa isännän ahdasmielisyyden tähden en\nkauvan tullut toimeen. Sitten jouduin taasen kirjanpitäjäksi erään\nkirjapainon konttooriin. Siinä oli aikomukseni harjaantua kirjapainon\ntaituriksi, mutta runneltu terveyteni ei sitä myöntänyt. Siitä\nerottuani taas antauduin kauppiaan uralle ja ryhdyin toisen kerran\nkauppayhtiöön. Mutta kun ei sekään ruvennut oikein luonnistumaan, menin\ntaasen väliaikaiseksi kirjuriksi eräälle yhtiölle. Siitä erottuani\nlähdin Pietariin venäjänkieltä oppimaan. Mutta sielläkin kova kohtaloni\nseurasi minua kantapäilläni, niin että kolmen kuukauden ajalla siellä\nollessani makasin sairaana kaksi erää. Sieltä palasin perin tyhjänä.\nMatkalla olin mukana höyrylaiva Constantiinin pienessä haaksirikossa,\nautoin miehistöä kansilastia mereen heitettäessä ja alhaalla salongissa\nolin avullisena naisille ja lapsille, kun hyökylaine ryntäsi sisään ja\nmelkein täytti suojat vedellä. Siinä sain vilustumisesta taudin, joka\nkesti taasen pari kuukautta.\n\nSen talven elätin itseäni ja perhettäni antamalla tunteja kirjanpidossa\nja englanninkielessä. Sitten sain taasen kirjurinpaikan eräässä maamme\nsuurimmassa laivakonttoorissa pääkaupungissa. Nyt luulin jo varmaan\nsaavuttaneeni mukavan jalansijan yhteiskunnassa, mutta en toki vielä.\n\nEntinen kauppakumppalini, joka asui maalla \"hyvin ahtaissa oloissa\",\nsaatuaan kuulla, että olin pääsnyt hyvään asemaan rupesi minulta\npyytämään apua sekä vaatimaan, että toimittaisin hänellekin jonkun\npaikan, jossa hän voisi elättää itseään perheinensä. Sen hänelle\ntoimitinkin. Hän tuli, mutta jonkun ajan kuluttua sai hän minut\nhoukutelluksi taas ryhtymään kauppaliikkeen perustamiseen. Annoin\nhoukuttelijan vietellä itseni, ja me avasimme kaupan hyvällä,\nlajitetulla tavaravarastolla, jonka saamiseen silloinen isäntäni minua\ntehokkaasti auttoi.\n\nMutta eivätpä nytkään kauppapuuhani ottanut luonnistuakseen, kiitos\nsiitä kunnon kauppatoverilleni, joka rupesi elämään suuresti ja\nharjoittamaan laajaa hyväntekeväisyyttä, jakaen kenelle hyvänsä velaksi\ntavaroita. Kuuden kuukauden kuluttua joutui yhteinen liikkeemme sille\nkannalle, että sen johdosta jouduin rettelöihin hyvän isäntäni kanssa,\njota kauppatoimeni ohessa vieläkin palvelin, koska kumppalini hoiti\npersoonallisesti yhteistä liikettämme. Vihdoin minun täytyi erota\nmainiosta paikastani, erottaa kumppalini kaupan hoidosta ja ottaa ohjat\nitse käsiini. Mutta asiat olivat jo joutuneet niin huonolle kannalle,\nettei muu auttanut kuin luovuttaa omaisuuteni vararikkoon ja siten\njoutua puulle puhtaalle sekä jäädä muutaman tuhannen markan vajaukseen,\njosta kaikesta sain kiittää avuliaisuuttani toista kohtaan.\n\nMutta eivät nämätkään vastoinkäymiset vielä minua kukistaneet eivätkä\nsaattaneet epätoivoon, sillä eipä hylkää, vaikka koetteleekin Herra.\n\nVieläkin nousin ylös, loin katseeni tulevaisuuteen toivossa ja\nluottamuksella ylimmäiseen auttajaan, ja lopulta taasen rupesi onnen\nkelkka kuljettamaan minua ylöspäin. Minä pääsin rautatielle, ja nyt\nolen lopultakin kapteenina, mutta semmoisessa laivassa, joka pyörillä\nkulkee puhki maiden mantereiden, uhkean puhkuvan höyryhevon\nkiidättämänä. Eikä nyt kumminkaan myrskyt eivätkä hyökylaineet uhkaa\nminua upottaa levottoman meren pohjaan, niin kuin ennen merillä\nliikkuessani.\n\nLoistava tulos kyllä, monet vaivat ja koetukset voitettuani! Mutta minä\npuolestani olen kyllä tyytyväinen.\n\n\n\n\nMATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA\n\n\nKun minä pari vuotia takaperin ryhdyin kirjoittamaan \"Merimiehen\nmatkamuistelmia ynnä haaksirikko\" nimistä teostani, tuntuivat minusta\nmuut seikkailuni niin vähäpätöisiltä, ettei maksanut vaivaa niitä\nkertoella. Sen tähden alotin mainitun kertomukseni siitä hetkestä, jona\npelastin Maryn ja jouduin hänen vanhempiensa kotiin sekä lopetin\nkertomukseni, miten asumattomalta saarelta pelastuin jälleen ihmisten\nilmoille.\n\nMutta kun minua sittemmin ovat useat tuttavani kehoittaneet muitakin\nseikkailujani kertomaan, niin olen minä tämän teokseni alkupuoleksi\nkyhäellyt yhteen jaksoon jatkon edellä mainitulle ensimmäiselle\nteokselleni ja sitten vasta tässä jälkimmäisessä osassa palannut niihin\nseikkoihin, jotka ovat tapahtuneet ennen sitä aikaa, josta\näskenmainitussa ensimmäisessä teoksessani olen kertonut, koska muutoin\nolisi asiain järjestykseen tullut yhden hyppäyksen sijaan kaksi. Ja\ntoivon minä, että hyväntahtoiset lukijani suovat minulle anteeksi tämän\nepäjärjestyksen näissä vaatimattomissa kertoelmissani, vallankin kun\noma kainouteni on tähän syynä ollut, niin kuin tässä olen selvittänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli suloinen kevätpäivä toukokuulla v. 1870. Vieno tuulenhenki\nväräytteli satamassa veden pintaa ja heilutteli puistossa pian\npuhkeavia lehtipuitten oksia. Tiheissä parvissa tunkeili kirjava\nväkijoukko Waasan satamasillalla, mikä lähteäkseen laivalla uusia,\noutoja kohtaloita kohti kulkemaan, kuka lähtevää ystäväänsä saattamaan.\nMuutamien kasvot loistivat ilosta, toisten silmässä kiilsi kyynel,\njättäessään isänmaansa ja syntymäseutunsa rakkaat rannikot.\n\nSiinä joukossa lähtevien ryhmässä seisoin minäkin, pieni, mutta\ntukevakasvuinen, viidentoista vanha pojan nallikka, yksin ilman ystäviä\nja tuttavia.\n\nLapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät\nmielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava,\nrakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan\noudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta\nlevoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja\nhuolimatta muusta, sai päätökseni voiton. Minä jätin kuin jätinkin\nkotini, isäni ja kaikki, mitä minulle rakasta oli, ja lähdin maailman\nmyrskyjä kokemaan ja onneani vieraissa maissa etsimään.\n\nHöyrylaiva Sundsvall, joka oli lähtemäisillään Ruotsiin, soitti\nviimeisen kerran. Mukaan lähtevät matkustajat kutsuttiin astumaan\nlaivaan, rannalle jäävät käskettiin poistumaan. Rantasilta vedettiin\nsisään, matkustajain passit tarkastettiin ja laivan köydet\nirroitettiin. Verkalleen kapteinin komentosanain mukaan kone pantiin\nkäymään, ja hetken propelleillaan vettä piestyään käänsi laiva keulansa\nlaiturista kaunista saaristoa kohden. Vauhti kasvoi kasvamistaan, ja\npian alkoi kaunis Waasan kaupunki kadota näkymättömiin. Sivuutettiin\nBrändöö suurine tehtaineen y.m. Waasan kauniit seudut muuttuivat pian\nutukuvaksi, ja hetken kuluttua oltiin ulapalla, jossa jo tavallisen\nnavakka tuuli aikoi laivaa keinutella.\n\nRupesin joutessani tarkastelemaan laivassa olevia matkakumppaleitani,\ntapaisinko ketään tuttavaa, mutta turhaan. Niistä viidestäkymmenestä\nmatkustavasta, jotka mukana seurasivat, en ketään tuntenut, sillä\nkaikki olivat outoja, samoin kuin maailma, jota kohti lähdin kulkemaan.\n\nNoiden huomioitteni jälkeen vaivuin mietteisiin, ja katseeni vaelsi yli\nlevottoman ulapan tulevaisuuteen. Nyt vasta, kun olin vapaa, aloin\ntarkemmin miettiä tilaani. Olin juuri ostanut perämiehen suojasta\npilettini sekä vaihtanut loput markkani Ruotsin rahaksi. Tämä jäännös\npienuutensa tähden juuri alkoi huolestuttaa minua, sillä tuskinpa moni\nniin pienillä varoilla lähtee outoon maailmaan, ulkopuolelle oman\nmaansa rajoja, sillä kukkarossani kilisi ainoastaan yksi kruunu eli\nyksi markka neljäkymmentä penniä. Olin nimittäin lähtöni edellisenä\npäivänä joutunut muutamien hurjien veitikoiden pariin, joiden kanssa\nvietin komeita läksijäisiä, ja niin oli matkakassani kutistunut, enkä\nkuitenkaan enään voinut lähtöäni tuonnemmaksi lykätä, kun kerran olin\nniin aikonut ja siitä ihmisille ilmoitellut.\n\nTultuani Ruotsin puolelle Sundsvallin satamaan, en tiennyt mihin\nkääntyä ja missä saada ensimmäisen yösijan, sillä noin pienellä\nkassalla en uskaltanut juuri mihinkään kalliiseen hotelliin mennä.\n\nNostin kistuni ja säkkini laiturille toisten esimerkkiä seuraten, ja\nhämmästyneenä seurasin vilkasta liikettä, joka laiturilla ja\nympäristöllä vallitsi. Seisoessani siinä tunnin pari, miettien mihin\nkääntyä, rupesi aurinko jo menemään mailleen. Samassa huomasin\nläheisyydessäni nurin kaadetun suurenlaisen veneen, jonka alle ryömi\nyksi omia kansalaisiani. Hänen esimerkkiään seuraten hinasin kistuni\nveneen luo, ja nähtyäni ettei siellä muita ollut kuin edellämainittu,\nkiskoin säkkini veneen alle, tervehdin toveria, esitin itseni ja\nkysyin, olisiko hotellin isännällä ollut mitään vierasta vastaan.\nVastaukseksi sain mörähdyksen; joka ei juuri ilmaissut, oliko asuja\nkaksi vai nelijalkainen. Minä otaksuin vastauksen kumminkin\nhyväksymiseksi, ajatellen että \"maassa maan tavalla\". Sitten otin\nsäkistäni makuuvaatteita ja paneuduin maata. Pyytämättä jaoin\nmukavuuteni oudon toverini kanssa, ja pitkittä puheitta nukuimme syvään\nuneen. -- Semmoinen oli minulla ensimmäinen yösijani Ruotsin\nvaltakunnan alueella.\n\n\"Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin\", oli\nminun sydämeni hämmästystä täynnä, kun keksin oudon yösijani. Toverini\nheräsi samalla ja tervehti minua omalla suloisella suomenkielellä, sekä\ntuntui olevan kiitollinen osoitetusta ystävyydestäni.\n\nToisen ja kolmannen yöni vietin sataman rannalla suuressa olkiaumassa\nmuutamien muiden suomalaisten keralla. Kolmantena päivänä olivat rahat\nlopussa, niin ettei ollut enää äyriäkään taskussani, nälkä vaan kurni\nvatsassa. Kolmannen päivän iltapuolella tuli eräs Roslagenin laivan\nkapteini tiedustelemaan, olisiko ketään semmoista, joka haluaisi merille\nlähteä. Minä olin ainoa halullinen ja sentähden sain kutsun seurata\nhäntä laivaan.\n\nLaiva, johon tulin, oli pieni priiki, ja sen oli määrä lähteä\nHollantiin. Siinä oli miehistönä ainoastaan perämies, kaksi matruusia,\nkokkipoika sekä minun kanssani kaksi jungmannia. Toinen, minun ikäiseni\npoika, joka jo oli yhden kesän ennen merellä kulkenut, tahtoi olla\nliian mahtava minua kohtaan, jota tietysti minun kuuma vereni ja\ntulinen luontoni eivät oikein suvainneet. Seurauksena oli, että\nennenkuin ensimmäinen päivä oli lopussa, jouduimme tekemään lähempää\ntuttavuutta tukkanuotan vedossa ja nyrkkitappelussa. Suomalainen\nkarhunpoika sattui olemaan jykevämpi, ja sen tähden sai Roospiikki\nselkäänsä ja naamansa oivallisesti pehmitetyksi. Kun matruusit, jotka\nmyös olivat Roslaagenista, näkivät, etten minä heidänkään vihaisia\nkatseitaan peljännyt, vaan sivumennen viittasin vyölläni olevaan\npohjalaisen aseesen, peljästyivät he niin, että menivät kapteenille\nvalittamaan, etteivät he muka uskaltaisi lähteä merille tuommoisen\nsuomalaisen villin seurassa, joka vielä lisäksi osaa noituakin.\n[Alhaisemman kansan keskuudessa Skandinaavian maissa kulkee vieläkin\nsemmoinen huhu, että suomalaiset osaavat noitua.]\n\nKapteenin suosion olin sentään saavuttanut jo siihen määrään, ettei hän\nolisi tahtonut minua laskea pois, kun hän selvästi huomasi, missä syy\noli. Mutta kuu päivää ennen, kun piti mentämän laivakonttooriin\nmerimies-valaa tekemään, tuli tarjolle eräs suuri roslaagenilainen\nmiehen retvana, joka oli perämiehen veli, niin suostui kapteeni vihdoin\nvaihtamaan. Minä sain maksun viideltä päivältä, kaksi ja puoli kruunua\nkultakin, ja sain lähteä laputtamaan tieheni. Ja niin päättyi minun\nensimmäinen merimiesretkeni meidän asianomaisten molempien mieliksi ja\niloksi.\n\nLaivasta vapaaksi päästyäni en enään epäillyt mennä\nmerimieskortteeriin, sillä olihan minulla nyt rahaa kaksitoista ja\npuoli kruunua, ja nyt olin mielestäni \"merimiehen kiirastulen lävitse\nkäynyt!\"\n\nOltuani viikon kortteerissani, sain paikan erääsen ruotsalaiseen\nGustava nimiseen parkkilaivaan, joka oli lähtevä lankkulastissa\nEnglantiin Fahlmouthiin. Palkkaa luvattiin 22 kruunua kuukaudelta.\nSaatuamme laivan lastiin, johon kului 2 viikkoa, lähdettiin vihdoin\npurjehtimaan. Tuuli oli tavallisen navakka, joten minulle tutui hyvin\noudolta, kun laiva kallisteli niin, etten tahtonut osata kävellä ja oli\ntäysi työ pidellessä kiinni, etten nurinniskoin tullut viskatuksi, ja\nsentäänkin piti työtä tehdä.\n\nIllan kuluessa, kun rupesi hämärtämään, tehtiin miesten jako. Se käy\nsiten, että koko miehistö kutsutaan laivan peräpuoleen, jossa he\nasettuvat riviin, kapteenin ja perämiehen eteen. Ensin kapteeni kutsuu\nyhden miehistä omalle puolelleen, sitten taasen perämies samoin ja niin\neteenpäin vuoron mukaan, kunnes koko miehistö on jaettu. Minä ja eräs\nruotsalainen kamreerinpoika jouduimme siten perämiehen osastoon, jossa\nkyllä saimme tulla tuntemaan merikuria.\n\nTuuli rupesi yhä yltymään, niin että saimme kääriä boogenprammi-purjeen\nisolla mastolla, ja me kaksi ensireisun poikaa saimme käskyn kiivetä\nylös. Mutta kun emme kumpainenkaan olleet ennen koskaan mastossa\nkäyneet, pelotti tuo retki meitä kauheasti, sillä laiva kulki jotenkin\npaljon kallellaan ja keikkui niin, että päätämme jo kannellakin vähän\npyörrytti. Mutta kun perämies oli pari kertaa meitä köydenpätkällä\njotenkin tuntuvalla tavalla muistuttanut ja kun tuota voitelua näytti\nenemmänkin riittävän, niin vaikutti se kuin sähkö meidän jäseniimme, ja\nenensi meidän rohkeuttamme, niin ettemme peljänneet enään\nkuolematakaan, niin kuin tuota ihmeellistä köydenpätkää. Me aloimme\nkiipeemisemme sydän kurkussa. Joka kerta, kun pelko alkoi uudestaan\nmeitä vallata, sen mukaan mitä korkeammalle tulimme, antoi perämies\nmeille uusia voimia näyttäessään tuota taikavoimaista köydenpätkää\nlaivan kannelta.\n\nVihdoin pääsimme ylös; mutta raa'alla vasta tuska tuli, kun täytyi\npidellä molemmin käsin kiinni ja sentään tehdä työtä, niin että tuskan\nhiki virtana juoksi pitkin koko ruumistamme. Lopulta onnistuimme\nsaamaan purjeet kiinni auttavasti. Mutta kun tulimme alaa jälleen\nnauraa irvisteli meille koko miehistö, vaikka me vapisimme niin,\netteivät jalat tahtoneet meitä kannattaa. Mutta seuraavalla kerralla,\nkun taasen jouduimme ylä-ilmoihin, oli jo pelko haihtunut, tie oli\ntuttua, vaikka vaarallistakin, samoin kuin ennen muinoin kouluun\nmennessä, kun läksy ei ollut oikein hyvin päässä.\n\nUsein pitkin matkaa, kun joku uusi merimiehen työ oli opittava, oli tuo\nihmeellinen, vaikuttava köydenpätkä apuopettajana hyväntahtoisen\nperämiehen kädessä, eikä hän sitä koskaan säästänyt. Ja aina se teki\nsemmoisen merkillisen vaikutuksen, että tultuamme takaisin\nFahlmouthista Ruotsiin kolmen kuukauden kuluttua, osasin kaikki työt,\nmitä matruusin laivassa tarvitsi tietää ja osata.\n\nMitään erityistä muuta mainittavaa ei tapahtunut tuolla ensimmäisellä\nmerimatkalla. Minä olinkin sentähden kaikin puolin tyytyväinen tähän\nuuteen elämäni uraan.\n\nFahlmouthin satamaan tullessa ihmettelin sen ihanaa, satumaisen\nkaunista luontoa. Kuljimme äärettömän korkeain rantaäyräitten ja hyvin\nviljeltyjen seutujen välitse noin 6 tunnin vaiheella. Kaupunki on\nihanan lahdekkeen perukassa mäen rinteellä, niin että se\nkokonaisuudessaan näkyy ulapalle lahteen tultaessa. Kaupungin asukkaat\novat kaunista kansaa, olletikin naiset, jotka ovat miellyttävimpiä ja\nkauneimpia kuin mitä koko Englannin valtakunnassa tulin näkemään.\nHeidän herttainen ystävällisyytensä ja vierasvaraisuutensa lisäksi\npaljon vaikuttaa heidän miellyttäväisyyteensä.\n\nFahlmouthissa purjettuamme puulastimme sekä otettuamme sijaan täyden\nlastin kivihiiliä, jätimme tuon herttaisen kaupungin ystävällisine\nasukkaineen, oltuamme sen satamassa 6 viikkoa. Monta sanomattoman\nhauskaa iltaa ja hetkeä vietimme siellä.\n\nSundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa\ntäydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen\nNorjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli\nAndersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.\n\nMutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon\nmitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä\nlaivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen\narkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia\nelämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.\n\nEräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta\nkäskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon\npäässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin\npian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle\navuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun\nnenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja\nveri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen\nirroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan\nmatkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen,\nerittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta\nyhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa.\nPäätin siis kerta kostaa.\n\nMinä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi\nläheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: \"Peijakas\nvieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!\"\n\nPudottuani kannelle, rupesin haikeasti vaikeroimaan, annoin nenästäni\nvirtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi\nja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille\nsurkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.\n\nPian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui\nympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli\nsyypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä\nkatsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui\nsuustani.\n\nKiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän\nkajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut\nvirkistää ja saada minut jälleen henkiin.\n\nHiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja\nkoitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta\nkoetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui\nkapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä\nsekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.\n\nHajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan\nja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui\nsuustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta\nkaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö!\nKuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja\ntointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä\nvalui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset\ntaukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni\npyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat\njäljet poistettiin.\n\nKapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja\nrukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja\nlupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin\neloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en\nsaanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni\nja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani\nrupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille\ntuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet\nsen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä\ntajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon\nmerkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin\nheikolla juopuneen äänellä: \"Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua\nvaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!\"\n\nUmmistin silmäni, ja sitten vasta toden teolla en tiennyt mistään\nmitään; nukuin sitten viinin ja viinan vaikutuksesta useampia tunteja.\n\nOlin koko tepposen näytellyt niin todenmukaisessa muodossa, ettei\nyksikään tovereista paremmin kuin kapteenikaan laisinkaan voinut\naavistaa, että se oli teeskentelyä alusta loppuun saakka, vaikka\nvaivoin huuliani ja kieltäni purren sain nauruni pidätetyksi, niinkuin\nsitten myöhemmin oikeuden edessäkin valan ehdolla siitä tapauksesta\ntodistettiin, josta etempänä tarkemmin.\n\nSiitä hetkestä lähtein ei kapteeni eikä perämies enään uskaltaneet\nminuun koskea, sillä minä olin uhannut viedä heidät oikeuteen\nvastaamaan ihmisrääkkäyksestä, niin pian kuin Sundsvalliin\npalattaisiin.\n\nKun sitten ensikerran menin ruoriin, tuli kapteeni puheilleni, tarjosi\nminulle ryyppyjä ja hedelmiä sekä 100 kruunua sovintoja, jos en vaatisi\nhäntä lailliseen edesvastaukseen. Viinikulaukset ja hedelmät otin,\nmutta en rahaa; vakuutin vain, etten olisi tapauksesta millänikään, jos\nvain vastaisuudessa saisin olla rauhassa rääkkäyksistä, johon ehtooni\nukko ilolla suostui.\n\nRuorivuoroni loputtua antoi hän minulle pari pulloa viinaa ja 2 naulaa\nsokuria sekä käski minun tarjoamaan miehistölle grogia. Minä otin\nlahjat ja poistuin kiittäen ja partaani naureskellen.\n\nKolme päivää tämän tapauksen jälkeen saavuimme Hollannin eli\nAlankomaitten rannikolle. Tavallisesti näkee muualla maan kajastavan\nuseampien meripenikulmien päähän; mutta rannikko täällä, eli oikeastaan\nmaa, näkyy sitten vasta, kun laiva tulee ihan lähelle; sillä merenpinta\non useampia jalkoja korkeammalla kuin maan pinta, jonka tähden mahtavat\njättiläissulut estävät merivettä peittämästä laajat rantaseudut.\nAlankomaat ovat hyvin viljeltyä ja tiheään asuttua maakuntaa. Sen\nviljavat ja kauniit, hyvin hoidetut vainiot ja puutarhat oikein\nhämmästyttävät ja viehätyttävät ensikertalaista katselijaa.\n\nSatamassa purjimme puolet pelkkalastiamme. Kolme päivää siinä oltuamme\nhinattiin laivaamme eteenpäin pitkin kanavaa. Hevoset kävelivät kanavan\nmolemmilla rannoilla ja vetivät laivaamme lukemattomien sulkujen\nlävitse sisämaahan päin. Koko matkan juoksi jäljessämme pitkin kanavan\nvarsia suuret poika- ja tyttölaumat, joilla oli jaloissaan kömpelöt,\npystykärkiset puukengät ja jotka huusivat herkeämättä: \"antakaa leipää,\nantakaa leipää!\"\n\nKuusi tuntia kesti tämmöistä kulkua, kunnes saavuimme erääsen pienen,\nvilkasliikkeisen maakylän satamaan. Koko matkan olimme kulkeneet\nkauniitten, viehättävien kylien, puutarhojen ja viheriöitsevien peltojen\nkeskitse. En ikänä ole niin viehättävien, lumoavien seutujen lävitse\nkulkenut vesitietä, kuin tällä matkallani Alankomaissa.\n\nSiellä viivyimme taasen 10 vuorokautta, kunnes saimme lastin purjetuksi\nja lähdimme painolastilla paluumatkalle jälleen Sundsvalliin.\n\nJoka ikinen ilta Hollannissa pääsin maissa käymään ilman mitään\nvaikeutta; olin näet tuon tapaturmakohtauksen jälkeen päässyt julman\nkapteenin suosikiksi, näennäisesti vaan, en toki todellisesti.\n\nOlin jo kerinnyt merimieselämään ja sen iloihin ja huvituksiin niin\nperehtyä, että joka ilta käytin hyväkseni vapauttani hurjimmalla,\nhillitsemättömimmällä tavalla. Ja kyllä Hollannissa tarjoutuukin\nmerimiehelle huvia ja iloa, siellä kun hienompi sukupuoli on niin\nviehättävätä, etenkin kun se käy vaatetettuna omituisiin, sieviin\nkansallispukuihinsa ja kahisevaan silkkiin ja pitseihin.\n\nMonta iloista hetkeä siellä vietettyämme sekä opittuamme yhtä ja toista\ntuossa kirjavassa, häärivässä muurahaispesässä, jätimme sinne kaikki\nkainaloiset kanamme ynnä muut huvituksemme ja saavuimme taasen\nPohjanmeren levottomalle ulapalle. -- Mutta eihän merimiehellä\nyksitoikkoisessa elämässään olisikaan mitään nautintoja, millä\nvirkistää itseään, jos ei käyttäisi hyväkseen niitä muutamia hetkiä,\nmitkä hän pitkien kuukausien kuluttua saapi viettää ihmisten seurassa.\nKun ei hänellä sitten ole omaisia eikä kotoa missään, eikä ketään, kuka\nhänestä välittäisi, joutuu hän usein intohimojensa ja hurjan luonteensa\nuhriksi. Ja tämä se juuri on, joka merimiehiä saattaa ennenaikaiseen\nhautaan, sillä elämä merellä kyllä on omiansa karkaisemaan hänen\nruumistaan alinomaisessa taistelussa mahtavan meren ja luonnonvoimien\nkanssa. Tämä taistelu tekee hänen luonteensa ylimieliseksi ja\nkuohahtelevaksi, ja tässä siis on tuo merimiesten hurjuuden ja\nuhkarohkeuden syy.\n\nPaluumatkalla tapahtui pieni hauska kohtaus, joka on omiaan valaisemaan\nmerimiehen luonnetta ja hänen elämänsä yksitoikkoisuutta merellä.\n\nOlimme useampia päiviä saaneet heilua Pohjanmerellä ihan tyynellä meren\npinnalla. Ei mikään merimiehelle käy niin ikäväksi, kuin tuommoinen\nrasittavan kuuma, tyven ilma, jolloin laiva ei pääse kulkemaan\npaikaltaan. Heikko maininki heiluttelee laivaa joka suunnalle; purjeet\nriippuvat velttoina, lyöden ja lapsutellen edes ja takaisin; mastot ja\nraakapuut narisevat yksitoikkoisesti. Kaikki on niin masentavaisen\nhiljaista, että merimies tuskin pysyy hereillä. Tuon tuostakin tuulonen\nikään kuin hengähtää vähän ilmassa, ja silloin koitetaan purjeita aina\nasettaa melkein tuntumattoman tuulenhengähdyksen mukaan. Mutta kaikki\nturhaan; taasen seuraa sama velttous, sama korvia ja ytimiä vihlova\nyksitoikkoinen narina ja purjeiden lapsutus.\n\nKolmannen päivän iltana tämän samaisen ikävän tyynen kestäessä, oli\nminun vuoroni vahdin muuton aikana kello 8 mennä ruoriin. Seisoessani\nsiinä ja tirkistellessäni vuoroon kompassiin, vuoroon noita veltosti\nriippuvia purjeita, olin melkein nukahtaa ruorin pyörän ääressä, kun\nkuulin vieressäni kapteenin karhean äänen.\n\nTämä raju mies, kapteeni Andersen, oli kotoisin Norjasta ja syntynyt\nArendalissa. Hän oli 7 jalkaa pitkä, leveähartiainen, lyhytkaulainen ja\nsuuripäinen. Hänen kasvoissaan oli kamalan rokon arvet ja väriltään ne\nolivat tulipunaiset. Leuka oli leveä, samoin suu, ja nenä tavattoman\nsuuri, punervan sininen ja käyrä. Sieramet olivat suuret, mutta silmät\npienet, ilkeän näköiset ja viheriän väriset, eivätkä nämä milloinkaan\nvoineet sekuntia pitemmältä samaan paikkaan katsoa. Kulmakarvat olivat\ntuuheat ja otsa matala ja sisäänpainunut, tukka punaisen ruskea, tuuhea\nja takkumainen. Hän oli jotenkin isovatsainen, mutta rinta\nsisäänpainunut. Koko tätä merikarhua kannattavat sääret olivat väärät\nja jalat tavattoman suuret, niin että neljätoista tuumaa pitkät anturat\neivät olleet hänelle liiaksi pitkät. Kädet olivat niin mittavat, että\nsormenpäät ulottuivat polviin saakka ja käsivarret jäntevät kuin laivan\npartuunat. Hänellä oli merellä aina päässään ruskea leveälierinen\nhuopahattu ja yllään sininen pitkä friisitakki ja keltaiset englannin\nnahkaiset housut. Kaulassaan hän aina käytti suurta, erinomaisen\nkirjavaa silkkiliinaa. Se oli merimiehen solmuun solmittuna ja molemmat\npäät heitettyinä hartioille, jossa ne liehuivat ja loistivat kilpaa\nhänen pitkän, tulipunaisen partansa kanssa. Tavallisesti nimitimme\nhäntä takanapäin robokiksi.