[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3OdwRnpUwwl-Jmu0dWzCvRuPzuGYXlICClPxWxPb360":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1933,"Valtameren salaisuus","Poe, Edgar Allan",1809,1849,"1933-poe-edgar-allan-valtameren-salaisuus","1933__Poe_Edgar_Allan__Valtameren_salaisuus","Kertomus oudoista seikkailuista ja kolkoista kohtaloista kahdella purjelaivalla sekä kuvaus","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1838,1911,30464,207917,false,52676,[24,25,26,27],"Sea stories","Stowaways -- Fiction","Whaling ships -- Fiction","Young men -- Fiction",[29,30],"Adventure","Novels","\"Valtameren salaisuus\" by Edgar Allan Poe is a novel published in 1838. Young Arthur Gordon Pym stows away aboard a whaling ship, embarking on a voyage that spirals into harrowing adventure. He faces mutiny, shipwreck, and unspeakable horrors as the journey pushes further into uncharted southern seas. What begins as a traditional maritime tale transforms into something increasingly strange and difficult to categorize, weaving religious symbolism with exploration of the unknown. This remains Poe's only completed novel. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Pekander, V.",325,"Arthur Gordon Pym lähtee salamatkustajaksi valaanpyyntialukselle ja päätyy hurjaan seikkailuun. Matka vie hänet läpi haaksirikkojen, kapinan ja nälänhädän kohti etelänavan tuntemattomia saaria ja salaperäisiä luonnonilmiöitä.","Edgar Allan Poen 'Valtameren salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1933. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","VALTAMEREN SALAISUUS\n\nKertomus oudoista seikkailuista ja kolkoista kohtaloista kahdella\npurjelaivalla sekä kuvaus ihmeellisestä lämpimästä merestä, villistä\nraakalaiskansasta ja saaristosta etelänavan ympärillä.\n\n\nKirj.\n\nEDGAR ALLAN POE\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut V. Pekander\n\nAlkuperäinen teos: \"The Narrative of Arthur Gordon Pym\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1911.\n\nOy Weilin & Göös Ab.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\n_Edgar Allan Poe_ syntyi tammikuun 19 p. 1809 Bostonissa\nYhdysvalloissa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat näyttelijöitä, isä\nsuvultaan englantilais-irlantilaista lähtöä. Vanhemmat olivat hyvin\nköyhiä ja kuolivat aikaisin. Edgar oli keskimäinen kolmesta\nsisaruksesta ja joutui varakkaan skotlantilaisen kauppiaan, John\nAllan'in ottopojaksi, saaden hänen mukaansa toisen liikanimensä.\n\nKasvatusvanhempainsa mukana joutui hän aikaisin Englantiin, jossa hän\nalotti koulunkäyntinsä. 1821 muutti hän takaisin Amerikaan, jossa tuli\nRichmondin akatemia-kouluun. Siellä saavutti hän mainetta sekä komeana\nja uljaana nuorukaisena, josta kerran oli tuleva rikkaan miehen\nperillinen, että myös etevänä oppilaana ja urheilijana, joka\ntavallisimmin saavutti ensi ennätykset sekä tieteen että voimailun\nkilpakentällä. Eritoten eteväksi mainitaan hänet latinan ja ranskan\nkielessä sekä uimisessa. Käytökseltään oli hän ylpeä ja saavutti vain\nharvoin ystäviä; ynseään kuoreen piiloutui kuitenkin hellä ja hyvä\nsydän, mutta onnettomuudeksi samalla tavaton määrä hermostunutta\nintohimoa ja outoja viettejä.\n\nCharlottesvillen yliopistoon tuli Poe helmikuussa 1826, ryhtyen\nopiskelemaan vanhoja ja uusia kieliä. Täälläkin saavutti hän mainetta\nsekä etevänä oppilaana että urheilijana. Mutta samalla vietti hän\nepäsäännöllistä elämää, m.m. pelaten ja siten arveluttavasti\nvelkautuen. Saman vuoden joulukuussa jätti hän yliopiston sinne enää\nkoskaan palaamatta. Kasvatusisä kieltäytyi maksamasta hänen\npelivelkojaan ja niin jätti hän myös kasvatuskotinsa.\n\nTämän jälkeen tapaamme hänet Bostonissa, jossa hän koettaa saada erään\nkappaleen esitetyksi ja julkaisee yksityisesti painosta runokokoelman.\nKumpaisessakin hän epäonnistui. Tämä tapahtui vuoden 1827 lopulla.\n\nHänen kohtalonsa lähinnä seuraavana vuonna ovat aivan tuntemattomat;\nei ole mitään varmoja tietoja edes siitä, oleskeliko hän silloin\nAmerikassa vai Europassa. Kasvatusäitinsä kuollessa helmikuussa 1829\nilmestyy hän taas näkyville, ruveten uudelleen kokeilemaan\nrunoilijana. Taas julkaisee hän runokokoelman, mutta saavuttamatta\nmenestystä.\n\nHeinäkuussa 1830 menee hän silloin West Pointin sota-akatemiaan,\nmutta erotetaan sieltä maaliskuussa seuraavana vuonna harkitun\ntottelemattomuuden vuoksi. Kahdeksi vuodeksi katoaa hän taas ihmisten\nilmoilta, eikä ole tunnettua, millä hän tällöin on henkensä elättänyt\nja missä oleskellut.\n\nMutta 1833 saadaan hänestä taas yhtäkkiä kuulla: hänelle annetaan 100\ndollarin palkinto erään sanomalehden julistamassa kertomus-kilpailussa.\nHänkin pääsee nousemaan tuntemattomasta pimeydestä, mutta ei\nkorkeammalle kuin siihen valoon, jossa novellien kirjoittaja\namerikalaisessa aikakauskirjassa, \"makasiinissa\", työskentelee.\nHänellä on nyt pieni vakinainen tulolähde.\n\nOdottamattomuuksien miehenä Poe taaskin ystäviään hämmästytti:\ntoukokuussa 1836 nai hän serkkunsa, nimeltä Virginia Clemm, joka oli\nijältään ainoastaan 14-vuotias. Ja syistä, joita ei ole koskaan\nselvitetty, erosi hän seuraavan vuoden alussa tuosta aikakauskirjasta,\njosta hän oli viime vuosina tulonsa saanut, -- muuttaen New-Yorkiin.\nMutta menestymättä sielläkään muuttaa hän 1838 Philadelphiaan, jossa\nsiihen aikaan tällaisia \"makasiineja\" runsaasti julkaistiin. Eräs\nniistä saavutti nyt Poen johdolla hyvin suuren maineen ja leviämisen\netupäässä hänen omien merkillisten kertomustensa vuoksi.\n\nVuosi 1841 täällä Philadelphiassa oli nyt Poen elämä onnellisin.\nKaikki tunnustivat hänet eteväksi ja merkilliseksi kirjailijaksi, hän\noli suuren aikakauskirjan päätoimittaja, ja hänen maineensa alkoi\nlevitä laajalle. Mutta sitten tuli taas onnettomuus. Hänen vaimonsa\nsairastui pitkälliseen tautiin, josta epätoivoisena Poe rupesi elämään\nepäsäännöllisesti. Hän joi ja oli ajoittaisin tylsänä, ellei\nsuorastaan mielisairaanakin. Tällaista köyhyyttä ja kurjuutta jatkui\nvuosikausia, kunnes hän 1845 muuttaa New-Yorkiin, päästen vihdoin\nsiellä taas työkuntoon ja julkaisten m.m. kuuluisan runonsa \"Korppi\"\n(\"The Raven\"). 1846 kuoli hänen vaimonsa. Sen jälkeen oli Poen elämä\ntaas säännötöntä etsimistä ja yrittämistä. Matkallaan etelävaltioihin\n1849 meni hän Richmondissa kihloihin erään varakkaan naisen kanssa,\nmutta onnettomuudekseen täytyi hänen lähteä kesken kihlaus-aikaa\nmatkalle New-Yorkiin. Baltimoreen hän saapui lokak. 3 p. jatkaakseen\nsiitä matkaa Philadelphiaan. Mutta tällä välin joutui hän väkijuomain\nhimonsa uhriksi ja hyvin epäilyttävään seuraan. Oli kongressin vaalit,\nja puolue-agitaattorit, runoilijaa tuntematta, juottivat hänet\npäihdyksiin kulettaen häntä äänestämässä vaalipaikasta toiseen.\nKäytettyään häntä tarpeekseen jättivät he hänet kadulle. Vähissä\nhengin vietiin hänet sairaalaan, jossa hän kuoli lokakuun 7 p. 1849.\n\nTällainen on järisyttävässä synkkyydessään tämän onnettoman runoilijan\nelämä, joka ei tarjoa juuri mitään muuta valoisaa kuin hänen\ntuotantonsa. Siitä välähtää ilmoille neron salama ja hämmästyttävä\nlahjakkuus, joka on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.\n\nAvain hänen merkillisen tuotantonsa ymmärtämiseen on hänen\nirlantilaisessa sukuperässään. Hänessä virtaava kelttiläinen veri,\njoka on soluiltaan puoleksi mystiikkaa ja taikauskoa, saa hänet\nmielikuvituksessaan aina rinnastamaan todellisuuden ja ihmeen.\nMerkilliseen asiallisen ja mahdollisen vaistoon, joka on tehnyt\nhänestä m.m. uudenaikaisen salapoliisi-romaanin isän, yhtyy\nihmeellinen romantiikka, joka huomaamatta vangitsee lukijan\nmielikuvituksen ja vie hänet mukanaan omituisten, eriskummallisten\nkuvittelujen maailmaan. Hän on, voisi sanoa, tuotannossaan\nhypnotisoija, joka vähitellen, mustain iriläisten silmäinsä\nalituisella tuijotuksella, pakottaa meidät kohdistamaan huomiomme\nyhteen ainoaan seikkaan; sitä me kiinnymme yhä lähemmin seuraamaan, se\ntulee meille yhä tärkeämmäksi, se elää omaa mystillistä elämäänsä,\njonka tuntemiseen meitä lopuksi vetää hurja ja hillitön uteliaisuus.\n\nErittäinkin on Poella aina ollut erikoinen taipumus, tietenkin\nomainkin sielullisten kokemustensa vuoksi, eritellä, tutkia ja\nkaunokirjallisesti esittää inhimillisen sielunelämän kauhutiloja ja\nkamalia, epänormaaleja näkyjä. Niissä kohoaa hänen kuvauskykynsä\ntodellisuustuntoisuuteen, joka on omiaan herättämään lukijan sielussa\nsamallaisen vastakaikuisen kauhutunnelman. Tässä tuli hänen\ntodellisuusvaistonsa suureksi avuksi. Sen ohjaamana hän pystyy\nesittämään kuviteltujakin asioita sellaisella kauhistuttavalla\nrealismilla, että se ei ole juuri vertaistaan löytänyt. Kun hän nyt\nsovittaa nämä molemmat kykynsä amerikalaisten ja englantilaisten niin\nsuosimaan seikkailukertomukseen, meriromaaniin sellaiseen kuin on tämä\nesillä oleva (\"The Narrative of Arthur Gordon Pym\"), niin voi\nymmärtää, että hän on siinä luonut jotakin aivan erikoista. [Teos\njulkaistiin ensin \"makasiinissa\" _\"The Southern Literary Messenger\"_,\nja kirjana ensi kerran 1837.]\n\nRunoudessaankin Poe osoittaa samaa perusluonnetta. Jo paljas kieli soi\nhänen korvassaan omaa salaperäistä soittoaan, niin että hän usein\nonnistuu sovittamaan kielen soinnut musikaalisesti vastaamaan aiheen\nlaatua ja antamaa mielikuvaa, -- muuten seikka, joka tekee niiden\nkääntämisen toiselle kielelle harvinaisen vaikeaksi. Myös kohoaa hän\nrunoudessaan vaikuttavaan tunnelman ja aatteen syvyyteen, joka on\nrunoilijanakin hankkinut hänelle unohtumattoman maineen.\n\nSuomessa ei Poe ole mikään tuntematon kirjailija, vaan on hänen\nkertomuksiaan ilmestynyt kielellämme paljon m.m. sanomalehdissä.\nLuultavaa on, että niiden lukijain mieleen on jäänyt muisto etevästä\nja merkillisestä kirjailijasta, jonka tuttavuutta on syytä rientää\nuudistamaan.\n\nEnglanninkielinen kirjallisuudentutkimus on saanut hänestä paljon\nsanomisen ja selvittelyn aihetta, antaen hänelle runsaassa määrässä\nsitä tunnustusta ja huomiota, jota hän lyhyen ja myrskyisen elämänsä\naikana ei kentiesi ehtinyt ansion mukaan saavuttaa. Mutta monessa\nsuhteessa on hän vieläkin arvoituksellinen ilmiö, yhä käsittämätön\nkykyjensä ja taipumustensa monipuolisuuden, merkillisen suunnan ja\nkeskinäisen ristiriitaisuuden vuoksi.\n\n\n\n\nI.\n\nKuka minä olen?\n\n\nNimeni on Arthur Gordon Pym. Isäni oli arvossapidetty laivatarpeiden\nhankkija Nantucketissa, missä olen syntynyt. Äitini isä oli kuuluisa\nasianajaja. Hänelle onnistui kaikki ja hän oli tehnyt hyviä kauppoja\nEdgartonin \"Uuden Pankin\" osakkeilla, niinkuin sitä siihen aikaan\nnimitettiin. Näillä ja muilla keinoilla hänen oli onnistunut koota\nmelkoiset varat.\n\nHän oli luullakseni enemmän kiintynyt minuun kuin kehenkään muuhun\nmaailmassa ja minä toivoin hänen kuoltuaan periväni suurimman osan\nhänen omaisuuttaan. Hän toimitti minut kuusivuotiaana vanhan ja\ntoiskätisen Mr. Rickettsin kouluutettavaksi. Hänet tuntee melkein\njokainen, joka on käynyt New Bedfordissa. Hänen kouluaan kävin\nkuusitoistavuotiaaksi, jolloin muutin Mr. E. Ronaldin opistoon. Täällä\ntutustuin läheisesti erään merikapteeni Mr. Barnardin poikaan.\n\nMr. Barnard purjehti tavallisesti Lloyd & Vredenburghin asioilla ja\noli myös hyvin tunnettu New Bedfordissa; hänellä on varmasti useita\nsukulaisia Edgartonissa. Hänen poikansa nimi oli Augustus ja oli hän\nlähes kahta vuotta vanhempi minua. Hän oli ollut isänsä mukana\nvalaanpyyntiretkellä _John Donaldson_-nimisellä laivalla ja kertoili\nminulle paljon Tyynenmeren seikkailujaan. Kävin tuontuostakin hänen\nkotonaan ja viivyin siellä aina koko päivän ja väliin yönkin. Me\nmakasimme molemmat samassa vuoteessa ja saattoi jo edeltäpäin arvata,\nettä hän piti minua valveilla melkein aamuun asti, kertoen tarinoita\nTinianin saaren alkuasukkaista ja kaikista näkemistään seuduista.\nLopulta viehätyin tahtomattanikin hänen kertomuksiinsa ja vähitellen\nminussa heräsi kiihkeä halu merelle.\n\n\n\n\nII.\n\nMinä karkaan merelle ystäväni Augustuksen kanssa. -- Ruumassa\noleskeluni ja kauheat kärsimykseni. -- Miksi Augustus ei tule minua\nauttamaan...\n\n\nNoin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin Augustukseen tutustunut,\nLljoyd & Vredenburghin kauppahuone, joka luullakseni oli asioissa\nliverpoolilaisen Enderbyn toiminimen kanssa, korjaili ja varusteli\n_Grampus_-nimistä prikiä valaanpyyntiretkelle. Se oli vanha hylkyalus,\njoka töin tuskin oli purjehduskuntoinen sittenkään, kun se jo oli\nperinpohjin korjattu. En ollenkaan ymmärrä, minkävuoksi se valittiin,\nkun samoilla omistajilla oli toisia, parempia aluksia -- mutta niin\nasia kumminkin oli. Mr. Barnard oli määrätty sen päälliköksi ja\nAugustus aikoi lähteä hänen mukaansa. Prikin varustautuessa\npurjehtimaan hän tuontuostakin kuvaili minulle, kuinka mainio\ntilaisuus nyt tarjoutui tyydyttää matkustushaluani. Tietysti kuuntelin\nhäntä hyvin mielelläni, mutta asia ei ollut niinkään helposti\npäätettävissä. Isäni ei pannut jyrkästi vastaan, mutta äitini sai\nhermokohtauksen kun vain hiiskahdinkaan aikeestani, ja mikä pahinta,\nisoisäni, jolta toivoin suurta perintöä, vannoi jättävänsä minut\npennittömäksi, jos sanallakaan vielä rohkenisin puuttua koko asiaan.\nMutta vähääkään haluani heikentämättä nämä vastukset päinvastoin\npuhalsivat tulta tappuroihin. Päätin lähteä, kävi miten kävi; ja\nilmoitettuani tuumani Augustukselle me rupesimme miettimään\nsuunnitelmaa sen toteuttamiseksi. Sillä välin vältin visusti puhumasta\nsukulaisilleni matkastani ja kun näön vuoksi ahkerasti harjoitin\ntavallisia opintojani, niin luultiin minun luopuneen tuumastani. Olen\nsittemmin usein tutkistellut menettelyäni tässä tilaisuudessa ja\ntuntenut sekä mielipahaa että hämmästystä. Sen äärimmäisen\nteeskentelyn, johon turvauduin ja joka leimasi jokaisen sanani ja\ntekoni koko tuona aikana, saattoi tehdä siedettäväksi vain se hurjan\nkiihkeä toivo, millä odotin tuon kauan haaveilemani matkan\ntoteutumista.\n\nPetossuunnitelmani mukaisesti minun täytyi välttämättä jättää paljon\nAugustuksen huoleksi, hän kun oli suurimman osan päivää _Grampuksella_\nisänsä apuna johtamassa varustuksia, joita tehtiin kajuutassa ja\nkajuutanruumassa. Yöllä meidän täytyi neuvotella ja puhella\ntoiveistamme.\n\nKun näin jo melkein koko kuukausi oli kulunut, emmekä vielä olleet\nkeksineet mitään suunnitelmaa, jonka onnistumista olisimme pitäneet\nmahdollisena, kertoi hän minulle vihdoin päättäneensä jo kaikesta.\nMinulla oli sukulainen New Bedfordissa, Mr. Ross, jonka luona silloin\ntällöin vierailin pari kolme viikkoa kerrallaan. Prikin oli määrä\nlähteä kesäkuun puolivälissä (1827) ja sovittiin, että paria päivää\nennen sen lähtöä isäni saisi kuten ainakin Mr. Rossilta kirjeen, jossa\ntämä kutsuisi minut pariksi viikoksi poikansa Robertin ja Emmetin luo\nvierailemaan. Augustus otti huolekseen kirjeen kirjoittamisen ja\nlähettämisen. Lähdettyäni sitten, kuten luultaisiin, New Bedfordiin,\nminun piti ilmoittautua toverilleni, joka hankkisi minulle piilopaikan\n_Grampuksella_. Siellä hän vakuutti voivani kyllin mukavasti pysytellä\nniinä muutamina päivinä, jolloin en saanut näyttäytyä. Kun priki olisi\nollut niin kauan matkalla, ettei takaisin kääntymisestä enää olisi\npelkoa, lupasi hän, että pääsen nauttimaan kaikkia kajuutan\nmukavuuksia; mitä hänen isäänsä tulisi, nauraisi hän makeasti koko\nkepposelle. Matkalla kohtaisimme kyllä laivoja ja kotiin\nlähetettäisiin kirje, joka selvittäisi uhkayrityksen vanhemmilleni.\n\nTultiinpa sitten vihdoin kesäkuun puoliväliin ja kaikki oli valmiina.\nKirje kirjoitettiin ja lähetettiin, ja eräänä maanantai-aamuna läksin\nkotoani New Bedfordiin menevälle pakettilaivalle, kuten luultiin.\nMenin kuitenkin suoraapäätä Augustuksen luo, joka odotteli minua erään\nkadun kulmassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut, että minä\npiileskelisin jossain pimeän tuloon asti ja sitten pujahtaisin\nprikille; mutta kun sakea sumu nyt oli noussut avuksemme, päätettiin\ntuota pikaa lähteä kätkööni. Augustus kulki edellä laivasillalle päin\nja minä seurasin vähän matkan päässä kääriytyneenä paksuun\nmerimiesviittaan, jonka hän oli tuonut, jottei minua tunnettaisi.\nMutta juuri kun käännyimme toisesta kadunkulmasta sivuutettuamme Mr.\nEdmundsin kaivon, ilmestyi eteeni ilmielävänä vanha Mr. Peterson, oma\nisoisäni, tirkistäen suoraan silmiini.\n\n-- No, herranen aika, Gordon, virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen,\nno, no, -- _kenenkäs_ likainen viitta sinulla on ylläsi?\n\n-- Sir! vastasin minä, koettaen, mikäli tällä ratkaisevalla hetkellä\ntaisin, näyttää loukkaantuneen hämmästyneeltä ja puhuen mahdottoman\nkarkealla äänellä, -- sir! Te näemmä erehdytte -- minun nimeni ei ole\nmikään Gordon. Tietäkää huutia, lurjus, kun sanotte minun uutta\npäällystakkiani likaiseksi.\n\nEn kuolemaksenikaan tahtonut voida olla nauruun remahtamatta\nnähdessäni, miten kauniit nuhteeni vaikuttivat vanhaan herraan. Hän\nperäytyi pari kolme askelta, kalpeni ensin ja tuli sitten tavattoman\npunaiseksi, sysäsi silmälasit otsalleen, pani ne sitten taas\nnenälleen, ja syöksähti suin päin kimppuuni sateenvarjo koholla. Hän\npysähtyi kumminkin vauhdissaan, ikäänkuin äkkiä jotain muistaen,\npyörähti samassa ympäri ja nilkutti tiehensä, koko ajan tutisten\nraivosta ja mutisten hampaittensa välitse:\n\n-- Ei käy enää laatuun -- uudet silmälasit -- luulin Gordoniksi --\nsenkin vietävä merentonkijajätkä.\n\nHädintuskin päästyämme pälkähästä jatkoimme matkaamme varovaisemmin ja\nsaavuimme määräpaikkaamme täydessä turvassa. Vain parisen miestä oli\nkannella kokan puolella laittamassa keulakannen luukkuja. Kapteeni\nBarnardin tiesimme olevan Lloyd & Vredenburghin luona asioilla ja\nviipyvän siellä aina myöhään iltaan, niin ettei meillä ollut\npaljon pelkoa hänestä. Augustus nousi ensiksi kannelle, ja hetken\nkuluttua minä seurasin häntä työssä olevain miesten huomaamatta. Me\nmenimme suoraapäätä kajuuttaan tapaamatta siellä ketään. Se oli\nmitä mukavimmin sisustettu -- mikä oli jotenkin harvinaista\nvalaanpyyntialuksissa. Oli neljä hienoa päällystön hyttiä tilavine ja\nmukavine makuusijoineen. Näin siellä myöskin suuren uunin ja\nerinomaisen paksun ja kallisarvoisen maton, joka peitti sekä kajuutan\nettä hyttien lattian. Huoneet olivat runsaasti seitsemän jalan\nkorkuiset ja kaikki oli sanalla sanoen paljon tilavampaa ja\nmiellyttävämpää kuin olin aavistanutkaan. Augustus ei kuitenkaan\nsallinut minun kauan katsella ympärilleni, vaan vaati minua mitä\npikimmin piilopaikkaani. Hän opasti minut omaan hyttiinsä, joka oli\nprikin oikealla puolella, lähinnä laipiota. Astuttuamme hyttiin hän\nsulki oven ja pani sen salpaan.\n\nEn mielestäni koskaan ollut nähnyt sievempää pikku huonetta kuin se,\nmissä nyt olin. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja siinä oli vain\nyksi makuusija, joka, kuten olen sanonut, oli tilava ja mukava. Tässä\nosassa kamaria, lähinnä laipiota, oli kuudentoista neliöjalan\nsuuruisella alalla pöytä, tuoli ja rivi seinähyllyjä täynnä kirjoja,\netupäässä matkakertomuksia. Monta muutakin pikku mukavuutta oli\nhuoneessa ja niiden joukosta en saa unohtaa eräänlaista ruoka- eli\njääkaappia, jossa näin suuren joukon kaikenlaisia herkkuja, sekä\nsyötävää että juotavaa.\n\nHän painoi nyt rystysillään erästä kohtaa maton kulmassa\näskenmainitulla puolella, näyttäen että osa lattiasta, noin\nkuudentoista tuuman suuruinen neliö, oli taitavasti irrotettu ja\nsitten taas sovitettu paikalleen. Hänen painaessaan neliön reuna\nkohosi sen verran, että hänen sormensa mahtui sen alle. Tällä tavoin\nhän avasi luukun -- johon matto oli kiinni naulattu, -- ja minä näin\nsen vievän peräruumaan. Hän sytytti sitten fosforitikulla pienen\nvahakynttilän ja pistettyään sen salalyhtyyn astui alas aukosta,\nkäskien minun seurata. Tein niin ja hän veti luukun kiinni alapuolella\nolevasta naulasta, jolloin matto tietysti tuli entiselle paikalleen ja\nkaikki jäljet aukosta peittyivät.\n\nVahakynttilän liekki tuikki niin heikosti, että vain mitä suurimmalla\nvaivalla saatoin haparoida kaikkien niiden huiskin haiskin viskeltyjen\nromujen välitse, joiden keskellä nyt olin. Vähitellen silmäni\nkuitenkin tottuivat hämärään ja minä kuljin eteenpäin vähemmällä\nvaivalla, pidellen kiinni ystäväni nutunliepeistä. Tulimme vihdoinkin,\nkun olimme pujotelleet ja kiemurrelleet lukemattomista ahtaista\naukoista, raudoitetulle laatikolle, jollaisia joskus käytetään\nhienojen savenvalutavaroiden kuljetukseen. Se oli lähes neljän jalan\nkorkuinen ja runsaasti kuuden pituinen, mutta hyvin kapea. Kaksi\nsuurta tyhjää traanitynnyriä oli sen kannella ja niiden päällä taas\nsuunnaton joukko olkimattoja ladottuina päällekkäin aina kajuutan\nlattiaan asti. Ylt'ympärillä oli mahdollisimman tiheään mätettynä\nkattoon asti ylettyvä joukko kaikenlaisia laivatarpeita, koreja,\ntynnyriä ja tavarapinkkoja, kaikki yhdessä mylläkässä, jotta näytti\naivan ihmeelliseltä, että olimme päässeet laatikolle. Sittemmin sain\ntietää Augustuksen vartavasten panettaneen tavarat tähän ruumaan\nhankkiakseen minulle hyvän piilopaikan, ja tässä työssä hänellä oli\nollut apuna vain yksi mies, joka ei tullut mukaan retkelle.\n\nToverini näytti minulle nyt, että laatikon toisen pään saattoi avata.\nHän työnsi sen syrjään ja sisäpuoli näytti minusta erinomaisen\nhauskalta. Hytistä tuotu patja peitti kauttaaltaan laatikon pohjan, ja\nsitäpaitsi oli siellä kaikkia mukavuustarpeita, mitä suinkin näin\npienelle alalle mahtui, niin että minulle vielä jäi tilaa mukavasti\nelelläkseni istuen tahi pitkin pituuttani loikoen. Muun muassa siellä\noli kirjoja, kynä, mustetta ja paperia, kolme vilttiä, iso kivipullo\ntäynnä vettä, nassakka laivakorppuja, kolme neljä aikamoista\nBolognan-makkaraa, suuri sianliikkiö, paistettu lampaanjalka sekä\npuolitusinaa viini- ja likööripulloja. Rupesin heti isännöimään pikku\nhuoneessani, varmaankin tyytyväisempänä kuin konsanaan hallitsija\nastuessaan uuteen palatsiinsa. Augustus selitti minulle nyt, millä\ntavalla laatikon avoin pää suljetaan, ja sitten, pitäen kynttilää\nlähellä kantta, näytti hän minulle sitä pitkin juoksevaa\nnyörinpunonnaista. Tämän hän sanoi ulottuvan piilopaikastani kaikkien\nmutkien kautta naulaan, joka oli ruuman kannessa, aivan hyttiin\njohtavan luukun alapuolella. Tämän nuoran avulla minä osaisin helposti\ntäältä hänen opastamattaankin, jos näet joku odottamaton tapaturma\ntekisi sen tarpeelliseksi. Hän lähti nyt takaisin, jättäen minulle\nlyhdyn sekä runsaan varaston vahakynttilöitä ja fosforitikkuja ja\nluvaten käydä katsomassa niin usein kuin saattaisi muiden huomaamatta.\nTämä tapahtui kesäkuun seitsemäntenätoista päivänä.\n\nOlin kolme vuorokautta -- mikäli saatoin arvata -- piilopaikassani\nenkä poistunut sieltä minnekään; pari kertaa vain kävin oikomassa\nitseäni kahden korin välissä laatikon edustalla. Koko tuona aikana en\nkertaakaan nähnyt Augustusta; mutta se ei herättänyt minussa juuri\nlevottomuutta, kun tiesin, että prikiä odotettiin lähtemään joka hetki\nja ettei hänen siinä häärinässä ollut helppo päästä minua katsomaan.\nVihdoin kuulin avattavan ja suljettavan luukkua ja heti sen jälkeen\nhän kysyi hiljaa, oliko kaikki hyvin tai puuttuiko mitään.\n\n-- Ei mitään, vastasin minä; minulla on aika hyvä olla; milloin priki\nlähtee vesille?\n\n-- Se nostaa ankkurin vajaan puolentunnin kuluttua, vastasi hän. Tulin\nsitä kertomaan, kun pelkäsin, että olet levoton viipymiseni vuoksi. En\npääse tänne taas vähän aikaan -- ehk'en kolmeen tai neljään päivään.\nKaikki on kunnossa tuolla ylhäällä. Kun olen mennyt ja sulkenut\nluukun, niin pujottele nuoraa myöten naulalle asti. Sieltä löydät\nminun kelloni -- siitä voi sinulle olla hyötyä, kun ei täällä voi edes\npäivänkulusta aikaa laskea. Luulenpa, ettet arvaa, kuinka kauan olet\nollut täällä haudattuna -- vain kolme päivää --. Minä kyllä toisin\nkellon sinne laatikollesi, mutta pelkään, että minua kaivataan. Näin\nsanoen hän meni.\n\nNoin tunnin kulutta tunsin selvään prikin liikkuvan ja kiitin onneani,\nettä vihdoinkin olin kunnialla alottanut matkani. Tyytyväisenä päätin\nolla hyvällä tuulella levollisesti ja odotella tapausten kulkua,\nkunnes saisin vaihtaa laatikon tilavampaan, vaikka tuskin mukavampaan\nkajuuttaan. Ensi huoleni oli hakea kello. Jätin vahakynttilän palamaan\nja hapuilin pimeässä, nuoraa pitkin, joka teki lukemattomia mutkia,\nniin että pitkän matkan retuutettuani toisinaan tulin jalan tai parin\npäähän entiseltä paikaltani. Lopulta saavuin kumminkin naulalle ja\nsaatuani käsiini mitä olin lähtenyt hakemaan, palasin retkeilyltäni\nkello tallella taskussani. Katselin nyt niitä kirjoja, joita\najatteleva ystäväni oli minulle hankkinut, ja valitsin luettavakseni\nLewisin ja Clarken tutkimusmatkan Columbia-joen suulle. Sillä\nhuvittelin jonkun aikaa, kunnes väsyneenä huolellisesti sammutin\nvalkean ja pian vaivuin sikeään uneen.\n\nHerättyäni mieleni oli kummallisen hämmentynyt ja vähän aikaa kului\nennenkuin saatoin täysin tajuta asemaani. Vähitellen kuitenkin\nmuistini palasi. Iskin tulta ja katsoin kelloa, mutta se oli\npysähtynyt eikä minulla siis ollut mitään keinoa määritelläkseni,\nkuinka kauan olin nukkunut. Jäseneni olivat perin jäykistyneet ja\nminun täytyi niitä venytellä seisomalla korien välissä. Samassa tunsin\noikeaa suden nälkää ja mieleeni muistui kylmä lampaanpaisti, jota olin\nsyönyt juuri ennen maatapanoani ja joka oli maistunut erinomaiselta.\nMutta kuinka hämmästyinkään huomatessani sen olevan täydessä\nmätänemistilassa! Tämä seikka saattoi minut hyvin levottomaksi, sillä\nmuistaen kuinka sekavassa mielentilassa olin herätessäni ollut,\nrupesin arvelemaan nukkuneeni tavattoman kauan. Ruuman tukahduttavalla\nilmalla oli tässä varmaankin ollut osansa ja se saattoi lopulta\ntuottaa mitä vakavimpia seurauksia. Päätäni pakotti kovasti, ja minä\nkuvittelin jo joka henkäyksen tuntuvan vaikealta; sanalla sanoen --\ntuhannet synkät tunnelmat painoivat mieltäni. En kuitenkaan uskaltanut\navata luukkua tai muullakaan tavoin herättää huomiota, vaan vedin\nkellon ja koetin olla mahdollisimman tyytyväinen.\n\nSeuraavina ikävän pitkinä neljänäkolmatta tuntina kukaan ei tullut\navukseni enkä saattanut olla syyttämättä Augustusta mitä törkeimmästä\nvälinpitämättömyydestä. Enin hädissäni olin siitä, että vesi oli\nvähentynyt pullossani noin puoleen kortteliin ja kärsin kovaa janoa,\nkun olin runsaasti syönyt Bolognan-makkaraa, menetettyäni\nlampaanpaistini. Tulin kovin rauhattomaksi eivätkä kirjani enää\nvähääkään minua huvittaneet. Minut valtasi lisäksi vastustamaton halu\nnukkua, mutta minua kammoksutti antautua sen valtaan, pelosta, että\njotain yhtä turmiollista kuin palavain sysien häkä oli ruuman\nummehtuneessa ilmassa. Samalla prikin keinuminen kertoi meidän olevan\nkaukana valtameren ulapalla ja se kumea, suhiseva ääni, joka kuului\nikäänkuin äänettömien matkojen takaa, sai minut vakuutetuksi siitä,\nettei mikään tavallinen vihuri puhaltanut.\n\nEn osannut kuvitella mitään syytä Augustuksen viipymiseen. Olimme\nvarmasti kerenneet jo siksi kauas, että minä olisin voinut päästä\ntäältä. Häntä oli saattanut kohdata jokin tapaturma -- mutta en\nosannut keksiä mitään sellaista, jonka vuoksi hän olisi hyvällä syyllä\nvoinut antaa minun näin kauaksi jäädä vankeuteeni. Ainoana riittävänä\nsyynä saattoi tosiaankin olla vain se, että hän olisi äkkiä kuollut\ntai pudonnut mereen, mutta sitä ajatellessani kärsivällisyyteni loppui\nkokonaan. Mahdollista myöskin oli, että vastatuulet olivat tehneet\ntyhjäksi matkahankkeemme ja me olimme vielä Nantucketin läheisyydessä.\nTästä arvelusta minun kuitenkin täytyi luopua, sillä jos asia\ntosiaankin olisi siten, olisi prikin täytynyt moneen kertaan kääntyä,\nvaan kun se yhtämittaa oli ollut kallellaan vasemmalle, päätin sen\nvarmasti purjehtineen koko ajan tasaisen tuulen puhaltaessa sen\noikealta puolelta. Mutta vaikkapa olettaisinkin, että vielä olimme\nsaaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua\nkatsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja\nilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta\ntuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle\npäästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman\nraitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä\ntuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta\nsyvään uneen tai pikemmin horrostilaan.\n\nUneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja\nkauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat\npaholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä.\nHirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat\nminuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot\nja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat\npuunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa\njonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä\nlaajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän\nmustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi\nolevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne\nkiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä\narmoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä\nseisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia\nhiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja\nleijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun.\nSuonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti\nhirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta\nkidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan.\nKauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni\nei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman\ntodellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, -- sen kuuma\nhengitys tuntui korvassani -- ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat\nvälkkyivät silmiini pimeästä.\n\nVaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä\ntai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua.\nPeto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani\navuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin\nruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän -- sanalla sanoen, että\nolin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi -- tulin\nkuoleman sairaaksi -- näköni pimeni -- jopa loistavat silmäterät\nyläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen\nja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän\nkoko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni;\nmutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan\nkasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään\nja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut\nunohtanut newfoundlandilaisen koirani, \"Tiikerini\", omituista\nvinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri\nsyöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä.\nNousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen\nuskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun\nahdistukseni kyyneltulvaan.\n\nKuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin\nmitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan\nmahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain\najatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani\ntäällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni\ntuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli\nluonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa minua\nhyväilyillään.\n\nEtsin nyt kellon käsiini ja painaen sen korvalleni huomasin, että se\ntaas oli seisahtunut; mutta siitä en ollenkaan hämmästynyt, kun\nkummallisesta olostani varmasti päätin nukkuneeni jälleen hyvin\npitkään, mahdoton oli tietysti sanoa kuinka kauan. Kuume poltti minua\nja janoani saatoin tuskin sietää. Hapuilin sieltä täältä vähäisiä\nvesivarojeni tähteitä, sillä minulla ei ollut valoa, kynttilä oli\npalanut lyhdystä loppuun eikä tikkulaatikko osunut käsiini.\nLöydettyäni ruukun havaitsin sen kuitenkin tyhjäksi -- koira\nvarmaankin oli juonut sen janoissaan sekä hotkaissut suuhunsa\nlampaanlihan tähteenkin, niin että vain tarkoin kalvettu luu oli\nlaatikon suulla. Pilaantuneetta lihatta saatoin kyllä tulla toimeen,\nmutta mieleni masentui ajatellessani vettä.\n\nOlin perin heikko, niin että pieninkin liike ja ponnistus sai koko\nruumiini tärisemään kuin horkassa. Kovaksi onnekseni priki jyski ja\nkeikkui perin rajusti ja laatikkoni päällä olevat traanitynnyrit\nolivat joka hetki pudota alas ja siten sulkea ainoan kulkutien. Kärsin\nmyöskin kamalaa merikipua. Kaiken tämän vuoksi päätin tunkeutua\nhinnasta mistä hyvänsä luukulle etsiäkseni heti apua ennenkuin olin\ntullut siihen kokonaan kykenemättömäksi. Tultuani tähän päätökseen\nhapuilin taas tikkulaatikkoa ja kynttilöitä. Edellisen löysin vähällä\nvaivalla, mutta kun en keksinyt kynttilöitä niin pian kuin olin\nodottanut -- sillä muistin tarkoin paikan mihin olin ne pannut --\njätin etsimisen siksi kertaa, käskin koiran levätä hiljaa ja aloin\nheti taivaltaa luukulle, jonne sanomattomien ponnistusten jälkeen\npääsin.\n\nVaikka kuinka olisin ponnistellut, en saanutkaan sitä auki.\n\nÄärimmäinen kauhu ja pelästys järkytti mieltäni. Turhaan yritin\nharkita, mikä todennäköisesti oli syynä siihen, että näin tulin\nelävältä haudatuksi. En pystynyt mihinkään johdonmukaiseen ajatteluun,\nvaan vaivuin lattialle ja antauduin vastustelematta mitä synkimpäin\nkuvittelujen valtaan, joissa kauhistava kuolema janoon, nälkään,\ntukehtumiseen tai elävältä hautautumiseen valtasi mieleni uhkaavimpana\nonnettomuutena.\n\nVihdoin saatoin taas hieman malttaa mieltäni. Nousin ja tapailin\nsormillani aukon liitoksia ja rakoja. Sitten tutkin ne tarkoin\npäästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa.\nTungin nyt veitseni terän rakoihin, kunnes se kilpistyi johonkin\nkovaan esteeseen. Raaputellessani sitä havaitsin sen lujaksi\nrautamöhkäleeksi, jonka omituisesta aaltomaisesta pinnasta päätin sen\nankkurikettingiksi. Ei ollut nyt muu keinona kuin lähteä takaisin\nlaatikolleni ja siellä joko alistua surulliseen kohtalooni\ntahi tyynnytellä mieltäni pystyäkseni harkitsemaan jotakin\npelastussuunnitelmaa. Ryhdyin heti yritykseen ja onnistuin\nlukemattomat vastukset voitettuani pääsemään takaisin. Kun lopen\nväsyneenä vaivuin patjalle, heittäytyi koirani supisuorana viereeni ja\nnäytti hyväilyillään haluavan lohduttaa minua murheissani ja rohkaista\nkestämään ne mielenlujuudella.\n\nKoiran merkillinen käyttäytyminen kiinnitti vihdoin kaiken huomioni\npuoleensa. Nuoleskeltuaan kasvojani ja käsiäni muutamia minuutteja se\nyhtäkkiä taukosi ja vingahti heikosti. Kun sitten ojensin käteni sitä\nkohti, huomasin sen taas makaavan käpälät ilmassa. Tämä niin usein\ntoistuva temppu näytti kummalliselta enkä sitä voinut mitenkään\nselittää. Kun koira näytti alakuloiselta, päätin sen saaneen jonkin\nvamman, ja tutkin sen käpälät yksitellen, mutta en löytänyt mitään\nloukkaantumisen merkkiä. Arvelin sen sitten olevan nälissään ja annoin\nsille ison palan liikkiötä, jonka se ahnaasti hotkaisi -- sitten taas\ntehden kummalliset temppunsa. Nyt kuvittelin, sen kärsivän janon\ntuskia niinkuin minunkin, ja luulin jo osanneeni oikeaan, kun mieleeni\njuolahti, että olin tarkastanut vain sen käpälät ja että sillä kenties\noli haava jossain muualla ruumiissaan. Tunnustelin huolellisesti sen\npäätä, mutta en löytänyt mitään. Mutta kun sivelin kädelläni sen\nselkää, havaitsin karvojen eräässä paikassa kulkevan hieman kohollaan\nselän poikki. Sormellani koetellen keksin nauhan ja kun seurasin sitä,\nhuomasin sen kiertävän koko ruumiin ympäri. Tarkemmin tutkistellessani\ntapasin pienen suikaleen, joka tuntui kirjepaperilta ja jonka läpi\nnauha oli pujotettu sillä tavoin, että suikale oli aivan eläimen\nvasemman olan alapuolella.\n\n\n\n\nIII.\n\n\"Verellä, henkesi riippuu siitä että pysyt piilossa.\"\n\n\nSamassa silmänräpäyksessä vilahti päähäni ajatus, että paperisuikale\noli kirje Augustukselta ja että jokin arvaamaton tapaus oli estänyt\nhänet pelastamasta minut tyrmästäni, jolloin hän oli keksinyt tämän\nkeinon ilmoittaakseen minulle, millä kannalla asiat olivat.\nKärsimättömyydestä vapisten rupesin nyt toistamiseen hakemaan\nfosforitikkujani ja kynttilöitä.\n\nKauhukseni en niitä löytänyt.\n\nAinoa, mitä sain käsiini, oli vähän niiden jäännöksiä. Siitä sain\nkuitenkin pelastavan ajatuksen.\n\nTunnustelin sormillani hellävaroen paperin pintaa ja olin tuntevani\nkarheita kirjoituksen jälkiä. Levitin päälle fosforintähteet ja\nhieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.\n\nEllen olisi ollut niin perin kiihdyksissä, olisin voinut lukea kaikki\nedessäni olevat kolme lausetta, sillä näin niitä olevan kolme. Mutta\nkun hädissäni koetin lukea kaikki yhtaikaa, kerkesinkin vain seitsemän\nviimeistä sanaa, jotka kuuluivat: -- \"_verellä -- henkesi riippuu\nsiitä, että pysyt piilossa_!\"\n\nJos olisin saanut selvän lipun koko sisällyksestä, täysin ymmärtänyt\nsen varotuksen, jonka ystäväni näin oli koettanut minulle lähettää, --\nvaikka se olisi kertonut sanoin kuvaamattomasta turmiosta, niin se ei\nsittenkään olisi, siitä olen varma, synnyttänyt minussa nimeksikään\nsitä raatelevaa ja samalla epämääräistä kauhua, jonka näin saamani\nkatkonainen varotus minussa herätti. \"Veri\", tuo hirmujen sana -- niin\ntäynnä salaperäisyyttä ja kärsimystä ja kauhua kaikkina aikoina.\nKuinka äärettömän paljon se nyt tuntui sanovan, kuinka kylminä ja\nraskaina (irrallaan kun se oli kaikista edellisistä sanoista, jotka\nolisivat määränneet tai selvittäneet sen merkitystä) sen häilyvät\ntavut putoilivat vankilani synkässä pimeydessä sieluni sisimpiin\nkätköihin!\n\nAugustuksella oli epäilemättä kyllin syytä tahtoessaan minun pysyvän\npiilossa ja minä koetin jos jollakin tavoin arvailla, mitä oli\ntapahtunut --, mutta en keksinyt mitään, mikä olisi selittänyt\narvoitusta. Heti sen jälkeen kun olin palannut viime retkeltäni ja\nennenkuin koiran merkilliset eleet olivat kiinnittäneet huomioni\npuoleensa, olin päättänyt joka tapauksessa hälyyttää laivaväen, tai,\njos se ei onnistuisi, koettaa tunkea keskikannen läpi. Puolinainen\nvarmuuteni siitä, että voisin toteuttaa toisen taikka toisen\nsuunnitelmani viime hädässäni, oli antanut minulle rohkeutta -- jota\nminulla ei muuten olisi ollut -- kärsiä tilani kurjuutta. Mutta nuo\nmuutamat lukemani sanat olivat riistäneet minulta tämän viimeisen\npelastuskeinoni ja tunsin nyt ensi kerran kohtaloni koko kovuuden.\nEpätoivoissani heittäysin taas patjalle, missä vuorokauden verran\nviruin horroksissa, ja vain hetkittäin oli järkeni ja muistini\nhereillä.\n\nVihdoin nousin vielä kerran ja mietiskelin niitä kauhuja, jotka\npiirittivät minua. Hädintuskin saatoin vielä elää kaksikymmentäneljä\ntuntia vedettä -- kauempaa en kestäisi. Vankeuteni ensi aikoina olin\nahkeraan maistellut liköörejä, joita Augustus oli minulle varustanut,\nmutta ne kiihottivat vain kuumetta vähääkään sammuttamatta janoani.\nMinulla oli nyt vain neljänneskorttelin verran jälellä väkevää\npersikkalikööriä, jota vatsani ei sietänyt. Makkarat oli syöty\nloppuun; liikkiöstä oli jälellä vain pieni nahanpala ja kaikki korput,\npaitsi muutamia tähteitä, oli koira syönyt. Kovaksi onnekseni\npäänkipuni vielä hetki hetkeltä paheni ja sen mukana se hourailu, joka\nenemmän tai vähemmän oli vaivannut minua siitä asti kun ensiksi\nnukahdin. Muutamia tunteja sitten olin suurella vaivalla voinut\nhengittää ja nyt joka yrityksellä rintani kohosi vain tuskallisesti\nnytkähdellen.\n\nMutta oli vielä toinenkin levottomuuden syy, jopa sellainen, jonka\nsynnyttämä raateleva kauhu oli pannut minut ponnistautumaan vapaaksi\nhorroksistani. Se johtui koiran eleistä.\n\nEnsiksi huomasin siinä muutoksen, kun hieroin fosforia paperiin.\nHieroessani se sysäsi kuonollaan kättäni hieman muristen, mutta olin\nsilloin liian kiihdyksissä pannakseni siihen huomiota. Pian sen\njälkeen heittäydyin, kuten muistettaneen, patjalle ja vaivuin\njonkunlaiseen horrostilaan. Tuokion kuluttua kuulin omituisen sähinän\nihan korvani juuresta ja huomasin koiran läähättävän ja puhisevan\nnäköjään täydessä raivossa, silmäterät hurjasti välähdellen pimeässä.\nPuhelin sille, jolloin se vastasi hiljaa muristen ja sitten vaikeni.\nHeti sen jälkeen vaivuin horroksiini, josta heräsin taas samalla\ntavalla. Tämä uudistui kolme tai neljä kertaa, kunnes koiran\nkäyttäytyminen lopulta niin säikähdytti minut, että kokonaan heräsin.\nSe makasi nyt ihan laatikon ovella pelottavasti, vaikka ikäänkuin\nhillitysti muristen, ja kiristeli hampaitaan kuin kovan kouristuksen\nvallassa. En epäillyt rahtuakaan, että veden puute tai ruuman\nummehtunut ilma oli tehnyt sen hulluksi, ja olin ymmällä, mihin\nvarokeinoihin nyt ryhtyisin. En sietänyt ajatellakaan sen tappamista,\nmutta se näytti kuitenkin aivan välttämättömältä oman turvallisuuteni\nvuoksi. Näin selvästi, kuinka se tuijotti minuun silmissään mitä\nverenhimoisin ilme ja odotin joka hetki sen hyökkäävän kimppuuni.\nVihdoin en enää voinut kestää kauempaa kamalaa asemaani, vaan päätin\nhinnasta mistä hyvänsä rynnistää laatikosta ja panna koiran päiviltä,\nellen siitä muuten suoriutuisi. Päästäkseni laatikosta minun oli\nmentävä aivan sen yli ja se näkyi jo arvaavan aikeeni ja nousi\netujaloilleen -- kuten huomasin silmien kohoamisesta -- paljastaen\nkoko valkean hammasrivinsä, jonka saattoi helposti erottaa. Otin\nliikkiön tähteen ja likööripullon ja varasin ne lähelleni samoin kuin\nsuuren lihaveitsen, jonka Augustus oli minulle jättänyt -- sitten\nkäärin kaavun mahdollisimman tiiviisti ympärilleni ja yritin laatikon\nsuuta kohti. Tuskin olin liikahtanut, kun koira hyökkäsi kovasti\nmuristen kohti kurkkuani. Se törmäsi koko painollaan oikeaan\nolkapäähäni ja minä tuperruin vasemmalle, raivokkaan eläimen vieriessä\nihan ylitseni. Olin vaipunut polvilleni pää vilttien peitossa. Ne\nsuojelivat minua toiselta hurjalta hyökkäykseltä; tunsin teräväin\nhampaiden voimakkaasti puristavan kaulaani kiedottua villavaatetta --\nonneksi toki voimatta tunkea kaikkien laskosten läpi. Olin nyt koiran\nalla ja hetken kuluttua olisin kokonaan sen vallassa. Epätoivo antoi\nminulle voimia ja minä nousin rohkeasti pystyyn ja ravistin koiran\nkimpustani. Heitin nyt mukaan raahaamani peitteet sen päälle ja\nennenkuin se kerkesi niistä selviytyä, olin päässyt ulos ovesta ja\nsulkenut sen lujasti viholliseltani. Tässä kahakassa olin kuitenkin\npudottanut liikkiönpalasen ja näin nyt koko muonavarastoni huvenneen\nneljänneskortteliin likööriä. Kun tämä ajatus vilahti päässäni,\njouduin sellaisen nurinkurisuuden valtaan, jonka luulisi vain lapselle\nmahdolliseksi samanlaisissa oloissa -- nostin pullon huulilleni,\ntyhjensin sen viimeiseen pisaraan ja paiskasin säpäleiksi lattiaan.\nTuskin oli sälähdyksen kaiku vaiennut, kun kuulin nimeäni lausuttavan\nkiihkeällä, mutta hillityllä äänellä, joka kuului kanssin puolelta.\nTuo kaikki oli niin odottamatonta ja niin valtava oli äänen minussa\nkuohuttama mielenliikutus, että maailma musteni silmissäni ja minä\nkaaduin kuolemansairaana laatikon päähän, jaksamatta huutoon vastata.\n\nKaatuessani irtautui lihaveitsi housun kaulukseni alta ja putosi\nkolisten lattiaan. Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut\nniin suloiselta korvissani. Mitä tuskaisimmalla levottomuudella\nkuuntelin, minkä vaikutuksen kolina tekisi Augustukseen, sillä tiesin,\nettei nimeni lausuja voinut olla kukaan muu. Kaikki oli hetkisen\nhiljaa. Vihdoin taas kuulin sanan \"Arthur!\" toistettuna matalalla\näänellä ja perin epäröiden. Elpynyt toivo irrotti heti kieleni kahleet\nja huusin nyt kohti kurkkuani:\n\n-- _Augustus! Voi Augustus!_\n\n-- Hiljaa! Jumalan tähden, ole hiljaa! vastasi hän mielenkuohusta\nvapisevalla äänellä, tulen luoksesi heti, niin pian kuin vaan pääsen\nkömpimään ruuman läpi.\n\nKauan aikaa kuulin hänen liikkuvan romujoukossa ja joka silmänräpäys\ntuntui minusta vuosisadalta. Vihdoin tunsin hänen kätensä olallani ja\nsamalla hetkellä hän pani vesipullon huulilleni. Vain ne, jotka ovat\näkkiä pelastuneet kuoleman kynsistä tai kokeneet sietämättömiä janoa\ntuskia yhtä tukalissa oloissa kuin minä synkässä vankilassani, voivat\nkäsittää mitä sanomatonta nautintoa yksi ainoa pitkä siemaus tätä\nrunsainta luonnonherkkua minulle tuotti.\n\nKun jonkun verran olin tyydyttänyt janoani, veti Augustus taskustaan\nkolme neljä kylmää keitettyä perunaa, jotka ahmin suuhuni. Hänellä oli\nmuassaan salalyhty ja herttaiset valonsäteet tuottivat minulle melkein\nyhtä suurta virkistystä kuin ruoka ja juoma. Mutta minä odotin\nkärsimättömästi kuullakseni syyn hänen pitkälliseen viipymiseensä ja\nhän rupesi kertomaan, mitä laivassa oli tapahtunut minun vankina\nollessani.\n\n\n\n\nIV.\n\nKapina laivalla. -- Kapteenin ja hänelle uskollisten tuho. --\nAugustuksen pelastus.\n\n\nPriki lähti purjehtimaan, kuten olin otaksunut, puolisen tuntia sen\njälkeen kuin hän oli tuonut kellon. Se tapahtui kesäkuun\nkahdentenakymmenentenä päivänä. Muistettaneen, että olin silloin ollut\nruumassa kolme päivää ja näinä päivinä oli laivassa alituinen touhu ja\nhäärinä ja yhtä mittaa juoksenneltiin edestakaisin varsinkin\nkajuutassa ja hyteissä, niin ettei hän ollut päässyt pistäytymään\nluonani ilmaisematta luukun salaisuutta. Kun hän sitten vihdoinkin\ntuli, olin minä vakuuttanut hänelle voivani mitä parhaimmin ja sen\nvuoksi hän ei parina seuraavanakaan päivänä juuri ollut huolissaan\nminusta -- kuitenkin hän yhä vartoi tilaisuutta päästäkseen alas\nruumaan. Vasta _neljäntenä päivänä_ se hänelle onnistui. Monta kertaa\nhän tällä välin oli aikonut kertoa isälleen uhkayrityksestämme ja\npyytää päästämään minut heti ruumasta, mutta olimme vielä Nantucketin\nulottuvilla ja muutamista sanoista päättäen, jotka Barnard oli tullut\nlausuneeksi, ei ollut ollenkaan varmaa, ettei hän heti kääntyisi\ntakaisin, kuullessaan minun olevan laivassa. Sitäpaitsi Augustus asiaa\najateltuaan ei arvannut minulla olevan mitään puutetta ja etten minä\nsiinä tapauksessa ominpäin nostaisi hälinää luukulla. Kun hän näin oli\npunninnut joka seikan, päätti hän jättää minut piilooni, kunnes\nkenenkään huomaamatta pääsisi pistäytymään luonani. Tämä, kuten jo\nsanoin, tapahtui vasta neljäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli\ntuonut minulle kellon ja ruumaan tulostani seitsemäntenä. Hän ei\nsilloin ottanut vettä eikä ruokavaroja mukaansa, vaan aikoi ensin\nhuutaa minut luukulle ja sitten palata hyttiin ja pistää minulle\nmuonaerän luukusta. Kun hän tätä varten laskeutui ruumaan, huomasi hän\nminun nukkuvan, sillä lienen kuorsannut aika äänekkäästi. Kaikkien\nlaskujen mukaan vedin silloin sitä unta, johon vaivuin heti kellon\nhaettuani ja jonka siis on täytynyt kestää kauemmin kuin kolme\nkokonaista vuorokautta. Nyttemmin sekä omat kokemukseni että muiden\nvakuutukset ovat saattaneet minut tutustumaan vanhan kalanrasvan\nlöyhkän unettaviin vaikutuksiin tiiviisti suljetussa paikassa, ja kun\najattelin millainen se ruuma oli, johon olin vangittuna ja kuinka\nkauan prikiä oli käytetty valaanpyyntialuksena, niin minua enemmän\nihmetyttää se, että ollenkaan heräsin kerran nukuttuani, kuin että\nolisin yhtämittaa nukkunut edellä mainitut tunnit.\n\nAugustus huusi minua ensin matalalla äänellä ja sulkematta luukkua --\nmutta minä en vastannut. Silloin hän sulki luukun ja puhui kovemmin ja\nlopulta hyvin kovalla äänellä -- minä yhä vaan kuorsasin. Hän oli nyt\nymmällä mitä tehdä. Häneltä kuluisi hyvän aikaa tunkiessaan romun\nvälitse laatikolleni ja sillä välin kapteeni Barnard saattaisi huomata\nhänen poissaolonsa, kun hän joka minuutti tarvitsi hänen apuaan\njärjestäessään ja kopioidessaan retken asiapapereita. Hän päätti siis\ntarkemmin ajateltuaan nousta ylös ja vartoa sopivampaa tilaisuutta\npistäytyäkseen minua katsomassa. Hän tuli tehneeksi tämän päätöksen\nsitäkin helpommin, kun uneni näytti mitä rauhallisimmalta eikä hän\narvannut minun kokeneen mitään haittaa vankina olostani. Hän oli juuri\naikeissa poistua, kun hänen huomiotansa äkkiä kiinnitti tavaton\nhälinä, joka nähtävästi kuului kajuutasta. Hän hyökkäsi ylös luukusta,\nsulki sen ja sysäsi hyttinsä oven auki. Samassa kun hän oli astunut\nyli kynnyksen, välähti pistooli hänen silmissään ja kangen isku\npaiskasi hänet maahan.\n\nLuja koura piteli häntä kajuutan lattialla puristaen häntä kurkusta;\nkuitenkin hän saattoi nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen\nisänsä virui kädet ja jalat sidottuina kajuutanportailla, pää alaspäin\nroikkuen ja otsassa syvä haava, josta veri valui virtanaan. Hän ei\npuhunut sanaakaan ja oli nähtävästi kuolemankielissä. Hänen puoleensa\nkumartuneena seisoi ensimäinen perämies silmäillen häntä pirullisesti\nilkkuen ja tutki tyynesti hänen taskujaan, joista hän samassa otti\nison pussin ja kronometrin. Seitsemän matruusia, joiden joukossa oli\nneekerikokki, penkoi aseiden haussa vasemman puolen hyttejä ja\nvarustautui tuota pikaa musketeilla ja ampumavaroilla. Paitsi\nAugustusta ja kapteeni Barnardia, oli kajuutassa kaikkiaan yhdeksän\nmiestä, roistomaisimmat koko prikin miehistöstä.\n\nKonnat nousivat nyt kannelle ja veivät ystäväni mukanaan ensin\nsidottuaan hänen kätensä selän taa. He menivät suoraa päätä kanssille,\njoka oli teljetty, -- kaksi kapinoitsijaa seisoi siinä kirves kädessä,\nkaksi myöskin isolla luukulla. Perämies huusi kovalla äänellä:\n\n-- Kuuletteko siellä alhaalla? Sukkelaan, ylös, yksitellen! Paikalla\n-- ei mitään mutinaa.\n\nMuutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs\nenglantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti\nitkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään.\nAinoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle\nääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja\nviskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin\nloiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä\nuskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät\nkarkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja\nhetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein\nkapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi\nheidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat\nvihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen\ntaistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia\nepäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he\nkuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä\nhänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki\nkanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen\nkannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin\nensimäiset kuusikin -- kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia\nkaksikymmentäseitsemän miestä.\n\nNyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin\nlaivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista\nuhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin\nmereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus\nluuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta\nroistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen\nverityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka\nmuiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi;\nperämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio\nrupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti.\nSilloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka\nviruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien\nkapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet\nkuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla,\nettä he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan\nvoiton. Mutta musta kokki -- joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi\nolevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä -- ei\nhalunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta\nkertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin\npäissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä\nhallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk\nPetersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka\nelää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä\noli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä\nintiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli\nniin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli\nlyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä,\nmutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin\nolivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi\nsanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin\nolivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet\ntaipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri\nja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä.\nPeitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti\ntavallisesti peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista,\nespanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta.\nKerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja\nse lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka\nilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta\nkorvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen\nruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei\nkasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen\nvaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat\ntavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan\nolleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen\nsaattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta\ntarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme\nmerkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.\n\nTästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta\ntarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia\nruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat\njohtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.\n\nOlen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä\njulman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon\ntuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen\njälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on\ntapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen\nkokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan\nkaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan\nja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja\nepätodennäköisimmät väitteeni.\n\nKun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti\nriidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit -- paitsi Augustusta,\njota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen -- pienimpään\nvalaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan\nkatsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa -- sillä muistettaneen,\nettä kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen\njälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta\nhieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin\nymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä\ntuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin\nmissä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta\nhän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja\nviskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa\nkäydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään\nja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin\nvastustelematta.\n\nAugustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän\nvääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset.\nKourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta\nei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä\nmuutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat --\nsitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.\n\nSillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä\nja kova merenkäynti, vaikkei tuullutkaan paljon. Vene hävisi tuokiossa\nnäkyvistä eikä ollut sanottavaa toivoa niiden kovaonnisten\npelastumisesta, jotka siinä olivat. Tämä tapahtui kumminkin 35° 30'\npohjoista leveyttä ja 61° 20' läntistä pituutta eikä siis kovin\nkaukana Bermudas-saarista.\n\nAugustus koki lohduttaa itseään kuvittelemalla, että vene joko pääsisi\nmaihin tai joutuisi liki rannikkoa tavatakseen aluksia.\n\nNyt nostettiin kaikki purjeet ja priki jatkoi alkuperäistä suuntaansa\nlounaiseen -- kapinoitsijat näet aikoivat merirosvoretkelle,\nryöstämään, mikäli Augustus ymmärsi, laivoja Cap Verden ja Porto Ricon\nreitillä.\n\nEi mitään piitattu Augustuksesta, joka oli päästetty köysistä ja sai\nkävellä missä halusi kajuutanportaiden ja kokan välillä. Jopa Dirk\nPeters kohteli häntä hieman ystävällisestikin kerran pelastaen hänet\nkokin raakuuksilta. Hänen asemansa oli kumminkin mitä arveluttavin,\nkun miehet olivat alituisesti päissään eikä heidän hyvään tuuleensa\ntai välinpitämättömyyteensä ollut kauan luottamista. Levottomuutensa\nminun tähteni hän kuvaili kuitenkin olleen tuskallisimman seurauksen\ntilastaan; eikä minulla todellakaan koskaan ollut syytä epäillä hänen\nvilpitöntä ystävyyttään. Monta kertaa hän oli jo päättänyt ilmaista\nminun laivassa oloni kapinoitsijoille, mutta luopui siitä muistaessaan\nne hirmutyöt, joita hän jo oli nähnyt, ja toivoessaan pian pääsevänsä\navukseni. Tähän hän lakkaamatta vaani tilaisuutta, mutta hänen\nalituisesta valppaudestaan huolimatta kolme päivää kului veneen\ntuuliajolle heittämisestä ennenkuin mitään toiveita siihen ilmaantui.\nVihdoin kolmannen päivän iltana kova itätuuli yllätti prikin ja kaikki\nmiehet huudettiin korjaamaan purjeita. Siinä mylläkässä Augustus pääsi\npujahtamaan hyttiin. Sanomattomaksi surukseen ja kauhukseen hän\nsilloin näki, että se oli muutettu kaikenlaisten laivatarpeiden\ntalletuspaikaksi ja että monen sylen pituinen ankkurikettingin-romu,\njoka oli kasattu kajuutanportaiden alle, oli kirstun tieltä raahattu\ntänne aivan luukun päälle! Mahdotonta oli siirtää sitä paikaltaan\nkenenkään huomaamatta ja hän palasi kiireimmän kautta takaisin. Kun\nhän astui kannelle, kävi perämies hänen kurkkuunsa, kysyen mitä hän\noli tehnyt kajuutassa. Hän oli sysäämäisillään hänet vasemman partaan\nyli mereen, kun Dirk Peters taas tuli väliin ja pelasti hänen\nhenkensä. Augustus pantiin nyt käsirautoihin, joita laivassa oli monta\nparia ja hänen jalkansa sidottiin lujasti. Sitten hänet vietiin\nvälikannelle ja viskattiin lähinnä kanssin laipiota olevaan alempaan\nkoppiin, samalla kuin hänelle vakuutettiin, ettei hän kertaakaan enää\npistäisi jalkaansa kannelle, \"niin kauan kuin priki oli priki\". Näin\nsanoi kokki, joka viskasi hänet koppiin; vaikea on sanoa mitä tällä\nlauseella oikein tarkoitettiin. Koko asia koitui kumminkin minun\nlopulliseksi pelastuksekseni, kuten kohta nähdään.\n\n\n\n\nV.\n\nMiten Augustus sai minut pelastetuksi ruumasta.\n\n\nMuutamia minuutteja kokin lähdettyä kanssista Augustus oli epätoivon\nvallassa eikä enää toivonut hengissä pääsevänsä kopista. Hän päätti\nnyt ilmoittaa ensimäisille kanssiin tulijoille minun asemastani,\narvellen minulle paremmaksi joutua kapinoitsijain armoille kuin\nmenehtyä janoon ruumassa, sillä jo kymmenen päivää olin ollut vankina\nja ruukussani oli vettä vain neljäksi. Tätä ajatellessaan hänen\npäähänsä pälkähti yhtäkkiä, että hän kenties pääsisi yhteyteen\nkanssani isonruuman kautta. Kaikissa muissa olosuhteissa yrityksen\nvaikeus ja vaarallisuus olisi pidättänyt hänet siihen ryhtymästä,\nmutta nyt kun hänellä joka tapauksessa oli niin heikot toiveet päästä\nhengissä ja siis vain vähän menettämistä, kohdisti hän kaiken\nhuomionsa tehtävän suoritukseen.\n\nKäsiraudat antoivat ensiksi ajattelemisen aihetta. Toviin hän ei\nkeksinyt mitään keinoa niiden poistamiseksi ja pelkäsi jo tuumainsa\nalkuunsa raukeavan, kun hän tarkemmin katseltuaan huomasi että raudat\nsaattoi vähällä vaivalla kihnuttaa käsistään ja taas pujottaa takaisin\nvain puristamalla kokoon kämmenensä. Tällaiset käsiraudat, eivät\nollenkaan sovi nuorille vangeille, joiden pienemmät luut helposti\ntaipuvat puristuksesta. Hän päästi nyt jalkansa köysistä, jätti nuoran\nniin että sen saattoi helposti sovittaa paikoilleen, jos joku sattuisi\ntulemaan kanssiin, ja kävi tarkastelemaan laipiota siitä paikasta,\nmissä se yhtyi koppiin. Välilaudat olivat tässä pehmeää mäntypuuta,\ntuuman paksuisia ja hän voi vähällä vaivalla puhkaista siihen aukon.\nPuhetta kuului nyt kanssin portailta ja hän kerkesi parhaiksi pistää\noikean kätensä rautoihin, -- vasen oli paikoillaan -- ja köyttää\nnuoran vetosolmuun nilkan ympärille, kun Dirk Peters tuli kanssiin\nperässään koira, joka heti hyppäsi koppiin ja paneutui maata. Koiran\noli Augustus tuonut laivaan, kun tiesi minun kiintyneen elukkaan ja\narveli minun mielelläni ottavan sen mukaani matkalle. Hän kävi sen\nkotoani hakemassa heti kun oli vienyt minut ruumaan, vaikkei tullut\nsiitä maininneeksi kelloa tuodessaan. Kapinan jälkeen Augustus ei\nollut nähnyt sitä ennenkuin se nyt ilmestyi Dirk Petersin seurassa ja\noli pitänyt sitä menneenä luullen, että joku perämiehen joukkoon\nkuuluvista ilkiöistä oli heittänyt sen mereen. Sittemmin ilmeni, että\nse oli ryöminyt valaanpyyntiveneen alle loukkoon, josta se ei mahtunut\npyörtämään takaisin. Viimein Peters auttoi sen sieltä ja tuolla\nomituisella hyväsydämisyydellä, jolle ystäväni hyvin osasi antaa\narvoa, oli nyt tuonut sen kanssiin hänelle toveriksi, ja antaen\nhänelle samalla vähän kuivaa suolalihaa ja perunoita sekä vesikannun.