[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgGGenHK9jvZA-CAEtm-4njNryaLPjPYJAL9UbSsCWTM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1935,"Havahtuneita","Loti, Pierre",1850,1923,"1935-loti-pierre-havahtuneita","1935__Loti_Pierre__Havahtuneita","Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä","romaani",[],[],"fi",1906,1919,69111,468553,false,58376,[23,24,25],"French fiction -- Translations into Finnish","Harems -- Fiction","Turkey -- Social life and customs -- Fiction",[27],"Novels","\"Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä\" by Pierre Loti is a novel written in the early 20th century. The story follows André Lhéry, a famous writer, as he engages in a complex correspondence with various women, particularly revealing his past connections with Turkish harems and the emotional repercussions of their relationships. This narrative delves into the themes of love, cultural identity, and the constraints of societal expectations particularly within the context of a modern harem.  The opening of the book introduces André Lhéry as he reflects on his life while sorting through a pile of letters, primarily from women expressing admiration and longing for him. A letter with a Turkish postmark rekindles his memories of Istanbul, evoking a deep melancholy and a sense of nostalgia for a city he once loved. Concurrently, the narrative shifts to a young woman in a harem who eagerly anticipates the arrival of a letter from André, illustrating her constrained life within the confines of her environment while reflecting on her inner desires for freedom and connection. This juxtaposition of the two main characters sets the stage for exploring their intertwined fates against the backdrop of societal constraints and emotional yearning. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hahl, Jalmari",288,"Ranskalaiskirjailijan romaanissa kolme turkkilaista naista elää suljettua elämää haaremissa Istanbulissa. He aloittavat kirjeenvaihdon ranskalaisen kirjailijan kanssa pyrkiessään löytämään tien ulos perinteiden kahleista ja saavuttamaan henkisen vapauden.","Pierre Lotin 'Havahtuneita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1935.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HAVAHTUNEITA\n\nKuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä\n\n\nKirj.\n\nPIERRE LOTI\n\n\nSuomentanut Jalmari Hahl\n\n\n\n\n\nJyväskylässä\nK. J. Gummerus Oy,\n1919.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenä\nsaapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahden\nrannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa oli\nmelkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.\n\n-- Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.\n\nTosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja\ntoi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty\nmuusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta,\ntoiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta\nkaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun\nsuitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: \"Ihmettelynne on oleva\nsuuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan\". André hymyili\ntälle alulle: hämmästyneenä -- eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja\nsitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar,\njoka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa,\nottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä:\n\"Minun sieluni on teidän sielunne sisar; _vakuutan, ettei kukaan\nkoskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä_.\" Mutta nyt André ei\nhymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta;\npäinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli\nvaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa\nja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän\nkehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.\n\nLisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja\nluottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman\nveljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja\nosaa-ottamatta.\n\nTällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin\nvaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen\nvastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen\naikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden\ntulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.\n\nTämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oli\nturkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi;\nnimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.\n\nStambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!\n\nAndré aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi olla\naivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiä\nvaltasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsi\njoka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänen\nmielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkin\nkaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaiken\nmaailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettien\nja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen,\nvielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmarameren\nympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.\n\nNoin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaan\nollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamat\nheistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskin\nomantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessa\nkirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattoman\nsisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaa\ntuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävällä\nranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivat\nja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottomina\najatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollut\nkuolemansynti.\n\nViimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen --\nhänelle rakas postimerkki -- ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaan\nolkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänen\ntyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieli\nliian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania,\nmainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta,\nnoudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta -- kaiketi hän\nkuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, tai\njonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissa\nkasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.\n\nKirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkein\nvastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista,\nettä hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomautti\njoskin kohteliaasti: \"Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ette\ntotisesti kykene viemään harhaan!...\"\n\nHuolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima oli\nkieltämätön... Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oli\nherjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinen\ntietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla oli\noleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.\n\nLisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin oli\nsitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinne\npalata.\n\nTuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistutti\ntalvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi -- tuo\nvaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretön\naavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä,\njoka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä,\nrauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessään\nMarmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa,\njohon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestä\nolinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonka\nennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristön\nkyläpahasissa -- jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabien\nkaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta -- tuota\nmuinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinka\npaljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaan\njäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujen\npainostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla,\nmissä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujen\npieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevat\ntoisiaan -- Europpa ja Aasia -- näyttävät toisilleen Bosporia\nreunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinä\nvaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkä\ntämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hän\nviipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällä\ntuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen,\nsurumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajan\nhaihtuvaisuuden.\n\nMutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jota\nvaltameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneet\nnäkemään elämän näytelmää, täällä _oli hänessä herätetty tietoisuus_\neräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimatta\nrakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesi\nvallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.\n\nSinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua,\njoka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojen\nkeskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäen\nsydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksi\nisänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?...\n\n\n\n\nII.\n\n\nHuhtikuun aurinko, -- yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin --\nseuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle\nuneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka\ntoi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon\nlyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka\nmaailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että\nyksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.\n\nUlkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen\ntahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille\nmylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä:\nkiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien\nkiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri,\nhuumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen\nmerkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi\nsiihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä\nolevassa paikassa.\n\nHieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui\ntuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen\nepäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin,\njoka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä\nhienostuneisuutta, ja jota mainittiin \"uudeksi taiteeksi\".\n\nValkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, -- johon joku Lontoon tai\nParisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon\njapanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita --\ntuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä\npilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset,\nettä luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan,\npieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen;\nsuuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin\npäin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa\nja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa,\njotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa\nloisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten\nkaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme\nviime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat\nrautaristikot ja puiset häkit, -- jotka loivat tähän valoisaan ja\nhienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.\n\nHuolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta\nriemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen\nsikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen\nsilmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon\nedellisenä päivänä.\n\nValkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu\nkynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita\nkirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin\nkuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty\nnuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja\noli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista\ntehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma\nBaudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian\nseurassa... Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut\nluettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen\nliikaa kiihotusta.\n\nJa hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä\nhemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan,\noli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa,\njohon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun\nkuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin\nemirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja\nkirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.\n\nÄskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotka\nrohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noiden\npienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuret\nruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinä\nnäyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan _todellisuutta_ mitä\npikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.\n\nMutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, sillä\nkatse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät,\nja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuen\nvälttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessa\nlippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitetty\nvalkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkän\nlaahuksen päähän asti...\n\nTuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen,\nhehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu,\nsävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiota\nherättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impien\nvaltakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvät\ntodistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.\n\n-- Tässä se on!... Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!... hän\nsanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatonta\nkirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.\n\nJa vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilman\nvähintäkään vieraanvoittoisuutta:\n\n-- Todellako, onko se mahdollista?\n\n-- Totta kai!... Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuin\n_häneltä?_ Onhan kuoreen kirjoitettu _Zahidé Hanum_? Siinä nyt näette!\nNiin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eri\nasia...\n\n-- Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.\n\n-- No niin, siis...\n\nNuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskilla\npunoittava hohde -- vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru,\nmutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikki\nunhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään,\nhalukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuin\npelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oli\navaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:\n\n-- Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, mutta\ntahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.\n\n-- Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkein\nhullunkurisin, sydänkäpyseni!... Mutta annattehan minun sitten\njälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut...\nKas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten...\n\nTodella hän oli \"hullunkurinen\" pikku olento, ja lisäksi kovin\ntunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousi\nvuoteesta, pukeutui ja _peitti tukkansa_, ennenkuin ensi kertaa\nelämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessä\nyllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'n\nvarrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleat\nhiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hän\navasi vavisten kirjekuoren.\n\nKirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä -- ja\nniissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimatta\nhänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaa\nja syvempää -- kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, josta\npilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinä\noli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehen\nkäden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisen\ntunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaan\nStambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että _jotain\nalkoi_, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samalla\nsurullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisena\npäivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, joka\nniin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettu\nhänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eri\ntaivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsä\nyksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntä\nvarten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.\n\nEikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksi\nja kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansa\nriippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassa\nmaailmassa... Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasi\nkatsoessaan ulos: -- mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suuret\nhäkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi.\nHän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjään\nmorsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johti\nhänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria ja\nisompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotka\nolivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäen\nkädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan,\nnähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseen\nposkensa ilman ja auringon hyväilylle... Ja mitkä jykevät muurit\nkuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeat\nkuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaita\nniitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotus\noli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotka\nkävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa...\n\nHuolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta,\ntästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin vanha sammalen ja\njäkälän peittämine kivineen, siinä kun oli ruohottuneita käytäviä\npuksipuiden reunustamilla puistokujilla, suihkukaivo vanhanaikuisessa\nmarmorialtaassa ja vanhuuttaan kaltevaksi kumartunut pieni huvimaja,\nmissä saattoi haaveilla ryhmyisten ja vääntyneiden platanien\nvarjossa, jotka olivat täynnä linnunpesiä. Kaikkea tätä oli tuossa\nvanhanaikaisessa puutarhassa, ja lisäksi ikäänkuin kaihomielinen ja\nlempeä sielu, jonka se vuosien kuluessa oli saanut, imettyään salpojen\ntaakse suljettujen lievässä vankeudessa olevien nuorten naisten kaihoja.\n\nTänä aamuna oli puutarhassa neljä tai viisi miestä -parrattomia\nneekereitä, jotka paitahihasillaan valmistelivat seuraavan päivän\njuhlaviettoa: yksi heistä pingotti telttakatosta oksien väliin, toinen\nlevitti maahan ihmeen upeita aasialaisia mattoja. Huomattuaan nuoren\nnaisen ylhäällä, he salavihkaa ja merkitsevästi iskivät silmää,\ntervehtien tuttavallisesti ja samalla kunnioittavasti, ja neitonen\nkoetti iloisesti hymyillä vastaukseksi, ollenkaan säikähtymättä heidän\nkatseistaan. -- Mutta äkkiä hän pelästyneenä vetäytyi pois nähdessään\nnuoren vaaleaviiksisen talonpojan, joka toi taloon kokonaisia\nkukkakoreja ja joka vähällä oli nähdä hänen kasvonsa...\n\nKirje! Hänellä oli kädessä kirje, todella André Lhéryltä. Sillä haavaa\nse oli kaikkein tärkeintä maailmassa. Edellisellä viikolla oli hän\nsaanut tavattoman päähänpiston kirjottaa hänelle, ollessaan suunniltaan\nkauhusta tuon avioliiton tähden, joka oli solmittava seuraavana\npäivänä. Neljä sivua täynnä viattomia tunnustuksia, jotka hänestä\nitsestään olivat tuntuneet kauheilta, ja lopuksi harras pyyntö, että\nhän viipymättä vastaisi, osottamalla kirjeen postiin ja salanimiselle\nvastaanottajalle. Peläten rupeavansa epäröimään, jos saisi\nmiettimisaikaa, oli hän heti lähettänyt kirjeen, hiukan umpimähkään,\nkun ei tarkalleen tuntenut osotetta, ja vanhan opettajattarensa\nvälityksellä (neiti Esther Bonneua'n -- Bonneau de Saint-Mironin,\nluvallanne, yliopiston tohtorinarvon saaneen ja valtion koululaitoksen\nkunniamerkillä palkitun naisen --) joka oli opettanut hänelle ranskaa\nja joka lopuksi pilan vuoksi oli tutustuttanut hänet muutamiin Gyp'in\nteoksista poimittuihin erikoismurre-sanoihin.\n\nJa tuo nuoren naisen hätähuuto oli saavuttanut päämääränsä, ja\nkirjailija oli vastannut, ehkä hiukan epäillen ja pilaa laskien,\nmutta yleensä ystävällisesti; ja tuon kirjeen hän saattoi näyttää\nkaikkein ivallisimmille ystävättärilleen, joissa se oli herättävä\nmustasukkaisuutta.\n\nÄkkiä häntä halutti antaa serkkujensa lukea se -- he olivat kuin hänen\nsisariaan ainakin -- olivathan he arvelleet, ettei kirjailija siihen\nvastaisi. He asuivat vallan lähellä, samassa korkealla sijaitsevassa\nja yksinäisessä kaupunginosassa, hän saattoi lähteä aamuhame yllä\nhukkaamatta aikaa pukeutumiseen. Ja hän huusi heti käskevän hätäisenä\nkuin lapsi ainakin? joka puhuttelee lellittelevää palvelijatarta tai\nvanhaa imettäjää: \"Dadi!\" [\"Dadi\", hyväilynimi, jolla puhutellaan\naikaa myöten melkein perheenjäseniksi muuttuneita palvelijattaria tai\norjattaria.]\n\nHän toisti vielä kerran, ja entistään kiivaammin: \"Dadi\", tottunut kun\nepäilemättä oli siihen, että joku aina oli lähellä valmiina täyttämään\nhänen oikkunsa, ja kun dadia ei kuulunut, hän painoi sähkönappia.\n\nVihdoin tuli tuo dadi eroten vielä enemmän tämän huoneen sävystä kuin\nKoraanin säe, joka kultakirjaimin ommeltuna oli luettavana sängyn\nyläpuolella: mustat kasvot verhottuina hopeapäärmyiseen harsoon. Se\noli etiooppialainen neekeriorjatar Kondja-Gul -- Ruusunnuppu. Ja\nnuori nainen alkoi puhua hänen kanssaan vierasta kieltä, aasialaista\nmurretta, joka varmaankin suuresti kummastutti verhoja, huonekaluja ja\nkirjoja.\n\n-- Kondja-Gul, sinä et koskaan ole saapuvilla!\n\nMutta tämän hän sanoi surullisella ja ystävällisellä äänenpainolla,\njoka melkoisesti lievensi soimausta. Muuten tämä soimaus oli\nepäoikeutettu, sillä Kondja-Gul päinvastoin aina oli saapuvilla,\nliiaksikin, kuin ylen uskollinen koira. Ja nuori nainen pikemmin kärsi\nsiitä kotimaansa tavasta, joka vaatii, ettei koskaan saa olla salpaa\novessa, että talon palvelijat minä hetkenä tahansa astuvat sisälle\nvallan kuin olisivat kotonaan, niin ettei koskaan ole varma siitä,\nsaako häiriintymättä viettää yksinäisen hetken.\n\nKondja-Gul oli sinä aamuna ainakin kaksikymmentä kertaa varpaisillaan\nhiipinyt sisään nähdäkseen, oliko nuori emäntänsä jo hereillä. Ja\nkuinka olikaan hänen mielensä tehnyt puhaltaa sammuksiin tuo kynttilä,\njoka yhä vain paloi! Mutta se oli sillä pöydällä, johon hänen oli\nkielletty kajoamasta ja jonka hän luuli kätkevän joukon salaperäisiä\nasioita, ja hän oli pelännyt sammuttamalla tuon kynttilän kenties\nkumoavansa jonkun lumouksen...\n\n-- Kondja-Gul, nopeasti _tsharshafini_ [kasvoja peittävä huntu, jota\nkäytetään kadulla]. Lähdenpä serkkujeni luo.\n\nJa Kondja-Gul alkoi kääriä neitosta mustiin harsoihin. Hän puki mustan\nhameen tapaisen kaavun tuon hienokuosisen aamupuvun ylle, loi hänen\nhartioilleen ja päähänsä mustan vaipan huppukauluksen tavoin, kiinnitti\nsiihen nuppineuloin mustan harson, jonka nunnakaavun tavoin antoi valua\nalas kasvoille. Ja näin häärien verhotessaan nuorta naista hän puhui\naasialaista kieltä, vallan kuin olisi puhunut itsekseen tai hyräillyt\nlaulua, ja hän muisti lapsellisia ja rauhoittavia sanoja, ikäänkuin ei\nollenkaan olisi ottanut nuoren morsiamen surua vakavalta kannalta:\n\nHän on vaaleatukkainen, hän on kaunis, tuo nuori bei, joka huomenna\nsaapuu noutamaan kilttiä emäntääni. Tuleepa meille hauska siinä\nkauniissa palatsissa, jonne hän vie meidät molemmat!\n\n-- Vaiti, dadi, moneen kertaan olen jo kieltänyt sinua puhumasta siitä.\n\nJa seuraavassa tuokiossa:\n\n-- Dadi, olithan läsnä ja kuulit kai hänen äänensä sinä päivänä, jona\nhän tuli puhumaan isäni kanssa. Sanohan, millainen on bein ääni. Onko\nse lempeä?\n\n-- Lempeä kuin pianosi ääni, kun soitat vasemmalla kädellä, tiedäthän,\nkun jatkat siihen asti, missä se loppuu... Niin lempeä... Oh, kuinka\nhän on vaaleatukkainen ja kaunis se nuori bei.\n\n-- No, sitä parempi! virkahti nuori nainen ranskaksi, äänessä ivallinen\nsävy, joka kajahti aito parisilaiselta.\n\nSitten hän jatkoi aasialaisella kielellä:\n\n-- Tiedätkö, onko isoäitini jo hereillä?\n\n-- Ei, rouva sanoi nukkuvansa kauan tänään, ollakseen huomenna niin\nsievä kuin suinkin.\n\n-- No niin, kun herää, voi hänelle sanoa, että olen serkkujeni luona.\nSano vanhalle Ismaelille, että hän seuraa minua, te molemmat tulette\nmukaani.\n\nTällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan\n-- vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä --\njohon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa -- ja\nneiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut\ntuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen\nkirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus\nkatsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan\ntaloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen\nentinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli\nalkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar\ntunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän\nvapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän\noli suosinut -- mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa,\njotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin\noli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat... Mutta\nsittenkin...\n\nAstuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon,\njoka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka\nnäytti levottomalta ja kiireiseltä.\n\n-- Minne lähdettekään, pikku ystävä?\n\n-- Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.)\nTietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt\npuikimme tiehemme!\n\n-- Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi... Otan vaan päähäni hatun ja\nharson.\n\n-- Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.\n\n-- Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!\n\n-- Mitäkö puheentapoja... Ikäänkuin ette itsekin sanoisi \"hiisi\nvieköön\", kun olette sillä päällä... Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön\nharson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi\nvieköön kaikki tyyni!\n\nNeiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen\nhuomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas,\ntäten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia\ntunnustuskia.\n\n-- Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle\npalkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen\nkasvatustyön takia!...\n\nPieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani\nkädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa\nhänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.\n\n-- Täytyyhän minun kääriytyä näihin paljoihin rääsyihin, se kun on\nlaissa määrätty... Mutta eihän teidän ole pakko... ja paria askelta\nvarten... Ja tässä kaupunginosassa, jossa ei koskaan kohtaa elävää\nsielua!\n\nHe syöksyivät alas portaita. Kondja-Gul ja vanha etiooppialainen\neunukki Ismael odottivat portaiden alapäässä muodostaakseen\nheidän saattonsa: Kondja-Gul koreili kiireestä kantapäähän\nhopeapäärmyisessä vihreässä silkissä, ja eunukki oli pingottanut\nyllensä europpalaiskuosisen pitkän mustan lievetakin; jos ei hänellä\nolisi ollut feziä päässä, olisi voinut luulla häntä maalaiseksi\nulosottomieheksi.\n\nRaskas portti aukeni, he olivat ulkona kukkulan huipulla, keskellä\naamupäivän kirkasta päivänpaistetta, edessään hautausmaa, jolla\nkohosi sypressejä ja hautapatsaita puoleksi kuluneine kullattuine\nkaiverruksilleen, ja joka loivana vietti alas laivojen täyttämän syvän\nlahden rantaan.\n\nTuon heidän jalkojensa juuressa leviävän poukaman vastakkaisella\nrannalla kuvastuivat, hautausmaan synkkien sypressien puoleksi\npeittäminä, korkealle kirkasta taivaankantta vastaan, sen kaupungin\nääriviivat, jota André kahdenkymmenen vuoden ajan oli kipeästi\nikävöinyt; Stambul kohosi täällä ylväänä, ei enää epämääräisenä ja\nutuisena, kuin kirjailijan haaveilussa, vaan selvänä, valoisana ja\ntodellisena.\n\nTodellisena, ja kuitenkin liitäen siniauteressa hiljaisena, satumaisena\nilmestyksenä, vuossatojen Stambul kohosi siinä sellaisena, kuin vanhat\nkaliifit olivat sen nähneet, yhtä suurpiirteisenä kuin miksi loistoa\nrakastava Soliman oli sen suunnitellut ja toteuttanut, pystyttäen\nsen uhkeimmat kupukatot. Tässä aamuilmoille kohoavassa minareettien\nja moskeijain paljoudessa ei näkynyt raunioita, ja kuitenkin\nhuomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta\netäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin\nvanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan\nmajesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille\nkivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että\nihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain\nvalkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi;\nniiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai\npunaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta,\njota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön\nkokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.\n\nMolemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen,\njonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat\nnopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota\ntähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt\njokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen\nkivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen\nvälitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja\nKassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien\npuiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky.\nPääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien\nalla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää\npihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.\n\nHe eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan\nitämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään\ntien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta\nmarmorikaivosta.\n\nHe saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat\nristikot -- ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan\nsanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä\npistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina\nalkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.\n\nToisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä\nsisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat\nhuvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että\nkeskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan\nkiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.\n\n-- Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.\n\n-- Se on \"kif-kif burricot'a\" -- totesi toinen, vaaleaihoinen,\npunatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka\nopettajatar oli käynyt Algeriassa.\n\nTämä oli hänen \"serkkujensa\" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen\nyhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein\nensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia\nvarten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä,\njoiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla\nsametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty\ntilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia\nsilkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi\nmaalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista\npikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat\nhääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi\njuhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten\nleirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska\nmuhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on\nheidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa\nviikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti,\nväliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä\nmakuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla\nitämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden\nedessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen\ntähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota\nnaissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät\nolleet oikeutetut näkemään.\n\nPari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa\nasennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa\nlyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset\ndemokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen\nmaahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita\nyhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja\npalvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)\n\nMorsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei\nhäntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän\nnäytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea\ntätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia.\nMiksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?\n\nHän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa\npaljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä -- joka todella\non hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:\n\n-- Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!\n\n-- Keneltä se kirje on?\n\n-- Arvatkaapa!\n\n-- Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän\nvarmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.\n\n-- Eikös mitä!\n\n-- Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari\nangora-kissaa?\n\n-- Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä... Se on... eräältä\nmieheltä.\n\n-- Mieheltä! Kuinka kauheata!... Mieheltä!... Oletpa sinä pikku\nhirviö!...\n\nJa kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään\nvaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä -- joko\nluonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista -- syöksähti kirjeen\nkimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.\n\n-- André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?... Onko se mahdollista?\n\nKaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn\nkirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin\nyksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan,\netteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten\nrikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa,\noltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.\n\nHe tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki\nsamalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja\nkaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin\nnauruun:\n\n-- Oletko huomannut... Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen!\nTämä on suuremmoista!... Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on\nvallan varma väitteensä todenperäisyydestä!\n\n-- Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani -- sanoi hänelle Zeyneb,\nvanhempi serkuista -- sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi,\nhieno tyylisi...\n\n-- Suuri menestys -- intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen,\nyhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme -- suuri menestys! Jos hän\nluulee sinua _peralaiseksi_, niin suuri kiitos siitä kunniasta.\n\nHän lausui erikoisella tavalla sanan \"peralaiseksi\" (peralainen,\nKonstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään\nilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia\n(armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista\nperalainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa\nmieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä\npoikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia,\njoita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa\ntahansa. (Tekijän huomautus).]\n\n-- Lhéry parka -- lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä\najastaan... Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun\nromaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.\n\n-- Tai suorastaan -- huomautti Mélek, pikku punatukkainen,\npystynenäinen veitikka, -- suorastaan samalla tasolla kuin hänen\nnuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo\nsinun runoilijasi!...\n\nJa tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut\nolla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen\ntuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut\ntullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä,\nhimmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.\n\nHuolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota\nkaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä\nsentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan,\nTurkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä\nkirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa\nelämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut\nmitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi\nkosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja\nollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa\nhänen käsialaansa.\n\nMutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti\nvaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo\nkasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin\nnuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa\nsukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan\nAlexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli\nauennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan\najalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti\nei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä\nilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn\nihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa\nhellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta\nmitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa\neivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla\nsälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät\nhienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä\npuvuissa.\n\nNyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar -- hän oli Esther\nBonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa\nalkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita\nhajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin\nsuurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan\nuudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.\n\nAuki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar,\nsilmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä\nFahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat\nheti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen\noli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja\nFahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä\nharjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja\nkumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.\n\nPuhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai\nenglantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia\nja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat\nsamansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja\npitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja\nja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat\nintohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin\nmusiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä.\nKenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja\nhenkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet\nuudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen\nrehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä\nmaaperässä.\n\nTuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset\nolivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha\nnainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat;\ntämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei\nymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä -- ja hän välitti\nviis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu\nhameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen\nvalkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan\nymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian\nkuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli\ntapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet --\nmutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä\nmyöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.\n\nHienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua\nturkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.\n\nNyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen\nulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum,\ntäyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen\nkeisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti\nhän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja\npersialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia,\nhäiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli\nluonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu\nkääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja\nlausui kohdan Saadin \"Ruusujen maasta\".\n\nEipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä\npashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut\nopettajattarilleen.\n\nKenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki\nKonstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme\nhaaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu\nsamoin kuin meillä, -- ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon\nsisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta\nvaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli\ntai joskus -- kun suvaitsevaisuus sen sallii -- serkku, jonka kanssa on\nleikkinyt lapsena.\n\nOli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni,\nyhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin\nyläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin\nhuipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.\n\nSilloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja\npujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka\nsäikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä\ntäytyi odottaa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden\ntoisilleen salaa vihamielisen naisen -- opettajattaren ja isoäidin --\nseurassa.\n\nSen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut\nsulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden\novissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta\nkieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan\nmukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin\nkotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.\n\nTämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua\nkuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa,\nennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen\nkatseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa.\nHänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja\nkapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.\n\nHän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan\nniitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä\nmaalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta\ntai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne\nolivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi,\nkaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä,\njoka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki\nuudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten\nkuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin\nnäkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten\nnaisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät\nvalituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui\nkupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä\nhuoneessa.\n\nKun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt,\noli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku,\njoka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja...\nPitikö hänen polttaa tämäkin?... Ei, siihen ei hänellä enää ollut\nrohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän\noli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana --\nsinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa\nkasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi\nKonstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.\n\nTässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli\naikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan\npikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla,\nsillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari\nsataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena\nsiltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan\noli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli\nhänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo\naika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon\nmaailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea\nläksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä\npelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän\noli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin\ntäysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan,\nhänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän\nlumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan,\nhienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan\nolisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla\nlempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä\npäivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu\nnuorinta polvea varten, kysyttiin: \"Missä onkaan pikku tsherkessitär?\"\nJa hänen maalaisensa olivat vastanneet: \"Voi, ettekö tiedä? Hän on\njuuri vastikään verhoutunut huntuun...\" (Tämä tiesi seuraavaa: hän\non mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää\nsaada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen\nkatetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän\non kuin kuollut...)\n\nTäytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli\nastunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen\nelämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa\nkatsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota\neristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi,\nse houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee,\npaljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä\nei ole voinut nähdä.\n\nJouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä\nseurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran\nisoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin\nKassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten\nasuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan\npimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti\nantautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli\ntäyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into\ntuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai\nylimaailmaiseen filosofiaan.\n\nMonien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille\nsuotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista\nkorkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka\noppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä\nmainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin.\nEnnen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä\nhaaremin ankaroita lakeja vastaan.\n\nTarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa,\njonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan\naikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin\nluotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka\nlaatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja\nkenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen\nkirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että\noli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli\npäättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät,\njotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa\npuutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla\nBosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa\nseurassa.\n\nHänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän\najan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran.\nSen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen\nvankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan -- ja nytkin valtasi\nhänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen\npäivän ahdistuksen... Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen\nja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä\nrubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen,\njotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä\nollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta\ntalon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari\nvuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa\nniin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua\nlukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu\nmiehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys\nturkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa\noli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan\ntuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry... Kaikki\nkirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan\nhiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt\nkirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin\nvoidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä,\nsuorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.\n\nTuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi\nkirjoittaa seuraavaa:\n\n    18 p. huhtikuuta 1901.\n\n    Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André,\n    vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka\n    mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni\n    raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen\n    lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa,\n    tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.\n\n    Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta\n    kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni\n    muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina,\n    värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata,\n    kadotettua paratiisia, johon en enää voi _enkä tahtoisi palata_:\n    tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen\n    Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan.\n    Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän\n    aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin\n    maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja\n    onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun\n    verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja\n    valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.\n\n    Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat\n    kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena\n    kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat\n    oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan\n    lumivalkeita terälehtiä.\n\n    Unelmissani näen edessäni vuolaan virran... Isosta salista\n    saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan.\n    Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti.\n    Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita\n    vastaan.\n\n    Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä\n    me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme\n    kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina\n    valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä\n    edessäni entiset leikkitoverini... Missä he ovatkaan tänään?...\n    Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja\n    raikkaine hymyineen.\n\n    Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret\n    tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen\n    selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui\n    etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli\n    kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin\n    pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin\n    tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta,\n    jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja\n    joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina\n    lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen\n    purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta... ja ratsastajat\n    kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja\n    opaaliväriin...\n\nHän kirjoitti juuri sanaa \"opaaliväriin\", epäröiden, eikö se ollut\nliian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul,\nhuolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:\n\n-- Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!\n\n-- Kuka on täällä?\n\n-- Nuori bei!... Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän\nlähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen\nnousevan hevosen selkään.\n\nTähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin\nettä kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:\n\n-- Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon\nmiehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!\n\nTämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä\nylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul\noli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri\nnoussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti\najutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi.\nHän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat\nvaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli\nkaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän\noli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan\nhänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä,\nvaan palasi kirjoituspöytänsä luo -- kuitenkin posket punoittavampina\n-- ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle\nuskotulleen:\n\n    ... ilta verhoutui ruusunpunaan (\"ruusunpunaan\" muitta mutkitta;\n    \"opaaliväriin\" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja\n    tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä\n    esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa\n    kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui\n    valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro\n    kaiutti rakkauslaulua... Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa\n    ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat\n    henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa\n    säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen\n    hopealle hohtavan tomun.\n\n    Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa,\n    missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä\n    hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen\n    pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä;\n    sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja\n    niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa\n    heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa\n    täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla,\n    ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi\n    heidän lapsiaan.\n\n    Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja\n    äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän\n    muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei\n    kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti\n    siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille\n    tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt\n    kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät,\n    että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi\n    uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan\n    tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.\n\n    Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi\n    ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla\n    kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän\n    oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli\n    maanpakoon ajettu tai pakolainen -- sellaisia olen nähnyt -- niin\n    olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti.\n    Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan\n    toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka\n    muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden\n    valvoja. Senkin olen nähnyt.\n\n    Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun\n    ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän\n    minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.\n\n    Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta\n    tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä\n    sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen,\n    että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet,\n    jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu\n    hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä\n    vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden\n    keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet\n    lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena.\n    Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen\n    pikkutytön lähtiessään retkilleen.\n\n    Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä\n    tapahtui.\n\n    Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka\n    jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi\n    jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?... Mutta _oli kirjoitettu,\n    että_ hän lähtisi sieltä, sillä hänen _täytyi_ muuttua\n    ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta\n    yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää\n    näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat\n    kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette\n    tekään, André, enää ole minua unhottava...\n\nHän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut\nhänen muistelmansa.\n\nMitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden\npäivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä\nhänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan\nperällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan\nmuurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän\nauringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä\nviimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa\nhänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille\npalvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät\nkatseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä\nsiellä hunnuttomana...\n\nMutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä\npuutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi\neunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä\nhymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin\nnäyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati\ntällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä\njuhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt\nkauniit matot...\n\nSilloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin,\nmissä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi,\nuudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti -- vuoden\n1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan\nmuhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten\nalmanakkaa. (Tekijän huomautus)] -- joiksi vanhan sukupolven\nnaisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet\nkorukukkaset -- tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin\nepäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa\nlänsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta\npiano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden\ntahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen\noli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt\nhänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia,\njotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti\ntähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä\npojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla\nvastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.\n\nHänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa\nalkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia\nsävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat\nnäppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia\nkoskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi\nsoittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän\nunhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen\nkeisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt\npitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin\nkohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella\nsyvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen\nsymfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.\n\nMutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien\nviimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja\nmelkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen\nlomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän\najatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, -- vaikka hän\nkuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.\n\nViipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka\nmyönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen\npyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta\nainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka\nolivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja\nMélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret.\nHän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien\nhäävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen,\naurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen\nlaskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän\nsanaa viemään.\n\nJo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat\npahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta\nkysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin\nmolempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista,\nmutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa\nitkeä heidän povellaan.\n\nKuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he\nsaapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat.\nNyt oli \"taistelujen purppuranpunainen iltahetki\", niinkuin hän oli\nsanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja\nilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän\npienen päänsä...\n\nMutta mikä selkeä levollisuus, mikä kohtaloon alistuva rauha hänen\nympärillään! Sulotuoksut nousivat tuosta isosta kalmistopuistosta,\njoka levisi niin hiljaisena hänen ikkunoidensa edessä -- tuon vanhan\nkoskemattoman turkkilaisen maaperän tuoksu, joka nousi lyhyestä\nnurmesta ja pienistä kukkasista, jotka aamusta alkaen olivat lämminneet\nhuhtikuun auringon paisteessa. Puiden tumma vihannuus, taustana\ntulipunainen auringonlasku, oli siellä täällä kuin puhkaistu ja\nsiroteltu loistavilla valopilkuilla ja säteillä. Vanha kultaus kimmelsi\nsiellä täällä noiden hautapatsaiden huipuissa, joita tuolla avaralla\nalueella oli pystytetty harvaan, sypressien siimekseen. -- Turkinmaalla\nei pelätä vainajia, niistä ei erottauduta; annetaan niiden levätä\nkaikkialla, jopa keskellä kaupunkiakin. --\n\nTämän surullisen etualan takana, synkkien tornien tavoin törröttävien\nsypressien oksien lomitse näkyi etäisyys, tuo verraton kuva: koko\nStambul ja sen merenpoukama, hehkuvanpuhtaassa iltavalaistuksessa.\nAlhaalla, vallan alhaalla, Kulta-Sarven pinta, jonka rantaan läheiset\nhautausmaat viettivät, oli punainen, leimuavan punainen kuin taivas,\nja sitä uursivat sadat venheet, jotka basarien sulkemisaikana\nalinomaan kulkivat edestakaisin -- mutta sinne ylös ei kuulunut niiden\nvanaveden kohinaa eikä airojen pulauksia; ne näyttivät isoilta peilin\npinnalla liukuvilta hyönteisiltä. Vastakkainen ranta, Stambulin\nranta, muuttui muuttumistaan: kaikki rannalla kohoavat talot, tuon\näärettömän asuntojoukon alimmat kerrokset alkoivat himmetä ja melkein\nhälvetä joka ilta toistuvaan punasinervään usvaan, joka muodostuu\nhöyrystä ja savusta. Stambul muuttui kangastuksen tavoin, siinä ei\nenää voinut selvästi erottaa mitään, ei rappeutumista, ei kurjuutta\neikä uudenaikaisten rakennusten inhottavaa rumuutta. Se ei nyt enää\nollut muuta kuin varjokuva, tumman punasinervä ja kultareunainen,\nsuunnattoman suuri äärileikkauskuva kaupungista tornihuippuineen ja\nkupukattoineen, joka oli pystytetty suojustimena verhoamaan tulipalon\ntavoin hehkuvaa taivasta. Ja samat äänet kuin aamupäivällä, samat\nkirkkaat, taivaalliset äänet alkoivat jälleen kaikua ylhäältä, kutsuen\noikeauskoisia turkkilaisia päivän neljänteen jumalanpalvelukseen:\n_aurinko meni mailleen_.\n\nSilloin vangittu pikku prinsessa, joka vastoin tahtoaan kuitenkin oli\nhiukan rauhoittunut tästä suuremmoisesta rauhaa uhkuvasta kuvasta,\nkävi taas levottomaksi Mélek'in ja Zeyneb'in tähden. Ehtisivätkö he\ntulla, vaikka jo oli niin myöhäinen hetki? Entistään tarkkaavammin hän\nkatseli tuon tien päätä kohti, jonka toista viertä reunustivat vanhat\nristikkoaita-talot, ja toista kuolleiden suloinen tyyssija.\n\nTuossa he tulevat! Todella he lähestyvät kaukaa, nuo kaksi hentoa\nmustaa haamua, kasvot peitettyinä, he tulevat esiin isosta synkästä\nportista, rientäen eteenpäin, saattonaan kaksi neekeriä, joilla on\npitkä miekka vyöllä... Pian olivat he tehneet päätöksensä, pian olivat\nhe tulleet nuo pienet ystävätärparat... Ja nähdessään heidän näin\nnoudattavan hänen hätähuutonsa kutsua, hän tunsi, silmiensä kostuvan;\nkyyneleet, mutta täällä kertaa ilokyyneleet, valuivat hänen poskilleen.\n\nHeidän astuttuaan huoneeseen ja poistettuaan synkät huntunsa, morsian\nheittäytyi itkien heidän syliinsä.\n\nMolemmat painoivat häntä nuorta poveansa vastaan,, ilmaisten mitä\nhellintä osanottoa.\n\n-- Aavistimme kyllä, että et ollut onnellinen... Mutta et tahtonut\nsanoa meille mitään... Puhua siitä kanssasi emme uskaltaneet... Jo\nmuutaman päivän olit tuntunut meistä niin umpimieliseltä, niin kylmältä.\n\n-- Tiedättehän, millainen olen... Se on typerää, mutta häpeän\nnähdessäni jonkun huomaavan, että kärsin...\n\nJa hän alkoi itkeä nyyhkyttäen:\n\n-- Mutta miksi et kieltäytynyt, lemmikkini?\n\n-- Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo\nniistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian\npitkä!... Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias,\njo melkein vanha piika... Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää,\nkun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.\n\nMuinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä\naattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt\nhän itse lopulta teki samoin... \"Kun hän nyt ei voi olla se, jonka\nitse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on\nyhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia,\njotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa.\"\nToinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan,\npuolustautui seuraavasti: \"Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin\nkuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?... Mitä mainita\nkieltoni syyksi?... Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi...\"\nNoiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä\nkäsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin... Ja\nnyt hän itse suostui moiseen kauppaan -- ja huomenna oli hirvittävä\nlankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen\ntaistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut _myönteisen_\nvastauksen, joka syöksi hänet turmioon, _kielteisen_ vastauksen\nasemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin.\nJa nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun\npartaalla: huomenna se oli tapahtuva!\n\nNyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä,\njotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he\nvuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut\nkuolemaisillaan...\n\nOli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi\nkotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on\ntavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo\nolivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.