[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4nv7qezDaubLeqJk_IlukOPkeoYCM971bpOUkIAYiU8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1932,"Hallatunturin lapset","Fitinghoff, Laura",1848,1908,"1932-fitinghoff-laura-hallatunturin-lapset","1932__Fitinghoff_Laura__Hallatunturin_lapset",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1907,1911,45819,287729,false,58428,[23,24,25],"Orphans -- Juvenile fiction","Siblings -- Juvenile fiction","Sweden -- Juvenile fiction",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Hallatunturin lapset\" by Laura Fitinghoff is a novel written in the early 20th century. The story is set during a harsh famine year in northern Sweden, focusing on seven orphaned children who leave their home in search of a better life. Led by their oldest brother, Antti, they navigate the challenges of hunger and survival in a cold and unforgiving landscape.  At the start of the narrative, the author vividly describes the devastating impact of a famine year in Norrlann, illustrating the dire conditions faced by families and emphasizing the stark contrast between good and bad years. The opening introduces the seven orphans, who are prompted to leave their home after the death of their mother, driven by a fear of being separated and sent to a poorhouse. As they journey through the wilderness, their dire situation is tempered by their sibling bonds and dreams of finding nourishment and safety, underscoring themes of resilience, hope, and the struggle for survival amid adversity. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Klemetti, Dagmar",240,"Ruotsalainen lastenkirjaklassikko kertoo seitsemästä orvosta sisaruksesta, jotka lähtevät nälänhädän keskeltä Norrlannista etsimään uutta kotia. Mukanaan heillä on uskollinen Helokki-vuohi. Matka halki lumisten tunturien on täynnä vaaroja, mutta myös toivoa ja ystävällisiä kohtaamisia.","Laura Fitinghoffin 'Hallatunturin lapset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1932. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HALLATUNTURIN LAPSET\n\nKirj.\n\nLaura Fitinghoff\n\n\nSuomensi\n\nDagmar Klemetti\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nKATOVUOSI JA PETTULEIPÄ.\n\n\nNorrlannissa oli katovuosi. \"Katovuosi\" merkitsee, että leipä alkaa\nloppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elää\npitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä on\nvarhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunista\nleipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyyn\njauhattamaan.\n\nEi se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä ja\ntarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä,\nsyyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaa\nperunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin\n\"monisilmäinen\", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä eli\npyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen,\nkuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kun\nsataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaasti\nkastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka se\npari päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin.\nMesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevat\nojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi,\nmeheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin ja\nsinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojen\nkissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevat\nleikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovat\ntiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivat\norjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloa\nja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita,\nmakeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen.\nMyöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita,\njuustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista.\n\nMutta _katovuosina_ ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta.\nNauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin\npienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin\nkovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat\npelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut -- niihin\nei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka\ntavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat\nviheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin\nymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä\nherneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla\nsijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista,\nettä jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat\nkuin pehmeätä savivelliä.\n\nSellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian.\nHeidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin,\neikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.\n\nKun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle\nhallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On\nsydäntä särkevää nähdä heitä.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nSEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA.\n\n\nKauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa\nNorrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen\nryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden,\ntalvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä\nsaattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka\nheitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli\nAntti tai oikeastaan Antero. -- Lapset tulivat Hallatunturilta, missä\nhalla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden\naikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta\noli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli\nsortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin\nhänet kuolleena kotiin.\n\nVaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää,\nvaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä\nvoihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän\nmieluummin lapsille kuin itselleen.\n\nKun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että\nlapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat\nköyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin \"huutokaupalla\"\nsille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä\nrahamäärästä.\n\n\"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti\", sanoi Antti, joka istui sängyn\nvieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä\nvesivelliä.\n\n\"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei\", läähätti sairas. \"Tällaisena\nnälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole\nketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta.\"\n\n\"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja\nsitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset\nkulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat\nihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti,\nettä niitä riittää kyllä meillekin.\"\n\n\"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet\nniin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta\nHelokki...\"\n\n\"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!\"\n\n\"En minä enää hätäilekään. -- Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi\non sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla\nsängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. -- Antti _niin\n-- ihanasti_!\"\n\nSamassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä\nalla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle,\nettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.\n\nTuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen\nlapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin\nhuutolaisina.\n\nMutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan\ntupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.\n\nVieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen,\noli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat\nvanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.\n\nLapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä\njo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan\nkauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä\nköyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut\ntietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä\nei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki\nkylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin\nolleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan.\n\"Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa;\nolisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu,\nkohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi.\"\n\nLapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta\nennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja\nMartta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.\n\nEivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat\nruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet\njaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät _nälkäänsä_. Kovimman\nleipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta\nsuurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä\nhe olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä.\nEnsin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja\nvietäisiin köyhäintaloon --, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän\nvarrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi\nvoinut päästä.\n\n\"Tule, Helokki\", houkutteli Antti vihdoin. \"En siedä kuulla lasten\nulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa.\"\n\n\"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin\nmonta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa\", muistutti\nyhdennellätoista oleva Anna-Liisa.\n\n\"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki,\nkaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat\nnälkään.\"\n\nHelokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea\nvuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän\naterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti\nmuutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.\n\n\"Anna minullekin -- Anna minullekin\", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.\n\n\"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo\nkuudennella vuodella -- ja Mauno jo seitsemännellä.\"\n\n\"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä\nvälistä sain maitoakin.\"\n\n\"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain\nviikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten.\n-- Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan\nkäsistänne palele.\"\n\nAntti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta\nneuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli \"ihmisälyä\", sen he\nvarmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui\nheihin pörhöisine, lämpine turkkineen.\n\n\"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä\", huusivat\npikkutytöt kelkasta.\n\n\"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä\nyhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja\nlämmintä?\"\n\n\"Mutta se ei ollut paljon mitään\", vaikeroi Sanna-Kaisa.\n\n\"Ei mitään\", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa,\nsurullisissa silmissään.\n\n\"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme\nsuureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan,\nMatleena, niin että lämmitätte toisianne. -- Kas niin, nyt ovat\npikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen,\njos näkisi teidät.\"\n\nAntti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän\njäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut\nheidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn\ntiukemmin jalkoja suojaamaan.\n\n\"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä.\nOpettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä\nLapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta.\"\n\n\"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia.\nJa senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi.\"\n\nAnna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat\npikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että\nse kuului nikotukselta.\n\n\"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä\", huusi Antti\nkovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja\nveti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.\n\n\"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanut\nsinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkin\ntäynnä lapsia?\"\n\n\"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi.\"\n\n\"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossa\nolisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa.\"\n\n\"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua.\"\n\n\"Hyi tuollaista tyttöä --! Tänä aamuna sait syödä kylliksesi\nvesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtä\nhyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivän\nkukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan -- vieläpä\nköyhäintaloon.\"\n\n\"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitä\nkuninkaan luo. -- Hui -- hui -- hui\", nyyhkytti Anna-Liisa.\n\n\"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee,\nja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänen\nvuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takan\nedessä tuijottamassa.\"\n\n\"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?\" visersi Matleena\nsaalinaukosta.\n\nHänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa.\nToden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikka\nhänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antin\nkimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalan\neinettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsä\nsaaneet.\n\n\"Voi, en minä tiedä\", sanoi Antti, \"kuinka monta vuohta kuninkaalla\non. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi,\nkuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin.\"\n\n\"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. -- En minä niin\nmonen kanssa tulisi aikaan.\"\n\nAnna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi\nkyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt\npois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä\nriippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka\noli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen\nsinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen\nsisareensa.\n\n\"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin -- niin\nkaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et\nsuinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka\nmonta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos\nhän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä\nsiinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa\nvuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä\nvuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa.\"\n\n\"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai\nkävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame\nyllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että\nsinusta tulee niin korea!\"\n\nMatleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa\ntarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena\noli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa,\ntummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että\nAnna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot\nkengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi,\nettä hän niin kuvitteli. -- Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä\nhetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka\noli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa,\nruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja\näidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä\nnäkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.\n\nEi ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen\nmetsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella,\nettä Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean\ntukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko\nponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja\nmutisten, Matleena aivan riemastuneena -- kuvitellen mielessään\nkuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.\n\n\"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää\", hän huusi molemmille veljille.\nRikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa\nvaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet\nsen turkissa.\n\nMolemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat\nperin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos\nkohta he olivatkin \"miesväkeä\" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella\nja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja,\npakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän\nkuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että\njaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet\njuoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut\nnyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.\n\n\"Mikä nyt on!\" -- sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea\nkelkan vieressä. \"Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai\nkohtapuoleen väsyt?\"\n\nMauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin\nomaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois\nepämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.\n\nAntti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora\nleikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin,\njoka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta\nsietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt\nsaavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata\nMaunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi,\nmiten hän sitä halveksi.\n\n\"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte\", sanoi\nMatleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon\nollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan\nvaienneet. \"Mutta nyt saatte kuulla hauskaa.\"\n\n\"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on\nsadottain vuohia, isompia kuin Helokki.\"\n\n\"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se --\" sanoi Mauno ja\nkatsoi uhkaavasti Matleenaan.\n\n\"Vai niin, -- oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet,\njotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että\nniiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä\nnäkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita.\"\n\n\"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista\", vikisi\nPekka-Erkki.\n\n\"Niin, ne syövät karpaloita.\" -- Matleenan ääneen tuli uneksiva,\nkaihoava sävy. -- \"Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä\nniitä -- ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä.\"\n\n\"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty\", valitti Mauno.\n\n\"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää\", lisäsi\nPekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa.\n\n\"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!\" Matleena jatkoi\nkuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat\nheikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat\nruokakysymykseen.\n\n\"Niin, ne syövät näkkileipää pikkuseimistä.\"\n\n\"Äskenhän ne olivat nevalla. -- Eivät suinkaan vuohet siihen aikaan\nkesästä ole sisällä\", huomautti Antti, joka kuullakseen Matleenan\nnaurettavan kekseliästä puhetta, oli työntänyt lakin korviltaan vinoon,\nniin että se oli keikahtamaisillaan päästä.\n\n\"Tottakai niiden sisälle pitää illalla sääskien ja hyönteisten ja\nmesikämmenen tähden, eivät ne kuninkaan luonakaan niistä ole vapaita.\"\n\n\"Kukapa liioin haluaisi olla ulkosalla vuohia paimentamassa koko yön.\"\nAnna-Liisa sekaantui armollisesti puheeseen.\n\n\"Kuljeskellako vuohia paimentamassa, kun saa istua sisällä sianlihaa\nsyömässä, jota kuninkaan luona paistetaan, niin että rasva tippuu ja\ntuoksuu niin hyvältä -- niin hyvältä --\"\n\nAnna-Liisalla ei ollut sanoja ilmaistakseen, miten ihanaa olisi\npaistetun sianlihan haju.\n\n\"Ja koko padallisia perunoita\", lisäsi Mauno kiihkeästi.\n\n\"Joiden kuoret ovat haljenneet, ja joita saa syödä kannuttaisin\", sanoi\nPekka-Erkki.\n\n\"Niin, kun ensin vuohet ovat saaneet. -- Saattepa kuulla. Ne tulivat\nnevan yli ja olivat syöneet itsensä niin täyteen, että olivat yhtä\npyöreitä kuin se Simo-Paavalin sika, joka syksyllä tapettiin.\"\n\n\"Sittenpä ne eivät niin hirveästi juosta pyyhällä, että jaksaa perässä\npysyä\", sanoi Anna-Liisa hyväksyen.\n\n\"Ei, kulkevat juuri niinkuin se sika käveli, aivan samalla tavalla\nsorkkien. Sitte ne kipuavat tunturille. Kuninkaan karjamajoissa on\nsellainen loisto, ettei kirkonkukko kirkkaampi. Ja sitte tulevat\nvuohet, ymmärrättehän, ja niiden tuhatsataiset sarvet, jotka ovat kuin\nuusikuu, valaisevat kerrassaan kaiken.\"\n\n\"Ja miten sellaiset vuohet mahtavat lypsää!\" sanoi Mauno ikävöivällä\näänellä. \"Tottahan saisi oikein korvollisia maitoa.\"\n\n\"Ja voisi tehdä juustoa, niin että halkeisi, niin saisi kyllänsä\",\narveli Pekka-Erkki.\n\n\"Niin, mutta kas kuninkaan pitäisi ensin saada vatsansa täpösen\ntäyteen, ja kaikkien hänen renkiensä ja piikainsa\", kiirehti Matleena\nsanomaan.\n\n\"Tiedättekö sitä paitsi, lapset, että kuningas voi saada sellaista,\njoka on vieläkin hienompaa kuin sianliha ja perunat ja vuohenjuusto.\nHän voi hankkia tuoretta lohtakin, jos hän tahtoo\", sanoi Antti\nylemmyydellä.\n\n\"Ei kumminkaan talvella; kun lohi ryömii pitkin joenpohjaa suurvesiä\nkohden, ei sitä ole helppo pyytää\", huomautti Anna-Liisa.\n\n\"Joka tapauksessa syö hän talvellakin vain kaikkein hienointa\",\nratkaisi Antti asian hölmistymättä. \"Hän syö parhainta ruokaa, ja\njok'ikinen päivä on kuin kinkeripidot.\"\n\n\"Sitte hän saanee syödä lihapalleroita ja lipeäkalaa ja luumusoppaa?\"\ntiedusteli Matleena. Hänen silmänsä sädehtivät myötätunnosta, kun\najatteli sellaista oloa.\n\n\"Niin, ja riisiryynivelliä niin paljon kuin hän jaksaa.\"\n\n\"Ja kahvia tietysti\", virkahti Anna-Liisa. \"Eikä hän koskaan juo\npisaraakaan kastamatta, ja niin paljon kuin suinkin saattaa. Ja sen\nkahvin pitää olla vasta väkevää ja suolaista!\"\n\n\"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota\", huusi Mauno\nsydämensä pohjasta.\n\n\"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin\npappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä\nmaata saa -- se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän\noli\", mutisi Anna-Liisa.\n\n\"Kuin meidän? -- eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin\nonnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean\ntuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki\ntyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan.\"\nAntti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin.\n\n\"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti -- ja siellä hän\nkuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa.\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nSUDENJÄLKIÄ NÄKYVISSÄ.\n\n\nNäytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki\nyhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se\nolikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä\ntuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin\nväsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan\noli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset\nlähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta.\n\nMutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden\ntähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että\nkunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin\nnälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta.\n\nJos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat,\nei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat\nsellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli\nankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä\nja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli\nopettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja\nymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin\noli _yksi_, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa.\nSentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt\nolivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi\nheidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan\nsellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet\nerittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli\njotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä\npäivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät\nkaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan\nsäästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat,\njoita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta\nihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja\nkelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin\nhirsipölkyt.\n\nKaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi,\nettä pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi\nlämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen\nja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun\nhe varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa,\nolivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean\nkimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena\nkatsellut poistuvia lapsia.\n\nLumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat\nnuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin,\nviilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän\naineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire,\nniin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso,\njoka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin\nkiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa,\nja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä\nja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän\nlähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset\nkoristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä\nkimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet\ntaas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten --!\n\nAntti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä\nse oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä\nisoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan --\nsiinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, _suden_ jälkiä --! Hän tarttui\nuudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien\nsormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska\nolivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa\ntallustaviin lapsiin. \"Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt\nsen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena.\"\n\nMatleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla\näänellä laulun Kaanaasta:\n\n    \"Mitä on Jeesus tähteni tehnyt?\n    Niin, hän tuli Kaanaan.\n    Taivaallinen Kaana.\n    Tule, menkäämme Kaanaan!\"\n\nKaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella\näänellään.\n\nHe vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli\ntaivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta\nlapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin\nlauluaan.\n\nPikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät\nnälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan.\nHe eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä\ntällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten\nlaulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin\nluona pienessä, harmaassa tuvassa.\n\n    \"Taivaallinen Kaana,\n    menkäämme Kaanaan!\"\n\nLaulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin\npienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli\nhenkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan\nketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan\nlasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän\noli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen\npäin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä\nsaattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon\nlastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri\nvieressä.\n\nKyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena\noli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä\npakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä\nulvontaa metsistä.\n\nMutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan\nkulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo\nniin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt\nmuuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki\nlohdullista, että _hän yksin_ ymmärsi niiden merkityksen. --\n\nNyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset\nyhtyivät: \"Ma tiedän maan, niin valoisan; sen...\" Pitemmälle ei Antti\nehtinyt. \"Lapset --! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta!\nHyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien\nhaukkuvan.\" Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan\nniinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin\nkiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen\nsilmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä\njo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi\nkasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä --\nvarsinkin noita rintamailla asuvia... Eihän koskaan voinut tietää,\nolivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia\nkuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa\nja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin.\nHui, miten ilkeältä tuntui --! Minkähänlainen puhetapa niillä on\n--? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli\nluultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.\n\nNiin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli,\nkyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin\nylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että\nnimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi\nkuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan\ntaakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän\nmahtavasti työnsi syrjään.\n\nPekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun\nkuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä\nvoisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle\näidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja\nluulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat\nja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä\nvaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta\npuolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan\nollakaan miesväkeä!\n\nHe olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään\npikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat\nvirnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät\nnauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden.\nSuuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin\npuolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että\nihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta,\nettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään\ntaloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman,\naamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen\npoljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin.\nSitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut\nsyödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he\nolisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja\nvalkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta\nja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman\nmuuta menivät sinne.\n\nHarmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten\nkaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan\nseinustalla, että ihmisiä tuli taloon.\n\nKyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti\nkunnioittanut.\n\n\"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!\"\n\nHalli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan\nedustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.\n\n\"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni,\nsellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa --\"\n\nHän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin\nvelvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin.\nMutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti\nnäkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.\n\n\"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä\nrehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!\" Ja\nhalli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi\nnähnyt varkaita kirkossa.\n\nLapset hiljensivät askeleitaan.\n\nEi kukaan heistä avannut suutaan. \"Siksihän se, kun olemme näin\nsurkeissa verhoissa!\" mumisi Anna-Liisa vihdoin. \"Jos tulisimme kuin\nSimo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa\nja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja\nhaukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!\"\n\n\"Mutta tyttö\", nuhteli Antti, \"nythän emme ole tulleet\nkinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen\nnäkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa\npikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, -- se, se\", huuteli\nAntti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan\nheitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta.\nHän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen\npuoleen syli avoinna. \"Se, se, -- se, se --. Ethän ole vihainen meille.\nNäethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!\"\n\nKoira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti\nsivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä.\nÄkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta\npäin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä,\nkuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes\nlapset olivat ehtineet tupaan.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nSILMÄLASIMIES.\n\n\nTuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina,\ntoisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän\nväitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli\nniin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea\nvieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan\ntuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen\ntarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset\ntallustivat sisään.\n\n\"Häh, ovi kiinni!\" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä\nvain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä\nsilmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta,\nlämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta -- niin he säikähtivät.\n\nKarkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli\naavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä,\nkuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret\nlasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä\noli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan\nkatsellakseen sisään-astujia.\n\nLapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä\nlampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin\npunatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin,\nkarvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän\nja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa\nkäsissään.\n\n\"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo\", kuiskasi Matleena, hampaat\npelosta kalisten. \"Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan,\nmitä Mauno tekee Helokille, minä\", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi\njalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli\ntullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää\npuuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä\nsisällä.\n\nMatleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein\nkohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa --\ntotta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa -- piti pysähtyä\novensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin\ntytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei\nvoinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka\ntavalla kurjaksi.\n\n\"Äääiti\" -- alotti hän -- \"Atta-Eeta tattoo äääitille!\"\n\nJa nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty.\nSe oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli\nvielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin\narveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt,\nminkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut\ntätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!\n\nMatleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien\nhiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi\nennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei\nmikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne,\nettä koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.\n\nNiin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun,\njoka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa\n-- merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö,\nyhdennellätoista vuodella -- mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet\nliian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen\nkylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa -- kuinka\nhyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei\ntosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti\nkimein, piipittävin nyyhkytyksin.\n\nAntti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus\nvoi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että\nkolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta -- voisi ruveta --! Ei,\nvaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa,\nlaahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin\nkurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut\nkauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten\ntähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa\npyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta\nsittenkin!\n\nAntti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille\nnyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä\nkokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä\nmiehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja\nheidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.\n\n\"Lapset, no lapset, -- oletteko hulluja --! Olemme vierasten ihmisten\ntykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin.\"\n\nOliko ajateltavissa, että \"lapset\" olisivat vaienneet sellaisesta\nvapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon\nnäköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun\nvalmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se\nhuuto kasvoi!\n\n\"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää\npäivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa.\" Silmälasimies kääntyi\nhitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä.\nAjatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa,\nkuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä,\nmutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.\n\n\"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää\npikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?\"\n\nAntti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan\nsaattueen sääriä kiertäessä. \"Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme\nitse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä.\"\nAntin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.\n\n\"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi\njää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin.\"\n\n\"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan\ntahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi\nniiden tähden.\"\n\nAntti vaikeni taas -- nieli nielemistään ja puri hammasta.\n\n\"Vai sillä tavalla!\"\n\nSilmälasimies sylki ja vihelsi. \"Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?\"\n\nHän kääntyi kokonaan tuolilla -- lapset rupesivat jälleen vapisemaan\ntuota karkeaa, jyrisevää ääntä.\n\n\"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset\nsaa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka\nvaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut.\nJa sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara\nasuu siellä myöskin.\"\n\n\"Vai sillä tavalla -- ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat\nmenneet -- he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te\nehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?\"\n\nKuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä\nhuokaus. \"Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja\nsilakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte\nsaada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani\nlautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella\ntilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. -- Sellaisella\npikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?\"\n\nHelpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin\nhuolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen.\n\n\"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. -- Kyllä vaan, se käy\npäinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs,\nlapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee\nsarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla.\"\n\nSilmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan\nryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli\nhäneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä\npaitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua.\nTulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin.\nSilakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä\nseisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet\nesille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat\nkuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut\npesussa käynyt pitkiin aikoihin.\n\nSilmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja\nleivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa\noli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi\ntuohirasiasta paahdettua kahvia.\n\n\"Saisinkohan minä jauhaa?\" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo\nmuutaman askeleen lähempänä puurolautasta. \"Sitte minä lähden hakemaan\nenemmän valkean virikettä\", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän\njo ulkona. \"Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle -- sen\ntapasin tehdä kotona\", intoili Matleena.\n\n\"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian\", piipitti Sanna-Kaisa,\njoka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja\npärskymään.\n\n\"Atta Eeta lataitee ja lattiaa\", intoili kaikkein pienin kaksivuotias\nja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.\n\nSilmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty\nnoin piskuista piikaista!\n\nAntti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä\nhän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat\nhänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka\nsilmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä\npäästi sydäntäviiltävän määkinän.