\nSitte hän meni kannelle luvaten tuoda hieman lisää syötävää seuraavana\npäivänä.\n\nKun hän oli mennyt, päästi Augustus molemmat kätensä raudoista ja\nirrotti jalkansa. Sitte hän käänsi ylös patjansa pään ja rupesi\nkynäveitsellään -- sillä roistot eivät olleet viitsineet tutkia hänen\ntaskujaan -- kaikin voimin kovertamaan poikki välilankkua,\nmahdollisimman läheltä kopin lattiaa. Hän katsoi viisaimmaksi kaivaa\nsiitä, koska hän jonkun äkkiarvaamatta tullessa voisi peittää työnsä\njäljet nostamalla patjan paikoilleen. Sinä päivänä ei kuitenkaan\nmitään häiriötä tapahtunut ja yön tullessa hän oli saanut lankun ihan\npoikki. Tässä huomautettakoon, etteivät miehet enää käyttäneet kanssia\nmakuupaikkanaan, vaan asuivat kapinasta lähtien kajuutassa, juoden\nviinejä ja juhlien kapteeni Barnardin eväillä ja hädintuskin pitäen\nhuolta prikin hoitamisesta. Tämä kaikki koitui meidän molempain\nonneksi, sillä asiain ollessa toisella kannalla hänen olisi ollut\nmahdoton päästä luokseni. Nyt sitä vastoin hän jatkoi hyvässä toivossa\nsuunnitelmaansa. Päivä kuitenkin jo melkein sarasti, kun hän sai\nlaudan toisesta kohden poikki -- ja oli siten tehnyt aukon kyllin\nsuureksi mahtuakseen siitä helposti keskikannelle. Täältä hän pääsi\nvähällä vaivalla alemmalle isolleluukulle, vaikka hänen silloin täytyi\nkontata öljytynnyririvien yli, jotka melkeinpä hipoivat yläkantta,\nniin että hänellä hädintuskin oli tilaa liikkua. Saavuttuaan\nlaivanluukulle hän huomasi koiran tulleen mukaan ja pujottelevan\nkahden tynnyririvin välissä. Nyt oli kumminkin myöhäistä yrittää\nluokseni ennen päivänkoittoa, vaikeinta kun oli päästä tiiviin lastin\nläpi aliruumaan. Hän päätti siis palata ja odottaa seuraavaan yöhön.\nNäin tuumaillen hän kävi irrottelemaan laivanluukkua joutuakseen mitä\npikimmin tullessaan uudestaan. Tuskin hän oli saanut sen irti, kun\nkoira innoissaan hyökkäsi näin syntyneelle pienelle aukolle, nuuski\nhetkisen ja rupesi vinkumaan, samalla kuin se raapien näytti kaikin\nmokomin koettavan poistaa kantta käpälillään. Sen eleistä saattoi\nvarmasti päättää, että se älysi minun olevan ruumassa, ja Augustus\narveli sen pääsevän luokseni, jos hän pistäisi sen alas luukusta.\nHänen päähänsä pälkähti nyt lähettää kirjelippu koiran mukana. Se\npäättyi näihin sanoihin: \"olen töhrinyt tämän verellä -- henkesi\nriippuu siitä, että pysyt piilossa\".\n\nNämä hommat olivat tuskin päättyneet ja hän palannut vankilaan, kun\nDirk Peters tuli sinne hyvin juovuksissa, mutta mainiolla tuulella,\ntuoden ystävälleni päivän muona-annoksen, ja vesikannun. Hän istui\nvähän aikaa arkulla kopin ääressä ja puheli vapaasti perämiehestä ja\nprikin asioista. Hänen käytöksensä oli perin oikullista, jopa\neriskummallista, ja kerran Augustus ihan säikähti. Viimein hän\nkumminkin lähti kannelle ja mutisi tuovansa vangilleen hyvän\npäivällisen huomenna. Päivän kuluessa kaksi harppuunimiestä astui\nsisään kokki perässä, kaikki kolme äärimmilleen päihtyneinä. Hekään\neivät arkailleet puhua peittelemättä tuumistaan. Kävi ilmi, etteivät\nhe voineet sopia lopullisesta suunnasta muussa kuin siinä kohden että\noli hyökättävä Cap Verden saarilta purjehtivan laivan kimppuun, jota\nhe odottelivat joka hetki.\n\nHe menivät noin tunnin kuluttua eikä kukaan tullut kanssiin enää koko\npäivänä. Augustus makasi hiljaa paikoillaan melkein yöhön asti. Sitten\nhän päästi itsensä köysistä ja raudoista ja valmistautui yritykseensä.\nEräästä kopista löytyi pullo ja sen hän täytti vedellä Petersin\njättämästä kannusta, varustaen samalla taskuihinsa kylmiä perunoita.\nSuureksi ilokseen hän vielä tapasi salalyhdyn, jossa oli pieni\ntalikynttilänpätkä jälellä. Sen hän saattoi sytyttää milloin vain\nhalusi, koska hänellä oli tikkulaatikko. Kun oli tullut ihan pimeä,\nryömi hän laipion reiästä, ensin varovaisuuden vuoksi aseteltuaan\nmakuuvaatteensa sillä tavoin, että näytti kuin joku olisi maannut\nsiinä huopien peitossa. Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun\nveitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi -- tämä\ntemppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen\nvasta jälestäpäin. Hän oli nyt isolla keskikannella ja rupesi\npujottelemaan kuten edelliselläkin kerralla yläkannen ja\ntraanitynnyrien välitse isolleluukulle. Sinne saavuttuaan hän sytytti\nkynttilänpätkän ja laskeutui luukusta, hädintuskin päästen kömpimään\nruuman ahdetussa tavarajoukossa. Vain muutaman hetken täällä oltuaan\nhän säikähti ruuman sietämätöntä löyhkää ja ummehtuneisuutta. Hän ei\nuskonut mahdolliseksi, että minä olisin kestänyt näin kauan\nvankeuttani niin tukahduttavassa ilmassa. Hän huusi minua kerran\ntoisensa perään, mutta minä en vastannut mitään ja hänen epäilyksensä\nnäyttivät siten saavan vahvistuksensa. Priki keikkui ankarasti ja se\nsynnytti sellaisen melskeen, ettei huolinut kuunnellakaan niin heikkoa\nääntä kuin hengitystäni tai kuorsaamistani. Hän avasi salalyhdyn ja\npiti sitä mahdollisimman korkealla milloin vain saattoi, jotta minä,\njos olisin elossa, valon huomatessani tietäisin avun lähestyvän. Mutta\nvieläkään ei minusta kuulunut hiiskaustakaan ja kuolemani otaksuminen\nalkoi muuttua varmuudeksi. Hän päätti kuitenkin jos mahdollista\ntunkeutua laatikolle omin silmin nähdäkseen aavistustensa toteutuneen.\nHän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa,\nkunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei\nmitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan. Tunteittensa\nvaltaamana hän heittäytyi epätoivoissaan romukasaan ja itki kuin\nlapsi. Tällöinpä juuri hän kuuli pullon sälähtävän, kun viskasin sen\nmaahan. Onni tosiaankin oli, että se tapahtui -- sillä tästä\nsattumasta, näyttipä se miten mitättömältä tahansa, riippui kohtaloni.\n\n\n\n\nVI.\n\nKapinoitsijain suunnitelmia. Augustus saa enemmän vapautta.\n\n\nVain tämän kertomuksen pääkohdat kertoi Augustus minulle viipyessämme\nlaatikon lähellä. Vasta jälkeenpäin hän selosteli kaikki pienimpiä\nyksityiskohtia myöten. Hän pelkäsi, että häntä kaivataan ja minä\npuolestani olin hurjan kärsimätön pääsemään inhottavasta vankilastani.\nMe päätimme heti ponnistella laipioon puhkaistulle reiälle, jonka\nlähellä minun piti pysytellä toistaiseksi, hänen mennessään\nvakoilemaan. Koiran, Tiikerin, joksi sitä sanottiin, jättämistä\nlaatikolle emme kumpikaan tahtoneet ajatellakaan. Se tuntui nyt olevan\naivan hiljaa emmekä erottaneet sen hengitystäkään painaessamme\nkorvamme laatikkoa vasten. Olin varma, että se oli kuollut, ja päätin\navata laatikon oven. Se makasi suorana, näköjään syvässä\nhorrostilassa, mutta vielä elossa. Aikamme oli hyvin täpärällä, mutta\nkuitenkaan en raskinut jättää eläintä, jota nyt toistamiseen sain\nkiittää hengestäni, edes yrittämättä sitä pelastaa. Niinpä raahasimme\nsen mukanamme miten parhaiten taisimme, vaikka se kävi kovin työlääksi\nja väsyttäväksi; Augustuksen täytyi väliin kiivetä esteiden yli koiran\nvetkale sylissään -- johon urotyöhön minä hintelyyteni takia en\nollenkaan olisi kyennyt. Vihdoin meidän kuitenkin onnistui päästä\naukolle, josta Augustus ryömi ensiksi ja Tiikeri työnnettiin perästä.\nKaikki oli onneksi kunnossa kanssissa emmekä me unohtaneet hartaasti\nkiittää Jumalaa vältettyämme uhkaavan vaaran. Toistaiseksi sovittiin,\nettä minä pysyttelisin aukon lähellä, josta toverini helposti voisi\nantaa minulle osan päiväannostaan ja minä saisin hengittää verrattain\npuhdasta ilmaa.\n\nKun ystäväni oli päässyt turvassa koppiinsa ja saanut raudat ja köyden\npaikoilleen pannuksi, oli jo täysi päivä. Aikamme oli ollutkin\ntäpärällä, sillä tuskin hän oli saanut kaikki kuntoon, kun perämies\ntuli kanssiin Dirk Petersin ja kokin seurassa. He puhelivat vähän\naikaa Cap Verden laivasta ja näkyivät olevan siitä kovin huolissaan.\nVihdoin kokki tuli kopille, jossa Augustus makasi, ja istuutui\npääpuoleen. Näin ja kuulin kaikki piilopaikkaani, sillä laudan pätkää\nei oltu pantu paikoilleen ja pelkäsin joka hetki neekerin nojaavan\naukon peitteeksi ripustettuun isoon nuttuun, jolloin kaikki olisi\ntullut ilmi ja me epäilemättä olisimme heti saaneet sen maksaa\nhengellämme. Onni oli meille kumminkin myötäinen, ja vaikka hän\ntuontuostakin kosketti nuttua laivan kiikkuessa, hän ei tullut\npainaneeksi sitä tarpeeksi lujasti huomatakseen mitään. Nutun liepeet\noli luonnollisesti kiinnitetty laipioon, niin ettei se päässyt\nheilahtamaan reiän päältä. Koko ajan Tiikeri oli maannut vuoteen\njalkapäässä ja näkyi jo jonkun verran tointuneen, sillä näin sen\nsilloin tällöin avaavan silmänsä ja syvään henkäisevän.\n\nMuutaman minuutin kuluttua perämies ja kokki lähtivät ja jättivät\nkanssiin Dirk Petersin, joka heti heidän mentyään istahti siihen,\nmissä perämies juuri oli istunut. Hän rupesi haastelemaan hyvin\ntuttavallisesti Augustuksen kanssa ja näimme nyt, että hänen humalansa\ntoisten ollessa saapuvilla oli parhaasta päästä ollut teeskentelyä.\nHän vastasi avomielisesti toverini kaikkiin kysymyksiin, kertoi että\nhän varmasti uskoi hänen isänsä pelastuneen, koska näkyvissä oli ollut\nkokonaista viisi purjealusta juuri ennen auringon laskua, silloin kun\nhänet jätettiin tuuliajolle, sekä puheli muutenkin lohduttavasti, mikä\ntuotti minulle sekä iloa että hämmästystä. Aloinpa tosiaankin toivoa,\nettä me Petersin avulla lopulta saisimme prikin takaisin valtaamme, ja\nmainitsin siitä Augustukselle heti kun voin. Hän uskoi, että tuuma oli\nmahdollinen, mutta vaati mitä suurinta varovaisuutta, koska tuon\nsekarotuisen intiaanin käytös näytti johtuvan vain satunnaisesta\noikusta eikä tosiaankaan saattanut sanoa, oliko hän koskaan oikein\nviisas. Peters meni kannelle noin tunnin kuluttua ja palasi vasta\npäivälliseksi, jolloin hän toi Augustukselle runsaan annoksen\nsuolalihapihviä ja putinkia. Yksin jäätyämme minäkin sain kelpo osani\nomalle puolelleni. Ei kukaan tullut enää kanssiin sinä päivänä ja\nyöksi menin Augustuksen koppiin ja nukuin makeasti lähes\npäivänkoittoon asti, jolloin hän herätti minut kuullessaan liikettä\nkannelta. Palasin kiireimmän kautta piilooni.\n\nKun päivä oli täysin valjennut, näimme Tiikerin miltei täydelleen\ntoipuneen, emmekä huomanneet mitään vesikauhun oireita. Kun tarjosimme\nsille vähän vettä, joi se näköjään hyvin halukkaasti. Päivän pitkään\nse sai takaisin entisen voimansa ja ruokahalunsa. Ruuman myrkyllinen\nilma oli epäilemättä aiheuttanut sen kummallisen käyttäytymisen. En\nsaattanut kyllin iloita siitä, etten suostunut jättämään sitä\nlaatikolle. Tämä päivä oli kesäkuun kolmaskymmenes ja kolmastoista\n_Grampuksen_ purjehdittua Nantucketista.\n\nHeinäkuun toisena päivänä perämies tuli kanssiin, juovuksissa kuten\nainakin, mutta mainiolla tuulella. Hän tuli Augustuksen kopille,\nläimäytti häntä selkään ja kysyi, osaisiko hän olla ihmisiksi, jos hän\npääsisi irti ja lupaisiko hän pysyä poissa kajuutasta: Tähän ystäväni\ntietenkin vastasi myöntävästi, jolloin roisto päästi hänet vapaaksi\npakotettuaan hänet ensin juomaan rommipullosta, jonka hän otti\ntakintaskustaan. Molemmat menivät nyt kannelle enkä nähnyt Augustusta\nnoin kolmeen tuntiin. Sitten hän palasi tuoden sen hyvän uutisen, että\noli saanut luvan kävellä prikillä missä vain halusi isonmaston ja\nkokan välillä ja että hänet oli määrätty nukkumaan entiseen tapaansa\nkanssissa. Hän toi minulle sen lisäksi hyvän päivällisen ja runsaasti\nvettä. Priki väijyi yhä Cap Verdeltä purjehtivaa laivaa ja parhaillaan\noli näkyvissä purje, jota arveltiin siksi.\n\n\n\n\nVII.\n\nKapinoitsijat riitautuvat. -- Hartman Rogers myrkytetään. -- Me\nliittoudumme Dirk Petersin kanssa.\n\n\n_Heinäkuun 10 pv:nä:_ Puhuteltiin Riosta Norfolkiin purjehtivaa\nprikiä. Sää usvainen, sekä vaihtelevia itätuulia. Tänään kuoli Hartman\nRogers, joka oli kahdeksantena päivänä saanut kouristuksia juotuaan\nlasin grogia.\n\nTämä mies oli kokin puoluelaisia ja häneen Peters oli enin luottanut.\nHän sanoi Augustukselle uskovansa, että perämies oli hänet myrkyttänyt\nja odottavansa, ellei olisi varuillaan, oman vuoronsa pian tulevan.\nNyt oli enää vain hän itse, Jones ja kokki jälellä hänen omasta\njoukostaan -- toisella puolella oli viisi. Hän oli ehdotellut\nJonesille, että komento otettaisiin perämieheltä; mutta kun\nsuunnitelma sai kylmäkiskoisuutta osakseen, niin hän ei ollut ruvennut\najamaan asiaa pitemmälle eikä virkkanut mitään kokille. Hyvä oli, että\nhän oli niin varovainen, sillä iltapuolella kokki ilmaisi päättäneensä\nliittyä perämieheen, ja siirtyi muodollisestikin tämän puolueeseen,\njolloin taas Jones käytti tilaisuutta riidelläkseen Petersin kanssa ja\nvihjasi ilmoittavansa perämiehelle hänen hankkeistaan. Nyt ei\nnähtävästi ollut hetkeäkään hukattavana ja Peters ilmaisi päättäneensä\nhinnasta mistä hyvänsä yrittää vallata aluksen, jos vain Augustus\nantaisi hänelle apua. Ystäväni heti vakuutti olevansa valmis mihin\ntahansa tämän asian hyväksi ja arvellen hetken tulleeksi ilmoitti\nminun olevan laivassa. Tästä sekarotuinen intiaani oli yhtä\nihastuksissaan kuin hämmästyksissäänkin, hän kun ei vähääkään enää\nluottanut Jonesiin, jonka hän jo luki perämiehen puoluelaiseksi. He\nmenivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä\ntutustuimme toisiimme.\n\nSovittiin, että yrittäisimme vallata laivan heti tilaisuuden tullessa,\nja ettemme uskoisi Jonesille ensinkään tuumiamme. Jos onni olisi\nmeille myötäinen, niin veisimme prikin ensimäiseen satamaan ja\nluovuttaisimme sen viranomaisille. Puolueensa hajoaminen oli tehnyt\ntyhjäksi Petersin aikeen mennä Tyynellemerelle -- siihen seikkailuun\ntarvittiin miehistöä -- ja hän luotti siihen, että hänet joko\nvapautetaan mielenvikaisuuden takia -- jonka hän juhlallisesti\nvakuutti saattaneen hänet avustamaan kapinallisia -- tahi armahdetaan\nAugustuksen ja minun esitysteni johdosta. Neuvottelumme keskeytti\ntoistaiseksi huuto: \"kaikki miehet korjaamaan purjeita\", ja Peters ja\nAugustus juoksivat kannelle.\n\nKuten ainakin, oli miehistö juovuksissa ja ennenkuin purjeet kunnolla\nsaatiin kokoon, kallisti ankara tuuliaispää laivanpartaan veteen.\nLaskemalla tuuleen se kumminkin pääsi pystyyn, mutta nieltyään koko\njoukon vettä. Tuskin oli kaikki kunnossa, kun toinen puuska yllätti\nlaivan ja heti sen jälkeen vielä toinen -- mutta mitään vahinkoa ei\ntoki tapahtunut. Kaikesta päättäen oli nousemassa myrsky, joka\nsuurella raivolla karkasikin tuota pikaa kimppuumme pohjan ja lännen\npuolelta. Nyt koottiin kaikki purjeet mahdollisimman tarkkaan ja me\nasetuimme vastatuuleen, kuten ainakin, tiukkaan reivatun fokkapurjeen\nvaraan. Yön joutuessa tuulen voima kasvoi ja meri kävi merkillisen\nankaraksi. Peters tuli nyt kanssiin ja me jatkoimme taas\nneuvotteluamme.\n\nOlimme samaa mieltä siitä, ettei otollisempaa tilaisuutta voinut\ntarjoutua suunnitelmamme toteuttamiseksi, koskei yritystä tällaisella\nhetkellä osattu aavistaakaan. Kun priki oli turvassa päin tuulta, ei\nsitä tarvinnut hoitaa ennenkuin sään tyynnyttyä ja silloin, jos\nnimittäin yrityksemme onnistui, me voisimme vapauttaa yhden tai ehkä\nkaksi miestä auttamaan meitä viemään prikiä satamaan. Pahimpana\npulmana oli perin erilaiset voimasuhteemme. Meitä oli vain kolme\nmiestä ja kajuutassa oli yhdeksän. Kaikki aseet olivat myös heidän\nhallussaan, paitsi paria pistoolia, jotka Peters oli piilottanut\ntaskuihinsa ja isoa merimiehen puukkoa, jota hän aina piti\nhousunkauluksensa alla. Eräistä merkeistä -- kun esimerkiksi ei ollut\nyhtään kirvestä tai kankea tavallisilla paikoillaan -- rupesimme\npelkäämään, että perämies epäili jotain, ainakin Petersiin nähden ja\nettä hän kyllä pitäisi varansa hänestä päästäkseen. Oli tosiaankin\nselvää, että teimmepä mitä hyvänsä, me emme saattaneet toimia kyllin\nripeästi. Kuitenkin vihollisen ylivoima oli siksi suuri, että meidän\ntäytyi menetellä hyvin varovasti.\n\nPeters ehdotti, että hän menisi kannelle ja rupeisi puheisiin vahdin\n-- Allenin -- kanssa, jolloin hän voisi heittää tämän mereen kaikessa\nhiljaisuudessa, että Augustus ja minä sitten tulisimme kannelle\nvarustautuaksemme parhaamme mukaan aseilla. Sitten tekisimme yhteisen\nryntäyksen ja valtaisimme kajuutan portaat ennenkuin vihollinen\njoutuisi vastarintaan. Vastustin tätä, koska en saattanut uskoa\nperämiehen, joka oli sukkela mies, milloin vain hänen taikauskoiset\nennakkoluulonsa eivät häntä sokaisseet, olevan niin helposti\nhoukuteltavissa satimeen. Jo se seikka, että kannella oli vahti,\ntodisti riittävästi hänen olevan varuillaan.\n\nSe seikka, ja lisäksi kirveiden ja kankien katoaminen saattoi meidät\nvarmoiksi siitä, että miehistö oli liiaksi varuillaan voittaaksemme\nsen yllätyksellä Petersin ehdottamalla tavalla. Jotain oli kumminkin\ntehtävä ja niin joutuin kuin mahdollista, sillä epäilystäkään ei\nollut, että kun epäluulo kerran oli herännyt Petersiä kohtaan, hänet\nraivattaisiin tieltä heti tilaisuuden tullessa.\n\nOnnellinen sattuma toi vihdoin mieleeni, että käyttäisimme hyväksemme\nperämiehen taikauskoista pelkoa ja pahaa omaatuntoa. Muistettaneen,\nettä muuan miehistä, Hartman Rogers, oli kuollut aamulla kouristukseen\npari päivää sairastettuaan. Peters oli kertonut uskovansa, että\nperämies oli myrkyttänyt miehen, ja tähän ajatukseensa hänellä oli\nsyitä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat kumoamattomat,\nmutta joita ei mikään saanut häntä meille ilmaisemaan. Hänen\nitsepintaisuutensa siinä kohden oli aivan hänen kummallisen luonteensa\nmukaista.\n\nRogers oli kuollut yhdentoista tienoissa aamupuolella kovissa\nkouristuksissa, ja muutamia minuutteja sen jälkeen ruumis oli kamalin\nja inhottavin hirviö mitä milloinkaan muistan nähneeni. Vatsa oli\nsuunnattomasti turvonnut kuten hukkuneella, joka viikkokausia on ollut\nvedessä. Kädet olivat samanlaiset, kun taas kasvot olivat kuopallaan,\nrypyssä ja muuten liituvalkeat, paitsi paria kolmea hehkuvan punaista\ntäplää, sellaisia kuin ruusukuumeessa; yksi niistä ulottui vinosti\nkasvojen poikki peittäen kokonaan toisen silmän ikäänkuin punainen\nsamettinauha. Tässä pöyristyttävässä tilassa ruumis oli puolenpäivän\naikana tuotu ylös kajuutasta mereen heitettäväksi. Kun perämies näki\nsen vilaukselta -- näki sen nyt ensi kerran -- käski hän, joko tuntien\ntunnonvaivoja rikoksensa vuoksi tahi kauhun valtamana niin hirmuisen\nnäyn nähdessään, miesten neuloa ruumiin sen ympärille kiedottuun\nriippumattoon ja haudata sen tavallisilla merihautaus-menoilla.\nAnnettuaan nämä määräykset hän lähti kannelta ikäänkuin päästäkseen\nenää näkemästä uhriaan. Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä\nvihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin\ntuonnemmaksi. Ruumis jätettiin siihen ja laineet lakaisivat sen\nvasemmanpuoliseen vesiporttiin, missä se vieläkin virui kieriskellen\nsinne tänne prikin hurjasti kallistellessa.\n\nTehtyämme suunnitelmamme kävimme panemaan sitä kiireimmän kautta\ntäytäntöön. Peters lahti kannelle, ja kuten hän oli arvannutkin,\npuhutteli häntä heti Allen, joka näkyi olevankin kanssin vahtina.\nTämän konnan kohtalo oli kumminkin pian ja hiljaa ratkaistu. Peters\nlähestyi häntä huolettomasti muka puhutellakseen, kävi hänen\nkurkkuunsa ja ennenkuin toinen ehti huutaa kertaakaan, sinkautti hänet\nmereen. Sitten hän huusi meitä ja me tulimme kannelle. Ensimäinen\nvarokeinomme oli katsoa jotain aseeksemme ja tällöin meidän oli\nmeneteltävä hyvin varovasti, sillä mahdotonta oli hetkeäkään seistä\nkannella kiinni pitelemättä, kun ankarat hyökylaineet hyökkäsivät yli\naluksen joka kerta kun syöksähdimme eteenpäin. Välttämätöntä oli myös\ntoimia sukkelaan, sillä joka minuutti odotimme perämiestä ylös\npanemaan pumppuja käyntiin, ilmeistä kun oli, että vuoto nopeasti\nlisääntyi. Haeskeltuamme jonkun aikaa joka paikasta emme löytäneet\nmitään muuta tarkoitukseemme sopivaa kuin kaksi pumpunvartta, joista\nAugustus otti toisen ja minä toisen.\n\nVarattuamme nämä itsellemme riisuimme Rogersilta paidan ja heitimme\nruumiin mereen. Peters ja minä lähdimme sitten kannelta ja jätimme\nAugustuksen vahtiin juuri Allenin paikalle selin, kajuutan portaihin,\nniin että jos joku perämiehen joukosta tulisi kannelle, häntä\nluultaisiin vahdiksi.\n\nNiin pian kuin olin päässyt kojuun aloin pukeutua Rogersin ruumiiksi.\nOttamamme paita auttoi meitä paljon, sillä se oli omituista kuosia ja\nkangasta ja helppo tuntea, jonkinlainen työmiehen pusero, jota vainaja\npiti muiden vaatteittensa päällä. Se oli sinistä neulekangasta, jossa\noli suuria valkeita poikkijuovia. Puettuani sen ylleni rupesin\nvarustelemaan itselleni valevatsaa jäljitelläkseni turvonneen ruumiin\nkamalaa muodottomuutta. Se oli helposti tehty makuuvaatteilla. Sitten\nlaitoin käteni samanlaisiksi pistämällä niihin valkeat puolisormikkaat\nja täyttämällä ne rääsyillä mitä satuin löytämään. Nyt Peters maalasi\nnaamani, ensin hieroen yltäpäältä valkealla liidulla ja sitten\npilkuttaen verellä, jota hän otti sormestaan. Silmän yli ulottuvaa\njuomua ei unohdettu. Olin kerrassaan pelottavan näköinen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMe valtaamme laivan Rogersin haamun avulla.\n\n\nKun katselin kuvaani kojun seinällä riippuvasta pellinpalasesta\njonkinlaisen kenttälyhdyn hämärässä valossa, valtasi mieleni sellainen\nepämääräinen kauhu muistaessani sen kauhistavan todellisuuden, jota\nsiten näyttelin, että rupesin rajusti vapisemaan ja töintuskin sain\nkootuksi tarmoa esittääkseni osaani. Täytyi kuitenkin toimia\npäättävästi ja Peters ja minä menimme kannelle.\n\nSiellä tapasimme kaikki kunnossa ja partaan lähellä pysytellen\nhiivimme kolmin kajuutan portaille. Ne olivat vain osaksi teljetyt,\nylimmälle portaalle oli asetettu puupalikoita siltä varalta että ovea\näkkiarvaamatta voisi sysätä kiinni ulkoapäin. Tirkistellessämme\nsaranain raoista näimme joka sopen kajuutassa. Huomasimme nyt, mikä\nonni oli, ettemme olleet yrittäneet voittaa heitä yllättämällä, sillä\nhe olivat ilmeisesti varuillaan. Vain yksi nukkui ja hän makasi ihan\nperäkannen portaiden juuressa musketti vierellään. Muut istuivat\npatjoilla, jotka oli otettu kopeista ja levitetty lattialle. He\nhaastelivat parhaillaan vakavasti, ja vaikka he olivat kallistelleet\nmaljoja kuten näkyi parista tyhjästä kannusta ja muutamista\ntinapikareista, joita oli mikä missäkin, eivät he olleet niin päissään\nkuin tavallisesti. Kaikilla oli puukko, parilla pistooli ja suuri\njoukko musketteja oli läheisessä kopissa.\n\nKuuntelimme vähän aikaa heidän keskusteluaan ennenkuin pääsimme\nselville miten toimia; emme näet tähän saakka olleet tehneet mitään\nvarmaa päätöstä, paitsi että yrittäisimme pelästyttää heidät Rogersin\nhaamulla ja siten herpaista heidän tarmoansa. He keskustelivat\nmerirosvosuunnitelmistaan, emmekä kuulleet selvästi muuta kuin että he\nensi aluksi yhtyisivät _Hornet_-kuunarin miehistöön ja jos mahdollista\nanastaisivat koko kuunarin, sitten ryhtyäkseen johonkin suureen\nyritykseen, jonka yksityiskohdista ei kukaan meistä saanut selvää.\n\nMuuan mies rupesi puhumaan Petersistä ja perämies sanoi siihen\nmatalalla äänellä jotain, jota ei voinut erottaa, mutta lisäsi sitten\nkovempaa, että hän ei ymmärtänyt, mitä Petersillä oli tekemistä\nkapteenin kakaran kanssa kanssissa, ja arveli, että kuta pikemmin\nmolemmat heitettäisiin mereen, sitä parempi. Tähän ei kukaan virkkanut\nmitään, mutta me oivalsimme viittauksen saavuttaneen yleisen\nhyväksymisen, varsinkin Jonesin puolelta.\n\nNyt kävin kovin levottomaksi, sitäkin enemmän kun näin Augustuksen ja\nPetersinkin vielä olevan neuvotonna menettelytavastamme. Päätin\nkumminkin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista enkä sallia\npelon vallata mieltäni.\n\nÄrjyvän tuulen pauhu köysistössä ja meren loiskuminen kannen yli esti\nmeitä kuulemasta mitä puhuttiin, paitsi sään hetkittäin hellittäessä.\nSilloin kerrankin kaikki kuulimme selvästi perämiehen käskevän erästä\nmiestä menemään kokan puolelle komentamaan \"ne pirun köntykset\"\nkajuuttaan, missä hän voisi pitää heitä silmällä, sillä hän ei\ntahtonut mitään salassa kähmimistä prikillä. -- Onneksi priki hytki\ntällä hetkellä niin rajusti, ettei käskyä voitu heti toimittaa. Kokki\nnousi patjaltaan lähteäkseen meitä hakemaan, kun pelottava kallistus,\njonka luulin katkovan mastot, viskasi hänet päistikkaa vasemman\npuolen ovea vasten, murtaen sen auki ja saaden aikaan paljon\nhämminkiä. Onneksi ei kukaan meistä suistunut paikaltaan ja me\nkerkesimme suinpäin syöstä takaisin kanssiin ja tehdä hätäisen\ntoimintasuunnitelman ennenkuin lähetti ilmestyi tai pikemmin pisti\npäänsä kajuutan porraskuvusta, sillä hän ei tullut kannelle. Tältä\npaikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle\nperämiehen käskyn. Peters huusi: \"Kyllä, kyllä,\" ääntään muuttaen, ja\nkokki palasi heti kajuuttaan osaamatta epäillä, ettei kaikki ollut\noikeinpäin.\n\nMolemmat toverini lähtivät nyt rohkeasti kajuuttaan ja Peters sulki\noven, samalla tavalla kuin se oli ollutkin. Perämies otti heidät\nteeskennellyn sydämellisesti vastaan ja sanoi Augustukselle, että kun\ntämä oli käyttäytynyt niin hyvin, hän saisikin asettua kajuuttaan\nasumaan ja vastedes olla yhtenä heistä. Sitten hän kaatoi hänelle\npuoli pikarillista rommia ja pakotti juomaan. Kuulin ja näin kaikki,\nsillä seurasin ystävääni kajuutalle heti kun ovi pantiin kiinni ja\nkävin entiselle tähystyspaikalleni. Mukaani olin ottanut molemmat\npumpunvarret, joista toisen varasin lähelle kajuutan portaita\nvalmiiksi tarvittaessa.\n\nNyt asettausin niin vakavaan asentoon kuin suinkin saatoin nähdäkseni\nkaikki mitä sisällä tapahtui ja koin terästää itseäni rohkeasti\nastumaan kapinoitsijain joukkoon, kun vain Peters antaisi sovitun\nmerkin. Ennen pitkää hänen onnistui kääntää puhe kapinan veritekoihin\nja vähitellen johtaa miehet tarinoimaan kaikista noista merimiesten\nkesken niin yleisistä aaveluuloista. En kuullut kaikkea mitä\nsanottiin, mutta selvästi saatoin nähdä juttelun vaikutuksen\nläsnäolijain kasvoilla. Perämies oli silminnähtävästi kovin\nlevottomana ja samassa kun joku mainitsi Rogersin ruumiin\nkammottavasta näöstä, luulin hänen olevan pyörtymäisillään. Peters\nkysyi häneltä nyt, eikö hänestä olisi parasta heitättää ruumis heti\nmereen, koska oli niin kamalaa nähdä sen kieriskelevän kannella.\nTällöin konna käänsi hitaasti päänsä tovereihinsa päin, ikäänkuin\nrukoillen jotakuta menemään toimittamaan asian. Ei kukaan kumminkaan\nliikahtanut ja ilmeistä oli, että kaikkien hermot olivat äärimmilleen\nkiihottuneet. Nyt Peters antoi minulle merkin. Paiskasin kajuutan\nportaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana\nseurueen keskellä. Se valtava vaikutus, jonka tämä äkillinen ilmestys\nteki, ei ole ensinkään ihmeteltävissä, kun kaikki eri asianhaarat\notetaan huomioon. Perämies kavahti patjalta, missä oli maannut ja\nkaatui ääntä päästämättä hengettömänä selälleen kajuutan lattialle,\njolloin ankara keikahdus vyörähytti hänet kuin pölkyn tyvenen\npuolelle. Seitsemästä jälellä olevasta vain kolmella oli alussa\nvähänkään mielenmalttia. Muut neljä istuivat jonkun aikaa kuin kiinni\njuuttuneina lattiaan -- surkeimpina kauhun ja äärimmäisen epätoivon\nkuvina mitä silmäni ikinä ovat nähneet. Vastarintaa kohtasimme\nyksistään kokin, John Huntin ja Richard Parkerin puolelta, mutta he\npuolustautuivat vain heikosti ja epäröiden. Kaksi edellistä Peters\nampui paikalla ja minä iskin maahan Parkerin pumpunvarrella, jonka\nolin ottanut mukaani. Sillä aikaa Augustus sieppasi lattialta musketin\nja ampui toista kapinoitsijaa, Wilsonia, sydämeen. Jälellä oli nyt\nvain kolme; mutta tällöin he olivatkin jo tointuneet ja kenties\nrupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat\ntarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat\njäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones,\nGreely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan,\nlävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi\npian päättänyt hänen päivänsä -- kun emme Peters ja minä heti voineet\nsuoriutua omista vastustajistamme -- ellei apuun olisi aikanaan\njoutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi\nlukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se\nloikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin\npäälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin\nsaanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan\nja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa.\nKoira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies\npitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä\nolivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei\nahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt.\nKohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi\nGreelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti\nsen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän\ntarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä\nsilmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta\non mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.\n\nAinoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen\nolin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo\nhyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella\novella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi\npuhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän\nollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä\niskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän\ntaakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme\nhuomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa\nolevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat\nolivat tehneet.\n\nOli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti.\nPriki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti\nja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi.\nMelkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli\nhyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas\nlaskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman\npuolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku\nvenonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi\nmyöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi\nenemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin -- kovin\nmoitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan\nturvautuvat -- niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua\nkengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden\nlaivassa nousseen seitsemään jalkaan.