\n\nYhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin\nerottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin\ntoisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären\nkodissa.\n\nMutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet\nlattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin\njääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten.\nHe olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja\nparraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri\nkullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei\nollenkaan tehnyt mieli kajota.\n\nAlhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä,\nmorsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan\nvaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten.\nIsoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja\ntiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta\nja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen\nverensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta\nperinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta\nhuolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan\nesiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja\nkäsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja\nankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata\nlastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin \"Tuhannen ja yhden\nyön\" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen\nrunsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin\nvanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime\noikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria\nsentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis,\nrikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin\nsuosiossa!... Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen\nnähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären\nasemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa\noli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä\nseuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!...\n\nMutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, -- jotka eivät\naavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä -- he kun halusivat\nolla yksin sellaisen eron aattona.\n\nAinaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet\ntässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle\nheidän oli sanominen hyvästi...Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin\nsurullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät\nja ison permantolampun -- jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi\nja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät\njopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat\nsäilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja\nkultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten\nhiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän\nvuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin\nkiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja\nne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka\nkärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja,\njoita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita\nkukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä\nyhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.\n\nSiellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet\nmelkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä\nolivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten\nvalokuvia -- viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi\nparisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja _omistus_ tai\n_muisto_, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia\npikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven\nhyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat\nRhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa,\nne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton\nhaihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista\nlahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka\nneiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he\neivät vähääkään välittäneet.\n\nTuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen\nyläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia\npäivän viidenteen rukoushetkeen.\n\nParemmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan\nääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui\nsypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta\ntietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla -- muunlaisesta\nikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat\näänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan\nniihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien\nhuipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan\nkantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo\nhaltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka\ntaholta kaiuttivat kehotustaan.\n\nMutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen\nmuedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta\nperinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä\nolevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan\nhimmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena\nutukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen\nkuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu\nvalopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset\nihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta,\nja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit\n(joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan\nsaaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois\nsynnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää\ntällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että\nhe ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on\ntapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan\nja tutustumaan maailmaan -- tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä\nkerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille -- tai vaan päästä\ntuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle... Mutta iltasinhan\nmuhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan...\n\nHiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan\nKhassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään\nhievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu -- missä on\nsamankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa -- hälveni,\nennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista\nvihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee\naina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku\nBosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin\nyöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului\naika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille,\nääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten\nvuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak,\ntak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai\nantaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se\noli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi\nrautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten\nyövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa\nsuunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja\npitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi\ntahdottu sanoa asujamille: \"Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti,\ntähystellen varkaita ja tulipaloja.\"\n\nHetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen.\nSamoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä,\nhe joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun\nympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan\nsamannäköisenä kuin ennen... Mutta sitten muistui taas todellisuus\nmieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä\nero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan\nmenneisyytensä murtuminen!...\n\nOi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!... Täytyihän aamusta\niltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä\nhyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin\nepäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille\nuteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla\ntäyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti\nvastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja;\naina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja\nkauhu... No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen\nylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää\nhänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut,\nettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi\noli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä... Kuinka\nsuurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!... Ja\njos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi... Kaikkea muuta, sitten\nseuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon\nvaltijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen,\nettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen\ntähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!...\n\nKun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa\njalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän\nsoitettaisi pianoa, viimeinen kerta... Ja yhdessä he menivät viereiseen\nhuoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain\nesineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat\nuudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä\nelämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli\nmuun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla\nhe jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen\nteatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan\nmauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät\nenää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne\nunhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa\neunukeille ja palvelijattarille.\n\nMorsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa\npianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut\nharmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen\ninnoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen\nmielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui,\noli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse\nkotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti\nkeskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se\ntulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen\nrauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin\nsekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille\nmin luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi\nkäyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.\n\nNyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä;\nniin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin,\nhieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa\nmatalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit\nhyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin\nlaulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään\ntuota kuolematonta manausta: \"Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!\"\n\nVastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset,\njotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin\nsuuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja\njoka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se\nhaaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen\noutoja soitonääniä.\n\nTuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: \"En vetoa ma\nsurkuhunne julmaan\", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän\nsoinnoksen... Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä\nilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja\nse oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.\n\nSe ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se\noli \"kif-kif\", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana\nleikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus:\n\"Isoäitinne -- näin hän sanoi -- käskee teidän panna maata ja sammuttaa\nvalot.\" Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin,\njättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli\ntaito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta\nja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla,\nniiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar)\noli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta\nsitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen\npashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu\npehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä\nilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä,\nkuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä \"vierailua\" oli nyt kestänyt\nlähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi\nseuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon\nvanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt\nomasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet\notettiin vastaan hienoimmissakin piireissä -- niin suvaitsevaisia\nja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella\nKonstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul\n-- tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka),\ntai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen -- joka aina\non todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden\nsiveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia\nheidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.\n\nEi ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme\nneitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat\nsammuksiin kynttilät.\n\nMutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin,\nperinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin\nhuomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva\nHusnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven\ntakana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua;\nnukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys\nnoista hennoista povista.\n\nKeskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen\naiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan\najatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä\nkorjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen.\n\"Raakalais\"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota\nmuukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta\njolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä\nelinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut,\nvaltasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen\nhäntä pakoon, maksoi mitä maksoi... Mutta mitä saattoi hän tehdä?...\nMitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?...\nHeittäytyä isänsä jalkojen juureen -- se oli nyt liian myöhäistä, hän\nei enää voisi häntä taivuttaa... Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista\nvaloansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille\nrautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat\nmyös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka\ntäytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka\nseuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva\nrukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu\nemirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa\nmuinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat\nyhtä lempeät kuin evankeliumi: \"Syntini ovat suuret kuin meri, mutta\nsinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!\" Vielä kauan sen\njälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma,\nhänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen\nmieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään\nanteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut\nennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin\nkärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!...\nTänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.\n\nMutta mitä tehdä?... Paetako? Mutta miten, minne?... Paeta umpimähkään\nkeskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?... Ja mistä löytää\nturvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?\n\nMutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella\näänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi\nviikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme),\njonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin\nTsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät\nkoskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi\nainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti\nnoudattivat.\n\nMuuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa\nmuhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun\nhengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille\nusein: \"Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni,\nettä teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet\nkristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on\nuskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan\nProfeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi.\" Epäuskoisia he\ntodella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin\nuseimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen\nkuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet\nlaiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa\nkesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat\nkalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen,\nrukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.\n\nSentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian\notti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta\nhyllyltä -- tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella\ntäytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia\nvarten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon\non pantu santelipuun tuoksuainetta -- ja kaikki kolme alkoivat,\nrauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti\nheidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.\n\nMutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti\nsaapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi\nheidän eteensä:\n\n-- Isoäitinne käskee sammuttamaan yölampun...\n\n-- Hyvä, rouva Husnugul. Olkaa hyvä ja sammuttakaa se itse, me kun jo\nnukumme, ja suvaitkaa selittää isoäidillemme, ettei tarkoituksemme\nollut olla tottelemattomia hänelle, luimme vain rukouksen kuolleille...\n\nKello oli lähes kaksi yöllä. Kun yölamppu oli sammutettu, nuo\nkolme nuorta naista uupuneina mielenliikutuksesta, surusta ja\nkapinallisuudesta nukahtivat yht'aikaa, vaipuen virkistävään syvään\nuneen, kuin kuolemaan tuomittu viimeisen päivänsä edellisenä yönä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNeljä päivää myöhemmin. Vasta naitu on yksin nuoren puolisonsa\nikivanhassa ja palatsimaisessa rakennuksessa ja siinä osassa haaremia,\njonka oli saanut yksityissalikseen: se oli Ludvig XVI:nnen tyylinen,\nvalko-, kulta- ja sinikoristeinen huone, joka vastikään oli uudelleen\njärjestetty häntä varten. Hänen Parisin Rue de la Paix-muotiliikkeestä\ntilattu hameensa on tehty hienon hienosta kankaasta ja verhoaa hänet\npilven tavoin, niin kuin tuon kevään muotioikku vaatii, ja hänen\nhiusasunsa on niinikään mitä uusmuotisin. Kulmassa on valkealla\nkiiltovärillä maalattu pöytä, melkein samanlainen kuin hänen\nhuoneessaan Khassim-Pashassa, ja sen laatikot voi lukita, etu, josta\nhän aina oli uneksinut.\n\nOlisi voinut luulla häntä kodissaan olevaksi parisittareksi --\nluonnollisesti, jos ei ottanut huomioon ikkunaristikolta ja noita\nislamilaisia lauselmia, jotka ommeltuina kalliille vanhalle\nsilkkikankaalle siellä täällä koristivat seiniä: siinä luki Allah'n\nnimen ja jonkun säkeen Koraanista.\n\nTosin siellä on valtaistuinkin, joka ihmetyttäisi parisilaisia,\nnimittäin hänen häissään käytetty valtaistuimensa, joka ylen komeana\nkohosi parin tai kolmen astuimen korkuisella korokkeella, ja jonka\nyläpuolella on telttakatos alas riippuvine sinisilkkisine, komean\nhopeakukkaisine verhoineen.\n\nMainittava on vielä kelpo Kondja-Gul, jonka ulkomuoto ei ole erityisen\nparisilainen. Hän istuu ikkunan ääressä ja hyräilee hiljaa jotain\nmustien maan laulua.\n\nNuoren bein äiti, tuo vanhoillinen hiukan yksinkertainen nainen, jolla\non vanhan ajan elkeet, on oikeastaan osoittautunut sävyisäksi, pikemmin\nhyväluontoiseksi henkilöksi, joka saattaisi olla vallan erinomainen,\nellei hän sokeasti jumaloisi poikaansa.\n\nLisäksi hän on niin ihastunut suloiseen miniäänsä, että edellisenä\npäivänä itsestään ehdotti, että hänelle annettaisiin tuo hartaasti\nhaluamansa piano. Silloin miniä joutuin istuutui katettuihin vaunuihin,\nja kulki ratsastavan eunukin saattamana yli Kultaisen-Sarven\nsillan valitsemaan soittokonetta Peran parhaasta pianokaupasta.\nJa kaksinkertaiset kantajat lastauspuomineen on juuri tilattu\nhuomisaamuksi kantamaan sitä ylös tuohon kaupunginosaan, joka jyrkkien\nmäkirinteidensä vuosi on varsin vaikeapääsyinen.\n\nJa nuori bei sitten, _vihollinen_ -- muuten hienoin keikari\nturkkilaisessa armeijassa, missä univormuja yleensä kannetaan hyvin --\nhän on kieltämättä kaunis mies, ääni lempeä, niinkuin Kondja-Gul oli\nkertonut ja katse hiukan viekas -- perintö äidiltään. Tähän asti hän on\nesiintynyt täysin hienotunteisesti vaimoaan kohtaan, jonka etevämmyyden\non huomannut, ja mielistelee häntä puoleksi leikillisesti, puoleksi\nkunnioittavasti; ja itämaalaisen tavan mukaan hän koettaa voittaa\nhänen suosionsa ennenkuin käyttää omistusoikeuttaan. -- Sillä vaikka\nturkkilainen avioliitto solmitaan äkkiä ja suostuminen on puolinainen\n_ennen_ häitä, niiden _jälkeen_ sensijaan ilmenee hienotunteisuutta ja\nhäveliäisyyttä, jolla tuskin ollenkaan on vastinettaan länsimaisissa\ntavoissa. --\n\nHamdi-Bei, joka aina päivällä on toimessa Ylzid-palatsissa, palaa\nratsain illalla, antaa ilmoittaa tulonsa vaimolleen ja käyttäytyy\naluksi kuin olisi vieraisilla. Illallisen jälkeen hän istuutuu\ntuttavallisemmin vaimonsa viereen sohvalle polttamaan vaaleankeltaisia\nsavukkeitaan, ja kumpikin tarkkaa silloin toistaan, kuin kaksi\nvaruillaan olevaa vastustajaa, mies hellänä, mairittelevana,\najoittain huolestuttavan vaiteliaana, vaimo, henkevänä ja häikäisevän\nnerollisena, niin kauan kuin on kyseessä pelkkä keskustelu, mutta äkkiä\nteeskennellen orjallista alistuvaisuutta, joka riisuu mieheltä aseet,\njos hän koettaa vetää häntä povelleen tai suudella häntä. Sitten,\nkun kello lyö kymmenen, lähtee bei hänen luotaan, painaen suudelman\nhänen kädelleen... Jos hän olisi itse valinnut tuon miehen, olisi hän\nluultavasti häntä rakastanut; mutta Karadjiamirin aroilta kotoisin\noleva kesytön pikku prinsessa ei aikonut taipua hänelle tyrkytetyn\nmiehen tahtoon.\n\nMuuten hän tiesi, että se aika oli vallan lähellä ja välttämätön,\njolloin tuo mies ei enää tyytyisi sanomaan hänelle iltasin kohteliaasti\nhyvästi, vaan jolloin hän oli seuraava häntä hänen makuuhuoneeseensa.\nHän ei aikonut yrittää vastustamista, eikä turvautua minkäänlaiseen\nrukoilemiseen. Hän oli päättänyt ikäänkuin jakautua olemuksessaan\nkahtia, mikä on tavallista hänen ikäisilleen ja säätyisilleen nuorille\nturkkilaisnaisille, jotka ajattelevat näin: \"Ruumiini on sopimuksen\nnojalla luovutettu muukalaiselle, ja sen olen säilyttänyt hänelle,\nsillä olen kunniallinen: mutta sieluni, jonka vakaumusta ei ole\nkysytty, kuuluu vielä minulle, ja minä pidän sen tarkoin suljettuna\njonkun ihanteellisen rakastajan varalta... jota en kenties koskaan ole\nkohtaava ja joka todennäköisesti ei koskaan saa sitä tietää!\"\n\nNuori vaimo on siis yksin kotonaan koko iltapäivän.\n\nTänään, odottaessaan _vihollisen_ paluuta Yldiz'istä, valtaa hänet\nhalu jatkaa Andrélle kirjoittamaansa päiväkirjaa, joka keskeytyi\ntuona onnettomana Zil-hidjén 28:ntena päivänä, 1318, muhamettilaisen\najanlaskun mukaan, nimittäin hänen hääpäivänään. Aikaisemmat lehdet hän\non saava takaisin eräältä ystävättäreltä, jonka taiteeseen on jättänyt\nne, hän kun pitää uutta kirjoituspöytänsä laatikkoa kyllin varmana\nsäilytyspaikkana. Ja hän alkaa kirjoittaa:\n\n    Zil-hidjén 28 p. 1318. (Huhtik. 19 p. 1901 länsimaalaista\n    ajanlaskua).\n\n    Itse isoäitini tulee minua herättämään. (Tuona yönä olin niin\n    myöhään saanut unta!...) joudu, joudu -- hän sanoi minulle.\n    Varmaankin olet unhottanut, että sinun piti olla valmis kello\n    yhdeksän. Kuka nyt hääpäivällään nukkuu noin kauan!\n\n    Kuinka ankaralta hänen äänensä kaikui! Se oli viimeinen aamu,\n    jonka vietin hänen luonaan, rakkaassa nuoren tytön huoneessani.\n    Eikö hän voinut ainakin päiväksi hellittää ankaruuttaan?\n    Avatessani silmäni näen serkkuni, jotka vallan hiljaa ovat\n    nousseet ja paraikaa pukevat ylleen tsakshafinsa, rientääkseen\n    kotia alkamaan perinpohjaista pukeutumistaan. Emme enää koskaan\n    herää näin yhdessä, ja hyvästelemme vielä toisiamme hellästi.\n    Kuulee pääskysien riemuiten visertelevän, aavistaa, että\n    kevät ulkona kukoistaa kauneimmillaan: uhrauspäiväni alkaa\n    auringonpaisteisena. Tunnen itseni hukkuvaksi, jota ei kukaan\n    tahdo auttaa.\n\n    Pian alkaa talossa hirveä melu. Ovia avataan ja paiskataan\n    kiinni, kiireisiä askelia, silkkilaahuksien kahinaa. Naisääniä\n    ja sitten neekerien kimakat äänet. Itkua ja naurua, nuhteita ja\n    valituksia. Huoneeseeni tullaan ja siitä poistutaan lakkaamatta;\n    sukulaisia, ystävättäriä, orjattaria, ja kaikki he tulevat\n    neuvomaan, miten tulee kammata morsiamen hiukset. Silloin tällöin\n    iso neekeri käskee noudattamaan järjestystä ja kehottaa joutumaan.\n\n    Nyt on kello yhdeksän; vaunut ovat saapuneet, koko hääseurue\n    odottaa, anoppi, kälyt, nuoren bein kutsumat vieraat. Mutta\n    morsian ei vielä ole valmis. Häntä ympäröivät naiset tarjoutuvat\n    silloin auttamaan. Mutta juuri heidän läsnäolonsa hidastuttaa.\n    Viimein morsian hermostuu, kiittää heitä ja pyytää, että hänelle\n    tehdään vähän tilaa. Ja nyt hän itse kampaa ja järjestää\n    hiuksensa, pukee kuumeisen nopeasti yllensä oranzhi-kukilla\n    koristetun morsiushameensa, jonka laahus on kolmen metrin\n    pituinen, harsonsa ja pitkät kultarihma-vyyhdit, jotka\n    kiinnitetään hiuksiin... Yhtä ainoata koristetta hän ei itse saa\n    asettaa, nimittäin diadeemia.\n\n    Tätä raskasta hohtokivistä otsahelyä, joka vastaa europpalaisten\n    käyttämää oranzhi-kukkakruunua, kieltää maan tapa ketään muuta\n    asettamasta morsiamen päähän kuin erästä nuorta naista, joka\n    on valittava läsnäolevien ystävättärien parista, _joka on\n    ensi kertaa naimisissa, joka ei ole ottanut avioeroa ja joka\n    tunnetusti on onnellinen avioliitossaan_. Tämän valitun tulee\n    ensin lukea lyhyt rukous Koraanista, sitten hän laskee diadeemin\n    nuoren morsiamen päähän, toivottaen hänelle onnea ja ennenkaikkea\n    sitä, _että tällainen kruunaaminen on tapahtuva hänelle\n    ainoastaan kerran elämässä_. (Toisin sanoin -- ymmärrättehän,\n    André, -- ei avioeroa eikä uusia naimisia.)\n\n    Läsnäolijoiden joukossa yksi näytti niin erikoisen sopivalta,\n    että kaikki yksimielisesti valitsivat hänet, nimittäin Djavidé,\n    rakas serkkuni. Eihän häneltä puuttunut mitään: hän oli nuori,\n    kaunis, äärettömän rikas ja oli ollut puolentoista vuotta\n    naimisissa miehen kanssa, jota mainittiin vallan erinomaiseksi!\n\n    Mutta kun Djavidé lähestyi _kiinnittämään onnensa_ minun\n    otsalleni, näin kahden ison kyyneleen helmehtivän hänen\n    silmäripsillään.\n\n    -- Serkku parkani -- hän sanoi minulle -- miksi juuri minun piti\n    tehdä tämä?... Vaikka en olekaan taikauskoinen, en koskaan voisi\n    unhottaa antaneeni sinulle _sen onnen_, joka on tullut _minun\n    osakseni_. Jos sinun on määrä vastaisuudessa kärsiä niin kuin\n    minä kärsin, luulen, että se on minun syyni, minun rikokseni... --\n\n    Siis hänkin, näennäisesti onnellisin kaikista, hänkin on perin\n    onneton!... Voi minua!... Eikö siis kukaan kuule hätähuutoani,\n    ennenkuin lähden tästä talosta?\n\n    Mutta diadeemi on laskettu päähän ja minä sanon: \"Nyt olen\n    valmis.\" Iso neekeri lähestyy kantamaan laahustani ja käytävien\n    kautta alan astua portaille. (Pitkät käytävät, jotka öin ja\n    päivin ovat täynnä palvelijattaria ja orjia, johtavat aina\n    huoneisiimme, André, jotta olisimme kuin satimessa.)\n\n    Minut viedään alas isoimpaan saliin, missä koko perhe jo on\n    kokoontuneena. Ensiksi isäni, jolle minun tulee sanoa hyvästi.\n    Suutelen hänen käsiään. Hän lausuu muutaman tilaisuuden vaatiman\n    sanan, jota en kuule. Minua on kehottamalla kehotettu kiittämään\n    häntä täällä, julkisesti, kaikesta hänen kuluneina vuosina\n    osottamastaan hyvyydestä ja varsinkin tämänpäiväisestä, nimittäin\n    tästä avioliitosta, johon hän on saanut minut myöntymään... Mutta\n    sitä en voi tehdä, se käy yli voimieni. Jään seisomaan hänen\n    eteensä ääneti ja jäykkänä, kääntäen pois katseeni, eikä yksikään\n    sana lähde huuliltani. Onhan hän tehnyt kauppasopimuksen, hän\n    on luovuttanut minut, syössyt minut turmioon, hän on syypää\n    kaikkeen. Kiittäisinkö häntä, kun sydämessäni häntä kiroon!...\n    Oi, onko todella mahdollista, että äkkiä tuntee kuolettavasti\n    vihaavansa sitä olentoa, jota on rakastanut ylitse kaiken!...\n    Voi sitä kauheata hetkeä, jona mitä hellimmästä kiintymyksestä\n    siirtyy täydelleen vihan valtaan... Ja minä hymyilin alinomaan,\n    André, sillä sinä päivänä täytyy hymyillä.\n\n    Sillävälin kuin vanhat sedät antoivat minulle siunauksensa,\n    alkoivat morsiussaaton naiset, jotka olivat nauttineet\n    virvokkeita platanien siimeksessä puutarhassa, verhoutua\n    huntuihinsa.\n\n    Morsian yksin, kuten tapa vaatii, ei saa verhoutua; mutta\n    neekerit nostivat ylös silkkiverhoja, muodostaen täten käytävän,\n    joka ulottui talon ovelta katettuihin vaunuihin asti, joiden\n    ikkunoita peittivät pienten reikien lävistämät puuluukut. Näin\n    eivät kadulla olijat voineet nähdä morsianta. Lähtöhetki on\n    tullut, ja minä kuljen silkkiseinäisen käytävän läpi. Zeyneb\n    ja Mélek, morsiusneitoseni, joiden molempien hääpukua peittää\n    sininen domino-vaippa, seuraavat minua ja nousevat kanssani\n    vaunuihin, -- ja nyt olemme kuin suljetussa laatikossa, johon\n    katseiden on mahdoton tunkea.\n\n    Ajoneuvoihin asettumisen jälkeen, jotka minuun vaikuttavat\n    ruumisvaunuilta, kuluu pitkä hetki. Anoppini ja kälyni, jotka\n    ovat tulleet minua noutamaan, eivät vielä ole nauttineet\n    marjamehu-juomaansa ja viivyttävät lähtöä... Sen parempi. Olenhan\n    täten voittanut vähintäin neljännestunnin, jonka muuten olisin\n    antanut _tuolle toiselle_.\n\n    Vihdoin pitkä vaunujen jono lähtee liikkeelle, minun vaununi\n    ajavat etunenässä, ja tärinä alkaa katukivityksellä. Minä ja\n    toverini emme vaihda sanaakaan. Liikkuvassa vankikopissamme\n    istuen etenemme vaieten, mitään näkemättä. Minut valtaa mieletön\n    raivo hävittää, lyödä kaikki murskaksi, avata vaunun ovet ja\n    huutaa ohikulkijoille: -- Pelastakaa minut! Minulta riistetään\n    onneni, nuoruuteni, elämäni! -- Ja käteni puristautuvat\n    vaistomaisesti kokoon, kasvot punottavat kuin veri, kyyneleet\n    vuotavat -- ja silläaikaa toveri parkani edessäni ovat vallan\n    musertuneet ilmeisen kärsimykseni tähden.\n\n    Nyt tärinän laatu muuttuu: pyörät vierivät pitkin\n    Kultaisen-Sarven suunnattoman pitkää puista lautta-siltaa...\n    Nythän minusta tulee toisen rannan asukas. Ja sitten alkavat\n    varsinaisen Stambulin kivikadut, ja heti tunnen kahta kipeämmin\n    vangin-tilani, sillä epäilemättä olen jo vallan lähellä\n    uutta vankilaani, jota jo edeltäkäsin kammoksun... ja kuinka\n    etäisessä kaupunginosassa se sijaitsee. Mitä katuja pitkin meitä\n    kuljetetaankin, mitä mahdottomia ylämäkiä!... Hyvä Jumala, kuinka\n    se on kaukana, tulenpa olemaan vallan kuin karkotettu kolkkoon\n    maanpakoon.\n\n    Pysähdytään viimein, ja vaunujeni ovi avataan. Vilahduksena\n    näen edessäni väkijoukon, joka odottaa synkän portin edessä:\n    pitkätakkisia neekereitä, ja poliiseja koristettuina\n    kultanauhakkeilla ja kunniamerkeillä, taloudenhoitajia yllänsä\n    \"shalvari\", vieläpä yövartija pitkä sauvansa kädessä. Ja sitten\n    yks kaks nostetaan molemmin puolin minua silkkiverhot, vallan\n    kuin kotoa lähtiessäni; muutun taas näkymättömäksi, enkä enää\n    näe mitään. Ollen vallan suunniltani syöksyessäni tähän uuteen\n    silkkiseinä-käytävään -- ja saavun sen päässä olevaan isoon\n    kukilla koristettuun eteiseen, missä vaaleatukkainen nuori mies,\n    puettuna ratsuväenkapteenin juhlapukuun, tulee minua vastaan.\n    Hymy huulilla vaihdamme kysyvän ja uhmailevan katseen: nyt se on\n    tapahtunut, olen nähnyt herrani, ja herrani on nähnyt minut.\n\n    Hän kumartaa, tarjoaa minulle käsivartensa ja vie minut toiseen\n    kerrokseen, jonne nousen vallan vaistomaisesti; siellä hän\n    johdattaa minut ison salin perälle kolmen astuimen korkuiselle\n    valtaistuimelle, jolle istuudun. Sitten hän taas tervehtii\n    ja poistuu: hänen osansa on lapussa iltaan asti... Ja katson\n    hänen jälkeensä hänen poistuessaan, häntä kohti syöksähtää\n    naistulva, joka täyttää portaat ja salit, siinä aallehtii\n    kevyitä harsokankaita, välkähtää jalokiviä, vilahtaa paljaita\n    olkapäitä. Mutta ei yksikään harso peitä noita kasvoja, eikä\n    hohtokivillä, siroitettuja hiuksia. Kaikki hunnut on poistettu\n    sisään astuttaessa, luulisipa näkevänsä joukon europpalaisia\n    tanssiaispuvuissa -- ja sulhanen, joka ei koskaan ole näkevä\n    mitään sellaista, näyttää olevan hämillään huolimatta varmasta\n    ryhdistään, ollen ainoa mieshenkilö eksyneenä keskelle tätä\n    naistulvaa, ja kaikkien tutkivien katseiden esineenä.\n\n    Hän on jo vapaa, mutta minun täytyy jatkaa koko päivä\n    siinä ylhäisellä istuimellani näyttelemällä harvinaista ja\n    eriskummaista eläintä, jota kaikki katsoa töllistelevät.\n\n    Vieressäni istuvat toisella puolella neiti Esther, ja toisella\n    Zeyneb ja Mélek, jotka niinikään ovat riisuneet kasvoharsonsa, ja\n    joilla on yllään avokaulaiset, kukilla ja hohtokivillä koristetut\n    hameet. Olen pyytänyt, etteivät he minua jättäisi loppumattoman\n    kunnioituskulkueen aikana, joka liikkuu valtaistuimeni editse:\n    siinä sukulaisia, ystävättäriä, tuttavia, ja jokainen asettaa\n    minulle tuon tuskastuttavan kysymyksen: \"No, ystäväiseni, mitä\n    hänestä pidät?\"\n\n    Tiedänkö minä, mitä hänestä pidän, miehestä, jonka äänen tuskin\n    olen kuullut, jonka kasvot olen nähnyt ainoastaan vilahdukselta\n    ja jota en tuntisi, jos kohtaisin hänet kadulla. En löydä\n    ainoatakaan sanaa heille vastaukseksi; ainoastaan hymyilen, se\n    kun on välttämätön, tai oikeammin huulien irveen, joka vivahtaa\n    hymyyn. Toisilla on tuota kysymystä tehdessään ivallinen ja\n    ilkeä ilme, nimittäin katkeroituneilla ja kapinallisilla. Toiset\n    katsovat velvollisuudekseen näyttää rohkaisevilta; nämä ovat itse\n    myöntyväisiä, alistuvia. Mutta useimpien katseissa näen ennen\n    kaikkea parantumatonta surumielisyyttä sekä surkua yhtä sisartaan\n    kohtaan, joka tänään syöksyy yhteiseen kuiluun, tullen heidän\n    nöyryytyksen ja onnettomuuden toverikseen. Ja huuleni hymyilevät\n    lakkaamatta. Tällainen siis avioliitto on, niinkuin olin\n    kuvitellutkin. Nyt sen tiedän varmasti; olen lukenut sen kaikkien\n    silmistä!\n\n    Silloin alan ajatella siinä hääistuimellani, että kuitenkin on\n    olemassa yksi keino vapautua, taas päästä määräämään tekojaan,\n    ajatuksiaan, elämäänsä, keino, jonka Allah ja Profeetta ovat\n    sallineet: niin totisesti, minä tulen ottamaan avioeron!...\n    Kuinka en aikaisemmin ollut sitä ajatellut?\n\n    Ollen erilläni vierasjoukosta ja itseeni sulkeutuneena, vaikka\n    koko ajan hymyilen, pohdin hartaasti uutta sotajuontani,\n    nautin jo edeltäpäin onnea tuottavasta avioerosta; puretaanhan\n    avioliitot meidän maassamme niin helposti, kun vaiti oikein\n    lujasti sitä tahtoo.\n\n    Mutta kuinka soma se kuitenkin on, tuo kulkue! Se huvittaisi\n    minua todella suuresti, ellen minä itse olisi se surkea\n    epäjumalankuva, jota kaikki nuo naiset ovat tulleet katsomaan...\n    Kosolta harsokankaita, pitsejä, vaaleita ja heleitä värejä. Ei\n    ainoatakaan hännystakkia, luonnollisesti, joka mustana eroaa\n    väririkkaudesta teidän europpalaisissa juhlissanne. Enkä luule,\n    André, päättäen siitä, minkä olen nähnyt lähetystöissä, että\n    teidän juhlissanne on koolla niin paljon viehättäviä kasvoja\n    kuin meillä. Kaikki nämä turkkilaisnaiset, joita miehet eivät\n    saa nähdä, ovat niin hienoja, siroja, notkeita kuin kissat --\n    tarkoitan tietysti uuden sukupolven turkkilaisnaisia. Vähimmin\n    kauneissakin on aina jotain ominaista; heitä kaikkia on hauska\n    katsella. Keskellä näitä nuoria viehättävine surunvoittoisine tai\n    levottomine silmineen, pistävät esiin myös muutamat vanhoilliset\n    -- kunnon iäkkäät naiset, jotka tätä nykyä herättävät ihmettelyä.\n    Heidän kasvonsa ovat lempeät ja vakavat, heidän erinomaisen vahva\n    tukkansa, jota henkinen työ ei ole harventanut, on palmikoilla,\n    heillä on päässä harsokankaasta tehdyt myssyt, jotka ovat\n    reunustetut solmustetuilla kukkaskuvioilla, ja he ovat puetut\n    raskaasta silkistä tehtyihin hameisiin, jotka aina ovat ostetut\n    Damaskuksesta, jotta eivät kauppiaat Lyonissa rikastuisi, nämä\n    kun ovat vääräuskoisia.\n\n    Silloin tällöin, kun joku ylhäinen vieras kulkee ohitseni, on\n    minun noustava seisomaan vastaamaan hänen tervehdykseensä, yhtä\n    syvään kumartamalla kuin hän, ja jos: tuo nainen on nuori, tulee\n    minun pyytää häntä hetkeksi istumaan viereeni...\n\n    Luulenpa, että nyt totisesti alan nauraa kaikelle tälle,\n    vallan kuin tuo kunniakulkue tapahtuisi toista varten eikä\n    ollenkaan koskisi minua. Näytäntö muuttuu nähkääs nyt äkkiä,\n    ja ylhäisellä istuimellani on minulla niin hyvä paikka, ettei\n    mikään mene katseiltani hukkaan: kadunpuoleiset ovet on avattu\n    selkoselälleen; jokainen naishenkilö, oli hän kutsuttu tai\n    ei, saa tulla sisälle, jos häntä haluttaa nähdä morsianta, ja\n    noista tuntemattomista ohikulkijoista, jotka käyvät sisälle,\n    muutamat ovat niin omituisia, kaikki he ovat aavemaisia,\n    tsharshaf tai jakmak yllä, mikäli eri maakuntien tavat vaativat.\n    Kaksinkertaisten ristikko-aitauksien suojelemat ikivanhat\n    talot tyhjentyvät asukkaistaan ja satunnaisista vieraistaan,\n    ja kaikenlaiset vanhat puvut otetaan esille arkuista. Saapuu\n    naisia verhottuina kiireestä kantapäähän aasialaiseen silkkiin,\n    johon on eriskummaisesti sommiteltu kulta- ja hopeakuteita;\n    näkee syyrialaisnaisia kokonaan mustissa, jopa satavuotisia\n    vanhuksia kumarassa sauvaansa nojaten kulkee ohi. -- Täydellinen\n    pukunäyttely, kuiskaa minulle Mélek, jota tämä niinikään huvittaa.\n\n    Kello neljä saapuvat europpalaiset naiset; se on kaikkein\n    tuskallisin kohtaus koko päivänä. Heitä on viivytetty kauan\n    tarjoiluhuoneessa, missä ovat syöneet pieniä leivoksia, juoneet\n    teetä, jopa polttaneet savukkeita; mutta nyt he joukkona\n    lähestyvät valtaistuinta, tuota merkillistä eläintä katsoa\n    töllistelemään.\n\n    Enpä malta olla teille mainitsematta, André, että heidän\n    seurassaan melkein aina on joku tilapäinen muukalaismainen,\n    jonka mukaantuloa pyytävät meiltä anteeksi, joku matkustava\n    englantilainen tai amerikkalainen nainen, joka on hyvin\n    utelias näkemään turkkilaisia häitä. Tämä vieras nainen tulee\n    matkapuvussa, ehkäpä lisäksi alpeille nousijan jalkineissa.\n    Niillä samoilla tuimasti tuijoittavilla silmillä, joilla on\n    katsonut alas Himalaijan huipulta tai tarkastanut keskiyön\n    aurinkoa Nordkapilla, hän nyt tähystelee morsianta. Päälle\n    päätteeksi on minua uteliaasti katseleva matkailija-nainen\n    sanomalehtiin kirjoittaja, jolla vielä on yllään laivalla\n    käyttämänsä likaiset käsineet. Ollen vailla hienotunteisuutta,\n    täynnä urkkimishalua, vien innokkaana kootakseen aineksia\n    kirjoitukseensa äsken perustettua lehteä varten, hän tekee\n    minulle mitä hämmästyttävimpiä kysymyksiä, osoittaen täydellistä\n    tahdikkuuden puutetta. Nöyrtymykseni on rajaton.\n\n    Varsin vastenmielisiä ja ylen koreasti pyntättyjä ovat\n    tilaisuuteen saapuneet peralaisnaiset. Nämä ovat jo nähneet\n    viidetkymmenet häät ja tuntevat ulkoa miten kaiken tulee käydä.\n    Siitä huolimatta he tekevät minulle sekä typeriä että häijyjä\n    kysymyksiä:\n\n    -- Ettehän vielä tunne miestänne, vai kuinka?... Onpa se, totta\n    maar sentään hullunkurista!... Mikä merkillinen tapa!... Mutta,\n    lapsukaiseni, teidän olisi pitänyt muitta mutkitta _vetää heitä\n    nenästä!_... Ettekö todella ole sitä tehnyt?... Teidän sijassanne\n    olisin ehdottomasti kieltäytynyt...\n\n    Näin puhuessaan he vaihtavat ilkkuvia katseita erään\n    kreikkalaisnaisen kanssa, joka seisoo lähellä ja joka niinikään\n    on peralainen, he nauraa hihittävät sääliväisesti... Minä\n    hymyilen kaikesta huolimatta, se kun _on_ päivän tunnussanan\n    mukaista, mutta minusta tuntuu kuin olisivat he lyöneet poskeni\n    verille...\n\n    Viimein ovat kaikki kuokkavieraat poistuneet, sekä hattuun että\n    huntuun puetut, jäljellä ovat kutsuvieraat.\n\n    Ja äsken sytytetyt kattokruunut ja lamput valaisevat ainoastaan\n    juhlapukuja; ei mitään mustaa, kun ei ole saapuvilla miehiä, ei\n    mitään tummaa, vaan kauttaaltaan silmiä hiveleviä sulavanvärisiä\n    ja kirjavia pukuja. En luule, André, että teidän länsimaalaisissa\n    juhlissanne saa nähdä sellaisia värivaikutelmia, ei ainakaan se,\n    minkä saatoin pikku tyttönä nähdä lähetystöjen tanssiaisissa\n    likimainkaan tarjonnut tällaista loisteliaisuutta. Niiden\n    aasialaisten silkkikankaiden ohella, joissa isoäidit koreilevat,\n    nuo monet parisilaiset puvut näyttävät vielä kuulakammilta, voisi\n    luulla niitä tehdyiksi sinisestä tai vaaleanpunaisesta usvasta;\n    kaikki teidän naisräätälienne viime \"luomat\" -- käyttääkseni\n    heidän typerää kieltään -- esiintyvät täällä, ja niitä kantavat\n    ihastuttavasti nuo pikku olennot, joista opettajattaret ovat\n    tehneet ranskalais-sveitsiläis-englantilais-saksalaisnaisia,\n    mutta joiden nimet yhä vielä ovat: Kadidjé, Chéref, Fatme, tai\n    Aiché, ja joita ei yksikään mies koskaan ole nähnyt.\n\n    Minun on nyt lupa astua alas valtaistuimeltani, jolla olen\n    prameillut viisi tai kuusi tuntia. Saanpa päälle päätteeksi\n    lähteä tästä sinisestä salista, jossa istuu ryhmittyneinä etenkin\n    vanhoja naishenkilöltä, noita kiihkoilijoita ja ylenkatseellisia,\n    joilla on järkevät ja ankarat mielipiteet, ja joiden hiukset ovat\n    neitseellisesti sileiksi kammatut, ja joilla on päässä pieni\n    turbaani. Minua haluttaa enemmän yhtyä nuorten pariin, jotka ovat\n    \"menettäneet tasapainonsa\", niin kuin minä, ja jotka jo hetken\n    aikaa ovat tunkeilleet viereisessä salissa, missä orkesteri\n    soittaa.\n\n    Se on jouhiorkesteri, joka säestää kuutta laulajaa; nämä\n    esittävät vuoroonsa Zia-Pashan, Hafizin tai Saádin lauluja. Te\n    tiedätte, André, kuinka paljo alakuloisuutta ja intohimoa on\n    meidän itämaalaisessa musiikissamme; olettehan muuten koettanut\n    sanoin kuvata sitä, vaikka se onkin kuvaamatonta... Soittajia --\n    he ovat miehiä, ympäröi joka taholta damaskolaissilkistä tehty,\n    suunnattoman suuri teltta. Ajatelkaapa vain mikä häpeänhälinä\n    siitä syntyisi, jos joku heistä näkisi meidät!... Ja kun minä\n    saavun, ovat ystävättäreni juuri alkaneet soitannollisen\n    ennustaja-leikin. (Sitä leikitään tavallisesti hääiltana lähellä\n    orkesteria. Joku nuorista naisista sanoo: \"Ensimäinen laulu on\n    minua varten\"; toinen sanoo: \"Minä otan toisen tai kolmannen\",\n    j.n.e. Ja jokainen katsoo valitsemansa laulun sanoja itselleen\n    enteellisiksi.)\n\n    -- Morsian ottaa viidennen, sanon minä sisään astuessani.\n\n    Ja kun on tuon viidennen vuoro, lähestyvät kaikki ja kuuntelevat\n    tarkkaavasti, jotta ei sanaakaan menisi hukkaan ja tunkeutuvat\n    niin lähelle silkkitelttaa ja survaisevat sitä, että se on\n    vähällä kaatua kumoon.\n\n    Minä, joka olen rakkaus -- näin laulaa näkymätön laulaja\n       -- olemukseni on liian hehkuva!\n    Vaikkapa ainoastaan kuljen läpi sielujen,\n    Koko elo on riittämätön lääkitsemään iskemiäni haavoja.\n    Poistun, mutta askelteni jäljet jäävät iäksi.\n    Minä, joka olen rakkaus -- olemukseni on liian hehkuva.\n\n    Kuinka se on värähtelevä ja kaunis tuon miehen ääni, jonka\n    läheisyyden tunnen, mutta joka on piilossa, ja jolle voin\n    kuvitella minkä ulkonäön, mitkä kasvot ja mitkä silmät\n    tahansa... Olin tullut sinne huvittelemaan itseäni samoin kuin\n    toiset: ennustus antaa usein aihetta hullunkuriseen tulkintaan,\n    huolimatta kauniista muodostan. Mutta tällä kertaa tuo mies\n    epäilemättä on laulanut liian hyvin ja liian intohimoisesti.\n    Nuoret naiset eivät naura -- ei yksikään heistä -- ja he\n    katselevat minua. Minulla puolestani ei enää, kuten tänä\n    aamuna, ole se tunne, että tänään haudataan minun nuoruuteni.\n    Ei, tavalla tai toisella olen pääsevä eroon tuosta miehestä,\n    jonka valtaan minut jätetään, ja olen elävä elämäni muualla, en\n    vielä tiedä missä, ja olen kohtaava \"rakkauden, jolla on liian\n    hehkuva olemus\". Kun näin ajattelen, tuntuu minusta kaikki\n    muuttuneelta tässä salissa, niissä en enää näe minua ympäröiviä\n    vieraita; kaikki nämä kukkaset alkavat äkkiä levittää huumaavia\n    tuoksuja, ja kristalliset kattokruunut säteilevät kuin tähdet.\n    Onko tämä väsymystä vai haltioitumista, sitä en tiedä, mutta\n    päätäni pyörryttää. En enää näe ketään enkä sitä, mikä tapahtuu\n    ympärilläni: ja kaikki on minusta yhdentekevää, sillä nyt tiedän,\n    että kerran elämäni polulla olen löytävä rakkauden, vaikkapa se\n    sitten tuottaisi minulle surman.\n\n    Hetkeä myöhemmin, tai kauankin myöhemmin -- sitä en tarkalleen\n    tiedä -- serkkuni Djavidé, sama, joka sinä aamuna \"kiinnitti\n    onnen\" päähäni, lähestyy minua ja virkkaa:\n\n    -- Oletko täällä vallan yksin? Toiset ovat menneet alas\n    illalliselle ja odottavat sinua. Mikä saattaakaan niin kokonaan\n    kietoa ajatuksesi?\n\n    Todella olenkin yksin, ja sali on tyhjä... Toiset ovat\n    poistuneet... Mutta milloin?..: En sitä huomannut.\n\n    Djavidén seurassa on neekeri, jonka tehtävänä on kantaa\n    laahustani ja huutaen \"destur!\" raivata minulle tietä\n    ihmisjoukossa. Serkkuni tarttuu käsivarteeni ja mennessämme alas\n    portaita hän sanoo minulle vallan hiljaa:\n\n    -- Sanohan minulle totuus, lemmikkini, ketä ajattelit, minun\n    tullessani sisään?\n\n    -- André Lhérytä.\n\n    -- André Lhérytä!... Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua\n    pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle\n    oli kerrottu tuosta oikustasi. -- (Nyt hän naurahti vallan\n    tyyntyneenä.) -- Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä\n    mitään kohtaamisia... Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni\n    esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa\n    on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia,\n    lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku\n    huimapäälle kuin sinä.\n\n    Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa\n    töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien\n    laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen,\n    kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi\n    rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut\n    nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä\n    sisälle ruokasaliin.\n\n    Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen\n    ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle\n    kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun\n    pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista\n    on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni\n    toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta\n    pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia\n    hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki\n    merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta\n    itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin\n    nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat\n    samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni\n    toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden\n    monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja\n    joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla;\n    kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin\n    toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä.\n    sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee\n    jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!\n\n    Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa --\n    he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset\n    -- on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita\n    mainitaan nimellä \"Saraylit\", ja jotka eroavat muista kookkaan\n    vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä\n    puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta\n    tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä,\n    jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa\n    he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin\n    taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä\n    ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun\n    kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen\n    kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin\n    hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä\n    on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat\n    suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa\n    tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan\n    väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.\n\n    Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja\n    nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina\n    unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus.\n    Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan;\n    kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme,\n    jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme\n    hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.\n\n    Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja\n    että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään\n    huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs\n    Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin,\n    sanoi minulle eräänä päivänä:\n\n    -- Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni\n    pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.\n\n    Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi,\n    ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että\n    annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan\n    esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat\n    hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin\n    paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten\n    saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet\n    Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he\n    laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden\n    lauluja.\n\n    Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun\n    asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa,\n    ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: -- Tyttö parka!\n    Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo\n    tässä talossa käy iloiseksi!\n\n    Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen\n    valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista\n    katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä\n    livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat\n    verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan\n    hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät\n    muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He\n    alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen\n    kiittää, jokaista naista, \"joka on suvainnut läsnäolollaan\n    kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja.\" Kun isoäitini\n    vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen\n    ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:\n\n    -- Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se\n    onni!\n\n    He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei\n    enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että\n    välttämättömyys nyt toteutuu.\n\n    Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet\n    muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla\n    vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat,\n    hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta\n    tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan\n    kuiluun... Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta\n    siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin\n    tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut\n    rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka \"olemus on liian\n    hehkuva\"...\n\n    Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on\n    ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut\n    huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta,\n    isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin,\n    minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden\n    kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen\n    ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen\n    vihaa ja kostontuumia...\n\nSilkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen\nanoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa!\nOnneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä,\nja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. -- Mutta,\npienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia\nolette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan\nvarpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja\nsilloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne\nhänet... Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit\nhuomiseen.\n\nHän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan\n-- kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon -- sillä salin\novelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla\noli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku,\näsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan\ntaloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla,\nhänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.\n\nVastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden.\nHäntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta\nvarten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa\nläsnäollessa.\n\n-- Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa\nhaalistunutta lipasta, -- tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta\n-- se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja\nse sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä\npukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!... Hamdi, joka niin hyvin osaa\narvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana\ntänä iltana!...\n\nTosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä,\nsillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja\nkostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko\naamusta iltaan koristella häntä:\n\n-- Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi\npitää teitä vielä kauniimpana... Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo\nteeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.\n\nNäin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi\nhän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen\nvaltijastaan!...\n\nPosket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää\nsmaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että\nbei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän\nmoskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:\n\n-- Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita,\nrakkaani.\n\nHe pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti\nennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.\n\nSilloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten\nhän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä\npuhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman\nelämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli\ntäydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva\nkoskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä\nkietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa\nsauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää\nlevottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut...\n\nPortaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan\nlähellä!... Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona\nheidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä\nmuuten oli ainoastaan hämärä käsitys... Ja nyt hän ensi kerran tunsi\nsalaista halua olla tuon miehen läheisyydessä -- mutta häpeä siitä,\nettä hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja\nkapinallisuuden puuskauksella.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKolme vuotta myöhemmin 1904.\n\nAndré Lhéry, joka epämääräisesti ja ainoastaan ajoittain oli kiinnitetty\nlähetystöön, oli kauan epäröityään hakenut itselleen paikkaa pariksi\nvuodeksi Konstantinopolissa, ja olikin saanut sen.\n\nHänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen\nvirallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana;\nlisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä\npaljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili\nhänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden\nTurkinmaan suhteen.\n\nLopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea\nmuistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen\nkaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.\n\nKonstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli\npuhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen\nlumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa\nkaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää\nolevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan\ntakaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset\nitämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.\n\nSydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun\ntavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä\nnousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan\nnimellä \"Palace\".\n\nPera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on\nviheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti\nja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista,\nmoskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä\nasumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein\nvaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen\nosaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta,\njoka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta,\nnähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin\ntaivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman\njuovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo\nkolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen,\njoka oli hänen nuoruutensa ystävätär.\n\nTurkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen\nkäyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään.\nSilloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota\nsanottiin _jakmakiksi_, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla\noli nimenä _feradfjé_, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina\nmustaa, domino-pukua nimeltä _tsharshaf_, ja sen lisäksi niinikään\nmustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he\njoskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä\nsoikeat kasvonsa -- mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta\nuudistukselta.\n\nLukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa\nkaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja\njoihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei\nvoi mitään tietää, tuntemattomia -- voisipa melkein sanoa olemattomia:\nmuuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André\nLhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton\nkohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi,\njoka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä -- oli\npäässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan.\nMutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista,\nsiihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin\nolisivat he olleet varjoja tai pilviä...\n\nTuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa,\nkylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa\nhäntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän\ntunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen\noleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi\nuhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä\nkenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan\nKonstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet\nja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo\nhänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat\nniitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen\nlähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.\n\nHänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla\noli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä,\nettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen\nmennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä\nasunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana,\ntuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen\nhänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty\nasia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä\ntoivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten\nhän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta\nmenneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta _häntä_ kohtaan, oli hän\nmatkustava pois ennen täydellistä pettymystä.\n\nSe päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin\nkaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se\nolikin huhtikuun päivä.\n\nToisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut\nläheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä,\ntunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia,\nja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja\ntuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin\npienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä\naikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat\nhänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli\njälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.\n\nAluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea\nhattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä\nhautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka\nasianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi\nyhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan\nkannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet\nvaltasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän\nkavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: \"Edirne kapussnna getur!\" (Vie\nminut Adrianopelin portille.)\n\nSinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka\nmuodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen\nkaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen\ntäytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta\nylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin\nhän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa\nhuutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja\nniissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille\njäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita\njoka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi\npuistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja,\ntaiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut\nolivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät\ntaaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen,\njotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta,\navaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat\npienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen\njälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen\nrukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä\ntummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta... Stambul oli siis\ntodella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin\nennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta\nväristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä\nenemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä\nmonia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen... Ja se\noli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan\npovessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän\npaikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä\nhetkenä hallitsi voitokkaana.\n\nMikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen\näärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen\nristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä.\nMustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein\nrauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän\nkaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona,\noli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava\nalakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui\nsynkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille\nhoukutteleva alakuloisuus.\n\nSaavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle,\nAndré Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua\nmaaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten\nsypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin\ntuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona\nryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin\nhautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja\nhiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli\npoistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi\noikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden\nsypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta\nluurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.\n\nHautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua\nkoristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein\nihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina\nne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja\nsateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen\njoka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja\nkaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne\nikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä\nepäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.\n\nSinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä\navarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen\nvuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista,\njotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua -- siinä kaikki;\nei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat\nhautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin,\nhorjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat\nvaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.\n\nAndré kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut\nmerkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen\nleposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta,\njotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se\noli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon\nja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta,\nja sen kivipatsas makasi nyt maassa... Kuinka hävityksen tuhoisa\ntyö oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin\nviisi vuotta sitten... Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä\ntuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle\nunhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää\nmuistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä\nhänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä\nhohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen\nlevottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon\nkaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka\nmuuten ei herättäisi mitään muistoja... Ennen hän usein oli tuntenut\ntunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että\noli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen\nsielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut\nliian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt\nilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että\nniin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan\nsääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä\njoissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut\nilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo\nsääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan.\nJa ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen\nkumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä,\npysähtyneet miettiväisinä...\n\nTällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman\naikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka\neivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden\nsilmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä,\njotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti\nahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä\nkasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä\nraihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset\nkallellaan tai maassa makaavia -- nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän\njo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka\nennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt\njo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin\nhiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä\nlumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli\nmitään jälellä... Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi\nolla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa\njuuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia\nlahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä\npallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka\nmuinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat\nasustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa...\n\nTämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen\nkiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen\noli mahdoton jättää se siihen kuntoon... ollen täysin perehtynyt maan\ntapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen:\nkristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla...\nMihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta\nhurskaasta aikomuksestaan!... Kaikesta huolimatta hän päätti panna\naikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi\naikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se\noli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin\nlohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas\noli pystyssä, vahvana kestämään...\n\nTultuaan takaisin Peraan illalla, oli hänen kotonaan Jean Renaud,\neräs hänen tuttavansa lähetystöstä, vallan nuori mies, joka ihmetteli\nkaikkea tuossa kaupungissa. Molempien miesten Itämaiden ihailu oli\nlähentänyt heidät toisiinsa.\n\nPöydältään hän löysi Ranskasta tulleen postinsa ja kirjekuoren, jossa\noli Stambulin leima ja jonka hän avasi ensiksi.\n\nKirje oli sisällykseltään näin kuuluva:\n\n    Hyvä herra!\n\n    Muistatteko, että eräs turkkilainen nainen kerran kirjoitti\n    teille, kertoakseen mitä tunteita hänen sielussaan herätti teidän\n    \"Medjé\" kirjanne lukeminen ja pyytääkseen vastaukseksi muutaman\n    teidän kätenne kirjoittaman sanan?\n\n    No niin, tämä turkkilaisnainen, joka on tullut kunnianhimoiseksi,\n    haluaa tänään vielä enempää. Hän tahtoo tutustua tämän\n    kirjan kunnioitettuun tekijään, kirjan, jota on luettu sata\n    kertaa, mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Tahdotteko, että\n    kohtaamme toisemme ensi torstaina kello puoli kolme Bosporin\n    aasianpuoleisella rannalla Tshibouklin ja Pasha-Bagtshén\n    välillä? Voisitte odottaa minua pienessä merenrannalla olevassa\n    kahvilassa, joka on lahden pohjukassa.\n\n    Tulen sinne tumman harson verhoamana, ajaen talikassa [maalla\n    käytännössä olevat turkkilaiset vuokra-ajoneuvot, joilla myös\n    on nimenä mohadjir]; poistun ajoneuvoista, te seuraatte minua,\n    mutta odotatte, kunnes minä ensiksi puhuttelen teitä. Te tunnette\n    kotimaani ja tiedätte siis, kuinka paljon panen alttiiksi. Minä\n    puolestani tiedän, että olen tekemisissä gentlemannin kanssa.\n    Vetoan hienotunteisuuteenne.\n\n    Mutta kenties olette unhottanut Medjén? Ja ehkä hänen sisarensa\n    eivät enää herätä mielenkiintoanne?\n\n    Mutta jos tahdotte lukea nykyaikaisen Medjén sielun kirjaa, niin\n    vastatkaa minulle, ja tapaamme toisemme ensi torstaina.\n\n                                                    Rouva Zahidé.\n\n    Poste restante, Galata.\n\nHän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.\n\n-- Ota minut mukaasi ensi torstaina! -- rukoili Tean Renaud, luettuaan\ntuon kirjeen. -- Lupaan olla kiltti -- hän lisäsi, lapsellinen sävy\näänessään -- lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.\n\n-- Kuvitelletko minun menevän sinne?\n\n-- Oh!... Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!\n\n-- En ikinä!... Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän\nturkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.\n\nHänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren\ntoverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä\noikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista,\nenemmän ajatteli tuota \"naista\" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin\nepätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen,\nhänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta\naikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta\nnaiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen\nomituista, että hän sai tuon kutsun \"Medjén\" nimessä juuri sinä iltana,\nkun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen\nmuistostaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHuhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean\nRenaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat\ntunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan\npäässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden\nkylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja\nBosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja\npalatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi\nautio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja --\nnoita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat --\nja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen\nasti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja\nja karhuja.\n\nParempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei\nnäkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja\neristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus\nharjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat\ntuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja\ntaivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen\nkylmää tuulta -- tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka\nturmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin\naina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella\nrannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine\nvedenpintaan asti ulottuvine taloineen.\n\nHe odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja\nyksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha\nturkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä\nja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen\ntalo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja\npaimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja\ntuon rajun tuulen puhaltaessa.\n\n-- Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.\n\n-- Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut\nmukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos\ntuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos...\n\n-- Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän\nhän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi\nsellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää,\nlapsellisen viatonta sielua). -- Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa\nsiitä, että _hän_ nyt tulee.\n\nAndré katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden\nvälitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen\nikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai\nkolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin\nverhoutuneet.\n\n-- Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. --\nLuuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen\nyhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?\n\nSillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen... Kun he olivat\ntulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin\ntummista harsoista ja viittasi... Se oli siis todella hän... Mutta\nheitä oli kolme!... Mikä merkillinen seikkailu!\n\n-- Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin\nlupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa\nlaskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.\n\nAndré alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata\ntalika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme\nkiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa\ntuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja,\njoiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten\ntuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he\nhiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja\ntulemaan lähemmäksi.\n\nAinoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen\nja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä\nverhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut\npitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.\n\nOliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa\ntuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!\n\nKuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.\n\n-- Herra André Lhéry, eikö totta? -- kysyi heistä yksi, jonka ääni oli\nsanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.\n\nVastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta\ntsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä\nkättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen\ntoisensa jälkeen, hän kumarteli.\n\nHeillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme\nsurupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.\n\n-- Suokaa anteeksi -- virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli\npuhunut, -- että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme\npuolikuolleet pelosta.\n\nTämän saattoikin muuten helposti arvata.\n\n-- Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on\ntäytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on\ntäytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!\n\n-- Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä\nmeidät turmioon!\n\nSeurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se\nesti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien\nlomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi\ntuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä\npikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven\nyhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen\naskelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen\nseutu, huono sää -- kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle\nyhtymiselle.\n\nSe heistä, joka oli alkanut keskustelun ja joka näytti olevan tuon\nvaarallisen salaliiton johtajatar, alkoi taas puhua, sanoen umpimähkään\njotain, katkaistakseen tuskallisen hiljaisuuden:\n\n-- Kuten näette, tuli meitä kolme...\n\n-- Niin, todella sen näen -- virkkoi André, joka ei voinut pidättäytyä\nhymyilemästä.\n\n-- Te ette meitä tunne, ja kuitenkin olette jo vuosikausia ollut\nystävämme.\n\n-- Me elämme teidän kirjojenne parissa, lisäsi toinen.\n\n-- Sanottehan meille, onko se tosi, tuo \"Medjén\" tarina, huomautti\nkolmas.\n\nNyt he puhuivat kaikki yhtä haavaa, vapauduttuaan vaiteliaisuudestaan,\nkuin nuoret ihmiset, joilla on kiire tehdä useita kysymyksiä\nkohtaamisen aikana, jota saattoi kestää ainoastaan lyhyt hetki. Heidän\nhelppoutensa lausua ajatuksiaan ranskaksi hämmästytti André Lhérytä,\nsamoin kuin heidän pelonsekainen rohkeutensa. Ja kun tuuli melkein oli\npoistanut harson yhden naisen kasvoilta, hän näki vilahdukselta leuan\nja kaulan -- nuo osat, jotka kaikkein ensiksi vanhenevat naisella,\nmutta jotka tällä vielä olivat ihmeteltävät nuoret, ilman pienintäkään\nryppyä.\n\nHe puhuivat yhä: vielä yhtaikaa, ja heidän äänensä sointuivat\nmusiikilta. Tosin raju tuuli ja kaksinkertaiset harsot niitä\nhimmensivät; mutta niiden sävy oli itsessään harvinaisen, miellyttävä.\nAndré, joka aluksi oli luullut joutuneensa kolmen länsimaalaisnaisen\npilkan esineeksi, ei enää epäillyt, että olikin tekemisissä oikeiden\nturkkilaisnaisten kanssa. Heidän pehmeät äänensä olivat jotenkin varma\ntodiste heidän syntyperästään, sillä jos päinvastoin kolme Peran naista\nolisi puhunut yhtaikaa, olisi se pannut ajattelemaan eläintieteellisen\npuutarhan papukaija-osastoa. [On miellyttäviä poikkeuksiakin,\nmielihyvällä sen totean. (Tekijän huomautus).]\n\n-- Äsken -- sanoi heistä se, joka jo enimmin herätti Andrén\nmielenkiintoa -- huomasin kyllä, että nauroitte kun sanoin teille, että\nmeitä oli tullut kolme. Mutta ette antanut minun jatkaa. Aioin vielä\nlisätä, että samoin kuin meitä tänään on kolme, samoin meitä tulee\nolemaan kolme ensi kerrallakin, jos vielä noudatatte kutsuamme, aina me\nkolme tulemme yhdessä; erottamattomina kuin nuo papukaijat, te tiedätte\n-- joita muuten on ainoastaan kaksi... Ettekä koskaan tule näkemään\nkasvojamme... Olemme kolme pientä mustaa varjoa, siinä kaikki.\n\n-- _Sieluja_, virkkoi toinen, ainoastaan _sieluja_, ymmärrättekö;\nja teidän tietoisuudessanne tulemme aina olemaan _sieluja_, emmekä\nmitään muuta, kolme ahdistuksessa olevaa sielua, jotka tarvitsevat\nystävyyttänne.\n\n-- On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka\ntapauksessa..., saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti\nteille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos\nmuistatte... No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.\n\n-- Juuri te, rouvaseni! -- virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.\n\nJa se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä\nhuudahtavan ihmetyksestä.\n\n-- No hyvä. sanoi \"Zahidé\", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja\nminä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on\ntehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis\ntarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään\nNéchédil -- ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään\nmeistä, on nimeltään Ikbal ja -- salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä\nhetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.\n\nKaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen\nhyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta.\nToinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun,\nZeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä\nkasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin\njos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta\ntullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen\npieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli\nhuomauttanut, että \"tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi\".\nTosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista\nkärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin\nMélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes\npitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.\n\n-- Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi \"Zahidé\",\nesittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. -- Minkälaisiksi naisiksi\nkuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin\nkuuluviksi? Sanokaahan.\n\n-- Hyvä Jumala... Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan\nsalaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.\n\n-- Kas vaan!... Entä ikämme?... Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun\nemme tahdo olla muuta kuin _sieluja_. Mutta velvollisuutemme on todella\nheti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin\nvanhoja naisia.\n\n-- Sitä jo varmasti aavistinkin.\n\n-- Eikö totta?\n\n-- Niin, eikö totta? puuttui puheeseen \"Ikbal\" (Mélek) surumielinen\nsävy äänessään -- eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka,\njota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen\nsalaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa... mainitkaa numeroita,\nniin että näemme, oletteko _fysionomisti_.\n\nKun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua\nfysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.\n\n-- Numeroita?... Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion\nsanoa?...\n\n-- Mitä vielä... Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet\nkaikesta... Sanokaa pois vain, herra Lhéry.\n\n-- No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte\nmummoja, ainakin... vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen\nneljän välillä.\n\nHe nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet\ntehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään,\nollen siksi liian nuoria.\n\nTuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli\npuhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin\nvanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat\ntoistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä,\nhe alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi\nivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen\ntilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen\nympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä,\nkun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka\nhelposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli\nnäin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.\n\nJa tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden\nvuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien\nmutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen\nsotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla\non tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä\noli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista\nuseimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista\nvakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin\nväkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista\nkuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen\nkanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen,\nja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät\ntiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai\nkenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön... Nuo kolme pientä\nmustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat\nhuimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut\ntätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten\ntäyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät\nriensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.\n\n-- No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun\nsäikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua\nedelleen.\n\n-- Hämmästyttäviä, vastasi André.\n\n-- Hämmästyttäviä, missä suhteessa? Suloisiako?\n\n-- Hyvin suloisia!... Mutta se ei ole oikea sana, tulee käyttää\nvakavampaa sanaa, sillä he ovat _sieluja_, kuten näyttää, pelkkiä\n_sieluja_... Ystävä hyvä, ensi kerran elämässäni olen puhunut sielujen\nkanssa.\n\n-- Sieluja!... Mutta minkälaatuisia?... Kunniallisia naisia?\n\n-- Totta kai, mitä kunniallisimpia... Niin että jos olit kuvitellut\nvanhalle ystävällesi somaa rakkausseikkailua, täytyy sinun malttaa\nmielesi toiseen tilaisuuteen.\n\nAndré oli syvästi levoton noiden naisten kotiapaluuseen nähden. Päätön\noli totisesti tuo pikku turkkilaisnaisten seikkailu ja ristiriitainen\nkaikille Islamin tavoille; mutta olihan se täysin viatonta\nlaatua, kolme naista, puhua noin miehen kanssa, ilman vähintäkään\nsäädyttömyyttä ja jutella sielua koskevista seikoista hänelle, joka ei\nvoinut edes aavistaa, millaiset heidän kasvonsa olivat.\n\nHän olisi antanut paljon tietääkseen heidän olevan turvissa haaremin\nristikkoaitauksen takana... Mutta mitä hän saattoikaan heidän hyväkseen\ntehdä?... Paeta, piilottautua, niin kuin äsken, eikä mitään muuta;\npieninkin asiaan puuttuminen, suoranainen tai välillinen olisi vaan\nsaattanut heidän tuhonsa uhkaavammaksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä\nAndré Lhérylle.\n\n    Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista\n    naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä\n    tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?\n\n    Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa\n    salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi\n    kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin,\n    tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta\n    he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat\n    europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.\n\n    No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään\n    meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun\n    te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla\n    ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä,\n    oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana...\n    Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan\n    joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista\n    mielenliikutusta, -- uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä,\n    mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka\n    jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.\n\n    Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että\n    nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan\n    niinkuin itse sanoimme, _sieluja_ tai oikeammin _sielu_,\n    nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on\n    vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi\n    tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa\n    ystävää.\n\n    Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän\n    oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi\n    matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää\n    ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän\n    silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä\n    rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että\n    hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän\n    henkensä ensi värähdykset..\n\n    Teidän \"Medjé'nne\" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen\n    nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette\n    laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä\n    kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli\n    saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka\n    hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut,\n    jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama\n    rakkaus ovat väistyneet _valinnan_ tuottaman rakkauden edestä.\n\n    Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea\n    ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista.\n    Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että\n    se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on\n    siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.\n\n    Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.\n\n    Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette... Mutta tämä\n    europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten\n    kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä\n    muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo\n    edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on\n    sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan\n    puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda\n    lisää oudon naisen. -- Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai\n    tammavarsoja.\n\n    Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä\n    ja hyvä; mutta me _emme ole häntä valinneet_. Aikaa voittaen\n    kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin\n    syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja\n    ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille\n    itsellemme.\n\n    Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua;\n    ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen\n    sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme\n    kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille\n    liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen\n    koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin\n    eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.\n\n    Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran\n    jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän\n    olemuksemme kahtiajakautumisen.\n\n    Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin\n    kohtaamisemme... Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että\n    ihmettelynne oli oleva suuri.\n\n    Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte,\n    tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä\n    sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne\n    Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä\n    näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin\n    vastahakoinen nostamaan harsoaan.\n\n    Ja kohtasittekin _sieluja_.\n\n    Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla\n    heidän ystävänsä.\n\n    Kirjeen olivat allekirjoittaneet:\n\n                                  _Zahidé, Néchédil_ ja _Ikbal_.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\"Zahidé'n\" tarina hänen naimisistaan alkaen André Lhéryn saapumiseen\nasti.\n\nNuoren bein hyväilyt, jotka olivat käyneet hänelle yhä\nmiellyttävämmiksi, olivat vähitellen nukuttaneet hänen kapinatuumansa.\nSäilyttämällä sielunsa vapauden hän oli ruumiineen täydelleen\nantautunut kauniille miehelleen, vaikka tämä tosin ainoastaan oli\niso hemmoiteltu lapsi, joka verhosi itsekkäisyytensä hyvin hienolla\nseurustelutavalla ja miellyttävillä hyväilyillä.\n\nAndré Lhérytäkö varten hän yhä säilytti sielunsa vapaana? Hän ei\nitsekkään sitä enää oikein tietänyt, sillä aikaa myöten hän pakostakin\noli oivaltanut kuinka lapsellinen tämä unelma oli. Päivä päivältä hän\najatteli häntä vähemmin.\n\nHän oli melkein alistuen mukautunut oleskelemaan uudessa vankilassaan;\nja elämä olisi käynyt hänelle siedettäväksi, ellei Hamdi kaksi vuotta\nkestäneen avionsa jälkeen olisi lisäksi nainut Durdanén, täten tullen\nkahden vaimon mieheksi, suhde, jota tätä nykyä pidetään vanhentuneena\nTurkinmaalla.\n\nVälttääkseen kaikkia epämiellyttävän mauttomia kohtauksia \"Zahidé\" oli\npyynnöstä saanut luvan vetäytyä pariksi kuukaudeksi Khassim-Pashaan\nisoäitinsä luo, saadakseen aikaa mukautua uuteen tilanteeseen ja\nvalmistuakseen siihen kaikessa levollisuudessa.\n\nEräänä iltana hän siis huomiota herättämättä oli lähtenyt pois --\npäätettyään rohjeta kaikkea pikemmin kuin palata tähän taloon, missä\nhäntä yhä enemmän tahdottiin pakottaa näyttelemään haaremi-naisen osaa.\n\nZeyneb ja Mélek olivat niinikään molemmat palanneet Khassim-Pashaan,\nMélek oli kestettyään kiduttavia ja epätoivoisia kuukausia viimein\nsaanut eron kauheasta miehestään; ja elettyään surkeasti puolitoista\nvuotta yhdessä potilaan kanssa, joka joka tavalla oli herättänyt\nhänessä inhoa, oli Zeyneb miehensä kuoleman kautta vapautunut hänestä.\nMelkein samanaikuisesti oli heidän kukkea nuoruutensa runneltu, olivat\nhe joutuneet väsyneiksi haaksirikkoisiksi elämän merellä, mutta siitä\nhuolimatta he äärettömässä lamaustilassaan olivat entistään likeisemmin\nsisarellisella luottamuksella liittyneet toisiinsa.\n\nTurkkilaisten lehtien levittämä tieto André Lhéryn tulosta\nKonstantinopoliin oli heissä herättänyt hämmästystä ja se oli samalla\nsyössyt heidän entisen epäjumalansa alas jalustaltaan: tuo mies\nolisi siis muiden tavallisten kuolevaisten kaltainen, hän siis oli\npalveleva alempana virkamiehenä lähetystössä; hänellä oli ammatti, ja\nennen kaikkea hän oli jo jotenkin _iäkäs!_... ja ilkkuen Mélek kuvasi\nserkulleen hänen entisten unelmiensa esinettä vanhana kaljupäänä\nherrana, joka todennäköisesti oli pyyleäruumiinen.\n\nAndré Lhéry -- näin kertoi heille muutama päivä myöhemmin eräs\nheidän ystävättäristään Englannin lähetystöstä, jolla oli ollut\ntilaisuus kohdata hänet ja jolta he innokkaasti utelivat tuota\nmiestä koskevia tietoja -- André Lhéry -- hm -- hän on tavallisesti\nsietämätön, joka kerta kun hän avaa suunsa, hän näyttää siltä kuin\nsoisi kanssapuhujalleen armon. Seurapiireissä hän huomiotaherättävästi\nnäyttää, että hänellä on ikävä... Mutta lihava ja kalju hän ei\nollenkaan ole, minun on pakko tunnustaa se.\n\n-- Hänen ikänsä?\n\n-- Hänen ikänsä... Siitä ei voi puhua. Se voi vaihdella kahdenkymmenen\nvuoden erolla tunnista toiseen. Hän kun niin perin huolellisesti\nhoitaa itseään, onnistuu hänen vielä näyttää nuorelta, varsinkin jos\nvoi häntä huvittaa, sillä hänellä on nauru ja ikenet kuin lapsella...\nJopa tuollaisina hetkinä huomasin, että hänellä on lapsensilmätkin...\nMuuten hän on ylpeä, vaikuttavaisuuden tavoittelija ja hajamielinen...\nSanomalehdistö on jo hyvin epäsuopea hänelle...\n\nHuolimatta näistä saamistaan tiedoista he lopulta olivat päättäneet\nyrittää tuota vaarallista seikkailua tavata hänet, hankkiakseen\nitselleen hiukan vaihtelua elämänsä epätoivoisessa yksitoikkoisuudessa.\n\nHeidän sielunsa pohjalla oli kuitenkin jälellä hiukkanen entistä\nihailua siltä ajalta, jolloin hän heidän mielestään oli korkeampi\nolento, yläpuolella pilviä leijaileva. Ja saadakseen järkevän syyn\nsyöksyäkseen tuohon vaaraan, he sanoivat toisilleen: Pyydämme häntä\nkirjoittamaan kirjan nykyaikaisen turkkilaisnaisen hyväksi; täten\nsaatamme kenties olla hyödyllisiä sadoille sisarillemme, joiden elämä\non murskattu samoin kuin meidän elämämme.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli\nkevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät.\nItsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli\nhämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen\nkuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen\nvaloisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja\nveteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan\nhurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa\nilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen\nraukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas\noleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla,\njotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen\nvihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä;\nlukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta\nhoukuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina\npesiensä ympärillä.\n\nVanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan\nverhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen\nAasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki\nvilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.\n\nAndré Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä,\nehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti\nja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa\nsatojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja\nnykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin\nsydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen\nturkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:\n\n-- No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä\nTshibouklin aaveesta?\n\nTämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella\ntorilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki,\njona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten\nkivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä\näänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista\nmaailmaa, kautta sinikuultavan auteren.\n\n-- Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään\nsen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin... Luulenpa, että tuo\nseikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.\n\nTätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta\ntuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä\nniinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista\ntuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän\nluultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla \"Zahide'n\" ääntä, joka\nkajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta... Se aika oli jo ohi,\njolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään\nlamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja\nsurullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin\npettyivät suuresti...\n\nHeidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: \"Tulemme olemaan ystäviänne,\njos tahdotte.\" -- Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten\ntavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin\nKonstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea\nturkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta\nkuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen\nmuinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille...\n\n\n\n\nX.\n\n\nSamana päivänä, ja juuri samana hetkenä tuo pieni salaperäinen\nnaisparka, joka oli toimeenpannut tuon seikkailukkaan retken\nTshiboukliin, valmistautui astumaan yli Yldizin hirvittävän kynnyksen\npelätäkseen viimeisen valttinsa. Hän oli palannut Kultaisen-Sarven\nvastakkaisella rannalla olevaan Khassim-Pashaan, ja asusti nyt\nentisessä tyttö-huoneessaan tuskallisten ikkuna-ristikkojen takana,\nparaikaa innokkaasti häärien peilin edessä. Pitkälaahuksinen hopealla\nkirjailtu harmaa puku, joka edellisenä päivänä oli saapunut kuuluisalta\nnaistenräätäliltä Parisista, saattoi hänet näyttämään tavallista\nsolakammalta, hienommalta ja notkeammalta. Hän tahtoi olla hyvin\nkaunis sinä päivänä, ja hänen molemmat serkkunsa, yhtä levottomina\nkuin hän siitä, mitä oli tapahtuva, avustivat syvän hiljaisuuden\nvallitessa hänen pukeutumistaan. Ja tuo hame puki häntä erinomaisesti,\nrubiinit sointuivat niinikään hyvin puvun harmaaseen kankaaseen. Oli\njo kiire... Laahus nostettiin nauhalla vyötäisten varaan, sillä tätä\nvaatii hovitapa hallitsijan puheille pääsijältä; tämä hovi-laahus\ntosin on välttämätön olemassa, mutta ei yksikään nainen, joka ei\nole täysiverinen prinsessa, saa laahuksellaan lakaista palatsin\nkomeita mattoja. Sitten verhottiin vaaleatukkainen pää \"jakirak'iin\",\ntuollaiseen vanhanaikaiseen valkoiseen harsoon, jota ylhäiset\nnaiset vieläkin käyttävät erityisissä tilaisuuksissa, liikkuessaan\najoneuvoissa tai veneessä, ja joka täytyy olla yllä Yldiz-palatsiin\npyrkijällä, sinne kun ei päästetä ketään \"tsharshaf'iin\" puettua naista.\n\nNyt oli hetki tullut; \"Zahidé\" suuteli jäähyväisiksi serkkujaan, astui\nalas portaita ja istuutui kuomivaunuihinsa, joita koristivat kullatut\nlyhdyt ja joita vetivät kultahelaisia valjaita kantavat mustat hevoset.\nJa hän läksi ajamaan, kiertokaihtimet laskettuina vaunuikkunain eteen\nja välttämättömän eunukin istuessa ajurin vieressä.\n\nSinä päivänä häntä uhkasi onnettomuus, jota jo oli voinut odottaakin:\ntuo kahden kuukauden loma, jonka hänen anoppinsa oli hänelle myöntänyt,\noli loppuun kulunut, ja Hamdi vaati nyt mahtajan tapaan, että vaimonsa\npalaisi yhteiseen kotiin. Tämä tapahtui kenties hänen omaisuutensa\nvuoksi, mutta ehkä rakkaudestakin, sillä olihan Hamdi oivaltanut, että\n_hän_ oli hänen kotinsa viehätysvoima, vaikka toinen olikin kiehtonut\nhänen aistinsa. Ja hän tahtoi pitää luonaan heidät molemmat.\n\nAvioero siis, mistä hinnasta tahansa. Mutta kehen turvautua,\nsaavuttaakseen sen?... Hänen isänsä, johon hän myöhemmin vähitellen\ntaas oli kohdistanut hellyytensä, olisi kyllä puhunut hänen puolestaan\nsulttaanille; mutta hän oli jo vuoden levännyt Eyoubin pyhällä\nhautausmaalla. Ei ollut siis ketään muuta kuin hänen isoäitinsä, joka\noli liian vanha ryhtyäkseen sellaiseen toimenpiteeseen ja ennen kaikkea\nliian vanhoillinen ymmärtääkseen. Hänen aikanansa, kaksi, kolme jopa\nneljä aviovaimoa talossa oli ollut luonnollisin asia maailmassa.\nEuropasta se oli tullut, -- samoin kuin kotiopettajattaret ja epäusko\n-- tuo uudenaikainen tapa pitää ainoastaan yksi vaimo.\n\nEpätoivossaan \"Zahidé\" oli päättänyt lähteä heittäytymään sulttaanin\näidin jalkojen juureen, hän kun oli tunnettu hyväsydämisyydestään, ja\npuheille pääsy oli empimättä myönnetty hovimarsalkka Tewfik-Pashan\ntyttärelle.\n\nTultuaan Yldizin puutarhojen ison suojamuurin sisäpuolelle, saapuivat\nmustat kunniavaunut suljetun ristikkoportin eteen, joka johti\nsulttaanittaren puutarhoihin. Neekeri, kädessä iso vahva avain, tuli\navaamaan, ja ajoneuvot, sulttaanittaren liveriin puettujen eunukkien\nseuraamina, jotka olivat rientäneet esiin auttamaan tulijaa vaunuista,\npoikkesivat kukkiviin puistokujiin ja pysähtyivät viimein pääoven eteen.\n\nKaunis anojatar tunsi valmistavat menot, hän kun usein oli ollut\ntuon hyvän ruhtinattaren suurissa vastaanottajaisissa Bairam-juhlia\nvietettäessä. Niin kuin oli odottanut, hän tapasikin eteisessä\nkolmisenkymmentä aivan nuorta orjatarta, jotka olivat ihmeen kauniit\nja vallan samalla tavoin puetut kuin sisaret ikään. He olivat\njärjestyneet kahteen riviin vastaanottamaan hänet. Tervehdittyään\nhäntä kaikki yht'aikaa nuo pienet keijut ympäröivät hänet kuin kevyt,\nhyväilevä lintuparvi ja veivät hänet \"jakmak-saliin\", minne jokaisen\nnaisen ensin oli mentävä riisumaan huntunsa. Sanaakaan sanomatta, ja\nmestarillisen taitavasti, keijukaiset kädenkäänteessä riisuivat häneltä\nmusliini-hunnun, joka oli kiinnitetty lukemattomin nuppineuloin, ja\nhän seisoi siinä valmiina, eikä ainoakaan tukan kiemura ollut joutunut\nepäjärjestykseen, kun hänen päähänsä laskettiin se kevyt harsoturbaani,\njoka kiinnitetään päälaelle diadeemin tavoin ja joka on pakollinen\nhovissa, missä ainoastaan täysveristen prinsessain on sallittu esiintyä\npaljain päin. Sitten tuli ajutantti tervehtimään häntä ja viemään\nhänet odotussaliin -- tämä ajutantti oli tietysti nainen, sillä\nsulttaanittaren asunnossa ei ole mitään mieshenkilöitä; se oli nuori\ntsherkessiläis-orjatar; tähän toimeen valittiin aina pitkävartaloinen,\nnuhteettoman kaunis nainen, joka oli puettu kultanyöriseen\nsotilastakkiin, pitkään vyötäisille kiinnitettyyn laahukseen, ja jolla\noli päässä pieni kultakalunalla koristettu upseerinlakki.\n\nOdotussaliin tuli rouva aarremestarinna, hovimenojen määräyksen\nmukaisesti hetkeksi pitämään vieraalle seuraa; tämä nainen oli\nluonnollisesti niinikään tsherkessitär, sillä turkkilaisnaisia ei oteta\nhoviin palvelukseen, niin ylhäiseen toimeen kelpaa ainoastaan hyvästä\nperheestä lähtenyt tsherkessitär, ja kuului asiaan keskustella hänen\nkanssaan; joka seurusteli korkeissa piireissä ja itse oli ylhäisönainen.\n\nKaikki nämä hitaat seremoniat olivat kuolettavan ikäviä, ja \"Zahidé\"\ntunsi toiveidensa ja rohkeutensa heikkenemistään heikkenevän...\n\nSinä hetkenä, jona hänen oli määrä astua tuohon niin vaikeapääsyiseen\nsaliin, missä kalifin äiti paraikaa oli, hän vapisi kuin olisi ankara\nkuume häntä ahdistanut.\n\nSali, jonka komeus valitettavasti oli kokonaan europpalainen,\nlukuunottamatta erinomaisia koraani-lauselmien koristamia mattoja,\ntämä sali oli valoisa ja iloinen ja Bosporin puolella, jonka näki\nikkunoiden ristikkojen kautta kimmeltelevän päivänpaisteessa. Viisi\ntai kuusi hovipukuista henkilöä ja lempeä ruhtinatar nousi taustalla\nvastaanottaakseen vieraan. Kolme syvää kumarrusta vallan kuin\nlänsimaisten hallitsijain edessä -- kolmas niistä oli täydellinen\npolvistuminen, pää kumartuneena alas asti ikäänkuin suutelemaan\nylhäinen naisen hameen helmaa; mutta tämä ojensi heti sydämellisesti\nhymyillen molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Siellä oli nuori\nprinssi, yksi sulttaanin pojista, joilla, samoin kuin sulttaanilla, on\noikeus nähdä kasvoiltaan verhoamattomia naisia. Siellä oli niinikään\nkaksi täysiveristä prinsessaa, hentoja ja siroja, paljain päin ja\npitkälaahuksiset hameet yllä. Ja lopuksi kolme naista, hyvin vaaleat\nhiukset pienen turbaanin peittäminä ja laahus päästään kiinnitetty\nvyötäisille: nämä olivat liikanimeltään \"Saraylis\" entisiä palatsin\norjattaria, sittemmin avioliiton kautta kohonneina ylhäisönaisiksi.\nHe olivat jo muutaman päivän olleet vieraina entisen valtijattarensa\nja hyväntekijänsä luona, sillä \"Saraylis\"-naisina heillä oli oikeus\nkäydä kutsumatta tervehtimässä mitä ruhtinatarta tahansa, aivan\nkuin olisivat kuuluneet perheeseen. (Tältä kannalta otetaan orjuus\nTurkinmaalla, ja moni meidän jyrkästi vaativaisten sosialistiemme\nvaimoista voisi menestyksellisesti saada haaremissa opetusta siitä,\nmiten hänen tulisi kohdella palvelijatartaan tai kotiopettajatartaan,\njotta heillä olisi yhtä hyvät olot kuin turkkilaisilla orjattarilla.)\nViehättävä piirre melkein kaikissa todellisissa ruhtinattarissa on\nystävällisyys ja teeskentelemättömyys; mutta varmaankaan ei kukaan\nvoita tätä konstantinopolilaista ruhtinatarta teeskentelemättömyydessä\nja lempeässä vaatimattomuudessa.\n\n-- Rakas pikku ystäväni, sanoi iloisena valkohapsinen sulttaanitar,\nsiunaan sitä suotuisaa tuulta, joka toi teidät tänne. Nyt jäätte\ntietysti luoksemme koko päiväksi: käytämmepä hyväksemme tilaisuutta\nsaadaksemme kuulla teidän soittavan; tehän soitatte vallan\nihastuttavasti.\n\nNuoria kaunottaria, joita ei vielä ollut näkynyt -- virvokkeita\ntarjoilevia orjattaria -- astui nyt sisälle tuoden kultatarjottimilla\nkultakuppeihin ja -astioihin kaadettua kahvia, mehua ja ruusu-hilloa.\nJa sulttaanitar käänsi keskustelun johonkin päivänkysymykseen,\njommoisia aina tihkuu sisälle haaremeihin, jopa kaikkein\neristetyihimpiinkin.\n\nMutta vieras ei voinut peittää levottomuuttaan; hänellä oli tarve\npuhua, rukoilla jotakin, tämän huomasi ilmeisen selvästi...\nRakastettavan hienotunteisesti prinssi poistui huoneesta; prinsessat ja\nkauniit Saraylikset poistuivat niinikään, vetäen verukkeeksi lähtevänsä\nkatselemaan jotakin kaukana Bosporilla olevaa, ja asettuivat seisomaan\nviereisen salin ristikkoikkunoiden ääreen.\n\n-- Mistä onkaan kysymys, rakas lapsi? kysyi silloin vallan hiljaa tuo\nylhäinen ruhtinatar ja kumartui äidillisesti polvistuneen \"Zahidén\" yli.\n\nEnsi hetket olivat täynnä kauheata kiihtyvää ahdistusta, kun tuo\nkapinallinen pikku nainen, joka halukkaasti koetti sulttaanittaren\nkasvoista lukea tunnustuksensa tekemää vaikutusta, huomasi, ettei\nruhtinatar mitään ymmärtänyt, vaan näytti pelästyneeltä. Hänen\nsilmänsä, jotka kuitenkin edelleen olivat ystävälliset, eivätkä\nnäyttäneet kieltävän, tuntuivat sanovan: \"Avioero, ja niin vähän\noikeutettu! Mikä vaikea asia! Mutta joka tapauksessa tahdon koettaa...\nMutta tällaisten asianhaarojen vallitessa poikani ei suinkaan tule\nsuostumaan.\"\n\nJa tämän epäyksen edessä, jota ei kuitenkaan oltu sanoin ilmaistu\n\"Zahidé\" luuli tuntevansa lattian järkkyvän polviensa alla ja olevansa\nhukassa -- kun äkkiä koko palatsin läpi kulki ikäänkuin pyhän kauhun\nväristys; juostiin kevyin askelin eteisessä, kaikki orjat käytävissä\nkumartuivat maahan asti silkkipukujen kahistessa. Ja eräs eunukki\nsyöksyi sisään saliin ja huudahti pelon vaikutuksesta vielä tavallista\nkimakammalla äänellä:\n\n-- Hänen Keisarillinen Majesteettinsa!...\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, jotka kuullessaan kaikki kumarsivat\npäänsä, kun sulttaani jo ilmestyi kynnykselle.\n\nYhä polvillaan oleva anojatar kohtasi ja kesti hetken sitä katsetta,\njoka suoraan suuntautui häneen, sitten hän menetti tajunsa ja luhistui\nalas kuolonkalpeana, hopeanhohteisen hameen ympäröidessä hänet pilven\ntavoin.\n\nHän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan\npäällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille,\nnimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka\nhallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa\nsitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan\ntulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan\n\"Jumalan varjoksi.\"\n\nTuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään,\nja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta\nuhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen\nsydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka\nsensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen\nhän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina\neivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat\npitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi\nkäsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni\nvyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.\n\nKun \"Zahidé\" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä\nhän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko\ntodellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen\nhenkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä,\nsulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja\nsanoi sydämellisesti:\n\n-- Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle\nhuomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.\n\nAstuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi,\nniin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki\njuuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät\nsaapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka\nkädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen\nkiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen\nharson.\n\nNoustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja\nhevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven\nlaskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli\nkostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin\nsalainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.\n\n\"Tämä on alhaista ja nöyryyttävää -- hän ajatteli itsekseen, --\nsillä tuo mies ei koskaan ole tuntenut uskollisuutta eikä hellyyttä,\nenkä minä häntä rakasta. Hän on siis auttamattomasti saastuttanut ja\nalentanut minut, kun vielä muistelen hänen syleilyään. Ja jos joskus\nvastedes elämäni polulla kohtaan toisen miehen, johon rakastun, ei\nminulla enää ole muuta jälellä kuin sieluni, jota kannattaa hänelle\nlahjoittaa; enkä koskaan anna hänelle muuta kuin sen, en koskaan...\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:\n\n    Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla\n    tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme\n    veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka\n    laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan\n    johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta\n    pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja\n    tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa,\n    jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä,\n    niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta.\n    Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle\n    hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. _Lähtekää, sitten astumaan,\n    me seuraamme teitä_. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me,\n    hakekaa joku yksinäinen paikka -- ehkä hautausmaan ylimmältä\n    kohdalta -- missä häiriintymättä voimme keskustella.\n\nTorstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja\ntummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja\nItämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana,\nolivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.\n\nOli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä\nEyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan\nhän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa,\njossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä\noli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä\nja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat\nentisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä\nerikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka\noli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään\nvanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen\nJean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli\nsaanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana\nikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti\nsisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella\npumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja\nmuutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden\nvieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo\nliikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo\nlempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa,\npyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.\n\nAndré istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle\nseikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän\nnargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän\ntupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä\nturkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja\nAndré oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen\ntuumilleen.\n\nVallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka,\njohon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies,\nvalkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta;\nsauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan.\nNäki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella,\nmissä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee\nsatavuotisia kiviportaita.\n\nKultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje\nsiitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään.\nJyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki\npäättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja\nliikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen\njuurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi\npientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa,\noli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja\nvanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa\nyksinäisyydessä.\n\nHe pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin\ntällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai\nKhassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai\ntuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin\nastuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka\nkuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta\nukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella\ntanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva\nsilkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.\n\nViimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin\nnaisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä\nvarjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.\n\nSiinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä\nAndréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista\nharsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla\nkivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet\neivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja\nhe rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati\nautiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat\nnukkuivat iäistä untansa.\n\nMelkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä\nja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien\nleposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka\nkohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia\nmarmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia\npylväskäytävän tapaisia rakennuksia.\n\nJos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista,\nnäki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä\nruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset\npeitteet.\n\nJa pylväskäytävien rautaristikko-aitojen takana oli hautoja taivasalla,\nsamanlaisia kuin kaikkialla näkee hämmästyttävän paljon; isoja, vielä\nkomeita marmorisia hautapatsaita, joita on niin tiheässä, että ne ovat\nvallan kiinni toisissaan; ne ovat muodoltaan erinomaisen aistikkaita\nja salaperäisten arabeskien ja kullattujen kaiverruskirjoitusten\npeittämiä, ja niitä ympäröi joka taholla rehottava vihannuus, heleät\nruusut, metsäkukat ja pitkä ruoho. Kajahtavien kivilaattojen välisistä\nraoista ruoho niinikään pistää esiin, ja moskeijaa lähestyjä kulkee\nvihreänhohteisessa hämärässä, sillä puiden oksat muodostavat täällä\nholvin.\n\nSaavuttuaan pyhään esikartanoon, André katseli ympärillään, olivatko\nhe siellä. Mutta siellä ei vielä ollut ketään. Oli hyvin varjokasta\nholvien ja pihalla kasvavien satavuotisten plataanien alla; vanhoissa\nmuureissa kiilsi siellä täällä fajanssilaattoja auringonsäteen\nheijastuksessa, joka pujoittelihe alas lehvien lomitse; maassa\ntepasteli lähistön kyyhkyjä ja haikaroita, jotka tunsivat olevansa\nturvissa tässä rauhallisessa paikassa, missä ihmiset eivät ajatelleet\nmuuta kuin rukoilemista. Nyt kohosi viimein raskas verho, joka peitti\npyhätön oven, ja nuo kolme pientä mustaa haamua astuivat ulos.\n\n\"Lähtekää sitten astumaan\" -- näin oli \"Zahidé\" kirjoittanut.\nAndré asettui siis etunenään ja läksi hiukan epäröivin askelin\nhiljaisille, synkille poluille, joiden molemmin puolin yhä kohosi\nrautaristikko-aitausten sulkemia pylväskäytäviä, sisällä häämöittävine\nhautakiviryhmineen, ja hän saapui vaatimattomampaan, vanhempaan\nja huonommin hoidettuun osaan kalmistoa, missä haudat ovat kuin\nraivaamattomassa korvessa.\n\nHän oli nyt tullut kummun juurelle ja alkoi heti nousta sen rinnettä\nylös.\n\nNuo kolme pientä haamua seurasivat häntä noin parinkymmenen askeleen\npäässä, ja vielä paljon kauempaa seurasi Jean Renaud, joka oli saanut\ntoimekseen olla tähystäjänä ja tarvittaessa antaa hälyytysmerkki.\n\nHe nousivat yhä korkeammalle, silti poistumatta niiden äärettömän\nlaajojen hautausmaiden alueelta, jotka peittävät kaikki Eyoubin\nylängöt. Ja vähitellen levisi heidän eteensä näky Tuhannesta yhdestä\nyöstä; mikäli he kohosivat korkeammalle, alkoi paksujen oksakimppujen\nlomitse vähitellen yhä selvemmin näkyä etäisyydessä häämöittävä\nKonstantinopoli. Täällä ei enää ollut sellaista lehtoa, kuin alhaalla\npyhätön ympärillä, ei pensaiden ja kasvien sekoitusta. Ylhäällä\nkukkulan huipulla ruoho oli lyhyt, ja lukemattomien hautapatsaiden\nvälissä kohosi ainoastaan jättiläismäisiä sypressejä, jotka sallivat\ntuulahduksien vapaasti liikkua ja laajoihin näköaloihin.\n\nNyt he olivat saapuneet ylimmälle huipulle keskellä tätä rauhallista\nyksinäisyyttä; André pysähtyi, ja nuo kolme solakkaa kasvotonta olentoa\nympäröivät hänet.\n\n-- Luulitteko vielä näkevänne meidät? he kysyivät melkein yhtä haavaa,\npehmeine sulavine äänineen ja ojensivat hänelle kätensä.\n\nTähän André vastasi hiukan alakuloisena: -- Enhän tietänyt, vieläkö te\npalaisitte.\n\n-- No niin! tässä he taas ovat, nuo kolme etsivää sielua, jotka ovat\nvalmiit mihin uskaliaaseen tekoon tahansa... Mutta minne viettekään\nmeidät?\n\n-- Ainoastaan tänne, jos suvaitsette. Katsokaahan tätä hautakivien\nmuodostamaa nelikulmiota, sen sopivampaa istumapaikkaa emme voi\nlöytää... En näe ketään ihmistä lähistössä... Sitäpaitsi on minulla\nfezi päässä; puhumme turkinkieltä jos joku kulkee ohi, ja silloin\nluullaan, että te olette kävelyllä isänne kanssa...\n\n-- Oh, miehemme kanssa, oikaisi \"Zahidé\" hyvin toimessaan.\n\nJa André kiitti häntä lyhyesti kumartaen.\n\nTurkinmaalla missä vainajille omistetaan niin harrasta kunnioitusta,\nei kuitenkaan pidetä sopimattomana istuutua haudoille, eikä edes\nhautakiville, ja useilla hautausmailla kävellään ja levätään\nsiimeksessä, samoin kuin meillä puistoissa ja puistikoissa.\n\n-- Tänään sanoi \"Néchédil\", istuutuessaan ruohistoon kaatuneelle\nhautapatsaalle, emme tahtoneet ehdottaa teille kohtaamista niin\netäisessä paikassa kuin ensi kerralla; kohteliaisuutenne väsyisi\nlopulta.\n\n-- Tämä Eyoub on ehkä hiukan liian kiihkoisan haaveellinen paikka niin\nvaaralliselle seikkailulle kuin tämä meidän retkemme on, huomautti\n\"Zahidé\". Mutta tehän pidätte tästä paikasta ja te olette siihen\nkotiutunut... Mekin pidämme siitä... ja mekin kerran olemme tuntevat\nitsemme tänne kotiutuneiksi, sillä kun hetkemme on tullut, tahdomme\nlevätä täällä.\n\nAndrélla oli aihetta uuteen ihmettelyyn: oliko todella mahdollista,\nettä näiden kolmen pikku olennon, joiden perin uusaikaisen suunnan hän\njo oli huomannut, jotka lukivat kreivitär de Noailles'n teoksia ja\njoskus puhuivat kuin nuoret parisittaret, jotka liiaksikin tunsivat\nGypin kirjat, että näiden kahdenkymmenennen vuosisadan pienten\nkukkasten, niin Muhammedin-uskoisia kun olivatkin ja arvatenkin\nylhäistä sukua, että heidän kerran oli määrä nukkua tässä pyhässä\nmetsässä, tuolla alhaalla kaikkien turbaanipäisten turkkilaisten\nparissa, joita lepäsi siellä aina hedshran vanhimmilta ajoilta;\njossakin noista salaperäisistä marmori-kioskeista he olivat saavit\nruumisalttarinsa peitettynä vihreällä veralla ja Mekka'sta tuodulla\nharsolla, jolle pian oli kerääntyvä tomua, ja illalla sytytettäisiin\npieni lamppu heille, samoin kuin muille... Oi, yhä vaan tuo\nsalaperäinen Islam, joka verhosi nämä naiset täälläkin, keskellä\npäivää, sinitaivaan alla ja kevätauringon paisteessa...\n\nHe istuivat ikivanhoilta, haudoilla keskustellen, jalat pehmeässä\nruohossa, joka oli täynnä eräänlaisia kuivilla ja yksinäisillä\npaikoilla viihtyviä arkoja kukkia.\n\nSiitä paikasta, jonka olivat valinneet keskusteluaan varten, heillä\noli ihmeen kaunis näköala, jonka vertaa ei ole maailmassa ja joka oli\nmenneisyyden pyhittämä. Lukemattomat menneet sukupolvet, bysantilaiset\nkeisarit ja loistavat kaliifit olivat vuosisatojen kuluessa\njärjestäneet tämän näyn, josta he nyt yksin nauttivat: siinä avautui\nheidän katseilleen koko Stambul, hiukan linnunsilmällä katsottuna,\nlukemattomine moskeijoineen, jotka erosivat etäisestä sinimerestä;\nStambul nähtynä pienennettynä ja jonottain kupuja ja minareetteja eri\ntasoissa sekavina ja komeina ryhminä, ja taustassa Marmarameren tyven\npinta, joka levitti äärettömän tummansinisen kehänsä.\n\nEtualalla, vallan lähellä heitä, oli tuhansia hautapatsaita, toiset\npystyssä, toiset jo kallellaan, mutta kaikki omituisia ja kauniita\nkullattuine arabeskeineen, kukkakuvioineen ja kirjoituksineen.\nSiellä oli neljänsadanvuotisia sypressejä, joiden rungot olivat kuin\nkirkkopylväät ja kivenharmaat väriltään, ja niiden tummat latvat\nkohosivat kitkasta taivasta kohti kuin mustat kellotapulit.\n\nNuoret naiset tuntuivat sinä päivänä melkein iloisilta, nuo pienet\nkasvottomat hengettäret, iloisilta sentähden, että olivat nuoria, että\nheidän oli onnistunut paeta ja että tunsivat olevansa vapaat tunnin\najan, ja että ilma oli lempeä ja kevyt ja tuoksui keväälle.\n\n-- Toistakaa nyt nimemme, käski \"Ikbal\", niin että näemme,\nsotkeudutteko.\n\nJa osoittaen sormellaan heitä toista toisensa jälkeen, sanoi André\nläksyänsä laskettelevan koulupojan äänellä: \"Zahidé\", \"Néchédil\",\n\"Ikbal\".\n\n-- Mainiosti!... Mutta ne eivät ollenkaan ole nimemme, ymmärrättehän?\n\n-- Sitäpä aavistinkin... Kahta suuremmalla syyllä, kun Néchédil, meidän\nkesken sanoen, on orjattaren nimi.\n\n-- Néchédil, niin, sehän on totta... Olettepa te viisas!\n\nSäteilevän kirkas auringonpaiste lankesi suoraan heidän paksuille\nharsoilleen, ja André koetti tässä vahvassa valaistuksessa erottaa\nheidän piirteensä. Mutta turhaan. Kolme tai neljä kerrosta mustaa\nharsoa teki mahdottomaksi nähdä heidän kasvojaan...\n\nHetkeksi hänet veivät harhaan nuo yksinkertaiset, hiukan kuluneet\nmustat silkkiset tsharshafit ja uutuutensa menettäneet hansikkaat,\njotka he olivat vetäneet käsiinsä välttääkseen huomion herättämistä.\n\n-- Lopulta, näin hän ajatteli, nuo lapsi parat kenties eivät olekaan\nniin hienoja naisia kuin luulin.\n\nMutta silloin kääntyi hänen huomionsa heidän ylen komeisiin kenkiinsä\nja hienoihin silkkisukkiinsa... Ja sitäpaitsi heidän käytöksensä\ntodisti korkeata sivistystä, ja heidän esiintymisensä oli luontevan\nvapaata...\n\n-- No, sanoi yksi heistä, ettekö viime kohtaamisemme jälkeen koettanut\ntiedustella, olemmeko todella ne, joiksi itseämme sanoimme?\n\n-- Ikäänkuin olisi niin helppo tiedustella!... Sitäpaitsi se on minulle\nvallan yhdentekevää!... Minulla on kolme viehättävää ystävätärtä, ja se\ntieto riittää minulle täydellisesti...\n\n-- Mutta nyt, sanoi \"Néchédil\", voimme hyvin sanoa hänelle, kutka\nolemme... Onhan meillä luottamusta häneen.\n\n-- Kernaammin näen, että ette sitä tee, huomautti André.\n\n-- Olkoon se meistä kaukana, sanoi \"Ikbal\"... Viehätyksemme hänen\nsilmissään on tuo pieni salaperäisyytemme... Tunnustakaa, herra\nLhéry, että jos emme olisi verhottuja turkkilaisnaisia, ellei joka\nkohtaamisessamme henkemme olisi alttiina -- ja ehkä teidänkin henkenne\n-- sanoisitte:\n\n-- \"Mitähän he oikeastaan tahtovat minusta, nuo kolme pientä hupakkoa?\"\n-- Ettekä enää tulisi meitä tapaamaan.\n\n-- Niin en suinkaan tekisi.\n\n-- Varmasti niin tekisitte... Seikkailun outous ja vaarallisuus\nyksinomaan teidät kiehtoo, se on varma!\n\n-- Ei, sanon... ei enää!\n\n-- Olkoon niin, älkäämme pohtiko tätä kysymystä, sanoi ratkaisevasti\n\"Zahidé\", joka hetken aikaa oli ollut vallan ääneti, jättäkäämme tämä\nkiista ratkaisematta, se on kaikkein parasta... Mutta vaikka emme\nilmaisekaan teille perheolojamme, herra Lhéry, sallikaa meidän mainita\nteille oikeat nimemme; vaikka emme haihdutakaan salaperäisyyttämme,\nminusta tuntuu kuin meistä siten tulisi paremmat ystävät...\n\n-- Sen tahdon hyvin mielelläni, vastasi André, luulenpa melkein, että\nolisin pyytänyt sitä teiltä... Lainanimet ovat kuin erottava seinä...\n\nSiis \"Néchédilin\" nimi on Zeyneb; senniminen oli viisas nainen,\njoka muinoin opetti teologiaa Bagdadissa; ja se nimi sopii hänelle\nerinomaisen hyvin.\n\n\"Ikbalin\" nimi on Mélek [Mélek merkitsee _enkeliä_], kuinka uskaltaa\nkantaa sellaista nimeä, kun on moinen hulivili?... Mitä minuun,\n\"Zahidéhen\" tulee, on nimeni Djénane [Djénane merkitsee _suuresti\nrakastettua_], ja jos kerran saatte kuulla tarinani, huomaatte mikä\niva tuossa nimessä piilee... Kas niin, toistakaa nyt: Zeyneb, Mélek,\nDjénane...\n\n-- Se on turhaa, en niitä unhota. Mutta kun olette sanoneet minulle\nniin paljon, tahdon tietää vielä yhden seikan, joka on hyvin tärkeä:\nkun teitä puhuttelee, pitääkö sanoa _rouva_, vai...?\n\n-- Älkää sanoko mitään muuta kuin Zeyneb, Mélek ja Djénane.\n\n-- Mutta kuitenkin...\n\n-- Se oudostuttaa teitä... Niin olemmehan pikku raakalaisia... No\nniin, jos välttämättömästi tahdotte, niin on kai meitä puhuteltava\narvonimellä _rouva_, kaikkia kolmea, valitettavasti... Mutta onhan\nmeidän suhteemme jo ennestään niin vieras kaikille virallisille\nkaavoille!... Vähän enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Ja\nsitäpaitsi tiedätte olevan epävarmaa, onko ystävyytemme näkevä\nhuomispäivää: niin kauhea vaara uhkaa kohtaamisiamme, että kun hetken\nkuluttua eroamme, emme tiedä näemmekö toisiamme enää koskaan. Miksi\nemme siis tämän lyhyen hetken kuluessa, joka kenties ei koskaan toistu\nelämässämme, voi kuvitella olevamme uskottuja ystävättäriänne?\n\nVaikka tämä puhe olikin omituinen, oli se kuitenkin lausuttu vallan\nrehellisesti, avomielisestä ja luontevasti, tunkien sielusta sieluun.\n\nAndré muisti silloin kuinka vaarallisessa tilassa he olivat, minkä\nhetkeksi oli unhottanut, niin rauhallisen ja turvallisen vaikutuksen\nteki tämä ihana paikka, niin suloinen oli kevätpäivä. Nyt hän muisti\nheidän rohkeutensa tulla tänne, heidän epätoivoisan uskaliaisuutensa,\neikä hän siis hymyillyt tuolle pyynnölle, vaan oivalsi miten paljon\ntuskaa ja liikuttavaa tunnetta siinä piili.\n\n-- Puhuttelen teitä niin kuin tahdotte, hän vastasi, ja kiitän teitä...\nJa te puolestanne voitte jättää pois arvonimen _herra_, eikö totta?\n\n-- Oh... miten siis puhuttelemme teitä?\n\n-- Hyvä Jumala, en oikein tiedä. En näe muuta mahdollisuutta kuin että\nsanotte minua André'ksi.\n\nSilloin sanoi Mélek, joka oli lapsellisin kaikista kolmesta:\n\n-- Mitä tulee Djéaneen, ei tämä tapahdu hänelle ensi kertaa, nähkääs!...\n\n-- Pikku Mélek, minä pyydän!...\n\n-- Ei, anna minun kertoa se hänelle... Ette voi kuvitella, kuinka jo\naikaisemmin ajatuksissamme olemme seurustelleet teidän kanssanne,\nvarsinkin Djénane! Ja ennen, kun hän oli nuori tyttö, hän kirjoitti\npäiväkirjaansa teille osoitettujen kirjeiden muodossa, ja silloin hän\nkoko ajan puhutteli teitä André'ksi.\n\n-- Hän on kauhea lapsi herra Lhéry, hän liioittelee suuresti, sen voin\nvakuuttaa...\n\n-- Entä valokuva! virkahti Mélek, äkkiä vaihtaen puheenainetta.\n\n-- Mikä valokuva? kysyi André.\n\n-- Te Djénanen rinnalla. Hän nähkääs halusi saada sen, kun luuli sitä\nsaavuttamattomaksi... Ottakaamme heti tuo valokuva, tällainen tilaisuus\nei ehkä koskaan enää tarjoudu... Asetu hänen viereensä, Djénane.\n\nRaukean sulavasti ja sopusuhtaisen notkeana Djénane nousi ja lähestyi.\n\n-- Tiedättekö, minkä näköinen olette? kysyi häneltä André. -- Elegialta\nte näytätte tuossa ohuessa ja laahustelevassa puvussanne ja seisoen pää\nkumarassa hautojen keskellä.\n\nDjénanen äänessäkin oli jotain elegistä, niin pian kuin hän sanoi\njotakin, mikä oli hiukan alakuloista; sen sävy oli musikaalinen,\näärettömän lempeä, ja kuitenkin kuin särkynyt ja etäinen.\n\nMutta tämä pieni elävä elegia saattoi äkkiä käydä hyvin iloiseksi ja\nleikkisäksi ja tehdä perin hauskoja huomautuksia; sai sen käsityksen,\nettä hän saattoi esiintyä lapsellisesti ja nauraa hillittömästi.\n\nHän asettui kovin vakavana Andrén viereen, ollenkaan aikomatta nostaa\nharsojaan.\n\n-- Aiotteko edelleen olla tuollainen, aivan musta ja vailla kasvoja?\n\n-- Se on selvä. Varjokuva. Sieluilla ei tarvitse olla kasvoja,\nnähkääs...\n\nJa ankarasti muhamettilaisen tsharshafinsa alta Mélek otti esiin pienen\nvalokuvauskoneen viimeistä mallia, asetteli sitä heihin päin ja: niks!\nensimäinen kuva, naks, toinen kuva...\n\nHe eivät aavistaneet, että näistä himmeistä pienistä kuvista, jotka\noli otettu pilalla ja sellaisessa paikassa ja sellaisena hetkenä,\nja joita kirkasti auringonpaiste ja kevättunnelma, tulevaisuudessa\nodottamattomien tapausten johdosta voisi tulla heille kalliita ja\nsurullisia muistoja.\n\nMélek aikoi juuri varmuuden vuoksi ottaa yhden levyn lisää, kun he\nnäkivät ison viiksiparin punaisen päähineen alta pistävän esiin vallan\nlähellä heitä hautojen takaa: ohikulkija, joka ihmetteli, kuullessaan\npuhuttavan outoa kieltä ja nähdessään turkkilaisten ottavan valokuvia\npyhällä hautausmaalla.\n\nHän meni kuitenkin tiehensä mitään tekemättä, mutta hänen ilmeensä\nnäytti sanovan: Odottakaapa; minä palaan; tästä asiasta on saatava\nselvä...\n\nSamoin kuin ensi kerralla päättyi heidän kohtaamisensa nytkin noiden\npienten sievien haamujen hillittömään pakoon. Ja tämä tapahtui hyvään\naikaan, sillä kummun juurella pani mies toimeen väenkokouksen.\n\nTuntia myöhemmin, kun André ja hänen ystävänsä matkan päästä\ntarkkaamalla olivat saaneet varmuuden siitä, että nuo kolme pientä\nturkkilaisnaista kiertoteitse ja vastuksia kohtaamatta olivat päässeet\neräille Kultaisen-Sarven rantaportaille, he itse astuivat veneeseen\ntoisilta portailta ja poistuivat Eyoubista.\n\nNyt molemmat ystävykset olivat levolliset ja turvissa siinä kapeassa\nveneessä, jossa turkkilaiseen tapaan kulkivat melkein loikovassa\nasennossa, ja he palasivat soutaen lahtea pitkin, joka on vallan\njättiläiskaupungin ympäröimä; paraikaa vallitsi se hetki, jona\nsatumainen iltanäytelmä oli komeimmillaan. Venemies souti heitä pitkin\nStambulin rantaa siinä taajassa varjossa, jota lukemattomat talot ja\nmoskeijat monena vuosisatana auringonlaskun aikana ovat luonee; tämän\nalati seisovan ja tyynen veden pintaan. Heidän yläpuolellaan alkoi\nStambul tummeta ja sulautua yhteen, ja nyt, kuten aina iltaisin,\nerosivat mahtavat kupukatot veripunaisesta iltaruskosta; Stambul oli\njälleen muistojen painama hallitsija, valtaava kuin menneinä suurvallan\naikoinaan, ja katsellessa sen kaunista kirkasta pintaa, aavisti\nettä sen pohjalla piili kasaantuneina ruumiita ja jätteitä kahdelta\nloistavalta kulttuurikaudelta.\n\nStambul oli pimennossa, mutta sitävastoin porrasmaisesti kohoavat\nkaupunginosat Khassim-Pasha, Tershané ja Galata näyttivät hehkuvan kuin\nolisivat olleet liekkien vallassa, jopa jokapäiväinen Pera, joka kohosi\nylinnä kuparinvärisessä valaistuksessa, puolestaan täydensi tämän\npäivän ihmeellistä päättymistä. Tuskin on maailmassa yhtään toista\nkaupunkia, joka etäisyyksien ja edullisten valaistuksien avulla äkkiä\naikaansaisi niin suurta ja ihanaa näkyä.\n\nAndré Lhéry oli ennen melkein joka päivä tehnyt nämä veneretket\npitkin rantoja Stambulin varjoissa, siihen aikaan, jolloin hän asui\nKultaisen-Sarven pohjukassa. Tuona hetkenä hänestä tuntui kuin olisi\nse ollut eilen; siitä kuluneet kaksikymmentä vuotta vallan häipyivät\ntietoisuudesta. Hänen mieleensä muistuivat ihan mitättömät seikat,\nvaikka yksityiskohdat olivatkin unhottuneet. Hänen oli vaikea uskoa,\nettä, jos olisi palannut Eyoubiin, ei olisi kohdannut vanhalla\npaikallaan piilossa olevaa taloaan ja muinoin tuntemiaan kasvoja. Ja\nvoimatta selittää syytä, hän ajatuksissaan yhdisti yksinkertaisen pikku\ntsherkessiläisnaisen, joka lepäsi kumoonkaatuneen hautakivensä alla,\ntuohon Djénaneen, joka niin äsken oli ilmaantunut hänen elämäänsä.\nHänen sisällään liikkui tuo melkein herjaava tunne, että jälkimäinen\noli edellisen jatko, mutta tänä tenhoavana hetkenä, kun kaikki uhkui\nmielihyvää ja kauneutta, ihastusta ja unhotusta, hänellä ei tuntenut\ntunnonvaivoja siitä, että hiukan sekoitti heitä toisiinsa.