\n\nAntti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän\ntodella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että\nmyöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.\n\nMitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan\nkuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin -- hän oli sanoa\n\"kerjuulle\". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti\nhäntä.\n\n\"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla\nmyymisestä?\"\n\n\"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se\nsai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa\nsitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun\nhän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta\nolisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, -- niin otin\nHelokin joukkoomme.\"\n\n\"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona\", vakuutti Matleena\nylpeästi.\n\n\"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt\nsentähden tarvitse huolehtia\", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin.\nHän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen\nnähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät\nolivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka,\nkuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain\nääni oli karkea ja pelottava.\n\n\"Vai sillä tavalla -- että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä\nyksi, ja tuolla vielä yksi -- kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä.\nEhkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä\nmolemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha --\"\n\nMies näytti nauravan.\n\n\"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi,\n-- tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle.\nNiin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?\"\n\n\"Ei meillä ole kuin yksi\", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina\nkatsoen noihin tirkisteleviin silmiin.\n\n\"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?\"\n\n\"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän\npoikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli\nikäänkuin lämmintä!\"\n\n\"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän\nsinä eninten huolehdit\", tokasi Matleena.\n\n\"Vai sillä tavalla -- että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen.\"\n\n\"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata\nsittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu\", vakuutti Mauno.\n\n\"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!\" Silmälasimiehen olkapäät\ntutisivat. \"Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä,\nmitä talossa on.\"\n\nMauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. \"Ole hyvä ja käy sisälle,\nHelokki, ja pidä hyvänäsi.\"\n\nHelokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen\nlasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia\njuoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä\nsarvillaan.\n\n\"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. -- Nyt on se aika -- ja niinkuin\nolen kiskonut sitä pitkin päivää.\" Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi\nlasten joukossa.\n\n\"Kaunis, hieno, pikku Helokki!\" He polvistuivat lattialle sen ympärille\nsilitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet\nhyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.\n\n\"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika.\"\nMatleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.\n\n\"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin\", naurahteli\nmies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.\n\n\"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista\",\nmyhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti\nmuodostuvan todellisuudeksi.\n\nHän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti\nsiihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman\nkylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena\nolivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita\nsäilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä\nsiirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin\nsuolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin\npaljon kuin he tahtoivat syödä.\n\nSuurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen\nmoisen aterian edessä.\n\nSilmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti\nmumisten: \"Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta\nkaikki ovat menneet.\"\n\n\"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?\" kysyi hän töytäten\nHelokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.\n\n\"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä\nylitse jää. Ole hyvä, Helokki!\"\n\nMauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta\nnahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse\naterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen.\n\nSilmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia\nmuutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän\noli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä\nkahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi.\n\nMies tuli sisälle sylys olkia täynnä. \"Luulenpa, että tästä riittää\nsekä ihmisille että elukoille.\" Hän levitti oljet lattialle\nsopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi\ntoimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia\ntyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen\noljille yölevolle.\n\nAntti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta.\nSitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä\nkaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät\nvuohen lämmintä turkkia vasten.\n\n\"Vai sillä tavalla -- ha, ha, ha.\" Silmälasimies seisoi tuijottaen\noljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat\nvaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne\nolivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat.\n\nHän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti\npidätti hänet. -- \"Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako\nitseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä\nvaatteet, jotka otamme päältämme.\"\n\n\"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä.\"\nSilmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana\nolevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit\nvällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa\nhaljennutta juomalasia. \"Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen,\njoka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas,\ntässä kunnollinen ryyppy, se maistuu.\" Hän täytti lasin runsaasti\npuolilleen. \"Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa\nainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se,\njoka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko\nnauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon\nmatkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi\nmieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?\"\nHän katsoi hyväntahtoisesti pikku \"miehiin\". \"No niin, kippis sitte\nsinulle ensin!\"\n\n\"Pikkumiehet\", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi.\nHe pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten,\nisänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia\naikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä\nvalmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen.\n\nMutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi\nhäntä syytetty rikoksesta.\n\n\"Rakas vaari, antakaa minun olla!\"\n\n\"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka,\nettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein\nLapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten\nluota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät\nkieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan\nota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni.\" Hän nosti\nlasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat\nyhteen ja peräytyi.\n\n\"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen\nluvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria.\"\n\n\"Häh, häh, häh\", nauraa kähisti silmälasimies, \"ei sinusta vielä yhden\nryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi\nvielä. Sellainen raukka!\"\n\nAntin kasvot kävivät kalpeiksi. \"Akkain puhetta\" se, mitä äiti oli\nsanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun\nisä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut\nhänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui\nkotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi,\neikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen\nsilmiinsä.\n\n\"Äiti sanoi, että juuri _ensimäistä_ ryyppyä minun piti varoa, ja tästä\ntulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista\nnäistä pienistä.\"\n\nSilmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski\npois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna\njuodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.\n\nHetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään,\nensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön.\nMutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.\n\n\"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä\", sanoi hän\nhitaasti, melkein juhlallisesti. \"Niin, sittepä minun täytynee\npelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi\nLapikas-Pekka ja minä myöskin!\"\n\nHän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän\ntuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella\nlepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin\nolivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen\nonnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän\nolisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat.\nHelokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja\nmusertavan mahtavassa asennossa.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nAAMUSÄÄN VALLITESSA SISÄLLÄ JA ULKONA.\n\n\nAamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti\nsilmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska\nhän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita.\n-- Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä,\nettä pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin\nhupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä.\n\nPuurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi\npari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen\nsilakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut\nmieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi\nkotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon\nkapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin,\nmerkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu\nniin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä\nja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää.\n\nAntti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa\nkohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa\npikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui\ntakan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä\nkuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä\ntyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni\nulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää,\nmiten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla\npaikkakunnalla.\n\nAntti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten\ntunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi\nmuassaan lunta -- lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä\neteensä, tuskin omaa kättään.\n\nHalli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat\nsilti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina\nroskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö\nsaattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy\nepäluuloon.\n\nVuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt\nhallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi.\nKunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa\nseurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja\nmurjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön\nepäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat\nolleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen\nhieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja\npelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä\nvoinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. -- Ja vielä sellaisessa\nilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan.\n\nEttä tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun\nse aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi\naina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle,\nsillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa.\nSitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin\ntakaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja\nkorvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä\nvailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti\nlyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut\nitsekseen.\n\nSe käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain\nkohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja\nhoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä\nkuin \"Helokki\". Jos olisi edes ollut \"Pilkku\" tai \"Kiltti\" tai \"Musti\",\nmutta \"Helokki\"!\n\nAntti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän\nvarjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä\nedessään. \"Helokki -- kus, kus vuohta. -- Missä olet --?\"\n\nAntti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä,\nmiten ahnas susi on vuohenlihalle.\n\nEi jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti\noikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän\nei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä\nse oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin,\nettä ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa\nulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä.\n\nJoskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat\nkahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa\nlyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona.\nSysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi\nvoinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi\nmuutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se\nlöysi muutamia heinänkorsia ja akanoita -- sellaista hienoa kukkien\nja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä\nruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään.\n\nAntti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi\nHelokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta\njoka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin\nsilppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli,\nettä tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille\nlapsivohlille.\n\nAntti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä.\nHän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä\nhän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja\nsurulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin.\n\"Mä-ä-ä-\" oli Antti kuulevinaan. \"Mä-ä-ä!\" Hän kääntyi kiivaasti ja sai\nHelokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä.\n\n\"Helokki, et saa säikäyttää minua näin\", sanoi hän ääni arveluttavasi\nväristen. \"Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista\npienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä.\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\nJOKA MIES TYÖHÖN.\n\n\nTuvassa vallitsi levottomuus ja alakuloisuus, mutta se muuttui\ntäydelliseksi riemuksi Antin ja Helokin tullessa jälleen sisään.\nAnna-Liisa sai vuohelta enemmän kuin tuopillisen lämmintä, vaahtoavaa\nmaitoa. Sitä riitti sekä puuronkastikkeeksi että kahviin, jopa\nvesivelliliemeenkin sekoitettavaksi, niin että ateriasta näytti\nsyntyvän oikeat pidot.\n\nMutta miltä näyttikään vierastuvassa! Vanhoja, rauskoja lapikkaita,\njoita Pekan piti paikata, heitettyinä ympäri lattiaa! Oljet hajallansa.\nEllei siunattu tuli olisi palanut liedellä ja valaissut tupaa, olisi\nkai pimeys vallinnut sisällä kaiken päivää, kun ikkunankin sisäpuoli\noli mustanharmaana liasta, ja sitä paitsi takertui nyt tuiskuava lumi\nmöhkäleinä sen ulkopuolelle.\n\nAntti ja Anna-Liisa alkoivat hiukan järjestellä. Matleena haki\npikkukontista käsiinsä messinkikamman. Tänään oli hänen tehtävänsä\nkammata pikkusiskot, jotka päästivät ulvahduksen toisensa jälkeen hänen\ninnokkaasti yrittäessään saada kiharahiuksia sileiksi ja suorrukkeisia\nsiisteiksi.\n\nSitte oli hoidettava paleltuneita, haavaisia varpaita ja pieniä,\nhankaantuneita kantapäitä. Kontista otettiin tuohinen; se oli täynnä\nomatekoista suopaa, erään kotipuolen naapurin tervetullut lahja. Oli\nvain hauskaa saada loiskia ja pestä jalkansa suovalla ja lämpimällä\nvedellä ja sitte voidella niitä siansapella, jota myöskin oli kontissa\neräässä pullossa.\n\nVaikka Anna-Liisa kuinka olisi kehoittanut varovaisuuteen, loiskuttivat\nlapset niin vallattomasti vettä, että hänen mielestään oli parasta\nkastella koko lattia ja kerta kaikkiaan pestä se.\n\nAntti, Matleena ja hän saivat kukin pesimen. He sirottivat hietaa\nyli lämpimällä vedellä valellun lattian, asettivat paljaat jalkansa\nhuosiaimille ja hankasivat niin, että liistat nousivat lahonneesta,\nkuluneesta puusta. Lattiaa ei suinkaan oltu pesty vuosikausiin tai sen\njälkeen, kun \"kaikki\" läksivät tuvasta jättäen ontuvan juopporaukan\nyksin. Pikkutytöt istuivat ukon vuoteella tehden nukkeja haloista ja\ntikuista. Pikkupojat puhdistivat astioita ja puulusikoita ja kaapivat\npuuropataa pitäen korvia särkevää meteliä.\n\nLapikas-Pekka aivan pelästyi huomatessaan minkä joukon rikkinäisiä\nlapikkaita lapset rajusti heitellen kokosivat hänelle takan juurelle.\nHän tunsi itsensä kuitenkin sangen tyytyväiseksi ajatellessaan, miten\ntervetullut hän olisi saapuessaan taloihin valmiine lapikkaineen. Oli\nmuuten tunnettu asia, että Lapikas-Pekka mieluummin joi kuin teki\ntyötä. Vähän väliä hän pui nyrkkiä tänä päivänä \"pieneen kammariin\"\npäin, missä viinapullo asusti kokonaisen väkijuomalekkerin seurassa.\n\"Iske vain silmää ja viito täysine kupuinesi! Viimeisen ryypyn saat\nitse pitää! Tänäpäivänä olisin maannut aivan sikana, jos olisin ottanut\nviimeisen ryypyn! Ihmeellistä, että lasten piti joutua tänne. Kaikki\nkerjäläiset, jotka ovat tästä vaeltaneet viime vuosina, ovat kyllä\nnähneet, että tämä oli niin ilkeä pesä, ettei kellään huonompaa, ja\novat menneet ohitse. Mutta lapset, ha, ha, ha. Heillä ei ole sen\nparempaa ymmärrystä, ja niin kävivät he sisään tällaisen juopporentun\nluo. Jos vain olisin eilen ollut tuottamatta kotiin viinaa, niin olisi\nminulla ollut rahaa, että olisin voinut ostaa leipurista kakkuja näille\npikku enkeleille.\"\n\nHän nousi vaivalloisesti, pani kahvipannun tulelle ja mulkoili\nhuoneeseen myhäillen.\n\n\"Emmekös hanki itsellemme aamupäivätilkkasta? Jopa jotakin\", mutisi hän\nitsekseen, \"tytöllä on oikein itsestään ymmärrystä pestä ikkunalasi.\"\n\nLapset hymyilivät hänelle lämpiminä ja punaisina kuin olisivat olleet\npainisilla. Pikkutytöt lauloivat sängyssä pienoisiansa uneen pehmeästi,\nsuloisesti äännellen: \"Taimainen taana\". Se merkitsi \"Taivaallinen\nKaana\". Ken ei sitä käsittänyt, sillä ei varmaankaan ollut tavallista\nihmisjärkeä. Mauno ja Pekka-Erkki lyödä kalistelivat puukolla ja\nrautakaavilla pataa, nauroivat ja hoilasivat: \"Ahti hän soittelee\naalloilla.\" Eikä siinä kyllin. He alottivat laulelman, jota Antti ei\nsuvainnut, kun se ikäänkuin koski häntä itseään:\n\n    \"Anttipa oli uljas renki, ahkera niinkuin myyrä,\n    reipas hän oli kuin reippain mies, väkevä niinkuin karhu.\"\n\nSe laulu oli niinkuin pilkantekoa, niin että hän suuttui ja sanoi, että\nhe voisivat luikata koreampaa nuottia. Saisivat myöskin olla kaapimatta\nreikää vieraan padan pohjaan!\n\n\"Kyllä rautapata kestää\", väitti Pekka. \"On niin hupaisaa kuulla lasten\nlaulavan. Ei täällä ole sitä koskaan ennen tehty. Sekä akka että\nlapset riitelivät yhtä päätä, ennenkuin läksivät Ameriikkaan, minne en\ntahtonut seurata heitä.\"\n\n\"Niin, tänäpäivänä on sellainen rajuilma, että saanette jäädä tänne,\nsillä ettepä ehdi maantiellekään, ennenkuin vallan hautaannutte, kun on\ntuollainen lumen paljous! Mutta ei minulla ole paljon muuta tarjottavaa\nkuin hapanta maitoa puuroon ja silakkaa ja sitte kahvia.\"\n\n\"Etteikös se kelpaisi\", sanoi Antti suoristaen itsensä. -- Hän oli\nkävellyt etukumarassa ja kaapinut lattiaa tuohella saadakseen sen pesun\njälkeen valkeaksi ja kuivaksi.\n\n\"Meidän mielestämme on hauska saada jäädä tähän tupaan\", lisäsi\nMatleena. \"Kun vähänkin saamme täällä raivatuksi, on täällä niinkuin\nkotona meidän tuvassa, vaikka siellä oli kukkia ikkunalla.\" \"Ei,\nmutta\", jatkoi Matleena. Hän oikein hypähti. \"Minähän otin konttiin\nmukaani pikkukaktuksen.\"\n\nHän juoksi kontille, joka riippui takan koukussa, kaiveli kaiken\nrojun seassa, jota he olivat koonneet sinne, ja sai käsiinsä suuren,\nkaulahisriepuun sidotun tötterön.\n\n\"Katsokaa! Saattepa uskoa sen elävän tuon hienon, korean\npikkukaktuksen. Siinä on multaa jäljellä. Vaari kulta, saanko tuohisen\npannakseni sen siihen.\"\n\nPekka viittasi hänelle, mistä sellaisen löytäisi.\n\nSitte Matleena istutti ruhjotun taimen, jota ei juuri sillä hetkellä\nollut syytä nimittää \"hienoksi ja kauniiksi\".\n\nHän kuiskaili innokkaasti hetkisen vanhempien sisarusten kanssa ja\nmeni sitte ujona, mutta juhlallisen näköisenä isännän luo. Väräjävällä\näänellä hän kysyi, tahtoiko vaari pitää hyvänään hänen pienen, korean\nkaktuksensa. Hän oli saanut sen koulunopettajalta, ja siihen tulisi\nniin koreita kukkia, tulipunaisia ja suurempia kuin kahvikuppi. Mutta\nsen pitäisi seisoa niin, että aurinko paistaisi siihen ikkunan läpi, --\nja vettä sen pitäisi saada joka päivä.\n\nLapikas-Pekka ei tosin kukista paljon ymmärtänyt. Tämä näytti hänen\nmielestään enin majavan hännältä, jossa oli teräviä, pieniä neulasia.\nMutta oli hänellä toki sen verran älyä, että hän käsitti tytön antavan\npois sellaista, mitä piti suuressa arvossa, niin että hän siis\npyyhkäisi tukkaansa, kun ei hänellä ollut lakkia päästä siepata, ja\ntarjosi hänelle kätensä kiitokseksi.\n\n\"Pitäkää hyvänänne\", sanoi Matleena niin kuninkaallisen alentuvaisesti\nkuin hän olisi lahjoittanut kokonaisen kukkatarhan.\n\n\"En ollenkaan tiedä, mitenkä tulemme toimeen, kun minä olen suorastaan\nilman leipää\", tuumaili Pekka ja työnsi silmälasit niskan puolelle.\n\"Kas, minä en niin tarkasti välitä siitä, mitä ruokaa itseeni saan näin\npäivällä, hulluahan se on, mutta niin vain on.\"\n\n\"Jos teillä vain on jauhoja, niin kyllä me osaamme leipoa\", sanoi\nAnna-Liisa mahtavalla äänellä. \"Saammehan lämmittää uunin?\"\n\n\"Asia on sellainen, että jauhoja minulla on, mutta niin imeltyneitä,\netten luule kenenkään saavan niistä leipää.\"\n\n\"Tottahan meidän oli pahempi saada leipää viime ja tänäkin talvena,\nkun saimme sekoittaa pettua ja olkia taikinaan\", intoili Anna-Liisa.\n\"Antti\", hän jatkoi, \"mene sinä hakemaan puita ja lämmitä uuni. Minä\nnäin äsken leivinkaukalon säiliössä, sen minä kannan tänne. Ja sinä,\nMatleena, ota pata pojilta ja pane se tulelle, niin minä ammennan\nsiihen vettä taikinanjuureksi. Täytyy leipoa rieskaa, jonka ei tarvitse\nnousta, ja sitten saa tehdä taikinan oikein kivikovaksi, kun jauhot\novat imeliä! Sepä on hyvä, että tässä on liitua, että saamme sitte\nvalaista uunin perästämme, kun olemme leiponeet.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Anna-Liisa huolestuneella äänellä, \"onpa kovasti\nikävää, ettei meillä ole matonriekaletta vasta pestylle lattialle.\"\n\n\"Vai sillä tavalla, että täällä pitää olla kuin hienoissa ihmisissä.\nNiinpä käy sitte 'pieneen kammariin' ja ota sieltä tilkkumatot. Ota\nvällyt myöskin, että saamme kiertää ne lujasti tuolla nurkassa olevien\nolkien ympäri. Tässähän tulee aivan kuin joulu tupaan. Hyvähän se on\nsen puolesta. Enpä minä paljon ole jouluista selvillä ollut, niin\njuoppoudessa kun olen elänyt. -- Tulkaa tänne, pikkupojat, niin saatte\noppia tekemään lapikkaita.\"\n\nMauno ja Pekka-Erkki saivat pikilankaa, saranpaloja ja naskalin.\nVerrattoman uljasta oli vetää lanka korkealle ilmaan, saada painaa\nnaskali kovan kankaan ja nahan läpi ja tuntea yht'äkkiä itsensä\ntäysoppineeksi lapikassuutariksi.\n\nTuli leimusi pian suuressa uunissa. Anna-Liisa ja Matleena\nponnistelivat taikinaa alustaissaan ja kaulitessaan siitä ohuita\nkakkuja pöydälle. Heidän taikinansa oli kovaa kuin kivi, ettei se olisi\nvetelöitynyt paistaessa.\n\nAntti seisoi uunin edessä. Hän otti leivät, joita sisaret olivat\nleiponeet, kaulanneet ja pistelleet yhteennidotuista kananhöyhenistä\nmuovatulla pistelöimellä, joka teki leipiin reikiä tuhkatiheään. Sitte\nhän työnsi leivät loimottavaan uuniin ja paistoi ne yhden kerrassaan\naukon edessä, mistä pesä oli puhtaaksi lakaistu.\n\nHän sai huolellisesti tarkata kiertäessään ja kääntäessään kakkuja\nleipävartaalla, ettei leimuava tuli niitä polttanut. Pikkutytöt\nolivat tietysti myöskin leipomiskiireessä mukana. Heillä oli omana\nleivinpöytänään ei juuri liian puhdas puutuoli. Nuket nukkuivat\nhalkopäät likaisella pieluksella, joka oli pääsevä pesuun ennen iltaa.\nTuvassa oli melua ja touhua, elämää ja ahkeruutta.\n\nPäivällinen oli laitettava.\n\nPekka ehdotti hernepannukakun paistamista lämpimässä uunissa. Eräässä\nsaviastiassa oli hänellä sianrasvaa sille kaadettavaksi, niin että\nsyntyisi oikein hieno päivällinen tuoreen leivän ohella, joka tosin\noli harmaata, kiiltävän likisattua, ja niin sitkeää, että olisi voinut\nhampaansa kiskoa sillä irti, mutta kuitenkin tavattoman hyvänmakuista,\njollaista lasten oma leipoma leipä tavallisesti on.\n\nHelokki sai lähteä ulos kokoamaan itsellensä ruokaa sieltä, mistä\nennenkin oli sitä löytänyt. Jätteitä se sitten saisi sisällä. Niin se\nantoi maitoa yltä kyllin. Toisenlaiseen oli Pekka tottunut. Viina oli\ntässä tuvassa saanut useimmiten korvata sekä ruuan että juoman.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nSILMÄLASIMIES JÄLLEEN YKSIN.\n\n\nLapset olivat viipyneet Lapikas-Pekan luona kokonaista kaksi päivää.\nHe nauroivat itsellään kertoessaan hänelle, miten hän ensimältä oli\npeloittanut heitä. Hän, joka oli vain hyvä ja hauska. Rajuilma oli\nhelpottanut. Miesten nähtiin ajavan lumiauroja maantiellä. Pekka ja\nAntti olivat ulkona koettaen tallata polkua. Seuraavana aamuna päivän\nkoittaessa piti lasten lähteä, ja he menivät yösijalleen hyvissä ajoin.\nKun he olivat nukkuneet, mikä tapahtui heti, kun olivat laskeutuneet\noljille, läksi Pekka ulos. Hän ontui kylälle päin. Ihmiset, jotka hänet\nnäkivät, sanoivat: \"Nyt menee Lapikas-Pekka jälleen kapakkaan. Hän on\nkai maannut juopuneena kotonansa myrskypäivät.\" Mutta Lapikas-Pekka\n_ei_ mennyt kapakkaan.\n\nHän osti suurimoita kauppapuodista lapikasten hinnalla, jotka hän vei\nsinne mukanaan. Sokeriakin hän osti ja palasen sianlihaa, ja sitte\nneljätoista kappaletta pieniä nisupyörylöitä. Hän ajatteli lapsia,\nheidän piti jokaisen saada kahviinsa kaksi, ennenkuin läksivät hänen\nluotaan seuraavana aamuna. Kun hän sepi selvänä tuli kotiin, istui hän\nneulomaan epätoivon vimmalla. Kesti myöhään yöhön, ennenkuin hän meni\nlevolle.\n\nMutta silloinpa seisoi kolme paria uusia lapikkaita olkivuoteen ääressä\nlattialla.\n\nPikkutytöt olivat olleet melkein ilman kenkiä, jalat olivat näyttäneet\nlihamöhkäleiltä, paisuneilta ja punaisilta, kun Antti illalla otti\npois niiden ympäri kierretyt rievut. Ja Anna-Liisalla oli ollut\nlyöttöhaavoja kantapäissä, niin että veri oli juossut niistä, ja hän\noli itkenyt, kun hänen piti irroittaa kenkäriekaleet jalastaan.\n\nOli kylmä, ja pahan sään jälkiä näkyi vielä ilmassa, kun lasten piti\naamulla lähteä matkaan.\n\nPekka oli nyt hellinyt heitä kaikin tavoin. Mutta hänen oli niin\nvaikea nähdä heidän vaeltavan tuvasta. Sekä lämpö että valo tuntuivat\nkaikkoavan hänen luotaan lapsijoukon keralla. Jospa hän edes olisi\nsaanut pitää vuohen, tuon kelpo eläimen, joka lypsi niin hyvin.\nOlisi helpompi luopua viinasta, ajatteli Pekka, jos olisi saatavana\nnuorta maitoa koska hyvänsä, kun janotti suolaisen silakka-aamiaisen\nja puolipäiväisen jälkeen. Sitäpaitsi eivät lapsirukat voineet koko\nmatkaa kuljettaa vaivaloista vuohta mukanansa; niinpä hän siis kysyi\nheiltä, olisiko heillä halua luopua vuohesta ja jättää se hänelle. Hän\nkyllä hankkisi siitä rahaa; nyt kun hän oli ruvennut työtä tekemään,\nei se luottaisi hänelle vaikeutta. Mutta oliko ajateltavissa, että\nhe luopuisivat Helokista! Sehän antoi heille lämpöä ja ruokaa, sehän\noli heidän ystävänsä ja vanha ja luotettava matkaseuraksi. Vaari ei\nsaanut pahastua. Mutta eivät paljostakaan rahasta, niin, eivät mistään\nhinnasta he voineet Helokkia jättää.\n\n\"Vai sillä tavalla, että te olette ikäänkuin ystävääkin sen kanssa ja\nsaatatte juuri kuin turvata siihen. Niinpä minun sitte täytyy koettaa\ntulla toimeen ilman\", sanoi Lapikas-Pekka sävyisästi.\n\n\"Meidän on ollut täällä niin hyvä olla, ja monta kiitosta teille meidän\nkaikkien edestä.\" Antti ojensi kätensä ja katsoi niin rakkaasti ja\ntotisesti Lapikas-Pekkaan, että vanhuksesta tuntui, ettei hän voisi\nkestää eroa heistä kaikista.\n\n\"Ja vaari, älkää unohtako, että pikku kaktus tarvitsee\nauringonpaistetta ja vettä joka päivä. Kun me tulemme, on minulla taas\ntoinen suuri, korea kukka teille, vaari\", sanoi Matleena. Myöskin hän\nantoi kättä ja kiitti. -- Anna-Liisa kiitti tietysti hänkin, vaikkei\nkyennyt kyllin näyttämään tai sanomaan, miten peräti tyytyväinen hän\noli uusiin lapikkaisiinsa.\n\nPikkutytöt nostettiin nukkumasta. Martta-Eeva ojensi käsivartensa,\nsuipensi huulensa -- \"tuutele, vaari, -- antanut tauniit tennät\nAtta-Eetalle.\"\n\n\"Hän sanoo tahtovansa suudella teitä, kun olette antanut hänelle koreat\nkengät.\"\n\n\"Vai sillä tavalla! Voi sentään, etten minä juopporaukka ole kyllin\nhyvä lähestymään sellaista Jumalan enkeliä! --\"\n\nLapikas-Pekka kääntyi äkkiä lapsista, ja palasi yksin tyhjään, mutta\nnyt niin siistiin tupaansa. Hän istui takan ääreen ja nyyhkytti\nniinkuin kaikki elämänilo olisi häneltä paennut.\n\nHalli, joka oli tyytyväisenä nähnyt vastenmielisen seuran lähtevän\ntiehensä ja ulkona pikkuportaalta iloisesti heiluttanut jäähyväisiä\nhännällään, vinkui nyt surkeasti ja osaaottaen tavatessaan isännän\ntuvassa niin raskaalla mielellä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nHAJALLAAN.\n\n\nLapsijoukon kulku suuren tunturikylän läpi ei herättänyt erikoisen\nsuurta huomiota väestössä. Liiankin usein nähtiin näinä aikoina\nkokonaisten nälistyneitten perhekuntienkin lähtevän kerjäämään\nelatustaan.\n\nHallantunturin lapset vaelsivat Lapikas-Pekan neuvosta suoraan virran\npartaalle päin. Aluksi he olivat pelokkaita ja allapäin ja puhuivat\nkaipauksella silmälasimiehestä.\n\nMutta oli sentään niin ihanaa, kun oli paljon lunta, ja niin vapaata ja\nhauskaa oli päästä ulkoilmaan, että he lopullisesti tunsivat itsensä\noikein tyytyväisiksi ja hilpeiksi aamurupeamassa. Ilma selkeni, ja\nkinokset seisoivat korkeina valleina pitkin tien syrjää. Nuo raskaat\nkinokset olivat niin lystikkään näköisiä. Ne olivat ripustautuneet\nkattojen päälle kuin paksut, valkoiset vällyt, jotka riippuivat vasten\nikkunoita. Katajilla ja pikkukuusilla oli latvassaan korkeita, hupaisia\npiippalakkeja, ja pitkin vanhoja aitoja laskeutuivat kinokset kuin\npaksut, valkovillaiset vaatteet. -- Niin, että olipa paljon hauskaa\nnähtävää tänäpäivänä.\n\nPunaisista kaksikerroksisista taloista ja pienistä, harmaista\ntuvista he eivät niin paljoa välittäneet. Niissä oli kaikki jotenkin\nsamannäköistä kuin kotona omassa pitäjässä. Naisväki kahlasi polvia\nmyöten lumessa päästäkseen navettoihin, jotka olivat vaipuneet\nvalkoisiin kinoksiin; lapset lakaisivat ja lapioivat portaita ja\npolkuja, ja miehet askaroitsivat ajokaluineen ja valmistautuivat\nmetsälle hirrenajoon.\n\nPuolipäivään päästessä menivät lapset ison kylän päässä olevaan\nsuurtaloon. Ruokaa he saivat siellä, leipää ja keitettyä silakkaa.\nAstiallinen kirnupiimää pantiin myös heidän eteensä uuninpenkille.\n\nMutta he läksivät sieltä äänettöminä ja alakuloisina. Emäntä, joka oli\nheille Jumalan lahjan antanut, oli näyttänyt niin tuimalta, heittänyt\nruuan heille ja mutissut -- mutta niin että kaikki kuulivat -- että\ntunturilta tulevat kerjäläiset söivät kohta koko talon putipuhtaaksi.\nIsäntä, joka oli tullut sisään ja nähnyt heidän syövän rivissä\nuuninpenkin ääressä, oli sanonut, että tuollainen joukko sopisi\nparhaiten köyhäintaloon, ja että elleivät hänen hevosensa olisi kiinni\nmetsäajoissa, tekisi hän viisaimmin toimittaessaan heille paluukyydin\nsinne. Talon lapset olivat näyttäneet niin jöröiltä ja happamilla kuin\nolisivat asuneet köyhäinhuoneella sen sijaan että elivät suuressa\ntalossa, missä oltiin niin rikkaita, että siellä hyllyllä oven päällä\noli kuusi kuparikattilaa, ja koreita kaappeja ja kokonainen rivi\nhopealusikoita ylinnä kaapinhyllyllä.\n\n\"Vaikka siellä oli hienoa, oli Pekan tuvassa mielestäni koreampaa\",\nsanoi Mauno. \"Kas se oli mies, se.\"\n\n\"Koreampaa ei ollut\", väitti Anna-Liisa. \"Olikos sekin laitaa miten\nkamalalta siellä näytti tullessamme: lattia likainen ja takka musta, se\nei tainnut olla vuosikausiin valaistu, ja ikkunanlasi niin ettei läpi\nnäkynyt, ja lakanat ja pieluksen päälliset ylen ruskeita, ennenkuin\nsaimme ne pestyiksi. Ei, koreampaa ei siellä ollut. Nytkään ei siellä\nole koreampaa, vaikka lattia on valkoinen, ja matot lattialla, ja takka\nhieno, ja ikkunanlasi kirkas, sikäli kuin minä ymmärrän.\"\n\nAnna-Liisa katseli epätietoisen ja hämmästyneen näköisenä eteensä.\n\n\"Niin, en minäkään ymmärrä\", tunnusti Antti. \"Me saimme heidän luonansa\nleipää paremmista jauhoista, ja valoisaa ja koreaa siellä oli, ruokaa\nme saimme, ja kumminkin olen aivan kuin kiukuissani heille.\"\n\n\"Äiti sanoi, ettemme saisi olla kiukuissamme, Antti. Ei, en minä ole\nvihainen\", sanoi Matleena, \"mutta kun ajattelen heitä, niin oikein\npelkään ihmisiä, joiden luo meidän pitää joutua pitäjällä. Minä pelkään\nsellaisia, joilla on suurtaloja. Heillähän kuuluu olevan kuitenkin\nkaikki niin hyvin, rahaa kun on, millä ostaa, niin ettei nälkävuosi\npysty heihin.\"\n\n\"Pekan luona on kuitenkin parempi olla.\"\n\nSisarukset kävelivät ryhmässä Antin ympärillä. Heillä oli niin paljon\njuttelemista ja tuumaamista.\n\n\"Ja siellä ei kuitenkaan ollut äitiä ollenkaan, siellä Pekan talossa\",\nhuomautti Mauno.\n\n\"Ei, sillä silloin hänellä kai olisi ollut siistimpää nurkissaan\", --\nratkaisi Anna-Liisa.\n\n\"Jos se äiti olisi ollut sellainen kuin meidän äiti, ennenkuin hän\nkuoli\", lisäsi Matleena luoden katseensa ylöspäin.\n\n\"Ei niillä itselläänkään ollut yhtään hauskaa.\"\n\n\"Meidän pitää kiiruhtaa, että pääsemme joen yli, ennenkuin tulee\npimeä\", sanoi Antti katsahtaen ympärilleen. \"Koillisesta rupeaa\nvinhasti tuulemaan, eikä se ole koskaan mikään hyvä tuuli.\"\n\n\"Kuinkas pikkutytöt nyt voivat?\" Antti pysähytti kelkan, kumartui\npikkutyttöihin päin ja tukki vällyn lujasti Martta-Eevan ympärille,\njoka istui Sanna-Kaisan edessä vähän vinossa.\n\nTaas lähdettiin matkaan vereksin voimin. Poissa olivat ajatuksista\njääkylmä suurtalo ja sen herättämät harmilliset tunteet. Tie oli\njotenkin hyvin ajettu. Sitäpaitsi oli peuralauma selvästi äsken\nkulkenut siitä ja polkenut sen auki. Tuhannet jäljet olivat pitkin\nmatkaa tehneet tien leveäksi ja aukinaiseksi.\n\nPunotuista juurista tehty rikkinäinen juustosammio, jollaisia\nlappalaiset käyttävät valmistaessaan poronmaidosta juustoa, oli\nkeskellä tietä. Matleena otti sen ja asetti tietä osottavan pikkukuusen\noksalle. \"Tule ja anna sen olla\", murisi Anna-Liisa.\n\n\"Sen ei ollut siinä hyvä, ja pikkukuusi pyysi minua laittamaan itsensä\nhienoksi\", nauroi Matleena, \"mutta nyt minä alan väsyä.\"\n\nÄänestä kuului, ettei Matleena ollut hetikään niin hilpeä kuin oli\nolevinaan. \"Asetuhan hetkeksi anturoille, niin saat levätä\", sanoi\nAntti. \"Anna-Liisa ja minä tulemme kyllä teidän kaikkien kolmen\nkanssa toimeen hyvän matkaa. Pelkään tuolla luoteessa, suurtunturin\nyläpuolella, asustavaa lumipilveä. -- Mutta ei kai kestäne peräti\nkauvan, ennenkuin pääsemme joelta ja saavutamme kylän, josta Pekka\npuhui.\" He kävelivät nopeasti eteenpäin sileää tietä, joka kulki joella\njään yli. Pikkutytöt olivat nukkuneet, ainakin he olivat aivan ääneti.\nVetäjätkin olivat vaiti. Ilmassa oli ikäänkuin jotain pelottavan\nuhkaavaa.\n\nTuulenpuuska saavutti heidät pitkään ja valittavasti ulvahtaen:\n\n\"Hui, voisi luulla sutten olevan perässämme, niin ilkeästi ääntelee\nilmassa\", sanoi Anna-Liisa ja veti ohuen huivin paremmin päähänsä.\n\n\"Sinun on kai sittenkin nyt helpompi kävellä, kun olet saanut\njalkoihisi jotain kunnollista?\" kysyi Antti katsahtaen tosin sangen\nkömpelöihin, mutta kuitenkin uusiin, mainioihin lapikkaihin.\n\n\"Sepä se vasta oli asia. Voin vaikka hypätä niissä, ja ne pysyvät\nkumminkin jalassa.\" Anna-Liisa teki todellakin muutamia ei erikoisen\nsomia hypähdyksiä tietä pitkin.\n\nHän tunsi sillä perinpohjin ärsyttäneensä lumihiutalepilven, joka\noli väijynyt lasten tiellä. Sillä yhdessä vilahduksessa ennätti\nterävästi pieksevä tuisku kietoa heidät ryöppyynsä. Se tunkeutui\näkäisesti vinkuen huivien ja saalinriekaleitten sisään. Se heittäytyi\ntukkuina tien yli, joka muuttui pian epätasaiseksi, kulkien kuin\naallonharjoissa. Elleivät pikkukuuset olisi seisoneet tietä\nviitoittamassa, olisivat lapset äkkiä eksyneet äärettömän aukealla, nyt\numpeen pyryttyneellä jokilakeudella.\n\nOli raskasta vetää kelkkaa kasaantuneen lumen halki. Antti huusi\nMatleenalle, että hän sai nyt kiivetä pois anturoilta. Matleena\ntotteli ja tuli kohta kahlaten sisarusten luo, jotka vuohi\nkeskellänsä muodostivat tiheän ryhmän. Miten kelkka siinä samassa\nkeventyikään! \"Kovinpa olit raskas. Nyt se on köykäinen kuin tyhjää\",\nsanoi Anna-Liisa nykäisten itselleen nuoran. Hän oli tullut vallan\nkuin toiselle mielelle saatuaan parempaa jalkoihinsa ja päästyään\nkarvastelevasta kengänhieromasta.\n\n\"Minun mielestäni ei tässä lumessa oikein kykene pääsemään eteenpäin\",\njupisi Mauno, joka oli juuri keskellä kinosta.\n\n\"Mutta minä kuljen kinosten pohjia, minä\", läähätti Pekka-Erkki, \"siinä\nkyllä joutuu kulkemaan vähän edestakaisin, mutta minä en totisesti\njaksa alinomaa kahlata läpi.\"\n\n\"Luuletko olevan vielä pitkältä kylään?\" kysyi Matleena kuiskaten,\npujottaen lujasti kätensä Antin toiseen käteen.\n\n\"En\", vastasi Antti, joka yritti pitää silmiään auki ja nähdä rajusti\ntanssivien, piiskaavien lumihiutaleitten läpi.\n\n\"Meidän täytyy pysähtyä ja tukkia ensin lujemmin peitteet pikkutyttöjen\nympärille, että saavat lämpöisempää, sitte kuljemme nopeammasti.\"\n\nAntti kääntyi kelkkaa kohden. Hänen mielestään se lumen hohteessa\nnäytti niin merkillisen tyhjältä. Parilla askeleella hän oli sen\nvieressä. Hän päästi huudon, käheän, kummallisen. Sisarukset eivät\nvarmaan koskaan olleet kuulleet Antin niin huutavan, hänen, joka aina\npysyttäytyi hiljaisena ja totisena.\n\n\"Mikä kumma sinua vaivaa, poika?\" huudahti Anna-Liisa.\n\n\"Martta-Eeva --! Tottahan näette -- Sanna-Kaisa, kuuletko sinä!\"\n\nAntti puristi eloa Sanna-Kaisaan, joka nukkui sikeästi.\n\n\"Missä on Martta-Eeva?\"\n\n\"En minä tiedä, tättä te on yttäpäätä ittunut!\"\n\n\"Voitteko nyt kulkea yksin eteenpäin, niin minä menen takaisin\nMartta-Eevaa etsimään\", sanoi Antti päättävästi. \"Kävelkää vain niin\nnopeasti, että pysytte lämpiminä ja pysykää kuusenviittojen välissä.\"\n\n\"Niin, teidän pitää tehdä niinkuin minä sanon\", toisti Antti arvonsa\ntuntevasti, mutta kovin murheellisen näköisenä, kun nyt kaiken lisäksi\nsisarukset pelästyksestä päästivät surkean hätähuudon, suruissaan ja\nkauhuissaan kun olivat, jäädessään yksin ilman Antin turvallista suojaa.\n\n\"Saattanet toki sinä, Anna-Liisa, pitää suusi kiinni, ja tekin, jotka\nolette miesväkeä. Minun pitää mennä tietä pitkin takaisin ja etsiä\nMartta-Eevaa. Hän vierähti varmaan kelkasta heti, kun Matleena oli\nmennyt kannoilta. Etkö olisi saanut seisoa siinä, että olisit sen\nnähnyt? Minunkin piti tietysti laiskotella, etten viitsinyt vetää niin\nmonta!\"\n\n\"Niin, älä nyt sitä sure\", nyyhkytti Matleena.\n\n\"Mene ja hae meidän pieni Martta-Eeva. Me kuljemme eteenpäin kuin\naikaihmiset. Onhan meillä palanen sianlihaa syödäksemme ja leipää\nmyöskin.\"\n\n\"Ota sinä lapset huostaasi, Anna-Liisa!\"\n\n\"Ota osviittaa pienestä juustoseppeleestä kuusenoksalla; kun minä\npanin sen sinne, olimme kaikki mukana, ja sen vuoksi ei sinun tarvitse\nmennä sitä kauvemmaksi\", huusi Matleena Antin jälkeen, joka nyt\npuolijuoksua tuulen ja piiskaavan lumen takaa-ajamana lähti kulkemaan\numpeentuiskunutta lumikenttää.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nMINNE ON MARTTA-EEVA JOUTUNUT?\n\n\nAnna-Liisa koetti saada Sanna-Kaisan vaikenemaan ja rauhoittumaan\njokeltavalla puheella ja uudella, lämpimällä maitotilkalla. Pienin, nyt\nnuorin, tukittiin lujasti kelkkaan kiinni. Matleena asettui täst'edes\nvarmuuden vuoksi taakse työntämään. Hän koetti pitää lumen huikaisemia\nsilmiään auki voidakseen varoa, ettei tämäkin piskuinen vierähtäisi\npois ja katoaisi heiltä.\n\nAntin kehotuksia vailla he lahnustivat hitaasti ja raskaasti kinosten\nläpi väsyneinä, pelokkaina, nälkäisinä. He vaelsivat raskaassa\nsurussa Martta-Eevan tähden, joka oli ollut heille suureksi iloksi\nlystikkäine puheluineen ja hauskoine vehkeineen. He unohtivat aivan,\nmiten väsyttävä hän myöskin oli ollut, kun hän oli huutanut öisin ja\ntarvinnut hoitoa, vaatetusta ja ruokintaa, kantamista ja askartelemista\njoka tavalla.\n\n\"Minä ajattelin aina, ettei hän kauvan elä\", sanoi Anna-Liisa\nitkuisella äänellä.\n\n\"Se minunkin mieleeni tuli, kun hän sanoi tahtovansa äitin luo\ntaanaan\", lisäsi Matleena surullisen ja huolestuneen näköisenä kuin\nvanha ihminen.\n\n\"Niin, kunhan ei vain susi olisi häntä ottanut\", huomautti Mauno\nrikkiviisaalla vanhuksen äänellä, \"sudet ovat vaarallisia näin\ntalvisaikaan. Hallajärvellä niitä on ollut taloissa asti.\"\n\n\"Poika kulta, ole vaiti\", puhui Matleena. \"Pitääkö tässä kulkea ja\najatella suden repineen pienen Martta-Eevan. Jos ei Antti löydä häntä,\non hän lentänyt 'taimaiteen taanaan', ja äiti on ollut hakemassa hänet,\nvaikka me emme nähneet sitä tässä lumentulvassa.\"\n\n\"Eipä siitäkään voi olla varma\", väitti Pekka-Erkki ajattelevasti\nsylkäisten eteensä. \"Virtanen Pihlajavedellä kuuluu pelästyttäneen\nkarhun pesästään, ja nyt se tietysti kiertää ja juoksentelee ympäri\nseutuja nälissään. Mesikämmen on varmaankin repinyt hänet.\"\n\n\"Tottakai\", matki Matleena Pekka-Erkkiä vinkuvalla äänellä.\n\n\"Ja aina Pihlajavedeltä tänne asti, missä maailma melkein loppuu, on\nkarhu juossut syödäkseen meidän pienen Martta-Eevan. Väinö Paukan\nisokarju on kai myöskin päässyt ulos ja saanut vihiä hänestä, ja\nkoulunopettajan vanha pässi on hänet vainunnut, saadakseen puskea hänet\nkuoliaaksi.\"\n\nMatleena rupesi itkemään. \"Te olette niin ilkeitä keksimään pahaa, kun\nentuudestaankin jo on huonosti asiat, että -- että minä suutun. On kai\nkauniimpaa ajatella äidin lentäneen tänne noutamaan Martta-Eevaa, joka\noli hänelle niin rakas. Jos hän vain olisi jaksanut, olisi hän kyllä\nottanut Sanna-Kaisan myöskin.\"\n\n\"Älä nyt rupea puhumaan sinäkin niinkuin sellainen, joka ei elä\nkauvan\", keskeytti Anna-Liisa sisaren harmin purkauksen. \"Minun\nmielestäni meidän ei pidä ajatella mitään, ennenkuin saamme kuulla,\nmiten asia on, kun Antti tulee takaisin.