[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcMJzGXoTpn2rhLS4Mz_TyEPRYSDJWzW_p5QxJweiA14":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":4,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1937,"Suuren talon pikkurouva","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1937-london-jack-suuren-talon-pikkurouva","1937__London_Jack__Suuren_talon_pikkurouva",null,"romaani",[],[],"fi",48603,313026,true,[],[],[],"Dick Forrest on varakas kalifornialainen suurtilallinen, jonka hallittu ja tehokas elämä mullistuu, kun hänen vaimonsa Paula rakastuu perheen yhteiseen ystävään. Romaani on kuvaus intohimoisesta kolmiodraamasta sekä modernista maanviljelystä ja hevostalousopeista 1900-luvun alun Yhdysvalloissa.","Jack Londonin 'Suuren talon pikkurouva' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1937. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUUREN TALON PIKKUROUVA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomentanut\n\nAito Kare\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nHän heräsi kevyesti ilman mitään liikkeitä, aukaisi silmänsä ja\nhuomasi, että oli pimeä. Päinvastoin kuin muut, joiden täytyi hapuilla,\ntunnustella ja kuunnella päästäkseen selville ympäristöstään, tunsi\nhän heti herättyään itsensä, totesi ajan, paikan ja henkilöllisyyden.\nLepotuntien jälkeen palasi hän ponnistuksitta keskeytyneeseen\nelämänkulkuun. Hän tiesi olevansa Dick Forrest, suurtilallinen, joka\noli nukahtanut muutamia tunteja sitten, asetettuaan tulitikun unisesti\nkirjan väliin ja sammutettuaan lampun.\n\nAivan läheltä kuului uneliaan suihkulähteen lirinä. Kauempaa, niin\nheikkona ja kaukaisena, että ainoastaan tarkka korva saattoi sen\nerottaa, kuului ääni, joka sai hänet tyytyväisenä hymyilemään. Hän\ntiesi King Polen ammuvan. -- King Polen, verrattoman, lyhytsarvisen,\nkolmasti Kalifornian nautakarjanäyttelyssä ensimmäisen palkinnon\nsaaneen härän. Verkalleen katosi hymy Dick Forrestin kasvoilta, kun\nhän ajatteli uusia riemuvoittoja, joita tänä vuonna aikoi saavuttaa\nitäisten valtioitten maanviljelysnäyttelyissä. Hän tahtoi näyttää, että\nKaliforniassa syntynyt ja kasvanut eläin pystyi kilpailemaan Sowassa\nkasvatettujen tahi lyhytsarvisen rodun vanhasta emämaasta meren poikki\ntuotujen valioeläinten kanssa.\n\nHymyilyn muutamia sekunteja myöhemmin kadottua hän ojensi kätensä ja\npainoi ensimmäistä sähkönappuloiden rivissä olevista nappuloista.\nRivejä oli kolme. Katossa olevasta, suuresta lampusta virtaava\nvalo täytti makuuhuoneen, jonka kolme seinää olivat hienosta\nkuparilankaverkosta. Neljäs oli talon mahtava, betonista tehty ja\nlasiovilla varustettu ulkoseinä.\n\nHän painoi toista sähkönappulaa, kirkas valo keskittyi eräälle kohdalle\nbetoniseinää valaisten vuorotellen kelloa, ilmapuntaria, Celsius- ja\nFahrenheit-lämpömittareita. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mitä näillä\nkojeilla oli hänelle sanottavaa: aika 4.30; ilmanpaine 29,80, joka\noli tähän vuodenaikaan ja tällä korkeudella tavallinen; astemäärä 36°\nFahrenheitiä. Uudelleen nappulaa painamalla katosivat ajan, lämmön ja\nilmanpaineen ilmoittajat pimeyteen.