Suuren talon pikkurouva

SUUREN TALON PIKKUROUVA

Romaani

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut

Aito Kare

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hän heräsi kevyesti ilman mitään liikkeitä, aukaisi silmänsä ja huomasi, että oli pimeä. Päinvastoin kuin muut, joiden täytyi hapuilla, tunnustella ja kuunnella päästäkseen selville ympäristöstään, tunsi hän heti herättyään itsensä, totesi ajan, paikan ja henkilöllisyyden. Lepotuntien jälkeen palasi hän ponnistuksitta keskeytyneeseen elämänkulkuun. Hän tiesi olevansa Dick Forrest, suurtilallinen, joka oli nukahtanut muutamia tunteja sitten, asetettuaan tulitikun unisesti kirjan väliin ja sammutettuaan lampun.

Aivan läheltä kuului uneliaan suihkulähteen lirinä. Kauempaa, niin heikkona ja kaukaisena, että ainoastaan tarkka korva saattoi sen erottaa, kuului ääni, joka sai hänet tyytyväisenä hymyilemään. Hän tiesi King Polen ammuvan. – King Polen, verrattoman, lyhytsarvisen, kolmasti Kalifornian nautakarjanäyttelyssä ensimmäisen palkinnon saaneen härän. Verkalleen katosi hymy Dick Forrestin kasvoilta, kun hän ajatteli uusia riemuvoittoja, joita tänä vuonna aikoi saavuttaa itäisten valtioitten maanviljelysnäyttelyissä. Hän tahtoi näyttää, että Kaliforniassa syntynyt ja kasvanut eläin pystyi kilpailemaan Sowassa kasvatettujen tahi lyhytsarvisen rodun vanhasta emämaasta meren poikki tuotujen valioeläinten kanssa.

Hymyilyn muutamia sekunteja myöhemmin kadottua hän ojensi kätensä ja painoi ensimmäistä sähkönappuloiden rivissä olevista nappuloista. Rivejä oli kolme. Katossa olevasta, suuresta lampusta virtaava valo täytti makuuhuoneen, jonka kolme seinää olivat hienosta kuparilankaverkosta. Neljäs oli talon mahtava, betonista tehty ja lasiovilla varustettu ulkoseinä.

Hän painoi toista sähkönappulaa, kirkas valo keskittyi eräälle kohdalle betoniseinää valaisten vuorotellen kelloa, ilmapuntaria, Celsius- ja Fahrenheit-lämpömittareita. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mitä näillä kojeilla oli hänelle sanottavaa: aika 4.30; ilmanpaine 29,80, joka oli tähän vuodenaikaan ja tällä korkeudella tavallinen; astemäärä 36° Fahrenheitiä. Uudelleen nappulaa painamalla katosivat ajan, lämmön ja ilmanpaineen ilmoittajat pimeyteen.

Kolmatta nappulaa painamalla hän sytytti lukulampun, josta valo lankesi ylhäältä ja takaa, niin ettei se vaivannut silmiä. Ensimmäinen nappula sammutti kattovalon. Hän otti lukupöydältä käteensä käsikirjoituspakan, sytytti savukkeen ja alkoi lyijykynällä korjailla.

Tämä oli nähtävästi työtätekevän miehen makuuhuone. Se oli käytännöllisesti sisustettu eikä siitä puuttunut upeuttakaan. Rautavuoteen harmaa emaljiväri soveltui betoniseinään. Vuoteen jalkopään yläpuolella riippui harmaa sudennahka. Lattialla, jossa tohvelit olivat, oli pitkävillainen vuorikauriinnahka.

Suurella lukupöydällä, jolla oli säännöllisesti pinottuja kirjoja, aikakauslehtiä ja kirjoitusvälineitä, oli vielä tilaa tulitikuille, savukkeille, tuhkakupille ja termospullolle. Sanelemista varten aiottu parlografi seisoi käännettävällä pöydällä. Seinältä ilmapuntarin ja lämpömittarin alta hymyilivät pyöreästä puukehyksestä naiskasvot. Sähkönappularivin ja kääntöpöydän välistä pisti avoimesta kotelosta esiin Colt-revolverin perä.

Täsmälleen kello kuusi, kun päivänvalo oli alkanut tunkeutua metallilankaverkon kautta sisään, ojensi Dick Forrest, irroittamatta käsikirjoituksesta silmiään, oikean kätensä ja painoi erästä toisessa rivissä olevaa nappia. Viisi minuuttia myöhemmin astui pehmeissä tohveleissa kävelevä kiinalainen sisään. Hän kantoi pientä, kirkasta metallitarjotinta kahvikuppeineen, hopeisine kahvikannuineen ja kerma-astioineen.

"Hyvää huomenta, Oh My", tervehti Dick Forrest hymyilevin huulin ja silmin.

"Hyvää huomenta, isäntä", vastasi Oh My järjestäen lukupöydällä tilaa tarjottimelle ja kaataen kahvia kuppiin.

Odottamatta mitään määräyksiä ja huomatessaan herransa jo pitelevän toisessa kädessään kahvikuppia ja korjailevan toisella käsikirjoitusta, otti Oh My lattialta pienen, vaaleanpunaisen, pitseillä koristetun aamumyssyn ja katosi äänettömästi. Hän liukui kuin varjo lasioven kautta ulos.

Täsmälleen puoli seitsemän hän palasi takaisin mukanaan suurempi tarjotin. Dick Forrest pani pois käsikirjoituksen, tarttui kirjaan, jonka nimi oli "Syötävien sammakkojen kasvattaminen", ja varustautui syömään. Aamiainen oli yksinkertainen, mutta sangen tukeva – kahvia, kaksi pehmeäksi keitettyä, lasiin voin kera vispattua, kiehuvankuumaa munaa ja pala käristettyä kinkkua porsaasta, jonka hän itse oli kasvattanut.

Nyt lankesi auringonvalo metalliverkon läpi vuoteelle. Forrest tyhjensi kahvikuppinsa, merkitsi sammakkokirjan tulitikulla ja ryhtyi jälleen käsikirjoitusta lukemaan.

Hetken kuluttua hän keskeytti kuullessaan leivosen pehmeän laulun. Kello oli seitsemän. Hän pani käsikirjoituksen syrjään ja alkoi puhelinkeskustelujen sarjan hoitaen tottunein käsin puhelinyhdistelypöytää.

"Halloo, Oh Joy", sanoi hän ensiksi. "Onko mr Thayer hereillä? Hyvä on, älä häiritse häntä. En luule hänen aikovan syödä aamiaista vuoteessa, mutta ota selko siitä. – Niin, aivan oikein, näytä hänelle kuinka hän saa kuumaa vettä, hän ei ole ehkä perillä siitä. – Niin. Ajatelkaa yhden lisätyömiehen ottamista niin pian kuin käy päinsä. Kauniin vuodenajan tullen on aina paljon hakijoita. – Tietysti. Käyttäkää hyvää arvostelukykyänne. Hyvästi."

"Hra Hanley?" alkoi hän seuraavan keskustelunsa. "Olen ajatellut Buckey-joen patoamista. Antakaa minulle perustuksenlaskemista ja kivitöitä koskeva kustannusarvio. – Niin. Arvelen perustuksen laskemisen tulevan maksamaan 6 tai 10 senttiä enemmän yardia kohti. Ei, emme voi alkaa, ennen kuin kahden viikon kuluttua. – Tietysti, uudet sähkötraktorit, jos ne joskus saapuvat, vapauttavat meidät hevosten käytöstä kynnössä. – Niin, siitä asiasta saamme puhella mr Everanin kanssa. Hyvästi."

Ja kolmas keskustelu:

"Mr Dawson? Kolmekymmentäkuusi astetta makuuhuoneessani hetki sitten. Alavilla mailla on arvatenkin valkoisenaan kuuraa. Mutta tämä on tänä vuonna todennäköisesti viimeinen pakkasyö. – Niin, he vannoivat, että sähköaurat ovat lähetetyt kaksi päivää sitten. Soittakaa asiamiehelle. Hyvästi."

Forrest nousi yöpuvussaan vuoteelta, pisti jalkansa tohveleihin ja meni lasioven kautta kylpyyn, jonka Oh My oli jo laittanut kuntoon. Neljännestä myöhemmin hän loikoi pestynä ja ajeltuna jälleen vuoteellaan Oh Myn hieroessa hänen jalkojaan.

Ne olivat hyvinmuodostuneet jalat ja saattoivat kertoa miehestä yhtä ja toista. Oikeassa pohkeessa oli monia tummia arpia, joista yksi, aivan polven alapuolella, ulottui luuhun asti. Polven ja lonkkaluun puolivälissä oli kolme tummaa, pitkää merkkiä vanhasta veitseniskusta.

Ulkoa kuului reipas hirnuminen, tulitikku pistettiin sammakkokirjan väliin, ja Oh Myn pukiessa herraansa ja ollessa juuri vetämässä jalkoihin sukkia ja saappaita, kääntyi Dick ja katsoi sille suunnalle, josta hirnuminen oli kuulunut. Tietä pitkin, kukkivien syreeninen välitse, johti tallirenki suurta oritta, joka aamuauringossa kimalteli punertavalta, ylpeä harja liehui, ja oriin silmät harhailivat pitkin kenttää, samalla kun hänen rakkauskutsunsa kaikui yli keväisen kentän.

Dick Forrest tuli sekä levottomaksi että iloiseksi – iloiseksi nähdessään komean eläimen, ja levottomaksi pelätessään sen voivan herättää nuoren naisen, joka hymyili pyöreästä kehyksestä hänen seinältään. Hän heitti nopean katseen kaksisataa jalkaa leveän pihan yli nuoren naisen siipirakennukseen. Verhot siellä olivat alhaalla. Ne eivät liikkuneet. Jälleen hirnui ori, ja parvi villejä kanarialintuja lehahti lentoon pihalla olevista kukista ja pensaista kuin vihreänkultaiset valosäteet auringosta.

Hän seurasi oritta silmillään niin kauan, kuin se syreenipensaiden välitse näkyi, kääntyi sitten palvelijaansa ja sanoi:

"Minkälainen on viimeksi otettu palvelija? Suoriutuuko hän hyvin?"

"Hän sangen hyvä poika. Kaikki uutta hänelle. Mutta pian suoriutuu."

"Miksi niin arvelet?"

"Minä herättää hänet kolme neljä aamua. Hän nukkuu kuin lapsi. Herää hymyillä kuten te. Se olla hyvä."

"Hymyilenkö minä herättyäni?" kysyi Forrest.

Oh My nyökkäsi innokkaasti.

"Monta kertaa, monta vuotta minä herättää teitä. Aina kun teidän silmät aukenevat, teidän silmät hymyile, teidän suu hymyile, teidän kasvot hymyile, te koko hymyile. Se olla hyvä. Mies herätä siten, hänellä olla hyvä ymmärrys. Sen minä tiedä. Uusi palvelija olla sellainen. Vähitellen, hyvin pian, hän tulla hyvä palvelija. Te saada nähdä. Hänen nimi Chow Gam. Millä nimellä te kutsu hänet täällä?"

Dick Forrest tuumi.

"Mitä nimiä meillä jo on?" kysyi hän.

"Oh Joy, Ah Weil ja minä olla Oh My", vastasi kiinalainen. "Oh Joy sano, hän kutsu uusi palvelija..."

Hän epäröi ja katsoi herraansa silmissään houkutteleva kimallus. Forrest nyökkäsi.

"Oh Joy sano, hän kutsu uusi palvelija 'Oh Hell'..."

"Ohoo!" Forrest nauroi hyväkseen. "Oh Joy on leikinlaskija. Hyvä nimi, mutta se ei sovi. Talossahan on rouva. Meidän on keksittävä toinen nimi."

"Oh Ho olla hyvä nimi."

Forrest kuuli vielä korvissaan oman huudahduksensa, joten hän ymmärsi, mistä Oh My oli saanut mielijohteensa.

"Hyvä on. Olkoon hänen nimensä Oh Ho."

Oh My taivutti päätään, meni nopeasti ulos lasiovesta ja palasi yhtä nopeasti tuoden Forrestin puuttuvat vaatteet, auttoi hänen ylleen paidan, pani hänen kaulaansa kaulaliinan, jonka hän itse saisi sitoa, kumartui alas ja kiinnitti kannukset paikoilleen. Huopahattu ja ratsupiiska täydensivät asun.

Mutta vielä ei Forrest ollut vapaa. Oh My ojensi hänelle useita kirjeitä ja selitti, että ne olivat lähetetyt myöhään illalla asemalta, kun Forrest oli jo mennyt vuoteeseen. Hän avasi ne ja silmäsi nopeasti läpi lukuunottamatta yhtä, jonka hän luki tarkkaavasti ja rypistetyin silmäkulmin. Sitten hän käänsi parlografipöydän lähemmäksi ja saneli nopeasti, pysähtymättä kertaakaan miettimään sanoja tahi ajatusta:

    Kirjeenne johdosta 14 päivältä maaliskuuta surkuttelen,
    että teille on levinnyt sikarutto. Valitan, että olette
    katsonut sopivaksi vierittää siitä edesvastuun minulle. Samoin
    surkuttelen, että lähettämäni karju on kuollut.

    Saatan vain vakuuttaa teille, että meillä ei ole ensinkään
    sikaruttoa eikä ole ollut kahdeksaan vuoteen, lukuunottamatta
    kahta idästä tullutta lähetystä, viimeinen kaksi vuotta sitten,
    mutta nuo eläimet eristettiin heti tultuaan tapojemme mukaisesti
    tarkastuslaitokseen ja tapettiin, ennen kuin sikalaumaamme ehti
    levitä rutto.

    Katson olevan aihetta huomauttaa teille, etten kumpaisessakaan
    tapauksessa syyttänyt myyjän lähettäneen minulle sairaita
    eläimiä. En ollenkaan, sillä, kuten tiedätte, on sikaruton
    puhkeamisaika yhdeksän vuorokautta ja minä otin selvän eläinten
    lähetysajasta sekä ymmärsin, että ne olivat olleet lähetettäessä
    terveitä.

    Ettekö milloinkaan ole johtunut siihen ajatukseen, että rautatiet
    usein ovat syyllisiä sikaruton levenemiseen? Oletteko koskaan
    kuullut rautatien savustaneen tahi desinfioineen vaunun, jossa
    rutontartuttamia sikoja on kuljetettu. Ottakaa selville päivä,
    jolloin lähetin teille karjun, sekä päivä, jolloin otitte sen
    vastaan ja lopuksi aika, jolloin tauti ilmeni. Karju oli,
    kuten sanotte, matkalla viisi päivää. Vasta seitsemäntenä
    päivänä vastaanottamisen jälkeen esiintyivät taudinoireet. Siis
    kaksitoista päivää myöhemmin kun minä luovutin eläimen.

    En voi olla yhtä mieltä kanssanne, minä en ole edesvastuussa
    laumaanne kohdanneesta onnettomuudesta. Tullaksenne aivan
    vakuutetuksi, voitte kirjoittaa valtion eläinlääkärille ja kysyä
    häneltä onko minun maatilallani sikaruttoa vai ei.

                                                Kunnioittaen...

TOINEN LUKU.

Kun Forrest poistui makuuhuoneen oven kautta, kulki hän ensiksi hauskan, monilla vaatekappaleilla ja avaralla tulisijalla varustetun pukeutumishuoneen läpi pitkään toimistohuoneeseen, jossa oli kirjoituspöytä, sanelukoneita, asiakirjakaappeja, kirjahyllyjä ja kirjesäiliö, joka ulottui matalaan kattoon saakka.

Hän painoi erästä keskellä seinää olevaa nappulaa ja kirjoilla täytetty kirjahylly kääntyi saranoillaan paljastaen kapeat, rautaiset kiertoportaat. Hän meni niitä myöten varovasti alas, etteivät kannukset tarttuisi kiinni, ja kirjahylly palasi hänen takanaan paikoilleen. Portaitten alapäässä hän painoi jälleen erästä nappulaa, toinen kirjahylly kääntyi ja päästi hänet pitkään, matalaan, katosta lattiaan saakka kirjoilla täytettyyn huoneeseen. Hän meni suoraan erään hyllyn luo ja otti sieltä etsimänsä kirjan. Hän selaili sitä, löysi sen paikan, jota haki, nyökkäsi tyytyväisenä ja pani kirjan paikoilleen.

Eräs ovi johti vahvojen betonipilarien muodostamaan käytävään. Pilareita yhdistivät vankat, kuorenpeittämät petäjähirret.

Koska hänen oli sivuutettava useita satoja jalkoja pitkät betoniseinät, oli selvää, ettei hän ollut tullut suorinta tietä ulkoilmaan. Vanhojen tammien alla, jossa korkeat sitomispylväät kaluttuine kuorineen ja kavioiden pöyhimä maa osoittivat, että siellä tavallisesti seisoi sidottuna suuri joukko hevosia, tapasi hän raudikkotamman, joka vivahti heikosti kullanväriin. Hevosen hyvinhoidetulla karvalla kimalteli aamuauringon säteitä, jotka lankesivat vinosti lehtien välitse. Eläin oli levoton ja tulinen.

"Miten on 'ihmissyöjän' laita tänään?" kysyi Forrest tarttuen tamman riimuun.

Eläin veti luimuun pienimmät korvat, joita milloinkaan on hevosella nähty, – korvat, jotka kielivät täysiverisen oriin villistä rakkausseikkailusta villin vuoristotamman kanssa – ja tavoitti Forrestia hampaillaan ilkeydestä kiiluvin silmin.

Se tanssi ja hypähteli syrjään koettaen kohota pystyyn, kun Forrest heittäytyi satulaan; tuon tuostakin yrittäen nousta pystyyn tanssi tamma eteenpäin tietä pitkin. Ja se olisi noussutkin pystyyn, jollei remmi olisi pitänyt sen päätä alhaalla ja samalla pelastanut ratsastajan nenää sen raivoisilta päänheitoilta.

Forrest oli niin tottunut tamman tapoihin, että kiinnitti niihin tuskin huomiota. Koneellisesti, liikuttamalla aivan kevyesti hevosen koukistunutta kaulaa ohjaksilla tai käyttämällä polvia ja kannuksia, hän piti sen oikealla tiellä. Erään kerran, kun tamma heittäytyi syrjään, hän näki vilahduksen Suurtalosta. Suurelta se näytti, mutta oli niin säännöttömästi rakennettu, ettei se ollut niin suuri kuin näytti. Etusivu oli kahdeksansataa jalkaa pitkä. Mutta tästä kahdeksastasadasta jalasta muodostivat suuren osan tiilillä päällystetyt betonikäytävät, jotka yhdistivät rakennuksen eri osia.

Vaikkakin Suurtalon arkkitehtuuri oli espanjalaista, ei se ollut kuitenkaan sitä tyyliä, joka sata vuotta sitten tuotiin Meksikosta ja josta meidän aikamme arkkitehdit muodostivat kalifornialais-espanjalaisen rakennustyylin. Espanjalais-maurilaiseksi olisi Suurtaloa voinut pikemminkin sanoa, vaikka kyllä oli ammattimiehiä, jotka olisivat innokkaasti vastustaneet sitä käsitystä.

Tilavuus ilman ankaraa vakavuutta ja kauneus ilman komeilua olivat pääasiallisimmat vaikutteet, jotka Suurtalosta sai. Silmänräpäyksen ajan, tamman tehdessä syrjähyppynsä, viipyivät Dick Forrestin silmät pihan toisella puolella olevassa siipirakennuksessa, jota aamuauringon säteet kultasivat; makuuhuoneen suljetut verhot ilmaisivat, että hänen vaimonsa vielä nukkui.

Tamma korskui. Hän pakotti sen kulkemaan tien toista laitaa. Pienien jalkojen kannattamana aaltoili häntä vastaan valkoinen, kimalteleva silkkivirta. Hän tunsi palkitun angoravuohilaumansa jokaisen vuohen sukupuineen ja esi-isineen. Niitä oli lähes kaksisataa, ja kun ei niitä ollut syksyllä keritty, tiesi hän, että välähtelevä villa, joka niiden kylkiä peitti ja oli yhtä hienoa kuin äskensyntyneen lapsen hiukset ja yhtä valkoista kuin vastasatanut lumi, oli paljon tavallista kahtatoista tuumaa pitempi, ja että se tulisi värjättynä mitä erilaisimpiin vivahduksiin muuttumaan sylenpituisiksi naisten irtopalmikoiksi, jolloin sen hinta olisi tavattoman kallis.

Kaunis näky viehätti häntä. Tie oli muuttunut lainehtivaksi silkkisiteeksi välähtelevine, keltaisine kissansilmineen, jotka liukuivat ohi pelokkaina ja uteliaina tarkastellen häntä sekä hänen hermostunutta hevostaan. Viimeisenä kulki kaksi paimenta. He olivat lyhytkasvuisia, tummaihoisia, mustasilmäisiä miehiä, joiden eloisilla kasvoilla oli filosofinen ilme. He paljastivat päänsä ja kumarsivat Forrestille.

Hän ratsasti edelleen. Kaikkialta kuului lannanhajoituskoneiden surinaa. Jonkin matkan päässä loivilla, heikosti viettävillä kukkuloilla hän näki shiretammavaljakon toisensa jälkeen vetävän auroja edestakaisin ja kääntävän ruohonurmen hedelmälliseksi, tummanruskeaksi pelloksi. Tähän kylvettäisiin sokerihirssiä ja maissia. Toisilla kukkuloilla kasvoi polvenkorkuinen vehnä tai apilas ja kanadalainen herne.

Hän ratsasti erään paikan läpi, jota olisi saattanut sanoa melkein kyläksi, vaikkei siellä ollut ainoatakaan kauppaa tai hotellia. Talot olivat pieniä huviloita, lujia, silmää miellyttäviä, niitä ympäröi puutarha, jonka kestävät kasvit, myöskin ruusut, hymyilivät viimeöiselle pakkaselle.

Noin puolen mailin päässä Suurtalosta hän ratsasti verstasrakennuksien sivu. Hän heitti silmäyksen ensimmäiseen. Alasimen edessä työskenteli seppä. Toinen, joka juuri oli kengittänyt erään shiretamman etujalat, viilasi kavion ulkoreunaa, ettei se kasvaisi kengän yli. Forrest näki sen, tervehti, ratsasti edelleen, pidätti hevostaan ja merkitsi jotakin muistikirjaansa.

Hän sivuutti muita rakennuksia – maalarin, vaunumestarin, peltisepän ja puusepän. Hänen katsoessaan viimemainittua ajoi hänen ohitseen kuorma-auto kahdeksan mailin päässä olevalle rautatieasemalle. Se oli voinkuljetusauto, joka vei meijerin päivän tuloksen kaupunkiin lähetettäväksi.

Suurtalo oli koko ranchin napa. Sitä ympäröi joka suunnalta puolen mailin päässä olevat työkeskukset. Lakkaamatta tervehtien väkeään sivuutti Dick Forrest nelistäen karjakeskuksen, joka pitkine huoneriveineen muodosti melkein rakennusmeren. Useita kertoja pysähdyttivät hänet työpuvuissa olevat miehet, jotka tekivät sivistyneen vaikutuksen, he tulivat joko kävellen tahi ratsastaen ja pysähtyivät neuvottelemaan. He olivat hänen päällysmiehiään, osastopäälliköitään ja puhuivat käyden yhtä suoraan asiaan kuin hän itsekin. Viimeinen aikoi ajaa ohi, mutta hänen isäntänsä pysäytti hänet.

"Hyvää huomenta, mr Hennessy. Miten pian saatte puolivillin tamman ratsastetuksi niin, että mrs Forrest voi sitä käyttää?"

"Haluaisin vielä aikaa yhden viikon", vastasi mr Hennessy. "Sitä on opetettu sen verran kuin mrs Forrest halusi, mutta se on hermostunut ja liian herkkä, tahtoisin sen vuoksi vielä viikon saadakseni sen rauhallisemmaksi."

Forrest nyökkäsi myöntävästi ja Hennessy, eläinlääkäri, jatkoi:

"Haluaisin saada kaksi ajomiestä erotetuksi."

"Mikä vika niissä on?"

"Toinen, äskentullut, Hopkins, on entinen sotilas. Hän ymmärtää ehkä muuliaaseja, mutt'ei shirehevosia."

Forrest nyökkäsi.

"Toinen on ollut täällä kaksi vuotta, mutta nyt hän juo, ja kun hänellä on päänkipuja, antaa hän huonon tuulensa purkautua hevosiin..."

"Sehän on Smith, parraton mies ja toisessa silmässä kaihi?" keskeytti Forrest.

"Olen pannut hänet merkille", jatkoi Forrest. "Alussa hän oli hyvä, mutta on viime aikoina suistunut radaltaan. Erottakaa hänet! Ja toinen myöskin. – Hopkins, sanoitte? Asiasta toiseen, mr Hennessy", sanoi hän ottaen esille muistikirjansa, repäisten irti viimeksi kirjoittamansa lehden ja rypistäen sen käteensä, "teillä on pajassa uusi kengittäjä. Mitä hänestä pidätte?"

"Hän on niin äskentullut, ettei minulla vielä ole hänestä mitään mielipidettä."

"Antakaa hänen tehdä noille kahdelle seuraa. Hän ei pysty tekemään tehtäviään. Näin hänen äsken kengittävän vanhaa Bessiestä ja vuolevan puolen tuumaa sen kavioista."

"Hän tietää, ettei sitä saa tehdä."

"Erottakaa hänet", toisti Forrest ja ratsasti edelleen.

Hän näki paljon, joka teki hänet tyytyväiseksi. Kerran hän muisti äänen: "Hedelmällistä maata, hedelmällistä maata." Hän näki myöskin sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja merkitsi sen muistikirjaansa. Kuljettuaan ympyrässä Suurtalon ympäri ja ratsastettuaan puolen mailin päässä ympyrän ulkopuolella oleville rakennuksille, saapui hän matkansa päähän: sairaalaan. Siellä oli ainoastaan pari hiehoa, jotka olivat tuberkuloosin vuoksi tarkastuksen alaisia ja komea jerseykarju. Se painoi varmasti kaksisataa kiloa ja sen kirkkaat silmät, reippaat liikkeet ja kiiltävät harjakset osoittivat selvästi, ettei siinä ollut mitään vikaa. Kun se oli äsken Sowasta saapunut, täytyi sen ranchin tapojen mukaan olla määrätty aika tarkastuslaitoksessa. Sen nimi kantakirjassa oli Burgess, se maksoi viisisataa dollaria ja oli kahden vuoden vanha.

Jatkaessaan matkaansa erästä Suurtalosta säteettäin johtavaa tietä pitkin, kohtasi hän mr Mendenhallin, joka oli tallin ja syöttömaiden päällysmies ja jonka katsottiin olevan selvillä ei vain jokaisesta ranchilla löytyvästä ruohonkorresta, vaan myöskin sen pituudesta ja iästä siitä saakka kun se oli siementä kasvanut.

Keskustelu kävi nopeasti kosketellen ruohoa, sateita ja vuodentulotoiveita.

Tammien alla olevien pylväiden luona ei Forrestin tarvinnut sitoa hevostaan. Tallirenki tuli juosten ottamaan sen ja Forrest meni kilisevin kannuksin Suurtaloon.

KOLMAS LUKU.

Forrest astui Suurtalon erääseen osaan raskaan, raudoitetun tammioven kautta, joka näytti linnoituksen tornin ovelta. Siellä oli monta eri ovea. Valkeaan esiliinaan ja keittäjän myssyyn puettu kiinalainen avasi ovista yhden ja sen kautta tunkeutui kuuluviin dynamon vaimennettua surinaa. Se sai Forrestin poikkeamaan sisään. Hän pysähtyi, piti ovea auki ja katsoi kylmään, sähköllä valaistuun sementtihuoneeseen, jossa oli jääkone ja dynamo. Lattialla istui kyyristyneenä pieni, öljyisiin koneenkäyttäjän vaatteisiin puettu mies. Forrest nyökkäsi hänelle.

"Onko jotakin hullusti, Thomson?" kysyi hän.

"On ollut", kuului lyhyt ja tyhjentävä vastaus.

Forrest sulki oven ja meni pitkään, tunnelintapaiseen käytävään. Kapeat, ristikoilla varustetut ikkunat, jotka muistuttivat keskiaikaisen linnan luukkuja, päästivät sisään auringonvaloa. Erään oven kautta hän tuli matalaan huoneeseen, jonka suuressa tulisijassa olisi voinut paistaa härän. Mahtava puu, joka oli hehkuvien hiilien päällä, leimusi iloisesti. Kaksi biljardia, useita pelipöytiä ja joukko pieniä nurkkasohvia muodosti pääasiallisen kaluston. Kaksi nuorta miestä oli juuri kirjoittamassa liidulla tuloksiaan.

"Hyvää huomenta, mr Naismith", sanoi Forrest leikillisesti. "Täälläkö te kokoilette aineksia Lampaanhoitolehteen?"

Naismith, silmälasinen kolmikymmenvuotias hymyili hämillään ja osoitti toveriaan.

"Wainwright tahtoi välttämättömästi pelierän", selitti hän.

"Mikä merkitsee, että Lute ja Ernestine nukkuvat vielä viattomuuden unta", nauroi Forrest.

Nuori Wainwright aikoi vastata, mutta ennen kuin hän ehti lausua huulillaan olevia sanoja, jatkoi hänen isäntänsä matkaansa ja heitti Naismithille kysymyksen olkansa yli.

"Tahdotteko seurata minua puoli kaksitoista? Thayer ja minä menemme autolla katsomaan shropshirelampaita. Hän haluaa saada noin kymmenen vaununlastia lampaita. Ottakaa valokuvauskone mukaanne. Oletteko tavannut Thayerin tänään?"

"Hän tuli aamiaiselle juuri, kun me poistuimme", huomautti Bert Wainwright.

"Jos tapaatte hänet, niin sanokaa, että hän on valmiina puoli kaksitoista. Teitä ei kutsuta Bert... armeliaisuudesta. Silloin ovat tytöt varmasti ylhäällä."

"Mutta ottakaa Rita mukaanne", pyysi Bert.

"Ei tule kysymykseenkään", vastasi Forrest ovelta. "Me menemme liikeasioissa. Sitä paitsi ei Ritaa voi temmata irti Ernestinestä väkivallallakaan."

"Sen vuoksi juuri haluaisin nähdä, kykenisittekö te siihen", hymyili Bert.

"Kummallista, etteivät nuoret miehet koskaan pane arvoa sisarilleen." Forrest viipyi hetken. "Minusta Rita aina on ollut erinomaisen reipas sisar. Mikä vika hänessä on?"

Ennen kuin hän ehti saada vastausta, oli hän sulkenut oven ja meni käytävää pitkin leveille kiertoportaille. Kun hän tuli portaiden yläpäähän, saivat pianosta kuuluvat tanssinsävelet ja helähtelevä nauru hänet vilkaisemaan sisään valkoiseen, auringonvalossa kylpevään aamupäivähuoneeseen. Nuori tyttö kimonossa ja aamumyssyssä istui pianon ääressä, sill'aikaa kuin kaksi samalla tavoin puettua käsikädessä opettelivat tanssia, jota eivät olleet tanssikoulussa oppineet ja joka ei ollut aiottu miehisten katselijain nähtäväksi.

Pianon ääressä oleva tyttö huomasi hänet, nyökkäsi ja jatkoi soittamista. Kesti minuutin ennen kuin tanssijat huomasivat hänet. Silloin he huusivat yllätettyinä, lankesivat nauraen toistensa syliin ja musiikki lakkasi. Kaikki kolme olivat nuoria, ihania ja terveitä. Forrestin silmät loistivat katsellessaan heitä.

Pienet, kiusoittavat lauseet, jollaiset ovat nuorten kesken tavallisia, lentelivät puolelta toiselle.

"Olen ollut täällä viisi minuuttia", väitti Dick Forrest.

Peittääkseen hämminkiään epäilivät molemmat tanssijat hänen totuudenmukaisuuttaan ja muistuttivat hänen monista maankuuluista valheistaan. Pianon ääressä istuva tyttö, Forrestin vaimon sisar, vakuutti, että Dickin huulilta putoili pelkkiä totuudenhelmiä; hän oli itse nähnyt Dickin, kun tämä alkoi katsella tanssia, ja hänen laskujensa mukaan tämä oli katsellut paljon kauemminkin kuin viisi minuuttia.

"No niin", keskeytti Forrest heidän juttelunsa, "joka tapauksessa luulee Bert, tuo kaino nuorukainen, että te ette ole vielä nousseet ylös."

"Emme olekaan... hänelle", vastasi toinen tanssijoista, nuori, eloisa Venus. "Emmekä sinulle myöskään. Niin, että laputa tiehesi, poikaseni. Katoa!"

"Ei, kuuleppas, Lute", alkoi Forrest, "vaikka minä olen vanha, elähtänyt ukko ja sinä olet vasta täyttänyt kahdeksantoista ja satut olemaan vaimoni sisar, niin älä luulekaan voivasi leikkiä minun suhteeni koulumestaria. Älä unohda – totean tosiasian, niin kiusallista kuin se sinulle Ritan vuoksi saattaa ollakin – älä unohda, että viimeisen kymmenen vuoden aikana olen löylyttänyt sinua useammin kuin haluat minun luettelevankaan."

"On tosin totta, etten ole enää niin nuori kuin ennen, mutta..." Hän tunnusteli käsivarsilihaksiaan ja teki liikkeen ikäänkuin aikoisi kääriä hihansa ylös – "mutta vielä en ole aivan rappiolla ja jos sanot sanankaan lisää..."

"No?" kysyi nuori tyttö uhkaavasti ja taisteluhaluisesti.

"Jos sanot vielä sanankaan", mutisi Dick uhkaavasti, "yhdenkään sanan... Sitä paitsi minun on ilmoitettava ikäväkseni, että sinun myssysi on vino. Eikä se muutenkaan, lievemmin sanoen, ole erittäin ihastuttava. Minä saattaisin kutoa paljon aistikkaamman myssyn varpaillani nukuksissa ollessani... niin, vaikkapa olisin merikipeäkin."

Lute heitti uhmaavasti vaaleata päätään, katsoi tovereihinsa ikäänkuin anoen ja sanoi:

"Oh, enpä tiedä. Näyttää sangen luultavalta, että me kolme voimme kyniä tuollaisen vanhan kielikellon. Mitä sanotte, tytöt. Hyökätkäämme. Hän ei ole minuuttiakaan neljääkymmentä vuotta nuorempi ja hänellä on suonikohju. Niin, ja vaikka ei ole sopivaa levitellä perhesalaisuuksia, niin... hänellä on sitä paitsi Menierin tauti."

Ernestine, pieni, mutta voimakasrakenteinen, kahdeksannellatoista vuodella oleva vaalea kaunotar hypähti pianon luota ja yhtyi molempiin matalan sohvan vieressä oleviin tovereihinsa ryhtyäkseen taisteluun. Tyyny kummassakin kädessä, tarpeeksi kaukana toisistaan voidakseen niitä vapaasti heilutella, syöksyivät he vihollista kohti.

Forrest varustautui taisteluun ja ojensi molemmat kätensä torjuakseen.

"Pelkuri raukka!" kiusasivat tytöt, ensin yksi kerrallaan, sitten kuorossa.

Dick pudisti päätään.

"Siitä sanasta ja kaikista muista hävyttömyyksistänne saatte kaikki kolme selkäänne. Kaikki elämässäni kärsityt vääryydet sukeltavat aivoissani esiin loistavan kirkkaina. Minut valtaa sankariraivo. Mutta ensiksi – minä puhun kuin agronomi ja käännyn kaikessa alamaisuudessa sinun puoleesi, Lute – mikä Herran nimessä on Menierin tauti? Voiko lammas saada sen?"

"Menierin tauti", alkoi Lute, "on juuri se, joka sinulla on. Lammas on ainoa elävä olento, joka sen voi saada."

"Menierin tauti" alkoi.

Syntyi sota ja sekasorto. Forrest teki sentapaisen jalkapallohyökkäyksen, joita Kaliforniassa tehtiin ennen kuin Rugby-säännöt tulivat voimaan ja tytöt hajaantuivat päästääkseen hänet läpi, kääntyivät ja hyökkäsivät kolmelta puolelta pommittaen häntä tyynyillä. Levitetyin käsivarsin, hajoitetuin sormin ja jokainen sormi koukussa tarttui hän heihin. Kuului tyynyniskuja, miehen murinaa, tyttöjen huutoa, naurua, tirskuntaa ja ohuiden silkkivaatteiden repeilemistä.

Dick Forrest makasi pitkänään parkettilattialla taitavasti heitettyjen tyynyjen puoleksi tukahuttamana, iskuista huumaantuneena, toisessa kädessään repeytynyt silkkiliina ja toisessa kimppu ruusuja.

Taistelusta hehkuvin poskin seisoi Rita eräällä ovella varuillaan kuin hirvenvasikka ja valmiina pakenemaan. Toisella ovella, myöskin kiihottuneena, seisoi Ernestine käskevässä asennossa pidellen kiinni kimononsa jätteitä lujasti vyötäisille painetulla kädellään. Pianon taakse joutunut Lute koetti paeta, mutta Forrest, joka oli nelinryömin lattialla, esti sen takoen käsillään lattiaan, pyöritellen hurjasti silmiään ja mylvien kuin härkä.

"Ja vielä uskovat ihmiset tuota vanhaa esihistoriallista tarua", huudahti Ernestine varmasta pakopaikastaan, "että tuo viheliäinen miehen pilakuva, joka makaa pitkällään liassa, ennen muinoin valloitti Berkeleyn ja voitti Stanfordin."

Hänen äänensä tukahtui ponnistuksesta ja Dick pani ihastuneena merkille, kuinka hänen kimalteleva silkkipukunsa taipui laskoksille, kun hän katsoi yhtä hengästyneisiin tyttöihin.

Piano oli flyygeli pienoiskoossa, komea esine valkoista ja kultaa, sopusoinnussa huoneeseen. Se seisoi kappaleen matkaa seinästä, niin että Lutella oli tilaisuus päästä pakoon jommallekummalle suunnalle. Forrest nousi ja katsoi häneen leveän soittokoneen yli. Kun hän uhkasi hypätä sen yli, huusi Lute kauhistuneena:

"Kannuksesi, Dick! Kannuksesi!"

Kun hän kumartui ottaakseen ne pois, yritti Lute syöksyä ulos, mutta pakotettiin takaisin pianon taakse.

"Hyvä on", mutisi Dick. "Olkoon se sinun syysi! Jos pianoon tulee naarmuja, kantelen Paulalle."

"Minulla on todistajia", läähätti Lute ja osoitti iloisilla sinisillä silmillään nuoria olentoja ovella.

"Hyvä on, pieni ystäväni." Forrest vetäytyi takaisin ja mittasi käsillään. "Tulen ylitse luoksesi."

Sanat ja teko olivat yhtä. Hän nojautui käsillään pianoon ja hyppäsi sen yli; vaaralliset kannukset olivat vähintään jalan sen kirkkaan valkoisen pinnan yläpuolella. Samalla Lute kumartui ja ryömi pianon alle. Mutta hän löi päänsä ja ennen kuin oli ehtinyt selviytyä, oli Forrest rientänyt pianon ympäri ja piti häntä nyt vankina sen alla.

"Tule esiin!" komensi hän. "Tule esiin ja nauti lääkkeet!"

"Aselepo!" pyysi Lute. "Aselepo, jalo ritari. Kalliin rakkauden tähden ja kaikkien hädässä olevien, ylpeiden neitojen nimessä!"

"En ole mikään ritari", selitti Forrest matalimmalla bassoäänellään. "Olen lohikäärme, ilkeä, halpamainen ja mistään välittämätön lohikäärme. Olen syntynyt järvessä, isäni oli lohikäärme ja äitini vielä pahempi lohikäärme. Kehdossa minut nukutettiin kuolleiden kadotettujen lasten huutoon. Elin pelkästään seminaarinkäyneiden tyttöjen verestä. Olen aina ihaillut maata parkettilattialla piano kattona ja syödä seminaarityttöjä. Isäni oli, paitsi lohikäärme, hevosvaras Kaliforniassa. Äitini oli, paitsi lohikäärme, tilaustenkerääjä Nevadassa. Mitään hänen häpeästään ei tule salata. Vieläpä hän keräsi sanomalehtien tilauksia nuorille tytöillekin. Olen itse vielä äitiäni hirveämpi. Olen ollut parranajohöylien kauppamatkustajana."

"Eikö mikään voi lauhduttaa villiä raivoasi?" kysyi Lute mukautuvasti rukoillen, samalla kun hän harkitsi mahdollisuuksia päästäkseen pakoon.

"Ainoastaan yksi asia, kelvoton nainen. Ainoastaan yksi asia maan päällä, maan alla ja sen virtaavan veden alla..."

Hänet keskeytti Ernestinen voitonhuudahdus, hän tunsi jäljittelyn.

"Katso Ernest Dawson, sivu 79, ohut kirja kevyttä runoutta, jota ammennetaan vellilusikalla nuorille seminaaritytöille", jatkoi Forrest. "Kuten jo mainitsin, ennen kuin minut töykeästi keskeytettiin, ainoa, joka voi tuottaa palsamia villiin rintaan, on 'Neidon rukous'. Kuulkaa kaikilla korvillanne, ennen kuin pureksin ne pieniksi ja yhteen! Kuule sinä tyhmä, ilkeä, kömpelö, lyhytsäärinen nainen pianon alla! Osaatko laulaa 'Neidon rukouksen'?"

Tyttöjen ihastuksesta antama huuto esti vastauksen, ja Lute huusi pianon alta Wainwrightille, joka näyttäytyi ovella:

"Auttakaa, herra ritari! Auttakaa!"

"Päästäkää tyttö!" komensi Wainwright.

"Kuka sinä olet?" kysyi Forrest.

"Kuningas Yrjö, herra! Tarkoitan... hm... pyhä Yrjö."

"Silloin olen sinun lohikäärmeesi", selitti Forrest nöyrästi. "Sääli vanhaa kunniallista ja ainoaa kaulaa, joka minulla on."

"Pää poikki!" innostuttivat tytöt. "Seisokaa hiljaa, tytöt, sitä pyydän", sanoi Bert. "Olen ainoastaan pieni köyhä sotilas. Mutta olen pelkäämätön. Minä kuristan lohikäärmeen. Minä kuristan hänet loukussaan. Ja kun hän hiljalleen tukehtuu, tulee teidän, ihana neito, paeta vuorille, etteivät laaksot vyöry ylitsenne. Sacramentojoki on tulvimaisillaan äyräittensä yli runsasvetisenä ja monine suurine kaloineen."

"Pää poikki häneltä!" huusivat tytöt. "Vuodattakaa hänen verensä ja paistakaa hänet kokonaisena!"

"Antaudun", ähisi Forrest. "Olen kuollut. Kuollut sen pohjattoman laupeuden tähden, joka vallitsee nuorissa kristillisissä naisissa, naisissa, jotka tulevat saamaan äänioikeuden sinä päivänä, jolloin he tulevat täysi-ikäisiksi, elleivät sitä ennen mene naimisiin ulkomaalaisen kanssa. Pitäkää minun päätäni poikkilyötynä, pyhä Yrjö. Olen kuollut. Tämä on kaikki, mitä todistajalla on sanottavaa."

Ja huokauksin ja parahduksin, todellisuutta kuvaavin kouristuksin ja sätkähdyksin sekä kannusten hirveästi kilistessä ojentautui Forrest lattialle ja kuoli.

Lute ryömi esiin pianon alta ja tanssi yhdessä Ritan ja Ernestinen kanssa tilapäistanssin pedon ympärillä.

Mutta Forrest nousi istumaan ja lausui vastalauseen. Hän teki myöskin itsensä syypääksi salaiseen ja tarkoittavaan silmäykseen Luteen päin.

"Sankari!" huusi hän. "Älkää unohtako häntä. Seppelöikää hänet kukkasin."

Ja Bert seppelöitiin maljakoista otetuin kukin, jotka olivat seisoneet siellä eilisestä. Kun nippu kosteita tulpaaneja Luten voimakkaan käsivarren heittämänä loiskahtaen osui hänen kaulaansa korvan alapuolelle, lähti hän pakoon. Meluava takaa-ajo kaikui hallissa ja ääni vaimeni alhaalla herrojen tupakkahuoneen portaissa. Forrest nousi ylös ja meni hiljaa nauraen ja kannusten kalahtaessa Suurtalon läpi.

Hän meni kahden varhaisten lehtikasvien ja kukkien koristaman pihan yli ja tuli omaan siipirakennukseensa, vielä hengästyneenä leikin jälkeen ja tapasi sihteerinsä odottamassa häntä toimistossa.

"Hyvää huomenta, herra Blake", tervehti hän. "Valitan, että tulen liian myöhään." Hän katsoi rannekelloaan. "Ainoastaan neljä minuuttia. En voinut tulla ennen."

NELJÄS LUKU.

Yhdeksästä kymmeneen Forrest oli sihteerinsä käytettävänä, hoiti kirjeenvaihdon, joka koski oppineita seuroja ja kaikenlaatuisia maanviljelys- ja karjanhoitoyhdistyksiä ja joka olisi pakottanut tavallisen liikemiehen ilman apua istumaan ylhäällä koko yön.

Dick Forrest oli näet keskipisteenä järjestelmässä, jonka hän itse oli muovaillut ja josta hän salaisesti suuresti ylpeili. Tärkeät kirjeet ja asiapaperit allekirjoitti hän itse tarmokkaalla nimikirjoituksellaan. Muihin kirjeisiin leimasi nimen herra Blake, joka myöskin tunnin kuluessa pikakirjoituksella kirjoitti sanellut vastaukset moniin kirjeisiin ja joka sai lyhyen viittauksen muiden vastausten sisällöstä. Herra Blaken yksityinen mielipide oli, että hän työskenteli pitempiä tunteja kuin isäntänsä, mutta hänen yksityinen mielipiteensä oli myöskin, että isäntä oli ihmeellinen, kun oli kysymyksessä töiden löytäminen toisten tehtäväksi.

Täsmälleen kymmeneltä, kun Pittman, joka hoiti Forrestin myyntiliikettä, tuli toimistoon, katosi Blake omaan konttoriinsa sälytettynä kirjeillä, asiapapereilla ja parlografirullilla.

Kymmenestä yhteentoista virtasi työnjohtajien ja esimiesten tulva sisään ja ulos. Kaikki olivat hyvin koulutettuja käymään käsiksi suoraan asian ytimeen ja säästämään aikaa. Dick Forrest oli opettanut heidät siihen, ettei niitä minuutteja, jotka he olivat hänen luonaan, saanut käyttää järkityöhön. Heidän täytyi olla valmistautuneita, ennen kuin he antoivat ilmoituksen tai esittivät ehdotuksen. Bonbright, toinen sihteeri, tuli aina kello kymmenen vapauttamaan Blaken ja kirjoitti tulisella kiireellä kysymysten ja vastausten, tiedonantojen, ehdotusten ja suunnitelmien kiireisen vaihdon. Nämä pikakirjoituksella tehdyt muistiinpanot, jotka sitten kirjoitettiin puhtaaksi koneella, olivat työnjohtajille ja esimiehille kauhistuksena ja – muutamissa tapauksissa – heidän kadotuksensa. Sillä ensinnäkin oli Forrestilla erittäin hyvä muisti, ja toiseksi hän mielellään näytti toteen sen arvon vetoamalla Bonbrightin muistiinpanoihin.

Viiden tai kymmenen minuutin keskustelun jälkeen työnjohtaja usein poistui hikisenä, masentuneena ja uupuneena. Mutta Forrest otti tunnin kuluessa vastaan kaikki tulevat, hoiti mestarillisesti heidät itsensä ja kaikki moninaiset yksityiskohdat heidän eri osastoillaan. Neljässä minuutissa hän selitti koneenkäyttäjä Thompsonille jäähdyttäjän dynamokoneen vian, syytti Thompsonia viasta, saneli muistiinpanon Bonbrightille ilmoittamalla luvun ja sivun siinä kirjassa, joka olisi annettava kirjastosta Thompsonille, ilmoitti Thompsonille, että Parkman, meijerinjohtaja, ei ollut tyytyväinen lypsykoneiden sähköistämiseen sekä että teurastamon jäähdytyslaitos ei toiminut.

Joka miehellä oli erikoisala, mutta Forrest hallitsi täydellisesti heidän erikoisalansa. Paulson, kyntömiesten esimies, valitteli yksityisesti Dawsonille, maanviljelystöiden johtajalle: "Olen työskennellyt täällä kaksitoista vuotta, enkä koskaan ole nähnyt hänen liikuttavan auraa, mutta kuitenkin näkyy hän olevan selvillä siitä. Hän on nero, siinä kaikki. Olen nähnyt hänen ratsastavan pellon ohi, missä me aurasimme, ja hänen täytyi koko ajan pitää silmällä tuota ihmissyöjää, joka uhkasi kuolemalla ja hautauksella, mutta kuitenkin hän seuraavana aamuna tiesi ihan täsmälleen, kuinka syvään olimme auranneet ja mitä auraa olimme käyttäneet. Kuten esim. Poppy Meadowsissa, missä maa oli niin kovaa, etten voinut siitä suoriutua, vaan täytyi jättää auraamatta syvälle keskeltä, ja luulin siitä selviytyväni. Kun kaikki oli selvää, ratsasti hän ohi ihan kuin sattumalta eikä näyttänyt siltä, kuin hän olisi katsonut – mutta seuraavana päivänä sain ripityksen toimistossa. Ei, minä en päässyt siitä. Sen jälkeen en ole koskaan yrittänyt hutiloida."

Täsmälleen kello yksitoista sai Wardman, hänen lammasosastonsa johtaja, tiedon siitä, että hän puoli kahdeltatoista aikoi autolla tulla yhdessä Thayerin kanssa tarkastamaan shropshirepässejä. Kello yksitoista, kun Bonbright oli seurannut Wardmania kirjoittaakseen hänen ilmoituksensa, jäi Forrest yksin toimistoon. Eräästä päättämättömiä asiakirjoja sisältävästä teräslaatikosta – eräs niistä monista laatikoista, jotka seisoivat päällekkäin pinottuina – hän otti Iowan valtion julkaiseman lentokirjasen sikarutosta ja alkoi silmäillä sitä.

Ollakseen nelikymmenvuotias näytti Dick Forrest nuorehkolta. Hänellä oli suuret, harmaat silmät ja vaaleanruskea tukka säännöllisen, korkean otsan yläpuolella. Nenä oli suora suurine sieraimineen, leuka voimakas, kuitenkaan näyttämättä raa'alta, ja suu melkein tyttömäisen lempeä, vaikkakin se tarpeen vaatiessa voi saada sangen täsmällisen ilmeen. Iho oli tasainen ja suuresti auringon paahtama muualta, paitsi otsalta, jota hattu oli suojannut.

Hymyily piili suupielissä ja silmäkulmissa, ja suun ympärillä oli ryppyjä, jotka näyttivät muodostuneen siitä, että hän oli usein nauranut. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti itseluottamusta. Dick Forrest oli varma, kun hän ojensi kätensä ottaakseen jotakin pöydältä, varma siitä, että käsi löytäisi oikean esineen harhailematta; varma, kun hän pikaisesti silmäili lentokirjasen läpi, ettei hän sivuuttanut mitään tärkeää kohtaa; varma sydämessään ja aivoissaan elämästä, työstä ja itsestään.

Hänellä oli täysi syy olla itsetietoinen. Hänen ruumiinsa, hänen ymmärryksensä ja hänen elämäntapansa olivat aikoja sitten osoittaneet kestävänsä kokeen. Hän oli rikkaan miehen poika, mutta hän ei ollut käsitellyt ajattelemattomasti isänsä rahoja. Kaupungissa syntyneenä ja kasvaneena oli hän asettunut asumaan maalle ja selviytynyt sellaisella menestyksellä, että hänen nimensä oli kaikkien maalaisten huulilla, missä tahansa maalaiset kohtasivat toisensa ja keskustelivat. Hän omisti 250,000 aaria maata, jonka arvo vaihteli 1000 dollarista 100 dollariin aarilta tai 100 dollarista 10 senttiin sekä siellä täällä paikkoja, jotka eivät olleet minkään arvoiset. Aikaansaannokset tällä neljännesmiljoonan aarin alueella, tiiliputkilla salaojitettu peltomaa taikka mutauskoneilla kuivatut järvet, hyvät tiet ja runsas vedensaanti, vuokralaisasunnot ja itse Suurtalo kohosivat summaan, jota kukaan maaseudulla ei olisi voinut kuulla mainittavan henkeään pidättämättä.

Kaikki oli mittasuhteiltaan jättiläismäistä, mutta uudenaikaista pienimpään yksityiskohtaan asti. Hänen työnjohtajansa asuivat vuokrattomasti, nauttien palkkaa pystyväisyytensä mukaan, viiden- tai kymmenentuhannen dollarin taloissa – mutta he olivat erikoisalojen tuntijoiden kermaa, siivilöity koko maasta, Atlantista Tyyneenmereen asti. Hän oli kyllin älykäs tietääkseen, että hänen täytyi ostaa aivoja ja maksaa paljon enemmän kuin käypä hinta oli paraimmista aivoista. Ja hänellä oli itsellään tarpeeksi suuret aivot osatakseen käyttää ostetut aivot niin, että tulos oli voittoatuottava. Hän oli äskettäin täyttänyt neljäkymmentä, oli teräväkatseinen, luonteeltaan rauhallinen ja tarmokas, miehekäs olento, ja kuitenkin oli hänen elämänsä kolmeenkymmeneen vuoteen asti ollut mitä seikkailurikkainta ja vaihtelevinta. Hän oli paennut omasta miljoonakodistaan ollessaan kolmentoistavuotias. Hän oli kunnostautunut yliopistossa ennen kuin oli kahdenkymmenenyhden, ja sen jälkeen hän oli tutustunut maailman ihanimpiin seutuihin sekä kylmällä järjellä, lämpimällä sydämellä ja hymyilevin huulin antautunut jokaiseen vaaraan, joka tarjosi huvia taikka hyötyä siinä hurjassa seikkailumaailmassa, mistä hän sittemmin oli astunut rauhallisiin ja säännöllisiin oloihin.

San Franciscossa oli Forrest nimi ollut suuressa arvossa. Forrest Mansion oli ollut ensimmäisiä asutuksia Nob Hillissä. Richard Forrest, "Onnen-Forrest", hänen isänsä, oli tullut suoraan Uudesta Englannista. Hän oli terävä liikemies, ennen muuttoaan kiintynyt pikapurjehtijoihin ja laivanrakennukseen sekä heti tulonsa jälkeen työskennellyt satamakortteleissa ostamalla kiinteistöjä.

Hän uskalsi paljon, voitti paljon ja hävisi paljon, mutta hän voitti aina enemmän kuin hävisi, ja mitä hän toisella kädellään hävisi, otti hän takaisin toisella. Nevadassa saamansa voiton hän upotti Daffodilkaivosten moniin pohjattomiin rotkoihin. Benicia-romahduksen rippeet hän käytti erääseen elohopeayhtiöön, joka tuotti hänelle viisituhatta prosenttia.

Ja loppujen lopuksi, kun Onnen-Forrest oli menettänyt kaikki, mitä hän omisti, vastoinkäymisten sarjassa, niin että San Francisco ihmetteli, mitä hänen palatsinsa Nob Hill maksaisi huutokaupassa, silloin hän varusti rahavaroilla erään Del Nelsonin maaperäntutkimusmatkalle Meksikoon. Tuloksena mainitun Del Nelsonin etsinnästä olivat Harvest-kaivokset pohjattomine rikkauksineen. Hämmästyneenä urotyöstään hukuttautui Del Nelson ennen vuoden loppua suunnattomiin määriin huonoa viskyä, ja kun hänen testamenttiansa oli mahdoton toteuttaa, kiitos omaisten puutteen, joutui hänen omistamansa puoli Onnen-Forrestille.

Dick Forrest oli isänsä poika. Onnen-Forrest, pohjattoman tarmokas ja yritteliäs mies, oli, vaikkakin kahdesti naineena ja leskenä, ilman lapsia. Hänen kolmas avioliittonsa solmittiin 1872 hänen ollessaan viidenkymmenenkahdeksan vuotias, ja 1874 hän tosin menetti äidin mutta tämä jätti jälkeensä kookkaan pojan, jolla oli lujat, jäsenet ja vahvat keuhkot, ja tämä poika piti nyt kasvatettaman kokonaisen hoitajarykmentin avustamana Nob Hillin palatsissa.

Nuori Dick oli varhain tuleentunut. Onnen-Forrest oli mieleltään demokraatti. Tuloksena oli: nuori Dick oppi yhdessä vuodessa yksityisopettajan johdolla sen, mikä alkeiskoulussa olisi vaatinut kolme vuotta, ja käytti säästetyt vuodet vapaailmaleikkeihin. Toisena seurauksena pojan kypsyydestä ja isän demokraattisesta käsitystavasta oli, että nuori Dick asetettiin alkeiskoulun viimeiselle luokalle oppiakseen toverillisesti seurustelemaan työmiesten, kauppiaitten, ravintoloitsijoiden ja poliitikkojen poikien ja tyttärien kanssa.

Kun oli kysymyksessä lausunta tai pallopeli, eivät isän miljoonat olleet hänelle miksikään avuksi, jos oli kilpailtava Patsy Halloranin kanssa, matemaattisen ihmekoneen, jonka isä oli muurarinsälli, tai Mona Sanguinettin kanssa, joka oli erikoisen taitava tennispelissä ja jonka äidillä oli vihanneskauppa. Myöskään eivät isän miljoonat olleet hänelle miksikään avuksi, kun hän heitti yltään takkinsa ja ilman nyrkkeilykäsineitä antoi iskeä itsensä tai itse mukiloi Jimmy Bottsin, Jean Choyinskyn ja muut pojat, jotka muutaman vuoden kuluttua lähtivät maailmalle keräämään rahaa ja kunniaa, sukupolvi rahanyrkkeilijöitä, joita ainoastaan nuorekas, miehuullinen ja vaahtoava San Francisco oli voinut kasvattaa.

Viisain, minkä Onnen-Forrest teki poikansa hyväksi, oli tämän demokraattisen kasvatuksen antaminen. Sisimmässään ei nuori Dick koskaan unohtanut, että hän asui palatsissa monine palvelijoineen ja että hänen isänsä oli mahtava ja arvossapidetty mies. Toiselta puolen nuori Dick oppi kaksijalkaista ja kaksinyrkkistä demokratiaa. Tämän hän teki Mona Sanguinettin voittaessa hänet tai kun Berney Miller tuli paljon ennen häntä perille kilpajuoksussa.

Ja kun Tim Hagan sai hänet hoipertelemaan ja päästään pyörälle iskiessään suoralla vasenlyönnillään sadannen kerran vertavuotavalle nenälle ja turvonneelle suulle sekä ikuisilla iskuillaan vatsanpohjaan, kun hengitys vikisi ja ratisi rikkisurvottujen huulten välistä – silloin eivät auttaneet palatsit eivätkä mitkään pankkitalletukset. Tässä oli kysymyksessä kaksi jalkaa ja kaksi nyrkkiä – joko hän tai Tim. Ja juuri tällä tavalla Dick hiessä ja veressä sekä raudanlujalla tahdonlujuudella oppi olemaan antamatta perään taistelussa, joka oli päättymäisillään tappioon. Se oli ollut epäedullista ensi lyönnistä alkaen, mutta hän kesti kunnes vihdoin selvisi, ettei kumpikaan voinut toista yllättää, vaikkei lopullista tulosta saavutettukaan ennen kuin he ensin olivat maanneet maassa uupuneina ja pahoinvoipina sekä itkeneet vihasta ja uhmasta. Sen jälkeen heistä tuli hyvät ystävät ja he jakoivat keskenään johtoaseman kaikissa leikeissä.

Onnen-Forrest kuoli samana kuukautena kuin nuori Dick pääsi alkeiskoulusta. Nuori Dick oli kolmentoistavuotias, kahdenkymmenenmiljoonan dollarin omistaja, eikä hänellä ollut ainoatakaan omaista koko maailmassa, joka olisi voinut hänen kanssaan rettelöidä. Hänen määräämisvallassaan oli palatsi monine palvelijoineen, höyrypursi, talli ja kesäpalatsi niemimaalla Mentosin nabobsiirtomaassa. Mutta eräs seikka täytyi hänen kestää: holhoojat.