\"\n\n\"Hän ei löydä meitä koskaan\", murisi Mauno.\n\nMutta Antti löysi kuitenkin. Hän tuli kömpien lumessa, kun sisarukset\nolivat niin väsyneitä, niin menehtyneitä, etteivät enää jaksaneet puhua\neivätkä toisilleen vihoitella.\n\nHe eivät edes jaksaneet pistää kättänsä poveen tunnustellakseen oliko\nyhtään leivänpalaa jäljellä niistä, joita he olivat sinne panneet. Jos\nvain Anna-Liisa olisi pysähtynyt tai istuutunut kinokseen lepäämään,\nolisi koko joukko seurannut hänen esimerkkiään, pikkupojat kaikkein\nmieluimmin raskaissa, hankalissa vaatteissaan. Helokki etupäässä esti\nheitä istuutumasta ja siten ijäksi nukkumasta. Jos vain joku lapsista\nkääntyi siinä tarkoituksessa sivulle, juoksi se tiehensä kova-äänisesti\nmääkien. Ja sitte täytyi heidän kohta mennä perästä, kun he niin\npelkäsivät kadottavansa sen.\n\nMutta eivät he kauan jaksaneet siihenkään mukautua.\n\nMauno, joka oli pitkän aikaa horjahdellen kävellyt, kaatui,\nkiukkuisesti sähisten, kun Anna-Liisa tahtoi auttaa häntä jaloilleen ja\nsaada hänet matkaan.\n\nNiinpä oli kuin ihme, että Antti vihdoinkin tuli, sillä hänen kanssaan\ntuli lapsiin taas elämää ja virkeyttä.\n\n_Hän tuli kuitenkin ilman pientä Martta-Eevaa_ --! Aina kuusessa\nolevaan juustoseppeleeseen saakka oli hän kulkenut, mutta ei ollut\nnähnyt jälkeäkään heidän pikkutytöstään.\n\n\"Susi kyllä selviää siitä, mitä hän käsiinsä saa\", huomautti Mauno\nepäilevällä syrjämulkauksella Matleenaan, joka loistavin silmin\nvakuutti, että silloinpa hän kuitenkin oli ollut oikeassa sanoessaan\näidin ottaneen Martta-Eevan taivaalliseen Kaanaaseen.\n\nAina susi toki olisi jättänyt jonkin vaaterievun, vakuutti hän\ninnokkaasti. \"Hoo -- hän on kyllä kantanut hänet mukanaan täysissä\nvaatteissa\", väitti Mauno itsepintaisesti.\n\n\"Mitä sinä luulet, Antti?\" sanoi Matleena ja hiipi pelosta väristen\nveljen luo.\n\n\"En tiedä. Koko matkan oli vain valkeata, yhteenajautunutta lunta.\nMatleena, en siedä sitä ajatusta, että susi olisi repinyt pienen\nMartta-Eevan. On niin raskasta -- aivan kuin olisi se minun syyni.\"\n\n\"Olisit ennemmin iloinen ja tuntisit mielesi keveäksi, sillä äiti on,\nnäetkös, ottanut pikkutytön kokonaan luokseen.\"\n\n\"Et saa itkeä, Antti.\"\n\nMatleena silitti veikon poskea jäästä kangistuneella lapasellaan, mutta\nei se häntä lohduttanut.\n\nSuuri poika! Kyyneleet tippuivat sekoittuen kirvelevään lumipyryyn\nhänen siinä kulkiessaan etukumarassa vetäen nyt lumisohjussakin\nkuitenkin liian kevyttä kelkkaa. Hän tunsi tuskin helpotusta tienhaaran\nnäkyessä, joka johti joelta maalle. Ja vasta nyt huomasi Antti, että\nlumimyrsky oli tauonnut ja että taivas illan tullen oli kirkastunut.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\"TAIMAINEN TAANA.\"\n\n\nJahtimestari Hirvi matkusti kotiin samaa tietä, jota lapset olivat\nedellisenä päivänä tallustaneet. Hän oli ajanut läheltä ohi heidän\npienen, harmaan tupansa Hallatunturilla, sivuuttanut suurmetsän ja\nollut kuten lapset pakoitettu rajuilman tähden jäämään ensimäiseen\ntunturikylään.\n\nHän ei totisesti ajatellut majoittua silmälasimiehen luo, hän, vaan oli\nasunut majatalossa ja syönyt hyvän aamiaisen hilpeässä seurassa. Ja\nsiten hän oli tullut lähteneeksi myöhään matkalle. Nyt hän ajoi niemen\nkaltevaa, epätasaista tietä alas, jota lapsetkin vast'ikään olivat\nmenneet, saavuttaakseen joen ja sen poikitse kulkevan tien. Hän istui\npienessä kilpa-ajoreessään puettuna sudennahkaturkkiin, karvaiseen\nlakkiin ja mainioihin peurannahkasaappaisiin, jotka ulottuivat polvien\nyläpuolelle. Pieksevä pyry ei häntä suuresti vaivannut, varsinkin kun\ntuuli pian oli muuttuva sivulliseksi.\n\nJahtimestari aikoi oikaista ja valita tien, minkä ainoastaan Leivo,\nhänen hevosensa, ja hän itse tunsivat, ja joka vei vinosti joen yli\nharjua kohden isoon kirkonkylään, missä hänen kotinsa oli.\n\nJuuri tullessaan erään uloimpana niemellä kasvavan käkkärämännyn\nkohdalle, missä tie kulki, ja missä hänkin oli pannut merkille\noikopolun, säikkyi Leivo ja hyppäsi molemmin etujaloin varovasti\njonkin yli, joka makasi keskellä lumen ahtamaa tietä. Sitte ei\nhevonen hievahtanut paikaltaan, käänsi vain päänsä katsoen isäntään.\nJahtimestari hypähti notkeasti kilpa-ajoreestä. Hän kumartui hevosen\nalle. Taivaan Jumala, mitä tämä oli! Lapsi, yksin tällaisessa autiossa\nseudussa, pieni raukka kalpein, itkusta kiiltävin poskin, verhottuna\nköyhiin riepuihin.\n\nJahtimestari seisoi hetken neuvotonna lapsi sylissään. Nukkuiko se,\noliko se kuollut?\n\nEi, se eli -- se hengitti, rupesi huutamaan. -- \"Äiti\" -- \"Antti\" --\n\"Elotti\" --\"Anna-Aitta.\" Lapsi nyyhkytti ja huusi kylmästä väristen.\n\nNuori mies seisoi siinä tyhmänä ja neuvottomana. Nainut hän oli ja\nkoti hänellä oli. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään tottumusta tai\nkokemusta pienten lasten käsittelyssä, hänellä kun ei ollut koskaan\nitsellään lapsia ollut.\n\nLeivokin näytti ymmärtävän asian paremmin. Se kaapi etukavioillaan\nlunta, heitteli päätänsä ja katsoi isäntäänsä. Mikä oli\nyksinkertaisempaa kuin ottaa mukaan pieni ihmisvarsa, jonka hän oli\nollut polkea kuoliaaksi, ja vinhaa vauhtia lähteä sen kera kotiin,\nmissä se saisi lämmintä ja hoitoa.\n\nAivan kuin olisi käsittänyt hevosen ajatuksen kulun, ryhtyi\njahtimestari äkkiä toimeen. Hän otti pienen kirkujan ja pujahutti hänet\nturkkinsa sisäpuolelle. Mutta jotenkin suurella vastenmielisyydellä,\nsillä jahtimestari oli sangen hieno ja siro mies, joka pelkäsi likaa ja\nriepuja ja ennenkaikkea kauhistui kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Ja\ntämä oli mitä suurimmassa määrässä kirkuva ja äärimmäisessä niistämisen\ntarpeessa oleva lapsipoloinen.\n\nKas niin, nyt hänet oli köytetty tiukasti lämpimän turkin sisälle.\nLapsukainen vaikeni vähitellen reen keinuessa tiettömän lumen yli ja\numpikulkusten kauniisti kaikuvalla äänellä kilistessä. Sillä vaikka\nolikin raskasta päästä lumen läpi, mennä viiletti Leivo kuitenkin\nkaikin voimin. Olihan ehdittävä kotiin paleltuneen ihmislapsiraukan\nkanssa.\n\nJahtimestari, joka ensin oli pitänyt pienokaista suorana edessään kuin\nhirrenpätkää, kävi niin omituiseksi mieleltään, tuntiessaan pienen,\nlaihan ruumiin värisevän vähitellen heikkenevistä nyyhkytyksistä. Miten\nhyvältä tuntuisikaan voida lohduttaa ja auttaa sellaista pientä. Hän\nasetti hänet turkissa parempaan asentoon.\n\nMitähän ruuan puolta sellainen pienokainen tarvitsi? Jumala\nvahvistakoon minua totisesti, ajatteli hän. Kaikesta ruuasta ja\njuomasta, jota olen itseeni tänä aamuna ajanut, ei minulla nyt ole\npienintä leipäkannikkaakaan jäljellä tällaiselle pikkuruiselle. \"Saat\nkiiruhtaa, tyttöseni\", kehotti hän hevosta.\n\nLeivo päristelihe ja nosti päätään. Eikö hän muka ollut kiirehtinyt\nrajua lumimyrskyä vastaan, joka repi sekä harjaa että häntää, ja\nkahlannut lumessa välistä vatsaa myöten. Mutta eipä sillä, saattoi hän\nkyllä vieläkin lisätä vauhtia, jos niiksi tuli. Niin, hän voisi juosta\nitsensä pilallekin, juosta, kunnes paikalle kaatuisi, jos isäntä niin\ntahtoisi! Isäntä, jota hän oli palvellut kymmenen vuotta ja yhdessä\nhänen kanssaan kulkenut metsät ja tunturit.\n\nTie, joka kulki suuren metsän läpi ja jolle he nyt saapuivat, oli\najettu. Leivo lähti pyyhältämään, niin että kulkusvyö helähteli.\nIllansuussa oli hän ennättänyt suureen tunturipitäjään, joka levisi\ntuolla puolen laajan laaksonpohjukan. Sitte riennettiin ylös aikamoista\nmäkeä. Sinne johti valkorunkoisten koivujen muodostama kuja. He\najoivat sitä pitkin ja pyöräyttivät lopuksi pieneen, vaaleanpunaiseksi\nmaalattuun taloon, jonka parveke ja kuistikko olivat vihreät ja\nvalkoiset. Tuli loisti akkunoista, ja savupatsas kohosi suorana ilmaan,\njoka nyt oli kuulakkaa ja kirkasta ja johon ruusunpunainen iltarusko ja\nvähitellen ilmestyvät tähdet valoivat hohtoaan.\n\n\"Tervetuloa kotiin, Artur\", huusi nuori rouva parvekkeelta. Hän seisoi\nsiellä suureen villasaaliin kietoutuneena, jonka sisältä hänen hienot\nkalpeat kasvonsa ja vaalea tukkansa pilkistivät.\n\n\"Kiitos, muijaseni! Pyydä, että Tuovi tulee ottamaan minulta tuomiseni.\"\n\nTuovi, vanha palvelijatar, joka oli aikoinaan hoitanut jahtimestarin\nrouvaa, kun tämä oli ollut lapsi, saapui hyväntuulisena alas portaita.\nVälistä tapahtui nimittäin, että jahtimestarilla oli muassaan\njotain harvinaista syötävää tai muuta, karhunpaisti, sudennahka tai\ntavallisimmin monenlaisia lintuja. Niin että Tuovi oli valmistautunut\nsaamaan suuren sylyksen. Mutta hän vetäytyi pelästyneenä takaisin.\n\n\"No mutta, hyvä jahtimestari! Mitäs me tuollaisella? Menkää sisään,\nrouva, te vilustutte.\"\n\nMutta silloin kuului reestä parkaisu, lohduton, hyljätyn pikkulapsen\nhuuto. Nuori rouva heitti pois saalin. Hän juoksi alas portaita\nmuutamin askelin, otti kirkuvan riepukäärön syliinsä ja kantoi sen\nylös. \"Lapsukainen -- pieni raukka, mitä he ovat sinulle tehneet?\nHiljaa, hiljaa nyt. Pääsemme pian lämpimään ja saamme ruokaa pieneen\nruumisparkaan.\"\n\nKerttu rouva ei pelännyt kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Hän oli\nkyllä tottunut pikkulapsiin vanhempainsa kodissa, missä heitä oli ollut\niso sisarusparvi. Hänellä ei itsellään ollut ainoatakaan lasta syväksi,\nsalaiseksi surukseen. Hänen miehensä ei hyväksynyt hänen toivoansa\nsaada ottaa kasvatti. Hän ei nimittäin tahtonut, että he ottaisivat\nedesvastuulleen toisten lapsia, ja kärsi jo ajatellessaankin häijyjä,\ntottelemattomia, kirkuvia, likaisia tenavia -- muunlaisia lapsia hän ei\nvoinut mielessään kuvitellakaan. Ja nyt hän oli itse kuljettanut pienen\nlapsen taloon!\n\nIllalla syötyään ja levättyään istui jahtimestari ja katseli, miten\nhänen vaimonsa nopeasti ja taitavasti muutti suuria vaatekappaleita\npieniksi, miten hän ihmeellisellä tavalla sai kokoon vaaleansinisen\npienen hameen, pienen esiliinan ja parin pieniä housuja. Hän oli niin\ntoimessaan, hänen pikku vaimonsa. Vaaleat hiukset kihartuivat otsalle,\nja muuten niin kalpeille poskille oli työ ja työninto nostanut hienon\npunerruksen. Hän katsahti mieheensä loistavin silmin.\n\n\"Artur, mehän pidämme hänet vastaiseksi? Saat nähdä hänet. Hän makaa\nTuovin kamarissa, suuressa vaatekopassa, mihin hänelle on tehty vuode.\"\n\n\"Hän saanee jäädä, kunnes se ilmestyy, jolla on häneen oikeus. Emmehän\nvoi heittää häntä maantielle. Ihme, etteivät sudet, joita täällä näinä\npäivinä on liikkunut, siepanneet häntä.\"\n\n\"Huu, ja sinähän ammuit vasta toissa päivänä kaksi sellaista otusta.\nVoi, jospa ei kenelläkään olisi oikeutta häneen! Hänen nimensä lienee\nMarjatta, sillä hän nimittää itseään 'Atta-Eetaksi'. Hän on niin\nsuloinen. Ja tiedätkö, hän risti kätensä kohta, kun oli saanut velliä\nja voileipää ja sanoi: 'tiitot tulle', ja hän juttelee niin somasti.\"\n\n\"Niin, kyllähän sen tietää, mitä tuollainen puolenvuoden vanha tenava\ntai mitä hän nyt lienee, saattaa jutella.\"\n\n\"Rakas, hän on paljon yli puolen vuoden, hänellähän on suu täynnä\npieniä, valkeita hampaita, ja hän käveleekin niin somasti. Varmaan\nhänellä on hyvä äiti.\"\n\n\"Toivon sitä lapsen itsensä vuoksi, jos hän kerran tulee takaisin hänen\nluokseen.\"\n\n\"Oi, ei -- Artur. Emme me laske häntä pois!\"\n\n\"Hänellä lienee ainakin sisar tai jokin muu hyvä ystävä, jonka nimi on\nVoilokki, ja jolla on tapana antaa hänelle maitoa, sillä saadessaan\nheti tultuaan maitoa, hän huusi yhtä päätä: 'Elotti'. 'Anna-Aitta',\nsanoo hän myöskin usein. Ymmärrän hyvästi lapsen kieltä ja arvaan hänen\ntarkoittavan 'valkeata kissaa'. Huomenna koetan saada käsiini valkean\nkissan. Päästessään sänkyyn, kun olimme saaneet lämpimiksi hänen\npienet, paleltuneet jalkaraukkansa, risti hän taas kätensä ja lauloi,\ntiedätkö, oikein puhtaalla äänellä, niin sievän sävelmän.\"\n\n\"Sanoineen päivineen?\" kysyi jahtimestari hiukan ivallisesti, vaikkei\nhän huomattavasti huvitettuna saattanut olla kuuntelematta vaimonsa\nselityksiä.\n\n\"Sanoineen, se on tietty, mutta en voi selittää, mitä ne merkinnevät.\nLakkaamatta hän lauloi samaa sanaa niin suloisesti, pää kallellaan:\n'Taimainen taana'.\"\n\n\"Voi -- 'Kankaiden hanhet'. Sitä laulua äitini lauloi minulle lapsena\nollessani, kun minun piti nukkua, laulua 'kankaiden hanhista'. Siitä\nlaulusta uskon oppineeni metsää ja kankaita niin rakastamaan, että\nminusta tuli metsämies.\"\n\n\"Eikö ole merkillistä, että tuo pieni, köyhä lapsukainen ylämaan ja\nkatovuoden surkeimmilta seuduilta tulee tänne luoksemme laulamaan\nlaulua, jota kuunnellessasi sinä, alamaan lapsi, pienenä nukuit.\nEntäs se, että sinä, jonka päähän ei koskaan ole pälkähtänyt selittää\nlapsenkieltä, nyt heti ymmärsit, mitä hän laulaa. Siinä piilee\nmielestäni aivan kuin jokin tarkoitus!\"\n\n\"Niin, on se tosiaankin kummallista, sitä en kiellä\", sanoi\njahtimestari sangen mielissään siitä, että hänen vaimonsa ymmärsi antaa\narvon hänen taidolleen selittää lapsenkieltä.\n\n\"Jos ei kukaan tule takaisin vaatimaan pienokaista, niin kyllä hän\nminun puolestani saa jäädä. Pahinta on sinun, jonka pitää hoitaa häntä.\"\n\n\"Minun! Voi, Artur, jos tietäisit, kuinka olen kaivannut pientä lasta!\"\n\nJahtimestari veti vaimonsa luokseen. \"Tiedätkö, välistä olen minäkin\nkaivannut.\"\n\nHän läksi ulos viheltäen \"kankaiden hanhia\". Sitä laulua hän ei ollut\nlaulanut kuin pienenä poikana.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nNIIN HIENO TYTTÖNEN.\n\n\nKahdeksan päivää myöhemmin tulivat lapset hitaasti taivaltaen\nlaahustavin, väsynein askelin mäentörmää ylös vaaleanpunaista taloa\nkohden, missä jahtimestari asui. Tehtiin siten mutka suurelta\nmaantieltä ja sen varrella sijaitsevista taloista, niin ettei\noikeastaan kumpikaan, ei Antti eikä Anna-Liisa, olleet sen puolella.\nKenties he eivät saisi vaivainsa palkaksi tuskin leipäpalaakaan.\nNiin paljon katovuoden väkeä oli läpi talven vaeltanut ennen heitä,\nminne ikänä he tulivatkin, että saattoi ymmärtää ihmisten väsyvän\nantamaan. Mutta Matleenan mielestä näytti siltä, kuin mäellä oleva\nvaaleanpunainen talo olisi ollut puolukoilla ja kermalla sivelty, ja\nettä se ikäänkuin nauroi ja vilkutti heille pikku ikkunoineen, jotka\nnäyttivät katon alta tirkisteleviltä silmiltä.\n\nHelokki oli samaa mieltä kuin Matleena. Se kääntyi jyrkästi metsäkumpua\nkohden johtavalle tielle ja rupesi melkein juoksemaan, niin että lasten\nenempää miettimättä täytyi seurata sitä.\n\nHe kävivät, kuten tavallista, hiljaisiksi ja aroiksi saapuessaan\ntaloon. Suuri, harmaa hirvikoira, joka haukkui, ei kuitenkaan\nsäikähdyttänyt heitä. Se näytti pikemmin arvokkaalta ja uljaalta\nkuin kiukkuiselta. Lapset ohjasivat askeleensa keittiön puolelle ja\nasettivat kelkan ulkosalle. Tällä kertaa he aikoivat antaa Pekka-Erkin\njäädä Helokin luo.\n\nKesken kaiken ja ennenkuin lapset olivat ehtineet sisälle, näkivät he\nnuoren, hienon rouvan liukuvan kelkalla pihan perukassa sijaitsevaa\nlyhyttä mäkeä alas. Pieni tyttö oli kelkassa hänen edessään.\nPienokainen oli puettu valkoiseen vohlannahkaturkkiin, pieneen,\nvalkoiseen, kudottuun lakkiin, ja jaloissa oli hänellä pienet\nlapikkaat. Hän nauroi ja hypähteli rouvan polvella huomattavasti\nriemuissaan kelkalla ajamisesta. Rouva nousi, nosti hänet syliinsä ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Rakas pieni Atta-lapsi, nyt käymme sisälle, lapsen pitää syödä ja\nnukkua päivällistä ja tulla äidin terveeksi, reippaaksi tytöksi.\"\n\n\"Elotti, Elotti, Antti, Anna-Aitta -- Alleena.\"\n\nPienokainen pyristelihe kiivaasti irroittuakseen käsivarsista, jotka\nhellästi ympäröivät häntä.\n\nKerttu rouva kääntyi nopeasti. Hän päästi lapsen, joka innokkaasti\njuoksi hänen tyköään, ja antoi käsivartensa vaipua, seisoen hiljaa\npaikallansa surun ja yksinäisyyden valtaamana. Lapset olivat kuin\nkivettyneitä. He seisoivat hiiskahtamatta, liikkumatonna. Mutta Helokki\noli kohta asian perillä. Se päästi määkinän ja juoksi Martta-Eevan\nluo. Mitäpä hän siitä huoli, että pienokainen oli, lapikkaita\nlukuunottamatta, hieno kuin prinsessa. Sehän oli kuitenkin sama pieni\nihmisvohla, jolle hän oli antanut maitoa, ja jota hän oli turkillaan\nlämmittänyt.\n\n\"Elotti!\"\n\nMartta-Eeva kiersi käsivartensa vuohen pään ympärille, joka taipui\nhäneen päin. Hän ojensi käsivartensa. \"Puttaa! Antti itä! Antti ota\nAtta-Eeta!\"\n\nJa Antti otti syliin pikku siskon. Hän silitti hänen poskiaan, hänen\nkäsiään. \"Pikku tyttönen, -- meidän pikku tyttömme! Sinä rakas\nMartta-Eeva. Niin raskasta on meidän ollut ilman sinua.\" Martta-Eeva\npiti käsivarsiaan hänen kaulassaan, niinkuin hän ei koskaan olisi\ntahtonut päästää häntä. Mutta sitte tahtoivat toiset sisarukset saada\nosansa, pieni Sanna-Kaisa ja kaikki muut olivat muodostaneet piirin\nheidän ympärilleen ja nykivät jälleen löydettyä käsivarsista ja\nsääristä saadakseen hekin hänet hyväilläkseen ja taputellakseen.\n\nMartta-Eeva, heidän korea, hupainen pikku lapsensa, jota he olivat niin\nsuuresti ikävöineet! -- Sama pikkutyttö, vaikka hän nyt oli hienoissa\nherrasvaatteissa. He eivät laskeneet häntä, vaan tullessaan keittiön\nkautta sisään kerjäämään oli heidän parvessaan pieni, valkoisiin\npuettu, hyvin hoidettu lapsi.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nMOLEMMAT PIKKUTYTÖT.\n\n\nKun Hallatunturin lapset jälleen vaelsivat jahtimestarin talosta,\noli heitä enää vain viisi. Sanna-Kaisa oli saanut jäädä pikku siskon\nluo. Ja niin olivat pikkutytöt taasen yhdessä. Jahtimestari itse oli\nniin tahtonut. Järjestyksen ihmisenä hän huomasi ja hämmästyikin\näärettömästi ja ihmetteli, kun uusi, pieni ryppymekko, joka hänen\nmielestään saattoi tuskin ymmärtää viedä ruokaa suuhunsa, tuli hänen\nhuoneeseensa kiittämään ruuasta ja heti huomasi hänen paperiveitsensä\npöydän alla. \"Pöydän alla on veitsi\", piipitti hän hienolla äänellä\nryömien mainittua esinettä hakemaan. Ja totisesti, paperiveitsi, jota\nhän, jahtimestari, niin varoi ja jota hän turhaan oli etsinyt, oli\nhänen kirjoituspöytänsä alla melkein piilossa, poronnahan peitossa.\n\n\"Tahtoisitko antaa sen minulle\", sanoi hän ojentaen kätensä.\nSanna-Kaisa astui heti esiin jättäen veitsen.\n\nJahtimestari, joka tiesi, miten vaikeata oli saada totutetuksi koiria\nnoutamaan esineitä, miltei nolostui. Hän oli luullut vielä vaikeammaksi\nsaada lasta tottelemaan.\n\n\"Anna-Aitta tulee, uuti nutte, laulaa, toutaa -- taimaan taana, uuti\nnutte.\" Martta-Eeva, joka oli jo aivan kotiutunut jahtimestarin\nkauniissa, hauskassa huoneessa, tuli sisään tallustaen ja veti nyt\nSanna-Kaisan mukanaan. Hän tahtoi näyttää hänelle uuden nukkensa,\nsellaisen oikean, jolla oli kirkkaat silmät hienossa posliinipäässä, ja\nhän tahtoi, että he laulaisivat ja tuutisivat hänet uneen, kuten heidän\noli ollut tapana tehdä entisille nukeilleen.\n\nPienokaiset valmistivat nukelle vuoteen sänkykamariin. Siellä\nkasvattivanhempien luona oli Martta-Eevalla nyttemmin oma, hieno\nsijansa pienessä sirossa sängyssä. Sanna-Kaisa laski myöskin oman\nnukkensa, riepuihin kiedotun halon, konelaatikkoon --. Sitte pikkutytöt\nlauloivat suloisesti ja hartaasti laulunsa taivaallisesta Kaanaasta\nmolemmille unisille nukeille keikuttaen laatikkoa välillänsä.\n\nKerttu, kasvattiäiti, juoksi hakemaan miestään. Hänen täytyi kuulla\nja nähdä heidät yhdessä, nähdä ja verrata jo punaposkista, vapaasti\nkatselevaa pientä löytölasta sievissä, oivallisissa vaatteissaan,\ntoiseen, pieneen, kalpeaan raukkaan kärsivine katseineen ja ohkaisine,\nlopen kuluneine repaleilleen. Kerttu tiesi hyvin, minkätähden hän\nhalusi esittää tämän kuvan miehelleen.\n\nMolemmat puolisot seisoivat toisiinsa nojautuneina, kuunnellen lasten\nlaulua.\n\n\"Artur sinä. -- He laulavat 'Taivaan Kaanaasta'. Kuule tätä pientä,\nuutta tulokasta! Eikä 'Kankaiden hanhista'\", lisäsi hän arasti. \"Ei kai\ntuo pieni Jumalan enkeli ole mielestäsi sinua narrannut?\"\n\n\"Ei, totisesti, ei. Sanon sinulle, etten nyt ensinkään tahtoisi olla\nilman häntä. Talossa tulisi taas niin tyhjää ja hiljaista.\"\n\n\"Muistatko sananlaskua: 'Pata, joka keittää yhdelle, keittää yhtä hyvin\nkahdelle'.\"\n\n\"Sanotko niin --!\"\n\nJahtimestari katseli miettivän näköisenä lattialla istuvia pienoisia,\njotka yhä lauloivat ja keikuttivat konelaatikkoa välillään. Toinenhan\nheistä hänen täytyi pitää ja hän tahtoikin sen tehdä. Mutta toisen --\ntuon kalpean pienen olennon, ohuine poskilleen ja tummine, kärsivine\nsilmineen -- niin, hänen täytyi taas maantielle. Eikä kellään heistä\nollut äitiä eikä isää, sen oli hänen vaimonsa kertonut.\n\n\"No niin, anna sitte Jumalan nimessä padan kiehua kahdelle\", sanoi hän\nviimein.\n\nLapset lauloivat laulamistaan kasvattivanhempien totisina, kirkkain\nkasvoin mennessä suurempien lasten luo, jotka istuivat keittiössä\npuhellen Tuovin kanssa. He eivät tahtoneet ottaa pienoisia ilman\nsuurempien myöntymystä. Ja voihan käsittää, että pikkutyttöjen oli hyvä\njäädä pieneen taloon, missä itse ikkunatkin hymyilivät ja vilkkuivat\nkaton harjan alla, ja missä seinätkin olivat kuin puoloilla ja kermalla\nsiveltyjä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nTYÖ-ANSIOITA JA RAHAKYSYMYKSIÄ.\n\n\nKun jäljelläolevat lapset nyt jatkoivat matkaansa, eivät heidän\najatuksensa enää olleet niin raskaita. Heillä oli niin paljon\nihmeellistä puhuttavana. Ensiksikin koreasta rouvasta, jonka\nsilmät olivat niin lempeät. Lakanoista pitseineen ja punaisista\npeitteistä pikkutyttöjen vuoteissa ja hienosta, hyvästä ruuasta, jota\npienokaisilla nyt alati olisi.\n\n\"Ja nähkääs, he ovat tulleet oikeitten ihmisten luo, sellaisten,\njoihin äitikin olisi suostunut\", sanoi Antti totisesti. \"Rouva\nistui eilen illalla korisängyn ääressä ja antoi pikkutyttöjen lukea\npienen rukouksensa, ja sitte hän sanoi, että he rukoilisivat Jumalaa\nsuojelemaan sisaruksia, jotka kulkevat ulkona maailmalla, ja antamaan\nmeidän kaikkien tulla kilteiksi, hyviksi ihmisiksi. Siitä minä pidin,\nsiksi he saivat jäädä sinne.\"\n\n\"Olisi kai sinun pitänyt antaa heidän jäädä suurtaloonkin, jos he\nolisivat tahtoneet pitää pikkutytöt, vaikka väki olikin sekä nyrpeää\nettä häijyä\", sanoi Anna-Liisa vähän pisteliäästi.\n\n\"Ei koskaan\", puuttui Antti kiivaasti puheeseen, \"tiedä se. -- Sinnekö,\nmissä isäntä niin ankarasti kirosi! Mikä onnettomuus hyvänsä voi\nkohdata sellaista taloa; ja siitä saisivat pikkutytötkin kärsiä.\"\n\n\"Niin\", lisäsi Mauno, \"ja pihalla huusivat rengit, joiden piti asettaa\nhevoset takarekien eteen, alituisesti 'tuhat perkelettä'.\"\n\n\"Hui, sehän on aivan hirvittävää\", sanoi Matleena kauhistuen.\n\n\"Näin hän sanoi\", jatkoi Mauno ikäänkuin hyvillänsä saadessaan sitä\n\"hirvittävää\" toistaa: \"Anna tänne se perkeleen kirves, että saan lyödä\nnaulapahuksen kirottuun takarekeen.\"\n\n\"Vaiti poika! Oletko hullu, kun suorastaan vedät onnettomuutta\nylitsemme puhumalla niin kauheita sanoja. Äiti, kun aina niin pelkäsi\nkirosanoja\", sanoi Antti pelästyneenä ja pahoillaan. \"Eikä teidän toki\ntarvitse ajatella, että olisin jättänyt pikkutytöt sellaiseen taloon,\nvaikka he olisivatkin saaneet nisujauhopannukakkua ja sianlihaa ja\nvehnäskahvia joka ikinen päivä.\"\n\n\"Niin, pikkutytöt olisivat kai oppineet kiroamaan sellaisessa talossa\nhekin\", epäili Pekka-Erkki.\n\n\"Mutta niillä oli siellä neljä hevosta, ja seinällä pyssy, ja isännällä\noli tuppipuukko, joka oli oikein kaunis, niin että kyllä pikkutytöt\nolisivat tavallansa voineet sielläkin hyvin\", arveli Mauno.\n\n\"Nyt saatte nähdä tuppipuukon, jonka sain jahtimestarilta\", keskeytti\nAntti. Hän otti povestaan tuppeen pistetyn puukon, jossa oli musta\nkiiltävä varsi ja nahkatuppi, ja jonka terä oli ohutkärkinen ja\nvälkkyvän terävä.\n\n\"Ei mutta, poika!\"\n\nMauno pysähtyi keskelle tietä kuin kivettyneenä. \"Sillä kai on tuhat\nkruunua, joka hennoo antaa pois tuollaisen. Mistä se tuli, että hän sen\nteki?\"\n\n\"Minun piti auttaa Tuovia päreitä pilkkomaan, ja minulla oli vain vanha\npuukkoni. En tiedä, liekö hän sanonut jotakin jahtimestarille, mutta\nkun olin hänen luonaan sisällä kiittämässä meidän edestämme, antoi hän\nminulle puukon. Ja sitte hän sanoi, että kunnon poika, joka osaa hyvin\nkäyttää puukkoansa, aina voi tulla toimeen maailmassa ja kunnialla\npäästä eteenpäin.\"\n\n\"Sellainen puhe kuuluu korealta\", sanoi Matleena uneksien. \"Se rouva,\njoka oli niin kovasti näppärä, antoi minulle niin hienoa lankaa. Tässä\nsaatte nähdä. --\"\n\nMatleena otti esiin paperitötterön ympärilleen solmitusta saalista. He\npysähyttivät kelkan. He olivat nyt keskellä metsikköä poissa ihmisten\nsilmistä. Matleena istui kelkkaan.\n\n\"Kas tässä -- punaista lankaa ruusuihin, ja vihreää lehtiin, ja ruskeaa\nvarsiin.\"\n\n\"Mutta mihin -- mihin hyvänen aika ne ovat aiotut?\" kysyi Anna-Liisa\nyhtä hämmästyneen näköisenä kuin toisetkin sisarukset, jotka\näärimmäisen kummastuksen valtaamina ottivat Matleenan koreuden\nkatseltavakseen. Joukossa oli myöskin harmaa lankakerä, johon\noli kiinnitetty luinen virkkineula, sukkavarraskerta ja kiiltävä\nparsinneula.\n\n\"Tuo taitava rouva sanoi minulle näin: 'Osaatko kutoa?' sanoi hän.\"\n\n\"Hertti, tottahan sitä osannet\", suhahti Anna-Liisa.\n\n\"Älä nyt -- niinhän minä sanoinkin. -- Voithan antaa minun puhua\nloppuun! 'Kyllä', sanoin minä.\"\n\n\"No, mitä hän sitten sanoi?\" kysyi Mauno innokkaasti.\n\n\"'Tässä saat nähdä', sanoi hän.\"\n\n\"Mitä sitte sait nähdä?\" intoili Pekka-Erkki, joka kuljetti kättänsä\nkorean langan yli kuin olisi tahtonut hyväillä sitä.\n\n\"Surkeus suuri, kuinka te kyselette ja pidätte meteliä, niin että minä\nsyön, mitä minun piti sanoa, enkä enää muista sitä!\"\n\n\"Sinun piti saada nähdä jotakin\", auttoi Antti häntä tolalle.\n\n\"Niin se oli, mutta vaiti nyt. Hän näytti minulle parin lapasia,\nnähkääs, niin hienoja lapasia, ettette ole sellaisia nähneet.\"\n\n\"Ne kai maksavat paljon rahaa, se on tietty\", sanoi Mauno\najattelevaisesti.\n\n\"Niin kyllä, näetkös, mutta ei sille, joka voi valmistaa sellaisia --\nsillä silloin maksaa ainoastaan lanka.\"\n\n\"Lanka, niin, mutta ei se maksane vähän sekään\", tuumasi Anna-Liisa.\n\n\"Te sitte vasta olette kiusallisia keksimään ikävyyksiä, niin että\nminä töin tuskin haluan puhua loppuun\", napisi Matleena. Hän otti\nkuitenkin armollisesti esille puoleksi kudotun lapasen, missä valkoinen\nvillalanka vielä oli kiinni.\n\nSe oli valmistettu \"koukkuamalla\", millä tavalla Norrlannin naiset\nennen pienellä luukoukulla virkkasivat erinomaisen lujia lapasia.\nJa lapasen puoliskolle oli villalangalla neulottu punaisia ruusuja,\nvihreitä lehtiä ja ruskeita varsia.\n\n\"Annas olla, joko nyt käsitätte, missä ruusujen ja lehtien paikka on?\"\n\nMatleena salli pienen lapaspuolikkaan kulkea sisarusten kesken.\n\n\"Niin, mutta kuka sen nyt tekee! Et sinä nyt ainakaan voi saada\naikaan sellaista, joka on niin hienoa ja mutkikasta\", sanoi Mauno\nylimielisesti ja musertavalla varmuudella.\n\n\"Ei, se on selvää\", kinasteli Matleena. \"Sinä kai luulet _itse_ siihen\nparemmin pystyväsi -- sinä, joka parsii sukkia niinkuin kurotaan kiinni\njauhopussin suu, vedät vain reijän kokoon -- vaikka se olisi kuinka\nsuuri.\"\n\n\"Matleena, varo itseäsi, ettet tule suulaaksi\", muistutti Antti. \"Eikä\nollenkaan ole somaa, kun naisväki käy sellaiseksi.\"\n\n\"Sittepähän mies voi olla vaiti, kun ei tiedä mitään siitä, josta pitää\nääntä.\"\n\n\"No, senhäntähden kysyy, kun ei mitään tiedä\", jatkoi Antti sävyisästi.\n\"En minäkään tiedä, miten sinä menettelet noiden ruusujen suhteen, tai\nmiten saat aikaa sellaiseen työhön.\"\n\n\"Niin, mutta minä tiedän. Kun sinä eilen olit ulkona ja kannoit heille\nvettä ja loit lunta, olin minä sisällä rouvan luona, ja hän auttoi\nminua laittamaan tämän nutun. Ja minä sain neuloa tämän esiliinankin\nitselleni.\"\n\n\"Minäkin sain ommella itselleni sellaisen\", sanoi Anna-Liisa ylpeästi.\n\n\"Ja kun se oli tehty, näytti hän minulle, miten minun pitäisi koukuta.\n-- Katsokaas näin! Mutta se on tietysti peräti mutkallista.\"\n\nPakkasen punertamin, jäykin sormin, nenä vuotavana ja suu juhlallisesti\nkokoonpuristettuna näytti Matleena sisarusten silmissä ihmeteltävää\nkoukkuamistaitoaan.\n\n\"Ja sitte, nähkääs, tulee kaikista merkillisin.\"\n\nHän pujotti tärkeän näköisenä punaisen langan parsinneulan silmään.\n\"Sitte katsokaas -- tulee kaikista kummallisin. -- Että minä osaan\nneuloa -- näin -- koreaa.\"\n\nHän neuloi vain muutamia pisteitä, mutta sekin jo herätti sisaruksissa\ntarpeellista kunnioitusta.\n\nMatleena hypähti pystyyn, pisti langan talteen ja otti oikean ajoluiun,\nsillä eipä luminen maa monen asteen pakkasessa ollut juuri sopivin\nneulomakoulun paikka.\n\n\"Tästä lähtien, nähkääs, koukkuan lapasia ja neulon niihin ruusuja ja\n-- _myyn_ niitä, kuulettekos, -- ja saan rahaa ja ostan meille pienen\ntuvan, joka näyttää puolukoilta ja kermalta, ja jossa on nauravat\nikkunat. Pikkutytöt ja kaikki tyyni teemme sitte lapasia. Oikeita oman\nmaan lapasia --, sillä rouva sanoi, että tekisimme kaikki aivan kuin\najatellen oman maan nimen tulevan työhön mukaan; kaikki tehtävät ovat\nsuoritettavat tietysti sillä tavalla, ettei isänmaa joudu häpeään. Kun\nvain tulee kevät, rupean kulkiessani kutomaan, sillä hän sanoi, että\nnäin on vaimoväki täällä ennenkin tehnyt. Kudon pikkusukkia teille\npäivin ja sitte illoin, kun istumme jossakin koivuhaassa, koukkuan ja\nneulon ruusuja, joista tulee niin koreita kuin orjanruusut.\"\n\n\"Minä en suinkaan aio ryhtyä lapasia koukkuamaan\", sanoi Mauno\nojentautuen ja kääntäen ranteista liian pitkiä, riippuvia\nnutunhihojaan. \"Ei, minä puolestani lähden Amerikkaan ja kaivan niin\npaljon kultaa, että voin ostaa koko Hallatunturin pitäjän ja kirkon,\njos tahdon, ja täyttää sen karpaloilla ja tuoreilla juustoilla ja\nluhdikoilla ja sianlihalla ja --\" Mauno kellahti sivuun.\n\nKohti kurkkua huutaen ja pelästyneenä hän koetteli kädellä poskeaan.\nSiinä poltti korvapuusti. Antti, joka ei ollut kurittanut lapsia äidin\neläessä, ja joka tavallisesti oli ihmeellisen kärsivällinen heidän\nsuhteensa, vihastui tulisesti. Mauno sai korvapuustin, ja Antti rupesi\nhäntä puristelemaan, juuri kuin hän olisi ollut perunasäkki, johon oli\nsaatava enemmän tilaa.\n\n\"Poika, ettet häpeä! -- Pidätkö vierasta maata parempana omaa --!\nLähteä sinne kullan hakuun! -- niinkuin meidän setä, joka on turmellut\nsiellä itsensä. Ja vielä sekin, että kullalla ostaisit kirkon siksi\nvain, että pitäisit koreaa kirkkoa, missä Jumalasta saarnataan, aittana\n--. Sinulla on, Mauno, ilkeä mieli, ja tuollaista puhetta en kärsi\nkuunnella.\"\n\nLapset kävelivät tavallista kulkijahölkkää, sangen noloina Antin\nodottamattomasta kiukunpuuskauksesta. Mauno pirottaen ja itkua\ntuhertaen.\n\n\"Miehen on paljon parempi tehdä lapasia kunnialla kuin nostaa säkittäin\nkultaa ja käyttää sitä siihen, mikä on pahaa -- muista se, Mauno\",\njatkoi Antti vielä aivan hengästyneenä harmista. Hän kahlasi metsikköön\nkinoksen läpi ja leikkasi terävällä puukolla kuusenlatvan, jonka oksat\nolivat niin tasaisena kehänä rungossa kiinni, että se hyvin sopi\nmännäksi. Hän koetti jälleen leppyä.\n\n\"Kun eivät pikkutytöt nyt istu kelkassa\", sanoi hän, \"niin olen\najatellut kuljettaa siinä työaineksia askartaakseni iltaisin,\nkun tulemme johonkin taloon, missä on tuli takassa, tai jonnekin\nleipomatupaan tai renkikamariin.\"\n\n\"Aiotko tehdä mäntiä ja pesimiä myytäväksi?\" kysyi Anna-Liisa\njonkinlaisella kunnioituksella mahtavalta veljeltään.\n\n\"Niitä olen enimmäkseen ajatellut. Puulusikoita myöskin. Simo-Paavalin\nvaari oli mainio lusikoita tekemään, mutta eihän minulla koskaan ole\nollut puukkoa, että olisin voinut veistää niiden mukaan.\"\n\n\"Ne minä sinulle maalaan\", huusi Matleena metsikköön päin Antille.\n\"Niin koreita, pieniä, sinisiä ruusuja ja vuohensilmiä. Valmistan\nväriä, niinkuin äitikin, lehdistä, kukkasista ja juurista.\"\n\n\"Saanko auttaa sinua lusikoita tekemään, kun tulen suureksi?\" mutisi\nMauno, tullessaan Antin läheisyyteen tiellä.\n\n\"Saat kyllä, poika. Kas tässä vanha puukkoni, sillä voit, vaikka olet\npieni, alkaa tehdä aineksia.\"\n\n\"Voimmehan myydä lusikat, Antti, ja saada rahaa. Mutta en minä sentään\nostakaan kirkkoa, sillä pappi ei voi siellä silloin lukea.\"\n\n\"Ei, emmekä me voi istua siellä ja kuunnella häntä ja veisata ja lukea,\nettä meistä tulisi hyviä ihmisiä, niinkuin äiti toivoi.\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nVAINAJAN SIJAAN.\n\n\nKun lapset muutamia päiviä myöhemmin ehtivät niin kauvas, että\npääsivät pahimmasta tunturiseudusta, tulivat he eräänä iltana\ntaloon, missä sairaus ja surut olivat vieraina. Suureen, rikkaaseen\ntalonpoikaistaloon. Vanhin tyttö oli siellä äsken kuollut ainoastaan 10\nvuoden vanhana. Ja nyt makasi pieni poju, ainoa poika, seitsenvuotias,\nsairaana samassa taudissa, johon sisar oli kuollut. Vaimo, uljas,\nkaunis nainen, seisoi takan ääressä ja vispilöitsi ohrajauhoja\nkiehuvaan puuroveteen pienen lapsijoukon astuessa sisään, kuten\ntavallisesti, ujon ja neuvottoman näköisenä. Hänen puolisonsa oli\nankara isäntä ja vaimon täytyi hoitaa tehtäviään kunnolla niinkuin\nennenkin, vaikka suru oli sydämessä ja levottomuus mielessä pienokaisen\ntähden, joka ehkä nyt myöskin otettaisiin häneltä. -- Hän kääntyi oveen\npäin, kun se jäi pitkäksi aikaa auki, ennenkuin kaikki viisi lasta\nehtivät sisälle.\n\nTänään he työnsivät Anna-Liisan edellänsä. Sille, joka oli kurjasti\npuettu ja tuli pyytämään ruokaa ja majaa, oli kovin huolestuttavaa\nastua niin suureen, hienoon taloon.\n\nVaimo jäi tuijottamaan Anna-Liisaan.\n\n\"Tule tänne tulen ääreen, lapsi\", sanoi hän lempeällä, raskasmielisellä\näänellä. Hän ojensi kätensä ja sanoi hyvän päivän Anna-Liisalle, jonka\nmielestä se oli suurenmoista ja juhlallista. Ei ollut juuri yleistä,\nettä sai semmoisen tervehdyksen saapuessaan katovuodenväkenä taloihin.\n\n\"Mikähän tuollaisen tyttösen nimi lienee?\" kysyi vaimo ja työnsi\nhuivin taapäin Anna-Liisan vaaleilta hiuksilta. \"Anna-Liisa\", vastasi\nkysytty ja katsoi rehellisillä, sinisillä silmillään talonpoikaisvaimon\nsurullisiin silmiin.\n\n\"Ei suinkaan, ei kai se liene totta? 'Anna-Liisa', niinkuin meidän\nAnna-Liisa, hän, jonka Herra on ottanut!\"\n\nVaimo tarttui päähänsä molemmin käsin ja vaipui uuninpenkille.\nPuuropadan oli hän jo nostanut tulelta.\n\n\"Kyllä se on totta\", toisti Antti astuen esiin. \"Hänen nimensä on\nAnna-Liisa, niinkuin meidän isoäidin, joka on kuollut.\"\n\nMies tuli sisään kahden rengin seurassa. He olivat lumisia, vaikka\nolivat tömistäneet kuistiin päältään pahimmat möhkäleet, jotka olivat\nkulkeutuneet myötä metsästä, mistä olivat ajaneet hirsiä. Vaikka hän\noli nuori mies, kulki hän kumarassa, pää alaspäin.\n\n\"Miten käy pikkupoikamme?\" kysyy hän vaimolta sivumennen.\n\n\"Niinkuin tytönkin -- Herra kyllä ottaa myös pojan.\"\n\nMies meni ääneti pöydän ääreen, istuutui ja luki ruokarukouksen.\nHän otti puulusikan ja söi samasta puurovadista kuin rengit, vaikka\njokaisella oli oma pieni puuastiansa, missä oli maitoa. Vuohenjuustoa\nja voita ja leipää oli myöskin pöydällä.\n\n\"Vuokselan-muori on kai mennyt?\" kyseli hän edelleen hiljaisesti.\n\n\"Hän lähti ennen puolta päivää, kun ei voinut enää tehdä mitään\npikku Kallen hyväksi. Vaikka ajaisimmekin nuo viisitoista penikulmaa\nlääkärille, niin ei se auta. Hän makaa nyt vain jonkinlaisessa\nhorrostilassa, niin että kaiketi olemme pian lapsettomia.\"\n\nMies söi lusikka lusikalta, mutta hänestä näkyi, että suru oli\nkouristanut häntä niinkuin vaimoansakin, joka seisoi pöydän ääressä\nnäöltään tyynenä leikaten ruisleipää metsämiehille, jotka kaikki olivat\nyhtä masentuneita.\n\n\"Eipä muuten ole pikkuväestä puutetta, huomaan minä\", sanoi isäntä\nkatkeralla äänellä. \"Kun ei saa pitää ja ruokkia omiansa, niin olisi\nparasta lähettää tiehensä toistenkin lapset.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että silloin tekisi suuren synnin\", sanoi vaimo\nlempeästi. \"Jos me kohta olemme ilman lapsia, ovat nämä pikkuraukat,\nkuten kuulen, ilman vanhempia. Ajattelenpa, että se on melkein yhtä\nraskasta.\"\n\nSuuressa keittiössä, jota tuli hilpeästi loimuten valaisi, oli aivan\nhiljaista. Kattilat välkkyivät pitkässä, rikkaalta näyttävässä rivissä\nulko-oven yläpuolella.\n\nSeinäsängyssä oli punaruutuiset uutimet. Korkea hohtavan sininen\ntaalalaiskello punaisine ruusuineen oli korea katsella. Siistit\ntilkkumatot muodostivat raitoja peittämälleen valkeaksi hangatulle\nlattialle. Kirkkaiden ikkunaruutujen ääressä, joiden edessä oli\nkotikutoiset, ilmavat reunusuutimet, näkyi kukkia, myrttejä,\npalssameja, leijonankitoja sekä verenpisaroita. Huone oli perin hauska,\neikä sitä suinkaan pilannut ne kolme, nyt tilapäisesti syrjään pantua\nrukkia, joiden kuontaloissa oli pellavaa ja rullilla lankaa.\n\n\"Käy tervehtimään isää, Anna-Liisa\", sanoi vaimo, työntäen tytön\nisäntää kohden tarkoittavasti ja surullisesti hymyillen. Anna-Liisa\npunastui syvään astuessaan yksin esiin. Hän näytti niin lempeältä ja\nsuloiselta tällä hetkellä, niin hauskalta, siistiltä ja kammatulta,\nvaikka hänen vaatteensa olivatkin kurjat ja kuluneet.\n\nIsäntä katsahti häneen kummastuneena.\n\n\"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?\"\n\n\"Anna-Liisa.\" Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin.\n\nIsäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo.\n\n\"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen,\nennenkuin tauti hänet runteli.\"\n\n\"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin\najattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi\ntilalle.\"\n\nVaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa\nkädestä -- ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa\ntytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan\nsisarusparven luo.\n\nKun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän\nsiihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita\nvoileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä.\n\nSitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät,\nettä hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän\nympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa\nkenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana\nsijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni\nnopeasti keittiön läpi pihalle.\n\n\"Hän on nyt kenties kuollut\", kuiskasi Anna-Liisa.\n\n\"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois.\"\n\n\"Ei\", väitti Matleena. \"Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat.\nPoika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat\nkiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa.\"\n\nJälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä.\n\nÄkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä\nvaraan. Hän itki -- itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä\nkuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta\npään asennosta.\n\nSisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä.\n\n\"Sinä rakas Anna-Liisa -- sinä rakas\" -- sanoi Antti koettaen vetää\nhänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että\nAnna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin\nhirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä.\n\n\"En tahdo olla ilman teitä --, ensin pikkutytöt, joita suren niin\nkauheasti, -- ja sitte te kaikki.\"\n\n\"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata\", sanoi Antti sävyisästi.\n\"Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille\nkaikille.\"\n\n\"Ja kuka lypsää Helokkia --, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää\nteidät kunnossa --\", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen\nhuolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. \"Tehän\nette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä\nhuolta.\"\n\nMauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin\nkarskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen\nja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska\nlauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin\nhyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen,\njoka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä,\nse kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle\nalttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut\nheille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina\nikäänkuin yllätyksenä -- välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä\nriippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat,\nettä nenä litistyi muuttaessa.\n\nAnna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa\nja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä,\nmutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että \"ne repivät kuin\nsuden kynnet\", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan.\n\nJa istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan\njäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä\nolevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa,\nmikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä\nleimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja\npyyhinrievusta.\n\n\"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä\", sanoi Antti yrittäen saada\näänensä huolettomaksi. \"Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti\ntällaista ruokaa.\"\n\n\"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi\najatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten\nkulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa,\nja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi.\"\n\n\"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa\ntalossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko\npadallisen hernesoppaa --.\"\n\nAntti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi\nmahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar.\n\n\"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme\", mutisi Matleena\nviimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun,\npesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea\nvasten. \"Näetkös, on aina hauska olla ulkona, -- jos ei kaikki olekaan\nniin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin\nhauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun\nse lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä\nkoukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka\nja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni\njaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi\nhäät.\"\n\n\"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät\", huokasi\nAnna-Liisa surullisena.\n\n\"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko\nsinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä\nvapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä\non yllinkyllin maitoa juoda, -- karpaloita on nevoilla, ja mustikoita\nja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on\nvaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin\",\nsanoi Mauno ratkaisevasti.\n\n\"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö\", arveli\nPekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä,\nsillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään.\n\n\"Hiljaa\", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. \"Poika\ntuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen.\"\n\nHän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle.\n\n\"Tulkaa tänne --, en tahdo olla yksin\", kuuli hän sisältä pienen,\nheikon äänen.\n\n\"Sinäkö se olet, Anna-Liisa\", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä\nlepäsi. \"Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', -- niin nukun.\"\n\nPoika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen\näkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä\nja odotti laulua.