\n\nMitä he hänestä tahtoivatkaan, nuo kolme uudenaikaista\nturkkilaisnaista? Miten olikaan päättyvä tämä leikki, joka häntä\nviehätti, mutta joka oli täynnä vaaroja? Nuo naiset eivät olleet\nsanoneet melkein mitään muuta kuin lapsellisia ja vähäpätöisiä\nseikkoja, mutta André oli jo kiintynyt heihin, ainakin herttaisen\nmyötätuntoisuuden sitein... Tämän vaikuttivat kenties heidän äänensä:\netenkin Djénanen, jonka kaiku tuntui tulevan _jostakin muualta_, ehkä\nmenneiltä ajoilta, ja joka, hän ei oikein tietänyt kuinka, erosi\ntavallisista maallisista äänistä.\n\nHe kulkivat yhä edelleen veneessään, ojentautuneina pitkäkseen\nvallan kuin vedenpinnalle -- niin lähellä sitä on matkustaja näissä\nveneissä, joilla on ylen matalat laidat. He olivat soutaneet Solimanin\nmoskeijan ohi, joka kohoaa ylinnä Stambulin huippukohdalla, missä se\njättiläispuineen hallitsee kaikkia muita. He olivat kulkeneet ohi siitä\nKultaisen-Sarven osasta, missä vanhanaikuisia purjeveneitä aina on\nankkurissa tiheään sullottuna joukkona: siinä oli maalaustöherryksin\nkoristettuja korkeita kölejä, solakkojen mastojen tiheä metsä, joiden\nlatvoissa liehuivat Islamin punaiset puolikuu-liput. Heidän edessään\nalkoi lahti vähitellen laajentua Bosporin ja Marmarameren väljemmiksi\nvesiksi, missä näki lukemattomia matkustajalaivoja, jotka etäältä\nnäyttivät paljoa kauniimmilta kuin mitä todella olivat.\n\nJa nyt ilmaantui heidän eteensä aasialainen rannikko kaikessa\nloistossaan. Vielä yksi kaupunki lisää hohti siellä kaukana. Nuo äkkiä\nesiin sukeltaneet minareetit ja kupukatot olivat korallinpunaiset.\nSkutari näytti nyt, kuten muinakin iltoina siltä, kuin tulipalo olisi\nriehunut sen vanhoissa aasialaisissa kortteleissa: sen lukemattomat\npienet turkkilaiset ikkunat heijastivat kaikki laskevan auringon\nviimeisiä leimuavia säteitä, ja ellei olisi tietänyt, että tämä oli\ntavallinen harhanäky, olisi luullut kaikkien noiden talojen sisältä\nolevan liekkien vallassa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSeuraavalla viikolla André Lhéry sai tämän kirjeen, joka oli\nkirjoitettu kolmella eri käsialalla:\n\n    Keskiviikkona 27 p. huhtik. 1904.\n\n    Emme koskaan ole niin tyhmiä kuin teidän seurassanne, ja sitten,\n    kun te olette poissa, tekisi mieli itkeä. Älkää kieltäytykö\n    tulemasta vielä kerran, viimeisen kerran. Olemme järjestäneet\n    kaikki ensi _lauantaiksi_, ettekä voi kuvitella, kuinka\n    machiavellimaisen viekkaasti olemme sen tehneet! Mutta siitä\n    tulee jäähyväiskohtaus, me kun aiomme matkustaa pois.\n\n    Seuratkaa nyt tarkoin, älkääkä hukatko johtolankaa.\n\n    Te lähdette Stambulin, Sultan-Selim moskeijan edustalle.\n    Seisoessanne vastapäätä tätä moskeijaa, huomaatte oikealla,\n    dervishi-luostarin ja pienen hautausmaan välillä autionnäköisen\n    pikkukadun. Alatte astua tälle kadulle, ja kuljettuanne sata\n    metriä, saavutte pienen Toussoun-Agha moskeijan esikartanoon.\n    Siihen tultuanne näette edessänne ison, hyvin vanhan talon, joka\n    aikoinaan on ollut maalattu punaruskeaksi; menkää sen taakse.\n\n    Siellä avautuu eteenne pimeähkö umpikuja, molemmin puolin\n    ristikko-ikkunaisia taloja, suljettuina, seinistä ulkonevine\n    kuisteineen; kolmas talo vasemmalla, ainoa, jossa on kaksoisovi\n    ja kuparinen portinkolkutin, on se, missä odotamme teitä. Älkää\n    ottako mukaanne toverianne. Se on varovaisempaa.\n\n    _Djénane_.\n\n    Kello kolmesta alkaen minä seison vahdissa raoitetun oven takana.\n    Pankaa nytkin fezi päähänne ja, jos on mahdollista, luokaa\n    hartioillenne muurinharmaa vaippa. Se on peräti vaatimaton tuo\n    pieni talo, jossa olemme sanovat toisillemme hyvästi. Mutta\n    tahdomme yrittää teihin jättää hyvän muiston noista varjoista,\n    jotka vilahtivat ohitsenne elämässänne niin vilkkaina ja\n    utumaisina että jonkun päivän kuluttua kenties epäilette, onko\n    niitä ollenkaan ollut olemassa.\n\n    _Mélek_.\n\n    Mutta vaikka ne olivatkin niin utumaisia, eivät ne kuitenkaan\n    olleet kevytmielisiä, eivätkä ne tulleet luoksenne tyydyttääkseen\n    oikkuansa. Vaan sentähden he tulivat, että te olitte ensimäinen,\n    joka aavistitte, että poloisella turkkilaisnaisellakin saattoi\n    olla sielu, ja siitä he ovat tahtoneet teitä kiittää.\n\n    Ja tämä viaton seikkailu on ollut niin lyhyt, melkein niin\n    epätodellinen, ettei teillä ole ollut aikaa siihen kyllästyä.\n    Siitä tulee vastinetta vailla oleva lehti elämänne kirjassa.\n\n    Ensi lauantaina, ennenkuin ainaiseksi katoamme, sanomme teille\n    monta seikkaa, ellei keskusteluamme, niin kuin Eyoubissa,\n    katkaise äkillinen pako.\n\n    Siis näkemiin, ystävämme.\n\n    _Zeyneb_.\n\n    Minä, joka olen tämän joukon strategi, olen saanut toimekseni\n    tehdä sen komean pohjapiirroksen, jonka liitän kirjeeseen, jotta\n    löytäisitte tien. Vaikka yhtymäpaikkamme vivahtaa ryöväriluolaan,\n    saattaa ystävänne olla aivan huoleti: se on maailman säädyllisin\n    ja rauhallisin sopukka.\n\n                             Vielä kerran _Mélek_ (Mélek _rursus_).\n\n\nAndré lähetti heti \"poste-restante\"-kirjeensä \"Zahidélle\" osoitetun\nkirjeen:\n\n                                              29 p. huhtik. 1904.\n\n    Ylihuomenna, lauantaina, kello puoli kolme, saavun säädetyllä\n    tavalla puettuna feziin ja muurinharmaaseen vaippaan ovelle,\n    jossa on kuparinen kolkutin, ollakseni kolmen mustan haamun\n    käskettävissä.\n\n                                              Heidän ystävänsä\n                                               _André Lhéry_.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nJean Renaud, joka ennusti tämän seikkailun päättyvän huonosti, oli\nturhaan pyytänyt saada lähteä mukaan. Ainoa, minkä André hänelle myönsi\noli se, että he vähän ennen salaisen kohtauksen määräaikaa yhdessä\npolttaisivat viimeisen nargilen paikassa, josta André ennen paljon oli\npitänyt ja joka oli neljännestunnin matkan päässä tuosta onnettomasta\nyhtymäpaikasta.\n\nSe oli tietysti Stambulissa, tuo valittu paikka, itse muhamettilaisten\nkaupunginosien keskiosassa, ja ison Mehmed-Fatih'in [Mehmet-Fatih,\neli Sulttaani-Fatih (Mehmet Valloittaja), Muhammet II] moskeijan\nedessä, joka on kaikkein pyhimpiä. Kun oli kuljettu siltojen yli, oli\nvielä jäljellä vastamäki ja melkoinen matka, ennenkuin tuli perille\nja joutui keskelle vanhanaikaista turkkilaiselämää; täällä ei enää\nole eurooppalaisia, ei hattuja, ei uudenaikaisia rakennuksia. Kun\nlähestyi tätä kaupunginosaa pienten bagdadilaismallisten basaarien\nkautta tai katuja pitkin, joita reunustivat taiteelliset suihkukaivot,\nhautakioskit, ristikkoaitauksien takana piilevät haudat, tuntui siltä,\nkuin olisi vähitellen laskeutunut alas aikojen tikapuita, siirtynyt\nmenneisiin vuosisatoihin.\n\nHeillä oli vielä odotusaikaa tunnin verran, kun olivat saapuneet\nvarjokkailta pikkukaduilta suunnattoman suuren valkoisen moskeijan\nedustalle, jonka minareetit kultaisine puolikuineen häipyivät taivaan\näärettömään sineen. Se moskeijan suippokaarisen portin edessä oleva\npaikka, johon he istuutuivat, on jonkunmoinen esikartano, ja siellä\nkäy etenkin hurskaita henkilöitä, jotka ovat säilyttäneet esi-isien\npuvun, pitkän kauhtanan ja turbaanin. Yltympäri on satavuotisia pieniä\nkahviloita, joiden vieraat ovat vaiteliaanpuoleisia uneksijoita.\nNiiden edustalla kasvavien puiden siimekseen on asetettu vaatimattomia\ndivaaneja niitä varten, jotka haluavat tupakoida ulkoilmassa. Oksilla\nriippuu häkkejä peippoineen, rastaineen ja hamppuvarpusineen, jotka\novat saaneet toimekseen musiikilla hauskuttaa tässä yksinkertaisessa ja\nmiellyttävässä paikassa kävijöitä.\n\nHe istuutuivat penkille, jolla imanit kohteliaasti tekivät heille\ntilaa. Heidän luokseen tuli vuoroin pieniä kerjäläispoikia,\nystävällisiä kissoja, jotka kärkkivät hyväilyä, \"jääkylmää\"\nkookosmaitoa kaupitteleva vihreäturbaaninen ukko, pieniä, hyvin\nsieviä mustalaisnaisia, jotka myivät ruusuvettä tai jotka tanssivat,\nkaikki hymyileviä, hienotunteisia ja tunkeilemattomia. Sitten ei enää\nvälitetty molemmista ystävyksistä, vaan annettiin heidän tupakoida\nja kuunnella lintujen laulua. Ohi kulki naisia, toiset puettuina\nsysimustiin dominoihin, toiset verhottuina damaskolaisiin harsoihin,\njotka olivat kudotut punaisesta ja vihreästä, kultakirjailuilla\nkoristetusta silkistä. Siitä kulki niinikään kaupustelijoita, joilla\noli myytävänä vasikan keuhkoa, ja muutamat kelpo turkkilaiset,\njopa eräät komeapukuiset ja -ryhtiset, ostivat juhlallisesti siitä\nkissalleen palan, jonka lävistivät sateenvarjon kärjellä, siten kantaen\nsen kotia. Siinä tuli kalifin kaupungissa vierailevia Hedjazista\nkotoisin olevia arapialaisia, ja Mekkasta palaavia pitkätukkaisia\nkerjäläis-dervishejä. Ja eräs äijä pahainen, ainakin satavuotias,\nkyyditsi turkkilaisten pikkulapsia parista kolikosta kaksi kertaa\nympäri toria; ajoneuvoina oli pyörillä kulkeva laatikko, joka oli\nkoristettu räikein värein, mutta joka tärisi pahasti vanhalla\nkuoppaisella kivityksellä. Näiden lukemattomien vähäpätöisyyksien\nrinnalla, jotka todistivat kansan lapsellista, yksinkertaista ja\nrehtiä puolta, näytti edessä kohoava moskeija vielä isommalta,\nrauhallisemmalta ja majesteetillisemmalta, suurpiirteisenä viivoiltaan\nja väreiltään, molemmat suippokärkiset tornit törröttäen toukokuun\nensipäivän kuultaville ilmoille.\n\nMitkä lempeät ja rehelliset katseet noiden turbaanien alla, mitkä\nkauniit, luottamusta ja rauhaa uhkuvat kasvot tumman tai vaalean\nparran kehystäminä! Mikä ero heidän ja niiden levantiinien välillä,\njotka takit yllä liikkuivat Peran kaduilla tai länsimaisissa\nkaupungeissa kävelevän rahvaan välillä, jonka kitsaat ja ivalliset\nsilmät ovat väkijuomien tärvelemät! Täällä tunsi olevansa onnellisessa\nmaailmassa, joka melkein oli pysynyt kulta-iän tilassa, sentähden,\nettä ihmiset aina olivat olleet maltilliset himoissaan, että olivat\npelänneet muutoksia ja säilyttäneet uskonsa. Niistä henkilöistä,\njotka istuivat puiden varjossa, tyytyen paria kolikkoa maksavaan\npienen pieneen kahvikuppiinsa ja viihdyttävään nargile-piippuunsa,\nolivat useimmat käsityöläisiä, jotka työskentelivät omin päin, kukin\nvanhanaikaisessa vaatimattomassa ammatissaan, joko omassa talossaan\ntai taivasalla. Kuinka he surkuttelisivat niitä työläisjoukkoja, jotka\nmeidän \"edistys\"-maissamme kuluttavat voimansa kauheissa tehtaissa,\nrikastuttaakseen työnjohtajaansa! Kuinka he oudoksuisivat ja säälisivät\nsitä juopuneiden rähinää, joka kuuluu meidän työväenyhdistyksistämme\ntai sitä mitätöntä poliittista kannunvalamista, joka tapahtuu kapakassa\nkahden absintti-lasin välissä!...\n\nHetki lähestyi! André Lhéry erosi toveristaan ja läksi yksin astumaan\nkohti Sultan-Selimin etäisempää osaa, joka on yhtä vanhanaikaisen\nturkkilainen, mutta jonka kadut ovat autiommat, vahvemmin tuoksuen\nrappeutumiselta ja raunioilta. Vanhoja puutarhamuureja, suljettuja\nvanhoja taloja, kauttaaltaan puusta rakennettuja ja alkuperäisesti\nmaalattuja tummankeltaisiksi tai punaruskeiksi, mikä luo Stambuliin\nniin synkän kokonaisvärin, saaden minareettien valkeuden hohtamaan\nkahta kirkkaammin.\n\nNoiden lukemattomien moskeijoiden joukossa on Sultan-Selimin moskeija\nsuurimpia -- sen kuvut ja tornit näkyvät kauas merelle -- mutta se on\nsamalla kaikkein yksinäisimpiä. Ympäröivällä torilla ei ole pieniä\nkahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään\nihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin\nerämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman \"dervishiluostarin\nja pienen hautausmaan välillä\", olevan pikkukadun; sangen synkkä\ntuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa.\nSaavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi\nedessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin\nkummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään\nei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä\nkaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia\nnäkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien\npaksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän\nvivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka\nkivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen\nkuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä\nei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. \"Paikka\nvivahtaa rosvojen pesään\" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja\ntämä oli sangen sattuvasti sanottu!\n\nKun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä,\nmelkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten\nkuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat\ntehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden\nrukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt,\nja laski suljetut portit. \"Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen\nportinkolkutin\". Kas, tuossahan se olikin!\n\nMuuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä\npieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän\nkuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei\nvarmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti\noven auki ja meni sisälle.\n\nTuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli\nMélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi\nsalvan eteen ja sanoi iloisesti:\n\n-- Kas löysittehän kuitenkin tänne!... Tulkaa, sisareni ovat tuolla\nylhäällä ja odottavat teitä.\n\nAndré astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut\nmattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka\nseinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen\nvuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua,\njotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli\n_haaremissa_; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat,\naina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen\n_sisäpuolella_, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja\njoita ei kukaan muu mies _kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin\nulkoapäin_.\n\nJa portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa\nStambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään\nhiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: \"Mitä onkaan minulla täällä\ntekemistä?\" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava\nhalunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä\ntavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken\nodotuksen saanut tyydytyksensä.\n\nMutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän\naaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa,\nja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta.\nMitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta\nylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.\n\nHe pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja\nhän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset\nlienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka\nkaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito\nitämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa,\njoka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!\n\n-- Olenko teidän kodissanne? kysyi André.\n\n-- Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he\nhymyilivät harsojen alla.\n\n-- Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein\nensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän\nseurassanne, muusta en välitä.\n\nHän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta\nmustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta\nsensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle.\nJa kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien\nsäihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä\noli tämä talo?\n\nÄänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:\n\n-- Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?\n\n-- Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.\n\n-- Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta\nse käy kai teistä liian pitkäksi?...\n\nMélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään\nKonstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia\nja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla\nkirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat\nolivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan\nuskomattomaksi.\n\n-- Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen\nhänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, -- mutta ne ovat\nepäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme\nenää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta\njos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina...\n\nNäin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää\nvalokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti\nne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle\nvastaisuudessa muuttuisivat.\n\n-- Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.\n\n-- Aivan totta.\n\n-- Mutta te palaatte... saatammehan taas tavata?...\n\nSilloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla\nsanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista:\n\"Inch' Allah!...\"\n\nAikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin\ntehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen\nkenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?\n\nJa André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he\nolivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää,\nsinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.\n\n-- Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.\n\n-- Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.\n\n-- Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä\nkerran.\n\nHe neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja\nja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.\n\n-- No niin, ensi lauantaina -- he sanoivat -- teemme vielä yrityksen...\nKiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka\nviekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän\ntäytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?\n\nIlmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde,\njoka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde\nvalaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti\nkattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme\neri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen\nedelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.\n\n-- Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista\nja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien\nolentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla\nkolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti\npelkään.\n\n-- Kuuluihan sopimukseemme, että me olisimme teille pelkkiä sieluja.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta sielut voivat ilmaista itseään toisilleen\nsilmien ilmeellä... Teidän silmiänne en edes voi kuvitella. Kernaasti\nuskon, että ne ovat kirkkaat ja vilpittömät, mutta vaikka ne olisivat\npelottavat kuin aaveella, en tietäisi siitä mitään. Vakuutan teille,\nettä tämä minua häiritsee, pelottaa ja masentaa. Täyttäkää ainakin\nyksi pyyntöni, uskokaa minulle valokuvanne, jotka esittävät teitä\nharsottomina. Lupaan kunniasanallani heti antaa ne teille takaisin tai\npolttaa ne, jos joku onneton sattuma erottaisi meidät toisistamme.\n\nHe istuivat hetken vallan ääneti. Perinnäisten muhamettilaisten\nvakaumustensa vuoksi he pitivät sopimattomana näyttää kasvojaan, heidän\nsuhteensa Andréhen olisi heti tuntunut heistä rikollisemmalta.\n\nLopulta Mélek otti ystävättäriensä puolesta, vaikkakin hieman\nivallisesti, vastatakseen Andrélle, joka siitä kävi miettiväiseksi:\n\nTe haluatte siis saada valokuvamme, joissa meillä ei ole tsharshafia\neikä jakmakia? No hyvä, saatte ne ensi viikolla, kun olen ehtinyt\nvalmistaa ne... Istuutukaamme nyt kaikki neljä; Djénanella on\npuheenvuoro, hänellä on esitettävänä teille pyyntö; sytyttäkää savuke,\nniin ei teillä ole niin ikävä.\n\n-- Tämän pyynnön teemme me, sanoi Djénane, sen tekevät kaikki sisaremme\nTurkinmaalla... Herra Lhéry, ruvetkaa puolustamaan meitä; kirjoittakaa\nkirja kahdennenkymmenennen vuosisadan poloisen turkkilaisnaisen\nhyväksi!... Sanokaa maailmalle, että meillä on sielu, sillä tiedättehän\nsen nyt, ja ettei enää käy päinsä musertaa meitä kuin leikkikaluja.\nJos teette tämän, on meitä useita tuhansia, jotka teitä siunaavat...\nTahdotteko?\n\nAndré vaikeni toistaiseksi, samoin kuin he äsken, kun oli puhe\nvalokuvista; hän ei käsittänyt miten voisi: kirjoittaa sellaista\nkirjaa, ja sitäpaitsi hän oli päättänyt elää itämaalaisena\nKonstantinopolissa, samoilla ympäri kaupunkia, eikä kirjoittaa...\n\n-- Onpa se vaikeata, mitä minulta pyydätte! Te, jotka tunnette minut\nja olette ajatellen lukeneet kirjani, luuletteko minun soveltuvan\nkirjoittamaan kirjaa, jonka tarkoitus on jotain todistaa? Ja lisäksi,\ntunnenko minä kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaista?\n\n-- Me annamme teille tietoja. -- Tehän matkustatte...\n\n-- Kirjoitamme teille.\n\n-- Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset\nselostukset... En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään\nmuuta, kuin näkemääni ja kokemaani.\n\n-- Me palaamme matkaltamme!\n\n-- Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä,\nkeitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu...\n\n-- Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin\nkäyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme?\nTahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa\narmeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset... Mutta\nsekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina\nrautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät\nkirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme,\nja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André\nkoetti vielä estellä:\n\n-- Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla\non toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet\nminut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!...\nNiiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä,\njoista paljon pidän.\n\n-- No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.\n\n-- Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.\n\n-- Vihdoinkin! -- Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän\nhartaasti suuteli.\n\nHe keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin\nkoskaan ennen.\n\n-- Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään\nheidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.\n\n-- Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä\nturkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva\ntoisin!... Kasvatettuina ihmelapsiksi, \"sinisukiksi\", soittorasioiksi,\nollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle\npäätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta\nsitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret... ei, me emme enää\nsitä kestä! Se on mahdotonta!...\n\n-- Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne,\nminä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?... Minäpä kykenisin siihen!\nPois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois\nkaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme\nesi-isien onnelliseen rauhantilaan.\n\n-- No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme\najamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin\nelämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita,\non välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän\nvaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä.\nTämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte,\ntulee teistä meidän kaikkien ystävä!\n\nAndré toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet\nkirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon\npaheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka\nvärähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.\n\nJa hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan.\nOjentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta\njuodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina,\nkeveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän\nkumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran\ntavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin\nolentoihin.\n\nHe olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka\nyllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.\n\nJos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella\nkatukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien\nraoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia,\ntai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.\n\nSopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan\n_pelkällä_ nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he\nnyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.\n\nÄkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui\nkärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä\nhiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden\nääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan\nnojaava ja vuosien taakasta kumartunut.\n\n-- Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme\nodottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän\nhuoneeseen.\n\n-- Pitääkö minun siis piiloittautua?\n\n-- Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja\nsano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän\nhuoneen läpi, eikä palaa... Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä\nturkinkielellä: _kuinka voi pieni potilas?_ Ja teidän tarvitsee vastata\nainoastaan -- tietysti niinikään turkinkielellä -- että _hän tästä\naamusta alkaen on voinut paljoa paremmin_.\n\nKohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä,\nhapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi\ntodella Andrélta:\n\n-- No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?\n\n-- Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.\n\n-- Hyvä, kiitos, kiitos!\n\nSitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä\nolevasta ovesta.\n\nHänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys\nkeskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään,\nluvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa\nkohtaavat.\n\n-- Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen\nrukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että\npoistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSeuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi\nAndrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana\nlauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon\nsuljettuja isoja pahvikortteja.\n\n-- Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja\nkärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän\nrepi auki kuoren.\n\nSiinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja,\nniissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä\nranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä\nDjénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen\nystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat\nhienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja\nMélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten\nkorviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi\nedestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka\nkokonaan peitti ne sekä hiukset.\n\nTuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä\ntalossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut\nketään häijyä haltijatarta.\n\n-- Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka\nei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli\nhänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut\nteidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla\non kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin\nvaarallista osaa... Mutta kun tämä on viimeinen kerta...\n\nHe keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa;\nepäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla\nsiitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.\n\nHeillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat\njääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan\neläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen\ntulee -- joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut\nitsensä, tuhansille välinpitämättömille -- tämä oli niitä harvoja\ntapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.\n\nJa todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus\nverrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa\nmaailmaa tuntemattomien naisten sieluissa -- ja tämä on ehkä ainoa\nseikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!\n\nSinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys\nAndré Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He\ntunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt\nmitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek\nkertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta\nvankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää\nitsestään.\n\nSen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat\nlähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat\nyhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän\nrodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta\nhuolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää\nujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi,\njota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään\nriisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi,\nylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi,\njona veitikkamaisen lapselliseksi.\n\nNämä naiset olivat ensimäiset _sivistyneet_ turkkilaisnaiset, joiden\nkanssa hän puhui. Eivätkä he puolestaan koko elämässään olleet näin\npuhelleet kenenkään muun miehen kanssa. Tässä pienessä, pimeässä\nja rappeutuneessa talossa keskellä Vanhaa Stambulia, raunioiden\nja hautojen ympäröiminä, he toteuttivat mahdottoman ainoastaan\nkokoontumalla ja vaihtamalla ajatuksia.\n\nJa he ihmettelivät, etteivät tunteneet toisiaan kovin vieraiksi, ollen\nkuitenkin niin erilaiset olemukseltaan; he huomasivat päinvastoin, että\nheillä oli täysin yhteiset ajatukset ja mielipiteet, ikäänkuin olisivat\nolleet vanhoja ystäviä. Kaiken sen, minkä nuo naiset tiesivät elämästä\nyleensä, oloista Europassa ja sen henkisestä kehityksestä, he olivat\nyksinäisyydessään oppineet kirjoistaan. Ja nyt, kun he ihmeen kautta\nolivat saaneet puhua länsimaalaisen kanssa, tunnettua nimeä kantavan\nmiehen kanssa, he huomasivat olevansa samalla tasolla kuin hän; ja hän\npuolestaan kohteli heitä vertaisinaan, etevinä olentoina, _sieluina_,\nja tämä täytti heidän mielensä ennen aavistamattomalla hurmauksella.\n\nTuona päivänä Zeyneb vuorostaan tarjoili virvokkeita pieneltä pöydältä,\njoka täillä kertaa oli peitetty hopealla kirjaillulla vihreäsilkkisellä\nliinalla, jolle oli sirotettu tuoreita punaisia ruusuja. Djénane\npuolestaan pysyttelihe jotenkin syrjässä, liikuttamatta mustien\nsuruharsojensa ainoatakaan poimua. Hän puhui kenties enemmän kuin\ntoiset, ja varsinkin hänen kysymyksensä olivat syvällisempiä; mutta\nhän ei liikkunut paikaltaan, vaan näytti tahallisesti haluavan\nolla kaikista kolmesta saavuttamattomin, se, jonka ruumiillisuus\noli vähimmin tuntuva. Ainoastaan kerran, kun hän teki liikkeen\nkäsivarrellaan, vilahti harson alta hänen hihansa, joka sen kevään\nmuodin mukaisesti oli hyvin avara ja paisuva ja tehty vaaleanvihreillä\nkirjauksilla koristetusta sitruunan keltaisesta silkkiharsosta; --\nnämä molemmat värit painuivat Andrén mieleen ja tarjosivat hänelle\ntodisteluainesta seuraavana päivänä.\n\nHeidän ympärillään oli synkempää kuin edellisellä viikolla, sillä sää\noli käynyt koleaksi, vaikka olikin toukokuu; kuuli Mustanmeren tuulen\nulvovan nurkissa vallan kuin talvella. Koko Stambul värjötti vilusta\ntummien pilvien peittämän taivaan alla; ja vaatimattomassa pienessä\nhaaremissa oli puolihämärä.\n\nUlko-oven kolkutin, joka aina herätti heissä levottomuutta, sai heidät\nsäpsähtämään.\n\n-- Tuossa he tulevat, sanoi Mélek, joka heti kumartui katsomaan\nulos ristikkoikkunasta. Olenpa iloinen siitä, että he ovat päässeet\npujahtamaan ulos!\n\nHän riensi alas avaamaan ja palasi pian kahden mustiin puetun ja\nläpitunkemattomien harsojen verhoaman naisen seurassa, jotka niinikään\nnäyttivät nuorilta ja hienoilta.\n\n-- Herra André Lhéry, esitti Djénane. Kaksi ystävätärtäni; ovathan\nheidän nimensä teille yhdentekevät, eikö totta?\n\n-- Kaksi naishaamua, eikä muuta, sanoi toinen tulijoista, lausuen\nerityisellä äänenpainolla tuon sanan, jota André ehkä oli\nväärinkäyttänyt jossakin viimeksi julkaisemistaan kirjoissa.\n\nHe ojensivat hänelle valkoisten hansikkaiden peittämät pienet kätensä.\nMuuten nämä molemmat äsken saapuneet varjot puhuivat ranskaa lempeällä\näänellä ja täysin sujuvasti.\n\n-- Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä,\nettä te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan\nturkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.\n\n-- Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja\nsirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.\n\n-- En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin\nuusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen...\nVoimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette...\nTuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: _Havahtuneita_.\n\n-- \"Havahtuneita\", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on\ntäytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi,\nkuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme\nmenehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja...\n\n-- Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä\npäivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi\nteitä: \"Tukahdutettuja\"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä\ntilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme\nlähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella\nkuinka valkeata on hengittää niiden alla!\n\n-- Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette\nystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin\nkaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi\nharso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,,\njopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.\n\n-- Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan\nole säädyllistä... On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka\nsalaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin\nvoi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim.\nvoisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset,\njotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan\nkyynäspäähän.\n\n-- No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu\ntyhmyyksiä... \"Havahtuneita\", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei\nmerkitykseltään ole täysin onnistunut.\n\n-- Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta\najoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan,\nnukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa\nlinnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat.\nNo niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä\nunta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!... Mutta äkkiä tulee\nhäijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja\nte heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon\nkärsimyksen tietoisuuteen...\n\nMutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma\nehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt\ntahtovan sanoa.\n\nÄsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa\näärimäisyksiin asti.\n\nSinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä\nnaisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle\nhaaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia\nunelmia.\n\n-- Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä\netäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. --\nHeidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle\nja kääntyi Islamin-uskoon. -- Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi\nlähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen\nmuoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta.\nKunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!\n\n-- Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.\n\nHe puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se\ntotta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että\noli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja\nehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt\nja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen\nvälille.\n\nMélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa\ntalossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa\naikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan\nnoilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä\npuoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata\noven salvat ja lukon.\n\nKun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki\nhän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset\nhampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä\nhäijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin,\njoista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän\npiti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin\nkultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: \"Minä se\ntodella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun\nlaitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä\nen merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!\"\n\nTätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho.\nAndré huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa -- turkinkielellä, hän kun\njo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.\n\nUlkona oli kylmä, taivas sankkojen pilvien vallassa, ja Mustaltamereltä\npuhalsi vinha tuuli. Tämä iltapäivä oli synkkä kuin joulukuulla.\nSellaisen sään vallitessa Stambul palautti tavallista tuskallisemmin\nhänen mieleensä hänen nuoruutensa, sillä talvi oli muinoin ollut hänen\nEyoubissa vallinneen lyhyen hurmausaikansa kehyksenä. Astuessaan\nSultan-Selimin moskeijan edustalla olevan aution torin poikki, hän\näkkiä räikeän selvästi muisti kulkeneensa siitä yhtä yksinäisenä ja\nyhtä kolean pohjatuulen puhaltaessa, harmaana iltana viisikolmatta\nvuotta sitten. Nyt rakkaan pikku vainajan kuva äkkiä täydelleen\nsyrjäytti Djénanen kuvan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSeuraavana päivänä hän sattumalta jalan kulki Peran valtakatua pitkin,\nollen muutamien lähetystöönsä kuuluvien, miellyttävien henkilöiden,\nherra ja rouva de Sain Enogat'in, seurassa, jotka niinikään olivat\neksyneet sinne ja joiden kanssa hän oli ruvennut yhä enemmän\nseurustelemaan. Mustat katetut vaunut ajoivat ohi, ja sisällä niissä\nAndré ohimennen huomasi tsharshafiin puetun turkkilaisnaisen. Rouva\nde Saint-Enogat tervehti varovasti verhottua naista, joka heti\nhiukan hermostuneena veti ikkunan eteen vaunu-uutimen. Tätä pikaista\nliikettä tarkatessaan huomasi André vaipan alta pilkottavan esiin\nsitruunankeltaisen vihreillä kirjauksilla koristetun silkkihihan, jonka\nvarmasti tiesi nähneensä edellisenä päivänä.\n\n-- Kuinka, tervehdittekö turkkilaista naista kadulla? kysyi André.\n\n-- Oli todella hyvin tahditonta tehdä niin varsinkin kun olin teidän ja\nmieheni seurassa.\n\n-- Ja kuka oli tuo nainen?\n\n-- Djénane Tewlik-Pasha, yksi nuoren Turkinmaan hienoimpia naisia.\n\n-- Vai niin!... Onko hän kaunis?\n\n-- Enempää kuin kaunis. Hurmaava. -- Ja rikas ajoneuvoista päättäen?\n\n-- Kerrotaan, että hänellä Aasiassa on omaisuutta, joka arvoltaan\nvastaa kokonaista maakuntaa. Hänkin on teidän ihailijattarianne, rakas\nmestari. (Hän korosti hiukan ivallisesti sanoja \"rakas mestari\",\ntietäen, että Lhéry kammoksui tätä arvonimeä.) Viime viikolla oli,\nkuten muistanette, eräänä iltapäivänä päästetty lomalle kaikki\n----:n lähetystön miehiset jäsenet, jotta olisi voitu panna toimeen\ntee-kutsut, joihin turkkilaisnaiset saattoivat tulla. Tuo Djénane\noli vieraiden joukossa... Muuan nainen läsnäolijoista morkkasi teitä\npahanpäiväisesti...\n\n-- Ehkäpä te?\n\n-- En suinkaan. Se huvittaa minua ainoastaan silloin kun te olette\nläsnä... Se oli kreivitär d'A... No niin, rouva Tewfik-Pasha rupesi\npuolustamaan teitä niin tulisesti... Muuten minusta tuntuu, kuin\nherättäisi tämä nainen teissä suurta mielenkiintoa?\n\n-- Minussako? Kuinka se olisikaan mahdollista? Tiedättehän varsin\nhyvin, ettei turkkilaisnainen ole meitä varten! Olenhan vaan pannut\nmerkille nuo komeat vaunut, jotka usein kohtaan tielläni.\n\n-- Useinko? Onpa teillä hyvä onni, tuo nainen tuskin koskaan on\najelemassa.\n\n-- Onpa niinkin. Ja tavallisesti näen kaksi muuta, ilmeisesti nuorta,\nnaista hänen seurassaan.\n\n-- Kenties hänen serkkunsa, entisen ministerin, Mehmed-Bein tyttäret.\n\n-- Mitkä ovat näiden Mehmed-Bein tyttärien nimet?\n\n-- Vanhempi on nimeltään Zeyneb... toinen... Mélek, luullakseni.\n\nRouva de Saint-Enogat aavisti aivan varmaan jotakin, mutta hän oli\nliian kiltti ja luotettava tehdäkseen mitään vaarallista.\n\nYstävättäret olivat todella matkustaneet Konstantinopolista, sillä pari\npäivää myöhemmin André sai Djénanelta kirjeen, jossa oli Salonikin\npostileima:\n\n    Toukokuun 18. päivä, 1904.\n\n    Te, hyvä ystävämme, joka niin suuresti rakastatte ruusuja, miksi\n    ette ole täällä luonamme? Jospa te, joka ymmärrätte paremmin\n    ja rakastatte enemmän Itämaita kuin kukaan muu länsimaalainen,\n    voisitte tunkeutua tähän vanhaan palatsiin, johon me olemme\n    asettuneet lepäämään muutamaksi viikoksi korkeiden, synkkien ja\n    kukkasten peittämien muurien taakse!\n\n    Olemme erään iäkkään sukulaisemme luona, hyvin kaukana\n    kaupungista, keskellä maaseutua. Kaikki ympärillämme on vanhaa:\n    ihmiset ja esineet. Täällä ei ole muita nuoria kuin me ja\n    meidän kolme pientä tsherkessiläistä orjatartamme, jotka ovat\n    tyytyväiset kohtaloonsa, ymmärtämättä meidän valituksiamme.\n\n    Niinä viitenä vuotena, joina emme ole käyneet täällä, olimme\n    unhottaneet, millainen on tämä elämä, johon verrattuna elämämme\n    Stambulissa tuntuu helpolta ja vapaalta. Tunnemme olevamme\n    muukalaisia tässä ympäristössä, johon äkkiä olemme siirtyneet, ja\n    joita kokonainen ihmispolvi meitä erottaa. Meistä pidetään, mutta\n    samalla vihataan uutta sieluamme. Kunnioituksesta ja kotirauhan\n    vuoksi koetamme mukautua vanhan aikuisiin muodollisuuksiin ja\n    tapoihin. Mutta tämä ei riitä, aavistetaan kuitenkin tuota\n    uudesta syntynyttä sielua, joka ponnistelee vapauteen, joka\n    sykähtelee ja väräjää, eikä voida antaa anteeksi, että se on\n    vapautunut, ei edes, että se on olemassa.\n\n    Ja kuitenkin kuinka monin ponnistuksin, uhrauksin ja\n    kärsimyksin olemme saaneet maksaa tämän vapautumisen? Mutta\n    te, länsimaalainen, ette voi ymmärtää näitä taisteluja; teidän\n    sielunne on epäilemättä alati saanut kehittyä häiriintymättä\n    sille soveliaassa ilmapiirissä. Te ette voi ymmärtää...\n\n    Kuinka näyttäisimmekään teistä täällä sekä vierailta että\n    kotiutuneilta! Jospa voisitte nähdä meidät tämän vanhan\n    puutarhan sopukassa, missä istun kirjoittamassa teille\n    kirjettä kioskissa, jonka seinät ovat leikattua puuta sinne\n    tänne sovitettuine fajanssi-laattoineen ja jossa vesi laulaen\n    pulppuilee marmorialtaassa. Yltympäri on vanhanaikaisia divaaneja\n    päällystettyinä haalistuneella vaaleanpunaisella silkillä, jossa\n    vielä kiiltää jokunen hopeasäie. Ja ulkopuolella on tuhlaileva\n    runsaus noita vaaleita ruusuja, jotka kasvavat kimputtain ja\n    joita teillä sanotaan morsiusruusuiksi. Ystävättärenne eivät\n    enää ole puetut europpalaisiin hameisiin tai uudenaikaisiin\n    tsharshafeihin; he ovat omaksuneet isoäitiensä puvut. Sillä\n    olemme vanhoista arkuista nuuskineet esille komeita pukuja,\n    jotka muinoin ovat loistaneet Abd-ul-Medzidin aikuisessa\n    keisarillisessa haaremissa. (Se hovinainen, joka niitä käytti,\n    oli isoisämme äiti.) Oletteko nähnyt tällaisia hameita? Niillä on\n    pitkä laahus ja liepeet, jotka niinikään laahaavat, mutta jotka\n    nostetaan ja sidotaan yhteen silloin kun lähdetään astumaan.\n    Meidän valitsemamme hameet ovat vaaleanpunaiset, vihreät ja\n    keltaiset, vaalenneet kuin kirjan lehtien välissä säilytetyt\n    kukat; niiden värit näyttävät pelkiltä häiveheijastuksilta, jotka\n    ennen pitkää kokonaan katoavat.\n\n    Näihin muistorikkaisiin hameisiin puettuina ja istuen kioskissa\n    suihkulähteen reunalla, olemme lukeneet teidän viime kirjanne\n    \"Kabulin maa\" -- meidän _oman_ kappaleemme, nimittäin kappaleen,\n    jonka te itse meille annoitte. Taiteilija kuin olette, ette olisi\n    voinut kuvitella sille sopivampaa lukupaikkaa. Lukemattomat\n    ruusut, joita riippuu kaikkialla, muodostavat tiheitä uutimia\n    ikkunoiden eteen, ja kevät näillä eteläisillä seuduilla hurmaa\n    meitä viileine tuulahduksilleen... Nyt olemme siis nähneet\n    Kabulin.\n\n    Mutta suoraan sanoen, hyvä ystävä, en pidä tästä kirjasta\n    yhtä paljoa kuin edellisistä, siinä ei ole tarpeeksi _teitä_\n    itseänne. En ole itkenyt niin kuin lukiessani useita muita\n    teidän kirjoittamianne teoksia, jotka eivät aina itsessään ole\n    surullisia, mutta jotka herättävät minussa mielenliikutusta ja\n    levottomuutta. Oi, älkää enää kirjoittako yksinomaan järjellänne.\n    Ette enää luullakseni, tahdo paljastaa sisimpiä tunteitanne...\n    Mitä huolitte te siitä, mitä ihmiset sanovat? Kirjoittakaa\n    edelleenkin sydämellänne; vai onko se jo niin väsynyt ja\n    välinpitämätön, ettei enää voi kuulla sen sykintää kirjoissanne,\n    niinkuin ennen?...\n\n    Nyt laskeutuu ilta ja se hetki on niin kaunis näissä hiljaisissa\n    puutarhoissa joissa kukatkin nyt näyttävät miettiväisiltä;\n    ja muistoja uhkuvilta. Voisi viipyä siellä loppumattomiin ja\n    kuunnella pienen vesisuihkun lorinaa marmorialtaassa, vaikka\n    sen ääni onkin alati sama, kuvastaen päivien yksitoikkoisuutta.\n    Tämä paikka voisi niin hyvin olla paratiisi. Tuntee, että täällä\n    kaikki ihmisen sisässä ja hänen ympärillään voisi olla kaunista!\n    Täällä voisi elämä ja onni olla yhtä, kunhan vaan _olisi vapaus!_\n\n    Meidän on nyt palaaminen palatsiin ja sanomme ystävällemme\n    hyvästi. Tuossa tulee pitkä neekeri noutamaan meitä, sillä\n    on jo myöhä, ja orjattaret ovat alkaneet laulaa ja soittaa\n    luuttua huvittaakseen talon vanhoja naisia. Hetken kuluttua on\n    meidänkin pakko tanssia, ja meidät kielletään puhumasta ranskaa,\n    mikä ei estä ketään meistä nukkumasta joku teidän kirjoistanne\n    pieluksemme alla.\n\n    Hyvästi, ystävämme, ajattelettekohan joskus pieniä kasvottomia\n    varjojanne?\n\n                                                  _Djénane_.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nStambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon\nyksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten\nystävien avustuksella.\n\nJa André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen\nkivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään\nuusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.\n\nSaavuttuaan kalmistoon, hän erotti kaukaa salaa korjatun haudan,\njoka näytti kiiltävän uudelta kaikkien ympärillä olevien vanhojen\nja harmaiden patsaiden joukossa. Nuo pienet hautapatsaat, joista\ntoinen pystytetään pään, toinen jalkojen kohdalle kohosivat suorina\nja vaikeina kaikkien muiden lähistön hautakivien joukossa, jotka\nolivat sammalen peittämiä ja jotka joko olivat kallellaan tai kokonaan\nkumoon kaatuneet. Oli niinikään uusittu sinimaalaus hautakirjoituksen\nkohokirjainten välissä, jotka nyt loistivat vahvasti kullattuina.\nPaitsi lyhyttä kuolonaiheista runoa oli siinä luettavissa:\n\n_\"Rukoile Moharremin 18 päivänä 1297 kuolleen Ali-Djianghie Effendin\ntyttären, Nedjibé'n sielun puolesta.\"_\n\nJo nyt oli vaikea nähdä, että käsityöläiset niin äsken olivat\ntyöskennelleet siellä, sillä paksun alustapaaden ympärillä oli\njo pistänyt esiin minttua, ajuruohoa ja koko tuo tuoksuava\nkasvimaailma, joka viihtyy kivikkomaassa, ja joka rehoitti toukokuun\nauringonpaisteessa. Kookkaat sypressit, jotka ovat nähneet niin\nmonen kaliifin hallitusajan ja niin monta vuosisataa, olivat ihan\nsamanlaisia, jommoisina André aina oli ne nähnyt ja jommoiset ne\nepäilemättä olivat olleet sata vuotta sitten, samanasentoisina,\nsamanmuotoisille jäykkine vaaleanharmaina oksineen, jotka luurangon\nkäsivarsien tavoin törröttivät ilmassa. Ja Stambulin vanhat muurit\nkohosivat silmänkantamattomiin, vallinsarvi-jonoineen ja laidoiltaan\nhalkeilleine ampumareikineen, hiljaisuuden, ehkä entistään\nyksinäisemmän hiljaisuuden keskellä.\n\nOli selkeän kaunis ilma. Multa ja sypressit tuoksuivat hyviltä. Tämän\nhauta-aavikon herättämä surumielinen alistuvaisuus vaikutti sinä\npäivänä miellyttävältä, suloiselta ja vakuuttavalta, teki mieli viipyä\nsiellä, halusi päästä osalliseksi näiden nukkujien rauhasta, ajuruohon\nja mintun peittämästä levosta.\n\nAndré poistui mieli kirkastuneena ja melkein onnellisena, hän kun\nvihdoinkin oli täyttänyt tuon pyhän velvollisuuden, joka oli ollut niin\nvaikea, että hän sitä oli hautonut mielessä yökaudet. Vuosien kuluessa\nmatkoillaan, levottoman harhailevan elämänsä aikana, kaukaisimmillakin\nretkillään hän lukemattomat kerrat, unettomina öinä oli ajatellut\ntuota seikkaa, joka vivahti painajaisen ahdistaman unen mahdottomaan\nyritykseen, nimittäin lohkeilevien hautakivien korvaamista Stambulissa\nolevalla pyhällä hautausmaalla. Tänään se siis oli tapahtunut. Ja tuo\nrakas pieni hauta tuntui kokonaan kuuluvan hänelle, nyt kun se hänen\ntahtonsa vaikutuksesta oli jälleen saatettu kuntoon ja kun hän oli\nrakennuttanut sen vahvaksi ja kestäväksi.\n\nTuntien sisällään aito-turkkilaista tunnelmaa tuona kauniina,\nviileänä iltana, jona täysikuu pian oli heijastava sinervää valoaan\nMarmarameren vetten, hän palasi pimeän tultua Stambuliin ja tunkeutui\nmuhamettilaisten korttelien keskustaan, istuutuakseen hänelle\njälleen tutuksi käyneeseen Sultani-Fatihin moskeijan edessä olevaan\npuistikkoon. Siinä hän tahtoi haaveilla illan puhtaassa viileydessä ja\nsuloisessa itämaalaisessa rauhassa, polttaen nargileta, ympärillään\nniin paljon haihtuvaa komeutta, rappeutumista, uskonnollista\nhiljaisuutta ja rukousta.\n\nHänen saapuessaan paikalle, kaikki ympärillä olevat kahvilat olivat\nsytyttäneet vaatimattomat lamppunsa; puiden oksille ripustetut lyhdyt\n-- vanhat öljylyhdyt -- levittivät niinikään himmeätä valoa; ja\nkaikkialla, penkeillä ja jakkaroilla, istui turbaanipäisiä uneksijoita\npolttamassa, väliin vaihtaen jonkun sanan matalalla äänellä: kuuli\nainoastaan nargilepiippujen omituisen äänen -- niitä oli sadottain --\nnimittäin veden porinan piipun pesästä, polttajan vetäessä henkeään\npitkään ja syvään. Hänellekin tuotiin tällainen piippu ja muutamia\nhehkuvia hiiliä persialaisilla tupakkalehdillä, ja pian hän kaikkien\nmuiden ympärillä olijoiden tavoin vaipui puolihuumaukseen, joka oli\nterveydelle vaaraton ja joka edisti mietiskelyä. Hän istui niiden\npuiden alla, joiden oksista riippuivat nuo himmeävaloiset pienet\nlamput, vastapäätä moskeijaa, josta ainoastaan puistikon leveys häntä\neroitti.\n\nTämä paikka oli autio ja piili varjossa, ja sen huonossa kivityksessä\nvaihtelivat kuopat ja multa. Moskeijan julkipuoli, joka täytti taustan,\noli korkea, kunnianarvoinen ja yksinkertainen kuin linnoituksen muuri,\nvailla muuta aukkoa kuin tuo vähintään kolmenkymmenen jalan korkuinen\nsuippokaarinen portti, josta astuttiin sisään pyhään esikartanoon.\n\nOikealla ja vasemmalla häipyi kaikki syvään, läpitunkemattomaan yöhön\n-- haamoitti vaan epämääräisiä puiden, kenties sypressien, ääriviivoja,\nnoita kalmistojen tunnusmerkkejä -- ja tuo pimeys oli vielä omituisempi\nkuin muualla, se oli Islamin rauha ja mysterio. Kuu, joka pari tuntia\nsitten oli noussut Aasian vuorten takaa, alkoi nyt näkyä moskeijan\nyläpuolella; hitaasti se yleni, ja vihdoin oli näkyvissä koko sen\npyöreä hopeanhohteinen levy, ilmavana ja vapaana tuon ainemöhkäleen\nyläpuolella, niin ilmeisen selvästi heijastaen ääretöntä etäisyyttään\nja yksinäisyyttään avaruudessa!\n\nTuo sinervä valo levisi levenemistään ja tulvaili viisaiden, hurskaiden\npolttajien yli, mutta autio, avoin paikka oli edelleen pyhien muurien\nsiimeksessä.\n\nKuutamoon sekoittui Marmaramerestä noussut viileä iltausva, jota\nei ollut huomattu aikaisemmin, se kun oli niin läpikuultavan ohut,\nmutta joka nyt vaaleansinisenä verhosi kaiken ja saattoi utumaisen\nnäköiseksi tuon tumman moskeijamuurinkin, joka äsken näytti niin\njykevän raskaalta. Ja yläilmoille kohoavat minareetit näyttivät niin\nläpikuultavilta, että tuntui kuin olisivat kuun säteet tunkeneet niiden\nläpi; päätä huimasi katsellessa niitä tuon siniusvan ympäröiminä, niin\nkorkeilta, ilmavilta ja kevyiltä ne näyttivät.\n\nSamaan aikaan alkoi Kultaisen-Sarven toisella rannalla -- oikeastaan\nsangen lähellä siitä, mutta matkan päässä, joka näytti tavattoman\npitkältä, niin sanotussa europpalaisessa kaupunginosassa, nimeltä Pera,\nyöelämä. Kaikenlaisia länsimaalaisia -- ja valitettavasti muutamia\nnuorturkkilaisiakin, jotka jotakuinkin parisinmallisten pukujensa\nperustuksella luulivat saavuttaneensa kadehdittavan sivistysmäärän,\nkokoontui siellä oluttupiin, typeriin varietee-huoneustoihin tai\npoker-pöytien ääreen Peran komeimpiin klubeihin... Mitä surkuteltavia\npikkusieluja onkaan maailmassa!\n\nHe olivat levottomia ihmisparkoja, tasapainonsa menettäneitä, onttoja\nja halpamielisiä, harhaluulonsa ja toiveensa menettäneitä. Hyvin köyhiä\nverrattuina niihin yksinkertaisiin ja viisaihin miehiin, jotka täällä\nodottavat muedsinin laulua yläilmoista, mennäkseen täynnä luottamusta\npolvistumaan tutkimattoman Allah'n eteen ja jotka myöhemmin tulevat\nkuolemaan rauha sydämessään, ikäänkuin lähdössä ihanalle matkalle!\n\nNyt odotetut äänet kaiuttivat kutsulauluaan. Nuo taivaan loistaviin\nautereisiin häipyvien solakkojen tornien huipuissa asuvat miehet, nuo\nyläilmojen vieraat, kuun naapurit, visertävät odottamatta kuin linnut,\näkillisen väräjävän haltioitumisen valtaamina.\n\nOn täytynyt valita tähän toimeen miehiä, joilla on tavattoman vahva\nääni, muuten sitä ei kuulisi noiden pilviä piirtävien minareettien\nhuipusta. Ei yksikään sävel mene hukkaan, kaikki, minkä he laulaen\nsanovat kuuluu alas selvästi, tarkkaan ja helposti.\n\nUneksijat nousevat toinen toisensa jälkeen, lähestyvät puistikon\nvielä varjossa olevaa osaa, astuvat sen poikki ja kulkevat hitain\naskelin pyhää porttia kohti. Ryhminä, joihin aluksi kuuluu kolme,\nneljä tai viisi, nuo valkoturbaaniset ja pitkätakkiset miehet lähtevät\nrukoilemaan. Sitten saapuu toisia eri tahoilta, pimeästä ympäristöstä,\npuiden ja katujen tummista varjoista, suljetuista taloista. He astuvat\näänettömästi pehmeät tohvelit jalassa, levollisina, hartaina ja\nvakavina. Korkeaan suippokaareen, joka aukenee jykevässä alastomassa\nmuurissa, ja joka on kaikkien päämääränä, on ripustettu vanhanaikainen\nlamppu muka sitä valaisemaan, ja tuo pieni liekki näyttää vallan\nkeltaiselta ja sammuvalta sen kauniin, häikäisevän kuutamon rinnalla,\njoka täyttää avaruuden. Ja äänien alati laulaessa ylhäällä, syntyy\nvalkoiseen harsokankaaseen käärittyjen päiden keskeymätön jono, joka\nkatoaa summattoman suureen porttiaukkoon.\n\nKun avoimen paikan penkit ovat tyhjentyneet istujista, lähtee André\nLhéry niinikään moskeijaan, viimeisenä ja tuntien itsensä kaikkein\nkurjimmaksi, hän, joka ei voi rukoilla. Hän menee sisälle ja jää\nseisomaan oven suuhun. Siellä on pari kolme tuhatta turbaanipäätä,\njotka itsestään järjestyvät useisiin samanlaisiin riveihin, kasvot\nkääntyneinä \"mihrab'ia\" kohti. Ääni keskeyttää hiljaisuuden,\nvalittavana ja sanomattoman alakuloisena; sen kimakka sointu\nmuistuttaa muedsimin ääntä, se heikkenee, kovenee, kaikuu värähdellen\näärettömien holvien alla, käyden yhä hitaammaksi, ja se sammuu kuin\nkuolinkamppaukseen, taas alkaen uudestaan. Tämä ääni ohjaa tuon\ntarkkaavaisen kaksituhatmiehisen joukon rukouksia; sen kehoituksesta he\nlankeavat polvilleen, kumartuvat entistään nöyremmin ja heittäytyvät\nviimein maahan, otsa kiinni permantoon, kaikki yhtaikaa, tehden\nsäännöllisen yhteisen liikkeen, ikäänkuin tuon surullisen, mutta\nsamalla niin lempeän laulun painamina, joka liitelee heidän ylitsensä,\ntoisinaan hiljaisena kuin kuiskaus, mutta kuitenkin täyttäen äärettömän\npyhätön.\n\nSiihen leviää heikkoa valoa pienistä lampuista, joita siellä täällä\nriippuu kaikuviin kattoholveihin kiinnitetyistä pitkistä nyöreistä;\njos eivät seinät olisi niin häikäisevän valkoiset, saattaisi siellä\ntuskin nähdä. Ajoittain kuulee siipien suhinaa: kesyt pääskyt, jotka\nhäiriintymättä saavat pesiä ylhäällä lehtereillä, heräävät valosta\nja kaikkien noiden kauhtanoiden hiljaisesta kahinasta, lentävät ulos\npesistään ja liitelevät pelottomina yläpuolella tuhansia turbaanipäisiä\nrukoilijoita. Hartaus on niin syvä, usko niin vahva, että kun otsat\nkumartuvat alas heikon kimakan äänen värisevästä kehoituksesta,\nluulee näkevänsä hiljaisen, tuhansilta huulilta nousevan rukouksen\nsuitsutuspilven tavoin kohoavan ylös.\n\nOi, jospa Allah ja kaliifi vielä kauan suojelisivat ja eristäisivät\nhurskasta, ajattelevaista, hyvää ja rehellistä Turkin kansaa, joka on\nmaailman jaloimpia, Joka kykenee tekemään suunnattomia ponnistuksia ja\nosoittamaan ylevää sankarillisuutta taistelukentällä, jos on kyseessä\nisänmaan, Islamin ja uskon puolustaminen!\n\nRukouksen loputtua André poistui oikeauskoisten kanssa ja istuutui\njälleen tupakoimaan taivasalle yhä kirkkaammaksi käyvässä kuutamossa.\nTyynen iloisena hän ajatteli korjattua hautapatsasta, joka sinä hetkenä\nkohosi suorana, valkeana ja kauniina kuutamoyön kirkkaassa valossa.\nJa nyt, kun tuo velvollisuus oli täytetty, hän saattoi matkustaa pois\ntäältä, sillä olihan hänen tarkoituksensa ollut viipyä ainoastaan niin\nkauan. Mutta Itämaiden lumous oli vähitellen taas vallannut hänet,\nja sitäpaitsi noiden kolmen pienen salaperäisen olennon oli määrä\npalata kesän tullen, ja hän tahtoi vielä kerran kuulla heidän äänensä.\nAlkuaikoina oli tuo seikkailu herättänyt Andréssa tunnonvaivoja hänen\najatellessaan sitä luottamuksellista vieraanvaraisuutta, jota hänen\nturkkilaiset ystävänsä olivat hänelle osoittaneet, mutta sinä iltana\nhänellä ei enää niitä ollut.\n\n-- Enhän oikeastaan -- näin hän ajatteli -- loukkaa heidän kunniaansa;\nmikä muu tunne voisikaan vallita minun ja Djénanen välillä kuin tavaton\nja suloinen ystävyys; onhan hän niin nuori, että voisi olla tyttäreni,\nenkä sitäpaitsi ole hänen kasvojansa nähnyt, enkä luultavasti koskaan\ntule näkemään.\n\nMuuten hän sinä päivänä oli häneltä saanut kirjeen, joka näytti\nlopullisesti ratkaisevan asian.\n\n    Eräänä päivänä -- näin hän kirjoitti keskellä \"nukkuvaa metsää\"\n    olevasta palatsistaan, mikä ei estänyt häntä itseään olemasta\n    täysin hereillä -- eräänä päivänä;, saatuamme päähänpiston ja\n    tuntien itsemme tavallista suuremman siveellisen eristyksen\n    ympäröimiksi, ärtyisinä ylipääsemättömän muurin tähden, jota\n    vastaan alati töytäämme, ja joka runtelee meitä, teimme rohkean\n    päätöksen tutkia, minkälainen henkilö te oikeastaan olette.\n    Tämä, sekä uhmailu ja uteliaisuus olivat ensi syyt siihen, että\n    halusimme tavata teidät.\n\n    Se André Lhéry, johon tutustuimme, oli aivan toisenlainen, kuin\n    miksi olimme häntä kuvitelleet. Mutta teidän oikeata minäänne,\n    johon olette antanut meidän tutustua, emme koskaan enää unhota.\n    On kuitenkin tarpeellista lähemmin selittää nämä sanat, jotka\n    naisen lausumina miehelle melkein vaikuttavat epäonnistuneelta\n    kohteliaisuudelta. Emme koskaan voi unhottaa teitä sentähden,\n    että teidän kauttanne olemme oppineet tuntemaan sen seikan, joka\n    epäilemättä on viehätyksenä länsimaalaisten naisten elämässä:\n    henkinen kosketus taiteilijaan. Emme koskaan voi unhottaa teitä,\n    sentähden, että olette osoittanut meille hiukan ystävällistä\n    myötätuntoisuutta Te olette osoittanut harrastusta meidän\n    olemuksemme parhaaseen puoleen, _sieluumme_, jota meidän herramme\n    tietämättä, olimmeko kauniita vai vanhoja linnunpelättiä, ja\n    valtijaamme tähänasti ovat pitäneet vallan mitättömänä. Te olette\n    saanut meidät aavistamaan, kuinka arvokas miehen puhdas ystävyys\n    voi olla.\n\nSe oli siis todella sitä, mitä hän oli ajatellut: miellyttävää sielujen\nkiemailua, eikä muuta, ja lisäksi kiemailua vaarojen uhatessa, mutta\naineellisten, eikä siveellisten. Ja kaikki tämä oli pysyvä puhtaana\nkuin lumi, kuin moskeijain valkoiset kuutamossa hohtavat kupukatot.\n\nHänellä oli mukanaan Djénanen kirje, jonka äsken oli saanut Perassa,\nhän otti sen jälleen esille rauhassa lukeakseen sen uudelleen\nläheisestä oksasta riippuvan lyhdyn valossa:\n\n    Nyt, kun emme enää voi kohdata teitä -- hän sanoi -vaivumme\n    suruksemme jälleen tylsyydentilaamme! Saatattekohan te, jonka\n    oma olemassaolo on niin vaihteleva, niin värähtelevä, käsittää\n    meidän elämäämme, joka on niin väritön ja jonka vuodet seuraavat\n    toisiaan jättämättä jälkeensä muistoja. Tiedämme edeltäpäin mitä\n    huomispäivä meille on tuottava -- nimittäin se ei ole tuottava\n    meille mitään -- ja kaikki seuraavat päivät kuolemaamme asti ovat\n    kuluvat yhtä mauttoman levollisina, yhtä yksinkertaisen harmaina.\n    Elämämme on niin väritöntä, vallan kuin pumpuliin käärittyä, niin\n    että meidät valtaa halu saada kiviä ja okaita.\n\n    Europasta saapuneissa romaaneissa kohtaamme aina ihmisiä, jotka\n    elämän ehtoona itkevät menetettyjä harhaluulojaan. Oi, heillä on\n    ainakin ollut niitä, ja he ovat ainakin kerran kokeneet hurmausta\n    tavoitellessaan jotain kaunista kangastusta! Meillä sitävastoin,\n    André, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta omata harhaluuloja, ja\n    kun vanhuutemme lähestyy, ei meillä edes ole tuota surumieliseksi\n    tekevää ajanvietettä itkeä niitä... Kuinka paljon täydellisemmin\n    olemmekaan tunteneet tämän siitä lähtien, kun teihin tutustuimme.\n\n    Ihania nuo hetket, jotka Sultan-Selimin kaupunginosan vanhassa\n    talossa vietimme teidän seurassanne! Siellä toteutui unelma,\n    jota ennen emme rohjenneet edes toivoa: saada pitää André\n    Lhéry'tä yksinomaan meidän piirissämme, kokea hänen puoleltaan\n    sellaista kohtelua kuin _ajattelevat olennot_, jotka eivät ole\n    mitään leluja, melkein sellaista kohtelua kuin ystävät ainakin,\n    niin että hän meille paljasti sielunsa salaisiakin puolia!\n    Vaikka tunnemmekin ainoastaan puutteellisesti elämää Europassa\n    ja tapoja teidän seurustelupiireissänne, olemme kuitenkin\n    täysin oivaltaneet kuinka arvokas oli se luottamus, jolla te\n    vastasitte tungettelevaisuuteemme. Sillä siitä olemme olleet\n    täysin tietoiset, ja ellei meillä olisi ollut harsojamme, emme\n    varmaankaan olisi olleet niin rohkeat.\n\n    Nyt teemme teille vallan suoraan ja teeskentelemättömästi\n    ehdotuksen. Kuullessamme teidän kerran puhuvan eräästä teille\n    rakkaasta haudasta, heräsi meissä kaikissa sama ajatus, jota\n    pelontunne kuitenkin esti meitä ilmaisemasta. Mutta nyt, näin\n    kirjeessä, rohkenemme sen tehdä... Jos tietäisimme, missä\n    ystävättärenne hauta on, voisimme käydä joskus rukoilemassa sen\n    ääressä, ja teidän matkustettuanne pois voisimme valvoa sitä ja\n    antaa teille tietoja siitä. Ehkäpä teille olisi suloista tietää,\n    että se maailman sopukka, missä lepää osa sydäntänne, ei ole\n    välinpitämättömyyden ympäröimä. Ja iloitsisimme niin suuresti\n    tästä meidän välillämme olevasta hiukan todellisesta siteestä,\n    silloin kun te jo olette kaukana meistä. Entisen ystävättärenne\n    muisto ehkä estäisi nykyisiä ystävättäriänne unhottumasta...\n\n    Ja rukouksiimme hänen sielunsa puolesta, joka on opettanut teidät\n    rakastamaan meidän maatamme, sulkisimme teidätkin, jonka sisäisen\n    ahdistuksen selvästi olemme huomanneet. Kuinka omituista, että\n    sen jälkeen kuin opin teidät tuntemaan, minussa jälleen on\n    herännyt toivo, minussa, joka jo olin sen menettänyt! Minunko\n    tehtäväni on muistuttaa teille, ettei ole oikeus rajoittaa\n    odotustaan ja ihannettaan tähän elämään, kun on kirjoittanut\n    sellaisia sivuja kuin te eräissä kirjoissanne...\n\n    _Djénane_.\n\nTätä hän kauan oli toivonut, nimittäin tilaisuutta jättää Nedjibén\nhaudan hoidon jollekin henkilölle täällä: tämä unelma, jonka\ntoteutumista hän tuskin oli rohjennut toivoa oli ollut se, että olisi\nvoinut uskoa tuon hoidon muutamille turkkilaisnaisille, jotka olivat\nsamaa rotua ja uskoa kuin pieni vainaja. Djénanen ehdotus, joka lujitti\nhänen kiintymystään häneen, tyydytti täysin hänen toivonsa ja rauhoitti\nkokonaan hänen omantuntonsa hautaan nähden.\n\nSinä ihanana yönä hän ajatteli menneisyyttä ja nykyisyyttä;\ntavallisesti hänestä tuntui, kuin aika olisi uurtanut syvän kuilun\nhänen Turkinmaalla viettämänsä elämän ensi lapsellisen olon ja\nnykyhetken välille, mutta sinä iltana hän sitävastoin näki ne niin\nlähellä toisiaan, kuin olisivat ne keskeytymättä seuranneet toisiansa.\nTuntiessaan itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi, kun\nsitävastoin vainaja jo niin kauan oli ollut kahmalollinen tomua syvällä\nmaan povessa, hän koki sisällään vuoroin raatelevia tunnonvaivoja ja\nhäpeää, ja vuoroin hän kun ylenmääräisesti rakasti elämää ja nuoruutta\n-- melkein itsekästä riemuvoittoa...\n\nJa toistamiseen tuona iltana hän muisteloissaan yhdisti Nedjibén ja\nDjénanen: olivathan he kotoisin samasta maasta, tsherkessiläisnaisia\nmolemmat, toisen ääni oli monesti muistuttanut toisen ääntä, muutamia\nturkkilaisia sanoja he äänsivät samalla tavalla...\n\nÄkkiä hän huomasi, että varmaankin oli hyvin myöhä, sillä sieltäpäin,\nmissä puiden pimeät ryhmät häämöittivät, kuului muulien kellojen\nkilinää -- nuo hopeanheleät tiu'ut, jotka helisevät öisin Stambulissa:\npuutarhureita, jotka tuovat kaupunkiin koreja täynnä mansikoita,\nkukkia, papuja, salaattia, kaikenlaisia kevään tuotteita, joita\nvalkohuntuiset kansannaiset aamulla ostavat moskeijain edustalla. Hän\nkatseli ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa tupakoitsija, joka vielä\nviipyi täällä. Melkein kaikki pienten kahviloiden edessä olevat lyhdyt\noli sammutettu. Hänen hartiansa olivat kosteat kasteesta, ja poika,\njoka seisoi hänen takanaan puuhun nojaten, odotti kärsivällisesti\nkunnes hän lopettaisi, voidakseen viedä pois vesipiipun ja sulkea oven.\n\nOli kohta puoliyö. André nousi ja alkoi astua alas Kultaisen-Sarven\nsilloille päin, kulkeakseen toiselle rannalle, missä asui. Näin\nmyöhään tietysti oli mahdoton saada ajoneuvoja. Poistaakseen Vanhasta\nStambul'ista, oli hänen kuljettava pitkä matka nukkuvan kaupungin\npoikki, jonka talot olivat mykät ja teljetyt, jossa kaikki oli kuin\njähmettynyttä häikäisevän kirkkaassa, aavemaisessa kuutamossa. Hänen\noli kulkeminen korttelien läpi, joissa kadut milloin olivat ylä-,\nmilloin alamäkiä, milloin mutkittelivat sokkeloina, ikäänkuin tahallaan\neksyttääkseen myöhästynyttä kävelijää, joka ei suinkaan kohdannut\nketään oikealle tolalle neuvojaa. Mutta André tunsi ulkoa kaikki nämä\nmutkat. Oli myös yksinäisiä toreja moskeijoiden ympärillä, joiden\nkupuryhmät kuu verhosi äärettömän avaroihin valkoisiin käärinliinoihin.\nJa kaikkialla näki hautausmaita, arapiantyylisten vanhanaikaisten\nristikkoaitausten suojaamina, haudoilla lamput, joissa paloi pieni\nkeltainen liekki. Joskus näki marmorisen hautakioskin ikkunasta\nheijastuvan himmeän valon; mutta tämäkin oli vainajille sytytettyä\nvalaistusta, eikä maksanut vaivaa luoda katsetta sinne sisälle; siellä\nei ollut muuta kuin joukko korkeita ruumisalttareita, ajan hampaan\nkalvamia ja tomukasojen peittämiä. Kaduilla makasi punakeltaisia koiria\njoukoittain, tiheästi toisiinsa kiinnisullottuina -- turkkilaisia\nkoiria yhtä hyvänsävyisiä kuin itse muhamettilaiset, jotka antavat\nniiden vapaasti elellä. Nuo koirat eivät suutu, vaikka polkee niitä\njalallaan, kunhan ne vaan käsittävät, ettei se ole tahallista. Muuta\nääntä ei kuule kuin ajoittain yövartijan rautakärkisauvan kolhauksen,\nsen tärähtäessä kaikuvaan katukivitykseen. Vanha Stambul, kaikkine\nhautoineen, nukkui sinä yönä vaipuneena uskonnolliseen rauhaansa yhtä\nhäiriintymättä kuin kolmesataa vuotta sitten.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nToukokuun epävakaisen sään jälkeen, jonka vallitessa Mustanmeren tuuli\nitsepäisesti oli ajellut kylmiä sadepilviä, oli kesäkuu levittänyt yli\nTurkinmaan tummansinisen itämaalaisen taivaansa. Ja Konstantinopolin\nasukkaat olivat, niin kuin vuosittain oli tapana, jo muuttaneet\nBosporin rannoille. Pitkin näiden vesien partaita, joita melkein\naina kevyt henkäys saa väreilemään, olivat lähetystöt asettuneet\neuropanpuoleisiin kesäasuntoihinsa. André'n oli ollut pakko seurata\nmukana ja asettua Terapiaan, eräänlaiseen kansainväliseen kylään, jota\nrumentaa kaksi jättiläismäistä hotellia, missä varietee-orkesterit\npauhaten riehuvat joka ilta: mutta hän oleskeli enimmäkseen\naasialaisella puolella, joka yhä edelleen oli ihailtavan itämaalainen,\nvarjoisa ja rauhallinen.