\n\nHuomattuani kapteenin läsnäolon, rupesin sopivaan asentoon ja kysyin,\nmitä hän suvaitsi käskeä.\n\n\"Etkö sinä, Suomen juntti, osaa noitua tuulta?\" kysyi kapteeni, \"koska\nolen suomalaisista kuullut, että he ovat mestareita siinä taidossa.\nKoitapas nyt taitoasi; emmehän me tällä kurin pääse koskaan perille\",\nlisäsi hän kärsimättömästi, asettuen eteeni seisomaan, ilkeä hymy\nrumilla kasvoillaan.\n\n\"Kyllä minä noitua osaan\", vastasin hänen kysymykseensä, samalla\nitsekseni päättäen laskea vähän pilaa hänelle, \"Ei ole mikään vaikea\ntemppu loihtia tuulta. Jos kapteeni olisi jo ennen asiasta maininnut,\nniin voisi meillä jo olla hyvä hankapurje. En ole turhaan kahta vuotta\nlapsuuteni aikaa Lapissa viettänyt; mutta minä en voi loihtia muuten\nkuin siinä tapauksessa, että minua nimenomaan siihen pyydetään; sillä\nmuutoin menettää loihtimistaitoni voimansa.\"\n\nKuultuaan minun rohkean puheeni, vilkasi kapteeni tuon tuostakin salaa\nminuun; mutta kun olin totisen näköinen eikä hän huomannut muodossani\ntai äänessäni vähintäkään pilantapaista, vastasi hän sitten pilalla tai\ntäydellä todella.\n\n\"Totta tosiaan, poikaseni, luulenpa sinun melkein tarkottavan mitä\npuhut\" Mutta hetken mietittyään hän lisäsi kärsimättömästi: \"Loruja\nvain kaikki loihtimiset; minä en kärsi pilaa\", ja luoden kiukkuisen\nkatseen minuun hän poistui suojaansa.\n\nMutta pian hän tuli takaisin, katsahti tähystellen pilviä, otti pienen\npullon taskustaan, kaatoi siitä suuhunsa aika kulauksen ja ojensi\npullon minullekin, kehoittaen minua vahvistamaan itseäni pullon\nsisällyksellä, lisäten puoleksi ivalla, puoleksi täydellä todella:\n\"Koitahan sitten loihtia tuulta, niin saat taalerin rahaa ja kaksi\npulloa tätä ainetta\".\n\nMaistettuani tarjotusta pullosta, tunsin itseni hilpeämmäksi vastasin,\nyhä pilaani jatkaen: \"Kuulkaas nyt, kapteeni! Uskokaa jos tahdotte,\nmutta ennen kuin kello on tänä yönä kaksitoista lyönyt, on meillä hyvä\nhankapurje, ja se on niin totta, kuin sekin, että minä olen suomalainen\nläheltä lapin rajoja!\"\n\n\"Niin, totta tosiaankin; mutta jos sinä valehtelet ja lasket pilaa\nminusta, niin on köydenpätkä tanssiva selkäpiitäsi pitkin\", murisi hän\nvastaukseksi ja meni jällen suojaansa.\n\nMinua jo rupesi vähän pelottamaan, että olin mennyt liian pitkälle\npilanteossani, sillä kokemuksestani tiesin, ettei hän ollut hidas\nvihaan eikä köysipampun heiluttamiseen. Sentähden oikein rukoilin\nsydämmestäni Jumalaa, että hän antaisi meille tuiman tuulen, jotta\npelastuisin tuon merikarhun vihasta. Ja merkillistä kyllä, joko sitten\nJumala kuuli rukoukseni tai luonto muutoin näytti oikkujaan, niin\nkumminkin noin yhdentoista aikoina rupesi tuulenhenki käymään, ensin\nvienosti, mutta vähitellen rupesi sen voima kasvamaan, kunnes\nvahdinmuutoksen aikana kello 12 yöllä oli tavallisen navakka\nhankatuuli, niin että jo hyvin kannatti pinnistää purjeet.\n\nOlin juuri aikeissa kömpiä suojaani levolle mennäkseni, kun perämies\ntuli skansin ovelle, kutsuen minua, ensi kerran nimeltäni, tulemaan\nperäpuoleen kapteenin puheille. Minä arvasin heti, mikä oli asiana, ja\nkävellä tallustelin vakavana ja hyvin ankaran sekä itsetietoisen\nnäköisenä kapteenin luo.\n\nTultuani sisään seisoi ukko hajasäärin, kädet taskussa ja kasvot\ntavattomasti punottaen, sillä nähtävästi hän oli ottanut muutaman\nryypyn liikaa.\n\n\"Sinäpä olet kelpo poika, oletpa hitto vieköön niinkin\", huusi hän heti\nvastaani. \"Sinä näyt sittenkin olevan tavallinen Suomalainen peikko,\njoka osaat loihtia. Tässä saat luvatun palkkion, jos tuuli oli sitten\nsinun tai paholaisen luoma; mutta mene nyt pian edestäni pois, taikka\nminä joudun raivoon\", murisi hän. Kyllä minä vielä koetan, osaatko sinä\ntodellakin loihtia!\"\n\n\"Älkää huoliko kiivastua, herra kapteini\", lausuin minä, rohkaistuna\nonnistuneesta pilasta, \"kun olen kerta päässyt alkuun, voin loihtia\nteidät vaikka taivaalla lentäväksi korpiksi taikka jäämerellä\nkömpiväksi jääkarhuksi\". Samalla loin häneen niin tuiman katseen, että\nhän tietämättään otti pari askelta taaksepäin, luullen todellakin minua\nnoidaksi. Minä taasen olin päättänyt koettaa säilyttää saavutettua\nvaltaani, niin kauvan kuin mahdollista olisi. Ja se luonnistuikin niin\nhyvin, että siitä lähtein sain olla ja menetellä niinkuin itse tahdoin.\nLopulta huomasin sitten, että kapteeni vaan odotti hartaasti sitä\npäivää, jona pääsisi minusta erilleen.\n\nMuuta mainittavaa ei enään sillä matkalla tapahtunut. Hyvä tuuli\nkiidätti meitä aina lähemmäksi Ruotsin pohjoista rantaa ja, oltuamme\nkaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta poissa, saavuimme jälleen minulle\ntutuksi tulleeseen Sundsvalliin.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai ja sen johdosta pyysin taas rahaa\nparikymmentä kruunua, saadakseni mennä maihin ja samalla muka\nnäyttämään kipeätä jalkaani, jossa oli ollut vamma siitä saakka, kun\nkapteeni oli minua lyönyt; sääriluussa oli ollut vanha arpi, mutta\npudotessani oli se kolahtanut skansin kattolistaan ja oli siitä lähtein\ntahallisen huolimattoman hoidon tähden pysynyt umpeen-parantumatta.\n\nKapteeni loi minuun aran, epäselvän katseen ja kysyi, kannoinko vielä\nvihaa häntä kohtaan. Hän antoi minulle 30 kruunua ja mainitsi, että se\nsai olla minulle juomarahaksi, eikä hän ottaisi sitä lukuun\npalkkatiliini.\n\nSaatuani rahat ja kiitettyäni lahjasta, poistuin laivasta, mutta\nitsekseni ajattelin: \"Kyllä kymmenkertaisesti antaisit, jos tietäisit,\nmitkä aikomukset liikkuvat mielessäni sinua kohtaan tyynen,\nyksinkertaisen kuoreni alla\".\n\nTultuani kaupunkiin, etsin ensi työkseni taitavan lakimiehen ja pyysin\nhäntä asian-ajajakseni. Minä kerroin tarkoin kaikki kapteenin\nharjoittamat julmuudet ja rääkkäykset itseäni kohtaan ja pyysin, että\nhän toimittaisi tämän merikarhun töistänsä lailliseen edesvastaukseen.\nSamalla ilmoitin, etten enää uskaltaisi laivaan takaisin mennä, sillä,\nlausuin, se olisi samaa kuin meno hirteen. Minä ilmoitin myös niitten\nnimet, jotka voivat todistaa syytökseni todeksi, ja rukoilin häntä\npelastamaan minua kiduttajani käsistä.\n\nTuloksena tästä olikin se, että 8 päivän kuluttua olimme oikeussalissa,\nminä ja puolustajani sekä kapteeni Andersen laivan koko miehistön\nkanssa.\n\nKun tuomari oli lukenut syytökseni kaikkine sivuseikkoineen, jotka\nkaikki asian-ajajani oli taitavasti kokoonpannut, vastasi kapteeni,\nettä minä olin pestattu Norjan lain mukaan, eikä hän siis ollut\nvelkapää vastaamaan minun tekemiini syytöksiin täällä. Sitä paitsi olin\nminä ollut laivasta pois ilman luvatta 8 vuorokautta, ja merilaki\nsäätää, että se, joka yli 24 tuntia päällikön luvatta viipyy poissa\nlaivasta, on karkurina pidettävä ja sen johdosta menettänyt lailliset\noikeutensa. Näillä perusteilla hän vaati syytteen kumoamista ja\nsyyttäjän vangitsemista asetusten mukaan.\n\nSiihen vastasi asiamieheni, että min asianmukaisessa järjestyksessä\nennen 24 tunnin kuluttua olin ilmoittanut itseni Venäjän konsulin\nluona sekä pyytänyt sen viraston suojelusta; ja koska pidetyssä\npoliisitutkinnossa oli ilmitullut raskauttavia asianhaaroja kapteenia\nvastaan ja hänen oli todistettu väärinkäyttäneen valtaansa sekä\nväkivaltaisesti kohdelleen syyttäjää, niinkuin miehistö oli todistanut,\noli hän saanut konsulinvirastolta kehoituksen nostaa virallinen kanne\nkapteenia vastaan sekä vaatia häntä vastauksen-alaiseksi teoistaan.\nTämän johdosta pyysi asian-ajajani, että todistajat laillisessa\njärjestyksessä valallisesti kuulusteltaisiin.\n\nTämän jälkeen alkoi kuulustelu, jota kesti 2 tuntia, ja loppupäätös oli\nsemmoinen, että voitto kallistui minun puolelleni kapteenin suureksi\nharmiksi.\n\nMinä voitin asiani täydellisesti. Päätöksellään vapautti oikeus minut\nheti laivan palveluksesta ja tuomitsi kapteenin maksamaan minulle 400\nkruunua kipurahoja ynnä täyden palkan, lukien saman vuoden loppuun\nsaakka. Sitä paitsi velvoitettiin hän maksamaan minulle 80 kruunua\noikeudenkäynti-kulunkia sekä kymmenen vuorokauden ruokarahat, jotka\nminun laskuni mukaan tekivät 40 kruunua. Kaiken tämän lisäksi\ntuomittiin hän maksamaan sakkoa merilain rikkomisesta 265 kruunua.\n\nKapteenin silmät iskivät tulta ja salamata minua kohden, kun hän oli\ntuomion kuullut. Mutta todisteet olivat häntä vastaan olleet niin\nselvät, ettei hän katsonut ansaitsevan edes vedota korkeampiin\noikeuksiin, ja niin hänen kumminkin täytyi tällä erällä tyytyä huonoon\nonneensa. Hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden minulle poistui\nhän oikeussalista, uhaten minulle kauheinta kostoa, jos hän vielä\nkerran saisi minut käsiinsä. Mutta Rabokparka ei minua sitten enää\nmilloinkaan kouriinsa saanut, vaan hänen ystävälliset toiveensa jäivät\ntoteutumatta, ja luultavasti emme nyt enää toisiamme tässä elämässä\nkohtaa.\n\nSeuraavana päivänä suoritettiin minulle palkkani Bayardista, ja silloin\nsain käteeni myös oikeudessa tuomitut korvaukset, kaikkiaan lähes 70\nkruunua. Saman päivän iltana menin laivasta noutamaan tavaroitani\nkahden poliisikonstaapelin avulla, joten vihdoin olisin monet vaikeudet\nvoitettuani vapaa Bayardista ja sen kapteenista. Mutta jos en olisi\nollut niin varovainen, että otin poliisit mukaani, niin olisi tuo juttu\npäättynyt ikävällä tavalla; luultavasti ei minussa enää olisi näiden\nmuistelmien kirjoittajaa.\n\nKapteeni oli piiloutunut kajuuttaansa, kun minä rupesin laskemaan\ntavaroitani venheeseen, joka lellui laivan sivulla. Mutta kun hän\nsieltä hiipi esille eikä nähnyt lähellä olevan ketään, sillä poliisit\nolivat veneessä ja koko miehistö laivan ruumassa, syöksyi hän minua\nkohden, suuri puukko kädessä, valmis iskemään. Vaaran huomattuani\njuoksin minä kiireesti laivan kokkaan, mutta kapteeni seurasi\nkintereilläni. Lopulta ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kuin\nkärppä ylös staagia myöten, joka johti etumastoon. Siellä vasta\nmuistin, että olin konstaapelilta saanut pienen vihellyspillin tarpeen\nvaralle. Pelon valtaamana puhalsin siihen, ja pian se toi minulle apua.\nKun kapteeni näki konstaapelit, pelästyi hän niin, että heitti\npuukkonsa mereen ja ryntäsi pakoon kajuuttaansa, jonne emme viitsineet\nhäntä seurata, sillä minä puolestani olin jo saanut hänestä tarpeeni.\n\nKun kapteenin kavaluus ja julmuus minua kohtaan oli yleiseksi tiedoksi\ntullut, ja kun hän vielä lisäksi ei milloinkaan maksanut säännöllisesti\nlastausmiehille heidän palkkojansa, seurasi tästä hänelle vielä aimo\nselkäsauna ennenkuin hän kaupungista jälleen merille suoriutui.\n\nHänellä oli nimittäin tapana joka ilta tulla maihin rakastettunsa\nluokse, ja kun hänen tiensä kävi läpi lautakartanon, asetuimme eräänä\niltana vahtiin ja ryntäsimme neljä veitikkaa hänen kimppuunsa, kaasimme\nukon ja pehmitimme sitten voimiemme mukaan köysipatukalla hänen leveätä\nselkäänsä, antaen hänenkin vuorostaan maistaa samaa suloutta, jota hän\nitse oli minulle samoin kuin monelle muulle niin hyväntahtoisesti\njaellut.\n\nKoska jo oli talvi lähellä, en enään välittänyt sinä syksynä merille\nlähteä, vaan päätin nyt elää rahoillani. Huviteltuani itseäni muutaman\nviikon, rupesi aikani lopulta käymään ikäväksi. Sentähden muutin maalle\nerääsen pieneen seurakuntaan ja asetuin sinne muutaman kauppiaan luo\nlähelle suurta sahalaitosta.\n\nTarpeeksi kauan joutilasna huviteltuani olin sitten jonkun päivän\ntukkien uitossa pulikoimassa keksi kädessä. Sitten olin sepän\napulaisena muutaman päivän, sen jälkeen muurarin kätyrinä ja lopuksi\nsahan lautapihassa yhdessä ja toisessa toimessa. Lopuksi palellutin\neräänä kovana pakkaspäivänä molemmat jalkani, niin että tulin\nmuutamaksi ajaksi liikkumaan kykenemättömäksi.\n\nJouduttuani siten \"kamariherraksi\", rakastuin silmittömästi kauppiaan\nsulosilmäiseen taalalaiseen neulojaneitoseen, ja voidakseni pysyä\ntämän läheisyydessä, rupesin kauppiaalle kirjanpitäjäksi ja\nkauppa-apulaiseksi. Terveeksi tultuani kävelin sitten rakkauden\nhoureissa pitkin metsiä ja korpia piirustellen armaan Margaretan\nnimikirjaimia joka puuhun, mitä tien varrella kasvoi hänen kotinsa ja\nkauppiaan talon välillä, ja täytin lemmittyni taskut ja neulomuslippaan\nhehkuvilla rakkaudenkirjeillä. Viimein kauppias katsoi hyväksi toimittaa\nminut palvelukseen toiselle isännälle, joka asui saaressa pari\npeninkulmaa etäällä hänestä.\n\nSiellä olin kolme kuukautta. Mutta kun rupesin viinitynnyriä kauppiaan\nkyökkikamarissa liiaksi ahkeraan suosimaan vesipullon asemasta, ja\nmuistakin syistä erosin sieltä pienen kahakan jälkeen ja olin taasen\noma isäntäni.\n\nPienestä pojasta saakka olin suosinut vapaita jalkapatikka-matkoja,\ntutustuakseni paremmin outoihin seutuihin. Taaskin sain halun\nmittaamaan maantietä ja tarkastaa kyliä, kansaa ja kaupunkeja. Ostin\nsitä tarkoitusta varten rensselin ja muita matkalla tarvittavia\nkapineita, ja niin lähdin kenellekään mainitsematta kulkemaan Gefleä\nkohti. Olin kuullut, että siellä olisi vilkas meriliike; ja kun mieleni\npaloi merille sekä minun luonteeni muutoinkin oli levotonta laatua enkä\nvoinut viihtyä kauan samalla paikkakunnalla, olin päättänyt hankkia\njonkunlaista muutosta yksitoikkoisessa jokapäiväisessä elämässäni.\n\nMatkallani viivyin kaksi viikkoa. Välistä makasin heinäladoissa,\nmetsään tekemissäni risu- ja lumimajoissa, välin taasen jossakin\nhauskassa talossa maantien varrella. Välin kutsuin itseäni\nkuljeksivaksi sälliksi, toisinaan esiinnyin palvelusväen etsijänä\nmilloin mihinkin laitokseen kaupungissa, välin taasen otin rillit\nnenälleni ja kuljin \"maisterina\" tahi vanhojen laulujen ja satujen\nkerääjänä ynnä muuna semmoisena, minä milloinkin soveltui. Suurimmaksi\nosaksi kuljin jalkaisin koko matkan, vaikka minulla vielä oli helposti\nsaaduista rahoista jäljellä parisataa kruunua. Monta hauskaa ja\nnaurettavaa kepposta sain kokea tällä vaihtelevaisella matkallani.\n\nGefleen tultuani menin asumaan erääsen pieneen perheesen sataman\nläheisyydessä. Katseltuani muutamia päiviä kaupunkia ja huviteltuani\nyhdellä ja toisella tavalla, rupesi taasen joutilaisuus käymään\nkyllästyttäväksi. Mutta kun meriliike ei kentiesi vielä pariin\nkuukauteen alkaisi, päätin ruveta johonkin työntekoon harjoitellakseni\nitseäni merielämän varalle.\n\nOlin siten raudankantajana sataman rautamakasiineissa neljä päivää.\nMutta kun se toimi rupesi käymään liian raskaaksi, menin köydenpunojan\ntyöhön, johon ammattiin jo merimiehenä olin vähän tottunut. Sekin\nkyllästytti minua muutaman päivän kuluessa. Sitten olin laivavarvissa\nyhdessä ja toisessa toimessa. Kaiket illat olin aina ahkerasti hienona\nherrasmiehenä kaupungin hienoimmissa huveissa, suureksi ihmeeksi\ntyötovereilleni ja työnantajieni hämmästykseksi.\n\nEräänä päivänä luin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa haluttiin erääsen\nsuurempaan liikkeesen maalarin-oppilasta, joka jo olisi tähän ammattiin\nperehtynyt. Ilmoitus minua miellytti, ja kun olin maalaustaidon\nihailija sekä sitä ammattia muutaman viikon harjoittanutkin erään\nsukulaiseni luona Waasassa ja sitäpaitse kulutellut kotona\nlastenkammarissa useampia maalilaatikoita tuhrien paperille taloja ja\ntanhuoita, kyliä ja kaupunkeja, niin päätin koettaa onneani silläkin\nalalla ja lisätä tälläkin taitojani merielämän varalle. Sillä sitäpä\ntaitoa merimieheltä usein laivassa kysytään, milloin tervatolpon\nääressä, milloin taasen muissa hienommissa töissä.\n\nPari tuntia sen jälkeen olin matkalla maalari Sjöströmille tarjokkaana\navoinna olevaan paikkaan. Sain toimen ilman mitään vastusta. Kontrahti\ntehtiin kahdeksi vuodeksi. Ehdot olivat 200 kruunun palkka vuodelta ja\nvapaa ylöspito, ja oppiajan kuluttua pääsisin kisälliksi.\n\nSiinä ammatissa olin kaksi kuukautta, jolla ajalla saavutin\nisäntäväkeni täydellisen suosion ja kanssapalvelijaini täydellisen\nvihan ja kateuden.\n\nIsäntäväkeni, joka ennen pitkää puheistani ja käytöksestäni pian\nhuomasi suomalaisen sällikokelaan nutun alla piilevän hiukan\nsäätyhenkilöä, kutsui minut ensin pyhinä perheensä yhteiseen\npäivällispöytään, ja lopulta, kun huomasivat, että en ollenkaan\noudostellut hienompaakaan seuraelämää, sain kaikki ateriat syödä\n\"sisällä\", kunnes viimein olin ikäänkuin luonnollinen perheenjäsen.\n\nEräänä pyhäpäivänä yhdyin kaupungilla kävellessäni muutamien\nmeripoikain kanssa jossakin huvipaikassa. Kun minulla sattui olemaan\nlihavampi kukkaro kuin heillä, esitin itseni heille virkaveljenä, ja\nvahvistaakseni tuttavuuttamme rupesin heille laittamaan merimiesten\nilahdusaineita. Siitä tuli lopulta meidän välimme niin hyväksi, että\nvanhin joukosta lupasi toimittaa minulle alamatruusin paikan samaan\nlaivaan, mihin hekin viikon kuluttua tulisivat ottamaan pestin.\n\nEnnen eroamistamme illalla olimme asian varmuuden vuoksi jo käyneet\nkapteenin luona, joten olin taasen merielämään vihitty.\n\nKolme päivää sen jälkeen illalla myöhään pidin työtovereilleni pienet\nläksijäiskekkerit, ja kun he kuulivat, että aijoin kadota teille\ntietymättömille, muille maille merten taa, ihastuivat he siitä niin,\nettä miehissä auttoivat minut tavaroineni piha-aidan ylitse, portit kun\nsiihen aikaan vuorokaudesta olivat lukitut ja isäntäväki olisi\nvehkeemme tyhjäksi tehnyt lain voimalla, kun ei olisi näin ominlupaista\nmuutosta suvainnut.\n\nEi maalarinsälliä, ei mestaria eikä taiteilijaa minusta siis tullut;\nmutta olinhan saanut kokea, mitenkä sällin silmillä maailmaa\nkatsellaan.\n\nNäin olin siis taasen merellä Martha nimisellä laivalla, joka oli\nlastattuna puulastilla ja matkalla Hulliin Englantiin. Pääsimme ilman\nvastuksia perille neljä viikkoa kestäneen purjehdusajan kuluttua.\nSiellä laiva myytiin, ja me saimme joka mies palkan kouraamme sekä\nmääräyksen seurata päällikkökuntamme mukana takaisin Ruotsiin.\n\nMäärättynä päivänä ja hetkenä olimme kaikki valmiina lähtöön eräällä\nRuotsiin menevällä höyrylaivalla. Tavaramme, merimiehen kirstut ja\nsäkit, välttämättömät kamssumme, olivat laivassa. Koko Martha-laivan\nmiehistö oli kokoontuneena peräkannella, iloisesti viuhtoen kirjavilla\nnenäliinoillaan, jätellen hyvästi ikävöiviä ja hymyileviä Albionin\nneitosia.\n\nLopulta annettiin laskea laivan köydet irti laiturin paaluista ja vetää\nrantaporras laivaan. Samassa kun kapteenin komentosanat kaikuivat,\nolivat Martha-laivan puuseppä ja minä hypänneet laivasta laiturille. Me\nheitimme köydet irti, sysäsimme rantaportaan laivaan, hurrasimme\nmuutaman kerran lähteville tovereillemme, hyppäsimme sitten katettuun,\nsitä varten tilattuun ajurin vaunun ja poistuimme sitten täyttä laukkaa\nlaiturin läheisyydestä ensin pienoiselle kadulle, ja tuskin oli vielä\nhuomattukaan meidän pakoamme, kun olimme jo kadonneet laivan näkyvistä,\nmatkarahat taskussa ja kirstumme sekä säkkimme poismenevässä laivassa.\nMutta nepä olivatkin täytettynä vanhoilla, arvottomilla purjeen\npalasilla y.m. roskalla.\n\nAnnoimme ajurimme ennen tehdyn sopimuksen mukaan viedä meidät muutaman\nenglanninpeninkulman päässä olevaan kylään, jossa viivyimme siksi,\nkunnes takaa-ajon vaara oli ohitse. Siellä maksoimme ajurimme ja\nlähetimme hänet pois, äänettömäksi lahjottuna, ja niin vietimme viikon\npäivät suloista, raitista ja virkistävää maa-elämää hyvin hupaisen\nkylän nuorison keskuudessa.\n\nSaatuamme tarpeeksi maalaishuvituksista, palasimme jälleen kaupunkiin,\nja ihailtuamme siellä kaikkia, mitä uutta oli silmäimme edessä,\nerosimme toisistamme. Minä otin pestin erääsen Rostokin laivaan, joka\noli lastattu kivihiilillä ja oli menevä Ruotsiin Söderhamniin. Siellä\nkolme viikkoa viivyttyämme, purjettuamme kivihiilet ja otettuamme\nlauta- ja lankkulastin vietäväksi Liverpooliin, lähdimme taasen\npaluumatkalle Englantiin, monta hauskaa ja iloista iltaa vietettyämme\niloisten, ystävällisten ja vieraanvaraisten Söderhamnilaisten seurassa.\n\nLiverpooliin päästyämme erosin taas siitä laivasta, sillä se vuoti niin\nsurkeasti, että taukoomatta yötä päivää saimme myötäänsä pumputa, jos\nvaan vähänkin tuuli kävi. Laiva olikin jo 24 vuotta vanha, joten ihme\nkyllä oli, että se vielä koossa pysyi.\n\nMuuta mainittavaa ei siitä kolmen kuukauden olosta tällä saksalaisella\nlaivalla ole, kuin etten koko ajalla kuullut muuta kun puhdasta\nsaksankieltä, sillä ei yksikään muu kuin kapteeni osannut\nenglanninkieltä. Ruoka oli niin maailman mainiota, että semmoista\nharvoin laivassa tapaa. Elämä oli niin rauhallista, etten koskaan sen\njälkeen ole niin siivoa miehistö missään laivassa tavannut. Olimme 8\nmiestä keulassa eli skansissa, kokki siihen luettuna, kapteeni ja\nperämies peräpuolella, eli yhteensä 10 miestä laivassa. Kapteeni oli\ntodellinen gentlemanni, eikä perämiestäkään moittia voinut. Jos vain\nlaiva olisi ollut vähänkään parempi, niin en olisi siitä äkkiä eronnut;\nmonesti olen sitäkin katunut, että siitä sittenkään erosin.\n\nTaasen viivyin pari viikkoa Liverpoolissa, kunnes lompakko jälleen oli\nehtinyt tyhjentyä. Sitten otin jälleen pestin erääsen kivihiili-laivaan\neli niin kutsuttuun koljariin, joka kulki vain rannikkoa. Siinä\nmaksettiin hyvää palkkaa. Minun tultuani oli laivan koko miehistö,\npaitsi kapteenia, pelkkiä suomalaisia nuoria miehiä.\n\nSiinä emme jaksaneet olla enemmän kuin 6 viikkoa, jolla ajalla kävimme\nExmouthin, Plymouthin ja Portsmouthin satamissa. Se oli alinomaista\npurkamista ja lastaamista. Kun kolme tahi neljä päivää olimme merellä,\nsaavuimme jälleen satamaan ja niin vuoroin kuljettiin hiililastilla ja\ntoisen painolastilla.\n\nTultuamme vihdoin Cardiffiin etelä-Englannissa, pyysimme joka mies\npäästä irti laivasta, tuosta alinomaisesta kivihiilen tuoksusta ja\nliasta. Siellä vietimme joulujuhlaa; mutta eipä joulu joululta tuntunut\nsiellä, sillä kaipauksella ajattelin kotimaatani ja niitä herttaisia\njoulujuhlia, joita olin saanut viettää onnellisessa lapsuuden kodissa\nsekä sitten myöhemmin muitten omaisteni seurassa mieronteille\njoutuneena.\n\nMutta eihän merimiehelle usein sitä iloa elämässään tulekaan, että\nvoisi omaistensa seurassa viettää juhliaan. Sillä niinhän se on, kuin\nkuulin erään merimiehen ikävissään hyräilevän:\n\n    \"Merimies kuin vesilintu\n    Ystävistään erillänsä\n    Ikävissään huokaelee,\n    Omaa kultaans' ikävöipi,\n    Sillä meren myrskysäissä\n    Hyökylaineen vaahtopäissä\n    Merimiesi yksinäinen\n    Ainoon ilon, hyvin löytää;\n    Eipä meripoikaa lainehilla\n    Kukaan armahda, ei armahda!\n    Josma sulle, kurja merimies,\n    Kuvaella voisin ties:\n    Sinä olet häilyvä\n    Meren lainehilla,\n    Sun on tiesi onneton,\n    Ja meri hautasi!\"\n\nJoulunpyhät vietettyämme Cardiffissa, otimme me kolme koljaripoikaa\npestin erääsen suureen kolmikerroksiseen höyrylaivaan, joka meni\nAmerikaan Savanna-nimiseen merikaupunkiin.\n\nSe oli aika jättiläislaiva. Miehistöä oli 22 lämmittäjää, neljä\nkoneenkäyttäjää, 30 matruusia, 6 täkkipoikaa, eli kokkien, kapteenin,\n3 perämiehen ja ruorimestarin kanssa yhteensä 69 miestä.\n\nHöyrylaivan nimi oli Bremen. Se oli lastattu kivihiilellä ja oli sen\nmäärä palata Bremenhaveniin Saksan maalla puuvillalastissa.\n\nMatka Atlannin yli kesti 15 vuorokautta. Kaikki kävi säännöllisesti.\nMatkalla ei juuri merimies-työtä eikä taitoa kysytty. Alinomaa, niin\npitkät kuin päivät olivat, pestiin, laahattiin ja maalattiin\ntaukoamatta, niinkuin olisi jossakin pesulaitoksessa oltu.\n\nMinun maalaritaitoni oli nyt ihan tarpeesen, sillä sen nojalla sain\nkoko matkan olla jonkunmoisena mestarina maalaustöissä sekä itse\nvalmistaa hienommat työt.\n\n\nSavanna on hyvin vilkasliikkeinen satamakaupunki. Sadottaisin\npuuvillalasteja vuodessa lähetetään sieltä kaikkiin maailman ääriin.\nVilkkaan laivaliikkeen tähden maksetaan siellä myös suuria palkkoja\nmerimiehille. Tavalliset matruusit saivat kuussa 200 Sm. Seurauksena\nonkin ollut tavaton runnariliikkeen kukoistus siellä. Miehiä karkaa\nlaivoista siellä kuin hiiriä, parempain palkkain toivossa, runnarien\nviekoittelemina tietysti.\n\nMinuunkin, samoin kuin kohteen suomalaiseen toveriini, tarttui tuo\nAmerikan karkurirutto. Käytyämme maissa useampina ehtoina sekä\ntutustuttuamme sikäläisiin oloihin, päätimme jättää tuon saksalaisen\n\"pyykki-laivan\" sekä kokea onneamme tässä luvatussa maassa.\nKuljetettuamme hiljalleen joka ilta vaatteitamme ja tavaroitamme\nmukanamme niin tarkoin kuin voimme ja kiusattuamme rahaa kapteenilta\nniin paljon kuin olimme saamassa, jäimme eräänä iltana, kolme päivää\nennen laivan lähtöä, kokonaan laivaan palaamatta. Minä jouduin asumaan\nerääsen irlantilaiseen merimiesmajaan, jossa tulin oikein omin silmin\nnäkemään, kuinka merimies-parkoja Amerikassa kohdellaan..\n\nOlin ollut talossa noin viikon verran, kun isäntä rupesi tarjoomaan\nminulle runnarin tointa, se on, hän halusi saada minut hyvää palkkiota\nvastaan kätyrikseen, koska minä osasin useampaa kieltä sekä muutoin\nnäytin hänen mielestään sopivaksi tuohon toimeen, jossa useinkin\nvaaditaan uhkarohkeata ja pikaista päättäväisyyttä.\n\nMinä, joka aina olen ollut taipuvainen kaikenmoisiin seikkailuihin,\nmyönnyin tuohonkin ja hyväksyin tarjouksen, saadakseni kokea sitäkin\nelinkeinoa ja ehkä, ajattelin, voisin samalla jonkun kansalaiseni\npelastaa turmion käsistä. Ehdoista sovittuamme ryhdyin heti uuteen\ntoimeeni.\n\nSeuraavana päivänä tilattiin isännältäni erääsen englantilaiseen\nfrekattilaivaan kymmenen matruusia. Kysymyksessä oleva laiva oli ensin\nmenevä Lontoosen ja sitten Australiaan Melbourneen. Nyt sattui\nkumminkin niin, ettei ollut varastossa muuta kuin nuoria poikia,\nainoastaan 2 matruusia. Siis oli kaikin mokomin hankittava vanhempia\nmiehiä, koska tässä olivat suuret summat tiedossa.\n\nAsiasta keskusteltuamme tulimme siihen päätökseen, että minä menisin\nerääsen norjalaiseen laivaan päivällistunnilla, houkuttelisin miehiä\nkarkaamaan sekä ilmoittaisin heille, että saisivat 40 dol. palkkaa, sen\nsijaan kun heillä siinä laivassa oli vain 14, 16 ja 20 dollaria.\n\nMinä menin sopimuksen mukaan ja sain asiat mainiosti luonnistumaan.