Eräänä kesäiltapäivänä hän oli suuressa kirjastossa läsnä holhoojain ensimmäisessä kokouksessa. Näitä oli kolme, kaikki vanhoja, eteviä juristeja ja isän liiketuttavia. Kun he selittivät asioita Dickille, sai hän sen käsityksen, että he tarkoittivat hyvää, mutta ettei hänellä ollut mitään yhteistä heidän kanssaan. Hänen käsityskantansa mukaan oli heillä poikavuotensa liian kaukana. Sitä paitsi oli selvää, etteivät he ollenkaan ymmärtäneet häntä, poikaa, jonka kanssa heillä oli niin vähän tekemistä. Edelleen hän päätteli omalla varmalla tavallaan, että hän itse oli ainoa maailmassa, joka voi tietää, mikä oli parasta.

Herra Crockett piti pitkän puheen, jota Dick kuunteli valppaalla ja sopivalla tarkkuudella; hän kumartui heti, kun häntä suoraan puhuteltiin tai kun häneen vedottiin. Herroilla Davidson ja Slocum oli myöskin esitettävänsä ja he saivat yhtä kohteliaan kohtelun. Muun muassa Dick sai tietää, mikä kunnon mies hänen isänsä oli ollut ja tutustui näiden kolmen herran ratkaisemaan ohjelmaan, joka oli tekevä hänestäkin kunnon miehen.

Kun he olivat lopettaneet, tahtoi Dick myöskin sanoa jotakin.

"Olen ajatellut asiaa", hän selitti, "ja ensiksikin aion matkustaa."

"Sen vuoro tulee sitten, poikani", selitti herra Slocum rauhoittaen, "kun sinä – sanokaamme – olet valmis yliopistoon kirjoitettavaksi. Silloin olisi vuoden ulkomaillaolo hyvin hyödyllistä, niin todellakin hyvin hyödyllistä."

"Tietysti", keskeytti äkkiä herra Davidson, joka oli huomannut, että pojan silmät tummenivat ja että hän tietämättään oli saanut jäykän ilmeen suun ympärille, "tietysti sinä voisit ennen sitä tehdä joitakin matkoja, määrättyjä matkoja koululomien aikana. Olen varma siitä, että muut holhoojat tunnustavat sellaisten pienien matkojen – tietenkin sopivalla johdolla ja sopivasti lukukausien väliajoilla – olevan hyvinkin suositeltavia ja virkistäviä."

"Paljonko sanoitte minulla olevan?" kysyi Dick, vaikkei se juuri näyttänytkään kuuluvan asiaan.

"Kaksikymmentä miljoonaa, varovasti laskien, on suunnilleen omaisuus", vastasi Crockett äkkiä.

"Ja jos nyt sanon heti tahtovani sata dollaria?" jatkoi Dick.

"Hm... hm..." herra Slocum katsoi ympärilleen apua etsien.

"Silloin meidän täytyisi kysyä sinulta, mihin ne tahtoisit", vastasi herra Crockett.

"Ja jos minä", sanoi Dick erityisellä äänenpainolla ja katsoen Crockettia suoraan silmiin, "jos minä sanoisin, että valitettavasti ei minulla ole halua sanoa, minne niitä tarvitsen?"

"Silloin et niitä saisi", sanoi herra Crockett niin nopeasti, että se melkein kuului tiuskaukselta.

Dick kumarsi hitaasti päätään ikäänkuin sulattaakseen vastauksen.

"Tietenkin, poikani", sanoi herra Slocum, "ymmärrät hyvin, että olet liian nuori käsittelemään rahoja. Se täytyy meidän tehdä sinulle."

"Tarkoitatteko, etten saa penniäkään ilman teidän suostumustanne?"

"Et penniäkään", sähähti mr Crockett.

Dick nyökkäsi myöntävästi ja mutisi:

"Ymmärrän, minä ymmärrän."

"Tietenkin on kohtuullista, että sinä saat jonkin määrätyn summan henkilökohtaisiin menoihisi", sanoi mr Davidson.

"Sanokaamme yhden dollarin tahi kenties kaksi viikossa. Kun tulet vanhemmaksi, olet epäilemättä täysin kykenevä – tietenkin neuvonantajien johdolla – hoitamaan itse asioitasi."

"Ja ennen kuin täytän kaksikymmentäyksi, en voi kahdellakymmenellä miljoonallani ostaa sataa dollaria tehdäkseni sen kanssa mitä haluan?" sanoi Dick hyvin masentuneena.

Mr Davidson aikoi muutamin rauhoittavin lausein vahvistaa asian, mutta vaikeni kun Dick jatkoi:

"Sikäli kuin ymmärrän, päätämme me neljä yhdessä, kuinka paljon rahoja saan käyttää."

Holhoojat nyökkäsivät.

"Siis mitä me päätämme, se pysyy."

Holhoojat nyökkäsivät uudelleen.

"Silloin haluan saada sata dollaria heti", selitti Dick.

"Mihin?" kysyi mr Crockett.

"Sitä en tahdo sanoa", kuului Dickin itsepintainen vastaus. "Matkustellakseni."

"Sinä menet puoli yhdeksän illalla vuoteeseen", vastasi mr Crockett, "etkä saa sataa dollaria. Rouva, joka pitää huolta kasvatuksestasi, tulee tänne kello kuusi. Hän pitää, kuten sanoimme, sinusta huolta joka hetki ja päivä. Sinä syöt päivällistä, kuten aina, puoli seitsemän hänen kanssaan ja hän katsoo, että sinä menet vuoteeseen. Kuten sanottu, hän tulee olemaan sinulle äidin asemassa, – pidä huolta, että peset korvat ja kaulan –."

"Ja otan kylvyn lauantai-iltana", liitti Dick asiantuntevasti. "Aivan niin."

"Miten paljon te maksatte – minä maksan naiselle hänen palveluksistaan?" kysyi Dick odottamattoman yllättävällä tavalla, johon hänen koulutoverinsa ja opettajansa olivat monta kertaa saanet tutustua.

Ensimmäisen kerran yski mr Crockett sen sijaan että olisi vastannut.

"Minähän hänelle maksan, eikö niin?" sanoi Dick terävästi, "kahdestakymmenestämiljoonastani, tietysti."

"Isän kuva", sanoi mr Slocum syrjään.

"Mrs Summerstone, nainen, kuten suvaitset häntä nimittää, saa sataviisikymmentä dollaria kuukaudessa, kahdeksantoista sataa vuodessa", sanoi mr Crockett.

"Ne ovat hukkaanheitettyjä rahoja", huokasi Dick. "Ja sen lisäksi ruoka ja asunto."

Hän nousi – ei niinkuin syntyperäinen ylimys monine esi-isineen, vaan kuten kolmessatoista vuodessa Nob Hill-palatsissa kasvatettu ylimys. Hän nousi liikkein, jotka saivat hänen holhoojansa myöskin kohoamaan nahkatuoleistaan. Mutta hän ei noussut kuten joku pieni lordi Fauntleroy, sillä hän oli poika, joka tiesi kaikesta vähän.

Hän polveutui vuoden 49 villeistä kultaseikkailuista. Hänet oli kasvatettu demokraattisilla mielipiteillä varustetuksi ylimykseksi. Pikkuvanhalla, kehittymättömällä tavallaan hän tiesi eron oman luokkansa ja kansanjoukon välillä. Tämän kaiken takana oli hänellä oma tahtonsa ja tyyni itsevarmuutensa, joka oli käsittämätön noille kolmelle herralle, jotka olivat saaneet tehtäväkseen johtaa häntä ja hänen kohtaloaan, lisätä hänen miljooniaan ja tehdä hänestä oman mallinsa mukaisen miehen.

"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Dick noille kolmelle. "Arvelen meidän kyllä sopivan. Tietenkin nuo kaksikymmentämiljoonaa ovat minun ja tietysti te hoidatte niitä puolestani, koska minä en ymmärrä liikeasioita..."

"Ja me lisäämme niitä sinulle, poikani, lisäämme niitä varmalla, vanhanaikaisella tavalla", vakuutti mr Slocum.

"Ei mitään keinotteluja", varoitti nuori Dick. "Isällä oli onni, mutta olen kuullut hänen sanovan, että ajat ovat muuttuneet ja ettei enää voi antautua siihen uhkapeliin, jota kaikki ennen vanhaan harjoittivat."

"Olen vain poika", jatkoi Dick. "Mutta te ette kuitenkaan minua oikein tunne. Opimme kyllä vähitellen tuntemaan toisemme paremmin ja minä kiitän teitä tällä kertaa."

Hän vaikeni, kumarsi lyhyesti ja ylhäisesti kuten korkeat herrat Nob Hill-palatsissa jo aikaisin oppivat kumartamaan ja osoitti siten, että keskustelu oli loppunut. Tämä viittaus ei jäänyt holhoojilta huomaamatta. He, jotka olivat olleet yhdessä hänen isänsä kanssa korkeita herroja, lähtivät hämmästyneinä ja noloina. Herrat Slocum ja Davidson olivat vähällä antaa noloutensa muuttua vihaksi mennessään suuria marmoriportaita alas odottaviin ajoneuvoihin, mutta mr Crockett mutisi kiivaasti: "Sellainen velikulta! Sellainen velikulta!"

Ajoneuvot veivät heidät Pacific Union Klubiin, jossa he vielä tunnin ajan vakavasti keskustelivat Dick Forrestin tulevaisuudesta ja lupasivat toisilleen uskollisesti täyttää tehtävänsä, jonka Onnen-Forrest oli heille jättänyt. Ja nuori Dick syöksyi jalkaisin ulos kadulle ja pysähtyi erään kulmassa olevan maustekaupan eteen, jonka yläkerros oli vuokrattu Timothy Hagan vanhemmalle, joka sata dollaria kuukaudessa saavana poliisina oli vuokrannut tämän korkeammalla sijaitsevan asunnon pysytelläkseen yläpuolella ihmisiä, jotka huolehtivat perheestään vain 40 tahi 50 dollarin kuukausipalkalla.

Turhaan vihelsi Dick avonaisen ikkunan alla. Tim Hagan nuorempi ei ollut kotona. Mutta nuori Dick ei viheltänyt kauan. Hän mietti sen sijaan, missä Tim Hagan saattoi olla, silloin kääntyikin Tim lähimmästä kulmasta kantaen vaahtoavaa olutkolpakkoa. Hän murahti tervehdyksen ja Dick murahti samalla tavoin, ikäänkuin ei äsken olisikaan mitä ylhäisimmällä tavalla lopettanut vierailua, jonka suuren kaupungin kolme rikkainta liikekuningasta oli hänen luokseen tehnyt. Eikä hänen äänensä liioin ilmaissut, että hänellä oli kaksikymmentämiljoonaa.

"En ole tavannut, sinua sen jälkeen, kun isäsi kuoli", sanoi Tim Hagan.

"Mutta nythän tapaat", vastasi Dick. "Olen tullut puhumaan sinun kanssasi asioista, Tim."

"Odota kunnes olen kiidättänyt ukolle oluen", sanoi Tim tarkastellen kokenein katsein vaahtoa. "Hän haukkuu minut pahanpäiväiseksi, jos saa oluensa väljähtyneenä."

"Voithan sekoittaa sitä", neuvoi Dick. "Haluan puhua kanssasi vain minuutin. Lähden tieheni tänä iltana. Tuletko mukaan?"

Timin pienet, siniset irlantilaissilmät loistivat mielenkiinnosta.

"Mihin sitten?" kysyi hän.

"En tiedä. Tuletko mukaan? Siinä tapauksessa voimme keskustella enemmän, kun olemme lähteneet. Sinä ymmärrät asian. Mitä sanot?"

"Ukko lyö minut kuoliaaksi", huomautti Tim.

"Sen hän on ennenkin tehnyt, ja kuitenkin näyttävät kaikki jäsenesi olevan tallella", vastasi nuori Dick huolettomasti. "Sano sana ja me kohtaamme toisemme kello yhdeksän illalla lautan luona. Mitä tuumit? Minä olen silloin siellä."

"Mutta jos en minä tule?" sanoi Tim.

"Minä lähden kuitenkin." Dick kääntyi mennäkseen, mutta pysähtyi ja sanoi huolettomasti yli olkansa: "Tule mukaan vain."

"Hyvä. Minä tulen."

Erottuaan Tim Haganista Dick vietti tunnin etsien Markowitschiä, slaavilaista koulutoveria, jonka isä piti kansankeittiötä, jossa väitettiin saavan kaupungin parhaan kahdenkymmenen sentin päivällisen. Nuori Markowitsch oli Dickille velkaa kaksi dollaria ja Dick hyväksyi dollarin neljäkymmentä senttiä suoritukseksi koko velasta.

Hiukan huolissaan vaelsi nuori Dick pitkin Montgomery Streetiä ja epäröi monien katua reunustavien panttilainakonttorien välillä. Vihdoin painui hän epätoivoisena erääseen ja onnistui kuittiin sekä kahdeksaan dollariin vaihtamaan kultakellonsa, joka oli ainakin viidenkymmenen arvoinen, sen hän tiesi.

Päivällinen tarjoiltiin Nob Hill-palatsissa puoli seitsemän. Hän saapui neljännestä vailla seitsemän ja hänet otti vastaan mrs Summerstone. Tämä oli vanhahko, lihava, poikkeuksellisen hieno nainen, suuren Parter-Rickingtonin tytär, joka oli vararikollaan seitsemänkymmenluvulla aiheuttanut äärimmäistä häiriötä koko Tyynenmeren rannikolla. Lihavuudestaan huolimatta kärsi mrs Summerstone, kuten itse sanoi, hermohäiriöistä.

"Tämä ei sovi, Richard", sanoi hän. "Päivällinen on jo odottanut neljännestunnin, etkä sinä ole vielä edes pessyt käsiäsi."

"Olen pahoillani, mrs Summerstone", sanoi Dick. "En milloinkaan enää anna teidän odottaa. Teille ei koskaan tule minusta suurta vaivaa."

Päivällisen jälkeen heidän istuessaan yhdessä suuressa ruokasalissa koetteli Dick olla ystävällinen rouvalle jota hän kohteli kuten isäntä vierastaan, vaikka tiesikin tämän saavan itseltään palkkaa.

"Teille tulee täällä hyvä olla", lupasi hän, "kun totutte hiukan. Tämä on hieno, vanha talo ja useimmat palvelijat ovat olleet täällä vuosikausia."

"Mutta, Richard", hymyili nainen vakavasti, "minun hauskuuteni ei riipu palvelijoista, vaan sinusta."

"Teen parhaani", vastasi Dick rakastettavasti. "Ja enemmänkin. Olen pahoillani, että tulin tänään liian myöhään päivälliselle. Moneen vuoteen en aio enää sitä uudistaa. En tuota teille minkäänlaisia huolia. Saatte nähdä. Tulee olemaan ikäänkuin ei minua olisikaan."

Sanoessaan rouvalle hyvää yötä lisäsi Dick, ikäänkuin olisi tullut ajatelleeksi erästä asiaa:

"Tahdon varoittaa teitä Ah Singistä, kokista. Hän on ollut täällä monta vuotta, on valmistanut isälleni ruokaa kaksikymmentäviisi, ehkä kolmekymmentä vuotta, kauan ennen kun tämä talo oli rakennettu tahi minä syntynyt. Hänellä on etuoikeutensa. Hän on niin tottunut saamaan tahtonsa perille, että teidän on käsiteltävä häntä hellävaroen. Mutta kun hän on oppinut tuntemaan teidät, tulee hän työskentelemään itsensä kuoliaaksi miellyttääkseen teitä. Minusta hän pitää sillä tavoin. Järjestäkää vain niin, että hän pitää teistä, niin teille tulee täällä erinomaista. Ja tarkoitan aivan todella, etten aio tuottaa teille huolia. Kaikki tulee käymään täsmällisesti ja helposti, ikäänkuin ei minua täällä olisikaan."

VIIDES LUKU.

Huonoimpiin vaatteisiinsa pukeutuneena kohtasi Dick täsmälleen kello yhdeksän Tim Haganin lautan luona.

"Ei hyödytä mennä pohjoiseen", sanoi Tim. "Siellä tulee talvi aikaisin, joten ei ole helppo nukkua. Tahdotko lähteä itään? Nevadaan ja erämaille."

"Eikö ole muuta tietä?" kysyi Dick. "Mitä pahaa on etelä tehnyt? Mehän voimme lähteä Los Angelesiin, Arizonaan, Uuteen Meksikoon – oi, ja Texasiin?"

"Paljonko sinulla on rahaa?" kysyi Tim.

"Miksikä sitä kysyt?"

Vasta kuusi viikkoa sen jälkeen, Arizonassa, johti Dick keskustelun uudelleen asiaan.

"Meidän on painettava matkoihimme nopeasti ja maksamalla käy matka alussa pikaisemmin. Minä puolestani olen varma, ettei minua seurata, mutta sinä et voi olla. Ne, jotka sinusta huolehtivat, panevat toimeen mahdottoman melun. He lähettävät koko joukon salapoliiseja matkalle. Niistä meidän on pysyttävä syrjässä, se on pääasia."

"Me siis pysyttelemme syrjässä", sanoi Dick. "Teemme pieniä mutkia sinne tänne pari päivää, piiloittelemme enimmän aikaa ja maksamme matkasta, kunnes tulemme Tracyyn. Siellä lopetamme maksamisen ja kiidämme etelään."

Tämä suunnitelma toteutettiin tunnontarkasti. He sivuuttivat Tracyn maksavina matkustajina kuutta tuntia myöhemmin, kun kaupungin sheriffi oli lopettanut etsiskelyt junissa. Mutta liiallisesta varovaisuudesta maksoi Dick piletit aina Modestoon asti. Sitten hän matkusti maksutta Timin ohjeiden mukaan, piiloittautui penkkien alle tavaravaunuihin tai istui veturin edessä olevan puhdistussiilin päällä. Dick osti sanomalehtiä ja säikäytti Timin lukemalla kauhean kertomuksen siitä, kuinka Forrestin miljoonien perillinen oli ryöstetty.

San Franciscossa julistivat holhoojat 30,000 dollarin palkinnon sille, joka toisi heidän holhottinsa takaisin. Ja kun Tim Hagan luki sen heidän loikoessaan ruohossa vesisäiliön luona, jäi nuoren Dickin mieleen ainaiseksi se, että horjumaton kunniallisuus ei riipu yhteiskuntaluokista eikä kaupunginosista, vaan sitä voi olla säkä palatseissa että köyhäinkortteleissa maustekaupan päällä olevissa suojissa.

"Ajatteles vain", sanoi Tim, "isäukkoni ei olisi pahoillaan, jos minä pettäisin sinut noiden 30,000 dollarin vuoksi."

Ja juuri sen vuoksi, että Tim avoimesti puhui asiasta, teki Dick sen johtopäätöksen, ettei ollut kaukaisintakaan mahdollisuutta, että poliisikonstaapelin poika antaisi hänet, ilmi.

"Näetkö, Tim", sanoi hän, "minulla on tavattomasti rahaa. Ne kasvavat koko ajan, enkä minä kuluta niistä senttiäkään... ainakaan sikäli kuin sinä näet... lukuunottamatta sitä, että mrs Summerstone saa 1,800 vuodessa paitsi täysihoitoa ja ajoneuvoja, silloin kun sinä ja minä olemme iloiset saadessamme syödä sitä, mitä lämmittäjät ovat jättäneet peltirasioihinsa. Mutta kuitenkin kasvaa omaisuuteni. Paljonko on kymmenen prosenttia kahdestakymmenestämiljoonasta dollarista?"

Tim Hagan tuijotti erämaahan ja koetti ratkaista arvoitusta.

"Paljonko on kymmenes osa kahdestakymmenestä miljoonasta?" kysyi Dick kiusaantuneena.

"Hm... tietysti kaksi miljoonaa."

"No, viisi prosenttia on puolet kymmenestä prosentista. Kuinka paljon tulee kahdestakymmenestä miljoonasta viiden prosentin mukaan vuodessa?"

Tim epäröi.

"Puolet, puolet kahdesta miljoonasta", huudahti Dick. "Sillä tavoin tulen joka vuosi yhtä miljoonaa rikkaammaksi. Muista se ja kuule nyt. Kun minä olen valmis ja haluan palata, muttei vielä moneen vuoteen – niin järjestämme yhdessä tuon jutun, sinä ja minä. Kun minä sanon, niin sinä kirjoitat isällesi. Hän matkustaa siihen paikkaan, jossa me odotamme häntä, sieppaa minut ja vie kotiin. Sitten hän ottaa holhoojiltani nuo 30,000, lopettaa poliisina olon ja avaa arvatenkin kahvilan."

"Kolmekymmentätuhatta on pirunmoinen kasa rahaa", oli Timin huoleton tapa ilmaista kiitollisuutta.

"Ei minulle." Dick ei halunnut, että hänen anteliaisuudelleen pantaisiin liian suuri arvo. "Kolmekymmentätuhatta menee miljoonaan kolmekymmentäkolme kertaa ja miljoona on vain rahojeni yhdessä vuodessa tuottama korko."

Mutta Tim Hagan ei saanut elää nähdäkseen isäänsä kahvilan isäntänä. Kaksi päivää myöhemmin ajoi eräs puhdistaja, jonka olisi pitänyt ymmärtää enemmän, molemmat pojat ulos tyhjästä tavaravaunusta maasillalle. Maasilta meni kuivuneen kuilun yli. Dick katsoi seitsemänkymmentä jalkaa alempana oleviin kiviin ja oli happamen näköinen.

"Maasillalla on tilaa", sanoi hän. "Mutta jos juna lähtee?"

"Ei se vielä lähde – livistäkää niin kauan kun teillä on aikaa" neuvoi puhdistaja. "Veturi ottaa tältä puolen vettä. Sen se aina tekee."

Mutta tällä kertaa ei se ottanut. Kuljettaja ei ollut löytänyt säiliöstä vettä ja lähti jatkamaan matkaa. Tuskin olivat molemmat pojat hypänneet ulos tavaravaunun sivuovesta ja kulkeneet muutamia askeleita junan ja kuilun välillä olevaa kapeata tietä, ennen kuin juna alkoi liikkua. Reippaasti ja aina varmana kaikissa teoissaan heittäytyi Dick heti pitkälleen maasillan reunalle. Sillä tavoin sai hän paremmin tilaa. Tim, joka ei ollut niin nopea-ajatuksinen ja oli katkeroitunut puhdistajaan, seisoi suorana sen sijaan, että olisi heittäytynyt maahan ja lausui suorin sanoin mielipiteensä putsareista yleensä.

"Maahan! Heittäydy pitkällesi!" huusi Dick.

Mutta tilaisuus oli ohi. Veturi veti nopeasti vaunujonon perässään. Tuijottaen eteenpäinkiitäviin vaunuihin, takanaan tyhjää ilmaa ja allaan ammottava kuilu, koetti Tim painautua alas. Mutta tehdessään ensimmäisen liikkeen sattui hänen olkapäänsä vaunuun ja hän oli vähällä kadottaa tasapainonsa. Ihmeen kautta onnistui hänen se säilyttää. Hän seisoi suorana. Juna liikkui yhä nopeammin ja nopeammin. Oli mahdotonta painautua pitkälleen.

Dick makasi paikoillaan, piteli kiinni ja odotti. Junan vauhti lisääntyi. Tim seisoi tyynesti selkä tyhjään avaruuteen, kasvot ohikiitäviin vaunuihin käännettyinä, käsivarret pitkin kupeita, ilman muuta tukea kuin jalkojen alla oleva; hän heilui edestakaisin. Mitä nopeammin juna kulki, sitä kovemmin hän heilui, mutta sitten ponnisti hän tahtoaan ja lakkasi horjumasta.

Kaikki olisi mennyt hyvin, ellei yhtä vaunua olisi ollut Dick tiesi sen ja oli varuillaan. Se oli hevosvaunu, joka oli kuutta tuumaa leveämpi kuin mikään muu vaunu junassa. Hän näki Timin taivuttautuvan taapäin mahdollisimman paljon, hitaasti ja harkitusti, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Teko oli itsessään mahdoton. Tuuma vielä ja Tim olisi ollut irti vaunusta. Yksi tuuma ja vaunu ei olisi hipaissutkaan häntä. Nyt töykkäsi se häntä sysäten hänet taapäin ja sivulle. Hän teki ilmassa kaksi ympyrää, ennen kuin putosi pää edellä kivilouhikkoon.

Sitten hän makasi liikkumattomana. Pudotessaan seitsemänkymmenen jalan korkeudelta taittoi hän niskansa ja hänen pääkallonsa musertui. Ja nyt sai nuori Dick tutustua kuolemaan – ei tavalliseen sääntöjenmukaiseen, sivistyneeseen kuolemaan, jossa lääkärit, sairaanhoitajattaret ja morfiiniruiskutukset keventävät uhrin menoa pimeyteen sekä juhlamenot, hautajaissaatot ja kukat lausuvat kadonneelle varjolle kauniit, jäähyväiset, vaan väkivaltaiseen, alkuperäiseen, rumaan, koristelemattomaan kuolemaan, ikäänkuin eläin teurastettaisiin.

Ja nuori Dick sai oppia enemmänkin – elämän ja kohtalon pahansuopaisia käänteitä, maailman vihamielisyytä ihmistä kohtaan, välttämättömyyttä toimia ja käsittää, nähdä ja tietää, olla reipas ja varma, silmänräpäyksessä mukautua niihin äkillisiin voimasuhteitten muutoksiin, joiden kanssa jokainen elävä olento joutuu tekemisiin. Ja niiden murskautuneitten jätteiden edessä, jotka vielä äsken olivat muodostaneet hänen toverinsa, oppi nuori Dick luopumaan turhista kuvitelmista ja näkemään, ettei todellisuus milloinkaan valehtele.

Uudessa Meksikossa Dick tuli Roswellista pohjoiseen olevalle Jingle-bob-ranchille Pecos-laaksoon. Hän ei ollut vielä neljäätoistakaan, hänet hyväksyttiin ranchin nuorimmaksi ja toiset cowboyt opettivat hänet "oikeaksi" cowboyksi. Kuuden kuukauden oleskelu siellä opetti Dickille hevos- ja ihmistuntemusta, joka tuli hänelle hyödyksi elämässä. Hän oppi muutakin. John Chisum, ranchin omistaja, hallitsi monia muitakin karjafarmeja aina Black-virtaan saakka ja siitäkin kauemmaksi. John Chisum oli karjakuningas ja oli ajoissa huomannut, että hänen pitää tulla myöskin maanviljelijäksi sekä ostanut sen vuoksi jokaisen vettäsisältävän maatilkun sekä saanut ilmaiseksi käyttöoikeuden niihin miljooniin acreihin erämaata, jotka olivat arvottomia ilman vettä, joka oli hänen hallussaan. Ja keskustellessaan leiritulen ääressä huonosti palkattujen cowboyden kanssa sai Dick tietää, kuinka ja minkä vuoksi John Chisum oli tullut karjakuninkaaksi samalla kun tuhat hänen vertaistaan työskenteli hänelle päiväpalkasta.

Mutta nuori Dick ei ollut vetelehtijä niinkuin he. Hänen verensä oli kuuma. Hänessä oli intohimoa, hehkua ja miehekästä ylpeyttä. Valmiina itkemään kahdenkymmenen tunnin satulassa istumisen jälkeen oppi hän olemaan huomaamatta pakotusta kaikissa jäsenissään ja stoalaisella itsekieltäymyksellä pidättäytymään ryömimästä kojuunsa, ennen kuin karaistuneet cowboyt tekivät aloitteen. Samasta syystä hän ratsasti saamallaan hevosella ilman satulaa, halusi itsepintaisesti tehdä yöllisiä ratsastuksia eikä tuntenut epäilyksen varjoakaan, kun oli lassolla vangittava villi härkä, joka tahtoi poiketa tieltä syrjään. Hän saattoi mukautua kaikkiin olosuhteisiin; se oli hänen ilonsa.

Jingle-bobissa ollessaan kirjoitti Dick holhoojilleen kirjeen, jonka eräs karjakauppias pani Chicagosta postiin. Hän oli kyllin varovainen osoittaakseen sen Ah Singille. Vaikka hän oli päässyt kaikesta kahdenkymmenen miljoonan tuottamasta vaivasta, ei hän ollut unohtanut niitä, ja peläten omaisuutensa tulevan ehkä jaettavaksi kaukaisten sukulaisten kesken, joita Uudessa Englannissa vielä eli, ilmoitti hän holhoojilleen elävänsä ja tulevansa muutaman vuoden kuluttua takaisin. Hän kehoitti heitä myöskin pitämään mrs Summerstonen ja maksamaan hänelle saman palkan kuin ennenkin.

Mutta nuoren Dickin jalkoja poltti. Puoli vuotta oli tosiaankin enemmän kuin hänen olisi Jingle-bobissa pitänyt viettää, arveli hän. Kulkurina hän maleksi ympäri Yhdysvaltoja, teki tuttavuutta rauhantuomarien, poliisien, irtolaislakien ja vankiloiden kanssa. Hän tutustui henkilökohtaisesti maantieritareihin ja roistoihin. Muun muassa hän saavutti kokemusta farmielämästä ja farmareista sekä työskenteli viikon New-Yorkissa erään hollantilaisen puutarhurin luona. Hänen oppimisensa ei ollut järjestelmällisten tutkimusten tulos. Hän oli vain utelias ja sai suuren joukon tietoja ihmisluonteista sekä yhteiskunnallisista olosuhteista, jotka myöhempinä vuosina olivat hänelle suureksi hyödyksi, kun hän kirjojen avulla järjesteli ja sulatteli niitä.

Hänen seikkailunsa eivät vahingoittaneet häntä. Silloinkin kun hän veljeili entisten rangaistusvankien kanssa viidakoissa, kuunteli heidän siveyskäsitteitään ja mielipiteitään elämästä, eivät ne häneen vaikuttaneet. Hän oli matkailija ja he olivat toista rotua.

KUUDES LUKU.

Kolmen vuoden kuluttua, kun hän oli melkein kuudentoista, katsoi hän tulleen ajan palata kotiin ja ryhtyä tutkimaan kirjoja. Hän teki nyt ensimmäisen pitkän matkansa ja pestautui kajuuttavahtina purjelaivaan, jonka piti mennä Delaware Breakwaterista Cap Hornin ympäri San Franciscoon. Se oli vaikea matka ja kesti satakahdeksankymmentä päivää, mutta kun se oli lopussa, painoi hän viisi kiloa enemmän kuin matkalle lähtiessään.

Mrs Summerstone huusi hänen tullessaan taloon ja Ah Sing täytyi kutsua keittiöstä paikalle. Mrs Summerstone huusi toisen kerran pudistaessaan kättä Dickin kanssa, kun tämä tarttui köysissä ja työssä kovettuneilla käsillään hänen hienoihoisiin sormiinsa.

"Näin on asia", sanoi hän. "Minä en ole mikään hullu. Tiedän mitä tahdon. Olen yksin maailmassa lukuunottamatta tietysti sellaisia hyviä ystäviä kuin te, ja minulla on maailmasta sekä siitä, mitä aion suorittaa, omat ajatukseni. En ole tullut kotiin minkään velvollisuudentunnon vuoksi. Minulla on ollut kolmivuotisesta kuljeskelustani suurta hyötyä ja nyt aion jatkaa kasvatustani – tarkoitan kirjallista kasvatustani."

"Belmontin lyseossa", esitti mr Slocum. "Siellä voitte valmistautua ylioppilastutkintoon." Dick pudisti päätään.

"Se kestäisi kolme vuotta. Samoin korkeakoulu. Aion kirjoittautua California-yliopistoon vuoden kuluttua. Siis on työskenneltävä. Otan yksityisopettajan tahi puolitusinaa yksityisopettajia ja ryhdyn toimeen. Ja aion valita opettajani itse – valita ja erottaa heidät. Ja sitä varten on liikuteltava käteisiä."

"Olen huolehtinut itsestäni kolme vuotta rahojani koskemattakaan. Luulen voivani hoitaa hiukan rahoja täällä San Franciscossa. En välitä vielä ryhtyä hoitamaan liikeasioitani, mutta tahdon saada pankkiin tilin ja vieläpä verraten suurelle summalle. Haluan käyttää rahoja miten hyväksi näen ja silloin kun haluan." Holhoojat vaihtoivat happaman katseen. "Naurettavaa, mahdotonta", alkoi mr Crockett. "Te olette yhtä ajattelematon kuin lähtiessänne tiehenne."

"Minun tapani on kai sellainen", huokasi Dick. "Ensi kerran jouduimme epäsopuun sadasta dollarista. Silloin pyysin sataa dollaria."

"Ajatelkaa meidän asemaamme, Dick", sanoi mr Davidson. "Minkälaisina miehinä meitä, teidän holhoojianne, pidettäisiin, jos me antaisimme teidän, kuusitoistavuotiaan pojan, käyttää rahojanne vapaasti?"

"Minkä arvoinen on 'Freda' tällä hetkellä?" kysyi Dick aivan odottamatta.

"Siitä voidaan milloin hyvänsä saada kaksikymmentätuhatta", vastasi mr Crockett.

"Myykää se sitten. Se on minulle liian suuri ja kadottaa joka vuosi arvoaan. Minä haluan saada veneen, jota voin hoitaa itse eikä se maksa tuhattakaan. Myykää 'Freda' ja antakaa minulle siitä saadut rahat. Miten te kolme pelkäättekään, että minä käyttäisin rahojani huonosti – joisin, pitäisin kilpa-ajotallia ja liehuisin näyttelijättärien kanssa. Rauhoittaakseni teitä voin ilmoittaa suunnitelmani: olkoon meillä kaikilla oikeus ottaa rahat ulos pankista. Samalla hetkellä kun joku teistä huomaa, että käytän rahoja sopimattomasti, voi hän ottaa pois koko summan. Haluan myöskin ilmoittaa teille, että siinä sivussa aion ottaa tänne jonkun opettajan kauppakorkeakoulusta ja antaa hänen perehdyttää minut liike-elämän koneellisiin puoliin."

Dick ei odottanut heidän suostumustaan, vaan jatkoi ikäänkuin asia olisi ratkaistu:

"Miten on hevosten laita Menlossa? No, samantekevää, tarkastan ne ja määrään, mitkä jätetään jäljelle. Mrs Summerstone jää tänne pitämään silmällä taloa, sillä minulla on monta rautaa tulessa. Lupaan, ettei teidän tarvitse katua antaneenne minulle vapaita käsiä yksityisasioissani. Ja jos haluatte nyt kuulla hiukan minun viimeisestä kolmesta vuodestani, niin kerron siitä."

– – –

Milloinkaan ei ole opiskeltu sillä tavoin ja Dick hoiti opiskelunsa itse, vaikkakaan ei ilman neuvoja. Hän oli isältään ja John Chisumilta oppinut taidon palkata aivoja. Hän oli oppinut istumaan vaiti ja ajattelemaan, sillä välin kun hänen cowboytoverinsa puhelivat, paljon ja leveästi leiritulilla. Nimensä ja asemansa perusteella hän haki ja sai aikaan keskusteluja professorien, lukionrehtoreitten ja käytännöllisten liikemiesten kanssa; hän kuunteli heidän esityksiään tuntikausia, sanoi tuskin mitään, teki harvoin kysymyksiä, kuunteli ainoastaan parasta, mitä heillä oli tarjottavana ja tyytyi muodostamaan mielipiteensä esitetyistä tosiasioista.

Sitten tuli yksityisopettajan palkkaaminen. Milloinkaan ei ollut nähty sellaista erottamista ja uusien miesten ottamista. Sillä ei ollut mitään määrää, jos hän piti yhtä kuukauden tai kolme kuukautta, erotti hän tusinan ensimmäisenä päivänä tai ensimmäisellä viikolla. Ja aina hän maksoi erotetuille koko kuukauden palkan, vaikka heidän kokeensa opettaa häntä ei olisi kestänyt tuntia kauempaa. Hän menetteli tässä ritarillisesta ja suurenmoisesti, koska hänellä oli varoja olla ritarillinen ja suurenmoinen.

Hän, joka oli syönyt, mitä lämmittäjät olivat läkkiastioihinsa jättäneet, oli täydellisesti oppinut näkemään rahan arvon. Hän osti parasta varmana siitä, että se oli huokeinta. Vuoden fysiikan opiskelu ja vuoden kemian opiskelu tarvittiin yliopistoon pääsemiseen. Kun hän oli päntännyt päähänsä algebran ja geometrian, haki hän käsiinsä California-yliopiston kuuluisimmat kemistit ja fysiikanopettajat. Professori Carey nauroi hänelle – alussa.

"Rakas poikani..." alkoi professori Carey.

Dick odotti kärsivällisesti kunnes hän oli lopettanut, sitten alkoi Dick.

"Minä en ole hullu, professori Carey. Ne, jotka opiskelevat yksityiskouluissa ja lyseoissa, ovat lapsia. He eivät tunne maailmaa. Minä tunnen. Tiedän, mitä haluan ja miksi sitä haluan. He lukevat kaksi kertaa viikossa kahtena lukukautena tunnin kerrallaan fysiikkaa. Se tekee loma-aikojen kanssa yhden vuoden. Te olette kuuluisin fysiikanopettaja Tyynenmeren rannoilla. Lukuvuosi loppuu juuri. Jos te ensimmäisen vapaaviikkonne omistatte minuutista minuuttiin minulle, voin oppia koko vuoden fysiikan. Minkä arvoinen on viikkonne?"

"Sitä ette voi ostaa tuhannella dollarilla", vastasi professori Carey ja luuli asian olevan sillä selvän.

"Tiedän kuinka suuri palkkanne on", sanoi Dick.

"No?" kysyi professori Carey terävästi.

"Se ei ole tuhatta viikossa", vastasi Dick yhtä terävästi. "Se ei ole viittäsataa, ei edes kahtasataa viikossa." Hän piti kättään ylhäällä estääkseen keskeyttämästä itseään. "Sanoitte äsken, etten voi ostaa viikkoanne tuhannella dollarilla. Sitä en aio tehdäkään. Mutta aion ostaa sen kahdellatuhannella. Herra Jumala, minulla on vain määrätyt vuodet elettävänä..."

"Voitteko ostaa itsellenne vuosia?" kysyi professori Carey pilkallisesti.

"Tietysti. Sen vuoksi olen täällä. Ostan kolme vuotta ostamalla yhden ja yksi viikko on siitä suuri osa."

"Mutta minä en ole vielä myöntynyt", nauroi professori.

"Jos summa ei ole teistä riittävä", sanoi Dick jäykästi, "niin sanokaa, minkä summan katsotte sopivaksi."

Professori Carey antautui. Samoin teki professori Barsdol, kuuluisa kemisti.

Dick oli jo ottanut mukaansa matematiikan opettajan sorsametsästykselle Sacramento-joen varsille. Uurastettuaan fysiikan ja kemian kimpussa hän otti kirjallisuuden ja historian opettajansa läntisen Oregonin metsästysmaille. Sen taidon hän oli oppinut isältään ja hän työskenteli, urheili, eli ulkoilmaelämää sekä suoritti yhdessä vuodessa kolmen lukiovuoden kurssin. Eikä hänellä ollut mitään harhakuvitelmia. Hän tiesi voivansa tehdä sen sen vuoksi, että hänen isänsä miljoonat olivat antaneet hänelle siihen välikappaleen. Raha oli työase. Hän ei arvioinut sitä liian suureksi eikä liian pieneksi. Hän käytti sitä ostaakseen mitä tarvitsi.

"Kummallisin tapa tuhlata, mistä milloinkaan olen kuullut puhuttavan", sanoi mr Crockett tarkastaessaan Dickin vuosimenoja. "Kuusitoistatuhatta opetuksesta, siihen laskettuna rautatiepiletit, juomarahat ja ammukset opettajille."

"Mutta hän suoritti joka tapauksessa tutkintonsa", sanoi mr Slocum.

"Ja yhdessä vuodessa", mutisi mr Davidson. "Minun tyttärenipoika tuli samaan aikaan Belmontin lyseoon ja jos onni on hyvä, viipyy vielä kaksi vuotta, ennen kuin hän tulee ylioppilaaksi."

"Haluan vain sanoa", selitti mr Crockett, "että tästedes tuo poika saa tehdä rahojensa kanssa mitä haluaa."

"Näin on nyt asia", sanoi Dick holhoojilleen. "Nyt olen juuri siinä, missä halusinkin, ja olen useita vuosia maailmantuntemuksessa edellä samanikäisiäni. Tiedän asioita, hyviä ja huonoja, tärkeitä ja vähäarvoisia, miehistä ja naisista; joskus epäilen itsekin, onko kaikki, mitä tiedän, totta, mutta niin se on."

"Tästedes en syöksähtele eteenpäin. Olen juossut kilpaa itseni kanssa ja nyt alan ajaa säännöllisellä vauhdilla. Vastedes en tarvitse niin paljon rahaa opintoihin, mutta enemmän huvituksiin."

Mr Davidsonilla oli epäilynsä.

"Mitä tarkoitatte huvituksilla?"

"Urheilen, pelaan jalkapalloa, hauskuttelen ja – olen sangen innostunut moottoreihin. Rakennan maailman parhaan bentsiinialuksen."

"Te lennätte ilmaan", huomautti mr Crockett. "On hullua, että kaikki tuulihatut reistailevat bentsiinin kanssa..."

"Minä kyllä pidän itsestäni huolen", vastasi Dick. "Ja se merkitsee kokeita, toisin sanoen rahoja, niin että antakaa minulle maksuosoituksia pankkiin – vanhoilla ehdoilla – meillä kaikilla neljällä on oikeus ottaa rahat ulos."

Dick Forrest ei suorittanut yliopistossa mitään ihmetöitä; hän oli ensimmäisenä vuotena useammin luennoilta pois kuin kukaan muu. Syynä siihen oli, ettei hän tarvinnut niitä luentoja, jotka hän löi laimin, sen hän tiesi. Kun hänen yksityisopettajansa olivat valmistaneet hänet ylioppilastutkintoon, olivat he käyneet läpi melkein koko ensimmäisen yliopistovuoden kurssin.

Mutta Dick työskenteli kenenkään huomaamatta. Hänen ylimääräiset lukunsa olivat laajat ja syvällemenevät. Kun hän lähti ensimmäiselle kesämatkalleen valtamerta varten aiotulla bentsiinialuksellaan, jonka hän oli rakennuttanut, ei häntä seurannut mikään iloinen nuorisojoukko. Sen sijaan hänen vierainaan olivat kirjallisuuden, historian, lakitieteen ja filosofian professorit perheineen. Matkaa sanottiin yliopistossa kauan "oppineitten huvimatkaksi". Professorit kertoivat palatessaan matkan olleen erinomaisen hauskan. Dick palasi kotiin viisaampana kuin vuosikausien luentojen jälkeen olisi ollut. Sillä tavoin voitettu aika teki hänelle mahdolliseksi sivuuttaa luentoja ja omistaa enemmän aikaa laboratoriotöille.

Eikä hän karttanut ylioppilashuvituksia. Naisylioppilaat rakastuivat häneen ja hän oli tanssitilaisuuksissa lakkaamatta. Hän ei koskaan laiminlyönyt kävelykonserttia, olutpitoja tahi tappelua eri ylioppilasosakuntien välillä ja hän seurasi Banjo- ja Mandoliiniklubeja niiden matkoille pitkin Tyynenmeren rannikkoa.

Ja kuitenkaan ei hän ollut mikään ihme. Hän ei ollut missään loistava. Mutta jos Dick Forrest ei loistanutkaan missään aineessa, ei hän ollut huonokaan missään. Hän ei osoittanut mitään ihmeellistä kykyä eikä liioin mitään heikkoutta tahi kykenemättömyyttä. Sen hän sanoi myöskin holhoojilleen, jotka hänen erinomaisen hyvän käytöksensä vuoksi olivat alkaneet ajatella hänelle suurta tulevaisuutta. Ja kun he kysyivät, miksi hän aikoi tulla, vastasi hän:

"En miksikään. Vain monipuoliseksi, tietorikkaaksi ihmiseksi. En aio tulla miksikään erikoistutkijaksi. Sen asian ratkaisi isäni minun puolestani jättäessään minulle rahaa. Sitä paitsi en saattaisi tulla erikoistutkijaksi, vaikka tahtoisinkin. Se ei sovi minulle."

Kun sitten mr Davidson ja toiset holhoojat Dickin läsnäollessa ilmaisivat tyytyväisyytensä siitä, ettei Dick ollut osoittanut mitään seikkailunhalua takaisin tultuaan, vastasi Dick:

"Oh, minä voin hillitä itseni kun tahdon."

"Niin", sanoi mr Slocum vakavasti. "Ja sehän on aivan erinomaista, että te vietitte myrskykautenne niin aikaisin ja opitte itsehillintää."

Dick katsoi häneen kummastuneena.

"Ah, tuota poikaseikkailua ei oteta lukuun", sanoi hän. "Se ei ollut mikään myrskykausi. Vielä en ole päästänyt viileyttäni valloilleen. Mutta katsokaa kun se alkaa. Älkää unohtako hetkeksikään, että minä olen kaikkea muuta kuin elähtänyt ja kulunut. Olen tulta ja leimua. Olen nuori ja eloisa, minulla on voimakkaat tunteet. Mutta minä pidän itseni aisoissa. En aio heittäytyä ensimmäisen parhaan naisen käsivarsille. Minä valmistaudun. Aion kyllä tyhjentää pikarini pohjaan ja vauhdikkaasti. Haluan rakastaa ja suudella, panna henkeni alttiiksi ja riemuita. Haluan elää elämän iloisia päiviä niin kauan kun vielä olen nuori, mutta en silloin kun olen vielä liian nuori. Sillä aikaa urheilen tovereiden kanssa ja valmistaudun, niin että kun päästän itseni valloilleen, minulla on suurimmat mahdollisuudet saada parasta. Uskokaa minua, en nuku joka yö hyvin."

"Tarkoitatte..." kysyi mr Crockett.

"Sitä juuri tarkoitan. En ole vielä hellittänyt ohjia, mutta ottakaa vaari kun sen teen."

"Ja te alatte, kun olette suorittanut tutkintonne?"

"Kun olen suorittanut tutkinnon aion käydä yhden vuoden jälkikurssin Maanviljelysakatemiassa. Katsokaa, minulla on päähänpisto tulla maanviljelijäksi. Haluan tehdä jotakin, jotakin tuottavaa. Minun isäni ei ollut tuottelias. Ettekä tekään sitä ole."

"Poikani, minulla on hiukan kokemusta kalifornialaisesta maanviljelyksestä", keskeytti Crockett loukkautuneena.

"Tietysti teillä on, mutta te ette ollut tuottelias. Te – niin, totuus pysyy totuutena – vain, turmelitte maata. Te olitte maanviljelijä vanhaan, kuluneeseen tapaan. Mitä te teitte? Te otitte neljäkymmentä tuhatta acrea hienointa maata Sacramento-laaksosta ja viljelitte siinä vehnää vuoden toisensa perästä. Teillä ei ollut vuoroviljelyksestä aavistustakaan. Te poltitte oljet. Te aurasitte neljän tuuman syvyydeltä ja jätitte neljä tuumaa pinnan alle kerroksen, joka kovettui kuin sementtilattia. Te otitte tuosta ohuesta neljän tuuman kerroksesta kaiken voiman ja nyt siinä ei kasva mitään."

"Te olette repinyt alas. Sitä teki isänikin. Kaikki tekivät niin. Mutta minä aion käyttää isän rahat rakentamiseen. Aion ottaa haltuuni tyhjiksi-imetyt vehnämaat, joita voin ostaa huutokaupasta niinkuin tulenvahingoittamia tavaroita, repiä auki kovettuneen auranpohjan ja antaa maan tuottaa enemmän kuin se tuotti silloin kun te aloititte sitä viljellä."

Keskustelun loputtua mr Crockett mainitsi myrskykaudesta, josta Dick oli puhunut.

"Niin pian kuin olen lopettanut Maanviljelysakatemian", vastasi Dick, "ostan maata ja karjaa sekä muodostan ranchin, josta todella tulee ranchi. Ja sitten alan myrskykauteni."

"Ostan kenties viisikymmentä tuhatta acrea, ehkä viisisataatuhatta. Aion käyttää hyväkseni maan luonnollista hinnannousua. Ihmiset eivät ole alkaneet vielä tulla Kaliforniaan. Ilman että liikutan sormeani, voin ostaa maata kymmenellä dollarilla acren ja se on viidentoista vuoden kuluttua viidenkymmenen dollarin arvoista ja se, mikä nyt maksaa viisikymmentä, on silloin viidensadan dollarin arvoista."

"Puoli miljoonaa acrea, kymmenen dollaria acrelta, on viisi miljoonaa dollaria", varoitti mr Crockett vakavasti.

"Ja viidenkymmenen mukaan se on kaksikymmentäviisi miljoonaa", nauroi Dick.

Mutta hänen holhoojansa eivät milloinkaan uskoneet siihen myrskykauteen, josta hän puhui. Hän saattoi tuhlata omaisuutensa uusiin maanviljelyshullutteluihin, mutta että hän näin monen säännöllisesti vietetyn vuoden jälkeen kirjaimellisesti tulisi hulluksi, oli mahdoton uskoa.

Dick suoritti tutkintonsa verraten vaatimattomasti. Hän oli kahdeskymmeneskahdeksas eikä ollut herättänyt akateemisessa maailmassa mitään hämmästystä. Hänen suurin voittonsa oli, että hän oli pystynyt vastustamaan niin monia kauniita tyttöjä ja heidän äitejään.

Maanviljelysakatemiassa Dick omisti vuotensa yksinomaan laboratoriotöihin ja laiminlöi kaikki luennot. Hän palkkasi yksityisiä luennoitsijoita ja maksoi heidän lukuunsa suuria summia yksinomaan matkakustannuksiin. Jacques Ribot, jonka katsottiin olevan maailman ensimmäisen maanviljelys-kemian aisantuntijan ja joka oli luopunut Ranskassa saamastaan kahdesta tuhannesta California-yliopiston tarjoaman kuuden tuhannen vuoksi ja siirtynyt sitten Hawaijin sokeri-istutuksille kymmenestä tuhannesta, kirjoitti viiden vuoden sopimuksen alle, kiitos Dickin tarjoaman viidentoista tuhannen ja Kalifornian miellyttävän ilmanalan.

Herrat Crockett, Slocum ja Davidson löivät kauhistuksesta kätensä yhteen ja otaksuivat tämän olevan hulluutta, josta hän oli puhunut.

Mutta tämä oli vain yksi Dick Forrestin mielettömistä teoista. Tavattoman palkkatarjouksen avulla hän ryösti hallituksen kuuluisimman karja-spesialistin ja valloitti samalla tavoin Nebraska-yliopiston meijeritalouden suurimman professorin sekä musersi Maanviljelysakatemian rehtorin sydämen ottamalla palvelukseensa sen kuuluisimman agronomin, professori Hirdenhammerin.

"Huokea hinta, huokea hinta", sanoi Dick holhoojilleen. "Eikö ole parempi että kulutan rahani ostamalla professoreja mieluummin kuin kilpa-ajohevosia ja näyttelijättäriä. Teillä on se paha vika, ettette ymmärrä aivojen ostamisen etuja. Minä ymmärrän. Se on minun erikoisalani. Minä aion lyödä niistä rahaa ja parempaa kuin sitä, aion antaa tusinan ruohoja kasvaa siellä, jonne te ette ole jättäneet tilaa puolellekaan ruohonkorrelle, imiessänne maan puhtaaksi."

Saattaa siis ymmärtää, minkä vuoksi hänen holhoojansa eivät tahtoneet uskoa uhkausta myrskykaudesta, suuteloista ja kaikesta muusta.

"Vielä vuosi", sanoi hän työskennellessään maantutkimuksen, maanviljelystieteitten ja siementen kimpussa sekä matkustellessaan korkeasti palkattujen apulaistensa seurassa ympäri Kaliforniaa.

Samana päivänä kun hän tuli täysi-ikäiseksi, päätettiin Sacramento-joesta vuorenhuipuille maakappaleen kauppa.

"Uskomaton hinta", sanoi mr Crockett.

"Uskomattoman huokea", sanoi Dick. "Näkisittepä vain kappaleen maatani ja vesijohdot."

– – –

Dick Forrestin nimeä alettiin hämmästyttävän usein mainita sanomalehdissä. Hän saavutti tavallaan kuuluisuuden ollessaan ensimmäinen, joka maksoi kymmenentuhatta dollaria yhdestä nautaeläimestä. Hänen hallitukselta ryöstämänsä karjanerikoistuntija tarjosi Englannissa enemmän kuin Rothschildit, ostaessaan "Hillcrest Clieftain" nimisen oriin, joka tuli pian tunnetuksi nimellä "Forrestin hulluus". Tämä kuninkaallinen eläin maksoi enemmän kuin viisituhatta puntaa.

"Antakaa niiden nauraa", sanoi Dick entisille holhoojilleen. "Aion tuoda maahan neljäkymmentä shiretammaa. Ansaitsen puolet oriin hinnasta ensimmäisenä vuonna. Siitä tulee isä ja isänisä monille pojille ja pojanpojille, joiden jälkeen kalifornialaiset tulevat juoksemaan henki kurkussa saadakseen ostaa niitä minulta kolmesta ja viidestätuhannesta kappale."

Ensimmäisenä täysi-ikäisyysvuonnaan Dick Forrest teki monta sellaista hulluutta. Mutta käsittämättömin kaikista hänen hulluuksistaan oli, että sitten kun hän oli pannut näihin yrityksiinsä miljoonia, jätti hän kaikki asiantuntijoittensa hoidettavaksi ja kehitettäväksi niiden yleisten ohjeiden mukaan, jotka hän oli heille antanut, osti piletin Tahitiin menevään matkustajalaivaan ja alkoi myrskykautensa.

Hänen holhoojansa kuulivat hänestä silloin tällöin. Erään kerran hän oli nelimastoisen teräslaivan omistaja ja kapteeni, laivan, joka purjehti Englannin lipun alla ja rahtasi hiiliä Newcastleen. Sen verran he tiesivät, koska heidän oli pitänyt maksaa kauppasumma ja kun he lukivat sanomalehdistä, että Dick oli sen laivan kapteeni, joka oli pelastanut "Orionin" onnettomat matkustajat ja saivat nostaa vakuutussumman, kun Dickin laiva melkein koko miehistöineen upposi Fyimyrskyssä. Vuonna 1896 hän oli Klondykessä, vuonna 1897 Kamtshatkassa sairastuneena keripukkiin, sitten hän kiisi Amerikan lipun alla Filippiineille. Kerran – he eivät milloinkaan saaneet tietää kuinka se kävi päinsä – oli hän viheliäisen rannikkopurjehtijan omistaja ja kapteeni. Laiva oli ennen kuulunut, Lloydille ja hylätty, nyt se oli Sianin egidin.

Silloin tällöin he saivat liikekirjeiden kautta kuulla hänestä eri osista maailmaa. Kerran heidän täytyi panna liikkeelle koko Tyynenmerenrannikon poliittinen vaikutusvalta saadakseen hallituksen Washingtonissa auttamaan hänet Venäjältä pulasta; asiasta ei päivälehdissä mainittu sanaakaan, mutta salaisuudessa se herätti iloa ja ihastusta kaikissa Euroopan diplomaateissa.

Kerran he saivat tietää hänen haavoittuneen Mafekingin luona, sitten saaneen keltakuumeen Guacmilissa sekä sen jälkeen tuomitun New-Yorkissa laivalla harjoittamastaan miehen pahoinpitelystä. Kolme kertaa he lukivat sanomalehdistä uutisen hänen kuolemastaan, kerran eräässä Meksikon taistelussa ja kahdesti oli hänet teloitettu Venezuelassa. Sen jälkeen holhoojat eivät enää uskoneet, kun hänen matkustettuaan sampanissa Keltaisenmeren yli "kerrottiin" kuolleen beri-beri-tautiin, joutuneen Mukdenin luona venäläisten puolella ollessaan japanilaisten vangiksi ja istuvan sotilasvankeudessa Japanissa.

Ainoa, mikä saattoi heitä hämmästyttää, oli se, että hän kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, lopetettuaan myrskykautensa, palasi Kaliforniaan mukanaan vaimo, jonka kanssa hän, sen mukaan mitä ilmoitti, oli ollut naimisissa monta vuotta ja jonka kaikki hänen kolme holhoojansa huomasivat tuntevansa. Mr Slocum oli kadottanut kahdeksansataatuhatta nuoren rouvan isän omaisuutta Los Cocos-kaivosten aiheuttamassa romahduksessa, kun Yhdysvallat ostivat kaiken hopearahan takaisin. Mr Davidson oli voittanut miljoonan, kun nuoren rouvan isä oli ansainnut Amadoren hylätyistä kaivoksista kahdeksan miljoonaa.

Ja Dick Forrest oli naimisissa Philip Destenin tyttären kanssa! Ei ollut oikeastaan mitään syytä onnitella Dickiä. Mutta kuitenkin se antoi aihetta alituiseen toistamiseen, ettei hän itse tiennyt minkälainen onni hänellä oli ollut. Hänen holhoojansa antoivat anteeksi myrskykauden. Hän oli hyvittänyt sen. Hän oli vihdoinkin tehnyt täydellisesti oikean teon. Enemmänkin, suorastaan suurenmoisen. Paula Desten! Philip Destenin tytär! Destenin veri! Destenin ja Forrestin! Siinä oli kylliksi, siinä.

Se yksinkertainen tosiasia, että hän oli mennyt naimisiin Destenin kanssa, sai heidät joka tapauksessa nyökäyttämään hyväksyvästi, kun Dick näytti heille Suurtalon piirustukset ja kustannusarvion. Paula Destenin vuoksi he tunnustivat tällä kertaa, että hän käytti rahoja viisaasti. Mitä maanviljelykseen tulee, oli kiistämätöntä, että Harvets-kaivokset tuottivat suurenmoisesti, joten Dick saattoi hyvin urheilla maanviljelyksillään. Siitä huolimatta sanoi mr Slocum: "Kaksikymmentäviisituhatta dollaria työhevosesta on suoraa hulluutta. Jos se olisi ollut edes kilpa-ajohevonen..."

SEITSEMÄS LUKU.

Sillä aikaa kun Dick Forrest silmäili tiedonantoja sikarutosta, alkoi hänen avoimen ikkunansa kautta kuulua pihan toiselta puolen ääni, joka merkitsi, että hänen vuoteensa vieressä puukehyksessä hymyilevä nuori nainen, joka muutamia tunteja sitten oli lähtenyt hänen makuuhuoneestaan jätettyään sinne pienen pitsipäähineen, jonka Oh My oli niin huolellisesti korjannut, oli valveilla.

Dick tunsi itsensä iloiseksi tietäessään hänen olevan hereillä. Ilo siitä oli aina yhtä uusi. Hänestä, joka itse oli ollut hereillä useita tunteja aikaisemmin, tuntui aina siltä, ettei Suurtalo ollut kokonaan valveilla, ennen kuin hän oli kuullut Paulan aamulaulun.

Mutta tunnettuaan iloa tietäessään Paulan olevan valveilla unohti hän hänet kohta, kuten tavallisesti, liikeasioitten vuoksi. Paula katosi hänen tietoisuudestaan kun hän uudelleen syventyi lukemaan sikarutosta.

"Hyvää huomenta, iloinen poika", oli seuraava, mitä hän kuuli ja se kuului aina yhtä ihastuttavalta hänen korvissaan. Paula lensi hänen syliinsä, silkinpehmeänä aamukimonossaan ja kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja istuutui tarjotulle polvelle. Dick painoi hänet lähelleen osoittaen olevansa tietoinen hänen läsnäolostaan, vaikka silmät vielä viipyivät professori Kenealysin selonteossa sikarutosta.

"Oh –!" vastusti Paula. "Sinulla on kaikki aivan liian hyvin. Sinä hukut rikkauksiin. Tässä on sinun poikatyttösi, sinun 'pieni, kirkas kuusi', etkä ole edes sanonut: 'Hyvää huomenta, pikku poikatyttö, oletko nukkunut hyvin?'"

Ja Dick jätti professori Kenealysin numerot, painoi vaimonsa lähemmäksi, suuteli häntä, mutta hänen oikea etusormensa oli yhä lehtien välissä.

"Oh –!" huudahti Paula. "Oh, kuule."

Ulkoa kuului viiriäisten huilunsäveleitä. Paula värisi ilosta levätessään Dickin rinnoilla.

"Muuttolinnut ovat tulleet", sanoi Dick.

"Se merkitsee kevättä", huudahti Paula.

"Ja kauniita ilmoja."

"Ja rakkautta!"

"Ja pesänrakentamista sekä munien laskemista. Kuule! Nyt ne alkavat jälleen."