\n\nUsein hän myös palasi rakkaaseen Stambuliinsa, josta hänet erotti\nainoastaan tunnin kestävä venematka Bosporilla, missä vilisi\nedestakaisin kulkevia laivoja ja veneitä.\n\nTuolla salmella, loppumattoman talo- ja palatsijonojen reunustamien\nrantojen välillä, liikkui lakkaamatta aluksia, suunnattoman suuria\nhöyrylaivoja tai kauniita, vanhanaikaisia purjeveneitä, joita ilmestyi\njoukottain suotuisan tuulen puhaltaessa. Kaiken, mitä Tonavanmaat,\nEtelä-Venäjä, jopa kaukainen Persia ja Bukara tuottavat ja vievät\nmaasta, nielee tämä vihreä vesisola, jolla aina puhaltaa pohjoisilta\naroilta Välimerelle päin raikas tuuli. Lähempänä rantoja häärii\nalinomaan kaikenlaisia aluksia, pikku veneitä, kapeita kaikeja,\njoiden soutajat ovat puetut kullalla kirjailtuihin livereihin, pieniä\nmoottoriveneitä, räikeän koreiksi maalattuja ja kullattuja isoja\nlaivoja, joita joukko kalastajia seisoen airoilla työntävät eteenpäin,\ntoisien laskiessa veteen pitkiä verkkoja, jotka ohikuljettaessa\ntarttuvat kiinni jos johonkin. Ja keskellä tätä aluksien myllerrystä\nmelukkaat rataslaivat lakkaamatta aamusta iltaan kuljettavat punaiseen\nfeziin puettuja miehiä ja harsopeitteisiä naisia aasianpuoleiselta\nrannalta europanpuoleisille maihinnousupaikoille, ja päinvastoin.\n\nMolemmin puolin Bosporia, kahdenkymmenen kilometrin pituudelta,\nkatselevat puutarhojen ja puiden ympäröimät talot lukemattamme\nikkunoineen taukoamatonta hyörinää vihreällä tai sinisellä\nvedenpinnalla. Siinä on kattamattomia ikkunoita, tai salaperäisiä\nhaaremin ristikkoikkunoita, taloja, kaikenikäisiä ja -tyylisiä.\nEuropan puolella on valitettavasti jo muutamia omituisia huviloita,\njoiden omistajat ovat hurjistuneita Länsimaiden ihailijoita, ja joiden\njulkipuolet ovat sekatyylisiä, jopa \"uuden taiteen\" mukaisia, ja ne\novat inhoittavia vanhojen turkkilaisten, sopusuhtaisten rakennusten\nrinnalla, mutta onneksi niitä vielä on niin harvoja, etteivät kykene\nhäiritsemään suuremmoista kokonaisvaikutusta.\n\nAasian puolella, missä asuu melkein pelkkiä turkkilaisia, jotka\nhalveksivat uudenaikaista rihkamaa ja rakastavat rauhallisuutta,\nsaattaa ilman pettymystä soutaa sangen lähellä rantaa, sillä siellä on\nvielä koskemattomana menneisyyden ja Itämaiden lumous, joka liitelee\nkaikkialla. Jokaisessa rantamutkassa, joka lahdessa, joka aukenee\nmetsäisten kumpujen juurella, ilmenee jotain vanhanaikaista, kookkaita\npuita, itämaalaisen salaperäisyyden piilopaikkoja. Rannoilla ei ole\nteitä, vaan vanhan tavan mukaan on jokaisella talolla pieni, eristetty\nmarmorilaiturinsa, joilla haareminaisten on lupa ohuesti verhottuina\noleskella, katsellen jalkojensa juuressa kisailevia aaltoja, tai\nsiroja, puolikuun muotoisia kaarevia kaik-veneitä.\n\nSiellä täällä on siimekkäitä poukamia, täynnä kalastajaveneitä pitkine\nvinoine raakapuineen, pyhiä hautausmaita, joiden kullatut hautapatsaat\nulottuvat alas vedenpintaan asti, ikäänkuin nekin tahtoisivat katsella\nkaikkia näitä laivoja ja nähdä kaikkien soutajien tahdissa liikuttavan\nairoja; monta sataa vuotta vanhojen, kunnianarvoisten plataanien\nvarjostamia moskeijoja, avoimia kyläpaikkoja, joilla riippuu verkkoja\nkuivamassa holveiksi muodostuneilla oksilla ja joilla turbaanipäisiä\nuneksijoita istuu jonkun lumivalkean marmorikaivon ympärillä, jota\nkoristavat kullatut kirjoitukset ja arabeskit.\n\nKun lähtee matkaamaan Terapiasta ja Mustanmeren suulta\nKonstantinopoliin, aukenee vähitellen silmien eteen Bosporin satumainen\nnäky, jonka komeus kasvamistaan kasvaa, saavuttaen huippunsa sinä\nhetkenä, jona saavutaan Marmaramerelle: vasemmalla näkyy silloin Aasian\nSkutari, ja oikealla, korkealla, yläpuolella pitkiä marmorilaitureita\nja sulttaanin palatsia, kohoavat Stambulin ääriviivat, sen\nlukemattomille tornineen ja kupukattoineen.\n\nTässä vaihtelevaisessa ja yllätyksistä rikkaassa ympäristössä oli André\nLhéryn määrä oleskella syksyyn asti, odotellen noita pieniä mustia\nvarjoja, jotka olivat sanoneet hänelle: \"Mekin tulemme viettämään\nkesämme Bosporin rannalla\", mutta jotka eivät enää moneen päivään\nolleet antaneet elonmerkkejä. Ja miten tietää nyt, kuinka heidän\nlaitansa oli, hänellä kun ei ollut tunnussanaa päästäkseen heidän\nMakedonian metsien siimeksessä piilevän linnansa yhteyteen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nDjénanen Andrélle kirjoittama kirje.\n\n    Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901\n    (frankkilaista ajanlaskua).\n\n    Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole\n    voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.\n\n    Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa,\n    avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä\n    kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa\n    Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä\n    talossa.\n\n    Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi,\n    tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis\n    vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin\n    voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle\n    pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään\n    vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta\n    sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää\n    himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.\n\n    Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä,\n    mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin\n    katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat\n    viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole\n    laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä\n    kuin meidän: niissä _haaremi_, jossa meidän täytyy asustaa, ja\n    _selamlike_, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat\n    kokonaan erotetut toisistaan.\n\n    Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini,\n    kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa;\n    viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri,\n    tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät\n    ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.\n\n    Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti.\n    Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa\n    ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli\n    neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla\n    oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista,\n    samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja\n    yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani -- oh,\n    muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä\n    sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani,\n    että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin,\n    ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä\n    odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka\n    eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä,\n    vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket,\n    joina minun täytyi näytellä nuken osaa -- tai vieläkin halvempaa\n    osaa...\n\n    Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja\n    kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle\n    lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa\n    koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti\n    hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä\n    ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen\n    oivalsin täydesti.\n\n    \"Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa\"\n    -- näin hän huomautti. -- Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis\n    ja rakastunut... Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.\n\n    Durdané sitävastoin osasi olla rakastunut! Perheen keskuudessa\n    ihailtiin hänen suloaan -- nuoren pantterin suloa, jonka liikkeet\n    olivat notkean keinuvia. Iltaisin hän tanssi ja soitti luuttua.\n    Hän puhui hyvin vähän, mutta hymyili alinomaan, ja tämä hymy\n    uhkui lupauksia mutta samalla julmuutta, ja se paljasti hänen\n    pienet, suippokärkiset hampaansa.\n\n    Hän tuli usein luokseni muka pitämään minulle seuraa. Kuinka\n    suuresti hän silloin ilmaisi halveksivansa kirjojani, pianoni,\n    kirjoitusvihkojani ja kirjeitäni! Hän vei minut aina kauas pois\n    kaikesta tästä, johonkin turkkilaiseen saliin, missä heittäytyi\n    pitkäkseen divaanille polttamaan savukkeita, leikitellen\n    ainaisella pelillään. Luulin voivani valittaa surujani hänelle,\n    joka oli ollut naimisissa ja joka oli nuori. Mutta hän avasi\n    suuret merivihreät silmänsä ja purskahti nauruun: \"Mitä sinä\n    valitat? Olethan nuori, kaunis, ja sinulla on mies, jota lopulta\n    opit rakastamaan!\" -- \"Ei, vastasin minä, en omista häntä, meillä\n    kun ei ole mitään yhteisiä ajatuksia.\" --\"Mitä sinä välität\n    hänen ajatuksistaan? Sinä omistat _hänet_, ja omistat hänet\n    aivan _itseäsi varten_!\" -- Hän painosti viime sanoja, ja hänen\n    silmissään oli ilkeä ilme.\n\n    Hamdin äidille tuotti todellista surua, ettei minulla vuoden\n    kestäneen avion jälkeen ollut lasta; epäilemättä, näin hän\n    väitti, minut oli noiduttu. Ja minä kieltäydyin lähtemästä\n    lähteille, moskeijoihin ja dervishién luo, jotka olivat kuuluisia\n    sellaisen noituuden kumoamistaidosta: lasta en tahtonut saada.\n    Jos meille onnettomuudeksi olisi syntynyt tyttölapsi, miten\n    olisinkaan häntä kasvattanut? Itämaalaistapaanko, niin kuin\n    Durdané oli kasvatettu, ilman muuta päämäärää elämästä kuin\n    laulaminen ja hyväily? Vai samoinkuin meidät. Zeyneb'in, Mélek'in\n    ja minut itseni, siten tuomiten hänet joutumaan kauheiden\n    kärsimysten alaiseksi?\n\n    Nähkääs. André, tiedän, että meidän kärsimyksemme on jotain\n    välttämätöntä, että me, ja todennäköisesti nekin jotka tulevat\n    meidän jälkeemme, ovat ainoastaan portaita, joiden avulla\n    tulevaisuuden turkkilaisnainen voi kohota ja vapautua. Mutta\n    tunsin, ettei minulla olisi rohkeutta vihkiä tähän uhrautuvaiseen\n    osaan pientä olentoa, joka olisi omaa lihaani ja vertani, ja jota\n    olisin tuudittanut sylissäni.\n\n    Siihen aikaan oli Hamdi lujasti päättänyt hakea paikkaa jossakin\n    ulkomaan lähetyksessä.\n\n    -- Otanpa sinut mukaani, näin hän lupaili, ja siellä saat\n    järjestää elämäsi niinkuin länsimaalaiset naiset, kuten esim.\n    lähettiläämme vaimo Wienissä ja prinsessa Eminé Ruotsissa.\n\n    Ajattelin silloin, että me ollen kahden pienemmässä asunnossa\n    pakostakin eläisimme enemmän yhdessä. Luulin niinikään, että hän\n    toisessa maassa olisi iloinen, ehkäpä ylpeä siitä, että hänellä\n    oli sivistynyt, kaikkeen perehtynyt vaimo.\n\n    Kuinka paljon vaivaa näinkään perehtyäkseni kaikkeen! Luin\n    kaikki etevimmät ranskalaiset aikakauskirjat, kaikki suuret\n    sanomalehdet, ja sitäpaitsi romaaneja ja näytelmiä. Silloin;\n    André, tutustuin teihin perinpohjin. Jo tyttönä olin lukenut\n    _Medjé'n_ ja muutamia muita itämaalaisaiheisia kirjojanne.\n    Siihen elämäni aikaan luin ne uudelleen, ja nyt käsitin vielä\n    paremmin, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme teille,\n    me mahomettilaisnaiset ja miksi pidämme enemmän teistä, kuin\n    monesta muusta kirjailijasta. Se johtuu siitä, että olemme teissä\n    huomanneet likeistä hengenheimolaisuutta, sillä te ymmärrätte\n    Islamia. Oi tuota meidän vääristeltyä ja väärinkäsitettyä\n    Islamiamme, jolle kutenkin pysymme niin uskollisina, meidän\n    kärsimyksemme kun eivät perustu sen käskyihin!... Profeettamme\n    ei ole tuominnut meitä siihen marttyyriuteen, johon meidät\n    pakotetaan. Hunnun, jonka hän muinoin antoi meille, oli määrä\n    olla turvanamme eikä orjuuden merkkinä. Hänen tarkotuksensa ei\n    koskaan ole ollut se, että me olisimme pelkkiä leikkikaluja; se\n    hurskas imani, joka opetti meille pyhää kirjaamme, on nimenomaan\n    vakuuttanut sitä meille. Sanokaa se, tekin André, koraanin\n    kunniaksi ja niiden hyvitykseksi, jotka kärsivät. Sanokaa se\n    lopuksi senkin tähden että me teitä rakastamme...\n\n    Luettuani itämaalaisaiheiset kirjanne, en malttanut olla\n    lukematta muita teoksianne. Joka sivulle lankesi kyynel...\n    Tokkohan paljon luetut kirjailijat tulevat ajatelleeksi kuinka\n    monet erilaiset sielut vajoavat heidän ajatuspiiriinsä?\n    Länsimaalaisiin naisiin, jotka _näkevät_ maailman, jotka elävät\n    siinä mukana, kirjailijan kuvaukset luultavasti eivät tee\n    yhtä syvää vaikutusta. Mutta meille, ainaisesti vangituille,\n    ojennatte te peilin, joka kuvastaa meille tuota alati outoa\n    maailmaa; teidän kauttanne saamme sen nähdä. Ja teidän kauttanne\n    me tunnemme, elämme; ymmärrätte siis, että arvossa pidetty\n    kirjailija muuttuu osaksi meitä itseämme. Olen seurannut\n    teitä ympäri maan piiriä, ja olen koonnut albumeja täyteen\n    teitä koskevia sanomalehtileikkeleitä; mitä teistä on sanottu\n    moittivaa, en ole uskonut. Paljoa aikaisemmin kuin teidät näin,\n    aavistin tarkoin millainen mies te olitte. Kun viimein tutustuin\n    teihin, ette enää ollut minulle outo. Kun annoitte minulle\n    muotokuvanne, André, oli minulla ne kaikki jo ennestään, ja\n    säilytin niitä silkkilaukussa piilotetun lippaan pohjalla!...\n    Ette kai voi vaatia, että me tämän tunnustukseni jälkeen vielä\n    tapaisimme toisiamme? Ei, sellaista sanoo ainoastaan ystävälle,\n    jota ei _enää koskaan näe jälleen_.\n\n    Mutta olenpa eksynyt kauas pois yksinkertaisesta\n    aviotarinastani!... Luulenpa ehtineeni komeiden häideni\n    jälkeisen talven loppuun. Talvi oli pitkä sinä vuotena. Ja\n    Stambul oli kahden kuukauden aikana lumen peitossa. Minä olin\n    käynyt hyvin kalpeaksi ja heikoksi. Hamdin äiti, Emiré-Hanum,\n    aavisti kyllä, etten ollut onnellinen. Hän kaiketi oli levoton\n    nähdessään kalpeuteni, sillä eräänä päivänä, lähetettiin\n    noutamaan lääkäreitä, ja heidän kehotuksestaan minut lähetettiin\n    pariksi kuukaudeksi saarille [Prinssien saaret Marmarameressä\n    Konstantinopolissa sanotaan ainoastaan \"saaret\"], joille\n    ystävättärenne Zevneb ja Mélek jo olivat asettuneet.\n\n    Tunnettehan nuo saaremme ja niiden uhkean keväisen ilmanalan?\n    Siellä hengittää ilman mukana rakkautta elämään ja rakkautta\n    rakkauteen. Tässä puhtaassa ilmassa ja tuoksuvien piinioiden\n    varjossa tunsin jälleen virkoavani. Ikävät muistot, avioelämäni\n    epäsoinnut vaihtuivat helläksi kaihomielisyydeksi. Pidin nyt\n    mielettömänä, että olin kohdellut miestäni niin oikullisesti ja\n    vaativaisesti. Tuo ilmanala ja tuo huhtikuu olivat muuttaneet\n    minut. Kuutamoiltoina kävelin yksin huvilamme kauniissa\n    puutarhassa, eikä minulla ollut muuta toivoa, muuta unelmaa,\n    kuin että Hamdini olisi ollut luonani, käsivarsi vyötäisilläni,\n    ja että olisin yksinomaan hänen rakastajattarensa. Kaipasin\n    katkerasti niitä suudelmia, joihin en ollut tahtonut vastata,\n    niitä hyväilyjä, jotka olivat olleet minusta vastenmieliset.\n\n    Ennen määräaikaa ja kellekään ilmoittamatta palasin Stambuliin\n    ainoastaan orjieni seurassa.\n\n    Höyryvene, jonka koneisto joutui epäkuntoon, viipyi tavallista\n    kauemmin matkalla, ja vasta illalla saavuin perille -- ja te\n    tiedätte, ettei meidän mahomettilaisnaisten ole lupa olla ulkona\n    auringonlaskun jälkeen. Kello kävi kymmenettä kun minä kenenkään\n    huomaamatta astuin sisään palatsimme. Siihen aikaan kaiketi\n    Hamdi, kuten tavallisesti oli selamlikessa isänsä ja ystäviensä\n    seurassa; anoppini oli epäilemättä sulkeutunut huoneeseensa\n    lukemaan koraaniansa, ja serkkuni luultavasti paraikaa antoi\n    jonkun taitavan orjattaren ennustaa tulevaa kohtaloa kahviporosta.\n\n    Menin siis suoraa päätä ylös huoneisiini, ja astuessani sisään,\n    näin kaikkein ensiksi Durdanén mieheni sylissä...\n\n    Sanotte kaiketi, André, että minun seikkailuni on kovin\n    jokapäiväinen ja hyvin tavallinen Länsimailla; enkä olekaan\n    kertonut sitä teille muun kuin jatkon vuoksi.\n\n    Mutta olen väsynyt, ystävä hyvä, jota en enää saa nähdä, ja tuo\n    jatko tulee huomenna.\n\n                                                    _Djénane_.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKoko heinäkuu kului kuitenkin niin ettei André Lhéry saanut luvattua\njatkoa eikä liioin mitään muuta tietoa kolmesta pienestä varjosta.\n\nSamoin kuin kaikki ne, jotka tähän vuodenaikaan asuvat Bosporin\nrannalla, hänkin oleskeli paljon vesillä, kulkien joka päivä\nedestakaisin Europan ja Aasian väliä. Ollen ainakin ylitä itämaalainen\nkuin turkkilaisen, hänellä oli kaik-veneensä; ja soutajilla oli\ntuo tavallinen puku: Brussasta tuodusta musliinikankaasta tehdyt\nleveähihaiset paidat ja kullalla kirjaillut samettitakit. Vene oli\nvalkoinen, pitkä ja kaita, suippokokkainen kuin nuoli, samettiliverit\nolivat väriltään punaiset.\n\nEräänä aamuna hän näissä tamineissa souti pitkin aasialaista rantaa\nja katseli hajamielisenä vallan lähellä vettä olevia vanhoja\ntaloja, haaremien suljettuja ikkunoita, salaperäisten puutarhojen\nristikkoporttien yli kaareutuvia vihreitä oksia. Silloin hän näki\nedessään kevyen veneen jota souti kolme naista, valkoiset silkkipuvut\nyllä; huolellisesti napitettuun pitkään takkiin puettu eunukki\nistui perässä, ja nuo kolme naista soutivat tarmon takaa, ikäänkuin\nsoutukilpailussa.\n\nHe kulkivat vallan läheltä hänen ohitsensa ja käänsivät päänsä\nhäntä kohti. Hän pani merkille, että heillä oli hienot kädet, mutta\nharsohuntu, joka peitti heidän kasvonsa, esti häntä enempää näkemästä.\n\nHän ei aavistanut, että siinä oli kohdannut kolme mustaa haamuansa,\njotka kesällä olivat vaihtaneet väriä ja tulleet valkoisiksi.\n\nSeuraavana päivänä he kirjoittivat hänelle:\n\n                                            Elokuun 3 päivä 1904.\n\n    Jo kaksi päivää ovat ystävättärenne asuneet Bosporin\n    aasianpuoleisella rannalla. Ja eilisaamuna he olivat lähteneet\n    vesille, tapansa mukaan itse soutaakseen vastakkaiselle\n    Pasha-Bagtshé rannalle, missä pensastot ovat täynnä\n    karhunvatukoita, ja ruoho sinikaunokkeja.\n\n    Soudimme siis itse. Mustan tsharshafin asemesta olimme pukeneet\n    yllemme ainoastaan vaaleasilkkisen jeldirmén ja musliinihunnun\n    päähän, niin kuin on luvallista maalla ja Bosporin rannalla.\n    Kaikki oli kaunista ja kukkeata, todellinen lemmen ja uuden\n    elämän sarastusaika. Ilma oli raitis ja kevyt, eivätkä airot\n    käsissämme olleet höyhentä raskaammat. Sensijaan, että tyynesti\n    olisimme nauttineet kauniista aamusta, tunsimme mieletöntä\n    halua nopeasti päästä eteenpäin, ja kiidätimme venettä pitkin\n    vedenpintaa, ikäänkuin olisimme ajaneet takaa onnea tai kuolemaa.\n\n    Mutta emme saavuttaneet kuolemaa, emmekä onnea tällä retkellämme,\n    vaan ystävämme, joka näytteli pashaa kauniissa veneessä,\n    punaisiin ja kultaan puettuine soutajineen, ja minä katsoin teitä\n    suoraan silmiin, tekin katsoitte minuun päin, näkemättä silmiäni.\n\n    Tänne tulomme jälkeen olemme olleet hiukan päästä pyörällä,\n    kuin vangit, jotka pääsevät kopista, siirtyen yksinkertaiseen\n    vankeuteen, jospahan tietäisitte, kuinka vaikea oli olla\n    siellä, huolimatta komeista ruusuista! Kun on, niinkuin te,\n    länsimaalainen ja lisäksi hehkuva ja vapaa ihminen, lienee\n    vaikeata käsittää, kuinka kauhea on tämä meidän toimeton\n    elämämme, jonka taivaanrannalla kajastaa ainoastaan yksi\n    valopilkku: lepo kaukana Eyoubin hautausmaalla sypressin\n    siimeksessä, imaanin luettua tavanmukaiet rukoukset!\n\n                                                  _Djénane_.\n\n    Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita\n    säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan\n    voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat\n    meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat\n    lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille\n    outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa...\n\n                                                     _Zeyneb_.\n\n    Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä\n    kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset -- mutta olkoon tämä\n    sanottu ainoastaan meidän kesken -- ovat \"hassahtavia\". Varsinkin\n    Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka\n    ei enää tahdo teitä tavata.\n\n    Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa\n    käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan).\n    Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa\n    kirjeen postista.\n\n                                                     _Mélek_.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAndré vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: \"Enkö koskaan\nenää saisi nähdä teitä jälleen -- tai oikeammin kuulla jälleen\nääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä -- ja ainoastaan\nsentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle\nhenkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan\ntoisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni.\"\n\nHän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään\nvanhempaa, hieman isällistä ystävää.\n\nMutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo\npieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton,\nja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin\nrakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää\nnäkisi häntä.\n\nKirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän,\nkeventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää\nkutka he olivat, kaikki kolme.\n\nPari päivää myöhemmin he vastasivat:\n\n    Onpa onnetonta, että olette saanut tietää, kutka me olemme:\n    saattavatko ne ystävättäret, joiden kasvoja ette koskaan ole\n    näkevä, edelleen huvittaa teitä, kun heidän poloinen pieni\n    salaperäisyytensä on paljastettu?\n\n    Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, kuin että tulette saamaan\n    tarinani jatkon.\n\n    Jälleennäkemisemme ei ole yhtä yksinkertainen asia; antakaahan\n    minulle miettimisaikaa...\n\n                                                 _Djénane_.\n\n    Minäpä annan teille täydellisiä tietoja meistä, ilmaisemalla\n    missä asumme. Kun soudatte alaspäin Bosporia Aasian puolella on\n    Tshibulkin ohi kuljettuanne toisen lahdelman rannalla moskeija,\n    ja sen jälkeen tulee iso \"jali\", hyvin vanhaa tyyliä, korkeine\n    ristikkoaitauksineen, komea, mutta kolkko. Kohtelias pitkään\n    takkiin puettu neekeri kävelee aina edestakaisin kapealla\n    laiturilla: se on asuntomme. Toisessa kerroksessa, joka ulkonee\n    muusta rakennuksesta yläpuolelle vedenpintaa, ovat vasemmalla ne\n    kuusi vahvojen ristikkojen suojelemaa ikkunaa, jotka kuuluvat\n    meidän huoneisiimme. Koska te pidätte aasialaisesta rannasta,\n    voisitte soutaa siitä ohi ja katsoa ylös ikkunoihin, kuitenkin\n    huomiota herättämättä: ystävättärenne, jotka kaukaa tuntevat\n    veneenne, tulevat ystävyyden merkiksi ristikkoaukosta pistämään\n    esiin sormenpään tai nenäliinan nipukan.\n\n    Välit Djénaneen kyllä järjestyvät, ja voitte varmasti odottaa\n    kohtaamista Stambulissa ensi viikolla.\n\n                                                   _Mélek_.\n\nHän ei odottanut toista kehotusta \"soutaakseen siitä ohi\".\nSeuraava päivä oli sattumalta perjantai, hienoston huviretkipäivä\naasianpuoleisilla \"Suolattomilla Vesillä\", jonne hän ei koskaan ollut\nlähtemättä, ja Djénanen vanhanaikainen asunto, jonka epäilemättä\nhelposti saattoi löytää, oli matkan varrella. Ollen lepäävässä\nasennossa kaik-veneessään hän kulki niin läheltä ohi, kuin varovaisuus\nsuinkin salli. Tuo talo, turkkilaiseen tapaan rakennettu, kokonaan\npuusta ja vanhuuttaan hiukan vino sekä tummankeltainen väriltään, oli\nkomea, mutta salaperäinen ja synkkä. Bospori huuhteli melkein sen\nkivijalkaa, ja hänen vanginelämää viettävien ystävättäriensä ikkunat\nulkoilivat yläpuolella vedenpintaa, jota alituinen rantavirtaus\nliikutteli. Rakennuksen takana oli korkeiden muurien ympäröimiä\npuutarhoja, jotka kohosivat rannikon metsäkumpuun asti.\n\nTalon maakerroksessa oli eräänlainen holvi, jossa ennen muinoin\ntavallisesti säilytettiin isäntäväen veneitä; tullessaan lähemmäksi\nAndré näki matkalle valmiin kauniin veneen lähtevän siitä vesille;\nsen soutajien puvut olivat kullalla kirjailtua sinistä samettia,\nja samanvärinen koruompeleinen samettimatto riippui laidoilta aina\nvedenpintaan asti. Aikoivatkohan hänen pikku ystävättärensäkin lähteä\n\"Suolattomille Vesille\"? Siltä ainakin näytti.\n\nOhikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin.\nSormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta,\nsamoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa\nsormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.\n\nKonstantinopolissa, on \"Europan Suolattomat Vedet\",, pieni joki, joka\nvirtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka\nperjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa \"Aasian Suolattomat Vedet\":\nvielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä,\nlaskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.\n\nTuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain\ntoisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia,\ntoisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen\nkeskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen,\nja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen\nmajesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen\npienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen\nniin monta salaperäistä kaunotarta.\n\nEnnenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla\nkasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen\nystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän\nmustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut\nsiniset liverit.\n\nHänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen\nkaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä,\nosaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla,\njotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä\nvarten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä.\nSiellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä\nkahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan\nlaskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet\nkukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine\nrinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia\naskelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään\nmiellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin\nole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa,\nvaan pitkiin yksivärisiin pukuihin -- vaaleansinisiin, ruskeisiin\ntai punaisiin -- ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut\nvalkeamusliiniseen huntuun.\n\nOmituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä,\nvihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit\nsilmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse\nedemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni\ntoisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella\nlähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä\npysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja\nvesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset\ntaas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä\nja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten\nsoutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan\nnoin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu\nkeskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee\nvalkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun\nistuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas\nsoutaa myötävirtaa -- ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi\nedestakaisin puistokujassa.\n\nKun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,\njonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:\n\"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet\n'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni.\"\n\nHän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei\nenää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin\nvalkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan\ntulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman\nveroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä\npäästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia\namerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä,\njoissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä\nhattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä\nnäki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti\nkullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi\nlepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin\npukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä\nverhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla\nyldiziin. -- Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet\nverhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston\nvalkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin\nkuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä\nDjénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.\n\nJoen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen\nsinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja\ntarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa\nkaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä,\njotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut --\nepäilemättä molemmat vanhemmat heistä -- ja kolmas, lapsellisin, istui\nkyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä\nohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan\npäästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti\nMélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt\nportaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka\nistuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista\nohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman\nsäännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti\nsilmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb,\njoka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja\nkolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli\nDjénane.\n\nHe eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään.\nAinoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle,\nmutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.\n\nVielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä\nkotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua;\ntunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.\n\nIhmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta,\njotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet\nhajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit\nnaiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua\npitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi\nystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten\nnäyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään.\nSitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin\nhitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n    _Djénane Andrélle_.\n\n    Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).\n\n    Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani\n    jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä\n    seikkailua.\n\n    Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes\n    tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja\n    tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.\n\n    Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän\n    hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti.\n    Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä\n    silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme\n    toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään.\n    Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa,\n    pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni\n    välinpitämättömänä: \"Djénane\"!\n\n    En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä\n    enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki\n    paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli\n    häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän\n    luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken\n    kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: \"Palaa\n    huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä.\"\n\n    Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle\n    ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten,\n    millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä,\n    taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin\n    tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa,\n    en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.\n\n    Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden\n    lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen\n    silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. \"Durdané on poissa -- hän\n    sanoi -- lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo.\"\n\n    Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu\n    elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään\n    kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni,\n    tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen\n    palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan,\n    eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.\n\n    Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja\n    ja jalokivihelyjä.\n\n    Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani.\n    Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että\n    edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen\n    uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen\n    tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen\n    koko vavahduksen.\n\n    Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin\n    olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö\n    hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini\n    luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut\n    käsivarsiinsa: \"Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä\n    lakata sinua rakastamasta?\" Ja hän suuteli minua moneen kertaan\n    ja huumasi minut hyväilyillään.\n\n    Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota\n    toista, jos hän yhä vielä rakasti minua... ja silloin, André,\n    opin tuntemaan miehet, -- ainakin meidän maamme miehet: tämä ei\n    edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei\n    ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla\n    naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis,\n    hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut\n    omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli\n    tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua?\n    Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi\n    saanut sitä tietää.\n\n    Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä\n    ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka _tahdoin_\n    antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut\n    tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen\n    notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin\n    olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät,\n    tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei\n    Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja\n    rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.\n\n    Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen.\n    Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut\n    hänen rakastajansa mieltä... Mutta en elämässäni ole kokenut\n    surullisempia päiviä... Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää\n    ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan\n    lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus:\n    saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman\n    rakkauden tähden...\n\n    Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia\n    itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan,\n    jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä\n    leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis -- ja\n    eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita\n    täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden\n    ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja -- niitä minä yksinomaan\n    tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin\n    kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä\n    niin erilaiset ajatukset...\n\n    Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä\n    Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun... Ja kuinka\n    kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani\n    viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani\n    valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!\n\n    Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen\n    pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään,\n    lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa\n    kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava\n    keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina\n    lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti\n    käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli\n    hajuvesipullojani kaltainen.\n\n    Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani\n    sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi\n    vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen\n    tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo\n    kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané\n    hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen\n    kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin\n    näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin\n    vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame\n    oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen\n    liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa\n    ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.\n\n    \"Miksi hän kävi täällä?\" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä.\n    Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja\n    kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi\n    paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja\n    että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän\n    perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi\n    oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.\n\n    Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka\n    levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus,\n    joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin\n    heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli\n    vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta\n    kehenkään suuttunut.\n\n    \"Ottaa avioero!\" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. -- \"Aiot ottaa\n    avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme\n    sinua! Olethan sinä silmiemme valo!\"\n\n    Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä\n    talosta... Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle\n    esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet\n    olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin\n    täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen\n    kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan\n    kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut\n    heitä _sisariksi_; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut\n    häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina\n    tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä,\n    jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi.\n    Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti\n    yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun\n    pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen\n    hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli,\n    ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin\n    siitä muuten ensi kerran puhuttavan.\n\n    Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen\n    jäädäkseen.\n\n    Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä\n    kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei\n    huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi\n    minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden,\n    jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia\n    ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen\n    puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin\n    ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa,\n    entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin.\n    Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.\n\n    Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.\n\n    Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden\n    kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut\n    luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi\n    minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt\n    käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona\n    hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden,\n    joka minut vapautti.\n\n    Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman\n    viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa,\n    joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat\n    minua vielä jonkun aikaa edelleen.\n\n    Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi\n    sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei\n    enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on\n    lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni\n    rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä.\n    Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni\n    on alkanut uutta elämää.\n\n    Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö\n    te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä\n    olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee\n    mahdotonta.\n\n                                                    _Djénane_.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nAndré vastasi Djénanelle, että hänen Hamdinsa suuresti tuntui olevan\nkaikkien muiden miesten, niin hyvin Länsimaiden kuin Turkinmaan miesten\nkaltainen, ja että hän, Djénane, oli viehättävä poikkeuksellinen\nvalio-olento. Ja sitten hän teki tuon peräti vähän omintakeisen ja\nhenkevän huomautuksen, ettei mikään riennä niin nopeasti eteenpäin kuin\naika; nuo kaksi vuotta hänen oleskeluajastaan Konstantinopolissa olivat\njo alkaneet huveta, eivätkä ne enään koskaan palaisi. Heidän tulisi\nsiis molempien käyttää hyväkseen jäljellä olevaa aikaa vaihtaakseen\najatuksia, jotka niin pian olivat raukeavat kuoleman kuiluihin, niin\nkuin kaikkien muidenkin kuolevaisten olentojen ajatukset.\n\nSitten hän sai kutsun tulla seuraavana torstaina Stambuliin, lähellä\nSultan-Selimiä olevan umpikujan pohjukassa sijaitsevaan vanhaan taloon.\n\nSinä päivänä hän kulki varhain aamulla höyryveneessä Bosporia\npitkin, ja kesäinen Stambul, joka tuntui siirtyneeltä Arapiaan, oli\ntukahduttavan kuuma, ja moskeijat hohtivat häikäisevän valkoisina\nelokuun paahtavassa auringonpaisteessa. Kuka olisi tuona päivänä voinut\nkuvitella, että tällä kaupungilla saattoi olla niin pitkät talvet, ja\nniin hitaasti sulavat kinokset? Kadut olivat tavallista autiommat,\nsillä monet olivat muuttaneet Bosporin rannoille tai Marmarameren\nsaarille, ja Itämaan tuoksut tuntuivat voimakkaammin helteisessä\nilmassa.\n\nOdottaessaan määräaikaa hän meni Sultan-Fatihiin ja istuutui\ntavalliselle paikalleen, puiden siimekseen moskeijan edustalle. Siellä\nolevat imanit, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkiin aikoihin,\ntervehtivät häntä erittäin ystävällisesti, mutta vaipuivat sen jälkeen\ntakaisin unelmiinsa. Ja \"kafedji\" kohteli häntä kantavieraana ja\ntoi hänelle rauhoittavan nargile-piipun. Talon kissa, pikku Tekir,\njoka edellisenä keväänä usein oli pitänyt hänelle seuraa, tuli\nheti hänen luokseen ja painoi päänsä hänen polvilleen, kerjäten\nhyväilyä. Vastapäätä olevan moskeijan valkeiden muurien heijastus\nhäikäisi silmiä. Lapset ammensivat vettä kaivosta ja kaatoivat sitä\ntupakoitsijoiden ympärillä olevalle vanhalle kivitykselle, mutta\nkuitenkin oli niin kuuma, että puiden oksilla riippuvissa häkeissään\nolevat peipot ja rastaat vaikenivat ja torkkuivat. Puista varisi\nkellastuneita lehtiä, ilmoittaen tämän kauniin kesän pikaista loppua.\n\nSultan-Selimin lähistöön hän saapui kello kahden ajoissa, tukahuttavan\nhelteen painamana ja askelista kajahtava umpikuja oli huolestuttavan\nautio. Kuparikolkuttimella varustetun oven takana hän näki Mélekin\nodottamassa, ja hän hymyili kuin hyvä pieni toveri ainakin, joka\non iloinen ystävänsä jälleennäkemisestä. Hänen kasvoillaan oli\nyksinkertainen harso, ja ne saattoi nähdä jotenkin yhtä selvästi kuin\neuroppalaisen suruharson läpi. Yläkerrassa hän tapasi Zeynebin samoin\npuettuna, ja ensi kerran hän näki hänen ruskeiden silmiensä säteilevän\nja kohtasi niiden lempeän ja vakavan katseen. Mutta kuten oli\nodottanutkin, Djénane edelleenkin esiintyi solakkana mustana haamuna,\njonka kasvot olivat täydelleen peitetyt.\n\nHeti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle\ndivaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:\n\n-- No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?\n\n-- Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka\ntiedätte hänen nimensä?\n\n-- Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille,\nettä olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte\nnaisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat\nerositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä\nhän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin...\nKaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme... Te\nvakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?\n\n-- Totta kai, niin kuin jo sanoin...\n\n-- Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi\neivät tehoa.\n\nAndré Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten -- enemmän\ntosissaan kuin pilalla -- oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean\nRenaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen\nvaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan\nheitä kohtaan.\n\n-- Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia\nme olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku\nraakalaisia!\n\n-- Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin\ntuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi\ntutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi\nyhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti,\nsillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä...\n\n-- Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet\nmukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina \"Suolattomille\nVesille\". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi\nkulkiessamme...\n\nSynkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa,\nkuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä\nliikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla.\nHuomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys,\nhän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään,\nja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi\ntaisteluhaluiseksikin.\n\nSinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:\n\n-- Siitä kaiketi tulee romaani?\n\n-- Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole\nminulla ollenkaan selvillä.\n\n-- Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin\nvähän esiinnytte.\n\n-- Ei toki, kiitos kunniasta.\n\n-- Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te\nsiinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo\nsitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva\neuroppalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän\nsilmillänne ja tuntee teidän sielullanne.\n\n-- Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!\n\n-- Mitä se haittaisi?... Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien\nvälttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän\nturkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa...\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta\nsiinä kaikki...\n\n-- Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani...\n\n-- Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus\npysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.\n\n-- Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?\n\n-- Tuon naisen!... Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin _kuolla!_\n\nTuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski\nAndréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut\nsanoa sanaakaan vastaukseksi.\n\nViimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:\n\n-- Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se\ntuntui meistä niin kauniilta: _Kaiho, joka surmaa_... Kuinka, se ei näy\nteitä miellyttävän?\n\n-- Se on koko soma, sanoi André... Minun mielestäni se vaan on...\nKuinka sanoisinkaan... hiukan romantillinen.\n\n-- No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n\ntyylinen... tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä...\n\n-- Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.\n\nSilloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi\nivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut\nitselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus\nihmeellisen mielihavainnon tukemana.\n\nÄkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta,\nhän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta\njoutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että\noli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti\näänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.\n\n-- Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne\nnimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään\nmoitetta... Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka?\nTarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo\njeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari\nSini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on\nmahdollista, nuoruutta ja elämää... Sovittuamme tästä ehdosta, koetan\nkirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme\nyhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin,\neikö niin?\n\nJa he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nDjénane Andrélle.\n\n                                               Syyskuun 16 p. 1904.\n\n    Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin\n    yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut\n    rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta\n    ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli,\n    tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.\n\n    Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani\n    tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta\n    tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin\n    seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet\n    onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme\n    nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken\n    rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet\n    nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat\n    edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme\n    välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen\n    velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme\n    koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta\n    surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon\n    kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus\n    täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja\n    kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja\n    haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin,\n    matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä\n    tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana\n    emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista\n    ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään\n    ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli\n    sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho\n    syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi\n    varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä\n    morsiushuntuani.\n\n    Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona\n    myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä\n    niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että\n    tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka\n    he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain\n    sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme\n    jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne\n    muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin\n    huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla\n    uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus\n    olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte,\n    niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut,\n    niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut\n    suunniltani; te, joka olette mies ja joka _tiedätte_, voisitte\n    ehkä selittää minulle kaiken tuon.\n\n    Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne,\n    joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse\n    ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale\n    Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin\n    aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä\n    alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme!\n    Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois\n    maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva\n    teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua\n    todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.\n\n    Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani\n    noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan\n    lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei\n    kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut\n    puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana\n    päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat\n    oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin.\n    Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset\n    kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi\n    orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo\n    päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan\n    meille kahvia, joka meidän tuli juoda; -- tämä tapahtui puutarhan\n    perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa -- ja näen\n    vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa,\n    keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä.\n    Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia\n    ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti\n    päätään tarkastaessaan minun kuppiani: \"Voi, rakkaus tulee, hän\n    sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin\n    rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi\n    sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin\n    rakkauden ja kuoleman.\" Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi\n    kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella _onneni\n    kukka kuihtunut_ kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan,\n    vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole\n    tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; \"sinun kohtalosi\n    ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nHe tapasivat toisensa usein tämän ihanan kesän loppupuolella.\nJoka viikko ainakin kerran heidän veneensä sivuuttivat toisensa\n\"Suolattomilla Vesillä\" Aasian puolella. Zeyneb ja Mélek, joiden\nkasvoja hiukan näki hunnun alta, hymyilivät tuskin huomattavasti\nmustan harson takaa, Stambulissakin he kohtasivat toisensa tuon\nkelpo imettäjän talossa. He olivat vapaammat Bosporin rannalla kuin\nisoissa talviasunnoissaan Khassim-Pashassa, ja keksivät lukemattomia\nverukkeita lähteäkseen kaupunkiin ja lähettääkseen orjansa asioille\nmatkan varrella. Tosin jokainen kohtaaminen vaati kutomaan uuden\nuskaliaisuuden ja oveluuden verkon, joka aina oli ratkeamaisillaan ja\nmuuttamaisillaan viattoman seikkailun murhenäytelmäksi, mutta kaikki\npäättyi kuitenkin sitten ihmeteltävän hyvin. Ja menestys teki heidät\nvarmemmiksi ja sai heidät keksimään vielä uskaliaampia yrityksiä.\n\"Voitte kertoa tämän kelle tahansa Konstantinopolissa -- näin he\nleikkisästi hänelle huomauttivat -- ei kukaan kuitenkaan teitä uskoisi.\"\n\nHeidän istuessaan keskustellen kuin vanhat ystävät ainakin tuossa\npienessä Stambulin talossa, Zeyneb ja Mélek joskus nostivat harsojaan,\npaljastaen koko soikeat kasvonsa; ainoastaan hiukset olivat mustan\nhunnun peitossa, ja he näyttivät hienoilta nuorilta nunnilta. Djénane\nyksin oli järkähtämätön; hänen piirteitään ei ollenkaan voinut erottaa,\nne kun olivat yhtä synkän verhon peittämät kuin ensi päivänä, ja André\nei rohjennut sitä huomauttaa, hän kun pelkäsi ratkaisevaa vastausta,\njoka riistäisi häneltä kaiken toivon koskaan saada nähdä hänen silmiään.\n\nJoskus hän heidän suostumuksellaan uskalsi lähteä kuuntelemaan\nheidän soittoaan ja lauluaan jonakin tuollaisena pettävänä iltana\nBosporilla, kun ei liiku tuulenhenkäystä, joka on lämmin ja lumoava,\nmutta joka jäätää vaatteiden läpi tunkevalla kylmällä kasteellaan.\nMelkein joka päivä kesällä puhaltaa raju Mustaltamereltä tuleva tuuli\ntässä salmessa, nostaen vaahtopääaaltoja; mutta tämä tuuli asettuu\naina auringonlaskun aikana, vallan kuin jos sulku äkkiä tukittaisiin.\nHämärän laskeutuessa eivät rantapuiden latvat enää huoju, kaikki\nasettuu ja tyyntyy, merenpinta tasoittuu peiliksi, johon kuvastuvat\ntähdet, kuu ja tuhannet talojen ja palatsien valot. Itämaalainen\nraukeus laskeutuu pimeän tullen yli Europan ja Aasian rannikon, jotka\nkatselevat toisiaan, ja näiden seutujen alituinen kosteus käärii kaiken\nusvaverhoon, joka yhdistää ja suurentaa sekä läheiset että etäiset\nesineet, vuoret, metsät, moskeijat, turkkilaiset ja kreikkalaiset\nkylät, pienet aasialaiset lahdelmat, jotka ovat hiljaisemmat kuin\neuropanpuoleiset, ja jotka joka ilta näyttävät jähmettyvän ehdottomaan\nrauhaansa.\n\nTerapian, Andrén asumapaikan, ja hänen kolmen ystävättärensä \"jalin\"\nvälillä oli lähes puolen tunnin soutumatka.\n\nEnsi kerran hän oli istuutunut kaikiinsa, ja nyt kuten aina oli suuri\nnautinto soudella tässä veneessä yöllä, liukua eteenpäin melkein\nkoskettaen vedenpintaa, melkein pitkäkseen ojentautuneena tuolle\nvaaleansiniselle ja hopeanhohteiselle peilille, joksi tyyntynyt\nvesitaso oli muuttunut. Mikäli eteni europpalaisesta rannasta, sekin\nmuuttui salaperäiseksi ja rauhalliseksi. Kaikki rannalla tuikkivat\nvalot piirsivät Bosporin pintaan lukemattomia loistavia juovia, jotka\nnäyttivät uppoavan syvyyteen. Taivasalle järjestettyjen pienten\nkahviloiden itämaalainen soitto ja laulajien omituiset sävelet\nseurasivat häntä vedenpinnan kaiun kantamina ja kaunistamina.\nTerapiankin kauheita orkestereita, jotka lieventyivät etäisyydessä ja\ntuona himoavana yönä, hän kuunteli melkein mielikseen. Ja vastapäätä\noli tuo hekkumalliseen lepoon vaipunut aasialainen rannikko, jota kohti\nhän suuntasi veneensä; sen uhkuvan rehevä kasvullisuus, sen metsäiset\nkukkulat muodostivat tummia ryhmiä, jotka näyttivät suunnattoman\nsuurilta yläpuolella kuvaansa, joka heijastui ylösalaisin veteen.\nSieltä tuikkivat tulet olivat heikommat ja harvemmat, ja näkyivät\nristikkoikkunoista, joiden takana aavisti olevan naisia, jotka eivät\nsaaneet näyttäytyä.\n\nSillä kertaa André, kulkien kaik-veneessä, ei uskaltanut pysähtyä\nystävättäriensä valaistujen ikkunoiden kohdalle, vaan käski soutaa\neteenpäin. Hänen soutajiensa pukujen kulukirjaukset loistivat liiaksi\nkuutamossa ja olisivat voineet herättää jonkun rannalla vahtivan\nneekerin epäluulon; sitäpaitsi hänen soutajansa olivat turkkilaisia,\nja huolimalta uskollisuudestaan he olisivat voineet paheksumisesta\nilmiantaa hänet, jos olisivat vainunneet vähintäkin yhteyttä\neuroppalaisen isäntänsä ja tuon haaremin naisten välillä.\n\nSeuraavina iltoina hän palasi sinne tuollaisessa yksinkertaisessa\nkalastajaveneessä, joita joka yö tuhansittain leviää yli Bosporin.\nSilloin hän saattoi pysähtyä pitkäksi aikaa, muka häärien verkkojen\nlaskemisessa; hän kuuli Zeynebin laulavan Mélekin tai Djénanen\nsäestämänä pianolla; hän tunsi hyvin hänen nuorekkaan lämminsointuisen\näänensä. Tuo ääni oli kaunis ja luontevasti kehitetty varsinkin\nalaäänistössä. Silloin tällöin se katkesi, mikä teki sen vielä\nvaikuttavammaksi, se kun ennusti laulajattaren pikaista kuolemaa.\n\nSyyskuun keskivaiheilla he uskalsivat tehdä jotain vallan tavatonta:\nhe nousivat yhdessä kukkulan rinnettä, joka oli vallan punaisenaan\nkanervikkoa, ja kävelivät metsässä. Tämä kävi esteettömästä päinsä\nBeikoksen yläpuolella olevassa paikassa, joka on vastapäätä Terapiaa,\nja jonne Andrén oli tapana lähteä joka ilta auringonlaskun ajaksi.\nSanomattoman ihana oli tämä Beikos, josta myöhemmin tuli heidän\nrakkain ja häiriintymättömin yhtymäpaikkansa. Kun saapuu Terapiasta,\nmissä vallitsee typerän vilkas seuraelämä, siirtyy täydelliseen\nvastakohtaan: näiden kookkaiden puiden varjokkaaseen hiljaisuuteen,\nmietiskelyä herättävään menneisajan rauhaan. Ensin saapuu pienelle\nmaihinnousupaikalle, joka on rakennettu vanhoista valkoisista\nkivilaatoista, ja kohta senjälkeen paratiisimaiselle tasangolle,\nnelisatavuotisten plataanien siimekseen, jotka eivät enää näytä olevan\nmeidän ilmanalamme tuotteita, vaan jotka aikojen kuluessa ovat käyneet\nintialaisen baobab tai banina puiden näköisiksi. Se on vallan tasaista\nmaata, jota syksyisin peittää paljoa hienompi nurmi kuin konsanaan\nmeidän huolellisimmin hoidetuissa puistoissamme; se on tasanko, joka\nerityisesti soveltuu kävelyihin ja hillittyyn alakuloisuuteen; se\non juuri sopivan laajakin -- noin puolen peninkulman pituinen --\nniin että se vaikuttaa kodikkaalta, silti tuntumatta umpinaiselta,\nja sen ympärillä kohoaa yksinäisiä metsäisiä kumpuja. Viehättyneinä\nsen harvinaiseen luonnonkauneuteen ovat turkkilaiset antaneet sille\nnimen \"Valtaherran-Laakso\". Ei aavista, että Bospori ja sen häiritsevä\nhyörinä on niin lähellä; kummut peittävät kaiken. Siellä on eristettynä\nmuusta maailmasta, muuta ääntä ei kuule kuin iltaisin paimenten\nruokopillien vihellyksiä, kun he kokoovat vuohiansa lähistön vuorilta.\nMajesteetilliset plataanit, joiden maanpinnalla levinneet juuret\nkiemurtelevat kuin suunnattoman suuret käärmeet, muodostavat tämän\ntasangon alkupäässä pyhän uhrilehdon tapaisen ryhmän, mutta kauempana\nniitä on harvemmassa ja ne muodostuvat lehtokujiksi, jättäen aukeiksi\nne laajat nurmikentät, joilla valkeahuntuiset turkkilaisnaiset iltaisin\nhitaasti kävelevät. Tässä Valtaherran-Laaksossa virtaa viileä puro,\njossa elää kilpikonnia ja jonka poikki on rakennettu pieniä puusiltoja.\nSen rannalle, vanhojen puiden varjoon on pystytetty majoja, joissa\nkesällä maksusta tarjotaan turkkilaista kahvia; sinne asettuvat\nmiehet polttamaan nargiletansa, varsinkin perjantaisin, ja samalla he\nkatselevat verhottuja naisia, jotka matkan päässä haaveisiin vaipuneina\nkävelevät niityllä. He astuvat ryhmittäin, joihin kuuluu kolme,\nneljä tai kymmenen henkeä, kukin ryhmä erillä toisista, likimainkaan\ntäyttämättä tätä avaraa ruohokenttää. Heillä on yhdenväriset, yhdestä\nvaatekappaleesta leikatut puvut -- usein vaaleanpunaista tai sinisiä,\nkultakuteista Damaskuksen silkkiä -- järjestettyinä muinaisaikaisiin\nlaskoksiin, ja kaikilla on valkoista musliinia kääritty pään ympärille.\nHämärän laskeutuessa saavat nämä puvut tuossa omituisessa ympäristössä,\nsekä kävelijättärien liikkeiden levollisuus katselijan ajattelemaan\ntarumaisia kertomuksia autuaiden varjoista, jotka vaeltavat Elysiumin\nkentillä...\n\nAndré kävi ahkeraan Valtaherran-Laaksossa; hän oleskeli siellä melkein\njoka päivä, vaikka hän nimellisesti asui Terapiassa.\n\nSovittuun aikaan hän oli noussut maihin baobab-plataanien kohdalla\nseuranaan Jean Renaud, joka taas oli saanut toimekseen toimia\ntähystelijänä, mikä tehtävä häntä yhä edelleen suuresti huvitti.\nTurkkilaiset palvelijansa, joita oli mahdoton käyttää tämänlaiseen\ntehtävään, hän oli jättänyt europpalaiselle rannalle, ottaen mukaansa\nainoastaan erään uskollisen ranskalaisen palvelijan, joka isäntänsä\ntarpeisiin kuten tavallisesti, kuljetti mukanaan matkalaukussa feziä.\nSiitäperin kuin André oli yhtynyt tähän uuteen salaiseen seikkailuun,\nhän oli ottanut tavakseen muuttaa päähinettä, mikä siihenasti oli\ntorjunut vaaran; tuo muutos tapahtui missä tahansa, ajurin vaunuissa,\nveneessä jopa keskellä yksinäistä katua.\n\nHän näki kolmen ystävättärensä saapuvan talika-vaunuissa, astuvan\nniistä alas; ja vallan kuin olisivat olleet tavallisella kävelyllä he\nalkoivat astua niityn poikki, joka jo paikoittain välkkyi punasinervänä\nsyksyisen myrkkyliljan kukista. Zeyneb ja Mélek olivat pukeutuneet\nohueeseen jeldirméhen, jota on lupa käyttää maalla, ja päässä heillä\noli valkoinen harsohuntu, joka jätti silmät paljaiksi; Djénanella yksin\noli yllään kaupunkilaisnaisen musta tsharshaf, hän kun edelleen tahtoi\nolla kasvoiltaan täydelleen näkymätön.\n\nHeidän poikettuansa vuorelle kohoavalle polulle, josta edeltäpäin oli\nsovittu, André yhtyi heihin ja esitti Jean Renaud'n, johon he olivat\nhalunneet tutustua pyytääkseen anteeksi että olivat toivoneet hänen\nkuolemaansa ja joka lähetettiin kulkemaan edellä tähystelijänä. Tuona\nihanana iltana he astuivat iloisina edelleen polkua, kastanjapuiden\nja tammien välissä. Ruohisto yltympäri oli täynnä purtojuuren kukkia.\nPian he saapuivat kanervikoille, ja maa puiden alla oli niistä ihan\npunainen. Sitten näköala vähitellen laajeni. Bosporin aasianpuoleisella\nrannalla oli laajalti metsiä: silmänkantamattomiin levisi kukkuloilla\nja vuorilla tuo alkuperäisen rehevä vihreä verho, joka vielä turvaa\nrosvoja ja karhuja. Sitten levisi äkkiä heidän jalkojensa juurella\näärettömänä Mustameri. Sen sini oli vaaleampi ja pohjoisempaan\nilmanalaan vivahtavampi kuin läheisen Marmarameren, ja tuona päivänä\nse näytti loppukesän auringon paisteessa tyyneltä ja miettiväiseltä,\nikäänkuin se olisi tuuminut tulevan talven raivoa ja rymyä, joka kerta\nkuin Venäjältä alkoi puhaltaa hirvittävä tuuli.\n\nHeidän kävelynsä päämääränä oli vanha puu-moskeija, yksinäinen\ntoivioretki-paikka korkealla yläpuolella tuota myrskyisää merta,\nalttiina pohjatuulelle. Siellä oli rappeutuneessa talossa vaatimaton\npieni kahvila, jonka isäntä oli valkeatukkainen vanhus. He istuutuivat\noven edustalle katsellen alhaalla leviävää vaaleansinistä vesitasoa.\nHarvat puut, lehdet tuulen repiminä, olivat kaikki samojen myrskyjen\nalituisesta painosta samanne päin kumarassa. Ilma oli viileä ja puhdas.\n\nHe eivät puhuneet kirjasta eivätkä mistään erityisestä seikasta. Sinä\npäivänä ainoastaan Zeyneb oli hiukan vakava: Djénane ja Mélek olivat\nhurmaantuneet tästä salaisesta kävelyretkestä ja vaipuivat hartaina\nkatselemaan tätä vuorten ja kallioiden jylhää komeutta, jotka heidän\njalkojensa juuressa laskeutuivat vedenpintaan asti.\n\nSaadakseen olla täällä yksin Andrén seurassa, oli noiden pienten\nkapinallisten naisten täytynyt jättää matkan varrella oleviin kyliin\nkaksi neekeriä ja yhtä monta neekerinaista, jotka olivat lahjotut\nvaikenemaan; mutta nämä uhkarohkeat yritykset, jotka siihenasti aina\nolivat, onnistuneet, eivät enää heitä ollenkaan huolestuttaneet.\nja valkopartainen ukko, joka siinä ulkoilmassa, synkkä Mustameri\nnäkyvissä, tarjosi heille kahvia vanhoissa sinisissä kupeissa, ei\nvoinut muuta ajatella, kuin että hänen edessään oli todellinen bei,\njoka oli pyhiinvaellusmatkalla haareminaistensa seurassa.\n\nSillävälin alkoi ilma tuntua hyvin viileältä, laaksossa vallinneen\nkuumuuden jälkeen, ja Zeyneb sai vähäisen yskänkohtauksen, jonka hän\nkoetti tukahuttaa, mutta joka ilmaisi samaa kuin kauniin äänensä\nkatkeaminen hänen laulaessaan. Kahden toisen ystävättären katseesta\nhuomasi että tuo jo oli vanha levottomuuden aihe; he tahtoivat koota\ntiheämmälle puvun poimut tuolla hennolla povella, mutta sairas, tai\nainoastaan sairauden uhanalainen, kohautti olkapäitään ja sanoi ylen\ntyynenä ja välinpitämättömänä:\n\n-- Älkää vaivautuko. Hyvä Jumala, sehän on lopen mitätön seikka!\n\nZeyneb oli ainoa tuosta kolmikosta, jota André luuli hieman tuntevansa:\nhän oli _havahtunut_ kaksinaisessa merkityksessä, pettyneenä elämän\nsuhteen hän ei enää toivonut mitään; ei enää odottanut mitään, mutta\nalistumisessaan hän oli muuttumattoman lempeä; hän oli olento, joka\nuhkui väsymystä ja hellyyttä, hänen sielunsa oli juuri sellainen, joksi\nsitä kuvastivat hänen säännöllisen piirteiset viehättävät kasvonsa\nja hänen epätoivoisina hymyilevät silmänsä. Mélek sitävastoin, joka\nkuitenkin tuntui hyväsydämiseltä, oli alati joko ylenmäärin oikullinen\nja kiivas, tai lapsellinen ja valmis nauramaan kaikelle, ilkkumaan\nkaikkea. Djénane taas, joka oli heistä kolmesta hienoin luonne, pysyi\nyhä edelleen salaperäisenä ainaisen mustan huntunsa alla, ollen\narvoituksellinen, ja ymmällään paljosta lukemisestaan. Senohella\nhänen tuulensa vaihtelivat, hän oli samalla nöyrä ja ylpeä, joskus\nhämmästyttävän täynnä luottamusta, ja seuraavassa tuokiossa tutkimaton,\nikäänkuin ylipääsemättömän muurin ympäröimä.