\nMinä kirjoitin miesten nimet ja tuntomerkit kirjaani, annoin heille\nkäsirahaa muutaman dollarin mieheen ja noin sivumennen annoin heidän\nymmärtää, että he olivat nyt pakoitetut tulemaan, jos tahtoivat välttää\nmerimiesmajan isännän salaisia väijyjiä, jotka eivät säästäisi\nrevolveriaan sanansasyöjiä kohdatessaan. Sillä välin tapahtui niinkin,\nettä joku otti kyllä käsirahaa eikä kumminkaan seurannut runnaria.\nUsein sattui todellakin niin, että semmoinen mies armotta kaikessa\nsalaisuudessa ammutaan.\n\nYöllä noin kahden ajassa lähdin taas liikkeelle ja otin 6 neekeriä\navukseni. Isäntäni antoi heille kullekin pitkäpiippuiset revolverit ja\npamput aseiksi, joita hän käski säälimättä käyttämään tarpeen tullessa.\nMinulla itselläni oli kaksi revolveria ja tikari sekä suuripartainen ja\npaksutukkainen naamari, tehdäkseni itseni tuntemattomaksi. Otimme\nhevosen, valjastettuna isojen tavaravankkurien eteen ja kaksi muuta\nhevosta, jotka olivat valjastetut kahden katetun ajopelin eteen miehiä\nvarten, ja niin lähdimme matkalle.\n\nTultuamme norjalaiselle laivalle, menin miesteni kanssa laivaan ja\nkysyin ensin vartijana olevalta matruusilta, tahtoiko hän seurata minua\nmaihin yllämainituilla ehdoilla. Hetken mietittyään suostui hän\nkauppaan. Minä asetin sitten neljä miestä vahtiin kajutan läheisyyteen\nsen vuoksi, jos päällikkökunta sattuisi heräämään. Samalla käskin\nmiesten välttää tappelua, niin kauvan kuin mahdollista oli, ja koettaa\nvain pysyttää heitä sisällä salpaamalla ovet.\n\nMenimme sitten matruusien tykö heidän suojaansa, jossa he jo olivat\nvalmiit lähtöä varten. Minä käskin joka miehen ottaa saappaat\njaloistaan, ettei suotta häirittäisi päällikkökunnan unta ja koska\nsiinä tapauksessa, että heräisivät, olisimme pakoitetut käyttämään\nväkivaltaa, jota muutoin kernaasti halusimme välttää niin kauvan kuin\nmahdollista olisi.\n\nNeekerit, joita ei vartijoiksi tarvittu, saivat kiireesti auttaa\nmiesten tavaroita vankkureille. Minä itse seisoin rantaportaan päässä\nkatsomassa, ettei kukaan luvattomille asioille poistunut. Pian\nolimmekin noin puolen tunnin kuluessa valmiit, ja matruusit, kaikki 10\nkappaletta ajopelissä. Mutta juuri kun teimme lähtöä, kuului kajutan\nläheisyydestä revolverin laukaus.\n\nMinä kiiruhdin ajureita henkensä uhalla joutumaan pois saaliinemme, kun\nsamassa yksi neekereistä ryntäsi luokseni verisenä. Häntä oli kajutan\nikkunasta isketty puukolla hartioihin, johon iskuun hän oli vastannut\nrevolverin laukauksella, eikä hän tiennyt sanoa, oliko luoti kehenkään\nsattunut. Mutta samassa oli toisesta ovesta, jota hän ei ollut ennen\nhuomannut, hiipinyt jättiläisen kaltainen mies, revolveri kourassa.\nTätä hän ei kumminkaan kerinnyt laukaista, ennenkuin toinen neekereistä\noli pampullaan iskenyt tulijaa niin, että mies kaatui; ja sitten he\nkaikki neljä olivat lähteneet käpälämäkeen, koska he olivat huomanneet,\nettä me olimme kuorminemme valmiit lähtemään liikkeelle.\n\nEmme olleet siis vallan ilman kahakkaa selvinneet ensimmäisestä\nseikkailusta. Syyttäkööt itseään, arvelin, miks'eivät sievästi pysyneet\npaikoillaan vain.\n\nMe riensimme aika vauhtia pois laivalta iloisina siitä, että olimme\nniinkin helpolla päässeet. Takaa-ajoa ei kuulunut sen enempää, eikä\nolisi hyvä ollutkaan meitä lähestyä, sillä me olimme nyt herroja, eikä\npoliisi halunnut koskaan sekaantua näihin toimiin, sillä heille olisi\nsiitä ollut pelkkää vahinkoa eikä mitään hyötyä.\n\nTaloon tultuamme oli miehille \"whiskyt valmiina\". Siitä saivat he\nnauttia niin paljon kuin halusivat, sillä eihän heillä monta tuntia\nollut aikaa kestäillä, kun laivan, johon he olivat määrätyt, piti jo\nseuraavana aamuna lähteä. \"Antaa miesten vaan iloita niin paljon kuin\nkerkiävät, kyllä toista kuuluu, kun he pöhnästään selkiävät\", arveli\nisäntäni.\n\nTarkastettuamme haavoitetun neekerin hartioita, huomasimme, ettei haava\nollut syvä eikä hengelle vaarallinen. Sidoimme haavan, ja miehelle\nannettiin hyvä grogi, jonka jälkeen hän sai mennä levolle.\n\nSamana yönä menin vielä erääsen saksalaiseen höyrylaivaan, josta\notimme 16 mieltä. Mutta siellä jouduimme kahakkaan, jossa sain\nhyvänpäiväisesti selkääni. Pian olisin voinut joutua hyvinkin ahtaalle,\nmutta yksi neekereistäni pelasti minut antamalla vastustajalleni\npaljaalla nyrkillään otsaan semmoisen pomauksen, että hän romahti\nseljälleen ja jäi siihen vaikeroimaan. Toisen vastustajani kanssa tulin\nitse toimeen pamppuni avulla, ja jäi hänkin laivan kannelle pitkälleen.\nVielä laivasta päästyämme ja kun jo tavarakuormamme oli liikkeellä,\ntäytyi meidän kääntää parin rotevan saksalaisen töppöset taivasta\nkohti, kun he olivat liian rohkeita ja mielivät meitä revolvereillaan\ntervehdellä. Lopulta pääsimme kumminkin onnellisesti kotiin. Mutta\nmuutamaan päivään en halunnut sen kahakan jäljeltä liiaksi liikutella\njäseniäni.\n\nTämmöisiä yöllisiä kohtauksia oli minulla sittemmin useampia. Kerran\nmarssitutin keskellä päivääkin eräästä laivasta koko miehistön maihin,\neikä kapteeni perämiehineen uskaltaneet sanallakaan vastustaa, kun\nnäkivät nuttuni alta kaksi suurta revolveriani ynnä muita aseita.\n\nSeuraavan päivän iltana menin isäntäni kanssa englantilaiseen\nrekattilaivaan. Mukanamme oli ne kymmenen miestä, jotka kapteeni oli\nisännältäni tilannut ja jotka nyt olivat kaikki tavallisen iloisella\nmielellä kestitsemisistämme. Me menimme kajuttaan kapteenin tykö.\nMiehet hyväksyttiin, kirjoitettiin laivan kirjoihin ja saivat luvatun\n40 doll. palkkaa, ja siitä he olivat ylenmäärin iloisia.\n\nMiehet saivat tavaransa kaikki laivaan sekä lisäksi pari naulaa\ntupakkaa, muutamia lootia tulitikkuja ja kimpun savipiippuja sekä\nmuutamia ruoka- ja kahviastioita mieheen. Sitä vastaan sai isäntäni\njoka miehen ensimmäisen kuun palkasta ennakkokuitin, jolla hän sai\nnostaa rahat kolme vuorokautta sen jälkeen kuin laiva oli lähtenyt.\n\nLausuttuamme jäähyväiset miehillemme, jätin heille vielä isäntäni\nkäskystä pari kannun pulloa ilolientä, sillä olimmehan tehneet mainion\nkaupan, jommoista harvoin saadaan toimeen yhtenä päivänä; sillä noista\n10 miespoloisesta, jotka eivät olleet talossa viipyneet täyttä\nvuorokautta, oli hän saanut yhteensä kokonaista 400 dollaria.\n\nMuutaman päivän kuluttua rohkenin uudelleen mennä samaan norjalaiseen\nlaivaan, tietysti nyt ilman naamaria, kysymään kohteliaasti laivan\nkapteenilta, eikö olisi miehiä tarvis; olin tällä kerralla tarjokkaana\nesiintyvinäni.\n\nKapteeni oli vimmoissaan ja kiroili niitä tulimmaisia amerikalaisia\nrunnareita, jotka olivat vieneet koko hänen miehistönsä, paitsi paria,\nkolmea poikaa, miehistön, jonka vertaista ei hän koskaan enään voisi\nsaada. Kertoi vielä saaneensa itsekin roistoilta suuren läven päähänsä,\nsurmatessaan kaksi mustaa pirua, jotka hän sanoi sitten mereen\nheittäneensä (siinä hän tietysti omiaan laverteli; tiesinhän itse asian\nparemmin). Perämieheltä olivat paholaiset ampuneet oikean kämmenen\npuhki, kun hän oli iskenyt kuoliaaksi kolmannen noista mustista\npeikoista (taasen liioiteltua. Jos olisi arvannut, kenenkä kanssa hän\npuheli, niin olisi tainnut ukko toista nuottia laulaa).\n\nVihdoin hän suostui kuulemaan minun ehdotustani, ja me sovimme, että\nminä ynnä viisi muuta miestä saisimme pestin seuraavana päivänä, sillä\nhän oli jo hankkinut kaksi miestä saman päivän aamuna.\n\nMinä kerroin, että meitä oli toveruksia, jotka halusimme päästä irti\neräästä merimiesmajasta, johon meidät oli vietelty päivää ennen\nlaivamme lähtöä ja jossa olimme olleet suljettuina, kunnes laivamme oli\nkerinnyt poistua, sekä että runnarit olivat tietämättämme tuoneet\nperästäpäin tavaramme maihin jollakin keinolla, jota en voinut\nselittää, sillä minä en muka ymmärtänyt, että merimiehiä näin\nkohdeltiin.\n\nKapteeni, joka uskoi todeksi jokaisen sanan puheestani ja sääli minua\ntovereineni, lupasi meille paikat laivassaan sekä hieroi käsiään\nmielihyvästä, kun hän nyt voi kostaa runnarille, vaikkapa ei samalle,\nniin kumminkin hänen virkaveljelleen. Hän kertoi olevansa valmis\nlähtemään jo seuraavana aamuna päivän valjetessa pakoveden aikana sekä\nlisäsi, että parempi olisi kirjoittaa meidät laivaan, ettei meidän\ntarvitseisi peljätä laivakonttoorissa tapaavamme merimiesmajan isäntää.\n\nMe sovimme asiasta molemmin puolin, ja minä lupasin mennä ilmoittamaan\ntovereilleni ynnä vakuutin varmaan tulevamme määrätyllä ajalla.\n\nMinä ilmoitin asian isännälleni sekä käskin hänen tulla puolta tuntia\nennen lähtöämme kahden valekonstaapelin ynnä yhden matruusin seuraamana\nmuka ottamaan minua tovereineni kiinni. Ja kun kapteeni tietysti ennen\nsuostuisi antamaan ennakkokuitin joka miehen palkasta kuin viivyttämään\nlähtöään, olisimme voittaneet tarkoituksemme.\n\nTämän tempun toteutimme niin hyvin, että ei mitään vaikeuksia meitä\nkohdannut. Mutta minua ei muka merimiesmajan isäntä voinut päästää\nrankaisematta, vaan täytyi konstaapelien raastaa minut laivasta maihin.\nMukana oleva matruusi, joka oli halukas lähtemään, sai mennä laivaan\nminun sijaani.\n\nSaatuaan taasen ennakkokuitit, poistui isäntäni kohta laivasta, ja pian\nsen jälkeen hellitti norjalainenkin köydet ja lähti onnettomasta\nSavannan satamasta, varmaankin sydämestään kiroillen minua ja\nmerimiesmajan isäntää, kun sai asian myöhemmin miehiltä kuulla.\n\nMutta olkoon tässä kylliksi runnari-toimestani. Kun isäntäni lopulta\nrupesi huomaamaan, että minä olin ollut tuon tuostakin avuliaana\nmaanmiesteni karkaamisiin, niin menetin lopulta hänen luottamuksensa,\nja hän rupesi miettimään, kuinka voisi saada minutkin hyvään hintaan\nmyödyksi.\n\nEräänä päivänä tuli muuan farmari (tilanomistaja) isäntäni luo\ntiedustelemaan, eikö hänellä olisi keitään semmoisia miehiä, jotka\nhaluaisivat ruveta maanviljelijöiksi. Siihen olinkin minä sekä kaksi\nmuuta suomalaista ja kaksi saksalaista halullista, sillä muutteeksi\nolimme valmiit koettamaan, miltä tuntuisi ruveta amerikalaiseksi\nmaanviljelijäksi.\n\nIlman pitkiä keskusteluja tehtiin semmoinen sopimuskirja, että me viisi\nsitouduimme yhden vuoden tekemään palkatta työtä hänen tilallaan,\nkaikkea mitä maanviljelyksen talousaskareihin kuuluu, sillä ehdolla,\nettä me sen ajan loputtua saisimme hänelle kuuluvasta alueesta viljellä\nja muokata maata niin paljon kuin viidessä vuodessa kerkiäisimme viiden\nmiehen voimilla tehdä, sekä nauttia metsää vapaasti uudisasuntojen\nrakentamiseksi. Sitä paitsi saisimme lisäksi tarpeelliset työkalut\nkäytettäviksemme, eikä näistä mistään tarvitsisi maksaa ennenkuin\nviiden vuoden kuluttua, mutta sitten tulisi meidän suorittaa 20 %\nkorkoa pääomasta; maasta ei meidän kymmeneen vuoteen tarvitseisi maksaa\nmitään vuokraa. Sitten saisimme joko ostaa maatilukset puolesta arvosta\nperintöoikeudella tai maksaa arentia neljänneksen tuloista. Tämä\narentikontrahti oli kestävä viisikymmentä vuotta, kuitenkin niin, että\nperillisillä olisi etuoikeus siihen.\n\nLäksimme sitten pari päivää sen jälkeen maalle isäntämme saattamina ja\nolimme hyvin tyytyväisiä muutokseen.\n\nMaatila, jonne tulimme, oli noin 10 engl. penikulman päässä Savannan\nkaupungista. Se oli joen rannalla, erittäin kauniilla paikalla.\nOmistajana oli eräs entinen saksalainen, Brand nimeltään, joka oli\nkolmekymmentä vuotta takaperin tullut siirtolaisena Amerikaan. Hänellä\noli sitä paitse joku virka kaupungissa, joten hän harvoin kerkesi itse\nhoitaa maatalouttaan, vaan hoiti sitä eräs hänen vuokraajansa, joka sai\nmuutaman prosentin maatilan vuotuisesta tulosta sekä vapaan ylöspidon\nperheineen.\n\nMutta pian tulimme huomaamaan, ettemme olleetkaan vapaita miehiä ja\netteivät kontrahdit Amerikassa aina pidä paikkaansa. Olimme joutuneet\nmelkein orjiksi.\n\nYösijaksi saimme heinäladon, jossa pelkät heinät olivat\nmakuuvaatteinamme. Ravinnoksemme emme saaneet muuta kuin juurikaspuuroa\nja riisileipää, kolmasti päivässä, ja juomaksi ainoastaan kirkasta\nlähdevettä, välistä hiukan maidolla harmaaksi seoitettuna.\n\nMaatilan ulkopuolelle eli vuokraajan silmänkantamaa etemmäs emme\nkoskaan saaneet poistua, ja yöt olimme aina suljettuina lukon taakse,\ntahi olimme talon suurten newfoundlandilaisten koirain vartioimina,\neivätkä ne antaneet hevillä itseään lahjoa.\n\nLauvantai-iltoina, tahi ainoastaan silloin, kun tilanomistajan pojat\ntulivat sinne pyhäänsä viettämään, pääsimme joelle heidän seurassaan\npyytämään krapuja ja simpukoita, joita usein veneen lastin saimme\nyhtenä yönä. Ne pyyntiyöt olivatkin meille ainoat juhlahetket sen\nviiden viikon aikana, minkä siellä olimme.\n\nRaskaaksi ja yksitoikkoiseksi rupesikin lopulta olomme siellä\ntuntumaan, kun olimme vallan eroitettuina muusta maailmasta. Työtä\nsaimme tehdä aamusta varhain iltaan myöhään otsamme hiessä ja huonolla,\nheikolla ruoalla. Minkäänmoisia maanviljelyskoneita ei tässä talossa\nkäytetty enempää kuin entisinä aikoina tavallisessa suomalaisessa\nmaatalossa. Lannankin saimme käsin murentaa ja levitellä\npeltosaroille sen mukaan kuin vuokraaja kynti ja muokkasi peltoa yhden\nhevosen vetämällä auralla.\n\nLopulta tuon alituisen katsannon alla oleminen rupesi meitä niin\nharmittamaan, että päätimme miehissä karata tästä orjuudestamme, kävi\nsitten miten tahansa.\n\nEräänä iltana, säntilleen viisi viikkoa orjina oltuamme, päätimme\nvapauttaa itsemme. Iltaruoalta päästyämme otimme heinäladostamme\nmukaamme ne vähät tavaramme, mitä meillä vielä oli, pujahdimme metsään\nja aloimme juosta minkä jalkamme kannattivat, tietämättä mitään\nerityistä matkansuuntaa. Olimme päättäneet elää vaikka metsäsisseinä\nennenkuin hyvällä palaisimme takaisin Brandin maatilalle.\n\nHarhailtuamme metsässä kaksi vuorokautta, elättäen itsiämme mitä\nmistäkin suuhun kelpaavata löysimme; sillä lähipaikoilla emme\nuskaltaneet näyttäytyä ihmisten ilmoilla, koska pelkäsimme meitä\ntakaa-ajettavan.\n\nOlimme illan suussa kolmantena päivänä lähdöstämme tehneet metsään\npienen tulen, jossa paistelimme muutamia hanhenpoikia iltaruoaksi,\nvarmaan luullen olevamme hyvinkin syvässä metsässä. Silloin yht'äkkiä\naterioidessamme kuulimme rattaiden ratinaa, ja heti sen jälkeen\nilmaantui eteemme tuttavamme merimiesmajan isäntä ja tilanomistaja\nBrand poliisimiehen ja suuren verikoiran seuraamana. Kullakin heistä\noli vielä miekka vyöllä ja kädessä revolverit, joitten välähtelevät\npiiput kaikessa ystävyydessä olivat meihin päin käännettyinä sen\nvaraksi, että haluaisimme vastarintaa tehdä.\n\nHuomattuamme, että vastarinta olisi ollut turhaa, aseettomat kun\nolimme, jatkoimme kylmäverisesti aloitettua aterioitsemistamme, ja\njohtajamme, saksalainen Siemens, kysäsi:\n\n\"Mitä herrat etsivät?\"\n\nTämmöistä kylmäverisyyttä eivät takaa-ajajamme olleet osanneet meidän\npuoleltamme aavistaa. Siinä he sitten ensin vaihtoivat muutamia\npikaisia, hämmästystä ilmaisevia katseita toistensa kanssa, ennenkuin\nvastasivat. Mutta heti sen jälkeen astui poliisimies askeleen meitä\nlähemmäs, revolveri meitä kohden ojennettuna, ja kysyi:\n\n\"Minkä tähden te olette karkuun lähteneet? Minä vangitsen teidät,\nviedäkseni takaisin sinne, mistä olette karanneet; sillä tehdyn\nkontrahdin mukaan te olette pakoitetut siellä olemaan, kunnes vuotenne\non lopussa\".\n\n\"Me emme voi olla siellä emmekä tehdä työtä niin huonolla ruoalla\",\nvastasi esimiehemme. \"Me emme ole kontrahissa sopineet orjiksi\nrupeamaan, sillä me olemme vapaita miehiä. Meitä on kohdeltu huonommin\nkuin eläimiä, niin kuin pahanilkisimpiä rangaistusvankeja. Emme ole\nsaaneet merimiesmajan isännältä makuuvaatteitammekaan, vaan olemme\nsaaneet koko ajan levätä kuin eläimet liassa ja pahnoissa. Meiltä on\npienimmätkin vapaudet riistetyt, ja sentään olemme muka vapaassa\nAmerikassa. Me emme jaksa siellä päivääkään työntekoa, vaikka meidät\npaikalla ampuisitte tahi tappaisitte nälkään. Me tahdomme merille\njälleen, vaikka saisimme siellä puoli vuotta ilmaiseksi palvella.\nOlemme valmiit seuraamaan herroja, mutta Savannaan eikä orjuuteen, se\non meidän peruuttamaton päätöksemme. Emme lähteneet karkuun, vaan\naikomuksemme oli tulla Savannaan merimiesmajan isännän luo, mutta\neksyimme metsään, kun emme tunteneet tietä. Olemme siis iloiset, että\nlopultakin olemme joutuneet ihmisten pariin, ja toivomme pääsevämme\nvapaiksi, kun nyt olette kuulleet mielipiteemme\".\n\nMerimiesmajan isäntä oli mielissään Siemensin puheesta, kun hän kuuli,\nettä luotimme häneen niin rajattomasti. Hetken kuiskailtuaan toisten\nkanssa, lähestyi hän meitä ja lupasi, että pääsisimme takaisin hänen\nhuostaansa, mutta nuhteli meitä siitä, ettemme olleet muka\ntilanomistajalle tahi hänelle valittaneet tyytymättömyyttämme silloin,\nkun he olivat siellä käyneet meitä katsomassa. Itse Brand ei juuri\nmeille muuta mitään puhunut, kun ettei hän millään muotoa tahtonut\nmeitä väkisin pakoittaa tilallaan olemaan, vaan lupasi luopua\noikeuksistaan. Ja niin päättyi tämä ensimmäinen matkani Amerikan\nmetsissä.\n\nSiitä lähdettiin heti suoraan Savannaan, jonne viiden tunnin marssin\njälkeen pääsimme ja olimme taasen pitkän ja ravitsevan ruokapöydän\nääressä, jossa annoimme ruoan ja grogin luistaa nälkäisiin ja janoisiin\nkurkkuihimme; sillä viisi viikkoa olimmekin jo saaneet elää paljaalla\njuurikaspuurolla ja levitellä kuivia lannankokkareita pellolle sekä\nkuokkia, kaivaa ja istuttaa potaatteja ja juurikoita.\n\nMuutamia päiviä Savannassa oltuamme tuli asuntoomme muuan nuorukainen,\njoka oli syntynyt suomalaisista vanhemmista Liverpoolissa Englannissa\nja kantoi Chaleyn nimeä. Hän oli karannut eräästä norjalaisesta\nlaivasta. Poloinen ei ollut saanut mitään vaatteita mukaansa, jos\nhänellä niitä lienee enempää ollutkaan, kuin ne, mitä hänellä oli\nyllään, nimittäin repaleiset housut, punaisen ja mustan raidollinen\nmerimiehen paita; risainen, purjevaatteesta tehty lakki sekä jaloissaan\njonkunmoiset muodottomat, varrettomat saappaat ilman sukkia.\n\nMinä, joka olin ollut talossa ennen runnarina, arvelin nytkin voivani\npyytämättä ryhtyä samaan toimeen. Otin siis poikasen suojelukseeni ja\nrupesin toimimaan hänen hyväkseen.\n\nMenin aluksi tarkastamaan isännän vaatevarastoa, josta otin hatun,\nnutun, paidan, housut, sukat ja saappaat, ja annoin pojan pukea ne\nylleen. Sitten menin hänen mukanaan erääsen tanskalaiseen laivaan\nkapteenin puheille. Kuultuamme että laiva oli menevä Köpenhaminaan,\npyysin kapteenilta, että saisimme seurata mukana, samalla esittäen,\nettä olimme joutuneet merimiesmajan isännän uhreiksi, joten saisimme\nmuutaman päivän olosta hänen luonaan tehdä pari, kolme kuukautta\nilmaiseksi työtä hänen hyväkseen.\n\nKapteenia oli ensin ihan mahdoton saada myöntymään esitykseeni, sillä\nhänellä oli jo täysi miehistö; mutta siinä hänen kanssaan hetken\npakinoittuani, sain kumminkin hänen vihdoin suostumaan sillä ehdolla,\nettä jo seuraavana yönä, jolloin laiva olisi valmis lähtemään,\npiiloutuisimme johonkin varmaan paikkaan laivassa ja saisimme sitten\nseurata ensi satamaan ilman palkkaa ja tehdä työtä ruokamme edestä.\n\nSiihen suostuimmekin ilolla. Minä lähdin kortteeriimme takaisin,\ntoverini Chaley jäi laivaan ja sekaantui heti miehistöön, hänellä kun\nei ollut edes vakinaista kortteeriakaan kaupungissa. Kotiin tultuani\nrupesin vehkeilemään kistusta vaatteitani ja tavaroitani vähitellen\nlaivaan.\n\nOlin aluksi rupeavinani vaatteitani pesemään, sillä pihassa oli\nnimenomaan merimiehiä varten laitettu pesupaikka pienen katoksen alla.\nSitten rupesin kantamaan muka vaatteitani tuuleentumaan, joten voisin\nniitä sitten tavalla tai toisella lennättää laivaan.\n\nSinä iltana pestessäni ja miettiessäni, miten voisin tavarani paraiten\nsaada muutetuksi, tuli eräs göteborgilainen Ruotsinmaan poika, jonka\nkanssa olin solminnut ystävyyden liiton jo ennenkuin menin\nmaanviljelystöihin. Hän rupesi hetken yhtä ja toista pakinoituaan\nesittämään, että eiköhän ruvettaisi koittamaan omilla passeilla lähteä\ntästä talosta merille.\n\nMinä en ensin ollut kuulevinanikaan hänen esitystään, mutta kun hän\nlopulta rupesi oikein kiihkeästi asiatansa kehittämään, antausin\nlopulta hänen pauloihinsa ja ilmaisin hänelle mielipiteeni sekä keinot,\nmihin jo olin ryhtynyt.\n\nSiitäkös hän riemastui, niin ettei tahtonut muka voida iloaan pidättää.\nPyynnöstäni hän sitten palkkasi neekeripojan, joka salateitä alkoi\nkantaa sekä hänen että minun tavaroitani laivaan, jossa jo\nennenmainittu Chaley otti ne vastaan ja piilotti vastaisen varaksi.\n\nKun sitten olimme molemmat saaneet laivaan kaikki tavaramme, mitä\nmahdollista oli, odotimme tyynesti iltaa, jolloin iltaruoan syötyämme\nitsekin lähtisimme laivaan.\n\nGöteborgilaisella sattui olemaan muutamia dollareja rahaa. Me\nilmoitimme isännällemme, että menisimme muka teaatteriin ja tulisimme\nehkä myöhemmin kotiin. Sitä vastaan ei hänellä ollut mitään sanomista.\nMe siis läksimme, niin kuin luulin, talosta viimeisen kerran.\n\nMutta mitenkäs kävi? Oltuamme teaatterissa, lähdimme hyvässä tuuterissa\nlaivaan, jossa jo vitjoja ja köysiä ruvettiin lähtöä varten\nasettelemaan. Me sulkeuduimme piilopaikkaan, johon Chaley oli varmuuden\nvuoksi jo edeltä päin piiloutunut, ja iloitsimme kaikki kolme siitä,\nettä oli osattu merimiesmajan isäntää tällä kertaa kelpo tavalla\nnenästä vetää.\n\nMutta me olimme myöneet karhun nahan, ennenkuin karhu itse oli ammuttu.\nEmme olleet osanneet aavistaakaan, että meillä oli Juutas kolmantena.\n\nOltuamme piilopaikassamme jo hyvän aikaa ja ihmeteltyämme syytä,\nmiks'ei laiva jo rupeaisi liikkeelle lähtemään, rupesi göteborgilainen\nmuka voimaan sangen huonosti, jonka tähden hänen täytyi lähteä hiukan\nraitista ilmaa hengittämään.\n\nMonta minuuttia hänen lähdöstään ei ollut vielä ennättänyt kulua,\nennenkuin rantalaiturilta kuului korviimme yht'äkkiä läpitunkeva kimeä\nvihellys. Pian sen jälkeen kuulimme outoa kolinata ja kiivaita ääniä\nlaivan kannelta, eikä aikaakaan, niin jo näimme piilopaikkaamme\njohtavan aukon suulla kolme härjänsilmä-lyhtyä [Eräs laji lyhtyjä,\njoiden sivut ovat muuten pimeitä, vaan yhdellä puolella pyöreä mykiö,\njoka käännetään sitä paikkaa kohden, mitä valaista tahdotaan. Semmoisia\non tavallisesti poliisimiehillä, joiden täytyy valonsa salata, silloin\nkun ei sitä tarvita.], merimiesmajan isännän partaisen naaman sekä\nkolme kirkasta, pitkää revolverinpiippua, jotka kaikessa ystävyydessä\nolivat meitä kohti käännetyt. Samalla ilmoitettiin meille yhtä\nystävällisesti, että mitä pikemmin, sitä parempi, kömpisimme\npiilopaikoistamme esille.\n\nVastustus olisi ollut turhaa, ja pako oli mahdoton. Ei siis muu\nauttanut, kuin hampaita kiristellen, häpeissään kuin koira, häntä\njalkojen välissä, ryömiä ulos ja antautua julmistuneen merimiesmajan\nisännän armoille.\n\nSelitykset eivät asiata parantaneet, sillä aikomuksemme oli siksi\nselvä, ja syyn, miten oli pakomme huomattu, arvasimme heti, kun näimme\nJuutaksen yhden poliisin avulla kantavan piilopaikastamme tavaroitamme\nrannalla oleviin vaunuihin.\n\nTuo heittiö oli aikanaan ilmoittanut vehkeemme, ja ollaksensa varma\nsaaliistaan, antautunut muka meidän seuralaiseksemme.\n\nMe vannoimme Chaleyn kanssa petturille veristä kostoa, joka pantaisiin\ntoimeen niin pian kuin meille tilaisuutta siihen tulisi, ja kiukusta\npakahtumaisillamme seurasimme vangitsijoitamme.\n\nSamassa laivakin lähti, ja huomattuaan meidät keksityiksi, osasi\nkapteeni teeskennellä niin todellista hämmästystä ja kiukkua meitä ja\nmiehistöä kohtaan siitä, että tämmöistä kunnottomuutta oli muka\nsaattanut hänen laivassansa tapahtua, ettei hauen lähtöänsä\nyritettykään estää.\n\nMerimiesmajaan tultuamme, riistettiin minulta vaatteet melkein\nviimeisiin saakka, ja minut vietiin kolmanteen kerrokseen erääsen\npieneen kulmahuoneesen, kunniotettiin muutamilla korvapuusteilla ja\nteljettiin sinne runnarin vartioitavaksi, kunnes ilmaantuisi sopiva\ntilaisuus, jotta minut voitaisiin pitemmälle merimatkalle lähettää.\n\nChaley, jolla oli erinomaisen hyvät puheenlahjat ja tunsi hyvin maan\nasetukset ja tavat, oli juuri pulasta selkenemäisillään ja irti\npääsemäisillään, kun hänen onnettomuudekseen sattui paikalle tulemaan\nisännän vanhin poika, joka huomasi, että karkurilla oli yllään puku\naina päästä kantapäihin saakka hänelle kuuluvasta yksityisestä\nvaatevarastosta. Mutta kun Chaley kiven kovaan väitti, että hän oli ne\neräältä merimieheltä ostanut ja lupasi sen todeksi näyttää, jos\nlähtisivät hänen seurassaan miestä etsimään, niin läksi Jimy, isännän\npoika, ja toinen poliiseista hänen mukanaan.\n\nKun he olivat vähän matkaa kävelleet, tuli heidän poiketa sillalle,\njoka vei kanavan ylitse toiseen kaupunginosaan. Sillalle päästyään\nriuhtasi Chaley yht'äkkiä itsensä irti, poukahti sitten käsipuun yli\nkanavaan ja oli kadonnut.\n\nJimy ja poliisi tietysti etsivät pakolaista voimiensa ja tarmonsa\ntakaa, mutta mahdotonta oli häntä löytää, ja niin he luulivat hänen\njoutuneen krokotiilien ruoaksi, joita eläimiä vesissä niillä paikoin\nrunsaasti liikkuu.\n\nPari vuotta jälkeenpäin tapasin hänet sitten Meksikon lähellä New\nOrleanssissa eräässä sirkuksessa klovnina. Hän oli sitä ammattia jo\nennenkin harjoittanut.\n\nMutta minulle alkoi kurja elämä. Syömään tahi muille yhtä tähdellisille\nasioille mennessäni oli aina vartija jäljessäni. Merimiesmajan piirin\nulkopuolelle en päässyt, enkä saanut edes puhellakaan muiden ihmisten\nkanssa. Juutastakaan en enään nähnyt. Olin siis mitä surkein vanki enkä\nosannut aavistaakaan, mikä kohtalo minulle lopuksi tulisi. Minä\nkoettelin olla hyvin levollinen kumminkin ja vaivasin herkeämättä\naivojani, keksiäkseni jonkun mahdollisen neuvon, minkä avulla tästä\nkurjasta tilasta nahkani pelastaisin.\n\nKaikki toverini siitä laivasta, jossa olin Amerikaan tullut, oli jo\nmyöty ja lähetetty pitkille merimatkoille, niin että minä olin\nviimeinen, joka vielä maissa olin.\n\nPari ruotsalaista matruusia, jotka olivat vietellyt laivoistaan ja\njotka eivät vielä koskaan olleet ulkolaisissa laivoissa purjehtineet\neivätkä ennen Amerikassa käyneet, lähetettiin merille heti, kun he\nolivat pari päivää maissa olleet. Heistä kummastakin merimiesmajan\nisäntä hyötyi 40 doll. Heiltä olin saanut kuulla, että neljän päivän\nkuluttua minunkin oli lähdettävä pitkälle merimatkalle.