\n\nJättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin\npäästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren\nsidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme\nkuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä\nyhden pumpun lakkaamatta käynnissä. Vain neljälle se oli kova työ,\nmutta me koetimme ylläpitää rohkeuttamme ja odotimme levottomasti\npäivän koittoa, jolloin toivoimme saavamme prikin kevennetyksi\nhakkaamalla ison maston poikki.\n\nTällä tavoin vietimme kauhistavan tuskallisen ja uuvuttavan yön, ja\nkun päivä vihdoinkin koitti, ei myrsky ollut vähintäkään asettunut\neikä näkynyt merkkiäkään sen tyyntymisestä. Raahasimme nyt ruumiit\nkannelle ja heitimme ne mereen. Lähin huolemme oli päästä\nisostamastosta. Kun tarpeelliset valmistukset oli tehty, hakkasi\nPeters maston poikki (löydettyään kirveitä kajuutasta), meidän toisten\nseistessä valmiina taljaköysissä. Kun priki pelottavasti kallistui\nsuojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset\ntaljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät\nvaltoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa. Nyt huomasimme,\nettei alus keikkunut enää yhtä raskaasti kuin ennen, mutta asemamme\noli yhä perin uhkaava ja äärimmäisistä ponnistuksistamme huolimatta\nemme saaneet vuotoa vähenemään yhdellä pumpulla. Se vähäinen apu, mitä\nAugustus saattoi meille antaa, ei merkinnyt paljoa. Kovaksi onneksemme\nvielä ankara hyöky viskasi prikin moniaan piirron tuulesta, ja\nennenkuin se pääsi ennalleen, pyyhälsi toinen aivan sen ylitse ja\nsuisti partaan upoksiin. Painolasti siirtyi nyt yhdessä rysyssä\nsuojanpuolelle -- muu lasti oli kieriskellyt sinne tänne ihan\nsikinsokin jonkun aikaa -- ja hetkisen näytti kuin mikään ei enää\npelastaisi alusta kaatumasta. Kohta taas pääsimme kumminkin osaksi\npystyyn, mutta kun painolasti yhä jäi vasemmalle puolelle, olimme niin\nkallellamme, että oli turha ajatella pumppuamista; sitä emme missään\ntapauksessa olisi voineet tehdä paljoa kauempaa, kun kätemme olivat\nihan vereslihalla tavattomista ponnistuksistamme.\n\nVastoin Parkerin neuvoa rupesimme nyt hakkaamaan poikki keulamastoa ja\nsaimmekin sen tehdyksi, vaikka työllä ja vaivalla. Mereen vyöryessään\nmasto vei mukanaan kokkapuun ja jätti meidät täydellisesti hylyksi.\n\nNäihin asti olimme toki saattaneet toivoa pelastuvamme isolla\nveneellämme, jota hyökylaineet eivät olleet vioittaneet. Mutta pitkään\nse ilo ei kestänyt; sillä kun keulamasto nyt oli mennyt ja sen mukana\ntietysti keulapurjekin, joka oli prikiä tukenut, alkoi meri vyöryä\nylitsemme täydellisenä hyöky-aallokkona ja puhdisti muutamassa\nminuutissa kannen kokasta perään, tempasi mukaansa ison veneen ja\noikean portaan ja yksinpä ankkuripelinkin.\n\nPuolenpäivän aikaan myrsky näytti olevan hieman asettumaan päin, mutta\nsiinä petyimme surkeasti, sillä se vaimeni vain muutamaksi minuutiksi\npuhaltaaksen sitten kahta suuremmalla raivolla. Neljän tienoissa\niltapäivällä oli kerrassaan mahdotonta vastustaa tuulen rajua voimaa;\nja kun yö tuli, en hitustakaan enää toivonut, että alus pysyisi koossa\naamuun asti.\n\nKeskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt\nkeskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi\nsen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se\njysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä.\nOlimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli\ntavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.\n\nEnnätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun\nniin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt,\nvyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten\ntieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja\ntäyttäen joka tuuman vedellä.\n\n\n\n\nIX.\n\nMyrskyä jatkuu. -- Laivamme hylkynä. -- Kärsimyksemme alkavat.\n\n\nOnneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme\nlujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin\nlähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se\nyksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän\ntai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei\nvyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain\ntaas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:\n\n-- Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.\n\nEnnen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat\nmeitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti\nnäet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta\npäättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta\ntoivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä\nlastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin\nsekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan\npitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana -- näyttipä tuo sitten\nmiten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin\njokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni\nkiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin\ntoverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää\nkamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi\noli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme.\nEi ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla\nkuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan\nmeistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti\nviskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien\npitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka\nolivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän\nkaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei\nmitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki\nhetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan\nvoinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa\nkuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen\nankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti\nmurtuneina.\n\nTässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja\nsilloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät.\nPriki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon\najettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä\nhirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista\npelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki\nhetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten\nmenevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä\nsuunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme\nennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin\nnäistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä\nsiunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman\ntuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus\npuhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän\nmitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme\nkaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion\nkuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin\nheikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin\ntiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi\nniitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa\najatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski\nylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti\nja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi,\nettä se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me\nvoisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin\nkokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.\n\nIllan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen\nlaine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja\ntuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana\nvihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin\nnyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut\nhänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta\nkumpikaan ei vastannut mitään.\n\nKohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka\nkestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani,\nkuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot,\ntanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan,\nettä kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana\najatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista\nesineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja,\nsuuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä\nmuita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa\njonossa.\n\nKun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran\ntaivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini\nkaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa\nvakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja\nettä Parker oli Tiikeri.\n\nKun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen\ntuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain\nloiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut\nköytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli\nihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä\nluistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle\ntoinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän\ntiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän,\nvaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että\nhän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi\nminulle heikosti osottaen köyttä.\n\nAugustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin\npoikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään\nminun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan\nhänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja\nonnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties\npelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen\nrohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden\nhousuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen\nperästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni\npäästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin\nnuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa\npaikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt\npystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin.\nMainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa\nmuutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni\nankkuripelissä, niin että veri ennättäisi päästä kiertämään. Näin\ntehtyäni turtumus rupesi häviämään, niin että saatoin liikuttaa ensin\ntoista ja sitten toista jalkaani ja kohta sen jälkeen kykenin taas\nosittain käyttämään oikeaa käsivarttani. Ryömin nyt hyvin varovasti\nnelinkontin Parkeria kohti ja olin pian katkaissut kaikki hänen\nsiteensä, jolloin hänkin vähän ajan kuluttua saattoi osittain käyttää\njäseniään. Kiireimmän kautta me nyt päästimme Petersin köydestä. Se\noli tunkenut villahousujen kauluksen ja kahden paidan läpi ja\nleikannut syvän haavan, josta veri virtana vuosi päästellessämme\nköysiä. Tuskin olimme ne poistaneet, kun hän rupesi puhumaan ja näytti\nsamassa saaneen huojennusta -- päästen paljo helpommin liikkumaan kuin\nParker ja minä, mikä epäilemättä johtui verenvuodosta.\n\nEi ollut paljon toivoa Augustuksen virkoamisesta, kun hän ei ilmaissut\nmitään elonmerkkejä, mutta päästyämme hänen luoksensa huomasimme hänen\nolevan vain tainnuksissa verenhukasta, vesi kun oli repäissyt pois ne\nsiteet, joihin olimme käärineet hänen haavoittuneen käsivartensa; ei\nyksikään niistä nuorista, jotka pitelivät häntä ankkuripelissä, ollut\nniin kireällä, että se olisi tuottanut hänelle kuoleman.\nSelviteltyämme hänet kiinnikkeistään ja ankkuripelin ympärillä\nolevista puunsäleistä sidoimme hänet kuivaan paikkaan tuulenpuolelle,\npää hiukan alaspäin, ja hieroimme kolmin miehin hänen jäseniään. Noin\npuolen tunnin kuluttua hän tuli tuntoihinsa, vaikka hän vasta\nseuraavana aamuna ilmaisi meidät tuntevansa ja kykeni puhumaan.\nSelviydyttyämme köytöksistämme oli ihan pimeä ja alkoi mennä pilveen.\nMeidät valtasi taas pelko, että rupeisi ankarasti tuulemaan, jolloin\nmikään ei pelastaisi meitä joutumasta tuhon omaksi, lopen uuvuksissa\nkun olimme. Hyväksi onneksi tuuli pysyi koko yön hyvin tasaisena ja\nmeri tyyntyi joka minuutti, mikä antoi meille uutta pelastuksen\ntoivoa. Vieno tuuli puhalsi vielä luoteesta, mutta ilma ei ollut\nollenkaan kylmää. Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle\nsillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä\noli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni. Me emme sitä kaivanneet.\nMe istuimme vieretysten ankkuripelin lähistössä, tukien toinen\ntoistamme katkenneilla köysillä ja koettaen keksiä keinoja\npelastuaksemme pelottavasta asemastamme.\n\nNeljännentoista päivän aamu koitti vihdoin ja sää pysyi yhä kirkkaana\nja miellyttävänä, vienon tuulen puhaltaessa luoteesta. Meri oli nyt\naivan tyven, ja kun priki jostain syystä, jota emme voineet määrätä,\noli vähemmin kallellaan kuin ennen, oli kansi verrattain kuiva ja me\nsaatoimme liikkua siinä vapaasti puolelta toiselle. Olimme nyt olleet\nenemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta\nja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.\n\nPeters riisuutui, köysi sidottiin huolellisesti hänen vyötäisilleen ja\nvedettiin hänen olkansa yli, niin ettei se mitenkään päässyt\nluistamaan. Yritys oli kovin vaikea ja vaarallinen; sillä kun tuskin\nsaatoimme toivoa löytävämme paljon, jos mitään muonavaroja itse\nkajuutasta, oli sukeltajan alas päästyään välttämättä käännyttävä\noikealle ja kulettava veden alla kymmenen tai kaksitoista jalkaa\nahdasta käytävää varastohuoneeseen sekä vielä palattava kertaakaan\nhengittämättä.\n\nKun kaikki oli valmiina, laskeutui Peters kajuuttaan astuen peräkannen\nportaita, kunnes vesi ylettyi leukaan. Sitten hän sukelsi pää\nedellä, samalla kääntyen oikealle ja parhaansa mukaan pyrkien\nvarastohuoneelle. Tämä ensimäinen yritys meni kumminkin kokonaan\nmyttyyn. Vajaan puolen minuutin kuluttua tunsimme nuoraa kiivaasti\nnykäistävän -- sopimamme merkki milloin hän halusi päästä ylös.\nVedimme hänet siis paikalla kannelle, mutta niin varomattomasti, että\nhän kolhiutui pahoin portaisiin. Hän ei tuonut mitään mukanaan ja oli\npäässyt tunkeutumaan vain vähän matkaa käytävään, kun hänen oli\ntäytynyt lakkaamatta ponnistella pysyäkseen pohjassa. Vedestä\npäästyään hän oli lopen uuvuksissa ja lepäsi kokonaista viisitoista\nminuuttia ennenkuin uskalsi uudestaan laskeutua.\n\nToinen yritys onnistui vieläkin huonommin, sillä hän viipyi nyt niin\nkauan veden alla merkkiä antamatta, että tulimme levottomiksi ja\nvedimme hänet ylös, jolloin hän jo oli henkihieverissä, nyittyään,\nkuten kertoi, monta kertaa nuorasta meidän sitä tuntemattamme. Se\njohtui luultavasti siitä, että nuora oli kietoutunut portaiden\njuurella olevaan kaidepuuhun. Nämä kaiteet olivat tosiaankin niin\npahoin tiellämme, että päätimme ne poistaa, jos mahdollista, ennenkuin\njatkaisimme suunnitelmaamme. Kun emme voineet saada sitä tieltämme\nmuilla keinoin kuin väkivoimalla, laskeuduimme kaikki veteen niin\nsyvälle kuin portaita myöten pääsimme, jolloin rynnistettyämme\nyhteisvoimin sitä vastaan onnistuimme kaatamaan sen.\n\nKolmas yritys oli yhtä epäonnistunut ja ilmeiseksi kävi nyt, ettei\nmitään saatu aikaan ilman jotain painoa, jonka avulla sukeltaja\npysyisi etsiskellessään vakavasti pohjassa. Kauan aikaa katselimme\nturhaan jotain tarkoitukseen soveltuvaa, mutta vihdoin suureksi\niloksemme huomasimme yhden tuulenpuoleisen keulakettingin olevan niin\nirrallaan, että saimme sen vaivatta väännetyksi irti. Kiinnitettyään\ntämän lujasti nilkkaansa Peters laskeutui nyt neljännen kerran\nkajuuttaan ja onnistui tällä kertaa pääsemään varastohuoneen ovelle.\nSanomattomaksi surukseen hän silloin huomasi sen lukituksi ja\nhänen täytyi palata tyhjin toimin, kun hän ei kovimmillakaan\nponnistuksillaan voinut viipyä veden alla kuin korkeintaan minuutin.\n\nAsiamme näyttivät nyt tosiaankin synkiltä emmekä, Augustus ja minä,\nvoineet olla itkuun purskahtamatta ajatellessamme niitä epälukuisia\nvastuksia, jotka kaikkialta nousivat tiellemme, ja kuinka vähän\ntoiveita oli lopullisesta pelastuksestamme. Mutta heikkouttamme ei\nkestänyt kauan. Heittäytyen polvillemme rukoilimme Jumalan varjelusta\nniissä monissa vaaroissa, joihin olimme joutuneet, ja nousimme uusin\ntoivein ja voimin miettimään, mitä inhimillisin keinoin vielä voisimme\ntehdä pelastumiseksemme.\n\n\n\n\nX.\n\nNälänhätämme. -- Kuolleiden kuljettama laiva.\n\n\nKatsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen\nkalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja\nselittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei\nvastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen,\nkun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan\njohonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan\nunohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun\nhavaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin\npeninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä\nolisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin\nnäin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker\nolivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi\nkannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin\nkiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki\nmonta minuuttia kuin lapsi.\n\nNäkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta\nja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli\nilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon\nkärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut\nniin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta\noli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut,\nnoin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti.\nTuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella\nollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje -- tietenkin\nse läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei\nmielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme\nkumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se\nmutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme\naluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty\nketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.\n\nJoka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme,\njolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas\nsuuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai\nkolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään\nmuulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.\n\nEi ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin\nneljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä,\njotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin\nlähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti,\nnojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli\npitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti\nliikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen\niloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin\nettä välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli\nlähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään\nmereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä\nedelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja\nasianhaarat juurtajaksain ja kerron ne -- se ymmärrettäköön -- aivan\nniinkuin _me ne näimme_.\n\nPriki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja -- en voi\npuhua tyynesti tästä tapauksesta -- meidän sydämemme sykki hurjasti\nilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin\nkiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta\npelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta\nkantautui vieraasta laivasta -- joka nyt oli ihan lähellämme -- haju,\nlöyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy,\nhelvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin\nhenkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat\nmarmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä\narvailuihin -- priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä.\nRyntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan\nkokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät\nparinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen\nkannella.\n\nUnohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai\nkolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi\nhajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja\nilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan\nelävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme\nsaattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja\näänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo\näänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät\njättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen\nseuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina\nsurkean pettymyksemme tuskissa.\n\nKun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen\njoku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen\nkirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä.\nTässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin\ntienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti.\nNäimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä\nnyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt\nkääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä\nkurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa\nlepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun\ntyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty\npaljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja\nkynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren\npärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti\nhuomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä\nhetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla\noli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion\nhyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin\nkaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.\n\nJumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni\najatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren\ntahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi\nminua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin\npaikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.\n\nRuumis, josta se oli reväisty, oli köydellä hiljalleen heilahdellut\nedestakaisin petolinnun ponnistuksista, ja tämä liikkuminen se oli\nensin pannut meidät uskomaan sen eläväksi. Päästyään lokin painosta\npyörähti se ympäri ja kaatui puoleksi kumoon, niin että kasvot\npaljastuivat kokonaan. Ei varmaan ole mikään milloinkaan ollut niin\nkammottavan kammottavaa!\n\nPriki, kuten jo olen kertonut, viisti taitsemme ja eteni verkalleen,\nmutta varmasti suojan puolelle. Sen ja sen kauhistavan miehistön\nmukana menivät kaikki hilpeät pelastuksen ja ilon unelmamme. Kun se\nkulki hitaasti ohi, olisimme kenties jollain keinoin päässeet siihen,\nellei äkillinen pettymyksemme ja sitä seuraava hirvittävä huomio olisi\ntäydelleen herpaissut kaikkia toimivia sielun- ja ruumiinkykyjämme.\nOlimme nähneet ja tunteneet, mutta emme voineet ajatella emmekä\ntoimia, ennenkuin, voi! se oli myöhäistä. Kuinka tämä tapaus oli\nheikontanut järkeämme, näkyy parhaiten siitä, että me ihan tosissamme\ntuumailimme tavottaa laivaa uimalla silloin kun erotimme enää vain\npuolet sen rungosta!\n\nOlen sittemmin turhaan kokenut saada jotain selvyyttä siihen kaameaan\nepävarmuuteen, johon tuntemattoman aluksen kohtalo kätkeytyi. Sen\nrakenne ja ulkonäky saattoi meidät, kuten jo mainitsin, pitämään sitä\nhollantilaisena kauppalaivana ja miehistön puku puolestaan vahvisti\ntätä ajatusta. Olisimme helposti voineet nähdä nimen sen perässä, jopa\ntehdä muitakin huomioita, jotka olisivat opastaneet meitä oikealle\ntolalle, mutta hetken äärimmäinen jännitys sokaisi silmämme. Ruumiiden\ntummankellertävästä väristä, niiden nimittäin, jotka eivät vielä\nolleet kokonaan lahonneet, päätimme koko aluksen väestön kuolleen\nkeltakuumeeseen tai johonkin muuhun pelottavaan ruttoon. Jos asia niin\noli -- enkä muutakaan osaa arvata, niin kuoleman oli täytynyt,\nruumiiden asennoista päättäen, tavata heidät kamalan äkillisesti ja\nvastustamattomalla voimalla, kokonaan toisella tavoin kuin yleensä on\nollut laita tappavimmissakaan ruttotaudeissa, mihin ihmiskunta on\ntutustunut. Mahdollista todellakin on, että heidän muonavaroihinsa\nsattumalta joutunut myrkky oli matkaansaattanut onnettomuuden, taikka\nsitten jonkin tuntemattoman myrkyllisen kalalajin, muun merieläimen\ntahi valtamerilinnun syöminen lienee sen tuottanut -- mutta turhan\nturhaa on arvailla siinä, missä kaikki on peittynyt ja epäilemättä\nainiaaksi jää mitä hirvittävimmän ja tutkimattomimman salaperäisyyden\nverhoon.\n\n\n\n\nXI.\n\nNälänhätää, janoa ja epätoivoa.\n\n\nVietimme lopun päivästä tylsässä horrostilassa tuijotellen pakenevaa\nalusta, kunnes pimeä peitti sen näkyvistämme ja saattoi meidät jonkun\nverran järkiimme. Nälän ja janon tuskat silloin palasivat työntäen\ntieltään kaikki muut huolet ja arvelut. Ei mitään voitu kumminkaan\ntehdä ennen aamua, ja sitoen itsemme mahdollisimman lujasti kiinni\nkoetimme hieman uinahtaa. Siinä minä onnistuinkin odottamattoman hyvin\nja nukuin yhtämittaa siksi, kunnes kumppanini, joita onni oli vähemmän\nsuosinut, herättivät minut päivän koittaessa uudestaan yrittääksemme\nhankkia muonavaroja laivan ruumasta.\n\nNyt oli tyven. Priki oli kadonnut näkyvistä. Alotimme heti puuhamme\nvääntämällä joltisellakin vaivalla irti toisenkin keulakettingin, ja\nkun olimme kiinnittäneet molemmat Petersin jalkoihin lähti hän taas\npyrkimään varastohuoneen ovelle arvellen ehkä voivansa murtaa sen\nauki, jos vain joutuisi sinne ajoissa; tämän hän toivoikin voivansa\ntehdä, kun hylky ui paljon vakavammin kuin ennen.\n\nHänen onnistui varsin pian päästä ovelle, jolloin hän irrotti toisen\nkettingin nilkastaan murtautuakseen sen avulla huoneeseen. Vaan\nturhaan hän ponnisti kaikki voimansa -- oven kehykset olivat vahvemmat\nkuin oli osattu aavistaakaan. Hän oli ihan uuvuksissa viivyttyään niin\nkauan veden alla ja aivan välttämättömäksi kävi, että joku toinen\nastuisi hänen sijaansa. Tähän Parker tarjoutui heti pyytämättä; mutta\ntehtyään kolme hukkaan mennyttä ponnistusta hän huomasi, ettei päässyt\nedes oven lähelle. Haavoittuneen käsivartensa vuoksi Augustuksen oli\nturha yrittääkään, koska hän ei kumminkaan olisi kyennyt murtautumaan\nhuoneeseen, vaikkapa olisi päässytkin ovelle, joten minun osakseni nyt\ntuli ponnistaa voimiani yhteiseksi pelastukseksemme. Peters oli\njättänyt toisen kettingin käytävään ja sukellettuani huomasin, etten\nollut tarpeeksi tasapainossa pysyäkseni vakavasti pohjassa. Päätin\nsiis ensi yritykselläni noutaa vain toisen kettingin takaisin.\nHapuillessani sitä käytävän lattialta kosketin kovaan kappaleeseen,\njohon heti tartuin ehtimättä ottaa siitä tarkemmin selkoa, ja palasin\npinnalle. Saalis oli pullo ja ilomme arvaa, kun huomasimme sen olevan\ntäynnä viiniä. Kiittäen Jumalaa tästä ajallaan tulleesta ja\nilahduttavasta avusta me heti avasimme pullon kynäveitselläni, otimme\nkukin kohtuullisen kulauksen ja saimme sanomatonta virkistystä\nlämmöstä, voimasta ja urheudesta, jolla se meidät elähdytti. Sitten\ntulppasimme pullon taas huolellisesti, kietasimme sen huiviin ja\npanimme riippumaan, ettei se särkyisi.\n\nLevättyäni tuokion tämän onnellisen löydön jälkeen laskeuduin taas\nkajuuttaan ja sain nyt kettingin käsiini, jolloin heti palasin. Sitten\nkiinnitin sen jalkaani, sukelsin kolmannen kerran ja pääsin silloin\ntäysin selville, etten millään ponnistuksillani tässä asemassa voisi\nmurtaa varastohuoneen ovea auki. Palasin senvuoksi epätoivoissani.\n\nNyt ei enää näyttänyt olevan mitään toivon sijaa ja toverieni\nkasvoista huomasin, että he olivat valmistautuneet menehtymään. Viini\noli ilmeisesti synnyttänyt heissä jonkinlaista hourupäisyyttä, jonka\nminä ehkä sukeltamalla olin välttänyt. He puhelivat sekavasti\nasioista, joilla ei ollut mitään yhteyttä tilamme kanssa; Peters\nkyseli minulta ehtimiseen Nantucketin oloja. Augustuksenkin muistan\nlähestyneen minua totisen näköisenä ja pyytäneen lainaamaan\ntaskukampaa, hänen hiuksensa kun olivat täynnä suomuksia ja hän tahtoi\npuhdistaa päänsä ennen maihin tuloamme. Parker näytti olevan hieman\ntolkussaan ja kehotti minua sukeltamaan umpimähkään kajuuttaan ja\ntuomaan ylös mitä hyvänsä käsiini osuisi. Suostuin tähän, ja ensi\nyrityksellä, oltuani sukelluksissa kokonaisen minuutin, toin pienen\nnahkakirstun, joka oli kuulunut kapteeni Barnardille. Avasimme sen\nheikossa toivossa, että se sisältäisi jotain syötävää tai juotavaa.\nEmme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin partaveitsilaatikon ja\nkaksi palttinapaitaa. Nyt sukelsin uudestaan, mutta palasin tyhjin\ntoimin. Tullessani pinnalle kuulin sälähdyksen kannelta, ja ylös\npäästyäni näin toverieni kiittämättömästi käyttäneen hyväkseen\npoissaoloani ja juoneen viinin tähteen, pudottaen pullon. Nuhtelin\nheitä sydämettömästä menettelystään, jolloin Augustus puhkesi itkuun.\nToiset koettivat lyödä asian leikiksi, mutta en ikinä enää toivo\nnäkeväni sellaista naurua: kasvojen irveet olivat kerrassaan\npelottavat. Tosiaankin näkyi, että kiihotusaine oli tyhjässä vatsassa\nvaikuttanut äkkiä ja ankarasti ja että he olivat kaikki tavattoman\npäihdyksissä. Suurella vaivalla sain heidät houkutelluksi paneutumaan\npitkäkseen, jolloin he pian vaipuivat raskaaseen uneen, jota kovat\nkuorsaukset säestivät.\n\nSe kalvava nälkä, jota nyt kärsin, oli miltei sietämätön ja tunsin\nvoivani tehdä mitä hyvänsä sen tyydyttämiseksi. Leikkasin veitselläni\npienen kappaleen nahkakirstusta ja koetin sitä syödä mutta huomasin\naivan mahdottomaksi niellä ainoatakaan palaa, vaikka kuvittelin\nsaavani hiukan lievitystä kärsimyksilleni pureksimalla pieniä palasia\nja sitten sylkemällä ne suustani. Yön tullen toverini heräsivät\nsanomattomassa heikkouden ja kauhun tilassa, jonka viini höyryjensä\nhaihduttua oli aiheuttanut. He tärisivät kuin kovassa horkassa ja\nhuutelivat surkeasti vettä.