\n\nKolmatta nappulaa painamalla hän sytytti lukulampun, josta valo lankesi\nylhäältä ja takaa, niin ettei se vaivannut silmiä. Ensimmäinen nappula\nsammutti kattovalon. Hän otti lukupöydältä käteensä käsikirjoituspakan,\nsytytti savukkeen ja alkoi lyijykynällä korjailla.\n\nTämä oli nähtävästi työtätekevän miehen makuuhuone. Se oli\nkäytännöllisesti sisustettu eikä siitä puuttunut upeuttakaan.\nRautavuoteen harmaa emaljiväri soveltui betoniseinään. Vuoteen\njalkopään yläpuolella riippui harmaa sudennahka. Lattialla, jossa\ntohvelit olivat, oli pitkävillainen vuorikauriinnahka.\n\nSuurella lukupöydällä, jolla oli säännöllisesti pinottuja kirjoja,\naikakauslehtiä ja kirjoitusvälineitä, oli vielä tilaa tulitikuille,\nsavukkeille, tuhkakupille ja termospullolle. Sanelemista varten aiottu\nparlografi seisoi käännettävällä pöydällä. Seinältä ilmapuntarin ja\nlämpömittarin alta hymyilivät pyöreästä puukehyksestä naiskasvot.\nSähkönappularivin ja kääntöpöydän välistä pisti avoimesta kotelosta\nesiin Colt-revolverin perä.\n\nTäsmälleen kello kuusi, kun päivänvalo oli alkanut tunkeutua\nmetallilankaverkon kautta sisään, ojensi Dick Forrest, irroittamatta\nkäsikirjoituksesta silmiään, oikean kätensä ja painoi erästä toisessa\nrivissä olevaa nappia. Viisi minuuttia myöhemmin astui pehmeissä\ntohveleissa kävelevä kiinalainen sisään. Hän kantoi pientä, kirkasta\nmetallitarjotinta kahvikuppeineen, hopeisine kahvikannuineen ja\nkerma-astioineen.\n\n\"Hyvää huomenta, Oh My\", tervehti Dick Forrest hymyilevin huulin ja\nsilmin.\n\n\"Hyvää huomenta, isäntä\", vastasi Oh My järjestäen lukupöydällä tilaa\ntarjottimelle ja kaataen kahvia kuppiin.\n\nOdottamatta mitään määräyksiä ja huomatessaan herransa jo pitelevän\ntoisessa kädessään kahvikuppia ja korjailevan toisella käsikirjoitusta,\notti Oh My lattialta pienen, vaaleanpunaisen, pitseillä koristetun\naamumyssyn ja katosi äänettömästi. Hän liukui kuin varjo lasioven\nkautta ulos.\n\nTäsmälleen puoli seitsemän hän palasi takaisin mukanaan suurempi\ntarjotin. Dick Forrest pani pois käsikirjoituksen, tarttui kirjaan,\njonka nimi oli \"Syötävien sammakkojen kasvattaminen\", ja varustautui\nsyömään. Aamiainen oli yksinkertainen, mutta sangen tukeva -- kahvia,\nkaksi pehmeäksi keitettyä, lasiin voin kera vispattua, kiehuvankuumaa\nmunaa ja pala käristettyä kinkkua porsaasta, jonka hän itse oli\nkasvattanut.\n\nNyt lankesi auringonvalo metalliverkon läpi vuoteelle. Forrest tyhjensi\nkahvikuppinsa, merkitsi sammakkokirjan tulitikulla ja ryhtyi jälleen\nkäsikirjoitusta lukemaan.\n\nHetken kuluttua hän keskeytti kuullessaan leivosen pehmeän\nlaulun. Kello oli seitsemän. Hän pani käsikirjoituksen syrjään\nja alkoi puhelinkeskustelujen sarjan hoitaen tottunein käsin\npuhelinyhdistelypöytää.\n\n\"Halloo, Oh Joy\", sanoi hän ensiksi. \"Onko mr Thayer hereillä? Hyvä on,\nälä häiritse häntä. En luule hänen aikovan syödä aamiaista vuoteessa,\nmutta ota selko siitä. -- Niin, aivan oikein, näytä hänelle kuinka hän\nsaa kuumaa vettä, hän ei ole ehkä perillä siitä. -- Niin. Ajatelkaa\nyhden lisätyömiehen ottamista niin pian kuin käy päinsä. Kauniin\nvuodenajan tullen on aina paljon hakijoita. -- Tietysti. Käyttäkää\nhyvää arvostelukykyänne. Hyvästi.