\n\nAnna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa\nyksin ja vieraassa paikassa.\n\n\"Laula, kuuletkos sinä\", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä.\n\nAnna-Liisa hyräili hiljaa: \"Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta\ntoivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?\"\n\nLaulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota\nhän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä\nposliinivadissa.\n\nVaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä\nsairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa\nlapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki\nsitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt\nsijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein\ntahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta\napu lähtee.\n\nAnna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies\ntarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut\nniin iloinen kuin nyt.\"\n\nAnna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän\nkatsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet\nkadotettavana.\n\n\"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä\nkodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat\njäädä tänne ainiaaksi\", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein\ntyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen.\n\n\"Kyllä\", vastasi tyttö hiljaisesti. \"Mutta minun on vain niin raskasta\najatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt\nHelokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin\nvanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä,\nkun minun on hyvä olla.\"\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nPEKKA-ERKKI JA ANNA-LIISA.\n\n\nAnna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten\nluo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. \"Vai\nniin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika\nsentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina\nHallatunturilta asti.\"\n\n\"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle.\"\n\nPekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia\nvielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa\njärjestyksessä.\n\nIsännän täytyi vetää suunsa hymyyn. \"Sisarukset eivät kukaties\nsaattaisi luopua sinusta?\"\n\nPekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan.\n\n\"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä,\nkun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa\nnyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille.\"\n\nVaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan\nja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman\njälkeen ollut.\n\n\"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?\" puheli isäntä edelleen\nheittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen\ntotisena: \"Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia\ntuli kysymykseen.\"\n\n\"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia\", sanoi Sanna-Maija äiti, \"ja\nminä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea.\"\n\n\"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne\", sanoi\nisäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan.\n\n\"Pikku Kallekin paranee nopeammin, kun saa toverin\", sanoi Sanna-Maija.\n\nAntti innostui nyt hänkin. Jos Anna-Liisa otettaisiin heiltä, olisi\nkyllä vaikeampi ylläpitää järjestystä pienten kesken kaikissa\nvieraissa, välistä sangen ikävissäkin olosuhteissa, joihin he\njoutuivat. Sitäpaitsi sai pieni poika maailmaa kiertäessään niin monta\nhuonoa esimerkkiä, hänen silmiinsä osui niin paljon epäpuhdasta ja hän\nsai kuulla niin paljon pahaa, kevytmielistä puhetta, riitaa, toraa ja\nkauheita kirouksia, että ne pakostakin jollakin tavalla jäivät hänen\nmieleensä.\n\n\"Senvuoksi olisi niin erinomaisen hyvä, jos Pekka-Erkki saisi jäädä\ntällaiseen taloon, että hänestä voisi tulla kelpo mies\", sanoi Antti.\nHänen syvät, tummat silmänsä katsoivat totisesti voimakkaaseen,\nuljaaseen talonpoikaan, joka seisoi hänen edessään. \"Kun tulen\nvanhemmaksi, menen vuohipaimeneksi tai pikkurengiksi, silloin saan\noppia jotakin ja sitte tulen tänne hakemaan Pekka-Erkin, jos hän vain\nsaa jäädä siksi.\"\n\n\"No, tottapa hän saa. En siedä ajatella, että meidän pikku Kalle\nvoitaisiin käskeä pois ja kulkisi teitä pitkin, niinkuin nyt tuon\npienen pitäisi. Sinä, poika, olet myöskin topakkaa lajia. Ja luulenpa\nmelkein sinun voivan tehdä, mitä sanot, niin että kerran tosiaankin\nvoit tulla perimään takaisin pienokaisen, jos pysyt terveenä.\"\n\nVaimo ojensi suuresti tyytyväisenä kätensä Antille antaen hänelle\nystävällisen, luottavan kädenlyönnin.\n\n\"Tee vuode pojalle pohjoiseen ylisänkyyn\", sanoi mies. \"Hän näyttää\nolevan puhdas ja siisti, vaikka hän tulee maantieltä.\"\n\nNiin, kyllä Pekka-Erkki tiesi olevansa \"puhdas ja siisti\". Oli vasta\nmaanantai, ja hän muisti liiankin hyvin viime lauvantainpesun, jota\ntällä kertaa oli seurannut ahdas, nenää litistävä paita.\n\n\"Anna-Liisa saa maata myöskin siellä\", sanoi Sanna-Maija. Hänen\nkasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän jutteli lasten kanssa kuin\nolisivat he olleet vanhoja tuttuja.\n\nPalvelijatar, joka tuli sisään, tuoden suuressa, siniseksi maalatussa\nrainnassa vaahtoavaa iltamaitoa, pysähtyi oven viereen kuin\nkivettyneenä. Kun hän meni ulos ruokkimaan lehmiä ja lypsämään,\noli talossa hiljaista, niin hiljaista kuin silloin, kun kuolema on\nkäynyt ja uhkaa viedä vielä enemmän. Ja nyt -- iloisia, leperteleviä\nlapsenääniä, pestävien lusikkojen ja vatien kilinää!\n\nTakan edessä istui pieni kiharahiuksinen tyttö neulomassa punaisia\nruusuja peukalolapaseen. Poika kiskoi päreitä ja lakaisi takkakiven\npantuaan enemmän puita liedelle. Emäntä itse istui taas rukin ääressä.\n\n\"Voi sentään, kuinka mukavaa täällä on\", sanoi Loviisa. Hän aukaisi\noven suureen kaappiin, minkä hyllyillä oli suuri joukko puhtaita\nmaitopurtiloita. Sitte hän asetti siivilän toisen purtilon yli toisensa\njälkeen ja kaatoi niihin lämmintä maitoa.\n\nSuuri kissa, joka istui ja muljotti kaapinrahilta, sai myöskin\ntilkkasen kuppiinsa oven viereisen vesitynnörin ääreen.\n\nLoviisa etsi syödäkseen voita, leipää ja kylmennyttä puuroa\nastiakaapista. Sitte veti hänkin rukkinsa esiin ja hyrräsi, niin että\npyörä pilvenä vinkui, silkinhienon pellavalangan rullalle kertyessä.\n\n\"Saat mennä näiden poikien kanssa renkitupaan\", sanoi emäntä lopulta.\n\"Katso, että he saavat pieluksen ja siistit lammasnahkavällyt. Tytöt\nja Pekka-Erkki saavat maata täällä ylisängyssä. Tahdotko ensin nähdä,\nmiten rauhallisesti pikku Kalle nukkuu?\"\n\nEmäntä ja Loviisa menivät varpain pieneen kamariin.\n\nLoviisa näytti käsittämättömän tyytyväiseltä sieltä tullessaan. Hän\nmeni ja otti Anna-Liisaa kädestä.\n\n\"Tervetuloa meille, tyttö, -- ja sinä myöskin, pikkumies. Meistä tulee\nkyllä hyvät ystävät, sen tunnen.\"\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nROSVOPESÄSSÄ.\n\n\nMauno nukkui istuessaan kelkassa lepuuttamassa väsyneitä,\nvaivaantuneita jänteitään ja luitaan. Huuhkain ja pöllö toitottivat ja\nhuusivat kimeästi ko-hu-u, ja kle-vit vuorella, joka kuvastui jäähän,\nniin että se rannan puolella kävi pikimustaksi. Mutta keskijärvellä\nvälkkyi jää punaiselta, keltaiselta ja viheriältä, aina sen mukaan,\nmiten revontulenliekit kuvastuivat yli taivaan sen kirkkaaseen pintaan.\n\nSiinä kulkiessaan ja jutellessaan ja taluttaessaan Helokkia vakavasti\nvälillänsä, saavuttivat he viimeisen pikkukuusen järvellä. Se, kuten\ntoisetkin tienviitat, oli kadottanut suojailmassa jalansijan ja seisoi\nraihnaisesti vinossa. Maalla ja ajetulla tiellä oli heidän parempi\nkävellä, eivätkä jalat niin helposti luiskahtaneet. Helokki sukelsi\nsalamannopeudella pensaikkoon hankkiakseen itselleen illallisen\nmännynhavuista ja pajunumpuista.\n\nAntti sai yksinään vetää kelkkaa ja siinä yhä yhtä rauhallisesti\nnukkuvaa Maunoa. Hän ohjasi askeleensa ensimäiseen näkemäänsä suureen\ntalonpoikaistaloon. Toisesta, punaiseksi maalatusta, kaksinkertaisesta\nrakennuksesta vähän matkaa tiestä, loisti valoa kaikista ikkunoista.\n\nSaattoi ymmärtää, että siellä oli joko hautajaiset tai häät. Ettei siis\ntällaisten kulkurien sopinut mennä sellaiseen paikkaan. He lähestyivät\nsenvuoksi ensinmainittua, samoin suurta, kaksikerroksista taloa, joka\noli harmaa ja maalaamaton, ei vielä oikein valmiskaan niin vanha kuin\nolikin, sillä muutamien ikkunoiden edessä oli vielä laudanpaloja lasin\nasemesta. Maita ympäröivä aita oli monesta kohden rikki, ja pihalle\njohtavassa toisessa portinpylväässä riippui portti yhdestä saranastaan.\nVeräjää ei oltu, kuten syksyllä tavallisesti tehdään, nostettu suojaan\npainavalta lumelta. Roskaa ja rojua ja pullonsirpaleita oli näkyvissä\nvälkkyen kuunvalossa.\n\nSuurtuvan ovi, kuistista oikealla, vongahti. Antin kokoinen poika\nlennähti portaille harmaan koiran seuraamana.\n\n\"Huss, huss, mustalaisjoukkoa\", huusi hän kimeällä äänellä.\n\nHarmaa koira haukkui ja murisi lapsille kuono ilkeässä irvissä ja\nhampaat äkäisesti välkkyen.\n\nMauno heräsi ja huudahti. -- Helokki pakeni Antin taa. Mutta Matleena\nnoudatti entistä tapaansa, hän kun osasi niin merkillisesti rauhoittaa\nja kesyttää eläimiä.\n\nHän istui maahan ja levitti käsivartensa koiraa kohden välittämättä\nsiitä, että se yritti purra häntä ja repi irti osan saalinripsuista.\n\n\"Tse, -- tse --! Et sinä tahdo meille mitään pahaa, me olemme niin\npieniä ja yksinäisiä.\"\n\nHarmaa koira vaikeni, mutta murisi selkäkarvat koholla. Se näytti\nvaaralliselta kulkiessaan siinä lasten ympärillä salakavalin katsein ja\nhiipivin askelin, vainuten ahnaasti vuohta, joka oli ryöminyt heidän\nväliinsä.\n\n\"Poika\", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta\nsamalla päättäväisellä äänellä. \"Poika, komenna koiraanne! Näethän,\nettä olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun\ntäytyy auttaa meitä\", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut\nkuulevinaankaan, mitä hän sanoi.\n\n\"Komenna heti koiraa!\" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti\nharmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas\nportailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se\nsattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen\nNiiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä.\n\nNiilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta\nvilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät\npuuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa.\n\nNiin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä\nvajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan\nviereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista,\nsaisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla\ntoimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he\nolisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan.\n\nHe pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja\navatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista\nloisti valoa.\n\nNiin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan\nsiltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky,\nruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta\nkaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja\nikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja\npuulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja\njoukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa\nmiestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät \"myllymattia\". Huoneessa kuului\nkirouksia ja raakoja huudahduksia.\n\nSuurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö\nseisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa,\njosta hän söi.\n\n\"Siirtykää syrjään, vaari\", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle,\njoka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen.\n\n\"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut,\nmitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!\" tiuskaisi vanhukselle\ntoinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot,\nmutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan\nijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat\näänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin\nja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli\nniin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin\nkovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä.\n\nKaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän\nääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat\nheidät.\n\n\"Ptyi!\" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa\ntarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. \"Ptyi! Äiti katsokaa,\nminkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo\", luikkasi hän.\n\nTalonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja\nsuippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät\ntoistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat.\n\n\"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä\nole sen enempää kuin itse syömme\", huusi hän ja meni lapsia vastaan\nveitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan.\n\n\"Saara-Kaisa -- kuule\", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. \"Älä tee\nlapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä\nyöllä unta.\"\n\n\"Ole vaiti, vanha houkko!\" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat\nnäyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi\nlapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä.\n\n\"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla.\nTuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat\nleivänjätteet voit myöskin antaa.\"\n\n\"Antakaa itse\" --, tiuskaisi piika. \"Minä lähden viemään maitoa\nhäätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta\ntässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä.\"\n\nHän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti\nhuusi häntä.\n\n\"Suska, katso eteesi, tyttö --! Minä levitin kortit äsken sinulle,\nne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli\nherttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin --\nniin -- varo itseäsi, sinä.\"\n\nSuska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti\nmauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin\nkylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut.\n\n\"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini\", rääkyi Janne,\npienempi pojista.\n\nHän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön\nkädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä.\n\n\"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä\nottaa.\"\n\n\"Äiti!\" hän ojensi kielensä äitiä kohden. \"Minä --\" hän sanoi jotain\nhyvin raakaa, -- joka merkitsi: \"minä vähät välitän äidistä, ja siitä\nmitä hän sanoo.\" Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää\ntuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä\nirti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen\nja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset\nsöivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä\n-- äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä\nkuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä,\nkielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat.\n\nNiilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti\nkiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. -- Vanha\nukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti\nnousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku\nlapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle.\nHe nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten,\nkonttasi lattiata sen luo.\n\nAntti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän\nojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen.\n\"Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on\", änkytti hän äänessä\nepäluuloa ja ihmetystä.\n\n\"Po-po, po-iika\", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan,\nlevittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata\nisoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi\nastua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään.\n\n\"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle\",\nsanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa\nkäyttäytyivät.\n\n\"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti\nviimeisillään\", kuiskasi Matleena. \"Portailla on kauhean liukasta.\"\n\nAntti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta\ntultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni\nukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita,\nliukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä\nhän asui eläkkeellä.\n\nTalonpoikien ijäkkäitä vanhempia sanotaan Norrlannissa\n\"eläkevanhuksiksi\" eli \"syytinkiläisiksi\", kun he ovat jättäneet\ntalonsa ja maanviljelyksensä pojalle ja hänen vaimolleen. Vanhuksille\nlasketaan ja mitataan oma osansa maitoa, jauhoja, perunoita, ja\nsenkaltaista. Elleivät lapset talossa, jonka he ovat luovuttaneet, ole\nhienotunteisia ja hyviä, on vanhempien vaikeata.\n\nPieni tupa, mihin isäukko nyt kompuroi, oli kylmä ja hoitamaton\nsentähden, että isoäitimummo oli kipeä ja makasi talossa läntisessä\nalasängyssä. Hän makasi siellä, ei parempaa hoitoa saadakseen, vaan\nsiksi, ettei viitsitty mennä alas laittamaan ukolle ruokaa, kun muori\nei nyt jaksanut, ja päästiin näin ajattelemasta hänen hoitoansa.\nPiialla, jonka muuten piti lämmittää ja huolehtia vanhuksesta, oli\ntänä iltana muuta ajateltavaa. Ukko valmistautui kylmästä väristen\npaneutumaan täysissä pukimissaan alasänkyyn lammasnahkavällyjensä\nalle. Hän oli liian jäykkä ja kylmissään jaksaakseen panna puita vielä\naamusta takkaan jääneeseen kuumaan poroon.\n\nAntti teki sen hänen puolestaan. Hän asetti sinne myöskin kahvipannun,\njoka seisoi hellalla.\n\nUkko istui sängynlaidalla katsellen poikaa, joka hänen ajatuksissaan\noli kuin Jumalan enkeli, niin likaisenharmaat ja paikatut vaatteet kuin\nhänellä olikin.\n\n\"Si-s-si-nä saat m-m-maata täällä yli s-s-ängyssä y-y-yöllä\", änkytti\nhän.\n\n\"Matleena ja Mauno myös?\" kysyi Antti innokkaasti. Hänen mielestään\nolo kylmässä, siistimättömässä tuvassa vanhuksen luona, joka katseli\nniin ystävällisesti häneen, oli paljon mieluisampi kuin suuri, valoisa\nkeittiö, missä vain riideltiin ja äyskittiin toisilleen.\n\nKevyemmällä mielellä juoksi hän ylärakennukseen katsottuaan, että\npuunkapulat takassa olivat syttyneet, ja että isoisä oli riisuutunut ja\npäässyt sänkyyn.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\"TOTI.\"\n\n\nNiilo seisoi portailla Antin tullessa. Hän oli huomattavan lauhkea\nja kuulosti suorastaan tuttavalliselta antautuessaan puheisiin Antin\nkanssa. \"Aiomme mennä 'kuokkimaan' viereiseen häätaloon. Suska vie\nsinne maitoa, ja silloin menemme joukolla morsianta kurkistamaan.\"\n\n\"Sepä on teille hauskaa, se\", sanoi Antti yrittäen mennä Niilon ohi\nsisään. Mutta tämä astui tielle.\n\n\"On se sinulle ja siskoillesi yhtä hauskaa kuin meillekin.\"\n\n\"Eivät suinkaan he saa mennä täällä kuokkimaan?\"\n\n\"Saa kai kuka hyvänsä mennä. Kylän pojat ovat kiukkuisia tälle\nmorsiamelle, kun hän, joka on niin rikas ja korea tyttö, on ottanut\nulkopitäjän miehen, jolla ei ole edes taloa, ja joka on sellainen\nraukka, ettei ryyppää viinaa. Ja sentähden he panevat yöllä toimeen\nhauskuuksia ja pelottavat heitä. Me, tämän kylän ja naapurikyläinkin\npikkupojat, menemme sinne ja olemme mukana rymäkässä.\"\n\n\"Mutta me emme mene. Matleena ja Mauno ovat väsyksissä ja saavat panna\nmaata.\"\n\n\"Nepä juuri tahtovatkin mennä, ja Suska ja minä olemme luvanneet, että\nhe saavat tulla joukkoon. Heillä ei näytä olleen paljon hauskaa\",\nlisäsi Niilo äänessään jonkinlainen säälivä sävy, joka vaikutti Anttiin.\n\n\"Niin, jos he haluavat mennä, niin kyllä he minun puolestani saavat\",\nsanoi hän.\n\nNiilo jätti äkkiä tien vapaaksi. Antti ei havainnut häijyä välähdystä\nhänen silmissään.\n\nMatleena ja Mauno tulivat innokkaina häntä vastaan. Poissa olivat\nväsymys ja alakuloisuus. He pääsevät katsomaan morsianta naapuritaloon!\nRuustinna itse oli pukenut hänet, ja hän kuului olevan niin hieno,\nettei itse kuningatar voinut olla hienompi -- kultakruunussa, ja\nruusuja pää täynnä, ja punainen silkkivyö ja musta silkkihame ja liivit\n-- ja -- ja --!\n\n\"Manu ja Janne-Kustaa ovat nyt oikein hyviä meille\", vakuuttivat\nsisarukset. \"Mutta hyi sentään, ne ovat tyrkyttäneet meille 'totia'.\"\n\n\"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?\"\nAntin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja\nkääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon\nkuolettavan myrkyn.\n\n\"Päästä minut, päästä minut!\" huusi Mauno hillitysti, etteivät\nsisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen\nkärsiä.\n\n\"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia\", kuiskasi\nMatleena rauhoittaen.\n\n\"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli\nenemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin.\"\n\n\"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte\", valitti Antti. \"Ja kuitenkin\nolette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä.\"\n\n\"Me itkimme ja pyysimme\", vakuutti Matleena, \"ja minä sanoin, että\noksentaisin siitä\".\n\n\"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille --\npitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet,\nmitä teitte.\" Antin silmät paloivat tummina.\n\n\"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta,\ntarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun\ntotia\", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka\njuuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen.\n\n\"Poika --! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?\" Antti tarttui\nkiivaasti Maunoa hartioihin.\n\n\"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista\", kiiruhti\nMatleena lisäämään. \"Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän\nhuusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä -- ja\nsinun ympärilläsi on vain pimeyttä'.\"\n\n\"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin\näiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti --\nymmärrätkö.\"\n\nAntti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn\nääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli\nsaanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta.\n\nHän vaipui takaisin läähättäen.\n\n\"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja\n--. Eivät kunnioita isää eikä äitiä -- ja silloin ei niiltä voi odottaa\nmitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo\naikoja sitten. -- Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja\nkirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat.\"\n\nHän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä.\n\n\"Niin monta kiitosta teille, mummu\", sanoi Antti matalalla äänellä.\n\"Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia.\"\n\nVanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. \"Oi,\nkuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin\nelää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset\nolisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha\nväki ollut oikeita ihmisiä -- sen ymmärrän.\"\n\n\"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein\n-- ja hän itse teki niin.\"\n\n\"Minä näen sen --. Hyvin teille käy. -- Mutta varokaa itseänne näiltä\nihmisiltä ja lapsilta --. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä.\"\n\n\"Mitä te jankkaatte? -- Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu\nja yskii päivät päästään\", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta.\n\"Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis.\"\n\nLapset lähtivät, sekä vieraat että talon omat. Niilo tempaisi heidät\nmukaansa, kun he tahtoivat pysähtyä sanomaan hyvää yötä Helokille.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nHÄÄTALO.\n\n\nHe tulivat häätaloon. Ovet olivat auki, ja sisältä höyrysi lämmintä.\nIkkunoiden ulkopuolella näytti olevan väkeä tupaten täynnä; he\nkurkistivat sisälle saadakseen nähdä morsiamen. Juuri kun lapset\npääsivät perille, tuli hän ulos näyttämään itseään. Morsiusneidot,\njotka olivat pitäneet telttaa morsiusparille kirkossa, saattelivat\nhäntä.\n\nTotisesti oli hän korea, tuo nuori morsian. Hän oli pitkäkasvuinen ja\nuljas ja kantoi kultakruunua. Sen pienet kultalehdet helisivät hänen\nliikkuessaan tai puristaessaan kättä ja \"kiittäessään\" kaikkia kylän\ntyttöjä. He olivat, kuten tapa vaati, tuoneet maitoa riisiryynipuuroon\nja juustokakkuun. Ruusuja oli morsiamelta, ruusuja seppeleenä pään\nympärillä ja köynnöksenä olkapäästä vyötärölle. Ruusuja mustassa\nsilkkipuvussa, sen lisäksi valkea huntu, ja leveä, punainen,\nkeltakukkainen vyöhyke, joka ulottui aina hameenhelmaan asti.\n\nHyvältä ja lempeältä hän näytti. Hän etsi silmillään vanhuksia ja\npikkulapsia, jotka eivät jaksaneet tai uskaltaneet tunkeutua esiin.\nHeidät hän kutsui luokseen, heidän kättään hän puristi tai puheli\nheidän kanssaan.\n\n\"Ei, mutta kas, kolme lasta, joita en tunne. Tulkoot he tänne, että\nsaan kiittää heitä. Se tietää onnea, kun kulkurilapset tervehtivät\ntällaisena päivänä.\"\n\nMorsian meni alas portaita ja vei Antin sisaruksineen mukanaan.\nHeissä oli jotain kärsivää, kuihtunutta ja kuitenkin valoisaa ja\nujostelematonta, joka ikäänkuin kiinnitti häntä heihin. Hehän olivat\nmyöskin ulkopitäjäläisiä; sellainen tulisi hänestäkin sillä seudulla,\njonne hän joutuisi muuttaessaan \"alamaahan\", missä hänen nuori\npuolisonsa oli sahanhoitajana.\n\n\"Nyt olette häissä, että sen tiedätte\", hymyili hän lapsille. \"Jos\nolette Hallatunturilta, niin olette syöneet pettua jo pari vuotta.\nMutta tänä päivänä pitää teidän syödä riisiryynipuuroa ja vierrelimppua\nvoin ja lihan kanssa, ja kahvia pitää teidän saada ja vehnästä niin\npaljon kuin jaksatte.\"\n\nMorsian huusi ruuanlaittajaa, joka seisoi leipomotuvan portailla.\nLasten piti saada aikamoinen ruokamytty mukaansa lähtiessään, varoitti\nhän.\n\nNaapurin lapset tulivat myöskin sisään ja saivat hekin osakseen\ntavallisen tarjoilun. Mutta morsian ei välittänyt heistä sen enempää.\n\nTunturilapset saivat sellaisen aterian, jonka vertaista he eivät\nkoskaan olleet mielessään kuvitelleet. Suska, joka muiden ihmisten\njoukossa oli aivan kuin toinen tyttö, siisti, iloluontoinen ja\nsuorastaan hyvä, otti heidät aivan odottamatta huostaansa. Heidän\ntäytyi tulla katsomaan tanssia ja leikkejä ja nähdä hänenkin tanssivan,\nsillä sitä hän osasi. Hän ehti lasten kera tuskin ovelle, kun uljas,\nnotkea tukkilainen saapui ja tarttui hänen käteensä.\n\nNuoriso meni jo piiritanssia. Muuan tyttö kulki piirin mukana sen\nsisäpuolella erään pojan rinnalla. Hän lauloi kirkkaalla, korealla\näänellä:\n\n    \"Rukkaset annan muutamalle\n    kosijalle, katsojalle.\n    Sä olet minun armahaisein\n    kaunokaisein!\n        Hihhei.\n    Hihhei, sen tuuli vei.\"\n\nSitte otti koreaääninen tyttö heti toisen pojan, joka näytti siitä\nhyvin tyytyväiseltä. He pyörivät piirissä, ja nyt hän lauloi:\n\n    \"Tule ystäväin, tule tanssimaan\n    kanssani piiriin heipparallallaa.\n    Ilon päivänä, se on määränä,\n    älköön suru koskaan tulko.\"\n\nMorsian ja sulhanen tanssivat piirin sisällä. He lauloivat tuota samaa\nlaulua, jonka sävel on niin sydämellisen kaunis. He katsoivat toisiaan\nsilmiin niin nuorina ja koreina ja uljaina mieleltään. Alotettiin\ntoinen sävelmä. Kaikki lauloivat ja tanssivat piirissä. Pilaa tehden\njuoksi poika piirissä. Hän lauloi ja tyttö vastasi. Näin he leikkivät\nleikin toisensa jälkeen.\n\nTanssi seurasi yhä tanssia. Antti ja Matleena seisoivat ovella. Mauno\noli ryöminyt heidän taakseen ja uinui suloisesti pää niin asetettuna,\nettä ensimäinen tulija saattoi potkaista sitä tahtomattaan tai\nsuorastaan aikalailla polkea häntä.\n\nTanssileikit olivat lopussa. Tuli viulujen vuoro, joita oli kaksi.\nSoittoniekat polkivat tahtia, niin että lattia heilui, morsiuspari\ntanssi.\n\nHe tanssivat muutamia kertoja jokaisen kanssa, jopa morsian lopuksi\nAntinkin kera, joka ryysypukuaan ujostellen kömpelösti tanssi mukana\nsotkeutuen tahdista kuin kolmivuotias lapsi.\n\nHän sai morsiamelta kiiltävän kakstoistaäyrisen, kun tämä kauniisti\nkatsoen taas jätti hänet ovelle.\n\nPitihän sitte Matleenan, pikkutytönkin, tanssia sulhasen kera.\n\nHän heitti vanhan saalin yltään. Hiukset valahtivat olkapäille\nvälkkyvinä kiharoina, mikä teki hänet kauniiksi huolimatta kömpelöistä\nvaatteista. Hänen poskensa punottivat, kun hän niin ujosteli ja oli\nylpeä samalla. Mutta tahdin hän piti ja tanssia hän osasi, niin\nettä niiden, jotka katselivat, täytyi nauraa, niin hupaista oli\nnähdä, miten varmasti pienet lapikasjalat kulkivat. Myöskin hän sai\nkakstoistaäyrisen, ja yhden \"pikkupojallekin\", joka oli ollut heidän\njoukossaan. He saivat viemisiä nyytteihin ja useamman kuin yhden hyvän\npyörylän ja kakun. Heillä oli niin hauskaa, että he loistivat ilosta\nsiinä seisoessaan. Ihmisethän olivat niin hyviä heille.\n\nHäissä-olevat lapset hiipivät vähitellen heidän luokseen tahtoen tehdä\ntuttavuutta. Äkkiä kääntyi Matleena Anttiin päin.\n\n\"Poika, minä kuulen Helokin äänen.\"\n\n\"Oletko hullu? Ei se voi tänne asti kuulua ja tällaisessa metelissä.\"\nAntti katseli ympärilleen aivan ymmällään. Hän oli unohtanut hetkeksi\ntavallisen elämän, edesvastuun ja huolenpidon niistä, jotka olivat\nhänestä riippuvaisia.\n\nHän katsoi pelästyneenä soittajien nurkkaan. Katse etsi vaistomaisesti\nNiiloa ja kahta muuta poikaa, joiden, se johtui nyt vasta hänen\nmieleensä, pahansuovat, häijyt kasvot hän oli vast'ikään nähnyt\ntanssiessaan morsiamen kanssa. Hän kumartui sanaakaan lausumatta\nnostaakseen Maunoa.\n\n\"Nyt tanssimme morsiamelta kruunun\", sanoi pieni tyttö, joka oli hyvin\nmorsiamen näköinen. Hän ojensi kauniisti hymyillen kätensä Antille.\n\"Kiiruhda! Juomme kahvia ja sitte kastamme\", intoili pikku Anna, joka\noli seisonut Antin vieressä ja katsonut häneen pitkän aikaa.\n\nAntti katsahti hänen kauniisiin silmiinsä, jotka ikäänkuin vetivät\nhäntä puoleensa. Mutta sitte hän työnsi takaisin hänen kätensä.\n\n\"Tyttö, minun pitää lähteä. Matleena kuulee vuohen äänen, eikä se\nikipäivinä merkitse hyvää. Hän kuulee, vaikka hän ei voi kuulla.\"\nNäillä, pikku Annalle sangen käsittämättömillä sanoilla, lähti Antti\nsisaruksineen tiehensä.\n\n\"Tule meille taas huomenna!\" huusi hän Antin jälkeen.\n\n\"Kiitos, sen kyllä teemme.\"\n\nJa lapset poistuivat kiireesti.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nPAKO.\n\n\nKun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen,\njoka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua.\nSiinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa\nkohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat.\nHeillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret\nreijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He\nheiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka\nikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka\nkulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa\nMatleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi\nilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. \"Juoskaa lapset, juoskaa!\nMinä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä.\"\nJa varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät\nnopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia.\n\nAntti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani\nnotkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies\nmäkeen.\n\n\"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta\nkarskeuden\", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa\nnähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti\nkuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja\nkäsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt\ntarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi \"piestä\"\nulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean,\nrikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen.\nHäätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli\nsyötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan\ntanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa\ntakaa -- hän lensi -- hän, kuten pikku siskotkin.\n\nSilloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin,\nomituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle.\nNiin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa\nviisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut\nkuulevinaan Helokin määkivän.\n\nHelokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi\nlastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä\nhaavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle\nkulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon\nkalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä.\n\n\"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon\nkiinni villakaulahisellani.\"\n\n\"Helokkia on purtu\", jatkoi hän tylyllä äänellä. \"Hän, joka saattoi\nantaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut\ntämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun.\"\n\n\"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut\npuolustautua koiria vastaan -- ja kas\", jatkoi Matleena nyyhkyttäen.\n\"Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole _saanut_\npuolustaa itseään. -- Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet\nkiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota\npureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee\", puhisi Matleena.\n\n\"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä\", sanoi Antti mietiskellen.\n\n\"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna\", valitti\nMatleena.\n\n\"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani\", sanoi Antti\nsynkän ja miettivän näköisenä. \"Hän kiukustui rajusti, kun sain\nsellaisen miehen kumoon.\"\n\n\"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa\", marisi Mauno -- \"tuntee\nitsensä niin merkillisen turvattomaksi.\"\n\n\"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa\", kuiskasi Antti.\n\n\"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja\nkyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian\ntulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme\nkoko yöksi häätaloon.\"\n\n\"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti.\nPojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri\nhyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä\", kertoi Matleena\nläähättäen.\n\n\"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin\", tarttui Mauno puheeseen.\n\n\"He väijyvät vielä hetken häätalossa\", keskeytti Antti säälivästi\nkatsoen Maunoon. \"Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on\nrenkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä.\"\n\n\"Helokki, rakkahin -- kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit\ntulla kelkkaan\", jatkoi Antti.\n\nHelokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin\nhekin, nousi vaivalloisesti.\n\nAntin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly\nlevitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti\nkyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella\nlaatikkoa muistuttavaan kelkkaan. \"Mitä pahaa minä olen tässä talossa\ntehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua\",\najatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen\nympärillä.\n\n\"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta\", kuiskasi Antti,\n\n\"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme\nohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin.\"\n\n\"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä\", alotti Matleena\ntaas. \"Polku vuorelle on iljanteinen.\"\n\nLapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki\nvieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään.\n\n\"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen\nsanaa vanhuksille\", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet\nulkohuoneitten sivu.\n\n\"Mutta, rakkahani! Meidänhän täytyy kiiruhtaa\", vaikeroi Matleena.\n\n\"Niin, ne ottavat meidät, enkä minä yksin voi niille mitään, ties\nvaikka taas tahtoisivat ajaa meihin kannuttaisin totiakin\", napisi\nMauno.\n\n\"Seisokaa kumminkin tässä aivan pieni hetki\", sanoi Antti värisevällä\näänellä. Vilauksessa oli hän poissa.\n\nHän juoksi isoisän luo tupaan. Vanhus istui suorana sängyssään\ntuijottaen eteensä ikäänkuin kuunnellen. Hän ymmärsi kyllä\nkokemuksesta, mitä häätalossa tapahtui. Ennen muinoin oli hän sellaista\nmaininnut 'poikien leikiksi', ja se oli hänen mielestään ollut raukka,\njoka ei voinut olla sen tapaisessa mukana. Mutta nyt hän näki sen\ntoisessa valossa. Hän suri myöskin vierasten lasten tähden, jotka\nolivat aivan täydellisesti hänen lastenlastensa hoivassa. He saisivat\npelästyä, rääkkääntyä ja kiusaantua. Hän tiesi kyllä, miten sen talon\nlapset käyttäytyivät kaikkia sellaisia kohtaan, jotka he arvelivat\nvoittavansa, niinkuin vanhoja, voimattomia tai sairaita, köyhiä,\nyksinäisiä lapsia ja turvattomia eläimiä kohtaan. Ukko säpsähti, kun\nAntti seisoi hänen vieressään lämmintä kahvikupillista tarjoten. \"Kas\ntässä, tänä yönä on kylmä, ja kahvi oli lämmintä pannussa. Minä lisään\ntulta. Ja sitte kiitoksia teille, vaari, oikein paljon!\"\n\n\"S-s-s-sinunhan p-p-piti m-maata täällä?\"\n\n\"Minä en uskalla. Ne lopettavat täällä vuohen ja tahtovat lapsia\njuomaan totia. Ja minullekin ne tahtovat tehdä ties mitä pahaa.\"\n\n\"N-n-niin s-s-se on.\" -- Ukko nyökkäsi vakuudeksi. \"Olen\nty-ty-tyytyväinen, e-että tu-tu-tulit, s-s-si-sillä o-olen\na-a-ajate-tellut a-a-an-taa s-si-sinulle t-tämän ke-ke-kellon.\"\n\nIsoisä otti naulasta suuren hopeakellon, joka riippui sängyn\nseinustalla.\n\n\"M-m-minä olen k-k-kohta lo-lo-lopussa. E-e-en mi-mi-nä n-nä-näekään\nm-m-mitään. O-o-ota k-ke-kello. P-p-po-jan la-la-lasten ei pi-pi-pidä\ns-si-sitä s-sa-saada! O--o-o-ota se! ja Jumala s-s-seu-seuratkoon\ns-s-sinua!\"\n\nAntti seisoi kello kädessä -- hämmästyksestä ja pelosta jäykkänä, aivan\nkuin olisi vanhus uhannut häntä vihaisilla sanoilla, sen sijaan että\nhän sai sellaisen lahjan.\n\n\"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka\no-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä\nta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. --\nKiiruhda, poika!\" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. \"Kohta ne\njoutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! --\"\n\n\"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin\nkovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa -- enkä\nvällyjä liioin.\"\n\n\"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei\nole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka\nvähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt,\nk-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla.\nN-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa.\"\n\n\"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. -- Ja terveisiä mummolle!\"\nAntti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin\nvällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan.\n\nKello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi,\nvaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen\nkoirannahkalakin ja kumarsi: \"Monta kiitosta teille, isoisä!\"\n\nMutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä\ntottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti\nymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: \"Isä, Jumala --\nJeesus\", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen\nviimeiseen hetkeensä saakka.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nTULI.\n\n\n\"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa\", sanoi Matleena, kun Antti\ntuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin\nviereen.\n\n\"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä.\"\nAntin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka\nnaksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn\nvuohen päälle.\n\nLasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä\nsiitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon\nlapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He\npuhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin,\nmistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista\nja epätasaista.\n\n\"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa\", sanoi Antti. \"Ne saattavat\npian olla kintereillämme.\"\n\n\"Häätalosta riensi ratsastava mies\", ilmoitti Matleena. \"Saattepa\nnähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. -- Monet niistä, joilla\noli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen\ntahollensa.\"\n\n\"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä\", sanoi Antti. Hän\niski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin\njaksoi.\n\nEdellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien\nmolemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat\nkelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat\nmatkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja\nvainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku\nnevojen.\n\nAntti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän\npuolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan\nedessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen\nmolemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät,\nvaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret\njärvet.\n\nJoki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat\nlapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle\nmetsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta\nja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu\njo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien\ntunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman\nloppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen\npilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa\nja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko\npiilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa.\nMutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän\nkultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli\ntunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka\nainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta.\n\nSe oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään\nväsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle\nja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan\nsäteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon\nkäsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana\nkun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja\ntanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja\nhyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa.\n\n    \"Käy ystäväin', käy tanssimaan\n    kanssani piiriin heipparallal-laa.\"\n\nPloms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. \"Surkeus\nsentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle\", nauroi hän kämpien\njälleen pystyyn.\n\n\"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten\nlöydämme oikein laajaoksaisen kuusen\", sanoi Antti, jonka silmät\naurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa,\nkeltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut\nsuoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli.\n\nHe olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta\nhirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään,\nmissä hanki vielä kannatti.