\n\nEn ollut vielä kokonaan heittänyt toivoani saada jotain kannen alta,\nmutta tätä yritystä ei voinut ajatellakaan, ennenkuin jollakulla olisi\nkyllin tarmoa avustaa minua ja pidellä köydestä alhaalla ollessani.\nParker näytti olevan hieman enemmän tajussaan kuin toiset ja koetin\nkaikilla keksimilläni keinoilla häntä elvyttää. Arvellen, että\nsukellus meriveteen vaikuttaisi hyvää, sidoin salaa köyden hänen\nympärilleen, talutin hänet kajuutanportaille -- hänen pysyessään koko\najan ihan toimettomana -- sysäsin hänet veteen ja vedin heti\ntakaisin. Sain olla mielissäni kokeen tehtyäni, sillä hän näkyi\nsuuresti elpyneen ja voimistuneen ja ylös päästyään kysyi minulta ihan\njärkevästi, miksi minä olin pidellyt häntä niin kovakouraisesti.\nSelitettyäni tarkoitukseni hän lausui minulle kiitollisuutensa, sanoen\nvoivansa paljoa paremmin nyt sukelluksen jälkeen. Sitten päätimme\nparannella Augustusta ja Petersiä samalla tavalla ja teimmekin sen\nheti, jolloin säikähdys oli molemmille suureksi hyödyksi.\n\nKun huomasin taas voivani uskoa tovereilleni köyden pitelemisen,\nsukelsin jälleen kolme neljä kertaa kajuuttaan, vaikka nyt oli jo\naivan pimeä ja pohjoisesta käyvät vienot, mutta pitkät mainingit\nhieman liikuttelivat hylkyä. Näillä yrityksilläni onnistuin tuomaan\nkaksi tuppiveistä, tyhjän kolmen gallonin savipullon ja villapeiton,\nmutta en mitään, mikä olisi kelvannut meille ruuaksi. Nämä tavarat\nsaatuani ponnistelin yhä edelleen, kunnes olin ihan uuvuksissa, mutta\nen löytänyt sen enempää. Yön kuluessa Parker ja Peters puuhailivat\nvuorotellen samalla tavalla, mutta kun emme mitään tavanneet,\nluovuimme koko yrityksestä epätoivoissamme, päätellen turhaan\nkuluttavamme voimiamme.\n\n\n\n\nXII.\n\nYhä nälänhätää. -- Parker uhrataan. -- Augustus kuolee. -- Yhä\nsanomattomia kärsimyksiä. -- Pelastus.\n\n\nOlin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä\nmeidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi\nuhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt\nkernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin\nturvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä\nvähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut,\nettä Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään,\nsydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan\nkammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti,\nnöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla\nmahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä\nkummallekaan toverillemme.\n\nHän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo\ntoivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän\nvirkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että\ntällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen\nsaattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin\nihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun\nyhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset.\nLisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa\nhäntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.\n\nPyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi\npäiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas\nlatelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan\nhänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän\noli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt\nravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi\nliian myöhään ainakin hänelle itselleen.\n\nNähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet,\nmuutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun\nkärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä\npaljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja\nkyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen\ntarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista\ntoverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä\narvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni\nja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä\nvatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet\nhirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti\nkiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella\naikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui\nPetersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan.\nSen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.\n\nHänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan.\nSekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa\nkauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja\nyhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä\ntäytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut\nkylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin\nkammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla\nolisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä\nminun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä\nnäin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi\nkäyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen\nmurhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.\n\nSanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran\nlykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin\nehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he\nlupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu\ntuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun\nmitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.\n\nVain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä\nnäytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään\nyksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet\nmuististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni\njoka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi\nniin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä\nkamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi\nvetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme,\nettä minä rupeaisin pitelijäksi.\n\nMenin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä\nasettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän\nkauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja.\nAniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään\nharrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa\nhetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla\nolemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen,\nmäärätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset\nvaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun\nmiettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa\nkuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi\nkuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja\nsäälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi\nedes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä,\nsormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat.\nMielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin\nottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta\npolvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä,\nsitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä\narvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi -- sanalla sanoen ajattelin\nkaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.\n\nViimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni\nkuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta\nlevottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä\npaikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin\npeijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun -- olimme\nnäet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen\ntäytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua\ntästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan\nasemaan.\n\nVihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään\nrinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat.\nOjensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli\nvapaa -- _hänen_ tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen\ntoiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin\narvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt,\nelänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä\ntiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani\nParkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo\ntunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja\nsilmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului\nkokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa\nvetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan\navannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti\nkädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se\nminun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä\nvieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen.\nVihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan\nylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että\nhän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.\n\nToinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri\nvieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni\nyhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen.\nMuistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta\nrasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos\nmahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin\nviimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt\nkirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin\nnyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata\nvarastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä\nmuonavaroihin käsiksi.\n\nKun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko\nilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli\nvaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En\nkuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty\nvyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin\nnopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä\ntervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia\npidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.\n\nRupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko\ntarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme\nseistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai\npari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin\nmonta pitkää tuntia työn päättämiseksi -- s.o. kyllin suuren aukon\nhakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä\nkumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän\nonnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa\nkahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.\n\nPeters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään\nkaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian\ntuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme\nolevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä\nhalukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä\nkertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso\nsianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen\nkulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat\nseuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa,\nsuolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan\njaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä\nruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin\nvarovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa,\njonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli\nollut sietämättömän ankaraa.\n\nPuolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet,\nyritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen,\naina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä\nväliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä\noliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen\ngallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain\nkaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta\nlähtiessämme ottanut useita kilpikonnia _Mary Pitts_-kuunarista, joka\njuuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.\n\nSeuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa.\nKärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.\n\n_Elokuun 1 p:nä_. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä.\nKärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan\nmädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan\nsekotettuamme siihen viiniä -- mutta janomme ei paljoa lieventynyt.\nParemmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain\nmelkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla.\nNäimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän\nsilminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen\nkärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat.\nKahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa,\noltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme\nmitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti,\nettä istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja\npuhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua\nrohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin\nsanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin\nkäteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän\nfosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden\nhirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat\npeninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän\näänen.\n\n_Elokuun 2 p:nä_. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän\nkoittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen\ntilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua\nliimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa.\nHeitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen\nsiihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan\nlihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme\nturhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen\nja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa\nkärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti\nniin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet.\nKaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta\nturhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; -- ne\nolivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat\nsuuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista\nsamanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta\nmielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla.\nKylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala\nmuutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan\nsuoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi\npaikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin\npyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä\npelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä\naika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti\nkimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se\npainui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme\nunettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.\n\n_Elokuun 3 p:nä_. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän\nkallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella.\nPuuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin\nettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi\ntukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen\npuolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana\nkölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten\nmuonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän\neikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka\neivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.\n\n_Elokuun 4 p:nä_. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan\nkumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa\nkallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin\nkavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä\nriippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi\nlukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin\nkiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään,\nolimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan\nalla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.\n\nJoutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja\nhuomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin\nmiltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa\nkuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon\nluonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä\npyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut\npinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle\ntultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin\narvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle\nja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä\nvirranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri\nuiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita\ntavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.\n\nEnin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni.\nPitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja\njaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui\nympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa\nkiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja\naivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin\ntäytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin\nkuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena\nankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle,\nellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän\nnimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta\npuolelta, ja viskasi minulle köyden -- toisen niistä, jotka oli\nkiinnitetty nauloihin.\n\nHädintuskin vältettyämme tuhon huomiomme kohdistui toiseen uhkaavaan\nvaaraan -- välttämättömään nälkäkuolemaan. Koko muonavarastomme oli\nkaikista vaivannäöistämme huolimatta mennyt mereen, ja voimatta\ntoivoakaan uusia ruokavaroja antauduimme molemmat epätoivon valtaan,\nitkien ääneen kuin lapset, kummankaan yrittämättä toista lohduttaa.\nTällaista heikkoutta voi tuskin käsittää ja se näyttää varmaankin\nluonnottomalta niistä, jotka eivät koskaan ole olleet sellaisessa\nasemassa, mutta kun muistetaan, kuinka pitkälliset kieltäymykset ja\nkauhut olivat hämmentäneet järkemme, niin meitä ei tällöin\narvostellakaan järjellisenä olentoina. Sittemmin kohdanneissa ehkä\nvielä suuremmissa vaaroissa minä kestin miehuullisesti kaikki\nkoettelemukseni ja Peters, kuten aikanaan nähdään, oli silloin miltei\nyhtä järkähtämättömän tyyni kuin nyt lapsellisen typerä ja tarmoton.\n\nEi prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja\nkilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme\nentistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei\nmeillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen\nsäilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja\naina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin\nkölikin _oli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat\nmainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi_. Niinpä tuo kovin\nkammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin\nonnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota\nkohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa\nkuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja\nverrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme\nolleet.\n\nVeden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen\nhyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista\nsateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme\nniihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti\nsaavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran\nkerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon\ntuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin\najaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät\nsuoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.\n\n_Elokuun 5 p:nä_. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät\nsummattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää\nyksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun\nniiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen.\nNäkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme\nkylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa\ntunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja\nvietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän\nuinahtaa.\n\n_Elokuun 6 p:nä_. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti\npuolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt\npahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä\nvähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä\ntäyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä\npaitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme.\nTässä hommassa kulutimme koko päivän.\n\n_Elokuun 7 p:nä_. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa\nkeksimme purjeen idässä _silminnähtävästi tulossa meitä kohti!_ Tätä\nihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja\nrupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme\npaitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa\nluikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin\nviidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni\nlähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi\nsamalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua\nsiitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se\noli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo\netumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus\nvaltasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut\nmeitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään --\npirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se\nkuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein\nsamanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi.\nTässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme\npettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen\ntuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan\nmeitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva\nosoittautui liverpoolilaiseksi _Jane Guy'ksi_ ja se oli kapteeni Guy'n\nkuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle\nmerelle.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMatka Etelämerelle.\n\n\n_Jane Guy'ssä_ meitä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin\nhädänalaisessa tilassamme suinkin saatoimme toivoa. Noin parin viikon\nkuluttua, jolla aikaa olimme suunnanneet edelleen kaakkoista kohti\nvienojen tuulten ja kauniin sään vallitessa, sekä Peters että minä\nolimme täydelleen toipuneet äskeisten kieltäymystemme ja kamalain\nkärsimystemme seurauksista ja rupesimme muistelemaan menneisyyttä\npikemmin kauhistavana unena, josta onneksemme olimme heränneet, kuin\nvakavan ja selvän todellisuuden tapahtumina. Olen sittemmin huomannut,\nettä tällaisen osittaisen unohduksen saa aikaan äkillinen siirtyminen\njoko ilosta suruun tai surusta iloon. Siten tunnen nyt itse puolestani\nmahdottomaksi tajuta sen kurjuuden täyttä määrää, jota kärsin hylyllä.\nTapaukset muistan, mutta en niitä tunteita, joita tapaukset aikanaan\nsynnyttivät. Tiedän vain, että _silloin_ kun ne tapahtuivat,\najattelin, ettei ihmisluonto saata suurempaa tuskaa kestää.\n\nJatkoimme matkaamme muutamia viikkoja mitään sen tärkeämpää\ntapahtumatta kuin että kohtasimme valaanpyyntilaivoja ja vielä\nuseammin valaita.\n\nLokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä pääsimme Prinssi Edwardin\nsaaren näkyviin 46° 53' etel. lev. ja 37° 46' it. pit. Kahta päivää\nmyöhemmin olimme Possession Saaren lähellä ja kohta sen jälkeen\nsivuutimme Crozet'n saaret 42° 59' etel. lev. ja 48° it. pit.\nKahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä\nolevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas\nHarbouriin neljän sylen syvyydelle.\n\nAamulla Christmas Harbouriin tulomme jälkeen ensimäinen perämies Mr.\nPatterson laski veneet vesille ja, vaikka hieman aikaista tähän\nvuodenaikaan, lähti hylkeen etsintään, soutaen ensin kapteenin ja\nhänen nuoren sukulaisensa eräälle läntiselle karulle niemekkeelle;\nnäillä oli saaren sisämaahan jotain asiaa, josta en saanut selkoa.\nKapteeni Guy otti mukaansa pullon, jossa oli sinetillä suljettu kirje\nja lähti menemään kohti erästä korkeinta vuorenhuippua.\nTodennäköisesti hän aikoi jättää sinne kirjeen jonkin laivan\nperittäväksi, jonka piti saapua tänne meidän lähdettyämme.\n\nNiin pian kuin hän hävisi näkyvistä, läksimme -- Peters ja minä\nolimme perämiehen veneessä -- risteilemään rannikolle haeskellen\nhylkeitä. Tässä hommassa olimme kolmisen viikkoa tarkastellen joka\nsopen ja kolkan sekä Kerguelenin maalla että muillakin pienillä\nlähisaarilla. Vaivoillamme ei kumminkaan ollut menestystä. Näimme\nsuuren joukon turkishylkeitä, mutta ne olivat perin arkoja ja vain\ntyöllä ja vaivalla onnistuimme hankkimaan kaiken kaikkiaan\nkolmesataaviisikymmentä nahkaa.\n\nElefanttihylkeitä oli viljalti varsinkin mannermaan länsirannikolla,\nmutta saimme tapetuksi vain parikymmentä ja nekin suurella vaivalla.\nPienemmiltä saarilta löysimme aika paljon karvahylkeitä, mutta jätimme\nne rauhaan. Kuunarille palasimme yhdentenätoista päivänä ja tapasimme\nsiellä kapteeni Guyn veljenpoikineen; kumpikin moitti sisämaata aivan\nkurjaksi kuvaillen sen mitä kolkoimmaksi ja hedelmättömimmäksi maaksi\nmaailmassa. He olivat saaneet viettää pari yötä saarella, kun toinen\nperämies jonkun väärinkäsityksen vuoksi ei ollut lähettänyt kuunarilta\nheitä noutamaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\nYhä etelään! Me tunkeudumme jäävyöhykkeen läpi.\n\n\nKahdentenatoista päivänä lähdimme purjehtimaan Christmas Harbourista\npalaten samaa tietä länttä kohti ja jättäen Crozet'n ryhmään kuuluvan\nMarionin saaren vasemmalle puolellemme. Sen jälkeen sivuutimme Prinssi\nEduardin saaren ja jätimme senkin vasemmalle; sitten suuntasimme\npohjoisempaan ja laskimme viidentoista päivän kuluttua Tristan\nd'Acunhan saaristoon 37° 8' etel. lev. ja 12° 8' länt. pit.\n\nTäällä saimme vaivatta melkein kaikkia muonavaroja mitä tarvitsimme --\nlampaita, sikoja, mullikoita, kaniineja, siipikarjaa, kaloja\nkaikenlaisia sekä kasviksia yltäkyllin. Laskettuamme ankkurin aivan\nsuuren saaren lähelle kahdeksantoista sylen syvyydelle saimme kaikki\nmukavasti tuoduksi laivalle. Kapteeni Guy osti vielä viisisataa\nhylkeennahkaa ja vähän norsunluuta. Viivyimme täällä viikon, jolla\naikaa tuuli puhalsi enimmäkseen luoteesta ja sää oli hieman usvainen.\nMarraskuun viidentenätoista päivänä läksimme purjehtimaan lounaaseen\naikoen Aurora-nimiseen saaristoon.\n\nJatkoimme etelän ja lännen välistä suuntaamme vaihtelevalla säällä\naina kuukauden kahdenteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin\ntulimme 53° 15' etel. lev. ja 47 ° 58' länt. pit. -- s.o.\nhyvin lähelle eteläisimmän saaren asemaksi osotettua kohtaa.\nHavaitsematta merkkiäkään maasta purjehdimme edelleen länteen\nviidennelläkymmenennellä kolmannella eteläisellä leveyspiirillä aina\nviidennellekymmenennelle läntiselle puolipäivänpiirille saakka. Sitten\nsuuntasimme pohjoiseen aina viidennellekymmenennelle toiselle\neteläiselle leveyspiirille asti, jolloin käännyimme itäänpäin ja\npysyimme samalla leveyspiirillä tehden sekä aamuin että illoin\nkorkeushavaintoja ja määräten meridiaanikorkeuden tähdistä ja kuusta.\nNäin kuljettuamme itäänpäin Georgian länsirannikon puolipäivänpiirille\nasti pysyimme tällä puolipäivänpiirillä, kunnes saavuimme sille\nleveydelle, jolta olimme lähteneet. Sitten purjehdimme vinosti\nkulmittain kautta koko merkityn alueen lakkaamatta tähystellen maston\nhuipusta ja tehden edelleen tarkkoja tutkimuksia kolmen viikon aikana,\njolloin sää pysyi merkillisen kauniina ja ihanana sekä aivan\nkirkkaana. Tietenkin pääsimme täysin selville siitä, että olipa näillä\nseuduin ollut mitä saaria hyvänsä ennen muinoin, niistä ei nykypäivinä\nenää näkynyt jälkiäkään.\n\nKotiin palattuani olen sittemmin huomannut, että saman alueen on yhtä\ntyystin risteillyt kapteeni Johnson amerikalaisella _Henry_-kuunarilla\nv. 1822 ja kapteeni Morrel amerikalaisella _Wasp_-kuunarilla, molemmat\nsamoilla tuloksilla kuin mekin.\n\n\u003Ctb>\n\nKapteeni Guyn aikomus oli alkuaan ollut Aurora-saarista selville\npäästyään purjehtia Magellanin salmen kautta edelleen pitkin\nPatagonian länsirannikkoa, mutta saamansa tiedot saattoivat hänet\nsuuntaamaan etelään toivossa, että tapaisi eräitä pieniä saaria,\njoiden on sanottu olevan 60° eteläisen leveyspiirin seutuvilla 41° 20'\nlänt. pit. Siinä tapauksessa, ettei niitä löytäisi, hän aikoi, jos\nvuodenaika osottautuisi suotuisaksi, tunkeutua edelleen napaa kohti.\nNäin ollen me joulukuun kahdentenatoista päivänä läksimme purjehtimaan\ntähän suuntaan. Kahdeksantenatoista olimme päässeet noille kerrotuille\npaikoille ja risteilimme siellä kolme päivää, löytämättä jälkeäkään\nhänen mainitsemistaan saarista. Kahdentenakymmenentenä ensimäisenä\npäivänä, kun sää oli harvinaisen ihana, läksimme taas purjehtimaan\netelää kohti päättäen tunkeutua tähän suuntaan niin kauas kuin\nmahdollista.\n\nPurjehdimme etelää kohti neljä päivää. Kahdentenakymmenentenä\nkuudentena päivänä, puolen päivän aikana, olimme 63° 23' etel. lev. ja\n41° 25' länt. pit. Näimme nyt useita suuria jäävuoria ja\njäätikkölautan, joka ei sentään ollut kovin laaja. Tuuli pysyi\nenimmäkseen kaakossa tai koillisessa, mutta oli hyvin lauha. Milloin\nvain saimme länsituulta, mikä muuten oli harvinaista, seurasi sitä\naina sadepuuska. Joka päivä satoi enemmän tai vähemmän lunta.\nLämpömittari näytti kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä\nkolmekymmentäviisi astetta. [Fahrenheit'in järjestelmä: 0° C. = + 32°\nF.]\n\n_Tammikuun 1 p:nä 1828_. Tänään sulkeuduimme kokonaan jäihin ja\ntoiveemme näyttivät todella surkeilta. Kova vihuri puhalsi koko\naamupäivän koillisesta ja ajoi suuria jääteliä peräsintä ja peräpeiliä\nvasten niin rajusti, että kaikki säikähdimme. Illan suussa, kun vihuri\nyhä puhalsi hurjasti, repesi iso lautta edessämme ja meidän onnistui\ntäysillä purjeilla murtautua pienempien lohkareiden välitse\nselvemmille vesille. Avomerta lähestyessämme korjailimme vähitellen\npurjeita ja vihdoin perille päästyämme asetuimme vastatuuleen yhteen\nkertaan reivatun fokkapurjeen varaan.