\"\n\n\"Hra Hanley?\" alkoi hän seuraavan keskustelunsa. \"Olen ajatellut\nBuckey-joen patoamista. Antakaa minulle perustuksenlaskemista ja\nkivitöitä koskeva kustannusarvio. -- Niin. Arvelen perustuksen\nlaskemisen tulevan maksamaan 6 tai 10 senttiä enemmän yardia kohti. Ei,\nemme voi alkaa, ennen kuin kahden viikon kuluttua. -- Tietysti, uudet\nsähkötraktorit, jos ne joskus saapuvat, vapauttavat meidät hevosten\nkäytöstä kynnössä. -- Niin, siitä asiasta saamme puhella mr Everanin\nkanssa. Hyvästi.\"\n\nJa kolmas keskustelu:\n\n\"Mr Dawson? Kolmekymmentäkuusi astetta makuuhuoneessani hetki sitten.\nAlavilla mailla on arvatenkin valkoisenaan kuuraa. Mutta tämä on tänä\nvuonna todennäköisesti viimeinen pakkasyö. -- Niin, he vannoivat, että\nsähköaurat ovat lähetetyt kaksi päivää sitten. Soittakaa asiamiehelle.\nHyvästi.\"\n\nForrest nousi yöpuvussaan vuoteelta, pisti jalkansa tohveleihin ja\nmeni lasioven kautta kylpyyn, jonka Oh My oli jo laittanut kuntoon.\nNeljännestä myöhemmin hän loikoi pestynä ja ajeltuna jälleen\nvuoteellaan Oh Myn hieroessa hänen jalkojaan.\n\nNe olivat hyvinmuodostuneet jalat ja saattoivat kertoa miehestä yhtä\nja toista. Oikeassa pohkeessa oli monia tummia arpia, joista yksi,\naivan polven alapuolella, ulottui luuhun asti. Polven ja lonkkaluun\npuolivälissä oli kolme tummaa, pitkää merkkiä vanhasta veitseniskusta.\n\nUlkoa kuului reipas hirnuminen, tulitikku pistettiin sammakkokirjan\nväliin, ja Oh Myn pukiessa herraansa ja ollessa juuri vetämässä\njalkoihin sukkia ja saappaita, kääntyi Dick ja katsoi sille suunnalle,\njosta hirnuminen oli kuulunut. Tietä pitkin, kukkivien syreeninen\nvälitse, johti tallirenki suurta oritta, joka aamuauringossa kimalteli\npunertavalta, ylpeä harja liehui, ja oriin silmät harhailivat pitkin\nkenttää, samalla kun hänen rakkauskutsunsa kaikui yli keväisen kentän.\n\nDick Forrest tuli sekä levottomaksi että iloiseksi -- iloiseksi\nnähdessään komean eläimen, ja levottomaksi pelätessään sen voivan\nherättää nuoren naisen, joka hymyili pyöreästä kehyksestä hänen\nseinältään. Hän heitti nopean katseen kaksisataa jalkaa leveän\npihan yli nuoren naisen siipirakennukseen. Verhot siellä olivat\nalhaalla. Ne eivät liikkuneet. Jälleen hirnui ori, ja parvi villejä\nkanarialintuja lehahti lentoon pihalla olevista kukista ja pensaista\nkuin vihreänkultaiset valosäteet auringosta.\n\nHän seurasi oritta silmillään niin kauan, kuin se syreenipensaiden\nvälitse näkyi, kääntyi sitten palvelijaansa ja sanoi:\n\n\"Minkälainen on viimeksi otettu palvelija? Suoriutuuko hän hyvin?\"\n\n\"Hän sangen hyvä poika. Kaikki uutta hänelle. Mutta pian suoriutuu.\"\n\n\"Miksi niin arvelet?\"\n\n\"Minä herättää hänet kolme neljä aamua. Hän nukkuu kuin lapsi. Herää\nhymyillä kuten te. Se olla hyvä.\"\n\n\"Hymyilenkö minä herättyäni?\" kysyi Forrest.\n\nOh My nyökkäsi innokkaasti.\n\n\"Monta kertaa, monta vuotta minä herättää teitä. Aina kun teidän silmät\naukenevat, teidän silmät hymyile, teidän suu hymyile, teidän kasvot\nhymyile, te koko hymyile. Se olla hyvä. Mies herätä siten, hänellä\nolla hyvä ymmärrys. Sen minä tiedä. Uusi palvelija olla sellainen.