\n\n-- En voi selittää -- näin ajatteli André -- mitä hän minusta tahtoo\nenkä miksi hän jo on käynyt minulle rakkaaksi; joskus tuntuu siltä,\nkuin olisi meillä jotain yhteisiä muistoja joiltakin himmeiltä\nmenneiltä ajoilta... En ala ymmärtää häntä ennen sitä päivää, jona\nvihdoinkin saan nähdä hänen silmänsä; mutta pelkään, ettei hän koskaan\nnäytä niitä.\n\nHeidän oli hyvissä ajoin lähteminen alas Beikoksen tasangolle\nehtiäkseen koota orjansa ja saapua kotia ennen yön tuloa. He\nsyventyivät siis jälleen metsäpoluille, ja ystävättäret tahtoivat\nkukin Andrén kädestä kanervaoksan, joista vuori oli ruusunpunaisenaan.\nLapsellisen uhmailevina he aikoivat kiinnittää ne puseroihinsa illalla,\naterioidessaan isovanhempiensa ja muutamien ankaroiden vanhojen\nsetiensä seurassa.\n\nHeidän saavuttuaan alas tasangolle, André varovaisuudesta erosi heistä,\nmutta seurasi heitä katseineen, astuen matkan päässä heidän jäljessään.\nSinä päivänä oli vaan vähän väkeä Valtaherran-Laaksossa, missä aurinko\njo levitti tummenevaa iltavalaistustaan: ainoastaan etäällä näki\nmuutamia valkohuntuisia naisia hajaryhminä istumassa nurmikolla. Nuo\nkolme pientä huimapäätä astuivat sulavin, hitain liikkein, Zeyneb ja\nMélek niin vaaleavärisissä silkkipuvuissa, että ne näyttivät melkein\nvalkoiselta, kävellen molemmin puolin ainaisesti surupukuista Djénanea;\nheidän laahuksensa hiipaisivat lyhyttä hienoa nurmea, kosketellen\nsäälimättä myrkkyliljan punasinerviä kukkia ja lakaisten plataanien jo\nvarisseita keltaisia lehtiä. He olivat todella kolmen Elysiumin varjon\nkaltaisia, kulkien poikki ijäisen levon laakson: ja surupukuinen,\nkeskellä astuva, oli epäilemättä varjo, joka ei vielä ollut löytänyt\nlohdutusta maallisen rakkauden saavuttamattomuudesta...\n\nHe katosivat hänen näkyvistään saavuttuaan isojen plataanien\nsiimekseen, suljetun tasangon toisessa päässä olevaan pyhään lehtoon.\nKumpujen taakse laskeva aurinko katosi hitaasti tästä eedenistä; taivas\nmuuttui kuultavan vihreäksi kuin kauneina kesäiltoina, ja pienet\nkapeat pilven juovat vivahtivat punakellerviin liekkeihin. Toiset\nautuaat varjot, jotka kauan olivat istuneet sinne tänne ryhmittyneinä\nkukkaskirjavalle niitylle, nousivat nyt kaikki ja alkoivat poistua,\nmutta hyvin hitaasti, niinkuin varjojen sopii. Etäällä alkoivat\npaimenet soittaa vanhanaikuisia sävelmiään houkutellakseen vuohensa\nkotia. Ja ennen pitkää tämä seutu kävi äärettömän yksinäiseksi noiden\nsuurten metsien juurella, tähtitaivaan tuikkiessa.\n\nVastenmielisesti André palasi Bosporille, joka näytti hopeanhohteiselta\nvaaleanpunaiseen vivahtavalta kankaalta rannan jättiläisplataanien\nmustien varjokuvien lomitse. Hän sanoi soutajilleen, ettei heidän\ntarvinnut kiiruhtaa: hän lähestyi jotenkin välinpitämättömänä Europan\nrantaa ja Terapiaa, missä isot hotellit sytyttivät sähkövalonsa, ja\nkolmannen luokan orkesterit iltakonserttia varten sekavasti virittivät\nsoittimiaan.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nSeuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:\n\n                                            Syyskuun 18 p. 1904.\n\n    Ystävä hyvä, huomautanpa teille aihetta, jota teidän pitäisi\n    käsitellä ja joka parhaiten kuvaisi haaremia koko kirjassanne.\n    Se on _tyhjyyden_ tunne, joka johtuu elämäämme siitä, että\n    meidän on pakko puhua ainoastaan naisten kanssa, että meillä ei\n    ole muita uskottuja kuin naisia, että seurustelemme yksinomaan\n    onnettomuustovereidemme kanssa? Entä ystävättäremme? Mutta,\n    hyvä Jumala, he ovat yhtä heikot ja väsyneet kuin me itse.\n    Heikkous tai oikeammin heikkoudet täten yhtyneinä haaremeissamme\n    masentavat sielua, ne kärsivät kaksinkertaisesti tilastaan\n    ja kaihoavat jotain voimakasta. Oi, jotain henkilöä, jonka\n    kanssa nämä unhotetut, nöyryytetyt olentoparat voisivat puhua,\n    vaihtaa ajatuksiaan, jotka enimmäkseen ovat ujoja ja viattomia!\n    Tarvitsemme niin kipeästi miehistä ystävää, lujaa miehenkättä,\n    joka meitä tukisi ja joka olisi kyllin voimakas meitä nostamaan,\n    jos olisimme lähellä lankeemusta. Emme isää, aviopuolisoa,\n    veljeä, vaan _ystävää_, henkilöä, jonka ylemmyyden tunnustaisimme\n    samalla ankaraa, hyvää, hellää ja vakavaa, ja joka rakastaisi\n    meitä etupäässä suojelevana ystävänä... Teidän maailmassannehan\n    on sellaisia miehiä, eikö totta?\n\n                                                     _Zeyneb_.\n\n    _Täydelleen tyhjä_ olemassaolo! Oivallatteko, kuinka kauhea se\n    on? Sielu parkoja, joille on kasvaneet siivet ja joita pidetään\n    vangittuina; sydämiä, jotka pursuavat nuoruutta, mutta joilta\n    toiminta on kielletty, jotka eivät voi tehdä mitään, eivät edes\n    hyvää ja jotka riutuvat ja kuluvat toteutumattomissa unelmissaan.\n    Voitteko kuvitella, kuinka synkkiä päiviä viettäisivät teidän\n    kolme ystävätärtänne, jos te ette olisi tullut, ne olisivat\n    kuluneet kaikki samanlaisina, vanhojen setien ja vanhojen naisten\n    valppaan holhouksen alaisena, joiden mykän paheksumisen painon he\n    alati tuntevat.\n\n    Avioni murhenäytelmästä, jonka teille olen kertonut, on\n    jäänyt sydämeni pohjalle viha rakkautta kohtaan, ainakin\n    rakkautta kohtaan, sellaisena kuin sitä meillä käsitetään,\n    sen tuottamien ilojen epäileminen, ja katoamaton katkeruus\n    huulilleni. Mutta tiesin kuitenkin jo silloin, että rakkaus,\n    joka niin suuresti oli minut pettänyt, oli toisenlainen\n    Länsimailla, ja aloin intohimoisesti tutkia sitä eri maiden\n    kirjallisuudessa ja historiassa. Ja kuten olin aavistanut,\n    huomasin sen mielettömien mutta myös mitä ylevimpien tekojen\n    aiheuttajaksi. Sen huomasin piilevän kaikessa, mikä on huonoa\n    maailmassa, mutta myös kaikessa, mikä on hyvää ja ylevää... ja\n    suruni tuli katkerammaksi, mikäli aloin käsittää latinalaisen\n    naisen säteilevän tilan. Oi, kuinka hän on onnellinen teidän\n    maissanne, tuo olento, jonka edestä vuosisatojen kuluessa on\n    ajateltu, taisteltu ja kärsitty, joka vapaasti saattaa rakastaa\n    ja valita, ja joka antautuakseen toisen omaksi on oikeutettu\n    vaatimaan, että hänet ansaitaan. Oi, mikä paikka hänellä onkaan\n    ollut ja on teidän elämässänne ja kuinka epäämätön hänen\n    valtijattaren-asemansa kautta vuosisatojen!\n\n    Meissä mahomettilaisnaisissa sitävastoin kaikki vielä\n    uinailee. Tietoisuus omasta itsestämme, arvostamme, on tuskin\n    vielä herännyt, ja ympärillämme ollaan oltu tahallisesti\n    välinpitämättömiä jopa syvästi ylenkatseellisia alkaneeseen\n    kehitykseen nähden.\n\n    Eikö siis yksikään ääni kohoa julistamaan noille oikeastaan\n    hyville, joskus hellillekin miehille, isillemme, puolisollemme\n    ja veljillemme heidän sokeuttaan? Täytyykö siis turkkilaisnaisen\n    ainaisesti maailman silmissä olla orjatar, joka ostetaan\n    kauneutensa vuoksi, tai tuo veltto ja liialla ihomaalilla sivelty\n    flanum, joka polttaa savukkeita ja elää alinomaisessa hekkuman\n    huumauksessa.\n\n    Mutta te tulitte, ja muun te tiedätte. Kaikki kolme olemme\n    valmiit palvelemaan teitä uskollisina sihteereinä, ja lisäksi\n    monet muut sisaristamme, jos meidän voimamme eivät riitä.\n    Tahdomme lainata teille meidän silmämme, sydämemme, tarjota koko\n    sielumme teidän palvelukseenne...\n\n    Voimme ehkä tavata toisemme vielä pari kertaa täällä Bosporilla,\n    ennenkuin on aika palata kaupunkiin. Meillä on niin monta\n    luotettavaa ystävää koko tällä puolella, ja he ovat aina valmiit\n    todistamaan meidän olleen luvallisilla teillä.\n\n    Muita pelkään... en teidän ystävyyttänne, sillä onhan sitä,\n    niinkuin olette vakuuttanut, mahdoton epäillä... Ei, pelkään\n    surua... sitten, kun olette lähtenyt pois.\n\n    Hyvästi André, ystävämme, _minun ystäväni_. Suosikoon teitä onni!\n\n                                                    _Djénane_.\n\n    Tätä Djénane varmaankaan ei ole teille kertonut. Se\n    vaaleanpunaisiin puettu nainen, joka poltti teidän savukkeitanne\n    tuona iltana Saint-Enogut'n perheen kemuissa -- sanokaamme\n    että hänen nimensä on esim. rouva Durmont -- tuli meitä tänään\n    tervehtimään ja viipyi meillä iltapäivän, vetäen verukkeeksi\n    tahtovansa laulaa Zeynebin kanssa Griegin duettoja. Mutta hän\n    puhui niin paljon teistä, ja lisäksi niin innokkaasti, että\n    eräs nuori venakko, joka niinikään oli meillä, siitä oli kovin\n    ihmeissään. Pelästyimme ajatellessamme, että hän aavisti jotain\n    ja tahtoi houkutella meidät ansaan; silloin aloimme me pahasti\n    moittia teitä, purren huulta hillitäksemme nauruamme, ja hän\n    antoi vetää itseään nenästä ja puolusti teitä rajusti. Saattaa\n    sanoa, että hänen käyntinsä tarkoitus oli tiedustella, mikä on\n    meidän mielipiteemme teistä. Mikä onnellinen kuolevainen te\n    olettekaan!\n\n    Olemme juuri tuumineet ja päättäneet toteuttaa useita viehättäviä\n    tapoja jälleen tavata teidät. Osaako palvelijanne, jota sanotte\n    niin luotettavaksi, ajaa?\n\n    Jos panemme hänen päähänsä fezin ja käytämme häntä ajurina,\n    voisimme lähteä yhdessä ajelemaan katetuissa vaunuissa. Mutta\n    kaikesta tästä on neuvoteltava suullisesti ensi kerralla, kun\n    tapaamme.\n\n    Kolme ystävätärtänne lähettää teille mitä parhaat ja hellimmät\n    terveisensä.\n\n                                                    _Mélek_.\n\n    Älkää suinkaan jääkö tulematta \"Suolattomille Vesille\"\n    huomenna; mekin koetamme lähteä sinne. Soutakaa kuten ennenkin\n    aasianpuoleista rantaa pitkin meidän ikkunoidemme ohi. Jos näette\n    valkoisen nenäliinan nipukan pistävän esiin ikkunaristikosta, se\n    tietää, että tulemme teitä tapaamaan. Jos nenäliina on sininen,\n    se merkitsee: \"Tapaturma, ystävättäret ovat teljetyt vankilaansa.\"\n\n                                                     _M..._\n\nVuodenajan loppuun asti he siis ääneti ja salaa kohtasivat toisensa\nAasian Suolattomilla Vesillä. Joka perjantai, kun oli kaunis ilma --\njopa joka keskiviikkokin, joka niinikään on huviretkipäivä tuolla\nviehättävällä varjokkaalla joella -- Andrén vene moneen kertaan souti\nkolmen ystävättären veneen ohi, mutta ei vähäisinkään päännyökkäys\nilmaissut heidän likeistä tuttavuuttaan niille sadoille naissilmille,\njotka valkomusliinisen huntunsa aukosta tähystelivät heitä rannalla.\nJos tarjoutui edullinen tilaisuus, he uskalsivat hymyillä mustan\nharson takana. Mutta Djénane oli tapansa mukaan verhonnut kasvonsa\nkolmikertaisiin harsoihin, jotka olivat yhtä läpinäkymättömät kuin\nnaamari. Muissa veneissä istuvat naiset tosin hiukan sitä ihmettelivät,\nmutta ei kukaan rohjennut ajatella pahaa, olihan tämä paikka perin\nsopimaton rikollisiin yrityksiin. Ja ne jotka tunsivat hänet soutajien\npuvuista, sanoivat ainoastaan vallan hyvänsävyisästi: \"Tuo pikku\nDjénane Tewfik-Pasha on aina ollut eriskummainen.\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nDjénane Andrélle:\n\n                                                Syyskuun 28 p. 1904.\n\n    Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla\n    Vesillä liikkujoiden joukossa on _ystävä_, se tietoisuus, että\n    noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille\n    tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina,\n    eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa\n    ehkä katse etsii meitä -- erikoisesti, meitä, eikä toisia,\n    jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties\n    kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan\n    ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt\n    paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä\n    lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin\n    hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.\n\n    Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja\n    teeskentelemätön, niin täydelleen _ystävä_, juuri sellainen, jota\n    olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla,\n    vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että\n    vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen\n    huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en\n    tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta.\n    Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden\n    sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän,\n    joita niin kauan on poljettu!...\n\n                                                     _Djénane_.\n\nHe kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien\nvaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun\nuskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui\nveneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta.\nMutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin\npostista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä\nsoutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen\nnäitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta\nKonstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn\nlähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät\npilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät\njoskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.\n\nLähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta\nnotkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi\nlumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija,\njonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa\npolku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä.\nSiellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan\nveden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja,\npuiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus\nei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat\nolivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen\nnimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman\nilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.\n\nNuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa,\nvastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he\nistuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai\nvaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet,\njotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla.\nJoskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen\nja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen\nilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.\n\nKaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin\nlikeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa.\nNyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka\nmuistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla\nhän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista\naarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset\ntämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli\ntäällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen\nelämään-heräämisensä aikaan... Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi\nnoihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti,\nmutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen...\n\nLokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla\nVesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata\nKonstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat\ntekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin\nranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä\nkuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.\n\nAndré ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä\nvoitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä,\nsillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli\npeittynyt epävarmuuden usvaan.\n\nIlma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan\nyhtymäpaikalle, hän ajatteli: \"Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa\ntällä tuulisäällä.\" Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän\nnäki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek\nheilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: \"Soutakaa vaan\neteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä.\"\n\nSinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen\nrantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita\nkeltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia\nja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät\nmaalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat\nsyvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta,\ntuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona\neristys on melkein yhtämittainen.\n\nHeidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin\nsilmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa,\nuhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu\ntalven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.\n\nPaluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian\nrannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli\nsoutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli.\nEuropanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä\nmuureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun\nasti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä.\nJa kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava\nlyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki\npronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.\n\nOnneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka\naasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti\nvartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat.\nMutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen,\nsaapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi,\nja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja\nkurjassa kunnossa.\n\nSyyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa\ntällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat\nkokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.\n\nSaavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa\nlämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti\ntalon -- se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa\nkuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja\nlaaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi\nkuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja\noli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin\npitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja\nvalittavan soittimen käyttämisessä.\n\n-- Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.\n\n-- Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin\nnäin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.\n\nEipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta\nja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana...\n\nJa usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota\nhuilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki\nnuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta\nVesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa\nveneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn\nensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen\nsiroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden\nlopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen...\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nAndré oli paluunsa jälkeen jo pari viikkoa asunut Perassa, ja hänellä\noli ollut tilaisuus kerran vanhassa Sultan-Selimin lähitalossa tavata\nkolmea ystävätärtään, jotka olivat tuoneet mukaansa miellyttävän\ntuntemattoman naisen, jonka kasvot olivat niin tiheiden mustien\nharsojen peittämät, että hänen ääntänsä tuskin saattoi kuulla.\nSeuraavana päivänä André sai tämän kirjeen:\n\n    Minä olen eilinen pikku haamu, herra Lhéry; silloin en voinut\n    teidän kanssanne puhua; mutta sen kirjan vuoksi, jonka olette\n    luvannut meille kaikille, tahdon kertoa teille, millainen\n    turkkilaisnaisen elämä on talvella. Tämä lienee paikallaan\n    nyt, sillä pian saapuu marraskuu, vallaten meidät kylmyydellä,\n    pimeällä, ylenmääräisellä harmaudella ja ikävällä...\n    Turkkilaisnaisen päivä talvella. Alan siis:\n\n    Noustaan vuoteesta myöhään, hyvin myöhään. Pukeudutaan hitaasti\n    ja välinpitämättömästi. Pitkät, liiankin paksut ja pitkät hiukset\n    järjestetään. Sitten katsotaan hopeapeiliin ja huomataan,\n    että ollaan kauniit, nuoret, viehättävät, mutta ollaan silti\n    surullisia.\n\n    Sitten lähdemme vaieten tarkastamaan saleja, nähdäksemme, onko\n    kaikki kunnossa; tähän kuuluu myös pienten muistoesineiden, ja\n    muotokuvien tarkastaminen, sillä niiden hoitaminen on ylen tärkeä\n    asia. Seuraa sitten aamiainen, jonka usein syömme yksiksemme,\n    neekerinaisten tai tsherkessittärien ympäröiminä; sormia palelee,\n    kun koskettelemme pöydälle levitettyjä hopea-astioita, etenkin\n    palelee sielua; puhumme orjien kanssa, teemme kysymyksiä,\n    kuuntelematta vastauksia...\n\n    Ja mitä nyt tehdä iltaan asti? Varmaankin muinaiset haaremit,\n    joihin kuului useita vaimoja, olivat hauskemmat: heillä oli\n    toisistaan seuraa. Mitä siis tehdä? Ehkäpä maalata vesivärikuvia?\n    (Me olemme kaikki eteviä vesivärimaalaajia, herra Lhéry,\n    olemme maalauksilla koristaneet koko joukon tulenvarjostimia,\n    suojustimia ja viuhkoja!) Vai soitan pianoa, luuttua? Lukea Paul\n    Bourget'a tai André Lhérytä? Vai harjottaa koruompelua, jälleen\n    ryhtyä vaivalloiseen kultakirjailuun ja yksinäisyydessämme\n    huvitella itseämme katselemalla miten hienot valkoiset kädet,\n    joita koristavat säkenöivät sormukset, kiitävät yli ompelutyön...\n    Haluaisi jotain uutta, toivottomasti sitä odottaa, jotain\n    odottamatonta, joka häikäisisi, joka värähtelisi, joka nostaisi\n    rymyä, mutta joka ei koskaan tule... Tekisi mieli lähteä\n    kävelylle, huolimatta loasta ja lumesta, kun on ollut vangittuna\n    pari viikkoa; mutta on kielletty lähtemästä yksin kaupungille.\n\n    Ei mitään asiaa, jonka keksisi verukkeeksi. Puuttuu tilaa,\n    puuttuu ilmaa. Silloinkin, kun taloon kuuluu puutarha, tuntuu\n    siltä, kun siellä ei voisi hengittää, muurit ovat niin korkeat.\n\n    Ovikello soi! Mikä ilo, jos se tietäisi tapaturmaa -- tai\n    ainoastaan jonkun vieraan tuloa!\n\n    Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan\n    pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet\n    silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär,\n    vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan,\n    ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.\n\n    -- Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?\n\n    -- Minulla oli ikävä.\n\n    -- Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää\n    minne.\n\n    Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa.\n    Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo\n    välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka\n    kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.\n\n    Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:\n\n    -- No, rakastatko Ali-Beitä?\n\n    -- Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden,\n    että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon\n    kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin\n    löydän jotain parempaa...\n\n    Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen\n    vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa,\n    ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka\n    katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.\n\n    Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa\n    paistettuja kastanjoita.\n\n    -- Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä\n    rahoja mukana?\n\n    -- Ei ole.\n\n    -- Dilaverilla on.\n\n    -- Dilaver, osta meille kastanjoja.\n\n    Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat\n    pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he\n    vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja\n    se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen\n    syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen\n    katetuissa vaunuissa.\n\n    Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät\n    toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset\n    lauseet:\n\n    -- Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä\n    välitämme!\n\n    Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut\n    on neuvo.\n\n    Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta.\n    Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin\n    pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen\n    vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on\n    nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa\n    ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee\n    sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin;\n    hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän\n    ajattelee: \"Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!\"\n\n    Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan:\n    -- Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa...\n\n    Niin, palatsi, toverit, pyssyt, uudet aseet, ainoastaan ne häntä\n    huvittavat, ei koskaan mikään muu.\n\n    En kuuntele häntä, tahtoisin purskahtaa itkuun. Silloin minua\n    sanotaan \"mielipuoleksi\". Pyydän lupaa vetäytyä huoneeseeni, ja\n    heti alan itkeä nyyhkyttää, pää kallistuneena silkkipielukselle,\n    jonka kankaaseen on kudottu kulta- ja hopealankoja, ja samaan\n    aikaan europpalaisnaiset Perassa lähtevät tanssiaisiin tai\n    teatteriin, ovat kauniit ja rakastetut, liikkuen keskellä\n    valomerta...\n\n    \"...\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nJo toistamiseen André paluunsa jälkeen Bosporilta tapasi nuo kolme\nhaamua Vanhan-Stambulin keskustassa olevassa salaperäisessä talossa.\n\n-- Ette tiedä, sanoi Mélek että tuleva kohtaamisemme vaihteeksi on\ntapahtuva toisessa paikassa. Teille miellyttävimmässä kaupunginosassa,\nMehmed-Fatimissa asuva ystävättäremme on tarjonnut meille tilaisuuden\ntavata toisemme hänen kodissaan. Hänen kokonaan turkkilaiseen\ntapaan järjestetty talonsa, jossa ei ole isäntää, on rauhallinen ja\nturvallinen, ja todellinen löytö. Muuten valmistan teille yllätyksen\ntuossa haaremissa, joka on ylellisempi kuin tämä, mutta ainakin yhtä\nitämaalainen. Saattepa nähdä!\n\nAndré tuskin kuuli mitä hän sanoi, hän kun oli päättänyt sinä päivänä\npolttaa laivansa, koettaessaan vihdoin viimeinkin saada nähdä Djénanen\nsilmät. Tämä aie täytti kokonaan hänen mielensä, ja hän tunsi, että\njos hän siinä epäonnistuisi, ja että jos Djénane, taipumaton kuin oli\nluonteeltaan, yhä edelleen piti kiinni epäyksestään, kaikki oli loppuva\nainaiseksi. Sillä tuo iänikuinen nuoren naisen kasvoja peittävä musta\nharso herätti hänessä painostavaa mielipahaa, kiihtyvää kärsimystä,\nmikäli hän hartaammin kiintyi häneen. Oi, jospa hän olisi saanut\ntietää, mitä tuon hunnun takana piili. Vaan hetkinen nauttia tuon\ntaivaallisella äänellä puhuvan tenhottaren näkemisestä, voidakseen\nkiinnittää muistiinsa tuon näyn!... Ja miksi hän piileskeli, kun hänen\nystävättärensä eivät sitä tehneet? Mikä ero olikaan heidän välillään?\nMinkähän salaisen tunteen ääntä hän saattoikaan totella, tuo ylpeä ja\npuhdas sielu?... Yksi selitys juolahti joskus hänen mieleensä, mutia\nhän karkoitti sen heti mahdottomana ja itserakkaudesta johtuneena.\n\n-- Ei, näin hän silloin ajatteli, voisihan hän olla tyttäreni, tuo\najatus on järkeä vailla.\n\nSiinä Djénane istui ihan lähellä häntä, Andren ei tarvinnut muuta kuin\nkädellään nostaa tuota vaatekaistaletta, joka tuskin riippui alemmaksi\nkuin naamarin parta! Miksi tuo houkutteleva ja yksinkertainen liike\nolisikaan yhtä mahdoton ja inhottava kuin rikos!...\n\nAika kului, ja eronhetki lähestyi. Marraskuun auringon säteet\nsiirtyivät ylöspäin katoille -- yhä vastakkaisella seinällä sama hohde,\njoka loi hiukan valaistusta yksinkertaiseen haaremiin.\n\n-- Kuulkaahan, pikku ystävättäreni, sanoi André, tahdon mistä hinnasta\ntahansa nähdä teidän silmänne; vakuutan, etten enää voi jatkaa\ntällä tavoin. Ennen kaikkea peli on epätasainen, te kun koko ajan\nnäette minun kasvoni tuon kaksin- tai kolminkertaisen harson läpi,\njoka on kanssarikollisenne. Jos suvaitsette, ainoastaan silmänne,\nymmärrättehän... Tulkaa tulevalla kerralla tuon sietämättömän\nmustan tsharshafin asemesta puettuna jakmakiin, niin ankarasti\nsäännönmukaiseen jakmakiin kuin suinkin, joka jättää paljaiksi\nainoastaan silmät ja lisäksi kulmakarvat, jotka täydentävät katseen\nilmettä... Suostun siihen, että verhoatte muun osan kasvoista, kunhan\nvaan silmät jäävät näkyviin. Näette, että sitä teiltä pyydän, sitä\nrukoilen... Miksi menettelette näin? Eiväthän ystävättärenne sitä enää\ntee... Se on teidän puoleltanne epäluuloa, eikä se ole, niin kuin olla\npitäisi...\n\nDjénane oli hetken ääneti ja hämillään, ja sillä aikaa André kuuli\nvaltimojensa sykinnän.\n\nNo hyvä, André, sanoi Djénane viimein, äänessä sävy, joka tiesi vakavaa\npäätöitä, katsokaa siis, olenko epäluuloinen! Ja hän nosti harsonsa,\ntäydelleen paljastaen kasvonsa, katsoen suoraan ystävänsä silmiin,\nihanine, syvän meren värisine silmineen.\n\nTämä oli ensi kerta kuin Djénane rohkeni mainita häntä nimeltä muuten\nkuin kirjeissä. Ja hänen päätöksessäni, hänen liikkeessään oli jotain\nniin juhlallista, että nuo kaksi muuta pikku varjoa hämmästyksestä\nvaikenivat, ja André peräytyi pari askelta tuon lujakatseisen\nilmestyksen vaikutuksesta, ihan kuin henkilö, joka hiukan säikähtyy tai\näkkiä on valon häikäisemä, tahtomatta siltä näyttää.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKeskellä Stambulia, marraskuun taivaan alla. Vanhojen, hiljaisten\nkatujen sokkelo, joiden kivien välistä pisti esiin tummaa ruohoa, ja\njoiden yläpuolella leijaili matalalla synkkiä pilviä. Sikin sokin\npuutaloja, jotka muinoin olivat olleet maalatut tummankeltaisiksi,\nkaikki sortumaisillaan, ikkunoineen, joiden taakse kaksinkertaiset\nristikot estivät luomasta katseita.\n\nKaikki tämä rappeutuminen ja madonsyömä, joka karkaa katsottuna\nkokonaisuutena muodosti ihmeen, kauniin jättiläiskaupungin, olisi\nläheltä ja yksityiskohtaisesti tarkastettuna tuottanut suuren\npettymyksen matkailijatoimistojen huvimatkustajille. Mutta Andren ja\nmuutamien muiden hänen kaltaistensa mielestä kaikki tämä läheltäkin\nkatsottuna oli omansa viehättämään muuttumattomuudellaan, hartauteen ja\nrukouksiin kehottavalla tunnelmallisuudellaan.\n\nSiellä täällä näki hienon yksityiskohdan: ryhmän erinomaisesti\nsiselöityjä vanhoja hautoja jossakin katujen risteyksessä,\nkolmisatavuotisen plataanin juurella, tai marmorikaivon melkein\nkuluneine kulta-arabeskeineen.\n\nTurkkilainen fezi päässä André syventyi näihin kaupunginosiin\noppaanaan Mélekin piirustama ja selityksillä varustama asemakartta.\nMatkallaan hän kerran pysähtyi katselemaan koiranpenikoita, joita\njoukottain harhailee Konstantinopolin kaduilla, ja joille muutamat\nlähistön ystävälliset sielut, niin kuin tapa on, olivat lahjoittaneet\nvuoteeksi rääsyjä ja katokseksi vanhan maton. Siellä ne asustivat,\npistäen esiin maton alta ystävälliset ja iloiset pikku kuononsa.\nPeläten ilmaisevansa, että oli muukalainen, hän ei niitä hyväillyt,\nsillä vaikka itämaalaiset tuntevatkin sääliä koiria kohtaan, he\nkuitenkin pitävät arvoaan alentavana kajota niihin, säästäen hyväilynsä\nkissoille. Mutta narttu ryömi kuitenkin hänen luokseen, heiluttaen\nhäntäänsä, osoittaakseen, kuinka suuren kunnian hänen huomionsa oli\nsille tuottanut.\n\n\"Neljäs talo vasemmalla, hautakammion ja sypressin ohi kuljettuanne\",\n-- siinä paikka, jonne hänen kolmen ystävättärensä oikku sinä\npäivänä oli hänet kutsunut. Mustaan dominoon puettu nainen, joka ei\nnäyttänyt Mélekiltä, odotti raoitetun oven takana, johdatti hänet\nsanaakaan sanomatta yläkertaan ja jätti hänet yksikseen pieneen ihan\nitämaalaiseen saliin, joka haaremiluukkujen tähden oli sangen pimeä:\nseinämillä divaaneja ja Koraanin lauselmia seinillä. Viereisestä\nhuoneesta kuuli kuiskauksia, keveitä askelia ja silkin kahinaa.\n\nKun äskeinen dominopukuinen nainen palasi ja kädenliikkeellä kehotti\nAndréta seuraamaan viereiseen saliin, hän saattoi kuvitella olevansa\nAladdin, joka astui sisälle seraljiinsa. Hänen aikaisemmin mustat\nja vakavat pikku haamunsa olivat siellä, muuttuneina odaliskeiksi,\nsäteillen kultakirjauksineen ja helyineen vanhanaikuisen loisteliaina.\nVanhat Mekkasta tuodut helyillä koristetut valkoiset harsot riippuivat\nheidän hartioiltaan, verhoten heidän pitkille palmikoille nivottuja\nhiuksiaan. Kasvot paljaina he seisoivat kumarrusasennossa hänen\nedessään, kuin valtijaansa edessä ainakin ja hymyilivät hänelle\nraikkaan nuorekkaina niin että punaiset ikenet näkyivät.\n\nHeidän pukunsa ja hohtokivensä olivat isoäidin aikuisia, ja Andrén\nkunniaksi he olivat nuuskineet ne esille seeteriarkuista; lisäksi\nheidän hieno uudenaikainen makunsa oli osannut valita muinaiskuosisilla\nkultaisilla kohokirjauksilla koristettuja vaalenneita silkkikankaita,\nsiten aikaansaaden herkullisia värivaikutelmia. He tarjosivat\nnäyn, jota ei kukaan enää saa nähdä ja josta hänen europpalaiset\nsilmänsä eivät koskaan olisi rohjenneet uneksia. Heidän takanaan,\npuolihämärässä istui divaaneilla vaieten ja liikkumattomina viisi tai\nkuusi salaliittolais-naista, kaikki samalla tavoin puettuina mustiin\ntsharshafeihin, harsot kasvoilla, äänettöminä läsnäolijoina lisäten\nsalaperäisyyttä. Kaikki tämä, jota ei olisi tehty kenenkään toisen\nvuoksi, oli suunnattoman uskaliasta, hämmästyttävää vaaran uhmailua. Ja\nAndrélla oli se tietoisuus, että tämän luvattoman koollaolon ympärillä\nlevisi alakuloisen valpas Stambul talviusviin verhottuna ja kokonaisen\nmoskeijain ja hautojen täyttämän kaupunginosan äänetön paheksuminen.\n\nHeitä huvitti kohdella häntä pashana ja tanssia hänen edessään --\nniinkuin heidän isoäitinsä äidit olivat tanssineet Karadjiamirin\ntasangoilla, hyvin säädyllistä ja hidasta tanssia, alastomien\nkäsivarsien liikehtiessä. Soitto oli aasialainen paimenlaulu, jota\nheille esitti luutulla salin pimeässä peräsopessa istuva verhottu\nnainen. Notkeina, vilkkaina, teeskennellyn kaihomielisinä he nämä\nhameet yllä olivat muuttuneet oikeiksi itämaalaisiksi, nuo kolme ylen\nhienostunutta olentoa, joiden sielu oli niin levoton ja jotka olivat\npohtineet Kantin ja Schopenhauerin teoksia.\n\n-- Miksi ette ole iloinen tänään? -- kysyi Djénane ihan hiljaa\nAndrélta. Ikävystyttääkö tämä päähänpistomme teitä?\n\n-- Päinvastoin, se hurmaa minua; mutta en enää koskaan saa nähdä mitään\nniin harvinaista ja suloista. Ei, sen, mikä saa minut alakuloiseksi,\nmainitsen teille, kun nuo mustiin puetut naiset ovat poistuneet; jos se\nsaattaa teidätkin miettiväiseksi, olen varma siitä, ettei se ainakaan\npahoita teitä.\n\nMustat naiset viipyivät ainoastaan vähän aikaa. Noiden verhottujen\njoukosta -- jotka luonnollisesti kaikki olivat kapinallisia -- André\ntunsi äänestä, heti kun he alkoivat puhua, ne kaksi nuorta naista,\njotka kerran olivat tulleet Sultan-Selimin lähistössä olevaan taloon,\njoiden kantaäiti oli ranskatar ja jotka haaveilivat pakoretkestä.\nMélek koetti saada heidätkin poistamaan harson kasvoiltaan, ja\ntäten uhmaamaan ankaraa lakipykälää; mutta he kieltäytyivät, sanoen\nystävällisesti hymyilen:\n\n-- Kestihän puoli vuotta, ennenkuin te nostitte kasvoharsonne!\n\nHeidän joukossaan oli, kaikesta päättäen, nuori nainen, joka puhui\nranskaa, kuin parisitar ja jossa André Lhéryn lupaama kirja herätti\nsuurta mielenkiintoa.\n\nTämä nainen virkkoi Andrélle:\n\n-- Tahdotte kaiketi, samoin kuin mekin toivoisimme, kuvata\nturkkilaisnaista sellaisena kuin hän on nykyisellä kehitysasteellaan?\nNo niin -- suokaa anteeksi, että vähätietoinen, pikku itämaalaisnainen\nneuvoo André Lhérytä -- jos kirjoitatte persoonattoman romaanin,\nantamalla sen tapahtumien liikkua jonkun sankarittaren tai useampien\nsankarittarien ympärillä, ettekö silloin helposti herkeä olemasta se\nvirkeävaikutuksinen kirjailija, jota niin suuresti olemme rakastaneet?\nEikö kirjanne sensijaan voisi olla jonkunmoinen \"Medjé\" kirjanne jatko,\nkuvata paluutanne Itämaille useiden vuosien kuluttua?\n\n-- Juuri saman olen sanonut hänelle, keskeytti Djénane; mutta minut\nnolattiin niin pahasti, etten enää ollenkaan rohkene esittää hänelle\nvaatimatonta mielipidettäni tuohon kirjaan nähden.\n\n-- Nolattiin, ehkäpä niinkin, virkkoi André nauraen; mutta lupasinhan\nsiitä huolimatta tehdä kaiken, mitä ikinä haluatte, lukuunottamatta\nomaa esiintymistäni näyttämöllä. Esittäkää siis jo tänään minulle\nmielipiteenne, ja täällä olevat verhotut naiset ehkä suostuvat\nmainitsemaan omat toivomuksensa...\n\n-- Itämaalaisnaisen lemmentarina ei tarjoa mitään vaihtelua, huomautti\nse mustapukuinen nainen, joka jo aikaisemmin oli puhunut. -- Aina\njoukko kirjeitä -- ja salaisia kohtauksia. Erimääräinen rakkaus, ja\nlopuksi kuolema -- harvoin, aniharvoin pako. Puhun luonnollisesti\nrakkaudesta ulkomaalaiseen mieheen, sillä ainoastaan se voi herätä\nnykyaikaisessa itämaalaisnaisessa, joka on havahtunut oman arvonsa\nitsetietoisuuteen.\n\n-- Kuinka kapinallisuus saa teidät tekemään vääryyttä oman maanne\nmiehille, uskalsi André huomauttaa. Ainoastaan minun tuttavieni\njoukosta voisin mainita useita, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin me,\nja lisäksi...\n\n-- Älkäämme puhuko paosta, virkkoi Djénane, vaan ainoastaan\nkuolemasta. Palaan vielä siihen, mitä eräänä päivänä ehdotin herra\nLhérylle, että hän valitsisi sellaisen muodon, joka sallisi hänen\ntulkita omia vaikutelmiaan, hänen itsensä tarvitsematta esiintyä\ntoimivana henkilönä. Esimerkiksi tähän tapaan: _Muukalainen,\njoka on hänen näköisensä kuin veli_, mies, joka samoin kuin hän\non elämän hemmoittelema, kirjailija, jota naiset paljon lukevat,\npalaa Stambuliin, jota muinoin on rakastanut.. Löytääkö hän siellä\nnuoruutensa, innostuksensa?... -- Teidän tehtävänne on siihen vastata,\nherra Lhéry! -- Hän kohtaa siellä yhden sisaristamme, joka ennen on\nollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja joka samoin kuin monet muut\npikku raukat, on hänen loistavan sädekehänsä häikäisemä. Mutta mikä\nkaksikymmentä vuotta sitten olisi kehittynyt rakkaudeksi, ei nyt\nhänessä herätä muuta kuin taiteilijan uteliaisuutta. Tietenkään en\ntekisi hänestä tuollaista onnetonta miestä, jommoiset ovat käyneet\nvanhanaikuisiksi vuoden 1830:n jälkeen, vaan ainoastaan taiteilijan,\njota huvittavat uudet ja harvinaiset vaikutelmat. Hän saapuu siis\nuseisiin kohtauksiin sentähden, että ne tarjoavat jotain vaarallista\nja uutta. Ja mitä muuta tästä voisikaan syntyä, kuin rakkautta...\nmutta naisessa, ei hänessä, joka tekee tämän kaiken huvin vuoksi tai\nseikkailuhalusta...\n\n-- Mutta ei -- Djénane äkkiä sanoi ja nousi kärsimättömänä kuin\nlapsi -- te istutte siinä kaikki ja kuuntelette kuinka loruilen kuin\nkoulutyttö... Tunnenpa, että saatan itseni naurunalaiseksi. Kernaammin\ntanssin vielä yhden kotikyläni tansseista. Se sopii paljoa paremmin\nodaliskille. Shahendé, ole hyvä ja soita sama paimentanssi, jota\nharjoitimme ennen herra Lhéryn tuloa...\n\nHän aikoi tarttua molempien ystävättäriensä käsiin alkaakseen tanssin,\nmutta muut läsnäolijat tahtoivat kuulla romaani-suunnitelman lopun.\nJa nuo molemmat helyillä koristetut hourit sekä surupukuiset haamut\nkehottamalla kehottivat häntä jälleen istuutumaan.\n\n-- Te saatte minut hämilleni, te ikävystytätte minua... Tuon tarinan\nloppu? Mutta nähdäkseni se jo on lopussa. Sanoimmehan äsken, että\nturkkilaisnaisen rakkaus voi päättyä ainoastaan pakoon tai kuolemaan.\nMinun sankarittareni on liian ylpeä seuratakseen muukalaista. Hän on\nsiis kuoleva, ei suorastaan tuon miehen vuoksi, vaan pikemmin haaremin\narmottomien lakien tähden, jotka eivät salli hänen _työn ja toiminnan\nmuodossa hankkia itselleen lohdutusta rauenneesta rakkaudestaan ja\nunelmastaan_.\n\nAndré katseli häntä hänen puhuessaan. Tänä päivänä, jona hän näytti\nodaliskilta satavuotisessa korupuvussaan, oli hänen puhetapansa\nentistään hämmästyttävämpi. Hänen tummanvihreät silmänsä tuijottivat\nitsepäisesti arabeskien peittämään kattoon, ja hän sanoi kaiken\ntuon tyynenä kuin henkilö, joka keksii kauniin tarinan, missä sillä\nitsellä ei ole mitään osaa... Hän oli tutkimaton... Mustien naisten\npoistuttua Djénane lähestyi Andréta ja sanoi teeskentelemättä ja täynnä\nluottamusta kuin hyvä pikku toveri:\n\n-- Ja nyt, kun he ovat menneet, sanokaa, mikä teidän on.\n\n-- Minunko... Saattavathan molemmat serkkunne sen kuulla?\n\n-- Tietysti, Djénane vastasi puoleksi loukkaantuneena, Mitä meidän\nmolempien tarvitsisi heiltä salata? Sanoinhan teille heti alussa, että\nme kolme teidän edessänne olemme ainoastaan yksi sielu.\n\n-- No niin, katsellessani teitä, ihastun ja säikähdyn samalla\nhavaitsemani yhdennäköisyyden vuoksi. Ettekö huomannut minun\nsäpsähtävän tuona päivänä, jona ensi kerran nostitte kasvoharsonne?\nNäin edessäni samanlaiset soikeat kasvot, samanlaisen katseen\nja samanlaiset kulmakarvat, jotka vainaja tavallisesti yhdisti\nhennaväriviivalla. Sillä kerralla en vielä nähnyt hiuksianne, jotka\nniinikään ovat hänen hiuksiensa kaltaiset ja jotka olette näyttänyt\nminulle tänään palmikoituina samalla tavoin kuin hänellä.\n\nDjénane vastasi, äänessä vakava sävy:\n\n-- Minäkö Nedjibén näköinen!... Oi, tunnen sisälläni samanlaista\nmielenliikutusta kuin te!... En voi olla sanomatta teille, André, että\ntämä jo viiden tai kuuden vuoden aikana on ollut rakkain unelmani...\n\nVaieten he pitkään katselivat toisiaan. Djénane oli hiukan nostanut\nkulmakarvojaan, ikäänkuin: paremmin nähdäkseen, ja André havaitsi hänen\ntummien merenvihreiden silmiensä loiston, ja sillävälin molemmat toiset\nnuoret naiset seisoivat syrjässä tuossa haaremissa, jonka nopeasti\nverhosi hämärä, he kun hienotunteisina eivät tahtoneet häiritä tätä\nalakuloisuutta herättävää vertailua.\n\n-- Jääkää siihen paikoillenne, André, älkää liikahtako, sanoi Djénane\näkkiä. Ja te molemmat, tulkaapa katsomaan ystäväämme. Kun hän seisoo\ntuossa asennossa ja tuossa valaistuksessa, häntä tuskin luulisi\nkolmekymmenvuotiaaksi.\n\nAndré, joka kokonaan oli unhottanut ikänsä, mikä joskus sattui, ja\njoka sinä hetkenä kuvitteli olevansa nuori, palasi äkkiä julmaan\ntodellisuuteen ja muisti jo alkaneensa astua elämän alamäkeä, laskeutua\ntuota rinnettä alas, jota ei tarmokkainkaan koskaan ole kyennyt jälleen\nkohoamaan takaisin.\n\n-- Mitä niinä teenkään täällä, hän ajatteli -- näiden omituisten\nnuoruutta uhkuvien pienten olentojen parissa? Tämä seikkailu, johon he\novat minut houkutelleet, vaikka se onkin viatonta laatua, ei sovellu\nminun ikäiselleni miehelle...\n\nHän hyvästeli heitä ehkä tavallista kylmemmin ja poistui tuohon\njättiläiskaupunkiin, jonka yli laskeutui syyspäivän iltahämärä. Hänen\noli kulkeminen eri kaupunginosien ja ihmisjoukkojen läpi, astuminen\nkatuja ylös, katuja alas, jopa sivuuttaminen kokonainen merenpoukama,\nennenkuin saapui Pera-kukkulan huipulla olevaan tilapäiseen asuntoonsa,\njoka hänestä nyt iltahämyssä tuntui entistä vastenmielisemmältä ja\nautiommalta...\n\nJa miksi tuosta asunnosta ei vilkkunut yhtään tulta, ei yhtään valoa?\nHän kutsui turkkilaisia palvelijoitaan, joiden tehtäviin tämä kuului.\nHänen ranskalainen palvelijansa, joka heidän sijaisenaan riensi\nsaapuville, sanoi, kohauttaen käsivarsiaan:\n\n-- He ovat kaikki lähteneet juhlaan. Tänä iltana alkaa turkkilaisten\nkarnevaali; oli mahdoton pidättää heitä kotona...\n\nAndré oli unhottanut, että oli marraskuun 8 päivä, joka sinä vuonna\nsattui olemaan, Ramazan-kuun ensimäinen päivä, ja tämän kuun kuluessa\npaastotaan ankarasti päivin ja vietetään yöt lapsellisin huvein ja\nilotulituksiin. Hän meni erään Stambuliin päin olevan ikkunan ääreen\nnähdäkseen, vieläkö nyt vuonna 1322 hedshran jälkeen vietettiin sitä\nsuurta ilotulitus-juhlaa, jonka hän oli nähnyt neljännesvuosisataa\naikaisemmin. -- Ja niin oli todella laita, ei mitään ollut muuttunut:\nkaupungin verraton varjokuva, joka epäselvänä häämötti etäisyydessä,\nalkoi äkkiä eri tahoilla säteillä, hulmahtaen yht'äkkiä kaikkialla\nilmivalaistukseen. Kaikki minareetit, jotka olivat sytyttäneet\nkaksin- tai kolminkertaiset valoseppeleensä, näyttivät suunnattoman\nsuurilta varjopatsailta, joihin oli kiinnitetty eri korkeuksiin ilmassa\nhehkuvia sormuksia. Moskeijain katoille kiinnitetyt metallikirjaimiset\narapialaiset lauselmat erosivat yötaivaan taustasta kookkaina ja kuin\nnäkymättömien lankojen kannattamina, näyttäen etäältä ja sumussa\ntähtisikermiltä.\n\nSilloin Andrén mieleen johtui, että Stambul, joka muina vuodenaikoina\noli hiljainen kaupunki, nyt Ramazanin öinä raikui musiikista, laulusta\nja tanssista. Tosin ei noissa kansanjoukoissa saanut nähdä naisia,\nei edes heidän tavallisessa, mutta silti vielä somassa hahmossaan,\nnimittäin mustat kaavut yllä, sillä onhan heidän kaikkien pakko\nauringon laskettua pysyä sulkeutuneina rautaristikkojensa taakse. Mutta\nkaupungilla hän kuitenkin oli näkevä pukuja Aasian eri seuduilta,\nnargile-piippuja, vanhanaikaisia näytelmiä ja kiinalaisia varjokuvia.\nMutta Peran asukkaita hän ei siellä saisi nähdä, he kun osaksi peläten\niskuja, osaksi typerän välinpitämättömyytensä vuoksi olivat juhlaan\ntulematta. Sentähden hän vielä kerran unhotti ikänsä, joka äsken oli\nhänet synkistänyt, laski jälleen päähänsä fezin ja läksi turkkilaisten\npalvelijoidenpa tavoin toisella puolella merenlahtea olevaan\nilotulituksen valaisemaan kaupunkiin, ottamaan osaa itämaalaiseen\njuhlaan.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nViimein tuli marraskuun 12 päivä -- Ramazanin 4 -- jona he toteuttivat\njo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä\noli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he\nolivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan\nvuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.\n\nEdellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli\nkirjoittanut: \"Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen,\ntoivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä\nsuloisena.\"\n\nJa André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi,\ntuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun\naurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan\nkosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen\nStambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä\nvaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön\nlaskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.\n\nMutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli\ntaivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön\ntuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä\nikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen\nilma oli.\n\nEi kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet\nniin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta,\nettä vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi\nturvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja\nrukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia\nolevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat\nvastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan\nmustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt\ntuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä\nmukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat\nliittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat\nuskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla\npuhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli\nniinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta\nääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.\n\n-- Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että\nmeidän olisi pakko puhutella teitä.\n\n-- No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen\nmuinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi\nvoinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.\n\nKohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin\nsanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla --\ntapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli\nkiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää\nkosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja\npuhutteli ystäväänsä sanoilla: _Iki guenzoum beyim effendim_ (=\nHerra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei,\nolette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen\niloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen\nmielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.\n\nSaavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset\nbeille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli\nmiehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.\n\nMatka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein\nsaavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen\nsuurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain\nkorppeja mustien sypressien juurella.\n\nHe astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä,\nvastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli\nollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.\n\nHe astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita\nvallituksia... Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin\npala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka\ntäällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä\nyleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen,\njotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan\ntaivaan alla.\n\nTämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André\nnyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien\ntoteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André\nneljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä\npäiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina\nolivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat\nvaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon\npaisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista,\njoka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet\nvahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli\nneljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista,\njotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka\nhäviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.\n\nEnnen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa\npoikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon,\nkeskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva\ntuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä\nkylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät\ntiehensä.\n\nNyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka\nAndré osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut\nkaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.\n\nMuutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista\nolivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet,\nvaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja\nasettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin\nojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin\nodottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan\nkyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän,\njoka ei rukoillut.\n\nTäten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen\nunelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten\nturkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan\nja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine\nkullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä,\nikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan\nunhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; -- ja hän itse oli siellä,\nlikeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.\n\nLopetettuaan \"fathia\"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan\nkirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe,\njoka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti.\nSitten alinna päivämäärä ja nimi: \"Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297\nkuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun\npuolesta.\"\n\nTsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai\noikeammin heimonimi.\n\nDjénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.\n\n-- Mutta -- näin hän virkahti -- Djianghir nimisiä perheitä asuu\nminun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat\nKaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla\nkuin minun sukuni.\n\nTämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten\nyhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä\nrotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun\nentisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä,\njo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka\nmonen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle\nnaiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina,\nharvinaisina ja ihmeen ihanina.\n\nOli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat\nseisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää\npovea pudisti raju yskä.\n\n-- Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin,\nja astukaamme hyvin nopeasti...\n\nEnnen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista\nsypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka\naina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André\nnäki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä -- ja hän antoi\nhänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.\n\nSaavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät\ntahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan\nheiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon\npaluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta,\npäivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun\nsitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.\n\nKello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko\nilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä\njättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti\nhänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa\nKonstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä\nollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä\nRamazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan\nepämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan\ntaustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan,\nStambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään.\nMutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä\nvaaleanpunaisesta pohjasta -- sammuvasta iltaruskosta -- musta\nripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli,\nkatsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta\nja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven\nalla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata...\n\nNiin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille,\njoiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he\nkun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen\nelämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja\nhirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset\nja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä\nhautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä,\nyhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota\njoka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet\ntulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén\nhautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat...\n\nJa nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan\nlaiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan\nvainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet\nmenneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.\n\nSinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä,\njoihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa\nsytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen\naikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä\njälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten\nseurassa!\n\nPoistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella\nlumihiutaleita: ensimäinen lumi... Siellä kaukana, yksinäisellä\nsuurella hautausmaalla satoi lunta.\n\nSeuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt\nystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan\nhaaremiin.\n\n                            Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.\n\n    Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman\n    vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme,\n    joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan\n    ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja\n    harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.\n\n    Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne\n    luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö\n    niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne\n    kotimaahanne.\n\n    Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette\n    niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla\n    olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa\n    olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me\n    olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen\n    hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen\n    omasta vaan _toisen_ puolesta.\n\n    Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien\n    ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi\n    valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.\n\n    Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta!\n    Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette\n    niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista\n    onnettomammiksi?\n\n                                               _Djénane_.\n\n    Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille\n    sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen\n    kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen\n    sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne\n    Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä,\n    sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi... Tiedättehän,\n    _mistä_ olemme ne ottaneet?...\n\n    Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa\n    aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet\n    tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja,\n    kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme...\n\n                                                   _Mélek_.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nHe olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun\naikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä\nkirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa\nyölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys.\nSuurten aterioiden nimi on _iftar_, niiden tarkoitus oli tarjota\nkorvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.\n\nMutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän\ntuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta:\nnimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan\npalatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva\nHusnugulista!\n\nStambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin\njuhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat\nvalokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset,\njoita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat\nhavaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus;\nitämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut;\nlukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan\nole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella,\npenkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan\nja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun\nasti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä\npalvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä\nparrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.\n\nRamazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä\npiti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan\nsairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli\n_iftar_-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi\nvuoteen omana.\n\nAndrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä\nedes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni\nseinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin\nmenemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen\nikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa --\ntavallisia merkkiä.\n\nTällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan,\nei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi,\njoka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.\n\nHän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto\nsijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli\nsamoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin;\nvastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja;\nei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä\npäivänä marraskuun sumujen verhoama.\n\nValkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin.\nSisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi\nsyöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen\noli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja\nvartijoita.\n\nMélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja\nvirkkoi hänelle nauraen:\n\n-- Joutuin, joutuin, juoskaa!\n\nYhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja\nsyöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten\nodotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen\nkierroksella.\n\nHeti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he\naina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli\nvältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta,\njota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus\nhaaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä\nollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten\nZeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät\ntavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät\nmuuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin\nodaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja\nkammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka\nsaattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet\ntsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt\nhiuksiin ja jotka valuivat hartioille.\n\n-- Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.\n\n-- Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät\nhänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun\nvieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti\nTardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu,\nUbeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian\nopettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret\nolivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako\nhoukutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin\nolisi ajatellut: \"Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että\nAndré Lhéry on oppilaani huoneustossa!\"\n\nHe alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta\nhalua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä\nkorkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti\nsivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen\ninnostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He\nkatsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen\ntunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:\n\n-- Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne\n_Havahtuneita_, vai kuinka mestari?\n\n-- En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.\n\n-- Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana\nkuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat\npuhuneet. -- Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois;\nsiten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän\nvälillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa\nmeille...\n\nAndré, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran\npuhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin,\noliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin\nturkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä\njokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi\nkuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi\nvallan odottamatonta:\n\n-- Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!... He oppivat liian\nnopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen\nistuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin.\nSurkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat\nlakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa...\n\nSitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä,\npikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun\nkuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa,\njättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä\ntätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan\nhe hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa\nolivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä\npäivänä pysäyttäneet lukemisensa.\n\nJa auringon laskettua alkavat _iftarit_. Selamlikissa vietetään miesten\n_iftar_; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja\npalvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen.\nDjénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri,\njoka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni\ntäytti koko talon.\n\nHaaremissa vietettiin naisten _iftaria_.\n\n-- Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin\nrivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt\nsieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää\nja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama\nalakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista\ndogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole\npäässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin\nheikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas\ntunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana\npäivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme\npäästä saavuttamattomaan päämäärään...\n\n-- Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen\nrikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja\nleviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta\n\"kitkennästä\".\n\n-- Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin,\njotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen\nhuumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat\nhyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé.\nEn tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja\nosoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme\non useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän\ntäytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta\nhyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä\nkosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin\ntartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.\n\nMélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti,\nettä André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle\nsuuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli\nverhottu kultakuteisella kankaalla.\n\n-- Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään\nvaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on\nisäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa\nkanuunanlaukausta.\n\n-- Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia\ntavallista aikaisemmin, huomautti André.\n\n-- Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että\nmeillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja\nsilloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun\nvaan on asioista selvillä. Ainoa _vaikea seikka_ on se, miten pääsette\npujahtamaan tästä talosta pois.\n\nPianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken\nsäveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut\nkuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen\nsoittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen\nikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja\nolisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä\nhetkenä oli niin tarpeellinen!\n\nDjénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi\nhänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti\npäiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen\nmielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén\nsiihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja\nuudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen\nliistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua\nnäköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina\nelämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita,\nalempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä\nhimmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana\nStambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista\nsisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka\nDjénane oli kuvannut kirjeissään: \"Tuo puutarha on niin yksinäinen,\nettä siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat\nneekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne.\"\n\nJa puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien\nplataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti\ntiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä,\nkenenkään heitä näkemättä.\n\nAndré siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut\nhänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä\nniin ankarasti kielletty... Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän\nseurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan\nelämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi!\nAinakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli\nesiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli\nheitä...\n\nNyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein\nunhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli\nedessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut\nrotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon,\nuhaten terävillä piikeillään.\n\nYstävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli\nrauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä\nJusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen\ntoimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.\n\n-- Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa\nlymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme\nhuippu!\n\nJa kun neekeri oli astunut sisään:\n\n-- Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde\nheti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle\npaperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä\nkaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että\net palaa tyhjin toimin!\n\nJa järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: _Havahtuneita_, André\nLhéryn viime romaani.\n\nVielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille\ntoimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén\nkäteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja\ntuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.\n\nAndré hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin\nsuinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi\njälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja\nkapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.\n\nSeuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät\nolleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten\ntsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä.\nMuhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin _niskansa paljastaminen_\nmiehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen,\neivätkä he olleet voineet sitä tehdä.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nDjénane Andrélle.\n\n             Ramazanin 14 päivä 1322 (marraskuun 22 päivä 1905).\n\n    Ystävä hyvä, tiedätte kaiketi, että huomenna on Ramazan\n    puolivälissä, ja että silloin kaikki turkkilaisnaiset saavat\n    lähteä huviretkelle. Tahdotteko tulla kello kahden ja neljän\n    välillä Stambuliin, Bayazidin ja Shazadé-Bashén väliselle\n    kävelypaikalle?\n\n    Tällä haavaa iftar-kemumme tuottavat meille paljon työtä, mutta\n    panemmepa pian yhdessä toimeen hauskan karkuretken Aasian\n    rannikolle: tämä on Mélekin päähänpisto, ja saatte nähdä, kuinka\n    hyvin kaikki on suunniteltu!\n\n                                                     _Djénane_.\n\nSeuraavana päivänä puhalsi etelätuuli ja paistoi kaunis syysaurinko:\njuuri sopiva ilma verhotuille kaunottarille, jotka ainoastaan pari\ntai kolme päivää vuodessa saavat nauttia sellaisesta vapaudesta.\nAjelu tapahtui tietysti katetuissa vaunuissa, eunukki istumassa\najurin vieressä, mutta heillä oli lupa nostaa vaunuikkunoiden\nkiertokaihtimet, avata ikkunat ja _pysäyttää ajoneuvot pitkäksi\naikaa_, katsellakseen toisiaan, mikä muulloin on kielletty. He ajoivat\nBayazidista Shazsdé-Bashéhen, noin kilometrin pituisen matkan, keskellä\nStambulia, missä kaikki on aitoturkkilaista, pitkin vanhanaikaisia\nkatuja, jättiläismoskeijain, vainajien siimekkäiden tyyssijojen,\npyhien kaivojen ohi. Nämä tavallisesti niin hiljaiset kaupunginosat,\njoihin niin huonosti soveltuu se uudenaikainen ylellisyys ja outo\najoneuvojen jono, jotka puoli-Ramazan tänne kokoaa! Sadottain katettuja\nja avoimia vaunuja, joko pysähtyneinä tai hitaasti edeten; niitä oli\ntullut jättiläiskaupungin kaikista osista, jopa siellä täällä pitkin\nBosporin rantoja olevista palatseista. Ajoneuvoissa istui ainoastaan\nnaisia, upeapukuisina; jakmak, joka verhoaa kasvot silmiin asti, on\nniin läpikuultava, että saa käsityksen siitä, millainen kasvojen alaosa\non. Tänä päivänä melkein kaikki haaremin kaunottaret poikkeuksellisesti\novat näkyvissä, vaaleatukkaiset, punaposkiset tsherkessittäret,\ntummatukkaiset ja kalpeat turkkilaisnaiset. Aniharvoja miehiä liikkuu\navattujen vaunuikkunoiden ympärillä, niiden joukossa ei ole ainoatakaan\neuroppalaista: siltojen vastakkaisella puolella, Perassa, ollaan aina\nvälinpitämättömiä siitä, mitä tapahtuu Stambulissa.\n\nAndré haki kolmea ystävätärtään, jotka arvatenkin olivat pukeutuneet\nhienosti miellyttääkseen häntä; hän etsi heitä kauan, voimatta heitä\nlöytää, niin suuri oli tungos. Kun ajelevien naisten oli aika palata\nankaroihin haaremeihinsa, André poistui hiukan pettyneenä; mutta\nkohdattuaan niin monien kauniiden silmien katseet, jotka hymyilivät\ntyytyväisinä tämän suloisen päivän johdosta, kuvastaen lapsellista iloa\nsiitä, että kerran saivat näin vapaasti liikkua ulkona, hän entistään\nparemmin käsitti kuinka kuolettavan ikävä näiden naisten eristetty\nelämä oli.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nYstävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella\nrannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla\nraivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän\nystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa\nselittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä\npidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet\nsieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa,\njoka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa\nparin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli\nmäärä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen,\nBounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen\nkevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.\n\nJoulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen\noli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä,\njoka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden\nlumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän\nauringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet\nhöyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin,\nmutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin\nsattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat\njuhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan,\npäästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.\n\nKaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään\nhuviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti\nmatkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu\nSkutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin\nnousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea\noutoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän\nhuomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä\nastuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan\nensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä\nkertaa olivat oikeat.\n\nHe ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat\nkaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä,\nistuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane\nhänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle.\nJa kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme\nnauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin\nonnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että\nheidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he\nsynkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän\nlapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa\nja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat\nkaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin\nankarampaa rangaistusta.\n\nMikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima\nheikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta\nsiellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo\nolivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että\nheissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään\npäin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten\ntarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan\nja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä\npuutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren\npinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla\nainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen\ntyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli\nehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta\nauringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään\nhopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea\nlumi.\n\nNoustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja\nautiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme\nkasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä\nkoskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa\nheidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen\nyhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta\nkuin nyt -- huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan\npaluuseen liittyvistä suurista vaaroista.\n\nAluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta\nsokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät\ntutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen\niltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien\nasianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli --\ntuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan\nja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti\nlevottomuutta -- koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista,\nettä heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan\nkoskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä\nja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa\nMakedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä\nhetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet,\njotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä\ntuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan\nhuomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää\nkoskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin\nsuurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli\npantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta\nunhotukselta.\n\nHe tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää\nvaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän\nilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen\nnaisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He\neivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan\nhetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä\noli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen,\nolivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat\nmiehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta\nepäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla\nolijoita saman perheen jäseniksi.\n\nSopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet\naallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat\näkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi\nopettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen\nne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät\ninnokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta... Kuinka he tänään\nolivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme\npientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli\nnähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!\n\nTämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen,\njotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä\ntakaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet\ntoisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat\nnähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt\nedestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat\nampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset\naallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen\nmetsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin\nniinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja\nvaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nSeuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:\n\n    Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia\n    kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista...\n    Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?\n\n    Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä\n    tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet\n    pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun\n    huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma,\n    raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!\n\n    André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet\n    eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun\n    siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe\n    toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden\n    pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi\n    kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti\n    ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin\n    muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä.\n    Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille\n    menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.\n\n    Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!...\n\n                                            _Djénane_.\n\nDjénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa\nKonstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun\nhänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua\nreittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt\nneekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä\nsentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto\nliiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa,\nsaamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.\n\nJoku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:\n\n    Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.\n\n    Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun\n    minua täällä vartioidaan niin ankarasti?\n\n    Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni\n    kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan\n    teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa\n    ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä\n    kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te\n    olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän\n    kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties\n    äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte;\n    kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin.\n    Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa,\n    ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.\n\n    Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena\n    vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde,\n    sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että\n    jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.\n\n    Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin\n    vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen\n    teihin tutustunut.\n\n    Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt\n    niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne\n    matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton,\n    sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä.\n    Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen,\n    kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi\n    päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita,\n    olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua\n    siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että\n    kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä\n    ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset\n    jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me\n    nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan\n    rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut\n    samaa kuin elämä?\n\n                                                  _Djénane_.\n\nMélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa\nRanskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:\n\n    Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti\n    uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät\n    nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti,\n    ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette:\n    \"Tämä on loppuva\". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen\n    jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo\n    hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen\n    onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun\n    on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on\n    ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on\n    sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te\n    muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin\n    kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei\n    koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten:\n    teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne\n    kaikki on tyhjää, sentähden, että _te itse ette rakasta_, vaan\n    että annatte toisien teitä rakastaa.\n\n    Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa\n    lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se\n    tekee teidät terveeksi.\n\n                                                  _Mélek_.\n\nDjénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä\nluonnollisena. \"Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä -- näin hän\najatteli -- hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut\nsanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu\n_teennäiseltä_.\"\n\nAndré tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen\nalkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen\noli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin\neuroppalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.\n\nAndrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin\nhänen joskus oli tapana: \"Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä\nsiis tuo _onnettomuutta tuottava mies_, jonka kuitenkin itse olette\nselittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen...\"\n\nMutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle\nnaiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään\nhänet matkustamaan sillä tavoin.\n\nOli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen\nollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien\nkirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai\nmuiden apurien käsien kautta.\n\nKolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:\n\n    André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta,\n    minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän\n    rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki\n    ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä\n    polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän\n    on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te\n    voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.\n\n                                                   _Djénane_.\n\nTästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä\nihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä\nkertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin -- ja sitä suuremmalla\nsyyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: \"Djénane on sairas siellä\nkaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme\nlevottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä.\"\n\nUseita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä\nkirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:\n\n    Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.\n\n    Olin jo monena päivänä ajatellut: \"Missä onkaan se tehoisa lääke,\n    joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja\n    silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen.\n    Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä!\n    Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että\n    annatte minulle almuna ajatuksianne!\" Siunaan teitä sen rauhan\n    vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!\n\n    Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä,\n    jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja\n    hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha,\n    kuin kirkas kesäpäivä.\n\n                                                 _Djénane_.\n\nSairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui\nKaradjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana\nhämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän\nmiellytti Andréta entistään enemmän.\n\nTälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen\njälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin\nharvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi:\n\n    Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka\n    meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita,\n    rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa\n    meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi\n    ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden\n    kirjoittamiseen.\n\n                                               _Mélek_.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nKun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi\nTurkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli\nihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri\ntuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät\ntavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen\nkaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen\nauringon valaisema ihmeellinen maisema.\n\nZeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua,\nlähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan\nviemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen\nDjénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa\njäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.\n\nKun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli\njälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää\nollut se \"halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen\".\nKaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti.\nVarmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä\njuoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin,\nettä eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan\ntiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen\nystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja\nDjénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui\nmelkein hurjana mustasukkaisuudesta:\n\n    Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa\n    ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän\n    välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle\n    alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne.\n    Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet\n    alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että\n    olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme\n    niin täydellisen käsityksen kuin suinkin -- eikä tämä edes\n    tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän\n    sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se\n    tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän\n    taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni\n    _puoleksi todellisen unelman_. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui\n    mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette\n    koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin\n    syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että\n    monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?\n\n    Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset\n    ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että\n    toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka\n    olette saanut täällä Turkinmaalla _meidän seurassamme ja meistä_.\n    Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää\n    kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät\n    kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja\n    kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei\n    sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle,\n    ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun\n    sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja\n    sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.\n\n    Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin\n    epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti\n    lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada\n    teidät kärsimään -- _ja tietää sen_, minä, joka muutama kuukausi\n    sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma\n    siitä, että te olitte onnellinen.\n\n    Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä,\n    kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti\n    tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on\n    kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää\n    mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka -- vaikka onkin hiukan\n    vaativainen ja mustasukkainen -- kuitenkin kenties on vilpittömin\n    ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.\n\n                                                      _Djénane_.\n\nLuettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli\nlapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa\nei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy\noli outo. \"Tällä kertaa -- näin hän ajatteli -- ei voi kieltää,\nettä on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen\nkeskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman\nsopusointuisuuden... Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?\"\n\nHän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan\npitkään mahdottomalta. _Näin ei voi olla_ -- hän itsekseen ajatteli --\n_tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo.\nTämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu_. Ja kun näin\ntarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta\najatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.\n\nHän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä\nhänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina\nkuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen\nolennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja\npuhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän\nkanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen\nosastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas\nkasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi\ntavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä...\n\nSilti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne\nsanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei\nollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen\nkorvissaan: \"Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä\nmuuten kuin pakoon tai kuolemaan.\"\n\nMutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki\njo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin\najatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea\nitämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi\nollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä\nrakasti, jotta hän sen uskoisi -- niin suuresti häntä lakkaamatta\nvaivasi hänen ikänsä tietoisuus...\n\nKeveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin,\nSultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden\njälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä\nnäytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen\nja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän\nkohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta\nseinien varjoissa.\n\nPienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat\nhänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin\nolisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta.\nMutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli\nmuuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset,\nmutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja\nhuulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut\nhyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota\nhän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja\noli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli\nlaskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti\nvarustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.\n\n-- He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta\nmutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén\nsilmistä.\n\n-- Entä te? André kysyi Zeynebiltä.\n\n-- Oh! minä... minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen\nkädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.\n\nMolemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli\nkulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu,\nja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään\nkoskaan ollut ollut salaisuuksia.\n\n-- Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?\n\n-- Eipä totisesti mitään... lapsellisia seikkoja... jotain joutavia\nhaaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.\n\n-- Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on\njoku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?\n\n-- Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea\nja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle\nesittäneet, ei...\n\n-- Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet... Mutta Djénane\njoka on siellä kaukana kaikesta... Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu...\n\n-- Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on\nminulle suuttunut...\n\n-- No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan\nsiltä näytä... Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna...\n\nHän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut\nlukea jatkoa:\n\n    Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa\n    on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin\n    teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan,\n    että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte _nähdä_\n    hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua\n    ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden\n    vaaroista.\n\n-- Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan\nosoita, että hän vihaisi kuolettavasti.\n\nHän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi,\nmutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä\nenemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa\npitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen\nmahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!... Kuinka\nteeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä\nläpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut\nniin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat\nsoimauksensa!\n\nTämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen\nnaisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli\nmäärä muodostua erottamaton kolminaisuus, _yksi ainoa sielu, alati\nkasvoja vailla_.\n\nTämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei\nolisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei...\n\n-- Milloin Djénane palaa? hän kysyi.\n\n-- Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime\nvuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme\non siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun\navion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani\nviimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun,\nja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa\nnaimisissa.\n\n-- Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.\n\nAndrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen\ntoimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt\nvastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi\nsentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää,\nvarsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja\nrikollisia seurauksia.\n\nSyvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua\nBosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia\nrantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa\nja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva.\nKaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen\ntoivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin\nkuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät\nilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten\nsilmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se\ntietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä,\noli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja\nsyyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan,\nplataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen\nkaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen\nrakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä\noli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi\nja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nKun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti\nisäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja\nainakin:\n\n-- Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!...\n\nPääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko\nsinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät\nsiis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä\nsiis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä\npäivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt.\nJa tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti\nhänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen\nnuoruutensa viimeinen... Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa\nTurkinmaalle, elämänsä iltahämärässä... mahdollisesti... Mutta mitä\nse hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja\nsiitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on\nmuuttunut tai poissa!... Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan --\nnäin hän ajatteli -- jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet\nminut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi\noleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt\nystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa\nStambulissani...\n\nNopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä\nja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin,\npolttamalla nargileta taivasalla -- huolimatta siitä, että sää oli\nepävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.\n\nToukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut\nlähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin\nkuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. \"Antakaa\nminulle anteeksi vaiteliaisuuteni -- hän kerran kirjoitti -- koettakaa\nymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon...\"\n\nZeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja\nnäyttivät olevan siitä varmat.\n\nHeitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena.\nToinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala\noli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna\nvartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita\n(vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat\nluvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka\nkyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan\n_ajatuksissaan_. Silloin he häntä soimasivat -- mutta hienotunteisesti:\n\n                                  Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.\n\n    Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat\n    levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä\n    kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee,\n    meri, taivas ja meidän sydämemme.\n\n    Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä\n    kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte,\n    nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.\n\n    Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?\n\n    Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle\n    tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä\n    varten me olemme olemassa tässä maailmassa... Kenties ainoastaan\n    iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset\n    orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.\n\n                                          _Zeyneb_ ja _Mélek_.\n\nSiis jo toukokuun 8 päivä... Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä\nviileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja\nkatselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne,\nettä asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta\n\"Suurkadusta\"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on\nkaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä\nkohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.\n\nYö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä\ntuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja\nloi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa.\nJa koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset\nalkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama\nrukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta\nkaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat,\nsulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.\n\nSe oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja\nlumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti\nsitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt\nalkoi...\n\nSeuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen\nmuutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään\nmelkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä\neihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi\nvuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.\n\nSekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka\nvuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin.\nKaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella,\navattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja\nvalmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa\nja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja\nkoruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista\npikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika\ntuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nKauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän\njoutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen\nlyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.\n\nKauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen\nTerapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen\nMustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna\nsydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän\npäivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut\npitkän askeleen _loppua_ kohti. --\n\nSe parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien\nherättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella\nheräämishetkellä aamuisin. -- Tällä kertaa hän tunsi pakenevan\nitämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin\nnuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.\n\nJa hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu\ntämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja\ntyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. --\n\nMutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen\nmieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat,\njotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki\nlähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella\naasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki\njoka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä,\nistuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen\npolttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja\nnaisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.\n\nSitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään\nhänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä\nse oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella\nuusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä\nhän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti\nkoristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen\nväriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto\nolivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen\nsuipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua,\nhopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat\npukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan,\nmiltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi,\noli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun\naamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä\nrannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli\nhopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen\nsametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä\ntulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen\nja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän\npaahtavaa aurinkoa.\n\nIllalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana\npäivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti\noli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt\nvaikeammiksi -- näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta\nankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin\nohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin\nrantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta;\nhän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian\nväsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta\nkuolemasta, jota kantoi povessaan... Jälkikirjoituksessa hän mainitsi\nettä vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli\nkuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen\nonnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä\nhän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet\nhäneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. \"Hoidimme\nhäntä -- hän kirjoitti -- kuin isoisää.\" Mutta tämä viimeinen sana\noli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä\nkäsialalla kirjoitettuna: \"isän _setää_!...\"\n\nSeuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna\nSuolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.\n\nSiellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat\nvaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin\nvihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja\nlaskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit\nnaiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina,\nkääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin\nolisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä\nvilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja\nkukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut\nnaiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa\nja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä\nhän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla\nkäynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan.\nSiellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen,\nystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa.\nHe näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka\nkoreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella,\nvihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla.\nIhmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka\nosoittautui aito itämaalaiseksi.\n\nJa André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki\nhuvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion\nja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa\nmuodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.\n\nTaivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen.\nRantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten\nmusliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa\nuhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden\nvarjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.\n\nTiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että\nhuvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne\npalattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että\ntätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä\npitkältä...\n\nKun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen\ntoisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan\nkatselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden\nharhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nKirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:\n\n                                            Kesäkuun 22 päivä 1905.\n\n    Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille\n    luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko\n    lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä\n    Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä\n    kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se\n    paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme...\n\n    Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin\n    ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista\n    merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen\n    ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme\n    valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa\n    matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä,\n    ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.\n\n    Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen\n    levottomuuden alaisina...\n\n                                     Ystävättärenne\n                                                   _Djénane_.\n\nTuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan\nulkonäöstään. \"Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut\n-- näin hän ajatteli --; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä\nollut ennen Djénanen matkaa.\" Hän olisi uhrannut paljon jos olisi\nvoinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä\nmielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni,\noli hänestä kuitenkin sietämätön.\n\nOlennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria\nmystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti\netsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina\nrakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan.\nJa silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset\nvalkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä,\njona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.\n\nMäärättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa\nStambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin,\npeläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa\nnäyttämistä...\n\nSaavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi\nsilloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen\nruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:\n\n-- Ovatko he täällä? kysyi André.\n\n-- Ovat, _molemmat_; he odottavat teitä.\n\nPienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja\nhaalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.\n\nHuoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren\ninnokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André\nkuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa... Mutta\nmerervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin\nkaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja\n-- ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä\nkuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian\npitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa...\nJa André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat,\nettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen,\ntraagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän\nkielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa.\nTästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä\nratkaisukohtaa.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nKuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia\npäiviä.\n\nTosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata\ntoisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu\non myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta\niltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden\nkestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin\ntarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista,\njoka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä\nsoutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.\n\nMutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään\nmainitsivat \"Pahuksen Hanumiksi\", suori tiehensä elokuun alussa, ja\nloppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis.\nElo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on\nsilloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin\ntiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.\n\nHe kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät\nkohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli\nheille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso\nalati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui\nuusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta,\nmutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla\nvaitiololla.\n\nViime vuonna he olivat voineet sanoa: \"onhan meillä vielä edessämme\nyksi kesä.\" Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa\noli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian\ntapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan\nhautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he\nsuunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua,\njotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. \"Meidän pitäisi\nyrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä,\njossa olimme viime syksynä... Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien\npitäisi palata viimeinen kerta...\"\n\nAndrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka\nkuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas\noli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi\nniin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui,\nettä ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen\nviileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista\nsyyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat\ntorventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla\non vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi\nvarmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät\nmyrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa\nValta-Herran-Laaksossa.\n\nMutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka\nliikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja\nmikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä\nlämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä\njonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti\nmaalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan\nnäillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti\nsoluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän\nvuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti\nniin tyyneltä ja vaarattomalta.\n\nVallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä\nrautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden\njoukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet\nSuolattomille-Vesille.\n\nSuolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä\nitämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli\nikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut\nnaiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän\nvielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson\njättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä\npolttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia,\n\"autuaita varjoja\", Elysiumin kentillä.\n\nVielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi\nkesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka\nsiis ei ollut ihan läheltä uhkaava.\n\nTuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat\nvallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset\nnauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti,\nkorkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan\nvuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä\nsinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin\naina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä,\nrauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä\nkerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja\nettä huomispäivä oli tulossa uhkaavana.\n\nIltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili\nkirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja\nsai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä\nverrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja\näärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä\ntahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden\npeittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä\nverhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia\nveneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä\nAndré halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet\nhurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän\ntänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja\nsama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen\noli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön\nkiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä\nhaavekuvasta -- hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis\nantautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.\n\nSamassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi\nhänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka\nkaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään.\nSamalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut\nnähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa\nlevottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä\ntunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan;\ntämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä,\nvallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli\nmenettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa.\nLuottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle\nvoitokkaana: \"Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!...\"\n\nHe jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena\nrakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla\nmuodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat\nlakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja,\njoiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä\nsolui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa,\nja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän\nomituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa\nauringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nSyyskuu on lopussa!... Aasian kukkuloiden kanervakukkien\nkaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen\nruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat\nkukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien\nkuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona.\nKun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen\nyksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka\npian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan\nkesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan\nvinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen\nvaloon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima,\njoka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet\nlehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet,\njotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien\nja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat\njälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta\nja metsistä illan suussa.\n\nSamanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän\nlaakson viime vuonna: -- kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt\nlehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä\nainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän\naikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä\nsuru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian\non unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa...\n\nKoko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä\nretkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet\ntoteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti\nviimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.\n\nHeidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä\noli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat\nkaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin\nvartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille\npaikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan\nveden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria\nsananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.\n\nAndré huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia\nkuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain\nhermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä,\nMélek kiivautta.\n\n-- Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme -- näin he sanoivat\n-- he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme.\nSitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme\naviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.\n\n-- Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin\nperheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin\nmuuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön,\ntuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet\nminulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä...\n\nJa hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen\nkäsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.\n\nAndré ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin\ntoisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: \"Entä\nte?\" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi,\nnimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti\npoveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli\nverhottu:\n\n-- Entä te?\n\n-- Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön\nsävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat\njälleen liittää minut Hamd'iin...\n\n-- Ja mitä siis aiotte tehdä?\n\n-- Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti\nalistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin\nyhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu\nminusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon...\n\nHämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet\nlukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa\noli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli\nhänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta\nensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä\nratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.\n\nHe eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat\nkaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi\nhiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla\nlehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä\nDjénane alkoi puhua kirjasta:\n\n-- Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo\nkirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet... Mitä minun\ntuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja\nettä teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja\nsulkakasat, aivan kuin Peran naiset?\n\n-- Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin\nlähellä...\n\nSilloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta\nharhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille\ntehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä\nkirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli\nhuomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille\ntavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus\nsaivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien\nläsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin\nettä heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina\nolentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa\nverhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan -- varsinkin\ntulevan sulhasen kanssa.\n\n-- Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka\ntulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes\nolemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä,\nettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja\nkumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme\nkirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi\ntätä toivomustamme.\n\nIllan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin\nojentama pieni käsi poltti kuin tuli.\n\n-- Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi\nteillä kova kuume.\n\n-- Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen\npahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin;\npääni tuntuu hirveän raskaalta... Ainoastaan tavatakseni teidät nousin\ntänään vuoteeltani.\n\nHän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien\nkukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla\ntoisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä\njotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat\nBeikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja\ntällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi\njälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan\nsurevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja\njotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja\nnurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten\nharsojen verhoamina.\n\nHeidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden\nsiimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi\nnargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä.\nHän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan\nauringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus;\ntuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa,\nhänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti!\nluottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään\nTurkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja\nnäkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota\nihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä,\njoista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin\nluo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt\nintohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä\nhukkaan.\n\n-- Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, -- näin hän\najatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli\nhyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai\noikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan... Tämä todistaa muuten, että\nnäytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään\nmuulle enää merkitse mitään.\n\nAndré oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis\nvuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen,\njotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon.\nTaivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä;\nse oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää\nviimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin\nyrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja\nmenneet...\n\nNyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat\npaimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko\nharvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä\nkolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen\nsynkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja\nelämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja\ntulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nEräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa\nlähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä,\nnimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa,\njonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen\nloppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta\nnimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli\nkirjoittanut Djénanen osoitteen.\n\nAndré saattoi siis kirjoittaa heille -- tosin verhotuin sanoin, peläten\nasiaankuulumattomien katseita -- ja hänen kamaripalvelijansa, joka\noli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan\nkolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin\ntarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen\nystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit\noli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle\nsanantuojalle.\n\nSeuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle\noli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen\nlaita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle\nvuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen.\njossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli\nyhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.\n\nSiitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun\nviidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä\nsiellä käyntiänsä varten.\n\nOli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat.\nSinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt\nturkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua\nentiseen elämäänsä _muualla_, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui\nniinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin\nitse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut\naikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli\nloppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt\nkaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen\nlehtien ja sammalen tuoksua... Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään\npaistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja\nkullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa\nRanskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan\nvaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen\nloma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta,\nmissä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla,\nsyyskuulla...\n\nMikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja\nlähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan\nsiirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman\nominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa\njuuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme\nrantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus,\nnimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus,\nlaajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.\n\nViimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki\navaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan\nesikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla;\nhe olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä\nhärkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat\npeittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka\nvanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren\näärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.\n\nSilloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja\nsalaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta,\nhuolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä\nharhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista\niltaansa...\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nSeuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä\nAasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein\nviimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja\nkului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen\nmäärä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu\nBosporin rannalla oli loppumaisillaan.\n\nKeskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi\nollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi\nvoinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja\nkaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä\nystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi... Pieni\nvalkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko\nhe todella?