Kuului monisävelistä viserrystä, piipitystä sekä kujerrusta. Dick ja Paula kuuntelivat ihastuneina, kunnes pienien kultaviheriäisten rakastavien parien pienen kuoron keskeytti äkkiä ikäänkuin tuomiopasuunan kumiseva jättiläisääni, ei suinkaan vähemmän villi, musikaalinen eikä intohimoinen, vaan voimansa vuoksi vaikuttava ja puoleensavetävä.

Puolisoiden innokkaat, silmät koettivat avonaisen oven ja makuuhuoneen ikkunaverhon läpi katsoa syreenien väliselle tielle, he odottivat henkeään pidätellen, että suuri ori, joka antoi kuulua rakkauskutsunsa, tulisi näkyviin. Nyt se hirnui jälleen ja Dick sanoi:

"Laulan sinulle laulun, kirkas kuuni. Se ei ole minun lauluni. Se on Mountain Ladin. Sitä hän hirnuu. Kuule! Nyt laulaa hän jälleen. Näin hän sanoo: 'Kuulkaa minua. Minä olen Eros. Jalkani kumisevat vuorella. Minä täytän avarat laaksot. Tammat kuulevat minua ja levittäytyvät rauhallisiin laaksoihin, sillä he tuntevat minut. Ruoho tulee mehukkaammaksi ja mehukkaammaksi. On kevät. Kevät on minun. Minä hallitsen kevään valtakuntaa. Tammat muistavat minun ääneni. He tuntevat minut vanhastaan äitinsä kautta. Kuulkaa minua! Minä olen Eros'."

Paula painautui lähemmäksi miestään kunnes hänen huulensa koskettivat tämän otsaa. Silloin he näkivät yht'äkkiä Mountain Ladin, mahtavana ja majesteettisena selässään pienoinen ihmismuurahainen. Uudelleen ori antoi valtavan rakkauskutsunsa kaikua.

Melkein kuin kaikuna kuului kaukaa vastaukseksi heikko ja kutsuva vastaus.

"Se on Fotheringtonin Prinsessa", kuiskasi Paula.

Jälleen kumisutti Mountain Lad kutsunsa ja Dick toisti:

"Kuulkaa minua! Minä olen Eros! Jalkani jymisevät vuorella!"

Suloisesti ja lujasti puolisonsa käsivarsiin suljettuna tunsi Paula milt'ei vastenmielisyyttä hänen ihailunsa vuoksi komeaa eläintä kohtaan. Seuraavassa hetkessä vastenmielisyys katosi ja hän huudahti syyllisyydestään tuntoisena:

"Ja nyt, Punapilvi, Terholaulu!"

Dick heitti häneen puoleksi hajamielisen katseen ja lauloi sitten yhtä reippaasti kuin toinen oli pyytänyt.

    "Terhot kuuluvat taivaaseen!
    Minä istutan terhoja laaksoseen!
    Minä istutan terhoja laaksoseen.
    Terhoja tammen kasvamaan!"

Paula oli painautunut Dickin laulaessa aivan häneen kiinni, mutta silmänräpäyksen laulun jälkeen hän tunsi vihkosta pitelevän käden levottoman liikahduksen ja näki kuinka Dick heitti nopean katseen pöytäkelloon, joka osoitti 11,15. Paula koetteli vielä häntä pidättää ja vasten tahtoaan tuli hänen ääneensä hillittyä mielipahaa.

"Sinä olet ihmeellinen, Punapilvi", sanoi hän. "Välistä tosiaankin luulen sinun olevan Punapilvi, joka istuttaa terhojaan ja laulaa viljelijäniloaan. Ja välistä tuntuu minusta, kuin sinä olisit liian uudenaikainen, joka etsiessään Troijan seikkailuja syventyy tilastoihin ja aseistettuna koeputkella sekä seerumiruiskulla taistelee gladiaattoritaisteluja kauheita mikrobeja vastaan. Välistä näyttää minusta, kuin pitäisi sinun olla kaljupäinen ja käyttää silmälaseja, sillä tuntuu kuin..."

"Ei minulla olisi vahvemman oikeutta syleillä vaimoani", täytti Dick vetäen Paulaa lähemmäksi, "ja ikäänkuin olisin tyhmä virtahevonen, joka ei ole kyllin arvokas koskettamaan pientä kevätkukkaansa. Mutta kuule, minulla on suunnitelma. Muutamien päivien kuluttua..."

Mutta hänen suunnitelmansa kuoli syntyessään, sillä heidän takanaan kuului varovaista yskintää ja kun he kääntyivät, näkivät he Bonbrightin, toisen sihteerin, seisovan ovella kädessään muutamia keltaisia papereita.

"Neljä sähkösanomaa", sanoi hän anteeksipyynnöksi. "Mr Blake arvelee kahden niistä olevan sangen tärkeitä. Yksi koskee Chileen menevää härkälaivalastia."

Paula vetäytyi hitaasti miehensä luota, nousi seisomaan ja näki, kuinka tämä liukui hänen luotaan rahtitaksoihin, tilastoihin ja sihteereiden sekä päällysmiestensä luo.

"Paula", huusi Dick, kun hänen vaimonsa oli katoamaisillaan, "olen ristinyt viimeisen kiinalaisen. Hänen nimensä on Oh Ho. Mitä siitä pidät?"

Vastauksessa kuului toivottomuuden väre, joka pian katosi:

"Sinä tahdot siis välttämättömästi saada täydellisen hämmästyksen aikaan palvelijoittemme nimissä?"

"Enhän tee sitä koskaan kotieläintemme suhteenkaan, joilla kaikilla on samat esi-isät", vakuutti Dick vakavuudella, joka oli ristiriidassa hänen silmiensä ilmeen kanssa.

"En tarkoittanut sitä", vastasi Paula, "tarkoitin, että sinä tyhjennät kielen mahdollisuudet. Pian on sinun kutsuttava heitä Oh Bell, Oh Hell ja Oh Go to Hell. Sinun 'Oh'isi oli erehdys. Sinun olisi pitänyt alkaa sanalla 'Red'. Silloin olisit saanut Red Bell, Red Horse, Red Dog, Red Trog – ja kaikkia muuta punaista."

Hänen naurunsa sekaantui Dickin nauruun, kun hän katosi ja seuraavassa hetkessä Dick oli syventynyt yksityiskohtiin kolmensadan nuoren naudan lähettämisestä Chileen. Mutta tiedottoman mielihyvän tuntein hän kuuli vielä Paulan laulavan mennessään sivurakennukseensa, mutta sitä hän ei kuullut, että äänen kirkas sointu oli hiukan, hyvin hiukan hillitty.

KAHDEKSAS LUKU.

Viisi minuuttia sen jälkeen kun Paula oli lähtenyt astui Dick autoon yhdessä Mahosta tulleen välittäjän Thayerin ja Breedes Gazetten kirjeenvaihtajan Naismithin kanssa. Wardman, päällysmies, jonka hoitoon Ei tarvittu sanoa paljon. Se oli pettymys Thayerille, joka arveli, että kymmenen vaunulastin osto näin kalliita eläimiä oli asia, jota sieti keskustella.

"Ne puhuvat itse puolestaan", oli Dick sanonut ja kääntynyt sitten Naismithin puoleen antaakseen tälle aineksia Kalifornian lammaskannasta.

"En neuvo teitä vaivautumaan valitsemaan", sanoi Dick kymmenen minuuttia myöhemmin Thayerille. "Ne ovat ensiluokkaisia kaikki. Vaikka käyttäisitte koko viikon valitaksenne kymmenen vaunulastianne, on tulos aivan sama kuin jos ottaisitte ensimmäiset, jotka näette."

Tämä käsitys, että kauppa jo oli selvä, hämmästytti Thayeria niin,lampaat kuuluivat, kohtasi heidät paikalla, jonne useita tuhansia nuoria shorpshirelampaita oli koottu tarkastettavaksi.

että kun hän joka tapauksessa oli selvillä, ettei milloinkaan ollut nähnyt arvokkaampaa lajia, korotti hän tilauksensa kahteenkymmeneen vaunulastiin. Heidän tultuaan takaisin Suurtaloon ja hänen Naismithin kanssa merkitessään tuloksia lopettaakseen keskeytyneen biljardierän, sanoi hän:

"Tämä on minun ensimmäinen käyntini Forrestin luona. Hän on poppamies. Minä olen ostanut lampaita itävaltioista ja tuottanut Euroopasta. Mutta nämä voittavat kaikki ennen näkemäni. Te kai huomasitte, että korotin tilaukseni kaksinkertaiseksi. Ostajat Idahossa tulevat niiden vuoksi hulluiksi. Minulla on ostomääräys vain kuudelle vaunulastille ja ehdollisesti kahdelle lisää riippuen lajista, mutta jollei jok'ikinen ostaja kaksinkertaistuta tilaustaan nähdessään nämä lampaat ja ellei lopuista suorastaan tapella, niin en minä ymmärrä lampaista yhtään mitään."

Kun aamiaisgongong kaikui ensimmäisen kerran – suuri korealainen pronssigongong, joka ei milloinkaan saanut antaa merkkiä, ennen kuin oltiin varmat siitä, että Paula oli hereillä – liittyi Dick nuoriin, jotka olivat Kultakalasäiliön luona. Bert Wainwright – saaden erilaisia neuvoja sisareltaan Ritalta ja Paulalta sekä Paulan sisarilta Lutelta ja Ernestineltä – koetteli vangita haaviin tavattoman komeata kultakalaa.

Iloisen mielialan vallitessa, naurun ja huudon kaikuessa suoritettiin teko, suuri kala laskettiin peltiseen soikkoon ja jätettiin italialaisen puutarhamestarin pois vietäväksi.

"No, mitä uutta sinulla on ilmoitettavaa?" kysyi Ernestine, kun Dick tuli.

"Ei mitään", vastasi hän. "Ranchi on ryöstetty puhtaaksi. Kolmesataa kaunista nuorta nautaa menee huomenna Etelä-Amerikkaan ja Thayer – te tapasitte hänet eilen illalla – ottaa kaksikymmentä vaunulastia lampaita. Voin vain sanoa, että maineeni on matkalla Idahoon ja Chileen."

"Istuta sitten enemmän terhoja", nauroi Paula käsivarret sisariensa ympärillä ja kaikki kolme odottivat hymyillen leikillistä vastausta, joka välttämättä oli tuleva. Mutta gongong soi toisen kerran ja Paula, toinen käsivarsi Dickin, toinen Ritan vyötäisillä, meni pukeutumishuoneeseen Bert Wainwright'in muodostaessa jälkijoukon Luten ja Ernestinen kanssa, joille hänen piti opettaa uusi tangovuoro.

"Eräs asia, Thayer", sanoi Dick erottuaan naisista ja tavattuaan Thayerin sekä Naismithin ruokasaliin johtavien portaiden yläpäässä. "Ennen kuin matkustatte haluaisin, että silmäilisitte meidän merinolampaitamme. Niistä voin tosiaankin ylpeillä ja Amerikan lammastuntijoiden on kiinnitettävä niihin huomiotaan. Pankaa minulta lahjaksi puoli tusinaa ja antakaa Idahon lammasmiesten nähdä ne."

He istuivat erään pöydän ääreen, jota saattoi pidentää loppumattomiin, sillä ruokasali oli pitkä ja matala, samanlainen kuin meksikolaisten maaporhojen ruokasalit Kaliforniassa ennen aikaan. Lattia oli suurista, ruskeista tiilikatoista, katto ja seinät kalkilla rapatut ja suuri, koristelematon tulisija oli tavattoman valtava, mutta yksinkertainen. Kasvit ja kukat nyökkäsivät syvistä ikkunakomeroista, huoneessa oli puhtauden, siisteyden ja vilpoisuuden leima.

"Kuulkaahan", sanoi Thayer hillityllä äänellä Naismithille Dickin ollessa kovaäänisessä, leikillisessä keskustelussa tyttöjen kanssa. "Täältä saatte aineksia kirjoitukseen, jos aiotte puhua Suurtalosta. Olen nähnyt palvelijoiden ruokasalin. Neljäkymmentä henkilöä ruokailee siellä. Tämä on kokonainen täysihoitola. Huolellisesti ja tarkoituksenmukaisesti hoidettu, sen saatte uskoa. Tuo kiinalainen Oh Joy on koko velho. Hän hoitaa koko talouden ja koneisto työskentelee niin hiljaa, ettei kuulu mitään."

"Suurin velho on Forrest", vastasi Naismith. "Hänellä on aivot, jotka vallitsevat toisia aivoja. Hän saattaisi johtaa armeijaa, sotaretkeä, hallitusta, vieläpä suurta sirkustakin."

"Viimeinen on suuri kohteliaisuus", sanoi Thayer.

– – –

"Paula", sanoi Dick vaimolleen. "Olen äsken saanut ilmoituksen, että Graham tulee huomenaamulla. Sano Oh Joylle, että hänet on sijoitettava vahtitorniin. Siellä on mainiota ja hän ehkä toteuttaa uhkauksensa ja alkaa työskennellä kirjansa kimpussa."

"Graham? – Graham?" Paula etsiskeli muististaan. "Tunnenko minä hänet?"

"Sinä tapasit hänet kerran Santiagossa kaksi vuotta sitten, kahvila Venuksessa. Hän söi päivällistä kanssamme."

"Vai niin, eräs noista meriupseereista?"

Dick pudisti päätään.

"Ei, ei lainkaan. Etkö muista pitkää vaaleaa miestä – sinä puhelit hänen kanssaan puoli tuntia musiikista, sillä aikaa kun kapteeni Joyce puheli suut silmät täyteen todistellakseen että Yhdysvaltojen pitäisi panssaroidulla nyrkillä kurittaa Meksikoa."

"Ah, niinkö." Paula muisti hänet hämärästi. "Hän oli tavannut sinut jossakin ennen – Etelä-Afrikassa, eikö niin? Tahi Filippiineillä?"

"Hän juuri. Se oli Etelä-Afrikassa. Evan Graham. Sen jälkeen tapasimme postilaivassa Keltaisellamerellä. Sitten kulkivat tiemme ristiin kymmenen tahi kaksitoista kertaa, emmekä tavanneet ennen kuin tuona iltana Venuksessa."

"Mutta kuka hän on?" kysyi Paula. "Ja mikä asema hänellä on maailmassa?"

"Niin, alkaakseni lopusta, hän on köyhä – toisin sanoen köyhä omalta näkökannaltaan. Hänellä on jäljellä useita tuhansia vuodessa, mutta koko isän jälkeenjättämä perintö on poissa. Ei, hän ei ole tuhlannut sitä. Mutta hän oli monimutkaisissa asioissa ja 'hiljaisen pulan' aikana muutamia vuosia sitten kynittiin hänet melkein puhtaaksi. Mutta hän ei ilmaise sitä edes ilmeelläkään.

"Hän on hyvää lajia, vanhaa amerikkalaista rotua ja on käynyt Yalen läpi. Hänen kirjansa – siitä odottaa hän paljon – käsittelee hänen matkaansa läpi Etelä-Amerikan, länsirannikoita itärannikolle. Se oli suureksi osaksi tuntematonta maata. Brasilian hallitus antoi hänelle vapaaehtoisesti kymmenentuhannen dollarin palkinnon tiedoista, joita hän ilmoitti vielä tuntemattomista Brasilian osista. Oh, hän on mies, oikea mies. Ja kunnianmies. Sinä tunnet lajin – mutkailematon, suuri, voimakas ja yksinkertainen; on ollut kaikkialla, nähnyt kaikki, tuntee kaikista asioista koko joukon, on oikeudenmukainen, rehellinen, katsoo suoraan silmiin – niin, sanalla sanoen, miesten mies."

Ernestine taputti käsiään, heitti houkuttelevan, kiihottavan ja uhmaavan katseen Bert Wainwrightiin sekä huudahti: "Ja hän tulee huomenna?"

Dick pudisti moittivasti päätään.

"Ei, älä koetakaan, Ernestine. Yhtä kauniit tytöt kuin sinä ovat koettaneet vangita Evan Grahamin. Ja meidän kesken sanoen, en moiti heitä siitä. Mutta Graham on poissa leikistä. Hän on yhtä vanha kuin minäkin – ja on, samoin kuin minäkin, ollut mukana yhdessä sekä toisessa. Eikä hän välitä nuorista tytönheilakoista. Sinä ehkä sanot, että hän on elähtänyt, mutta minä väitän hänen puolestaan, että hän on vain vanha, paatunut ja sangen viisas."

YHDEKSÄS LUKU.

"Missä on minun sydänkäpyseni?" huusi Dick kulkien kilahtelevin kannuksin Suurtalossa ja etsien pikkurouvaansa.

Hän tuli ovelle, joka johti pitkään siipirakennukseen. Se oli ilman lukkolaitetta oleva sala-ovi, mutta Dickillä ja hänen vaimollaan oli kätkettyjen vieterien salaisuus; hän painoi oikeata paikkaa ja ovi avautui.

"Missä on minun sydänkäpyseni?" huusi hän ja marssi koko kerroksen kautta.

"Missä on minun sydänkäpyseni?" huusi hän makuuhuoneeseen, mutta tapasi vain ruman, kolmikymmenvuotiaan kiinalaisen naisen, joka kohtasi hänen katseensa nöyrästi ja alistuvasti hymyillen.

Hän oli Paulan kamarineiti Oh Dear. Dick oli Paulan vuoksi ottanut hänet kalastajajoukkueesta Keltaiselta mereltä, jossa hänen äitinsä, joka oli leski, hyvinä vuosina ansaitsi neljäkin dollaria vetämällä nuottaa kalastajille.

"Missä on emäntäsi, Oh Dear?" kysyi Dick.

Oh Dear astui askeleen takaisin, peloittavan ujona.

Dick odotti.

"Hän ehkä on nuorten neitien mukana – en tiedä." Oh Dear sammalsi ja Dick kääntyi ympäri pelkästä armeliaisuudesta.

"Missä on sydänkäpyseni?" huusi hän kääntyessään ulkoporrasta, juuri kun eräs auto ajoi paikalle.

"Vieköön minut peijakas, jos sen tiedän", vastasi pitkä, vaaleaan kesäpukuun puettu mies autosta ja melkein samalla hetkellä puristi Dick Forrest Evan Grahamin kättä.

Oh My ja Oh Ho kantoivat matkatavarat sisään ja Dick seurasi vierastaan vahtitorniin.

"Sinun on mukauduttava oloihimme, poikaseni", sanoi Dick. "Ranchia hoidetaan kuin kellonkoneistoa ja palvelijat ovat rattaita, mutta itsellemme me sallimme kaikenlaisia epäsäännöllisyyksiä. Jos olisit tullut paria minuuttia myöhemmin, ei täällä olisi ollut sinua vastaanottamassa kukaan muu kuin kiinalaiset palvelijat. Minä aioin juuri lähteä ratsastamaan ja Paula – mrs Forrest – on kadonnut."

Molemmat miehet olivat melkein yhtä pitkiä, Graham kenties isäntäänsä tuuman pitempi, mutta tämä oli korkeampirintainen ja hartioistaan leveämpi. Graham oli hiukan Forrestia vaaleampi, mutta molemmilla oli samanlaiset harmaat silmät ja molemmat olivat yhtä ahavoituneita sekä auringonpolttamia. Grahamilla oli hiukan karkeammat piirteet ja pitemmät silmät, mutta raskaammat silmäluomet. Hänen nenänsä oli suurempi ja suorempi kuin Dickin, hänen huulensa punaisemmat ja täyteläisemmät.

Mutta tuuma enemmän pituutta ja tuuma vähemmän rinnanleveyttä antoi Evan Grahamille notkeutta ja sulavuutta, jota Dick Forrestilta puuttui.

Forrest heitti rannekelloonsa pikaisen katseen. "Puoli kaksitoista", sanoi hän. "Tule nyt mukaan, Graham. Emme syö ennen kuin puoli yksi. Minun on lähetettävä laivalasti härkiä, kolmesataa kappaletta, ja olen suorastaan ylpeä niistä. Sinun on ne ehdottomasti nähtävä. Älä välitä muuttaa ratsastuspukua. Oh Joy, sano, että satuloivat Altaden. Minkälaisen satulan haluat, Graham?"

"Minkälaisen hyvänsä."

"Englantilaisen, austraalialaisen? Mc Clellan? Meksikolaisen? Mc Clellanin siis..." – – –

– – –

He antoivat hevostensa seisoa tien vieressä ja katsoivat viimeiseen eläimeen saakka kunnes lauma, jonka piti aikaa matkansa Chileen, katosi tiemutkan taa.

"Näen, että se mitä olet suorittanut, on suurenmoista", sanoi Graham. "Askartelin ennen Argentinassa nuorena ollessani myöskin hiukan karjan parissa. Jos minulla olisi ollut tuollaisia rotueläimiä, en olisi tehnyt kuperkeikkaa."

"Aika ei ollut silloin kypsä lyhytsanaiselle rodulle", sanoi Dick. "Silloin ei ollut siellä alsikeapilasta eikä vesijohtoa. Ainoastaan tavalliset maalaishärät saattoivat kestää sen kuivuuden. Ne olivat kestäviä. Eikä höyrylaivoja jäähdytyshuoneineen ollut silloin vielä keksitty. Ne seikat saivat siellä aikaan vallankumouksen."

"Sitä paitsi olin minä vain poika", jatkoi Graham. "Vaikka se ei kai merkinnyt paljon. Siellä oli nuori saksalainen, joka kymmenennellä osalla minun pääomastani menestyi hyvin. Hän selviytyi sekä kuivista että katovuosista. Nyt hänellä on enemmän kuin miljoona."

He kääntyivät kotiin. Dick katsoi kelloaan.

"Meillä on hyvää aikaa", sanoi hän. "Olen iloinen, että näit nuo eläimet. Oli eräs syy, jonka vuoksi saksalainen onnistui. Hänen täytyi. Sinulla oli selkänojana isäsi rahat ja minä arvelen sinun suurimman heikkoutesi olleen siinä, että sinulla oli varoja ottaa itsellesi lomaa koska halusit."

– – –

"Tuolla ovat kalapadot", sanoi Dick viitaten näkymätöntä, syreenien takana olevaa aluetta kohti. "Siellä saat hyvän tilaisuuden kalastaa forelleja, kuhia tahi merirauskuja. Näetkös, minä olen saita. Minä haluan saada hyötyä kaikesta. Kahdeksan tunnin työpäivästä on etunsa, mutta veden minä annan työskennellä kaksikymmentäneljä tuntia..."

Hän ei lopettanut lausettaan. Oikealta aivan läheltä kuului kavioiden kopsetta betonia vasten, valtava loiskina, naisten huutoja ja naurua. Huudot saivat pian levottomuuden sävyn ja kuului läiskettä sekä korskuntaa, ikäänkuin suuri eläin olisi ollut hukkumaisillaan. Dick antoi hevosensa hypätä syreeniaitauksen läpi; Graham seurasi aivan hänen kantapäillään. He tulivat äkkiä auringonpaisteessa loistavalle avoimelle paikalle ja Grahamilla oli edessään omituisin taulu, minkä hän milloinkaan elämässään oli nähnyt.

Siellä oli betoniseinäinen puukehyksellä ympäröity pato. Sen yläpuoli vietti koko leveydellään lammikkoon. Pitkät sivut sitä vastoin olivat aivan äkkijyrkät. Lammikon toisesta päästä johti heikosti viettävä betoni sileälle maalle, jossa tallirenki seisoi kauhun lamauttamana ja toisti lakkaamatta tylsästi: "Oh herra jumala! Herra jumala!" Padon reunoilla istui kolme kauhistunutta vedenneitoa.

Ja keskellä lammikkoa teutaroi mahtava, punertava hevonen kiiltävänä vedestä iskien etujaloillaan niin, että teräskengät välähtelivät, auringonpaisteessa. Sen selässä pysyttelihe valkoinen vartalo, jota Graham ensiksi luuli kauniiksi nuorukaiseksi. Vasta sitten kun ori vaipui ja sukelsi jälleen ylös, ymmärsi Graham, että ratsastaja oli nainen – nainen, yhtä valkoinen kuin se valkoinen silkkiuimapuku, joka oli liimautunut hänen jäseniensä ympärille. Hänen selkänsä oli yhtä marmorinvalkea, mutta lihakset liikkuivat lakkaamatta hänen koettaessaan pitää päätään veden yläpuolella. Hänen notkeat, pyöreät käsivartensa olivat kiertyneet hevosen läpimärkään, pitkään harjaan ja hänen valkoiset, pyöreät polvensa olivat kahden puolen suuren hevosen silkinhienoa kaulaa. Hänen valkoiset varpaansa hapuilivat kiinnekohtaa eläimen kupeilta ja koettivat turhaan etsiä tukea sileän karvan alla olevista kylkiluista.

Yhdellä silmäyksellä Graham ymmärsi koko jännittävän tilanteen, huomasi, että valkoinen, ihana olento oli nainen, joka pienuudestaan ja heikkoudestaan huolimatta taisteli todellista jättiläistaistelua.

Kun nainen painoi poskensa valtavaa, koukistunutta kaulaa vasten, näytti kuin olisivat hänen kullanruskeat hiuksensa sekaantuneet oriin tummaan harjaan. Mutta eniten huomiota herättivät Grahamissa hänen kasvonsa. Ne olivat pojan kasvot ja samalla ne olivat naisen kasvot, ne olivat vakavat ja samalla iloiset, ne ilmaisivat iloa, jota itse vaara hänelle tuotti. Ne olivat nykyaikaisen naisen kasvot, mutta kuitenkin klassillisen pakanalliset. Tällaista olentoa ja tilannetta ei tavata kahdellakymmenellä vuosisadalla. Ne muistuttivat joko vanhasta Kreikasta tahi tuhannesta ja yhdestä yöstä.

Oriin koetellessa päästä ylös vedestä oli se vähällä keikahtaa selälleen. Ihana eläin ja ihana ratsastajatar katosivat molemmat pinnan alle, mutta tulivat seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen näkyviin; ori hakkasi yhä etujaloillaan ilmaa ja nainen riippui sen silkinhienolla kaulalla. Graham ajatteli kauhistuneena, mitä olisi tapahtunut, jos ori olisi kaatunut taapäin. Tarkoitukseton potku noista neljästä tavattomasta kaviosta olisi voinut ainaiseksi sammuttaa tuon ylpeän, valkoisen, tulisen naisen elämän.

"Asettaudu kaulalle", huusi Dick. "Tartu kiinni otsajouhiin ja istu kaulalla, kunnes hevonen pääsee tasapainoon!"

Nainen totteli, painoi varpaansa hevosen kupeisiin, piteli toisella kädellään hevosen harjasta, ojensi toisen ja tarttui sillä otsajouhiin. Seuraavassa hetkessä pääsi ori tasapainoon, kun naisen paino oli muuttunut toiseen kohtaan. Pitäen toisella kädellään harjasta, heilutti ratsastajatar toista valkoista käsivarttaan ja lähetti Forrestille tervehdyshymyilyn. Graham näki hänen olevan kyllin kylmäverisen pannakseen merkille Forrestin hevosen vieressä olevan toisenkin hevosen.

"Siitä eivät monet naiset olisi selviytyneet", sanoi Dick rauhallisesti, kun Mountain Lad, joka helposti säilytti saavutetun tasapainonsa, vihdoin kiipesi padon alapäästä huolestuneen tallirengin luo.

Renki tarttui oriin suitsiin, mutta Paula, joka vielä istui hevosen selässä, otti päättävin ilmein häneltä ohjat, käänsi Mountain Ladin ja teki kunniaa Dickille.

Tämä nauroi, vastasi tervehdykseen ja ratsasti pois syreenipensasten läpi.

"Kuka... Kuka hän oli?" kysyi Graham.

"Paula... vaimoni, poikatyttö, lapsi, joka ei milloinkaan tule täysi-ikäiseksi, sievin pikku ruusunnuppu, mikä milloinkaan on naishahmossa näyttäytynyt."

"Sain tosiaankin sydämentykytyksen", sanoi Graham. "Suorittavatko naisesi useinkin tuollaisia urotekoja?"

"Tämä oli ensimmäinen kerta", vastasi Dick. Hevonen oli Mountain Lad. Hän ratsasti sillä suoraan lammikkoon, antoi sen liukua kuin kelkan alas padonseinää eikä välittänyt vaarasta vähääkään.

"Hän pani peliin sekä hevosen että oman henkensä."

"Ja hevosen hinta on 35,000 dollaria", hymyili Dick. "Sen summan juuri tarjosi hevoskasvattajain yhdistys minulle viime vuonna. Ja mitä Paulaan tulee, saattaisi hän jok'ikinen päivä hävittää omaisuuteni ja elämäni onnettomuustapauksillaan – mutta sitä hän ei kumminkaan tee. Hänelle ei milloinkaan tapahdu mitään."

"En olisi antanut hänen hengestään kahta penniä, jos hevonen olisi kaatunut selälleen."

"Mutta sitä se ei tehnyt", vastasi Dick rauhallisesti. "Se johtuu Paulan onnesta. Hän on ollut minun mukanani granaattitulessa, jolloin hän tosiaankin tunsi itsensä melkein pettyneeksi, ettei haavoittunut tahi kuollut. Neljä patteria syyti mailin välimatkalla yllemme granaatteja, ja meidän oli ratsastettava puolen mailin pituinen mäki, ennen kuin saatoimme etsiä suojaa. Luulen tosiaankin olleeni peloissani, sillä syytin häntä siitä, että hän ratsasti liian hitaasti. Olemme nyt olleet naimisissa toistakymmentä vuotta ja tiedätkö, välistä minusta tuntuu, etten tunne häntä ollenkaan, ettei kukaan tunne häntä ja ettei hän itse edes tunne itseään. Paulalla ja minulla on ollut yksi loihtulause: Elä iloisesti, maksoi mitä maksoi! On sama, jos hinta on yksi dollari, oma henki tahi mikä muu hyvänsä. Se on meidän tapamme ja meidän onnemme. Emmekä me vielä milloinkaan ole saaneet maksaa liian paljon!"

KYMMENES LUKU.

Herrat söivät välipalaa. Naiset olivat estettyjä, selitti Forrest.

"Epäilen, näettekö ketään heistä ennen neljää, jolloin Ernestine – toinen Paulan sisarista – aikoo lyödä minut tennispelissä – ainakin hän on uhannut, niin, vieläpä lyönyt vetoakin siitä."

Ja Graham istui koko aamiaisen ajan herrojen joukossa, otti osaa keskusteluun roduista ja hevoslajeista, toi esille palan omasta maailmankatsomuksestaan, mutta ei saanut pois mielestään kuvaa emännästään – näkyä hänen valkoisesta, notkeasta pyöreydestään taustana uivan tumman oriin märkä selkä. Ja koko iltapäivän hänen katsellessaan palkittu ja merinolampaita sekä berkshire-emakoita väikkyi näky hänen mielessään. Vieläpä tenniskentälläkin, jossa hän kello neljä pelasi Ernestineä vastaan, teki hän useammin kuin yhden harhaiskun ajatellessaan marmorinvalkeaa naisvartaloa, joka ponnisteli pysyäkseen suuren hevosen selässä.

– – –

Vaikkakaan Graham ei ollut Kaliforniasta, tunsi hän kylliksi maan tapoja, ettei kummastunut, kun herrat eivät olleet puetut frakkeihin, vaikka kaikki äskeiset vedenneidot esiintyivät iltapuvuissa. Hän ei ollut sitä itsekään tehnyt huolimatta Suurtalon suurenmoisista tavoista.

Gongongin ensimmäisen ja toisen soiton välillä kokoontuivat kaikki vieraat pitkään ruokasaliin. Heti toisen soiton jälkeen tuli Dick Forrest ja antoi tarjota coctailia. Ja Graham odotti kärsimättömästi sen naisen tuloa, jonka kuva oli seurannut häntä aamupäivästä asti. Hän oli valmistautunut kaikenlaisiin pettymyksiin. Hän oli nähnyt liian monen pukemattoman, komean atleetin häpäisevän koko nykyaikaisen seurustelupuvun odottaakseen liian paljon siltä ihmeelliseltä, valkoisessa silkkiuimapuvussa olleelta olennolta, jonka nyt piti näyttäytyä tavanmukaisessa iltapuvussa.

Hän veti henkeään, kun Paula astui sisään. Grahamin huulet avautuivat eivätkä enää sulkeutuneet ja hänen silmänsä hämmästyivät sen olennon yllättävää, vaikuttavaa kauneutta, jonka hän oli luullut olevan niin pienen ja keijukaismaisen. Tämä ei ollut jäntevä urheilijatar, lapsellinen, poikamainen tyttö, jonka hän oli nähnyt oriin selässä, vaan grande dame, jollainen pienikin nainen voi joskus olla.

Hän oli tosiaankin pitempi kuin Graham oli luullut ja hänellä oli iltapuvussa yhtä kauniit muodot kuin uimapuvussakin. Graham pani merkille hänen ylös kammatut, kimmeltävät, kullanruskeat hiuksensa, hänen tuoreen, valkoisen hipiänsä, pyöreän kaulansa, joka niin kauniisti liittyi hyvin kehittyneisiin olkapäihin ja jonkinlaisen keskiaikaismallisen himmeänsinisen puvun riippuvine hihoineen sekä kullankimaltelevine reunuksineen.

Hän tervehti kaikkia yhteisellä hymyllä. Graham tunsi saman hymyn, jonka oli nähnyt hevosen selästä. Kun Paula meni sivu, saattoi Graham nähdä hänen kuvaamattoman tapansa kannattaa kahisevaa ja lainehtivaa pukuaan polvillaan – noilla pyöreillä polvilla, jotka epätoivoisesti olivat tarrautuneet kiinni Mountain Ladiin. Graham huomasi, että hän ei käyttänyt eikä tarvinnut kureliiviä. Ja Paulan mennessä yli lattian näki Graham kaksi naista: Suurtalon hienon haltijattaren ja ihastuttavan tummansinisen, kultakirjaillun puvun alla olevan amatsoonivartalon, jota mitkään pukeutumistaidon salaisuudet eivät voineet hänen mielestään kätkeä. Pöydässä, jossa Paula istui viistoon häntä vastapäätä, ei hän voinut olla salaa tätä tutkimatta. Samalla kun hän otti osaa yleiseen hilpeyteen, vallitsi hänen emäntänsä hänen ajatuksiaan melkein kokonaan.

Milloinkaan ennen ei Graham ollut aterioinut niin omituisessa seurassa. Lammasvälittäjä ja Breeders Gazetten kirjeenvaihtaja kuuluivat vielä vieraisiin. Kolme autollista herroja ja naisia oli saapunut ensimmäisen gongong-soiton jälkeen ja jäänyt lähteäkseen kotiin kuunvalossa. Graham ei muistanut heidän nimiään, mutta ymmärsi heidän tulleen jostakin laaksosta kolmenkymmenen mailin päässä olevasta Wickenberg-nimisestä paikasta ja että he kuuluivat läheisten pikkukaupunkien pankki-, virkamies- ja maanomistajaluokkaan. He olivat iloisia, naurunhaluista ja toivat mukanaan tuoreimmat pilajutut ja sanasutkaukset.

"Minä käsitän", sanoi Graham Paulalle, "että jos teidän talonne edelleenkin tulee olemaan tällainen karavaanien levähdyspaikka kuin se on minun tuloni jälkeen ollut, ei minun maksa yrittääkään koettaa painaa nimiä muistiin."

"Sitä en ihmettele", vastasi Paula nauraen. "Mutta nämä ovat naapureita. He tulevat, kun heillä on halua. Mrs Watson, Dickin vieressä, kuuluu maan vanhaan ylimystöön. Hänen isoisänsä, Wicken, tuli vuonna 1846 yli vuorten. Wickenberg on saanut hänen mukaansa nimen. Ja tuo kaunis tummasilmäinen tyttö on hänen tyttärensä..."

Kun Paula antoi lyhyitä tietoja vieraista, kuuli Graham hänen sanoistaan tuskin puoliakaan, niin kiintynyt hän oli muodostaakseen käsityksen emännästään. Luonnollisuus oli mrs Forrestin huomattavin piirre, niin päätteli Graham. Mutta pian hän tuli siihen johtopäätökseen, että silmäänpistävin piirre oli iloisuus. Mutta hän oli tyytymätön molempiin johtopäätöksiinsä ja tiesi, ettei ollut osunut oikeaan. Mutta sitten hän keksi sen – ylpeys. Niin, sitä se oli! Sitä oli hänen silmissään, päänasennossa, kutrien kiharoissa, tunteellisissa sieraimissa, liikkuvissa huulissa, pyöreässä leuassa, pienissä, voimakkaissa, hienosti muodostuneissa käsissä. Ylpeyttä oli joka lihaksessa, joka hermossa – itsetietoista, älyllistä, kiihottavaa ylpeyttä.

Hän oli kyllä iloinen ja luonnollinen, poikamainen ja naisellinen, pilaileva ja leikillinen, mutta aina oli siinä ylpeyttä, perusainetta, josta hän oli kokoonpantu. Hän oli nainen, vapaa, avonainen, oikeudenmukainen, ystävällinen ja miellyttävä, mutta mikään leikkikalu hän ei ollut. Välistä Graham sai vaikutteen ikäänkuin teräksestä, hienosta, kimaltelevasta teräksestä. Paula oli sanan hienoimmassa merkityksessä voimaa.

"All right, Aaron", kuulivat he erään keskeytyksen aikana Dickin sanovan pöydän toisessa päässä, "tässä saat Philip Brookelta jotakin pureksittavaa. Brooks on sanonut, ettei kukaan mies saavuta todellista suuruutta, jollei jossakin määrin tunne elämänsä kuuluvan suvulle ja tiedä, että mitä Jumala hänelle antaa, sen hän antaa ihmiskunnan vuoksi."

"Vai niin, te siis lopuksi uskotte Jumalaan?" kysyi Aaroniksi mainittu leikillisesti. Hän oli jäntevä, pitkäkasvoinen, oliivinvärinen mies, jolla oli mustat silmät ja hyvin musta pitkä parta.

"Hitto sen tietäköön", vastasi Dick. "Puhuin vain kuvannollisesti. Sanokaa häntä siveyskäsitteeksi, hyvyydeksi, evoluutioksi."

"Miehellä ei tarvitse, ollakseen suuri, olla mitään määrättyjä käsitteitä", huomautti eräs hiljainen irlantilainen. "Ja kuitenkin ovat monet miehet, jotka ovat saaneet mitä parhaimman kasvatuksen yliopistossa, olleet kaikkea muuta kuin suuria."

"Esimerkiksi sinä itse, Terrence", sanoi Dick. "Se riippuu siitä, kuinka asia käsitellään", sanoi uneksivasti mies, joka silminnähtävästi oli hindu, muserrellen leipää lyhykäisen kapeilla sormillaan. "Mitä oikeastaan tarkoitatte suurella?"

"Sanoisimmeko kaunista?" kysyi pehmeästi surumielisen näköinen, kokoonkyyristynyt, keimailevasti käherretty nuori mies.

Ernestine nousi äkkiä nojaten molemmin käsin pöytään, kumartui eteenpäin ja huudahti teeskennellyn kiivaasti:

"Nyt he ovat vauhdissa! Theodore", sanoi hän runoilijalle, "te alatte aivan liian hiljaisesti. Ratsastakaa nuuskaksi isänne, tehkää samoin äidillenne, niin voitatte loppukilpailun kolmella hevosenpituudella."

Naurunpurskahdus tuli hänen palkakseen, runoilija punastui ja vetäytyi tunteelliseen kuoreensa. Ernestine kääntyi mustapartaiseen. "No, Aaron, hän ei ole kunnossa. Yrittäkää te. Tehän tiedätte, miten sen pitää tapahtua. Alkakaa näin: 'Kuten tunnettua, on Bergson ilmaissut hyvin, mitä hiotuimmalla filosofisella kielellä ja suurimmalla älyperäisellä laajakatseisuudella...'"

Jatko, samoin kuin mustapartaisen hymyillen lausuttu vastauskin, hukkui nauruun.

"Filosofimme ovat tänä iltana pulassa", sanoi Paula Grahamille.

"Filosofit?" kysyi Graham. "He eivät tulleet Vickenbergseurueessa. Keitä he ovat? Siitä ei minulla ole aavistustakaan."

"He..." Paula epäröi hiukan. "He asuvat täällä. Itse kutsuvat itseään viidakkolinnuiksi. Heillä on parin mailin päässä täältä metsässä leiri, jossa he eivät milloinkaan tee muuta kuin lukevat ja puhelevat. Voin lyödä vetoa, että te nyt tällä hetkellä voitte tavata viisikymmentä Dickin uusimmista, vielä luetteloihin viemättömistä kirjoista heidän majassaan. Heillä on vapaa pääsy kirjastoon ja heidät voi nähdä vuorokauden kaikkina aikoina kulkevan sisään ja ulos syli täynnä kirjoja – niiden joukossa viimeiset aikakauskirjatkin. Dick sanoo, että hänen on kiittäminen heitä siitä, että hänellä on täydellisin ja nykyaikaisin kokoelma filosofista kirjallisuutta koko Tyynenmeren rannikolla. Se huvittaa Dickiä ja säästää hänen aikaansa. Hän on oikea työmuurahainen, kuten ehkä tiedätte..."

"He ovat siis... Dick huolehtii heistä?" kysyi Graham ja nautti oikeudesta katsoa noihin sinisiin silmiin, jotka kohtasivat avoimesti hänen katseensa.

"Niin", sanoi Paula, "heidän ei tarvitse koko elämässään tuntea mitään huolta toimeentulostaan. Dick on käsittämättömän antelias ja melkein sopimattoman avulias kehoittaessaan huolettomuuteen ja kevytmielisyyteen sellaisia kuin he. Tämä tuntuu teistä lystikkäältä paikalta kunnes opitte meidät tuntemaan. He... he ovat kalustoa, perintöä tahi kuinka minä heitä kutsuisin. He tulevat olemaan luonamme kunnes me hautaamme heidät tahi he hautaavat meidät. Silloin tällöin katoaa joku heistä – joksikin ajaksi. Kuten kissat, tiedättehän. Dickille maksaa suuria summia heidän takaisinsaamisensa. Terrence Mc Fane – on anarkisti. Hän ei voi tappaa kirppuakaan. Hänellä on minun antamani kissa, mainio persialainen kissa, ja hän poimii siitä huolellisesti kirput tekemättä niille mitään vahinkoa, panee ne pulloon ja päästää metsässä irti ollessaan pitkillä kävelymatkoillaan, kun on väsynyt ihmisiin.

"Tuo mustapartainen, hän on Aaron Hancock. Hän ei työskentele enempää kuin Terrencekään. Aaron on etelävaltioista. Hän sanoo, ettei kukaan hänen perheestään ole milloinkaan työskennellyt ja että vain talonpojat sekä hullut eivät osaa olla tekemättä työtä. Sen vuoksi on hänellä kokoparta. Parranajaminen on turhaa työtä ja siis epäsiveellistä."

"Ja runoilija?" kysyi Graham iloisena saadessaan keskustella hetkisen hänen kanssaan ja tutkia hymyilyä, joka nopeasti tuli ja katosi hänen kasvoillaan.

"Oh, Theo – Theodore Malken, mutta me kutsumme häntä Leoksi. Ei hänkään halua työskennellä. Hänen sukunsa on vanhaa kalifornialaista juurta ja sangen rikas, mutta hän erosi heistä viidentoista vanhana. He sanovat hänen olevan hullun ja hän sanoo heidän voivan tehdä hulluksi kenet hyvänsä. Hän kirjoittaa tosiaankin hyviä runoja, – silloin kun kirjoittaa; mutta pitää parempana uneksia ja elää viidakossa yhdessä Terrencen ja Aaronin kanssa."

"Ja hindu, kuka hän on?"

"Hän on Dar Hyal. Heidän vieraansa. Kaikki kolme ovat kutsuneet hänet, niinkuin Aaron ensiksi kutsui Terrencen sekä Aaron ja Terrence yhdessä Leon. Hän on jonkinlainen vallankumouksellinen. Hän on lueskellut hiukan meidän yliopistoissamme, tutkinut tieteitä Ranskassa, Italiassa ja Sveitsissä, on poliittinen pakolainen Intiasta ja hänellä on kaksi keppihevosta: uusi synteettis-filosofinen järjestelmä ja kapina Intian brittiläistä hallitusta vastaan. Hän saarnaa yksilöllistä terrorismia ja viivyttelemätöntä joukkoliikettä."

"Hän ja Aaron riitelevät hirveästi – tietysti filosofisista kysymyksistä. Ja nyt", Paula huokasi, mutta kuittasi sen hymyllä – "ja nyt minä olen lopettanut. Nyt te tunnette kaikki. Mutta jos te tapaatte meidän viisaita miehiämme tuttavallisemmassa seurassa, haluan sanoa teille pari varoittavaa sanaa, etenkin jos kohtaatte 'herrojen salongissa': Dar Hyal on ehdottomasti raitis, Theodore Malken voi saada runollisen huumauksen – ja tavallisesti saakin – yhdestä ainoasta coctailista; Aaron Hancock on asiantuntija viinien alalla ja Terrence Mc Fane, joka tuskin voi eroittaa yhtä juomalajia toisesta ja välittää hyvin vähän väkijuomista, voi juoda yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia sadasta pöydän alle ja ryhtyä sen jälkeen aivan selvin päin selittämään anarkismiaan."

Päivällisen jälkeen kuului pianosta, jonka luona Eddie Mason oli tyttöparven keskipisteenä, tavaton joukko kaikenlaista tanssimusiikkia. Terrence, Mc Fane ja Aaron Hancock joutuivat kiivaaseen kiistaan futuristisesta musiikista.

Paula kokosi hameensa päästäkseen nopeammin perille ja kiiruhti eteenpäin Dickin takaa-ajamana, joka vangitsi hänet juuri kun hän oli pujahtamaisillaan tyttöjen joukkoon.

"Paha nainen!" alkoi Dick lausua teeskennellyn vihaisesti ja auttoi häntä seuraavalla hetkellä houkuttelemaan Dar Hyalia tanssimaan.

Ja Dar Hyal suostui tanssien tangoa käsin ja jaloin – hän väitti tangon olevan muotitanssien saavuttaman rappeutuneisuuden huipun.

"Ja nyt, Punapilvi, laula mr Grahamille terholaulusi", käski Paula.

Forrest, joka vielä piti käsivarttaan hänen vyötäisillään ja uhkasi rangaistuksella, jonka panisi täytäntöön, pudisti päätään.

"Terholaulu!" huusi Ernestine, pianon luota ja Eddie Mason sekä tytöt yhtyivät huutoon.

"Laula, Dick", pyysi Paula. "Mr Graham on ainoa, joka ei ole sitä kuullut."

Dick pudisti päätään.

"Laula kultakalalaulu sitten"!

"Laulan hänelle Mountain Ladin laulun", sanoi Dick silmissään veitikkamainen pilke. Hän tömisti jaloillaan, kohotti itseään, matki verraten hyvin Mountain Ladin hirnuntaa ja huusi: "Kuulkaa minua! Minä olen Eros! Minun jalkani kumisevat vuorella!"

"Terholaulu", keskeytti Paula nopeasti ja tyynesti äänessään heikko teräksensointu.

Dick lopetti kuuliaisesti Mountain Ladin laulun, mutta pudisti järkähtämättömästi päätään.

"Minulla on uusi laulu", sanoi hän juhlallisesti. "Se käsittelee sinua ja minua, Paula. Olen saanut sen Nishinam-intiaaneilta."

"Nishinamit olivat tämän Kalifornian osan sukupuuttoon kuolleet alkuasukkaat", sanoi Paula Grahamille.

Dick tanssi kuusi, seitsemän askelta jäykin jaloin kuten intiaanit ja alkoi uuden päästämättä vaimoaan.

"Minä olen Ai-kut, nishinamien ensimmäinen mies. Ai-kut on samaa kuin Adam; isäni ja äitini olivat preeriasusi ja kuu. Ja tämä on Yo-to-to-wi, minun vaimoni. Hän on nishinamien ensimmäinen nainen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat heinäsirkka ja ilveskissa. He olivat minun vanhempieni jälkeen parhaat vanhemmat. Preeriasusi on hyvin viisas ja kuu on hyvin vanha, mutta kuka on kuullut heinäsirkkaa ja ilveskissaa kiitettävän. Nishinamit ovat aina oikeassa. Kaikkien naisten äiti on ollut kissa, pieni, notkea, viekas kissa, miellyttävänaamainen kissa."

Laulun keskeyttivät naisten vastalauseet ja miesten suosionosoitukset.

"Tämä on Yo-to-to-wi, joka on sama kuin Eeva", jatkoi Dick lauluaan. "Yo-to-to-wissa ei ole paljon katsomista. Mutta älkää olko hänelle ankaroita. Vika on heinäsirkassa ja ilveskissassa. Minä olen Ai-kut, ensimmäinen mies, mutta älkää epäilkö minun hyvää makuani. Minä olin ensimmäinen mies ja tämä, jonka näin, ensimmäinen nainen. Kun on otettava vain yksi, ei ole varaa valita. Adam oli samassa asemassa, sen vuoksi hän valitsi Eevan. Yo-to-to-wi oli ainoa nainen maailmassa minua varten, sen tähden valitsin hänet."

Samalla kun Evan Grahamin silmät olivat suunnatut tuohon valtiaskäsivarteen, joka vangitsi kaiken emännän sulouden, tunsi hän mielipahaa ja teki johtopäätöksen, jonka kuitenkin tukahdutti heti: "Dick Forrestilla on ollut onni – aivan liian suuri onni."

"Olen Ai-kut", lauloi Dick. "Tämä on minun naiseni. Olen narrannut teitä. Hänen äitinsä ja isänsä eivät olleet ilveskissa ja heinäsirkka. He olivat aamurusko ja kesäisin vuorilta tuleva itätuuli."

"Yo-to-to-wi on minun naiseni. Kuulkaa minua! Minä olen Ai-kut. Yo-to-to-wi on minun viiriäiseni, minun gasellinaiseni, luotu suloisesta sateesta ja hedelmällisestä maasta. Hän on syntynyt kirkkaasta tähdenvalosta ja ennen auringonnousua vallitsevasta hämärästä..."

"Ja", jatkoi Forrest tavallisella äänellä, lopetettuaan laulun, "vaikka teidän mielestänne vanhan Salomonin korkea veisu voittaisikin, niin voitte kuitenkin ilmoittautua minun korkean veisuni jäljittelijöiksi."

YHDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna oppi Graham tuntemaan lisää Suurtalon tapoja. Kun hän astui puoli kahdeksan aikaan aamiaishuoneeseen, ehti hän parahiksi sanomaan jäähyväisiä sanomalehtimiehelle ja idaholaiselle välittäjälle, jotka juuri olivat lopettaneet aamiaisen ja aikoivat nousta autoon, jonka Eldoradosta piti tavata San Franciscon aamujuna. Hän pyysi kinkkua ja pehmeäksi keitettyjä munia, kun Bert Wainwright tuli sisään huolettomin ilmein, jonka Graham myöhemmin huomasi teeskennellyksi, sillä viisi minuuttia myöhemmin saapui Ernestine Desten aamumyssyyn ja ihastuttavaan aamuvaippaan pukeutuneena sekä lausui ihmetyksensä nähdessään niin monta myöhästynyttä.

Kun kaikki kolme olivat nousseet pöydästä, tervehtivät he Lute Desteniä ja Rita Wainwrightia, jotka nyt saapuivat. Ollessaan biljaardissa yhdessä Bertin kanssa, sai Graham tietää, ettei Dick Forrest milloinkaan tullut aamiaiselle, vaan työskenteli pikkutunneilta alkaen vuoteessaan, sai sinne kahvinsa kello kuusi ja tapasi vieraitaan vain poikkeustapauksessa ennen kuin välipalalla puoli yksi. Mitä Paula Forrestiin tulee, kärsi hän Bertin tietojen mukaan unettomuudesta, nousi myöhään ylös, asui suuressa siipirakennuksessa, jossa Bertkin oli ollut vain yhden kerran, ja ainoastaan harvoin, silloin kun oli kyseessä ulkoilmaretki, näyttäytyi hän ennen puolta yhtä, usein ei edes silloinkaan.

"Nähkääs, hän on terve ja voimakas", selitti Bert, "mutta syntynyt unettomana. Hän ei ole milloinkaan voinut nukkua, ei edes lapsena. Mutta se ei ole vahingoittanut häntä, sillä hänellä on luja tahto eikä hän anna unettomuuden vaikuttaa hermoihinsa. Hän on tarmokkain olento mitä olen nähnyt; sen sijaan että joutuisi suunniltaan unen puutteesta, käskee hän itseään olemaan tyyni ja tulee silloin tyyneksi. Sellaisia öitä hän kutsuu valkeiksi öiksi! Hän nukahtaa kenties päivänkoitteessa, ehkä kello yhdeksän, kymmenen, sitten hän nukkuu koko päivän ja tulee päivälliselle pirteänä kuin leivonen."

"Siihen on kai jokin puhtaasti ruumiillinen syy", otaksui Graham. Bert nyökkäsi.

"Se olisi yhdeksällekymmenelleyhdeksälle naiselle sadasta suuri kärsimys. Mutta ei hänelle. Hän selviytyy hyvin ja jollei hän voi nukkua yhdellä kerralla, niin hän nukkuu toisella ja sillä hyvä."

Vielä muutakin Bert Wainwright kertoi talon hallitsijattaresta ja Graham ymmärsi pian, että nuori mies tunsi häntä kohtaan suurta kunnioitusta, vaikka he olivat olleet niin kauan tuttuja.

"En ole nähnyt ketään, ketä hän ei olisi saanut valtaansa, jos olisi tahtonut", jatkoi Bert. "Herra, nainen tahi palvelija, samoin kuin kaikki muutkin asianhaarat ovat merkityksettömiä, kun hän sattuu sille päälle. En ymmärrä, kuinka se käy päinsä. Ehkä vain pilke hänen silmissään, suunliike tahi... en tiedä mikä – joka tapauksessa hän saa aina tahtonsa perille eikä kukaan asetu vastarintaan. Hän on ihme, sitä juuri."

Hetkistä myöhemmin Graham tapasi tytöt aamupäivähuoneessa, jossa hän tuskin hetkeksikään, huolimatta lauluista, tanssista ja loruilemisesta, pääsi vapaaksi yksinäisyydentunteista ja halustaan nähdä emäntänsä tulevan sisään jossakin uudessa, odottamattomassa mielentilassa.

Myöhemmin kun Graham Aldatenilla Bertin täysiverisen tamman, Mollien, seuraamana oli tehnyt parin tunnin ratsastusretken ranchin meijerikeskukseen, palasi hän takaisin hyvissä ajoin kohdatakseen Ernestinen sopimuksen mukaan tenniskentällä.

Hän saapui välipalalle innokkaasti, eikä hänen intonsa ollut yksinomaan hyvän ruokahalun seuraus ja hän tunsi itsensä sangen pettyneeksi kun talon valtiatar ei näyttäytynytkään.

"Valkoinen yö", sanoi Dick Forrest vieraalleen ja ilmoitti lisää yksityiskohtia vaimonsa onnettomuudesta. "Tiedätkö, olimme olleet naimisissa useita vuosia, ennen kuin näin hänen nukkuvan. Minä tiesin, että hän nukkui, mutta en nähnyt sitä. Olen nähnyt hänen liikkuvan kolme päivää ja kolme yötä peräkkäin yhtä rakastettavana ja miellyttävänä yhtään nukkumatta, kunnes vihdoin pelkästä liikarasituksesta nukahti. Se oli silloin kun All Away oli Carolineilla ja koko väestö kokoontui ajaakseen meidät pois. Valvomista ei aiheuttanut vaara, sillä mitään vaaraa ei ollut. Oli vain melua ja jännitystä. Hän oli vilkkaasti koko ajan mukana. Ja kun kaikki oli ohi, näin hänen tosiaankin ensi kerran elämässään nukkuvan."

Aamulla oli saapunut eräs vieras, jolle Graham ennen välipalaa esiteltiin. Hän näytti tuntevan kaikki hyvin, ikäänkuin olisi ollut usein Suurtalossa, ja Graham kuuli, että hän nuoruudestaan huolimatta oli koko Tyynen merenrannikon kuuluisin viulutaiteilija.

"Hän on hyvin kiintynyt Paulaan", kertoi Ernestine Grahamille heidän lähtiessään ruokasalista.

Graham kohotti kulmakarvojaan.

"Niin, mutta Paulalla ei ole mitään sitä vastaan", nauroi Ernestine. "Jokainen tänne tuleva mies joutuu saman kohtalon alaiseksi. Hän on siihen tottunut. Hänellä on ihastuttava tapa olla huomaamatta sitä, mutta hän rohkaisee heitä ja saa heidät sillä tavoin osoittamaan parhaat puolensa. Dickillä on sen vuoksi suunnattoman hauskaa. Te tulette seuraamaan muiden esimerkkiä, ennenkuin olette ollut täällä viikkoakaan. Muuten hämmästymme me kaikki suuresti. Jos ette te rakastu Paulaan, niin Dick loukkaantuu. Hän odottaa sitä aina kuten luonnollista asiaa. Ja kun ylpeä ja rakastunut aviomies on saanut sellaisen tavan, täytyy tuntua kauhean nöyryyttävältä, ettei hänen vaimoaan osata tarpeeksi arvioida."

"No, silloin minun on kai suostuttava siihen, koska se on välttämätöntä", huokasi Graham. "Mutta minusta on vastenmielistä tehdä niinkuin kaikki muutkin vain sen vuoksi, että sellainen on tapa. Mutta jos täytyy – niin eihän sille mitään voi. Mutta se on tavattoman kovaa minulle, jonka ympärillä on niin paljon muita kauniita tyttöjä."

Hänen silmissään oli sellainen veitikkamainen katse, että Ernestine katsoi häneen pitkään, huomasi mitä oli tehnyt, käänsi pois silmänsä ja punastui.

"Pikku Theo – runoilijapoikanen, jonka näitte eilen", lorusi hän edelleen koettaen siten päästä pulasta, "on myöskin mielettömästi rakastunut Paulaan. Olen kuullut Aaron Hancockin kiusaavan häntä erään sonetin vuoksi eikä ole vaikea ymmärtää, kuka on ollut sen innoittajana. Ja Terrence – irlantilainen – on aivan hullaantunut häneen. He eivät voi sille mitään, ettekä te voi häntä siitä moittia."

"Hän ansaitsee korkeimmassa määrässä kaikkien miesten ihailun", sanoi Graham. "Päättäen siitä vähästä mitä olen nähnyt, on hän erinomainen ja tavattoman miellyttävä nainen."

"Hän on minun sisarpuoleni", ilmoitti Ernestine, "vaikka kukaan ei voi aavistaa, että meillä on pisaraakaan samaa verta suonissamme. Hän on niin erilainen kuin me, erilainen kuin kaikki muut Destenit ja kaikki muut tytöt, jotka tunnen – no, tyttö ei hän oikeastaan ole, hänhän on jo kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen..."

"Sss, sss..." kuiskasi Graham.

Vaalea kaunotar katsoi häneen kummastuneena ymmärtämättä tätä keskeytystä, joka ei ollenkaan näyttänyt kuuluvan asiaan.

"Pieni, petollinen kissanpoika", sanoi Graham leikillisen moittivasti.

"Ah –!" huudahti Ernestine. "Se ei ollut tarkoitus. Tulette kyllä huomaamaan, että olemme täällä hyvin suoria. Kaikki tietävät Paulan iän. Hän sanoo sen itse. Minä olen kahdeksantoista – niin että nyt sen tiedätte. Ja vain sen vuoksi, että olette niin ilkeä, on teidän nyt suoraan sanottava kuinka vanha te olette?"

"Yhtä vanha kuin Dick", vastasi hän nopeasti.

"Ja hän on neljäkymmentä", nauroi Ernestine riemuiten. "Tuletteko mukaan uimaan? Vesi on arvatenkin kauhean kylmää."

Graham pudisti päätään. "Minä ratsastan Dickin kanssa."

Kahdeksantoistavuotiaan kasvot ilmaisivat hänen pettymyksensä.

"Oh", sanoi hän, "on kai kyseessä jokin hänen iänikuisista vesijohdoistaan."

"Mutta hän mainitsi jotakin uimisesta kello viisi."

"Silloin tapaamme sululla. Paula sanoi myös uivansa kello viisi."

Kun he erosivat pitkässä puistokäytävässä, jossa Graham kääntyi vahtitorniinsa ottaakseen ylleen ratsastuspuvun, pysähtyi tyttö äkkiä ja huusi:

"Herra Graham!"