\nVähitellen, hyvin pian, hän tulla hyvä palvelija. Te saada nähdä. Hänen\nnimi Chow Gam. Millä nimellä te kutsu hänet täällä?\"\n\nDick Forrest tuumi.\n\n\"Mitä nimiä meillä jo on?\" kysyi hän.\n\n\"Oh Joy, Ah Weil ja minä olla Oh My\", vastasi kiinalainen. \"Oh Joy\nsano, hän kutsu uusi palvelija...\"\n\nHän epäröi ja katsoi herraansa silmissään houkutteleva kimallus.\nForrest nyökkäsi.\n\n\"Oh Joy sano, hän kutsu uusi palvelija 'Oh Hell'...\"\n\n\"Ohoo!\" Forrest nauroi hyväkseen. \"Oh Joy on leikinlaskija. Hyvä nimi,\nmutta se ei sovi. Talossahan on rouva. Meidän on keksittävä toinen\nnimi.\"\n\n\"Oh Ho olla hyvä nimi.\"\n\nForrest kuuli vielä korvissaan oman huudahduksensa, joten hän ymmärsi,\nmistä Oh My oli saanut mielijohteensa.\n\n\"Hyvä on. Olkoon hänen nimensä Oh Ho.\"\n\nOh My taivutti päätään, meni nopeasti ulos lasiovesta ja palasi yhtä\nnopeasti tuoden Forrestin puuttuvat vaatteet, auttoi hänen ylleen\npaidan, pani hänen kaulaansa kaulaliinan, jonka hän itse saisi sitoa,\nkumartui alas ja kiinnitti kannukset paikoilleen. Huopahattu ja\nratsupiiska täydensivät asun.\n\nMutta vielä ei Forrest ollut vapaa. Oh My ojensi hänelle useita\nkirjeitä ja selitti, että ne olivat lähetetyt myöhään illalla asemalta,\nkun Forrest oli jo mennyt vuoteeseen. Hän avasi ne ja silmäsi nopeasti\nläpi lukuunottamatta yhtä, jonka hän luki tarkkaavasti ja rypistetyin\nsilmäkulmin. Sitten hän käänsi parlografipöydän lähemmäksi ja saneli\nnopeasti, pysähtymättä kertaakaan miettimään sanoja tahi ajatusta:\n\n    Kirjeenne johdosta 14 päivältä maaliskuuta surkuttelen,\n    että teille on levinnyt sikarutto. Valitan, että olette\n    katsonut sopivaksi vierittää siitä edesvastuun minulle. Samoin\n    surkuttelen, että lähettämäni karju on kuollut.\n\n    Saatan vain vakuuttaa teille, että meillä ei ole ensinkään\n    sikaruttoa eikä ole ollut kahdeksaan vuoteen, lukuunottamatta\n    kahta idästä tullutta lähetystä, viimeinen kaksi vuotta sitten,\n    mutta nuo eläimet eristettiin heti tultuaan tapojemme mukaisesti\n    tarkastuslaitokseen ja tapettiin, ennen kuin sikalaumaamme ehti\n    levitä rutto.\n\n    Katson olevan aihetta huomauttaa teille, etten kumpaisessakaan\n    tapauksessa syyttänyt myyjän lähettäneen minulle sairaita\n    eläimiä. En ollenkaan, sillä, kuten tiedätte, on sikaruton\n    puhkeamisaika yhdeksän vuorokautta ja minä otin selvän eläinten\n    lähetysajasta sekä ymmärsin, että ne olivat olleet lähetettäessä\n    terveitä.\n\n    Ettekö milloinkaan ole johtunut siihen ajatukseen, että rautatiet\n    usein ovat syyllisiä sikaruton levenemiseen? Oletteko koskaan\n    kuullut rautatien savustaneen tahi desinfioineen vaunun, jossa\n    rutontartuttamia sikoja on kuljetettu. Ottakaa selville päivä,\n    jolloin lähetin teille karjun, sekä päivä, jolloin otitte sen\n    vastaan ja lopuksi aika, jolloin tauti ilmeni. Karju oli,\n    kuten sanotte, matkalla viisi päivää. Vasta seitsemäntenä\n    päivänä vastaanottamisen jälkeen esiintyivät taudinoireet. Siis\n    kaksitoista päivää myöhemmin kun minä luovutin eläimen.