\n\nHelokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen,\nmilloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan\nodottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään\nesiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä.\n\nUskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka\nsopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet.\n\nHelokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen\nläpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties\nei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan.\n\n\"M-ä-ä\", määki Helokki. \"M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla,\nvaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät\npäässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin\ntarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne\npehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä\nkatajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!\"\n\n\"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta\nja mahtavalta\", hymyili Matleena. \"Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes\nhän pyytää minua peremmälle istumaan.\"\n\nMatleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi\nseisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen.\n\nMauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin\nmennessä.\n\n\"M-ä-ä\", sanoi Helokki, \"olkaa tervetulleita ja istukaa.\"\n\nHän sipsutti suurta runkoa kohden, jonka korkeat juurimukulat olivat\nniin ihmisille kuin vuohille mukavat istuin- ja makuupaikoiksi.\n\nAntti tuli \"sisään\", vetäen kelkkaa perässään.\n\nHän otti siitä kontin sekä tervaspäreet ja vällyn. Sitte hän kaatoi\nkelkan kumoon kaikkia neljää pylvästä vasten. Matleena toi \"pöytään\"\npienet puuastiat täynnä vaahtoavaa, lämmintä maitoa sekä häätalon\npyörylöitä ja leipää.\n\nPöytä oli juurimukulapenkkien ääressä. Lapset, lukivat pöytärukouksen,\nsöivät siivosti ja hitaasti ja olivat mielestään omassa tuvassaan\nasuvia suurtalonpoikia. Matleena korjasi \"pöydän\", teki istuinpaikan\nkuusenrangon toiselle puolelle, puhdisti sitte astiat lumella ja pani\nne kumolleen.\n\nSitten valmisti hän \"alasänkyyn\", suureen juuri mukulasyvennykseen\nkuusenrungon vieressä, sisarvuoteen, asettaen vanhat vällyt alle ja\nuudet päälle.\n\nAntti ja hän puhuivat senjälkeen kuiskaten keskenään, ettei Helokki\nkuulisi heitä. He pohtivat nimittäin, voisivatko ottaa hänetkin hienoon\nsänkyynsä.\n\n\"Hän saanee olla meidän eläkemuorimme\", sanoi Matleena hätäisesti,\nkun Helokki, joka tunsi itsensä täysin kotoiseksi, ilman pienintäkään\nepäilystä tai ajatusta siitä, mikä sopi tai ei, kiipesi ylös ja\nlaskeutui maata vällyille.\n\n\"Niin, ja silloin meidän täytyy olla oikein hyvät häntä kohtaan\",\nintoili Antti. \"Minä menen ulos ja etsin sille nuorkoivun oksia ja\nhienoja männynhavuja! Sillä hän on tietysti hampaaton, ja siitä tulee\nkuin näkkileipää ja kahvia vanhalle isoäidille.\"\n\n\"Ajatelkaa, hän on viisaampi kuin minä\", sanoi Mauno, joka toi kaksi\nkourallista kylmettyneitä puoloja sisaruksille; hän oli poiminut ne\nmelkein huoneesta. \"Sillä nähkääs, kun kävellä kohlusin ja etsin vettä,\njuoksi hän oikopäätä pikku purolle, joka on aivan tässä vieressä. Ja\nnyt hän menee maata, sillä hän ajattelee tietysti, että meidän, jotka\nolemme kulkeneet sekä päivän että yön, tulisi tehdä samalla tavalla.\"\n\n\"Mutta nythän on keskipäivä\", vastusti Antti, jonka mielestä\nymmärtäväisten ehdotusten piti lähteä hänestä eikä pikkumiehestä tai\nvuohesta.\n\n\"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi\", tarttui\npuheeseen Matleena. \"Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni\nenkä kuivata kenkiäni tulen edessä.\" Hän oli lämmittävinään käsiään\ntakkavalkean ääressä. \"En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi,\nMauno\", lisäsi hän, \"saat asettaa ne sängyn viereen.\" Matleena oli\nperin totinen.\n\n\"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen\", arveli\nMauno, \"metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa.\nOlen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja\nkäsivarret tuntuvat aivan taittuneilta.\"\n\n\"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä\", hymyili\nAntti hiukan veitikkamaisesti.\n\n\"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö.\"\nMatleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti\nvaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle.\n\nVäsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn,\nmissä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus\nosasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa,\ntukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan\nkuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut\neläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan\nneuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän\nkäsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle\nuuden kääreen. Ja sen hän saikin.\n\nTalonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt\nsilmilleen estämään \"kuunvaloa\", joka pilkisti tiheitten, paksujen\npuunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat\nnukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt.\nHelokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja\nheitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään\nauringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla\nvaruillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria.\nHelokki kuuli kyllä!\n\nYlpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien\nkuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan\nvoinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin,\nmutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä\noksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo\nheikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui\njoutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset.\n\nHe nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle,\nnukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää\nkuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui\nhiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät.\n\nKunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin\nolisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu\ntervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän\nvärisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua.\n\n\"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai\nkuoliaiksi.\"\n\n\"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin\nettä saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella\naamua, kunnes aurinko tulee\", sanoi Antti ja valmistautui taas\nsankarillisesti ryömimään vällyjen alle.\n\nMatleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet\nPekka-Erkin peruina.\n\nKun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy\nhänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun.\n\n\"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. -- Mauno saa sen, kun hän\nherää\", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan\nkätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen\nkävyn.\n\nMatleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä\nheräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän\npisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt \"lehmän\".\n\nKyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä\nhetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut\nja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla\nlypsämässä.\n\nOlihan se kuin ihme -- niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa\nläheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle.\n\nSillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi\n_tulitikkua._\n\nVaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä\nyllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan\nolleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut\nolivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan\nteki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua.\n\nMatleena piti tikkuja kädessään. -- Hän haistoi niitä. -- Oikein! --\nNiillä oli oma oikea rikkihajunsa.\n\nHän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa.\nHänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa.\n\nMutta -- Niin -- paras oli vaieta. -- Sillä entä jos tikut eivät\nsyttyisi? -- Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä\nsilloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi.\n\nMatleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa\nkohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin.\n\nHän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä.\n\nHei! -- Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu\ntervaspäreitä, mitkä hän oli \"mielikuvitustakkaan\" järjestänyt. Niin,\njos -- jos, -- _jospa_ niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi\neloa!\n\nHän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa\npientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten -- lapikkaat hän oli\ntietysti pitänyt jaloissaan.\n\nMutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti\nsilmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni,\nettä se meni poikki -- sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui.\n\nHän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. -- Niin, kirkua täyttä\nkurkkua kuin pieni lapsi.\n\nKadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä\nonnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. -- Tuli! Se\nolisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä\nerämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta.\n\nJa vain _yksi_ tikku --! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka!\nMatleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä\nuskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä\ntärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se\nmillä hetkellä hyvänsä voisi taittua.\n\nVihdoin istuutui hän päättävästi maahan -- levitti esiliinansa\nsammaleelle, pani siihen tervaspäreen --.\n\nSitte ojensi hän lapikasjalkansa. --\n\nRiipaisi kerran, -- kaksi kertaa, -- _kolme_ kertaa --!\n\nKyyneleet tulivat hänen silmiinsä, -- huulet värisivät --.\n\nMutta -- vielä kerran -- vakavasti, ettei tikku taittuisi, tyynesti,\nkeveällä kädellä. --\n\n\"Rits --\"!\n\nPieni, loistava, sinikeltainen liekki näkyi tikun nenässä --!\n\nVikkelänä käänteissään kuin \"tulenkipinä\" vei Matleena loistavan\npikku liekin pihkaiseen tervaspäreeseen. Se syttyi heti! Se paloi\ntummanpunertavalla loisteella, savu kiiri ilmaan mustana, ihanasti\ntervalta tuoksuen.\n\n\"Antti\", -- huusi Matleena hillitysti -- kuin peläten pelkällä\näänellään sammuttavansa tulen.\n\nAntti, joka oli maannut suljetuin silmin ja kuvitellut olevansa Kaarle\nXII:nnen kärsivällinen soturi, katsahti ylös.\n\nNuolena hän lensi pystyyn ja heitti vällyt luotaan. \"Tyttö! -- Ei --\nmutta Matleena! Miten tämä on ymmärrettävissä?\"\n\nMatleena kertoi ylpeänä ja hymyillen koko ihmeellisen tuliseikkailunsa.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimäinen luku.\n\nOMASSA VIHREÄSSÄ TUVASSA.\n\n\nAntti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se\nei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta\nlunta.\n\nEväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen\nmaatapano-aika. \"Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän\non niin hyvä\", arveli Matleena. \"Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt\nkeskiyö vai aamupuoli.\"\n\nHän meni toimeliaasti konttia järjestämään.\n\n\"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!\"\n\n\"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua\nistua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle.\nSe oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun\näsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee.\"\n\n\"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta -- mutta! -- Mikä\nkellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä.\"\n\nAntti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt\naikaihmistenkin tekevän.\n\n\"Mitenkähän paljon se on väärässä?\"\n\n\"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin\npimeä, ja kuu on ylhäällä.\"\n\n\"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla.\" Antti rupesi nauramaan.\n\"Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme.\"\n\n\"Ja ymmärryksen myöskin\", nauroi Matleena, \"sillä muuten olisivat\nvarmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta.\nLumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja\nKalevan miekka on korkealla taivaalla.\"\n\n\"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön.\"\n\nAntti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän\nheitti tuleen.\n\n\"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa\nkoiranulvontaa\", sanoi hän.\n\n\"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät\ntule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin\",\nlisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. \"Panemme\nkelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi\nlapasta neulottavana.\"\n\n\"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan.\"\n\nAntti otti kelkasta aineet. \"Mutta ensin me syömme, sanoi talonpoika,\nkun sauna paloi. Enhän minä turhanpäiten lypsä, vaan saamme kai me\nsamalla syödäkin, kun sinä olet isäntä ja minä emäntä.\"\n\nMatleena istui Antin viereen kelkkaan puuvati polvellaan.\n\nHelokki pisti päänsä oksien välistä heidän viereensä. \"Sängyssä\"\nkuorsasi Mauno äänekkäästi.\n\n\"Miten hyvä meidän yhtäkaikki on olla, Antti. On niinkuin en sietäisi\najatella enää kylälle lähtöä.\"\n\n\"Sinä olit mielestäni kovasti tyytyväinen häissä.\"\n\n\"Niin, lauluihin ja tanssiin ja morsiusväkeen, jotka olivat niin\nkohteliaita meille. Näin he kulkivat piirissä ja lauloivat: 'Hih, hei\nsä reipas tyttö!'\"\n\nMatleena oli saanut illallisen valmiiksi. Hän hypähti pystyyn ja alkoi\nmatkia lauluja sekä tanssia.\n\n\"Eivät emännät noin tee\", huomautti Antti, mutta näytti kuitenkin aika\ntyytyväiseltä istuessaan vuolemassa lusikoita terävällä puukollaan,\njoka välkkyi tulenvalossa.\n\n\"Mutta siunatkoon! Minunhan täytyy parsia sukkamme. Ruusut saavat jäädä\nsiksi aikaa.\"\n\nHän kiskaisi lapikkaat jaloistaan, jotka hän, riisuttuaan sukat, ojensi\nvalkeata kohden ja ryhtyi parsimaan tänään jotenkin isoja reikiä. Eihän\nhänellä juuri usein ollut tilaisuutta tehdä työtä.\n\n\"Kle-vit, huu\", kirkui pöllö, joka suhahti ihan \"tuvanoven\" ohi.\n\n\"Ilkeä ääni\", mutisi Antti.\n\n\"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin',\nettä rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä\nsitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne.\"\n\n\"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin\nesimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun\nse istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön.\"\n\n\"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka\nkanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja,\nmiksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?\"\n\n\"Minä ajattelen\", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien\nvalkeaan, \"minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta,\ntiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat\nniin kauheita.\"\n\n\"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että\nhänen piti istua ja ajaa\", jupisi Matleena.\n\n\"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä\", vastasi Antti sävyisästi.\n\"Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli.\nIsoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa\nmeidän maatamme.\"\n\n\"Kunko isoisä oli sotilas?\" kiusoitteli Matleena.\n\n\"Kun _kaikki_ miehet olivat sotilaita, näetkös.\"\n\nAntti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. \"Ryssä\nei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri\nsilloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina\nvuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin\njoka ikinen!\"\n\n\"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä\", lisäsi Matleena hellällä,\nosaaottavalla äänellä. \"Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi:\n'köyhä soturi'.\"\n\n\"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin\nhuolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni.\nSellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi,\njota pidän kaikista korkeimpana maailmassa.\"\n\nAntti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja\ninnostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut\nviimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin\nhuomiota.\n\n\"Riisu sukkasi, että saan parsia ne\", sanoi Matleena vähääkään\nepäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään\nvastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään\nja veti sukat nurin yltään.\n\n\"On kovasti mukavaa istua näin\", sanoi Matleena. \"Mutta ethän sinä\nhalua soturiksi?\"\n\n\"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli\nvihollisen ottaa meiltä maata.\"\n\n\"Antti -- jotakin liikkuu tuolla ulkona!\"\n\nMatleena ryömi veljen viereen. \"Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta\nluotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä\nkaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi\nsilmää.\"\n\n\"Tuollako? -- Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?\"\n\n\"Helokki makasi sängyssä aivan äsken, kun olin kontista lankaa\nhakemassa.\"\n\nMatleena näytti hämmästyneeltä ja epävarmalta, niinkuin ei vuohi\nensinkään huomaamatta olisi voinut pujahtaa ulos niin hyvin raketusta\ntalosta.\n\nMauno nousi haukotellen istumaan penkissä, vähääkään ihmettelemättä\nheidän epäilemättä sangen outoa tupaansa. Mutta hänkin näki valkean\nja sisarukset ja Helokin. Matleena huusi häntä luokseen. Hän oli\nvarannut maitoa ja leipää hänelle tulen lähettyvillä. Kun hän oli\nsyönyt, huomattiin ajan liukuneen yli tavallisen nukkumatunnin. Oltiin\nkeskiyössä. Mauno sai tallustaa taas sänkyyn.\n\nAntti tirkisti ulos ennen maatapanoa. Kuu loisti hiljaisena ja\nkirkkaana. Tähdet vilkuttivat ja hymyilivät kuin äidin silmät. Tuntui\nturvalliselta ja hyvältä.\n\nMutta Matleenan mielestä oli viihtyisintä \"tuvassa\", hän ei uskaltanut\npistää nenäänsä kuusen oksien ulkopuolelle.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nISÄNTÄ JA EMÄNTÄ.\n\n\nVarhain aamulla, paljon ennen auringonnousua, heräsivät lapset. Aamu\noli aikalailla kylmä, niin että he ryömivät takaisin vällyihin.\n\nKäsittämättömän somaa oli maata siten ja kuulla lintujen heräävän\ntoisen toisensa perästä.\n\nVarikset olivat aikaisimmat. Ne vaakkuivat kuin palovartijat karkein ja\nrosoisin äänin. Heti rupesivat ne riitelemään rotista ja linnunmunista\nja lensivät pian meluten metsästä. Harakat tirkistelivät korkealta\nmännyn latvasta, taitavasti kootusta pesästään. Ne saivat tuskin\nnokkansa pesästä, kun jo nauroivat.\n\nNe nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin\npelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat\nkevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen\nmaahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina\ntalvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla\ntaivaalla.\n\n\"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi\nnälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina.\" Ja ne nauroivat ihmislapsille,\njotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat\nHallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet,\nkun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet\ntaakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla\nnevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne\nhassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut\nsiipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai\nkettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. \"Ke-ke-ke-ke\" nauroivat harakat\nkuorossa.\n\nViiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin\nkuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: \"Oletko hereillä?\" Tämä vastasi\nunisesti, pehmeästi: \"Tietysti.\"\n\nVieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä.\nOi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten\nkevät ja kesä lähestyivät.\n\n\"Näetkö!\" sanoi pikku naaras. \"Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä\nvuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa.\"\n\n\"Ja ruveta poikasia ajattelemaan\", visersi uros.\n\nJa pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa,\npuhkesivat taas riemuun. \"Ei missään maan päällä ole sellaista kuin\ntäällä\", he sanoivat. \"Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se\nkoko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime\nvuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä.\nOtamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta!\nAurinko ja kevät!\" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet\nlinnunkurkut: \"Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!\" Kauas, kauas\nmetsään se kuului.\n\nLapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen\nja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa\npyöriessään.\n\nJa juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset\nkuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon.\nOnnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle\nlaulaa.\n\nVoimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä\npaljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana\nkuusen alle.\n\nLapset nostivat nenänsä vällyistä. He vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja\nheissä heräsi niinkuin linnuissa halu lentää, visertää ja laulaa.\nPuronkin äänen he kuulivat. Vapautuneena se pulppusi heidän vieressään\naivan kuin riemusta visertäen sekin.\n\nHe nousivat istualleen sängyssä. Samassa heräsi heissä halu laulaa.\nMatleena alotti:\n\n    Aamu armahainen,\n    joki juokseva,\n    koski kuohuvainen\n    veisaa kiitosta!\n\n    Päivä paisteinensa\n    loistain vuorilla,\n    laaksot laumoillensa\n    veisaa kiitosta!\n\n    Maassa kimalainen,\n    linnut ilmassa,\n    leivo laulavainen\n    veisaa kiitosta!\n\n    Herää haluisesti\n    lapsi levosta;\n    huuda heleästi,\n    veisaa kiitosta!\n\n\"Oi, miten on mukavaa ja ihanaa ja hauskaa, kun on metsässä sekä\ntalo että kirkko\", sanoi Matleena. Hän hypähti ylös, kun he olivat\nlopettaneet laulun. \"Nyt laittaudumme hienoiksi ja somistamme tuvan\",\nlauloi hän omalla nuotillaan. \"Minä pesen itseni ja pesen sinut, minä\nkampaan itseni ja kampaan sinut.\"\n\nMatleena hyppi polkka-askelin Maunon luo, joka istui sängyssä ja\nraapi päätään molemmin käsin. Hänen kasvonsa olivat verrattain\nmustankirjavat, kun hän oli seisonut savussa ja hieronut unessa\nsilmiään jotakuinkin likaisilla käsillään.\n\n\"Ei tuo ole mikään hauska laulu\", jupisi Mauno, joka heti kävi hyvin\npahalle tuulelle. \"Olet yhtäläinen nokinenä kuin Väinö Paukan vanha\nkana.\"\n\n\"Mutta sinun naamasi on kirjava kuin Niilekselän mustankirjava vuohi.\nMitä luulet, että Anna-Liisa sanoisi? Niin ajattele, Pekka-Erkki on\ntoisennäköinen kuin sinä.\"\n\n\"Niinkuin se sitte olisi jotain, että yrittäisin olla sen näköinen kuin\nhän nyt. Mene tiehesi, minä menen purolle vettä hakemaan.\"\n\n\"Mutta, Mauno, ensin naama ja kädet puhtaiksi, tahdot tai et.\"\n\nMatleena tarttui lujasti kiinni sätkyttelevän pojan käsivarteen.\n\n\"Sinä aiot kai vääntää ylleni tuon pikkupaidan, jonka saimme\nedellisellä viikolla. Ennemmin tahtoisin käydä ilkisen alastomana\nniinkuin Kain Niilekselän Kallen taulussa. Anna minun olla, kuuletko.\"\n\nMauno sähisi ja irvisteli kuin tappeleva ilves, valmiina viimeiseen\nasti puolustamaan nahkaansa.\n\n\"Antti, pidä kiinni pojasta\", läähätti Matleena. \"Häntä ei ole pesty\nkolmeen päivään. Yöllä johtui mieleeni, että minun todella pitää ottaa\nhänet käsiini saadakseni hänet pestyksi ja kammatuksi, nyt kun hänellä\nei ole Anna-Liisaa.\"\n\nAntti laski oksasylyksen, minkä hän oli kantanut sisään, ja tuli\nMatleenan avuksi.\n\n\"Häpeisit toki olla pahemman näköinen kuin porsas.\"\n\n\"Mutta porsaita ei kaavita puhtaiksi hankiaislumella, ja niin aikoo\nMatleena tehdä minulle, hänellä ei ole vähääkään järkeä\", vänisi\nMauno. Suuret kyyneleet muodostivat valmistavia juovia hänen nyttemmin\njotenkin punaisiin poskiinsa, näyttäen, millaiset ne olisivat olleet\nkokonaan vedellä huuhdottuina.\n\n\"Mene purolle hakemaan vettä tähän astiaan, niin saamme pestä sinut\npuhtaaksi, ellet itse pese itseäsi\", sanoi Antti välittäen.\n\nMauno riuhtaisi itsensä rajusti Matleenan otteesta. Salamannopeasti\nhän ojensi kielensä hänelle ja katosi purolle päin vikkelästi kuin\nsisilisko.\n\nMatleena oli kieltämättä pikemmin pettyneen kuin tyytyväisen näköinen,\nkun hän hetken kuluttua tuli \"sisään\" kasvot hohtavan kiiltävinä, vettä\nvaluen.\n\n\"Antakaa minulle riepu\", pärskyi hän juhlallisesti, \"että saan kuivata\nnaamani. Olen pessyt itseni purossa.\"\n\nMatleena, joka hänen poissaollessaan oli kasvattanut itsessään\nnaarasleijonan rohkeutta ja voimaa tulevaa veikon suurpuhdistusta\nvarten, repäisi kiivaasti isän vanhasta nutusta toisen hian irti ja\nantoi sen hänelle.\n\n\"Mitä sinä kynsit minua?\" kirkui Mauno kiukkuisesti, kun Matleena\nei voinut pidättäytyä pyyhkäsemästä rievulla muutamin puhdistavin,\nkuivaavin ottein pojan niskaa ja korvia.\n\n\"Eihän sinulla ole silmiä takana, että saattaisit nähdä, miten musta\nkaulasi on.\"\n\n\"No siunatkoon, tyttö, sitte täytyy kai minun auttaa vuorostani sinua,\nkun sinä rupeat, sillä minkä minä näen, ei sinullakaan ole silmiä\ntakana.\"\n\nMatleena vetäytyi takaisin veljen todistuksen masentamana. Olihan\nsangen alentavaa hänen äidin ja emännän arvolleen antautua niin\ntäydellisesti.\n\nMutta hänen mielialansa kohosi jälleen. Hän antoi vällyjen, joita hän\njuuri oli ollut käärimässä kokoon, pudota taas sammaleeseen ja meni\nsitte nopein askelin kontille, jonka hän otti oksannappulahaasta.\nSieltä hän vihdoinkin löysi messinkikamman. Voitonriemuisen näköisenä\nhän syöksyi Maunoa kohden kampa ojossa.\n\nMutta Mauno oli tällä hetkellä saavuttamaton, voimakas, ylimielinen,\nensi kerran kunnollisesti itse peseydyttyään. Kädetkin olivat puhtaat\nja rievulla pyyhityt!\n\n\"Tyttö, mene purolle ja hiero nokipilkut nenältäsi. Nyt on naamasi sen\nnäköinen kuin Niilekselän karjun.\"\n\nMutta nyt täytyi Antin nauraa, ja kun Antti nauroi niin hilpeän\niloisesti, piti molempien toisten nauraa mukana.\n\n\"Anna tänne kampa\", sanoi Mauno, joka ensiksi pääsi taas totiseksi. Hän\noli päättävän näköinen, ja otti vastaan kamman aivankuin se olisi ollut\nkeihäs, jolla hänet oli tuomittu ottamaan itsensä hengiltä.\n\n\"Jos kerran kelpaan itse itseni pesemään, niin tottahan pystyn\nkampaukseenkin.\"\n\nMatleena, joka kiusottavasti hymähtäen oli jättänyt veljen oman onnensa\nnojaan, tuli pian purolta yhtä kiiltävän puhtaana kuin Mauno.\n\nTämä istui ankaran hartaana tulen edessä, vettävaluvat hiussuortuvat\nkuin pienet kynttilänsydämet pitkin kaulaa. Hän oli epäilemättä\nkammattu, sillä siitä, missä hiukset olivat jakauksella, loisti iho\nveripunaisena. Maunoa palelti niin että hän hytisi, mutta hänen siniset\nhuulensa eivät kuitenkaan ilmaisseet, miten vähän häntä itse asiassa\nnämä puhdistustoimenpiteet miellyttivät.\n\n\"Minä luulen, että sinun on vilu\", sanoi Matleena, katsellen Maunoa\nkiharahiustensa läpi, joita hän koetti saada jakaukselle ja kiskoi ja\nrepi, saadakseen ne puhtaiksi ja jos mahdollista sileiksi.\n\n\"Josko minua paleltaa! Tietysti minua paleltaa. Minä luulen, että\nselkäni on aivan jäässä.\"\n\nMauno istui hievahtamatta kuin olisi paleltunut jääpatsaaksi ja sen\njohdosta kadottanut liikkumiskyvyn. Matleena tunsi jonkinlaista\nkatumusta. Hän kiersi äkkiä hiuksensa kokoon rautalangasta tehdyn\nmessinkireunaisen kamman ympärille, minkä hän kiinnitti korkealle\nniskaan.\n\nSitte sitaisi hän villahuivin päähänsä ja ryhtyi nopeasti\naamuaskareihin. Ensin tietysti \"navettatyöt\", että saisi pojille ja\nkoko perhekunnalle maitoa. \"Eläkevanhus\" muuttui äkkiä kokonaiseksi\nuljaaksi navetta-asujamistoksi. Emäntä pani sitte pöytään eineen\n\"miehille\". Hän oli töytätä Mauno-\"rengin\" suoraan tuleen koettaessaan\nsaada hänet istumaan lähellä sen lämpöä, kun poika, tietäen olevansa\nrenki, halusi antaa isännälle paikan pöydän \"yläpäässä\".\n\nHeidän syödessään seisoi Matleena kuten emäntä ainakin takan ääressä\nkutoen lapasia. Vasta \"miesten\" jälkeen oli hänen vuoronsa ottaa maitoa\nja ne leipäpalat ja limpunsyrjät, mitkä hän oli säästänyt, eväspussiin.\nAntti lisäsi tulta ja lähetti rengin kelkkoineen metsään. Hänen piti\ntänään hakea puita taloutta varten ja tunsi kyllä tärkeytensä, kun oli\nsekä hevosena että renkinä.\n\nMatleena oli koonnut vuoteen, \"lakaissut\" lattian koivunvitsakimpulla,\npessyt astiat ja puistanut \"vaatteet\". Sitten istahti emäntä\nkokoonkäärityille vällyille takan ääreen ja alkoi korjata isännän\nhousuja, isännän itsensä istuessa kyyristyneenä toisilla vällyillä\nja kärsivällisesti odottaessa noita tuiki tärkeitä vaatekappaleita.\nTyttö kyseli siinä ohessa veljeltään katkismusta, jota he tietysti\nkuljettivat vaelluksellaan mukanaan.\n\n\"Mitä hyötyä on työteliäisyydestä?\"\n\n\"Työteliäisyys edistää terveyttä ja hyvinvointia, estää monesta\nsynnistä.\"\n\n\"Rakkaani, älä nyt tee niin tarkkaa. Kunhan vain paikka on oikealla\nkohdallaan\", jatkoi Antti samassa hengenvedossa.\n\n\"Ethän toki voi käydä rikkinäisillä housunlahkeilla, kun kerran olet\nsuurtalonpoika\", epäsi Matleena nuhdellen.\n\n\"Mitä sillä ymmärretään, että Jumala kuulee rukouksemme\", kysyi hän\nsamalla neuvovalla äänellä.\n\n\"Että hän viisaudessaan ja hyvyydessään antaa meille joko sitä, mitä\npyydämme, tai sitä, mikä meille parempi ja hyödyllisempi on. Tulee\nmelkein kylmä istua näin\", sanoi Antti koettaen saada kuluneen vällyn\nulettumaan alastoman ruumiinsa ympärille.\n\n\"No niin, sitte saat ottaa ne. Kyllä paikka takana pysyy kiinni, mutta\nreunan olen vain hutiloiden ommellut, niin että se minun pitää korjata\nparemmaksi illalla, kun olet pannut maata.\"\n\n\"Jos tietäisin, miten voisimme jäädä tähän mukavaan tupaan\", jatkoi hän.\n\n\"Näyttää teettelevän sadetta\", huomautti Antti, \"sillä yöllä oli kuun\nympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä,\nkun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä\nvain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa\ntuvassamme.\"\n\n\"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä\", jatkoi Matleena.\n\n\"Mutta kesään on vielä pitkä\", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä.\n\"Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas\", lopetti hän\nhuokauksella.\n\n\"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä\nolla.\"\n\nMatleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi\nneuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. \"Parasta kai on,\nettä otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle\nnyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka\non äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen\nomistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna\nhäätalossa puhui.\"\n\nAntin ilme kirkastui.\n\n\"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten\nkaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän\nkauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne,\nkunnes saat meidät kuntoon laitetuksi.\"\n\n\"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain\nkoivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne\nkelkkaan.\"\n\n\"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa\", huomautti Antti\nnaurahdellen.\n\nHän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat\nhänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää\nniitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli\nmääräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat\nasua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa\nhaeskellen.\n\n\"No sitte minä lähden\", sanoi hän. Matleena hieroi hänen vanhaa\nkarvalakkiaan lumessa ja kaapi nuttua hankiaiskimpaleilla. Hänen\nmielestään Antti näytti oikein hienolta ja suurtalonpojan kaltaiselta,\nkun hän kääntyi häneen päin sanoakseen hyvästi, ennenkuin kohotti\novioksia ja läksi ulos.\n\n\"Sattuupa minulle onnellinen kohtaus, hevonen ja mies\", hymyili hän\nMaunolle, joka saapui takaisin kuorma täynnä tervanpitoisia männyn\njuurimukuloita.\n\n\"Ptruu, hiljaa, Valakki\", sanoi Mauno itselleen. \"Tämä on korea kuorma.\nEikö ole? Arvelin pinota puut tänne talon eteläpuolelle, että aurinko\nsaa ne kuivata.\"\n\nMauno sylkäisi ja osotti paikkaa, minkä hän oli valinnut tarkoitusta\nvarten. \"Hyvä on. Onpa erinomaista, kun talossa on oikea renki. Minä\nlähden nyt myllyyn, että saamme leipää, ja sitte täytyy minun kai\nhankkia kotiin vähän siemenperunoita.\"\n\n\"Rakkaani, sehän olisi pulskaa\", huusi Matleena tuvasta. \"Mutta ei\nmeillä ole pannua, missä keittää\", vastasi Antti pää ovioksan alla.\n\n\"Minä ajattelin paistaa perunat päivälliseksi tuhkassa ja silakan\nhiilillä, sillä tottahan tuot kotiin silakoitakin.\"\n\nEmäntä tuli ulos talosta. Hän seisoi kädet esiliinan alla ja jutteli\nisännän ja rengin kanssa.\n\n\"Jos löydät hyviä aineita lusikkoihin ja pesimiin, niin ota joukkoon\ntulevassa kuormassa\", sanoi isäntä. \"No hyvästi sitten\", lisäsi hän\nlähtien pikkujuoksua varjoisten puiden lomaan, missä hanki vielä\nkannatti, vaikka alkoi olla niin lämmin, että emännän oli pakko panna\nkäsivartensa kaareksi päänsä päälle auringon suojaksi, joka nousi ja\nloisti ja lämmitti. Hän meni taas sisään, mutta huusi ulos rengille:\n\"Tule, niin saat nähdä koreata!\"\n\nMauno kuului panevan hevosen talliin, ennenkuin hän astui sävyisästi\nsisään.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Näetkö auringon noissa pisaroissa, jotka peittävät koko katon. Kas,\nmiten punaiselta ne loistavat -- entä oksat eri väreineen! Niin hienoa\nei ole kuninkaallakaan.\"\n\n\"Eei, koreaa se on\", myönsi Mauno, \"ja lämmin ja hyvä on tässä tulen\nääressä.\"\n\nHän seisoi tyytyväisenä ja lämmitteli. Helokki piti valkeasta, kuten\nMaunokin. Se oli paneutunut maata vällyille Matleenan viereen, joka\nkäytti sitä selkänojanaan.\n\n\"Mauno, nyt voit jäädä sisälle einettä lepäämään.\"\n\n\"Eipä siihen halua puutukaan\", myönsi Mauno arvokkaasti. Hän koetti\nanastaa itselleen kappaleen vällyjä, joille Helokki oli levittäytynyt\nmaatessaan siinä märehtimässä.\n\n\"Siirry, Helokki, sinulla on paksumpi takki kuin minulla\", jupisi\nhän ja saikin loppujen lopuksi verrattain siedettävän paikan eräällä\nkulmalla vuohen ja sisaren vieressä.\n\n\"Minun mielestäni meidän pitää nyt käydä läpi ensimäinen pääkappale\npikkukatkismuksesta, sillä huomenna täytyy panna toimeen\nkinkerikestit\", sanoi Matleena mielistelevällä äänellä. Hän alkoi\nkäsittää, että Maunon voitti parhaiten hyvällä. Sekä hän että Antti\nolivat levottomia, kun pikku veli sai kulkea koko talven opetusta\nvailla.\n\n\"Tiedän varmasti osaavani ensimäisen pääkappaleen\", vakuutti Mauno\nkopeasti.\n\n\"Parasta on, ettet kehu\", huudahti Matleena närkästyneestä. \"Vastaa\nsitte paikalla _toiseen käskyyn_!\"\n\n\"Ei sinun pidä turhaan lausuman Herran Jumalasi nimeä, sillä ei Herra\njätä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu.\"\n\nVastaus oli sujuva. Matleena oli huomattavasti hämmästynyt. Mutta hän\najatteli solmia hänet kahdeksannella käskyllä, joka aina oli ollut\nhänestä sekava.\n\n\"Mitä kielletään kahdeksannessa käskyssä?\"\n\n\"Kaikki valheellisuus ja varsinkin väärä todistus lähimäistä kohtaan.\"\n\nMaunon silmät loistivat voitonriemuisina.\n\n\"Nyt kukko varmasti munii sinulle, kun Antti tulee takaisin\", kiitteli\nMatleena. Mauno paisui tyytyväisyydestä.\n\n\"Niin, näetkös, katkismus ei ole minulle ollenkaan vaikeata\", sanoi\nhän sen enempää kursailematta. \"Minäpä luulen, ettei se sinulle ole\nniinkään helppoa kuin minulle\", lisäsi hän ylimielisesti.\n\nSe sattui Matleenaan hiukan ilkeästi. Mutta eipä olisi tullut\nkysymykseenkään, että hän olisi tunnustanut mitättömyytensä.\n\n\"Miten on virsien laita?\" alotti hän taas arvokkaan totisesti, samalla\nkun hän huomattavalla vaivalla pujotteli puikot lapasen peukaloreikiin\nalottaen kutoa peukaloa. \"Esimerkiksi: 'Koko maailma iloita mahtaa'.\"\n\n\"Siihen minä en pysty\", mutisi Mauno. \"Kun sanat noin kaatuvat\npäällekkäin ja ovat sillä tavalla yhdessä, että romahtavat irralleen,\njos ainutkin sana menee hukkaan, niin en voi muistaa niitä.\"\n\n\"Mutta meidän pitää laulaa huomenna kinkereillä se värsy, ja Antti on\npappi, ja silloin emme saa hävetä hänen edessään.\"\n\n\"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee.\"\nMauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin\nhupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa\nkimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot\ntuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine\nsilakkoineen.\n\nHän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti\nleimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät\npolvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. \"Koko\nmaailma iloita mahtaa\", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä\nuudelleen.\n\nHelokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli\nvirkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin.\nAuringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla.\nYlt'ympäri \"talon\", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä\nja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään\nei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa.\n\nAntin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen\niltaan, ennenkuin hän tulisi.\n\nSamassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja\nläähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin\nvainolaisten takaa-ajamana.\n\nKeskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä,\nsaapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan\nsuustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset\ntahmeina hiestä.\n\nKesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan\nlausumaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nKARKOITETUT.\n\n\nAntti nousi kiirehtien.\n\n\"Kootkaa tavarat --; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli\npolttaisi jalkainne alla\", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä.\n\n\"No, hyvänen aika sinua, poika\", sanoi Matleena. Hänen silmänsä\ntummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja\nhuolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt,\nsaadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi.\n\n\"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?\" kuiskasi hän ja katseli\nkauhistuneena ympärilleen.\n\n\"Pitää, ja tuossa tuokiossa\", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä.\nHän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet.\nÄäneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli\nja läksi matkaan \"oikean\" oven kautta.\n\nMatleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen\n\"koreaan, hienoon tupaan\", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa\nkodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä.\nHelokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin\nkoira.\n\nAntti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli\nvaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi\noli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja\nojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt\nniin selviä jälkiä.\n\n\"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa\", sanoi\nhän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt\nvilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he\nolivat asustaneet.\n\nMatleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he\nnyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa,\njolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan\naivan kuin kuolleena.\n\nPakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet\nniin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet\nenää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin\nväsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään\nruuanapua?\n\n\"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti\", sanoi Matleena. \"Kontin\npohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin,\nniin...\"\n\n\"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne,\nmissä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä\nkulmilta\", tuumi Antti.\n\n\"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan\npäästäksemme 'selvälle' jäälle\", intoili Matleena. \"Voi sinua, Helokki\nraukka\", hän jatkoi, hyväillen vuohta. \"Sinä saat kärsiä tällä\nlakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin\npieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada\nateriasi.\"\n\nHelokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli\nkeveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui\njoelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia.\nTäällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä.\nMauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin\nnopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.\n\nLaudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna\nyli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat\nsaapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti\nsaada päivällisensä.\n\nTäällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja\nsuojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut\nheidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten\nlomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin\n\"tupaan\" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli\nseurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä \"paha talo\"\nsijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä --\nne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä.\nJokin tuntui heitä kovin huvittavan -- sen käsitti Antti, joka kiirehti\naskeliaan saavuttaakseen heidät.\n\nMutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan \"toti\" ja lauseen: \"Kyllä\nminä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa\ntielleni, on saava niin paljon kuin sietää.\" Puhuja oli pahan talon\nrenki!\n\nToinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut \"mokomia tenavia, jotka\nrohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista\". Antti\noli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä\nhän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki\nkääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.\n\n\"Ne ovat jossakin täällä metsässä\", nauroi renki ilkeästi. \"Sitä ei ole\nvaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle\njuuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle;\nsiellä hanki vielä aamulla kannatti.\"\n\n\"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja\nvuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä\", oli toinen mies\nvastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.\n\n\"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti\", irvisteli renki.\n\"Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin.\"\n\n\"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi\naamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en\nsaa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea\ntilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut.\"\nTällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin\npelästyivät ja lensivät tiehensä.