Tämä kääntyi kuuliaisesti.

"Teidän ei ole pakko rakastua Paulaan. Se oli vain pilaa."

"Koetan olla hyvin, hyvin varovainen", sanoi hän juhlallisesti silmissään veitikkamainen pilke.

Matkalla huoneeseensa hän tunnusti kuitenkin itselleen, että Paula Forrestin viehätysvoima tahi ainakin sen pitkät, hienot imuputket olivat jo saavuttaneet hänet ja kiertyneet hänen ympärilleen. Hän tunsi, että olisi mieluummin ollut Paulan seurassa kuin lähtenyt ratsastamaan vanhan ystävänsä Dickin kanssa.

Tultuaan kiinnityspaalujen pitkän rivin luo, katsoi hän innokkaasti ympärilleen nähdäkseen emäntänsä. Ainoastaan Dick ja tallirenki olivat siellä, mutta sen sijaan monta satuloitua hevosta, joiden läsnäolo ennusti hyvää. Mutta Dick ja hän ratsastivat kahden. Dick osoitti Paulan pientä, vilkasta täysiveristä austraalialaisine satuloineen ja teräsjalustimineen.

"En tunne hänen suunnitelmiaan", sanoi Dick. "Hän ei ole vielä näyttäytynyt, mutta joka tapauksessa hän aikoo kylpeä myöhemmin. Silloin tapaamme hänet."

Graham nautti ratsastuksesta, mutta useammin kuin kerran huomasi hän heittävänsä silmäyksen rannekelloonsa nähdäkseen eikö se pian tulisi viisi.

He kohtasivat erään miehen, joka ratsasti kaunisrakenteisella tulisella palominahevosella. Dick esitteli hänet mr Hennessyksi, eläinlääkäriksi.

"Kuulin, että mrs Forrest halusi nähdä nuoria hevosia", sanoi hän isännälleen, "ja ratsastin tänne näyttääkseni hänelle Faronia. Hän ei halua sillä vielä muutamiin päiviin ratsastaa. Mitä hevosta hän nykyään käyttää?"

"Fopia", vastasi Dick sellaisella äänellä kuin olisi odottanut mr Hennessyn pudistavan paheksuvasti päätään.

"En voi käsittää, että naiset ratsastavat oriilla", mutisi eläinlääkäri. "Fop on vaarallinen. Niin, vielä pahempikin – vaikka minä paljastan pääni sen ennätysten edessä – se on ilkeä ja petollinen. Mrs Forrestin pitäisi käyttää pakkokuolaimia – mutta se potkii myöskin, eikä hän kai voi panna tyynyjä sen kavioihin."

"Oh", sanoi Dick huolettomasti, "hänellä on pakkokuolaimet eikä hän pelkää niitä käyttää."

"Sikäli kun hevonen ei eräänä kauniina päivänä muserra häntä alleen", murisi mr Hennessy. "Hengitän joka tapauksessa helpommin, jos hän ottaa Faronin. Se on naiselle sopiva ratsuhevonen, tavattoman vilkas, mutta ei ilkeä."

"Ratsastakaamme shirevarsojen luo", esitti Dick. "Vaimollani on täysi työ Fopin kanssa, jos hän on ratsastanut sillä nuorten hevosten luo. – Näettekö, ne kuuluvat Paulan toimialueeseen", selitti hän Grahamille. "Kaikki tallihevoset ja varsat kuuluvat hänen hoitoonsa ja hän saavuttaa suurenmoisia tuloksia. En ymmärrä sitä itsekään. On niinkuin pikku tyttö olisi sattunut tulemaan sisään laboratorioon, sekoittanut kemikalioita miten sattuu ja saavuttanut arvokkaampia tuloksia kuin joku harmaapartainen kemisti."

Nuo kolme miestä kääntyivät eräälle sivutielle, ja saapuivat pian laajalle, meheväruohoiselle tasangolle. Ensimmäiseksi pisti Grahamin silmiin Paula, joka istui täysiverisen Fop-oriin selässä. Fop seisoi kahdella jalalla nuorten hevosten keskellä, pieksi etujaloillaan ilmaa ja hirnui kimeästi. Miehet pidättivät hevosiaan.

"Hevonen saa aikaan lopuksi onnettomuuden", murisi eläinlääkäri synkästi. "Fopiin ei ole luottamista."

Mutta Paula, joka ei tiennyt saaneensa katselijoita, antoi kuulua terävän, käskevän huudon, iski kannukset Fopin silkinhienoihin kylkiin, pakotti sen laskeutumaan neljälle jalalle ja nyt se seisoi levottomana pureskellen kuolaimiaan.

"Tiedätkö, mihin vaaraan antaudut?" sanoi Dick lempeästi moittien, kun kaikki kolme saapuivat Paulan luo.

"Oh, minä kyllä hallitsen hevosen", vastasi Paula kovasti yhteenpuristetuin hampain samalla kun Fop luimistelevin korvin ja ilkeydestä kiiluvin silmin tavoitti Grahamin jalkoja ja olisi purrut, ellei Paula kiivaasti tempaisten olisi kääntänyt sen päätä sivulle ja huomauttanut sitä terävästi molemmin kannuksin.

Fop värähti, hirnui ja seisoi silmänräpäyksen liikkumatta.

"Tämä on vanhaa uhkapeliä, valkoisen rodun uhkapeliä", nauroi Dick. "Paula ei pelkää hevosta ja hevonen tietää sen. Hän hallitsee sitä, osoittaa sille olevansa voimakkaampi."

"Nyt arvelen sen rauhoittuneen", sanoi Paula. "Katsokaamme nyt nuoria hevosia. Mutta pitäkää silmällä Fopin hampaita, mr Graham. Se puree hyvin mielellään. Pysykää siitä vähän matkan päässä, niin säästätte jalkanne vanhuuden varalle."

Ensiksi Graham tuskin katsoi nuoriin hevosiin. Hän näki emäntänsä uudessa osassa. Eivätkö nämä muodonvaihdokset koskaan lopu, ihmetteli hän heittäen katseen komean, hikiseen, nöyryytettyyn eläimeen, jolla Paula ratsasti. Mountain Lad oli jättiläisjäsenistään huolimatta kotieläin tämän pureskelevan ja potkivan Fopin rinnalla, joka osoitti perineensä täysiverisen koko leimuavan ilkeyden.

"Katso tuota yritteliästä, kastanjanruskeaa nuorta tammaa, joka johtaa toisia", sanoi Paula Dickille. "Eikö se ole ihana?"

"Kyllä, se on kaunis", sanoi Dick ja tarkasteli ihaillen kastanjanruskeata nuorta tammaa, joka rohkeasti lähestyi ja haisteli Fopia värisevin, laajentunein sieraimin.

"Minulla ei nuorena tyttönä ollessani ollut ollenkaan hevosia", sanoi Paula Grahamille, "ja se, että minulla nyt ei ainoastaan ole, vaan voin hoitaa ja kasvattaa niitä aivankuin tahdon, on niin ihanaa, että saatan sitä tuskin uskoa. Joskus en uskokaan ja silloin ratsastan niitä katsomaan ollakseni asiasta varma."

Hän kääntyi ja katsoi kiitollisena Forrestiin. Graham huomasi, että he vaihtoivat pitkän katseen. Forrest nautti silminnähtävästi vaimonsa ilosta ja nuoresta innostuksesta. "Onnen kultapoika", ajatteli Graham, mutta hän ei tarkoittanut Dickin suurta ranchia eikä suurtöitä, joita tämä oli suorittanut, vaan sitä, että hän omisti sellaisen ihanan vaimon, joka saattoi katsoa hänen silmiinsä niin kiitollisena kuin pikkurouva oli tehnyt.

Graham ajatteli epäillen Ernestinen ilmoitusta Paulan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden iästä tämän kääntyessä nuoriin hevosiin, pannessa ratsunsa liikkeeseen ja ajaessa hiljaa hevoslaumaa kohti, etteivät nuoret hevoset pelästyisi, mutta muutamat niistä lähtivät kuitenkin pakoon.

"Katso noita!" huudahti Paula. "Viidestä niistä tulee työhevosia, se näkyy niiden tavasta liikuttaa etujalkojaan ravatessa."

"Petyn sangen suuresti, jollet saa näistä suurta mitalia", sanoi Dick ja sai jälleen palkakseen sellaisen katseen, joka sai Grahamin melkein huonolle tuulelle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Nuorten hevosten laitumella uimalammikon luo puheli Graham emäntänsä kanssa ja ratsasti niin lähellä häntä kuin Fopin pahansuopaisuus salli, Dickin ja Hennessyn ratsastaessa edellä syventyneinä keskusteluun ranchin asioista.

"Unettomuus on vaivannut minua koko elämäni", sanoi Paula. "Mutta opin jo aikaisin sen, etten antanut unettomuuden vaikuttaa hermoihini enkä saattaa itseäni huonolle tuulelle. Se oli ainoa tapa suhtautua asiaan, jonka tiesin tulevan vaivaamaan minua koko elämäni. Oletteko – niin, tietysti te olette – nähneet, kuinka maanalaisen vesisuonen herraksi päästään?"

"Siten, ettei sitä vastusteta", vastasi Graham tarkastellen hänen poskiensa vienoa punerrusta ja pieniä hikihelmiä, jotka alinomainen taistelu hermostunutta hevosta vastaan aiheutti. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta? Olikohan Ernestine narrannut. Paula Forrest ei näyttänyt edes kahdenkymmenenkahdeksankaan ikäiseltä. Hänen ihonsa oli kirkas ja läpinäkyvä niinkuin nuoren tytön.

"Aivan niin", vastasi Paula, "siten ettei sitä vastaan taistella. Samoin on minun unettomuuteni laita. Minulla on sitä paitsi tapana elää uudelleen samalta ja toisilta näkökohdilta katsottuna ne tapahtumat, jotka ovat minulle päivällä tapahtuneet.

"Esim. Mountain Ladin uimakoe eilen. Elin sen yöllä uudelleen aivan kuin olin elänyt todellisuudessa. Sitten olin olevinani sivustakatsojana – näin sen sellaisena kuin tytöt näkivät, sellaisena kuin te sen näitte ja ennen kaikkea, sellaisena kuin mieheni sen näki. Sitten maalasin siitä tauluja joka taholta katsottuna, kehystin ne, ripustin seinille ja tarkastelin niitä syrjästä.

"Sitten ilmaisin sen musiikissa. Soitin sen pianolla ja ajattelin, miltä se kuuluisi suuressa orkesterissa. Lauloin sitä ja hyräilin sitä kunnes vihdoin kesken kaiken nukahdin ja heräsin vasta kello kaksitoista. Viimeksi olin kuullut kellon lyövän kuusi. Kuusi tuntia yhtäjaksoista unta on korkein määrä, jonka olen saavuttanut."

Mr Hennessy oli poikennut eräälle sivutielle, Dick Forrest kääntyi ja ratsasti nyt Paulan toisella puolella.

"Lyömmekö vetoa, Evan?" kysyi hän.

"Haluan ensin mielelläni kuulla ehdot", kuului vastaus.

"Sikareita sikareita vastaan, että sinä et saa Paulaa kiinni lammikossa kymmenessä minuutissa – ei, viidessä minuutissa, sillä muistan, että sinä ole hyvä uimari."

"Ah, ei liian ankaria ehtoja, Dick", huudahti Paula. "Kymmenen minuuttia on kylliksi uuvuttavaa."

"Sinä et tunne häntä", huomautti Dick. "Etkä pane tarpeellista arvoa sikareilleni. Hän on uimari, sanon minä. Hän on voittanut kanaakit ja sinä tiedät, mitä se merkitsee."

"On kai parasta, että ajattelen itseäni. Jospa hän ottaa minut kiinni, ennen kuin olen edes päässyt vauhtiin? Kerro minulle, mitä palkintoja hän on saanut."

"Kerron vain yhden asian. Siitä puhutaan vielä Marquesassaarilla. Oli vuoden 1892 suuri hirmumyrsky. Hän ui neljäkymmentä mailia neljässäkymmenessäviidessä tunnissa, ainoastaan hän ja eräs toinen tulivat maihin. Ja kaikki olivat kanaakkeja. Hän oli ainoa valkoinen mies, mutta kuitenkin hän voitti heidät kestävyydessä! Kaikki kanaakit hukkuivat."

"Mutta etkö sinä sanonut, yhden pelastuneen", keskeytti Paula.

"Hän oli nainen", sanoi Dick. "Kaikki kanaakit hukkuivat."

"Nainen oli siis valkoinen nainen?" kysyi Paula.

Graham katsoi häneen, ja vaikka hän oli suunnannut kysymyksen miehelleen, käänsi hän päänsä niin, että hänen silmänsä katsoivat kysyvästi Grahamiin.

Graham kesti hänen katseensa ja vastasi: "Hän oli kanaakki."

"Kuningatar, jos saan luvan huomauttaa", sanoi Dick. "Kuningatar ja vanhan päällikkösuvun jälkeläinen. Hän oli Huahon kuningatar."

"Saiko päällikköveri hänet kestämään kauemmin kuin toiset alkuasukkaat?" kysyi Paula. "Vai autoitteko te häntä?"

"Luulen, että me lopussa autoimme molemmat toinen toistamme", vastasi Graham. "Me olimme molemmat voimattomia lyhyempiä tahi pitempiä aikoja. Välistä oli toinen, välistä toinen aivan kuitti. Me tulimme auringonlaskiessa maihin. – Toisin sanoen raudanharmaalle kalliorannalle, johon myrskyaallot murtuivat. Hän iski minuun kiinni vedessä ja luki minulle lakia saadakseen minut järkiini. Nähkääs, minä halusin antaa laineiden heittää itseni maihin ja se olisi ollut kuolema."

"Hän sai minut ymmärtämään, että hän käsitti asian paremmin ja että virta veisi meitä pitkin rantaa länteenpäin, jossa voisimme kahden tunnin kuluttua nousta maihin. Voin vannoa, että minä joko nukuin tahi olin tiedoton suurimman osan aikaa näistä kahdesta tunnista, ja voin vannoa, että hän oli suunnilleen samanlaisessa tilassa kun heräsin ja huomasin, etten enää kuullut aaltojen loisketta. Sen jälkeen oli minun vuoroni huolehtia hänestä. Seuraavana aamuna herätti polttava aurinko meidät ja me ryömimme muutamien villien banaanipuiden varjoon, löysimme juomavettä ja nukuimme jälleen. Kun seuraavan kerran heräsin, oli yö. Join uudelleen ja nukuin aamuun. Hän nukkui vielä kun metsästysretkellä olevat kanaakit tapasivat meidät."

"Lyön vetoa, että olit avustaja, sinä, joka pelastuit, kun koko kanaakkijoukko hukkui", sanoi Dick.

"Tytön on täytynyt olla kiitollinen teille koko elämänsä", sanoi Paula katsoen Grahamiin. "Älkää väittäkö, ettei hän ollut nuori ja kaunis, kullanruskea nuori jumalatar."

"Hänen äitinsä oli Huahon kuningatar", vastasi Graham. "Hänen isänsä oli englantilainen herrasmies, joka opiskeli kreikkaa. He kuolivat laivan haaksirikossa ja Nomare tuli itse kuningattareksi. Hän oli nuori. Hän oli kaunis ja häntä olisi pidetty kauniina missä maailmanosassa hyvänsä. Kiitos isän ei hän ollut keltaisenruskea, vaan kellanvaalea. Mutta te olette varmasti kuullut jutun..."

Hän keskeytti ja katsoi Dickiin, joka pudisti päätään.

Huuto, kirkuna ja vedenloiske, joka kuului puiden takaa, ilmaisi, että he olivat tulleet lähelle vesipatoa.

"Teidän on joskus kerrottava minulle jutun loppuosa", sanoi Paula.

"Dick tuntee sen, En käsitä miksi hän ei ole sitä teille kertonut."

Paula kohautti olkapäitään.

"Kenties ei hänellä ole aikaa tahi syytä siihen."

"Jumala tietää, että sitä on levitetty pitkältä ja leveältä", nauroi Graham. "Te voitte uskoa, olen kerran ollut apuhallitsija tahi kuningas ihmissyöjäsaarilla."

"Sikareita! Siinä olen mukana! Te ette saa Paulaa kiinni!" huudahti Bert Wainwright neljäkymmentä jalkaa korkealla olevalta ponnahduslaudalta. "Odottakaa hetkinen! Minä tulen!"

Ja hän teki hypyn taidolla, joka olisi tuottanut kunniaa uimataiteilijalle ja sai palkakseen käsientaputuksia tytöiltä.

"Hyvin suoritettu hyppy", sanoi Graham hänelle, kun hän tuli sulun luo.

Bert koetti olla ikäänkuin ei olisi kuullut kiitosta, mutta epäonnistui ja peittääkseen sitä alkoi puhua vedonlyönnistä.

"En tiedä minkälainen uimari te olette, Graham", sanoi hän, "mutta minua haluttaa käydä Dickin puolelle noiden sikarien suhteen."

"Minä myös, minä myös", huusivat Ernestine, Lute ja Rita.

"Suklaata, hansikkaita tahi mitä tahdotte panna vetoon?" kysyi Ernestine.

"Mutta minähän en tunne mrs Forrestin saavutuksia", huomautti Graham suostuttuaan vetoon. "No niin, viidessä minuutissa..."

"Kymmenessä minuutissa", sanoi Paula, "ja me lähdemme kumpikin eri päästä lammikkoa. Eikö niin? Kun te vain kosketatte minua, olen kiinni."

Graham tarkasteli mielihyvin emäntäänsä. Tämä ei ollut puettu siihen valkoiseen silkkiuimapukuun, jota nähtävästi käytettiin vain naisten ollessa uimassa, vaan viimeisen muodin mukaiseen uimapukuun, vaaleansiniseen ja viheriään vivahtavaan silkkipukuun, melkein samanväriseen kuin lammikon vesi. Uimakengät olivat nauhoilla ristiin sidotut kylpykengät. Päässä oli aistikas uimahattu, yhtä aistikas ja hieno kuin pikkurouva itse esittäessään kymmentä minuuttia viiden asemesta.

Rita Wainwright seisoi kello kädessä sill'aikaa kun Graham meni sataviisikymmentä jalkaa pitkän lammikon toiseen päähän.

"Luulen Paulan voittavan tunnelia käyttämättä", sanoi Bert. "Ja lyön vetoa, että hän sukeltaa paremmin kuin Graham."

"Silloin häviät", sanoi Dick. "Näin luodon, jolle hän sukelsi Huahossa. Nähdessäni sen, oli kuningatar Nomare jo kuollut. Graham oli vain poika – kaksikymmentäkaksivuotias, eikä voinut jättää sitä tekemättä. Luodolle oli satakaksikymmentäviisi jalkaa. – Pidä varasi, Rita. Aloita kun minuutti on täysi."

"On melkein häpeä tehdä sellaista kujetta niin kuuluisalle uimarille", sanoi Paula, kun hänen vieraansa oli ottanut paikan vastapäisellä puolella ja molemmat, odottivat merkkiä.

"Hän kenties saavuttaa sinut, ennen kuin ehdit sitä tehdä", sanoi Dick. Sitten hän sanoi Bertille äänessään levottomuuden vivahdus: "Se kai toimii kunnollisesti? Muuten saa Paula kestää muutamia epämiellyttäviä sekunteja ennen kuin pääsee ulos."

"Kaikki on kunnossa", vakuutti Bert. "Olin itse siellä sisällä. Putki toimii. Ilmaa on siellä riittävästi."

"Valmis!" huusi Rita. "Antaa mennä!"

Graham juoksi kuin kilpajuoksija heidän puolelleen lammikkoa samalla kun Paula nousi korkealle hyppytelineelle. Kun hän oli ehtinyt ylimmälle ponnahduslaudalle, olivat Grahamin kädet ja jalat alimmalla porrasaskelmalla. Kun Graham oli puolivälissä teeskenteli Paula hyppäävänsä ja pakotti hänet kahdenkymmenenviiden jalan korkeudella olevan ponnahduslaudan päähän hypätäkseen jäljestä. Mutta Paula nauroi eikä hypännyt.

"Aika kuluu – kalliit sekunnit katoavat", huudahti Ernestine.

Kun Graham alkoi jälleen kiivetä, ajoi Paula hänet jälleen seuraavan ponnahduslaudan päähän uhkaamalla hypätä. Mutta Graham ei tuhlannut monta sekuntia. Nyt hän alkoi kiivetä jälleen eikä hyppyasennossa seisova Paula saanut häntä palaamaan takaisin. Graham melkein lensi kolmenkymmenen jalan korkeudella olevan hyppylaudan sivu ehtiäkseen perille, ennen kuin Paula ehtisi hypätä, mutta tämä oli liian viisas viivytelläkseen kauempaa. Hän heittäytyi ilmaan pää taapäin taivutettuna, käsivarret levitettyinä, jalat suorina ja yhdessä, ruumis vaakasuorassa ilmassa.

"Ah – Annette Kellerman!" huudahti Bert Wainwright ihaillen.

Graham lakkasi seuraamasta nähdäkseen hänen hyppynsä. Kun hän saavutti vedenpinnan, juoksi Graham kolmenkymmenen jalan ponnahduslaudan päähän ja odotti. Tältä korkeudelta hän saattoi nähdä Paulan uivan voimakkain vedoin veden alla ja suuntaavan suoraan lammikon toiseen päähän. Nyt vasta hän hyppäsi. Hän luuli varmasti voivansa uida nopeammin ja saavutti vedenpinnan kahtakymmentä jalkaa kauempana kuin Paula.

Mutta juuri kun hän katosi, pisti Dick kaksi kiveä veden alle ja löi niitä yhteen. Se oli merkki Paulalle muuttaa suuntaa. Graham kuuli lyönnit ja kummasteli. Hän nousi pinnalle ja ui tavatonta vauhtia lammikon toiseen päähän. Hän kohotti päätään ja katsoi yli lammen pinnan. Tyttöjen käsientaputukset kiinnittivät hänen huomionsa pikkurouvaan, joka kiipesi ylös vedestä lammen vastakkaiselle puolelle.

Uudelleen juoksi Graham takaisin ja uudelleen juoksi Paula hyppytelineelle, mutta tällä kertaa tuotti Grahamin väljempi hengitys ja suurempi kestävyys hänelle sen edun, että Paulan täytyi hypätä kahdenkymmenenviiden jalan korkeudelta. He olivat ilmassa melkein samaan aikaan. Vedessä ja sen alla tunsi Graham kasvoissaan vedenliikkeen, jonka Paulan kulku oli synnyttänyt, mutta tämä ui varjoon, jonka laskeva aurinko aiheutti ja vesi oli niin tummaa, ettei Graham saattanut nähdä mitään. Koskettaessaan padon syrjää, nousi Graham pinnalle. Paulaa ei näkynyt. Graham kiipesi ylös läähättäen ja seisoi valmiina hyppäämään niin pian kuin pikkurouva näyttäytyisi. Mutta hän ei näyttäytynyt.

"Seitsemän minuuttia!" huusi Rita. "Ja puoli! – Kahdeksan! – ja puoli!"

Mutta Paula Forrestia ei näkynyt. Graham ei tullut levottomaksi, sillä hän ei nähnyt levottomuutta kenenkään kasvoilla.

"Minä häviän", sanoi hän Ritan ilmoittaessa: "Yhdeksän minuuttia!"

"Hän on ollut veden alla yli kaksi minuuttia ja te olette liian rauhallisia", sanoi hän. "Vielä on minulla minuutti – ehkä en sentään häviä", lisäsi hän kiireesti ja hyppäsi jalat edellä lampeen.

Hän ui syrjään ja hapuili lammikon seiniä käsin. Puolitiessä, kenties noin kymmenen jalkaa vedenpinnan alla, tapasivat hänen kätensä seinässä aukon. Hän tunsi ettei siinä ollut rautaristikkoa ja sukelsi sisään rohkeasti. Melkein heti hän tunsi voivansa kohota ylös, mutta nousi kuitenkin hitaasti eräässä uppopimeässä nurkassa ja hapuili loiskuttelematta, aivan hiljaa ympärilleen.

Hänen sormensa sattuivat pehmeään, hentoon käsivarteen, joka vavahti kosketuksesta suonenvedontapaisesti, samalla kun sen omistajatar huudahti kauhistuksesta. Graham piteli kiinni ja alkoi nauraa. Paula yhtyi nauruun.

"Te säikäytitte minua kosketuksellanne", sanoi hän. "Te tulitte niin äänettömästi ja minä olin tuhannen mailin päässä sekä haaveilin..."

"Mistä?" kysyi Graham.

"Suoraan sanoen olin juuri keksinyt uuden puvun – silkkiäismarjan värisestä sametista suurine linjoineen ja leveine, himmeän kullanvärisine kirjailuineen. Eikä mitään muita koristeita kuin sormus – tavattoman suuri rubiini, jonka Dick antoi minulle monta vuotta sitten ollessamme risteilemässä All Awaylla."

"Onko mitään sellaista, mitä te ette tee?" nauroi Graham.

Paula yhtyi nauruun ja heidän iloisuutensa kuului ihmeellisen kumealta umpinaisessa, kaikuvassa pimeydessä.

"Kuka ilmaisi teille paikan?" kysyi Paula sen jälkeen.

"Ei kukaan. Kun te olitte veden alla yli kaksi minuuttia, ymmärsin, että täytyi löytyä jokin tämän tapainen paikka ja niin lähdin löytöretkelleni."

"Tämä oli Dickin keksintö. Hän antoi rakentaa tämän lammikon valmistumisen jälkeen. Saatte huomata että hän on täynnä tuollaisia hulluja päähänpistoja. Hän hauskutteli peloittelemalla vanhoja naisia hypäten lammikkoon heidän poikiensa ja pojanpoikiensa kanssa sekä piiloittamalla heidät tänne. Mutta sitten kun pari heistä – vanhoista naisista, tarkoitan – oli pelästynyt melkein kuoliaaksi, kiihotti hän minua leikkimään rohkeampien henkilöitten kanssa, sellaisten kuin esim. te. Ah, hänellä oli eräs toinenkin vastoinkäyminen. Se oli miss Coghlan, Ernestinen ystävätär, pieni seminaristi. He antoivat hänen asettua aivan ulosjohtavan putken luo ja Dick hyppäsi lampeen sukeltaen tänne ilmaputken luo. Useiden minuuttien kuluttua, kun miss Coghlan oli pyörtymäisillään luullessaan Dickin hukkuneen, puhui tämä hänelle putken kautta kaamealla, haudantakaisella äänellä. Sitten miss tosiaankin pyörtyi."

"Hän on kai ollut heikko pikku raukka", sanoi Graham.

"On olemassa lieventäviä asianhaaroja", vastasi Paula. "Hän oli nuori, kahdeksantoista vuotias olento ja tunsi eräänlaista koulutyttöihastusta Dickiin. Niin he kaikki tuntevat. Nähkääs, hän on sellainen poika leikkiessään, etteivät he käsitä hänen olevan karaistuneen, työteliään, ajattelevan, kypsän ja vanhan aviomiehen. Pahinta oli, että pikku tyttö tullessaan tajuihinsa ja ennen kuin sai takaisin mielenmalttinsa, ilmaisi koko salaisuutensa. Dick näytti niin naurettavalta kun tyttö lorusi salaisuudestaan..."

"No, aiotteko jäädä sinne koko yöksi?" jymisi Bert Wainwrightin ääni putken läpi.

"Uh!" sanoi Graham, joka säpsähtäen oli tarttunut Paulan käsivarteen. "Minä oikein säikähdin. Sen pikkutytön puolesta on kostettu."

"Meidän on aika palata ulkoilmaan", sanoi Paula. "On hauskempiakin paikkoja keskustelua varten. Menenkö minä ensin?"

"Olkaa hyvä... tulen heti jäljestä."

"Joku on ilmaissut teille paikan", huudahti Bert Wainwright moittien heti, kun Graham sukelsi näkyviin.

"Ja te olitte petturi, joka löi veden alla yhteen kiviä", vastasi Graham uhaten. "Jos olisin hävinnyt, olisin pannut vastalauseeni. Tämä oli epärehellistä peliä, salaliitto – pätevä kunniatuomioistuin katsoisi tällaista petokseksi. Minun pitäisi ilmiantaa teidät piirituomarille."

"Mutta tehän voititte!" huudahti Ernestine.

"Niin, sen tein ja sen vuoksi en pane teitä enkä ketään muutakaan vastuuseen teostanne, jos voitto maksetaan rehellisesti. Katsokaamme, te olette velkaa minulle laatikon sikareita..."

"Yhden sikarin!"

"Ei, koko laatikon! Koko laatikon!"

"Haukkaa ja kyyhkystä!" huudahti Paula, "leikkikäämme haukkaa ja kyyhkystä! Te olette haukka!"

Hän löi Grahamia olalle ja hyppäsi lammikkoon. Ennen kuin Graham ehti seurata, tarttui Bert häneen, pyöritti häntä ympäri, joutui itse haukaksi ja löi Dickiä ennen kuin tämä ehti pakoon. Ja sill'aikaa kun Dick ajoi lammikossa takaa vaimoaan ja Bert sekä Graham uivat yli lammen pelastaakseen vainotun saaliin, kiisivät tytöt ylös hyppytelineelle ja muodostivat siellä viehättävän rivin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Keskinkertaisena uimarina oli Donald Ware ollut poissa iltapäivän urheilusta lammikolla, mutta päivällisen jälkeen otti viuluniekka Grahamin kiusaksi huostaansa Paulan. Kuten tavallista Suurtalossa, oli saapunut uusia vieraita – eräs Adolf Well-niminen lakimies, joka oli tullut keskustelemaan tärkeästä vesioikeusjutusta Dickin kanssa; Jeremy Braxton, Dickin ylijohtaja Harvest Groupin kultakaivoksilla, jotka Braxtonin sanojen mukaan olivat yhtä tuottavat kuin ennenkin; Edvin O'Hay, punatukkainen irlantilainen musiikki- ja teatteriarvostelija sekä Chauncey Biskop, San Francisco Dispatch'in toimittaja ja omistaja, Dickin yliopistotovereita, kuten Graham kuuli.

Dick oli pannut käyntiin meluisan korttipelin, jossa korkein panos oli kymmenen senttiä ja jossa pankkiiri onnellisimmassa tapauksessa saattoi voittaa vain yhdeksänkymmentä senttiä ja senkin vain silloin, jos onnistui pitämään pankkia vähintään kymmenen minuuttia.

Vain yhdeksän henkilöä saattoi ottaa peliin osaa ja mieluummin kuin itse pelasi, esiintyi Graham silloin tällöin Ernestinen kumppanina ja heitti tuon tuostakin katseen viulutaiteilijaan ja Paulaan, jotka olivat syventyneet Beethovenin sinfonioihin ja Dellbesin balettimusiikkiin. Jeremy Braxton pyysi saada korottaa korkeimman panoksen kahdeksikymmeneksi sentiksi ja Dick, joka oli kadottanut enin, nim. kokonaista neljä dollaria kuusikymmentä senttiä, esitti vaikeroiden, että vedettäisiin tikkua siitä, kuka maksaisi valaistuksen ja huoneen puhdistamisen aamulla. Silloin Graham selitti syvään huoaten, että hänen täytyi kävellä hiukan saadakseen äänensä takaisin.

"Tiesin etukäteen, että tulisitte sen tekemään", sanoi Ernestine puoliääneen.

"Kuinka niin?"

Tyttö katsoi tarkoittavasti Paulaan.

"Juuri sen vuoksi minun on mentävä sinne", sanoi Graham.

"Te ette voi vastustaa kiusausta uhmata vaaraa", kiusasi tyttö.

"Uhmata vaaraa? Jos olisi vaara tarjolla, en antautuisi sille alttiiksi."

"Siinä tapauksessa menette te sinne vain minua uhmataksenne."

Graham pudisti päätään. "Olen päättänyt mennä sinne narraamaan tuon viuluniekan pois suunniltaan. Nyt on myöhäistä saada minua päätöksestäni luopumaan. Sitä paitsi mr O'Hay odottaa panostanne."

Ernestine pisti kiireesti kymmenen senttiä ja tiesi tuskin voittiko hän vai hävisi, niin innokas hän oli katsomaan Grahamin jälkeen, vaikka tiesi, että Bert Wainwright oli huomannut hänen katseensa suunnan. Toiselta puolen ei hän, ei Bert, eikä kukaan muukaan pöydässä huomannut, ettei tämä välikohtaus ollut välttänyt Dickin nopeata katsetta, joka säihkyi eloisuudesta hänen puhuessaan hullutuksia ja narratessaan kaikkia nauramaan.

Ernestine oli vain hiukan pitempi kuin Paula, mutta tulisi silminnähtävästi myöhemmin täyteläisemmäksi kuin tämä, hän oli terve, vaaleaverinen kaunotar kahdeksantoistavuotiaan ruusuisin poskin. Saattoi melkein luulla näkevänsä hänen käsiensä, kaulansa ja poskiensa läpi. Tämä läpinäkyvä ruusupuna sai nyt, hänen seuratessaan Grahamia katseellaan, vahvemman värin, joka ei välttänyt Dickin huomiota. Dick saattoi suunnilleen arvata, mitä hän ajatteli.

Mutta ennen kaikkea Ernestine näki Grahamin kuninkaallisen käynnin, hänen samalla kertaa kevyen ja ylhäisen tapansa pitää pystyssä päätään, jonka kellertäviin, auringonpolttamiin hiuksiin nuori kaunotar nyt ensimmäisen kerran elämässään tunsi halua pistää sormensa.

Paula, joka oli keskustelun kestäessä viulutaiteilijan kanssa terävästi tuominnut O'Hayn viimeistä arvostelua Harold Bauerista, näki myöskin Grahamin lähestyvän. Hänkin pani mielihyvin merkille tämän suurenmoisen liikkumistavan, pystyn pään ja poikamaisen happaman ilmeen, joka pakeni heti sen hymyilyn tieltä, jolla hän emäntäänsä tervehti. Hymy tarttui, sillä Paula huomasi itse tervehtivänsä tulijaa hymyillen samalla kun ilmaisi Warelle paheksumistaan O'Hayn liioitellusta ylistyslaulusta Bauerille.

Mutta hänellä oli ikään kuin hiljainen sopimus Donald Waren kanssa säestää tätä pianolla, sillä tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoi hän jälleen sarjan unkarilaisia tansseja, jotka herättivät sohvankulmassa puolittain makaavan ja tupakoivan Grahamin ihailua.

Ettei herättäisi huomiota istui Graham vain muutamia minuutteja ja palasi pelaajien luo sekä houkutteli koko pöydän nauramaan sille epätoivolle, jolla hän valitteli kadottavansa joka viides minuutti nikkelirahan riemuitsevalle meksikolaiselle kultakaivosjohtajalle.

Pelin loputtua muodostettiin uusia ryhmiä. Weil, Rita, Biskop ja Dick istuutuivat bridgepöytään. Nuoret Jeremy Braxtonin johdolla riistivät Donald Warelta yksinoikeuden Paulaan. Graham ja O'Hay istuutuivat erääseen kulmasohvaan ja viimemainittu puhui ammatistaan.

Hetken kuluttua, joll'aikaa kaikki olivat laulaneet havaijilaisen hula-laulun pianon säestyksellä, lauloi Paula yksin itse säestäen itseään. Hän lauloi useita saksalaisia rakkauslauluja peräkkäin, mutta ainoastaan häntä ympäröivälle ryhmälle, eikä koko seurueelle, ja Evan Graham huomasi, melkein iloiten, keksineensä vihdoinkin erään puutteen emännässään. Hän saattoi olla mainio pianisti, ratsastajatar ja uimataiteilijatar, mutta selvää oli, ettei hän, musikaalisista lahjoistaan huolimatta, ollut mikään suurenmoinen laulajatar. Tätä johtopäätöstä täytyi kuidenkin pian muovailla. Pikkurouva oli laulajatar, täydellinen laulajatar. Äänen heikkous oli ainoastaan suhteellinen. Hänellä ei ollut suuri ääni, se oli pehmeä, täyteläinen, lämminvärähdyksinen kuin hänen naurunsa, mutta voimaa, joka suurelle äänelle on ominaista, ei ollut. Korva ja ääni tuntuivat luonnostaan virheettömiltä ja hänen laulussaan kuului tunnetta, taiteellisuutta, koulutusta ja älyä.

– – –

Paula oli lähtenyt kello kymmenen. Vasta kello yksi loppui bridge. Käsivarsi veljellisesti Ernestinen vyötäisillä Dick sanoi hyvää yötä Grahamille siellä, missä eräs monista vahtitorniin vievistä teistä erosi ja saattoi sen jälkeen kaunista sukulaistaan hänen ovelleen.

"Saanko antaa sinulle yhden neuvon, Ernestine", sanoi Dick kun heidän piti erota; hänen harmaat silmänsä katsoivat reippaasti tytön sinisiin, mutta hänen äänessään oli vakavuutta, joka sai Ernestinen olemaan varuillaan.

"Mitä minä nyt olen tehnyt?" hymyili tyttö leikillisen uhmaavasti.

"Et mitään... vielä. Älä jatka vain sitä tietä, muuten hankit itsellesi ainoastaan sydänsuruja. Sinä olet vasta pikku tyttö, kahdeksantoistavuotinen ja hyvin kaunis pikku tyttö sitä paitsi. Riittävän kaunis saadaksesi melkein minkä miehen hyvänsä kiinnittämään huomiotaan itseesi. Mutta Evan Graham ei ole mikä mies hyvänsä..."

"Oh, minä voin hoitaa itse itseni", keskeytti Ernestine äkillisellä uhmalla.

"Mutta kuule kuitenkin minua. Jokaiselle tytölle tulee aika, jolloin rakkausmehiläinen alkaa surista hänen pienessä päässään. Silloin hän ei saa tehdä mitään erehdystä ja alkaa rakastaa väärää miestä. Sinä et ole vielä rakastunut Evan Grahamiin ja sinun tarvitsee vain jättää se tekemättä. Hän ei ole sinulle eikä kenellekään nuorelle tytölle mitään. Hän on kokenut mies ja on kenties unohtanut enemmän menneitä rakkauksia, romanttisia rakkauksia ja nuoria tyttöjä, kuin sinä voisit kokea tusinassa elinkausia. Jos hän joskus menee uudelleen naimisiin..."

"Uudelleen!" sanoi Ernestine.

"Niin, hänhän on ollut leskenä jo yli viisitoista vuotta."

"Mitä sitten?" kysyi Ernestine uhmaavasti.

"Sitä vain", jatkoi Dick, "että hän on elänyt nuoruusromantiikkansa ja sen niin ihanasti, että kun hän ei viiteentoista vuoteen ole mennyt naimisiin, merkitsee se..."

"Ettei hän koskaan ole unohtanut?" sanoi Ernestine. "Mutta se ei merkitse..."

"Se merkitsee, että hän on irtaantunut nuoruusvuosien romantiikasta", jatkoi Dick tyynesti. "Sinulle ei jää muuta keinoa kuin katsoa häneen ja käsittää, ettei häneltä ole puuttunut tilaisuuksia ja että monet etevät naiset, älykkäät naiset, kypsät, naiset ovat metsästäneet häntä – tavalla, joka on koetellut hänen kestävyyttään ja tyyneyttään. Mutta vielä he eivät ole onnistuneet häntä vangitsemaan. Ja mitä nuoriin tyttöihin tulee, niin sinä kyllä tiedät, kuinka täynnä maailma on niitä sellaisia miehiä varten kuin hän on. Ajattele asiaa äläkä anna sydämesi kiintyä häneen."

Hän otti tytön kädet omiinsa ja veti tämän lohduttaen luokseen. Monien minuuttien hiljaisuuden aikana mietiskeli Dick turhaan, mitä hän mahtoi ajatella.

"Sinä ymmärrät, me kovettuneet vanhat seikkailijat..." alkoi hän puoleksi anteeksipyytävästi, puoleksi leikillisesti.

Mutta Ernestine teki kädellään kiivaan liikkeen ja huudahti:

"Niin, te olette ainoat, jotka olette jonkin arvoiset! Nuoret miehet ovat vain poikia ja siinä on juuri heidän vikansa. He ovat täynnä elämää, penikkamaisuutta, tanssia ja laulua. Mutta heiltä puuttuu vakavuutta. He eivät ole täysikasvuisia. He eivät ole – niin, he eivät tee nuoreen tyttöön viisauden, voiman ja... ja miehekkyyden vaikutusta."

"Minä ymmärrän", sanoi Dick. "Mutta älä unohda katsoa mitalin nurjaa puolta. Te hehkuvat nuoret olennot teette juuri samanlaisen vaikutuksen kypsyneisiin miehiin. He pitävät teitä nukkeina, leikkikaluina, ihastuttavina olentoina – mutta eivät tovereina, tasa-arvoisina eivätkä elämänkumppaneina. Elämää on opittava. He ovat oppineet sitä... osan. Mutta nuoret tytöt, sellaiset kuin sinä, Ernestine, eivät ole oppineet siitä vielä mitään."

"Kerro minulle hiukan", pyysi Ernestine, "hänen nuoruuden romaanistaan, ajasta, jolloin hän oli nuori, viisitoista vuotta sitten."

"Viisitoista?" vastasi Dick nopeasti. "Kahdeksantoista. He olivat naimisissa kolme vuotta, ennen kuin tyttö kuoli. Ajattele itse – he olivat tosiaan naimisissa, englantilaisen papin vihkiminä ja elivät avioliitossa samalla hetkellä, kun sinä annoit kuulua ensimmäisen huutosi maailmaan tulostasi."

"Niin, niin, jatka", sanoi tyttö hermostuneesti. "Minkälainen oli hänen vaimonsa?"

"Hän oli loistava puoliverinen, polyneesialainen kuningatar, jonka äiti oli ollut kuningattarena ennen häntä, jonka isä oli Oxfordissa suorittanut tutkinnon sekä oli oikea herrasmies ja todellinen tiedemies. Tyttö oli nimeltään Nomare. Hän oli Huahon kuningatar. Hän oli villi. Graham oli kyllin nuori ollakseen vielä villimpi kuin hän. Graham ei ollut mikään rahaton seikkailija. Tyttö antoi hänelle saarivaltakuntansa ja neljäkymmentätuhatta alamaista. Hän toi omaisuutensa saarelle eikä se ollut mikään pieni omaisuus. Hän rakensi palatsin, jollaista ei mikään Etelämeren saari ole omistanut eikä tule omistamaan. Se oli oikeaa lajia, peitetty oljilla, rakennettu käsinhakatuista tukeista, maalattu kookosvärillä. Sillä oli juurensa saaressa, se oli siitä kasvanut ja siinä oli tyyliä, vaikka hän haettikin Hopkinsin New-Yorkista tekemään piirustuksia."

"Heillä oli aina kuninkaallinen laivansa, kesäasuntonsa vuoristossa, oma venehuoneensa – ja asunto oli tosiaankin täydellinen palatsi. Minä tiedän sen. Olen ollut siellä suurissa juhlissa – mutta se tapahtui myöhemmin. Nomare oli kuollut, ei kukaan tiennyt, missä Graham oli, ja saarta hallitsi eräs sivuhaarasta polveutuva kuningas.

"Graham oli kuninkaallisen tuhlaavainen. Heidän pöytäkalunsa olivat kullasta. Mutta mitä hyödyttää kertoa enempää? Hän oli vain poika. Nomare oli puoleksi englannitar, puoleksi polyneesiatar ja todellinen kuningatar. He olivat molemmat rotunsa kukkia. He olivat pari ihania lapsia. He olivat kuin haltijasadussa. Ja... niin, Ernestine, vuodet ovat kuluneet ja Evan on jättänyt nuorten maailman taaksensa. Sen, johon hän nyt rakastuisi, pitäisi olla merkillinen nainen. Sitä paitsi hän on tosiaankin puilla paljailla. Hänellä oli huono onni."

"Paula olisi enemmän hänen mieleisensä", sanoi Ernestine tuumivasti.

"Niin, se on totta", myönsi Dick. "Paula tahi joku muu yhtä etevä nainen kuin Paula olisi hänestä paljon kiehtovampi kuin kaiken maailman suloiset tytöt. Meillä vanhoilla on omat ihanteemme."

"Ja minun on tyydyttävä poikiin", huokasi Ernestine.

"Toistaiseksi", hymyili Dick. "Mutta on aina muistettava, että sinä myöskin ajan kuluessa tulet sellaiseksi kypsäksi naiseksi, joka voi ottaa huolehtiakseen sellaisistakin miehistä kuin Evan on."

"Sitä ennen olen jo kauan sitten naimisissa", sanoi Ernestine katkerasti.

"Se on sinun onnesi, pikku ystävä. Hyvää yötä nyt. Sinä et kai ole minulle vihainen?"

Tyttö hymyili surumielisesti, pudisti päätään, tarjosi hänelle huulensa suuteloa varten ja sanoi, kun he erosivat:

"Lupaan, etten ole vihainen, jos tahdot osoittaa minulle tien, joka vihdoin johtaa minut sellaisten miesten kuten sinun ja Grahamin luo."

Sammuttaen kaikki tiellään kohtaamansa valot meni Dick Forrest kirjastoonsa, valitsi puoli tusinaa koneopin ja fysiikan oppikirjoja ja hymyili itsekseen, ikäänkuin olisi ollut tyytyväinen keskusteluunsa Ernestinen kanssa. Hän tiesi ryhtyneensä asiaan ajoissa eikä hetkeäkään liian varhain. Mutta tultuaan puoliväliin kirjahyllyjen peittämiä, työhuoneeseen johtavia kiertoportaita, tulivat hänen mieleensä äkkiä Ernestinen sanat ja hän nojasi seinään.

"Paula olisi enemmän hänen mieleisensä!"

"Tyhmä aasi!" nauroi hän ääneen ja kulki edelleen. "Ja sinä olet ollut naimisissa kaksitoista vuotta!"

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kello oli kauan sitten lyönyt kymmenen kun Graham kuljeskeltuaan ristiin rastiin ja ihmeteltyään, eikö Paula koskaan tule, astui musiikkihuoneeseen. Vaikka hän jo useita päiviä oli ollut vieraana Suurtalossa, oli se niin suuri, että musiikkihuone oli vielä hänelle aivan tuntematon. Se oli ihana, ehkä kuusikymmentä jalkaa pitkä ja kolmekymmentä viisi leveä. Seinissä ja huonekaluissa oli paljon punaista, hänestä tuntui, että täällä hallitsivat musiikin hengettäret.

Graham seisoi tarkastelemassa öljyväritaulua, kun hän näki Paulan tulevan pääsisäänkäytävästä. Hänet nähdessään nousi Grahamin sydän kurkkuun. Hän oli puettu aivan valkoisiin ja näytti hyvin nuorelta monipoimuisessa näennäisesti muodottomassa holokussa. Graham oli nähnyt holokun ennen sen kotimaassa, Havaijissa, jossa se antaa tavalliselle naiselle suloutta ja miellyttävälle naiselle kaksinkertaisesti suloutta.

Heidän hymyillen tervehtiessään pani Graham merkille Paulan asennon ja avonaisen katseen, joka näytti sanovan: "Hyvä päivää, ystäväni."

"Te olette erehtynyt tätä huonetta tehdessänne", sanoi Graham vakavasti.

"Niinkö, tosiaankin! Millä tavoin?"

"Sen olisi pitänyt olla pidempi, paljon pidempi, ainakin kaksi kertaa näin pitkä."

"Minkä vuoksi?" kysyi Paula puristaen paheksuvasti päätään, samalla kuin Graham nautti hänen tyttömäisestä punastuksestaan, joka todisti hänen kolmeakymmentäkahdeksaa vuottaan vastaan.

"Koska", vastasi Graham, "teidän olisi pitänyt silloin käydä kaksi kertaa kauemmaksi kuin nyt, ja nautintoni nähdä teidän kulkevan olisi lisääntynyt vastaavassa määrässä. Olen aina ollut sitä mieltä, että holoku on ihastuttavin vaatekappale, mitä naiselle on keksitty."

"Silloin se olisi holokun ansio eikä minun", vastasi Paula. "Te olette, huomaan minä, samanlainen kuin Dick, aina teillä on kohteliaisuus tarjona, mutta kun me tyhmät raukat lähestymme haistaaksemme syöttiä, vetäistään kohteliaisuus takaisin."

"Nyt näytän teille huoneet", sanoi hän nopeasti estääkseen Grahamia vastaamasta. "Dick on antanut minulle täällä vapaat kädet. Kaikki on minun järjestämääni, yksinpä mittasuhteetkin."

"Ja taulut?"

"Ne minä olen valinnut ja määrännyt niiden paikat. Dick kiisteli minun kanssani tuosta Veretschaginista. Hän oli sitä mieltä, että nuo Milletmaalaukset, tuo Corot sekä Isabey, vieläpä Veretschaginkin, saattaisivat sopia musiikkihuoneeseen, mutta ei tämä Veretschagin. Hän pitää kotimaisten taiteilijoittemme puolta ja tahtoi saada heiltä useampia tauluja."

"Minä en juuri paljoakaan tunne teidän taiteilijoitanne Tyynenmerenrannikolla", sanoi Graham.

He istuutuivat ja keskustelivat puolisen tuntia taiteesta, kunnes Donald Ware tuli kysyvin silmin sisään, silmin, jotka alkoivat loistaa hänen nähdessään pikkurouvan.

Hänellä oli viulu kainalossa ja hän meni kiirehtien pianon luo alkaen selailla nuotteja.

"Me työskentelemme välipalaan asti", selitti Paula Grahamille. "Hän väittää minun kehittyneen suurenmoisesti ja luulen hänen tavallaan olevan oikeassa. Te voitte tietenkin jäädä tänne, jos haluatte, mutta minä varoitan teitä, sillä me aiomme tosiaankin työskennellä. Iltapäivällä menemme uimaan. Kello neljä, sanoi Dick. Hän sanoi myöskin, että hänellä on uusi laulu, jonka hän aikoo laulaa. Mitä kello on, mr Ware?"

"Kymmentä vailla yksitoista", vastasi viulutaiteilija lyhyesti ja hiukan terävästi.

"Silloin tulitte liian aikaisin – meidän piti tavata kello yksitoista, sir. Minun on ensiksi juostava Dickin luo. En ole sanonut hänelle vielä hyvää huomenta."

– – –

Paula tunsi tarkoin miehensä ajat. Viimeisenä muistikirjassa, joka aina oli lukupöydällä hänen vuoteensa vieressä, oli hieroglyfisiä merkintöjä, jotka muistuttivat hänelle, että Dick joi kahvia puoli seitsemän, oli mahdollisesti tavattavissa vuoteessa neljännestä vailla yhdeksään saakka, ellei ollut ulkona ratsastamassa, oli luoksepääsemätön yhdeksän ja kymmenen välillä, jolloin saneli kirjeitä Blakelle, samoin kymmenen ja yhdentoista välillä, jolloin neuvotteli työnjohtajiensa ja päällysmiestensä kanssa toisen sihteerin Bonbrightin kirjoittaessa muistiin joka sanan, joka lausuttiin puolelta tahi toiselta.

Kello yksitoista, sikäli kuin ei sattunut odottamattomia sähkösanomia tahi liikeasioita, saattoi Paula tavallisesti laskea tapaavansa Dickin yksin, vaikka aina työssä. Kun Paula sihteerin huoneen läpi kulkiessaan kuuli kirjoituskoneen naputuksen, ilmaisi se hänelle, että yksi este oli poissa.

Tultuaan Dickin työhuoneeseen levisi hänen kasvoilleen mielipahan varjo, sillä hän kuuli Jeremy Braxtonin äänen. Hän pysähtyi epäröiden kenenkään huomaamatta häntä.

"Jos täytämme kaivoksen vedellä", sanoi kaivosjohtaja, "maksaa sen pois pumppuaminen äärettömiä summia. Ja on häpeä kohdella Harvestia siten."

"Lukuunottamatta viime vuotta näyttävät kirjat, että olemme työskennelleet tappiolla", kuuli Paula Dickin sanovan. "Jokainen huertareista, viimeiseen päiväpalkkalaiseen asti, joka on varastanut hevosen, on koettanut hyötyä kustannuksellamme. Tämä menee liian pitkälle – kuulumattomia aarteita, roistoja ja vallankumouksellisia... voisimme sitä sietää, jos joku olisi näkyvissä, mutta ei ole mitään takeita siitä, ettei tämä sekasotku kestä vielä viisitoista, kaksikymmentä vuotta."

"Niin, mutta vanha Harvest – ajatelkaa, panna se veden alle", vastusti pääjohtaja.

"Ja ajatelkaa Villaa", sanoi Dick naurahtaen katkeruudella, joka ei välttänyt Paulan huomiota. "Jos hän voittaa, sanoo hän jakavansa maan työmiesten kesken. Sitten tulee kaivosten vuoro. Kuinka paljon arvelette meidän maksaneen perustuslailliselle puolueelle viime vuonna."

"Yli satakaksikymmentä tuhatta", vastasi Braxton. "Lukuunottamatta viittäkymmentätuhatta rahaksilyömätöntä hopeaa, jotka Torenas sai, ennen kuin vetäytyi takaisin. Hän riensi armeijoineen pikamarssissa Gyaymisiin ja siirtyi sieltä laivoilla Eurooppaan. Kirjoitin teille aikoinaan siitä kaikesta."

"Jos pidämme kaivokset käynnissä, Jeremy, verottavat he meitä ikuisesti. On parasta panna ne veden alle. Jos olemme kykenevämpiä luomaan rikkauksia kuin nuo lurjukset, voimme osoittaa osaavamme niitä yhtä helposti hävittää."

"Sitä minä juuri olen niille sanonut. Ja he hymyilevät sekä toistavat, että se ja se vapaaehtoinen avustus näin pakottavien asianhaarojen vallitessa olisi erittäin suotavaa vallankumouspäällikölle – he tarkoittavat itseään. Korkeat päälliköt eivät saa milloinkaan nähdä edes kymmentä prosenttia rahoista. Minä sanoin Arranzolle: 'Jos me lopetamme, jää viisituhatta meksikolaista ilman työtä – mitä te niille teette?' Arranzo hymyili ja antoi minulle vastauksen, joka sai minut vaikenemaan. 'Mitäkö teemme?' sanoi hän. 'Tietenkin annamme niille kiväärit ja panemme ne valtaamaan Mexiko Cityn'."

Paula oli huomaavinaan Dickin kohottavan vihaisesti olkapäitään vastatessaan.

"Kirotuinta on, että hopea on siellä ja me olemme ainoat, jotka voimme saada sen päivänvaloon. Mexikolaiset eivät voi sitä tehdä. Siihen ei niiden ymmärrys riitä. Heillä on vain pyssynsä ja nyt he pakottavat meidän antamaan enemmän kuin ansaitsemme. Meille ei jää muuta kuin yksi keino, Jeremy. Me luovumme yhden vuoden voitosta, sanomme työläiset irti, pidämme vain insinöörit ja annamme pumppujen käydä."

"Sen sanoin Arranzolle", huomautti Jeremy Braxton kiivaasti. "Ja mitä hän vastasi Jos me erotamme työmiehet, pitäisi hän huolta siitä, että insinööritkin lähtisivät, ja sen jälkeen saatamme täyttää kaivoksen vedellä ja painua helvettiin. Ei, viimemainittua hän ei sanonut. Hän vain hymyili, mutta se hymyily merkitsi juuri samaa. Niin sai Arranzo saaliinsa, ja ennen kuin hän lähti yhtyäkseen Juareziin, antoi hän kaupanpäällisiksi väkensä varastaa meiltä kolmesataa muuliaasia – ne olivat kolmenkymmenentuhannen dollarin arvoiset – ja tämä tapahtui sen jälkeen, kuin olin ostanut itseni hänestä vapaaksi. Kirottu keltanaama."

"Kuka on vallankumouksellisten johtaja meidän piirissämme nyt?" kuuli Paula miehensä kysyvän sävyllä, joka ilmaisi hänen kokoavan kaikki langat käsiinsä ja valmistautuvan toimimaan. "Raoul Bena."

"Mikä on hänen arvonsa?"

"Eversti – ja hänellä on noin seitsemänkymmentä roistoa."

"Mitä hän teki aikaisemmin?"

"Hän oli lammaspaimen."

"Hyvä", sanoi Dick lyhyesti ja terävästi. "Nyt on teidän näytettävä. Matkustakaa sinne täyttä kyytiä ja lahjokaa Raoul Bena. Hän taipuu siihen, niin totta kuin hän on meksikolainen. Lahjokaa hänet ja sanokaa, että teette hänestä kenraalin – uuden Villan."

"Niin, mutta herra jumala, kuinka se käy päinsä?" kysyi Jeremy Braxton.

"Asettamalla hänet viisituhantisen armeijan etunenään. Erottakaa työmiehet. Antakaa hänen pestata ne. Silloin olemme varmat, koska Huerta on tuomittu. Sanokaa hänelle, että te olette todellinen isänmaanystävä. Antakaa joka miehelle pyssy. Siitä tulee viimeinen uhrauksemme ja se todistaa, että olette isänmaanystävä. Luvatkaa jokaiselle miehelle sodan loputtua hänen paikkansa takaisin. Antakaa heille ja Raoulille siunauksenne, kun he lähtevät. Pitäkää vain pumppumiehet. Ja jos luovumme vuoden voitosta, niin pääsemme enemmästä tappiosta. Ja ehkä meidän ei tarvitse panna Harvestia veden alle – loppujen lopuksi."

Paula hymyili Dickin ratkaisulle hiipiessään kiertoportaita takaisin musiikkihuoneeseen. Hän oli masentunut, muttei Harvest-jutun vuoksi. Aina siitä saakka, kun olivat naimisiin menneet, oli heillä ollut huolta Dickin perimien meksikolaisten kaivosten vuoksi. Hänen mielipahansa johtui siitä, ettei hän ollut saanut sanoa Dickille hyvää huomenta. Mutta huono tuuli katosi, kun hän kohtasi Grahamin, joka oli istunut Waren kanssa ja aikoi hänen tullessaan poistua.

"Älkää juosko tiehenne", sanoi hän. "Jääkää tänne todistamaan ahkeruudesta, jonka pitäisi kiihottaa teitä ryhtymään kirjaanne, josta Dick on puhunut."

VIIDESTOISTA LUKU.

Välipalalla ei Dickin kasvoista voinut huomata mitään Harvest-kaivosten tuottamista huolista, eikä kukaan olisi voinut arvata Jeremy Braxtonin ilmoitusten sisältäneen mitään muuta kuin tietoja kaivoksen lisääntyneistä tuloista. Vaikka Adolph Weil oli matkustanut ensimmäisellä aamujunalla, joka todisti, että Dick oli käsitellyt hänenkin asiansa aamulla, tapasi Graham kuitenkin tavallista suuremman seuran pöydässä. Lukuunottamatta mrs Tullya, vanhanpuoleista, silmälaseja käyttävää lihavaa seurapiirien naista, josta Graham ei tiennyt mitään, oli siellä kolme uutta herraa, joista hän sai muutamia tietoja: mr Gulhuss, valtioneläinlääkäri, mr Deacon, tunnettu muotokuvamaalari ja kapteeni Lester, joka kuljetti erästä Pacific-postihöyrylaivaa ja oli ollut Dickin kapteenina melkein kaksikymmentä vuotta sitten ja opettanut tätä tuntemaan merenkulkutiedettä.

Ateria oli melkein lopussa ja kaivosjohtaja katsoi kelloaan, kun Dick sanoi:

"Haluan näyttää teille, Jeremy, mitä olen saanut aikaan. Lähdemme heti. Ehdimme hyvin, ennen kuin junanne lähtee."

"Lähtekäämme kaikki", esitti Paula. "Siitä tulee ulkoilmaretki. Kuolen uteliaisuudesta saada nähdä sen, mistä Dick on ollut niin salaperäinen."

Dickin nyökkäyksestä rohkaistuneena käski Paula heti autot ja ratsuhevoset esille.

"Mistä on kysymys?" kysyi Graham.

"Oh, eräs Dickin työ. Hänellä on jotakin uutta aina. Tämä on uusi keksintö. Hän väittää sen saavan aikaan vallankumouksen maanviljelyksessä – toisin sanoen pienviljelyksessä."

"Se säästää biljoonia... jos onnistuu", hymyili Dick yli pöydän. "Biljoonia koko maailman maanviljelijöille ja ehkä jonkin prosentin minullekin... jos se onnistuu."