\n\nHe olivat sen kuulleet runnarilta. Minut piti sen mukaan juotettaman\nkelpo humalaan ja sitten vietävän laivaan juuri silloin, kun se olisi\nlähtemäisillään. Kolmen kuukauden etuanti-kuitin kuului isäntäni jo\nsaaneen minun nahastani.\n\nNyt siis piti ryhtyä pakokeinojen toimeenpanemiseen, kävi sitten miten\ntahansa. Hyväksi aluksi olin minä sairastuvinani sangen ankaraan\ntautiin, jotta siten saisin vartijat hetkeksikään kintereiltäni\nluopumaan. Sitten odottelin voihkien ja valitellen sopivata\npakotilaisuutta.\n\nPian semmoinen tulikin. Päivää ennen kun minut piti laivaan vietämän,\nmenin, vaikka olinkin kipeänä, tavallisuuden mukaan illalliselle,\nsitten kun muut olivat lopettaneet. Siitä minun teeskennelty tautini\närtyi aivan kauheaksi, ja sentähden minä pyysin neljännespullon\nkonjakkia eli whiskyä ja otin siitä aika kulauksia, sen mukaan, minkä\nmuka kipeä mies voi. Juuri vähää ennen, kun minun piti arestihuoneesen\nlähtemän, sekaantui samalla kohdalla kadulla pari kolme matruusia,\njotka olivat ystäviäni, parin neekerin kanssa tappeluun, niinkuin olin\nsaanut asiamiesteni kautta heidän kanssaan sovituksi, vaikka olinkin\ntarkan valvonnan alaisena. Vartijani ynnä muut läsnäolevat riensivät\nsinne mikä katselemaan, kuka auttamaan, juuri niinkuin olin edeltäpäin\narvannutkin. Nyt, jos koskaan, ajattelin, on koetettava laputtaa\ntieheni.\n\nJuoksin ovelle pyrkiäkseni sieltä pihalle. Mutta samassa huomasin, että\nisännän huoneen ovi oli auki. Siellä maata retkotti merimiesmajan\nisäntä sohvallaan, nähtävästi tiedotonna whiskyn vaikutuksesta.\nPöydällä hänen vieressään oli sama revolveri, jota hän jo pari kertaa\nennen oli minua kohtaan ojennellut; sen vieressä oli patroonasäiliö ja\nlompakko.\n\nUusi uhkarohkea päätös oli samalla kypsynyt aivoissani. Minä hiivin\nhiljaa kuni hiiri huoneesen ja olin pian pöydän ääressä. Yhdellä\nsivalluksella olivat lompakko, revolveri ja patroonasäiliö\nmerimiespaitani povessa. Kyllä minua kauhistutti, kun ukko röhkäsi ja\nkääntyi toiselle kyljellensä. Mutta samassa tuokiossa minä poistuin ja\nriensin huoneeseni, jossa piilotin saaliini uunin väliin ja paneuduin\nmaata.\n\nTyhjennettyäni whiskypulloni odotin, mitä oli tapahtuva. Jos\nhuomaisivat tekoni, jos sen keksisivät ennen aamua, niin olisin\nmennyttä miestä.\n\nKova pelko ahdisti minua. Olin juuri aikeessa nousta ja viedä saaliini\ntakaisin, kun runnari tuli. Tarkasteltuaan minua sekä huomattuaan\ntyhjän pulloni, luuli hän minun olevan tiedotonna whiskyn\nvaikutuksesta, ja semmoista tilaa minä juuri koitin teeskennellä niin\nhyvin kuin voin.\n\nRunnari lukitsi ovet ja meni levollisesti nukkumaan, sillä nyt hän\nluuli vähimmän olevan syytä pelätä lintusen pakoon lentämistä.\n\nMinä odotin tuskallisesti, kunnes kaikki olisi talossa hiljaa.\nMahdottoman hitaasti kuluivat tunnit. Kello löi 11 ja 12, mutta vielä\noli valpas runnari valveellaan.\n\nMutta vihdoin hänkin nukkui. Kello löi yksi; runnari kuului hengittävän\nraskaasti, rupesi jo vähitellen kuorsaamaankin. Nyt vapauden hetki lyö,\najattelin itsekseni.\n\nMinä tiesin, että hänellä aina oli taskussaan pullo ja nenäliina.\nNenäliina kostutettiin pullon nesteellä, pidettiin nukkuvan nenän\nedessä vähän aikaa ja sitten laskettiin hiljaa kasvoille, ja sen\njälkeen ei ollut nukkuvasta mitään pelkoa pitkiin aikoihin. Niin oli\nrunnari monta merimiestä pettänyt.\n\nMinä nousin vuoteeltani, lähenin nukkuvata, otin pullon ja nenäliinan\nhänen omasta taskustaan hänen vierestään tuolilta, ja nyt hän sai itse\nvuoronsa mukaan kokea samaa, minkä hän monta monituista kertaa oli\nonnettomille uhreilleen tehnyt.\n\nMinä odotin pelosta vapisevalla sydämellä, mutta hän ei herännyt,\nvaipui vaan yhä syvempään uneen, vaipui vaipumistaan.\n\nHän oli minun kokoiseni mies, ja hänen vaatteensa olivat tuolilla,\nmutta minun olivat alakerrassa kirstussani; ne ynnä muut tavarani\nolivat kyllä monin kerroin suuremmasta arvosta kuin nämä puoleksi\nrepaleiset runnarin vaatteet. Mutta ei ollut aikaa arvelemisiin.\n\"Tehdään vaihtokauppa\", arvelin itsekseni.\n\nTuota pikaa olin täysissä tamineissa; tuossa on tikari, otan sen\nmukaani samoin kuin revolverinkin, ehkä kaikki matkalla tarvitaan.\nLompakko putosi povitaskusta, mutta seuratkoon sekin mukana! Tuota\npikaa oli myös saaliini uunin takaa paitani povessa, ja sitten oli\nlähdettävä.\n\nOlin jo tarkoin ennen miettinyt, miten ja mistä lävestä luikahtaisin,\njos sattuisin pääsemään. Olin levolle mennessä jättänyt akkunan auki\nlähinnä rakennuksen nurkkaa, ja siitä juuri voi ulottua tarttumaan\nvesitorveen, joka nurkkaa myöten johtui katolta maahan.\n\nUskaltaisiko tuommoisen varaan jättäytyä. Mutta mikä auttoi; muuta\npakoneuvoa ei ollut, sillä ovet olivat kaikki lukitut, ja muuten olisi\ntäytynyt vähintäin kolmen ovien lävitse kulkea, ja jokaisessa huoneessa\noli ihmisiä makaamassa.\n\nOlin jo mennyt niin pitkälle, etten enään voinut peräytyä, vaikka henki\nmenisi. Menin siis akkunalle ja tartuin vesitorveen. Kyllä vähän\npelotti. Ei katkennut torvi; aloin siis laskeutua sitä myöten alas.\nKäsiä kyllä kuumotti, nahka meni läjään, verta alkoi tihkua sormista;\nmutta hammasta purren laskeusin, laskeusin yhä alemmaksi, ja niin olin\nenää vaan parin sylen päässä maasta. Mutta silloin kumminkin torvi\nkatkesi, ja minä keikahdin seljälleni pihaan, torvi sylissäni. Aika\nromina siitä kyllä syntyi. Mutta kylmäverisyyttä vain ja malttia. Minä\nasetin torven seinän nojalle ja juosta hipasin pihassa olevan suuren\noluttynnyrin alle, josta toinen pohja oli poissa, ja sinne piilousin.\n\nSiitä hetkestä saakka tunsin olevani pelastettu; tirkistelin\ntapinlävestä, joka sattui olemaan akkunoihin päin, näkyisikö ketään\ntulevan. Odotin vähän aikaa, ja minuutit olivat mielestäni tunnin\npituiset.\n\nEi ketään tullut. Hiivin siis jälleen ulos ja hiljaa pitkin rakennuksen\nseinämiä, ja niin pääsin kyökin ovelle, josta pieni salaportti johti\nkadulle. En kumminkaan malttanut jättää menemättä kyökkiin hyvästiä\nottamaan neekeri Nellyltä, joka salaisesti oli minun ruoastani pitänyt\nhuolta, kun olin kipeänä olevinani.\n\nNelly heräsi minun kyökkiin tullessani. Minä panin sormen suuni päälle,\nviittasin tikariini ja revolveriini sekä pyysin häneltä eväitä.\n\nNelly, joka oli minuun hyvin mielistynyt, pani tuota pikaa pussiseen\npari paistettua hanhea, leipää, pullon viiniä, toisen whiskyä ynnä\nmuuta, mitä kiireessään kokoon sai ja kehoitti minua menemään hänen\nkotiinsa, jossa pari kertaa ennen olimme yhdessä käyneet, ja lupasi\ntulla seuraavana päivänä itse jäljessä. Meillä oli nimittäin keskenämme\nennen ollut tehtynä pieniä sopimuksia, joita nyt muka pantaisiin\nkäytäntöön.\n\nMinä tietysti lupasin täyttää hänen toivonsa, ja niin hän päästi minut\nkadulle.\n\nKäveltyäni ensin sovittuun suuntaan, arvelin kumminkin, etten panisi\nsaavutettua epävarmaa vapauttani alttiiksi turhanpäiväisten\nseikkailujen tähden. Päätin siis pyrkiä lähimpään satamaan ja lähteä\nmerelle niin pian kuin ensimmäinen sopiva tilaisuus ilmaantuisi.\n\nNew Brunswick oli tästä 150 Englannin peninkulmaa eteläänpäin. Tiesin\nsen olevan vilkasliikkeisen satamakaupungin. Sinne siis kohtalo kulkuni\nohjatkoon, mietin itsekseni, ja sitä kohti suunnistin askeleeni.\n\nEn ollut monta kadun risteystä vielä ennättänyt jättää ennen kuin\nhuomasin pari poliisimiestä tulevan vastaani. Taasen tuli olla\nkekseliäs suoriutuakseni hyvällä heistä. Minä heittäysin jälleen\n\"iloiseksi pojaksi\". Kaukaa jo huudahdin heille: \"hyvää huomenta\" ja\ntekeydyin iloiseksi heidät tavattuani. Kerroin sitten että olin ollut\neräässä huvipaikassa toisten meripoikain kanssa ja että sitten olin\nheidän seurassaan ollut eräässä laivassa, jossa kokki vielä antoi\nminulle hyvät eväät lähtijäisiksi.\n\nPakinoituani heille kaikellaista, mitä päähän päälähti, tarjosin heille\ntupakkaa ja whiskyä, joka ukoille näytti erittäin tervetulleelta\nlahjalta ja poisti heistä lopunkin epäilyksen, jos sitä lienee heillä\nollutkaan. Lopuksi kysyin erästä merimiesmajaa, jonka tiesin olevan sen\nkadun päässä, ja sanoin siellä majailevani, vaikka nyt muka olin\neksyksissä, kun olin matkallani niin monta mutkaa tehnyt, eikä\npäänikään tainnut juuri selvä olla.\n\nNauraen neuvoivat ukot minulle mainitsemani merimiesmajan, ja\nerotessani heistä kuuluivat he nauravan: \"Se oli todellakin aika\nhulivili\".\n\nPäästyäni onnellisesti sen kadun päähän, poikkesin valtamaantielle,\njota hetken kävelin, kunnes jouduin Brunswickiin menevälle rautatielle.\n\nNyt aloin jo hengittää vapaammin. Mutta kun hyvin arvasin, että\nisäntäni oli paneva kaikki voimansa ja kekseliäisyytensä liikkeelle\nsaadaksensa minut taaskin kiinni, oli suuri varovaisuus tarpeen\nminunkin puoleltani. Minun oli varjeltava itseäni ei ainoastaan häneltä\nja hänen kätyreiltään, vaan myös hänen kahdelta julmalta\nnewfoundlandilaiselta verikoiraltaan, joita hän suurella menestyksellä\nennenkin oli tällaisissa tilaisuuksissa käyttänyt.\n\nPistäysin siis metsään, josta leikkasin itselleni kaksi tukevaa sauvaa,\nsidoin eväspussini rensselintapaisesti selkääni ja sitten radalle\npäästyäni aloin kävellä pitkin kiskoja, käyttäen sauvoja tukinani. Se\noli ensin alun hyvin tukalaa taivaltamista, mutta kova pelko antoi\nminulle kestäväisyyttä ja ajoi minua kulkemaan eteenpäin kuin lentäen.\n\nOlin tällä tavoin kulkenut jo noin 20 kilometriä ennen kuin päivä\nrupesi valkenemaan. Ja kun en vieläkään uskaltanut näyttäytyä\nkellekään, poikkesin metsään lepäämään ja odottamaan yötä, jolloin olin\ntaasen alkava kulkuani jatkamaan.\n\nValmistin itselleni pienen risumökin, jonka saatuani valmiiksi asetuin\ntyydyttämään kovaa nälkääni ja nauttimaan kultaista vapauttani.\n\nSyötyäni ja juotuani aloin tarkastaa tavaroitani ja aseitani, josko\nvoisin antautua oikein amerikalaiseksi metsäihmiseksi eli sissiksi.\n\nRevolveripari oli mitä mainiointa laatua, parasta amerikalaista tekoa,\nniiden luodit noin sormenpään kokoiset, huippupäiset. Kylläpä näillä\nkelpaa itseään puolustaa, jos tarvis tulee, mietiskelin itsekseni.\nTikari oli hienointa ja parhainta tekoa sekin, pituudeltaan oli sen\nterä 10 tuumaa, pää kauneilla hopeakoristuksilla varustettuna. Olipahan\nsiinäkin ase, joka oikein sydäntäni ilahutti; enpä nyt luullut\npelkääväni ensi hädässä. Jospa vielä olisin uskaltanut mennä kylään,\nettä olisin saanut ostaa hyvän kiväärin, arvelin, niin kyllähän sitten\nkelpaisi täällä aarniometsissä elellä.\n\nTarkastelin sitten lompakkoja. Isännän lompakossa löytyi 80 dollaria,\njotka lompakon keskellä olevista muistilehdistä näin olevan niiden\nkahden ruotsalaisen matruusin kuukausipalkat, mitkä hän juuri äsken oli\nmyönyt. Vastaavina näitä summia toisella vastakkaisella sivulla olivat\nseuraavat summat: \"19 $ tupakkaa 1 dol. 75 cent. tulitikkuja 25 cent.,\n1 lusikka, 1 kahvimuki, voirasia y.m. pieniä tarpeita 2 doll. 50 cent.,\nsekä lopuksi makuuvaatteet 1 doll. 50 cent. ja 3 päivän ruoka ja asunto\n2 dollaria\". Loppusumma, mitä vielä oli jäljellä, oli merkitty\nvaivanpalkkion nimellä, s.o. puhdas voitto, mitä merimiesmajan isäntä\noli tästä miehestä hyötynyt.\n\nToisen miehen tili oli melkein samanlainen. Siis 3 päivästä tuo\nveren-imijä oli kahdesta miehestä hyötynyt 64 doll. eli 320 Suomen\nmarkkaa. Sievä tulos kyllä, eikä haitannut, jos minäkin sain osan noita\nhelposti ansaittuja rahoja.\n\nSamassa taskukirjassa näin myös muun muassa tilin, jonka mukaan hän\noli tilanomistaja Brandilta kantanut siltä ajalta, minkä me hänen\ntilallansa maantöissä olimme, 50 cent. päivältä mieheltä, eli yhteensä\n75 doll. eli 375 Suomen markkaa.\n\nNämä nähtyäni rauhoittui omatuntoni vallan levolliseksi. Kyllä oli mies\nmeistä hyötynyt. Omia rahojani, sekä toverieni että omalla hiellä\ntienatuitahan olin ottanutkin.\n\nOlin ensin päättänyt hävittää lompakot; mutta nämä nähtyäni päätin\npitää ne tallella vastaisen varaksi todistajina noita rosvoja vastaan,\njos itse kiinni joutuisin.\n\nRunnarin lompakossa oli vain parikymmentä dollaria pientä rahaa ynnä\nsieviä tilejä, jotka osoittivat, ettei hänkään ollut välikappaleita\nvalinnut, kun rahoja oli tienattavissa ollut.\n\nTupakat ja piiput, merimiehelle tärkeimmät tarpeet, löysin myös\nrunnarin taskuista.\n\nOtettuani viinikulauksen näin tyydyttävien tarkastuksieni tulosten\npäälle, katsastin revolverit, asetin ne pääni alle ja paneuduin\nlevolle ensikerran seikkailijana Amerikan aarniometsässä, onnellisena\nkuin häkistä päässyt lintu, ja nukuin vaaroista huoletonna iltapäivään\nsaakka, niin että herätessäni jo alkoi hämärtää.\n\nSyötyäni vahvan illallisen mukana olevista eväistäni, kokosin tavarani\nja aloin taasen varovaisesti kulkea rautatietä pitkin; mutta pian jo\nrohkenin pimeämmän tultua ruveta vapaammin liikkumaan.\n\nSuurenlaista ja jylhää on luonto Amerikan aarniometsissä. Mutta näillä\nseuduin olletikin oli luonto hyvin samankaltainen kuin Suomen metsät ja\njylhät hongikot. Täällä oli metsä ja koko maanlaatu sekä puut samaa\nluontoa kuin Suomessa; eroituksena vaan oli se, että täällä kaikki\nesiintyy jättiläismuodoissa.\n\nJo alkoi hiukan peloittaa pimeällä yöllä yksin kulkea. Ensi yönä en\nkumminkaan kerinnyt ajatella muuta, kuin että vain saisin välimatkan\nvainoojieni ja itseni välillä niin pitkäksi kuin mahdollista oli; mutta\nkun nyt jo pelko takaa-ajajista oli vähän laimentunut, alkoivat\nkaikkinaisten metsäpetojen ja yölintujen äänet yksinäisen matkamiehen\ntottumattomiin korviin kuulua ja rohkeutta koko lailla järkytellä.\n\nAlkoi sentään lähetä loppuansa sekin yö, niin ettei mitään mainittavaa\ntapahtunut. Mutta aamupuoleen, kun jo päivä rupesi koittamaan,\nilmaantui radalle eteeni pari schakaalia, jotka ensin arasti minua\nkatseltuaan pötkivät hiljakseen metsään.\n\nHuomattuani, että tässä oli sopiva tilaisuus revolveriani koetella ja\nampumataitoani kehittää, tähtäsin ja laukasin noin parinkymmenen\naskeleen päästä toista otusta ja heti sen jälkeen toistakin. Seuraus\noli niin mainio, että toinen niistä rumasti ulvoen pyörähti alas radan\npenkereeltä; mutta toinen syöksyi aika vauhtia metsään, arvatenkin\naivan vahingoittumatonna.\n\nOlin juuri lähtemäisilläni liikkeelle, kun huomasin toisen schakaalin,\narvattavasti äsköisen toverin, tulevan metsästä ja alkavan nuuskia\nkaatunutta toveriaan. Nähtyään veren, päästi se ilkiän huudon, jota\nvoisi verrata melkein kalalokin rääkkynään; erotuksena oli kuitenkin\nse, että tämä ääni kuului paljon petomaisemmalta. Sen jälkeen se rupesi\nnuolemaan haavasta vuotavaa verta ja sitten raatelemaan kuollutta\ntoveriaan.\n\nHetken tätä katseltuani, hiivin revolveri kädessäni lähemmäksi tuota\nraatelevaa schakaalia. Kun otus minut huomasi, alkoi se raastaa raatoa\nmukanaan metsään erinomaisella vimmalla. Mutta kun se oli liian raskas\ntaakka, liikkui se hitaasti; mutta ei se kumminkaan rahtinut jättää\nsaalistaan. Lopulta kun se huomasi, että minä vain lähenin, näytti se\njo minulle pitkiä teräviä hampaitaan, veripunaista kieltään ja kiiluvia\npieniä silmiään.\n\nUskaltamatta kovin lähelle mennä, laukasin revolverini kahdentoista\naskeleen päästä suoraan pedon kitaan, jonka oudon tervehdyksen jälkeen\nse rääkkyen hypähti pystyyn ja kellahti sitten selälleen, töppöset\ntaivasta kohti.\n\nKun yökautinen marssiminen tämän tapahtumaa jälkeen ei tuntunut\nerittäin minua väsyttävän, kun aamuilma oli erittäin herttaista ja\nluonto sillä paikkakunnalla erinomaisen kaunista ja suurenmoista, ja\nkun ihmisasuntoja ei missään näkynyt, jatkoin kävelyäni, ihaillen\nluontoa ja nauttien ensikerran elämässäni oikein täydellistä, rajatonta\nvapautta suuren avaran luonnon helmassa.\n\nAuringon noustua korkeammalle rupesivat yön rasitukset, auringon helle\nja kova nälkä minua jo liiaksi väsyttämään.\n\nPoikkesin taasen metsään, ja syötyäni täällä erämaassa oivan aterian jo\nmelkein loppumaisillaan olevista eväistäni, laadin sitten itselleni\nsammalista ja lehdistä vuoteen suuren, tuuhean tammen juurelle,\najatellen itsekseni, että kait hätä keinon taas silloin keksii, kun\neväät loppumaan rupeavat.\n\nIltapäivällä herätessäni tunsin äärettömän painon rinnallani; luulin\nvallan tukehtuvani, samalla kun käteni tapasi jotakin kylmää ja\nniljakasta. Silmäni avattuani huomasin kauhukseni, että äärettömän\nsuuri musta käärme oli vieressäni kiemurassa ja heittänyt kauhean\npyrstönsä rinnalleni, ja siihen olin kädelläni koskenut.\n\nVeri melkein jähmettyi suonissani. En kyennyt jäsentänikään\njärkähdyttämään. Ensi hämmästyksessäni tapailin tikaria oikealla\nkädelläni, joka oli vapaa. Mutta vähän toinnuttuani muistin joskus\nkuulleeni, ettei käärme muka vahingoita ketään, jos ei sitä ärsytetä.\n\nMakasin siis ihan liikkumatonna, kykenemättä tekemään mitään\nratkaisevaa pelastuakseni tuon jättiläisen alta, vaikka sen paino minua\nrasitti yhtä paljon kuin pelkokin. Nähtävästi lepäsi käärmekin.\nPieninkin liikahdus minun puoleltani olisi kentiesi saattanut sen\nherättää, ja silmänräpäyksessä olisi se kietounut ympärilleni ja\nlikistänyt minut kuoliaaksi, taikka iskenyt minuun myrkylliset\nhampaansa, ja niin olisin pian, kauheat tuskat kärsittyäni,\nmuodottomana, pöhöttyneenä ruumiina.\n\nLopulta en voinut enään tuota tuskaa kestää. Kävi miten kävi, ajattelin\nitsekseni, täytyy koittaa pelastua. Rupesin hiljalleen hinaamaan\nitseäni ulommaksi käärmeenkiemurasta, pitäen tarkalta silmällä,\nalkaisiko käärmekin liikkua.\n\nHiljaa ja vaivaloisesti kävi liikkeeni. Mutta ilokseni huomasin, ettei\nhirviö siitä näyttänyt välittävän. Vihdoin onnistuin pääsemään\ntukalasta asemastani. Heti kavahdin pystyyn, korjasin hätäisesti\nmatkatavarani ja lähdin laputtamaan käpälämäkeen, kiittäen onneani,\nettä olin niin helpolla tästä kamalasta pälkähästä päässyt.\n\nEnsi hämmästyksestä toinnuttuani ajattelin kääntyä takaisin ja kostaa\ntuolle hirviölle sen matkaansaattaman peljästykseni. Mutta lopulta\npäätin, etten antautuisi taisteluun tuommoisen otuksen kanssa, josta\noli niin vähän toivoa saada voittoa tahi kunniaa, ja jätin siis sikseen\nkoko tuuman.\n\nKolmannen päivän matkalla oltuani uskalsin ruveta jo nopeammin päivällä\nliikkumaan ja yöllä lepäämään. Mutta lopulta huomasin kumminkin\nedullisemmaksi yöllä kulkemisen, erittäinkin sentähden, että päivällä\noli paahtavan kuuma ja ettei metsänpetoja tarvinnut päivällä maatessaan\nniin paljon pelätä kuin öisin. Lopultakin päätin siis pitää entistä\ntapaani, kunnes pääsisin asutuille paikkakunnille.\n\nNeljäntenä vuorokautena olin jo vallan ilman ruokaa. Metsänriistaa\nolisi kyllä ollut, mutta revolverit eivät niitten ampumiseen olleet\nkelvolliset. Kiihtymistään kiihtyi haluni päästä kiväärin eli pyssyn\nomistajaksi. Tupakkapiippu sai monta kertaa olla ainoana nälkäisen\nvatsan kohtuullisten vaatimusten tyydyttäjänä; sillä eipä ollut leipää\nerämaassa saatavana. Rautatie kulki ihan läpi erämaiden, ja asemat\nolivat monta penikulmaa etäällä toisistaan. Pari semmoista olin kyllä\njo sivuuttanut; mutta en ollut mitenkään rohjennut niitä lähestyä, kun\noli syytä pelätä, että olisivat sähköteitse tahi sanomalehdistä saaneet\ntiedon paostani. Tämä kyllä oli turhaa pelkoa, sillä vallan toisille\nteille olivat takaa-ajajani eksyneet, niin kuin sittemmin sain tietää;\nmutta eipähän sitä kukaan minulle silloin ilmoittamaan tullut.\n\nViimein keksin suuren pähkinäpuun, josta kokosin pähkinöitä moneksi\npäiväkseni; vettä oli kyllä saatavana, mitä parhainta, kirkasta\nlähdevettä.\n\nViidentenä yönä matkalla ollessani olin taasen hätää kärsimässä.\n\nMetsäeläinten kiljunaa ja ääniä kuului jos jonkinlaisia läpi yön;\nvilaukselta näin niitä useamman kaltaisia. Minun täytyi, pelottaakseni\nniitä kimppuuni ryntäämästä. virittää itselleni tulisoihtu, jota\nheiluttelin ilmassa ikävää taivalta kulkiessani. Oi, jospa olisi ollut\nedes toveri, jonka kanssa olisi saanut ajatuksiaan vaihtaa, niin\nolisihan se ollut kumminkin hupaisempaa; sillä tätä loppumatonta\nerämaata kulkiessa alkoi jo mieli käydä apeaksi.\n\nLopulta sammui tulisoihtuni enkä rohjennut enään mennä metsään uusia\naineksia etsimään. Rupesin jo melkein toivomaan, etten koko matkalle\nolisi lähtenytkään.\n\nPäättelin jo siinä, että niin pian kuin ensi asemalle pääsen, odotan\nsiellä ensiksi tulevaa junaa ja ajan karahutan rautateitse\nBrunswickiin. Mutta onneksi en sentään sitä tehnyt, sillä siinä\ntapauksessa olisin voinut helposti kadottaa hankalasti saavutetun\nvapauteni, sen mukaan kuin sitten jäljestäpäin sain kuulla.\n\nMitä enemmän aamu läheni, sitä rohkeammiksi tulivat metsänpedot; niitä\njuosta vilisti radan ylitse tuon tuostakin, mennessään minua\ntarkastellen. Muutamia kertoja niitä jo ammuinkin, mutta en voinut\npimeässä nähdä, osasinko ainoaankaan. Se hyöty siitä kumminkin oli,\nettä pamaukset vähäksi aikaa peloittivat niitä lähelleni tulemasta.\n\nLuulin jo vähää ennen päivänkoittoa selvinneeni yön kauhuista ja aijoin\njuuri kiivetä radan lähellä olevaan jättiläistammeen lepäämään; sillä\nsiitä lähtein, kun heräsin kamalan makuutoverin, käärmeen, vierestä, en\njuuri mielelläni pannut levolle metsään ilman erinomaisia varokeinoja.\nSilloin kuulin metsästä taas kamalien schakaalien huutoa eli rääkkynää.\nÄänet lähenivät minua kohden. Niistä päättäen oli petoja useampia\nkymmeniä samassa joukossa.\n\nSamassa kuin juuri aijoin hypätä puuhun noita haudankaivajia pakoon,\nsuhahti metsästä esiin hirvenvasikka, joka näkyi olevan haavoitettu ja\njota schakaalit vainosivat. Vasikka parka näkyi olevan ihan\nnääntymäisillään; mutta huomattuaan minut, pysähtyi se ja loi suurista,\nkauneista silmistään minuun niin surullisen, rukoilevan katseen, että\nminun oikein sääliksi kävi eläinraukan kohtalo.\n\nSchakaaliparven rääkkynä läheni lähenemistään sitä pientä aukeata\npaikkaa, missä minä olin. Hirvi parka putosi polvilleen koettaessaan\ntehdä useampia onnistumattomia yrityksiä pakoon päästäkseen. Sen rinta\nnäkyi olevan revitty ja oikea takajalka sääriluun yläpuolelta\nkatkenneena riippuvan.\n\nNyt olivat schakaalit jo vallan lähellä; yksi jo oli näkyvissä. Hirvi\ntaasen loi minuun niin rukoilevan katseen, ikään kuin olisi pyytänyt:\n\"auta nyt, velikulta, tahi lopeta tuskani, ennen kuin nuo raatelijat\npääsevät kimppuuni\".\n\nKun huomasin, etten muutoin voinut tuota kaunista eläintä auttaa, vedin\nmolemmat revolverini vireille ja laskin yhtä haavaa kaksi laukausta\nsuoraan sen sydäntä kohti.\n\nHirvi tietysti samassa kaatui, ja ennenkuin se silmänsä ummisti, luulin\nhuomanneeni sen suurissa, kauneissa silmissä katseen, joka sisälsi\nkiitollisuutta minua kohtaan siitä, että olin sen tuskat lopettanut.\n\nSamassa oli schakaaliparvikin näkyvissä. Mutta peljästyneenä tuosta\nkaksoislaukauksen jyrähdyksestä, pysähtyivät pedot hetkeksi. Tätä\ntapausta minä käytin hyväkseni, astuin hirven päälle, ulotuin siitä\ntammen alimpaan oksaan kiinni ja hyppäsin ylös puuhun, jossa sitten\nolin turvassa kaikilta pedoilta.\n\nLiiaksi varhain en ollut turvapaikkaani ehtinytkään, sillä pedot olivat\nhaistaneet verta, ja samassa ne, niin kuin raatelevaiset pedot ainakin,\nhyökkäsivät hirvi parkani kimppuun.\n\nMutta minäkin olin saanut erinomaisen turvapaikan sekä sopivan aseman,\nmistä mainiosti voin hätyyttää tuota raatelevaa parvea. Ja kun olin\nollut ilman ruokaa jo tarpeekseni ja otaksuin itselläni olevan\netuoikeuden tuohon lihavaan hirvenpaistiin, päätin minä ampua jokaisen,\nkuka vaan hirveen hampaansa iski.\n\nHätäisesti luoden silmäyksen tuohon vimmaiseen parveen, huomasin siinä\nuseampia susiakin schakaalien joukossa, arviolta noin kolmeenkymmeneen\nkaikkiaan. Mutta ei minulla sentään hätää ollut, koska minulla oli\ntoista sataa patruunaa. Ei siis muuta kuin sota ja verityö alkuun vaan.\n\nMelkein joka laukaus kaatoi yhden, enkä minä puolestani laukauksia\nsäästellyt, sillä olihan minulla kaksi revolveria, niin että jos toinen\nrupeisi liiaksi kuumenemaan, olisi toinen heti käsiin otettavana, ja\nsillä tavalla voisin jatkaa pommitustani, kunnes jokainen peto olisi\nkellistynyt.\n\nSusia ja schakaaleja kaatui sekaisin, ja lopulta oli hirvi vallan\nniitten peitossa. Mutta sitä rajummiksi tulivat raatelijat, kuta\nenemmän ne verta näkivät ja saivat sitä maistaa.\n\nLopulta rupesivat ne raivoissaan kuolleita tovereitansa raatelemaan,\npitäen kaiken aikaa mitä kamalinta melua, ulvontaa ja rääkkinää.\n\nKuolleita kumppaleitaan annoin heidän kyllä rauhassa raadella, mutta\nniin pian kuin joku heistä yritti hirveni kimppuun, kellahti se heti\nluotini lävistämänä taistelutantereelle ja jäi siihen.\n\nTunnin verran tuota sotaa leikiteltyämme, huomasi eräs suuri\npörrökarvainen susi minut puun alimmalla oksalla istuessani; samalla se\npäästi kovan, julman ulvahduksen, hyppäsi kahdelle jalalleen puuta\nvastaan ja verinen kita ammollaan, yritti se ulottua minuun hampaansa\niskeä. Mutta eihän siitä yrityksestä mitään tullut, vaan samassa se sai\nlyijypalan kurkkuunsa minun valmiiksi varustetusta tuliputkestani, ja\nsiinä se sitten pari kertaa huudahti vov, vov, ja heittäysi kellelleen\neikä enään liikahtanut.\n\nVäsyttämään ja hirvittämään alkoi minua jo ruveta tämä loppumaton,\nverinen näytelmä, jota jatkui asuntonani olevan puun juurella. Olisin\nmielelläni laskeunut alas ja ottanut hirven valmistaakseni siitä kelpo\naterian; mutta nuo ahnaat kilpailijani eivät hevin minulle oikeutta\ntunnustaneet. Täytyi siis vielä uudelleen ladata molemmat revolverini,\njoilla sitten yhä edelleen napahuttelin yhden pedon toisensa jäljestä.\nViimein aurinkokin alkoi näyttää itseään taivaan rannalla metsän\nlävitse, ja niin valkeneva päivä karkoitti loput sudet ja schakaalit\ntappotantereelta metsään.\n\nNyt pääsin vihdoin laskeutumaan puusta; mutta kyllä siinä oli verta ja\nraatoja. Vielä siinä oli joukossa useampiakin, jotka eivät olleet\noikein kuolleet; niitä täytyi vielä tikarilla lävistellä, ennen kuin\nlakkasivat leukojaan levittelemästä.\n\nKun sain hirven hinatuksi tältä veriseltä tappotantereelta, nyljin sen.\nSitten laitoin hyvän nuotion ja paistoin siinä paraita paloja, jotka\nsitten nälkäiselle vatsalleni tuntuivat hyvää paremmilta.