\n\n\"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko\ntalon väki\", virnisteli renki. \"Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat\nja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät\nkirkumaankaan.\"\n\n\"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?\" kuiskasi Matleena silmät\nsäikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa\noli paisuvia pajunumpuja.\n\n\"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi\ntuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes\nhengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni.\"\n\n\"Ettet, poika, kuollut pelosta!\"\n\n\"Ei sellaisesta kuole\", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla,\nniin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän\nväistämistään vaaroista.\n\nTämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.\n\n\"Niin, kyllä minä pelkäsin\", myönsi Antti. \"Mielessäni välähti, miten\nteidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo\nilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana',\nsanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat\npiileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon\nrisuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se\noli sattua päähäni.\"\n\n\"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?\" Matleenan ääni oli paksuna\npelosta. \"En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja\nHelokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta\neteenpäin.\"\n\n\"Poika, en kestä kuulla enempää!\"\n\n\"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita\nmäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka\nkahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia\nja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei\nenää katsonut minuun.\"\n\n\"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme\nemme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita\", tutkisteli\nmielessään Matleena. \"Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait\nkai jalat allesi?\"\n\n\"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja\nnytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt.\"\n\n\"_Sinä varastanut -- ottanut luvatta!_\" Matleena päästi irti oksan.\nHänen silmänsä paloivat harmista mustina.\n\n\"Niin hän sanoi.\" Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. \"Usko\npois, se pisti minuun kipeästi.\"\n\n\"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! -- ihan\nkuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin\nlinnassa.\" Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui\ntulvanaan hänen silmistään.\n\n\"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!\"\n\n\"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi\nkuollut, jos olisi kuullut.\"\n\n\"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin\netten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin\npuolesta.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli\naamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut\nhalvauksen.\"\n\n\"Ettei voinut kertoa _antaneensa_ sinulle kellon ja vällyt!\"\n\n\"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan\nsängyssään\", jutteli Antti hiljaisesti. \"Talon isäntä ja emäntä ja\npikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että\nkello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin\nsaanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät\nhänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt,\nN-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'\"\n\n\"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?\"\n\n\"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että\nkellon _piti_ esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt\nja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää.\"\n\n\"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!\" sanoi Matleena,\näänessään mitä hellin myötätunto.\n\n\"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli\neilen illalla.\"\n\n\"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin\", sanoi Matleena keventynein\nmielin.\n\n\"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt.\"\n\n\"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja\nminuun\", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. \"Meidän täytyy\nkiiruhtaa pois täältä.\"\n\n\"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella\nvietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä\ntulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan.\"\n\n\"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa\nei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme\nlaudanpalat, joita siellä kelluu.\"\n\nHe järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä\nnuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.\n\n\"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki\nettä lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä\nmäkeä -- nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!\"\n\nAntti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin,\näkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle\nulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän\nkallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä\nhuutoja.\n\nNyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja\nMauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti\nkirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta\nsarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.\n\nLapset -- Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut\nheidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nODOTTAMATON KOHTAAMINEN.\n\n\nSamassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi _poron_ sarvet ja\npään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa\nsilmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa\njoenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne\nsyöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä.\nMoisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt!\n\nKoivuviidakosta ilmestyi luikkaava lappalainen. Nopein ottein puikki\nhän eteenpäin keveillä, lyhyillä suksillaan. Hänen latuaan seurasi\nlappalaispoika.\n\nAntti ei uskonut silmiään: Karin Matti! Lappalainen heidän omalta\nkotiseudultaan, tuntureilta, sama, jolla oli kota ainoastaan kymmenen\npenikulmaa heidän omaa pitäjäänsä pohjoisempana.\n\nLappalaiselta pääsi huudahdus. \"Eikös vain olekin Antti tunturin\nHuippukylästä! Ja, Jumala armahtakoon, pienokaiset myös, ja nyt\nhoikemmat lappalaisen lapsia! Tänä keväänä on tunturin lapsilla ollut\nruuanpuute.\"\n\n\"Matti! Voi, oletteko Matti?\" Matleena, vielä joka jäsenessään\nvavisten, meni lappalaisen luo.\n\nMauno tuskin uskalsi kohottaa päätään kelkasta. Tällä kertaa hän uskoi\nvarmasti säikähdyksestä kuolleensa, sillä hän ei voinut liikahtaa\npaikaltaan. Sitä paitsi hallitsi hänen mieltään vielä ajatus, että\nhänen äsken kuulemansa hoilotus oli \"totirengin\" ja pahan talon poikien\nkurkusta lähtenyt, ja että nalkuttava haukunta oli Piston. Mauno ei\nvoinut niin yht'äkkiä kääntää ylösalas ja alasylös kaikkia kauheita\nkuvitteluitaan. Hänen täytyi saada aikaa niiden järjestämiseen.\n\nSiksi hän yhä makasi, hankasi nilkkojaan kelkansyrjään ja seisoi\nmiltei päällään lammasnahkavällyissä. Vasta saatuaan läiskäyksen sille\nruumiinosalle, jonka hän liian varomattomasti oli antanut alttiiksi,\nhän ponnahti pystyyn, päästen jaloilleen.\n\n\"Pikku poju on säikähtynyt suunniltaan; muuten oiva mies Lapin\ntuntureilla!\" sanoi Matti.\n\n\"Siellä ei ollut ihmisiä, jotka pelottavat toiset kuoliaaksi\", jupisi\nMauno. \"Olin ihan menehtyä. Ei ole lainkaan hauskaa odottaa tulevansa\nkoiran kuoliaaksi puremaksi ja saada sitte sisälmyksensä savuavalla\nviinalla poltetuiksi.\"\n\n\"Kelpo pikkumies, joka pelkää vaarallista tulijuomaa! Köyhä lappalainen\nnauttii tulijuomaa, ja se on lappalaisen surma.\" Matti oli tullut\näkkiä surullisen näköiseksi, mutta sai taas pian iloisen, tasaisen\nlappalaistuulensa takaisin. \"Olipa suuri onni\", hän sanoi, \"että\nporohärkä pakeni laumasta tänä aamuna. Olin äkeissäni ja samosin sen\njälkiä lumisohjussa koko päivän. Nyt olen tyytyväinen poron paosta.\nPallas kyllä tyytyy myös pysähtymään. Annanpa ruokaa teille kaikille.\"\n\nLappalainen otti \"Lapin kaapista\" s.o. väljästä mekostaan palasen\nporonjuustoa ja kovaa leipää, jonka Pallas, hänen poikansa, samaten\nkuin muutkin, pisti nälkäisenä poskeensa.\n\n\"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä\nsaavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa.\"\n\n\"Matti kulta, lähdetään jo\", hätäili Matleena, vetäen Mattia\nmekonhihasta. \"Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se\nvinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin.\"\n\nMatleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti\njärjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli\nperin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi\nmukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein\npahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä\njalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät,\nläpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet\npitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi\ntyöläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai\nvoinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa.\n\nPikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt\nporonnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta\nkiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät\nlapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä\nkuin tyhjän verta!\n\nLapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan\nauttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään\nkuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli.\n\nHeidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle\nkiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein\nyhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro.\n\nTuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä,\ntuli kylläisenä ja tyytyväisenä.\n\nMatleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta\ntaakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta.\nHeidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän,\njonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen,\nmäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin,\nmissä heidän vihreä tupansa oli ollut!\n\nHän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi\njoelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan\nsitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa\nmiestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat\nsudet, himoten saalista!\n\nMatleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä\nyhtä lujasti.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\nLAPPALAISKOTA JA POROT.\n\n\nKaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta\nvapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista\nmuodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin.\n\nKarin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan\nparkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa.\nKen ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin\näkkiä saaneen \"miestä väkevämpää\" ja loruavan järjettömiä. Mutta\nHallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja,\nettä käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla\ntervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille\nkohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin\nheidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan.\n\n\"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän\", joikui Matti. \"Tapasi pieniä\nruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista,\nolivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat\nlappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei\nisää, ei äitiä.\"\n\nPieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän\nkiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat\nkuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin\ntuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle.\n\nLappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta\nkylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin\nkoirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä\nsangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti\nhiihtikin edelle ollakseen apuna.\n\nMauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen\njalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä\nlumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli\nsyntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva\nsaada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina,\noli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet\nnahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän\nverhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa\nympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn\nkapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa \"kätkyttä\" ja lauleli\nvilliä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni,\nkuunteli ja -- nukkui.\n\nKiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille,\njoita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät\nherätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään\nmaailmassa saanut Maunon silmiä auki.\n\nIhmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta.\nSamassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan\nporonliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas\nporonverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin\nsirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen\nkieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta\nja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta.\n\nHelokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi,\nkiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti\näärimäiselle taljalle.\n\nMauno nukkui yhä kuin kivi.\n\nKuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset\nkirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin\nsarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen\nvastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta\nne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen\nlypsäessä pieniin maljakkoihin.\n\nPorolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin\nja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä\nmahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset\nporohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta\nyhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa\nympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita\nporon, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena\nperässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö\npystyssä, jos sattui niiden tielle!\n\nJoka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli.\nLappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja\nhuusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi\nkesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli\neroiteltava eläimiä teurastuksen varalta.\n\nNaiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa.\nHe kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka.\nSitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi\nkatsellessa suurine, mustankosteine silmineen.\n\nAntti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen,\ntuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa.\n\nKodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat\njuosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien\nmättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat\nvetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa\njälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian\noli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat\nsaaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin,\nkuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin\nsuden ennettä huomaamaan.\n\nMatti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut\nheille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli\npian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä -- ei pahemmin sentään kuin että\njaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää.\n\nMiehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat\nnaiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita,\nniinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli\nloihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat\nkuiskaten, mitä muka Matti oli \"nähnyt\" juhannusyönä seisoessaan\nuhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli\ntapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää\ntai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti\ntiesi sanoa -- jos vain \"tahtoi\" -- korjaisiko kuolema vuoden varrella\nenimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä.\n\nKoko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle.\nHän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi.\n\nTäällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja\nkeijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista\nruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka\nolivat ennen olleet hänelle kopeita -- ja noita-akoista ja \"uhreista\"\nja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja\nvaikeroivat rämeillä yöt läpeensä.\n\nKummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata\npuhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin\nunisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset\nverhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan\nviereen.\n\nPorolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön\nhiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä\ntähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se\nedellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\nJÄLLEEN OMIN PÄIN.\n\n\nSekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä,\njolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin\nMatin lappalaisjoukosta.\n\nNiin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa\nosaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa\ntaloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä\nseisoivat valmiina odottamassa.\n\nAntti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä\nvaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty\nporohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan\nAntin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja\nkäytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle\npuolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen\nkantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä,\njos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti\nkiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat\nkullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi.\n\n\"Heleijaa!\" -- Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli\nmetsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin\nkotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa\nvesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi\nitselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt.\n\nMutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota\ntoimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja\nhuutaen vaativasti: \"Hei, hei, matkaan vaan!\" Hän heitteli ajohihnaa\nsarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa\nkyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut!\n\n\"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!\" hoilasi Antti,\nviskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka\noli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika!\n\nNiin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden\nhyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut\nhäntä \"sorkkatontuksi\"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut\nmieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta\nsekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi\nliikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli\nhänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti\nylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään\nhirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine\nterävine \"tonttusorkkineen\".\n\nPoro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla\nväsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin\ntaitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut \"hei, hei!\" ja nimitellyt\nhäntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin\nettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan,\njotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään\nhankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot\nelävät.\n\nAntti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo\n-- oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon\nvalmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa\nkäänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan\npulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei.\n\nTuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä\nsiihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin\nkotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen,\nkoko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten\nsuosion- ja ihailunosotukset -- minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän\nvaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän\noli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä\nterävät, paukuttavat poronsorkat.\n\nKun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi\nja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan\npulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan\npienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu\njotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni!\nNo, kas nyt aina!\n\nMauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa.\nOlipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla\nkätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät\nporonkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno\ntunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että\nhänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän\nkanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä\npahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei\nhänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää\neikä äitiä.\n\n\"Näetkös, Antti\", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä\nyhteen, \"näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani\nkääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko\ntien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät.\"\n\nMauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa,\nylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi\nmitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa\ntuvassa ollut enää isää eikä äitiä.\n\nSurullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan\näsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan\nkumpikin taholleen -- lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten\nluo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin\nkohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja\npaasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä.\n\nKun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului\netäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus:\n\n\"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan\nkirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi\nselittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii\nymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää,\njoka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären\nolinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella\non tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa\nlaulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan.\nKulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on\nvaloa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä.\"\n\nLapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen\nääntä ei enää ollenkaan kuulunut.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs luku.\n\n\"MORSIAN.\"\n\n\nLapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He\ntulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä\ntyö sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin\nauringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä.\nVälistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä\nperäti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat\ntehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi.\n\nVietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri\nsellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden\nkoskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti\nheidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja\npitkin, ei kuulunut enää.\n\nHe olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki\nvirtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli\ntaukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä\nhirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli\nankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä,\njotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja\npäivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi\ntyö hilpeällä vauhdilla.\n\nKulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä\ntuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen\nluo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon.\n\nPieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo,\njoka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli\nnauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa\ntietä kohti.\n\nMatleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat.\nLautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja.\n\nMatleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä,\njota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen\ntaloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka\nnauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka\ntämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen.\n\nVihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen\nja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita\nvalkaistumaan.\n\nSiellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset\ntiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia;\nja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia,\nniin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli\nollut itse paratiisissa.\n\nSitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti\nkatsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon\nympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista.\n\nKasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli\nrikkaruohoa kitkemässä.\n\nKohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän\ntarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää.\n\nHänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme.\nHänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: \"No totisesti, eivätkös\nnämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on\nollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä\nja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat.\"\n\nHän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin.\n\n\"Hän _oli morsian_ -- Antti, Mauno, -- pojat. -- Hän _oli morsian_\",\nkuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan.\n\n\"Hupsu\", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. \"Oletko koskaan nähnyt minkään\nmorsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa\nkaikki on takaperoista -- mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan\nliene.\"\n\n\"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno\nmorsian\", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan,\nmutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät\nhänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet.\n\nHe tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa\nkuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon -- ellei siellä olisi ollut\ntavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä\nja niissä pumpulikangasta.\n\n\"Morsian\", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin\nääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa.\n\nMauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka\nsijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut\nolla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka\nolivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt.\n\nMauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta\nhuomattavampaa morsiamen tunnusta.\n\nVieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame!\n\nSamassa \"morsian\" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi\ntutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni,\nviisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät\nhäneen mietiskellen.\n\n\"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin\nihmettelevältä?\" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän\nseisoessaan ovensuussa.\n\n\"Matleena sanoo\", -- alotti Mauno.\n\n\"Ole vaiti Mauno\", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta\njotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen\nja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä\nmaassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän\nsaattoi ojentua sen mukaan. \"Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?\" kysyi\nnuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo.\n\n\"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on\noikeaa ja hyvää\", lisäsi hän ystävällisesti.\n\nMatleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä\nitkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli.\n\nMauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan -- niin suuresti hän\nkunnioitti Antin nipistystä.\n\n\"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo.\"\n\nAntti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten.\n\n\"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii,\nvaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on\n-- morsian.\"\n\n\"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut.\" Matleena suuttui veljen\ntavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui\nrasittavasta ujoudestaan.\n\n\"Minä sanoin, minä, että emäntä _oli morsian_.\"\n\n\"Niin kuuleppas -- nyt sinä sanot sen taas.\" Antti katsoi siskoaan\nankarasti nuhdellen ja varoittaen.\n\n\"Niin, _oli morsian_ pahan talon kylässä.\" Matleena loi nyt\nkyyneleiset, säteilevän siniset silmänsä emäntään -- ikäänkuin vedoten\nhänen apuunsa.\n\nEmännältä pääsi huudahdus: \"Mutta lapset -- totisesti, tehän saavuitte\nkulkijaimina häätaloon, kun menin naimisiin, ja toitte onnea\ntullessanne.\"\n\n\"Niin, sitähän minä tarkoitan\", puhisi Matleena harmistuneena, \"ja minä\nsain tanssia morsiamen kanssa ja sain kaksitoista äyriä.\"\n\n\"Hertti sentään, miten on hauskaa saada nähdä tunturiseutulaisia. Minun\non sinne välistä niin kovasti ikävä, varsinkin nyt kesällä. Ennen,\ntähän aikaan, hoitelin elukoita tunturimajoissamme.\"\n\nNuori emäntä hymyili, ja jutteli tuttavallisesti lasten kanssa\ntuodessaan heille ruokaa ja etsiessään joitakin vaatekappaleita,\nkorjatakseen ne heille.\n\nHän nauroi tyytyväisenä, ajatellessaan, että lapset osuivat keksimään\njotain niin perin somaa, että ottivat vuohen joukkoonsa lähtiessään\nkiertämään.\n\nHänen täytyi nähdä Helokki ja jutella sen kanssa, kun se rengas kuonon\nympärillä lepäsi portailla kuin koira. Hän ymmärsi vuohia ja olisi\nmielellään tahtonut sellaisen omakseen. Mutta täällä sahalla ei niitä\nollut kenelläkään, eikä kukaan nykyään käsittänyt, miten paljon hyötyä\nja hauskuutta saattoi olla sellaisista eläimistä, jos hoiti niitä\noikealla tavalla.\n\n\"Voisipa sattua, että sittenkin hankimme vuohen, nyt kun ukkoni kuulee\npuhuttavan tästä, miten merkillinen se on\", hymyili Kirsti.\n\nNuori Kirsti-emäntä oli niin iloinen, että hän tarttui Matleenan käsiin\ntanssien ympäri hänen kanssaan. Täytyihän pikkutytön taas kerran saada\ntanssia \"morsiamen\" kanssa! \"Käy ystäväin\", lauloi hän. Matleena oli\nkyllin rohkea ryhtyäkseen lauluun.\n\nHe pysähtyivät keskellä tanssia.\n\nIsäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään.\n\nHän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa\npyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi\noli katovuoden ja kerjäläisen puvussa.\n\n\"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?\"\n\n\"Ei, poika!\" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. \"Mutta\nnäetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta\nkai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme.\"\n\n\"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan\", jatkoi hän.\nKirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut\nkahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi\nkukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä\nkasvitarhaa.\n\nMies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle\nseuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen\nlapsista puoli-ääneen.\n\n\"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä\",\nsanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai\naikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita.\n\n\"Sitä ei voi sanoin selittää\", intoili vaimo, \"ilman sekä isää että\näitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien\novelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos.\"\n\n\"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku\ntenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa.\nMutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai\nhänestä vielä aikaa voittaen tulee mies.\"\n\nIsäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten\nnelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen\nrikkaruohot läjään käytävälle.\n\n\"Saanko viedä nämä Helokille\", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä,\nsavisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta,\nvihreää rikkaruohoa.\n\n\"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?\"\n\n\"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein\nnoin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada\nvehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma.\"\n\n\"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle\", sanoi isäntä Maunolle,\n\"Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa\", jatkoi hän, Maunon\ntullessa takaisin Helokin kera, jolle \"luvattiin\" ruoholäjä, ja joka\nvapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen.\n\n\"Helokki pitää hyvänään, mitä saa\", vakuutti Mauno. \"Sellaista\nvuohta ei ole koskaan nähty\", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle\nominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin\nulottuvilta.\n\n\"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!\"\n\n\"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän\nsyö, maistunee tai ei, -- pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä\nhän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa.\"\n\nMauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita\nominaisuuksia. Hän jatkoi: \"Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja\nnälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää -- niin hän sanoo -- hän\ntarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme,\nsaattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä.\"\n\n\"Ja aina hänellä oli maitoa?\"\n\n\"Alituisesti, se on varma --. Ja sitte hän kihnuttaa meitä turvallaan\nnäin. Hehehe, sanoo hän. Hän juurikuin nauraa silloin, että tulisimme\niloisiksi, emmekä kulkisi tietämättämme pahantuulisina. Varo itseäsi,\nHelokki\", huusi Mauno kesken ihastunutta kuvaustaan. \"Älä mene maalle,\nmuuten tuon renkaan.\"\n\n\"Miten hennot panna hänelle sellaista kidutuskappaletta?\" sanoi isäntä\nhieman ilvehtien.\n\n\"Siltä voi tuntua\", jupisi Mauno. Hän sylkäisi, eteensä tuijottaen.\n\"Mutta Helokki ei pahastu siitä. Hän ei tahdo parempaa kuin meillä on.\"\n\n\"Onko teillä sitte rengas kuonon ympärillä?\"\n\n\"Eei -- mutta. Mitenkäs se olikaan, Antti?\"\n\nNeuvotonna ja hämillään kääntyi Mauno veljeen, joka kahvinjuonnin\njälkeen istui maahan kumartuneena ja perkasi tulisella touhulla jo\nsiksi lähellä kiikkulautaa, että kuuli, mitä nuo kaksi, isäntä ja\nMauno, juttelivat.\n\nHän katsoi isäntään, joka tuli kasvismaalle.\n\n\"Johtui vain mieleeni, kun keksin renkaan Helokille, jottei hän saisi\njyrsiä ja hävittää talojen läheltä pikkupuita ja ruohoa, ettei hän\nkärsi siitä sen enempää kuin mekään.\"\n\n\"Kuulostaa aivan siltä kuin sinäkin kulkisit rengas kuonon ympärillä?\"\n\nSahanhoitaja katseli kummastellen poikaa, joka oli noussut maasta ja\nseisoi totisin kasvoin hänen edessään.\n\n\"Ei meillä nyt ihan sellaista rengasta ole, joka näkyy päällepäin\",\nvastaili Antti hämillään ja punastuen. \"Mutta ajattelin, ettei Helokin\nolisi vaikeampi kulkea peltojen ja naurismaiden välistä rengas\nkuonossa, saamatta mitään, kuin meidänkään, jotka vaellamme ja tulemme\npaikkoihin, missä on ruokaa, mutta kenties ei anneta yhtään.\"\n\nVanhemman miehen ilme muuttui miettiväksi ja totiseksi sen sijaan, että\nse ensin oli ollut hiukan ilkamoiva hänen kuunnellessaan pojan sanoja.\n\nAntti pelkäsi, että sahanhoitaja oli vihainen siitä, mitä hän oli\nsanonut, ja että hänen puheensa oli kuulostanut valittamiselta, josta\nsyystä hän jatkoi niin reippaalla äänellä kuin mahdollista: \"Kas, ei\nsen ole erittäin vaikea kulkea renkaassa, joka on jo hieman varttunut,\nja jolla on ymmärrystä ja joka saattaa odottaa, siksi kunnes saa, sillä\nannetaanhan lopuksi yhtäkaikki jotakin.\"\n\n\"Niin, kyllähän maailman meno muuten olisikin peräti surkea\", huomautti\nisäntä ankarasti.\n\n\"Vaan niille, jotka ovat pieniä, kuten tämä pikku Mauno, saattaa se\ntuntua vaikealta\", jatkoi Antti. \"Ja sen minä uskon, että pahempi\nhänen on nähdä ruokaa, koskematta siihen, vaikka ei hänellä olekaan\nrengasta, kuin Helokin, joka aina itse sieppaa jotain ojien partailta\nja pikkupensaista.\"\n\n\"Sellainen rengas, josta puhut, pitäisi niin yhden kuin toisenkin\nmeistä omistaa. Olisi tarpeen panna rengas, kun menemme kapakan ohi, ja\nkun tupakin haju voimakkaasti tunkeutuu nenäämme, niin että tuntuu kuin\nemme voisi ilman sitä elää.\"\n\n\"Mutta sellainen rengashan sinulla on ollut nuoruudestasi asti\", sanoi\nKirsti, joka oli vienyt pois kahvivehkeet ja tuli nyt jälleen paikalle.\nHän painoi päänsä hyväillen miehen terveeseen, ruskeaan poskeen.\n\n\"Ja sentähden sain sinut -- talon ainoan tyttären ja Rasin\npitäjän koreimman tytön, vaikka ei minulla ollut taloa ja olin\nulkopitäjäläinen.\"\n\nMies veti sydämellisen tyytyväisenä nuoren vaimonsa polvelleen.\n\n\"Mieleni laajenee, kun ajattelen sitä, aivan kuin omistaisin koko\nmaailman. Ja nyt\", jatkoi hän suoristautuen aivan kuin olisi halunnut\nnostaa hartioilleen aikamoisen taakan, \"nyt tunnen itseni kyllin\nvoimakkaaksi ottamaan tämän pikku miehen omakseni, sillä en siedä\najatella hänen tulevan johonkin hienoon suurtaloon rengas kuonossa.\"\n\n\"Poika, miten iloiseksi teet minut. Olen käynyt samoissa ajatuksissa.\"\nKirsti vei käsivartensa miehen kaulalle ja suuteli häntä sydämellisesti.\n\n\"Ajatteles\", jatkoi hän, \"mieleeni juolahti heti nähtyäni pojan, että\nminä voisin ruveta rakastamaan häntä, ja että olisi synti sallia hänen\ntaas lähteä kiertoteille.\"\n\n\"Niin, minäkin pidin heti tuosta pikkumiehestä.\"\n\n\"Ja kyllä ruoka riittää, ja tilaa on tarpeeksi.\"\n\n\"Sen verran olen toki säästänyt renkaani avulla, jota olen pitänyt\nnenälläni ja kaulassani, kun olen mennyt kapakan sekä muiden kurjien\npaikkojen ohitse, että katson kykeneväni huolehtimaan pienokaisesta,\njolla ei ole isää eikä äitiä.\"\n\nNuori sahanhoitaja nousi. Hän oli uljaan ja komean näköinen,\nlujatahtoinen, notkea ja voimakas -- näkyi kyllä, että rengas oli\nvaikuttanut häneen hyvää.\n\n\"Tuollaisten pikkumiesten holhoaminen, kun ne ovat hyvää lajia, on\nparas säästöpankki, ja olen varma siitä, ettei herrastalon patruuna\najattele toisin, hänkään.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdeksas luku.\n\nPAHEMMASSA KUIN PULASSA.\n\n\nMauno puhui Helokille nykien sille ruohoa, kun hänet odottamatta\nkutsuttiin kiikkulaudalla istuvan nuoren parin luo. Kun häneltä\nkysyttiin, haluttiko häntä jäädä taloon ainiaaksi, sanoi hän\nsävyisästi, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan. Ei hän\njuuri tuntenut itseään iloiseksikaan ehdotuksesta, hän oli ainoastaan\nihmetyksen vallassa ja sisäisesti hiukan ylösalaisin käännetty.\n\nHän siis kohautti olkapäitään, pani kädet \"taskuihin\", tuijotti eteensä\nja seisoi vaieten.\n\nOlipa se hieman noloa nuoren väen mielestä, jotka tahtoivat riisua\nhäneltä renkaan ja varmasti uskoivat, että hän vapautuneena siitä\nhuutaisi ja nauraisi ilosta.\n\nJa siinä hän nyt seisoi ja oli ääneti, näyttäen miettivältä.\n\n\"Mutta, poika, etkö tahdokaan jäädä?\" kysyi Kirsti ihmetellen ja\nsuorastaan tyytymättömänä.\n\nPelokkaana ja hämillään kääntyi Mauno pieniin kasvismaihin, missä\nsisarukset taas kitkivät. Ja sillä kertaa hän tiesi, mitä hän tahtoi.\n\nOli aivan oikein Antille ja Matleenalle, jos hän jäisi heistä.\nSaisivat sitte mielin määrin tästä lähtien nipistellä, pestä suovalla\nja suoria messinkikammalla! Niin että Mauno kääntyi nuoren väen\npuoleen onnellinen ja mielistelevä hymy huulillaan ja sanoi, että hän\npuolestaan pitäisi erinomaisena asiana, jos saisi jäädä tähän taloon.\n\nHelokkia hän piteli luonaan, ettei se irrallaan ollessaan\nvahingoittaisi nuoria puita eikä kasvistarhaa.\n\nMauno muuttui äkkiä jälleen tuumaavaksi. Hän katseli vuohta, silmissään\nkummasteleva, pelästynyt ilme.\n\n\"Minusta tuntuu --\", änkytti Mauno, käyden tulipunaiseksi, äänen\nalkaessa väristä. \"Minusta tuntuu, että kuitenkin mieluinten lähtisin\ntäältä.\"\n\n\"Mutta poika\", sanoi Kirsti katsoen häntä lempeästi ja lujasti silmiin.\n\"Muista, ettei sinun tarvitse enää koskaan olla nälissäsi tai kierrellä\nteitä pitkin väsyneenä ja nääntyneenä. Saat siistin vuoteen lakanoineen\nja pieluksineen ja vällyineen, ja sitte saat oikeat vaatteet, jotka\nminä kudon ja neulon sinulle.\"\n\nMauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä.\n\nHän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle\nlueteltiin, merkitsivät.\n\nEi hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä\nnälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia\njäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin\nlatoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan\nahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei\nniitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen.\n\nEi, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin\nkuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset.\n\nMauno seisoi taas tuijottaen ja mietti.\n\nHelokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti\nsuljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi\nkuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä.\n\nMutta Mauno käsitti hänen sanovan: \"virmapää, ajatteletko, että\neroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä.\nParempi se on kummallekin kuin ero.\"\n\n\"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta\", sanoi Mauno\nhuolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa\ntuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi\nsinipunaiselta.\n\n\"Vuohi\", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. \"Ei kai se kysy sitä,\nkenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa,\noletpa poissa tai mukana.