\n\n_Tammikuun 2 p:nä_. Nyt oli jotenkin kaunis ilma. Puolenpäivän aikana\nolimme päässeet 69° 10' et. lev. 42° 20' länt. pit. ja tunkeutuneet\neteläisen napapiirin poikki. Hyvin vähän jäätä näkyi etelässä,\nvaikka takanamme oli suuria lauttoja. Tänä päivänä varustimme\nsuuntimiskojeen, johon käytimme isoa, kahdenkymmenen gallonin vetoista\nrautakattilaa ja kahdensadan sylen pituista nuoraa. Huomasimme virran\nkulkevan pohjoiseen noin neljännespeninkulman nopeudella tunnissa.\n\n_Tammikuun 5 p:nä_. Olimme yhä suunnanneet etelään kohtaamatta kovin\nsuuria vastuksia. Tänä aamuna kumminkin, kun olimme 73° 15' it. lev.\nja 42° 10' länt. pit., meidät pysähdytti taaskin suunnattoman laaja ja\nluja jääalue. Näimme toki paljon avovettä etelässä emmekä epäilleet\nlopulta sinne pääsevämme. Suunnaten itäänpäin pitkin jäätikön reunaa\ntulimme vihdoin peninkulman levyiselle väylälle, jonka läpi\nvarppailimme päivän laskiessa. Meri oli nyt sakeanaan jäävuoria, mutta\najojäätikköä ei ollut ja me työntäysimme yhä rohkeasti eteenpäin.\nPakkanen ei tuntunut kiihtyvän, mutta lunta satoi ehtimiseen ja\nsilloin tällöin rajusti rakeita. Suunnattomia albatrossiparvia lensi\ntänään kuunarin ylitse kaakosta luoteeseen.\n\n_Tammikuun 7 p:nä_. Meri pysyi yhä kauniisti avoimena, joten saatoimme\nhelposti kulkea suuntaamme. Lännessä näimme muutamia uskomattoman\nsuuria jäävuoria ja iltapäivällä sivuutimme hyvin läheltä erään, jonka\nhuippu kohosi varmasti neljäsataa syltä valtameren pinnasta. Sen\nympärys oli juurelta todennäköisesti kolmeneljännestä ranskan\nmeripeninkulmaa ja useita vesivirtoja juoksi sen sivuilla olevista\nhalkeamista. Vuori pysyi näkyvissämme kaksi päivää ja häipyi vasta\nsumuun.\n\n_Tammikuun 10 p:nä_. Varhain tänä aamuna menetimme onnettomuudeksemme\nmiehen. Hän oli amerikalainen, nimeltä Peter Vredenburgh, syntyisin\nNew Yorkista, ja kuunarin parhaimpia matruuseja. Noustessaan partaalle\nhänen jalkansa luiskahti ja hän putosi kahden jäälohkareen väliin ja\nhävisi sitä tietään. Tänään puolenpäivän aikana olimme 78° 30' etel.\nlev. ja 40° 15' länt. pit. Pakkanen oli nyt ylen ankara ja yhtämittaa\ntuli raepuuskia pohjoisesta ja idästä. Tällä ilmansuunnalla näimme\nvielä useita suunnattomia jäävuoria ja koko itäinen taivaanranta\nnäytti ajojäätikön sulkemalta, joka kohoili kerroksittain röykkiö\nröykkiön päällä. Ajopuita uiskenteli ohi illan kuluessa ja suuri\njoukko lintuja lensi ylitsemme, kuten myrskylintuja, albatrosseja ja\niso lintu, jolla oli hohtavan siniset höyhenet.\n\n_Tammikuun 12 p:nä_. Etelään menomme näytti taasen epäiltävältä,\nkun navan puolella levisi näköjään rajaton jäätikkö, taustalla\näärettömiä, röykkelöisiä jäävuoria, jotka äkkijyrkkinä ja uhkaavina\nkohosivat toinen toistaan korkeammalle. Suuntasimme länteen aina\nneljänteentoista päivään asti, toivoen löytävämme jonkun aukon.\n\n_Tammikuun 14 p:nä_. Tänä aamuna saavuimme sen kentän äärelle, joka\noli sulkenut meiltä tien, ja luovittuamme sen sivutse tulimme\navomerelle, jolla ei ollut jään siruakaan. Suunnittuamme kahdensadan\nsylen pituisella köydellä huomasimme täällä virran, joka kulki etelään\npuolen peninkulman nopeudella tunnissa. Purjehdimme nyt etelään päin\nkohtaamatta mainittavia esteitä kuudenteentoista päivään saakka,\njolloin puolenpäivän aikana olimme 82° 21' etel. lev. ja 42°\nläntisellä pituusasteella. Täällä taasen suunnimme ja huomasimme yhä\netelään kulkevan virran, jonka nopeus oli kolmeneljännestä peninkulmaa\ntunnissa. Ilman lämpömäärä oli lauhkea ja mieluisa, lämpömittari kun\noli kohonnut. Tällä alalla ei jään siruakaan ollut havaittavissa. Koko\nlaivaväki oli nyt varma navalle pääsemisestämme.\n\n_Tammikuun 17 p:nä_. Tämä oli tapauksista rikas päivä. Lukemattomia\nlintuparvia lensi ylitsemme etelään ja monta lintua ammuttiin\nkannella; eräästä pelikaanin sukuisesta saimme mainion paistin.\nKeskipäivän tienoissa nähtiin mastonhuipusta pieni jäälautta vasemman\nkeulalaidan puolella ja sen päällä häämötti kuin iso eläin. Kun sää\noli hyvä ja miltei tyven, lähetti kapteeni kahdella veneellä\nkatsomaan, mikä siellä oli. Dirk Peters ja minä läksimme perämiehen\nmukana isompaan veneeseen.\n\nTultuamme jäälautalle näimme, että sillä purjehti jättimäinen\njääkarhunrotuinen, mutta verrattomasti kookkaampi eläin. Hyvin\nasestettuina emme arastelleet paikalla käydä sen kimppuun. Useita\nlaukauksia ammuttiin nopeasti peräkkäin ja enimmät näyttivät osuvan\npäähän ja ruhoon. Mutta olematta tuosta milläänkään hirviö heittäytyi\nmereen ja ui kita ammollaan sille veneelle, jossa Peters ja minä\nolimme. Siinä hämmingissä, jonka seikkailun arvaamaton käänne\naiheutti, ei kellään ollut toista laukausta valmiina ja suunnaton\nkarhunvetkale oli jo puoleksi päässyt veneemme partaalle ja tarttunut\nerästä miestä kupeista ennenkuin tepsiviin keinoihin oli ryhdytty sen\ntorjumiseksi. Tässä hädässä vain Petersin ripeys ja vikkelyys pelasti\nmeidät perikadosta. Hypäten suunnattoman pedon selkään hän survaisi\nveitsensä sen niskaan, jotta se yhdellä iskulla tunki selkäytimeen\nasti. Peto ei enää nostanut päätäänkään, vaan vierähti Petersin yli\nmereen. Viimemainittu tointui pian ja kun hänelle oli heitetty köysi,\nsitoi hän raadon siihen ennenkuin nousi veneeseen. Sitten palasimme\nriemusaatossa kuunarille hinaten voitonmerkkiä perässämme. Karhun\ntäysi pituus oli kokonaista viisitoista jalkaa. Sen villa oli aivan\nvalkea, hyvin karhea ja kähäräinen. Silmät olivat veripunaiset ja\nsuuremmat kuin jääkarhulla -- kuonokin oli pyöreämpi ja muistutti\npikemmin verikoiran kuonoa. Liha oli mureaa, mutta ylen tympeää ja\nkalanmakuista, vaikka miehet ahmivatkin sitä halukkaasti ja kehuivat\nerinomaiseksi.\n\nTuskin olimme saaneet saaliimme laivan sivulle, kun mies maston\nhuipussa päästi iloisen huudon: \"_maata keulan oikealla puolella_!\"\nKun tuulikin rupesi parhaiksi puhaltamaan koillisesta, pääsimme\nennenpitkää rannikon lähelle. Se osoittautui matalaksi kalliosaareksi,\njoka oli noin ranskan peninkulman laajuinen ympärimitaten ja kokonaan\nvailla kasvillisuutta, ellemme ota lukuun erästä viikunakaktusta. Kun\nlähestyy sitä pohjanpuolelta, näkee omituisen mereen pistävän\nkalliopenkereen, joka paljon muistuttaa köytettyjä puuvillapakkoja.\nPenkerettä ympäröi lännessä pieni merenpoukama, jonka pohjukassa\nveneemme pääsivät mukavasti maihin.\n\nPian olimme saaneet tutkituksi joka kolkan saarella, mutta yhtä\npoikkeusta lukuunottamatta emme tavanneet mitään huomaamisen arvoista.\nEteläisestä päästä löysimme rannan läheltä kiviröykkiöön puoleksi\nhautautuneen puunkappaleen, joka näytti olleen kanootin keulavantaana.\nSiihen oli ilmeisesti yritetty leikata kuvioita ja kapteeni Guy\nluulotteli näkevänsä kilpikonnan kuvan, mutta yhtäläisyys ei minusta\nollut kovin sattuva. Paitsi tätä keulavannasta vai mikähän lie ollut,\nemme löytäneet merkkiäkään siitä, että mikään elävä olento olisi\nmilloinkaan ollut täällä ennen meitä. Siellä täällä rannikolla näimme\naniharvoja pieniä jäätelejä. Tämä pikku saari -- jonka kapteeni Guy\nnimitti Bennettin saareksi osuuskumppaninsa, kuunarin toisen isännän\nkunniaksi -- on tarkalleen määrättynä 82° 50' etel. lev. ja 42° 20'\nlänt. pit.\n\nOlimme nyt edenneet etelään yli kahdeksan astetta kauemmaksi kuin\nyksikään edellinen merenkulkija ja meri oli yhä avoimena edessämme.\nHuomasimme myöskin astevaihtelun säännöllisesti pienenevän ja vieläkin\nhämmästyttävämpää oli, että ilman ja myöhemmin vedenkin lämpömäärä\nlauhkenemistaan lauhkeni. Säätä saattoi sanoa ihanaksikin ja vieno\ntuulonen puhalsi säännöllisesti joltain pohjoiselta ilmansuunnalta.\nTaivas oli yleensä kirkas, silloin tällöin ilmestyi jotain hienon udun\nnäköistä eteläiselle taivaanrannalle, vaan se hälveni aina pian. Kaksi\nvastusta vain ilmaantui: polttopuut rupesivat loppumaan ja keripukin\noireita huomattiin monessa matruusissa. Nämä syyt panivat kapteeni\nGuyn empimään ja tuontuostakin puhumaan paluumatkasta. Minä puolestani\nolin varma siitä, että me tähän suuntaan kulkien pian saapuisimme\njollekin maalle ja silloisista merkeistä syystä päätin, ettemme\netelässä tapaisi myöskään peräpohjolan hedelmätöntä maaperää. Niinpä\nselittelinkin hänelle innokkaasti, kuinka tarkoituksenmukaista olisi\nainakin vielä muutamia päiviä pyrkiä edelleen siihen suuntaan, mihin\nparaikaa purjehdimme. Niin houkuttelevaa tilaisuutta etelänavan\nmannermaata koskevan kysymyksen ratkaisemiseen ei vielä koskaan ollut\nkenellekään tarjoutunut, ja tunnustan mieleni kuohahtaneen harmista\nkuunnellessani päällikkömme pelkurimaisia ja ajattomia ehdotuksia.\nTotta tosiaan uskonkin, että mielenpurkaukseni saivat hänet\nponnistamaan eteenpäin. Vaikkapa siis en voi olla surkuttelematta\nniitä perin onnettomia ja verisiä tapahtumia, jotka heti johtuivat\nneuvostani, rohkenen kuitenkin tuntea kiitollisuuttakin siitä, että\nminun vaikkapa ansiottanikin on sallittu paljastaa tieteelle\nmieltäkiehtovampia salaisuuksia, mitkä milloinkaan ovat saavuttaneet\nsen huomiota.\n\n\n\n\nXV.\n\nMeri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.\n\n\n_Tammikuun 18 p:nä_. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli\naivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli\nkohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan\nviidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan\nnapaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran\nainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä\nmonessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut\nkapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun\nonnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen.\nAstevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita\ngrönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan\nylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia,\naivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se\noli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli\nneljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä\nhehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin\npeitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin\nrotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan\npäätä, lukuunottamatta korvia -- ne olivat hipallaan kuin koiralla.\nHampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.\n\n_Tammikuun 19 p:nä_. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5'\nlänt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme\nmastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme\nsen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli\näkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä\nsuuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen\nsylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän\nrannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä\ntäällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet\npantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue -- Peters ja minäkin\nmuiden muassa -- läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan\nsaaren ympäri.\n\nHaeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo\nolimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän\nrannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja.\nJäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat\nhe pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan\naironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja\nrupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen\nsekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanat\n_Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ He tekivät tätä vähintään puolituntia,\njolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.\n\nNeljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset\nja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat\ntavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä.\nHeidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He\nolivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli\nkoko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli\nsisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina\nheillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta\ntehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki\noli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison\nkananmunan suuruisia kiviä.\n\nKun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän\nräkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan\npäällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä\nsoutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme\nviittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli\nainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö\nkomensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan.\nHeti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme\nja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien\nsanoja _Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ Käännyimme nyt takaisin\nlaivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.\n\nPäästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen\nja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja\nrintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja\nmuutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla\nkuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy\nparhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen\npian huomasimme olevan _Too-wit_, tiettäväksi, ettemme laske enempää\nkuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän\nnäytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille,\njolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän\npäähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan,\nkiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta\nperin uteliaasti.\n\nAivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa\nihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat _Janea_\neläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä\npitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin\nkäyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa\nkirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin\nluo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään,\npuoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille,\ntaputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä\nmerivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista\ntietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en\nainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.\n\nKun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat\nkannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän\nhämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt\nolevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat\nyltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät\nhiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän\nsallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko\nheillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta\ntarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään\nkuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti\nseurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja\ntykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He\nlähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon\nosoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan.\nKajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä\nnousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo\nkeskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla\nhuomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä\npeilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki\nitsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen\npaikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan\npeiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi\nsiihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.\n\nKaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan\nja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään\nvarastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän\nlähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin\nystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota\nemme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä\ntulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden,\nmunan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa,\noliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme\nsen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä\nseikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja\nyhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia\n_biche de mer_-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä\nsinään.\n\nNämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata\ntällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan\ntutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin\nhalukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin\nvielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt\nkaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun\njo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä,\navomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli\napunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi\naikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle\nja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi.\nHuomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon\npaluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät\ntukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla\ntai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi\npäätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä\nvain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään\nminkä pääsisimme.\n\nNiinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin\nopastamana saimme _Janen_ riutan läpi ja laskimme ankkuriin noin\npeninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen,\npääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle\nhiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää\nlähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi\nmeitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.\n\nToo-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät\nvieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja\nkun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui\nmeitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme\nhuolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa.\nKuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin\noli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä\nkiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja\nellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti\nlähettää varustettu vene meitä hakemaan.\n\nJoka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä\nvarmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä,\nmissä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet\nmitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät\nmuistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän\nvyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä\neteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet.\nKalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja\nkerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin\nse kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa\nvettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli\nsellaista.\n\nEnsimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen\npysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet\nsitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan\nkuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki\nsamanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi\nsitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla\nmaalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan,\npaitsi milloin se laski putouksena, näyttänyt _läpikuultavalta_. Itse\nasiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan\nmikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja\nvarsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti\nkokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia.\nMutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Se _ei_ ollut\nväritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään -- se\nvaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin\nläikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka\nherätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.\n\nOtettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä,\nhavaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia,\njoilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet\nja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen,\nmutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän\nsuonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun\nvedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos\nterä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan\njakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen.\nTämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa\nnäennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.\n\n\n\n\nXVI.\n\nVierailumme villien kylässä ja ystävällinen seurustelumme ja\nkaupankäyntimme.\n\n\nKesti lähes kolme tuntia ennenkuin saavuimme kylään, se kun oli yli\nyhdeksän peninkulman päässä sisämaassa ja polku kulki raivaamattoman\nmaan halki. Eteenpäin astellessamme Too-witin seurue, johon kuuluivat\nkaikki kanooteissa olleet satakymmenen villiä, sai hetki hetkeltä\npieniä lisäjoukkoja kahdesta kuuteen tai seitsemään mieheen\nkerrallaan, jotka yhtyivät meihin ikäänkuin sattumalta tien\nkäänteissä. Tuo kaikki näytti niin ennalta harkitulta, että minua\nrupesi pakostakin epäilyttämään ja kerroin kapteeni Guylle arveluni.\nNyt oli kumminkin myöhäistä peräytyä ja me päätimme olevamme parhaassa\nturvassa, kun osoitimme täydellisesti luottavamme Too-witin\nuskollisuuteen. Niinpä siis astuimme eteenpäin pitäen visusti silmällä\nvillien liikkeitä ja antamatta heidän tunkea väliimme. Tällä tavoin\nkuljettuamme äkkijyrkän rotkon läpi saavuimme vihdoin sinne, missä\nsaaren ainoan asuntoryhmän oli kerrottu sijaitsevan. Tullessamme sen\nnäkyviin päällikkö päästi huudon ja toisti tavantakaa sanaa\n_Klock-Klock_, jonka otaksuimme kylän tai ehkä kylien yhteiseksi\nnimeksi. Majat olivat kurjimpia mitä ajatella saattaa, eivätkä ne\nolleet edes rakennetut minkään yhteisen suunnitelman mukaan, niinkuin\nalhaisimmallakin asteella olevain villiheimojen, joihin ihmiskunta on\ntutustunut. Muuan, ja niiden huomasimme kuuluvan _Wamppoo'ille_ eli\n_Yampoo'ille_, maan mahtaville, oli tehty noin neljän jalan pituisesta\npuuntyvestä, jonka yli oli heitetty musta vuota, joka väljinä\nlaskoksina riippui maahan. Sen suojassa villit asustivat. Toiset\nolivat karsimattomista puunoksista, joissa kuihtuneet lehdet vielä\nlepattivat, ja ne kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmana\nsavivallia vasten, joka oli säännöttömästi kasattu viiden tai kuuden\njalan korkuiseksi läjäksi. Toiset taas olivat pelkkiä maahan\nkohtisuoraan kaivettuja kuoppia ja samanlaisten oksain peitossa, jotka\nsiirrettiin syrjään asujan majaan astuessa ja vedettiin taas\npaikoilleen sen jälkeen. Joku oli vielä rakennettu haarukan\nmuotoisesti kasvaneille puunoksille ja yläoksat oli hakattu puoleksi\npoikki, niin että ne taipuivat alempain yli tiiviimmäksi suojaksi.\nEnemmistö oli kumminkin pieniä matalia luolia, koverretut kuohusavea\nmuistuttavan tumman kallion jyrkkään rinteeseen, joka kolmelta taholta\nrajoitti kylää. Jokaisen tällaisen alkuperäisen luolan ovella oli\nkivi, jonka asuja huolellisesti asetti aukon suulle kotoa lähtiessään\n-- mitä varten, siitä en saanut selvää, kun kivi oli siksi pieni,\nettei se peittänyt enempää kuin kolmanneksen aukosta.\n\nTämä kylä, jos se sen nimen ansaitsee, oli syvänlaisessa laaksossa ja\nsinne pääsi vain etelästä; mainitsemani jyrkkä rinne sulki sen\nkaikilta muilta suunnilta. Laakson keskellä oli lähde, jossa oli\nsamanlaista noiduttua vettä kuin kuvaamassani purossa. Näimme\nasuntojen ympärillä useita outoja eläimiä, jotka kaikki näyttivät\ntäysin kesytetyiltä. Isoimmalla elikolla oli samanlainen\nruumiinrakennus ja kärsä kuin tavallisella sialla; häntä oli kumminkin\ntuuhea ja jalat hoikat kuin antiloopilla. Sen liikkeet olivat perin\nkömpelöt ja epävarmat emmekä nähneet sen kertaakaan yrittävän juosta.\nHuomasimme myöskin useita muuten hyvin samanlaisia eläimiä paitsi että\nniiden ruumis oli pitempi ja mustan villan peitossa. Oli vielä suuri\njoukko kaikenlaisia kesyjä lintuja, jotka juoksentelivat tanhuilla ja\nne näkyivät olevan alkuasukasten pääravintona. Hämmästykseksemme\nnäimme lintujen joukossa mustan albatrossin täydellisesti\nkesyttyneenä, käyden määräajoin merellä ruuan haussa, mutta aina\npalaten kylään kuin kotiinsa ja käyttäen läheistä etelärannikkoa\npesimispaikkana. Siellä ne yhtyivät pelikaaniystäviinsä kuten ainakin,\nmutta viimemainitut eivät milloinkaan tulleet villien asunnoille.\nToisten kesyjen lintulajien joukossa oli ankkoja, jotka hyvin vähän\nerosivat oman maamme sotkista, mustia merisuulia ja iso hiirihaukan\nkaltainen lintu, mutta ei raatelija. Kaloja oli kosolta. -- Huomasimme\nmyöskin, että useimmat olivat sen kalan kaltaisia, jota tapaa\nAucklandin saaristossa, jo viidennelläkymmenennellä ensimäisellä\nleveysasteella. Gallipago-kilpikonnia oli myös hyvin runsaasti. Näimme\nvain muutamia villieläimiä emmekä yhtään isoa tai sellaista, jonka\nolisimme tunteneet. Pari pelottavan näköistä käärmettä livahti polun\nyli, mutta alkuasukkaat eivät näkyneet niistä piittaavan ja me\npäätimme, että ne eivät olleet myrkyllisiä.\n\nLähestyessämme kylää Too-witin ja hänen seurueensa kanssa summaton\nliuta väkeä syöksyi meitä vastaanottamaan, äänekkäästi huudahdellen ja\nme erotimme taas vain tuon iankaikkisen _Anomoo-moon_ ja _Lama-Laman_.\n\nHämmästyimme suuresti havaitessamme, että yhtä tai paria poikkeusta\nlukuunottamatta tulokkaat olivat ilkialastomia; vain kanoottimiehillä\noli nahkoja. Kaikki maan aseet näkyivät myös olevan viimemainittujen\nhallussa, sillä kyläläisillä emme huomanneet ainoatakaan. Naisia ja\nlapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä,\nmitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi. He olivat suoria,\npitkiä ja siromuotoisia, osoittivat käytöksessään suloa ja vapautta,\njota ei tapaa sivistyneessä seurassa. Heidän huulensa kumminkin olivat\nsamoinkuin miestenkin paksut ja muodottomat, jotta hampaat eivät\nnauraessakaan koskaan paljastuneet. Tukka heillä oli hienompi kuin\nmiehillä. Näiden alastomain kyläläisten joukossa oli ehkä kymmenen tai\nkaksitoista, jotka olivat puettuina, kuten Too-witinkin seurue,\nmustiin nahkoihin ja asestettuina keihäillä ja raskailla nuijilla.\nHeillä näkyi olevan paljon vaikutusvaltaa ja heitä puhuteltiin aina\narvonimellä _Wampoo_. Hepä myöskin olivat mustanahkaisten palatsien\nasujamia. Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi,\njopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset. Puu, joka\nsitä kannatti, oli hakattu poikki noin kahdentoista jalan korkeudelta\nja ihan sen yläpäähän oli jätetty useita oksia, joille päällys oli\npingotettu niin, ettei se päässyt heilumaan rungon ympärillä. Päällys,\njona oli neljä hyvin suurta puutikuilla yhdistettyä nahkaa, oli\nsitäpaitsi kiinnitetty maahan puikoilla. Lattialle oli levitetty\ntukulta kuivia lehtiä matoksi.\n\nTähän majaan meidät johdatettiin suurella juhlallisuudella ja villejä\ntunki peräämme minkä vain tupaan mahtui. Too-wit istuutui lehdille ja\nviittaili meitä seuraamaan esimerkkiä. Sen teimmekin, jolloin samassa\njouduimme varsin epämieluisaan, miltei arveluttavaan asemaan. Meitä\nistui maassa kaksitoista miestä ja kokonaista neljäkymmentä villiä oli\nkyykkysillään niin taajaan ympärillämme, että jos jokin mylläkkä olisi\nsyntynyt, meidän olisi ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka\nnousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan\nulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain\nToo-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon\nsurvomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että\nToo-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä\nhänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet\npäiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.\n\nMelkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja\npäällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti\nkanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman\npontevammin kuin _Lama-Lamaa_. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää\nja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla\npäällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti\nsanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja\nveitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti\nnenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle\nrajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen.\nTämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli\njonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin\nsamanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää\nlähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä\nasiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä\nkyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet\nkauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että\nhänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin\npeileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme\nnauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt\nmaistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.