\n\nSyötyäni minkä jaksoin, leikkelin vielä hienoja viipaleita, niin paljon\nkuin irti sain, ja panin ne paahtavan auringon paisteesen kuivumaan,\nettä olisi minulla tätä mainiota lihaa seuraaviksikin päiviksi.\nNahankin kuivasin, otin mukaani ja sain siitä sitten myöhemmin 5\ndollaria myödessäni.\n\nKun olin pitkän paaston jälkeen taas päässyt lihapatain ääreen, viivyin\nsiinä toisen päivän iltaan saakka, levähdellen ja joutilaisuudessa\naikaani kulutellen. Silloin kävin myös uudelleen tappotantereella ja\nluin ammutut raadot. Siinä kelletti susia kuusi kappalta ja schakaaleja\nkaksikymmentä kolme. Olihan niitä siinä yhdeksi kerraksi! Susilta\nleikkasin korvat voidakseni niitä sitten näytellä, kun ihmisten\nilmoille taas pääsisin.\n\nSeuraavana yönä, niin kuin jo mainitsin, lepäsin matkasta väsyneenä\neräässä suunnattoman suuressa tammessa. Minä valmistin sinne oikein\nmainion lehtikammion, johon ei olisi tarkinkaan ihmis-silmäys voinut\ntunkeutua. Mutta kyllä sen sijaan kuului kamalaa melua äskeiseltä\ntappotantereelta, missä metsänpedot pitivät harvinaisen lihavat pidot\nsurmatuista hirvenvainoojista.\n\nNyt en enään huolinut tästä alkaen yksinomaan öisin kulkea, sillä minä\nuskoin jo olevani siksi etäällä Savannasta, etten luullut tarvitsevani\nmitään pelätä. Sitä paitsi olivat ilmat muuttuneet vilpoisemmiksi, niin\nettei päivälläkään kulkeminen käynyt rasittavaksi.\n\nMutta kyllä ne olivatkin olleet kamalia öitä, joina olin tuon matkan\nkulkenut. Vielä säilyy selvänä muistossani eräs yö. Oli pilkkoisen\npimeä, niin ettei omaa kättään edessänsä nähnyt. Tuon tuostakin\nkompastuin epätasaisella rautatiellä ratapölkkyihin. Schakaalit ja\nsudet ulvoivat; monenmoiset muut lukuisat pedot silloin tällöin vielä\nsäestivät tätä kamalata musiikkia, niin että kylmät väreet pitkin\nruumistani kulkivat. Lisäksi vielä paloi tulia siellä täällä molemmilla\npuolin rataa; lienevätkö olleet yöpyneiden matkustajien nuotioita vai\nmuitako tulia, laitettuja pelottamaan petoja ihmisasuntojen\nläheisyydestä, tahi kaskenkytöjä, siitä en uskaltanut lähteä selvää\nottamaan. Paitsi sitä, että tämmöiset oudot tulet pilkkoisen pimeässä\nyksinäiselle pakolaiselle näyttävät kovin kammottavilta, olivat ne\nmonin paikoin täyttäneet öisen kolean ilman niin pistävällä katkulla,\nettä vaikeata oli hengittää, etenkin kun täytyi hengästyksiin saakka\nmatkaani jouduttaa. Silloin jouduin myös kulkemaan leveän joen ylitse\näärettömän pitkää siltaa myöten, joka oli kolmeen kaareen rakennettu ja\nniin korkealla, että synkkä pimeys vaan ammotti allani kuin manalan ovi\nvaikka kuinka tarkkaan olisin koettanut veden pintaa tirkistellä.\n\nLopulta kävi kulkeminen ja hengittäminen niin vaikeaksi, että\npysähtyminen oli välttämätön. Siinä näin edessäni lähelläni pienoisen\ntulen, ja kun varovaisesti sitä läheltä tarkasteltuani en sen ympärillä\nmitään epäiltävää huomannut, heittäysin sen ääreen kasvoilleni maata,\nja ylen väsyneenä nukahdin lopulta siihen.\n\nKauvanko lienen siinä unta vetänyt, sitä en tiedä; mutta vihdoin\nheräsin tuskallisesta unestani tuntien kovaa kipua takaruumiissani.\n\nKavahdin seisaalleni ja luulin ensin saaneeni käärmeen piston; mutta\npian huomasinkin, että housujeni takapuolessa oli tuli, jonka sentään\nsain sammumaan heittäytyen istumaan lähellä olevaan kosteikkoon,\nsaamatta muuta vahinkoa, kuin että olin jo muutenkin repaleisiksi\nkäyneiden housujeni takapuolen kadottanut.\n\nHämmästyksestäni toinnuttuani ja lähtöä tehdessäni tulin sen lisäksi\nhuomaamaan, ettei päähineenikään ollut turmeltumatta säästynyt; sillä\nvaikka olin sen päähäni asettanut, seisoa törrötti tukkani muhkeana\ntöyhtönä sen ulkopuolella, niin että todellakin olin erämaan intiaanin\nnäköinen.\n\nMutta eihän tuota auttanut kovin pahoitella; joka leikkiin lähtee,\nhänen täytyy se kestää, mietin itsekseni ja aloin taasen tallustella\neteenpäin.\n\nMuutaman tunnin käveltyäni rupesi jo pieni kylä näkymään. Minä\npoikkesin siihen ja sain siellä asiani kerrottuani muutamalta\nkauppiaalta ostaa uudet housut ja hatun; Varustauduin nyt myös paremmin\neväillä sekä käytännöllisemmällä matkalaukulla.\n\nTiedusteltuani, kuinka pitkä matka vielä oli Brunswickiin, neuvottiin\nminulle juuri kylän läheisyydestä menevä maantie, jota oli ainoastaan\nparin päivän jalkamatka \"cityyn\". He, näet, nimittävät tätäkin\nkaupunkipahaa \"cityksi\", vaikka siksi tavallisesti sanotaan vain\nisoimpia kaupunkeja.\n\nSaatuani tarpeeksi tuosta yksinäisestä \"vapaasta metsä-elämästä\",\npäätin valita neuvotun tien, joten pikemmin sekä ilman vaaroja pääsisin\nmatkani perille.\n\nPian tulin kauppiaan kanssa hiukan tuttavaksi, sillä hänkin oli\naikoinaan ollut merillä, ja siinä oli jo kylliksi meitä tuttavuuteen\nliittämään. Sen perusteella me tyhjensimme pari lasia kelpo olutta ja\njuttelimme yhtä ja toista. Muun muassa kysäsin häneltä, oliko näillä\nseuduin vielä hiljakkoin intiaaneja liikkeellä näkynyt.\n\n\"Onpa kyllä\", vastasi hän, ja sitten hän rupesi kertomaan, miten eräs\naavikon taitavin mies, Pandy Ellis nimeltään, oli viidenkymmenen miehen\nseuraamana, kaikki kokeneita aavikkometsästäjiä, karkoittanut monta\nsataa näitä maakunnan hävittäjiä; muun muassa oli hän parillakymmenellä\nnäitä miehiä hävittänyt 30 miehisen mexikolaisen rosvojoukon, jonka\npäällikkö oli ryöstänyt erään rikkaan, suurisukuisen maanomistajan\nainoan tyttären. Ryöstetyn tytön hän samalla pelasti ja saattoi\nkaipaavan isän luo.\n\nKuultuani hänen kertomiansa juttuja intiaaneista ja rosvoista, rupesi\nminua vähän pelottamaan lähteä loppumatkalle yksinäni; kysyin\nsentähden, eikä hän tahtoisi maksua vastaan lähteä minua hevosellaan\nsaattamaan New Brunswickiin.\n\nSiihen ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa, vaikka hänellä muuten ei\nollut mitään matkaa vastaan. Hän neuvoi minua menemään rautateitse, niin\npääsisin muutamassa tunnissa perille; mutta siihen minulla taas ei\nollut halua jo ennen mainituista syistä. Sillä minä tiesin hyvin\nsenkin, että entinen holhoojani, merimiesmajan isäntä, usein matkusteli\nrautateitse Brunswickissa, ja olisipa hän hyvin saattanut olla juuri\nnytkin tällä matkalla minua tapaamassa. Halusin siis vielä vähän\nmatkallani viivytellä, jotta etsimiset ja kuulustelut jo olisivat\nsilleen rauenneet, ennen kuin minä ihmisten ilmoille ennättäisin.\n\nPäätin siis lopulta, levättyäni ja vahvistettuani itseäni ruoalla ja\njuomalla, viimeksimainitulla liiaksikin, lähteä taas matkalle. Ennen\nlähtöäni sain myös ostaa kauppiaalta vanhan takaaladattavan kiväärin\nynnä 60 valmista patruunaa kahdenkymmenen dollarin hinnasta.\n\nNäin varustettuna lähdin siis jälleen uusille seikkailuretkille\nsanottuani sydämelliset kiitokset ja jäähyväiset vierasvaraiselle\nkauppiaalle.\n\nKun pääsin taasen taipaleelle, en pitänyt laisinkaan kiirettä.\nKäveltyäni sen päivän melkein loppupuoleen, pistäysin metsään ja\nseurasin pientä, hyvin vähän käytettyä polkua, toivoen saavani ampua\njonkun metsän-otuksen, sillä olihan minulla nyt pyssy. Olin kotona\nSuomessa, ollessani maalla veljeni luona kauppa-apulaisena, ahkerasti\nharjoitellut metsästäjän ammattia, niin etten ollut aivan\nensikertalainen pyssyä pidellessäni.\n\nPian sainkin koettaa pyssyni kelpaavaisuutta ja omaa kykyäni, sillä\nennen pimeän tuloa ilman metsäkoirain apua ammuin pari metsälintua. Ne\nminä heti sen jälkeen panin paistumaan tulelle, jonka erään kallion\nsyrjään metsässä sytytin.\n\nHuomaamattani olin joutunut niin kauvas metsään, etten enää sinä\npäivänä löytänyt maantietä, jota minun olisi pitänyt seurata. Sain siis\nsenkin yön viettää metsässä muutamassa suuressa puussa, joka oli ontelo\nsisältä. Semmoisia vanhoja jättiläispuita tapaa tiheään Amerikan\naarniometsissä. Tämäkin mainittu puu oli niin suuri, että helposti\nkaksi minun kokoista miestä olisi sen onteloon mahtunut.\n\nSen yön nukuin niin rauhallisesti kuin kotona vuoteellani, ei mikään\nminua häirinnyt, sillä susien ulvontaan ja schakaalien rääkymisiin olin\njo niin tottunut, etten niistä enää mitään välittänyt.\n\nAamulla herätessäni oli aurinko jo kauvan ollut nousneena. Hätäisen\naamiaisen syötyäni lähdin kävelemään siihen suuntaan, missä otaksuin\nmaantien olevan. Mutta kun noin kuuden tunnin verran olin harhaillut\nmetsässä, tulin odottamattani äärettömän suurelle aavikolle. Niin\npitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain paljasta tasankoa, jossa ei\nyhtäkään puuta kasvanut. Miehen mittaista heinää siinä vain aaltoili\nmonia penikulmia; miellyttävä kukkien tuoksu hyväili hajuaistimiani, ja\nsilmäni ihailivat tuota kirjavata väriloistoa, jonka tuhatväriset kukat\nlevittivät hämmästyneen katseeni eteen.\n\nMutta tuonne ei ollut hyvä jalkamiehen matkalle lähteä; vaikka kovin\nmieleni sinne halusi. Jos olisi minulla ollut hevonen ja paikkakuntaa\ntunteva toveri, niin olisinpa lähtenyt koettamaan, miltä olisi tuntunut\nratsastaminen tuommoisen kukka- ja heinämeren halki.\n\nÄkkiä kuulin heinikosta pientä ratinaa, joka hiljalleen tuntui minua\nlähenevän. Ja ennen kuin olin ehtinyt vetäytyä piiloon, ilmaantui\nsieltä kolme rotevaa neekeriä, jotka minut huumattuansa heti\nsuuntasivat askeleensa minua kohden.\n\nHeti pälkähti päähäni ajatus, että siinä ne nyt olivat edessäni\nmerimiesmajan isännän kätyrit, jotka hän on lähettänyt minua etsimään\nja vangitsemaan. Kavahdin siis jaloitteni, nostin heti kiväärin\nposkelleni ja huusin hätäisesti:\n\n\"Seis neekerit, oletteko ystäviä vai vihollisia?\"\n\nNeekerit heti seisahtuivat ja näyttivät kelpo tavalla hämmästyneen\ntuonlaisesta oudosta tervehdyksestä. Sitten he remahtivat leveään\nnauruun ja kehoittivat minua laskemaan alas kiväärini, lisäten\nvakuuttavalla äänellä: \"Neekerit, täällä, herrani, aina ovat valkean\nmiehen ystäviä\".\n\nSen kuultuani minä heti laskin alas kiväärini ja istahdin jälleen\nnurmelle, johon neekeritkin heittäysivät vähän matkan päähän minusta.\n\nRupesimme sitten keskustelemaan. Minä panin tupakkaa piippuuni ja\ntarjosin sitä heillekin, kehoittaen heitä leikkaamaan poltettavaa\npiippuihinsa. Pian sitten tuprusivat piippumme; mutta loppuja lehtiäni\nen saanut heiltä takaisin, vaikka niitä vielä olisi ollut jäljellä\nrunsaasti viisi tahi kuusi piipullista.\n\nPyydettyäni niitä takaisin, arveli rotevin heistä, että ne olivat\nparempaan tarpeesen heillä.\n\nTuosta minä vähän närkästyin, mutta en ollut olevinani millänikään,\naloinhan vain pitää miehiä tarkemmin silmällä, ajattelin itsekseni,\netteivät tainneet vallan parhaita ystäviäni ollakaan.\n\nHetken aikaa tupakoituamme, alkoivat he kysellä, mitä miehiä olin ja\nmitä varten tänne tullut.\n\nVastasin tulleeni New Brunswickistä, josta muka olin kotoisin, Dick\nJackson nimeltäni, ja aikomukseni oli täällä metsästää ja odottaa\nneljää muuta \"vanhaa metsästäjää\", jotka parin päivän kuluttua täällä\nyhtyisivät seuraani.\n\nTämä näytti tarpeeksi olevan selvitetty neekereille, jotka sen jälkeen\npyysivät minua tulemaan heille päivällistä syömään; sanoivat eilen\nampuneensa puhvelihärän, jonka paistia nyt muka piti maisteltaman.\n\nMitään pahaa aavistamatta lupasin seurata heidän pyyntöänsä ja\nilmoitin, että minulla itselläni oli siihen lisäksi tarvittavat\nruokaryypyt. Samalla otin esille whiskypullon, jonka edellisenä päivänä\nolin Jesupin kylästä ostanut.\n\nOtin siitä ensin itse aimo kulauksen rohkeuttani lisätäkseni ja\ntarjosin sen sitten mustille tovereillenikin, jotka suuresti mielissään\nsen ottivat. Melkein tyhjänä sain sen heiltä takaisin, mutta lohdutin\nitseäni ja heitä sillä, että oli se mukana vielä toinenkin.\n\nSitten noustiin ja lähdettiin. Käveltyämme vähän matkaa metsänrinnettä,\nrupesivat toverini käymään kovin rohkeiksi, varmaankin ryypyn\nvaikutuksesta. Yksi heistä jo halusi tarkastella lähemmin pyssyäni,\njota varten hän jo ojensi kätensä sitä ottaakseen. Minä sen yrityksen\nheti keskeytin, sillä minä seisahdin, tempasin revolverini esille ja\nlupasin ampua, jos eivät antaisi tavaroitteni olla rauhassa.\n\nSiitä oli minulle tulla kamala seuraus, sillä samalla kolmas\nveitikoista astui muutaman askeleen takaperin ja veti esiin pitkän\npuukon, jolla hän juuri aikoi minua takaapäin iskeä. Minä huomasin\nkumminkin hänen liikkeensä aikanaan ja laskin revolveristani luodin\nhänen otsaansa, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa täyttää.\nNeekeriparka sai äkkinäisen lopun ja kaatui hengetönnä maahan.\n\nMutta tästä hänen kaksi toveriansa vimmastuivat niin, että he yht'aikaa\nvetivät esille puukkonsa, peräytyivät muutaman askeleen, nostivat\naseensa ilmaan ja aikoivat minua viskata. Kun minä tiesin, että nämä\nmustat miehet ovat tämmöiseen veitsenviskaamiseen hyvin tottuneita,\nniin että he harvoin viskaavat maalinsa ohitse, niin en viivytellyt\nminäkään revolverieni käyttämistä. Minulla oli revolveri kummassakin\nkädessä, ja niillä minä lävistin toisen niin, että hän heti kaatui,\nmutta toinen luoti meni maalinsa ohitse, ja samassa suhahti veitsi,\npyyhkäisten hatun päästäni. Ruudinsavun haihduttua näin pelastuneen\nneekerin täyttä laukkaa loikkaavan metsää kohti, jättäen kuolleet\ntoverinsa veriinsä taistelutantereelle.\n\nVimmastuneena tuommoisesta konnamaisuudesta laskin kivääristäni vielä\nluodin pakenevan jälkeen, mutta mitään vaikutusta ei se kumminkaan\nnäyttänyt pakenevaan tekevän.\n\nMieleni kävi kovin ikäväksi, sillä tuommoinen kohtaus ja neekerien\nsurma ei ollut laisinkaan mieleeni; mutta itseäni puolustaakseni tuon\nkaiken olin tehnyt, saivat siis syyttää itseänsä. Tämä oli minun\nainoana lohdutuksenani.\n\nArvelin kumminkin parhaaksi lähteä itsekin käpälämäkeen niin joutuin\nkuin suinkin voin, sillä mahdollista oli, että tuo pakenemaan päässyt\nneekeri voi saada apua, ja silloin olisin mennyt mies, jos pääsisivät\nvielä kerran kimppuuni.\n\nOtin miesten puukot lisä-aseikseni ja lähdin päinvastaiseen suuntaan,\nkuin mihin olin nähnyt eloon jääneen neekerin juoksevan.\n\nMetsään päästyäni täytin pyssyni ynnä revolverini ja levottomana\nodotin, mitä tuleman piti. Mutta niin olin vahvasti päättänyt, etten\nhengissä heidän käsiinsä antautuisi, jos taistelu vielä tulisikin.\n\nOlin pitkän aikaa uudestaan metsässä harhaillut, ja kun\nhämmästyksekseni huomasin taas joutuneeni samoille paikoille, missä\nolin viime yöni viettänyt; tuolla tunsin sen ontelon puunkin, jossa\nolin levännyt, ja olin taasen aikeessa kiivetä samaan suojaani, kun\nluulin kuulevani koiran haukuntaa.\n\n\"Hyvä isä!\" huudahdin. \"Nyt ne tulevat!\" En uskaltanut enää mennä\npuuhun, sillä siellä olisin helposti tullut kuin kettu satimessa\nsurmatuksi.\n\nAsetuin puun taakse äänettä odottamaan, pelosta vapisten. Valmistauduin\nkuitenkin oikein vankan suomalaisen sitkeydellä tekemään vastarintaa\npelätylle, tuntemattomalle viholliselle, joka yhä tuntui lähenevän.\n\nKuta lähemmäksi koiranhaukunta tuli, sitä tyynemmäksi ja\nvälinpitämättömämmäksi kävi mieleni sekä vakavammaksi käteni, jolla\nolin valmis laukaisemaan pyssyni ensimmäistä kohden, mikä vihollisena\nnäkyviini tulisi.\n\nJo rupesi ritinätä kuulumaan metsästä, ja koiranhaukunta kävi\nrajummaksi. Viimein ryntäsi näkyviini suuri verikoira viidakosta, kieli\npitkänä suusta, silmät pyörivänä päässä kuin kaksi tulikekälettä. Se\nhuomasi jo minut; pari kolme hyppäystä vaan, niin olisin ollut tuon\nhullun koiran hampaissa ja auttamattomasti hukassa. Minä tähtäsin\nvakavalla kädellä, ja samassa laukesi pyssyni. Verikoira hypähti\nylöspäin julmasti ulisten, rinta luotini lävistämänä, ja muutamia\nkertoja potkaistuaan ja ulinatansa jatkettuaan se heitti henkensä\nkymmenkunnan askeleen päässä minusta.\n\nHeti pistin uuden latingin kivääriini ja odotin, kunnes muu seurue\ntulisi.\n\nMonta silmänräpäystä ei minun tarvinnutkaan vartoa, ennenkuin taasen\nkuului risaus, ja samassa kolme pitkää puukkoa kuin keihästä suhahti\nilmassa ja iskeytyi puun runkoon, jonka takana seisoin.\n\nTuo oli selvää kieltä, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja samassa\nilmaantui viidakosta esiin musta pää. Taasen pau, ja neekeri, molemmin\nkäsin tarttuen päähänsä, vaipui sanaa sanomatta, ääntä päästämättä\nkuolleena viidakkoon.\n\nNyt heitin kiväärin käsistäni, ja tartuin molempiin revolvereihini ja\nodotin uusia vastustajia.\n\nPom, kuului viidakosta. Silloin olin saada viimeisen läksytyksen, niin\nläheltä meni kuula korvaini ohitse.\n\nNyt olen hukassa, arvelin, koska heillä on ampuma-aseitakin. Minä\nheittäysin maahan pitkälleni ja odottelin siinä, kunnes näkisin heidän\nmustat naamansa tulevan esiin viidakosta.\n\nJa he tulivat, neljä neekeriä, yhdellä vielä savuava pyssy kädessä;\nmuilla ei näkynyt olevan ampuma-aseita, ainoastaan suuret, nuijamaiset\nkirveet oli heillä kädessään.\n\nHiljaa hiipien he lähenivät puuta, jonka takana minä piileksin. Jo\nolivat vain kymmenen askeleen päässä. Minä laskin kolme laukausta\nperäkkäin kummastakin revolveristani.\n\nSeuraus oli kauhea. Kaksi kaatui heti; molempia oli rintaan luoti\nkäynyt. Kolmas sai luodin sääreensä, jota pidellen ja ulisten se seurasi\nvahingoittumatta jäänyttä toveriansa. Molemmat he kiirehtivät pakoon,\nminkä jalat kannattivat, enkä heistä sen jälkeen mitään kuullut. Eikä\nminuakaan haluttanut enää kauemmin tällä kamalalla paikalla viivytellä.\nKauhun valtaamana minä heti kiiruhdin tästä vaarallisesta metsästä.\nLähtiessäni kiskasin puunrungosta yhden keihäsveitsen; toiset olivat\nsiihen niin syvään iskeytyneet, etten niitä hädissäni siitä irti\nsaanut.\n\nIson aikaa istuin sitten jonkun matkan päässä taistelupaikalta ja\nlevähdin. Vahvistaakseni liikutuksesta vapisevaa ja kiihtynyttä\nhermostoani, otin pari naukkua whiskypullostani ja pureskelin kuivattua\nhirvenlihaa, jota vielä oli hyvä joukko jäljellä, vaikka olin\nsitä kauppiaallekin Jesupin kylässä antanut. Sitten riensin\nkuumeentapaisella kiireellä eteenpäin. Viimein monta kierrosta tehtyäni\npääsin taas maantielle ja aloin rientää aimo vauhtia läpi yön\nBrunswickiä kohden.\n\nAamulla päivän koittaessa tulin erään talon kohdalle, jonka huomasin\nolevan ravintolan. Pihalla seisoi täysissä tamineissaan viisi ratsua,\njoita yksi metsästäjä, kiireestä kantapäähän asti varustettuna, näkyi\nvahtivan.\n\nNähtyään minut, remahti hän nauramaan ja kysyi, mikä merimiesryöväri\nminä olin.\n\nHuolimatta miehen ivasta, selitin lyhykäisesti tilani sekä\nminkälaisissa seikkailuissa olin ollut. Sen jäljestä mies rupesi\nkatsomaan minua toisenlaisilla silmillä.\n\nKysyin sitten, mitä miehiä hän oli ja mihin matkalla. Hän vastasi\nolevansa aavikkosoturi sekä erään kuuluisan aavikkopäällikön, Pandy\nEllis'in, seuralainen.\n\nTämän nimen kuultuani menin heti huoneesen, nähdäkseni tuon niin\nkuuluisan intiaanien kauhun, jonka vertaista sankaria ei Mexikon eikä\nkoko Amerikan aarniometsissä ja aavikoilla siihen aikaan toista\nlöytynyt.\n\nOlisipas minullakin ratsu, niin tekisin seuraa noille miehille, arvelin\nitsekseni huoneesen mennessäni, niin saisinpa ehkä tehdä lähempää\ntuttavuutta noitten punanahkaistenkin kanssa.\n\nRavintolahuoneesen tultuani huomasin erään pöydän ääressä kolme\nmetsästäjää eli noita n.k. kaukaisen lännen avosotureita. He olivat\njuuri lähtemäisillään, sillä paraallaan he pudistelivat ravintolan\nisännän kättä hyvästijätöksi.\n\nJos mieli saada näitä seurata, ajattelin itsekseni, täytynee\nkursailematta astua esiin ja ilmoittaa halunsa. Lähestyin siis vanhinta\nheistä, jonka otaksuin tuoksi kuuluisaksi Pandy Ellis'iksi, ja kysyin,\nvoisinko päästä heille seuralaiseksi, jos he nimittäin olivat\npartioretkelle menossa.\n\nKaikki kolme miestä kääntyivät puoleeni ja loivat minuun katseen, joka\nei juuri hyväksyväiseltä näyttänyt, ja mies, jota pyynnölläni oli\npuhutellut, vastasi:\n\n\"Ei, poikaseni, et sinä ole tottunut semmoisiin matkan vaivoihin ja\nvaaroihin, joita meidän on aina kestettävä. Mutta mistä tulet ja mitä\nolet miehiäsi, kun niin rohkeasti tarjoudut Pandy Ellis'in\nseuralaiseksi? Olet päältäsi merimies!\"\n\nPyysin häntä tovereineen viivähtämään vielä hetkisen ja kallistamaan\nkanssani lasin virkistävää nestettä, niin kertoisin hänelle muutamia\nmatkaseikkailujani, joista hän ehkä voisi päättää, kelpaisinko hänen\nseuralaisekseen vai en.\n\nSiihen se suostuivat, vaikka luulin huomanneeni toisten osoittavan\nvastenmielisyyttä; mutta Pandyn viittauksesta hekin istuivat siivosti\npöydän ääreen.\n\nSaatuamme tilatut lasit mustaa portteria, aloin kertoa kokemuksiani ja\nniitä vaaroja, joita minun oli ollut kestettävä. Ja nämä kertomukseni\nmiellyttivät uusia tovereitani niin paljon, että he suostuivat minut\nottamaan mukaan partioretkelleen.\n\nKoska viides hevonen oli ilman omistajaa, lupasi Pandy lainata sen\nminulle toistaiseksi, ja jos näkisi minun hevosta ansaitsevan ja\nkelvolliseksi heitä seuraamaan, niin saisin sen ilmaiseksi pitää\nomanani, jos ei sille laillista omistajaa mistään ilmaantuisi.\n\nSaatuani ravintolan isännältä ostaa kannukset, joita hänellä sattui\nmuutama pari vanhoissa säästöissään olemaan, kiinnitin ne saappaisiini,\nja niin noustiin ilman pitkiä puheita ratsujen selkään ja lähdettiin\nhiljaista juoksua ratsastamaan kohti uusia seikkailuja, joiden oikeasta\nlaadusta minulla ei aavistustakaan ollut.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että en ollut mikään tottunut ratsumies, vaikka\npikkupoikana kyllä olin kotimaassani hevosen selässä nelistä\nlaskettanut. Mutta kaikkeen ihminen tottuu, kun vaan todellista halua\non.\n\nMutta ratsastettuani muutamia tunteja huomasin sentään, että hevonen ja\nminä aloimme jota kuinkin tottua toisiimme, vaikka ensin alusta tuntui\nsiltä, kuin tuon tuostakin olisin saanut tehdä tuttavuutta hevosen\nkavioitten kanssa; sillä niin vaikeata oli minun pysytteleidä sen\nselkäpuolella. Mutta kun edellä ratsastaa semmoinen mies, kuin mitä\nminulla tässä oli esikuvanani, niin eipä häpeänkään tähden tahdo\noppiaikaansa liian pitkäksi venyttää.\n\nPandy Ellis oli ijältään noin viidenkymmenen vanha. Mutta vaikka hänen\nhiuksensa jo alkoivatkin muuttua raudanharmaiksi, ei hän liene\nmilloinkaan näyttänyt voimakkaammalta ja taisteluihin valmiimmalta kuin\nsilloin, kun minä häntä seurasin.\n\nHän näkyi olevan rajattoman väkevä sekä notkea ja vikkelä liikkeissään\nkuin pantteri. Sen lisäksi oli hän niin tutustunut prairie-elämään,\nettei toista hänen vertaistaan siinä löytynyt, joten hän, tuo vanha\nsoturi, jo paljaalla nimellään oli kaikkien rosvojen ja intiaanien\nkauhu. Ei kukaan voinut vetää vertoja hänelle ampumataidossa; mutta\nhänen kaltaisensa miehet ovatkin näillä aroilla saaneet kasvatuksensa\nhevosen selässä, kivääri kädessä, ja sen johdosta he ovat mitä\nmainioimpia tarkka-ampujia.\n\nPandy oli myös aikoinaan ollut useampia vuosia säännöllisessä\nsotaväessä tarkka-ampujapataljoonassa ja sen jälkeen usein ohjaamassa\nmatkustajia halki arojen edestakaisin uudisasutusten välillä.\n\nHän oli lavealta tunnettu, sillä hän oli tuttava melkein jokaiselle\narosoturille ja metsästäjälle lännessä, aina pohjoisen Punaisenjoen\nseuduilta Rio Grandeen saakka Mexikossa, eikä löytynyt näiden joukosta\nsitä miestä, joka ei kernaasti olisi seurannut mukana niille retkille,\nmissä Pandy oli johtajana.\n\nVyöllään oli hänellä kaksi revolveria, hieno tomahawk (eräs näillä\npaikoin yleiseen käytetty intiaanien ase) sekä suunnattoman suuri\npuukko, jonka tähden hän oli saanut intiaaneilta lisänimen\n\"Raskas-puukko\" (Heavy knife).\n\nKuinka kauan Pandy Ellis lienee aroilla liikkunut, sitä ei kukaan\nvarmaan tiennyt, sillä nekin, jotka olivat jo monet vuodet häntä\ntunteneet, sanoivat hänen aina esiintyneen samanlaisena miehenä, aina\nmuuttumattomana.\n\nMitä muuten hänen muotoonsa tulee, oli hänellä kapeat, laihat kasvot,\nalapuoli parran peittämänä. Se osa kasvoista, mikä oli näkyvissä, oli\nniin ruskeata, ettei se juuri paljon eronnut punanahkaisten väristä. Ja\nlienee hän tämän värin kasvoillensa saanut alinomaisesta arolla\nasustamisestaan.\n\nMutta vaikka hänen ulkomuotonsa ei ollutkaan viehättävän näköinen,\npiili hänen pukinnahkaisen metsästäjänuttunsa alla kumminkin jalo\nsydän, hellä kuin naisen ja kumminkin rohkea kuin jalopeuran.\n\nHänen vertaistaan hellyydessä ja taidossa haavoittuneiden toverien\nhoidossa lienee ollut mahdoton löytää. Mutta kun taisteluun jouduttiin,\noli Pandy itse aina etupäässä, missä vaan vaara oli tarjolla ja missä\ntaistelu hurjimmillaan riehui.\n\nHän ratsasti pikimustalla orilla, johon hän oli rajattomasti mieltynyt\nja joka oli hänen monesti vaarasta ehjänä kantanut. Satula, jossa hän\nistui, oli hienoa tekoa, ja sen hän oli saanut lahjaksi erään urotyönsä\npalkkioksi arolla. Hänellä oli aina satulan koukussa silmukalla\nvarustettu heittoköysi, jota viskaamaan hän oli mainion tarkka,\nniinkuin hänestä kertoivat toverit, jotka hänet hyvin tunsivat.\n\nToinen tovereista oli Bolly Wherrit nimeltään. Hänen kanssaan oli Pandy\nollut ystävyydessä monta vuotta, jonka ajan kuluessa he olivat yhdessä\nmonet kerrat taistelleet intiaaneja vastaan.\n\nKolmas oli nimeltään Dave Bunker, jota Pandy ei ollut ennen tuntenut,\nmutta oli hänkin, samoinkuin Bolly Wherrit, taitava arosoturi.\n\nNeljäs toveri oli vasta alkava, muutaman kuukauden Dave Bunkerin\nseuralaisena arolla ollut. Hänestä ei paljon muuta voinut sanoa, kuin\nettä hän oli hyvin umpimielinen, välin ivallinen, pienikasvuinen, noin\n30 vuoden ikäinen, mutta voimakas kuin karhu ja taisteluun päästyään\nhurja ja pelkäämätön kuin intiaani.\n\nKun vielä lisään, että hevonen, jolla minä ratsastin, pulska, ruskea\nkarvaltaan, oli ollut erään Nick Jack nimisen miehen, joka oli\ntaistelussa intiaaneja vastaan edellisenä päivänä kaatunut, niin luulen\nriittävästi koko seurueen kuvanneeni.\n\nEteenpäin ratsastaessamme kertoili minulle Bolly Wherrit muun muassa,\nkuinka he olivat Pandy Ellis'in kanssa taistelussa yhteen joutuneet.\nSamassa tilaisuudessa oli heidän kolmas toverinsa tuhmanrohkeassa\ninnossaan joutunut intiaanein saaliiksi. Tästä kertomuksesta lukija\nparemmin voi tutustua Pandy Ellis'in taistelutaitoon ja rohkeuteen,\njonka tähden sen tähän lainaan.