"Mutta mikä se on?" kysyi O'Hay. "Musiikkia navetoissa, jotta saataisiin lehmät seisomaan lypsyn aikana hiljaa?"

Autoilla ja hevosilla lähti seurue meijerikeskuksen taa, jossa sileästä kentästä oli aidattu kymmenen acren suuruinen neliö, sen mukaan kuin Dick ilmoitti.

"Kas niin", sanoi hän. "Tässä on farmi, jossa ei ole yhtään hevosta, vaan ainoastaan yksi mies, farmari, joka istuu kuistilla. Ajatelkaa nyt näkevänne kuisti."

Keskellä kenttää seisoi luja, teräksinen, kaksikymmentä jalkaa korkea tanko. Huipulla olevasta sylinteristä johti hieno teräsjohto kentän toiseen laitaan, jossa se oli kiinnitetty pienen bentsiinitraktorin ohjaustankoon. Traktorin ympärillä liikkui kaksi koneenkäyttäjää edestakaisin. Dickin määräyksestä he panivat moottorin käyntiin.

"Tässä on nyt kuisti", sanoi Dick. "Kuvitelkaa olevanne se tulevaisuuden farmari, joka istuu varjossa ja lukee aamulehtiä, Silläaikaa kun aura kyntää ilman hevosta ja miestä."

Itsestään, kenenkään ohjaamatta, liikkui traktori ympyrässä tolpan päästä lähtevän kaapelin vetämänä ja aurasi ympyrän muotoisia tahi oikeammin spiraalin muotoisia vakoja. Ympyrät pienenivät sitä mukaa kuin sylinteristä johtava kaapeli vetäytyi takaisin ja lyhentyi.

"Ainoa, mitä tarvitaan, jotta se olisi aivan täydellinen", sanoi Graham, "on, että se kyntäisi neliöitä eikä ympyröitä."

"Niin", yhtyi mr Gullhuss. "Näin ollen jää neliönmuotoisesta maa-alueesta osa kyntämättä, nimittäin kaikki kulmat."

Grahamin kasvot osoittivat, että hän työskenteli laskemalla päässään. "Jää kyntämättä noin kolme acrea kymmenestä", sanoi hän.

"Niin", sanoi Dick. "Mutta farmarilla täytyy olla jossakin näillä kymmenellä acrella kuistinsa. Ja kuisti merkitsee asuinrakennusta, navettaa, latoa ja muita ulkorakennuksia. Mutta hän voi pudistaa päältään kaikki perintätavat ja sen sijaan, että rakentaisi ne keskelle kymmentä acreaan, saa hän rakentaa ne noille kulmissa sijaitseville kolmelle acrelle. Ja hän voi istuttaa hedelmäpuunsa sekä marjapensaansa kulmiin."

Gullhuss nyökkäsi innokkaasti.

"Mitä tuollainen laite maksaa", kysyi Jeremy Braxton.

"Nykyään voimme sen valmistaa viidellä sadalla. Jos se tulee yleisesti käytäntöön, kolmella sadalla. Mutta sanokaamme viisi sataa. Jos laskemme viisitoista prosenttia korkoihin ja ylläpitoon, tulisi se maksamaan farmarille seitsemänkymmentä dollaria vuodessa. Mikä 'kymmenenacrenfarmari', joka pitää kirjanpitoa, voi ylläpitää hevosen seitsemälläkymmenellä dollarilla vuodessa?"

"Mutta mikä käyttää sitä?" kysyi Rita.

"Patsaan päässä oleva sylinteri ja siitä johtava kaapeli, joka kiertyy sylinterin ympäri ja sen kautta lyhenee vetäen traktoria keskipistettä kohti."

"On monta estettä, jotka estävät tämän tulemasta yleiseksi pienviljelijöiden kesken", sanoi Gullhuss.

Dick nyökkäsi myöntävästi.

"Niin on", vastasi hän. "Mutta jo neljäkymmentä on tilannut sen."

Graham jakoi huomaavaisuutensa traktorin ja sen taulun välillä, jonka Paula Forrest muodosti hevosensa selässä. Tämä oli hänen ensiratsastuksensa Faronilla, palominitammalla, jonka Hennessy oli hänelle opettanut. Graham hymyili hiljaisuudessa hyväksyvästi hänen naiselliselle mielistelyhalulleen, joka oli soveltanut puvun hevosen mukaan tahi valinnut puvun mukaan. Joka tapauksessa vietti hän riemuvoittoaan.

Ratsutakin asemesta, sillä iltapäivä oli lämmin, oli hänellä vaaleanruskea liinapusero alaspäin käännettyine kauluksineen. Lyhyt hame, ommeltu niinkuin ratsastuspuvun alaosa, ulottui polviin, ja polvista ihastuttaviin, kannuksilla varustettuihin mataliin kenkiin peittivät jalkoja hyvin kiinteästi istuvat ratsastushousut. Hame ja housut olivat villisianvärisiksi värjätystä paksusta silkistä. Pehmeät, valkoiset hansikkaat olivat sopusoinnussa kauluksen kanssa. Hän oli paljaspäin, hiukset olivat kammatut yli niskan ja korvien.

"En voi käsittää, miten teillä voi olla tuollainen iho, kun kuitenkin asetutte alttiiksi auringonpaisteelle", sanoi Graham lempeästi arvostellen.

"Sitä en tee", hymyili Paula valkoisten hampaiden välähtäessä. "Toisin sanoen, en asettaudu tällä tavoin alttiiksi auringonpaisteelle, kuin muutamia kertoja vuodessa. Tekisin sen mielelläni, sillä haluaisin saada hiukseni auringonpolttamiksi, mutta en silti tahdo itseäni aivan kokonaan polttaa."

Kun traktorin koneisto meni epäkuntoon ja koneenkäyttäjät työskentelivät puoleksi kynnetyllä pellolla saadakseen sen kuntoon, jätti seurue Paulan kehoituksesta Dickin yksin keksintöineen ja päätti lammikolle mennessään heittää silmäyksen niihin monenlaisiin rotueläimiin, joiden syöttömaiden ja aitauksen ohi tultaisiin ratsastamaan.

Koska kello oli vähintään neljä, ajoi uimiseen vähän innostunut Donald Ware autolla takaisin Suurtaloon ja mr Gullhuss pysähtyi keskustelemaan hevoskannasta mr Mendenhallin kanssa, jonka he olivat tavanneet tiellä. Dick oli seurueen lammelle tullessa siellä ja tytöt tahtoivat välttämättömästä kuulla uuden laulun.

"Se ei ole oikeastaan uusi", selitti Dick ja hänen harmaat silmänsä välähtivät veitikkamaisesti, "eikä se ole minun lauluni. Sitä laulettiin Japanissa ennen kuin minä olin syntynyt ja luultavasti ennen kuin Columbus löysi Amerikan. Se on duetto – kilpailuduetto, jossa hävinnyt saa antaa pantin. Paula laulaa minun kanssani. Opetan sen sinulle. Istu tähän – kas niin, hyvä on. Te muut kerääntykää ympärille ja istuutukaa."

Vielä ratsastuspukuun puettuna istui Paula miehensä eteen kuulijoiden keskelle. Dickin johdolla, sovelluttaen liikkeitänsä tämän mukaan, löi hän käsillään polviinsa, levitti sormensa ja löi ne yhteen Dickin käsien kanssa. Sitten Dick lauloi laulun, joka oli hyvin lyhyt ja jonka Paula nopeasti oppi laulamaan, pysyen tarkkaan tahdissa. Sävel oli itämaalaisen yksitoikkoinen, sitä laulettiin hitaasti, mutta se vaikutti kuitenkin kuulijoihin kiihottavasti:

    "Jong-Keena, Jong-Keena,
    Jong-Jong, Keena-Keena
    Yo-ko-ha-ma, Nag-a-sak-i
    Ko-be-mar-o – hoy!!"

Viimeinen tavu, hoy, tuli äkkiä ja yllättämällä vähintään oktaavin korkeammalta kuin muu sävel. Samalla hetkellä kun se laulettiin, piti Paulan ja Dickin käsien silmänräpäyksessä lentää vastakkain. Paulan käsien tuli yhteenlyötäessä olla joko avonaisina tai suljettuina sen mukaan miten Dickin kädet olivat. Ensimmäisen kerran Paula onnistui, sillä molempien kädet olivat suljetut ja Dick heitti hattunsa Luten polville.

"Minun panttini", selitti hän. "Uudelleen, Paula." Ja jälleen he lauloivat sekä löivät käsiään yhteen.

Tällä kertaa olivat Dickin kädet suljetut ja Paulan avoinna.

"Pantti! Pantti!" huusivat tytöt.

Pikkurouva katsoi pukuunsa ja kysyi: "Mitä minä voin antaa?"

"Hiusneulan", neuvoi Dick ja yksi hänen kilpikonnanluisia hiusneulojaan joutui Luten polville Dickin hatun viereen.

"Kummallista!" huudahti Paula, kun viimeinen hänen neuloistaan oli mennyt samaa tietä hänen hävittyään seitsemän kertaa Dickin yhtä vastaan. "En voi käsittää kuinka minä olen niin hidas ja tyhmä. Sinä olet liian ovela, Dick. En voi milloinkaan etukäteen arvata, mitä sinä aiot."

He lauloivat taas. Paula hävisi ja mrs Tullyn kainosti lausuessa "Paula" jätti hän toisen kannuksensa pantiksi ja uhkasi riisua kenkänsä kun hänen toinen kannuksensa menisi. Kolme hänen saamaansa perättäistä voittoa pakottivat Dickin luopumaan rannekellostaan ja molemmista kannuksistaan. Sitten hävisi Paula kellonsa ja viimeisen kannuksensa.

"Jong-Keena, Jong-Keena", alkoivat he uudelleen mrs Tullyn houkutellessa: "Nyt, Paula, on sinun välttämättömästi lopetettava. Sinun pitäisi hävetä, Dick."

Mutta Dick huusi riemuiten hoy! voitti ja yhtyi nauruun kun Paula riisui toisen pienistä kengistään ja lennätti sen Luten polville.

"Tämä ei ole mitään, täti Martha", vakuutti Paula mrs Tullylle. "Mr Ware ei ole täällä ja hän on ainoa, jota tämä häiritsi, jatka, Dick. Sinun on mahdotonta aina voittaa."

"Jong-Keena, Jong-Keena", lauloi hän yhdessä miehensä kanssa.

Alussa hidas leikki oli kiihtynyt niin nopeaksi, että heidän käsiensä läiske kuului yhtä mittaa. Ruumiinliike ja tyytyväisyys olivat yhdessä auringonpaisteen kanssa tehneet Paulan nauravat kasvot hehkuvan ruusunvärisiksi.

Vieläpä hiljaisesta sivustakatsojasta Grahamistakin tämä oli sopimatonta. Hän tunsi "Jong-Keenan" vanhastaan, hän oli nähnyt geishojen leikkivän sitä Nipponin teehuoneissa ja huolimatta Suurtalon vapaista tavoista loukkasi häntä se, että Paula otti osaa leikkiin. Tällä hetkellä ei hänen mieleensäkään juolahtanut, että hän olisi vain ollut utelias näkemään kuinka pitkälle hullutus menisi, jos se olisi koskenut joko Lutea, Ernestineä tahi Ritaa. Vasta jälkeenpäin hän ymmärsi, että hänen levottomuutensa ja vastenmielisyytensä johtui siitä, että leikkijä oli Paula.

Nyt oli Dickin sikarikotelo ja tulitikut sekä Paulan toinen kenkä, varmuusneulat ja vihkisormus joutuneet panttiin. Mrs Tully vaikeni jäykin ja paheksuvin ilmein. "Jong-Keena, Jong-Keena", lauloi Paula nauraen ja Graham kuuli Ernestinen sanovan Bertille: "En ymmärrä, mitä hän ensi kerralla voi antaa pantiksi."

"Oh, tehän tunnette hänet", kuului Bert vastaavan. "Hän ei luovu, kun on kerran päässyt vauhtiin, ja näyttää siltä, kuin hän olisi nyt vauhdissa."

"Hoy!" huusivat Paula ja Dick samalla kertaa ja heidän kätensä löivät yhteen. Mutta Dickin olivat suljetut ja Paulan avoimet. Graham näki pikkurouvan turhaan etsiskelevän, mitä voisi luovuttaa päältään pantiksi.

"Eteenpäin, lady Godiva", huusi Dick. "Sinä olet laulanut sinä olet tanssinut, maksa nyt soitosta."

"Onko mies hullu?" ajatteli Graham. "Ja hänellä on sellainen vaimo!"

"No niin", huokasi Paula sormeillen puseronsa nappeja, "jos täytyy niin täytyy."

Sisäisesti raivoten käänsi Graham katseensa pois. Tuli hiljaisuus, jonka aikana hän tiesi kaikkien jännittyneenä odottavan, mitä Paula tekisi. Sitten kuului Ernestinen tirskahdus, naurunpurskahdus toisilta ja Bertin "pimitetyt". Graham silmäsi nopeasti Paulaan. Pikkurouva oli riisunut puseronsa ja hänen poveaan verhosi uimapuku. Hänellä oli se ollut koko ajan valmiina vaatteittensa alla.

"Nyt on sinun vuorosi, Lute", huusi Dick.

Mutta Lute, joka ei ollut yhtä hyvin varustautunut Jong-Keenaan, veti punastuen tytöt mukaansa riisuutumishuoneeseen.

Graham näki Paulan seisovan neljäkymmentä jalkaa korkealla olevalla hyppylaudalla, tekevän suurenmoisen hypyn ja kuuli Bertin ihailevan: "Ah, Annette Kellerman n:o 2". Vielä masentuneena leikistä, joka oli uhannut saada vaarallisen käänteen, alkoi hän tuumia, kuinka Suurtalon pikkurouvasta oli tullut niin ihmeellinen nainen.

Ernestine oli kertonut, että hän ja Lute olivat Paulan sisarpuolia. Paula oli kutsunut mrs Tullya täti Marthaksi. Oliko tämä tosiaan hänen tätinsä vai Luten ja Ernestinen äidin sisar!

Pian oli käynnissä uusi leikki ja Paula kertoi mrs Tullylle suorastaan mahdottomia asioita.

"Katsos täti Martha, juuri sen vuoksi, ettet ole koskaan opetellut uimaan, ei sinun pidä tekeytyä liian viisaaksi. Minä voin hypätä lammikkoon ja olla veden alla ainakin kymmenen minuuttia."

"Tyhmyyksiä, lapsi", sanoi mrs Tully voitollisesti. "Kun sinun isäsi oli nuori, huomattavasti nuorempi kuin sinä nyt, kaunis ystäväni, saattoi hän pysytellä veden alla kauemmin kuin kukaan muu, ja hänen saavutuksensa oli kolme minuuttia neljäkymmentä sekuntia; sen tiedän sangen hyvin, sillä minä juuri seisoin kello kädessä, kun hän voitti Harry Selbyn kanssa lyömänsä vedon."

"Oh, tiedän kyllä isäni olleen aikoinaan koko mestarin", ylpeili Paula, "mutta nyt ovat toiset ajat. Jos minun rakas isäni olisi täällä kaikessa nuoressa voimassaan, hukuttaisin minä hänet, jos hän koettaisi olla yhtä kauan veden alla kuin minä. Kymmenen minuuttia? Tietysti voin olla veden alla kymmenen minuuttia. Ja sen teenkin. Katsokaa kelloa, täti Martha."

Paula kiipesi hyppylaitteelle.

"Merkitkää aika kun olen ilmassa", hän sanoi.

"Puolitoista volttia!" huudahti Dick.

Paula nyökkäsi, hymyili, oli vetävillään mahdollisimman paljon ilmaa keuhkoihinsa. Graham katsoi ihastuneena. Ollen itse sukeltaja ei hän ollut nähnyt kenenkään muiden kuin ammattiuimarien tekevän puoltatoista volttia. Pikkurouvan märkä, sinisenvihreä silkkinen uimapuku kiertyi tiiviisti hänen hyvin muodostuneitten jäseniensä ympärille. Hän heittäytyi ilmaan suoraan, jalat lujasti yhteenpuristettuina, kääriytyi palloksi, heitti voltin, ojentautui uudelleen ja katosi veteen pää edellä, niin että vedenpinta tuskin väreili.

"Toledomiekka olisi räiskyttänyt enemmän vettä", sanoi Graham.

"Oh, jospa voisin hypätä noin", huudahti Ernestine ihaillen. "Mutta siihen en ikinä pysty. Dick sanoo sen riippuvan oikeasta ajanlaskemisesta ja sen vuoksi tekee Paula sen niin tavattoman hyvin."

"Hänessä on vapaata suloa", sanoi Graham.

"Itsetietoista suloa", huomautti Dick.

"Ja kyky tehdä ruumiinsa keveäksi", jatkoi Graham. "En ole milloinkaan nähnyt ammattiuimarin suorittavan tuollaista taidonnäytettä paremmin."

"Olen siitä ylpeämpi kuin hän itse", sanoi Dick. "Näettekö, minä olen opettanut häntä, vaikka myönnänkin, että se oli helppo tehtävä... niin, hänen ensimmäinen kokeensa oli melkein täydellinen."

"Paula on merkillinen nainen", sanoi mrs Tully ylpeästi, samalla kun hänen silmänsä siirtyivät kellosta sileän veden pintaan. "Naiset eivät milloinkaan ui niin hyvin kuin miehet. Mutta hän kyllä. Kolme minuuttia neljäkymmentä sekunttia. Hän on lyönyt isänsä ennätyksen."

"Mutta hän ei voi pysytellä veden alla viittä minuuttia, vielä vähemmän kymmentä", sanoi Dick vakavasti. "Hänen keuhkonsa halkeavat."

Neljän minuutin kuluttua alkoi mrs Tully osoittaa hermostuneisuutta ja katsoi levottomasti yhdestä toiseen. Kapteeni Lester, joka ei ollut juonesta perillä, kirosi ja hyppäsi lammikkoon.

"Jotakin on tapahtunut", sanoi mrs Tully hillityn tyynesti. "Hän vahingoittui sukeltaessaan. Herrojen on lähdettävä häntä etsimään."

Mutta Graham, Bert ja Dick nauroivat kohdatessaan toisensa veden alla sekä puristivat toistensa kättä. Dick antoi heille merkin seurata mukana ja ui itse edellä tunneliin, jossa he tapasivat Paulan ja naureskelivat yhdessä.

"Tulimme vain vakuuttautumaan siitä, että kaikki on hyvin", selitti Dick. "Ja nyt meidän on poistuttava taas. Sinä ensiksi, Bert. Sitten Evan."

Yksi kerrallaan he ilmestyivät vedenpinnalle. Mrs Tully oli noussut ja seisoi lammikon reunalla.

"Jospa tietäisin, että tämä on yksi sinun kujeitasi, Dick..." alkoi hän.

Mutta Dick ei kuunnellut häntä, näytteli luonnotonta tyyneyttä ja antoi toisille herroille ohjeita niin kovaa, että mrs Tully saattoi ne kuulla.

"Meidän on etsittävä järjestelmällisesti. Sinun, Bert ja sinun, Evan on tehtävä niinkuin minunkin. Me lähdemme tästä päästä yht'aikaa ja tutkimme pohjan viiden jalan päässä toisistamme."

"Älkää, rasittako itseänne liiaksi, hyvät herrat", huusi mrs Tully alkoi nauraa. "Tule tänne, Dick. Annan sinulle korvapuustin."

"Pitäkää huolta hänestä, tytöt", huusi Dick. "Hänellä on hermokohtaus."

"Ei ole, mutta minä ehkä saan sen", nauroi mrs Tully.

"Mutta hitto vie, madame, tässä ei ole mitään nauramista!" sähähti kapteeni Lester läähättäen valmistautuessaan sukeltamaan uudelleen.

"Oletteko tosiaankin arvannut sen, täti Martha?" kysyi Dick, kun rehellinen merikarhu oli sukeltanut.

Mrs Tully nyökkäsi. "Kyllä, mutta lopettakaa nyt, Dick, yhtä olette jo narranneet. Elise Coghlansin äiti kertoi minulle sitä Honolulussa viime vuonna."

Vasta yhdentoista minuutin kuluttua Paula sukelsi hymyilevin kasvoin vedenpinnalle. Teeskennellen olevansa väsyksissä kiipesi hän ylös lammesta ja vaipui läähättäen tädin eteen. Kapteeni Lester, joka tosiaankin oli pelastuskokeittensa johdosta hengästynyt, silmäili Paulaa terävästi, meni lähimmän pylvään luo ja löi kolmasti päänsä betoniseinään.

"Pelkään, etten ollut kymmentä minuuttia veden alla", sanoi Paula. "Mutta enhän ollut paljon vähemmänkään, täti Martha, vai kuinka?"

"Sinä et ollut ollenkaan veden alla, jos tahdot tietää minun ajatukseni asiasta", sanoi mrs Tully. "Minua kummastuttaa, että sinä olet märkä. Kas niin, hengitä luonnollisesti, lapsi. On hyödytöntä näytellä. Muistan nuorena tyttönä nähneeni Intiassa fakiiriseurueen, joka hyppäsi lähteeseen ja oli siellä paljon kauemmin kuin sinä. Niin, paljon kauemmin."

"Sinä tiesit siitä!" huudahti Paula.

"Mutta sinä et tiennyt minun tietävän", vastasi täti, "ja sen vuoksi oli sinun käytöksesi sopimaton. Muista, että nainen minun iässäni ja sellaisine sydämineen..."

"Ja sinun terävine päinesi", huudahti Paula.

"Kahdesta sentistä antaisin sinulle korvapuustin..."

"Ja yhdestä sentistä ottaisin sinut syliini, niin märkä kuin olenkin", vastasi Paula nauraen. "Kapteeni Lesterin narrasimme kuitenkin, vai kuinka kapteeni?"

"Älkää puhuko minulle", murisi kapteeni kumeasti. "Minä mietin... harkitsen, minkälaisen koston aion valmistaa. Mitä, tulee teihin, Dick Forrest, niin tuumin juuri sytytänkö meijerinne palamaan vai leikkaanko Mountain Ladilta kintut poikki. Teen ehkä molemmat. Aluksi menen potkaisemaan tammaanne."

Dick ja Paula ratsastivat rinnakkain Suurtaloon.

"Mitä pidät Grahamista?" kysyi Dick.

"Hän on erinomainen, sinun lajiasi, Dick. Hän on monipuolinen kuten sinäkin ja hänellä on sama koko maailman leima, kuin sinullakin – tuntee valtameret, kirjat ja kaikki muut. Sitä paitsi hän on melkein joka suhteessa lahjakas. Ja niin iloinen. Oletko pannut merkille hänen hymyilyään? Se on vastustamaton. Tuntee itsensä halukkaaksi hymyilemään niinkuin hänkin."

"Hän osaa näyttää myöskin vakavalta."

"Kyllä, silmäkulmissa, heti hänen hymyiltyään, tulevat vakavuuden rypyt esiin. Se ei ole oikeastaan väsymystä, vaan pikemminkin noita vanhoja ikuisia kysymyksiä: Minkä vuoksi? Mitä varten? Mitä tämä kaikki hyödyttää?"

KUUDESTOISTA LUKU.

Viikosta tuli Grahamille levoton ja epämiellyttävä. Ensiksikin nuori viuluniekka takavarikoi Paulan melkein kokonaan niiksi viideksi päiväksi, jotka hän vietti Suurtalossa.

Hänen lähtönsä jälkeen Paula vetäytyi yksinäisyyteen omaan siipirakennukseensa. Sikäli kuin Graham muilta kuuli, ei se ollut mitään tavatonta.

"Mutta hänen seuransa onkin sitä mieluisampaa, kun hän jälleen näyttäytyy", vastasi Ernestine.

"Paula on itse itselleen kyllin hyvää seuraa", selitti Ernestine, "ja usein hän eristäytyy kokonaan, niin että Dick on ainoa, joka häntä tapaa."

"Se ei ole juuri muulle seurueelle imartelevaa", hymyili Graham.

Vierastulva Suurtalossa oli vähenemään päin. Muutamia uusia vieraita saapui joko liikeasioissa tahi tervehdyksille, mutta useimmat lähtivät. Oh Joyn ja hänen kiinalaisen esikuntansa johdolla kävi talon koneisto niin hiljaa ja virheettömästi, ettei isäntäväen tarvinnut paljon ajatella vieraittensa huvittamista. He hauskuttelivat itsekseen sekä toistensa kanssa. Dick näyttäytyi harvoin ennen välipalaa. Ja Paula, joka oli eristäytynyt, ei tullut milloinkaan ennen päivällistä näkyviin.

Graham järjesteli tornihuoneessaan muistiinpanojaan ja valokuviaan, suunnitteli työtänsä ja aloitti esipuheen. Hän oli siihen niin kiintynyt, että hänen heräävä mielenkiintonsa Paulaa kohtaan olisi häipynyt, jollei hän olisi joka ilta tavannut pikkurouvaa.

Graham tiesi, että Paula joskus teki yksin pitkiä ratsastusmatkoja ja erään kerran tapasi hän hänet sitomassa hevostansa sitomispaaluun.

"Te arvelette kai pilaavanne tamman ratsastamalla seurassa?" kiusoitteli Graham.

Paula nauroi ja pudisti päätään.

"Vai niin, ettekö? Silloin haluaisin mielelläni ratsastaa teidän kanssanne."

"Onhan teillä Lute, Ernestine, Bert ja kaikki muut."

"Tämä on minulle uutta seutua", sanoi Graham, "ja sen oppii parhaiten tuntemaan niiden kautta, jotka ovat sieltä kotoisin. Olen nähnyt sen Luten, Ernestinen ja kaikkien muiden silmillä, mutta sen paljon, jota en ole nähnyt ja jonka voin nähdä vain teidän silmillänne."

Paulan vastaus viipyi. Hän katsoi Grahamia silmiin avomielisesti ja tämä ymmärsi hänen tuumivan vastausta.

"En ole siitä aivan varma", oli kaikki mitä hän vihdoin sanoi, mutta Grahamin mielikuvitus koetteli arvailla, mitä sanojen takana piili, ja hän yritti uudelleen:

"Mutta mehän voisimme puhua toisillemme niin paljon."

"Niin, sitä pelkään", vastasi Paula tyynesti katsoen häneen jälleen vapain, avonaisin katsein.

Vai niin, hän pelkäsi – se ajatus sai Grahamin tuleen ja leimuun, mutta hänen kielensä ei ollut kyllin nopea säästääkseen häntä Paulan pilkalliselta kuuluvalta naurulta tämän mennessä sisään.

Suurtalon vieraat vähenivät. Paulan täti, mrs Tully oli matkustanut pois Grahamin suureksi pettymykseksi (hän oli toivonut saavansa tädiltä kuulla Paulasta asioita, joita halusi tietää). Puhuttiin tosin, että hän myöhemmin palaisi takaisin pitemmäksi aikaa.

Kun Lute ja Ernestine matkustivat Santa Barbaraan, muistivat Bert Wainwright ja hänen sisarensa kauan unohtuneen kotinsa Sacramentossa. Pari maalaria, Paulan suojattia saapui samana päivänä. Mutta he eivät näyttäytyneet paljon, he viettivät pitkät päivät vuoristossa ja polttelivat illat piippujaan herrojenhuoneessa.

Suurtalon elämä kulki entistä latuaan. Dick työskenteli. Graham työskenteli. Paula oli yhä eristäytynyt.

Mutta eräänä kuutamoiltana, kun Watsonit, Masonit ja Womboldsit olivat tulleet joukolla, jäi Graham yksin, sillä kaikki bridgepöydät olivat täynnä. Paula istui pianon vieressä. Lähestyttyään huomasi Graham hänen silmissään tyytyväisyyden vilahduksen, joka kuitenkin heti katosi.

Paula oli heti jälleen sellainen, jollaisena Graham oli hänet aina ennenkin nähnyt. He puhelivat mitä sattui ja koettivat laulaa yhdessä saaden bridgepelaajilta kehoittavia huudahduksia.

"Niin, olen suorastaan sairas halusta päästä matkustamaan jälleen Dickin kanssa", sanoi Paula erään vaitiolon jälkeen. "Jospa me voisimme lähteä huomenna! Mutta Dick ei vielä voi."

Hän huokasi ja kosketti hiljaa soittokoneen kieliä.

"Ah, jospa olisimme matkalla Timbuktuun, Mokpohon tai Jerikoon."

"Ette kai ole ollut Mokpossa?"

Paula nyökkäsi. "Kyllä, Dickin kanssa, hyvin kauan sitten, Ali Awaylla. Voin melkein sanoa, että vietimme kuherruskuukautemme Mokpossa."

Ja sillä aikaa, kun Graham keskusteli Mokpossa tekemistään huomioistaan, vaivasi hän samalla ajatuksiaan tuumiskelemalla mainitsiko pikkurouva miehensä nimen niin usein tarkoituksellisesti.

"Minusta tuntuu, kuin pitäisi teidän tuntea olevanne täällä kuin paratiisissa", sanoi hän.

"Niin tunnenkin", vakuutti pikkurouva innolla, joka näytti turhalta. "Mutta en käsitä, mikä minuun on viime aikoina tullut. Tuntuu, että minun on ehdottomasti lähdettävä johonkin. Se on ehkä kevään vaikutusta. Jospa Dick ei vain jatkaisi alinomaista työskentelyään ja hukuttautuisi suunnitelmiin! Kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet naimisissa, on minulla ollut vain yksi vaarallinen kilpailija, tämä ranchi. Hän on uskollinen luonne ja ranchi on hänen ensimmäinen rakkautensa. Sen hän oli suunnitellut ja laittanut kuntoon ennen kuin oli minut nähnytkään tahi tiesi minun olevan edes olemassa!"

"Koettakaamme yhdessä tätä laulua", sanoi Graham asettaen nuottivihon hänen eteensä.

"Sehän on 'Mustalaisen vaellus'", sanoi Paula. "Se tekee kaipuuni vielä suuremmaksi." Ja hän hyräili sitä hiljaa itsekseen.

"Se on mustalaisen kutsu rakastetulleen", sanoi Graham.

"Jumala tietää", huokasi Paula, "että monessa meistä on paljon mustalaista. Minä olen saanut sitä osakseni enemmän kuin tarpeeksi. Huolimatta maanmuokkausinnostaan on Dick syntynyt mustalaiseksi. Ja mikäli hän on minulle teistä kertonut, olette te aivan auttamaton."

"Itse asiassa", virkkoi Graham, "on valkoinen mies todellinen mustalainen, mustalaiskuningas. Hän on kulkenut kauemmaksi ja vähemmillä varustuksilla kuin kukaan mustalainen. Mustalainen on seurannut hänen kantapäillään, mutta ei ole milloinkaan raivannut hänelle tietä. Kas niin, laulakaamme."

Heidän laulaessaan kaihoisia sanoja reippaalla, huolettomalla tanssisävelellä, katsoi Graham pikkurouvaan ja ihmetteli – ihmetteli itseään sekä häntä. Täällä pikkurouvan vieressä, hänen miehensä katon alla ei ollut Grahamin oikea paikka. Tämä oli mielettömyyttä. Hänen olisi pitänyt tempautua irti, matkustaa. Olivatko vuodet heikontaneet hänen tahtoaan.

He kiihottuivat molemmat laulaessaan ja tieto siitä lisäsi Grahamin tunteiden paloa ja hänen äänessään oli intohimo, jota hän ei itse huomannut, kun hän lauloi tunteesta värisevin äänin hehkuvaa rakkauslaulua.

Graham odotti Paulan luovan viimeisten sanojen jälkeen silmänsä ylös, mutta tämä istui hetkisen hiljaa pianon vieressä. Kasvot, jotka kääntyivät Grahamin puoleen, olivat Suurtalon pikkurouvan... hänen silmänsä ja suunsa hymyilivät veitikkamaisesti kun hän sanoi:

"Menkäämme kiusoittelemaan Dickiä – hän häviää. En ole koskaan nähnyt hänen tulevan korttipelissä huonolle tuulelle, mutta hän tulee naurettavan kiihottuneeksi hävitessään kauan aikaa."

"Hän pitää pelaamisesta", jatkoi Paula mennessään pelipöytään päin. "Se on hänen tapansa levätä. Se tekee hänelle hyvää. Pari kertaa vuodessa, jos hän saa kokoon mielenkiintoisen pokerijoukkueen, istuu hän valveilla koko yön ja pelaa miten korkealle tahansa."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Melkein heti laulettuaan "Mustalaisen vaelluksen" lopetti Paula eristäytymisensä ja Grahamin oli vaikea jatkaa tornihuoneessaan tarmokkaasti työtään, ja kun hän koko aamun kuuli pikkurouvan nauravan ja laulavan siipirakennuksessa. Mutta Graham seurasi Dickin esimerkkiä ja omisti aamupäivän työlle, niin että tapasi harvoin ennen välipalaa Paulaa.

Paula selitti unettomuuskautensa olevan ohi ja että hän saattoi ottaa osaa kaikkiin hauskuuksiin sekä ulkoilmaretkiin, joita Dick esittäisi. Se tapahtui samoihin aikoihin kun hänen tätinsä, mrs Tully, tuli takaisin moneksi päiväksi ja jolloin Paula jälleen ryhtyi itse ajamaan kevyiden ajopelien eteen valjastettuja tulisia juoksijoita Duddya ja Fuddya. Iästään ja lihavuudestaan huolimatta mrs Tully ei pelännyt seurata mukana.

Hän sanoi Grahamille: "Paula on ainoa nainen, johon luotan, kun on kyseessä hevosten ohjaaminen. Hänellä on synnynnäinen taipumus hevosten hallitsemiseen. Jo pienenä ollessaan hän oli aivan mieletön hevosiin. On ihmeellistä, ettei hän mennyt sirkukseen."

Paljon muutakin sai Graham lukuisissa keskusteluissa tädin kanssa tietää. Mrs Tully ei voinut milloinkaan kertoa kyllikseen Philip Destenistä, Paulan isästä. Tämä oli ollut hänen vanhin veljensä, monta vuotta häntä vanhempi ja hänen nuoruutensa satuprinssi. Hän teki itsensä syypääksi mitä villeimpiin yrityksiin ja mitä ritarillisimpiin tekoihin. Sen vuoksi juuri hän saattoi koota useita omaisuuksia ja kadottaa ne yhtä helposti suuren kultakuumeen aikana 1849. Hän polveutui vanhasta uusenglantilaisesta suvusta, ja hänen isoisänsä isä oli ollut ranskalainen, joka oli ajautunut maihin Maine valtioon eräästä haaksirikkoisesta laivasta ja kasvanut siellä merimiesten sekä talonpoikien joukossa.

"Vain yhden kerran joka sukupolvessa tulee ranskalainen veri näkyviin", sanoi mrs Tully. "Philip oli ranskalainen ja Paula on saanut saman perinnön. Vaikka Lute ja Ernestine ovat hänen sisarpuoliaan, ei kukaan uskoisi heillä olevan pisaraakaan samaa verta suonissaan. Sen vuoksi veti Paulaa vastustamaton halu Ranskaan sen sijaan, että olisi mennyt sirkukseen."

Ja hänen seikkailuistaan Ranskassa sai Graham tietää paljon. Philip Destenillä oli ollut onni kuolla juuri silloin, kun onnenpyörä alkoi kieriä alaspäin. Ernestine ja Lute, jotka olivat aivan pieniä, joutuivat Destenin toisten sisarten hoitoon. Mutta Paula, joka oli joutunut mrs Tullylle, oli ollut vaikeasti hoidettava.

Grahamin kuunnellessa tunkeutui Paulan laulu sisään avoimesta ikkunasta ja äänessä oli vastustamatonta lämpöä, jonka Graham sitten aina muisti. Kuului naurua, mrs Tully näytti ihastuneelta ja nyökkäsi.

"Noin nauroi Philip Desten", hän sanoi, "ja kaikki hänen sukunsa ranskalaiset naiset. Oletteko pannut merkille, että kun Paula nauraa, täytyy kaikkien hymyillä. Sama vaikutus oli Philipin naurulla."

Paula oli aina ollut intohimoisesti rakastunut musiikkiin, piirustukseen ja maalaukseen. Hän oli itse tahtonut luoda kauneutta.

"Rakastan vain parasta ja sielu täynnä kauneutta hän sai kokea todellista huolta miettiessään, mitkä lahjat olisivat hänessä suurimmat ja olisiko hänellä yleensä mitään taiteellisia taipumuksia. Esitin, että hän lakkaisi kokonaan työskentelemästä ja otin hänet vuodeksi mukaani ulkomaille. Siellä hän kehitti etupäässä tanssitaitoaan. Mutta aina hän palasi takaisin maalaukseen ja musiikkiin. Ei hän ollut oikullinen. Hän oli vain liian lahjakas..."

"Monipuolisesti lahjakas", sanoi Graham.

"Niin, se on oikea sana." Ja mrs Tully jatkoi kuvailemalla miten he olivat matkustaneet Euroopassa, kuinka Paula oli alkanut uudelleen maalata Pariisissa ja tullut siihen lopputulokseen, että tädin rahat olivat hänelle esteenä ja että menestys oli voitettavissa vain taistelun kautta.

"Ja hän sai tahtonsa perille", huokasi mrs Tully. "Hän... niin, hän erotti minut, lähetti minut kotiin. Hän ei halunnut ottaa vastaan muuta kuin aivan mitättömän pienen avustuksen ja asettui Quartier latinille omin päin kahden muun tytön kanssa. Sitten hän tapasi Dickin. Dick ei ole tavallinen ihminen. Te ette voi kuvitella, mitä hän puuhasi siihen aikaan. Hän piti kabareeta – oh, ei nykyaikaista muodikasta kabareeta, vaan ylioppilaskabareeta. Se oli mainio. Nähkääs, hän oli juuri palannut eräältä villeistä seikkailuistaan maailmanrannalta ja sanoi aikovansa lakata vähäksi aikaa elämästä elämää ja puhuvansa siitä sen sijaan.

"Paula vei minut sinne erään kerran. Oh, he olivat edellisenä päivänä kihlautuneet, Dick oli käynyt luonani jne. Olin tuntenut 'Onnen-Forrestin', ja tiesin hänen pojastaan kaiken. Tavalliselta näkökannalta katsottuna ei Paula olisi voinut parempaa liittoa tehdä. Se oli romanttinen juttu. Paula oli nähnyt hänet ensi kerran kalifornialaisten etunenässä, kun he voittivat Stanfordin, ja seuraavan kerran hän tapasi Dickin ateljeerissä, jonka omisti yhdessä toisten tyttöjen kanssa. Hän ei tiennyt, oliko Dick miljonääri, pitikö hän kabareeta vai oliko hän puutteessa, eikä hän siitä välittänytkään. Hän totteli aina vain sydämensä ohjausta. Ajatelkaa tilannetta! Järkähtämätön Dick ja Paula, joka ei koskaan keimaillut. Heidän on täytynyt juosta suoraan toistensa syliin, sillä viikon kuluttua oli kaikki järjestetty ja Dick tehnyt käynnin luonani, ikäänkuin minun suostumuksellani olisi ollut mitään merkitystä."

"Mutta minähän puhuin Dickin kabareesta. Se oli 'Filosofien kabaree', pieni, tukahduttava huoneisto kellarissa keskellä Quartier latinia ja siellä oli vain yksi pöytä. Ajatelkaa! Suuri pyöreä, maalaamattomista laudoista tehty pöytä, jolla ei ollut edes vähäkangasta. Siinä oli lukemattomia pilkkuja juomista, sillä filosofit löivät nyrkkiä pöytään. Tilaa siellä oli kolmellekymmenelle henkilölle. Naisia ei otettu vastaan. Minuun ja Paulaan nähden tehtiin poikkeus."

"Olettehan tavanneet täällä Aaron Hancockin. Hän oli yksi filosofeista ja kehuu vielä tänäänkin sillä, että oli enemmän velkaa Dickille kuin kukaan muu filosofeista... eikä ole milloinkaan maksanut."

"Mutta Paula teki siitä jutusta lopun. Tuskin he olivat naimisissa, ennen kuin Dick tahtoi kuunarinsa All Awayn kuntoon, ja tuo siunattu pari lähti Bordeauxista Honkongiin viettämään kuherruskuukauttaan."

"Kabare suljettiin ja filosofit jäivät seisomaan kodittomina ilman enempiä keskusteluja", sanoi Graham.

Mrs Tully nauroi sydämellisesti ja pudisti päätään.

"Dick sääti sen heille", sanoi hän, "ainakin osaksi. En tiedä kuinka se järjestettiin. Mutta kuukauden kuluttua tuli poliisi sulkemaan sen pitäen sitä anarkistiklubina."

Kerran kun Graham kirjastossa etsi tietoja Andeista, tapasi hän Paulan kumartuneena suurella pöydällä olevan paperin yli, ympärillään rakennuspiirustuksia, ja suunnittelevan filosofeille uutta rakennusta metsään.

"Tämä on vaikeata", huokasi pikkurouva. "Dick sanoo, että minun on rakennettava se seitsemälle. Meillä on nyt neljä viisasta, mutta hän on päättänyt saada seitsemän. Hän sanoo, älä välitä pesuhuoneista ja muista sellaisista, niistä filosofit eivät huoli. Ja hän on aivan tosissaan esittänyt tehtäväksi seitsemän keittiötä, sillä juuri sellaisista maailmallisista asioista viisaat aina riitelevät. Jumala tietää, etten minä ole mikään arkkitehti. Ja luulen, ettette tekään pysty rakentamaan taloa seitsemälle viisaalle näiden mahdottomien ehtojen mukaisesti, joita Dick asettaa."

Kun Graham tuli tornihuoneeseensa ja istuutui avaamaton kirja edessään, puri hän huuleensa ja mietti. Tuo nainen ei ollut mikään nainen. Hän oli oikea lapsi. Tahi – Graham epäröi – oliko hänen luonnollisuutensa teeskenneltyä? Pelkäsikö hän kenties? Niin sen täytyi olla. Hän tunsi maailmaa. Hän oli hyvin viisas. Jokainen katse hänen harmaista silmistään todisti tasapainosta ja voimasta. Niin juuri – voimasta!

Ja noiden lyhyiden lauseiden jälkeen sitomispylvään luona sekä sen jälkeen, kun he olivat laulaneet "Mustalaisen vaelluksen", tiesi Graham, että milloin ikinä he katsoivat toistensa silmiin, oli niissä molemminpuolista tunnetta ja ilmilausumattomia ajatuksia.

– – –

Mrs Tullyn lähdön jälkeen Paula täytti talon vierailla. Hän näytti muistavan kaikki, jotka odottivat kutsua ja suuri auto, joka odotti junaa kahdeksan mailin päässä olevalla rautatieasemalla, oli harvoin tyhjä enempää koti- kuin menomatkallakaan. Saapui useita laulajia, soittajia, joukko nuoria tyttöjä, joita seurasi tavanmukainen saattue nuoria herroja; tuli äitejä, tätejä ja kaitsijoita, jotka liikuskelivat kaikkialla Suurtalossa ja täyttivät ulkoilmaretkille lähtiessä pari suurta autoa.

Graham tuumiskeli, ympäröikö Paula itsensä tarkoituksellisesti niin monilla ihmisillä. Mitä häneen itseensä tuli, luopui hän kerta kaikkiaan kaikista kirjallisista töistään ja otti osaa nuorten aamukylpyihin ja aamupäiväratsastuksiin sekä kaikkiin huvituksiin talossa ja sen ulkopuolella.

Mentiin myöhään vuoteeseen ja noustiin aikaisin ylös. Dick, joka piti kiinni totutuista tavoistaan eikä milloinkaan näyttäytynyt vierailleen ennen kello kahtatoista, istui eräänä yönä pelaamassa pokeria herrojenhuoneessa. Graham katseli ja tunsi itsensä runsaasti palkituksi, kun pelaajat päivän koittaessa saivat vieraakseen Paulan, jolla oli ollut yksi valkoisista öistä, vaikkei se näkynyt hänen tuoreesta ihostaan. Grahamin täytyi käyttää koko itsehillitsemiskykynsä, ettei antaisi silmäinsä liian usein viipyä kauniissa emännässään. Mutta Paula kehoitti pelaajia lopettamaan ja lähetti heidät ottamaan kylvyn ennen aamiaista ja päivän tarjoamia huvituksia tahi töitä.

Paula ei ollut milloinkaan yksin. Graham saattoi vain liittyä ryhmään, joka häntä aina ympäröi. Vaikkakin nuoret alinomaa huvittelivat tanssimalla ragtimea ja tangoa, tanssi pikkurouva harvoin ja aina nuorten herrain kanssa. Mutta kerran hän pyysi Grahamin vanhanaikaiseen valssiin. "Nyt saatte nähdä esivanhempienne esittämän vedenpaisumuksen aikaisen tanssin", sanoi hän nauraen nuorille, kun hän Grahamin kanssa oli kahden lattialla.

Kun he "Salomen valssin" tahdissa liukuivat toistensa käsivarsilla edestakaisin suuressa huoneessa, olivat he kaikkien läsnäolijoiden ihailun esineenä, jonka Dick ilmaisi huudahtamalla: "He leijailevat! He leijailevat!"

Ei tarvittu sanoja. Vaieten, toisiinsa katsomatta palasivat he seurueen luo Dickin sanoessa:

"Niin, nuoret turskat, sillit ja muut pikkukalat, noin oli meidän vanhojen tapana tanssia. Huomatkaa, en sano mitään nykyaikaisia tansseja vastaan. Ne ovat hyvin hyviä ja sangen kauniita. Mutta teitä ei vahingoittaisi valssin oppiminen kunnollisesti."

– – –

Eräänä lämpimänä iltapäivänä, oli neljä-, viisihenkinen ryhmä – niiden joukossa Paula – sattunut kokoontumaan viileään pylväistöön Grahamin ympärille, joka oli istunut siellä lueskelemassa. Hetken kuluttua Graham syventyi jälleen aikakauskirjaansa unohtaen ympäristönsä ja heräsi vasta, kun hänen ympärillään oli aivan hiljaista. Hän kohotti silmiään. Kaikki, Paulaa lukuunottamatta, olivat menneet. Hän kuuli heidän naurunsa kauempaa. Mutta Paula! Hän tapasi tämän silmien ilmeen. Pikkurouvan katse oli suuntautunut häneen. Silmissä näkyi epätietoisuutta, epäröintiä, melkein levottomuutta – ja tässä lyhyessä silmänräpäyksessä Graham ehti huomata, että katse oli syvä ja tutkiva ikäänkuin, ajatteli Graham, hän olisi heittänyt katseen kohtalon avattuun kirjaan. Hänen silmänsä olivat epävarmat, katse liukui syrjään ja väri hänen poskillaan lisääntyi. Kaksi kertaa liikutti hän huuliaan sanoakseen jotakin, mutta hämmennyksissään ei voinut sanoa sanaakaan. Graham pelasti tilanteen sanoen välinpitämättömästi:

"Olen äskettäin lukenut De Vriesin ylistyspuheen Luther Burbanksin toiminnasta ja minun mielestäni on Dick kotieläinten suhteen samaa, jota Burbanks viljelyskasvien. Te olette täällä luoja – te muodostatte tomusta uutta kauneutta."

Paula, joka nyt oli tointunut, nauroi ja piti kohteliaisuuden hyvänään.

"Kun näen, mitä olen saanut aikaan", jatkoi Graham vakavasti, "pelkään, että elämäni on hukkaan heitetty. Miksi en ole suorittanut mitään? Olen hirveän kateellinen teille molemmille."

"Meidän omallatunnollamme on tosiaankin tavattoman eläinjoukon syntyminen", sanoi Paula. "Täytyy tavoitella henkeään kun ajattelee edesvastuuta."

"Ranchilla on hedelmällisyyden leima", hymyili Graham. "Kaikki täällä kukkii ja lisääntyy... –"

Paulan mieleen juolahti eräs ajatus.

"Eräänä päivänä näytän teille kultakalojani. Kasvatan niitä suorastaan kauppatarkoituksessa. Varustan San-Franciscon kauppiaat mitä harvinaisimmilla kaloilla, lähetänpä aina New-Yorkiin saakka, ja parasta on, että minä tosiaankin ansaitsen niillä. Se näkyy Dickin kirjoista, ja hän on hyvin ankara kirjanpitäjä. Sen vuoksi hänellä on niin suuri kirjanpitäjäin esikunta."

"Mutta kultakalanne?" sanoi Graham kiusautuneena, että ihan alituisesti mainitsi miehensä nimen.

"Niin, Dick antaa kirjanpitäjiensä pitää tiliä minun kultakaloistani. Minua veloitetaan jokaisesta tunnista, jonka käytän ranchin tahi talon palvelijoita kultakalojen hoitoon – postimerkeistä ja kirjepaperista myöskin. Hän antaa minun maksaa vedestäkin, aivan kuin hän olisi vesiyhtiö ja minä talonomistaja. Mutta kuitenkin on minulla kymmenen prosenttia nettovoittoa, niin, onpa ollut kolmekymmentäkin. Mutta Dick nauraa ja sanoo, että jos minä vedän pois ylihoitajan palkan – ylihoitaja olen minä – niin saan hyvin pienen voiton tahi tuottaa koko yritys tappiota."

"Sillä tavoin Dick onnistuu aina kaikissa yrityksissään. Mikäli ei ole kysymys pelkistä kokeiluista, ei hän milloinkaan tee mitään tietämättä pienempiä yksityiskohtia myöten, mitä kustannukset tulevat olemaan."

"Hän on hyvin varma", huomautti Graham.

"En ole milloinkaan nähnyt ketään itseensä luottavampaa", sanoi Paula lämpimästi, "enkä ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut puoleksikaan niin kykenevä kuin hän. Minä tunnen hänet. Hän on nero. Hän on nero syystä, että hän on niin jokapäiväinen ja tasainen, ettei hänessä ole nerokkuuden kipinääkään. Sellaiset miehet ovat harvinaisia ja suurempia kuin nerot."

– – –

Paljon siitä tilanteesta, joka oli kehittymässä, oli salassa kolmelta päähenkilöltä. Graham ei tiennyt mitään Paulan epätoivoisista kokeista tarrautua kiinni mieheensä ja Dick, joka kuumeentapaisesti työskenteli suunnitelmiensa kanssa, tapasi vieraitaan yhä harvemmin. Monista pitkistä, salakirjaimilla kirjoitetuista Meksikosta tulleista sähkösanomista tiesi Paula tilanteen Harvest-kaivoksilla olevan vaarallisen.

"Ah, toivoisin, ettet olisi niin kiinni työssä", huokasi hän istuessaan Dickin polvella eräänä aamuna, kun oli onnistunut tapaamaan tämän yksin.

"Etkö tahdo seurata minua ajelulle iltapäivällä, vain sinä ja minä, toiset voisivat lähteä veneellä?" pyysi pikkurouva.

Dick pudisti päätään ja hymyili.

"Sinä tapaat väliajalla ihmeellisen seurueen", selitti hän. "Ei kenenkään muun tarvitse sitä tietää, mutta sinulle voin sen kertoa." Hän alensi ääntään. "Ne ovat Tampico-öljykuninkaat Samuels itse, Nacisco-johtaja ja Wishaar, joka oli Pearson-Brooks-trustin takana ja Matthewson, 'suuri päällikkö' tällä puolen Atlantia olevien Palmerston-asioiden valvoja – tiedäthän, englantilaisen trustin, joka tuotti Nacisco- ja Pearson-Brook-yhtiölle niin paljon vaikeuksia; sekä lisäksi muutamia muita. Sinä käsität, että Meksikossa näyttää pahalta, kun sellainen joukko lopettaa keskinäiset kiistansa ja lyöttäytyy yhteen."

"Näetkö, he edustavat öljyä, minä olen tavallaan tärkeä henkilö noilla levottomilla seuduilla ja he haluavat, että yhdistäisin kaivosseudut öljyn kanssa. On suuria tapahtumia ilmassa, meidän on pidettävä yhtä ja tehtävä jotakin, muuten saamme vetäytyä Meksikosta pois. Myönnän, että sen jälkeen kun he syrjäyttivät minut kolme vuotta sitten, olen toiminut yksin ja pakottanut heidät tulemaan hakemaan itseäni."

Hän hyväili vaimoaan, kutsui häntä rakkaimmaksi pikkunaisekseen, mutta Paula näki hänen silmäävän parlografiin ja lopettamattomaan kirjeeseen.

"Siis", jatkoi Dick painaen Paulan lähelleen tavalla, joka tuntui viittaavan, että hänen oli lähdettävä, "on minulla iltapäivällä työtä. Yöksi ei jää ketään. He lähtevät ennen päivällistä."

Paula liukui hänen polveltaan tavattoman nopeasti, seisoi hänen edessään salamoivin silmin, kalpein kasvoin ja päättäväisin ilmein sekä näytti aikovan sanoa jotakin. Mutta samassa kuului heikko kilahdus ja Dick otti puhelintorven.

Paula huokasi hiljaa ja lähti.

– – –

Ei Graham enempää kuin Paulakaan voinut aavistaa, että Dick – tuo terävänäköinen mies, joka saattoi nähdä ja ennustaa vielä tapahtumattomia asioita etukäteen – tunsi jo aavistuksen siitä, mitä vielä ei ollut tapahtunut, mutta joka saattoi tapahtua. Hän ei ollut kuullut Paulan lyhyttä, merkityksellistä lausetta sitomispaalun luona, ei ollut nähnyt Grahamin keksivän hänen tutkivaa ilmettään pylväistössä. Dick ei ollut kuullut mitään, nähnyt vähän, mutta ymmärtänyt paljon, ja jo ennen Paulaa hän oli hämärästi ollut levoton siitä, mistä tämä oli myöhemmin tullut levottomaksi.

Ainoa peruste, jolle hän saattoi rakentaa, oli tuo ilta, jolloin hän, vaikkakin bridgepeliin syventyneenä, ei ollut voinut olla panematta merkille, kuinka nopeasti he olivat poistuneet pianon luota laulettuaan "Mustalaisen vaelluksen", ja kun he tulivat kiusoittelemaan häntä tappioiden johdosta, oli hän huomannut Paulan veitikkamaisen kiusoittelevassa ilmeessä jotakin epätavallista. Dickin antaessa sanan sanasta samalla kun hänen katseensa siirtyi Grahamiin, huomasi hän myöskin tämän kasvoissa jotakin epätavallista. Mies oli hermostunut, kuului Dickin päätelmä. Mutta miksi? Oliko hänen kiihottumisensa ja Paulan nopean poistumisen välillä pianon luota jotakin yhteistä? Ja koko ajan kun nämä kysymykset sukelsivat esiin hänen aivoissaan, oli hän nauranut heidän jutuilleen, järjestänyt korttinsa ja voittanut ilman ainoatakaan valttia.

Kun Bonbright aamupäivällä pyysi sanelemaan erään sähkösanoman, ei hän tiennyt, että Dickin kävelyn ikkunan luo ja takaisin hänen sanellessaan sähkösanomaa aiheutti tieltä kuuluva kavionkopse. Tämä ei ollut ensimmäinen aamu, jolloin Dick astuskeli ikkunan luo näennäisesti välinpitämättömänä silmäilemään ratsastajia heidän palatessaan kotiin ja sitoessaan hevosensa pylväisiin. Mutta tänä aamuna hän tiesi, ennen kuin ratsastajat tulivat näkyviin, ketä he olivat.

Faron ja Altaden tulivat rinnakkain pitkin tietä. Dick ei ollut erehtynyt. Kauempaa kuului muun seurueen huuto ja nauru.

"Seuraavassa sähkösanomassa, mr Bonbright, on käytettävä Harvest-numeroita", jatkoi Dick aivan tyynenä, samalla kun pani merkille, että Graham ratsasti sangen hyvin, mutta ei silti ensiluokkaisesti. "Se on Jeremy Braxtonille. Lähettäkää se kummallakin osoitteella. Toinen kai saapunee perille."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Jälleen vähenivät Suurtalon vieraat ja useammin kuin kerran välipalalla sekä päivällisellä istuivat pöydässä ainoastaan molemmat herrat ja Paula. Sellaisina iltoina, jolloin Dick ja Graham juttelivat tunnin ennen vuoteeseen menoa, ei Paula enää soitellut itsekseen tunteellisia kappaleita, vaan istui heidän luonaan tehden käsitöitä.

Molemmilla miehillä oli paljon yhteistä, he olivat eläneet suunnilleen samalla tavoin ja katselleet, elämää samalta näkökannalta. Paula kutsui heitä "voimamiehiksi".

"Niin", sanoi hän heille nauraen, "minä ymmärrän teitä. Te olette voittajia, molemmat. Ruumiillisesti, tarkoitan. Te olette terveitä, kestäviä. Te voitte sietää yhtä ja toista. Te olette pysyneet elossa siinä missä vähemmän vastustuskykyiset ovat sortuneet. Te kestätte afrikkalaisen kuumeen ja hautaatte toverinne. Eräs poikaraukka saa Cripple Creekissä keuhkokuumeen ja kuolee, ennen kuin ehditte saada hänet satamakaupunkiin. Miksi ette te saaneet keuhkokuumetta? Senkö vuoksi, että olitte ansainneet paremman kohtalon. Tahi eläneet kunnollisemmin? Tahi että noudatitte varovaisuusmenetelmiä?"

Hän pudisti päätään.

"Ei. Vaan koska teillä oli parempi onni – tarkoitan synnynnäistä ruumiinmuodostusta. Dick hautasi kolme perämiestään ja kaksi koneenkäyttäjäänsä Guayaquilissa. Keltakuume! Miksi ei keltakuume tarttunut, Dickiin ja vienyt häneltä henkeä. Samoin on teidän laitanne, te leveähartiainen ja korkearintainen mr Graham. Miksi ette te kuollut viime retkellänne valokuvaajanne sijasta? Kas niin, tunnustakaa. Paljonko hän painoi? Kuinka leveät hartiat hänellä oli ja miten suuri oli rinnanympärys? Miten suuri oli hänen vastustuskykynsä?"

"Hän painoi kuusikymmentä kiloa", myönsi Graham häpeissään. "Mutta hän näytti reippaalta ja terveeltä kun läksimme. Luulen hämmästyneeni enemmän kuin hän hänen kääntäessään nenänsä taivasta kohti." Graham pudisti päätään. "Ei se tapahtunut sen vuoksi, että hän oli pieni ja keveä. Pienet miehet ovat usein sitkeämmät, jos muut asianhaarat ovat yhtä suotuisat. Mutta te olette joka tapauksessa löytänyt oikean syyn. Hänellä ei ollut ruumiillista vastustuskykyä. Sinä tiedät, mitä tarkoitan, Dick."

"Se muistuttaa tavallaan siitä lihas- ja sydänlajista, joka saattaa jotkut ammattinyrkkeilijät kestämään kokonaisen pitkän ottelusarjan – kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä kierrosta", sanoi Dick. "Juuri nyt on San Franciscossa useita satoja nuorukaisia, jotka uneksivat voittavansa. Olen nähnyt heidän harjoittelevan. Kaikki näyttävät kelvollisilta, hyvinmuodostuneilta, terveiltä ja nuorilta. Mutta yksi kymmenestä kestää kymmenen kierrosta. En tarkoita, että he tulevat tainnoksiin lyödyiksi. He vaipuvat kokoon. Heidän lihaksensa ja aivonsa eivät kestä ensiluokkaista jännitystä. He eivät yksinkertaisesti ole luodut ottelemaan täydellä vauhdilla ja täydessä jännityksessä kymmentä kierrosta. Muutamat lysähtävät jo neljän, viiden kierroksen jälkeen kokoon. Eikä edes yksi kymmenestätuhannesta kestä neljääkymmentä kierrosta."

"Te käsitätte mitä tarkoitan", sanoi Paula. "Ei kumpainenkaan teistä ole alle neljänkymmenen vuoden. Te olette pari kovettuneinta syntistä. Te olette käyneet läpi tapahtumien ja seikkailujen, jotka saivat toverinne kuolemaan kuin kärpäset. Te olette huvitelleet rajusti, olette raivanneet tienne kautta maailman..."

"Viettäneet myrskykautenne", nauroi Dick.

"Ja juoneet valtavasti", jatkoi Paula. "Ei edes alkoholi ole polttanut teitä. Te olitte liian sitkeitä. Te joitte toiset pöydän alle, sairashuoneeseen tahi hautaan ja marssitte reippaasti eteenpäin laulu huulillanne, turmeltumattomin ruumiin saamatta seuraavana päivänä edes päänkipua. Asia on se, että te olette luonnon helmalapsia. Teillä on petoeläimen lihakset ja petoeläimen sisäelimet. Jos te olisitte olleet heikkoja, olisitte te saarnanneet heikkojen evankeliumia ja kääntäneet toisen poskenne kun toiselle lyötiin. Mutta te molemmat vahvalihaksiset jättiläiset ette käännä toista poskea, jos teitä lyödään..."