\n\nKun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen\nristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme\ntietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä\nhyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme\nja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän\nvakuutti olevan runsaat määrät _biche-de-mer_-nilviäisiä -- tällöin\nnäyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin\nodottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme\nlähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme\npäällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä\nlaivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes\nmuutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä\nkanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin,\nmelottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan\nreunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät\nvanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä\npohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä\nkauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin\nvarmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata\ntoistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin\nkuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen,\nettä hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja\nGallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun\nkestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi\nollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä\njärjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla\nkuunarilta kylään.\n\n\n\n\nXVII.\n\nVillien petollisuus. -- Tuhomme. -- Ihmeellinen pelastus.\n\n\nPäällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla\nmuonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat\nmainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia\nja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit toivat meille\nvielä summattomat määrät ruskeaa selleriä ja kurimoita sekä\nkanootillisen tuoreita ja vähän kuivattujakin kaloja. Selleri oli\noikeata herkkua ja kurimo osottautui verrattomaksi lääkkeeksi niille\nmiehille, joissa oli ilmennyt keripukin oireita. Ennenpitkää ei ketään\nenää ollut sairasluettelossa. Meillä oli runsaasti muitakin tuoreita\nmuonavaroja, joista mainittakoon eräs simpukan näköinen, mutta osterin\nmakuinen kuoriaiseläin. Katkorappojakin, kahta laatua, oli kosolta,\nsekä albatrossin ja muiden lintujen tummakuorisia munia. Otimme myös\nrunsaan varaston sen sian lihaa, josta olen maininnut. Useimmat miehet\npitivät sitä maukkaana ruokana, mutta minusta se maistui kalalta ja\nmuutenkin vastenmieliseltä. Kaiken tämän hyvyyden korvaukseksi\nlahjoitimme alkuasukkaille sinisiä helmiä, vaskihelyjä, nauloja,\nveitsiä ja punaisia kangaskappaleita, ja tähän vaihtokauppaan he\nolivat perin tyytyväisiä. Järjestimme säännölliset markkinat\nrannikolle aivan kuunarin tykkien suuhun ja siellä teimme kauppojamme\nkaikesta päättäen rehellisesti ja niin mallikelpoisessa\njärjestyksessä, ettei sitä villien käyttäytymisen vuoksi\n_Klock-Klockin_ kylässä suinkaan olisi uskonut.\n\nKauppaa tehtiin kaikessa ystävyydessä useita päiviä, jolla-aikaa\nalkuasukkaita kävi tavantakaa kuunarilla ja omia miehiämme\ntuontuostakin maissa, retkeillen pitkälti sisämaahan, kenenkään\nhätyyttämättä. Nähdessään miten helposti laivan saattoi lastata _biche\nde mer_-nilviäisillä saarelaisten ystävällisyyden ja avuliaisuuden\nvuoksi, kapteeni Guy päätti ruveta neuvottelemaan Too-witin kanssa\nsellaisten huoneiden rakentamisesta, joissa tätä kauppatavaraa voisi\nsäilyttää, sekä sopia siitä, että villit keräilisivät sitä minkä\nehtisivät sillä aikaa kuin hän kauniin sään vallitessa jatkaisi matkaa\netelään. Kun hän mainitsi suunnitelmansa päällikölle, oli tämä heti\nvalmis rupeamaan sopimukseen. Kauppa siis tehtiin molempain\nasianosaisten täydeksi tyytyväisyydeksi ja päätettiin, että tehtyämme\nvälttämättömät valmistukset, valittuamme sopivan paikan ja\nsuoritettuamme osan rakennus- ja muita töitä, joissa koko miehistön\napua tarvittiin, kuunari lähtisi purjehtimaan eteenpäin jättäen kolme\nmiestä saarelle johtamaan suunnitelman toimeenpanoa ja opastamaan\nalkuasukkaita nilviäisten kuivaamisessa. Mitä ehtoihin tulee,\nriippuivat ne villien työn tuloksista. He tulisivat saamaan sovitun\nmäärän sinisiä helmiä, veitsiä, punaista kangasta y.m. niin ja niin\nmonesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.\n\nKun sopimus näin oli tehty, ryhdyimme heti viemään maihin kaikkea mitä\ntarvittiin rakennusten valmistamiseen ja maan perkkaamiseen. Iso lakea\npaikka valittiin merenlahden itärannikolta, jossa oli runsaasti sekä\nmetsää että vettä sopivan matkan päässä niiltä riutoilta, mistä\nnilviäisiä oli saatavissa. Kävimme nyt kaikki innolla työhön ja olimme\npian villien suureksi hämmästykseksi kaataneet niin paljon puita kuin\ntarvitsimme sekä saaneet ne tuota pikaa valmiiksi rakennuspaikalle.\nParin kolmen päivän kuluttua työt olivat siksi edistyneet, että\nhuoletta saatoimme uskoa lopun niille kolmelle miehelle, joiden piti\njäädä saarelle. John Carson, Alfred Harris ja Peterson -- kaikki\nluullakseni syntyperäisiä lontoolaisia -- ottivat tämän huolekseen.\n\nKuukauden viimeisenä päivänä kaikki oli valmiina lähtöön. Olimme\nkumminkin luvanneet käydä muodollisella jäähyväisvierailulla kylässä\nja Too-wit vaati niin itsepintaisesti meitä pitämään lupaustamme,\nettemme katsoneet viisaaksi loukata häntä ratkaisevalla kiellolla. En\nluule kenenkään silloin vähääkään epäilleen villien vilpittömyyttä. He\nolivat kaikki käyttäytyneet perin säädyllisesti, avustaneet meitä\nuuraasti työssämme, tarjonneet meille tavaroitaan tuontuostakin\nmaksutta eivätkä milloinkaan olleet mitään näpistelleet, vaikka heidän\nylenpalttisista ilonpurkauksistaan lahjoja saadessaan selvästi näkyi,\nkuinka suuressa arvossa he pitivät tavaraamme. Varsinkin naiset olivat\nkaikin puolin avuliaita, ja olisimme olleet maailman epäluuloisimpia\nihmisolentoja, jos olisimme kertaakaan epäilleet vilppiä sellaisissa\nihmisissä, jotka kohtelivat meitä niin hyvin. Mutta pianpa ilmeni,\nettä tuo näennäinen ystävällisyys oli vain suunniteltu meidän\ntuhoamiseksemme ja että saarelaiset, joita kohtaan tunsimme aivan\nharvinaista kunnioitusta, olivat raaimpia, viekkaimpia ja\nverenhimoisimpia heittiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan kamaraa\ntahranneet.\n\nHelmikuun ensimäisenä päivänä läksimme maihin käydäksemme kylässä.\nVaikka meillä, kuten sanottu, ei ollut epäluulon häivettäkään, ei\nkuitenkaan mitään tarpeellisia varokeinoja lyöty laimin. Kuusi miestä\njätettiin kuunarille ja heitä kiellettiin millään verukkeella\npäästämästä ketään villiä lähestymään laivaa ja hetkeksikään\npoistumasta kannelta. Tykit oli ladattu kaksinkertaisella\nraehaulipanoksella. Laiva oli ankkurissa noin peninkulman päässä\nrannasta eikä kanootilla saattanut lähestyä sitä miltään suunnalta\nhuomaamatta ja joutumatta heti tulemme uhriksi.\n\nKun laivalle jäi kuusi matruusia, oli maajoukossamme vain kaikkiaan\nkolmekymmentäkaksi miestä. Olimme asestautuneet kiireestä kantapäähän\nja meillä oli musketteja, pistooleja ja säiliä, kullakin sitäpaitsi\npitkä merimiehen puukko. Sata mustasopaista soturia oli meitä vastassa\nmaallenousupaikalla saattaaksensa meitä matkalla. Panimme kumminkin\nhieman hämmästyneinä merkille, ettei heillä nyt ollut mitään aseita;\nmutta kysyttyämme tätä Too-witiltä hän vain sanoi: _Mattee non we fa\nfa si_ -- tarkoittaen, ettei siellä aseita tarvita, missä kaikki\nolivat veljiä. Se oli meille mieleen ja me jatkoimme matkaamme.\n\nOlimme jo sivuuttaneet lähteen ja puron, joista olen puhunut, ja\ntulimme juuri kapeaan solaan, joka johti kylää ympäröiväin\nrasvakivikallioiden halki. Tämä sola oli hyvin kallioinen ja\nepätasainen, siinä määrin, että vain melkoisella vaivalla olimme\npäässeet kapuamaan sen läpi ensi kertaa käydessämme Klock-Klockissa.\nRotkon koko pituus saattoi olla puolitoista tahi todennäköisimmin\nkaksi peninkulmaa. Se kierteli jos johonkin suuntaan kukkulain välitse\n-- nähtävästi se oli jonakin kaukaisena aikana ollut virranuomana --\neikä kulkenut kahtakymmentäkään kyynärää tekemättä äkkikäännöstä.\nTämän laakson kohtisuorat seinämät olivat keskimäärin varmaankin\nseitsemän-kahdeksankymmenen jalan korkuiset ja kohosivat muutamin\npaikoin aivan hämmästyttävän korkealle, pimittäen solan niin\ntäydelleen, että vain vähän päivänvaloa pääsi sinne tunkemaan. Yleinen\nleveys oli nelisenkymmentä jalkaa ja paikkapaikoin sola kapeni niin,\nettä vain viisi kuusi miestä mahtui kulkemaan rinnakkain. Sanalla\nsanoen, sopivampaa väijymäpaikkaa ei saattanut olla koko maailmassa ja\naivan luonnollista oli, että huolellisesti katsastimme aseitamme sinne\nastuessamme.\n\nKun nyt ajattelen suunnatonta tyhmyyttämme, kummastuttaa minua enin\nse, että milloinkaan missään olosuhteissa uskalsimme niin kokonaan\nheittäytyä tuntemattomain villien valtaan, että sallimme niiden\nmarssia edessämme ja takanamme rotkossa. Kuitenkin kaikitenkin\nmenettelimme näin sokeasti, narrimaisesti luottaen voimiimme,\nToo-witin ja hänen miestensä aseettomuuteen, tuliluikkujemme\ntehoisuuteen -- joiden vaikutus oli alkuasukkaille vielä salaisuus --\nja ennen kaikkea siihen ystävyyteen, jota nuo kunnottomat heittiöt\nniin kauan olivat teeskennelleet. Viisi tai kuusi villiä kulki edellä\nikäänkuin oppaina, touhulla ja tohinalla työnnellen isompia kiviä ja\nrojua polulta. Sitten seurasi oma seurueemme. Me kävelimme ihan\nvierekkäin varoen vain eroamasta toisistamme. Perässä tuli villien\npääjoukko harvinaisen mallikelpoisessa järjestyksessä.\n\nDirk Peters, eräs Wilson Allen niminen mies ja minä kävelimme\nkumppaniemme oikealla puolella, tarkastellen kulkiessamme yllämme\nriippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa\noleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies\nmahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai\nkaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle.\nAukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai\nseitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja\nniissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin\nreippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten\nkiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin\nseuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut\nkahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja\nkömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin\ntäräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti\nminussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään\najattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä\nhajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nMiten Dirk Peters ja minä pelastuimme.\n\n\nNiin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei\ntukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa,\njota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut\nkokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni\nja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman\nhetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen\njälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten\nPetersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun.\nKömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini\nniskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään\nmultaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen\npuristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja\nonnistuin viimein vetämään hänet ylös.\n\nNiin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja\nhämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme\nmolemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme\nuskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun\nluonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme\nelävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän\ntuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne,\njotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.\n\nVihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville\nonnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä\nmahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain\naukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen\nitseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin\nolin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon\npilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti\nmenehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja\nkehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme\nnelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon\npäin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet\nsellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken\nkiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme\nja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut\nonkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne\nja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli\nrepeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin\nviidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin.\nEmme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon\nvaloa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta selvää tietä taivasalle.\n\nMuistui nyt mieleeni, että meitä oli ollut kolme tullessamme\npääsolasta onkaloon ja että Allen, toverimme, oli yhä kadoksissa;\npalasimme heti häntä hakemaan. Pitkältä etsiskeltyämme ja saatuamme\njoka hetki pelätä maan uudestaan luhistuvan päällemme, Peters vihdoin\nhuusi tavanneensa kumppanimme; Allenin koko ruumis oli hautautunut\nniin syvälle someroon, että oli mahdotonta saada häntä esiin. Hän oli\ntietysti kuollut. Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään\nkäänteelle.\n\nRepeämä oli juuri siksi leveä, että pääsimme siitä sisään ja kerran\ntai parin turhaan yritettyämme kiivetä ylöspäin antauduimme uudelleen\nepätoivon valtaan. Olen jo sanonut, että se vuoriharjanne, jonka halki\npääsola kulki, oli jonkinlaista pehmyttä rasvakiveä muistuttavaa\nkalliota. Sen onkalon seinämät, johon nyt yritimme nousta, olivat\nsamaa ainetta ja niin perin liukkaat ja märät, että vaivoin pysyimme\npystyssä loivimmallakin pinnalla; muutamin paikoin, missä onkalo\nkohosi miltei kohtisuoraan, oli nousu tietysti paljoa hankalampaa,\njopa jonkun kerran luulimme sen mahdottomaksi. Karkotimme kumminkin\nepätoivon mielestämme ja osaksi leikkaamalla puukoillamme askelmia\npehmeään kiveen, osaksi henkemme uhalla heittäytymällä pienille\nliuskakiven tapaisille kovemmille kielekkeille, joita paikkapaikoin\nulkoni yleismassasta, me vihdoin saavuimme luonnon muodostamalle\npengermälle, jonne näkyi palanen sinistä taivasta metsäisen rotkon\npäästä. Katsahtaessamme nyt hieman huojentuneina taaksemme siihen\nkuiluun, josta olimme tänne asti kiivenneet, näimme selvään sen\nseinämistä, että se oli äskettäin muodostunut ja päätimme, että olipa\nmikä hyvänsä, tuo tärähdys, joka meidät niin odottamatta oli\nhaudannut, se samalla hetkellä oli aukaissut tämän tien\npelastukseksemme.\n\nKun olimme nyt lopen uuvuksissa ponnistuksistamme ja niin heikkoja,\nettä tuskin pysyimme pystyssä ja voimme kunnolla puhua, ehdotti\nPeters, että kutsuisimme kumppaneitamme apuun laukaisemalla vyössämme\nsäilyneet pistoolit -- musketit samoinkuin säilätkin olivat hukkuneet\npehmeään multaan kuilun pohjalla. Myöhemmät tapaukset osottivat, että\nolisimme saaneet katkerasti katua laukaustamme, mutta onneksi olin jo\ntällöin ruvennut hieman epäilemään jotain juonta, emmekä siis\nilmaisseet villeille olopaikkaamme.\n\nLevättyämme tunnin verran tungimme hitaasti edelleen ylös rotkoa\nemmekä olleet kulkeneet pitkältä ennenkuin kuulimme monta kamalaa\nkirkaisua. Vihdoin saavuimme sellaiselle paikalle, jota olisi\nsaattanut sanoa maan pinnaksi, sillä tiemme oli aina pengermältä asti\nkulkenut kallioiden ja lehvien muodostamassa holvissa, joka kohosi\näärettömään korkealle. Hyvin varovaisesti olimme hiipineet kapealle\naukolle, josta selvään näimme koko ympäröivän seudun, kun tärähdyksen\nkammottava salaisuus selvisi meille yhdellä ainoalla silmäyksellä.\n\nPaikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden\nkorkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme\noli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla.\nMutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten\nyhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja\nmaata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo\nsummaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin\nilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä.\nUseissa paikoin solan itäisellä partaalla -- me olimme nyt läntisellä\n-- saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut\nantanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli\npudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä\nselvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan\npituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan\npäässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä\noli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että\nsamanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden\nrasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani\nkapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä\nhaudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat\nsellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti\nhalkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli\nviiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi\nriittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta\nvillit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten\ntarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä\npaaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai\nparin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä -- nämä\noli sidottu paalujen latvaan -- syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi\nsinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme\nkohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme\nvälttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin\njääneet valkeat miehet saarella.\n\n\n\n\nXIX.\n\nVillit anastavat ja tuhoavat laivamme.\n\n\nSellaiselta kuin asemamme nyt näytti, se oli ehkä yhtä kammottava kuin\nsilloin kun luulimme joutuneemme ainiaaksi haudatuksi. Kohtalonamme\nhäämötti vain kuolema villien kynsissä tai elämä viheliäisessä\nvankeudessa heidän keskuudessaan. Voisimme kylläkin jonkun aikaa\npiileskellä kallioiden turvissa ja viime tingassa siinä kuilussa,\njosta olimme juuri pelastuneet; mutta meidän täytyi joko menehtyä\nkylmään ja nälkään pitkänä napaseututalvena tahi lopulta joutua ilmi\nruokaa hankkiessamme.\n\nYlt'ympäri leviävällä seudulla vilisi villejä ja me havaitsimme uusia\njoukkoja saapuneen lautoilla etelän-puoleisilta saarilta, varmaankin\navustamaan _Janen_ kaappauksessa ja ryöstämisessä. Alus oli vielä\ntyynesti ankkurissaan lahdella, laivalle jääneet eivät nähtävästi\ntienneet mitään heitä uhkaavasta vaarasta. Kuinka tällä hetkellä\nikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään\npakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme. Emme\nkeksineet mitään keinoa edes varottaaksemme heitä vaarasta.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua näimme kuusi- tai seitsemänkymmentä\nlauttaa eli tasapohjaista ulkohankavenettä täynnä villejä tulevan\nsataman eteläpoukaman ympäri. Heillä ei näkynyt muita aseita kuin\nlyhyitä nuijia ja kiviä, jotka olivat lauttojen pohjalla. Heti sen\njälkeen toinen, vielä suurempi osasto, lähestyi vastakkaiselta\nsuunnalta varustettuna samanlaisilla aseilla. Ennen mainittuihin\nneljään kanoottiinkin hyökkäsi nyt lahden pohjukassa olevasta\nviidakosta sankka parvi alkuasukkaita, jotka lähtivät rivakasti\nsoutamaan yhtyäkseen toisiin joukkoihin. Tällä tavoin pikemmin kuin\nmitä minulta on mennyt sen kertomiseen, oli _Janen_ aivan kuin\ntaikavoimalla ympäröinyt summaton lauma uskalikkoja, jotka ilmeisesti\nolivat päättäneet hinnasta mistä hyvänsä sen vallata.\n\nEttä he siinä onnistuisivatkin, ei saattanut hetkeäkään epäillä.\nPuolustautuivatpa nuo laivaan jääneet kuusi miestä kuinka tarmokkaasti\ntahansa, he eivät riittäisi hoitamaan tykkejä eivätkä muutenkaan\nkestäisi niin epätasaista taistelua. En juuri uskonutkaan, että he\nryhtyisivät vastarintaan, mutta siinä petyin; sillä kohta sen jälkeen\nnäin heidän varppaavan ja kääntävän laivan oikean puolen päin\nkanootteja, jotka tällöin jo olivat tulleet pistoolin kantamalle,\nlauttain ollessa lähes neljännespeninkulman päässä tuulenpuolella.\nTietämättömästä syystä, mutta varmaankin ystäväraukkojemme\nhätääntyessä jouduttuaan niin toivottomaan asemaan, laukaus meni ihan\nharhaan. Ei ainoaankaan kanoottiin osunut eikä yksikään villi\nhaavoittunut, vaan kuulat ponnahtivat yli päitten. Mutta\nodottamattoman pamauksen ja savun tuottama hämmästys oli niin tavaton,\nettä tuokion melkein luulin villien luopuvan aikeestaan ja palaavan\nmaihin; ja sen he varmaan olisivat tehneetkin, jos meikäläiset\nolisivat laidallisensa lisäksi ampuneet kivääreillä. Silloin he\nepäilemättä olisivat tuottaneet melkoista tuhoa, ainakin sikäli, ettei\ntämä joukkio olisi uskaltanut lähestyä ennenkuin he olisivat ehtineet\nampua lauttojakin täydeltä laidalta. Mutta sen sijaan he antoivat\nkanootti joukkueen tointua pakokauhustaan ja älytä, ettei mitään\nvahinkoa ollut tapahtunut, ja juoksivat vasemmalle puolelle\nvastaanottamaan lauttoja.\n\nVasemmanpuoleinen laukaus tuotti kauhistavaa hävitystä. Isojen tykkien\nkartessi- ja vitjakuulat repivät seitsemän kahdeksan lauttaa\nkappaleiksi ja tappoivat ehkä kolme-neljäkymmentä villiä siihen\npaikkaan, samalla syösten ainakin sata villiä veteen, useimmat\nkamalasti haavoittuneina. Muut järjiltään pelästyneinä lähtivät heti\nsuinpäin peräytymään pysähtymättä edes pelastamaan silvottuja\ntovereitaan, joita ui joka suunnalta parkuen ja ulvoen apua. Tämä hyvä\nonni tuli kumminkin liian myöhään pelastaakseen perikatoon tuomittuja\ntovereitamme. Kanoottijoukkio oli jo kuunarilla runsaasti\nsadanviidenkymmenen miehen voimaisena, useimmat olivat päässeet\nkapuamaan rusteille ja valtausverkoille ennenkuin sytyttimet oli\npistetty vasemmanpuoleisiin tykkeihin. Ei mikään nyt enää hillinnyt\nheidän eläimellistä raivoaan. Villit karkasivat paikalla meikäläisten\nkimppuun, löivät heidät maahan, tallasivat jalkoihinsa ja\nsananmukaisesti repivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.\n\nSen nähdessään lautoilla olevat villit voittivat pelkonsa ja tulivat\nlaumottain ryöstämään. Muutamassa minuutissa _Jane_ oli muuttunut\nsurkeaksi hävityksen ja melskeisen ilkivallan näyttämöksi. Kannet\nrevittiin ja pirstottiin, touvit, purjeet, kaikki kannella oleva,\nminkä vain sai irti, hävisi kuin taikavoimalla -- samalla kuin laivan\nympärillä vilisevät heittiöt perästä työntäen, kanooteilla hinaten ja\nsivuilta vetäen lopulta raahasivat sen rantaan (ankkurikettinki oli\npäästetty irti) ja jättivät sen Too-witin tuomiovaltaan. Too-wit,\nkuten taitava sotapäällikkö konsanaan, oli koko kahakan ajan\nväistymättä pysynyt turva- ja vakoilupaikallaan kallioiden keskellä,\nmutta suvaitsi nyt, kun voitto oli hänen tyydytyksekseen saavutettu,\nsaapua mustasopaisine sotureineen rantaan saaliin jaolle.\n\nToo-witin lähdettyä pääsimme vihdoin piilopaikastamme tähystelemään\nkuilun lähistössä olevaa kalliota. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä\nsen suulta näimme pienen lähteen ja siellä sammutimme polttavan\njanomme, joka meitä nyt näännytti. Lähteen lähettyviltä löysimme\nuseita sellaisia pähkinäpensaita, joista olen maininnut. Maistoimme\npähkinöitä ja ne olivat hyvänmakuisia, muistuttaen paljon tavallisia\nenglantilaisia pähkinöitä. Keräsimme niitä heti hattumme täyteen,\npanimme ne rotkoon tallelle ja palasimme noutamaan lisää. Parhaillaan\nkun niitä kiireellä keräsimme, säikähdytti meitä pensaista kuuluva\nrisahdus ja me olimme jo vähällä puikkia takaisin piiloomme, kun\nkaulushaikaran sukuinen iso musta lintu ankarasti siipiään pieksäen\nkohosi hitaasti pensaikosta. Olin niin ällistynyt, etten kyennyt\nhievahtamaankaan, mutta Petersillä oli sen verran mielenmalttia, että\nhän juoksi ja sieppasi lintua niskasta ennenkuin se pääsi pakoon. Se\nponnisteli ja kirkui pelottavasti ja me ajattelimme jo laskea sen\nirti, ettei melu hälyyttäisi paikalle villejä, joita ehkä vielä väijyi\nlähimailla. Viimein puukon pisto kaatoi sen maahan ja me raahasimme\nsen rotkoon kiittäen onneamme, että olimme saaneet viikoksi riittävän\nruokavaraston.\n\nLäksimme nyt taas katselemaan ympärillemme ja uskalsimme jo melkoisen\nmatkan alas kallion eteläistä rinnettä, mutta emme tavanneet mitään\nmuuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset\nsylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta\nalkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot\nkantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän\nhuomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.\n\nLähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman\nturvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta\nolimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta.\nJätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle\nkenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla\nmielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa\npiilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet\nkallioille.\n\nVillit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua\nnäimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian\nsen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö,\nmastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti.\nMutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla\nkivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja\nrautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin\nlähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi\nniitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja\nlähisaarille.\n\nOdotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi\ntuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti,\nikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään\nnäkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin\nnähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja\nrääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä\ntuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa\nukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta\nnäköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä\nympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä\nkoko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet\nhurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka\npaiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa\nmelskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona\nylt'ympärillämme.\n\nVillejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan\nja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat\nsuistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli\ntoivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti\nnoiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden\npeitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton\ntäydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he\nyrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän\nmuutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät\nrajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen\nerääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla\nhuutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden\nomituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: _Tekeli-li! Tekeli-li!_\n\nKohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he\npalasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät\ntiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon\nhälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme\nheti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen\nkummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari\noli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni\nGuy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen\nEnglantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri\nennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty\nsäiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se\noli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet\nkäsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan\nkukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat\niskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi\nkoko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen:\n_Tekeli-li! Tekeli-li!_\n\n\n\n\nXX.\n\nPakopaikkamme ja oleskelumme siellä.\n\n\nSeuraavana kuutena tai seitsemänä päivänä pysyimme piilopaikassamme\nkalliolla käyden ulkona vain aika-ajoin vettä ja pähkinöitä hakemassa\nja silloinkin varovaisesti hiiviskellen. Olimme tehneet pengermälle\njonkinlaisen katoksen, kyhänneet siihen vuoteen kuivista lehdistä ja\nasettaneet kolme isoa kiveä tulisijaksi ja pöydäksi. Tulen saimme\nhelposti syttymään hieromalla vastakkain kahta puunkappaletta, joista\ntoinen oli pehmeä, toinen kova. Lintu, jonka olimme saaneet niin\noikeaan aikaan, oli kerrassaan mainio, vaikka hieman sitkeä.\n\nMutta lintu loppui pian ja ruokaa oli saatava. Me tarkastelimme\nkallion kukkulaa puolelta ja toiselta päästäksemme perinpohjin\nselville toiveistamme. Huomasimme, ettei täältä löytynyt mitään\nsyötävää, lukuunottamatta epäterveellisiä pähkinöitä ja erästä\nkatkeraa kurimolajia, joka kasvoi pienellä, vain kuudentoista\nneliöjalan suuruisella alalla ja siis pian oli lopussa. Helmikuun\nviidentenätoista päivänä ei siitä, mikäli muistan, ollut korttakaan\njälellä ja pähkinöitäkin alkoi olla niukalta; surkeampaan tilaan\nolisimme siis tuskin voineet joutua. Kuudentenatoista päivänä\nkiertelimme taas pitkin vankilamme muureja toivoen löytävämme jonkun\npelastuksen tien; mutta turhaan. Laskeuduimme myöskin siihen kuiluun,\njohon olimme hautautuneet, heikosti toivoen pääsevämme jostain uomassa\nolevasta aukosta päärotkoon. Siinäkin petyimme, mutta löysimme ja\nkorjasimme talteen musketin.\n\nSeitsemäntenätoista päivänä läksimme liikkeelle päättäen\nperusteellisemmin tarkastaa erään mustagraniitti-kuilun, johon olimme\nosuneet muutamalla tarkastusretkellämme. Muistimme vain pikimmältään\nvilkaisseemme erääseen luolan sivulla olevaan halkeamaan ja tahdoimme\nkaikin mokomin sen tutkia, vaikka emme toivoneetkaan löytävämme mitään\naukkoa.\n\nPääsimme jotakuinkin helposti onkalon pohjaan, kuten edelliselläkin\nkerralla, ja olimme nyt siksi tyynellä mielellä, että saatoimme\nkatsastaa sitä hieman tarkemmin. Se oli tosiaankin omituisimpia\npaikkoja mitä ajatella saattaa ja vaivoin voimme uskoa sen pelkäksi\nluonnon työksi. Idästä länteen luola oli noin viisisataa kyynärää\npitkä, kun se mitattiin mutkineen päivineen; muuten -- kuten luulisin,\nminulla kun ei ollut tarkkoja mittausvälineitä -- vain neljä- tai\nviisikymmentä kyynärää.