\"\n\n\"Päivällä ehkä kyllä\", myönsi Mauno, \"mutta yöllä, kun on pimeä,\ntalvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa,\nvajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että\npidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti.\"\n\n\"Se ei ajattele sinua eikä muista sinua mentyänsä tästä talosta. Saat\ntulla kanssani sahalle ja nähdä Portugalin ja Hollannin laivoja. Ja\nsitte saat hienon puukon.\"\n\n\"Puukon\", kertasi Mauno. Hänen silmänsä kävivät vielä pyöreämmiksi ja\nsuuremmiksi, ja hän irroitti hyväilevän otteensa vuohen niskasta.\n\n\"Saat pikku kirveenkin, että voit auttaa minua puitten pilkonnassa, kun\nemännän on keitettävä meille hyvää ruokaa.\"\n\n\"_Pikku kirveen_!\"\n\nMauno toisti sanan melkein valittavalla äänellä.\n\n\"Ja minä teen sinulle pienen haravan. Se maalataan vihreäksi, ja sinä\nsaat haravoida sillä ja pitää tämän talon hienona.\"\n\nNuori mies nosti tarjouksia. Häntä huvitti nähdä, oliko köyhän pojan\nrakkaus sellaiseen kurjaan elukkaan kuin vuoheen niin voimakas, että\nhän sen vuoksi voisi luopua niistä eduista, joita nyt tarjottiin\nhänelle.\n\n\"Vihreäksi maalattu pieni haravakin\", nyyhkytti Mauno sillä hänessä\nkävi niin kova taistelu, että hän itki ja kyyneleet tippuivat pitkin\nhänen pientä, punaista pystynenäänsä. Hän voi tuskin hillitä ääntänsä,\nkun hänen täytyi puhua.\n\n\"Ja saat kävellä täällä kasvistarhassa ja haravoida sillä, kun olet\nmaannut sängyssä ja olet kylläinen ja puettu siniraitaisiin uusiin\nvaatteisiin, ja kun päässäsi on oikein uusi lippalakki. Ja niinkuin\naikamiehellä on sinullakin puukko tupessa.\"\n\nMauno tyrkkäsi samassa voimakkaasti Helokin luotaan. Hän melkein\npotkaisi sitä.\n\n\"Menetkös siitä, vuohiraato! Mitä sinä siinä seisot ja mulkoilet minua\nja pusket, ja kuolaat turvallasi. Lähde pois tieltä, kuuletko.\"\n\nMauno polkaisi jalallaan niin kiukkuisena, että sähisi. Hän oli\npunainen, ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään.\n\nAntti ja Matleena, jotka olivat taas alottaneet kitkemisensä\nkasvismaalla etäämpänä, ihmettelivät, mitä nyt oli tekeillä. Mutta\nhe olivat saaneet kahvia ja tahtoivat kitkeä lavat päähän asti, niin\netteivät voineet lähteä työstään, kun ei kukaan kutsunut heitä.\n\nAnttia pelotti tosin, mitä Mauno saattaisi jutella. Mutta sitte hän\najatteli, että oikeat ihmiset, kuten nämä, eivät välitä niin paljon\nsiitä, mitä tuollainen piskuinen lörpöttelee.\n\n\"Olavi, sinä teet pahaa pojalle. Näethän, miten hän kärsii\", sanoi\nKirsti, joka säälien rupesi välittämään. \"Tuo pienokainen on hyvää ja\nuskollista lajia\", jatkoi hän, \"ja nyt koskisi oikein sydämeeni laskea\nhänet menemään.\"\n\nMies nyökkäsi ajattelevaisena, katsellen eteensä.\n\n\"Sinä olet puhunut, miten sinusta on omituista, ettei täällä etelässä\npidetä vuohia\", alotti hän hitaasti ja epävarmasti.\n\n\"Tottahan se on kummallista. Kun sellaisista elukoista on niin paljon\nhyötyä. Ensiksikin saa niistä juustoa ja heravoita särpimeksi. Ja niin\nlämpimiä lapasia ja vedenpitäviä töppösiä saa etsiä kuin ne, joita\nvalmistetaan sekoitetusta villasta. Vohlannahka on pehmeintä vällyiksi.\nJa kuka hyvänsä tietää, miten hienoa vuohennahka on. Sitäpaitsi on\nniin vuohen kuin vohlankin liha hyvänmakuista. Sulaa hullutusta se on,\nkun ei ole vuohia. Ne ovat helpot hoitaa ja puhtaita, niin että niistä\ntäytyy pitää. Hyvä vuohi antaa myös ainakin yhtä paljon maitoa kuin\nnuori tai vanha lehmä, ja vuohi ei tarvitse neljättä-osaakaan niiden\nravinnosta.\"\n\n\"No nytpä sun kielesi kanta laukesi\", nauroi mies.\n\n\"Niin, etpä usko, miten viisaita ne ovat. Olen varma siitä, että tuo\nvuohi näkee pojan olevan suruissaan, ja ymmärtää ettei hän tarkoittanut\nmitään pahaa huutaessaan ja potkiessaan sitä. Sillä, näetkös, he ovat\nhyviä ystäviä nyt taas.\"\n\nMauno oli neuvotonna, vihaisena, tuskallisena ja katuen lähtenyt\nHelokin perässä, joka oli poistyönnettynä juossut pienen matkan, mutta\npysähtyi sitte ihmetellen ja tuijotti Maunoon, päästäen valittavan ja\nikäänkuin loukatun määkinän.\n\nHelokki ei puhellut Maunolle koreita asioita. Sen hän hyvin käsitti.\nMauno kuuli kyllä, mitä se määki. Helokki sanoi olleensa hänelle\nkiltti, ja antaneensa hänelle ruokaa, lämmittäneensä häntä ja\nvaeltaneensa hänen vierellään hyvänä ystävänä. Ja nyt hän, ymmärtämättä\nmiksi, sai potkun ja ilkeitä sanoja.\n\nEi kukaan muu kuullut Helokin kaikkea tuota määkivän. Mutta Mauno sen\nkuuli ja sentähden hän meni takaisin sen luokse, kietoi käsivartensa\neläimen kaulan ympärille ja saneli yhä uudelleen: \"Älä välitä siitä,\nmitä sanoin sinulle äsken, minä vain hulluttelin. Olemmeko taas hyvät\nystävät, helmikki? Tottahan sinä ymmärrät, että minä seuraan sinua\naina, koreanukke. Minun täytyy kai sitte vain kuljeskella pitkin teitä.\nMutta vähät siitä, helmikki, kun vain pysymme yhdessä ja olemme hyviä\nystäviä.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdeksäs luku.\n\nMAUNO JA HELOKKI.\n\n\nAntti ja Matleena kutsuttiin nyt vuorostaan esille. He istuivat\nkiikkulaudalle nuoren väen keskelle. Käsiteltiin vakavia asioita. Ensin\npäätettiin, että Mauno jäisi nuoren parin luo heidän _omana lapsenaan._\n\nSitte tuli kysymys vuohesta.\n\nSahanhoitaja tiedusteli, tahtoisiko Antti myydä vuohensa heille.\nPatruuna oli luvannut hänen pitää kaksi lammasta talossa, ja hän uskoi\nkyllä saavansa yhtä hyvin omistaa vuohen. Hän erottaisi sille aitauksen\npienine huoneuksineen, ettei se saisi aikaan odottamatonta vahinkoa.\n\nAntti tuumi! Matleena huomasi sen, istuessaan siinä hämillään ja\nvihaisena. Anttiko oli sellainen raukka, ettei hän kerta kaikkiaan\nvoinut sanoa olevan mahdotonta tulla toimeen ilman Helokkia!\n\nNyt oli Antin vuoro saada nipistyksiä. Neuvottelun kestäessä nipisti\nMatleena häntä yhä pahemmin. Hänhän istui siinä kuin jänis, omistamatta\nsen verran sisäistä voimaa, että olisi tällaisessa talossa voinut heti\nkieltää. Kas niin. Matleenan nenän edessä ottaa hän vastaan kaksitoista\nkruunua, \"vuohesta\" tarjotun hinnan.\n\n\"_Vuohesta_\"! Juuri kuin Helokki olisi vuohi, sellainen vuohi, jonka\nvoi myydä, kuten minkä muun vuohirähjän tahansa.\n\nJa päälle kaupan istuu Antti aivan rauhallisena lausuen, että hän oli\njo kauvan ajatellut hankkia Helokille hyvän paikan, jonne se voisi\njäädä.\n\nVai niin! Matleena tuli niin kiukkuiseksi, että hänen sisunsa aivan\nkiehui. Hänen teki mielensä sivaltaa Anttia, sillä tämä ei näyttänyt\nensinkään välittävän hänen nipistämisistään, vaikka hän teki ne\ntuntuvammiksi kynsillään. \"Mutta poika, oletko sinä hullu!\" huusi\nhän lopulta, kun Antti nousi lyöden kättä kaupan vahvistukseksi.\nSahanhoitaja saisi säilyttää rahat, kunnes Antti vaatisi ne.\n\n\"Tyttö, oletko sinä järjiltäsi\", sähisi hän uhaten takaisin.\n\n\"Voithan nyt yhtähyvin myydä minutkin\", ulvoi Matleena tukahtuneella\näänellä ja niin hillitysti kuin taisi.\n\n\"Matleena, ole vaiti ja hallitse mielesi\", kuiskasi Antti totisena ja\nnuhdellen. \"Ajattele, mitä sanot.\"\n\n\"Niinkuin en tekisi sitä\", vaikeroi Matleena hölkyttäessään Antin\nperässä, joka kiiruhti nopein askelin talon taa nurmen poikki, etteivät\nihmiset kuulisi.\n\n\"Helokki on ollut minun sen jälkeen, kun Anna-Liisa erosi hänestä!\nMinä olen lypsänyt sitä, ja minua hän on määkinyt, jos vain ei ole\nnähnyt minua. Ja sinä otat hänet minulta, ja myyt hänet, aivan niinkuin\nJosefin veljet tekivät Josefille.\"\n\nAntti kulki aivan ääneti, odottaen, että Matleena hengästyisi ja\ntyyntyisi. Kun hän tosiaankin hiljeni kootakseen ehkä voimaa uusiin\nväitteisiin, tarttui Anttikin asiaan: \"Sinun mielestäsi on kai Helokin\nmukava käydä alituisesti rengas kuonossa?\"\n\n\"Eihän sitä ole hänellä alituisesti\", nyyhkytteli Matleena. \"Hän kulkee\nvapaana suurissa metsissä ja maantienhaaraimilla.\"\n\n\"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi.\nVaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja\nja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa\nHelokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös\njuuri sinä sanonut niin eilen?\"\n\n\"Ky-yllä\", ähkyi Matleena nolostuen.\n\n\"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan\", lisäsi Antti\njärkähtämättömänä.\n\n\"Nii-in\", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti.\n\n\"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen\nolisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen,\nvehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte\nkävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi\nhauskaa?\" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni.\n\n\"E-ei\", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna.\n\n\"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla\non olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai\nsitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä\nruohokentillä.\"\n\n\"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja\nsuolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä\", mutisi Matleena alkaen\nkäsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen\nomansa.\n\n\"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni\", sanoi Antti nyt niin hellivällä,\nlempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja\nsydämestään olla hyvä tuolle -- sen hän toki hyvin käsitti -- sydämen\npohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. \"Tottahan ymmärrät, Matleena,\nmiten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta.\"\n\n\"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä.\"\n\n\"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä\nkyllä monta kertaa\", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä.\n\"Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten\nihmisten luona.\"\n\n\"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin.\"\n\n\"Poika\", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. \"Oletko\nvihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että\nkärsit siitä?\"\n\n\"En toki!\" sanoi Antti ylevästi.\n\nTosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta\nhän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä -- häntä, joka oli tuskissaan\nja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan\nollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon\njälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli\nhän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä.\nJa häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana\nkukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti\ntunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan.\n\nSen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja\ntapellen, tunsi Kirsti hyvin.\n\nHän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli\nmellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja\nnimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse\nisännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta.\n\nHän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa\nulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä\noltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden\nkulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka\nukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo\nsaisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli\nottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille\nja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät,\nhäijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki.\n\nNiilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita,\nliukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä\nne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä\nasti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei\nkatsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä\naivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin!\n\nVanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä\nennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä\ntapahtuva.\n\nSiitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun\njälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut.\n\nLapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät\nolleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä.\n\nEivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin\nhyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\nKUN MAUNO JÄI YKSIN.\n\n\nNäillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena,\njoilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he\narvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka\npäivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa.\n\nKaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät\najat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä\npitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä,\nmäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä\nehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta\novelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa.\n\nTuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin\nMatleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli,\nkun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi\nja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja\nkammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut --\nkiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän\ntalven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia\nkoskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän\nkohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi\nhän kuitenkin Helokkia.\n\nJa Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä.\n\nMauno olisi arvellut sen nauraneen \"he, he, he\" elähyttääkseen heitä.\n\nSillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen.\nSe töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän\nHelokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa\nitse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja\nteurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille\nvuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa\nkarjapihoissakin.\n\nAntilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin\nseuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle.\n\nTäytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä\näiti oli sanonut.\n\nAntti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon\nIsä meidän rukoukseen: \"tapahtukoon sinun tahtosi\". Mauno sai lukea\nhänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti,\nainakin tällä haavaa. \"Sillä näetkös, Mauno\", vakuutti Antti totisesti,\n\"äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että\npienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin\ntaivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. -- Ja sitte sanoi\näiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo\n-- niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran\npääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme\nole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin\näiti, kun hän kuoli.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse olla huolissasi\", sanoi Mauno nyreästi. \"Nyt\nviimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä\nläheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä\nja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin\nmissään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä.\" Tämän\njäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi\nMauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon.\nEi hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä\nkyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät\nhänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi\nsisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään\ntarpeeton.\n\nPidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä\nsisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa.\n\nMatleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että\nniin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa.\n\nSe ei saanut tapahtua. -- Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä\npidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto,\nettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan.\nMatleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä.\nHarjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti.\n\n\"Messinkikampa!\" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa\npysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli\nantanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona.\n\n\"Mauno\", huusi Matleena, \"odotahan, poika.\"\n\nMauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti\nvastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui\näkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se\nmelkein raapaisi.\n\nVihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä.\n\nMauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti\noikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa\ntultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen.\n\n\"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen\nlähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta\nja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja\nkampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin\nmuilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen.\"\n\nJa sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi\nsarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen\ntuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä.\n\nHän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan\nkivettyneenä.\n\nHelokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten\npienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan\nkääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun\nMauno oli tarttunut lujasti sen päähän.\n\nKenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja\nraskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän\ntaa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi\nnähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt\nhänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa\nvuohelle: \"Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti\nettä Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan\nlukea Isä meitää -- ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi\nkammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt\nminä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle,\nja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät\nalas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja\nnyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti',\n'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä\nkatsellen sitä, jota ei enää ole.\"\n\nMauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun\npoikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä\nsurulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä\npienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesensimäinen luku.\n\nMARJAMETSÄSSÄ.\n\n\nOli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta,\nkamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja.\n\nOjainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina.\nVaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat\ntäynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai\nruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän\nkukkaverhonsa suojassa.\n\nTaloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita.\nKoreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli\novella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa.\n\nMutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät\ntunturimajoilla.\n\nAntti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat\nja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja\ntunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa.\n-- Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka\njäivätkin ulos jonakuna yönä.\n\nHe ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja\nnukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on\nNorrlannissa, loisti melkein koko yön.\n\nAntti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja\nehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle,\nkun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville\nmuutamia ääniä perätysten.\n\nHän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna\npunomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat\nvasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille.\n\nEräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena\nkeskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet\nniin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja\nmuut lehtipuut ihanasti varjostivat.\n\nPieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat,\nhopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä.\nAukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka\nse oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti\nkiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva\nsaarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa\nlauantai-iltana.\n\nMatleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: \"Pium,\npaum, pium, paum\" -- ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa\nkiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys!\n\nAntti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä.\nMatleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet\nristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti\nsäteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen\nruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja\ntummavivahteisine hiuksineen.\n\n\n\n\nKolmaskymmenestoinen luku.\n\nTAISTELU MESIKÄMMENTÄ VASTAAN.\n\n\nAntti alotti juuri: \"Niin, nyt saarnaamme...\", kun hänet keskeytti ja\nvaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain\ntaittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt,\ntakaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala\nmurina, joka vapisutti puunrunkoja.\n\nJotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa\nkohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu,\nruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen\nahnaina kiilsivät pään karvaturkista.\n\nSamassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän\ntarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi\nminkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven\nvieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen.\n\nKarhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton\nmölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se\nsai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai\ntanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän,\nnäet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti\nsäriseviä, hirvittäviä soraääniä.\n\nKarhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella\netukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa\nhäneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa.\n\nJos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti\niskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan,\njoka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut\nliikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi\ntorveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi\nhäntä.\n\nOlla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja\nyksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti\nmölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea\nsitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan\nveljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta\nMatleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän\nvapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa.\n\n\"Laittaudu ylös itäpuolelta!\" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen\nsamalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena\njuoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat\nhäneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu.\nHän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa\nkivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi\nkasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa\nmenettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas.\n\nAntti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki\npari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että\ntämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen\nvoimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla\nkahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä,\nAntti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne\npalautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun.\n\nMatleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja\nmetelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen\npelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää\nkiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään\nperäytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä\nsurullisen naurettava, miltei pelokas kiilto.\n\nEi eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta --\narveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri\nkuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen\nmylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä.\n\n\"Vaikene edes hetkeksi, Antti!\" huusi Matleena kiusaantuneesti.\nRähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun\nhämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä.\n\n\"Vanhus, Mesikämmen\", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä\nkarhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä.\n\"Otsoseni!\" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. \"Et saa\nolla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä\nmillään voi puolustautua sinua vastaan.\"\n\nKarhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet\nniin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä,\nlujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko\nyrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta\nhiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä,\njättäen pienet ihmispoloiset rauhaan.\n\nKarhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea\nmaasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen\nkatkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven\nräminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi.\nEi ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi\npitää henkensä!\n\n\"Antti sinä -- sinä teet kaiken tyhjäksi\", valitteli Matleena\nitkuun valmiina. \"Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon\nkiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan.\nEtkö voi vaieta!\"\n\n\"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä\nhyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!\" Antti otti taas luikkunsa.\n\n\"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti\", kuiskasi Matleena\noudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä.\nSitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea,\nauringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät\nsäteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa.\n\n\"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen,\nvaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat\nsyödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun\ntarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi.\"\n\nKarhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui\nheiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen\nkuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen.\n\nAntti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa.\nHänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että\nMatleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis\nsyrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä.\n\n\"Laula sille, Matleena!\" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos\nMatleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan\nvielä voimakkaampi teho. \"Laula\", hän toisti, \"että pääsemme täältä\npois ennen yötä.\"\n\nMatleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun\nvihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut\nsen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän\nolisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa.\n\n\"Käänny, käänny ja tanssi taas\", hän lauloi aluksi värisevällä,\nepävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä.\n\n\"Tääll' on metsäiset marjamaas'\", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään\nkarhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman\nvarsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen.\n\n\"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän\", hän lopetti, suloinen\nkaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet\nkarhusta, heijastui auringon kultaloiste.\n\n\"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa\" ravisteli itseään. Se tunsi\nolevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se\npainoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään\nseuraamatta paenneen hiehon jälkiä.\n\n\"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme\nihmisiä\", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein\nkarhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä,\nniin että metsä ryskyi.\n\nÄkkiä Antti riemastui: \"No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä\nkiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä.\"\n\n\"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen\nniin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta\ntänne\", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin\nvaipui kiven sammalmättäälle.\n\n\"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja\nenemmänkin olet ansainnut.\" -- Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän\nolikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa\nliukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin\nnoin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet\nsaaneena.\n\n\"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun\nemme jaksa huhuilla vastaan?\"\n\n\"Poika, ota tanotorvi\", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli\nhypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi\nkoskaan ollutkaan.\n\n\"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan,\nniin korealta kuuluu!\"\n\nAntti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut,\nprut-tu-tuut.\n\n\"Ne huhuilevat ja huutelevat hiehoa!\"\n\n\"Vastaa, Antti, niin saamme sanoa, että pikkulehmä on tuolla suunnalla.\"\n\n\"Mutta minua hävettää, kun puhallukseni kuuluu niin ilkeältä.\"\n\n\"Täytyykö ihmisten olla peloissaan lehmän tähden, ehkäpä menettää se,\njos se sattuisi vaipumaan suohon, vain siksi, että sinua hävettää?\nEllei sinulla olisi ollut tanotorvea, kun kontio oli iskeä hiehoon,\nolisi se nyt kuollut. Puhalla heti paikalla, kuuletko!\"\n\nAntti työnsi tanotorven suuhunsa. Hän päästeli ilmoille kauheita,\nräiköttäviä, korviasärkeviä ääniä, niin että Matleenan täytyi pidellä\npäätään molemmin käsin. Mutta kun hän lopetti, kuuluivat sekä huhuilu\nettä ihmisäänet lähempää.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskolmas luku.\n\nTUNTURIMAJOILLA.\n\n\nAntti ja Matleena seisoivat yhä kivellä. He alkoivat kirkua ja huutaa\nja koettivat itsekin huhuilla, niin he elpyivät koreista sävelistä,\njotka synnyttivät metsässä helisten kierivän kaiun. Mutta kun\nihmisääniä kuului aivan heidän läheltään, kävi Matleena taas kovin\nujoksi. Hän ryömi Antin taa.\n\nMetsiköstä vilahti punaruutuinen huivi ja sininen pumpulihame. Pian\nMatleena kuuli hyvänsävyisen, osaaottavan äänen huutavan: \"Mutta,\nlapset, miten olette päässeet sinne?\"\n\n\"Ja miten maailmassa pääsette sieltä alas?\" lisäsi toinen, lapsekas\nääni.\n\nMatleena nousi kiveltä pystyyn.\n\n\"Voi tule alas, kuuletko\", huusi rukoilevasti pieni tyttö,\njoka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan:\nkotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen\nkarttuuniesiliinaan ja -- mikä herätti Matleenan epäilyä ja\nlevottomuutta -- hänellä oli sininauhainen _hattu_! Kaksi vaaleaa,\npaksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin\nnauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean\nherrasväen pariin!\n\nMutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas.\nJa kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin\nonnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä\nkuivalle maalle.\n\nSaara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan\nnäköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän\nheitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa\nja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö,\nja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen\nkanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut\nkotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun\nsyöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä\nvoinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut\nmaistelemaan verta.\n\n\"Se oli minun lehmäni\", sanoi Elsa. \"Olen saanut lypsää sitä joka päivä\ntunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos\nminne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi.\"\n\n\"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa\", sanoi\nAntti varmasti. \"Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä\non suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on,\nehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne.\"\n\nTanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin.\n\n\"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!\" huudahti Saara punehtuvin\nposkin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen\nvastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä\nvirsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata.\n\nLehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät\nsuolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea\niho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut\nhiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin\nsen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä\nja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka\noli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli\nyksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että\nSaara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa,\njohon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki,\nheidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat\nnaimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli\nmäärä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät\npois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo\nlauantaina -- ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden.\n\nElsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään,\nmilloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida\nmukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai\nkävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen,\nkapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien\nsalakavalain piilohetteiden yli.\n\nMajan piipusta kohosi savu, kun seurue, lehmä mukana saatossa,\nvihdoin ennätti tunturimajan nurmikoille. Oli jo sangen myöhäinen\nilta, vaikkakin valoisaa kuin kirkkaana kesäpäivänä. Oli vain niin\nihmeellisen hiljaista, kun kaikki linnut, paitsi käki ja rastas, olivat\nnukahtaneet. Ei kuulunut enää metsistä lehmänkelloja, ei huhuilua eikä\ntanotorven toitotusta. Kirkas pieni lampi, joka välkkyi tunturimajan\nalapuolella, lepäsi äänetönnä juuri kuin olisi uinahtanut hienon\nsumuharsonsa peittoon.\n\nMutta syntyipä siellä elämää kuitenkin, kun Tähdikki, josta niin oli\nhuolehdittu, näkyi tuttujen ja tuntemattomain ihmisten parvessa.\n\nLehmä juoksi avonaisesta veräjästä suoraan läävän ovelle Saaran\nseuraamana. Mutta Antti ja Matleena pysähtyivät kauhistuneina. Tuolla\nmajan luona oli varmasti keijukaisia!\n\nViisi lasta, hullunkurisesti puettuina, aivan kuin olisivat olleet\npelkissä paidoissa, seisoi korkealla laakakivellä. Hiukset hulmusivat\nvapaina heidän ympärillään. He pitivät toisiaan kädestä, heiluttivat\nkäsivarsiaan hitaassa tahdissa ja lauloivat: \"Västäräkki, lampaankello,\nkivitasku, jyvävakka toisiansa saattelee.\"\n\nEiväthän Antti ja Matleena voineet ymmärtää, että lapset noin lauloivat\npelottaakseen haltijoita ja susia tunturimajoilta ja elukkain\nlähettyviltä, ja että he olivat keksineet erilaisia sävelmiä joka\nillan varalta sekä että heidän täytyi pysyä totisina eivätkä saaneet\nlaulaessaan jutella eivätkä nauraa.\n\nHeidän täytyi laulaa laulunsa loppuun, vaikka silmät paloivat\nihmettelyä ja uteliaisuutta, kun he näkivät joukossa molemmat\nkulkurilapset.\n\n\"Saa-aattelee\", he päättivät laulunsa, jonka Aunetta tällä kertaa oli\nkeksinyt ja joka oli kaunis sekä helppo laulaa. Mutta nyt he hypähtivät\nravakasti kuin villit kiveltä ja juosta vilistivät veräjästä ulos.\n\nJollei karhu olisi kuljeskellut metsässä, olisi voinut asettaa\nkysymyksenalaiseksi, eikö Matleena ja Anttikin olisi paennut sinne\ntakaisin suoraa päätä.\n\n\"Nyt me olemme villejä joutsenia\", kirkui kummallinen keijukaisparvi,\n\"ja muutamme teidätkin joutseniksi.\"\n\n\"Pian nousee aurinko, ja silloin lennämme Egyptiin\", saneli puoleksi\nlaulaen muuan heistä. Hänellä oli punaiset posket, kipunoina välkkyvät\nsilmät ja tukka niin pitkä ja paksu kuin hevosen harja.\n\nHe muodostivat kaikki piirin pelosta ja ihmetyksestä miltei\njäykistyneiden lasten ympärille. He tanssivat tahdissa, rajusti\nheilutellen yhteenliitettyjä käsivarsiaan ja käsiään:\n\n    \"Hoi Kirjo, hoi Karjo,\n    hoi lehmäni pien'! --\n    Nää pojat ja tytöt\n    ma leikkihin vien.\"\n\nEivät Antti ja Matleena juuri tällä hetkellä näyttäneet, \"tyttösiltä ja\npojilta\", joita sopi \"leikkiin viedä\". He seisoivat hehkuvan punaisina,\nmaahanluoduin katsein, tuntien totisesti suurempaa halua itkeä kuin\nantautua tanssiin.\n\nElsa tuli juosten ja pelasti heidät. \"Majassa on ruokaa ja kahvia!\" hän\nhuusi. Ja hän veti Antin mukanaan. Inkeri ja Sylvi ottivat Matleenan\nväliinsä ja juoksivat nurmikon poikki majaa kohden.\n\nSaara seisoi viileässä, puolihämärässä maitokammiossa kaataen maitoa\npurtiloon. Ovi suureen tupaan oli auki. Oven suussa nurkassa oli iso\ntakka, missä tuli loimusi korkealle, vaikka olikin lämmin, valoisa\nkesä; mutta se oli kiehuttanut kahvin ja perunat lehmänetsijöitä\nvarten. Saara oli oikein tyytyväinen, kun pääsi istumaan eikä tarvinnut\nlypsää keskiyöllä.\n\nHän oli oikein ihmetellyt, huomattuaan kaikki lehmät lypsetyiksi\npaitsi Ruusun-nupukkaa. Se potki eikä tahtonut antaa maitoansa, kun\nlapsimukulat tulivat roikkuen lypsinkiulu ja jakkara muassaan, ja\nsaattoivat edes sellaista vaatia!\n\nInkeri selitti, etteivät he olleet sietäneet kuulla lehmien älinää,\nmaidon pingottaessa utareita. Siksi he olivat lypsäneet.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesneljäs luku.\n\nRIITAA JA SOPUA.\n\n\nKaikki lapset olivat vihdoin päässeet sänkyyn ja uneen. Mutta\ntuntuipa kuudesta heidän joukossaan oikein inhoittavan nololta herätä\nolkivuoteilla yli- ja alasängyissään myöhään sunnuntain iltapäivällä ja\nhuomata, että maja oli tyhjänä ihmisistä.\n\nVielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita\nhe olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat \"jakaneet\"\nkeskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat\ntiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten.\n\nPekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä,\npitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä\nhänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi.\nHe olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan\npaimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä.\nHärkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli\nkauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että\nturpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa!\n\nJa Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja\nhän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa\nkuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan,\nmissä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin\npituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa\nsitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat.\n\nPekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on\nmuodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten\njäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut\njohdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan.\nSe oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset\nkuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin\nettä hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi\ntullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut\nsille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut\nleivinkuurnan näköiseksi.\n\nJa kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja\nvalkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain\nyhdessä paikassa!\n\nVoi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä,\njoita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta\nnäin säteilevän aurinkoisena iltana. \"Tuolla mulkoilee aurinko\nikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi\", puhisi Inkeri, kiskoen\nhiussuortuviaan, joita hän palmikoi.\n\n\"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että\nse on täällä\", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen\numpisolmun äkäisin, kiivain liikkein.\n\n\"Eikä tulenkipinää talossa\", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja\nvalmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen,\njonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle.\n\nTuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa \"palavansa\", vaikkei siellä\näsken muka ollut kipinääkään tulta.\n\nOli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen\nkanssa, joita oli tuotu kotoa.\n\n\"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle\", sanoi Aunetta\noikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine\npuumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet,\nkun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin\närtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän\nsylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa\nkoetellessa.\n\n\"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!\" valisti Aunetta Viivaa, joka\npaljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja\nsanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten\ntahtoi.\n\nSylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli _\"ikävää\"_, ja hän kaipasi\näitiään. \"Hu-hu, hu\", nyyhkytti hän. \"Mitä minä täällä teen? Kotona oli\npaljon hienompaa ja parempaa.\"\n\nHuomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa\nkymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja,\nkristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa\nja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli.\n\nSammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja\njakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja\nmaalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria\nrakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän\näsken oli noussut \"väärällä jalalla\", oli täytetty kahisevilla oljilla,\njoita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa\nympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi\nhalunnut heittää sen kaiken maailman tietä.