"Ei", keskeytti Dick tyynesti, "me karjumme: annan hänelle takaisin! ja sitten me annamme hänelle kunnollisesti takaisin. Hän on kuvannut meidät, Evan, nahkoinemme, karvoinemme."

Ja kun keskustelu laajeni kosketellen koko maailmaa, jatkoi Paula ompelemistaan ja katseli molempia voimakkaita miehiä ihaillen sekä tuumiskellen itsekseen.

Myöhemmin illalla antoi hän levottomuutensa tulla ilmi.

"Merkillisintä on", sanoi hän vastaukseksi erääseen Dickin lauseeseen, "ettemme pääse paikaltamme tuumiskelemalla liian kauan elämää. Filosofinen ilmapiiri on harhaanjohtava – ainakin naiselle. Kuulee niin paljon kaikesta ja kaikkea vastaan eikä mikään ole oikein varmaa. Meidän hevostuntijamme Mendenhallsin vaimo esim. on luterilainen. Hän ei epäile mitään. Kaikki on selvää, järjestettyä, järkähtämätöntä. Hän ei tiedä mitään planeettojen kiertokulusta eikä jääkausista, ja vaikka tietäisikin, ei se millään muotoa horjuttaisi hänen käsityksiään siitä, kuinka naisten ja miesten on tässä elämässä, tulevaista silmälläpitäen, käyttäydyttävä."

"Mutta täällä te kaksi voimamiestä lyötte kuparinaulojanne. Terrence tanssii kreikkalaista tanssia anarkismeineen. Hancock heiluttelee bergsonilaisen metafysiikan kimaltelevaa huntua. Leo polvistuu juhlallisesti Kauneuden alttarin eteen. Te ymmärrätte? Seuraus on, ettei mikään ole oikeaa. Ei mikään ole väärää. Matkataan ilman kompassia, merikortteja ja peräsintä Ihanteiden valtamerellä. Ei ole mitään keinoa kokeilla..."

"On", sanoi Dick. "Totuuden ikivanha keino: kelpaako se todellisuudessa?"

"Siinä on yksi sinun rakkaita kuparinaulojasi", hymyili Paula. "Ja Dar Hyal todistaisi muutamilla lausekäänteillä sekä käsivarrenliikkeillä, että kaikki kuparinaulat ovat mielikuvia, Terrence, että kuparinaulat ovat mitättömiä, merkityksettömiä, parhaassa tapauksessa vain hyödyttömiä esineitä, Leo, että maailmassa on vain yksi kuparinaula, Kauneus, ja ettei se olekaan kuparia, vaan kultaa.*"

– – –

"Tule mukaan, Punapilvi, ratsastamaan iltapäivällä", pyysi Paula miestään. "Karkoita pois kaikki asiat ja käännä selkäsi lakimiehille, kaivoksille sekä karjalle!"

"Tulisin mielelläni, Paula", sanoi hän, "mutta minä en voi. Minun on matkustettava autolla Buckeyehin asti. Sain kutsun juuri ennen välipalaa."

Kolme tuntia myöhemmin, kun Dick palasi, pani hän merkille, että Paula ja Graham olivat ensimmäisen kerran ratsastaneet ulos kahdenkesken.

– – –

Wainwrightit ja Coghlanit, jotka olivat kahdella autolla viikon kestävällä retkellä Russian virralla, pysähtyivät yhdeksi päiväksi Suurtaloon, ja sen aiheutti Paulan panemaan toimeen retken metsästysvaunuilla Los Banos-vuorelle. Koska he lähtivät aamulla, oli Dickin mahdotonta seurata mukana, mutta hän jätti Blaken kesken sanelemisen ja meni katsomaan lähtöä. Hän varmistautui, ettei valjaissa eikä ajopeleissä ollut mitään korjattavaa ja muutti lähtijöiden sijoituksen niin, että Graham joutui istumaan Paulan viereen kuskilaudalle.

"Tarpeen vaatiessa täytyy Paulan läheisyydessä olla miehistä voimaa", selitti Dick. "Olin kerran mukana, kun valjaat laukesivat alamäessä tuottaen matkustajille aika joukon epämiellyttävyyksiä. Muutamat taittoivat niskansa."

Dickin reippaan puhelun aikana ei kukaan vieraista ajatellut muuta kuin ihanaa aamua, hauskoja näköaloja ja isännän reipasta käytöstä. Mutta huolimatta elähdyttävästä huvista saada ajaa tulista nelivaljakkoa tunsi Paula alakuloisuutta, joka johtui osaksi siitä, ettei Dick ollut seurannut mukana. Dickin iloinen ilme oli aiheuttanut Grahamille ohimeneviä omantunnonvaivoja ja muistuttanut hänelle, että hänen pitäisi istua junassa matkustamassa maailman ääriin sen sijaan, että istui tässä Paulan vieressä.

Mutta iloisuus katosi Dickin kasvoilta, kun hän meni sisään. Muutamia minuutteja yli kymmenen hän lopetti sanelemisen, ja mr Blake nousi lähteäkseen. Hän epäröi kuitenkin ja sanoi sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen:

"Te pyysitte minua, mr Forrest, muistuttamaan käsikirjoituksesta, joka koskee lyhytsarvista rotua. Siitä sähkötettiin jälleen eilen."

"En ehdi sitä itse", vastasi Dick. "Tahdotteko olla hyvä ja jättää sen mr Mansonin tehtäväksi."

Yhteentoista mennessä Dick otti vastaan päällysmiehensä. Sitten tuli mr Bonbright sähkösanomapinkkoineen, ja ennen kuin ne olivat selvät, oli välipalan aika.

Ollen ensimmäistä kertaa yksin sen jälkeen, kun oli nähnyt matkailijain lähtevän, meni Dick makuuhuoneeseensa sen seinän luo, jolla ilmapuntari ja lämpömittari riippuivat. Mutta hän ei ollut tullut kysymään neuvoa niiltä vaan tutkimaan nuoren naisen kasvoja, jotka hymyilivät hänelle puukehyksestä.

"Paula, Paula", sanoi hän ääneen, "aiotko yllättää itsesi ja minut kaikkien näiden vuosien jälkeen? Joudutko sinä nyt päästä pyörälle näin vanhana?"

Hän otti kannukset jalkoihinsa ollakseen valmis ratsastamaan ulos välipalan jälkeen ja ilmaisi ajatuksensa valokuvalle.

"Alkakoon kilpailu", mutisi hän. Ja lisäsi hetken kuluttua: "Avoin kenttä eikä mitään puolueellisuutta ei mitään puolueellisuutta."

– – –

"Jollen pian matkusta, muutun täysihoitolaiseksi ja olen pakotettu muuttamaan filosofien luo metsään" sanoi Graham nauraen Dickille.

Oli aika kokoontua coctailille. Paula ja Graham olivat retkeilijöistä ainoat, jotka jo olivat ehtineet saapua.

"Jospa kaikki filosofit yhteensä kirjoittaisivat edes yhden kirjan!" mutisi Dick pahantuulisena. "Herra Jumala, poikani, sinun on kirjoitettava kirjasi täällä. Minä panin sinut alkuun ja nyt on minun myöskin huolehdittava siitä, että sinä tulet valmiiksi."

Paulan tapa pyytää Grahamia jäämään – pelkkiä laimeita, jokapäiväisiä lauseparsia – oli Dickin korville musiikkia. Hänen sydämensä hypähti ilosta. Eikö hän kenties ollut erehtynyt? Kahdelle sellaiselle luonteelle viisaille, keski-ikäisille olennoille kuten Paulalle ja Grahamille, olisi sellainen hulluus käsittämätöntä He eivät olleet mitään nuorisoa, jolla oli sydän kielen päässä.

"Malja kirjalle!" sanoi hän. Hän kääntyi Paulaan. "Mainiota cocktailia. Sinä voitat itsesi, Paula eikä Oh Joy voi milloinkaan oppia tätä. Hän ei ole sinun vertaisesi. – Niin, kiitos, – yksi lisää."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ratsastaessaan mäntymetsän kautta vuorelle, josta oli hyvä näköala alhaalla olevalle ranchille, Graham teki tuttavuutta hiilimustan ratsuhevosensa Selimin kanssa, jonka Dick oli antanut hänelle kevyen Altadenin tilalle.

Hän riipi sananjalkoja, punamännyn oksia ja laakereita sekä valmisti pikku ristejä, jotka heitteli eteensä. Tunnin kuluttua, kun polku alkoi mutkitella ja tie alkoi tulla liian jyrkäksi, kääntyi hän ympäri.

Selim hirnui. Vastaushirnunta kuului aivan läheltä. Tie oli leveä ja tasainen, Graham antoi hevosensa ravata ja tapasi pian kiinni Faronilla ratsastavan Paulan.

"Hei!" huusi hän. "Hei! Hei!"

Paula pidätti hevostaan, kunnes hän ehti perille.

"Olin juuri kääntymässä", sanoi pikkurouva. "Miksi te käännyitte? Luulin teidän ratsastavan vuorten yli Little Grizzlyyn."

"Tiesittekö minun olevan edellänne?" kysyi Graham ihaillen hänen avomielistä poikamaista tapaansa katsoa suoraan silmiin.

"Tietysti. Sitä en voinut enää epäillä toisen ristin jälkeen."

"Ah, ne olin unohtanut", nauroi Graham hieman hämillään. "Miksi te käännyitte?"

"Koska en halunnut seurata teitä... halunnut seurata ketään", oikaisi Paula. "Käännyin toisen ristin kohdalta."

Grahamilla ei ollut mitään sanottavaa ja seurasi painostava hiljaisuus. Molemmat tunsivat sen, koska he tiesivät, miksi vaikenivat.

"Onko teillä tapana siroitella ympärillenne ristejä?" kysyi Paula.

"Ei, tämä oli ensimmäinen kerta", vastasi Graham pudistaen päätään.

Graham tarkasteli hänen kasvojaan sivulta, hänen runsaita kullanruskeita hiuksiaan sekä valkoista kaulaansa ja tunsi vanhan, pakottavan tunteen sydämessään. Hänen läheisyytensä oli kiusaus.

"Penni ajatuksistanne", keskeytti Paula hänen tuumailunsa. Hän vastasi heti:

"Ajattelin: Jumalan kiitos, ettei hän vielä ole maininnut Dickiä."

"Ettekö siis pidä hänestä?"

"Olkaa rehellinen nyt", sanoi Graham melkein ankarasti. "Se ei ole sen vuoksi, etten hänestä pitäisi. Muuten..."

"No?"

Paulan ääni kuului rohkealta, mutta hän katsoi suoraan eteensä Faronin liikkuviin korviin.

"Muuten en ymmärrä, minkä vuoksi jään. Minun olisi pitänyt matkustaa kauan sitten."

"Minkä vuoksi?" kysyi Paula pitäen katseensa yhä kiinnitettynä hevosen korviin.

"Älkää teeskennelkö", sanoi Graham. "Teidän ja minun tarvitsee tuskin puhua ymmärtääksemme toisiamme."

Paula kääntyi kokonaan häneen päin kasvoillaan lämmin punastus ja katsoi häneen puhumatta mitään. Käsi, joka piteli ratsupiiskaa, kohosi nopeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut painaa sen rintaansa vasten, mutta putosi sitten hervottomana sivulle. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja iloiset. Siitä ei voinut erehtyä. Graham muutti ohjat toiseen käteen, ratsasti pikkurouvan viereen, veti hänet luokseen ja painoi pitkän suutelon hänen huulilleen. Hän ei erehtynyt – Paula vastasi suudelmaan, ja liikutettuna hän tunsi hänen hengityksensä sekaantuvan omaansa.

Seuraavana hetkenä oli pikkurouva irtaantunut. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan. Hänen silmänsä leimusivat. Ratsupiiska kohosi ikäänkuin iskeäkseen Grahamiin, mutta sattuikin sen sijaan hämmästyneeseen Faroniin. Samalla hän iski kannukset niin voimakkaasti hevosen kupeisiin, että Faron sävähti.

Graham kuuli pehmeän kavionkapseen häipyvän metsätielle ja istui itse satulassa huumaantuneena, kiivaasti sykkivin sydämin. Kun kavionkapse oli vaiennut, laskeutui hän alas ratsailta ja istuutui sammaleiselle kivelle. Hän oli syvästi liikutettu, syvemmin kuin oli aavistanutkaan ennen tätä suurta silmänräpäystä, jolloin piteli pikkurouvaa käsivarsillaan. Niin, arpa oli heitetty.

– – –

Hän nousi niin nopeasti, että Selim pelästyi ja hypähti takaisin niin paljon kuin ohjat sallivat.

Vasta päivällisellä Graham näki Paulan ja tämä oli silloin tavallinen Paula. Ei edes Grahamin terävä katse voinut keksiä varjoakaan päivän suuresta tapahtumasta tahi vihasta, joka oli saanut hänen silmänsä salamoimaan ja poskensa vaalenemaan. Hän oli vain Suurtalon pikkurouva.

Silloinkin kun hänen silmänsä kohtasivat Grahamin katseen, olivat ne tyynet ja kirkkaat ilman salaisuuden varjoakaan. Tilannetta helpotti useiden uusien vieraiden läsnäolo, Paulan ja Dickin naisystävien, jotka olivat tulleet Suurtaloon pariksi päiväksi.

Seuraavana aamuna Graham tapasi heidät sekä Paulan pianon luona.

"Ettekö laula, mr Graham?" kysyi miss Hoffman.

Graham oli kuullut hänen olevan erään San Franciscon naislehden toimittajan.

"Kyllä, mainiosti", vastasi hän. "Eikö niin, mrs Forrest?"

"Se on aivan totta", hymyili Paula, "jo senkin vuoksi, että hän on niin ystävällinen, ettei kokonaan tukahduta minun ääntäni kuulumattomiin."

"Meidän on todistettava sananne", sanoi Graham. "Me lauloimme eräänä iltana dueton – hän katsoi Paulaan saadakseen viitteen – joka sopii erinomaisesti minun laulutapaani. Nuotit ovat salongissa. Käyn ne noutamassa."

"Se on 'Mustalaisen vaellus', reipas ja hauska laulu", kuuli hän Paulan sanovan.

He eivät laulaneet laulua niin intohimoisesti kuin ensimmäisellä kerralla eivätkä panneet ääniinsä sellaista hehkua ja intoa, mutta he lauloivat sen sillä tavoin kuin säveltäjä oli aikonut sen laulettavaksi. Graham ajatteli laulaessaan ja tiesi Paulankin niin tekevän, sitä toista laulua, jota heidän sydämensä lauloivat, ja josta suosiotaan ilmaisevat naiset eivät tienneet mitään.

"Luulen, ettette milloinkaan ennen ole laulanut paremmin", sanoi Graham Paulalle.

Sillä hän oli kuullut pikkurouvan äänessä uuden sävyn. Ääni oli ollut täyteläisempi ja laajempi todistaen hänen sittenkin olevan laulajattaren.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Filosofit sekä Paula, Graham ja Dick olivat kokoontuneet eräänä iltana päivällisen jälkeen pianon luo. Paulan laulu sai Terrencen suunniltaan hänen ollessaan juuri esittämässä käsitystään rakkaudesta. Leo oli keskustellut Dickin kanssa, ja Hancock oli kysynyt, mitä Dick tekisi, jos Leo suurella autolla karkaisi Paulan kanssa? Dick oli vastannut:

"Minä en tappaisi Paulaa. Enkä sinuakaan, Leo. Se ei olisi oikeudenmukaista. Mitä ikinä sydämessäni tuntisinkaan, sanoisin kuitenkin: 'Jumala siunatkoon teitä lapset.' Mutta kuitenkin" – hän pysähtyi ja rypyt silmäkulmissa ilmaisivat hänen laskevan leikkiä – "kuitenkin tekisin sen johtopäätöksen, että Leo on tehnyt surullisen erehdyksen. Hänhän ei tunne Paulaa."

Paulan lopetettua laulunsa koettivat kolme viisasta kilvan vakuuttaa hänelle, että hän nyt kerrankin oli laulanut, niinkuin he aina olivat pyytäneet häntä tekemään. Leo makasi liikkumattomana ja vaieten karhunnahkataljalla nojaten käsillään leukaansa, katse ikäänkuin kirkastuneena.

"Tämä johtuu kaikki teidän puheistanne rakkaudesta", nauroi Paula, "ja kaikista niistä kauniista ajatuksista, joita Leo, Terrence ja... ja Dick ovat päässäni herättäneet."

Terrence pudisti raudanharmaita pitkiä hiuksiaan. "Sydämessänne, tarkoitatte", oikaisi hän: "Sydämenne ja suunne laulavat tänä iltana rakkauden ylistystä. Ja ensimmäisen kerran olen kuullut äänenne koko voimassaan. Älkää enää milloinkaan valittako, että äänenne on heikko. Se on vahva ja pyöreä niinkuin suuri köysi, suuri kultainen köysi, jolla laiva kiinnitetään Autuudensaaren rantaan."

"Ja sen vuoksi laulan teille Glorian", vastasi Paula, "kunnioittaakseni lohikäärmeitten voittajia St Leoa, St Terrenceä ja... luonnollisesti St Richardia."

Dick, joka oli kuullut heidän puheensa, pelastautui sanomalla menevänsä sekoittamaan tarjoilupöydältä itselleen viskygrogin.

Paulan laulaessa Gloriaa istui hän eräällä sohvalla muistellen entisiä aikoja. Kerran ennen hän oli kuullut Paulan laulavan tuolla tavoin – Pariisissa, heidän lyhyenä kihlausaikanaan ja heti sen jälkeen heidän kuherruskuukautenaan All Awayn kannella.

Vähän myöhemmin hän korotti lasinsa Grahamia kohti, sekoitti grogin hänelle sekä itselleen, ja kun Graham oli omansa lopettanut, esitti hän, että tämä laulaisi Paulan kanssa "Mustalaisen vaelluksen".

Pikkurouva pudisti päätään ja alkoi "Das Kraut Vergessenheitin".

"Hän ei ollut mikään aviovaimo, hän oli hirveä nainen", sanoi Leo laulun loputtua. "Ja mies oli todellinen rakastaja. Nainen musersi hänen sydämensä, mutta mies rakasti häntä kuitenkin. Mies ei voi enää milloinkaan rakastaa, sillä hän ei voi unohtaa rakkauttaan naiseen."

"Ja nyt, Punapilvi, Terholaulu!" sanoi Paula ja hymyili miehelleen. "Pane lasisi pöydälle, ole kiltti, ja istuta terhoja."

Dick nousi sohvalta, pudisti uhmaavasti päätään, ikäänkuin olisi pudistanut harjansa sivulle ja tömisti jaloillaan, matkiakseen Mountain Ladia.

"Tahdon, että Leo tietää, ettei hän ole ainoa profeetta ja rakkaudenritari tällä ranchilla. Kuulkaa Mountain Ladin laulu. Mountain Lad ei riudu rakkaudesta. Se on rakkauden ruumiiksitulemus ja se ylpeilee sanoessaan sen rakastetulleen. Kuulkaa!"

Dick täytti huoneen ja sai ilman kajahtelemaan villistä, iloisesta hirnunnasta, sitten hän lauloi heiluvin harjoin ja tömisevin kavioin:

"Kuulkaa minua! Minä olen Eros. Jalkani kumisevat vuorella. Tammat kuulevat minua, he tuntevat minut. On kevät. Kevät on minun. Minä hallitsen kevään valtakuntaa. Tammat muistavat minun ääneni. He tuntevat minut vanhastaan äitiensä kautta. Kuulkaa minua! Minä olen Eros."

Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin viisaat miehet kuulivat laulun, ja he osoittivat voimakkaasti suosiotaan. Hancock otti sen kehoitukseksi lausua uusi biologinen Bergson-selitys rakkaudesta, kun Terrence, joka oli pannut merkille tuskanpiirteen Leon kasvoilla, sanoi:

"Jatkakaa, mrs Forrest. Ja laulakaa rakkaudesta, ainoastaan rakkaudesta."

Hiukan myöhemmin tuli Oh Joy sisään, odotti kunnes Paula oli lopettanut laulunsa, meni sitten äänettömästi Grahamin luo ja ojensi hänelle sähkösanoman. Dickin ilme oli keskeytyksen johdosta hieman synkkä.

"Hyvin tärkeä, luulen minä", selitti kiinalainen hänelle.

"Kuka otti sen vastaan?" kysyi Dick.

"Minä otti?" kuului vastaus. "Yötelefonisti Eldoradosta soitta. Hän sanoo tärkeä. Minä kirjoitta se ylös."

"Tärkeä tosiaankin", huudahti Graham luettuaan sähkösanoman. "Voinko matkustaa vielä tänä iltana junalla San-Franciscoon, Dick?"

"Oh Joy, tule takaisin hetkeksi", huusi Dick katsoen kelloaan. "Mikä San-Franciscon juna pysähtyy Eldoradossa?"

"Yksitoista kymmenen", kuului epäröimätön vastaus. "Hyvää aikaa. Ei liiaksi. Minä kutsu auto?"

Dick nyökkäsi.

"Onko sinun tosiaankin matkustettava tänä iltana?" kysyi hän Grahamilta.

"On, asia on tärkeä. Ehdinkö pakata?"

Dick antoi Oh Joylle viittauksen ja sanoi Grahamille:

"Kyllä, sinä ehdit panna välttämättömimmät kokoon matkalaukkuun." Hän kääntyi Oh Joyhin. "Onko Oh My vielä ylhäällä?"

"On sir."

"Lähetä hänet mr Grahamin huoneeseen auttamaan ja anna minulle tieto, kun auto on valmis. Ei suurta autoa. Sano Saundersille, että ottaa nopeimman."

"Kunnon mies", päätteli Terrence Grahamin lähdettyä huoneesta.

"Eräs niitä harvoja miehiä, joita haluaisin saada mukaani hyvin uhkarohkeaan seikkailuun", sanoi Dick. "Hän oli mukana Nethermerellä, kun se ajautui Rangoon maihin myrskyssä 99. Pango on vain kaksitoista jalkaa yläpuolelle vedenpinnan kohoava hiekkasärkkä muutamine kookospalmuineen ja aivan asumaton. Matkustajien joukossa neljäkymmentä naista, englantilaisia upseerinvaimoja jne. Grahamilla oli käsivarsi kipeänä, paksuna kuin reisi – käärmeenpurema."

"Oli hirveä merenkäynti. Veneet eivät voineet selviytyä. Kaksi meni pirstoiksi ja molempien miehistö hukkui. Neljä matruusia, toinen toisensa jälkeen tarjoutui uimaan maihin köyden kanssa. Kaikki neljä vedettiin vuorotellen kuolleina laivankannelle. Heidän irroittaessaan köyttä viimeisestä, tarjoutui Graham kipeine käsivarsineen. Ja hän suoritti sen, vaikka kallioriutat katkaisivat hänen kipeän käsivartensa ja kolme kylkiluuta. Mutta ennen pyörtymistään hän kiinnitti köyden. Vetääkseen laivan rannalle, tarjoutui kuusi miestä menemään Evanin laittamaa köyttä myöten maihin. Neljä tuli perille. Ja ainoastaan yksi nainen neljästäkymmenestä kuoli – hän sai sydänhalvauksen pelästyksestä."

"Kysyin häneltä siitä kerran. Hän oli yhtä vaitelias kuin englantilainen. Ainoa, minkä sain selville, oli, että paraneminen kävi nopeasti. Hän arveli, että suolavesi, liikunta ja luunmurto olivat vaikuttaneet ehkäisykeinona myrkkyä vastaan ja tehneet käsivarrelle hyvää."

Oh Joy ja Graham tulivat vastakkaisilta suunnilta. Dick huomasi Grahamin ensimmäisen, kysyvän katseen koskevan Paulaa.

"Kaikki valmiina, sir", ilmoitti Oh Joy.

Dick valmistautui seuraamaan vierastaan autoon, mutta Paula osoitti aikovansa jäädä sisään. Graham meni hänen luokseen lausumaan pahoittelunsa lähdöstä ja ottamaan jäähyväiset. Lämminneenä siitä, mitä Dick oli äskettäin kertonut, tarkasteli Paula hänen ylvästä päätään, notkeata vartaloaan ja vaivatonta käytöstään mielihyvin. Grahamin lähestyessä Paula keskitti katseensa hänen surumielisiin silmiinsä, mutta ilme katosi ja niitä kirkasti hymyily, jonka hän niin hyvin tunsi.

Grahamin sanat olivat jokapäiväiset samoin kuin Paulan vastauskin, mutta hänen pitäessään Paulan kättä saivat hänen silmänsä ilmeen, jota pikkurouva vaistomaisesti oli odottanutkin ja johon hänen silmänsä vastasivat. Oli niinkuin Graham olisi sanonut: heidän välillään ei tarvittu sanoja.

Kun heidän kätensä erkanivat, heitti Paula nopean katseen mieheensä, sillä niinä vuosina, joina he olivat olleet naimisissa, oli hän tottunut miehensä nopeaan huomiokykyyn ja saanut jonkinlaisen kunnioituksen tämän melkein salaperäistä kykyä kohtaan arvata tosiasioita pikku merkeistä ja johtaa niistä hämmästyttävän oikeita johtopäätöksiä. Mutta Dick, joka seisoi sivuttain ja nauroi jollekin Hancockin sukkeluudelle, käänsi hymyilevät silmänsä häneen lähtiessään seuraamaan Grahamia ulos.

Ei, ajatteli Paula, Dick ei ollut huomannut mitään. Mutta hän toivoi joka tapauksessa, ettei olisi heittänyt tuota nopeata katsetta mieheensä. Hän tunsi syyllisyydentuntoa, ajatus siis kiusasi häntä hänen nähdessään molempien miesten rinnakkain lähtevän huoneesta. Mitä pahaa hän oli oikeastaan tehnyt. Mitä salaamista hänellä oli? Mutta hän oli kyllin rehellinen katsoakseen totuutta silmiin ja tunnustaakseen, että hänellä oli tosiaankin salattavaa. Ja hänen poskensa alkoivat hehkua ajatuksesta, että hän oli alentunut petokseen.

"Olen poissa vain pari päivää", sanoi Graham pudistaessaan Dickin kättä auton vieressä.

Dick näki hänen silmiensä rehellisen, suoran katseen ja tunsi sydämellisen kädenpuristuksen. Graham aikoi sanoa jotakin, mutta vaikeni ja Dick tiesi hänen muuttaneen mielipidettä, kun hän sanoi:

"Palattuani minun on ryhdyttävä panemaan tavaroitani kokoon."

"Mutta kirja", vastasi Dick ja kirosi itseään sen johdosta, että toisen sanat olivat tuottaneet hänelle iloa.

"Juuri sen vuoksi", vastasi Graham. "Minun on lopetettava se. Minä en näytä osaavan työskennellä niinkuin sinä. En voi ryhtyä säännölliseen työhön. Minä istun ja tuumiskelen, mutta noiden kirottujen leivosten ääni kaikui korvissani, ja silloin näen edessäni kentän, punamännyt ja Selimin. Kulutettuani tunnin hukkaan soitan puhelimella Selimiä. Ja jos ei näitä kiusauksia ole, niin on tuhansia muita."

Hän asetti jalkansa auton porrasaskelmalle ja sanoi: "Niin, hyvästi toistaiseksi, poikaseni."

"Tule takaisin ja käy työhön", innostui Dick. "Jos niin tarvitaan, suljen sinut joka aamupäiväksi lukon taa, kunnes olet lopettanut. Minä kyllä saan sinut työskentelemään. Onko sinulla savukkeita? Ja tulitikkuja?"

"All right."

"Aja, Saunders", käski Dick ja auto sukelsi vahvasti valaistun portin kautta pimeyteen.

Kun Dick palasi sisään, oli Paula soittamassa filosofeille. Hän kätkeytyi erääseen sohvankulmaan ja tuumiskeli, tulisiko Paula antamaan hänelle hyvänyönsuudelman, kun vuoteeseen menon aika tuli. Hän tiesi, ettei tämä suudelma ollut heillä poikkeuksetta tapana. Usein hän ei tavannut vaimoaan ennen kuin päivällisellä ja silloinkin vieraiden läsnäollessa. Ja usein Paula hiipi aikaisin vuoteeseen eikä halunnut suudella miestään, ettei antaisi vieraiden huomata olevan ajan hajaantua. Niin, tuumi Dick, joko hän suuteli illalla tahi jätti suutelematpa, oli se kuitenkin aivan merkityksetön. Mutta hän tuumi asiaa joka tapauksessa.

Paula jatkoi soittoa ja laulua loppumattomiin, kunnes Dick vihdoin nukahti. Kun hän heräsi, oli hän huoneessa yksin. Paula ja viisaat miehet olivat poistuneet hiljaa. Hän katsoi kelloaan. Se oli yksi. Paula oli soittanut tavattoman kauan, ajatteli Dick, sillä hän tunsi tämän poistuneen aivan äsken. Soiton lakkaaminen oli hänet herättänyt.

Hän tuumiskeli. Hän nukahti useasti Paulan soittaessa, ja lopetettuaan oli tämä herättänyt hänet aina suudelmalla ja houkutellut hänet menemään vuoteeseen. Mutta tänä iltana ei hän ollut sitä tehnyt. Ehkä hän tulisi takaisin? Dick loikoi ja odotti. Katsoessaan seuraavan kerran kelloa, oli se kaksi. Paula ei ollut palannut.

Dick sammutti tulen. Kulkiessaan huoneiden läpi ja sammutellessaan tulia järjesteli hän ajatuksissaan kaikki pikkutapahtumat yhtenäiseksi tekstiksi, jota hän ei voinut olla lukematta.

Makuuhuoneessa pysähtyi hänen katseensa kehyksestä hymyileviin kasvoihin; hän kumartui kuvan puoleen ja tarkasteli sitä kauan.

"No niin", ajatteli hän järjestellessään tyynyjä, "mitä lieneekään tulossa, minun on se kestettävä."

Hän heitti vielä katseen valokuvaan.

"Mutta ah, pikku ystävä, jospa kuitenkaan et olisi sitä tehnyt", huokasi hän.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Lukuunottamatta tilapäisiä vieraita oli Suurtalo onneksi tyhjä. Ensimmäisenä ja toisena päivänä Dick järjesteli turhaan töitään siten, että olisi valmis, jos Paula esittäisi jotakin iltapäiväretkeä.

Hän pani merkille, että Paula aina väisti suudelmia. Makuuhuoneestaan huusi pikkurouva hyvääyötä verhon takaa. Aamulla Dick odotti hänen käyntiään kello yksitoista. Dick lähetti mr Agarin ja mr Pittsin pois lyönnilleen kello yksitoista suorittamattomille, ranchin tulevaa karjanmyyntiä koskevine asioineen. Paula oli hereillä, sen hän tiesi, sillä hän oli kuullut tämän laulavan. Istuessaan kirjoituspöydän luona odottamassa hän oli kerrankin vastoin tavallisuutta laiska, joukko hänen edessään olevia kirjeitä oli vielä allekirjoittamatta. Hän muisti, että Paula oli keksinyt tämän pyhiinvaellusretken aamuisin ja säilyttänyt sen pysyväisenä tapanaan, välistä hyvin itsepintaisestikin. Ja Dickistä oli ihastuttavaa kuulla hänen hillitty huudahduksensa: "Hyvää huomenta, iloinen poika", ja sulkea hänen kimonoon verhottu vartalonsa syliinsä.

Vielä Dick muisti usein lyhentäneensä tätä käyntiä siten, että pitäessään häntä käsivarsillaan, oli antanut hänen tuntea, kuinka kiire hänellä, Dickillä, oli. Ja hän muisti myöskin Paulan kasvojen useammin kuin kerran kuvastaneen pettymystä.

Neljännestä yli yksitoista ei Paula ollut vielä tullut. Hän soitti meijeriin, ja ennen kuin pani pois kuulotorven, kuuli hän vilkasta naisten keskustelua ja Paulan ääni sanoi:

"Älä välitä mr Wadesta. Ota kaikki lapset mukaan ja tule tänne vaikka pariksi päiväksi..."

Se oli hyvin odottamatonta. Paula oli ollut aina iloinen päästessään vieraista, jos joskus sattui, että he jäivät kahden päiväksi tahi pariksi. Ja nyt hän koetti houkutella mrs Waden tulemaan Sacramentosta tänne. Paula ei näyttänyt haluavan olla hänen kanssaan kahden, hän koetteli suojella itseään vierailla.

Dick hymyili ymmärtäessään, että tämä aamusyleily, jota hänelle nyt ei tarjottu, yhtäkkiä oli tullut halutuksi. Hänen mieleensä juolahti ottaa vaimonsa mukaan matkoille. Se ehkä ratkaisisi tilanteen.

Mutta hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään. Ei, hän ei tosiaankaan ollut se, joka karkasi vaimonsa kanssa sen vuoksi, että pelkäsi toista miestä. Ja olisiko se sitä paitsi oikein tehty Paulaa kohtaan, jos hänet vietäisiin pois sen luota, jonka luona hän mieluimmin oleskeli? Dick ei tiennyt, mitä Paula halusi, eikä kuinka pitkällä hänen ja Grahamin välit olivat. Ehkä tämä oli vain keväthuumausta, joka katoaisi kevään mukana? Mutta niinä kahtenatoista vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa, ei hän ollut koskaan osoittanut mitään sellaisia oireita.

"Hyvää huomenta, iloinen poika." Paula katsoi häneen hallista hymyilevin huulin ja silmin sekä heitti hänelle lentosuukon.

"Hyvää huomenta, pieni ylpeä kuuni", vastasi Dick luonnollisella äänellään.

Ja nyt tulisi hän sisään, ajatteli Dick, painautuisi syliin ja suutelisi.

Hän ojensi käsivartensa kutsuvasti. Mutta Paula ei tullut. Sen sijaan hän sävähti, koski toisella kädellään kimononsa yli rinnan ikäänkuin paetakseen ja heitti levottoman katseen halliin. Mutta Dickin terävät korvat eivät olleet kuullet ääntäkään. Paula hymyili jälleen, lähetti hänelle vielä yhden lentosuukon ja katosi. Kymmenen minuuttia myöhemmin Dick ei kuullut Bonbrightiä, joka saapui sähkösanomapinkka kädessään. Dick oli istunut kymmenen minuuttia liikkumatta kirjoituspöydän ääressä.

Ja kuitenkin Paula oli iloinen. Dick oli niin tottunut hänen mielialanilmauksiinsa että ymmärsi hyvin laulun merkityksen, joka kaikui kaikkialla talossa. Dick ei lähtenyt huoneestaan ennen kuin välipalalle.

Eräs eversti Harrison Stoddard veti puoleensa melkein koko pöydän huomion puhumalla siitä, kuinka työnantolait pitäisi ulottaa myöskin maanviljelystä käsittäviksi. Mutta Paula sai kuitenkin tilaisuuden ilmoittaa Dickille aikovansa viettää iltapäivän Masonien luona Wickenbergissä.

"Tietysti en tiedä, milloin tulen takaisin – tunnethan minkälaisia Masonit ovat. Enkä uskalla pyytää sinua seuraamaan mukana, niin mielelläni kuin haluaisinkin sinut seuraani."

Dick pudisti päätään.

"Jollet tarvitse Saundersia..." jatkoi Paula.

Dick nyökäytti.

"Aion käyttää iltapäivällä Callahania", selitti hän ja suunnitteli oman aikansa nyt, kun Paulaa ei tarvinnut ottaa lukuun. "En voi ymmärtää, Paula, minkä vuoksi annat etusijan Saundersille. Callahan ohjaa paremmin ja paljon varmemmin."

"Ehkä juuri sen vuoksi", hymyili pikkurouva. "Varmuus on samaa kuin hitaus."

"Mutta kuitenkin pitäisin kilpailuissa Callahanin puolta Saundersia vastaan", väitti Dick.

"Mihin sinä aiot?" tiedusteli Paula.

"Aion näyttää eversti Stoddardille farmini 'yhtä miestä varten' – tiedäthän, sen automaattisen kymmenen acren farmin. Siellä on tehty paljon parannuksia, jotka ovat odottaneet koko viikon minun lausuntoani."

Sen jälkeen Dick tuskin kuuli, mitä puheltiin. Paula ei ollut maininnut mitään siitä, tulisiko mrs Wade lapsineen tahi vielä vähemmin siitä, että hän oli heitä kutsunut.

Mutta selvää oli, ettei mrs Wade tänään tulisi, muuten ei Paula olisi lähtenyt kolmenkymmenen mailin päähän. Niin, tosiasia oli, että Paula karttoi häntä, eikä tahtonut olla hänen kanssaan kahden. Sitä paitsi varmistautui Paula illastakin. Hän ei tulisi takaisin päivälliselle, vaan vasta sangen myöhään päivällisen jälkeen; se oli aivan selvää, mikäli hän ei tuonut koko Wickenberg-seuruetta mukanaan. Hän tulisi niin myöhään, että kaikki jo olisivat vuoteessa. No niin, hän, Dick, ei ainakaan tuottaisi hänelle pettymystä, päätti hän mielessään katkerasti.

– – –

Oli toisen päivän aamupuoli – saman päivän, jolloin Grahamia odotettiin takaisin – kun Dick kohtasi hallissa Oh Hon, jolla oli syli täynnä äskenleikattuja syreenejä. Kiinalainen näytti olevan matkalla torniin, mutta Dick tahtoi varmistautua.

"Mihin viet kukkia, Oh Ho?" kysyi hän. "Mr Grahamin huoneeseen – hän tulla tänään." Kenen mielijohde se on? kummasteli Dick. Oh Hon? Oh Joyn? Paulanko? Hän muisti kuulleensa Grahamin useasti maininneen pitävänsä heidän syreeneistään.

Monet etevät ja rakastettavat herrat sekä naiset olivat asuneet siinä huoneessa, ajatteli Dick, mutta milloinkaan ei Paula henkilökohtaisesti ollut huolehtinut kukista. Oh Joy, joka oli mestari kukkien järjestelyssä, hoiti tavallisesti sen tehtävän itse tahi alaistensa kautta. Niiden sähkösanomain joukossa, jotka Bonbright hänelle jätti, oli yksi Grahamilta. Dick luki sen kaksi kertaa, vaikka se oli hyvin yksinkertainen ja sisälsi vain ilmoituksen hänen tulonsa lykkäytymisestä.

Vastoin tapaansa Dick ei odottanut toista merkkiä välipalalle. Kuullessaan ensimmäisen hän meni alas, sillä hän tunsi tarvitsevansa yhden Oh Joyn coctaileista saadakseen rohkeutta tavata Paulaa syreenijutun jälkeen. Mutta tämä oli jo siellä. Paula, joka joi harvoin, eikä milloinkaan yksin, asetti juuri tyhjää cocktail-lasia tarjottimelle.

Vai niin, hänkin tarvitsi rohkaisua, ajatteli Dick ja nyökkäsi Oh Joylle sekä uhkasi Paulaa sormellaan.

"Nyt minä tapasin sinut!" sanoi hän reippaasti. "Sinä olet kaappijuoppo! Vaarallinen merkki! Vähän tiesin hääpäivänäni, mennessäni naimisiin, että saisin vaimon, joka kuolisi alkoholistina."

Ennen kuin Paula ehti vastata, tuli sisään eräs nuori mies – mr Winters – joka myöskin halusi cocktailin. Dick koetteli uskotella, ettei Paulan tavassa tervehtiä tulijaa ollut mitään helpotuksen tunnetta. Milloinkaan ennen Dick ei ollut nähnyt Paulan kohtelevan miestä niin herttaisesti, vaikka he olivat tavanneet usein. Heitä tulisi joka tapauksessa välipalalle kolme.

Mr Winters, joka oli käynyt maanviljelysakatemian ja kirjoitti Pacific Rural Pressiin, oli Dickin suojatti ja oli saapunut kokoamaan aineksia kirjoitukseen kalanviljelyksestä Kaliforniassa. Ajatuksissaan suunnitteli Dick hänen iltapäiväohjelmaansa.

"Olen saanut Evanilta sähkösanoman", sanoi hän Paulalle. "Hän ei tule ennen kuin ylihuomenna kello neljä."

"Kaikkien vaivojen jälkeen!" huudahti Paula. "Silloin kuihtuvat syreenit!"

Lämmin ilonväristys kävi kautta Dickin ruumiin. Siinä puhui hänen avomielinen, rehellinen Paulansa! Miten juttu kehittyisikään ja kuinka päättyisikään, ei hän milloinkaan antautuisi mihinkään mitättömään salailuun. Sellainen hän oli aina ollut – liian hyvä voidakseen teeskennellä.

Dick näytteli itse suunnatessaan häneen hieman kysyvän katseen:

"Grahamin huoneessa", selitti Paula. "Annoin Oh Hon kantaa sinne niitä koko sylillisen ja järjestin ne itse. Grahamhan on niin ihastunut niihin."

Välipalan loppuun mennessä Paula ei ollut maininnut mitään mrs Waden tulosta ja Dick otaksui varmasti, ettei hän tulisi, kun Paula kysyi: "Odotatko sinä ketään?"

Dick pudisti päätään ja tiedusteli: "Onko sinulla jotakin erikoista iltapäiväksi?"

"En ole ajatellut mitään erikoista", vastasi Paula. "Ja nyt en kai voi ottaa sinua lukuun kun mr Winters haluaa tietoja kaloista."

"Kyllä voit", vakuutti Dick. "Jätän hänet mr Hanleyn hoitoon, joka tuntee jokaisen forellin aina viimeksi syntyneisiin saakka ja tietää kaikkien vanhojen kuhien nimet. Tiedätkö mitä..." Hän vaikeni ja mietti. Sitten hänen kasvojaan valaisi äkillinen mielijohde. "Nyt on sopiva iltapäivä laiskotteluun. Otamme pyssyt ja lähdemme ampumaan oravia. Näin juuri äskettäin, että niitä on tullut Little Meadowin yläpuolella olevalle kukkulalle aivan liian paljon."

Häneltä ei jäänyt huomaamatta Paulan silmien levoton välähdys, joka kuitenkin kohta katosi.

"Mutta älä ota minulle pyssyä", sanoi Paula.

"Kuten haluat."

"Oh, seuraan mielelläni mukana, mutta minä en tahdo ampua. Otan mukaani La Gallienen viimeisen kirjan – se tuli juuri – ja luen sinulle väliajoilla ääneen. Muistatko, viime kerralla kun olimme oravia ampumassa, luin sinulle hänen 'Miljoonatytön metsästys'-nimisen kirjansa."

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Paula Faronilla ja Dick Outlawilla ratsastivat Suurtalosta niin lähekkäin kuin Outlawin ilkeys salli. Pienet korvat luimussa ja hampaat paljaina se koetti asettautua vastustamaan Dickin ohjia ja kannuksia sekä purra Paulaa jalkaan tahi Faronia kylkeen; jokaisen epäonnistumisen jälkeen sen silmät tulivat yhä veripunaisemmiksi. Sen levoton päänheitto ja kokeet nousta pystyyn eivät lakanneet muulloin kuin silloin, kun se tanssi paikoillaan tahi koetteli heittää ratsastajan selästään.

"Tämä on sen viimeinen vuosi", ilmoitti Dick. "Sitä on mahdoton kesyttää. Olen työskennellyt sen kanssa kaksi vuotta ilman mitään tulosta. Se tuntee minut ja minun tapani, tietää, että minä olen hänen herransa, ymmärtää, koska on nöyrryttävä, mutta ei ole milloinkaan tyytyväinen."

"Kerran se ehkä pettää sinut", sanoi Paula.

"Sen vuoksi annankin sen mennä. Hevonen ei minua suorastaan hermostuta, mutta ennemmin tahi myöhemmin se voittaa minut, jos todennäköisyyden lait jotakin merkitsevät. Sillä on kenties yksi mahdollisuus miljoonasta, mutta kukaan ei tiedä, missä kohdassa miljoonaa tuo kohtalokas ykkönen piilee."

"Sinä olet ihmeellinen, Punapilvi", hymyili Paula.

"Kuinka niin?"

"Sinä ajattelet aina prosentteja, tilastollisia tietoja, keskimääräisiä laskelmia ja poikkeuksia. Kummastelen, minkä kaavan mukaan sinä arvioit, minut meidän tavatessamme ensi kerran."

"En minkään", vastasi Dick nauraen. "Siinä pettivät kaikki merkit. En voinut soveltaa minkäänlaista tilastoa. Totesin vain itsekseni, että siinä oli ihanin naisolento, joka milloinkaan on kahdella sievällä jalalla kulkenut ja tiesin tahtovani saada hänet mieluummin kuin minkään muun. Minun täytyi saada hänet..."

"Ja sinä sait hänet", täytti Paula. "Mutta sitten, Punapilvi, sitten. Sen jälkeen sinä olet soveltanut minuun tilastollisia taulukoita."

"Jonkin kerran" myönsi Dick. "Mutta kun minulla ei milloinkaan ole ollut toivoa päästä lopputulokseen..."

Hän keskeytti kuullessaan Mountain Ladin hirnunnan. Ori tuli näkyviin selässään tallirenki ja Dick tarkasteli hetken sen ylpeätä ravia.

"Meidän on vetäydyttävä syrjään", varoitti hän, kun Mountain Lad nähdessään heidän hevosensa alkoi nelistää.

He kannustivat tammojaan, kääntyivät ja pakenivat sekä kuulivat takanaan ratsastajan tyynnyttävän: "Kas... niin... kas niin..." ja raskaiden kavioiden töminän villin, käskevän hirnunnan säestämänä. Outlaw vastasi ja silmänräpäystä myöhemmin Faron. Nyt tiesivät ratsastajat, että Mountain Lad tuli hillittömäksi.

He kääntyivät eräästä tienmutkasta sivutielle, seisauttivat hevosensa viidenkymmenen askeleen päähän ja odottivat, kunnes vaara oli ohi.

He jatkoivat, matkaansa, tulivat pieneen metsikköön, ratsastivat erään puron yli ja saapuivat erään metsäpalstan läpi kuljettuaan Little Meadowiin. Mutta ennen sinne tuloaan laskeutuivat he hevosten selästä ja sitoivat ne kiinni. Dick otti pyssynsä ja meni Paulan kera hiljaa kentän laidassa olevan punapetäjäryhmän luo. He istuutuivat varjoon ja katsoivat noin sadanviidenkymmenen metrin päässä olevalle jyrkälle kukkulalle.

"Siellä ne ovat – kolme, neljä kappaletta", kuiskasi Paula, kun hänen terävä katseensa keksi nuoressa laihossa maaoravia.

Ne olivat ne varovaisimmat, tavattoman arat, jotka olivat välttäneet Dickin myrkkypalat. Ne olivat jääneet elämään kymmenien vähemmän varovaisten toveriensa jälkeen ja saattoivat jälleen lisääntyä maanvaivaksi.

Dick panosti maaten vatsallaan ja ampui. Ei kuulunut mitään paukausta, ainoastaan heikko rasahtava ääni Dickin uudelleen panostaessa. Suuri, tummanruskea orava hypähti suoraan ilmaan, putosi alas ja katosi laihoon. Dick odotti ja antoi silmäinsä siirtyä yhdestä maahan kaivetusta kolosta toiseen siellä, missä laihoa oli enin turmeltu. Kun haavoittunut orava syöksähti ylös ja yritti paeta, napsahti hana jälleen, ja se kaatui jääden makaamaan liikkumatta.

Ensimmäisen rasahtavan äänen kuullessaan olivat kaikki maaoravat, haavoittunutta lukuunottamatta, kiitäneet koloihinsa. Ei ollut muuta tehtävissä kuin odottaa, kunnes niiden uteliaisuus voittaisi varovaisuuden. Tätä välihetkeä Dick oli odottanut. Hän loikoi maassa ja mietti. Hän odotti, olisiko Paulalla mitään sanomista hänelle. Nyt oli tilaisuus. Mutta Paula ei sanonut mitään, eikä ollut hermostunut Hän ei edes liikkunut. Kun Dick heitti häneen syrjäkatseen, makasi hän suletuin silmin ja ojennetuin käsivarsin, ikäänkuin olisi ollut sangen väsynyt.

Pieni, mullanvärinen pää pisti esiin eräästä kolosta. Dick odotti useita minuutteja, kunnes pään omistaja, varmana, ettei mitään vaaraa uhannut, seisoi suorana takajaloillaan maanpinnalla saadakseen selville syyn rasahtavaan ääneen, joka oli häntä hetki sitten säikäyttänyt. Jälleen laukesi pyssy.

"Saitko?" kysyi Paula silmiään avaamatta. "Kyllä, ja oikein ison", vastasi Dick. "Siinä tuli loppu monista sukupolvista."

Kului tunti. Iltapäiväaurinko lämmitti, muttei vaivannut varjossa. Dick lisäsi saalistaan kolmannella oravalla. Paulalla oli kirja kädessään, mutta hän ei ollut tarjoutunut lukemaan ääneen.

"Etkö ole oikein reipas?" kysyi Dick viimeinen.

"Kyllä, ainoastaan vähän päänkipua... muutamia merkityksettömiä pieniä hermokipuja silmien yläpuolella, siinä kaikki."

"Sinä ompelet liian paljon", kiusoitteli Dick.

"Ei, ei se siitä johdu."

Kaikki tuntui niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, mutta Dick, joka antoi tavattoman suuren oravan lähteä luolastaan, ajatteli itsekseen: "Ei, tänään ei tule mitään sanotuksi."

Orava oli nyt laihon laidassa. Hän ampui. Eläin kaatui, makasi hetken hiljaa ja juoksi sitten vilahduksessa luolaansa. Klik, klik, klik, painui hana. Maa pölysi pakenevan oravan ympärillä osoittaen, kuinka vähällä laukaukset olivat sattua. Dick ampui niin tiheään, että pyssynpiipusta näkyi yhtenäinen tulisuihku.

Hän oli lopettamaisillaan panostamisen, kun Paula sanoi:

"Sellainen pommitus. Saitko sen?"

"Kyllä, kaikkien oravien kantaisän ja mahtavan laihonsyöjän. Yhdeksän savutonta patruunaa yhdelle oravalle on liian paljon. Minun on suoritettava tehtäväni paremmin."

Aurinko laskeutui. Dick ampui vielä yhden ja tarkasteli tiukasti kukkulaa nähdäkseen useampia. Hän oli järjestänyt Paulalle tilaisuuden uskoutua hänelle. Tilanne oli täysin niin vaarallinen kuin hän oli pelännytkin; koko hänen maailmansa oli kaatumaisillaan. Vanhat merkit eivät pitäneet paikkaansa. Hän oli hämmästynyt, liikutettu. Jos olisi ollut kyseessä toinen nainen kuin Paula! Hän oli ollut niin varma! Heidän kaksitoistavuotinen avioliittonsa oli antanut hänelle oikeuden olla varma...

"Kello on viisi ja aurinko laskee", sanoi hän nousten tarjoamaan vaimolleen apua auttaakseen häntä ylös.

"Tämä hiljaisuudessa olo on tehnyt minulle niin hyvää", sanoi Paula heidän mennessään hevosten luo. "Silmien yläpuolella tuntuu paremmalta. Oli hyvä etten koettanut lukea sinulle."

"Mutta älä lue salaa", sanoi Dick huolettomasti ikäänkuin ei mikään olisi ollut poissa tolaltaan. "Älä yritäkään silmäillä La Galliennea. Sinun pitää lukea se minulle joskus toiste."

– – –

Kolmantena aamuna Grahamin lähdön jälkeen järjesti Dick niin, että meijerinjohtaja oli hänen luonaan, kun Paula tuli kello yksitoista käynnilleen ja huusi ovelta: "Hyvää huomenta, iloinen poika." Masonit, jotka saapuivat useilla autoilla meluavine lapsineen, pelastivat Paulan välipalalla ja päivällisellä. Dick pani merkille, että hän turvasi myöskin iltansa pyytämällä heitä bridgenpeluuseen ja tanssiin.

Mutta neljäntenä aamuna, sinä päivänä, jolloin Grahamia odotettiin takaisin, oli Dick kello yksitoista työhuoneessaan yksin. Hän istui allekirjoittamassa kirjeitä, kun kuuli Paulan hiipivän varpaillaan huoneeseen. Dick ei katsonut ylös, mutta tiesi Paulan kumartuneen ylitseen ja pidätti henkeään. Mutta painettuaan kevyen suudelman hänen hiuksilleen ja sanottuaan "Hyvää huomenta, iloinen poika", vetäytyi Paula syrjään väistäen hänen syleilyään ja liukui nauraen ulos. Yhtä paljon kuin pettymys kidutti Dickiä ilo, jonka hän oli huomannut vaimonsa kasvoissa. Paula, jonka oli vaikea peittää mielialojaan, oli kirkassilmäinen ja odottavainen kuin lapsi. Iltapäivällä odotettiin Grahamia. Dick ei voinut olla tekemättä johtopäätöksiä.

Hän ei välittänyt ottaa selkoa, oliko tornihuoneeseen asetettu syreenejä, ja välipalalla, johon otti osaa kolme nuorta miestä Davisin maanviljelyskorkeakoulusta, täytyi hänen sanoa itsellään olevan paljon tehtävää, kun Paula esitti menevänsä hakemaan Grahamia Eldoradon asemalta.

"Hakemaan!" kysyi Dick.

"Duddylla ja Fuddylla", selitti Paula. "Ne ovat seisoneet aivan liian kauan, ja minä haluaisin hankkia sekä itselleni että niille hiukan liikuntoa. Jos sinä haluat lähteä johonkin, ajamme luonnollisesti minne haluat ja annamme hakea Grahamin autolla."

Dick koetteli uskotella itselleen, ettei Paulassa ollut minkäänlaista levottomuutta, kun hän odotti hyväksyisikö vai hylkäisikö Dick hänen tarjouksensa.

"Duddy- ja Fuddy-raukat joutuisivat autuaammille metsästysmaille, jos koettaisivat juosta niin kauas kuin minä aion iltapäivällä", sanoi Dick nauraen ja selosti aikomuksena. "Minulla ei ole sydäntä pyytää sinua seuraamaan mukana. Lähde sinä vain Duddyn ja Fuddyn kanssa."

Paula huokasi, mutta oli niin huono teeskentelemään, että huokaus, jonka piti ilmaista surkuttelua, ei voinut olla ilmaisematta kevennystä.

– – –

Dick tuli kahdesti varoitetuksi ja kerran pysähdytetyksi pitkänä iltapäivänä. Hän ajoi yksin, nopeasti, mutta varmasti. Hänestä itsestään johtuva onnettomuus ei voinut tulla kysymykseenkään. Eikä sellaista sattunut koskaan.

Mutta miten hän ajoikaan, kuinka koettelikaan ajatella liikeasioitaan, keskittyivät hänen ajatuksensa aina siihen, että Paula oli poikennut tavoistaan ja tehnyt ennen kuulumattoman teon lähtiessään hakemaan Grahamia asemalta, kahdeksan mailin päästä ranchilta.

"Hm. Ihmettelenpä, mitä pikku Paula ajattelisi, jos minä tunkeutuisin kyyditsemään jotakin kaunista tyttöä niin pitkän matkan."

Hän nauroi kuvalle, jonka hänen mielikuvituksensa oli loihtinut esiin, sillä aivan avioliittonsa alussa hän oli asettanut Paulan mustasukkaisuuden kokeelle. Milloinkaan Paula ei ollut pannut, toimeen kohtauksia, ei tehnyt kysymyksiä eikä lausunut suoraan sanaakaan, mutta oli tyynesti ja järkähtämättömästi osoittanut tyytymättömyyttään, jos Dick oli jollekin naiselle osoittanut liiallista huomaavaisuutta.

Hän hymyili muistellessaan mrs Deshamenya, pientä kaunista, tummaa leskeä – Paulan ystävätärtä, ei hänen – joka kauan sitten oli käynyt Suurtalossa. Paula oli sanonut, ettei aikonut sinä iltapäivänä lähteä ratsastamaan, mutta kuullut välipalalla hänen ja mrs Deshamenyn sopivan ratsastusretkestä punamäntymetsään. Ja kuka muu, jollei Paula tavoitti heidät tiellä hetken kuluttua ja liittyi kolmanneksi seuraan! Dickillä oli silloin ollut tavattoman hauskaa, sillä ei hän enempään kuin mrs Deshamenykään, ollut tarkoittanut ratsastusretkellä mitään erikoista.

Hän katsoi kelloaan. Viiden minuutin kuluttua nousisi Graham junasta Eldoradon asemalla. Dick, joka itse oli paluumatkalla Sacramentosta, ajoi raivokkaasti autollaan. Neljänneksen kuluttua sivuutti hänet Eldoradosta tuleva juna. Vasta kappaleen matkaa Eldoradon tuolla puolen tapasi hän Duddyn ja Fuddyn. Graham istui ohjia pitelevän Paulan vieressä. Dick hiljensi ohiajaessaan vauhtia, heilutti tervehdykseksi kättään ja huusi reippaasti lisätessään vauhtia:

"Valitan, että teidän täytyy niellä nostattamani pöly. Voitan sinulta biljaardierän, Evan, ennen päivällistä, jos ehditte ajoissa perille."

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

"Tämä ei voi jatkua. Meidän on tehtävä jotakin – heti."

He olivat musiikkihuoneessa. Paula istui pianon luona kasvot kääntyneinä Grahamiin, joka seisoi hyvin lähellä häntä.

"Teidän on ratkaistava", jatkoi Graham.

Ei kumpikaan ilmaissut iloaan siitä, mitä oli tapahtunut nyt, kun he ajattelivat mitä oli tehtävä.

"Mutta minä en halua, että te matkustatte", sanoi Paula. "En tiedä mitä haluan. Teidän on oltava kärsivällinen. En ota huomioon itseäni. Mutta minun on otettava Dick lukuun. Ja minun on otettava teidät lukuun. Olen niin avuton", lisäsi hän heikosti hymyillen.

"Mutta sen täytyy selvitä, armas. Dick ei ole sokea."

"Mitä hänellä on ollut nähtävää?" kysyi Paula. "Ei mitään lukuunottamatta tuota suudelmaa ratsastusmatkalla, ja sitä hän ei voinut nähdä. Pyydän teitä osoittamaan jotakin muuta."

"Toivoisin, että minulla olisi muutakin osoitettavaa", vastasi Graham samanlaisella kevyellä sävyllä kuin hän, mutta muutti heti äänensä. "Olen teihin mielettömästi rakastunut. En tiedä oletteko te yhtä rakastunut, en tiedä oletteko te ollenkaan rakastunut."

Sanoessaan tätä pani Graham kätensä Paulan koskettimilla olevalle kädelle, mutta käsi vetäytyi hiljaa syrjään.

"Ettekö käsitä?" valitti Graham. "Tehän halusitte kuitenkin, että tulisin takaisin?"

"Kyllä, halusin teidän palaavan", tunnusti Paula katsoen suoraan silmiin. "Tahdoin, että tulisitte takaisin", toisti hän pehmeämmin, ikäänkuin haaveillen.

"En tiedä sitä enkä tätä", huudahti Graham kärsimättömästi. "Rakastatteko te minua?"

"Minä rakastan teitä, Evan, sen te tiedätte. Mutta..." Hän vaikeni ja näytti tarkoin punnitsevan sanojaan.

"Mutta mitä?" kysyi Graham kiivaasti. "Jatkakaa."

"Mutta minä rakastan myöskin Dickiä. Eikö se ole kummallista?"

Graham ei vastannut hänen hymyilyynsä ja Paulan silmät nauttivat hänen poikamaisen surullisten kasvojensa ilmeestä.

"Se kyllä selvenee", vakuutti Paula vakavasti. "Sen täytyy selvitä. Dick sanoo, että kaikki selvenee. Kaikki vaihtuu. Kuolleet vain pysyvät paikallaan, emmekä me ole kuolleita, ei kukaan meistä... eikö niin?"

"En moiti teitä, että te rakastatte Dickiä, että... te yhä rakastatte Dickiä", vastasi Graham kärsimättömästi. "Enkä sitä paitsi ymmärrä, mitä te näette minussa Dickiin verrattuna. Se on minun rehellinen ajatukseni. Minuun verraten hän on suuri mies ja hänen nimensä on Suursydän," Paula palkitsi hänet hymyllä ja päännyökkäyksellä. "Mutta jos te yhä rakastatte Dickiä, kuinka minun silloin käy?"

"Mutta rakastanhan teitäkin."