\n\nTunkeusimme nyt tarmokkaasti siihen raivaten tieltämme suuren joukon\norjantappuroita ja syytäen syrjään suunnattoman röykkiön teräviä\npiikiviä, jotka hieman muistuttivat nuolenpäitä. Emme kumminkaan\nmalttaneet hellittää havaitessamme hiukan valoa pilkottavan onkalon\nperältä. Viimein ahtauduimme kolmisenkymmentä jalkaa eteenpäin ja\nhuomasimme aukeaman matalaksi ja säännölliseksi kaariholviksi, jonka\npohjalla oli samaa hienonhienoa jauhetta kuin pääkuilussakin. Kirkas\nvalo valkeni samassa ja tehtyämme äkkikäännöksen tulimme toiseen\nkorkeaan saliin, joka oli kaikinpuolin samanlainen kuin edellinenkin,\npaitsi pitkittäisempi.\n\nLöysimme siitä pienen aukeaman, samanlaisen kuin se, jonka läpi olimme\ntulleet toisesta kuilusta, ja se oli niinikään orjantappurain ja\nvalkeiden nuolenpään muotoisten piikivien tukkimana. Tunkeuduimme sen\nläpi ja huomasimme sen nelisenkymmentä jalkaa pitkäksi ja kolmanteen\nkuiluun päättyväksi. Tämäkin oli aivan ensimäisen kaltainen, paitsi\npituusmuodoltaan.\n\nOlimme jo lähdössä tästä onkalosta, johon pääsi vain niukasti valoa,\nkun Peters kohdisti tarkkaavaisuuteni kummallisiin pykälöihin, joita\nnäkyi merkelissä umpisokkelon perukalla. Ei tarvinnut paljoakaan\nponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että vasemmalla eli\npohjoisimmalla puolella olevat pykälät kuvasivat, vaikkakin\nkömpelösti, kurotetuin käsin seisovaa ihmishaahmoa. Muut pykälät\nmuistuttivat hiukan jonkinlaisia kirjaimia ja Peters väitti kiven\nkovaan, että ne kirjaimia olivatkin. Sain hänet lopulta uskomaan\nerehtyneensä osottamalla onkalon lattiaa, mistä jauheen seasta\npoimimme pala palalta useita suuria merkeliliuskoja. Jokin mullistus\noli ilmeisesti lohkaissut ne merkelin pinnasta, jossa pykälät olivat,\nsillä niiden ulkonemat sopivat täsmälleen pykäliin, mikä siis todisti\nnämä luonnon työksi. Tultuamme vakuutetuksi siitä, ettei näistä\nomituisista luolista löytynyt mitään pakotietä vankilastamme,\npalasimme alakuloisina ja lannistuneina takaisin kallion huipulle. Ei\nmitään mainittavaa tapahtunut seuraavana vuorokautena, paitsi että\ntarkastaessamme maata kolmannen kuilun itäpuolella löysimme kaksi\nkolmikulmaista, hyvin syvää kuoppaa, joiden suut olivat myöskin mustaa\ngraniittia. Näihin emme arvelleet kannattavan yrittää laskeutua, koska\nne näyttivät pelkiltä luonnon muodostamilta umpisyvänteiltä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMe laskeudumme vuorelta. -- Taistelu villien kanssa. -- Pako\nsaarelta.\n\n\nTämän kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, kun huomasimme\nkerrassaan mahdottomaksi kauemmin elää pähkinöillä, joiden nauttiminen\ntuotti meille mitä kiduttavimpia tuskia, päätimme tehdä epätoivoisen\nlaskeutumisyrityksen kallion etelärinteeltä. Jyrkänne oli täällä mitä\npehmeintä rasvakiveä, vaikka se kauttaaltaan laskeutui miltei\nkohtisuoraan ainakin sadanviidenkymmenen jalan syvyyteen, jopa monissa\npaikoin kaareutui yli laakson. Kauan etsittyämme keksimme kapean\npengermän parin kymmenen jalan päässä alhaalla; tälle Petersin\nonnistui loikata minun koettaessani häntä auttaa yhteensidotuilla\nnenäliinoillamme. Hieman suuremmalla vaivalla minäkin pääsin alas ja\nsilloin näimme voivamme laskeutua koko matkan samalla tavoin kuin\nolimme kiivenneet kuilusta, tultuamme haudatuksi kallion pudotessa --\ns.o. leikkaamalla askelmia rasvakiveen veitsillämme. Yrityksen\näärimmäistä vaarallisuutta voi tuskin arvata, mutta kun muutakaan\nkeinoa ei ollut, päätimme siihen ryhtyä.\n\nPengermällä, missä nyt seisoimme, kasvoi muutamia pähkinäpensaita ja\nniihin kiinnitimme nenäliinaköytemme toisen pään. Kun toinen oli\nsidottu Petersin vyötäisille, laskin minä hänet alas jyrkkää seinämää\nmyöten, kunnes nenäliinat pingottuivat kireälle. Hän kävi nyt\nkaivamaan kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyistä koloa rasvakiveen,\ntehden kallion yläpuolelta viettäväksi noin jalan korkeudelle, jotta\nhän pistoolin perällä sai lyödyksi melkoisen paksun vaarnan\ntasoitettuun pintaan. Sitten minä vedin hänet nelisen jalkaa ylös,\njolloin hän teki toisen samanlaisen kolon ja iski taasen vaarnan. Kun\nhän näin oli saanut tuen sekä jaloilleen että käsilleen, päästin nyt\nköyden pensaasta ja viskasin hänelle pään, jonka hän sitoi ylimäisessä\nkolossa olevaan vaarnaan laskeutuen hiljalleen kolmisen jalkaa alemmas\nkuin tähän asti, s.o. niin pitkälle kuin nenäliinat ylettyivät.\nTällöin hän kaivoi taas kolon ja löi vaarnan. Sitten hän veti itseään\nylöspäin niin että sai jalkansa tuetuksi juuri kaivamaansa koloon,\npidellen käsillään kiinni ylempänä olevasta vaarnasta. Nyt hänen oli\nvälttämättä irrotettava nenäliinat ylimäisestä vaarnasta sitoakseen ne\ntoiseen, ja silloin hän huomasi pahoin erehtyneensä kovertaessaan\nkolot niin etäälle toisistaan. Kerran tai pari turhaan yritettyään\nhenkensä uhalla ylettyä solmuun, jolloin hänen täytyi pysytellä kiinni\nvasemmalla kädellään koettaessaan irroittaa köyttä oikealla, hän\nvihdoin katkaisi nuoran ja jätti kuusi tuumaa kiinni vaarnaan. Sitoen\nnenäliinat nyt toiseen vaarnaan hän laskeutui kolmannen alapuolelle\nvaroen menemästä liiaksi alas. Näillä keinoilla, joita minä en\nitsestäni ikinä olisi keksinyt ja joista saimme kiittää yksinomaan\nPetersin kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä, hänen lopulta onnistui\npaikka paikoin ulkonevien kallionkielekkeiden avulla päästä eheänä\nlaaksoon.\n\nKesti jonkun aikaa ennenkuin saatoin koota rohkeutta häntä\nseuratakseni; mutta viimein yritin. Peters oli riisunut paidan yltään\nennenkuin rupesi laskeutumaan ja tämä sekä omani muodostivat\nuhkayritykseen tarvittavan köyden. Heitettyäni alas kuilusta löytyneen\nmusketin kiinnitin köyden pensaisiin ja aloin nopeasti laskeutua,\nkoettaen ripeillä liikkeillä karkoittaa vapistusta, jota en mitenkään\nmuuten voittanut. Se kävi hyvin päinsä neljällä viidellä ensimäisellä\naskeleella, mutta kohta sen jälkeen tunsin mielikuvitukseni\npelottavasti kiihtyvän ajatellessani, mihin äärettömään syvyyteen minun\nvielä oli laskeutuminen ja miten epävakaisia ainoat tukeni vaarnat ja\nrasvakivikolot olivat. Turhaan koetin karkoittaa näitä ajatuksia ja\nkiinnittää katsettani vakavasti edessäni olevan jyrkänteen tasaiseen\npintaan. Kuta uutterammin ponnistelin _ollakseni ajattelematta_, sitä\nkiihkeämmiksi ja eloisammiksi mielikuvani kävivät, sitä hirmuisemmin\nne selvenivät. Vihdoin koitti se ratkaiseva hetki, niin pelottava\nkaikissa samanlaisissa tapauksissa, jolloin mielikuvituksemme rupeaa\nloihtimaan meihin niitä tunteita, jotka _pakottavat_ meidät\nputoamaan, kuvailemaan mieleemme ellotusta, viimeistä kamppailua,\npuolitajuttomuutta ja suinpäin syöksymisen viime kamaluutta. Ja nyt\nminä huomasin näiden mielikuvitelmain luovan oman todellisuutensa ja\nkaikkien kuviteltujen kauhujen tunkevan kimppuuni.\n\nTunsin polvieni rajusti tutisevan, sormieni hitaasti mutta varmasti\nhellittäessä otettansa. Korvani soivat soimistaan ja sanoin itsekseni:\n\"Sielukellojani soitetaan!\" Ja nyt minut valtasi vastustamaton halu\nkatsahtaa alas. En voinut, en tahtonut rajoittaa näköpiiriäni\njyrkänteen seinämään, ja hurjan selittämättömän mielenliikutuksen\nvaltaamana, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi huojennusta, loin\nkatseeni syvyyteen. Hetkisen sormeni suonenvetoisesti tarrautuivat\nvaarnaan, samalla kuin viimeinen heikon heikko pelastuksen ajatus\nlehahti kuin varjo mielessäni; seuraavassa silmänräpäyksessä koko\nsieluni valtasi _putoamisen kaipuu_, halu, ikävöiminen, intohimo, jota\nei mikään voi hillitä. Päästin paikalla irti vaarnasta ja pyörähtäen\npuoleksi jyrkänteeltä jäin hetkeksi hoippumaan sen alastonta pintaa\nvasten. Mutta nyt alkoi huimaus; kimakka ja aavemainen ääni kirkui\nkorvissani, synkeä, pirullinen ja utumainen haahmo seisoi heti allani\nja huoaten syöksähdin sydän pakahtuneena sen syliin.\n\nOlin pyörtynyt ja Peters oli siepannut minut kiinni pudotessani. Hän\noli tarkannut liikkeitäni kallion juurelta ja oivaltaessaan uhkaavan\nvaaran kaikin mahdollisin keinoin kokenut rohkaista minua, vaikka\nmieleni oli ollut niin hämmennyksissä, etten ollut kuullut hänen\nsanojaan enkä edes tajunnut hänen minulle puhuneen. Viimein hän\nnähdessään minun hoippuvan kiiruhti avukseni ja saapui juuri parhaiksi\npelastaakseen henkeni. Jos olisin pudonnut koko painollani, olisi\npalttinaköysi välttämättä mennyt poikki ja minä olisin syöksynyt\nsyvyyteen, mutta nyt hänen onnistui laskea minut hiljalleen köyden\nvaraan, niin että saatoin vaaratta siinä riippua, kunnes virkosin. Se\ntapahtui noin viidentoista minuutin kuluttua. Toinnuttuani pelkoni oli\nkokonaan kadonnut; tunsin itseni uudeksi olennoksi ja toverini hieman\nauttaessa saavuin minäkin onnellisesti kallion juurelle.\n\nOlimme nyt melkoisen lähellä sitä rotkoa, joka oli tullut ystäviemme\nhaudaksi, ja sen paikan eteläpuolella, mistä kallio oli pudonnut.\nTienoo oli merkillisen jylhää.\n\nKun ruuan saanti oli lähimpänä päämääränämme, päätimme tunkea puolen\npeninkulman päässä olevalle merenrannikolle pyydystääksemme\nmerikilpikonnia, joita olimme nähneet piilopaikastamme kalliolta.\n\nOlimme kulkeneet satasen kyynärää varovasti astellen valtaisten\nkallioiden ja kumpujen välissä, kun käännyttyämme kallion kulmasta\nviisi villiä karkasi kimppuumme pienestä rotkelmasta, kaataen Petersin\nmaahan nuijan iskulla. Hänen tupertuessaan koko joukko syöksähti\nvaltaamaan uhriaan, antaen minun rauhassa tointua hämmästyksestäni.\nMusketti oli yhä kädessäni, mutta sen piippu oli niin pahoin\nvahingoittunut jyrkänteeltä heitettäessä, että viskasin sen syrjään ja\nturvauduin mieluummin pistooleihini, jotka olin pitänyt hyvässä\nkunnossa. Pistoolit ojennettuina lähestyin päällekarkaajia ja\nlaukaisin ne nopeasti peräkkäin. Kaksi villiä kaatui ja muuan, joka\noli iskemässä keihästänsä Petersiin, kavahti pystyyn täyttämättä\naikomustaan. Kun toverini näin oli vapautunut, ei meillä enää ollut\nhätääkään. Hänelläkin oli pari pistoolia, mutta hän jätti ne viisaasti\nkäyttämättä luottaen vain ruumiinvoimiinsa, jotka olivat suuremmat\nkuin kenelläkään tuntemallani miehellä. Siepaten nuijan kaatuneelta\nvilliltä hän halkaisi kolmen henkiin jääneen kallon ja surmasi kunkin\nyhdellä ainoalla iskulla, jolloin voitto oli täydelleen meidän.\n\nNiin nopeasti kaikki oli käynyt, että töintuskin saatoimme uskoa\ntodellisuutta ja seisoimme kumarruksissa ruumiiden ääressä ikäänkuin\näimistyneinä, kun silloin kaukaa kuuluvat huudot herättivät meidät\ntietoisuuteen. Selvää oli, että laukaukset olivat hälyyttäneet villit\nliikkeelle ja että hädintuskin saatoimme pysyä piilossa. Päästäksemme\ntakaisin kalliolle meidän olisi täytynyt mennä sinne päin, mistä\nhuudot kuuluivat, mutta vaikka olisimmekin kunnialla saapuneet sen\njuurelle, ei meidän mitenkään olisi onnistunut kiivetä kalliolle\nvillien huomaamatta. Asemamme oli perin uhkaava ja me epäröimme vielä,\nminne päin pakenisimme, kun eräs villi, jonka minä olin ampunut ja\nluullut kuolleeksi, kavahti ketterästi jalkeille ja yritti livistää\npakosalle. Saimme hänet toki kiinni muutaman askeleen päästä ja olimme\njo ottamaisillamme hänet hengiltä, kun Petersin mieleen juolahti, että\nvillistä kenties olisi jotain hyötyä pakoon pyrkiessämme. Raahasimme\nhänet sen vuoksi mukaamme tehden tiettäväksi, että ampuisimme hänet,\njos hän yrittäisi vastarintaa. Hetken kuluttua hän oli jo aivan\nkuuliainen ja juoksi rinnallamme ponnistaessamme kallioiden lomitse\nmeren rannikolle.\n\nNäihin asti vaarat ja kummut olivat melkein kokonaan peittäneet meren\nnäkyvistämme ja kun se ensi kerran aukeni eteemme, olimme siitä ehkä\nkahdensadan kyynärän päässä. Ilmestyessämme aukealle rannalle näimme\nkauhuksemme summattomia alkuasukasparvia tulvivan kylästä ja kaikilta\nsaaren kulmilta juosten meitä kohti hurjan raivoisin liikkein ja\nulvoen kuin villipedot. Olimme juuri pyörtämäisillämme takaisin\npyrkiäksemme johonkin piilopaikkaan kallioiden turvissa, kun huomasin\nkahden kanootin kokan pistävän esiin suuren kallion takaa, joka\nulottui mereen. Sinne päin rupesimme nyt kaikin voimin juoksemaan ja\nperille päästyämme näimme kanoottien olevan vartioimatta, lastina vain\nkolme isoa Gallipago-kilpikonnaa ja tavallinen airovarasto\nkuudellekymmenelle soutajalle. Vilauksessa olimme anastaneet toisen\nkanootin, sysänneet siihen vankimme ja ruvenneet tarmomme takaa\nsoutamaan ulapalle. Mutta emme olleet kerenneet kuin viidenkymmenen\nkyynärän päähän rannasta, kun olimme kyllin tyyntyneet oivaltaaksemme,\nminkä äärettömän tyhmyyden teimme jättäessämme toisen kanootin villien\nvaltaan. He olivat nyt enää vain puolta kauempana rannasta kuin me ja\njuoksivat täyttä karkua lähteäkseen takaa ajamaan kanootilla. Ei\nhetkeäkään ollut hukattavissa. Pelastuksemme riippui parhaimmassakin\ntapauksessa hiuskarvasta, mutta muutakaan toivoa ei ollut. Oli hyvin\nepäiltävää, ennättäisimmekö äärimmäisilläkään ponnistuksillamme\najoissa kanootille, mutta mahdollisuus oli kuitenkin olemassa. Jos\nonnistuisimme, saattaisimme pelastua, mutta ellemme yrittäisi,\nantautuisimme vapaaehtoisesti teurastettaviksi.\n\nKanoottimme kokka ja perä olivat samanlaiset, joten meidän ei\ntarvinnut kääntää sitä ympäri, vaan muutimme vain soutupaikkaa.\nSamassa kuin villit sen huomasivat, päästivät he kahta kovemman\nkirkunan ja paransivat vauhtinsa uskomattoman nopeaksi. Me\nsoudimme kumminkin kaikella epätoivon voimalla ja kun saavuimme\nkiistanalaiselle paikalle, oli vain yksi villi kerennyt sinne ennen\nmeitä. Tämä mies sai kalliisti maksaa verrattoman ketteryytensä.\nPeters ampui häneltä pistoolilla pään puhki lähestyessämme rannikkoa.\nSaman joukkion etumaiset olivat todennäköisesti parin kolmen kymmenen\naskeleen päässä meidän iskiessämme kiinni kanoottiin. Koetimme ensin\nvetää sitä villien ulottuvilta syvälle vedelle, mutta kun se oli\nlujasti juuttunut pohjaan ja aika oli perin täpärällä, sai Peters\nparilla musketinperän iskulla muserretuksi ison osan kokasta, ja\ntoisesta kyljestä. Sitten läksimme. Mutta kaksi villiä oli sillä välin\nkerennyt tarttua veneeseemme eivätkä ne hellittäneet irti ennenkuin me\nteimme puukoillamme lopun riidasta. Olimme nyt päässeet rannasta ja\nsoudimme rivakasti avomerelle. Kun villien pääjoukko saapui rikotulle\nkanootille, päästi se niin hirmuisen raivon ja pettymyksen rääkynän,\nettei moista ole kuultu. Toden totta -- kaikesta näkemästäni päättäen\nnuo raakalaiset olivat ilkeimpiä, ulkokullatuimpia, verenhimoisimpia\nja pirullisimpia heittiöitä mitä milloinkaan on maan päällä elänyt.\nSelvää on, että meidät olisi armotta tapettu, jos olisimme joutuneet\nheidän käsiinsä. He tekivät mielettömän yrityksen seuratakseen meitä\nrikotulla kanootilla, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi\npäästivät taas vimmansa ilmoille kamalin ulvahduksin ja syöksyivät\nsitten vuoristoon.\n\nOlimme siten pelastuneet lähimmästä vaarasta, mutta asemamme oli yhä\nkyllin synkkä. Luulimme että villeillä oli vielä kolme kanoottia\nemmekä tienneet -- jälkeenpäin kuulimme sen vangiltamme -- että kaksi\nniistä oli pirstautunut _Jane Guyn_ räjähdyksessä. Arvelimme\nsenvuoksi, että meitä ajettaisiin takaa, kunhan vihollisemme ehtisivät\nkiertää kolmisen peninkulman päähän, lahden toiselle puolelle, missä\nveneet tavallisesti olivat korjuussa. Tätä peläten ponnistimme kaikki\nvoimamme loitotaksemme saarelta ja kuljimme vinhaa vauhtia veden halki\npakottaen vankimmekin soutamaan. Noin puolen tunnin kuluttua, kun\nolimme päässeet todennäköisesti viisi tai kuusi peninkulmaa etelään,\nnäimme kokonaisen laivaston tasapohjaisia veneitä eli lauttoja\nilmaantuvan lahdesta, aikoen lähteä ajamaan meitä takaa. Pian ne\nkumminkin kääntyivät takaisin.\n\n\n\n\nXXII.\n\nUudelleen etelään ihmeellistä utuvuorta kohti.\n\n\nOlimme nyt aavalla ja autiolla eteläisellä napamerellä\nkahdeksannenkymmenennen neljännen leveysasteen yläpuolella hauraassa\nkanootissa ja kolme merikilpikonnaa ainoana muonavarastonamme. Pitkä\nnapaseututalvi ei sekään saattanut enää olla kaukana ja\nvälttämättömäksi kävi, että tyystin harkitsisimme, mille taholle\nsuuntaisimme kulkumme. Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan\nryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan\nmeripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet\nyrittääkään. Purjehtiessamme pohjoisesta _Jane Guylla_ ankarimmat\njääseudut olivat vähitellen jääneet taaksemme ja olipa tämä tosiasia\nvaikka kuinka vastakkainen yleisille eteläistä napaseutua koskeville\nkäsityksille, kokemus ei sallinut meidän sitä kieltää. Takaisin\npyrkiminen olisi niin muodoin ollut hulluutta, varsinkin näin\nmyöhäisenä vuodenaikana. Vain yksi suunta näytti antavan toivon syytä.\nPäätimme siis rohkeasti suunnata etelään, missä todennäköisesti\nlöytäisimme uusia maita ja melkein varmasti lauhkeamman ilmaston.\n\nMikäli näihin asti olimme nähneet, ei eteläisellä enempää kuin\npohjoisellakaan napamerellä ollut kovia myrskyjä eikä ankaraa\nmerenkäyntiä, mutta kanoottimme oli parhaimmassakin tapauksessa vain\nheikosti rakennettu, vaikkakin iso venonen, ja me kiiruhdimme\nlaittamaan sitä niin turvalliseksi kuin niukat apukeinomme sallivat.\n\nVeneen runko oli vain parkkia, jonkun tuntemattoman puun kuorta.\nKaaret olivat sitkeää pajua, joka hyvin sopi tähän tarkoitukseen.\nKanootin pituus oli viisikymmentä jalkaa, leveys neljä ja kuusi ja\nsyvyys kauttaaltaan puoliviidettä; siten nämä veneet olivat aivan\ntoisen muotoisia kuin muilla Eteläisen Valtameren asukkailla, joihin\nsivistyneet kansat ovat tutustuneet. Päähämme ei pälkähtänytkään, että\nne olisivat olleet tietämättömäin omistajainsa työtä, ja muutaman\npäivän perästä vankimme kertoikin kysyessämme, että ne todella olivat\nlounaaseen heidän maastaan asuvain saaristolaisten tekemiä, ja olivat\nvain sattumalta joutuneet täkäläisten villien käsiin. Emme voineet\npaljoakaan tehdä veneemme lujittamiseksi. Useita leveitä rakoja\nhuomasimme kokan ja perän lähellä, jotka saimme paikatuksi villanutun\nrievuilla. Liikameloja, joita oli aika joukko, pystytimme kokkapuoleen\njonkinlaiseksi suojaksi murtamaan sieltä uhkaavain aaltojen voimaa.\nPystytimme vielä kaksi melaa mastoiksi ja asetimme ne toisiansa\nvastapäätä kummallekin puolelle, joten tulimme toimeen raakapuitta.\nMastoihin kiinnitimme paidoistamme tehdyn purjeen, mikä kävi päinsä\njotenkin hankalasti, kun emme saaneet vähääkään apua vangiltamme,\nvaikka hän innokkaasti oli askarrellut kaikissa muissa hommissa.\nPalttina näkyi tekevän hänet merkillisen levottomaksi. Häntä en\nmillään saanut sitä koskemaan tai lähestymään, vaan hän värisi, kun\nyritimme häntä siihen pakottaa, ja kirkaisi _Tekeli-li_.\n\nPäätettyämme kanootin korjauksen aloimme nyt toistaiseksi purjehtia\neteläkaakkoon aikoen luovia eteläisimmän näkyvissä olevan saariston\nsivu. Tämän tehtyämme käänsimme keulan suoraan etelää kohti. Säätä ei\nsuinkaan saattanut pitää epämieluisena. Koko ajan kävi hyvin vieno\ntuuli pohjoisesta, meri oli tyven ja päivä ainainen. Jäätä ei näkynyt\nmissään _enkä ollut nähnyt siruakaan sen koommin kuin olimme lähteneet\nBennettin saaren leveyspiiriltä_. Tosiaankin oli veden lämpömäärä\ntäällä niin korkea, ettei jäätä voinut ollakaan. Tapettuamme isoimman\nkilpikonnamme ja saatuamme siitä sekä ruokaa että runsaan määrän\nvettäkin, jatkoimme matkaa samaan suuntaan ehkä seitsemän kahdeksan\npäivää mitään mainittavaa tapahtumatta; tällöin meidän oli täytynyt\npäästä tavattoman kauas etelään, koska meillä oli ollut yhtämittainen\nmyötätuuli ja hyvin väkevä virta yhä kulki seuraamaamme suuntaan.\n\n_Maaliskuun 1 p:nä_. Monet tavattomat ilmiöt osoittivat nyt, että\nolimme tulossa uutuuksien ja ihmeiden maahan. Korkea vaaleanharmaa\nutuvuori oli näkyvissä eteläisellä taivaanrannalla, hulmahtaen\naika-ajoin pitkinä juovina, milloin singahtaen idästä länteen, milloin\nlännestä itään, ja taas ilmaantuen tasaisena ja yhdenmuotoisena\nhuippuna, -- sanalla sanoen vaihdellen kuin revontulten huimat roihut.\nUdun keskikorkeus oli, mikäli paikkaamme näkyi, noin viisikolmatta\nastetta. Meren lämpömäärä tuntui hetki hetkeltä lisääntyvän ja selvä\nmuutos oli havaittavana sen värissä.\n\n_Maaliskuun 2 p:nä_. Tänään, kun moneen kertaan kyselimme vangiltamme,\nkertoi hän meille paljon verilöylysaaresta, sen asukkaista ja tavoista\n-- mutta miten voinkaan tällä _nyt_ viivyttää lukijaa. Saanen\nkumminkin mainita, että kuulimme saaristossa olevan kahdeksan saarta,\nettä niitä hallitsi yhteinen _Tsalemon_ tai _Psalemoun_ niminen\nkuningas, joka asui eräällä pienimmällä saarella; että soturien pukuna\nolevat mustat nahat oli saatu tavattoman kookkaasta eläimestä, jota\ntapasi vain kuninkaan hovin läheisessä laaksossa, että saariston\nasukkaat eivät valmistaneet muunlaisia veneitä kuin tasapohjaisia\nlauttoja; nuo neljä kanoottia olivat ainoat muunmaalliset ja nekin oli\nvain sattumalta saatu joltain isolta saarelta lounaasta käsin; että\nvangin nimi oli Nu-Ku; ettei hän tiennyt mitään Bennettin saaresta ja\nettä jättämämme saaren nimi oli _Tsalal_. Sanat _Tsalemon_ ja _Tsalal_\nalkoivat pitkällä sihinällä, jota meidän oli mahdoton matkia, vaikka\nmonta kertaa koetimme; ihan samanlaisen äänen oli päästänyt se musta\nkaulushaikara, jonka olimme syöneet kallion huipulla.\n\n_Maaliskuun 3 p:nä_. Veden lämpö oli nyt todella merkillinen ja sen\nväri muuttui nopeasti. Se ei ollut enää läpikuultavaa, vaan\nmaitomaisen väristä ja tiivistä. Aivan lähellämme se oli tavallisesti\ntyventä eikä milloinkaan niin aaltoilevaa, että kanoottimme olisi\nollut vaarassa; mutta hämmästyimme tuon-tuostakin havaitessamme pinnan\noikealla ja vasemmalla puolellamme, milloin minkin matkan päässä,\näkkiä ja laajalta kuohuilevan. Huomasimme vihdoin, että sitä ennen\naina hurjasti hulmuili udun piirissä etelässä.\n\n_Maaliskuun 4 p:nä_. Tänään, kun pohjoistuuli huomattavasti tyyntyi,\notin takkini taskusta valkean nenäliinan jatkaakseni purjetta. Nu-Nu\nistui aivan vieressäni ja palttinan sattumalta lehahtaessa hänen\nkasvoilleen hän sai kovia kouristuksia. Sen jälkeen hän vaipui uneen\nja horroksiin hiljaa mutisten: Tekeli-li! Tekeli-li!\n\n_Maaliskuun_ 5 _p:nä_. Tuuli oli kokonaan tauonnut, mutta ilmeistä\noli, että yhä riensimme etelään väkevän virran ajamana. Tosiaankin\ntuntuisi luonnolliselta, että tapahtumain nykyinen käänne olisi tehnyt\nmeidät levottomiksi, mutta me olimme tyynellä mielellä. Petersin\nkasvoilla ei näkynyt pelon merkkiäkään, vaikka niillä väliin väikkyi\nilme, jota en pystynyt tajuamaan. Napaseututalvi teki tuloaan, mutta\nsen kauhuja ei kuulunut. Tunsin ruumiin ja sielun _turtumista_,\naistimukseni uinuivat -- mutta siinä kaikki.\n\n_Maaliskuun 6 p:nä_. Harmaa utu oli nyt noussut vielä monta astetta\ntaivaanrannan yläpuolelle ja sen harmaa vivahdus häipyi vähitellen.\nVeden lämpö oli nyt kohonnut äärimmilleen, tuskin kärsi pistää kättä\nmereen ja veden maidonkarvainen väri oli entistä ilmeisempi. Tänään\nmeri rupesi kuohuilemaan ihan kanootin ympärillä. Sen jälkeen udun\nhuippu, kuten ainakin, hulmahti hurjasti ja hetkeksi pilvi jakaantui\njuurelta. Hienoa valkeaa jauhetta, joka muistutti tuhkaa, mutta ei\nsuinkaan ollut sitä, satoi kanoottiin ja koko aavan veden pinnalle,\nudun heretessä hulmuilemasta ja meren hyrskyjen tyyntyessä. Nu-Nu\nheittäytyi nyt veneen pohjalle kasvoilleen eivätkä mitkään houkutukset\nsaaneet häntä nousemaan.\n\n_Maaliskuun_ 7 _p:nä_. Tänään kysyimme Nu-Nulta, minkä vuoksi hänen\nmaanmiehensä olivat tuhonneet toverimme; mutta hän oli niin kauhun\nvallassa, ettei kyennyt vastaamaan järkevästi. Hän makasi veneen\npohjalla ja kysyessämme yhä uudestaan teki vähämielisen liikkeitä,\nnosti etusormella ylähuultaan ja paljasti hampaat. Ne olivat mustat.\nEmme milloinkaan ennen olleet nähneet Tsalalin asukkaiden hampaita.\n\n_Maaliskuun 8 p:nä_. Tänään uiskenteli ohitsemme samanlainen valkea\neläin kuin se, joka Tsalalin ranta-aukealla oli synnyttänyt niin\nhurjan mylläkän. Olisin korjannut sen veneeseen, mutta äkkiä minut\nvaltasi välinpitämättömyys ja jätin sen tekemättä. Veden lämpö yhä\nlisääntyi eikä enää kärsinyt pistää siihen kättä. Peters virkkoi sanan\nsilloin tällöin enkä minä ymmärtänyt hänen haluttomuuttaan. Nu-Nu vain\nhengitti.\n\n_Maaliskuun 9 p:nä_. Tuhkamaista ainetta satoi nyt\ntaukoamatta suunnattomat määrät ylt'ympärillämme. Etelässä näkyvä\nutuvuori oli valtavasti noussut taivaanrannalla ja alkoi käydä\nselväpiirteisemmäksi. En osaa verrata sitä mihinkään muuhun kuin\nrajattomaan putoukseen, joka äänettömänä vyöryy mereen jostain\näärettömästä ja kaukaisesta taivaan varustuksesta. Tämä\njättiläisesirippu ylettyi kautta koko eteläisen taivaanrannan. Siitä\nei kuulunut ääntäkään.\n\n_Maaliskuun 21 p:nä_. Synkeä pimeys leijui nyt yllämme, mutta\nvaltameren maidonkarvaisista syvyyksistä nousi kirkas valonhohde\nhiipien veneen partaille. Valkoinen tuhkamainen aine miltei hautasi\nmeidät ja kanootin, vaan suli pudotessaan mereen. Putouksen huippu\nhäipyi kokonaan hämärään ja etäisyyteen. Ilmeistä kuitenkin oli, että\nlähenimme sitä hirvittävää vauhtia. Aika-ajoin siinä näkyi leveitä,\nammottavia, mutta vain hetkellisiä repeämiä, ja näistä repeämistä,\njoissa häämötti sekasortoinen joukko liehuvia, utuisia kuvia, tuli\nsyöksyen valtavia, mutta äänettömiä tuulia, jotka myllersivät\nsyttyneen valtameren mennessään.\n\n_Maaliskuun 22 p:nä_. Pimeä oli lisääntynyt ja sitä hälvensi vain\nveden hohde, jota edessämme oleva valkea esirippu heijasti. Joukko\njättimäisiä kalpean-valkeita lintuja tuli nyt lakkaamatta lentäen\nverhon takaa ja ne kirkuivat tuota ikuista _Tekeli-liä_ paetessaan\nnäköpiiristämme... Tämän jälkeen Nu-Nu liikahti veneen pohjalla, mutta\nkoskettaessamme häntä huomasimmekin hänen kuolleen. Ja nyt me\nsyöksyimme putouksen helmaan, jolloin kuilu aukeni meidät nielläkseen.\nMutta tiellemme kohosi käärinliinoihin verhottu ihmishaahmo, joka oli\nkookkaampi kuin yksikään ihmisten lapsista: _Ja haahmon väri oli\nvalkea kuin puhtain lumi_...\n\n\n\n\nJälkihuomautus.\n\n\nPäivän lehdet ovat jo tarkoin kertoneet yleisölle Mr. Pymin äskeisen\näkillisen ja surullisen kuoleman. Pelätty on, että ne muutamat jälellä\nolevat luvut, joihin hänen kertomuksensa piti päättyä ja jotka hän\njätti tarkastettavakseen edellisten sivujen ollessa ladottuna, ovat\nhukkuneet siinä tapaturmassa, jossa hän itsekin sai surmansa. Mutta\njos ne löydetään, niin ne tietenkin julkaistaan.\n\nEi ainoatakaan keinoa ole jätetty koettamatta vajauksen täyttämiseksi\ntavalla tai toisella. Se mies, nimittäin hra Edgar Allan Poe, joka\nvarmaankin tietäisi tämän kertomuksen lopunkin, on kieltäytynyt sitä\nilmoittamasta, syistä, jotka johtuvat hänen käytettäväkseen\ntarjottujen yksityiskohtain yleisestä epätarkkuudesta sekä siitä,\nettei hän usko kertomuksen viime tapahtumia aivan tosiksi. Peters,\njolta sopisi odottaa valaisevia tietoja, on vielä elossa ja asuu\nIllinoisissa, mutta ei ole tätä nykyä tavattavissa. Hän saattaa toki\nlöytyä tuonnempana, jolloin hän epäilemättä on antava aineksia Mr.\nPymin kuvauksen päättämiseksi.\n\nNoiden parin kolmen loppuluvun hukkuminen -- sillä jälellä oli enää\nvain pari kolme -- on sitäkin valitettavampaa, kun ne epäilemättä\nsisälsivät tietoja itse navasta tai ainakin sen läheisimmistä\nseuduista. Sitäpaitsi Etelämeren matkalle parhaillaan varustautuva\nhallituksen retkikunta olisi ennenpitkää joko vahvistanut tai kumonnut\ntekijän näitä seutuja koskevat väitteet. Eräs kohta kertomuksessa\nkaivannee hyvinkin muutamia huomautuksia; ja tämän liitteen\nkirjoittaja olisi iloinen, jos hänen onnistuisi tehdä tässä julkaistut\nvarsin kummalliset kuvaukset jonkun verran uskottavammiksi. Viittaamme\nTsalalin saarelta löydettyihin kuiluihin.\n\nMr. Pym ei ole liittänyt kertomukseensa mitään selityksiä ja väittää\nmuka varmaksi asiaksi, että itäisimmän kuilun päästä löydetyt _pykälät\neivät olleet_ mitään kirjaimia, vaikka näennäisesti niitä\nmuistuttavat. Tämä väite on esitetty niin yksinkertaisesti ja tuettu\nniin vakuuttavalla todistuksella, nimittäin pölystä löytyneiden\npirstaleiden ulkonemain sopimisella seinässä oleviin pykäliin, että\nmeidän täytyy uskoa kirjoittajan tarkoittavan täyttä totta; tämän\nvarmaan jokainen järkevä lukija myöntänee. Mutta koska _kaikki_\nkuvioita koskevat seikat ovat perin merkilliset -- varsinkin\nverrattaessa itse kertomuksessa tavattaviin väitteisiin --, lienee\npaikallaan sanoa parisen sanaa niistä kaikista -- sitäkin suuremmalla\nsyyllä kun nämä seikat ovat epäilemättä jääneet Mr. Poelta\nhuomaamatta.\n\n1:nen, 2:nen, 3:s ja 5:s kuvio muodostavat, yhdistettyinä samaan\njärjestykseen kuin kuilutkin ja vailla pieniä syrjähaarautumiaan eli\nholvejaan, jotka, kuten muistettaneen, olivat vain pääsalien välisinä\nkäytävinä ja aivan eri laatua, etiooppilaisen sanajuuren \"olla\nvarjoinen\", josta kaikki varjon eli pimeän taivutukset johtuvat.\n\nMitä vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella oleviin pykäliin tulee, on\nmelkeinpä varmaa, että Petersin mielipide oli oikea ja että ne\nnäennäisestä hieroglyyfimäisyydestään huolimatta todellakin olivat\ntaidetyötä ja tarkoitetut kuvaamaan ihmismuotoa. Ylimmäinen rivi on\nilmeisesti arabialainen sanajuuri \"olla valkoinen\", josta kaikki\nkirkkauden ja valkoisuuden taivutukset johtuvat. Alin rivi ei ole niin\nheti ymmärrettävissä. Kirjaimet ovat hieman rikkonaisia ja hajanaisia;\nmutta sittenkään ei saata olla epäilystä siitä, että ne täydellisinä\novat muodostaneet kokonaisen egyptiläisen sanan \"Etelän piiri\".\nHuomattakoon, että tällainen tulkinta vahvistaa Petersin ajatusta\n\"pohjoisimmasta\" kuviosta. Käsi on kurotettu etelää kohti.\n\nTällaiset päätelmät avaavat laajoja aloja mietiskelylle ja mieltä\njännittäville arvailuille. Ne olisi kenties otettava huomioon\nmuutamain kertomuksen heikoimmin haahmoteltujen tapausten yhteydessä,\nvaikkakaan tämä yhdysside ei millään huomattavalla tavalla ole\ntäydellinen. \"Tekeli-li\" oli Tsalalin säikähtyneiden alkuasukasten\nhuuto huomatessaan merestä löydetyn _valkean_ eläimen raadon. Se oli\nmyöskin tsalalilaisen vangin kauhun huudahdus, nähdessään Mr. Pymillä\nolevia _valkeita_ esineitä. Sitä kirkuivat vielä ne nopealentoiset\n_valkeat_ jättiläislinnut, jotka tulivat etelän _valkeasta_\nutuverhosta. Ei mitään _valkoista_ löytynyt Tsalalista enempää kuin\nmatkallakaan sen tuolle puolen. Ei ole mahdotonta, että perinpohjainen\nkielitieteellinen tutkimus on huomaava Tsalalin, kuilujen saaren\nnimityksen joko koskevan itse kuiluja tahi niitä etiooppialaisia\nkirjaimia, jotka niin salaperäisesti oli piirretty niiden kaarroksiin.\n\n\"Olen kaivertanut sen vuorten onkaloihin ja kirottu olkoon kallioon\nkätketty tomu.\"\n\n\n\n"]