\n\n\"Olimme\", tähän suuntaan hän sitä kertoi, \"kaikki kolme illalla\nsitoneet hevosemme erään pienen luolan suulle, jossa oli aikomuksemme\nviettää yömme ja jonka edustalla oli rehevätä ruohoa hevosille ja\nkirkas lähde. Olimme jo useamman päivän olleet metsästämässä, joten\nolimme nyt matkalla aron poikki New Brunswickiin.\n\n\"Oli puolen yön aika, kun heräsin. Tulet, jotka olimme tehneet luolan\nedustalle petoeläinten pelotukseksi, olivat sammumaisillaan. Kuu\nvalaisi kirkkaalla valollaan aron ympäristöineen.\n\n\"Äkkiä hevoseni kohotti päätänsä ja pörhisti korviaan, sillä se näkyi\njotain tarkasti kuuntelevan. Korskahtaen lähestyy se luolaa, josta heti\nhuomasin, että joku vaara nyt oli lähellä. Hypättyäni jaloilleni\nherätin samassa molemmat toverini.\n\n\"'Mikäs on hätänä, Bolly?' kysäsivät molemmat toverini äkkiä, nousten\npystyyn.\n\n\"'En tiedä, toverit, vielä; mutta joku kumma on täällä läheisyydessä,\nmuutoin Nell (se oli hevosen nimi) ei olisi minua herättänyt.\nLuullakseni on se tuolla tuulen puolella, sillä nuo riivatut sudet\neivät ole vielä tauonneet ulvomasta; mutta sentäänkin on Nell voinut\nkuulla jotain outoa'.\n\n\"Lähdettyämme luolasta pääsimme muutamissa sekunneissa metsänrajaan ja\npysähdyimme puiden varjoon. Hetken tarkasteltuamme aroa, jolta raikas\nlounaistuuli puhalsi, tulimme vakuutetuiksi, etteivät hevoseni tarkat\nkorvat olleet pettäneet, sillä sieltäpäin varmaan joku vaara meitä\nuhkasi; sillä jos se olisi tullut metsän puolelta, niin varmaan sudet\nsen olisivat kuulleet ja tauonneet ulvomasta, jota vastoin ne nyt\nmeidän liikkeelle lähteissämme jatkoivat tätä kamalaa virttänsä\ntäydellä voimalla vallan lähellämme metsässä.\n\n\"Tuo ulvova joukkokunta oli kumminkin vaivunnut meidän liikkeelle\nlähteneen, ja sentähden se kait vähän pelästyneenä pakeni tuonnemmaksi,\nsamalla hetkeksi herjeten veisuustansa.\n\n\"Tämän hetkisen aikaa kestäneen hiljaisuuden vallitessa keksi\ntottuneiden miesten korvat äänen, joka saattoi heitä katsomaan toisiaan\nja tarttumaan pitkiin, kuolemaa tuottaviin kivääreihinsä, sillä heidän\nkorviinsa tunkeutui hyvin tunnettu huuto eli kirkuna.\n\n\"Tunsimme äänet Comanche-heimoon kuuluvien intiaanein\ntakaa-ajohuudoiksi.\n\n\"Luolan läheisyydessä kasvoi niin pitkää heinää, ett'emme voineet nähdä\nkauaksi arolle. Sentähden minä nousin puuhun, ja esimerkkiäni seuraten\nDavekin kiipesi sinne jäljessäni. Sieltä voimme hyvin nähdä avaran aron\npoikki, ja samalla olla itse arolta päin tulevilta piilossa.\n\n\"Kaukaa lounaisesta päin näkyi pieni intiaanijoukkio tulevan täyttä\nvauhtia hevosilla ratsastaen, vainoten yksinäistä ratsastajaa, joka\nohjasi hevostaan suoraan meitä kohden. Tästä heti huomasimme, että\nmeidän aavistuksemme sittenkin oli todenmukainen ollut.\n\n\"Kun vainottu läheni meitä, huomasimme pian, että se oli valkoinen\nmies, pukeuneena pukinnahkaisiin vaatteisiin, samoinkuin me itsekin, ja\nvarustettuna pitkällä lännen kiväärillä.\n\n\"Hänen hevosensa näkyi jo olevan väsymäisillään, jota vastoin hänen\npunanahkaisten vainoojiensa ratsut vielä täysin voimin laukkasivat\nlaajaa aroa eteenpäin. Siitä huolimatta näkyi valkoinen mies ohjaavan\nväsyvätä ratsuansa erittäin taitavasti ja hyvällä menestyksellä. Mutta\nmonta virstaa ei se sittenkään olisi enää voinut kestää. Ja kun\nmahdotonta olisi kenenkään yksinäisen miehen ollut taistella paria\ntusinaa intiaania vastaan, oli päivänselvää, että pakeneva ennen pitkää\nolisi joutuva heille vangiksi ja jättävä skalppinsa (päänahkansa)\nvoittajille. [Kun intiaanit saavat vihollisensa kiinni, nylkevät he\nhäneltä päänahkan hiuksineen voiton merkiksi ja ripustavat sen\n(skalpin) vyöllensä. Kuta useampia näitä on intiaani-soturilla, sitä\nmainiompana urhona häntä kunnioitetaan.]\n\n\"Valkoihoinen ratsastaja oli siis toivottomassa tilassa, jonka hän\nnäkyi itsekin hyvin oivaltavan, päättäen siitä, että hän tavan takaa\nvilkasi taakseen olkansa yli.\n\n\"Vainoojista oli kuusi ratsastajaa edellä pääjoukosta, ja kun vainotun\narvattavasti oli lopulta taisteltava koko joukkoa vastaan, niin olihan\nhänellä kylliksi syytä sitä ennen vähentää tämän lukumäärää, niin pian\nkuin mahdollista oli, jo ennen kuin hänen hevosensa perin väsyisi.\n\n\"Sen tähden mies ratsunsa selässä vetäsi kiväärin hanan ylös, kääntyi\ntaaksepäin satulassaan, nosti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja\nlaukasi. Ennenkuin pamaus oli meidän korviimme ennättänyt, oli ampuja\njo kääntynyt oikeaan asentoonsa; mutta samassa kuului myöskin villien\nhurjia huutoja ja kuolonkarjuntaa.\n\n\"Katsomatta sen tarkemmin taakseen laukauksensa seurausta, rupesi\nratsastaja jälleen kivääriään täyttämään. Hänen ei ollut tarviskaan\nsitä nähdä, sillä hän ei liikkeistään päättäen näyttänyt olevan mies,\njoka turhaan ampuisi.\n\n\"Tällainen ampuminen nelistävän hevosen selästä, varma kuolema\ntakaapäin uhkaamassa, ei tosiaan ole joka miehen tehtävä, mutta eipä\nsen tekijä näyttänyt olevankaan mikään tavallinen mies, joka menettäisi\nmalttinsa, olipa tilaisuus kuinka uhkaavainen tahansa.\n\n\"Me olimme puusta katsellen suurimmalla jännityksellä seuranneet tätä\nhurjaa näytelmää; mutta kun huomasimme, että vainottu yhä läheni meidän\nolopaikkaamme, päätimme me rientää hänen avuksensa, ja sen tähden me\nlaskeusimme alas ylhäisestä asemastamme ja varustauduimme valmiiksi\nsekaantumaan tappeluun niin pian kuin taistelijat olisivat lähellemme\nennättäneet.\n\n\"Ampuessaan tuon kuolemaa tuottavan laukauksensa, oli yksinäinen\npakenija vielä noin englanninpenikulman päässä meistä, mutta niin\njoutuin hän täytti kiväärinsä uudelleen, että ennenkuin puoli tuota\nmatkaa oli kulunut, oli hän jo valmis lähettämään toisen tervehdyksen\nvainoojilleen. Sillä taasen hän kääntyi satulassaan, ja yhtä vakavasti\nkuin ensi kerrallakin, hän tähtäsi ja ampui. Mutta tällä kerralla\nolivat intiaanit huomanneet hänen liikkeensä, ja ennenkuin hän ennätti\nkiväärinsä laukaista, olivat he laskeutuneet riippumaan hevosensa\ntoiselle puolelle, piiloutuen siten ratsunsa suojaan, niin että näytti\nsiltä, kuin heidän hevosensa olisivat irrallaan suoraa suuntaansa\npitäen eteenpäin laukanneet.\n\n\"Mutta laukaus paukahti kumminkin, ja näkyi se olevan intiaaneille yhtä\nturmiollinen kuin ensimmäinenkin, sillä luoti sattui hevoseen, joka\nsamassa silmänräpäyksessä kamalan äänen päästettyään kompastui nurin\nniskoin, sysäten punaisen ratsastajansa kymmenkunnan jalan päähän\nmaahan, josta ei sekään enään noussut.\n\n\"Hämmästyneinä olimme seuranneet tuota suurenmoista näytelmää. Vihdoin\nsanoin minä tovereilleni, nähtyäni tuon viimeisen kohtauksen:\n\n\"'En tahdo miehen nimeä kantaa, jos en tuota tunne. Se on Pandy Ellis\nitse, paras ratsastaja, ampuja ja metsästäjä, aron soturi ja\nintiaani-taistelija, mitä näillä tienoilla löytyy'.\n\n\"'Olisin tuntenut tuon miehen, vaikka en olisi häntä koskaan ennen\nnähnyt, sillä ei ikipäivinä toinen kuolevainen olisi voinut noin\nsuurenmoista ampumataitoa osoittaa', arveli Dave.\n\n\"'Mutta katsokaapas, toverit', jatkoi Dave. 'Eikö tuo ole sentään koko\nverraton urho!' Sillä hypättyämme hevostemme selkään kiiruhtaaksemme\nhänelle apuun, kun olimme hänet tunteneet, huomasimme, että hän nyt\npudotti kiväärinsä, käänsi hevosensa kohti vainoojiansa, ja sitten,\nistuen liikkumattomana kuin patsas, revolveri kummassakin kädessään,\nodotti vakavana ja pelkäämättä koko raivoisata joukkoa. Se oli selvään\nPandy Ellis, sen me nyt näimme, eikä hän eläessään vielä milloinkaan\nliene tuommoisessa pinteessä ollut.\n\n\"Hänen hevosensa oli ihan nääntymäisillään. Mutta kumminkin oli tuo\njalo ratsu valmis ryntäämään eteenpäin, vaikka varmaan ei se olisi enää\npenikulmaa etemmäksi jaksanut.\n\n\"Ainoastaan kaksitoista laukausta hänellä oli ollut aseissaan ja 22\nvihollista vastustettavana. Se näytti todella, että hän, Pandy Ellis,\noli päättänyt kuolla tai voittaa. Intiaanit olivat lähenemässä häntä jo\nmuutamien kymmenien kyynärien päässä, mutta huomattuaan, etteivät he\nalkaisi rynnäkköä ennenkuin pääjoukko kerkeisi perille, päätti Pandy\nalkaa taistelun.\n\n\"Molemmat revolverit alkoivat paukkua, ja punanahkoja syöksyi\nhevoistensa selästä maahan hengetönnä. Heidän toverinsa näyttivät taasen\naikovan piiloutua hevostensa taakse, mutta he tiesivät myös, että jos\nhe niin tekisivät, voisi Pandy jälleen lähteä pakoon. Sen tähden he\nkorottivat kauhean sotahuudon ja riensivät eteenpäin auttaakseen\netummaisia tovereitaan ja pelottaakseen yksinäistä ratsastajaa,\nikäänkuin huudot ja kiljunat peljättäisivät Pandy Ellis'iä. Vanha\nsoturi ei tästä mitään välittänyt; hän tähtäsi vaan jälleen molemmilla\nrevolvereillaan, joita hän niin hyvin tiesi käsitellä.\n\n\"Kun intiaanit olivat jo tulleet huomaamaan, miten erinomaisen tarkasti\nheidän vastustajansa tähtäsi, alkoivat he eteenpäin rynnätessään\nheilutella itseään sivulta toiselle ja huiskia käsiään, kirkuen minkä\nvoivat, saadakseen häntä pelotetuksi. Mutta Pandy pysyi yhtä vakavana\nja tähtäsi vastustajainsa vehkeistä huolimatta. Hän laukasi jälleen\nmolemmat revolverinsa, jotka lauloivat taas kuolonvirttä intiaaneille\nja kyntivät tiensä läpi kahden punaihoisen soturin rinnan.\n\n\"Mutta nyt olivatkin jo kaikki intiaanit kerinneet perille, ja\nennenkuin Pandy olisi ennättänyt aseistaan ampua kaikki laukauksensa,\nolisivat he jo tuota pikaa ratsastaneet nurin hänen uupuneen hevosensa\nja poljettaneet hänet itse puolivillien ratsujensa jalkoihin.\n\n\"'Nyt emme', jatkoi Bolly Wherrit, 'enään voineet seistä paikoillamme\nkatselijoina, vaan kohotimme äkkiä kiväärit poskellemme ja tähtäsimme\nkukin miestämme'.\n\n\"Melkein yhtä haavaa paukahtivat meidän kolmen kiväärit, samalla kuin\nPandykin viimeisen kerran laukasi molemmat revolverinsa, ja tästä\nyhteislaukauksesta oli semmoinen seuraus, että viisi intiaanisoturia\npyörähti alas ratsujensa selästä, saatuansa luodit lävitsensä.\n\n\"Koko hurja joukko pysähtyi äkkiä paikalleen edessämme arolla,\nikäänkuin patsaiksi muuttuneina, kuultuaan tuon kolminkertaisen\npaukauksen. Mutta meitä huvitti nähdä, miten kumpikin taisteleva puolue\njoutui hämilleen tästä meidän sekaantumisestamme heidän taisteluunsa,\nsillä heille kummallekin se näytti yhtä odottamattomalta.\n\n\"Kaatuneitten tovereittensa kuolonkirkunat sekä nämä odottamattomat\napulaiset vakuuttivat kyllin selvästi intiaaneille, että pako nyt oli\nparasta. Sen tähden he äkkiä käänsivät hevosensa ympäri ja alkoivat\nilman järjestystä rientää takaperin minkä suinkin voivat hevosiltaan\nirti saada.\n\n\"Pandy Ellis lähetti vielä pari laukausta heidän jälkeensä ja kääntyi\nsitten sinne päin, missä aavisti ystäviä olevan, sillä ainoastaan\nniiden hän tiesi käyttävän pitkiä lännen kiväärejä.\n\n\"Mutta lähestyessämme häntä ja päästyämme hänen sivulleen, huomasimme\nhänen taas sangen vakavana täyttävän revolverejaan, ikäänkuin ei mitään\nerinomaista olisi tapahtunut.\n\n\"Minä tervehdin häntä ja sanoin: 'Juuri oikealla aikaa, Pandy, taisimme\napuusi joutua; olisi kait voinut tilasi sangen ahtaaksi muuten käydä'.\n\n\"'Oikeassa olet, veikko Bolly', vastasi hän, 'olen hyvin kiitollinen\nteille, toverit, avustanne'. Samalla hän puristi minua kädestä niin\nrajusti, että luulin luitten taittuvan, ja minulla oli täysi työ salata\ntuskaani, jota hänen harras tervehdyksensä minulle tuotti.\n\n\"'Hellitä, velikulta, en minä ole rautamies', täytyi minun hänen\nsydämelliseen tervehdykseensä huudahtaa. 'Tämä on Dave Bunker,\ntoverini, yhtä hyvä poika kuin joku toinenkin, joka arolla kykenee\nkivääriä käyttämään ja tämä' -- mutta nyt vasta huomasimme, että kolmas\ntoverimme, Nick Jack, oli poissa. Kun sitten hetken aikaa silmäilimme\nympärillemme, häntä etsien, tuli hänen ratsunsa hirnuen ilman\nisäntäänsä meitä kohti sieltä päin, mihin intiaanit olivat paenneet.\n\n\"Me käänsimme kiireesti hevosemme sinne päin, mistä irtain hevonen oli\ntullut, ja annoimme niiden täyttä laukkaa joutua eteenpäin, voidaksemme\njoko pelastaa Nick Jack'in, jos hän olisi vangiksi joutunut, tahi\nkostaa hänen kuolemansa, jos hän ei enään elävien joukossa olisi.\nMuutaman minuutin ratsastettuamme tulimme pian huomaamaan, kuinka\nonnettoman toverimme oli käynyt.\n\n\"Nick Jack makasi arolla, rinta intiaanien nuolen lävistämänä, skalpi\nriistettynä. Lähellä häntä lepäsi yksi intiaani, pää halaistuna Nick\nJack'in tomahawkilla.\n\n\"Intiaanit olivat jo sillä välin pääsneet niin etäälle, että sillä\nkerralla näytti olevan turhaa ryhtyä heitä takaa-ajamaan. Päätimme siis\njättää koston toistaiseksi, ja juuri nyt olemme tällä tärkeällä\nmatkalla, kun olemme kylliksi levänneet ja itseämme vahvistaneet\".\n\n\"No, mitenkä Nick Jack'in niin onnettomasti kävi?\" kysäsin minä, kun\nBolly Wherrit oli lopettanut tämän kertomuksensa.\n\n\"Sitä en voi muulla tavalla selvittää, vastasi hän, kuin että hän, joka\noli erinomaisen äkkipikainen ja pelkäämätön ja vielä päälliseksi vihasi\nsydämmensä pohjasta näitä intiaaneja, koska hänen isänsä, veljensä ja\nainoa siskonsa olivat joutuneet heidän uhreikseen, oli vimmastuneena ja\nmeihin luottaen uskaltanut yksinänsä lähteä heidän jälkeensä eikä\nmalttanut palata, ennen kuin oli ylivoiman käsissä. Sillä me emme\nolleet huomanneet hänen lähtöänsä, kun siinä olimme joutuneet\npakinoihin Pandy Ellis'in kanssa.\n\n\"Hänen hevosensa oli meihin niin kiintynyt\", lisäsi hän, \"ettei se\nmeistä eronnut. Sentähden aioimme jättää sen ravintolan isännän haltuun\ntoistaiseksi, kunnes olisimme sitä tarvinneet tahi ostajan saatuamme\nmyyneet, taikka kentiesi antaneet vainajan omaisille, jos heitä olisi\njossakin tavattu. Mutta nyt se oli sinulle hyvään tarpeesen, ja ratsu\npääsi vanhaan totuttuun ammattiin jälleen\".\n\nTämä kertomus oli jo kyllin omansa minulle osoittamaan, että olin\nkentiesi liian kevytmielisesti antautunut vaarallisiin seikkailuihin,\njotka olivat vallan ulkopuolella minun toimialaani. Mutta samassa\narvelin, että varovaisesti menetellen tuollaisten toverien seurassa ei\njuuri erinomaista hätää luulisi tulevan. Päätin siis kumminkin kerran\nsaada omin silmin nähdä ja mahdollisuuden mukaan ottaa osaa taisteluun\nintiaaneja vastaan Amerikan aavoilla aroilla.\n\nOlimme jo ratsastaneet pitkät matkat, kun Pandy Ellis äkkiä laskeusi\nhevosensa selästä ja alkoi tutkia muutamia jälkiä, joissa minun\ntottumaton silmäni ei voinut mitään erityistä huomata. Toverit\nlaskeusivat myös maahan, ja yhdessä he tutkivat näitä jälkiä. Viimein\nPandy Ellis kysäsi:\n\n\"Mitäs sanotte, toverit; mitä nämät merkit tietävät?\"\n\n\"Ne ovat varmaan intiaanein jälkiä ja lisäksi aivan tuoreita; mitäs\ntehdään nyt, Pandy Ellis?\" kysäsi Bolly Wherrit vastaan.\n\n\"Mitäs muuta\", vastasi Pandy, \"kuin koitamme saavuttaa heitä; sillä\nminä huomaan, että joukossa on ainoastaan muutamia intiaaneja.\nLuultavasti tästä on kulkenut joku rosvojoukko, joka mahdollisesti on\ntaasen ihmisiäkin saaliikseen vienyt, sillä tässä, katsokaas tässä,\nmitä tämä on? Tässä on naisen vaatteenrepaleita ja tuossa tyhjä\nrevolverin patruuna, kaikki selviä merkkejä siitä, että tässä on oltu\nluvattomilla retkillä\".\n\nPandy Ellis ei tuntunut olevan monisanainen, mutta sitä vastaan\npikainen päätöksissään, sillä samassa tuokiossa oli hän jo hevosensa\nselässä ja kehoitti meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Sitten\nseuraavassa silmänräpäyksessä annettiin jo hevosten nelistää täyttä\nlaukkaa jälkiä myöten eteenpäin.\n\nTuommoinen vauhti oli minulle vähän outoa; mutta täytyihän seurata\nesimerkkiä, kun kerta olin antaunut Pandyn seuraan, eikä olisi ollut\nturvallista yksikseen tämmöisillä seuduilla jälkeenkään jäädä.\n\nRatsastettuamme tuota huimaa vauhtia noin puoleen päivään saakka eli\nnoin neljä tuntia vähääkään hellittämättä, tulimme lähelle erästä\npienehköä metsää, jossa oli poriseva lähde ja hyvää ruohoa hevosille.\nTähän asetuimme lepäämään, syöttämään ja juottamaan hevosiamme ja\nitsekin aterioimaan. Siinä myös huomasimme, että takaa-ajettavamme\nintiaanitkin olivat siinä leiriä pitäneet vähää ennen meitä. Lisäksi\nhuomasimme, tahi oikeammin toverini huomasivat, semmoistenkin kenkien\njälkiä, joita valkoihoiset sillä paikkakunnalla pitävät; toiset olivat\npienemmät, joko lapsen tahi naisen jäljet, ja toiset suuremmat eli\nmiehen jäljet. Sen tähden Pandy määräsi, että ainoastaan puolentoista\ntunnin lepoaika suotaisiin.\n\nMinä toivoin pääseväni läheisempään tuttavuuteen toverieni kanssa ja\ntarjosin runsaista eväsvaroistani heillekin kylmää lintua, kuivaa\nhirvenlihaa ja whiskyä y.m., mitä kiireessäni olin saanut ravintolasta,\nja näkyivät nämä lahjavarani, sekä syötävät että juotavat, heitä hyvin\nmiellyttävän ja meitä uskollisiksi tovereiksi erinomaisesti liittävän.\n\nMinun onnekseni siinä sitten hiukan maisteltiin ruoan alle ja päälle,\njota tehdessä Pandy Ellis kysäsi, mitä minä pidin ratsastuksesta ja\npian ehkä tapahtuvasta taistelusta.\n\nMinä myönsin olevani ihastunut siihen, mitä tähän saakka olin nähnyt ja\nkuullut; mutta mitä tulevaan taisteluun tuli, siitä en osannut muuta\nsanoa, kuin että toivoin pian päästävän käsiksi noihin intiaanilaisiin\nihmis-rosvoihin.\n\n\"Vaiti, vaiti; ei toki noin tulisesti, poikaseni\", vastasi tuohon\nPandy. \"Ei taida olla leikintekoa heidän kanssaan taisteleminen. Ole\nvaan varuillasi, nuori mies, ettet vain anna intosi pettää itseäsi;\npysy vain taistelussa rinnallani, jos voit; mutta varo tunkeumasta\n'vanhan miehen' edelle, ettet joudu satimeen\".\n\nKiittäen neuvosta ja varoituksista, kokosin ruokien ja juomien tähteet\nmatkareppuuni, ja virkistettyämme vielä itseämme raikkaalla\nlähdevedellä, lähdimme taasen liikkeelle, kiirehtien eteenpäin\nsamanlaista tulista vauhtia kuin tähänkin asti.\n\nIltapuolella, vähää ennen auringon laskua, huomasimme edellämme kaukana\netelässäpäin kahdeksan ratsastajaa hiljalleen eteenpäin pyrkivän, ja\nnäytti siltä, että näiden hevoset olivat hyvin väsyneitä, koska me\npääsimme yhä lähemmäksi heitä. Viimein huomasimme, että ne todella\nolivat intiaaneja. Kuudella näkyi olevan aseet, mutta kaksi heidän\nkeskellään näytti olevan ilman sekä toisten vartioimina. Navakka tuuli\ntuli siltä suunnalta, mihin he ratsastivat, ja se esti hevostemme\nkavionkopsetta sinne kuulumasta. Me koimme ratsastaa niin, että pieni\nmetsäinen seutu esti meitä heille näkymästä, vaikka me, jotka olimme\nheidät jo niin selvästi näkyviimme saaneet, voimme yhäti harvassa\nkasvavien puiden välitse heidän matkaansa ja liikkeitänsä silmällä\npitää.\n\nNyt laskeusivat he alas ratsujensa selästä aavistamatta, että\nvihollinen oli heitä niin lähellä; mutta joskus intiaanitkin pettyvät.\n\nMe annoimme ratsujemme puhaltaa hetkisen aikaa, voidaksemme sitten\nvoimakkaammin tehdä ryntäyksemme heidän päällensä. Me tarkastimme\naseemme ja täytimme valmiiksi kaikki tuliluikkumme, voidaksemme niitä\nviivyttelemättä käyttää ratkaisevassa silmänräpäyksessä.\n\nPandy Ellis antoi määräyksen, että meidän piti mahdollisuuden mukaan\nampua heiltä hevoset, etteivät pääsisi pakoon. Sitten ryntäisimme\nrevolvereinemme intiaanein kimppuun ja armotta ampuisimme jokainen\nmiehemme. \"Mutta pidä varasi\", lausui Pandy minuun kääntyen, \"ett'et\nammu harhaan etkä myös pelastettavia\".\n\nNoin neljännestunnin olimme hevosiamme puhalluttaneet, kun Pandy\nviittasi meille, että olisimme valmiit rynnäkköön. Nyt minäkin\nhuomasin, että intiaanit olivat laskeneet hevosensa ruohoon syömään, ja\nolivat he itsekin asettuneet aterioitsemaan. Yöksi heillä ei näkynyt\nolevan aikomus jäädä, sillä hevosiansa eivät he olleet riisuneet. Näin\nmyös, että kaksi valkoihoista oli heidän seurassaan, ja näyttiin heitä\npidettävän valvonnan alaisina.\n\nKun olimme saaneet viittauksen, ryntäsimme niin kuin tuuliaispää metsän\nrinteen takaa intiaanein kimppuun. Vaivoin voin pysyä tovereitteni\nmukana tuommoisessa tulisessa lennossa.\n\nTuskin olivat intiaanit huomanneet meidät, ennen kuin he hyppäsivät\nylös, tarttuivat pitkiin keihäisinsä, ja kauheasti kiljuen syöksyivät\nhe meitä kohden. Mutta heti sen jälkeen kuului vielä kauheampi kiljuna,\nsitten kun me viidestä kivääristämme melkein yhtä haavaa olimme\nlähettäneet kuolettavat luotimme, jotka lävistivät villien rinnat. En\nymmärrä, miten minunkin luotini sattui paikalle, vaikka minä en voinut\npysyä niin vakavana kuin tarkan ampujan tulisi olla. Minun täytyi ensin\npysähdyttää hevoseni, ennen kuin osasin tähdätä, sillä minä en osannut\nsitä hevosen nelistäessä tehdä, vallankin kun täytyi katsoa, etten\nloukkaisi pelastettavia vankeja. Minun ampumani intiaani sai vatsaansa\nluodin, joka kohta ei häntä kuolettanut; mutta samassa oli vangittu\nnuorukainen siepannut haavoitetulta tomahawkin ja yhdellä lyönnillä\nhänen kärsimyksensä lopettanut.\n\nKuudes intiaani, joka huomasi vaaran suuruuden ja näki vastustamisen\nmahdottomuuden, näkyi arvelleen paremmaksi paeta kuin huonosti sotia.\nHän aikoi hypähtää hevosensa selkään ja lennättää pakoon. Mutta\nennenkuin hän oli aikomustaan ennättänyt toimeenpanna, oli Pandy Ellis\nsen huomannut ja laskenut revolveristaan kuolettavan laukauksen hänen\npäähänsä, ja niin hänenkään ei tarvinnut uskollisista tovereistaan\nerota, vaan pääsi heidän kanssaan paremmille metsästysmaille.\n\nTaistelu oli siis loppunut, eikä meistä kukaan ollut saanut\npienintäkään vammaa. Mutta kyllä minä uskon, että tästä leikistä olisi\nvoinut vallan toisenlainenkin loppu tulla, jos ei tässä olisi ollut\nintiaaneja vastustamassa Pandy Ellis taitavien aron-urhojensa\njohtajana.\n\nIntiaanein ja vangittujen hevoset olivat liekaan sidotut, niin etteivät\nmuut kuin se yksi, jolla viimeinen punanahka yritti paeta, päässeet\nkäsistämme, vaan saimme me nekin saaliiksemme.\n\nPelastamamme kertoivat, että he olivat veli ja sisar, matkalla\nThomasvillestä Jacksonvilleen ja olivat aamulla lähdettyänsä jo saman\npäivän illalla yht'äkkiä joutuneet intiaanein vangeiksi. He eivät\nolleet kerinneet tehdä pienintäkään vastarintaa ennenkun olivat saaneet\nsilmukkaköyden ympärilleen. Molemmat he vakuuttivat, ettei heitä oltu\nlainkaan pahasti kohdeltu, sillä he olivat saaneet nuo punanahat\nymmärtämään, että he olivat ihan rauhallisia matkamiehiä. Heidän olisi\nkuitenkin ollut pakko seurata intiaaneja leiriin saakka, siltä kaikki\noli heille näyttänyt. Sitäpaitsi oli Budd, se oli nuorukaisen nimi,\nhuomannut, että indiaanein johtaja, jonka Pandy oli viimeksi ampunut,\noli näyttänyt erinomaisen mielevin silmin katselleen hänen siskoansa,\njoka siis mahdollisesti olisi saanut ruveta hänelle vaimon osaa\nnäyttelemään, kun vaan olisi leiriin päästy.\n\nKoska minua ei kumminkaan oikein miellyttänyt seurata Pandy Ellis'iä ja\nhänen tovereitaan noille vaarallisille seikkailuille ja partioretkille,\npäätin seurata Jake Budd'ea ja hänen siskoansa, sillä hekin aikoivat\nensin poiketa Brunswickiin ja sitten vasta matkata Jacksonvilleen.\n\nKun minä ilmoitin tämän päätökseni Pandylle, näytti hän ensin olevan\nvähän tyytymätön siihen; mutta heti hän kumminkin toivotti minulle\nonnea matkoilleni, lisäten sentään, että hän mieluisasti olisi minut\nopettanut aimo aron-taistelijaksi; mutta tarvitsivathan pelastetutkin\nmuka apuväkeä matkaansa jatkaessaan.\n\nMitä hevoseen tuli, pyysi Bolly Wherrit, että Jake Budd ottaisi sen\nmukaansa sinne ja hoitaisi sitä, kunnes hän itse tulisi sinne ja\nlähemmin siitä määräisi, jos ei saisi tietoonsa Nick Jacken omaisia.\n\nVietettyämme yömme siinä läheisyydessä metsänrinteessä, lausuimme\naamulla varhain jäähyväiset Pandy Ellis'ille ja hänen urhoollisille\ntovereilleen. He lähtivät ratsastamaan samaan suuntaan eteenpäin\nuusille retkille ja uusiin vaaroihin, minä sitä vastaan Jake Budden ja\nhänen kauniin Sally siskonsa kanssa Brunswickia kohti, pois noilta\nvaarallisilta aroilta sivistyneitten ihmisten seuraan, meille paremmin\nsopiviin oloihin.\n\nOlimme joutuneet niin kauvas asumattomille aroille, että meidän täytyi\nviettää seuraavakin yö metsässä, jossa valmistimme yösijamme niin\nmukavaksi kuin tällaisissa oloissa oli mahdollista.\n\nMinä olin ensimmäisen päivän kuluessa jo päässyt miss Sallyn ja hänen\nveljensä erityiseen suosioon kertomalla heille kaukaisesta kotomaastani\nsekä monenmoisista seikkailuista, joita olin kotoa lähdettyäni kokea\nsaanut.\n\nMonta kertaa päivän kuluessa olin menettää järkeni, kun tuo\namerikalainen kaunotar loi tulisen katseensa minuun; sillä harvoin olen\nollut niin lumoavan kaunottaren seurassa kun Sally Budd oli. Hänellä\noli sysimustat silmät, pienet, paksut, mansikanväriset huulet,\nlumivalkeat hampaat, pienet, hyvin valkoiset ja puhtaanväriset kasvot\nja nenä puhtainta kreikkalaista mallia sekä korvat pienet ja rusottavan\npunaiset. Hänen hiuksensa varmaan olisivat ulottuneet maahan saakka;\nsillä vaikka ne olivat monessa mykkyrässä, ulottuivat ne sentään hänen\nvyötäisillensä saakka.\n\nTuo kaikki teki koko kuvan niin viehättävän näköiseksi, että joka\nkerta, kun loin katseeni häneen, veri suonissani tulvi rajusti, niin\nettä lopulta en enään tiennyt, mihin silmäni kääntäisin. Mutta ehkä\nvoivun jo liiaksi haaveilujen piiriin, jonka tähden on parasta palata\nkertomukseemme.\n\nAamulla auringon noustessa lähdimme jälleen matkalle, vietettyämme\nyömme rauhallisesti, jos emme ota lukuun tuota susien ja schakaalien\ntavallista yökonserttia; mutta paitse sitä eivät vanhat aronsoturit\nsano voivansa levollisesti nukkuakaan.\n\nSeuraavan päivän ehtoopuolella saavuimme lopultakin New Brunswickiin.\nMinä olin ollut matkalla Savannasta tänne täsmälleen neljäkolmatta\nvuorokautta, ja sillä ajalla olin saanut tutustua ihmiselämän\nvarjopuoliin ja Amerikan erämaiden ja arojen omituiseen elämään\njotenkin tarpeekseni.\n\nLoppupäivän ja seuraavan yön vietin Jake Budd'en ja hänen miellyttävän\nsiskonsa parissa eräässä New Mexikon-nimisessä hotellissa. Ennen\neroamistamme oli miss Sally Budd useamman kerran lausunut\ntoivomuksensa, että minä seuraisin heitä Jacksonvilleen, ja siihen\npyyntöön myös Jakekin yhtyi. Mutta minulle alkoi tämmöinen pitkällinen\nmaa-elämä käydä liian kuivaksi, ja sentähden minä itsepintaisesti\npysyin päätöksessäni lähteä mahdollisimman pian merelle.