"Niin ei asia voi olla", huudahti Graham. "Te ette voi rakastaa kahta miestä samalla kertaa."

"Niin, mutta teen niin, Evan. Siitä juuri koettelen selviytyä. En tiedä kumpaista rakastan enemmän. Dickin olen tuntenut kauan. Te... te olette..."

"Uusi tuttavuus", täydensi Graham.

"Ei, ei sitä, Evan. Te olette pudottanut silmistäni verhon. Rakastan teitä yhtä paljon kuin Dickiä. Rakastan teitä enemmän. Minä... minä en tiedä..."

Hän vaipui kokoon, piilotti kasvot käsiinsä ja antoi Grahamin käden levätä olkapäällään.

"Te näette, ettei se ole minulle niin helppoa", jatkoi Paula. "Te sanotte, ettette tiedä sitä ettekä tätä. Ajatelkaa minua, joka ajelehdin ilman mitään ohjausta ja olen aivan sekaisin. Te – miksikä puhuakaan siitä – olette mies, jolla on miehen kokemukset, miehen luonne. Teille on kaikki niin yksinkertaista. 'Hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta.' Mutta minä olen epätietoinen. En ole syntynyt eilen – minulla ei ole ollut minkäänlaisia kokemuksia eri lajisista rakkauksista. Minulla ei ole milloinkaan ollut mitään suhteita. Olen rakastanut vain yhtä miestä – ja nyt teitä. Te ja tämä rakkaus teihin ovat tunkeutuneet täydellisesti onnelliseen avioliittoon, Evan..."

"Minä tiedän."

"Mutta minä en. Minun täytyy saada aikaa joko selvittää itselleni asia tahi antaa muiden se selvittää. Jospa vain ei olisi Dickiä."

Tiedottomasti liukui Grahamin käsi hänen olkapäällään eteenpäin.

"Ei, ei, ei vielä", sanoi Paula lempeästi ottaen hänen kätensä ja antaen omansa hyväillen viipyä sen päällä, ennen kuin laski sen irti. "Kun te koskette minua, en voi ajatella", sanoi hän rukoilevasti.

"Silloin on minun matkustettava", sanoi Graham, mutta äänessä ei ollut uhkaa. "Nykyinen tilanne on sietämätön, mahdoton. Tunnen itseni viheliäiseksi raukaksi ja kuitenkin tiedän, etten sitä ole. Halveksin petosta – oh, minä voin valehdella huonoille ihmisille – mutta ei voi pettää sellaista miestä kuin Suursydän. Mieluummin menen hänen luokseen ja sanon suoraan: 'Dick, minä rakastan sinun vaimoasi. Hän rakastaa minua. Mitä aiot tehdä?'"

"Tehkää niin", sanoi Paula syttyen.

Graham ojentautui.

"Sen teen ja heti."

"Ei, ei", huudahti Paula äkkiä kauhistuneena... "Matkustakaa mieluummin." Hänen äänensä tuli hiljaiseksi. "Mutta minä en voi antaa teidän matkustaa."

– – –

Jos Dickillä oli ollut jokin syy epäillä huomioitaan Paulan sydämen tilan suhteen, niin katosi tämä Grahamin palattua. Hänen tarvitsi vain katsoa Paulaan saadakseen vahvistuksen. Tämä heräsi ruusuisin poskin, hänen iloinen naurunsa sai vielä iloisemman sävyn, hän lauloi lämpimämmin kuin ennen, hänellä oli alituinen into tehdä jotakin. Hän ei säästänyt itseään, näytti elävän täysin rinnoin, niin että Dick joskus kummasteli, tapahtuiko se kenties sen vuoksi, ettei hän uskaltanut antaa itselleen aikaa ajatella.

Dick näki hänen laihtuvan ja oli pakotettu tunnustamaan, että ainoa seuraus siitä oli, että hän tuli kauniimmaksi; kuin milloinkaan, sai melkein yliluonnollisen kauneuden, mutta säilytti luonnollisen ihonvärinsä ja suloutensa.

Elämä Suurtalossa jatkui entistä iloista kulkuaan. Dick tuumaili, kauanko se saisi jatkua eikä halunnut ajatella tulevaisuutta, jolloin se muuttuisi. Mutta kuinka kauan kestäisi sillä tavoin? Ei kauan, siitä hän oli varma. Paula ei ollut taitava näyttelijätär. Ja vaikka hän olisi ollut kuinka taitava tahansa peittämään pieniä, jokapäiväisiä tapahtumia, ei hänen uutta hehkuaan, uutta olemustaan olisi minkään naisen voima riittänyt salaamaan.

Dick tiesi, että hänen aasialaiset palvelijansa olivat ihmeteltävän selvänäköisiä – ja vaiteliaita, se täytyi hänen lisätä. Mutta heidän joukossaan oli naisia ja naiset ovat petollisia. Parhaimmallekin heistä olisi suuri ilo huomata säteilevän, ylpeän Paulan olevan samanlaisen kuin muutkin Eevan tyttäret.

Muun muassa Dick tuumaili sitä, arvaisiko Paula hänen tietävän jotakin.

Paula kummasteli ja tuumi tosiaankin asiaa, mutta jonkin aikaa tuloksetta. Hän ei voinut keksiä Dickin käyttäytymisessä mitään muutosta.

Mutta hänen ei tarvinnut epäillä kauan. Joskus suuressa seurassa, välistä pöydässä, salongissa tahi pelipöydässä Paula tarkasti häntä puoleksi suljettujen silmäluomien alta, kunnes tuli vakuuttuneeksi, että hän tiesi. Mutta milloinkaan Paula ei sanonut sitä Grahamille. Siitä ei olisi ollut mitään etua. Se olisi kenties pakottanut Grahamin matkustamaan, ja se, hän tunnusti sen itselleen avoimesti, olisi ollut vähimmän suotavaa.

Mutta kun hän käsitti, että Dick melkein varmasti tiesi tai arvasi, terästäytyi hän ja uskalsi tarkoituksellisesti leikkiä tulen kanssa. Jos Dick tiesi – koska Dick tiesi, niin hän päätteli – minkä vuoksi hän ei sanonut mitään? Hänellä oli aina tapana puhua suoraan. Paula sekä pelkäsi että halusi hänen tekevän sen, mutta pelko katosi ja hänen hartain halunsa oli, että Dick puhuisi. Miksi hän ei tehnyt sitä?

Sillä aikaa Paula jatkoi syöksymistään eteenpäin, koetti olla tuntematta omantunnonvaivoja kahdelle jaetun uskollisuutensa vuoksi ja eli, eli, eli. Välistä hän tiesi tuskin itse mitä ajatteli lukuunottamatta sitä, että hän oli hyvin ylpeä saadessaan valita kahden sellaisen miehen välillä. Ylpeys oli aina ollut hänen hallitsevin luonteenominaisuutensa – ylpeys siitä, miksi hän oli kehittynyt, mitä oli saanut aikaan älynsä ja tarmonsa kautta, ylpeys soittotaitonsa, ulkonäkönsä, uimataitonsa puolesta. Hän oli kaikesta ylpeä, joko siitä, että tanssi niin suurenmoisesti, pukeutui niin hienosti ja kauniisti, teki ponnahduslaudalta hypyn, jota kukaan muu nainen ei olisi uskaltanut, tahi liukumisestaan Mountain Ladin selässä lammikkoon.

Hän oli ylpeä nähdessään nuo molemmat miehekkäät miehet yhdessä. Hän oli kiihottunut, kuumeinen, muttei levoton. Välistä hän vertaili heitä molempia aivan kylmästi kummastellen kumpaisenko vuoksi hän teki itsensä kauniiksi ja puoleensavetäväksi. Graham oli hänen vallassaan, Dick oli hänen ja hän halusi vielä pitääkin hänet.

Sisimmässään hän oli tietoinen siitä mielettömästä, edesvastuuttomasta pelistä, jota pelasi ja siitä, että loppu jollekin heistä tahi kaikille heille ei voinut tulla muuta kuin kauhea. Mutta hän pyyhkäisi pois kaikki ajatukset, koristi itsensä entistä kauniimmaksi ja huumaantui tavalla, jota ei koskaan ollut luullut saavansa kokea.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Mutta kahden samassa talossa asuvan miehen ja naisen ei onnistu pitää välillään määrättyä, aina yhä suurta rajaa. Huomaamattaan liukuivat Graham ja Paula lähemmäksi toisiaan. Pitkistä katseista ja kädenpuristuksista siirtyivät he hyväilyihin kunnes niistä aiheutui syleily ja uusi suutelo suulle. Tällä kertaa ei Paula tulistunut. Sen sijaan hän sanoi käskevästi:

"Te ette saa matkustaa."

"Minä en saa jäädä", toisti Graham tuhannennen kerran. "Olen kyllä ennen suudellut ovien takana ja tehnyt itseni syylliseksi muihin samanlaisiin tyhmyyksiin", valitti hän. "Mutta te olette te ja Dick on Dick."

"Tämä selviytyy, Evan."

"Tulkaa siis mukanani ja selvittäkäämme se itse. Muistakaa, mitä Dick sanoi eräänä iltana Leolle – että vaikka te, Paula, hänen vaimonsa, karkaisitte, sanoisi hän: Jumala teitä siunatkoon, lapset."

"Juuri sen vuoksi kaikki on niin vaikeaa, Evan. Hän on Suursydän. Te annoitte hänelle oikean nimen. Katsokaa häntä. Hän on yhtä ystävällinen kuten hän tuona iltana sanoi, – ystävällinen minulle, tarkoitan. Ja enemmänkin. Katsokaa häntä..."

"Tietääkö hän? Onko hän sanonut jotakin?" kysyi Graham.

"Hän ei ole sanonut mitään, mutta olen varma, että hän tietää tahi aavistaa. Hän ei aio kilpailla kanssanne."

"Kilpailla!"

"Juuri niin. Hän ei kilpaile. Muistatteko ulkoilmaretkeä eilen. Hän oli kesyttämässä mustangeja, kun seurueemme saapui, mutta ei noussut enää hevosen selkään. Te teitte kokeen. Te selviydyitte sangen hyvin, mutta suoraan sanoen ei teitä voinut ollenkaan verrata häneen. Mutta hän ei halunnut näyttää etevämmyyttään. Jo se tekee minut varmaksi, että hän aavistaa jotakin."

"Kuulkaa vielä. Ettekö ole pannut merkille, ettei hän viime aikoina ole ryhtynyt arvostelemaan yhtäkään väitettänne, kuten hän teki ennen, jolloin arvosteli kaikkea. Hän pelaa kanssanne biljardia sen vuoksi, että te olette siinä häntä etevämpi. Hän miekkailee kanssanne – koska olette tasavoimaiset. Mutta hän ei halua nyrkkeillä eikä painia kanssanne."

"Hän saattaa voittaa minut nyrkkeilyssä ja painissa", sanoi Graham alistuvaisesti.

"Tarkatkaa häntä, niin käsitätte mitä tarkoitan sanoessani, ettei hän kilpaile. Hän kohtelee minua kuin nuorta vaunuhevosta, antaa minulle vapaat ohjat, niin että voin tehdä mitä haluan. Hän ei mistään, hinnasta astuisi väliin. Ah, luottakaa minuun, minä tunnen hänet. Dick voi arvata ranchin tilastollisista tiedoista ihmisten murhenäytelmiä. Esim. maitoilmoituksista – yksinkertaisista maitoilmoituksista, joissa sanotaan, että se ja se lehmä lypsää niin ja niin monta litraa päivässä. Hänen ei tarvitse tuntea miestä. Mutta maidontulossa on tapahtunut vähennys. 'Mr Parkman', sanoo hän ylimeijeristille, 'onko Barchi Peratta naimisissa?' – 'On, sir.' – 'Elääkö hän vaimonsa kanssa epäsovussa?' – 'Kyllä, sir.' – Tahi myöskin: 'Mr Parkman, Simpkins on tähän saakka voittanut kaikkien lypsäjien ennätykset. Nyt hän menee taaksepäin. Missä syy?' Sitä ei mr Parkman tiedä. 'Ottakaa selko', sanoo Dick. 'Häntä painaa jokin. Meidän on vapautettava hänet siitä painosta.' Ja mr Parkman ottaa selon. Simpkinsin poika, joka käy Stanford-yliopistoa, on alkanut hurjastella ja istuu vankilassa syytettynä vekselinväärennyksestä. Dick puhui asiamiehelleen, sai jutun vaiennetuksi, pojan ehdonalaiseen vapauteen ja Simpkinsin maitoilmoitukset nousivat tavalliseen määräänsä. Ja parasta oli, että poika parantui."

"Olette oikeassa", sanoi Graham. "Annoin hänelle oikean nimen kutsuessani häntä Suursydämeksi."

"Minä kutsun häntä graniittikalliokseni", sanoi Paula. "Hän on niin luotettava. Hän kestää kaikki myrskyt. Oh, te ette tunne häntä oikein hyvin. Hän seisoo aina selkä suorana. Häntä ei ole milloinkaan elämässä heitetty kumoon. Meidän herramme hymyilee, hänelle. Häntä ei ole ikinä pakotettu polvilleen. En haluaisi nähdä sitä näkyä. Se olisi sydäntäsärkevää. Ja, Evan... nyt minä olen hänen vuokseen levoton. Sen vuoksi en tiedä mitä tekisin. En epäröisi itseni vuoksi. Jos hän olisi mitätön ja pikkumainen, jos hän olisi heikko tai hänessä olisi pisarakaan halpamielisyyttä, tai jos hänet milloinkaan olisi pakotettu polvilleen, ah, rakas ystävä, silloin olisin matkustanut kanssanne aikoja sitten." Hänen silmänsä kostuivat.

"Olen aina kuullut hänen sanovan, ettei rakkautta voi pakottaa eikä väkivalloin säilyttää. Jos lähtisin kanssanne, sanoisi hän aivan varmaan: 'Jumala heitä siunatkoon, lapset.' Sen hän sanoisi, vaikka se musertaisi hänen sydämensä."

"Dick ei rakasta minua niinkuin te, ei mielettömästi, tarkoitan. Hän on omistanut minut niin kauan. Luulen, että olen muuttunut, hänelle tottumukseksi. Ja usein, ennen kuin teitä tunsinkaan, oli minulla tapana kummastella, pitikö hän ranchista enemmän kuin minusta."

"Tämä on niin yksinkertaista", sanoi Graham. "Meidän on vain oltava rehellisiä. Matkustakaamme."

Graham veti Paulan seisomaan ja valmistautui lähtemään.

Mutta Paula työnsi hänet äkkiä luotaan, istuutui ja piilotti hehkuvat kasvonsa käsiinsä.

"Te et,te ymmärrä minua, Evan. Minä rakastan Dickiä. Tulen aina häntä rakastamaan."

"Ja minua" kysyi Graham terävästi.

"Oh, sanomattomasti", hymyili hän. "Te olette ainoa mies, joka Dickiä lukuunottamatta on milloinkaan minua suudellut... näin ja jota minä milloinkaan olen suudellut... näin. Jonkun on ratkaistava kolmiarvoitus, kuten te sitä kutsutte, minulle. En voi sitä itse ratkaista. Minä vertaan teitä molempia, punnitsen teitä, mittaan teitä. Minä muistelen Dickiä ja kaikkia menneitä vuosia, ja kysyn sydämeltäni neuvoa. Mutta minä en tiedä mitään. En tiedä mitään. Te olette suuri mies, minun suuri rakastajani. Mutta Dick on suurempi kuin te. Te olette enemmän... te olette enemmän... te olette inhimillisempi. Ja sen vuoksi rakastan teitä enemmän...tai ainakin luulen tekeväni niin."

"Mutta odottakaa", sanoi hän ja vangitsi Grahamin kädet omiinsa, "haluaisin sanoa teille enemmän. Muistan Dickin ja kaikki kuluneet vuodet. Mutta muistan hänet myöskin tänään ja huomenna. En voi sietää ajatusta, että joku ihminen säälisi Dickiä, että te säälisitte häntä kuten teidän pitäisi, kun sanon rakastavani teitä enemmän. Sen vuoksi en ole varma. Sen vuoksi otan niin nopeasti takaisin, mitä sanon, enkä tiedä mitään."

"Kuolisin häpeästä, jos joku säälisi minun vuokseni Dickiä. Sen tekisin todellakin. Häntä ei ole milloinkaan koko elämässään hellitelty. Hän on aina ollut ensimmäinen – älykäs, suruton, voimakas ja voittamaton. Ja mikä on enemmän, hän ei ole ansainnut myötätuntoa. Ja nyt se on minun vikani – minun ja teidän, Evan."

Hän työnsi nopeasti pois Evanin käden.

"Ja jokainen teko, jokainen kosketus meidän välillämme tekee hänet myötätuntoa ansaitsevaksi. Ettekö ymmärrä, miten monimutkainen asia on minulle? Ja sitten minun oma ylpeyteni."

– – –

"Miksi kerrotte tätä kaikkea minulle Dickistä?" kysyi Graham erään toisen kerran, kun he ratsastivat rinnakkain. "Pitääksenne minua etäämpänä? Puolustautuaksenne minua vastaan?"

Paula nyökkäsi ja sanoi sitten nopeasti: "En, en aivan. Te tiedätte, etten halua pitää teitä matkan päässä. Puhun, koska Dick on niin usein ajatuksissani. Kaksitoista vuotta hän on täyttänyt koko minun sieluni, muistakaa se. Tällainen tilanne! Te rikotte ihanteellisen avioliiton."

"Tiedän sen", sanoi Graham. "Enkä pidä tungettelijan osasta. Sen sijaan, että matkustaisin, tahdotte te itsepintaisesti, että minun pitäisi tunkeutua toisen oikeuksiin. Enkä minä voi sitä auttaa. Koettelen ajatella jotakin muuta kuin teitä. Kirjoitin aamupäivällä puoli lukua, tiedän, että se on viheliäistä ja on kirjoitettava uudelleen. Mitä on Etelä-Amerikka teihin verrattuna? Ja kun tulen lähellenne, kiedon käsivarteni ympärillenne ennen kuin tiedän mitä teen. Ja te haluatte, että se olisi vyötäisillänne, sen tiedän."

Paula antoi hevosen juosta, mutta sanoi sitä ennen veitikkamaisesti hymyillen:

"Niin, haluan sen olevan siellä – armas tungettelija."

– – –

Paula antoi perään ja taisteli vastaan samalla kertaa.

"Minä rakastan miestäni – älkää unohtako sitä milloinkaan", saattoi hän joskus sanoa Grahamille, mutta seuraavassa hetkessä hän oli tämän käsivarsilla.

– – –

"Kerrankin on meitä, jumalan kiitos vain kolme", huudahti Paula tarttuen Dickin ja Grahamin käsiin sekä vieden heidät suuren huoneen sohvalle. "Tulkaa, istukaamme ja kuulkaamme surullisia tarinoita kuninkaiden kuolemasta. Tulkaa, hyvät herrat ja jalot juomaveikot, me puhumme Armageddonista, jossa aurinko viimeisen kerran laskee."

Hän oli hyvin eloisa ja kummastuneena Dick näki hänen sytyttävän savukkeen. Saattoi lukea sormilla ne savukkeet, jotka Paula oli kahdentoista vuoden aikana polttanut ja sen hän oli tehnyt ainoastaan sen vuoksi, ettei joku polttava naisvieras olisi tuntenut itseään vaivatuksi. Ja kun Dick sekoitti grogin itselleen sekä Grahamille, hämmästytti Paula häntä pyytämällä, että hänkin saisi itselleen pienen pienen pisaran.

"Tämä on viskyä", varoitti Dick.

"Oh, vain hyvin, hyvin vähän", pyysi Paula, "ja sitten olemme kaikki hyviä ystäviä sekä alamme puhella maailmasta. Sen jälkeen laulan teille Valkyrian."

Hän otti keskusteluun osaa enemmän kuin tavallisesti ja koetti saada miestään puhumaan. Dick huomasi sen, mutta antoi perään ja innostui pian puhumaan valkoisista maailmanvalloittajista. Hän koettaa saada Dickin kilpailemaan, ajatteli Graham. Mutta Paula tuskin ajatteli sitä puolta asiasta, hän vain nautti nähdessään yhdessä nuo kaksi, jotka molemmat olivat hänen. "Puhutaan niin paljon 'suurriistasta'", ajatteli hän kerran itsekseen, "mutta onko milloinkaan kukaan nainen voittanut ylpeämpää 'suurriistaa' kuin tämä?"

Hän istui jalka toisen päällä sohvankulmassa, josta saattoi päätään kääntämättä nähdä Grahamin puoleksi makaavan mukavassa suuressa tuolissa Dickin loikoillessa hänen vieressään tyynyllä. Ja aina kun he puhuivat, siirtyivät hänen silmänsä toisesta toiseen ja heidän puhuessaan kylmällä, raudankovalla kielellä saivat hänen silmänsä samanlaisen ilmeen, niin että hän saattoi katsoa kylmäverisesti Dickiin tuntematta sitä myötätuntoa, joka oli useiden päivien aikana tuon tuostakin häntä kiduttanut.

Hän oli ylpeä Dickistä – mutta ei surkutellut häntä enää. He olivat oikeassa. Elämä oli taistelua. He olivat olleet mukana sellaisessa kilpailussa, taistelleet sellaisia taisteluja, miksikä ei siis hän? Ja katsellessaan heitä toisti hän tuon kysymyksen itselleen.

He, nämä miehet, eivät olleet itsensä kiduttajia. Heidän on täytynyt siinä menneisyydessä, josta he niin salaperäisesti astuivat hänen tielleen, elää hyvin vapaasti. Heillä oli ollut päiviä ja öitä, jotka ovat naisilta kielletyt – sellaisilta naisilta kuin hän. Mitä tulee Dickiin, niin oli epäilemättä – hän oli kuullut siitä kuiskeitakin – hänen villissä seikkailuelämässään ollut muitakin naisia. Miehet olivat miehiä, ja nuo kaksi olivat niin miehekkäitä! Hän tunsi mustasukkaisuutta noita tuntemattomia naisia kohtaan, jotka olivat olleet olemassa ja hänen sydämensä kovettui.

Myötätunto? Miksi hän tuntisi enemmän myötätuntoa kuin hänelle osoitettiin? Koko asia oli liian suuri, liian luonnollinen herättääkseen myötätuntoa. He pelasivat korkeata peliä eivätkä kaikki saattaneet voittaa. Hän antoi mielikuvituksensa harhailla ja ajatteli ratkaisua. Tähän asti ei hän ollut uskaltanut sitä tehdä, mutta grogi oli tehnyt hänet rohkeaksi. Hänestä tuntui kuin kuulisi tuomiota julistettavan, hämärästi, epäselvästi, mutta peloittavasti.

Hän heräsi haaveistaan nähdessään edessään Dickin käden, joka oli koetteleviniaan vangita tyhjää ilmaa, johon Paula oli koko ajan tuijottanut.

"Näetkö näkyjä?" kiusoitteli Dick, kun heidän silmänsä kohtasivat.

Dickin silmät nauroivat, mutta niissä piili jotakin, joka sai Paulan luomaan katseensa alas. Dick tiesi kaikki. Nyt oli Paula aivan varma. Hän oli nähnyt sen miehensä silmistä ja juuri se oli saanut hänet luomaan katseensa alas.

Dickin puhuessa ojentautui Paula ottamaan hänen puoleksi tyhjennetyn lasinsa ja maisteli siitä.

Sai käydä miten tahansa, ajatteli Paula, mutta hän olisi mukana loppuun asti. Kaikki oli mielettömyyttä, mutta se oli elämää. Hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt näin ja tämä oli hintansa arvoista, saipa siitä maksaa miten paljon hyvänsä. Rakkaus? Oliko hän koskaan rakastanut Dickiä sillä tavoin kuin nyt tunsi voivansa rakastaa? Oliko hän kaikkina näinä vuosina pitänyt lämmintä kiintymystä rakkautena? Hänen silmänsä hehkuivat katsoessaan Grahamiin ja hän tunsi, että tämä oli temmannut hänet puoleensa tavalla, jota Dick ei ollut milloinkaan tehnyt.

Hän oli tottumaton väkeviin juomiin, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin ja Dick, joka tuon tuostakin silmäsi häneen, ymmärsi syyn hänen silmiensä loistoon ja poskiensa lämpimään punaan.

Dick puhui yhä vähemmän ja vähemmän, keskustelu maailmankulkijoista sammui, koska kaikki olivat asioista yhtä mieltä. Vihdoin hän katsoi kelloonsa, ojentautui, haukotteli ja sanoi:

"Aika nukkua. Valkoisen miehen pää olla hyvin uninen. Grogi lisää, Evan?"

Graham nyökkäsi, sillä molemmat tunsivat tarvitsevansa jotakin elähdyttävää.

"Myöskin sinulle, mrs Finkelman?" kysyi Dick Paulalta.

Mutta tämä pudisti päätään askaroiden pianon luona ja pannen syrjään nuotteja, sillä aikaa kun herrat laittoivat juomaansa.

Graham sulki Paulalle pianon Dickin odottaessa ovella, niin että hän mennessään oli muutamia askeleita heidän edellään. Kulkiessaan sammutti Graham hänen neuvojensa mukaan lamput halleissa. Dick odotti siellä, missä tiet erosivat ja Grahamin piti sanoa hyvää yötä lähteäkseen torniinsa. Ainoa palava lamppu sammui. "Ei, tyhmeliini, ei sitä!" kuuli Dick Paulan sanovan. "Nythän olemme uppopimeässä."

Dick ei kuullut mitään, mutta pimeys sanoi hänelle kaikki. Hän kirosi itseään ja entisiä syleilyjään pimeässä, sillä niiden ansiosta hän tiesi nopeasta syleilystä, joka tapahtui, ennen kuin valo jälleen sytytettiin. Hänellä ei ollut rohkeutta katsoa heitä kasvoihin, kun he tulivat hänen luokseen. Hän ei halunnut nähdä Paulan avonaisen katseen painuvan alas ja oli sytyttävinään savuketta, samalla kun vaivasi päätään keksiäkseen luonnollisen tavan toivottaa hyvää yötä.

"Miten on kirjan laita? Monesko luku on menossa?" huusi hän Grahamin jälkeen, kun Paula tarttui hänen käteensä.

Käsi kädessä, leijaillen, hypellen ja loruillen kuten pikku tyttö, meni Paula edelleen Dickin kanssa, joka itsekseen tuumaili, mikä viekkaus hänellä oli mielessä välttääkseen hyvänyönsuudelmaa.

Paula ei nähtävästi ollut keksinyt mitään, ennen kuin he tulivat kohdalle, jossa tiet heidän huoneisiinsa erosivat. Yhä heilutellen Dickin kättä ja naureskellen kuin lapsi hän seurasi miestään tämän työhuoneeseen. Siellä Dick antoi perään. Hänellä ei ollut voimia eikä sydäntä odottaa, kunnes Paula keksisi jotakin.

Hän oli äkkiä muistavinaan jonkin asian, johti Paulan kirjoituspöytänsä luo ja otti erään kirjeen.

"Minun piti lähettää tähän vastaus varhain huomenaamuna ensimmäisellä autolla", selitti hän alkaen sanella parlografiin.

Yhä Paula piteli hänen kädestään, mutta kun hän oli sanellut ensimmäisen lauseen, tunsi hän jäähyväispuristuksen ja kuuli Paulan kuiskaavan hyvää yötä.

"Hyvää yötä, pikku tyttö", vastasi Dick koneellisesti ja jatkoi saneluaan, ikäänkuin olisi unohtanut vaimonsa poistumisen.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Monta kertaa aamun kuluessa sanellessaan mr Blakelle vastauksia Dick oli sanomaisillaan, että enempi kirjeenvaihto saisi jäädä.

"Soittakaa Hennesylle ja Mendenhallille", sanoi hän Blakelle, kun tämä kello kymmenen kokosi muistiinpanonsa ja nousi mennäkseen. "He ovat, arvatenkin tallissa. Sanokaa heille, etteivät tule tänään, vaan huomenna."

Bonbright tuli sisään valmiina kirjoittamaan muistiin seuraavan tunnin kuluessa tapahtuvat keskustelut Dickin ja hänen päällysmiehensä välillä.

"Mr Hanley pyytää saada puhella heti kanssanne, mr Forrest", sanoi hän ja lisäsi nähdessään tyytymättömyyden rypyn isäntänsä otsalla: "Asia koskee putkijohtoa Buckeyestä. Piirustuksissa on jotakin hullusti, sanoi hän – jokin vakava erehdys."

Dick antautui ja keskusteli koko tunnin ranchin asioista esimiestensä ja työnjohtajiensa kanssa.

Kerran, kesken keskusteluaan lampaidenpesusta mr Wardmanin kanssa, nousi hän kirjoituspöytänsä äärestä ja meni ikkunan luo. Hänet oli houkutellut sinne kavionkopse, puheensorina ja Paulan nauru.

"Käyttäkää Montanareseptiä, – lähetän siitä teille tänään kopion", jatkoi hän katsoen ulos ikkunasta.

Neljä ratsastajaa meni ohi. Paula ratsasti Martinezin ja Froeligin, maalarin ja kuvanveistäjän välissä, jotka olivat saapuneet aamujunalla. Graham ratsasti Selimillä kappaleen matkaa heidän takanaan. Dick teki sen johtopäätöksen, että seurue pian jakautuisi parittain.

Heti yhdentoista jälkeen hän lähti masentuneena ja hermostuneena kävelemään. Hän meni pieneen taulukokoelmaan, jossa olivat Paulan valituimmat, maalaukset, etsaukset sekä marmorit ja pronssijäljennökset hänen suosimistaan eurooppalaisissa taidekokoelmissa olevista kuvanveistoksista. Hän kulki umpimähkään huoneissa, tiesi tuskin mitä näki, mutta tarkasteli kaikkea hellin katsein. Kuten aina Paulan luona, oli täälläkin kaikki hänelle luonteenomaista. Mutta kun Dick vilkaisi kylpyhuoneeseen, ei hän olisi voinut olla huomaamatta, vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, että suihku vuosi hiukan ja että tänne oli lähetettävä peltiseppä.

Hän silmäsi tietenkin sivumennessään atelieehen ja oli varustautunut siihen, ettei tapaisi siellä mitään uusia töitä, mutta pettyi, sillä hänen silmänsä kohtasivat oman muotokuvansa. Hän tunsi Paulan tavan kopioida asentoja ja viivoja valokuvista sekä täyttää ilmeet ja muut muistista. Kuva, jota hän nyt oli käyttänyt, oli onnistunut silmänräpäyskuva Dickistä hevosen selässä. Outlaw oli vasten tavallisuutta seisonut silmänräpäyksen hiljaa ja Dick, joka piti hattua kädessään, oli tietämättä mitään uhkaavasta kuvansieppauksesta, katsonut suoraan kameraan. Ei mikään ammattivalokuvaaja olisi tavannut yhdennäköisyyttä paremmin. Paula oli antanut suurentaa siitä rintavalokuvan ja työskenteli nyt sen mukaan.

Dick hätkähti ja katsoi lähempää alettuun muotokuvaan. Oliko tämä hänen omansa, tämä silmien ja koko kasvojen ilme Hän katsoi valokuvaan. Siellä sitä ei ollut. Hän meni peilin luo, antoi kasvojensa tyyntyä ja ajatteli Paulaa sekä Grahamia. Ilme tuli vähitellen hänen kasvoilleen ja silmiinsä. Hän meni takaisin muotokuvan luo ja vertaili. Paula tiesi! Paula tiesi hänen tietävän! Paula oli saanut tietää sen häneltä, huomannut hänen kasvojensa ilmeen ja siirtänyt sen muististaan kankaalle.

Paulan kiinalainen kamarineiti Oh Dear tuli pukuhuoneesta, ja Dick tarkkasi häntä salaa hänen lähestyessään. Hänen silmänsä olivat maahan luodut ja hän näytti olevan syvissä ajatuksissaan. Dick pani merkille hänen kasvojensa surullisen ilmeen. Hän oli selvästi masentuneessa mielentilassa.

"Näyttää siltä, kuin alkaisivat kaikkien meidän kasvomme kuvastaa yhtä ja toista", tuumi Dick.

"Hyvää huomenta, Oh Dear", sanoi hän.

Kun tämä vastasi tervehdykseen, luki Dick itseensä suunnatusta katseesta myötätuntoa. Oh Dear oli häntä itseään lukuunottamatta ensimmäinen, joka tiesi jotakin. Olihan luonnollista, että hän, nainen, joka oli niin paljon yhdessä Paulan kanssa, arvaisi salaisuuden.

Oh Dearin huulet värisivät, hän väänteli vapisevia käsiään ja käytti nähtävästi koko sielunvoimansa saadakseen esille muutamia sanoja.

"Mr Forrest", alkoi hän sammaltaen, "te ehkä ajatella minä tyhmä, mutta minä tahtoa puhu jotakin. Te hyvin hyvä mies. Te hyvin hyvä minun vanha äiti. Te hyvin hyvä minulle pitkä, pitkä aika..."

Hän epäröi, kostutti huuliaan kielellä, kohotti sitten urheasti katseensa ja jatkoi:

"Mrs Forrest olla varmasti..."

Mutta Dickin kasvot tulivat niin ankariksi, että hän keskeytti hämillään ja punastui, kuten Dick otaksui, häpeästä ajatuksen vuoksi, jonka oli tuomaisillaan julki.

"Mrs Forrest maalaa hyvin kaunista taulua", sanoi Dick antaakseen hänelle keinon päästä pulasta.

Kiinalaistyttö huokasi ja sai silmiinsä saman myötätuntoisen ilmeen katsellessaan kauan Dickin muotokuvaa.

Hän huokasi jälleen, mutta Dick ymmärsi hänen sävynsä välinpitämättömyyden, kun hän vastasi: "Niin, mrs Forrest tehdä hyvin kaunis taulu."

Hän katsoi äkkiä Dickiin terävästi, tutki hänen kasvojaan, kääntyi sitten tauluun ja osoitti silmiin.

"Ei hyvä", arvosteli hän.

Hänen äänensä oli terävä, siinä oli vivahdus suuttumusta.

"Ei hyvä", sanoi hän vielä kovemmin ja terävämmin olkansa yli mennessään Paulan makuuhuoneeseen.

Dick ojentautui tiedottomasti terästäytyen kohtaamaan sitä, jonka piti nyt pian tapahtua. Niin, tämä oli lopun alku. Oh Dear tiesi. Pian tietäisivät muutkin, kaikki saisivat tietää sen. Ja hän oli tavallaan iloinen, iloinen, että tämä kiduttava jännitys pian loppuisi.

Mutta pois mennessään hän vihelteli iloista laulunpätkää ilmoittaakseen Oh Dearille, että maailma vielä kiersi hauskasti hänen ympärillään, koska hän ei tiennyt mitään. – – –

Samana iltapäivänä, kun Dick oli Martinezin, Froeligin ja Grahamin kanssa ulkona, hiipi Paula hänen huoneeseensa.

Oma valokuvansa, makuuhuoneen ainoa taulu, kiinnitti Paulan huomiota. Se riippui ilmapuntarien ja lämpömittarien alla, sillä suunnalla, jonne Dick useimmiten katsoi, sen hän tiesi. Saamastaan mielijohteesta hän käänsi hymyilevät kasvonsa seinään päin ja katsoi sitten vuoroin taulun sileätä takasivua ja Dickin vuodetta. Nopein, pelästynein liikkein hän käänsi kuvan oikein päin. Se kuului tänne, ajatteli hän; niin, se kuului tänne.

Hän huomasi seinällä, käden ulottuvilla vuoteesta, kotelossaan olevan suuren revolverin. Hän ojensi kätensä ja kohotti hiukan sen perää. Se oli, kuten hän oli odottanutkin, hyvin löysässä – Dickin tavallinen tapa. Miten kauan sitten sitä lie tarvittukaan, saattoi olla varma, ettei revolveri milloinkaan saanut ruostua koteloonsa kiinni.

Työhuoneessa hän pysähtyi kirjahyllyn eteen: kumartui suljetuin silmin kirjanselkiä vastaan ja painoi niihin poskensa. Oh, Dick, Dick – hänen ajatuksensa häipyi synkkään mielialaan ja kuoli, sillä hän ei uskaltanut ajatella loppuun.

Kirjoituspöytä oli niin Dickin tapainen. Ei mitään epäjärjestystä. Ei mikään, lukuunottamatta teräslankaista, koneella kirjoitettujen kirjeiden täyttämää koria ja pakkaa keltaista paperia, jolle hänen sihteerinsä kirjoitti Eldoradosta puhelimitse ilmoitetut sähkösanomat, osoittanut täällä työskenneltävän. Hän silmäsi välinpitämättömästi ylimmäisen paperin ensimmäisiä rivejä ja tapasi ilmoituksen, joka herätti hänen vilkasta mielenkiintoaan ja hämmästytti häntä. Jeremy Braxton oli kuollut – hyväsydäminen, ystävällinen jättiläinen Jeremy Braxton. Villiintyneet meksikolaiset maatyöläiset olivat surmanneet hänet vuoristossa hänen koettaessaan paeta Harvestista Arizonaan. Sähkösanoma oli kahden päivän vanha. Dick oli tiennyt sen kaksi päivää, muttei ollut tahtonut tehdä häntä surulliseksi. Ja se merkitsi enemmänkin. Merkitsi rahallista tappiota. Merkitsi sitä, että liikeasiat Harvest-kaivoksissa olivat hyvin huonolla kannalla.

Jeremy oli kuollut. Huone tuntui äkkiä kylmältä. Hän värähti. Sellaista oli elämä – kuolema seisoo aina vaanimassa. Ja hänen oma nimetön kauhunsa kohosi hänen eteensä. Hän näki tuomion. Tuomion – kenelle? Hän ei koettanut sitä arvata. Se riitti, että tuomio oli tuleva. Hänen mielensä oli siitä raskas, rauhallinen huone tuntui kärsivän siitä hänen kulkiessaan hitaasti edelleen.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

"Pikkurouvassa jokin muistuttaa lintua", sanoi Terrence ottaessaan cocktailin tarjottimelta, jota Oh Ho kantoi.

Oli päivällisen edellinen tunti, Graham, Leo ja Terrence Mc Fane olivat sattuneet tapaamaan herrojen salongissa.

"Ei, Leo", varoitti irlantilainen nuorta runoilijaa. "Tyydy yhteen. Sinä olet jo aivan punainen. Jos otat vielä yhden, niin palat. Sinulla ei ole mitään oikeutta sekoittaa yhteen kauneutta ja alkoholia tyhmässä päässäsi. Jätä väkijuomat meille vanhemmille. Juomarin ja juoman välillä täytyy olla eräänlainen veriside. Sinussa ei sitä ole. Minä sitä vastoin..."

Hän tyhjensi lasinsa ja maiskutteli kieltään. "Tämä on naisten juomaa", sanoi hän pudistaen päätään. "Minulle tämä ei merkitse mitään. Se ei vaikuta. Ja siinä on ilkeä sivumaku. Oh Ho, poikaseni", huusi hän kiinalaiselle, "sekoita minulle viskygrogi suuren suureen lasiin – hyvin väkevä."

Hän näytti sormillaan kuinka paljon viskyä pitäisi olla ja Oh Hon kysymykseen, mitä lajia pitäisi olla, vastasi hän: "Skottilaista tahi irlantilaista – kumpaa tahansa."

Graham pudisti päätään ja nauroi irlantilaiselle. "Minua ette voi juoda pöydän alle, Terrence. En ole unohtanut, mitä teitte O'Haylle."

"Se oli onnettomuus, pyydän teitä uskomaan sen", kuului vastaus. "Väitetään, että kun ei ole oikeassa mielentilassa, vaikuttaa visky kuin nuijanisku."

"Ja teihin itseenne –?" kysyi Graham. "En ole koskaan saanut nuijaniskua. Minä olen mies, jolla on tavattoman harvoja kokemuksia."

"Mutta mitä te sanoittekaan mrs Forrestista", kysyi Leo rukoilevasti. "Kuului siltä, kuin olisi siitä tullut jotakin kaunista."

"Miten olisi muu mahdollistakaan?" sanoi Terrence moittien. "Kuten sanoin, hänessä on jotakin lintumaista – ei tuota pientä, hyppivää lajia, eikä hentomielistä kyyhkystä, vaan hauskaa lintua, sellaista kuin kanarialinnut, joiden näette kylpevän suihkulähteessä ja jotka aina visertävät sekä laulavat ja omaavat pienen, hehkuvan kultasydämen reippaassa rinnassaan, sellainen on pikkurouva. Olen tutkinut häntä tarkoin."

"Kaikki on hänestä yhtä ihanaa – tamman hopeinen hirnunta, lammaslaumat viileänä aamuna, kauniit angoravuohet, jotka reunustavat vuoren jyrkänteitä kuin silkkikirjailu, purppuranpunaiset ruusut aidan vieressä, pitkät, kuivat ruohot tien ohessa, auringonpolttamat kukkulat, keltaisenruskeat, kuin kokoonkyyristynyt leijona – ja olenpa nähnyt pikkurouvan nauttivan intohimoisesti antaessaan kaulansa ja käsivartensa saada aurinkokylpyjä siunatussa auringonpaisteessa."

"Hän on kauneuden sielu", mutisi Leo. "Saattaa ymmärtää, kuinka miehet menevät kuolemaan sellaisten naisten takia kuin hän."

"Ja kuinka miehet elävät ja rakastavat heitä, noita armaita olentoja", sanoi Terrence. "Kuulkaa, mr Graham, kerron teille salaisuuden. Me, filosofit, elämän haaksirikkoiset, muodostamme rakastajien veljeskunnan. Ja meidän sydämemme haltijatar on sama pikkurouva. Me, jotka voimme puhella ja uneksia kaiket päivät, emmekä liikuttaisi sormeakaan Jumalan, isänmaan tahi paholaisen puolesta, olemme pikkurouvan vannoutuneita ritareita."

"Kuolisimme hänen puolestaan", vakuutti Leo taivuttaen hitaasti päätään.

"Ei, poika, me eläisimme ja taistelisimme hänen puolestaan, kuolema on niin helppo."

Mikään tästä ei välttynyt Grahamin huomiolta. Poika ei ymmärtänyt mitään, mutta irlantilaisen sinisistä silmistä, jotka katselivat teräsharmaiden hiusten alta, näkyi kirkas tilanteen ymmärtämys.

Portaista kuului miesääni ja kun Martinez sekä Dar Hyal tulivat sisään, sanoi Terrence:

"Näyttää olevan kaunis ilma Catalinassa ja tonnikalat tarttuvat mainiosti."

Oh Holla oli coctaileja tarjotessaan kiire, sillä Hancock ja Troelig tulivat heti sen jälkeen. Terrence joi puolueettomasti, mitä lajia kiinalainen hänelle tarjoilikaan. Oh My astui sisään kädessään kokoonkääritty paperi ja epäröi, kenelle hän sen luovuttaisi.

"Tänne, vääräsäärinen taivaallinen sanansaattaja", sanoi Terrence viitaten hänet luokseen.

"Tämä on hyvin nöyrään sävyyn laadittu anomuskirjelmä" selitti Terrence silmäiltyään sisällystä: "Ernestine ja Lute ovat saapuneet, tämä on heiltä. Kuulkaa." Ja hän luki: "Oi, jalot ja kunniakkaat jäärät, kaksi köyhää ja nöyrää uuhta, jotka kulkevat metsässä yksin, anovat alamaisimmasti lupaa saada tulla lyhyeksi hetkeksi ennen päivällistä teidän karsinaanne."

"Yhtäläisyys on hiukan ontuva", sanoi Terrence, "mutta tarkoitus on hyvä. Se on Dickin sääntö ja hyvä sääntö – herrojen salongissa ei mitään hameita ilman herrojen yksimielistä suostumusta. Onko lauma valmis vastaamaan kysymykseen? Kaikki, jotka suostuvat, sanovat: pää. – Onko kellään mitään lisättävää? Katson kysymyksen ratkaistuksi myönteiseen suuntaan."

"Oh My, lennä pakottavilla kantapäilläsi ja tuo naiset sisään."

– – –

Päivällinen sinä iltana oli samanlainen kuin kaikki muutkin päivälliset, joissa viisaat miehet olivat läsnä. Dick oli yhtä taistelunhaluinen kuin ennenkin iskien Hancockin kanssa yhteen Bergsonista ja hänen metafysiikastaan.

Ei pöydässä enempää kuin myöhemminkään illalla kukaan voinut aavistaa, ettei Dickin laita ollut oikein. Hän näytti tahtovan juhlia Luten ja Ernestinen paluuta. Innostus tarttui Paulaan, joka auttoi häntä kaikissa hänen kujeissaan, joilta ei yksikään säästynyt.

Hauskinta oli "tervetuliaissuudelma". Siitä ei päässyt kukaan. Graham sai kunnian ottaa sen ensimmäisenä vastaan saadakseen sitten olla toisten tappion todistajana, kun he yksi kerrallaan saivat tulla sisään.

Dickin johtamana tuli Hancock huoneeseen ja pysähtyi Paulan sekä tämän sisaren eteen, jotka seisoivat keskellä lattiaa riviinasetetuilla tuoleilla. Hän mittasi heitä epäluuloisesti silmillään ja halusi itsepäisesti kulkea heidän tuoliensa ympäri. Mutta heissä ei näyttänyt olevan mitään tavatonta, paitsi että jokaisen päässä oli pehmeä miehen huopahattu.

"Tästä tulee hauskaa", sanoi Hancock seisoessaan heidän edessään.

"Niin, niin tulee", vakuutti Dick. "Ranchin kauneimpina edustajina antavat he sinulle tervetuliaissuudelman. Valitse nyt, Aaron."

"Suutelevatko kaikki kolme minua?" kysyi Aaron.

"Ei, valitse yksi, jonka on annettava sinulle suutelo."

"Eivätkö valitsematta jääneet katso itseään loukatuksi?" kysyi Aaron.

"Onko täysparta esteenä?" kuului hänen seuraava kysymyksensä.

"Ei ollenkaan", vakuutti Lute. "Olen aina tuuminut, miltä tuntuisi suudella mustaa täyspartaa."

"Kaikki filosofit tulevat tänä iltana suudeltavaksi, niin että teidän on kiiruhdettava", sanoi Ernestine: "Toiset odottavat. Minä en ole muuten koskaan suudellut timoteipeltoa."

"Kenet valitset?" tiukkasi Dick.

"Ikäänkuin olisi valinnan varaa!" vastasi Hancock halveksivasti. "Minä suutelen valtijatartani – pikkurouvaa."

Kun hän ojensi huulensa, kumartui Paula alas ja sisäänpainetun huopahatun kuopasta ruiskahti vesisuihku hänen kasvoilleen.

Kun Leon vuoro tuli, valitsi hän urhoollisesti Paulan ja oli pilata koko leikin kumartuessaan suutelemaan tämän hameenlievettä.

"Ei kelpaa", sanoi Ernestine. "Sen pitää olla oikea suutelo. Uusi suudelma siis."

"Suudelkaa minua", pyysi Ernestine pelastaakseen hänet vaikeudesta.

Leon näytti kiitolliselta ja tarjosi huulensa, mutta taivuttamatta riittävästi päätään, niin että sai veden Luten hatusta niskaansa.

"Kaikkien kolmen on suudeltava minua, joten paradiisin riemut tulevat kolminkertaisiksi", kuului Terrencen tapa suoriutua vaikeudesta ja palkinnoksi kohteliaisuudestaan sai hän kolme hatullista vettä silmilleen.

Dickin iloisuus kasvoi. Ei kukaan olisi voinut näyttää viattomammalta kuin hän mitatessaan Froeligia ja Martinezia ovea vasten ratkaistakseen heidän kiistansa, kumpi heistä oli pitempi.

"Polvet suorina, päät taaksepäin", komensi Dick. Kun heidän päänsä koskettivat ovea kuului toiselta puolen valtava rummunpärrytys, niin että tuntui siltä, kuin olisi heitä vasaroitu suoraan päähän. Ovi avattiin ja sen takana nähtiin Ernestine seisovan kummassakin kädessään gongongvasara.

Kesken yleistä hilpeyttä saapuivat Masonit, Watsonit ja koko heidän Wickenberg-seurueensa.

Dick vaati nyt, että kaikki äskentulleet nuoret herrat saisivat tervetuliaissuudelman. Mutta yleisessä sorinassa, kun kaikki vaihtoivat tervehdyksiä toistensa kanssa, ei häneltä jäänyt kuulematta Lottie Masonin lause: "Ah, hyvää iltaa, mr Graham, luulin teidän matkustaneen."

Heti sen jälkeen hän näki Lottien heittävän terävän, tutkivan katseen Paulaan, kun tämä sattui tulemaan Grahamin luo, ja sanoi hänelle jotakin.

Ei vielä, ajatteli Dick. Lottie ei tiennyt mitään. Mutta hän epäili, eikä mikään, siitä oli Dick varma, voisi näissä olosuhteissa ilahduttaa hänen naissydäntään enempää kuin se, että huomaisi Paulan olevan yhtä naisellisen heikon kuin hän itsekin.

Lottie Mason oli pitkä, tumma kaksikymmentäviisivuotias, kieltämättä kaunis ja mikäli Dick oli kokenut, eittämättömän rohkea. Jonkin aikaa sitten Dick oli hänen hienojen koukkujensa johdosta tehnyt itsensä syypääksi mielistelemiseen, jonka ei kuitenkaan ollut antanut mennä niin pitkälle, kuin Lottie olisi halunnut. Asia ei ollut hänen puoleltaan vakava. Eikä hän ollut antanut sen tulla vakavaksi Lottienkaan puolelta. Mutta mielistely oli mennyt siksi pitkälle, että hän tänä iltana odotti näkevänsä ensimmäisen epäilyn merkin Lottiessa pikemmin kuin kenessäkään muussa Wickenbergnaisessa.

"Kyllä, hän tanssii mainiosti", kuuli Dick Lottien sanovan puoli tuntia myöhemmin pikku miss Maxwellille, juuri kun hän saapui paikalle. "Eikö niin, Dick?" vetosi kaunotar häneen viattoman näköisenä ja Dick tiesi hänen pitävän itseään silmällä.

"Kuka? Tarkoitatteko Grahamia?" vastasi hän luonnollisimmalla äänellä. "Tietysti. Mitä sanotte jos järjestäisimme erään tanssin ja antaisimme miss Maxwellin nähdä sen? Oikeastaan täällä on vain yksi nainen, jonka kanssa Graham pääsee tilaisuuteen osoittamaan täyttä kykyään."

"Arvatenkin Paula", sanoi Lottie.

"Paula tietysti. Te nuorethan ette osaa tanssia valssia. Ette ole milloinkaan saaneet oppia sitä." Lottie pudisti päätään. "Te opettelitte kenties hiukan ennen kuin uudet tanssit alkoivat", korjasi Dick lausettaan. "No, minä panen Evanin ja Paulan tanssimaan, teistä tulee minun naiseni ja lyön vetoa, että me olemme ainoat parit."

Kun puoli valssia oli tanssittu, sanoi hän: "Antakaamme heidän tanssia yksin. Se on näky jumalille."

Innosta hehkuen hän seisoi katsomassa, kunnes Graham ja Paula lopettivat tanssin, sillä hän tiesi Lottien pitävän itseään salaa silmällä.

Tanssi muuttui yleiseksi, ja kun oli lämmin ilta, avattiin ovet ulos. Milloin yksi, milloin toinen pari tanssi ovesta ulos pitkin kuun valaisemaa puistotietä ja vihdoin tekivät sen kaikki.

"Millainen poika hän onkaan!" sanoi Paula Grahamille, samalla kun he kuulivat jokaisen ylistävän uuden yökameransa ominaisuuksia. "Te kuulitte, kuinka Aaron pöydässä moitti ja Terrence puolusti hänen äkkivarmuuttaan. Hän ei ole milloinkaan maailmassa kauhistunut mitään. Hänen varmuutensa on aina osoittanut oikeutetuksi. Hän tietää, hän tietää ja kuitenkin hän on niin varma itsestään sekä minusta."

Kun miss Maxwell pyysi Grahamin tanssiin, jatkoi Paula yksin ajatuksiaan. Dick ei itse asiassa kärsinyt niin paljon. Ja sitä hänen olisi pitänyt odottaakin. Dick oli kylmäverinen filosofi. Hän ottaisi Paulan kadottamisen yhtä tyynesti kuin Mountain Ladin tai niinkuin oli ottanut Jeremy Braxtonin kuoleman ja Harvest-kaivosten veden alle asettamisen.

Ajatellessaan sillä tavoin Paula paadutti itseään Dickin suhteen ja antautui hillittömästi hehkuvan tunteensa valtaan Grahamia kohtaan.

"Ei tarvita magneesiumvalaistusta", kuului Dick selittävän. "Se on saksalainen keksintö. Valotetaan puoli minuuttia – ja yövalaistus on riittävä. Parasta on, että kuva voidaan saada esiin sekä kopioida heti."

Useat pyysivät Dickin hakemaan valokuvauskoneensa. Hän oli poissa kauemmin kuin oli aikonut, sillä Bonbright oli pannut hänen pöydälleen useita Mexikon asioita koskevia sähkösanomia, joihin oli heti vastattava. Kamera kädessään Dick palasi takaisin. Tanssivat parit liukuivat pitkin puistokäytävää ja katosivat halliin; Dick nojasi erästä pylvästä vasten ja näki heidän tanssivan ohi. – Viimeisinä tulivat Paula ja Evan. He pyörivät niin läheltä hänen ohitseen, että hän olisi voinut tavoittaa heidät kädellään. Mutta vaikka kuu valaisi kirkkaasti, eivät he häntä huomanneet He näkivät vain toisensa.

Viimeinen pari oli jo sisällä kun musiikki lakkasi. Graham ja Paula pysähtyivät, Graham aikoi tarjota käsivartensa, kun Paula kiihkeästi tarrautui häneen kiinni. Hän oli varovaisempi ja koetti hellästi vastustaa, mutta toinen käsivarsi hänen kaulallaan Paula veti hänet luokseen ja suuteli häntä. Se oli salamannopea intohimoinen purkaus. Seuraavassa silmänräpäyksessä Paula otti hänen käsivartensa; he menivät sisään ja Paulan nauru kaikui reippaalta ja luonnolliselta.

Dick tarttui pylvääseen ja liukui hitaasti istuvaan asentoon. Sydän paisui hänen rinnassaan ja aiheutti tukehtumisen tunteen. Hän haukkoi ilmaa. Kirottu sydän nousi ylös, tukahdutti ja heikensi häntä, kunnes hänestä tuntui, että se oli hänen hampaittensa välissä ja liukui vasta alas virkistävän ilman vaikutuksesta. Häntä värisytti ja hän tunsi hien äkkiä nousevan joka kohtaan ruumiiseensa.

"Kuka on koskaan kuullut puhuttavan sydänsairaasta Forrest-suvusta?" mutisi hän kuivaten kasvojaan yhä istuen lattialla ja nojaten pylvääseen.

Graham ei ollut suudellut Paulaa, ajatteli hän. Näytti kuin Paula olisi suudellut Grahamia. Se oli rakkautta, intohimoa. Hän oli nähnyt sen ja kun hän jälleen näki sen silmiensä edessä, tunsi hän sydämensä uudelleen nousevan kurkkuun. Voimakkaalla tahdonponnistuksella hän hillitsi itsensä ja nousi.

Hän teki pienen mutkan ja astui rohkeasti valaistuun huoneeseen valmistautumattomana vastaanottoon, jonka sai.

"Oletteko nähnyt kummituksen?" kysyi Lute.

"Oletteko sairas? – Mistä on kysymys?" kuului toisilta tahoilta.

"Mistä on kysymys." toisti Dick.

"Sinun kasvoistasi – miltä sinä näytät!" – sanoi Ernestine. "Jotakin on tapahtunut. Mitä se on?"

Sillä aikaa kun hän kokosi ajatuksiaan, pani hän merkille Lottie Masonin nopean katseen Grahamiin ja Paulaan sekä huomasi Ernestinenkin nähneen sen ja tehneen siitä johtopäätöksensä.

"Niin", valehteli hän. "Huonoja uutisia. Sain juuri tietää, että Jeremy Braxton on kuollut. Murhattu. Meksikolaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa hänen ollessaan pakomatkalla Arizonaan."

"Oh, Jeremy, hän oli niin kunnon mies", sanoi Terrence tarttuen Dickin käsivarteen. "Tule mukaan, poika, sinä tarvitset sydämenvahvistusta ja minä sekoitan sen sinulle."

"Oh, ei minua mikään vaivaa", hymyili Dick, kohautti olkapäitään ja ojentautuu "Se koski minuun ensi hetkellä. Minulla ei ollut pienintäkään epäilyä ettei Jeremy selviytyisi. Mutta he sieppasivat hänet ja kaksi insinööriä kaupanpäällisiksi. Siinä oli helvetillinen taistelu He saivat kallion selkänojakseen ja pitelivät viidensadan hengen suuruista väkijoukkoa etäämpänä kokonaisen päivän ja yön. Sitten meksikolaiset heittivät ylhäältä dynamiittia alas. No niin, siinä kaikki. Esityksesi on hyvä, Terrence. Tule mukaan."

Kuljettuaan muutamia askeleita hän kääntyi ja huusi yli olkansa: "Tämä ei saa lopettaa iloa. Tulen heti takaisin ottamaan valokuvan. Järjestä ryhmä, Ernestine, ja pidä huolta, että se tulee hyvään valaistukseen."

Terrence aukaisi seinään kätketyn, huoneen toisessa päässä olevan kaapin ja otti esiin lasit, sillä aikaa kun Dick sytytti sähkövalon ja tarkasteli kasvojaan pienestä peilistä.

"Nyt on kaikki kunnossa, kuten tavallisesti", selitti hän.

"Se oli vain ohimenevä varjo", sanoi Terrence kaataen viskyä. "On kai oikeus tuntea itsensä liikutetuksi kun kadottaa vanhan ystävän."

He kilistivät ja joivat.

"Vielä yksi", sanoi Dick ojentaen lasinsa.

"Sanokaa kun riittää", sanoi irlantilainen katsoen viskyyn joka kohosi lasissa.

Dick odotti, kunnes lasi oli puolillaan

He kilistivät jälleen ja joivat vaieten; Dick oli kiitollinen siitä rajattomasta sydämellisyydestä, jota hän luki Terrencen silmistä.

Hallissa Ernestine järjesteli uhreja valokuvausta varten ja koetti salaa Lottien, Paulan ja Grahamin kasvoista hakea selitystä kiusalliseen tilanteeseen, joka tuntui ilmassa. Paulaan nähden oli jotakin hullusti. Hän oli liikutettu, levoton, mutta ei siten kuin Jeremy Braxtonin kuoleman olisi luullut vaikuttavan. Grahamista oli Ernestine voinut tehdä huomioita. Hän oli kaltaisensa ja hänen lystikkäät päähänpistonsa saivat miss Maxwellin ja mrs Watsonin tuon tuostakin purskahtamaan nauruun.

Paula oli levoton. Mitä oli tapahtunut? Miksi Dick oli valehdellut? Hän oli tiennyt Jeremyn kuoleman kaksi päivää. Eikä hän ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuoleman koskevan Dickiin sillä tavoin. Hän kummasteli, oliko Dick kenties juonut liian paljon. Niinä vuosina, joina he olivat olleet naimisissa, oli hän useita kertoja nähnyt Dickin päihtyneenä. Oliko tämä kenties kiihottuneessa mielentilassaan juonut yhdessä Terrencen kanssa, joka sieti miten paljon hyvänsä. Oikea syy Dickin kummalliseen käyttäytymiseen ei juolahtanut hänen mieleensäkään, jo senkin vuoksi, että hän tiesi ettei Dick koskaan vakoillut.

Dick palasi nauraen sydämellisesti jollekin Terrencen jutulle ja viittasi Grahamia tulemaan lähemmäksi kuulemaan sitä. Kun valokuva oli otettu, alkoivat kaikki pyydellä häntä laulamaan maapähkinälaulua. Dick suostui, matki jäykin jaloin tanssivaa intiaania ja alkoi:

"Minä olen Dick Forrest, Onnen Richardin poika. Jonathan puritaanin poika, Johanin poika, joka oli maailmanympäripurjehtija samoin kuin hänen isänsä Albert ennen häntä, joka oli sen Mortimerin poika, joka merirosvona hirtettiin ja kuoli ilman laillisia perillisiä."