\n\nSuolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat\nkuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista\nhuomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet,\njotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät\nAndré Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa\nalla.\n\nHän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä\neivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata\nkotia.\n\nAndré päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle\njoen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli\nhopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna\nvalkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti\ntuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä\nistuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt\nistumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.\n\nHe kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen;\nse oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine\nripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut\nverrata eikä liioin sekoittaa muihin... André värähti tämän\nodottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä,\nmutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he\nliikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.\n\nMutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran\nkohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli\njäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi.\nJa tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun\nympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja\nhautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta\n-- sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen\nmieleen kuoleman ajatuksen.\n\nAurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia.\nNuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja\nalkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa,\nAndrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä... Kaukaa\nAndré näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja\nmenevän synkkään asuntoonsa.\n\nDjénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt\nSuolattomille-Vesille -- lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen\nnäyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä\nmieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän\nomituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään \"Medjé\" kirjansa\nkohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka\nvaihdettiin veneessä eronhetkellä.\n\n-- Siinä hän teki hyvin kiltisti -- näin hän alakuloisena ajatteli;\nmutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä...\nEikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille.\n--\n\nJa hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin;\nmonet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat\npuutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia\nmetsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä.\nMuutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli\nvielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet\nistuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana;\nheidän silmänsä -- ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan -- kuvastivat\nsurua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven\npelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan\nkaikkeen tähän alakuloisuuteen.\n\nKun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen\nsoutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat\nmuuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin\nhuolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin\npaitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään\ntakaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen\nhäntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André\nkatseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta\nja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat\narvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän\nhäntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne\nmukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä\nhaalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: \"Nämä\nolivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin\nBosporin rannalla.\"\n\nHämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa,\njoka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen\nhuilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli\neräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä\nsanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa\nliittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa\nja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen\nmuuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat\nKonstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen.\nKauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin\npoistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen\niltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen\nvertauskuvalta.\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nLauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen\nBosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että\nMélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat\nlevottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin\nhakemaan lääkärinapua.\n\nKaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti\nmatkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa\nvastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän\nsaapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien\npilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio,\nja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä\nillasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia\nturbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa -- sitäpaitsi\nhyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat\nlaakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana\nolleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi\nheistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki\nympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa\nja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät\nharsot niin usein olivat hiipaisseet.\n\nTätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia\nja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän\ntoivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien\nmuodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin\nettä hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina\nkiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi\npienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja\nastui veneeseensä palaten Europan rannikolle.\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nBosporilla on koko yön ulvonut Mustanmeren tuuli, jonka kamala ääni\npian melkein lakkaamatta on kuuluva neljän tai viiden talvikuukauden\naikana. Aamuyöstä myrsky yltyy, järkyttäen Andrén asuntoa, näin luoden\nlisää synkeyttä hänen viimeiseen heräämiseensä Terapiassa.\n\nMikä kamala ilma! sanoi hänen kamaripalvelijansa avatessaan ikkunat.\n\nVastapäätä, Aasian kukkuloilla, liitelevät tummat pilvet niin\nmatalalla, että ne melkein koskettelevat myrskyn raastamia puita.\n\nJa tämän hurjan sään vallitessa ja rankkasateen pieksemänä\nAndré tänään kulkee viimeinen kerran alas Bosporia, sivuuttaen\nystävättäriensä kesäasunnon, jossa kaikki on suljettua ja teljettyä,\nja jonka marmorilaiturilla kuivuneet lehdet kiertelevät hurjassa\ntanssinpyörteessä.\n\nIllalla hän jo on ehtinyt asettua asuntoonsa Konstantinopolissa, mutta\nvalitettavasti niin lyhyeksi aikaa ennen lopullista lähtöänsä. Ei\nole jäljellä muuta kuin viisikymmentä päivää, sillä hän on päättänyt\npalata Ranskaan meriteitse ja astua laivaan marraskuun 30 päivänä.\nTämän päätöksen hän on tehnyt yksinomaan sentähden, että hänellä olisi\nedeltäpäin määrätty, muuttumaton lähtöpäivä, johon on mukautuminen.\n\nDjénanen myöhään illalla saapunut kirje kertoi lääkärien lausunnon:\naivokuume, hyvin ankaralaatuinen; pikku Mélek parka epäilemättä\nsiihen kuolee, hän kun lisäksi on niin suuren hermokiihotuksen,\nkapinallisuuden ja uuden avion aiheuttaman kauhun heikontama.\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nLokakuun kahtena loppuviikkona, joiden aikana Mélek kamppaili kuoleman\nkanssa, oli ilma melkein muuttumatta kaunis, auringon paistaessa\nhimmeän surumielisesti. Koulupoikien tavoin André joka ilta pyyhki\nkuluneen päivän numeron almanakastaan, jossa lokakuun 30 päivä oli\nmerkitty ristillä. Hän oleskeli enimmäkseen Stambulissa, nauttiakseen\nniin kauan kuin suinkin turkkilaiselämästä, joka niin pian oli päättyvä\nhäneltä. Mutta täällä, samoin kuin Bosporin rannalla, syksyn synkkyys\nlisäsi hänen matka-ajatustensa herättämää alakuloisuutta; nyt olikin\njo melkein liian kylmä istua taivasalla, uneksimassa nargilen ääressä,\npaljasoksaisten puiden juurella, pyhien moskeijain edustalla.\n\nLuonnollisesti hän ei enää tavannut ystävättäriänsä, sillä Djénane\nja Zeyneb eivät poistuneet kuolevan äärestä. Lopun lähestyessä he\nkiinnittivät ikkunaristikkoihin niin pienen valkoisen merkin, että\nsitä tuskin huomasi; se merkitsi: hän elää vielä; oli sovittu siten,\nettä sininen merkki tietäisi: kaikki on lopussa. Joka aamu ja sitten\npari kertaa päivän kuluessa meni hän, Jean Renaud tai kamaripalvelija\nKhassim-Pashan hautausmaan ohi, levottomina katsellen tuota ikkunaa.\n\nTällä ajalla siinä talossa, missä kuoleva nuori nainen lepäsi, vallitsi\nharras hiljaisuus, ja vanhojen perheenjäsenten pyynnöstä imanit\nrukoilivat lakkaamatta. Tuo Islam, vanha Islam, joka tuudittaa kuolevat\ntaivaalliseen lepoon, sulki yhä likemmin syliinsä tuon kapinallisen\nlapsen, joka asteittain alistui sen vaikutukseen ja nukahti pelotta;\nepäily ei muuten hänessä ollut parantumaton, vaan oli veres oksastus\nammoisista ajoista periytyneen rauhallisuuden ja uskon rungossa. Ja\nlopulla eivät lapselliset uskonnolliset menot, jotka suhtautuvat\nkoraaniin samoin kuin Lourdes'issa noudatetut hartausmenot, eikä\nmolempien perheen kunnianarvoisien vanhusten taikauskokaan eivät enää\nloukanneet tuota vielä äsken niin epäuskoista nuorta naista, sillä nyt\nhän salli, että häneen kiinnitettiin taikaesineitä, ja että dervishit\nlukivat loihtuja hänen vaatteidensa yli; siunautettiinpa Eyoubin\nmoskeijassa hänen Parisin muotiliikkeestä tilatut hienot paitansa,\ntai lähetettiin ne vielä kauemmaksi, aina Skutariin asti, ulvovien\ndervishien luo, joiden hengityksellä on parantava voima niin kauan kuin\nhe ovat haltioissaan, kauan avuksi huudettuaan Allah'ta.\n\nLokakuun lopulla Mélek oli kaksi päivää ollut ääneti ja todennäköisesti\ntajuttomana ja vaipuneena raskaaseen kuumenneen, jonka lääkärit\nsanoivat merkitsevän kuoleman lähestymistä.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nMarraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä,\nkääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen\ntaustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni,\njoka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön\ntulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän\njo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että\nkun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat\nvuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen,\nsanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta\nennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin\nkatolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.\n\nMélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet\nsuljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä\nparemmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen\nkuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi\nluulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule... Älkää luulko, että minä\npelkään... Lukekaa kovemmin... niin ettei mene hukkaan...\n\nSitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja\nojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän\nlausui nämä pyhät sanat:\n\n\"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa...\"\n\nMutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä\ntapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.\n\nSilloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja\njatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus\nnoissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun\nverhoama nuori tyttö... Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat\nnaisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis\ntullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa\nmanalle-muuttoa.\n\nUsein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen,\nkumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti,\nhiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin\nhuomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua\nvälttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä\nepätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet\nsurusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään\nMélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja\nhän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään\nentinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui\nhuoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta\npyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä,\nhäntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.\n\nKuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä\nvavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut\nelonmerkkiä.\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nKello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon\nnaisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä\näänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena,\nikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että _jotain tapahtui_,\nmillä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi\nkäsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta,\nettä se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan\nolkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää\nhuomautusta... Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan\nkasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä\nhuoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta\nkalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.\n\nEpäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta\nsilloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän\nlähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.\n\n-- Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo,\nettä viette häntä pois!\n\n-- No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana\nsyrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.\n\nTuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni\nhänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä.\nNiin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois\nvahvoilla käsivarsillaan, tämän \"ruumiin pesijättären.\" joksi hänen\nkaltaisiaan kutsutaan.\n\nHän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit\npunervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen\navustajanaistaan -- kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista\n-- odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen\nseurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja\nhiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa\nportaisiin.\n\nNäin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden\nikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen\nheittäytymään aviomiehen syliin...\n\nKun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen\npohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen\ntaloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen\ntarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme\ntäynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa\noli ruumisarkku -- ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla\non tavallista -- ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty\nvanhanaikainen shaali, niin sanottu \"validé\", jommoisia rikkailla\nkäytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä\nIslamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.\n\nKun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle,\nvaluivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti.\nEnnen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta\nverhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan\noven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui\noli herännyt, liittyi odottajiin -- ja hän oli vielä valkeampi kuin\nvainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat\njäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen\npuhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä\nja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun\nkaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: -- Tulkaa nyt katsomaan\nhäntä?\n\nRuumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi\nkasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei\noltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän\noli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä\nvielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla\nalakuloinen hymy.\n\nNyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan\nvainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo\njoku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja\norjat.\n\nIson talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja\nnyyhkytykset.\n\nViimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja\nmolemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän\nollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin\npuoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle\nliikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa -- oli\nsiellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun\nääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen\nhirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:\n\n-- Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten\nvihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun\nsuoritettu... Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!\n\nMutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi\nhäneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä\nkyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän\näkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar\noli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.\n\nSilloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!...\n\nJa nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin\nvihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina.\nVakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet\nheidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit\nhellyyden ja katumuksen tunteille.\n\nIkkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö\noli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan\nsinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti\nsaman ikkunan ristikkoon.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nKamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja\nvallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.\n\n-- Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen,\nherätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin,\njonka juuri näin...\n\nHänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa\novenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa\nMélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään\nhäntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli _neiti_ Mélek, hän\nkun näytti niin nuorelta.\n\nTuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja\nkeskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11\nKhassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei\npistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua\nhyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän\nvelvollisuuden vainajata kohtaan.\n\nEnsin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää\nhän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos\ntalosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun\nympärille oli kääritty vanha shaali, oikea \"validé\"-shaali puna- ja\nvihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso\noli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja\noli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli\nvaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.\n\nTurkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä,\neikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa,\nsukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit,\npalvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen\npannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat\nsuorittavat kantajien tehtävän.\n\nMarraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul\nsäteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka\nalempana verhosi Kultaisen- Sarven.\n\nMélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki\nvastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman\nhetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi\npappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä\nastui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä\nmaagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja\nsynkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien\nulvontaa.\n\nSuunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla,\nmelkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas\nesikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin\nhautajaisrukouksensa.\n\nSiellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi\nliikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä\nvastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä\nMélek oli saava viimeisen leposijansa.\n\nKun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä\noli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi\nuseita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku\nMélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt\nvihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi;\nhän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi\nnuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten\nparikymmentä askelta rantaa kohti.\n\nSitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen\nsaattamisensa voisi herättää huomiota...\n\n\n\n\nXLIX.\n\n\nViikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät\nAndréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa,\nsyrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa\nviimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan\nmustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.\n\nHe eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli\n\"vapautettu\", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla\nkaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui\nsiltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat\nvakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen\noli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut\ntähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin\ntyyni.\n\nÄkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja\nystävällisesti: \"Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina\nYidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan\nkaunis.\" Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: \"Minä pyydän,\nAndré, älkäämme enää puhuko siitä miehestä.\"\n\nZeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa\nMélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.\n\nTodella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon\nvaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: \"Olenpa\nonnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen.\" Mutta\ntämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään\nHamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea\nhänen nuoruutensa.\n\nErottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle\ntaipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki\nentistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka\nsurkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan\nhyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten\nkatujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin\nkaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot,\njoiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen\nlokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät\nja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita;\nnämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista\nlänsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä,\nmutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa,\nettä olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen\neuroppalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne\ntuodaan laivalastittain.\n\nHän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille\ntehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä\ntyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen\njäljittelyjä. \"Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin\nsellaisena, kuin se ei enää ole -- näin hän ajatteli -- se luhistuu\nkokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita\nmitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä\nkukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki\nalempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka\non saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan,\nepätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut\nyli kaliifien kaupunginkin; sekin on _havahtunut_ samaan tapaan kuin\nnaiset sen haaremeissa.\"\n\nMutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: \"Mitä tämä lopulta\nminua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä,\njoka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä\nepäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä,\njoiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta.\nJa mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen\nmuuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani,\ntämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika\nvaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat,\njoita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret\nmerenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon\nja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on\nmelkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon\ntietoisuuden...\"\n\nEräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut\nKonstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa\nasuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta,\nettä hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi.\nJa astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien\nkatulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun\nkaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla\nristiriitaisten tunteiden merellä.\n\n\n\n\nL.\n\n\nMarraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen\nkerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä\nhetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi\nsisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa.\nKalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut\nDjénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti\nheidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää\noli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli\nmäärä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se\nkoskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää\ntämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua...\n\nIlman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja\nylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste\nrestantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä\nlevottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään\nilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme\noleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis\nihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa.\"\n\nDjénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada\nnähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. \"Kun Top-hanén\ntornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me\nmolemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu\nmitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin\nlähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän\nteitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin\nettä ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten\ntiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä\nkadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen...\" Sinä\niltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen\nosoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva\nja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän\nyhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.\n\nAndré, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen\naikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän\ntyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran\nnäkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket\nriensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä\nainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi\nalaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..\n\nVihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen\npuhuivat \"kirjasta\", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme\nvaikenivat samalla.\n\n-- Kas niin! -- sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden\nheikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää\nvalaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.\n\nSe oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André\nnousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti\nAndrén aivoissa ajatus: \"Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa,\njona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun\nsilmät muuttuvat maan tomuksi...\"\n\nHän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista,\nja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä --\nsellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja\nalakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään\ntarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti\nhuulillaan, siinä koko hyvästijättö...\n\nNyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.\n\n-- Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka -- tämä loppu\noli kaikista paras... Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä\nseikkailu päättyisi traagillisesti...\n\nEhkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi\nsuuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne... Ja hänen teki mieli palata\novelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä\nsisällä.\n\nDjénanelle hän olisi sanonut: -- Älkäämme erotko näin, rakas\nystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin\nsurulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa\nkättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.\n\nTietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.\n\nMutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota\nStambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin,\njoka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä,\njoka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista\nkokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen\nsäteilyä -- sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä\npaikkoihin ja esineisiin -- naissielujen säteilyä joita hän oli\nrakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai\nDjénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt...\n\n\n\n\nLI.\n\n\nSeuraavana päivänä saapui kaksi kirjettä:\n\nZeynebiltä Andrélle.\n\n    Enpä tosiaankaan voinut käsittää, että eilen näimme toisemme\n    viimeisen kerran; muuten olisin onnettoman kerjäläisnaisen tavoin\n    laahautunut jalkojenne juureen, rukoillen, että ette jättäisi\n    meitä tällä tavoin!... Oi, te jätätte meidät sekä sielun että\n    sydämen pimeyteen. Te lähdette valoon ja elämään, ja me jäämme\n    viettämään surkuteltavia päiviämme, joista toinen alati on\n    toisensa kaltainen, haaremin tylsyttävässä yksitoikkoisuudessa...\n\n    Teidän mentyänne, purskahdimme nyyhkytyksiin. Djénanen kiltti\n    imettäjä, Zérichteh, tuli huoneeseen. Hän torui meitä kovin ja\n    sulki meidät syliinsä; mutta hänkin, tuo kelpo sielu, alkoi\n    itkeä, nähdessään meidän itkevän.\n\n                                                  _Zeyneb_.\n\n    Tänä aamuna lähetin teille muutamia vaatimattomia turkkilaisia\n    muistolahjoja. Kirjo-ompelus on Djénanelta; se on \"aiette\",\n    nimittäin se koraanin lauselma, joka lapsuudesta asti on\n    riippunut hänen vuoteensa yläpuolella. Vastaanottakaa minulta\n    harsoverhot; se, johon on kirjailtu ruusuja, on isoäidiltäni\n    saamani tsherkessiläinen harso;, hopealla kirjaillun löysin\n    eräästä arkusta kesäasunnostamme; voittehan esimerkiksi niillä\n    kodissanne Ranskassa peittää jonkun sohvan...\n\n                                                   _Z_....\n\nDjénanelta Andrélle.\n\n    Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne\n    sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit,\n    minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan\n    potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä\n    viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne\n    bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa,\n    jolla kerran rukoilimme... Ja lopulta teidän silmistänne häipyy\n    kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja\n    sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.\n\n    Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se\n    pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja\n    toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri\n    synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle...\n    Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne,\n    joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria,\n    keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä\n    samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme\n    myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa\n    ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon\n    kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet,\n    enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan... Tiedän että\n    silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa,\n    toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle...\n\n    Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin\n    ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut,\n    missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata\n    ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle\n    mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä\n    ajatellessanne...\n\n    Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen\n    kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista -- meistä...\n    Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä\n    etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne\n    sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät\n    paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan\n    tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta\n    se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On\n    ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne,\n    lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja\n    kirkkaiden silmienne takana!...\n\n    Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja\n    yksin... kärsin, ja valvon yöni taistellen!... Hyvästi. Säälikää\n    minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.\n\n                                                     _Djénane_.\n\nAndré vastasi:\n\n    Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä \"kylmien ja kirkkaiden\"\n    silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu\n    teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus...\n\n    Aina te moititte hiljaista ja salaperäistä olemustani: se\n    aiheutuu siitä, että olen liiaksi elänyt, nähkääs; kun teidän\n    kerran on käynyt samoin, olette paremmin ymmärtävä...\n\n    Luuletteko ehkä,, että te ette ollut jäisen kylmä eilen,\n    eronhetkellämme?\n\n    Näemme siis toisemme huomenna kello neljä Galatan kolkolla\n    satamasillalla; tuossa matkustavien vilinässä olen tarkasti\n    pitävä teitä silmällä; vakuutan, ettei huomioni ole kohdistuva\n    mihinkään muuhun, kuin teidän rakkaaseen mustaan varjokuvaanne...\n    se kun on ainoa, jonka vielä annatte minun nähdä... -- -- --\n\n                                                    _André_.\n\n\n\n\nLII.\n\n\nNopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki\nratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle\nmeistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen\nsukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan\nhuonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen\nkypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen...\n\nNopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja\nhuomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat\nKonstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja\nAndrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.\n\nKylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman\ntaivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa,\njossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä\nihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he\nkuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden\nerottamina.\n\nAvatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän\nkun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli\nsiinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen\nkuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien\nmatkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta\nennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja\netäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.\n\nJa molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi\ntaivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki\nolevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien\npuuristikkojen aukoista.\n\nHe olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä\nkaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä\nlevittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen\ntyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon\nsuuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.\n\nDjénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä\nkerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi --\nsillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin\nnuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän\noli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen\nkaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut\nsietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli\nkoko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke\nkeksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja\npalvelijattarien kahta suurempaa valppautta?\n\nEi tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli\nsynkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät\nniin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken\nusviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla\nvallitsi kylmä kosteus.\n\nZevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta;\nvälinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti\nKonstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä\ntalvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän\ntuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén\nlähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän\nhän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä\npäivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen\nsuunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen\ntäsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän\nAndré vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama\nlevottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa\nja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä\nsiihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.\n\nAndrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut\nväsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin\nmonta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä,\njota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein\ntunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen\ntietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle... \"Onhan muuten\nparasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy\nhäneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä...\"\n\nMutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut\nvielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun\npäivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se\noli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan... Hän ei\nsiis enää koskaan kulkisi siltojen yli -- ei koskaan -- vaan jäisi\ntähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.\n\nKello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan.\nEnnenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla\ntyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen\naavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä\nmuualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta\nharja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä\nhuolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.\n\nSitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka\nlänsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka\non saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne\ntuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he\nlakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.\n\nSynkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset\nkapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa,\nrepaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. --\nKaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta\nkuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!\n\nNyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on\nraskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki,\njona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten.\nValittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo\nyläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri\nlähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä\nsaattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat,\nväliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen\nniille, jotka häntä puhuttelevat.\n\nLaivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei\nenää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske,\nsekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla\nlänsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo\nja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja\neuroppalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset\nfezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.\n\nNäiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan\nlänsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta\nnoissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja\nliitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat\nlaivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen\nkirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana,\nkohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina\nsuurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee\nhiljaisuudellaan raakaa melua...\n\nEivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?... André unhottaa\nheidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun\ntäytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin\nhuomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse\ntodella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin\nhöyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan\nKonstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä.\nLisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen\noma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista,\nettä hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän\nhuomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut\npaikat ja kasvot...\n\nMutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät\npoistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat\njääneet, katsellen toisiaan. -- Kieltämättä tämä viimeinen soitto\nkajahti hieman synkkänä, -- ja samassa André heräsi haaveistaan...\nEpäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut -- kehnonlaiset,\nmutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin -- ja ne lähestyvät\nhitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä\najoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna\non auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista...\nToinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!... Djénane, joka\non tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen\nkatselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota\nei milloinkaan voi unhottaa...\n\nDjénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt\nniitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André\non käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta,\nsamaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot...\nDjénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään\njäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään\nturkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut\nhitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän...\n\nMutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin\nmitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt\nihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle\nhyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta\nkuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat\nhaaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin\nsuinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken\nepäselvänä ja häälyvänä...\n\nMutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet,\nnäyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset!\nNe liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä\nainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki...\nSehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!... Melutta, tärinättä,\npotkurin lyöntien kuulumatta... Ajatuksineen muualla, André ei ollut\nsiihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva\netenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan.\nNäyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti\nrumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul,\nollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä\nja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä -- eikä liioin\nmustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka\nloistavat punaisina pilkkuina.\n\nVaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen\nodottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja\npimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen -- pian\nmenneisyyteen.\n\nAndré ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin\nutukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen\ntaivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima -- sekä\nniistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo\nmanalle muuttaneista...\n\nYön tullen Marmaramerellä...\n\nAndré ajattelee: \"Tällä hetkellä he jo ovat palanneet kotiansa.\"\n\nJa hän koettaa kuvitella heidän paluumatkaansa ja kotiatuloansa\ntutkistelevien katseiden tähystellessä, ja vihdoin heidän vankeuttaan\nja yksinäisyyttään illalla...\n\nLaiva on vielä ihan lähellä kaupunkia. Majakka, joka äsken syttyi\nlyhyen matkan päässä laivasta, ja joka heijastaa valoaan pimeälle\nmerelle, kohoaa Seraljin niemellä. Mutta Andrélla on se tunne, että hän\njo on äärettömän kaukana; tämä lähtö on kuin yhdellä kirveeniskulla\nkatkaissut ne siteet, jotka yhdistivät hänen turkkilaiselämänsä\nnykyaikaan, ja tuo ajanjakso, joka oikeastaan on niin lähellä,\nirtaantuu ja vajoaa äkkiä siihen syvään kuiluun, missä kaikki\nehdottomasti menneet seikat raukeavat tyhjiin...\n\n\n\n\nLIII.\n\n\nSaapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:\n\n    Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme\n    samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille.\n    Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä,\n    kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta... ja\n    sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan.\n    Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen\n    mielestänne... Se on epätoivoisen surullista.\n\n    Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta\n    sitten?... Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti\n    ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En\n    koskaan ole eroava niistä; _minne tahansa menenkin, hautaankin ne\n    seuraavat minua_...\n\n    Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on\n    ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se\n    on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta\n    ajalta...\n\n                                                  _Djénane_.\n\nAndré lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei\ntullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui\nZeynebiltä tämä kirje:\n\n                           Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.\n\n    André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa\n    Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia\n    häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki\n    vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin\n    kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden\n    avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään,\n    joka olisi häntä puolustanut.\n\n    Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot,\n    oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet\n    toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana\n    suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän\n    häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla;\n    jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne\n    hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.\n\n    Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli\n    hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että\n    se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun\n    oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan\n    Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja\n    siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä,\n    kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät\n    molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen\n    luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen\n    avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja\n    poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.\n\n    Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa;\n    tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä\n    kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani,\n    minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä\n    tapaamasta... En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos\n    te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin\n    teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin:\n    säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.\n\n                                                     _Zeyneb_.\n\n    Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27\n    päivänä, meidän \"vainajien päivänä\" menimme hänen kehotuksestaan\n    Nedjibén haudalle... antamaan hänelle kukkia... rukouksia, mitä\n    meillä on jäljellä menetetystä uskostamme... Jos ette moneen\n    päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on\n    masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa\n    teille pitkän kirjeen _tänä iltana, ennenkuin nukahtaa_:\n    erotessamme hän sen sanoi.\n\n                                                      _Z_.\n\n\n\n\nLIV.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin saapui Andrélle tämä käsin kirjoitettu\nilmoitus, jossa André, avattuaan kuoren, luuli tuntevansa\nDjavidé-Hanumin käsialan. [Turkinmaalla ei lähetetä ilmoituskortteja\nkuolemantapauksen johdosta. Poissa oleville ystäville annetaan tieto\nsanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä, joka melkein aina on puettu\nalla olevaan muotoon.]\n\n    Allah.\n\n    Féridé-Azâdé-Djénane,\n\n    Tewfik Pasha Darihan Zadén ja Seniha Hamun Kerissenin tytär kuoli\n    Zilkadan 14. päivänä 1323.\n\n    Hän oli syntynyt Redjebin 22. päivänä 1297 Karadjiamirissa.\n\n    Hänen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin kunnianarvoisten\n    Eyoubin Sivassien Turbéhen, siellä nukkumaan iäistä untansa.\n\n    Mutta hänen silmänsä, jotka olivat puhtaat ja kauniit, ovat\n    jälleen auenneet, ja Jumala, joka rakasti häntä suuresti, on\n    kääntänyt hänen katseensa kohti paratiisin puutarhoja, missä\n    profeettamme Muhammed odottaa uskollisiansa.\n\n    Me kaikki, joiden kerta täytyy kuolla, kohotamme rukouksemme\n    sinun puoleesi, oi Diénane-Féridé-Azadé, ja anomme, että et\n    unhottaisi meitä esirukouksissasi, ja me, nöyrät ystävättäresi,\n    olemme seuraavat sinua sille kirkastetulle tielle, jonka olet\n    meille osottava.\n\n    Oi Djénane-Féridè Azadé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi. [Rahmet\n    = Jumalan laupeus, taivaan anteeksi antamus, joka unhottaa\n    kaiken. Vainajan nimeä mainittaessa sanotaan aina: \"Allah rahmet\n    eylésun!\" (Jumala suo hänelle rahmetinsa!), samoin kuin meillä\n    muinoin sanottiin: \"Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.\"]\n\n    Khassim-Pashassa, Zilkadan 15. päivänä 1323.\n\nAndré luki tämän kiireisesti ja mielenliikutuksen valtaamana; tämän\nilmoituksen itämaalainen muoto oli hänelle outo, ja Djénanen kaikki\nnimet, joita hän ei ollut ennen kuullut, saattoivat hänet aluksi\nymmälle. Vasta muutaman minuutin kuluttua hänelle täydelleen selvisi,\nettä oli kysymys Djénanesta...\n\nKolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana\ntuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, \"André\", oli kirjotettu\nDjénanen käsialalla.\n\nZeynebin kirje.\n\n    André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa,\n    niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät\n    päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole\n    olemassa...\n\n    Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen.\n    En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista\n    loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen\n    ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä\n    ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa... En vielä voi\n    sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä\n    kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen\n    valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä... Minä\n    tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa\n    viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen\n    sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja\n    kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt\n    käsissäni hänen kylmenneitä käsiään... En voi sitä uskoa, mutta\n    niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen\n    arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä,\n    ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.\n\n    Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet\n    takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen\n    ja hänen huoneensa avaimen... (Muistatteko kuinka iloinen\n    hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle;\n    mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät\n    mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren... Ja luin: \"Tule, näet\n    minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi\n    ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se\n    sitten ystävälleni.\"\n\n    Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa... Oi, André,\n    kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse...\n    Missä hän olikaan? Missä asennossa... kaatuneena, pitkänään\n    permannolla?... Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä\n    ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat,\n    ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa... Enkä minä saanut\n    kutsua apua, en huutaa... Ei, minun täytyi etsiä kirjettä...\n    Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä\n    hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset\n    jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat\n    varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon\n    oli merkitty teidän nimenne... Viimeisen lehden, se joka on\n    rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen\n    puristanut... Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt\n    hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä...\n\n    Djénane ainoa ystäväni, sisareni... Minulla ei enää ole mitään,\n    nyt kun hän on poissa, ilman häntä ei ole iloa, ei hellyyttä, ei\n    päivänvaloa; kaiken hän on vienyt mukaansa hautaan, jolle pian\n    pystytetään vihreä kivi, siellä Eyoubissa, niinkuin tiedätte,\n    jota te molemmat rakastitte...\n\n    Ja hän eläisi vielä, jos olisi pysynyt tuona pienenä\n    luonnonlapsena, Aasian arojen prinsessana! Hän ei olisi tietänyt,\n    että kaikki on onttoa ja arvotonta... Liika ajatteleminen ja\n    liika tietämys on joka päivä yhä enemmän häntä myrkyttänyt.\n    Länsimaat ovat hänet surmanneet, André... Jos hän olisi saanut\n    pysyä alkuperäisellä kannallaan ja tiedottomana, ja ainoastaan\n    kauniina, näkisin hänet vielä tuossa edessäni ja kuulisin hänen\n    äänensä... Eivätkä silmäni olisi itkeneet, niinkuin ne nyt ovat\n    itkeneet yöt ja päivä-t. Kaiken tämän epätoivon olisin välttänyt,\n    André, jos hän olisi pysynyt Aasian arojen prinsessana...\n\n                                                _Zeyneb_.\n\nPyhä kauhu esti Andréta avaamasta Djénanen kirjettä.\n\nTämä ei ollut samaa kuin ilmoituskirje, jonka kuoren hän hajamielisenä\noli avannut. Tällä kertaa hän tiesi, mistä oli kysymys, ja jo usean\npäivän hän oli vainajan muistoa kunnioittaen käynyt surupuvussa;\nvähitellen ja syvälle juurtuen oli suru hänen menettämisestään tunkenut\nhänen sieluunsa; hänellä oli myös ollut aikaa miettiä, kuinka suuressa\nmäärin hän oli syypää tuohon onnettomuuteen.\n\nEnnenkuin avasi kuoren hän siis sulkeutui huoneeseensa, jotta ei mikään\nhäntä häiritsisi, kun hän oli kahden vainajan kanssa.\n\nUseita lehtiä... ja viimeinen tuntui todella sormilla rypistetyltä.\n\nHän näki heti, että se oli hänen tavallista selvää käsialaansa. Hän\noli siis täydelleen voinut hillitä itseään kuoleman edessä! Ja kirje\nalkoi näillä hieman poljentaan vivahtavilla lauseilla, jotka olivat\nhänelle ominaisia. Ne olivat aluksi niin levolliset, että André melkein\nepäili hänen kuolemaansa, hän, joka ei ollut nähnyt häntä \"jäykkänä ja\nvalkoisena\" ja joka ei ollut kosketellut hänen \"kylmennyttä kättänsä\".\n\n_Kirje_.\n\n    Ystäväni, meidän on aika sanoa toisillemme hyvästi. Se iradé,\n    jonka luulin suojelevan minua, on peruutettu. Zeyneb on\n    varmaankin maininnut sen teille. Isoäitini ja setäni ovat\n    järjestäneet kaikki häävalmistukseni, ja huomenna minut aiotaan\n    jättää sen miehen valtaan, josta olette kuullut puhuttavan.\n\n    On puoliyö, ja hiljaisessa suljetussa talossa ei kuulu muuta\n    ääntä kuin kynäni rapsutus; ei mikään muu valvo kuin minun suruni.\n\n    Minulta on maailma kadonnut; olen ottanut jäähyväiset kaikelta,\n    mikä minulle oli rakasta, olen ilmaissut viimeisen tahtoni,\n    lausunut hyvästini. Olen vapauttanut sieluni kaikesta, mikä on\n    sille vierasta, olen karkoittanut siitä kaikki kuvat -- jotta\n    ei meidän välillämme olisi mitään erottavaa, jotta voisin antaa\n    yksinomaan teille elämäni viimeiset hetket, ja jotta te yksin\n    tuntisitte sydämeni viimeisen sykinnän.\n\n    Sillä aion kuolla, ystäväni... Ja kuolemani on oleva hyvin\n    rauhallinen, niinkuin uinahdus, ja se ei runtele kauneuttani.\n    Lepo, unhotus ovat tuossa pienessä pullossa, käteni lähettyvissä.\n    Se on kivuttomasti vaikuttavaa arapialaista myrkkyä, jonka\n    sanotaan luovan kuolemaan rakkauden harhaluulon.\n\n    André, ennen lähtöäni tästä maailmasta, olen tehnyt toivioretken\n    pienelle haudalle, joka on teille rakas. Tahdoin siellä rukoilla\n    ja pyytää häntä, jota te olette rakastanut, auttamaan minua\n    lähtöhetkenäni -- ja samalla pyytää häntä sallimaan, että minun\n    muistoni teidän sydämessänne liittyisi hänen muistoonsa, ja\n    sitten kävin Eyoubissa; ainoastaan vanhan orjattareni seurassa,\n    anomassa, että vainajat vastaanottaisivat minut sinne. Harhailin\n    hautojen keskellä, valiten paikkani. Siinä sopukassa, jossa\n    istuimme vieretysten, levähdin yksin hetken. Tuo talvipäivä\n    dii yhtä lauhkea kuin se huhtikuun päivä, jona lahjoitin pois\n    sieluni... Kotia palatessani oli Kultaisen-Sarven yli kaareutuva\n    taivas vallan kuin täyteen sirotettu ruusuja. Oi, synnyinmaani,\n    kuinka purppuraiset auringonlaskusi ovat kauniit! Suljin silmäni,\n    viedäkseni tämän kuvan mukaani toiseen maailmaan!...\n\n    Zeyneb kehotti minua pakenemaan, kun saimme tietää, että iradé\n    oli peruutettu. Mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä.\n    Ehkä olisin sen tehnyt, jos olisin tietänyt, että olisin toisen\n    taivaan alla löytänyt rakkauden, joka minua odotti... Mutta\n    en voinut toivoa muuta, kuin hellää sääliä. Tahdon kernaammin\n    kuolla, olen väsynyt.\n\n    Omituinen rauha vallitsee mielessäni... Olen käskenyt viedä\n    huoneeseeni -- nuoren tytön huoneeseeni, jossa te kerran kävitte,\n    kaikki ystävättärieni huomista \"juhlaa\" varten lähettämät kukat.\n    Järjestäessäni ne vuoteeni ja sen pöydän ympärille, jolla\n    kirjoitan, ajattelin teitä, ystäväni. Manaan esille teidän\n    kuvanne. Tänä yönä olette te toverini. Kun suljen silmäni, näen\n    teidät kylmänä ja liikkumattomana; mutta teidän silmänne -- nuo\n    silmät, joiden salaperäiseen syvyyteen en koskaan ole voinut\n    tunkea -- lävistävät suljetut luomeni ja polttavat sydäntäni.\n    Ja avatessani silmäni, olette te yhä vielä edessäni: teidän\n    muotokuvanne katselee minua kukkien keskeltä.\n\n    Lähden kuolemaan saamatta lukea teidän kirjaanne -- _meidän_\n    kirjaamme -- lukuunottamatta niitä harvoja käsinkirjoitettuja\n    lehtiä, jotka annoitte minulle, ja jotka seuraavat minua\n    huomenna. En siis saa tietää, mitä oikeastaan olette ajatellut.\n    Olettekohan oikein oivaltanut, kuinka surullinen elämämme on?\n    Oletteko oikein ymmärtänyt, kuinka rikollista on herättää\n    nukkuvia sieluja ja sitten murtaa ne, jos ne tahtovat nousta\n    vapauttavaan lentoon, kuinka halpamaista on tehdä naisista\n    tahdottomia kappaleita? Sanokaa heille, että elämme kuin\n    haudattuina hiekkaan, että olemassaolomme on kuin pitkällinen\n    kuolinkamppaus... Sanokaa se! Olkoon ainakin minun kuolemastani\n    hyötyä muhamettilaisille sisarilleni! Olisin niin kernaasti\n    tahtonut hyödyttää heitä eläessäni! Ennen oli minulla se unelma,\n    että herättäisin heidät kaikki... Mutta se olisi ollut pahasti\n    tehty, nukkukaa vaan edelleen sielu parat. Älkää koskaan\n    muistako, että teillä on siivet!... Mutta ne, jotka jo ovat\n    koetelleet lentokykyään, jotka ovat havainneet muita näköaloja,\n    kuin haaremin ahtaat seinät, André, minä uskon teille; puhukaa\n    heistä ja puhukaa heille. Olkaa heidän puolustajansa ajattelevan\n    maailman edessä. Jospa heidän kaikkien kyyneleet, jospa minun\n    tänä hetkenä tuntemani ahdistus saisivat vihdoinkin heltymään ne\n    sokaistuneet parat, jotka rakastavat meitä, mutta jotka meitä\n    sortavat!...\n\nNyt muuttui käsiala äkkiä, se kävi epäselvemmäksi, melkein vapisevaksi:\n\n    Kello on kolme aamulla, ja minä jatkan kirjeeni kirjoittamista.\n    Olen itkenyt, olen itkenyt niin paljon, etten enää näe selvästi.\n    Oi, André! André! onko mahdollista, että on nuori, että\n    rakastaa, ja että kuitenkin on pakko syöksyä kuolemaan! Tunnen\n    kurkkuni kutistuvan kokoon, tukehdun... Minulla oli oikeus\n    elää ja olla onnellinen... Elämän ja valon unelma liitelee\n    vielä ympärilläni... Mutta huomenna, huomisauringon paistaessa\n    tulee minulle tyrkytetty isäntä, ja hän on kietova käsivartensa\n    ympärilleni... Missä ovat ne käsivarret, joita minä olisin\n    rakastanut...\n\nSeurasi tyhjä paikka, joka osoitti pysähdystä; se oli epäilemättä\nviimeinen epäröiminen, jota oli seuraava peruuttamaton teko. Ja kirje\nkävi vielä hetkeksi sopusointuisen rauhaisaksi. Mutta tämä rauhallisuus\npani Andren kauhusta värisemään...\n\n    Nyt se on tapahtunut, se vaati vaan vähäsen rohkeutta. Se\n    pieni pullo, joka suo unhotuksen, on tyhjä. Nyt kuulun jo\n    menneisyyteen. Silmänräpäyksessä siirryin yli elon kynnyksen,\n    minulla on vaan jäljellä katkera kukanmaku huulilla. Maailma\n    tuntuu minusta kaukaiselta, kaikki hälvenee ja katoaa -- kaikki,\n    paitsi se ystävä, jota rakastin, jota kutsun, ja jonka tahdon\n    pitää luonani loppuun asti.\n\nKäsiala muuttui epävarmaksi kuin pienellä lapsella, ja seuraavan\nsivun lopulla olivat rivit vallan vinot. Tuo pieni käsi parka ei enää\njaksanut; milloin kirjaimet olivat aivan pienet, milloin taas suuret,\nhirvittävän suuret... Tämä oli viimeinen, rypistetty lehti, joka oli\npuristettu kokoon kuolinkamppauksessa, ja merkit siitä saattoivat\nlukemisen vielä kammottavammaksi.\n\n    ... ystävä, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani, loppuun\n    asti... Rakkaani, tule pian, sillä tahdon sanoa sen sinulle...\n    Etkö tietänyt, että rakastin sinua sydämeni pohjasta? Kun\n    on kuollut, voi tunnustaa kaiken. Maailman säännöt ovat jo\n    menettäneet merkityksensä. Miksi en nyt, lähtiessäni pois,\n    tunnustaisi, että rakastin sinua...\n\n    André, sinä päivänä, jona istuitte tuossa kirjoituspöytäni\n    ääressä, jolla nyt kirjoitan jäähyväiseni, kosketin teitä\n    sattumalta, kumartaessani; silloin suljin silmäni, ja silloin\n    näin niin kauniita näkyjä! Teidän käsivartenne painoivat minua\n    sydäntänne vastaan, ja käteni hyväilivät rakastavina hiljaa\n    silmiänne, karkottaen niistä alakuloisuuden. Silloin olisi\n    kuolema voinut tulla, olisihan se saapunut samaan aikaan, kuin\n    teidän väsymyksenne, mutta kuinka se olisi ollut suloinen, ja\n    minkä iloisen ja kiitollisen sielun se silloin olisi temmannut\n    pois mukaansa... Oi, kaikki himmenee ja hälvenee... Minulle\n    sanottiin, että nukahtaisin, mutta minua ei vielä nukuta, mutta\n    kaikki liikkuu, kaikki suurenee, kaikki liitelee ympärilläni,\n    kynttilöideni liekit ovat kuin aurinkoja, kukkani ovat kasvaneet,\n    kasvaneet, kasvaneet, olen keskellä jättiläiskukkametsää...\n\n    Tule, André, tule luokseni, mitä teet siellä ruusujen keskellä?\n    Tule luokseni kirjoittaessani, tahdon tuntea käsivartesi\n    vyötäisilläni ja rakkaat silmäsi lähellä huuliani... Noin,\n    rakkaani, tahdon nukahtaa ihan lähellä sinua ja sanoa, että\n    sinua rakastan... Anna minun katsoa silmiisi, sillä toisella\n    puolen hautaa, missä minä olen, voi silmistä lukea sielujen\n    salaisuudet... Ja minä olen kuollut, André... Onko sinun\n    kirkkaissa silmissäsi, joita en koskaan ole voinut tutkia, kyynel\n    minua varten?... En voi kuulla vastaustasi, sillä olen kuollut...\n    Sentähden kirjoitan sinulle, et kuulisi etäistä ääntäni...\n\n    _Rakastan sinua_, kuuletko ainakin tämän, _rakastan sinua_...\n\nOi, tuntea ikäänkuin kädessään tuota kuolinkamppausta! Olla se, jolle\nhän järkähtämättä puhuu vielä tuona suurena salaperäisenä hetkenä, jona\nsielu vapautuu... Koota hänen ajatuksensa viimeiset jäljet, kun hän jo\noli kuolleiden valtakunnassa!...\n\n    Ja minä lähden, minä nousen lentoon, pidä minusta kiinni.\n    André!... Onko kukaan enää rakastava sinua yhtä hellällä\n    rakkaudella... Oi, nyt tulee uni, ja kynä on raskas.\n\n    Sinun käsivarsiesi kietomana... rakkaani...\n\nViimeisiä sanoja, joiden kirjaimet olivat epäselvät, ei voinut lukea.\nJa hän, joka niitä luki, ei enää erottanut kirjettä, eikä mitään\nmuuta... Mutta lehden, jonka kirjoittamiseen kykenemätön käsi oli\npuristanut kokoon, hän painoi hartaasti ja intohimoisesti huulilleen.\nJa se oli heidän ylevä ja ainoa suudelmansa...\n\n\n\n\nLV.\n\n\nOi Djénane-Féridè-Azâdé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi! Rauha\nlaskeutukoon ylpeään ja puhtaaseen sieluusi! Ja toistakoot turkkilaiset\nsisaresi minun kehotuksestani, vielä muutaman vuoden aikana ennen\nunhotusta, rakasta nimeäsi iltaisin rukouksissaan!...\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]