\n\nMutta ei tämä ollut viimeinen kerta, jolloin ymmärtämättömästi olen\nhyljännyt ulkomailla tehtyjä edullisia tarjouksia; kotomaassani, jossa\nnäitä ehkä jo olisin ymmärtänyt paremmin hyväkseni käyttää, ei\ntämmöisiä ole ollut, Sillä kyllä minä jo silloin ymmärsin, ettei heidän\npyyntönsä ollut vain turhanpäiten tehty, vaan tarkoitettiin sillä minun\ntulevaisuuteni onnellisuutta; minä tiesin vielä senkin, että he olivat\npaikkakunnan rikkaimpia asukkaita. Mutta miksi herätteleisin jälleen\neloon jo aikoja sitten unhotettuja ikäviä muistoja!\n\nEnnen eroamistamme olin minä jo onnistunut saamaan matruusinpaikan\nerääsen parin päivän päästä matkoille lähtevään kolmimastoiseen\nkuunariin, joka kuului Amerikan rannikoilla ja sisävesistöillä\nristeilevään kauppalaivastoon.\n\nJäähyväisiä lausuessani näille rakkaiksi käyneille matka-tovereilleni,\npisti lumoava miss Sally pienen suljetun kirjeen käteeni ja pyysi, että\nen millään muotoa avaisi sitä ennenkuin olisin päässyt kauvas merelle.\nAnnettuani sen lupauksen hänelle, loi hän minuun niin huimaavan\nkatseen, että minä tämän kyyneleiden kostuttaman jäähyväis-silmäyksen\nvaikutuksesta olisin peruuttanut lähtö-päätökseni, jos sen vaan miehenä\nolisin kehdannut tehdä; vaikka tulisimpaan kahakkaan riivatuimpia\nintiaaneja vastaan olisin tuon miellyttävän olennon tähden tällä\nhetkellä syöksynyt. Mutta minun oli mahdoton enään peräytyä ja muuttaa\npäätöstäni. Siis hyvästi jäi tämäkin muutaman päivän kestänyt suloinen\nnuoruuteni unelma!\n\nAnnoin siis unhon salaperäiseen vaippaansa kätkeä eronhetkellä\nilmitulleet kiitollisuuden ja kaipuun tunteet ja tuon salaisten\nunelmieni enkelin, ja lähdin taas luikumaan merimieselämän\nyksitoikkoista ja epätasaista polkua eteenpäin epävakaisilla meren\nlaineilla.\n\nMuutamia vuorokausia tämän jälkeen olin taasen merellä Mary Ann\nnimisellä kuunarilla matkalla New Yorkiin ja sieltä sisävesiä\nGeorgetowniin, New Haveniin, Onibeckiin, Montreaaliin, Albanyyn ynnä\nmoniin muihin jokien varsilla oleviin kaupunkeihin. Välin oli meillä\nlastina puutavaroita, välin hedelmiä, maissia, riisiä y.m. Se oli\nalinomaista lastin ottamista ja jättämistä; mutta laivan miehistön ei\nkoskaan tarvinnut lastin ottamisessa eikä purkamisessa töihin\nosallisiksi käydä.\n\nEnsimmäisen vuorokauden kuluttua tultuamme ulapalle avasin miss Sallyn\nkirjeen. Siellä oli sadan dollarin seteli, hänen muotokuvansa sekä\nmuutamia riviä kirjoitusta, jossa hän lausui minulle kiitollisuuttansa.\n\nTässä laivassa vietimme todellakin oikein hyviä päiviä. Meitä oli siinä\nvain neljä matruusia sekä kapteeni ja perämies kajutassa. Laiva oli\nkapteenin oma. Ateriat olivat herkullisimmat, mitä tämmöisissä\naluksissa on, sillä me söimme aina kajutassa samassa pöydässä kapteenin\nja perämiehen kanssa.\n\nLaivan kokki oli kapteenin vävy ja oikein todellinen yankee, eikä\nhänestäkään voi muuta kuin hyvää sanoa. Siinä elettiin juuri kuin olisi\noltu kaikin saman perheen väkeä. Mutta eihän samaa hyvää ainaisesti\npiisaa.\n\nOltuani kuusi kuukautta tässä laivassa, lopetti kapteeni merimatkansa,\nsillä hän oli ijällinen mies ja antautui kotilieden ääressä viettämään\nmaanmiehen herttaista, rauhallista elämää, jommoista ainoastaan se voi\nviettää, joka on luonut itselleen ja perheelleen murheettoman\ntoimeentulon sekä täyttänyt velvollisuutensa tunnollisesti Jumalaa ja\nihmisiä kohtaan.\n\nHänen sijaansa tuli hänen nuorempi veljensä, joka muutti olot laivassa\nsiihen määrään, että kun New Yorkista palattiin Charlestowniin,\nmuutimme siellä koko skansin miehistö pois etsimään toista alusta\ntoisilla vesillä. Pääsyynä minun muuttooni tästä laivasta oli kuitenkin\nse, että seuraava matka olisi ollut Charlestownista Savannaan, johon\nluonnollisista syistä en ollenkaan halunnut mennä.\n\nCharlestownissa oltuani viikon päivät otin erään kunnaritoverini kanssa\npestin muutamaan rekatti-laivaan, joka oli matkalla Liverpooliin ja\nsieltä takaisin New Yorkiin. Mutta siinäkö minä jouduin vasta oikeaan\nryöväriluolaan!\n\nMatka Englantiin meni jotenkin mukiin. Mutta siellä karkasi kuusi\nparhainta miestä laivasta. Siinä oli muuten väkeä kaikenkaltaisista\nkansoista. Kapteeni oli amerikalais-irlantilainen, ensimmäinen perämies\noli mexicolainen, toinen perämies saksalainen, kokki ranskalainen;\nmatruuseista oli yksi italialainen, kaksi kreikkalaista, yksi\nturkkilainen, kolme englantilaista, yksi norjalainen, yksi\nruotsalainen, kaksi tanskalaista sekä yksi, nimittäin minä,\nsuomalainen, kaksi neekeriä, kaksi spanialaista, yksi portugalilainen\nja vielä kuusi miestä, joiden kansallisuuden perille en päässyt. Meitä\noli yhteensä kaksikymmentäneljä miestä keulassa.\n\nSiinä oli, niinkuin jokainen hyvin arvaa, useinkin semmoinen kielten\nsekasotku, että tuskin enään mitään kieltä selvään puhuttiin ja\nymmärrettiin.\n\nNiinkuin jo mainitsin, meni matka Englantiin jota kuinkin, jos ei oteta\nlukuun tuon tuostakin tapahtuneita pieniä kahakoita, joissa ei pieniä\nverivammojakaan puuttunut.\n\nOmistusoikeus oli tällä laivalla niin kurjalla kannalla, että,\nkumminkin mitä minuun tulee, en koko matkalla kertaakaan uskaltanut\nriisua vaatteita yltäni levolle mennessä, vielä vähemmän uskalsin\nlaskea luotani valmiiksi ladattua revolveriani tahi muita\npuolustusaseita.\n\nMutta sitten, kun paluumatkalle käännyttiin taas Amerikaan, silloin\nvasta alkoi elämä moinen, että sitä tuskin kuvata voi.\n\nEnsinnäkin ruvettiin meitä kiusaamaan huonolla ruoalla siihen määrään,\nettä lukija tuskin voi sitä todeksi uskoa.\n\nAloitan leivästä. Se oli niin homehtunutta, että se oli kokonaan\nviheriäisen kalvon peitossa ja niin täynnä puolen tuuman mittaisia ja\npienempiä toukkia, että yhdestä ainoasta semmoisesta korpusta, joita\nkolme saatiin päivässä, voi noita kutsumattomia vieraita pöytään\nkopistamalla saada esille kokonaisen ruokalusikallisen. Liha ja läski\noikein kihisi niitä, ja hernerokkaa syömään ruvetessa sai niitä\nlusikalla päältäpäin kuoria kuin kermaa.\n\nKahvi ja tee oli niin laihaa, ettei niitä outo millään keinoa voinut\nlikaisesta vedestä erottaa. Voi oli mitä surkeimman kaltaista, juuri\nkuin härskiintynyttä saapasrasvaa. Sokuria saatiin tuskin nimeksi.\n\nMuita ravintoaineita ei juuri annettu, ja näitäkin, mitä annettiin, oli\nperin riittämättömästi.\n\nTästä huonosta ja niukasta ravinnosta tietysti ensimmäiset kahakat\nalkoivat. Parempaa kyllä oli, mutta nämä varat olivat joskus vuosien\nkuluessa unohtuneet ruokavarastoon, ja tämän vanhan kassan kapteini nyt\ntahtoi sekaisella seurakunnallaan syöttää, ennenkuin muihin nuorempiin\nruoka-aineisiin käsiksi käytiin. Muutamia päiviä nälkää kärsittyämme\npäätimme miehissä erään kerran päivällisellä ollessamme kantaa koko\nmiehistöä varten laitetun aterian kapteenin tarkastettavaksi.\nTukevimmat miehet valittiin rokkakattilaa ja matoja kihisevää\nliha-astiata takakannelle kantamaan. Sinne tultuamme ei kapteeni\neikä perämiehet tahtoneet tulla suojistaan meidän asiaamme\nkuulemaan. Vihdoin heidät saatiin esille.\n\nMerimiesvanhin esitti asiamme päälliköille, selvittäen mahdottomaksi\nelää tämmöisellä kurjalla ravinnolla. Mutta kapteeni vastasi\nröyhkeästi:\n\n\"Se on teille, sen riivattu koirajoukko, liiaksikin hyvä; ette\nansaitsisi semmoistakaan! Laputtakaa tiehenne ja jättäkää minut\nrauhaan, taikka...\"\n\nEnempää ei hän kerinnyt sanoa, ennenkuin koko matoinen rokkakeitos\nloiskahti hänelle vasten silmiä peittäen hänet kiireestä kantapäähän\nsaakka, ikäänkuin hän olisi hypännyt rokka-sammioon. Matoiset lihat\nsitä vastaan tulivat perämiesten osaksi, jotka eivät ensi\nhämmästyksessä osanneet edes pakoon pötkiä.\n\nMutta kun kapteeni sai suunsa, sieramensa ja silmänsä auki, silloinkos\nvasta meteli alkoi.\n\nPerämiesten seuraamana hän ryntäsi kuin raivostunut jalopeura,\nrevolveri toisessa ja pitkä intiaanein taistelupuukko toisessa\nkädessään, ja rupesi ampumaan ja lyömään molemmin puolin, minkä vaan\nkerkesi. Perämiehet puolestaan säestivät samalla tavoin.\n\nMutta siunatkoon sentään sitä meteliä, mikä nyt aluksessa alkoi!\nUseammalla meistäkin oli revolverit, joita käsikähmässä kumminkaan\ntuskin voimme käyttää. Lopulta eräs joukosta tempaisi rautaisen tangon,\njolla hän iski kapteenin pyörryksiin, ja veri purskahti hänen päästään.\nMolemmat perämiehet olivat saada samanlaiset iskut, mutta pääsivät\nviimeisessä hädässä vähissä hengin kajuttaan pakoon, salpasivat ovet ja\nrupesivat kajutan ikkunoista meitä pommittamaan revolvereillaan minkä\nennättivät, joten meidän, koko raivostuneen joukon, lopulta täytyi\nperääntyä keulaan, monikin verissä päin sekä muutenkin mikä enemmän,\nmikä vähemmän loukkaantuneena taistelussa.\n\nSiten päättyi ensimmäinen suurempi kahakka. Mutta se voitto meille\nsiitä kumminkin tuli, että ruokaa runsaasti ja hyvää siitä päivästä\nlähtein saatiin.\n\nKukaan ei kuolemaan tuottavaa vammaa tällä kertaa sentään vielä saanut,\nvaikka ei sekään vallan kaukana muutamilta ollut.\n\nTämmöisiä kahakoita sattui sitä paitsi usein miehistön omassakin\nkeskuudessa. Usein aamuisin oli laivankansi niljakas riitatoverien\nverestä. Sitä vaan vieläkin ihmettelen, ettei siellä tapahtunut murhia\nenempää kuin yksi.\n\nMinä jätän sikseen nuo muut jokapäiväiset suuremmat ja pienemmät\nnyrkkitaistelut, joista usein kehittyy verinen mellakka, mihin sekä\npäällystö että koko miehistö sekaantui, ja tahdon vaan kertoa\nsuomalaisen toverini murhasta.\n\nOli yövahdin muutos kahdentoista aikana. Minä olin ensimmäinen\nherätetyistä miehistä, joka menin kannelle, koska oli minun\nperänpito-vuoroni. Olin juuri aikeissa mennä laskemaan toisen edellisen\nruorimiehen levolle, kun sysimustan pimeyden lävitse takakannelta päin\nkuului kiivaita ääniä; isonmaston latvasta kuului äreitä vastauksia ja\npanettelusanoja, jotka kuuluivat olevan ensimmäiselle perämiehelle\nviskattuja. Vankka laitatuuli, joka kiidätti laivaamme eteenpäin, esti\nminua oikein kuulemasta sananvaihtoa. Mutta kun olin tullut isonmaston\njuurelle, välähti tulenleimaus takakannelta, ja sitä seurasi kova\npaukkaus. Samassa kuului isonmaston latvasta huudahdus: \"Jesus\narmahtakoon!\" ja heti sen jälkeen pudota mätkähti suomalainen toverini\nlaivan kannelle, niin että pää meni mäsäksi, aivot purskahtivat ympäri\nkantta ja niskaluut musertuivat.\n\nSe minua kauhistutti. Vihan vimmassa aivan raivostuneeksi joutuneena\ntempasin revolverin takataskustani ja laskin kolme laukausta pimeyden\nlävitse kohti paria hämärää olentoa, jotka seisoivat köysistöä vastaan\nnojaten siellä päin, josta olin leimauksen nähnyt. Samassa tuli koko\nlaivan miehistö kannelle huutaen ja meluten sekä tiedustellen, mikä\ntaasen oli kysymyksenä. Mutta kun he tulivat isonmaston juurelle, oli\nsiellä ainoastaan murhattu, murskaksi pudonnut toverini. Sillä kun\nminäkin olin ampunut ja luulin huomanneeni toisen noista olennoista\nkaatuneen, pelkäsin luotini tehneen kuolettavan vaikutuksen, ja\nsentähden piilousin minäkin hetkeksi laivan keittiöön.\n\nMelun kuultuani ilmaannuin sitten toisten joukkoon ja saatuani muka\ntiedon, kuka murhattu oli, huudahdin: \"Kostakaamme, kostakaamme!\nKapteeni tahi perämies on hänet ampunut; jos jätämme heidät kostamatta,\nampuvat he meidät joka miehen!\"\n\nSamalla ryntäsi koko raivostunut miehistö pimeässä laivan peräkantta\nkohti huutaen: \"Kostoa! Kostoa! Murhatun suomalaisen toverin kostoa!\"\n\nTultuamme ruorimiehen luo, emme nähneet jälkeäkään kapteenista,\nperämiehistä tahi heidän tavallisista apulaisistaan, kokista ja\nkajuttavahdista. Ruorimieheltä sitten saimme tietä kaikki. Hän kertoi\nsekaperäisellä kreikansekaisella englanninkielellä seuraavaan tapaan:\n\nHän oli seisonut ruorissa ja odottanut levolle pääsevänsä, sillä hänen\npäänsä oli kovin kipeä. Hän oli nähnyt perämiehen ajavan suomalaista\nisoonmastoon jotakin muuttamaan purjeiden asennossa. Suomalainen ei\nollut tahtonut sinne mennä, vaan oli sanonut perämiestä hulluksi\nIrlannin piruksi. Perämies oli lyönyt häntä korvalle, ja sitten oli\nsuomalainen mennyt. Perämies oli luvannut hänet ampua niin pian kuin\nhän alas tulee tai lyödä pään halki. Suomalainen oli haukkunut häntä\nkaikiksi, mitä vaan oli ymmärtänyt. Viimein oli perämieheltä maltti\nloppunut, ja hän oli ampunut. Suomalainen oli heti pudonnut kannelle ja\nsiihen jäänyt. Mutta samassa oli kuulunut muutamia laukauksia lisäksi.\nKapteeni oli parkaissut ja kaatunut, perämies kirkaissut ja kironnut ja\nviskannut revolverinsa mereen. Sitten kokki ja toinen perämies olivat\nkorjanneet molemmat haavoittuneet kajuttaan ja lukinneet ovet.\n\nMinä astuin nyt ruoriin ja laskin kreikkalaisen levolle. Miehistö\nrauhoittui kuultuaan, että kosto oli noita murhamiehiä kohdannut, ja\nkaikki ihmettelivät, kuka oli murhatun puolesta kostanut. He poistuivat\nkeulaan, korjaten murhatun toverin pois päivän aikana mereen\nhaudattavaksi.\n\nHauskaa oli kuulla niitä monenmoisia hullunkurisia arveluita, joita\nlausuttiin toverini kostajasta. Muutamat arvelivat, että murhatun oma\nhenki oli iskenyt kyntensä murhaajiin liitäessään ruumiista pois.\nToiset taas arvelivat, että Meri-Jupitteri itse oli suomalaisen\nnoituudenhengen kehoittamana kostotyön toimittanut. Huhu tiesi kertoa,\netteivät ne olleetkaan tavallisia kuulia, jotka oli kiskottu sekä\nkapteenin olkapäästä että perämiehen kyljestä j.n.e.\n\nMinua ei kukaan osannut epäilläkään, koska minä vasta olin viimeiseksi\nnäyttämölle ilmaantunut. Päivän valjettua tehtiin \"protokolla\"\nmurhatyöstä sekä tarkka selvitys murhatun ruumiissa havaituista\nhaavoista. Luoti oli tunkeutunut pohkeesen josta se noin tuuman\nsyvyydestä kaivettiin talletettavaksi protokollan mukana. Protokollan\ntekijäksi ja säilyttäjäksi sekä kanteen nostajaksi valittiin minut.\n\nItse vamma ei siis olisi ollut kuolettava, vaan oli kuolema tullut\nsiitä, että tämä luoti oli vainajata niin säikähdyttänyt, että hän\nputosi mastosta.\n\nLiitettyäni protokollaan myös kreikkalaisen ruorimiehen tuoreen\ntodistuksen, piirsi jokainen mies nimensä sen alle todistaen sen\noikeaksi ja tarjoutuen vaadittaessa valallisesti sen todeksi\nvahvistamaan.\n\nToimitimme sitten murhatulle toverillemme viimeisen palveluksen. Me\nneuloimme hänet omaan pitkään merimiessäkkiinsä, johon jalkapuoleen\npantiin painoksi noin kolme leiviskää rautaa, että se pohjaan painuisi\nja pääsisi Ahtolan linnan saleihin rauhaan. Sitten siunasimme sen ja\nviskasimme, toisten ampuessa kunnialaukauksia revolvereillaan,\nviimeiseen lepokammioonsa, kosteaan hautaansa, ja niin oli taasen\npoistettuna jäljet siitäkin kamalasta murhenäytelmästä, joka\nvalitettavasti ei siihen aikaan ollut perin harvinainen, sillä eipä\nollut sivistyksen valo vielä pääsnyt suuresti vaikuttamaan hurjissa\nNeptuunon palvelijoissa.\n\nKapteenia ja perämiestä emme nähneet toimissaan ennenkuin pari päivää\nennen New Yorkin satamaan tuloamme. Toinen perämies ja kokki olivat\njohtoa pitämässä, milloin sitä tarvittiin, ja varpaista hampaisiin\nsaakka olivat he aina aseilla varustettuina.\n\nTuo viimeinen kamala yöllinen tapahtuma oli vaikuttanut niin syvän\nhiljaisuuden koko miehistön keskuudessa, että kaikki olivat kuin jonkun\nsalaisen, kamalan tuomion alaisia. Kaikki liikkuivat hiljaan, ääneti,\npelonalaisina, ikäänkuin aaveiden tahi manalan henkien keskellä.\n\nVihdoin koitti se päivä, jona New Yorkin kaupungin piirteet\nilmaantuivat silmiemme eteen.\n\nJokainen mies oli puettuna juhlavaatteisin satamaan saapuessamme.\nLaivan kiinnitettyämme rantaan, jätimme loput työt toisten\nselvitettäviksi ja menimme maihin, lukittuamme skansin ovet.\n\n\"Mihin?\" kysyi karkea ääni joukosta. \"Prefektin luo!\" kuului vastaus\nkuin yhdestä suusta useammalla äänen-murteella.\n\nHiljalleen, äänettä, juhlallisina kuljimme läpi väkijoukkojen prefektin\nasunnolle, kaksikymmentäkolme miestä kaikenlaisia kansalaisia yhdessä\njoukossa. Perille päästyämme tuli kaksi tovereista minun kanssani\nprefektin vastaanotto-huoneesen protokollaa viemään; muut miehet\npysähtyivät eteiseen.\n\nPrefekti sattui olemaan kotona ja otti vastaan protokollamme, jonka\nloppuun olin liittänyt anomuksen, että syytetyt, kapteeni ja perämies,\nvangittaisiin suomalaisen toverini murhasta. En huoli tässä heidän\nnimiänsä mainita, koska emme saaneet suomalaisenkaan alkueräistä nimeä\nja hänen syntymäpaikkaansa tietoomme; enkä juuri muusta olisi tietänyt\nhänen kansallisuuttaankaan kuin siitä, että usein haastelimme\nkeskenämme suomea. Sillä kun kyselin hänen kotiperäänsä, ei hän ollut\nsitä tuntevinansa; mutta viipurilaista murretta hän puhui. Hänen\nnimensä oli laivan kirjoihin merkittynä \"Hannes Waldgrove\".\n\nPrefekti kutsui toisetkin miehet sisälle ja kysyi, oliko tämä\nsyytöskirja todenperäinen, johon kaikki myöntävästi vastasivat.\n\nSitten meidät vietiin isoon sivuhuoneesen, jossa saimme noin tunnin\najan odotella. Sen jälkeen meidät kutsuttiin taas sisään, ja silloin\noli jo kapteeni perämiehineen ja kokkineen siellä. Korkean pöydän\nääressä istui kaksitoistamiehinen valamiehistö, jonka kuullen heti\nruvettiin asiata tutkimaan.\n\nLopputuloksena oli se, että kapteeni joutui kolmeksi kuukaudeksi kovaan\nvankeuteen, ja perämies tuomittiin hirtettäväksi tahallisesta murhasta.\nHän oli samassa oikeudessa ollut jo kerran ennenkin syytettynä\nkaksoismurhasta merellä, mutta pätevien todistusten puutteessa oli\nhänet kumminkin laskettu vapauteen. Kuka heitä oli murhan tapahduttua\nampunut, se jäi salaisuudeksi, ja se vielä lujensi miehistössä sitä\nkummallista vakaumusta, että joku ylönluonnollinen kostaja oli sen työn\ntehnyt.\n\nKun meiltä sitten kysyttiin, vieläkö tahtoisimme seurata Black\nDemon'issa merelle, niin kieltäysi joka mies ilman poikkeusta, sillä\nlaiva oli niin perinpohjin nimensä [Black Demon on suomeksi Musta\npaholainen] mukaisen maineen saavuttanut, ettei siihen omalla vapaalla\nsuostumuksellaan hurjinkaan merimies mielellään mennyt.\n\nNew Yorkissa siis erosin tuosta kirjavasta, hurjasta seurasta, jonka\nkaltaista en ennen enkä jälkeen merellä ole tavannut. Vielä yhtenä\ntodistuksena sen vallattomuudesta olkoon tässä kerrottuna, miten\nvähäsen oli Black Demon'in silloisella miehistöllä käsitystä\nomistusoikeuden pyhyydestä. Laivassa pidettiin nimittäin kaikki tavara\nomistajan vastaväitteistä huolimatta, niin yhteisenä, että kaikki, mitä\nesim. minulla oli vaatteita, erämaan retkeltäni jätteinä aseita sekä\nmyöhemmin hankittua yhtä ja toista tavaraa, oli niin tyystin toverien\nkeskuuteen hajonnut, etten saanut pelastetuksi muuta kuin sen, mitä\npäälläni olin voinut säilyttää, paitse kivääriäni, jonka jo olin myynyt\nennenkuin laivaan tulin.\n\nSelvittyäni Black Demonista ja sen miehistöstä, päätin kumminkin taasen\njoksikin ajaksi erota merimies-elämästä. Minä asetuin New Yorkiin erään\nsuomalaisen luo majaa pitämään, ja hän sitten erään tuttavansa avulla\ntoimitti minulle paikan muutamaan laivakonttooriin. Mutta päivää ennen\nkuin astuin siihen toimeeni, jouduin pieneen seikkailuun, jota en voi\nsivumennen olla kertomatta.\n\nOlin käynyt majataloni isännän asialla pankissa pienenlaista rahasummaa\nnostamassa. Paluumatkalla jouduin parin suomea, ruotsia ja\nenglanninkieltä puhuvan nuoren naisen kanssa tuttavuuteen, ja kun he\nolivat kansalaisiani, muuttui tuttavuutemme heti niin sydämelliseksi,\nettä he pyysivät minua poikkeamaan S:t Perry street nimiselle kadulle,\njonka varrella sanoivat asuvansa.\n\nKutsua noudattaen seurasin uusia ystävättäriäni heidän kotiinsa,\naavistamatta mitään vaaraa.\n\nTultuamme heidän sievään, melkein ylöllistä komeutta osoittavaan\nasumukseensa ja vastattuani kaikenmoisiin kysymyksiin kotomaasta, joita\nkysymyksiä tuli tulvaamalla, he kun kertoivat kahdeksan vuotta jo\nolleensa rakkaasta Suomesta poissa, tarjottiin minulle leivoksia ynnä\nmuuta. Mutta heti herätti minussa jonkinmoista epäilystä ystävättäriäni\nkohtaan se tapa, miten niitä tarjottiin. Leivokset laskettiin pöydälle\nja viinilasit, toisessa huoneessa täytettyinä, tuotiin myös\ntarjottimella samalle pöydälle, josta molemmat ystävättäreni ottivat\nensin lasinsa ja leivoksensa ennenkuin minä kerkesin pöytää\nlähestyäkään.\n\nKilistellessämme laseja ja maistellessamme viiniä, jatkaen iloista\nkeskustelua, tunsin minä jonkunmoista vastenmielistä makua sekä\nleivoksissani että viinissäni. Kauvan ei tarvinnut odottaa, ennenkuin\njo huomasin pelkoni toteutuvan, sillä minua rupesi äärettömästi\nraukasemaan. Silloin välähti mieleeni, että olin joutunut salaiseen\npaheiden pesään, joita New Yorkissa on niin runsaasti, ja etteivät\nystävättäreni olleetkaan rehellisiä naisia, vaan kauheimman\npahuudenruhtinaan kätyreitä.\n\nMinä ryntäsin ovelle. Se oli lukittu. Kiiruhdin toisen huoneen ovelle,\nmutta sekin oli lukittu. Nyt selveni vaarallinen tilani kaikessa\nkauheudessaan eteeni. Minä tempasin povestani revolverin toiseen\nkäteeni ja tikarin toiseen ja uhkasin heidät surmata, jos eivät heti\nlaskisi minua ulos, sillä minä tunsin pääni nopeasti käyvän yhä\nraskaammaksi, ja jalkanikin jo alkoivat horjua.\n\nTuskin olin uhkaukseni lausunut, ennenkuin suloiset ystävättäreni,\nkauniit kansalaisettareni molemmat muuttuivat raivohengettäriksi, sillä\nsamassa oli minulla revolverilla varustettu kiusanhenki eli\nmurhanenkeli edessäni, toinen takanani.\n\nHetket olivat tärkeät, pikaiset tuumat kalliit. Nopeasti kuin salaman\nvälähdys hyppäsin minä pöydälle, iskin akkunan rikki ja hyppäsin\nkadulle, sillä huoneet olivat alimmassa kerroksessa. Kuulin kyllä\nhypätessäni revolverin laukauksen, ilkeätä naurua ja äkäistä\nkirkumista, mutta onneksi en loukannut itseäni eikä heidänkään luotinsa\nminuun sattuneet.\n\nHourupäisen tavalla minä riensin eteenpäin, vaikka tuntui siltä kuin\nolisin väkisinkin ollut maahan nukertumaisillani, ja vihdoin pääsin\nkortteeriini. Siellä minä uupuneena vaivuin vuoteelle, sillä noiden\nvieraanvaraisesti tarjottujen viinilasien ja leivosten vaikutus oli nyt\nminut voittanut.\n\nIsäntäni etsi viivyttelemättä lääkärin, jonka rohtojen avulla toinnuin\njälleen kamalasta unestani kymmenen tuntia nukuttuani. Kun sitten\nkerroin lääkärille asian kokonaisuudessaan, vakuutti hän minulle, että\njos olisin pohjaan asti lasini juonut, niin en varmaankaan olisi niin\nhelposti heidän käsistään selvinnyt; nyt sitä vastoin olin pelastanut\nsekä rahat että henkeni ja saanut terveellisen opin vastaisuuden\nvaralle.\n\nSeuraavana päivänä menin vastoin isäntäni varoituksia parin poliisin\nkanssa etsimään kaunottariani; mutta ei niistä kukaan ollut mitään\ntietävinään. Asunnon kyllä löysimme, mutta linnut olivat pois\nlentäneet.\n\nSeuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni, jossa olin yhdeksän\nkuukautta. Mutta kun siltä ajalta jo itsestään tulisi pieni kirjanen\nkaikesta siitä kirjavasta elämästä ynnä niistä monista tapauksista,\njoihin jouduin osaa ottamaan, niin jätän tämän jakson toistaiseksi\nkertomatta, kunnes saan tilaisuutta sen kokonaisuudessaan erikseen\nesitellä.\n\nLyhykäisesti mainittakoon tässä vaan, että palkkani ensimmäiseltä\nkuudelta kuukaudelta viisikymmentä dollaria kuussa ja vapaa ylöspito.\nSitä paitse oli minulla vähintään yhtä paljon sivutuloja. Kolmena\nviimeisenä kuukautena sain kuusikymmentä dollaria. Mutta toimeni oli\nsitä laatua, että siinä totuin liiaksi hurjaan ja iloiseen elämään,\nsillä minun velvollisuuteeni kuului myös tulkkina palvella laivojen\nkapteeneja, ja niinkuin tiedetään, ovat he enimmäkseen väkeä, joka ei\nnautinnoita eikä iloja karta päästyään pitkiltä yksitoikkoisilta\nmerimatkoiltaan ihmisten pariin.\n\nMinä huomasin lopulta, etten mitenkään voinut pysyä kohtuuden tiellä,\nvaan totuin vähitellen aina enemmän ja enemmän tuohon niin turmelevaan\nravintola-elämään, jossa suuret saaliini hupenivat yhtä nopeasti kuin\nne olivat tulleetkin, vieläpä rupesivat näyttämään vallan\nriittämättömiltä. Päätin siis erota, vaikka isäntäni kyllä koko\nvastustella.\n\nMinä otin taas pestin erääsen laivaan, joka meni Englantiin Lontooseen,\ntuohon hyörivään miljoonakaupunkiin.\n\nSiellä viivyin viikon päivät, katselin tuon jättiläiskaupungin\nmerkillisyyksiä ja kävin muutamissa huveissa, joita siellä niin\nrunsaasti on tarjolla. Sitten matkustin rautateitse Liverpooliin, jossa\ntaas rupesin tuumimaan merille lähtöä.\n\nTällä kerralla en ottanut laivaan pestiä laivakonttoorista, niinkuin\ntavallista on, vaan tämä oli ihan uudenaikainen pestaus; ja sitä varten\nvarmaankin viihdyin tässä pitemmän ajan kuin missään muussa laivassa.\n\nOlin saman päivän aamuna merimiesmajan paikan-hankkijalle maininnut\nhaluavani jollekin pitemmälle merimatkalle Kiinasen tahi muualle\nsinnepäin. Samalla maksoin kaikki, mitä olin velkaa, joten olisin\nvalmis lähtemään talosta millä hetkellä hyvänsä.\n\nEnnen puolta päivää tulikin mies tulisella kiireellä luokseni ja\nilmoitti, että eräs parkkilaiva, Sunderland nimeltään, oli lähtevä\ntunnin kuluttua pitemmälle matkalle Kiinasen asti ja että siitä puuttui\nyksi matruusi, jonka paikan voisin saada, jos tahtoisin, ja lähteä\ntämän mukana.\n\nTuommoinen äkillinen lähtö, ilman mitään miettimistä, tuntui vähän\nomituiselta mielestäni; mutta kun olin saanut kylliksi tämän\nsumukaupungin iloista ja elämästä, niin kokosin tavarani ja hyppäsin\nhakijani kanssa ajurin vaunuun; toisilla vaunuilla tuotiin kirstuni ja\nmuita tarpeitani, ja sitä menoa huristettiin väkirikkaita sumuisia\nkatuja myöten Viktoria-tokalle, jossa laiva Sunderland jo oli täydessä\nlähdön puuhassa.\n\n\"Odottakaa hiukkasen\", huusi saattajani ja hyppäsi laivaan edellä.\nKistuni, säkkini ja makuuvaatteeni seurasivat jäljessä, ja minä\nhyppäsin viimeisenä laivaan, kun se jo oli laiturista irrallaan. Sitten\nseurasin saattajaani kapteenin kajuttaan, piirsin nimeni laivan\nnimikirjaan ja välikirjan alle. Minä olin jälleen merimies ja sain\npalkkaa neljä puntaa kuukaudelta.\n\nSaattajani poistui laivasta luotsin mukana, saatuaan minulta puoli\npuntaa vaivoistaan ja \"pikaisesta toimituksestaan\", ja minä olin siis\ntaasen matkalla kohti uusia, outoja kohtaloita ja taivaanvaltakunnan\nkeltanaamoja katsomaan. Kapteeni William Bullard oli viidenkymmenen\nvuotias, iso ja roteva, leveähartiainen, erittäin siivoja hiljainen\nskotlantilainen vanhan-ajan mies, joka ei miehiltään liikoja vaatinut,\nja piti meillä tavallisen hyvän ja sääntöjen mukaisen ruoan.