\n\n\"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon\", paapotti Viiva. \"Olisithan\nvoinut jäädä kotiin ilman meitä, -- hienonenä, irvisuu. Olet joka\ntapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin,\nja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen\nkauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että\nAunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken\nhienon sekä sen mitä itse haluaisi.\" --\n\n\"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva\", naukui Sylvi, joka\nistuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja\nvitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä\nympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva.\n\n\"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua!\nMinä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat\nrintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä.\nIsällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän\nisän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla\nlakristakynnystä.\"\n\n\"Olet vallan oikeassa, kultaseni\", hymyili Viiva, lennättäen Sylville\nsormisuukkosen.\n\nHän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli\npolttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet \"housuntaskuissa\". Heidän\nluonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli\nommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli\ntarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään.\n\nHän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi\nlaahaten, puoleksi suljetuin silmin:\n\n    \"Ja se ilta oli lämmin ja ihana,\n    Ja linnut ne lauloivat,\n    Keto allansa kaunis ja vihanta,\n    Kukat kedolla kasvoivat.\"\n\n\"Ole vaiti. Viiva\", sähisi Inkeri, \"herätät pikkuraukat tuolla\nmaitokammiossa.\"\n\n\"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin\", lörpötteli Viiva,\nkatsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta.\n\n\"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole\nsen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta.\"\n\n\"Kuljin sinisalon polkuja pitkin\", jatkoi Viiva.\n\n\"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani\", luikkasi hän nyt aivan\nmaitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan.\n\nSamassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena\nvalmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja\nlempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa.\n\nMatleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä.\nAntti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti\nrivitysten toisella käsivarrellaan.\n\nNe olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja.\n\n\"Oletteko _ylhäällä_?\" kysyi Viiva terävästi, vaikka hän näki heidät\nvalmiina edessään. \"Minä luulin teidän nukkuvan. Mitä varten juuri te\nolette nousseet?\" jatkoi hän kateellisella, hyvin moittivalla äänellä.\n\n\"Kun Pekka herätti meidät ennenkuin lähti elukkain kanssa aamulla.\"\n\n\"Hyi sellaista ilkiötä, kun ei herättänyt meitä\", sanoi Kerttu melkein\nitku äänessä.\n\n\"Kyllä hän teki, mitä voi\", sanoi Antti.\n\n\"Hän sekä huusi että kirkui tuosta ovesta ja toitotti torveen ihan\nsängynseinän vieressä. Saara huhuili ja Kalle puhalsi pukinsarveen.\nLehmät ääntelivät parahiksi nekin, rynnätessään matkaan, niin että\nluulimme teidän heränneen siitä.\" Antti latoi suomarjat pienelle\npöydälle ikkunan ääreen selitystä antaessaan.\n\n\"Huh, ei sellaisesta yksin voi herätä, sen hän kyllä tiesi\", puhisi\nInkeri. \"Siitä juuri nukkuu.\"\n\n\"Oletteko olleet ulkona ja pitäneet hauskaa koko päivän?\" kysyi Elsa\nmelkein nuhdellen.\n\n\"Niin, en tiedä, onko meillä ollut hauskaa. Mutta olemme auttaneet\nläävässä ja olemme lypsäneet kaikki vuohet\", selitti Antti epäröiden.\n\n\"Niin, tottahan se oli hauskaa\", ratkaisi Kerttu.\n\n\"Ja sitte olemme luoneet lantaa.\"\n\n\"Se on myöskin hauskaa, sillä perästäpäin on niin hienoa\", sanoi Inkeri\nvarmasti.\n\n\"Ja sitte me harjasimme lehmiä, ennenkuin ne päästettiin ulos\", sanoi\nMatleena tyytyväisenä.\n\n\"Juuri sitä mekin tapaamme tehdä\", puuttui puheeseen Kerttu. \"Ja ne\novat niin iloisia ja nuolevat kiitokseksi. Voi, voi, voi! Ja me olemme\nvain nukkuneet. Ja on melkein viimeinen päivä tunturimajoilla. Niinkuin\nemme saisi nukkua kylliksemme kotona, kouluaikana.\"\n\n\"Niin, voi surkeata ja aivan auttamatonta\", huokasi Inkeri.\n\n\"Ja sitte olette kenties olleet metsässä ja suolla?\" kysäisi Aunetta,\nvielä puuhaten saadakseen kiharansa valumaan hienoina kaulalle.\n\n\"Kyllä, mutta kirkossa myöskin\", vastasi Matleena totisesti, vaikka\nhieman hämillään ja epäröiden.\n\n\"Kirkossa, mutta sehän on täältä kahden penikulman päässä!\"\n\n\"Vaiti, Matleena\", varoitti Antti näyttäen sangen vaivaantuneelta.\n\nMatleena pani kätensä esiliinan alle kyyristyen avoimen oven\nkynnykselle, selvästi päättäneenä totella veljen kehoitusta.\n\n\"Missä kirkossa? Sano, kuuletko sinä\", kysyi Elsa mennen ovelle\nMatleenan luo voileipä kädessä.\n\n\"Ei se ollut mitään. Minä vain sanoin niin.\"\n\n\"Kuule Matleena, olitteko te leikkikirkossa?\" sanoi Inkeri, joka\nistuutui voileipineen Matleenan viereen.\n\n\"En minä tiedä, mikä se sellainen kirkko on\", torjui Matleena.\n\n\"Pieni, suloinen, hieno Matleena, sano minulle, vain minulle, missä\nkirkossa te olette olleet\", kuiskasi Sylvi.\n\nHän juoksi pitkässä yöpaidassaan sängystä lattian yli ja heittäytyi\nMatleenan syliin käsivarret hänen kaulansa ympärillä.\n\n\"Pieni suloinen Leena, sano minulle, vain minulle!\"\n\nMatleena katsoi pelokkaasti Anttiin, joka istui aivan säntillisenä\npöydässä syöden suomuuraimia ja kermamaitoa yhdessä Aunetan, Viivan ja\nNauristen kanssa, joiksi papinlapsia, Inkeriä ja Kerttua, kutsuttiin.\n\n\"Sano, jos tahdot\", myönsi Antti nähdessään sisaren tuskan.\n\n\"Vain minulle, vain minulle\", kuiskasi Sylvi.\n\n\"Minkä näköinen oli kirkko?\"\n\n\"Vihreä sisältä ja sininen katto.\"\n\n\"Oliko se metsä? Oliko Jumala pappina?\" kuiskasi Sylvi, äkkiä\nhyvin totisena. \"Jumala on käynyt luonamme ja vienyt takaisin pikku\nEeva-siskon, joka oli minulla ennen. Hänellä on nyt niin hauskaa, ettei\nhän tahdo tulla uudestaan luokseni. Kuu minun on ikävä, ajattelen\nminäkin melkein mennä hänen luokseen, Jumalan luo. Sano, oliko Jumala\npappina?\"\n\n\"Eei, vaan Antti.\"\n\nViiva oli hiipinyt lähelle. Hän kuuli papin nimen.\n\n\"Tiedättekös\", huusi hän, \"nyt kun olemme valmiit ja syöneet ja kun\nmeitä on näin monta, menemme kirkkoon! Antti saa olla pappina, sillä\nhän on saarnannut jo tänään Matleenalle.\"\n\nAntti punastui korvia myöten.\n\n\"Niin jos sinä, Antti, olet tottunut olemaan pappina, niin pitää sinun\nsaarnata meille\", sanoi Elsa lempeästi ja totisesti.\n\n\"Olemme vain nukkuneet ja olleet ilkeitä ja riidelleet keskenämme,\nkun olimme harmistuneet itseemme, sillä eihän voi torua itseään. Sitä\nolemme jatkaneet koko pyhän, niin kauvan kuin olemme olleet hereillä.\"\n\n\"Niin, meidän _täytyy_ saada vähän sunnuntaita itseemme ja tulla\nkilteiksi, niin että tottahan tahdot saarnata meille, Antti\", sanoi\nInkeri, katsoen rukoilevasti Anttiin sädehtivän lempeine silmineen.\n\n\"Muista, Antti, että olemme olleet turhasta ilkeitä toisillemme.\nMuista, että sinun täytyy muuttaa meidät sunnuntaina kilteiksi\",\nintoili Kerttu.\n\nHän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan\nkirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään.\n\"Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä\", sanoi Aunetta. \"Lähde nyt\nedellä, niin tulemme mekin.\"\n\nAunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta\nnousi ja lähti ulos.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesviides luku.\n\nTAAS SAARNATUOLISSA.\n\n\nAntti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin\nkorkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta\nheloittavan sammaleen peitossa.\n\n\"Kirkkoväkeä\" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä\nmatka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä\nja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan,\nlahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut\nkarjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin.\n\n\"Alota virsi, Aunetta\", sanoi Elsa. Ota \"Maassa kimalainen, linnut\nilmassa\". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. \"Maassa\nkimalainen, linnut ilmassa\", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla\näänellä.\n\nKaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään\nsiitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He\nunohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne\nennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin\nolivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin\neläessä.\n\n    \"Maassa kimalainen,\n    linnut ilmassa,\n    leivo laulavainen\n    veisaa kiitosta!\"\n\nLaulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin\nsaarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo\nsaada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän\npelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet\nautetuiksi ihmeellisellä tavalla. -- Kaikesta hän oli saarnannut\nniin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään,\nkuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa\najatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista.\n\nJa nyt tämä seisoi siinä väännellen itseään ja näyttäen hullunkuriselta.\n\nMatleena oikein häpesi hänen tähtensä. \"Kirkkoväki\" alkoi kuiskailla\nja suhista ja tarjota toisilleen \"hopearasioita\", täynnä sokeriryyniä\nkielen kostikkeeksi, vaikka rasiat itse asiassa olivat tuohenpalasia\nilman pienintäkään sisältöä, sekä antoivat pyöreitten nappuloitten\nhajuvesipulloina kiertää penkissä välillään.\n\n\"Kiiruhda, Antti!\" suhahti Matleena. \"Ne istuvat nyt täällä kaikki\nodotellen. Tottahan nyt jotain keksit niinkuin tänään aikaisemminkin.\"\n\nAntti tuskaili ja vääntelihe. Hän piti silmiänsä puolittain\nsuljettuina, estääkseen seurakunnan häiritsevää vaikutusta. Kuulijat\nistuivat odotellen kuin oikea kirkkoväki ainakin, nenäliinat valmiina,\nettä voisivat itkeä, jos Antti saarnaisi koreasti, kuten suurpappi\nollessaan lapintunturilla saarnaamassa, kun siellä vihittiin kappeli. --\n\n\"Antti sinä! Miten olet houkko!\"\n\nAntti avasi hätäillen silmänsä. Hän osui havaitsemaan hämähäkin,\njoka istui hienojen koivun oksien väliin kehräämänsä välkkyvän\nverkon keskellä. Antti jäi tuijottamaan siihen. Hänen silmiinsä tuli\nsisäänpäin kääntynyt ilme. Hän rupesi saarnaamaan:\n\n\"Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nyt on silmiini sattunut\nhämähäkki, joka istuu keskellä verkkoa niin kylläisenä, ja mieleeni\njohtuu, että se on pahan kaltainen. Sillä hänen verkkonsa on alinomaa\nlevitettynä meidän houkuttelemiseksemme. Kun olemme suuttuneita\ntoisiimme, on hän saanut meidät kiinni. Ja kun tahdomme laiskotella ja\nolemme tyytymättömiä, on hän taas vanginnut meidät.\"\n\nKuikka lensi sydäntävihlovasti ja surumielisesti kirkuen suon yli\nmetsä-aukeaman tuolle puolen, missä entinen \"kirkko\" oli.\n\nAntti kuuli tuon valittavan äänen. \"Kuulkaa kuikkaa, miten surullisesti\nse ääntelee. Siltä kuulostaa meissä, kun olemme olleet kiukuissamme,\nhäijyjä ja tyytymättömiä siihen, mitä olemme saaneet, ja kun emme\nsuvaitse rengasta, vaan se mielestämme on pahasta, emmekä tahdo\nymmärtää, että Jumalan on täytynyt asettaa se meille, kun hän näkee,\nettemme itse tiedä, mitä tarvitsemme. Me lennämme ja lennämme niinkuin\nkuikka, saapuaksemme Jumalan luo rukoilemaan, että hän pitäisi meistä\nja taas huolehtisi meistä.\" Antti ajatteli nyt lopettaa saarnansa,\nmutta ajatukset johtuivat lauluun. \"Jumala tahtoo, että pidämme hänestä\nja huomaamme hänen olevan hyvän ja että laulamme siitä, niinkuin kirkas\npuro ja joki laulavat solisten, ja niinkuin metsän linnut visertävät\nsuloäänellään. Jumala on hyvä ihmisille, niin suurille kuin pienille\nja elukoillekin; Helokkia kohtaan, joka pääsi kuonorenkaastaan ja\nTähdikkiä kohtaan, joka pelastui karhun kynsistä.\"\n\n\"Rakas Isä Jumala\", jatkoi Antti, joka nyt unohti itsensä, puhuen\nsuoraan sydämestään. \"Sinä rakas, _rakas_ Jumala, ole _hyvä_\npikkutytöille, että he aina pysyvät kiltteinä ja ovat siivoja nuorille\nihmisille, jotka ovat ottaneet heidät. Ja ole hyvä Anna-Liisalle ja\nPekka-Erkille ja Niilekseläisille ja pikku Kallelle, joiden luona\nhe ovat. Laita niin, että Pekka-Erkistä tulee kunnon renki, joka ei\nkoskaan juo, eikä kiroa, eikä tappele.\n\n\"Ja ole hyvä _pikku Maunolle_. Sinähän tiedät, ettei hän osaa\n'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin\nhuikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene\nsinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki,\nmikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä.\nMene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen\nluo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma\noikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.\nAmen.\"\n\nAntti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta\nmäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että\nhirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut\nhänet, ettei hän voinut nähdä oikein. \"Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma\niloitkohon' nyt perästäpäin\", ehdotti hän saarnastuolista.\n\nJa sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut\ntaivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli\nlaulettu joulukirkossa Hallatunturilla.\n\n    Koko maailma iloitkohon,\n    Sydämestään, sielustaan;\n    Herran tykö joutukohon,\n    Ken on hänen liitossaan!\n    Iloll' edes astukaat,\n    \"Kiitos Herran\"! veisatkaat!\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskuudes luku.\n\nMUUTA AJATELTAVAA.\n\n\nAntti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen\nillan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se,\nmitä hän näki, sai hänet hereille.\n\nSiinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti\nlapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia.\n\nSäikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään.\n\nMatleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen\nesimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin\nkauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua\nrouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat\nhatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet,\nanturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän\nkerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä\npohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa\nja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia\nkuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi\nitsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä\npakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan,\ntahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli\nniin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä\nhäntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen\nhienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan.\n\nKun Sylvi näki vieraat, nousi hän istualleen. Hän huusi yhden\nheistä luokseen, äitinsä, joka heti sai tiedon, että hän oli täällä\ntunturimajoilla löytänyt \"parhaan ystävänsä\", joka ei koskaan jättäisi\nhäntä.\n\nNyt, kun saarna oli loppunut ja \"pappi\" paennut metsään, syntyi lasten\nparvessa elämää ja humua.\n\nElsa, vanhin tytär pappilassa, minkä omat tunturimajat olivat, tuli\nsangen pahoilleen nähdessään äitinsä niin aikaisin. Hän ja toiset\nlapset olivat keksineet niin monta loistavaa suunnitelmaa, miten\njuhlallisesti he vastaanottaisivat vanhempansa ja Heleena-tädin. Ja nyt\nhe yllättivät heidät, eivätkä he olleet saaneet pienintäkään aikaan\nheidän juhlimisekseen. Niin että Elsa tuskin nyt ehti tervehtiä, kun\nhän jo läksi kiidättämään majalle päin, minkä sääret kantoivat.\n\nHän ajatteli kauhistuksella, että äiti tarkastelisi mitä suurimmassa\nepäjärjestyksessä olevaa huonetta. Äiti, jonka ei _pitänyt_ tulla\ntunturimajoille kuin vasta sunnuntai-_iltana_.\n\nHän, samaten kuin hänen neljä siskoaan, Aunetta, Inkeri, Kerttu ja\nViiva, jotka myöskin olivat äsken nousseet, arvelivat, että nyt oli\nmelkein aamu vielä.\n\nKuitenkin sai Elsa alati erottamattomat \"Nauriit\", Inkerin ja Kertun,\nmukaansa. Ja kun he yhdistetyin voimin hääräsivät, korjasivat vuoteet,\nlakaisivat, sirottivat lattialle katajoita, puhdistivat takan,\ntekivät tulen ja asettivat sille kahvipannun, oli kaikki hienoa ja\njärjestyksessä äidin ja kotiväen sisääntullessa.\n\nJonkun verran sekavaa oli kuitenkin ilo vanhempia tervehtiessä. Sillä\nnyt päättyisi ihana, viikkokausia kestänyt oleskelu tunturimajoilla.\nLehmät ja vuohet ajettaisiin kotiin heinäajaksi, ja tunturimajat\nsuljettaisiin moneksi viikoksi. Kun ihmiset ja elukat taas joutuisivat\nsinne kesempänä, olivat lapset jo alkaneet lukunsa ja kouluopintonsa.\nEipä silloin puhettakaan enää mistään vaelluksesta tunturimajalle,\nvielä vähemmän sinne jäämisestä. Mutta nyt oli paras haihduttaa\nmielestä kaikki surulliset ajatukset lukemisesta ja sisäänsuljetusta\nelämästä. Oli totisesti muuta tekemistä.\n\nPekka saapui juuri kotiin kerallaan kimppu taimenia, jotka hän oli\nulkosalla, elukoita paimentaissaan, onkinut.\n\nElsa perkasi kalat reippaasti ja kätevästi, paistaen ne sitten\nhiilustalla pannussa.\n\nInkeri huuhtoi perunat, pesi puuastiat ja kiillotti veitset.\n\nAunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä\ntuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla,\njoita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan\nsiistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä\nja risuja.\n\nKerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja\nvuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi\nateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine\nvoineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli\nsille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin\nkehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa\nheravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli\ntukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja\nmaukkaaksi.\n\nKaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja\nriemuitsevia tanotorvenääniä.\n\nKalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet\nsiten yhdessä koko päivän. \"Nauristen\" mielestä sellainen oli _sangen\nkummallista_; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin\nSaara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla\nhereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesseitsemäs luku.\n\nJÄLLEEN VIESTI ÄIDILTÄ.\n\n\nPappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä\nkristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli\nläheisyydessä.\n\nKun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle,\noli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua.\n\nHuolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä\ntuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin,\nmutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena.\n\nPoika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen\nsaarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä,\nmakasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen.\n\n\"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin\nemme kuulu\", nyyhkytti poika. \"Mitä hyödytti, että kuljetin pois\npikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista\ntupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme\nkoskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet.\nMutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä\ntahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden\nhienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja\nsurulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy\nmennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa.\nEn _tahdo_ olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan\nvälitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä\nmetsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä\näiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta\ntuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin.\nRakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä\nsinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen.\"\n\nAntti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi\nihmisen varjon.\n\nTuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin\nmusertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän\ntarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle,\nnähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin.\n\nAntti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä\npunaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen.\n\n\"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?\" sanoi\npapin tyyni, lempeä ääni.\n\nAntti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena\nsyvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen.\n\nEi hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan\nujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen\nmiehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet \"saarnastuolista\",\noli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen.\nHe jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo\nmolemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä,\nhyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta\nnyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin.\n\nTaisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta,\nmikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi\nkuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen\ntähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti\nolisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja\nkuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista\nja vuohesta.\n\nJa vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä\nhänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran\nainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä\nHallatunturin kappelissa.\n\nAntti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman\ntoivonsa, _päästä kerran papiksi_.\n\nVanhempi, jo ystäväksi tullut, istui nyt ääneti ajatuksissaan. Hän\nistui siten kauvan, kehoittamatta kuten äsken poikaa avaamaan sydäntään\nvarovaisin, yksinkertaisin kysymyksin tai pienin, osaa-ottavin ilmein.\nLopulta hän nousi. Hänen silmänsä loistivat, niinkuin olisi hän tehnyt\npyhän päätöksen.\n\n\"Tämä ei ole ihmisten tekoa; ei ole sattuma johdattanut sinua tielleni,\npoika. Se on Jumalan johdosta ja tahdosta tapahtunut ja minä ymmärrän,\nettä meidän tulee kulkea sitä tietä, jonka äitisi rukoukset ovat\navanneet sinulle.\"\n\nAntti katsahti ylös hämmästyen, kuin salaman sokaisemana.\n\n\"Saat kasvatuksesi meillä, saat opiskella kaupungin lukiossa. Olen\nvarma, että Jumala siunaa yrityksen niin sinuun kuin meihinkin nähden.\nMe, vaimoni ja minä, tulemme äidiksesi ja isäksesi ja tahdomme aina\nparastasi katsoa. Tulet meidän hyväksi pojaksemme, ja niin on _asia\nratkaistu_. Jumala siunatkoon sinua, poikani!\"\n\nAntti tunsi käden lepäävän päänsä päällä lujana, juhlallisena.\nKasvatusisä ja poika seisoivat yhdessä metsässä uinuvan lammen\nrannalla, kesäyössä, joka oli valoisa kuin päivä. Antti oli kuin\nunessa. Hän kuvitteli Jumalan enkelien ilmestyvän lammen sumuharsosta.\nHän ei olisi hämmästynyt, jos olisi leudossa usvassa huomannut äidin\nkasvot yhtä valoisina ja hymyilevinä kuin ne olivat olleet silloin, kun\nhän erosi täältä lapsiansa siunaten.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskahdeksas luku.\n\nMATLEENA.\n\n\nMatleena riensi päistikkaa tupaan. Paljain päin, ääneti ja neuvotonna\nhän pysähtyi aivan oven suuhun rauhoittuen heti, nähdessään Antin, joka\nistui täysin turvallisena ja kotiutuneena kolmijalkajakkaralla takan\nedessä voitelemassa herraskenkiä tervalla.\n\nHänestä oli kuitenkin kovin pelottavaa jäädä sisälle, kun molemmat\nkomeasti puetut valtarouvat istuivat siellä pöydän ääressä pitkät,\nvalkeat nutut yllään, hiuspalmikot riippuvina, ja katselivat juuri\nnyt vain häntä. Rovasti, joka oli käynyt sisällä juttelemassa rouvien\nkanssa, läksi ulos, Matleenan tullessa sisään.\n\n\"Kas tässä hän on, oikein tänne lähetettynä hänkin.\" Näillä sanoilla\nlaski pappi hiljaa, lempeästi silittäen kätensä lapsen pään päälle,\nsuunnaten lempeän, merkitsevän katseen vaimoonsa ennen menoansa.\n\n\"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein\", lausui toinen rouvista, hän,\njota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin\näiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot\nhiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän\nnäköinen hän oli.\n\nHän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja\nistuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan,\njäykästi katselevan lapsen ympärille.\n\n\"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?\" hän kysyi vienolla äänellä.\n\nMatleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi,\nkun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä \"olla mielistynyt\"\nmerkitsisi.\n\n\"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi\nhänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta\", sanoi\ntoinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti\nniin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi\nhänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä.\n\n\"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava\", mutisi Matleena.\n\n\"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja\nsiskokseen?\" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen.\n\n\"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?\" kysyi Matleena\nkatsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset\nsilmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä\nruveta itkemään.\n\n\"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin\",\nsanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa.\n\n\"Uskotko niin, pikku rakas\", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan\npolvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka\nloistivat kiharoina ja välkkyvinä.\n\nMatleena istui taas jäykkänä kuin tikku. Hän oli tyhmän ja vaivatun\nnäköinen, tuntien suurta halua vääntäytyä pois niin harvinaisesta\nasemasta.\n\nMutta Antti, johon hän vetosi ahdistuksessaan, katsahti häneen\nvaroittaen, mikä merkitsi sitä, että oli sääli hienoa rouvaa, ja että\nhänen piti istua hiljaa hänen luonaan niin kauvan kuin tämä halusi\npitää polvellaan sellaista isoa tyttöä.\n\n\"Puhu sinä lapselle, Elviira\", sanoi itkevä, sureva äiti hiljaa. Hän\nlaski varovasti Matleenan polveltaan.\n\nToinen \"hauska\" rouva, Nauriitten äiti, jolla oli niin iloiset, siniset\nsilmät, ojensi kätensä Matleenalle. Hän piti käsivartensa tytön\nvyötäisillä kertoessaan, että Sylvin äiti nyt, neuvoteltuaan heidän,\nhänen miehensä ja hänen itsensä kanssa, oli päättänyt sallia pikku\nMatleenan seurata heitä Tukholmaan heidän _omana lapsenaan_. \"Tuleeko\nAnttikin?\" kuiskasi Matleena pelosta laajennein silmin.\n\n\"Antti tulee meille. Hän on jo meidän poikamme, siitä olemme selvillä.\"\nHän nyökkäsi iloisesti ja hyväntahtoisesti Antille, joka kohotti\npäänsä työstään ja työnsi otsaltaan alasvalahtaneen tukan, lähettäen\nvastineeksi valoisan, onneasäteilevän katseen.\n\nPapinrouva hymyili tyytyväisenä. Hänen miehensä oli jo aikaisemmin\nottanut kasvattaakseen kaksi köyhää poikaa. Mutta ei kumpaisessakaan\nheistä hän ollut tavannut sellaista viisautta, sydämenhienoutta ja\najatuksenselvyyttä, jota hän jo oli huomannut tässä tunturien ja\nkatovuoden lapsessa.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesyhdeksäs luku.\n\nKAIKKI SEITSEMÄN HALLATUNTURIN LASTA.\n\n\nPikku Matleena kuuli nyt saman kertomuksen, mistä Antti oli jo\nosan kuullut puolittain papin ja puolittain hänen vaimonsa kautta.\nKertomuksen hänestä itsestään ja siskoistaan.\n\nHeidän vaelluksensa tuntureilla vuohen kera oli laajalti levinnyt\nalamaassa -- se kun oli niin liikuttava ja ihmeellinen.\n\nKarhunummen jahtimestari oli sattunut kertomaan siitä, ollessaan\nalamaassa virkatoimituksilla merkitsemässä pappilan metsästä\nkaadettavia puita. Vanhoille ystävilleen pappilassa hän oli kertonut\n\"pikku tytöistään\", ja kuvannut laajasanaisesti sitä onnea ja\ntyytyväisyyttä, jota hän vaimoineen tunsi lasten omistamisesta.\n\n\"Sinä käsität, Matleena, ettei jahtimestari olisi milloinkaan ennen\npuhunut sillä tavalla, koska hänellä ei ollut lapsia ollut.\"\n\n\"Ne meidän pikkutytöt, Martta-Eeva ja Sanna-Kaisa tulivat heidän\nlapsikseen\", huudahti Matleena. \"Hertti sentään, elävätkö ne?\" jatkoi\nhän innostuneena aivan unohtaen tavallisen arkuutensa.\n\n\"Elävät! Usko pois vaan! Ne ovat maailman terveimmät, suloisimmat,\noivallisimmat pikku tytöt. Heidän pieni äitinsä on muuttunut niin\nterveeksi, iloiseksi ja voimakkaaksi heidän tultuaan. Hän on kutonut\nheille kangasta vaatteiksi, punaisia ja valkeita sekä sinisiä ja\nvalkeita pumpulileninkejä, jotka hän on itse neulonut, sekä pyhää että\narkea varten.\"\n\nMatleena seisoi käsivarret pöydällä katsoen ulos ikkunasta ja\nkuunnellen puhetta, ihmetellen ja ihastuneena kuin satua.\n\n\"Niin ja sitte se pikku äiti on ommellut heille avarat esiliinat\nkarkeammasta, kotikutoisesta kankaasta. Ne ovat heidän yllään, kun he\novat työn touhussa. Voitko arvata, mitä sellaiset pikku naskalit saavat\naikaan?\"\n\n\"No kaikkea ja mitä vaan\", tokaisi Matleena sellaisella vakaumuksella,\nettä jos tarve olisi vaatinut, olisi hän saattanut todistaa pikkutytöt\ntäysikelpoisiksi mihin talousaskareihin hyvänsä.\n\n\"Kaikkeako?\" toisti papinrouva lystikkäällä hymyllä, mistä Matleena\nmelkein närkästyi.\n\n\"Kyllä, ne osaavat lakaista, kohentaa tulta ja heijata ja kantaa\npalikoita ja pestä astioita ja puulusikoita, ja -- ja --\"\n\nMatleena suorastaan hengästyi, kun hänen piti luetella pikkutyttöjen\nkaikkia taitoja.\n\n\"Kuule, eivätkö ne pysty navettatöihinkin?\" Matleena näytti olevan\nhämillänsä ja hiukan miettiväinen.\n\n\"Pikkutyttöjen ei ole juuri tarvinnut tehdä työtä navetassa.\nMartta-Eeva ei ole voinut päästä korkeitten kynnysten yli ilman apua,\nkun hän on niin pieni, enkä minä sitäpaitsi ole tarvinnutkaan mitään\napua\", lisäsi hän ylimielisesti.\n\n\"No, sittepä saat kuulla, että pikkutytöt vast'edes, kun ovat\nvähän kasvaneet, oppivat navettatöihinkin, sillä uskotkos, että\nheillä on kummallakin oma vuohi; ne asustavat pienessä, kauniissa,\nvastarakennetussa vuohimajassa.\"\n\n\"Enpä ole koskaan kuullut niin somaa! Minkähän nimisiä ne vuohet ovat?\"\ntiedusteli Matleena. Hänen silmänsä tuikkivat.\n\n\"Sen saat tietää, jahtimestari puhui kyllä siitä.\"\n\n\"Toisen nimi oli He -- He -- mitenkäs se taas olikaan!\"\n\n\"_Helokki_ tietysti\", selvitti Matleena. \"Antti, vuohen nimi oli\nHelokki, niinkuin meidänkin.\"\n\nMatleena ei voinut seisoa hiljaa. Hän asteli edestakaisin, liitti\nyhteen kätensä, vääntelihe ja katsoi Anttiin ja hienoon rouvaan, joka\nhymyili hänelle niin hyväntahtoisesti ja ymmärtäen, ja joka nyt auttoi\nhäntä kysyen, mikä toisen vuohen nimi oli.\n\n\"Toista sanotaan 'Valkotäpläksi'.\"\n\n\"Sitte sillä on kaksi valkoista täplää kuonon alla parran sijasta.\nSe on hyvien maitovuohien tunnusmerkki\", huomautti Matleena kokeneen\nnavettatytön varma ilme kasvoillaan.\n\n\"Ja sitte, tiedätkö, on pikkutytöillä kaksi nukkea. Ne ovat niin\nhienot, että niillä on posliinipää paksuine posliinipalmikkoineen,\nvaikka ne ovat kapalolapsia ja makaavat pienessä kätkyessä?\"\n\n\"Niin, minä tiedän, ja pikkutytöt laulavat kehtolaulua, 'Taimainen\ntaana'.\"\n\nMatleena oli purskahtaa itkuun viimeisistä sanoistaan. Papinrouva\nkiiruhti lisäämään: \"Noiden hienojen kapalolasten nimet ovat Anna-Liisa\nja Matleena.\"\n\n\"Antti, kuulitko, miten ihmeellisiä ne pikkutytöt ovat?\"\n\n\"Ja vielä enemmän. He ovat itse tehneet itselleen haloista kolme\npoikaa, jotka he ovat pukeneet, ja näitä he sanovat Antiksi,\nPekka-Erkiksi ja Maunoksi. Lienettekö milloinkaan ennen kuulleet niitä\nnimiä?\"\n\nMatleena kääntyi vaieten veljeen ihastusta hehkuvin kasvoin. Antti\nkatsoi puolestaan siskoon yhtä äänettömänä ja merkitsevästi. Ilo ja\ntyytyväisyys loisti hänenkin silmistään.\n\n\"Saat kuulla vieläkin sellaista, mikä sinusta on mieluista.\"\n\n\"Osaavatko pikkutytöt kenties ommella ruusuja lapasiin?\"\n\n\"Sitä en usko, ja nyt onkin kertomus pikkutytöistä päättynyt.\nMutta sanonpa sinulle, että jahtimestari on käynyt myöskin eräässä\nsuurtalonpoikaistalossa.\"\n\n\"Ehkä siinä, minne jätimme Anna-Liisan ja Pekka-Erkin?\" keskeytti\nMatleena odotusta täynnä.\n\n\"Oikein arvasit. Usko pois, Anna-Liisa on kuin tytär talossa. Hänelle\noli annettu pieni, vihreäksi maalattu rukki, ja oikeat pienet karstat.\nKun jahtimestari tuli illalla suureen keittiöön, istui Anna-Liisa\nkehräten pellavia pikku rukillaan, talon emännän kehrätessä villoja,\njoista tulisi talvivaatteita hänen miehelleen ja kaikille kolmelle\nlapselle. Tuli paloi takassa. Kaksi pientä poikaa --\"\n\n\"Ja ne olivat, voi minä tiedän, että ne olivat Pekka-Erkki ja\npikku-Kalle\", keskeytti Matleena hypähtäen innostuksesta.\n\n\"Niinpä luulen heitä kutsutun. He astuivat sisään, sylissään kuivia\npuita, joita panivat tuleen, niin että tuvassa näytti valoisalta ja\nkorealta. He olivat laulaneet niin hauskasti ja iloisesti yhdessä,\ntalon emäntä ja Anna-Liisa, ja eräs palvelijatar, joka kehräsi myöskin.\"\n\n\"Se oli Loviisa.\"\n\n\"En todellakaan muista, mitä ne lauloivat. Pienestä paimentytöstä se\noli.\"\n\n    \"Ja seitsemäs soitto viel' loppunut ei,\n        min taisi hän,\n    Kun kuningas morsion tanssihin vei.\n        Niin hän vaan soittaa taisi.\"\n\n\"Antti, sen laulun ne lauloivat. Siinä on kuusitoista värssyä, ja se on\nhauska ja iloinen veisu.\"\n\n\"Niin, juuri sen!\"\n\n\"No jahtimestari tuli iloiseksi tuntiessaan Anna-Liisan ja Pekka-Erkin.\nTalossa oli oltu tyttöön niin tyytyväisiä, että hän oli saanut\npienen, siniseksi maalatun kirnunkin, missä hän saattoi kirnuta voita\nlauvantaisin. Ja navetassa oli kokonainen vuohiparvi, joista hänen\npiti huolehtia. Ne seisoivat pienissä pilttuissa syöden kuivia lehtiä,\njoita hän laski seimiin, ennenkuin alkoi lypsää elukoita. Isoimman ja\nkoreimman vuohen nimi oli sielläkin Helokki. Eikö ollut ihmeellistä!\nSen vieressä leikkivän vohlan nimi oli Äidin-kuva. Ymmärrätkö\nminkätähden?\"\n\n\"Kun hän tietysti oli äitinsä näköinen\", vastasi Matleena taas\nujostelematta ja ajatukset hereillä.\n\n\"Jahtimestari oli ollut Pekka-Erkin ja toisen pikku pojan kanssa\nulkosalla. He olivat rakentaneet myllyn ja sahan puron partaalle,\njoka keväisin juoksee vuolaana. Sekä saha että mylly olivat käydä\nhuristaneet, niin että sitä ilokseen katseli.\"\n\n\"Niin, Pekka-Erkki harrasti aina sellaista veteen rakentamista\",\nhymyili Matleena ylpeästi ja tyytyväisenä. \"Ja hän pysyttelihe aina\nisän kintereillä, kuullakseen hänen soittavan, niin kauvan kuin isä oli\nterve.\"\n\n\"Nuori talonpoika oli tehnyt pojille myöskin pienen viulun\", jatkoi\npapinrouva, \"ja he olivat saaneet pienet kärryt, vetääkseen niissä\npuita, ja pikkuiset haravat, että he saattoivat aivan kuin aika miehet\nolla mukana väen heinänteossa ja pitää taloa hienona ja siistinä.\"\n\n\"Miten erinomaisen mukavasti sille Pekka-Erkille on käynyt\", sanoi\nMatleena äänessään jonkinlainen kaiho.\n\n\"Ja tiedäpäs, että heillä on tallissa kaksi varsaa. Pekka-Erkki, joka\non kovin nuoren talonpojan suosiossa sen vuoksi, että hän on kelpo\npoika, joka on saanut eloa omaankin poikaan, sai tahtonsa läpi, niin\nettä toinen varsa nimitettiin Antiksi, toinen Maunoksi.\"\n\n\"Oletkos Antti kuuna päivänä kuullut sen vertaista? Mutta Pekka-Erkki\nlienee ollut toki kelvollisesti pesty ja kammattu?\" lisäsi Matleena\nvarovaisesti, melkeinpä osaa-ottavaisella äänellä.\n\n\"Kyllä, siitä voit olla varma. Jahtimestari sanoi, ettei hän todella\nollut milloinkaan nähnyt niin peräti kiiltäväksi pestyjä ja kammattuja\nlapsia kuin tuo talonpoikaistalon kolmikko.\"\n\nMatleena ja Antti hymyilivät salaperäisesti toisilleen.\n\n\"Niin, sellainen oli Anna-Liisan ja Pekka-Erkin tarina.\"\n\n\"Mutta nyt tulee sellaista, mitä ette kenties ensinkään muista; kun\nolette kulkeneet niin paljon ja käyneet niin monessa paikassa, olette\nkenties kokonaan unohtaneet erään, joka valmisti lapikkaita?\"\n\n\"Voi, Antti! Silmälasimies!\" Matleena nauroi ääneen ilosta. \"Hän asuu\npienessä harmaassa tuvassa. Elääkö hän? Lieneekö koskaan kuultu näin\npaljon merkillistä!\"\n\n\"Sinä pieni, suloinen, lämminsydäminen lapsi.\" Hieno rouva hymyili\nMatleenalle. Hän seurasi koko ajan vilkkaalla osanotolla ja\ninnostuksella vieraan lapsen tunne-ilmaisuja. Lapsihan tulisi hänen\nomakseen, ja pikku Matleenan joka sana, jokainen äänenpaino oli\nmerkityksellinen hänelle.\n\n\"Niin juuri -- lapikasmies kuuluu asuvan pienessä harmaassa tuvassa.\nKerran tänä vuonna, erään hirveän talvimyrskyn vallitessa, suden\nhiipiessä sydänmailla\", jatkoi rouva.\n\n\"Ei silloin vielä ollut lumimyrsky, mutta se puhkesi sitte\", keskeytti\nAntti totisesti.\n\n\"Eikä susi myöskään tullut, sillä äiti rukoili Jumalaa, että hän\nsuojelisi meitä -- senhän sinä hyvin tiedät, Antti\", liitti Matleena.\n\"Enhän minä ole sanonutkaan muuta\", huomautti Antti sävyisästi. \"Mutta\nmehän tulimme sinne.\" \"Asuuko hän vielä pikkutuvassa, vuoren alla,\nLasi-, Lasi-, Antti, mitenkä hänen nimensä oikeitten ihmisten parissa\ntaas olikaan?\"\n\nMatleena kääntyi jälleen innosta palaen hänen puoleensa, joka tiesi\nkertoa niin paljon eriskummallista.\n\nAntti katsahti silmänräpäykseksi työstään. Hän pilkkoi nyt päreitä.\n\n\"Lapikas-Pekka oli hänen nimensä.\"\n\n\"No, tuon Lapikas-Pekan luo saapuu eräänä iltana seitsemän lasta,\nsangen nälkäisinä.\"\n\n\"Kauheasti\", huokasi Matleena.\n\n\"Mutta me olimme saaneet ruokaa aikaisemmin päivällä, muista se,\ntyttö\", kuului Antin totinen ääni.\n\n\"Luulenpa, että nuo lapset olivat myöskin sangen väsyneitä\", jatkoi\npapinrouva, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset unohtivat\narkuutensa ja sanoivat, mitä ajattelivat, joten hän oppi tuntemaan\nheitä paremmin.\n\n\"Ei niin kovin\", selitti Matleena veljen sanojen ohjaamana. \"Sääret\nolivat eniten väsyneet ja jalat, joihin oli tullut haavoja. Mutta emme\nme itse olleet väsyneitä, astuessamme tupaan. Eei -- me pelkäsimme.\"\n\nMatleena katseli eteensä. Hän hymyili ajatellessaan, että he olivat\npelänneet sen miehen luona, siinä pienessä tuvassa. Niin vähän he\nsilloin vielä olivat nähneet sellaista, mitä todella piti pelätä.\n\n\"Heidän joukossaan oli vuohi.\"\n\n\"Tietysti Helokki\", nyökkäsi Matleena eloisasti kiintyneenä\nkertomukseen.\n\n\"Lasten oli täytynyt jäädä sinne lumipyryn yli, ja he olivat tehneet\npienen tuvan niin hienoksi, puhdistaneet ikkunan, pesseet lattian,\npeittäneet sen tilkkumatoilla ja valaisseet takan.\"\n\n\"Anna-Liisa sen ensin keksi\", selitti Antti.\n\n\"Niin, sillä Anna-Liisa ei kärsinyt ensinkään likaisuutta, ja kun ei\ntuvassa ollut ainoatakaan naisihmistä, oli siellä ensin aivan kauhean\nnäköistä.\"\n\n\"Mutta me saimme oikeaa ruokaa ja kahvia, saimmepa maatakin, Helokki\nmyös, muista se, tyttö!\"\n\n\"Olenko sanonut sen unohtaneeni\", intoili Matleena närkästyen. \"Mutta\nmissä ei vaimoväkeä ole, siellä ei ole myöskään hienoa, enkä minä sitä\nkummastelekaan.\"\n\n\"Ei, ei\", myönsi Antti täysin vakuutettuna siitä, että sisar oli\noikeassa, vaikka tuo mielipide ei ollut juuri mairitteleva hänelle,\njoka ei ollut vaimoväkeä.\n\n\"Kerro heille, Elviira, kukasta ja ikkunasta!\"\n\n\"Niin, aivan oikein! Lapikas-Pekan ikkunalla oli ollut kaktus somassa\nastiassa.\"\n\n\"Voi, minun pieni kaktukseni, jota kannoin kontissa ja jota pidin niin\nrakkaana, että se sai saatella meitä ensimäisen päivän.\"\n\n\"Juuri se kaktus siinä tietysti oli. Lapikas-Pekan ikkuna kuuluu\nnyttemmin olevan välkkyvän kirkas, että pikku _kaktus_ voisi hyvin,\nymmärrätkö? Kun ikkuna kirkastui, huomasi Pekka itse, miten rähjäinen\nhänen tupansa oli nurkkiaan myöten. Niin että nyt hän pitää koko tuvan\nhienona, lattian puhtaana ja takan valkeana, _vaikka_ hän onkin ilman\nnaisväkeä.\"\n\n\"Kuuletkos Matleena?\" kysäisi Antti, äänessään melkein juhlallinen\npaino.\n\nMatleena \"kuuli\" kyllä, seisoessaan siinä sekä uljaan että nolautuneen\nnäköisenä.\n\n\"Mutta nyt saatte kuulla vieläkin ihmeellisempää. Antti kai sen jo\ntietääkin.\"\n\nMatleena tömisti jalkojaan ja vääntelihe punaisena ja innostuneena.\n\nVieläkin merkillisempää kuin mitä jo oli kuullut!\n\n\"Kyllä, tiedäpäs, että pikkutuvan mies on särkenyt viinapullonsa. Hän\nei kärsi niitä silmissäänkään, ja --.\"\n\n\"Nyt sinä, tyttö, kuulet jotakin perin kummallista!\"\n\n\"Ajattelehan, Matleena, _hän on hankkinut vuohen_, ison, korean,\nhyvinlypsävän vuohen, jonka jahtimestari on ostanut hänelle\nSmålannista, missä vielä on mainioita vuohia.\"\n\n\"Ja sen nimenä on Helokki, niin varmasti kuin tässä seison\", huusi\nMatleena aivan suunniltaan ihastuksesta. \"Hänhän tahtoi ostaa meidän\nHelokin, ja sanoi, että jos hänellä olisi aina maitoa keitettävänä ja\nkahviin, ei olisi pakko juoda yhtä mittaa.\"\n\n\"Näetkös nyt, Antti, että oli kuitenkin hyvä, kun lähdimme matkaan.\nOlet välistä marissut sitä ja katunut, kun otit meidät ja Helokin\nmukaasi. Mutta nyt näet, miten se oli hyväksi. Ei kai kukaan usko,\nettä Pekka olisi tullut, hankkineeksi vuohta ja alkanut pitää tupaansa\nhienona ja lopettanut juomistaan, ellei hän olisi nähnyt meidän\nHelokkia.\"\n\n\"Niin, ja vaikkeikaan Helokki nyt juuri ole hänelle siisteyttä\nopettanut, on sillä kuitenkin ollut tehtävänsä\", hymyili papinrouva.\n\"Olisit Antti sangen lyhytnäköinen\", lisäsi hän totisesti, \"jollet\nkäsittäisi, miten hyvä monessa suhteessa oli, -- eikä ainoastaan teihin\nitseenne nähden, -- että lähditte matkaan, kun tupa oli tyhjä. Lapset,\njotka ovat äidiltä ja isältä oppineet sitä, mikä on oikein ja totta,\nvievät kanssaan siunauksen, minne joutunevatkin maailmassa.\"\n\n\"Minusta vain tuntui joskus, kun pienokaiset kärsivät, että olin\nmenetellyt hullusti\", puolustelihe Antti, häpeissään ja pahoillaan,\nniin onnelliseksi ja kiitolliseksi kuin tunsikin itsensä. \"Minä\nkuvittelin käyttäytyneeni ajattelemattoman tyhmästi, ja juuri kuin\nhoukutelleeni heitä sellaiseen, mistä en voinut auttaa heitä. Mutta\nnyt on kaikki hyvin. Eikä minun tarvitse murehtia pikku Matleenankaan\ntähden.\"\n\nMatleena tuli Antin sanojen johdosta tuskallisen ja kauhistuneen\nnäköiseksi.\n\n\"Sylvi ja sinä saatte seurata meitä pohjoiseen kesäisin\", sanoi hieno\nrouva, \"tai saa Antti tulla etelään luoksemme.\" Matleena painoi\npäänsä alas. Kaikki oli kuin haihtunut hänen vasta hymyileviltä,\nonneasäteileviltä kasvoiltaan. \"Pieni, rakas lapseni\", lausui\nkasvatusäiti, vetäen Matleenan lempeästi luokseen. \"Antti saa täällä\nniin monta siskoa ja kasvatusveljeä. Pikku Sylvi on aivan yksin, ilman\npientä sisarta.\"\n\n\"Ehkä äiti on lähettänyt minut hänelle, niinkuin meidät kaikki\nLapikas-Pekan luo\", mutisi Matleena itsekseen. Hänen ilmeensä oli\nkäynyt syvästi miettiväksi, ja hän katsoi tutkivasti hienoa rouvaa\nsilmiin, joka ei enää näyttänyt ainoastaan \"hienolta\", vaan myöskin\nvaloisalta ja lempeältä. Matleena käsitti sillä hetkellä, että äiti oli\nlähettänyt hänet sisareksi sille, jolla ei ollut ainoatakaan siskoa.\nNiin ettei hän enää vastustellut kauvemmin ja pysytellyt jäykkänä kuin\ntikku, vaan hiipi pehmein liikkein ja mielin siihen syliin, joka aukesi\nhänelle.\n\nIsä ja äiti, koti ja sisko löytyi siis myöskin Matleenalle, viimeiselle\nyksinäiselle seitsemästä pienestä, jotka olivat katovuonna, hylättyinä,\nilman isää ja äitiä, jättäneet harmaan tupasen tuimankylmänä\ntalvi-aamuna, kun tuli oli sammunut takassa.\n\n\n\n"]