"Minä olen viimeinen Forrest, mutta ensimmäinen maapähkinöiden kantaja. Ei mikään Nimrod eikä maailmankuulu taiteilija voi kilpailla kanssani. Minä kannan maapähkinöitä veitsellä, hopeaveitsellä. Maapähkinät ovat saaneet alkunsa paholaisesta. Maapähkinät pyörivät, maapähkinät pyörivät. Samoin kuin Atlas, joka kannattaa maailmaa, en minäkään anna niiden koskaan pudota. Kuka tahansa ei voi kantaa maapähkinöitä. Minä olen mestari siinä taidossa. Se on kaunis taito. Maapähkinät pyörivät, maapähkinät pyörivät, mutta minä kannan niitä nyt ja aina."

"Aaron on filosofi. Hän ei voi kantaa maapähkinöitä. Ernestine on kaunotar. Hän ei voi kantaa maapähkinöitä. Evan on urheilija. Hän hävittää maapähkinät. Paula on minun armaani. Hän kaatuu maapähkinöiden kanssa. Ainoastaan minä, minä voin kantaa maapähkinöitä, kiitos Jumalan ja oman taitoni."

"Kun joku saa kyllikseen laulustani, heittäköön minua jollakin. Minä olen ylpeä. Minä olen väsymätön. Minä aion jatkaa lauluani loppumattomiin."

"Nyt alkaa toinen laulu. Kun kuolen, haluan tulla haudatuksi maapähkinöiden joukkoon. Eläessäni..."

Odotettu tyynysade tukahdutti hänen laulunsa, mutta ei hänen eloisuuttaan, sillä pian seisoi hän eräässä kulmassa Lottie Masonin sekä Paulan kanssa ja suunnitteli salaliittoa Terrenceä vastaan.

Niin kului ilta tanssien, pilaa laskien ja leikkien. Keskiyöllä tarjottiin illallinen ja vasta kello kaksi aamulla olivat Wickenbergiläiset valmiit lähtemään. Heidän pukiessaan ylleen päällysvaatteita esitti Paula seuraavana iltapäivänä tehtäväksi retken pitkin Sacramentojokea, jossa samalla voitaisiin käydä katsomassa Dickin riisinviljelyskokeita.

"Olin suunnitellut vähän toisin", sanoi Dick Paulalle. "Tiedäthän Sycamore Creekin yläpuolella olevat laidunmaat? Viimeisten kymmenen päivän aikana on siellä tapettu kolme hevosta."

"Kuguaareja!" huudahti Paula.

"Ainakin kaksi. Ne ovat tulleet sinne pohjoisesta", selitti Dick Grahamille. "Sen ne joskus tekevät. Ammuimme viisi vuotta sitten kolme. Moss ja Hartley saavat mennä koirien kanssa edeltä. He ovat kahden jälillä. Mitä te muut sanotte? Lähdemme heti välipalan jälkeen."

"Saanko minä Mollien?" kysyi Lute.

"Ja sinä saat ratsastaa Altadenilla", sanoi Paula Ernestinelle.

Päätettiin kiireesti hevosista. Froelig ja Martinez halusivat olla mukana, mutta eivät voineet luvata enempää hyvin ampuvansa kuin ratsastavansakaan.

Kaikki menivät ulos katsoakseen Wickenbergien lähtöä ja autojen lähdettyä he jäivät seisomaan sopiakseen metsästyksen yksityiskohdista.

"Hyvää yötä, kaikki", sanoi Dick lähtien menemään sisälle. "Menen katsomaan sairasta Alden Bessietä ennen levolle menemistäni, Hennessy on sen luona. Muistakaa tulla, tytöt, ratsastuspukuun puettuna välipalalle ja kirous sille, joka myöhästyy."

"Vanha Alden Bessie-raukka", sanoi hän. "Minä en olisi mennyt sitä näin myöhään katsomaan, jollen olisi kaiken sen jälkeen, mitä olen tänä iltana nähnyt, pelännyt jäädä hetkeksikään kahden kesken Paulan kanssa."

Kevyet askeleet hiekalla saivat hänen kääntämään päätään. Ernestine tuli hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Vanha Alden Bessie-raukka", sanoi hän. "Minä haluaisin tulla mukaasi."

Dick jatkoi illallisen osansa näyttelemistä, muistutti häntä tämän illan lystikkäistä tapahtumista sekä nauroi iloisesti.

"Dick", sanoi Ernestine ensimmäisen keskeytyksen sattuessa, "sinä olet liikutettu". Hän tunsi Dickin jäykistyvän ja jatkoi nopeasti: "Mitä minä voin tehdä? Tiedät voivasi luottaa minuun. Puhu minulle."

"Hyvä, minä puhun sinulle", vastasi Dick. "Ainoastaan yhden asian." Ernestine painoi kiitollisena hänen käsivarttaan. "Järjestän niin, että saat aamulla sähkösanoman. Se on sangen kiirehtivä, muttei ole totta. Sinun on silloin matkustettava Luten kanssa."

"Siinäkö kaikki?"

"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen."

"Etkö tahdo kertoa minulle?" kysyi Ernestine epätoivoissaan siitä, että hän kieltäytyi vastaamasta.

"Järjestän niin, että sähkösanoma saapuu, ennen kuin nouset ylös. Äläkä välitä nyt Alden Bessiestä. Mene levolle. Hyvää yötä."

Hän suuteli tyttöä, työnsi hänet hiljaa taloa kohti ja jatkoi matkaansa.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Palatessaan sairaan tamman luota Dick pysähtyi kuuntelemaan kuinka levottomasti Mountain Lad tovereineen tömisteli tallissa. Yöilman täytti kypsyvän viljan ja kuivuneen ruohon tuoksu. Ori tömisteli jälleen ja syvään henkäisten sekä tietoisena siitä, ettei milloinkaan ollut rakastanut kaikkea tätä niin paljon kuin nyt, katsoi hän kaukana siintäviin vuorenhuippuihin, jotka peittivät osan tähtitaivasta taakseen.

"Ei, Cato", ajatteli hän, "sinä et, ollut oikeassa. Elämästä ei poistuta niinkuin majatalosta. Siitä lähdetään ikäänkuin kodista, ainoasta kodista, joka koskaan enää saadaan. Mennään... olemattomuuteen. Hyvää yötä. Kuolema... ja pimeys."

Hän aikoi lähteä, mutta pysähtyi jälleen ja veti tuoksuvaa ilmaa sisäänsä. Hän rakasti sitä samoin kuin kaunista maatakin, jota oli viljellyt.

Tultuaan takaisin talon luo hän ei mennyt suoraan sisään, vaan seisoi ulkopuolella ja tarkasteli sen suuria mittasuhteita. Sisään tultuaan hän ei myöskään mennyt suoraan huoneeseensa. Sen sijaan hän kulki hiljaisten huoneiden ja heikosti valaistujen hallien läpi. Hänellä oli samanlainen mieliala kuin matkustavaisella. Hän istuutui eräälle tuolille, sytytti savukkeen ja teki suunnitelmansa.

"Oh, hän tekisi sen hyvin. Hän järjestäisi metsästyksen aikana onnettomuustapauksen, joka johtaisi kaikki harhaan. Huomenna se tapahtuisi. Sycamore Creekin yläpuolella olevassa metsässä. Isoisä Jonathan Forrest, ankara puritaani, oli kuollut onnettomuustapauksen kautta metsästysretkellä. Ensi kerran Dick epäili tätä onnettomuutta!..." No, jos se ei ollut onnettomuus, niin oli ukko tehnyt kaiken hyvin. Perheessä oli aina uskottu sen olleen vahingonlaukauksen.

Käsi virrankatkaisijalla sammuttaakseen tulet viipyi Dick silmänräpäyksen heittääkseen viimeisen katseen marmorilapsiin, jotka leikkivät ruusujen keskellä suihkulähteessä.

"Hyvästi pienokaiset", sanoi hän heille. "Minulla ei ole ollut muita lapsia kuin te."

Makuuhuoneestaan hän katsoi Paulan makuuhuoneen ikkunoihin. Siellä ei ollut valoa. Arvatenkin hän nukkui.

Hän istui vuoteen reunalle, avasi toisen kengän nauhat ja hymyillen hajamielisyydelleen nyöritti ne jälleen. Miksi hänen tarvitsi nukkua? Kello oli jo neljä aamulla. Hän näkisi ainakin viimeisen auringonnousun. Viimeinen tulee pian. Eikö hän ollut jo pukeutunut viimeistä kertaa? Ja eilispäivän kylpy jäisi hänen viimeisekseen. Vesi ei voisi estää kuolemaa ja lahoamista. Mutta hänen täytyi ajella itsensä – viimeinen turhamaisuus, sillä parta kasvoi vielä hetken kuolleen miehen kasvoilla.

Hän otti seinäkaapista jäljennöksen testamentistaan, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja luki sen huolellisesti. Hänen mieleensä juolahtivat pienet lisäykset, hän merkitsi ne paperille, mutta päiväsi varovaisuuden vuoksi puolta vuotta tätä päivää aikaisemmin. Viimeinen lisäys lahjoitti viisaille miehille heidän viidakkotalonsa sitä ympäröivine metsineen sillä edellytyksellä, että heitä tulisi seitsemän.

Hän tarkasti henkivakuutuskirjansa varmistuakseen siitä, että niissä kaikissa oli pykälä sallitusta itsemurhasta, allekirjoitti kirjeet, jotka olivat eilisaamusta odottaneet ja saneli parlografiin kirjeen kustantajalleen. Tarkastettuaan kirjoituspöytänsä laatikot hän laski nopeasti varansa ja velkansa vetäen varoistaan pois Harvest-kaivosten osalle tulevan määrän. Hän teki uuden laskelman, lisäsi velkasummaa ja alensi varat suorastaan kuulumattoman alhaiseksi. Mutta sittenkin oli tulos enemmän kuin tyydyttävä.

Hän repi paperin, jolle oli laskenut ja kirjoitti ohjeet Harvest-kaivosten vastaisesta käytöstä. Hän teki sen ikäänkuin luonnoksena, ettei se herättäisi epäluuloja, kun se hänen papereidensa joukosta löydettäisiin. Samalla tavoin hän laittoi kasvatussuunnitelman shirehevosilleen ja taulukon Mountain Ladin sekä Fotheringprinsessan jälkeläisistä.

Kun Oh My kello kuusi tuli kahvitarjottimineen lopetti Dick juuri riisinviljelysuunnitelmansa. Oh My asetti kahvin kirjoituspöydälle eikä muuttanut ilmettäkään, ei edes sittenkään, kun oli heittänyt silmäyksen makuuhuoneeseen, jossa vuode oli liikuttamatta – ja Dick ihaili hiljaisuudessa hänen itsehillintäkykyään.

Puoli seitsemän soi puhelin ja hän kuuli Hennessyn väsyneen äänen: "Tiesin teidän olevan ylhäällä ja kuulevan mielellänne, että Alden Bessie on selvinnyt. Mutta pahalta se jo näytti."

Kun Dick oli ajellut itsensä, katsoi hän suihkuun, epäröi hetken, mutta sai kasvoilleen itsepintaisen ilmeen. "Ei, hitto vie", ajatteli hän, "se olisi vain ajan hukkaamista." Mutta hän muutti kengät, ottaen jalkaansa korkeavartiset saappaat, jotka olivat sopivimmat metsästykseen.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja silmäili määräyksiään huomispäivän töistä, kun Paula astui sisään. Hän ei huudahtanut tavanmukaista: "Hyvää huomenta, iloinen poika", vaan tuli Dickin luo ja vasta sitten tervehti häntä sanoen:

"Terhonistuttaja. Väsymätön Punapilvi."

Dick pani merkille tummat renkaat hänen silmiensä ympärillä, samalla kun nousi ylös tekemättä liikettäkään koskettaakseen vaimoaan.

"Valkoinen yö?" kysyi hän asettaen esille tuolin.

"Niin, valkoinen yö", vastasi Paula. "Ei silmänräpäystäkään unta, vaikka tein sellaisia ponnistuksia."

Ei kummallakaan ollut halua puhua, eikä kumpainenkaan voinut irroittaa toisistaan silmiään.

"Sinä... sinä itse et näytä oikein pirteältä", sanoi Paula.

"Niin kasvoni... huomasin sen ajellessani partaani. Se on ilme, joka ei tahdo poistua."

"Sinulle tapahtui eilen illalla jotakin", sanoi Paula koetteeksi, eikä Dick voinut olla huomaamatta hänen kasvoissaan samaa myötätunnonilmettä kuin Oh Dearin silmissäkin, "Kaikki huomasivat sinun muuttuneen ilmeesi. Mitä se oli?"

Dick kohautti olkapäitään. "Se on tullut viime aikoina", sanoi hän vältellen, mutta muisti sitten, että Paulan maalaama muotokuva oli antanut hänelle ensimmäisen viitteen ja kysyi välinpitämättömästi: "Oletko sinäkin sen huomannut?"

Paula nyökkäsi ja sai sitten äkkiä erään mielijohteen. Dick näki sen syntyvän, ennen kuin se puettiin sanoihin:

"Dick, ei kai ole mitään rakkausjuttuja?"

Siinä oli ulospääsy. Se selvittäisi kaiken. Hänen äänessään ja kasvoissaan oli toivoa.

Dick hymyili, pudisti hitaasti päätään ja huomasi vaimonsa pettymyksen.

"Otan takaisin", sanoi hän, "minulla se on".

"Rakkausjuttu?"

Paula näytti hyvin innostuneelta, kun hän vastasi myöntävästi.

Mutta pikkurouva ei ollut valmistautunut siihen, mitä sitten tuli. Dick veti nopeasti tuolinsa niin lähelle hänen tuoliaan, että heidän polvensa koskettivat, kumartui eteenpäin ja tarttui hänen polvien päällä oleviin käsiinsä.

"Älä tule levottomaksi, pienokaiseni", rauhoitti hän Paulaa. "En aio suudella sinua. Siitä on jo kauan. Ensiksi tahdon sanoa, kuinka ylpeä minä olen – ylpeä itsestäni. Olen ylpeä, että rakastan. Rakastan – tällä iällä! Se on uskomatonta. Se on ihmeellistä. Ja millainen rakastaja minä olen! Omituinen, tavaton, ensiluokkainen rakastaja! Olen aviomies. Rakastan naista, yhtä ainoata naista. Omistettuani hänet kaksitoista vuotta rakastan häntä mielettömästi, oi, niin ihanan mielettömästi."

Paulan kädet ilmaisivat hänen pettymyksensä hänen tehdessään vaistomaisen liikkeen vetääkseen ne luokseen, mutta Dick ei päästänyt.

"Tunnen jokaisen hänen heikkoutensa ja kaikkine hänen heikkouksineen ja voimineen rakastan häntä yhtä mielettömästi kuin sinä silmänräpäyksenä, jolloin hänet ensi kerran tapasin."

"Älä ole peloissasi, suloinen, kaunis, ylpeä, pikku lintuni. Näethän, minä päästän sinut. Rakastan sinua niin sanomattomasti ja otan koko ajan sinut huomioon niinkuin itseni, enemmän kuin itseni."

Hän veti tuolinsa etemmäksi, taivuttautui taaksepäin ja näki luottamuksen Paulan silmissä kasvavan.

"Avaan sinulle koko sydämeni", jatkoi hän, "ja sitten on sinun avattava sydämesi minulle."

"Onko tämä rakkaus minuun uutta?" kysyi Paula "Tahi vanhan uusiutuminen?"

"Uusiutuminen? – on ja ei."

"Luulin, että minä jo kauan aikaa olin sinulle vain tottumus", sanoi Paula.

"Mutta minä rakastin sinua koko ajan."

"Et mielettömästi."

"En", myönsi Dick. "Mutta vakavasti. Minä olin niin varma sinusta ja itsestäni. Se oli minulta väärin. Mutta kun tämä varmuus alkoi horjua, leimahti koko rakkauteni palamaan. Se oli jäljellä koko ajan tasaisena, tyynesti palavana liekkinä."

"Mutta minä –?"

"Siihen juuri tulemme. Näen sinun levottomuutesi nyt, näin sen ennenkin. Sinä olet niin tosi ja rehellinen, että ajatus kuulua kahdelle miehelle on sinulle vastenmielinen. En ole lukenut silmistäsi väärin. Siitä on kauan, kun sinä soit minulle hyväilyn." Hän kohautti olkapäitään, "Ja yhtä kauan kuin minä halusin sinua hyväillä."

"Sinä olet siis tiennyt kaiken alusta asti?" kysyi Paula nopeasti.

Dick nyökkäsi.

"Kenties", sanoi hän miettivästä, "näin sen tulevan, ennen kuin sinä itse siitä tiesit. Mutta älkäämme syventykö tähän tahi muuhun..."

"Sinä olet nähnyt...?" koetti Paula kysyä tavattoman ujona siitä, että hänen miehensä oli ehkä ollut jonkin hänen ja Grahamin hyväilyn todistajana.

"Emme syvenny yksityiskohtiin. Sitä paitsi ei niissä ole, eikä ole ollut mitään väärää. Eikä minun tarvinnut nähdä mitään. Muistan, kuinka itse varastin suudelmia sekuntia myöhemmin, kun olin avoimesti ja rehellisesti toivottanut hyvää yötä. Kun kaikki kypsymisen merkit ovat näkyvissä – ne rakkauden säkenet ja pilkahdukset, joita ei voida salata – silloin ei tarvitse nähdä suuteloita, joita vaihdetaan, kun yöksi erotaan. Niiden täytyy tulla. Sitä paitsi tahdon sanoa, etten syytä sinua mistään."

"Sitä... ei milloinkaan ole ollut... paljon", sammalsi Paula.

"Minua kummastuttaisi, jos olisi ollut. Se ei olisi ollut sinun tapaistasi. Mutta olen joka tapauksessa yllätetty. Kahdentoista vuoden jälkeen se oli odottamatonta..."

"Dick", keskeytti Paula kumartuen eteenpäin ja tarkastellen häntä tutkivasti. Hän vaikeni muodostellakseen ajatustaan ja jatkoi sitten avoimesti: "Tahdotko sanoa, ettet itse näiden kahdentoista vuoden aikana ole tehnyt itseäsi syypääksi mihinkään?"

"Olenhan sanonut, etten syytä sinua mistään", vastasi Dick välttäen.

"Sinä et vastaa kysymykseeni", sanoi Paula. "Oh en tarkoita ohimenevää haaveilua ja mielistelyä. Tarkoitan teossa ilmenevää uskottomuutta. Mutta ennen maailmassa –?"

"Niin, ennen", vastasi Dick, "mutta ei paljon eikä erikoisen kauan."

"Sitä olen usein tuuminut", sanoi Paula miettivästi.

"Olenhan jo sanonut, etten syytä sinua mistään", toisti Dick. "Ja nyt sinä tiedät, minkä vuoksi en tee sitä."

"Silloin olisi siis minulla sama oikeus", sanoi Paula. "Mutta sitä minulla ei ole, Dick, minulla ei ole sitä. Sinä olet aina saarnannut rakkautta yhteen."

"Sitä pahempi, en tee sitä enää", hymyili Dick. "Viime viikkoina olen muuttanut mielipidettä."

"Sinä tarkoitat, että minun on oltava uskollinen?"

Dick nyökkäsi ja sanoi: "Niin, niin kauan kuin elät yhdessä minun kanssani."

"Mutta miten käy silloin tasa-arvoisuuden?"

"Ei ole olemassa tasa-arvoisuutta." Dick pudisti päätään. "Oh, minä tiedän, että se näyttää ihmeelliseltä mielipiteitten muutokselta. Mutta nyt vasta olen tullut vakuutetuksi vanhasta totuudesta, että naiset ovat erilaisia kuin miehet. Kaikki, mitä olen lukenut kirjoista, vaalenee pois sen ikuisen tosiasian edessä, että naiset ovat lapsiemme äitejä. Näetkö, minä toivoin aina, että me saisimme lapsen. Mutta se on ohi nyt. Nyt on kysymys, miltä sinun sydämessäsi näyttää. Olen näyttänyt sinulle omani. Sen jälkeen voimme päättää, mitä on tehtävä."

"Oi, Dick", kuiskasi Paula, kun hiljaisuus oli käynyt kiduttavaksi. "Minä rakastan sinua, tulen sinua aina rakastamaan. Sinä olet minun Punapilveni. Viimeksi eilen ollessani makuuhuoneessasi käänsin valokuvani seinään päin. Se oli hirveätä. Se tuntui minusta synniltä. Käänsin sen heti takaisin."

Dick sytytti savukkeen ja odotti.

"Mutta sinä et ole vietä sanonut minulle, miten on sydämesi laita", sanoi hän vihdoin.

"Minä rakastan sinua", toisti Paula.

"Ja Evania?"

"Se on jotakin muuta. On hirveätä, kun täytyy puhua sinulle tällä tavoin. Sitä paitsi en tiedä... en pääse selville, mitä sydämessäni liikkuu."

"Rakkautta? Tai rakkausseikkailu? Jompaa kumpaa sen täytyy olla."

Paula pudisti päätään.

"Etkö voi käsittää", kysyi hän, "etten minä sitä ymmärrä? Näetkö, minä olen nainen. En ole koskaan viettänyt myrskykautta. Ja nyt, kun tämä on tapahtunut, en tiedä miten se on käsitettävä. Shaw'n ja niiden toisten täytyy olla oikeassa. Naiset ovat petoeläimiä. Te molemmat olette suurriistaa. En voi sille mitään. Kaikki on yhtenä kysymysmerkkinä. Olen itse itselleni arvoitus. Toimintatapani on kumonnut kaikki ihanteeni. Haluan säilyttää sinut. Tahdon saada Evanin. Haluan teidät molemmat. Se ei ole rakkausseikkailua, usko minua. Ja jos olisikin, niin minun tietämättäni – ei, sitä se ei ole, tiedän sen."

"Sitten se on rakkautta."

"Mutta minä rakastan sinua, Punapilvi."

"Ja sanot rakastavasi häntä. Sinä et voi rakastaa meitä molempia."

"Kyllä, minä voin. Teen sen. Rakastan teitä molempia. – Oh, minä olen suora. Tahdon olla suora. Minun on päästävä tästä selville. Luulin, että auttaisit minua. Sen vuoksi tulin nyt luoksesi. Täytyy löytyä jokin ratkaisu."

Hän katsoi rukoilevasti Dickiin ja tämä vastasi:

"Joko toinen tai toinen, Evan tai minä. En löydä muuta ratkaisua."

"Niin hänkin sanoo. Mutta en voi pakottaa itseäni siihen. Hän neuvoi minua tulemaan suoraan sinun luoksesi. En tahtonut antaa hänen tulla. Hän halusi matkustaa, mutta minä en päästänyt häntä, niin vaikeaa kuin se teille molemmille olikin, saadakseni nähdä teidät yhdessä, verrata teitä, punnita teitä sydämessäni. Mutta en pääse mihinkään tulokseen. Tarvitsen teidät molemmat. En voi luopua kummastakaan."

"Onnettomuudeksi", sanoi Dick pieni pilke silmissään, "jos sinulla on taipumuksia moniavioisuuteen, emme me miehet voi sellaiseen tilanteeseen mukautua."

"Älä ole julma, Dick", vastasi Paula.

"Suo anteeksi. Se ei ollut tarkoitukseni. Se oli vain oman onnettomuuteni ilmaisu – yritys kantaa sitä filosofisella tyyneydellä."

"Olen sanonut hänelle, että hän on ainoa tapaamani mies, joka on yhtä suuri kuin minun mieheni, mutta että minun mieheni on suurempi".

"Se oli kauniisti minua ja kauniisti sinua itseäsi kohtaan. Sinä olit minun, kunnes minä lakkasin olemasta suurin mies maailmassa. Sitten tuli hän maailman suurimmaksi mieheksi."

Paula pudisti päätään.

"Anna minun koettaa ratkaista sinulle tämä arvoitus", jatkoi Dick. "Sinä et ymmärrä omaa mieltäsi, omia halujasi. Sinä et voi valita miestä, koska haluat meidät molemmat samalla tavoin?"

"Niin", kuiskasi Paula, "tai oikeammin sanoen eri tavoin."

"Silloin on asia selvä", sanoi Dick lyhyesti ja lujasti.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, Paula, että minä häviän. Graham voittaa. Etkö ymmärrä? Tässä olen minä tasa-arvoisena hänen kanssaan, tasa-arvoisena, mutta en muuta, vaikka minun puolellani on meidän kaksitoista yhteistä vuottamme – kaksitoista vuotta rakkautta, sydänten ja muistojen siteitä. Jos tämä kaikki olisi Evanin puolella, et sinä epäröisi hetkeäkään. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäsi, jolloin sinut on otettu, ja se, että tämä kokemus tulee niin myöhään, tekee ratkaisun sinulle vaikeaksi."

"Mutta sinä, Dick, otithan sinä minut."

Dick pudisti päätään.

"Olen aina mielelläni ajatellut niin ja välistä uskonutkin – mutta en milloinkaan oikein. En valloittanut sinua koskaan, en edes alussa, niin huimaavan nopeasti kuin kaikki kävikin. Sinä et ollut milloinkaan niin pois suunniltasi kuin minä, et koskaan tempautunut mukaan niinkuin minä. Minä rakastin sinua..."

"Ja sinä olit kuninkaallinen rakastaja."

"Minä rakastin sinua ensiksi, Paula, ja sinä vastasit rakkauteeni, mutta et samalla tavoin. En ottanut sinua milloinkaan rynnäköllä. Sen näyttää Evan sitä vastoin tehneen."

"Haluaisin olla siitä varma", sanoi Paula tuumivasti. "Minulla on halu tempautua mukaan kokonaan, mutta kuitenkin epäröin. Ehkei minua milloinkaan kukaan mies voi ottaa rynnäköillä. Etkä sinä näytä voivan auttaa minua vähääkään."

"Vain sinä itse voit ratkaista asian", sanoi Dick vakavasti.

"Mutta jos sinä tahtoisit auttaa minua, jos sinä tahtoisit koettaa – ei, edes vähän – pitää minua luonasi", pyysi Paula.

"Mutta minä olen voimaton. Käteni ovat sidotut. En voi ojentaa kättäni pidättääkseni sinua. Sinä et voi jakautua kahdelle. Sinä olet levännyt hänen käsivarsillaan" – Dick keskeytti kädenliikkeellä hänen vastauksensa – "ei, pyydän sinua, älä sano mitään. Sinä olet levännyt hänen käsivarsillaan. Sinä vapiset kuin pelästynyt lintu ajatellessasi, että minä hyväilisin sinua. Etkö ymmärrä? Sinun tekosi ovat minua vastaan. Sinä olet tehnyt päätöksesi, vaikket kenties tiedä sitä."

Paula pudisti päätään.

"Ja kuitenkaan en pääse selvyyteen", väitti hän.

"Mutta sinun täytyy. Nykyinen tilanne on sietämätön. Sinun on päätettävä nopeasti, sillä Evanin täytyy matkustaa. Sen sinä käsität. Tai täytyy sinun matkustaa. Te molemmat ette voi olla täällä. Ota itsellesi niin paljon aikaa kuin haluat. Lähetä pois Evan. Tahi tuumi, haluaisitko sinä joksikin aikaa lähteä täti Marthan luo. Jos olet meistä molemmista erossa, ehkä se auttaa sinua. On kai parasta, että luovut metsästyksestä. Minä menen yksin ja sinä jäät puhumaan Evanin kanssa. Tai tule mukaan ja puhu hänelle ratsastaessa. Missään tapauksessa minä en tule kotiin ennen kuin hyvin myöhään. Nukun yön ehkä jossakin paimenmajassa. Kun tulen takaisin, täytyy Evanin olla poissa. Silloin on myöskin selvillä, oletko matkustanut hänen kanssaan vai et."

"Ja jos minä matkustan?"

Dick kohautti olkapäitään, nousi ja katsoi kelloaan.

"Olen käskenyt Blaken tulla tänä aamuna aikaisemmin", sanoi Dick ottaen askeleen ovelle merkiksi, että Paulan oli poistuttava.

Ovella Paula pysähtyi ja nojasi mieheensä:

"Suutele minua, Dick", sanoi hän ja lisäsi sitten. "Tämä ei ole mikään... rakkaudenosoitus." Hänen äänensä tuli äkkiä kumeaksi. "Se on vain siltä varalta, että minä päättäisin matkustaa... matkustaa."

Sihteeri läheni, mutta Paula viipyi.

"Hyvää huomenta, mr Blake", tervehti Dick. "Valitan, että olen vaivannut teitä niin aikaisin. Olkaa hyvä ja soittakaa ensiksi mr Agarille ja mr Pittselle. En voi ottaa heitä vastaan tänään. Pyytäkää muitakin odottamaan huomiseen. Kun tapaatte mr Hanleyn, niin sanokaa hänelle, että minä hyväksyn hänen Buckey-suunnitelmansa ja pyydän häntä jatkamaan, niinkuin hän on alkanut. Mutta mr Mendenhallin ja mr Masonin kanssa haluan puhella. Puoli kymmenen, sanokaa heille niin."

"Eräs asia, Dick", sanoi Paula. "Muista, että minä olen pakottanut hänet jäämään. Se ei ole hänen vikansa eikä hänen toivomuksensa. Minä en antanut hänen matkustaa."

"Hänet, sinä tosiaankin olet ottanut rynnäköllä", hymyili Dick. "Nykyisissä olosuhteissa en voinut käsittää sen tuntemuksen perusteella, mikä minulla hänestä on, hänen jäämistään. Mutta jollet sinä antanut hänen matkustaa ja hän on niin suunniltaan kuin miehellä on oikeus olla, kun asia koskee sinua, niin minä ymmärrän. Hän on kunnon mies. Ei ole monta sellaista kuin hän. Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi."

Paula teki eleen.

"En usko koskaan enää voivani tulla onnelliseksi, Punapilvi. Ja minä olen ollut niin tyytyväinen ja onnellinen näinä kahtenatoista vuotena. Sitä en voi unohtaa. Sen vuoksi en ole voinut, päättää. Mutta sinä olet oikeassa. Nyt on minun aika ratkaista. Me lähdemme kaikki metsälle. Puhun hänelle ratsastuksen aikana ja lähetän hänet pois, miten sitten käyneekään."

"Minä en pitäisi niin kiirettä", neuvoi Dick. "Kuten tiedät en välitä hituistakaan yleisistä siveyskäsitteistä muulloin, paitsi milloin niistä on hyötyä. Ja tässä tapauksessa on siitä tavaton hyöty. Voi tulla lapsia – – ei, ei", pysäytti hän Paulan, "Ja siinä tapauksessa ei vanha häväistysjuttu ole heille eduksi. Talosta lähteminen vie pitkän aikaa. Huolehdin siitä, että sinä tulet olemaan todella laillisella pohjalla, se vähentää avioeron ottamisaikaa vuodella."

"Jos aion ottaa", hymyili Paula väsyneesti.

Dick nyökkäsi.

"Mutta kenties en tee sitä. En tiedä sitä itse. Ehkä kaikki on unta ja kun herään, tulee Oh Dear kertomaan kuinka kauan ja hyvästi olen nukkunut."

Hän kääntyi vastahakoisesti ja pysähtyi äkkiä mentyään muutamia askeleita.

"Dick", huudahti hän. "Sinä olet paljastanut minulle sydämesi, mutta et ole sanonut, mitä sinulla on mielessä. Älä tee mielettömyyksiä. Muista Denny Holbrookia – ei mitään metsästysonnettomuuksia."

Dick pudisti päätään ja hymyili, ikäänkuin otaksuma olisi häntä huvittanut, mutta ihmetteli itsekseen hänen vaistoaan, joka oli osunut niin oikeaan.

"Ja jättää kaikki tämä?" valehteli Dick tehden eleen, joka käsitti koko ranchin. "Ja kirjani rodunjalostamisesta? Ja ensimmäisen maanviljelyskokoukseni ranchilla, joka juuri on päiväjärjestyksessä?"

"Niin, se olisi ihmeellistä", myönsi Paula kirkastuvin kasvoin. – "Dick", jatkoi hän äkkiä saaden uuden mielijohteen, "jos minä rakastaisin Evania niin mielettömästi kuin sinä luulet, merkitsisit sinä minulle niin vähän, että olisin iloinen metsästysonnettomuudestasi, jos se olisi ainoa ratkaisu. Mutta sitä en ole. Ajattelepas sitä."

Hän otti vielä muutamia vastahakoisia askeleita ja sanoi sitten olkansa yli:

"Punapilvi, olen hirveän pahoillani. Ja kuitenkin niin iloinen, että sinä vielä rakastat minua."

Ennen Blaken takaisintuloa Dick ehti tarkastaa kasvojaan peilistä. Niissä oli yhä jäljellä ilme, joka oli hämmästyttänyt hänen vieraitaan edellisenä iltana. Se oli pureutunut lujaan. No niin, ajatteli hän, ei voi pureksia sydäntä hampaillaan ilman että se jättää jälkiä.

Hän meni makuuhuoneeseen ja silmäili Paulan kuvaa. Sitten hän käänsi sen seinään päin, istui hetken vuoteen reunalla ja katsoi. Hetken kuluttua hän käänsi kuvan oikein.

"Lapsiraukka", mutisi hän.

Katsellessaan yhä kuvaa hän näki hänet yhtäkkiä edessään kuunvalossa Grahamiin tarrautuneena ja puristaen huuliaan tämän huulia vasten.

Dick nousi nopeasti ja ravisti päätään karkoittaakseen näyn.

Puoli kymmenen oli hänen kirjeenvaihtonsa lopetettu ja kirjoituspöytä raivattu muutamia papereita lukuunottamatta, joita hän tarvitsi keskustellessaan karjan ja hevosten ylijohtajien kanssa.

Kun Mendenhall ja Mason olivat poistuneet, soitti hän Oh Joyta pyytäen tätä viemään Grahamin asehuoneeseen, josta hän saisi valita itselleen pyssyn ja ottaa muita metsästykseen tarvittavia välineitä.

Kello yksitoista hän ei tiennyt Paulan tulleen kirjastosta salaportaita myöten ja seisovan kirjahyllyn takana kuuntelemassa. Paula oli aikonut tulla sisään, mutta pysähtynyt kuullessaan Dickin puhuvan puhelimessa Hanleylle Buckeyn patoamisesta. Paula huokasi ja meni takaisin. Parantumaton Punapilvi, aina hän istuttaa terhoja, ajatteli Paula. Kun hänen rakkausmaailmansa sortui hänen ympärillään, seisoi hän aivan tyynenä ja puhui veden patoamisesta sekä muista asioista voidakseen tulevina vuosina istuttaa yhä enemmän terhoja...

Hän ei saisi milloinkaan tietää, että Paula hädässään oli etsinyt häntä uudelleen ja poistunut. Dick meni makuuhuoneeseen, ei umpimähkään, vaan käydäkseen viimeisen kerran läpi muistiinpanot, jotka olivat hänen vuoteensa vieressä. Hänen talonsa oli järjestyksessä. – Oli vain allekirjoitettava huomispäivän ohjelma, vastattava muutamiin sähkösanomiin ja sen jälkeen lähdettävä välipalalle sekä Sycamore-vuorelle. Oh, hän hoitaisi asiansa hyvin. Outlaw saisi syyn. Ja hänellä olisi silminnäkijöitä, joko Froelig tahi Martinez. Mutta ei molemmat. Yksi pari silmiä olisi kylliksi, kun pakkokuolaimet katkeisivat, tamma nousi pystyyn ja kaatuisi takaperin hänen päälleen pensaikkoon. Ja sieltä kuulisi todistaja laukauksen.

Martinez oli tunteellisempi kuin kuvanveistäjä ja sen vuoksi sopivampi todistaja, ajatteli Dick. Hän järjestäisi niin, että saisi Martinezin mukaansa. Tämä ei ollut mikään ratsastaja. Sitä parempi. Olisi parasta antaa Outlawin suorittaa pari minuuttia ennen tapahtumaa villeimpiä temppujaan. Se tekisi Martinezin hevosen levottomaksi ja antaisi hänelle askartelua, ettei hän ehtisi katsella kaikkea niin tarkkaan.

Äkkiä pisti kipeästi hänen aivoihinsa ja hän väänteli käsiään. Pikkurouva oli suunniltaan – hänen täytyi olla, muulla tavoin Dick ei voinut käsittää hänen alhaista julmuuttaan kuullessaan hänen ja Grahamin laulavan "Mustalaisen vaellusta" musiikkihuoneessa, jonka ikkunat olivat auki.

Hän piti käsiään yhteenpuristettuina niin kauan kuin he lauloivat. Ja he lauloivat koko tuon mielettömän julman laulun aina sen mielettömän julmaan loppuun saakka. Hän kuuli Paulan naurun tämän erotessa Grahamista ja mennessä omaan siipirakennukseensa ja sieltäkin kuului hänen naurunsa avonaisten ikkunain kautta.

Kaukaa kuului Mountain Ladin korskunta. King Polen itsevaltias mylvintä kaiutti ilmaa, tammojen sekä nuorten lehmäin kuorot vastasivat. Dick kuunteli näitä ääniä ja sanoi huoaten: "No niin, maa on voittanut minun olemassaolonani. Se on hyvä ajatus levolle mennessä."

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Yöpöydällä oleva puhelin soi. Bonbright ilmoitti, että Chauncey Biskop, San Francisco Dispatch'in omistaja ja kustantaja, oli saapunut autolla Eldoradoon ja halusi puhella vanhan ystävänsä Dickin kanssa.

"Etkö voi tulla välipalalle", sanoi Dick sanomalehdentoimittajalle. "Ja jää yöksi. Jätä avustajasi pulaan. Lähdemme iltapäivällä metsästämään kuguaareja. Olemme päässeet jäljille. – Kuka? Mitä hän kirjoittaa? – Mitä sitten? Hän voi tehdä kierroksen ranchilla ja saada aineksia kymmeneen palstaan ja saa sen jälkeen lähteä kuguaarimetsästykselle. – Tietysti. Hankin hevosen, jolla lapsikin voi ratsastaa."

Mitä useampia, sitä parempi, erittäinkin sanomalehtimiehiä, ajatteli Dick itsekseen – isoisä Jonathan Forrest ei tosiaankaan voisi kilpailla hänen kanssaan loistavan lopputuloksen järjestämisessä.

Mutta miten Paula saattoi niin tarkoituksettoman julmasti laulaa Mustalaislaulun heti heidän keskustelunsa jälkeen, ihmetteli Dick kuulotorvi korvallaan kuullen kuinka Chauncey Biskop houkutteli avustajaansa lähtemään mukaan metsästykselle.

"Tulkaa siis heti", sanoi Dick Biskopille. "Annan määräyksen hevosista ja sinä voit saada saman, jolla viimeksi ratsastit."

Tuskin hän oli pannut kuulotorven pois, kun puhelin soi jälleen. Tällä kertaa puhuja oli Paula.

"Punapilvi, rakas Punapilvi", sanoi hän, "sinä päättelet aivan hullusti. Luulen rakastavani sinua enin. Teen juuri tiliä itseni kanssa Ja sinun eduksesi. Ja auttaaksesi minua tuntemaan itseni aivan varmaksi, pitää sinun toistaa se, mitä hetki sitten sanoit: Minä rakastan naista, yhtä ainoata naista. Omistettuani hänet kaksitoista vuotta raikastan häntä mielettömästi, oi, niin suloisen mielettömästi. Sano se, Punapilvi."

"Minä rakastan naista, yhtä ainoata naista. Omistettuani hänet kaksitoista vuotta rakastan häntä mielettömästi, oi, niin suloisen mielettömästi", toisti Dick kuuliaisesti.

Hänen lopetettuaan seurasi hiljaisuus, jota hän ei uskaltanut katkaista.

"On muuan pikku asia, jonka melkein unohdin sinulle sanoa", sanoi Paula hyvin pehmeästi, hitaasti ja selvästi.

"Minä rakastan sinua. En ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin juuri nyt. Kahdentoista vuoden kuluttua olet, vihdoin ottanut minut rynnäköllä. Ja minä olin otettu alusta alkaen, vaikken tiennyt siitä. Nyt olen päässyt kerta kaikkiaan selville itsestäni."

Paula pani nopeasti torven pois.

Dick ajatteli, että hän nyt tiesi, miltä kuolemaantuomitusta miehestä, joka yhdennellätoista hetkellä armahdetaan, tuntuu. Hän istui ajattelemaan ja unohti, ettei ollut pannut pois kuulotorvea, kun mr Bonbright tuli sihteerin huoneesta.

"Puhelinsanoma mr Biskopilta", selitti Bonbright. "Akseli on katkennut. Rohkenin lähettää yhden omista autoistamme heitä hakemaan."

"Pitäkää huolta, että meidän väkemme korjaa vahingoittuneen auton", nyökkäsi Dick.

Yksin jäätyään hän kulki ajatuksissaan pari kertaa huoneen poikki.

"Niin, Martinez, poikani", sanoi hän tyhjään ilmaan, "iltapäivällä menetät hienoimman näytöksen mitä ikinä olet nähnyt."

Hän soitti Paulalle.

Oh Dear vastasi ja haki heti emäntänsä.

"Minä haluan laulaa sinulle pienen laulun, Paula", sanoi Dick ja lauloi vanhan neekeripsalmin:

    "Jokainen, jokainen
    itsekseen, vain itsekseen
    tehköön aina parannuksen."

"Ja minä tahdon, että sinä sanot minulle uudelleen, mitä sanoit äsken."

Paula nauroi iloisesti:

"Minä rakastan sinua, Punapilvi", sanoi hän. "Olen päässyt itsestäni selville. Minulla ei ikimaailmassa tule olemaan muuta miestä kuin sinä. Ole nyt kiltti ja anna minun mennä pukeutumaan. Ehdin hädin tuskin välipalalle."

"Saanko tulla luoksesi? Silmänräpäykseksi?" pyysi Dick.

"Et vielä, kärsimätön poika. Kymmenen minuutin kuluttua. Anna minun suoriutua ensiksi Oh Dearista. Sitten olen valmis metsästykseen. Otan vihreän ja punaisen ryöväripukuni pitkine sulkineen. Ja 30-30. Se on riittävä kuguaareille."

"Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi", jatkoi Dick.

"Ja sinä saat minut myöhästymään. Soita loppusoitto. Punapilvi, minä rakastan sinua tällä hetkellä enemmän..."

Dick kuuli hänen panevan kuulotorven pois. Ja seuraavana hetkenä hän huomasi melkein vastahakoisesti antautuvansa onnelle, josta äsken oli puhunut. Pikemminkin hän luuli kuulevansa Paulan ja Grahamin intohimoisten äänien laulavan Mustalaislaulua.

Oliko Paula leikkinyt Grahamin kanssa, vai oliko hän leikkinyt hänen itsensä kanssa? Sellainen käytös olisi hänen puoleltaan ennenkuulumaton ja käsittämätön.

Dick pudisti hämmästyneenä päätään ja katsoi kelloaan. Kymmenen minuutin, vähemmän kuin kymmenen minuutin kuluttua hän kietoisi käsivartensa Paulan ympärille ja saisi tietää kaikki.

Lyhyt odotusaika tuntui niin pitkältä, että hän hitaasti lähti matkalle, pysähtyi sytyttämään savukkeen, heitti sen ensimmäisen savun vedettyään pois ja seisahtui jälleen kuunnellakseen kirjoituskoneen napsutusta sihteerin huoneesta. Oli vielä jäljellä kaksi minuuttia.

Äkkiä Dick säpsähti. Hän oli kuullut Paulan sivurakennuksesta laukauksen, jonka tunsi heti hänen 30-30:stä lähteneeksi. Hän ehtii ennen minua, ajatteli Dick syöstessään eteenpäin, ja kaikki mikä äsken oli ollut hänelle käsittämätöntä, oli nyt yhtä kirkasta ja selvää kuin kiväärinlaukaus.

Ja juostessaan läpi käytävien sekä huoneiden, joiden ovet hän jätti selälleen, oli hänen aivoissaan vain yksi ainoa selvä ajatus: Hän ehtii ennen minua.

Paula loikoi kokoonvaipuneena ja väristen täydessä metsästyspuvussa lukuunottamatta pieniä kannuksia, joita pelästynyt kamarineiti piteli käsissään.

Dick tutki nopeasti. Paula hengitti, vaikka oli tajuttomana. Kuula oli tunkeutunut sisään rinnan vasemmalta puolelta. Dick juoksi puhelimeen ja odottaessaan, että talon keskus yhdistäisi hänet ulkolinjaan, pyysi hän, että Hennessy haettaisiin puhelimeen. Erään tallirengin juostessa eläinlääkäriä hakemaan käski hän Oh Joyn jäädä puhelimen ääreen ja lähettää Oh My heti hänen luokseen.

Syrjäkatseella näki Dick Grahamin syöksyvän sisään ja kiiruhtavan Paulan luo.

"Hennessy", käski Dick, "tulkaa heti. Ottakaa mukaanne kaikki mitä tarvitaan väliaikaista sitomista varten. Kuula on lävistänyt keuhkot tahi sydämen. Kenties molemmat. Tulkaa heti mrs Forrestin huoneeseen. Pian!"

"Älä liikuta häntä", sanoi Dick terävästi Grahamille. "Se voisi aiheuttaa pahemman verenvuodon."

Sitten tuli Oh Joyn vuoro.

"Lähetä Callahan silmänräpäyksessä Eldoradoon. Sano, että hän kohtaa tohtori Robinsonin tiellä ja kyyditsee hänet tänne raivokasta vauhtia. Hänen on kiidettävä kuin olisi paholainen kantapäillä. Sano hänelle, että mrs Forrest on haavoittunut ja hän voi kiiruhtamalla pelastaa tämän hengen."

Kuulotorvi korvalla hän kääntyi katsomaan Paulaa. Graham, joka seisoi kumartuneena haavoittuneen yli, kohtasi hänen katseensa.

"Forrest", alkoi hän, "jos olet lopettanut puhelun..."

Mutta Dick vaiensi hänet heittäen varoittavan katseen Oh Deariin, joka seisoi yhä vielä aivan avuttomana pidellen kannuksia käsissään.

"Siitä voimme keskustella myöhemmin", sanoi Dick lyhyesti lähentäen suutaan puhetorveen.

"Tohtori Robinson? Hyvä. Mrs Forrest on saanut kiväärinkuulan keuhkojen tai sydämen, ehkä molempien läpi. Callahan on matkalla teitä vastaan. Ajakaa niin nopeasti kuin voitte, kunnes tapaatte hänet."

Graham vetäytyi syrjään, kun Dick lankesi polvilleen ja kumartui Paulan yli. Hän katsoi Grahamiin, pudisti päätään ja sanoi:

"Tämä ei ole leikkiä." Sen jälkeen hän kääntyi Oh Deariin. "Pane kannukset pois ja hae tyynyjä. Evan, auta toiselta puolen ja nosta häntä hiljaa ja tasaisesti. Oh Dear, työnnä tyyny alle – varovasti, varovasti."

"Anna mr Bonbrightin asettua puhelinpöydän ääreen Oh Joyn tilalle. Sano, että Oh Joy seisoo hänen vieressään valmiina lähettämään määräykset. Niinpian kuin Saunders tulee mr Biskopin ja hänen seurueensa kanssa, on Oh Joyn lähetettävä hänet, salaman nopeudella auttamaan Callahania siltä varalta, että tälle olisi sattunut jokin onnettomuus. Sano Oh Joylle, että hakee käsiinsä mr Mansonin ja mr Pittsin tahi ketkä kaksi päällysmiestä tahansa, joilla on auto ja antaa heidän autoineen odottaa talon ulkopuolella. Sano Oh Joylle, että mr Biskopin seurueesta on huolehdittava niinkuin tavallisesti. Ja tule tänne takaisin heti kun kutsun sinua."

Dick kääntyi Oh Deariin.

Oh Dear pudisti päätään ja väänteli käsiään.

"Missä sinä olit, kun laukaus kuului?"

Kiinalaistyttö osoitti pukuhuoneeseen.

"Jatka, kerro", käski Dick.

"Mrs Forrest sanoo kannuksista. Ne minä olla unohtanut. Minä mennä heti. Minä kuulla pyssy. Minä tulla takaisin pian. Minä juosta."

Hän osoitti Paulaa näyttääkseen mitä oli tavannut.

"Mutta pyssy?" kysyi Dick.

"Ei järjestyksessä. Ehkä pyssy ei toimia. Ehkä neljä minuuttia, viisi minuuttia mrs Forrest koettaa saada pyssy toimia."

"Hän askarteli pyssyn kanssa, kun sinä menit kannuksia hakemaan?"

Oh Dear nyökkäsi.

"Sitä ennen minä sano ehkä Oh Joy voi panna pyssy toimia. Mrs Forrest sanoo ei tarvita. Hän sanoo te tehdä se. Hän panna pyssy maahan. Hän koettaa sormella. Sitte hän käske minä tuoda kannus. Sitten... pyssy ampua."

Hennessyn tulo keskeytti enemmät kysymykset. Hänen tutkimuksensa oli tuskin pitempi kuin Dickin. Hän katsoi ja pudisti päätään.

"Ei mitään, jota minä uskaltaisin tehdä, mr Forrest. Verenvuoto on lakannut itsestään; mutta se jatkuu sisäänpäin. Oletteko lähettäneet hakemaan lääkäriä."

"Robinsonia. Tapasin hänet puhelimella vastaanottohuoneestaan. Hän on nuori ja etevä kirurgi", selitti Dick Grahamille. "Hän on tarmokas ja yritteliäs. Tällaisessa tapauksessa luotan häneen enemmän kuin johonkin vanhaan kuuluisuuteen. Mitä te luulette? Onko toivoa, Hennessy?"

"Näyttää pahalta, mutta minä en osaa päättää, minähän olen vain eläinlääkäri, Robinson tietää kyllä. On vain odotettava."

Dick nyökkäsi ja meni Paulan makuuhuoneeseen nähdäkseen Callahanin lähtevän. Hän näki auton liikkuvan aluksi hiljaa, mutta lähtevän sitten huimaavaa vauhtia. Graham tuli hänen jälkeensä makuuhuoneeseen.

"Pyydän anteeksi, Forrest", sanoi hän. "Kadotin kokonaan malttini. Tapasin sinut täällä ja luulin sinun olleen tapahtuman aikana läsnä. Se oli kai vahingonlaukaus."

"Niin pikkuraukkani", sanoi Dick. "Ja hän oli aina niin ylpeä siitä, ettei milloinkaan käsitellyt huolimattomasti ampuma-asetta."

"Olen katsonut pyssyä, mutten huomannut sen olevan epäkunnossa."

"Juuri sen vuoksi se tapahtui. Se, mikä on epäkunnossa, meni paikoilleen ennen kuin pyssy laukesi."

Puhuessaan ja valehdellessaan niin, että Grahamkin tuli johdetuksi harhaan, ymmärsi Dick varsin hyvin, kuinka kaikki oli tapahtunut. Paulan laulama Mustalaislaulu oli ollut hyvästijättö Grahamille. Samoin oli laita hänen itsensä kanssa. Paula oli ottanut häneltä puhelimitse jäähyväiset ja sanonut, ettei ikimaailmassa omistaisi ketään muuta miestä kuin hänet.

"Hän oli rohkea, hän oli rohkea", mutisi Dick vapisevin huulin. "Pikku raukka. Hän ei voinut valita meidän kahden välillä ja ratkaisi asian tällä tavoin."

Yhdessä Grahamin kanssa hän meni takaisin huoneeseen, jossa Paula oli, odottamaan lääkäriä. Graham näytti levottomalta, ei olisi mielellään poistunut, mutta ymmärsi, että hänen täytyi.

"Jää tänne, Evan", sanoi Dick. "Hän piti paljon sinusta, ja kun hän avaa silmänsä, tulee hän iloiseksi nähdessään sinut."

Dick ja Graham seisoivat kappaleen matkaa Paulasta Robinsonin tutkiessa häntä. Kun hän nousi ilmaisten merkillä olevansa valmis, katsoi Dick häneen kysyvästi. Robinson pudisti päätään.

"Ei ole mitään tehtävissä", sanoi hän. "On kysymyksessä tunnit eikä vain minuutit." Hän tutki hetken Dickin kasvoja. "Minä voin vapauttaa hänet, jos sanotte sanankaan. Hän tulee ehkä tajuihinsa ja kärsii silloin tuskia."

Dick kulki huoneen poikki ja suuntasi sitten sanansa Grahamille.

"Miksikä hän ei saisi elää, vaikkakin vain hetken. Tuskat eivät ole niin tärkeitä. Ne saavat välttämättömän loppunsa. Se on minun ajatukseni ja kai sinunkin. Hän rakasti elämää, jokaista silmänräpäystä siitä. Miksikä lyhentäisimme sitä vähää, mikä hänellä vielä on jäljellä?"

Graham taivutti päätään ja Dick kääntyi lääkäriin.

"Te ehkä voitte saada hänet tajuihinsa. Tehkää se, jos voitte. Ja jos tuskat osoittautuvat liian vaikeiksi, auttakaa häntä silloin."

– – –

Kun Paula avasi silmänsä, viittasi Dick Grahamia luokseen. Ensiksi katsoi Paula vain kummastuneena ympärilleen. Sitten suuntautuivat hänen silmänsä ensiksi Dickin kasvoihin ja sen jälkeen Grahamin. Tuntiessaan heidät väikkyi hänen huulillaan heikko hymy.

"Luulin... luulin ensiksi olevani kuollut", sanoi hän.

Mutta pian hänessä heräsi toinen ajatus, Dick aavisti sen silmistä, jotka katselivat häntä tutkivasti. Paulan silmät tiedustelivat, ymmärsikö Dick, ettei tämä ollut mikään onnettomuus. Dick ei ilmaissut itseään. Paula saisi kuolla uskossaan.

"Minä... olin... väärässä", sanoi pikkurouva. Hän puhui hitaasti, heikosti, kärsi nähtävästi kovia tuskia ja kokosi joka sanan välillä voimiaan. "Olin aina niin varma, minulle ei milloinkaan ole sattunut mitään onnettomuutta, ja katsokaa nyt mitä minä olen tehnyt."

"Niin, se oli kauhea onnettomuus", sanoi Dick myötätuntoisesti. "Miten se tapahtui? Liipasin epäkunnossa?"

Paula nyökkäsi jälleen, hänen huulillaan näkyi heikko hymy, ja hän sanoi leikillisesti. "Oi, Dick, mene huutamaan naapurit sisään ja näytä heille, mitä pikku Paula on tehnyt."

"Onko tämä hyvin vakava?" kysyi hän sitten. "Ole suora, Punapilvi – sinä tunnet minut", lisäsi hän hetken kuluttua, kun Dick ei vastannut.

Tämä pudisti päätään.

"Kuinka kauan?" kysyi Paula.

"Ei kauan", vastasi Dick. "Sinä voit tulla autetuksi milloin hyvänsä."

"Tarkoitat –?" Paula heitti sivukatseen lääkäriin ja katsoi jälleen Dickiin, joka nyökkäsi.

"Sitä saatoin sinulta odottaakin. Punapilvi", mutisi hän kiitollisena, "mutta suostuuko mr Robinson siihen?"

Lääkäri astui esiin, niin että Paula saattoi hänet nähdä ja nyökkäsi.

"Kiitos, tohtori. Tehkää se silloin kun sanon."

"Onko sinulla kovia tuskia?" kysyi Dick.

Hänen silmänsä olivat rohkeat ja aivan auki, mutta huulet värisivät hetken, ennen kuin hän vastasi: "Ei paljon... mutta hirveitä, aivan hirveitä. Minä en mielelläni kestä niitä kauan. Sanon siitä sitten."

Vielä kerran ilmaisi hymy hänen huulillaan hänen saaneen uuden mielijohteen.

"Elämä on kummallista, hyvin kummallista, eikö niin? Tiedättekö, haluan kuolla korvissani rakkauslaulu. Te ensiksi, Evan, laulakaa 'Mustalaislaulu.' – Ah, lauloin sen kanssanne tunti sitten. Ajatelkaa! – Laulakaa, Evan, pyydän teitä."

Graham katsoi Dickiin ikäänkuin pyytäen lupaa ja Dick antoi sen silmillään.

"Ah, laulakaa se voimakkaasti, intohimoisesti, iloisesti, aivankuin rakastunut mustalainen sen laulaisi ja seisokaa kauempana, ett,ä voin nähdä teidät."

Ja sillä aikaa kun Graham lauloi koko laulun alusta loppuun, seisoi Oh My liikkumattomana kuin kuvapatsas erään oven vieressä ja odotti määräyksiä. Oh Dear seisoi surun lamauttamana hallitsijattarensa pään vieressä, hän ei enää väännellyt käsiään, vaan piti ne niin kovasti yhteenpuristettuina, että sormenpäät olivat valkoiset. Paulan pukeutumispöydän ääressä liotteli tohtori Robinson äänettömästi narkoottisia pillereitä lasissa ja täytti morfiiniruiskunsa.

Kun Graham oli lopettanut, kiitti Paula häntä silmillään, sulki ne ja oli hetken hiljaa.

"Ja nyt, Punapilvi". sanoi hän avatessaan silmänsä uudelleen, "laula Aikutin laulu. Seiso siellä missä Evan seisoi, niin että näen sinut selvästi."

Ja Dick lauloi.

Laulun loputtua lepäsi Paula jälleen hetken hiljaa.

Kerran hän koetti vetää syvään henkeään, se sai hänet yskimään.

"Koeta olla yskimättä", sanoi Dick. He näkivät Paulan silmäkulmien vetäytyvän tahdonponnistuksesta kokoon.

"Oh Dear, tule tänne, että näen sinut", sanoi hän sitten.

Kiinalaistyttö totteli, mutta liikkui kuin sokea, niin että Robinsonin täytyi johtaa häntä käsivarresta.

"Hyvästi, Oh Dear. Sinä olet aina ollut hyvin kiltti. Ja joskus minä kenties en ole ollut sinulle hyvä. Muista, että mr Forrest on aina oleva sinulle isänä ja äitinä. Kaikki minun meripihkakoristeeni ovat sinun."

Hän sulki silmänsä merkiksi, että lyhyt puhelu oli päättynyt.

"Olen valmis, Dick", sanoi hän väsyneesti silmät vielä suljettuna. "Nyt tahtoo pienokainen nukkua. Onko tohtori valmis? Tule lähemmäksi ja pidä minun kädestäni."

Hän käänsi silmänsä Grahamiin, Dick ei katsonut sinne, sillä hän tiesi katseen olevan täynnä rakkautta, samoin kuin tulisi olemaan siinäkin katseessa, jonka Paula viimeisen kerran loisi häneen itseensä.

"Kerran", selitti Paula Grahamille, "täytyi minut leikata ja minä annoin Dickin pidellä kädestäni nukutettaessa. Se oli hyvin helppoa."

Hiljaisuuden vallitessa hän katsoi yhä Grahamiin ja käänsi sitten kasvonsa Dickiin, joka oli polvistunut hänen viereensä ja piteli hänen päätään.

Paulan sormet painoivat hänen sormiaan ja viitaten silmillään hän veti Dickin korvan huuliensa luo.

"Punapilvi", kuiskasi hän, "minä rakastan sinua enin ja olen ylpeä, että olen niin kauan ollut sinun." Hän veti miehensä lähemmäksi. "Ja olen pahoillani ettemme saaneet lapsia."

Paulan sormien vaimeneva kosketus antoi Dickille merkin vetäytyä takaisin niin, että Paula saattoi katsoa toisesta toiseen.

"Kaksi hyvää miestä, kaksi hyvää miestä. Hyvästi, hyvät miehet. Hyvästi, Punapilvi."

He odottivat, kunnes tohtori paljasti Paulan käsivarren pistosta varten.

"Nukkumaan, nukkumaan", kujersi pikkurouva ikäänkuin olisi matkinut unista lintua. "Olen valmis tohtori. Puhkaiskaa ensin iho. En halua, että se koskee. Pitele minua lujasti, Dick."

Robinson, joka oli saanut Dickin silmistä luvan, pisti kevyesti ja nopeasti ruiskunkärjen ihoon.

"Nukkumaan, nukkumaan", mutisi Paula unisesti hetken kuluttua.

Puoleksi tiedottomasti hän kääntyi kyljelleen, koukisti käsivartensa tyynylle ja veti ruumiinsa kokoon sellaiseen asentoon, jossa Dick tiesi hänen mieluimmin nukkuvan. Pitkän hetken kuluttua hän huokasi väsyneesti ja alkoi kuolinkamppailunsa niin kevyesti, että oli poissa, ennen kuin he siitä tiesivät. Ulkoa tunkeutui huoneeseen kanarialintujen viserrys, kaukaa kuului Mountain Ladin hirnunta ja Fohteringtonprinsessan hopeanheleä vastaus.