\n\nEnsimmäinen perämies Chevalier oli myös noita tavallisia hyvänsävyisiä\nmiehiä, ranskalainen syntymäperältään, enkä hänenkään huuliltaan\nmilloinkaan kuullut raakaa taikka loukkaavaa sanaa, silloin kun hän\nmiehistölle määräyksiänsä jakeli.\n\nToinen perämies Robert Hamilton oli nuori poika, ensi reissua\nperämiehen virassa, välistä hiukan tuittupäinen, mutta josta ei kukaan\nmitään välittänyt; ylimalkaan oli hänkin hyvä mies ja englantilainen\nsyntyään.\n\nKeulassa eli skansissa oli meitä kymmenen matruusia, nimittäin kaksi\nirlantilaista, Jimy Breaker ja Pady Smother, yksi skotlantilainen, jota\ntavallisesti Skotyksi nimitettiin, yksi norjalainen, Ivar Madsen, kolme\nenglantilaista, Charley Dayly, Johny Millan ja Sam Witue, sekä lopuksi\nkolme suomalaista, Kalle Berggren, Johan Wilson ja allekirjoittanut.\nPuuseppä oli tanskalainen, K. Knudsen nimeltään ja kokki J. Wallentin\nenglantilainen; siis neljätoista henkeä koko laivan miehistöä.\n\nHarvoin löytynee miehistöä, joka niin hyvin sopii keskenään, kuin\nSunderland laivan miehistö. Yhdestäkään heistä ei voi moitittavaa\narvostelua antaa; päinvastoin koko tuon puolentoista vuoden ajan elimme\noikein veljellisessä sovussa, paitse yhtä pientä kahakkaa, joka\nväärinkäsityksestä syntyi Brasiliassa Bahian satamassa ja josta\njäljempänä kerron.\n\nKiinasen mennessämme poikkesimme myös Afrikan eteläisimmällä niemellä\nsijaitsevan Kapin kaupunkiin, eikä koko matkalla tapahtunut mitään\nerityistä, jota kannattaisi mainita. Kaikki kävi niin säännöllisesti,\nett'ei yksi päivä ollut toistaan kummempi. Ilmat olivat kauniit ja\ntavallista tasaisemmat; mainittavia myrskyjä ei meillä ollut. Sanalla\nsanoen, parkkilaiva Sunderland oli noita harvoja hyvän onnen ja\nsuotuisan ilman laivoja. Oltuamme sata kolmekymmentäviisi vuorokautta\nmatkalla saavuimme kaikinpuolin onnellisesti perille Pekingin satamaan\ntaivaanvaltakuntaan.\n\nEn ole maapalloa kiertäessään missään matkoillani nähnyt sekä\ntavoiltaan että luonteeltaan niin omituista kansaa kuin kiinalaiset\novat. Ensinnäkin oli huomiota herättävää heidän vedellä kelluvat\nasuntonsa, joita sekä tilan että varojen puutteessa olivat rakentaneet\njokaiseen sopukkaan niin hyvin satamissa kuin jokien rannoilla.\n\nErinomaisen vähällä he ylimalkaan tulevat toimeen, joten he voivat\nerittäin halvasta valmistaa kaikenmoisia sieviä kaluja käsiteollisuuden\nalalla, jossa he ovatkin aika mestareita.\n\nMutta jätän sen aiheen muitten käsiteltäväksi, ja tahdon tässä kertoa\njoitakuita pieniä tapauksia, joita meidän täällä ollessamme tapahtui ja\njotka ehkä voivat lukijata huvittaa.\n\nOlin koko matkan Englannista Kiinasen saakka kulkenut toverieni\nkeskuudessa englantilaisena, sillä minä olin niin hyvin perehtynyt\nenglanninkieleen, ettei kansallisuuteni tullut ilmi, joka seikka minua\nsuuresti monta kertaa huvitti.\n\nOltuamme satamassa muutamia päivä, tuli eräänä iltana maissa ollessamme\npuhe eri kansallisuuksista. Siinä muun muassa eräs englantilainen\ntoverimme lausui, että ulkomaalaiset, erittäinkin suomalaiset, eivät\nikinä voi oppia puhtaasti englanninkieltä puhumaan; sillä niin pian\nkuin he alkavat puhumaan, niin tarkka kuulija heti voi sanoa, mihin\nkansallisuuteen he kuuluvat. Puhuja vakuutti itse puolestaan sen aina\nvoineensa tehdä milloinkaan erehtymättä, mutta erittäin suomalaisiin\nkatsoen.\n\nTuon kerskauksen kuultuani vetäysi suun väkisinkin ivanhymyyn\nkysyessäni, voiko hän sanoa, mitä kansalaisuutta minä olin.\n\nTuosta kysymyksestä hän tuli näennäisesti hämilleen, kun minua aina\ntähän asti oli Sunderland-laivassa nimitetty Liverpoolin Dick'iksi,\njoten ei kenenkään päähän ollut koskaan pälkähtänyt, että minä olisin\nmikään muu kuin englantilainen tahi Irlannista Englantiin muuttanut\nmies. Mutta kun ilmoitin olevani suomalainen, niin otaksuivat toverini,\nmuiden mukana tuo taitava kielentuntijakin, sen pelkäksi pilanteoksi.\nMutta kun nyt puhuttelin suomalaisia tovereitani ensi kerran puhtaalla\nsuomenkielellä, niin oli hämmästys yleinen, ja sittenkin väittivät\nmuut, paitse suomalaiset toverini, että puhuttelin heitä puhtaalla\nitaliankielellä. Monesti ennenkin ja jälkeenpäin, kun englantilaisten\nseurassa laulelin Suomeni sointuvaa kieltä, on sitä luultu\nitaliankieleksi, jona sitä on ihailtu.\n\nSiitä lähtein me kolme suomalaista poikaa olimme niinkuin kolme\nveljestä, jotka emme kansallisuuttamme hävenneet.\n\nErottuamme toisista tovereista, jatkoimme kolmisin kävelyämme lähellä\nolevaan puistoon, jossa poikkesimme muutamaan kiinalais-ravintolaan\nveljenmaljoja tyhjentämään.\n\nSiellä tulimme kait vielä muitakin maljoja tyhjentäneiksi, koska sieltä\npalattuamme olimme erittäin hilpeällä mielellä ja etsimme jotakin muuta\nhuvitusta, jota pian löysimmekin.\n\nVähän matkan päässä ravintolasta makasi nurmikolla, selin toisiansa\nvastaan, pari oikein pitkäpalmikkoista taivaanvaltakunnan poikaa,\nnähtävästi hekin veljenmaljojen vaikutuksesta väsyneinä. Heidän\npuvuistaan huomasimme, etteivät he olleet tavallisia työ-djongeja, ja\nsentähden minulle pälkähti päähän näyttää tovereilleni kappale\n\"kiinalaista ilveilyä\".\n\nHiljaa hiipien lähestyimme makaavia keltanaamoja, otin varovaisesti\nmolemmat palmikot käteeni ja solmisin nukkuvain päät niin liki toisiansa\nkuin mahdollista oli, vetäen palmikot oikein lujaan merimies-solmuun.\nSitten juoksin taasen toverieni luokse, jonka jälkeen rupesimme miehissä\nviskelemään nukkuvia pienillä kivillä ja soralla, että olisimme saaneet\nheidät hereille.\n\nPian he rupesivatkin hiekkasateesta heräämään; mutta kun he yrittivät\nnousta, niin siinä vasta jupakka syntyi. Kumpainenkin luuli, että\nnaapuri riippui hänen tukassaan. Kun eivät he mitenkään päässeet\nerilleen, rupesivat he huitomaan toisiaan ympäri korvia, huutaen ja\nmölisten kuin hurjistuneet pedot. Vihdoin tuli tuohon mellakkaan\nlisäksi muutamia toisia kiinalaisia tovereita, jotka asian huomattuaan\nheti kirvoittivat riitatoverit toisistaan.\n\nTämä hullunkurinen näytelmä rupesi meitä naurattamaan sitä enemmän,\nkuta hurjemmaksi puskevien palmikkopäitten raivo nousi, ja meitä\nnauratti niin sydämellisesti, että emme voineet paikoiltamme liikkua.\nIhmeellistä vaan oli, ettei kummankaan palmikko tässä hälläkässä\nlähtenyt juurineen irti.\n\nKun taistelijat pääsivät irti, olivat he niin raivostuneet, että olivat\nryntäämäisillään toistensa kimppuun uudelleen; mutta kun he huomasivat\nmeidät läheisyydessään ihan nauruun pakahtumaisillamme, kääntyi heidän\nraivonsa meitä kohtaan, sillä nyt he arvasivat, että me olimme syypäät\nkoko kahakkaan.\n\nEnnenkuin kerkesimme oikein tointua hämmästyksestämme, oli koko\nkiinalaisparvi, joka oli lisääntynyt pariinkymmeneen, tullut meidän\nkimppuumme, tukkanuotan vetäjät etupäässä. Nyt tuli meille toinen\nleikki eteen. Onneksi olimme boksaustaidossa perehtyneitä, joten\niskimme nyrkeillämme keltanaamoja silmien väliin ja korvan juureen,\nniin että he sinkoilivat kuin kummipallot joka suunnalle; mutta heitä\ntuli yhä vaan lisää toisten sijaan, niin että näytti siltä, kuin ei\nvastustajista ikinä loppua tulisi. Lopulta piiritti meitä niin iso\nräyhäävä lauma, että tuskin voimme piirissämme liikkua. Kiviä rupesi\nilmassa singahtelemaan ja puukkoja välähtelemään; monta iskua olimme jo\nsaaneet, mutta eivät vastustajamme kuitenkaan uskaltaneet tunkeutua\nniin lähelle, että olisivat meihin saakka puukoillaan ulottuneet. Kun\nnäimme, ettemme enään paljain käsin mitään voineet ja vaatteemmekin jo\nolivat päältämme ihan repaleiksi revityt, huudahti kolmas toverini,\njossa vaasalainen veri rupesi kiehumaan: \"aseet esille, pojat,\nrynnistäkäämme lävitse ja rientäkäämme laivaan, jos tästä hengissä\nvielä selviämme!\"\n\nSamassa toinen tovereistani, jättiläisvoimainen, kooltaan kolme\nkyynärää kolme tuumaa, jouduttuaan vihan vimmaan, joka ei juuri usein\ntapahtunut, tempasi erästä laihaa kiinalaista jaloista kiinni ja rupesi\nhänellä huitomaan toisia nurin kuin kärpäsiä. Me toiset käytimme muita\naseita, mitä käsiimme saimme, niin tehokkaasti, että eivät\nhätyyttäjämme päässeet puukoillansa meitä lähellekään ennen kuin tie\noli auki. Päästyämme piiristä ulos, aloimme laputtaa satamaa kohti,\nminkä koipemme kannattivat. Mutta minä olin niin uupunut, että pari\nkiinalaispoliisia sai minut kiinni iskemällä nuijallaan minut puoli\ntainnuksiin, joten toverieni huomaamatta jouduin heidän kynsiinsä ja\nnyt ruvettiin minua raastamaan arestiin, jossa minulle oli valmiina\npaljaille jalkapohjille neljäkymmentä raipaniskua. En siis olisi\ntarvinnut sen koommin päivänvaloa nähdä, sillä siihen aikaan vielä\nolivat kiinalaiset niin vihamielisiä kristityitä eli euroopalaisia\nkohtaan, että semmoisesta löylytyksestä ei juuri ollut toivoakaan\nhengissä pääsevänsä.\n\nMinä seurasin heitä levollisesti ja päättelin itsekseni, että vaikka\neivät toveritkaan apuuni joutuisi, ennenkuin arestihuoneen portille\npääsen, niin kyllä kahden kiinalaisen käsistä yksinkin selviän, kun\nvaan saan ensin hetkisen puhaltaa.\n\nKuljimme eteenpäin hiljakseen räyhäävän parven seuraamana; mutta kukaan\nei tullut avuksi poliisille minua vartioimaan, ja kun minä kuljin\nsiivosti, eivät he näyttäneet apua tarvitsevankaan. Kun rupesimme\nlopulta lähestymään päämaaliamme ja väkijoukkokin rupesi vähenemään,\nnäkyivät taluttajani tulevan yhä huolettomammiksi. Silloin riuhtasin\nitseni irti, tempasin kiväärin poliisin käsistä, heilutin sitä ympäri\nmuutamia kertoja niin voimakkaasti, että taluttajani kirposivat\ntuonnemmaksi selälleen, töppöset taivasta kohti, ja sitten aloin\nlaukata takaisin henkeni edestä. Pian oli minulla taasen joukko\nmeluavia kiinalaisia kintereilläni; mutta minä olin kumminkin\nennättänyt jo niin paljon heidän edellensä, että ensimmäisen seuraajani\nja minun välillä oli pian noin kolmekymmentä askelta.\n\nOhjasin juoksuni satamaa kohti yli kaikenmoisten esteitten. Vainoojani\nrupesivat yhä enemmän jäämään; mutta kolme eri kertaa olin joutua\nsivultapäin tulleitten käsiin, he kun huudoista huomasivat, että minut\nolisi ollut kiinni-otettava.\n\nOnnellisesti heistä kaikista kumminkin selvisin, niin että lopulta\npääsin satamalaiturille. Siinä tuli kahdenkymmenen miehen suuruinen\nmerimiesjoukko vastani, aikoen lähteä minua pelastamaan vinosilmien\nkäsistä, maksoi sitten mitä tahansa.\n\nMutta siinä olinkin jo niin uupunut, että syöksyin kasvoilleni maahan,\njosta minut sitten kannettiin laivaan. Saatuani hiukan virvokkeita,\ntoinnuin pian jälleen entiselleni.\n\nRiisuessani päältäni takkia, joka oli ollut vallan uusi, paksuinta\nlajia ja toista kertaa ylläni, huomasin sen olevan niin repaleisena ja\ntäynnä reikiä, ettei siitä olisi saanut monenkaan tuuman kokoista\neheätä paikkaa.\n\nSeuraavana päivänä oli laivassa ankara tarkastus, sillä muutamat\nkahakassa olleet kiinalaiset vakuuttivat hyvin tuntevansa syylliset,\njoita nyt lain koviin kouriin etsittiin. Mutta kun me olimme jo illalla\nkertoneet asiamme kelpo kapteenillemme, kätkettiin meidät visusti sekä\nhankittiin sijaamme miehiä, jotka nimiimme laivakirjan mukaan\nhuudettaessa vastasivat puolestamme, ja siihen se jupakka loppui. Mutta\nkyllä me siitä lähtien saimme olla varovaiset maissa käydessämme,\nettemme tulleet tunnetuiksi ja joutuneet noitten viekkaiden julmurien\nkäsiin.\n\nEräällä päivällistunnilla satamassa maatessamme kertoi Jimy Breaker,\nettä hän oli kymmenen vuotta takaperin Kiinassa ollessaan muutaman\ntoverinsa kanssa eräästä rikkaan kiinalaisen haudasta saanut niin\npaljon kultaa, että hän oli sillä elänyt iloisesti neljä vuotta\ntyöpäivää tekemättä.\n\nKiinalaisilla, näette, on semmoinen tapa, että kuta rikkaampi joku on\nja kuta parempaa tilaa hän toisessa maailmassa haluaa, sitä enemmän\nkultaa ja hopeaa pannaan hänen mukaansa hautaan. Köyhillä usein ei ole\nvaraa panna vainajille enempää kuin muutama kupariraha, ja sen arvoisen\npaikan he siis saavat yläilmoissa itselleen.\n\nPäätimme tuon kertomuksen johdosta ensimmäisen sopivan tilaisuuden\ntultua kolmisin mennä hautausmaalle katsomaan, olisiko tässä asiassa\nmitään perää. Ostimme itsellemme kiinalaisten työmiesten puvut,\nhankimme valetukan palmikoineen, rasvasimme kasvomme keltaisiksi\nöljyllä, jota siellä päin paljon käytetään, ja lähdimme sitten\ntäydellisinä kiinalaisina matkaamme heti päivällisen jälleen.\n\nTultuamme eräälle hyvin kauniille hautausmaalle, johon ainoastaan\nrikkaita haudattiin, toimitettiin siellä juuri parhaillaan hautausta.\nRuumis pantiin kallioon hakattuun hautaan, suuret rahapussit pään alle\nja rinnalle sekä ruokia monenmoisia. Kun saattajat sitten olivat\nmonenmoisia hyvästijättö- ynnä muita temppuja toimittaneet, lukittiin\nhauta ja jätettiin mies sitä vartioitsemaan. Me vetäydyimme takaisin\nhuomiota herättämättä ja päätimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja.\n\nSeuraavana yönä menimme ne kolme suomalaista Jimyn johtamina ottamaan\nosaamme noista hyödyttömistä, hautaan kätketyistä aarteista. Olimme\npukeutuneet jälleen kiinalaisiksi ja varustaneet itsemme tarpeellisilla\naseilla. Mutta ennenkuin uskalsimme noita kalman kammioita lähestyä,\ntäytyi meidän ensin rohkaista itseämme muutamilla whiskyryypyillä,\njoista johtajamme, englantilainen Jimy, tuli liiankin rohkeaksi.\n\nNoin puoliyön aikana pääsimme vahdin luo kenenkään huomaamatta.\nHerätettyämme hänet, uhkasimme häntä revolvereilla, selittäen\nmerkeillämme, että jos hän avaisi haudan, saisi hän elää, muutoin olisi\nhän kuoleman oma.\n\nKiinalainen lankesi polvilleen pelosta ja puhua soperteli jotain, mutta\nemmehän me sitä ymmärtäneet. Lopulta täytyi hänen avata hauta, jonne\nJimy heti toisen toverin seuraamana astui, ja pian he palasivat\ntakaisin, kultapussit kummallakin kädessä.\n\nMutta juuri kun pääsimme kiviaidan luo, jonka ylitse olimme matkan\nlyhemmyyden vuoksi oikaisseet, rupesi meitä kohden tulta tuiskumaan\nuseista pyssyistä. Meitä tämä rupesi niin kammottamaan ja\npelottamaan, että tarkemmin ottamatta selvää ampujista tahi heidän\nluvustaan, säikähtyneinä lähdimme pakenemaan minkä kerkisimme,\npudottaen saaliimme sinne heidän hyödykseen. Tieto siitä, että olimme\nhäirinneet vainajien rauhaa, vaikutti kait sen, että luulimme tässä\nylönluonnollisten olentojen rangaistuksen alaisiksi joutuneemme.\n\nAinoastaan pienen pussin oli Jimy sattunut haudassa pistämään\ntaskuunsa, ja sen olimme saaneet onneksemme tällä omituisella retkellä.\nSiitä tuli noin 20 shillinkiä eli 35 Suomen markkaa mieheen, kun sen\nsisällys tasan jaettiin retkellä olleiden kesken. Huonosti olivat siis\nunelmamme toteutuneet, mutta emme enää koittaneet toista kertaa\ntunkeutua kuolleiden kaupunkiin rikkauksia anastamaan.\n\nKolme viikkoa vielä viivyttyämme lähdimme Brasiliaan, tuntematta\npienintäkään kaipausta jättäissämme tämän taivaanvaltakunnan\nepämiellyttävine kansoineen; ja mitä erittäin minuun tulee, muistelen\naina kammolla koko eloani siellä.\n\nOltuamme 169 vuorokautta matkalla tulimme Brasiliaan, Bahian\nsatamakaupunkiin, josta en voi sanoa juuri mitään, sillä siellä\nollessamme raivosi kaupungissa keltakuume, jonka tähden emme saaneet\nlupaa mennä maihin. Ainoastaan yhden kerran pääsimme me kolme\nsuomalaista ja irlantilainen Pady kapteenia soutamaan, ja näitä\nmuutamia tuntia, jotka hän asioillaan viipyi, käytimme hyväksemme niin\npaljon kuin voimme.\n\nSpanian kieli on siellä pääkielenä, ja orjuus oli vielä silloin\nyleinen, jonka merkkinä oli melkein jokaisen neekerinaisen tai -miehen\nkaulassa rautainen tai kuparinen tahi hopeinen rengas, joka oli\njuotettu kiinni ja johon oli merkittynä orjan omistajan nimi.\n\nKäydessämme muutamassa ravintolassa merimiehen tavalla vähän\nlystäilemässä, näimme siellä muitten kaunottarien joukossa erään ihmeen\nihanan mulattitytön, johon jokainen niin mielistyi, että hänen tähtensä\ntuli meidän keskemme kova riita. Kun eivät toverini osanneet lainkaan\nhänen kanssaan jutella, ja minä vaan yksinäni hänelle joitakuita sanoja\nsopertelin, kävivät suomalaiset toverini niin rajuiksi, että me,\nluultavasti myös viinin vaikutuksesta, rupesimme käsikähmään, jota\njatkettiin vielä laivassakin, mutta jonka jälkeen taasen oltiin paraita\nystäviä niinkuin ennenkin.\n\nSitten oli matkamme New Orleansiin, jonne tulimme 35 vuorokautta\nkestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä vietimme monta iloista hetkeä.\n\nSiellä tapasin erään Brännlund nimisen entisen vaasalaisen\nmaalarinsällin, joka oli päässyt pumpulinlastaajain päälliköksi ja sai\npalkkaa 5 dollaria (25 Smk.) päivältään. Hänestä oli tullut erittäin\nhieno herrasmies, vaikka hän oli kotopuolessaan ollut kunnoton mies.\n\nSiellä tapasin myös Savannassa saamiani tuttavia, ensinnäkin Chaleyn,\njoka eräänä iltana sirkuksessa, kesken temppujaan, hypähti minun\nviereeni istumaan ja puristi kättäni, niinkuin ainakin vanhan hyvän\ntuttavan, Hän kuiskasi minulle korvaan, että tulisin hänen loosiinsa,\njossa saataisiin puhella yhtä ja toista.\n\nHäneltä sain sitten kuulla, että meidän Savannan aikainen juuttaammekin\noli samassa kaupungissa, ja kertoi hän parin toverinsa kanssa häntä jo\nkelpo lailla pehmittäneensä siitä, että hän meitä oli Savannassa niin\ntunnottomasti petkuttanut.\n\nOmasta itsestään hän kertoi, että hän kanavaan hypättyänsä oli\nsukeltanut ensin useita syliä ja sillä aikaa, kun hänen vartijansa\nolivat häntä etsineet toiselta suunnalta, oli hän kiivennyt pienen\nuimahuoneen takaa maalle ja juossut piiloon, jossa hän oli sitten\nollut, kunnes näki etsijäin menevän pois. Pimeän tultua oli hän\nhiipinyt laivarantaan ja kätkeytynyt muutamaan kuunariin, joka oli sinä\nsamana yönä lähtenyt New Orleansiin. Vasta laivan ulapalle tultua oli\nhän ilmaantunut kokille, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä ystävä.\nTältä hän sitten sai ruokaa ja makuupaikan hänen hytissään, kunnes\ntulivat New Orleansiin, jonne päästyänsä hän oli ruvennut klovniksi\nsikäläiseen sirkukseen, koska siellä sattui olemaan semmoinen paikka\navoinna edellisen kuoleman tähden. Tätä tointa kertoi hän jo ennen\nharjoittaneensa kahdeksan vuotta ja paljon siitä pitävänsä, vaikka\nvälin teki mieli raitista meri-ilmaa nauttimaan.\n\nSiitä illasta lähtein olin joka ilta sirkus Mexicossa vapaana\nkatsojana; välin olin myös mukana milloin missäkin roolissa, ja niillä\najoilla pääsin erään sievän näyttelijättären tuttavuuteen, niin että\noikein kaiholla hänestä sitten erosin laivamme lähtiessä, eikä paljoa\npuuttunut etten yhtynyt minäkin sirkukseen tämän tähtöseni vuoksi.\n\nMuutamana pyhänä satuin Chaleyn kanssa menemään muutamaan\nkylpypaikkaan, ja siellä tapasin Savannalaisen juutaksemme.\nTeeskentelin hänelle ystävyyttä, kerroin seikkailuistani ja kysyin,\nmitä Savannassa puuhattiin, kun minä niin tietämättömiin katosin.\n\nHän kertoi, että minua oli etsitty Brunswickista sekä maanteitse että\nmeritse, samoin Charlestownista ynnä muualta. 25 dollaria merimiesmajan\nisäntä oli luvannut palkkiota sille, joka minut kiinni saisi.\nCharlestownin ja Brunswickin kaikille merimiesmajain isännille ynnä\nlaivakonttooreihin oli minusta annettu tieto ja ilmoitettu varmat\ntuntomerkit, että niinpian kuin minne tahansa ilmaantuisin minut kiinni\nsiepattaisiin. Verikoirien kanssa olivat ensin jonkun matkaa olleet\nminun jäljilläni Brunswickiin menevällä tiellä, mutta sitten olivat\njäljet kadonneet. Kovin ihmetteli juutas, kuinka olin pakoon päässyt.\n\nKun olin saanut kuulla kaikki mitä halusin, vielä senkin, että saman\nmerimiesmajan isäntä ynnä hänen runnarinsa olivat ammutut, kun\nväkipakolla aikoivat riistää miehiä eräästä amerikalaisesta laivasta,\nsanoin lyhyesti hänelle, että jos ei Chaley jo olisi hänelle\nkonnanpalkkaa maksanut, niin olisi hän sen siinä saanut; ainoastaan\nmaksetun pääoman koroiksi annoin hänelle muutamia töyttäyksiä\nlähteissäni, niin että hän jäi pitkälleen kierittelemään.\n\nParia päivää myöhemmin jouduin sattumalta menemään muutamaan\nnorjalaiseen laivaan erästä tuttavaani etsimään. Mutta hänen sijastaan\ntapasin siellä ne kaksi ruotsalaista matruusia, jotka olivat Savannassa\nolleet samassa merimiesmajassa kuin minäkin ja joitten kuukausipalkat\nminä olin sen isännältä pelastanut. He olivat kovin iloissaan, kun\nminut tapasivat, ja erittäin utelijaat tietämään, kuinka olin lopulta\nvankeudestani selvinnyt.\n\nKerrottuani heille kaikki retkeni siitä päivästä lähtein, eivät he\nvoineet olla ihmettelemättä, miten olin kaikista noista kolttosista\nhengissä ja eheällä nahalla voinut selvitä. Kun sitten tarjosin heille\nheidän pelastettuja rahojansa takaisin, arvelivat he, että kyllä minä\nne olin itse hyvin ansainnut, eivätkä millään tahtoneet vastaanottaa.\nMutta kun minä itsepäisesti niitä tyrkytin ja vakuutin, että minä ne\nkumminkin olisin joskus merimiesmajan isännälle takaisin lähettänyt,\njos en olisi tavannut heitä, joilta ne suorastaan ryöstetyt olivat,\nsuostuivat he hetken keskusteltuaan kumpikin ottamaan puolet, mutta\nloput tahtoivat he lahjoittaa minulle vaivoistani.\n\nKun he sitä niin kovin vaativat, otin minä rahat, ja viettääksemme\noikein iloisesti tämän odottamattoman kohtauksemme muistoa, menimme\nkolmisin maihin ja pidimme niin suurenmoiset kekkerit, ettei paremmista\napua. Minä olin kunniavieraana pidoissa enkä saanut centiäkään maksaa.\n\nMe otimme lastit puuvilloja viedäksemme Skotlantiin Glasgowiin. Sen\ntähden oli niitä rantalaiturilla useita pakkoja, joita emme vielä\nolleet kerinneet laivaan saada. Sitä varten oli siinä aina öisin\nvartijana yksi matruuseista, joka sitten sai päivät levätä.\n\nMuutamia päiviä ennen kuin saimme laivamme lastiin, pyysi\nvartijamatruusi minun pitämään vartijatointa kello 12:teen yöllä, että\nhän saisi mennä jonkun toverinsa kutsuihin, ja lupasi hän minulle siitä\najasta palkkiota 1 dollarin.\n\nMinä en oikein mielelläni tahtonut siihen toimeen ryhtyä, sillä häneltä\nolivat neekerivarkaat jo usein yrittäneet niitä viedä, jonka tähden hän\noli niiden tähden ollut pahassa pulassa. Mutta täytyihän kuitenkin\ntoverini pyyntöön suostua.\n\nYö oli pilkkosen pimeä, niin että tuskin valkoiset puuvillapakat\nlaiturilla erotti. Lisäksi alkoi oikein rankka sade, niin etten olisi\nluullut kenenkään viitsivän koiraansakaan ulos lähettää. Kaduin\nkatkerasti, sateessa pitkin laivankantta kävellen, että olin tuohon\ntoimeen lainkaan ryhtynyt, sillä enhän nyt voinut nähdä ja kuulla,\nvaikka puolet paaleista vietäisiin. Läpimärkänä menin laivan kyökkiin\nlämmitystä särpimään; mutta siellä juuri kahvia juodessani kuulin ulkoa\noutoa ääntä, ikäänkuin olisi pumpulipakka veneesen pudotettu. Heti\nhyökkäsin laiturille, vanha tuttu revolverini kädessäni.\n\nJa totta tosiaankin, jo pudottivat mustat varkaat toisen pakan\nlaiturilta veneesen. Kolme olentoa hyppäsi jäljessä veneesen, ja sitten\nlähdettiin soutamaan.\n\nNyt ei tässä pelko auta, arvelin itsekseni ja astuin lähelle laiturin\nreunaa, asetuin pystyssä olevan pakan taakse seisomaan ja huudahdin:\n\"Seis taikka ammun!\" Mutta he alkoivat sitä rajummin soutaa, joten\nminun ei auttanut muu kuin pimeän päin tähdätä ja ampua perätysten\nkaksi laukausta. Kolmatta en kerinnyt vielä lähettää, sillä samassa\ntuli minua kohti kaksi laukausta perättäin; toinen luoti kuului\nsingahtavan pumpulipakan rautaiseen vyöhön, mutta toinen meni hattuni\nlaen lävitse, minua itseäni vahingoittamatta. Siitä huolimatta laukasin\njälleen kolme laukausta, piiloittaen tällä kerralla itseni paremmin\npumpulipakan taakse. Nyt tuli vaan yksi laukaus vastaukseksi, ja se\nlensi liian ylös. Mutta kun minä vielä viimeisen laukauksen ammuin,\nniin ei enään kuulunut hiiskaustakaan varkaitten veneestä. Kiireesti\npistin uudet patruunat revolveriini ja arvelin lähteä apua hakemaan.\nMutta samassa tuli laivoista muita vartijoita lyhtyinensä, ja pauketta\nkuultuaan tuli siihen vielä lisäksi pari poliisiakin, jotka rupesivat\ntiedustelemaan, mitä ampumaharjoituksia niin sydänyöllä pidettiin.\n\nKerrottuani asian, lähdimme rantaan katsomaan, ja pian huomattiinkin\nveneen kelluvan vähän matkan päässä vedessä, airot ulkona, mutta niitä\nei kukaan käyttänyt.\n\nSoudettuamme veneen luoksi, näimme siellä kolme puuvillapakkaa ja kaksi\nkuolemaisillaan olevaa neekeriä; kolmas oli syössyt mereen ja paennut,\nhuomattuaan ettei tässä muu auttanut. Toinen haavoitetuista kuoli pian\nsen jälkeen, mutta toinen näytti rupeavan toipumaan, sillä kuula oli\nhäntä koskenut ainoastaan olkapäähän.\n\nPumpulit olivat pelastetut, mutta minun sadehattuni ei enää vettä\npitänyt, jonka tähden kapteeni seuraavana päivänä antoi minulle 5\ndollaria uuden ostamista varten.\n\nEnnenkuin kerkisimme New Orleansista lähtemään, vei Ahtola saaliikseen\nmeiltä laivan puusepän, tanskalaisen K. Knudsenin. Hän oli päivällisen\njälkeen mennyt telineille laivan takimmaista lastausporttia tukkimaan\nja tiivistämään, ja siinä toimessaan hän oli tuntemattomalla tavalla\njoutunut mereen; työkalut ja hattu vaan löydettiin, itse miestä ei\nmistään. Vainaja oli kaikin tavoin kelpo mies. Rauha vainajaa sielulle!\n\nSeitsemän viikkoa New Orleansissa tepasteltuamme pääsimme viimeinkin\nlähtemään täydellä puuvillalastilla. Glasgowiin tulimme onnellisesti 90\nvuorokautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä miehistö sai\npalkkansa ja me hajaannuimme kukin eri suunnillemme, niinkuin akanat\ntuuleen, oltuamme yhdessä kahdeksantoista kuukautta.\n\nMinä jäin Glasgowiin ja jouduin sitten niihin kohtaloihin, jotka jo\ntätä ennen olen kertonut kirjassani, \"Merimiehen matkamuistelmia ynnä\nhaaksirikko,\" ja joita ei minun tässä siis sovi uudelleen kertoella.\n\nLausun siis hyväntahtoiselle lukijakunnalleni, joka on jaksanut minua\nseurata näillä monivaiheisilla retkilläni maalla ja merellä,\nsydämmellisimmät jäähyväiset siksi, kunnes ehkä vielä tavataan minun\nuudella alallani, nimittäin rautatiellä ja \"Konduktöörin havainnoissa.\"\n\n\n\n"]