\n\n    En voi olla yhtä mieltä kanssanne, minä en ole edesvastuussa\n    laumaanne kohdanneesta onnettomuudesta. Tullaksenne aivan\n    vakuutetuksi, voitte kirjoittaa valtion eläinlääkärille ja kysyä\n    häneltä onko minun maatilallani sikaruttoa vai ei.\n\n                                                Kunnioittaen...\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKun Forrest poistui makuuhuoneen oven kautta, kulki hän ensiksi\nhauskan, monilla vaatekappaleilla ja avaralla tulisijalla varustetun\npukeutumishuoneen läpi pitkään toimistohuoneeseen, jossa oli\nkirjoituspöytä, sanelukoneita, asiakirjakaappeja, kirjahyllyjä ja\nkirjesäiliö, joka ulottui matalaan kattoon saakka.\n\nHän painoi erästä keskellä seinää olevaa nappulaa ja kirjoilla\ntäytetty kirjahylly kääntyi saranoillaan paljastaen kapeat, rautaiset\nkiertoportaat. Hän meni niitä myöten varovasti alas, etteivät kannukset\ntarttuisi kiinni, ja kirjahylly palasi hänen takanaan paikoilleen.\nPortaitten alapäässä hän painoi jälleen erästä nappulaa, toinen\nkirjahylly kääntyi ja päästi hänet pitkään, matalaan, katosta lattiaan\nsaakka kirjoilla täytettyyn huoneeseen. Hän meni suoraan erään hyllyn\nluo ja otti sieltä etsimänsä kirjan. Hän selaili sitä, löysi sen\npaikan, jota haki, nyökkäsi tyytyväisenä ja pani kirjan paikoilleen.\n\nEräs ovi johti vahvojen betonipilarien muodostamaan käytävään.\nPilareita yhdistivät vankat, kuorenpeittämät petäjähirret.\n\nKoska hänen oli sivuutettava useita satoja jalkoja pitkät betoniseinät,\noli selvää, ettei hän ollut tullut suorinta tietä ulkoilmaan. Vanhojen\ntammien alla, jossa korkeat sitomispylväät kaluttuine kuorineen ja\nkavioiden pöyhimä maa osoittivat, että siellä tavallisesti seisoi\nsidottuna suuri joukko hevosia, tapasi hän raudikkotamman, joka vivahti\nheikosti kullanväriin. Hevosen hyvinhoidetulla karvalla kimalteli\naamuauringon säteitä, jotka lankesivat vinosti lehtien välitse. Eläin\noli levoton ja tulinen.\n\n\"Miten on 'ihmissyöjän' laita tänään?\" kysyi Forrest tarttuen tamman\nriimuun.\n\nEläin veti luimuun pienimmät korvat, joita milloinkaan on hevosella\nnähty, -- korvat, jotka kielivät täysiverisen oriin villistä\nrakkausseikkailusta villin vuoristotamman kanssa -- ja tavoitti\nForrestia hampaillaan ilkeydestä kiiluvin silmin.\n\nSe tanssi ja hypähteli syrjään koettaen kohota pystyyn, kun Forrest\nheittäytyi satulaan; tuon tuostakin yrittäen nousta pystyyn tanssi\ntamma eteenpäin tietä pitkin. Ja se olisi noussutkin pystyyn,\njollei remmi olisi pitänyt sen päätä alhaalla ja samalla pelastanut\nratsastajan nenää sen raivoisilta päänheitoilta.\n\nForrest oli niin tottunut tamman tapoihin, että kiinnitti niihin\ntuskin huomiota. Koneellisesti, liikuttamalla aivan kevyesti\nhevosen koukistunutta kaulaa ohjaksilla tai käyttämällä polvia ja\nkannuksia, hän piti sen oikealla tiellä. Erään kerran, kun tamma\nheittäytyi syrjään, hän näki vilahduksen Suurtalosta. Suurelta se\nnäytti, mutta oli niin säännöttömästi rakennettu, ettei se ollut niin\nsuuri kuin näytti. Etusivu oli kahdeksansataa jalkaa pitkä. Mutta\ntästä kahdeksastasadasta jalasta muodostivat suuren osan tiilillä\npäällystetyt betonikäytävät, jotka yhdistivät rakennuksen eri osia.\n\nVaikkakin Suurtalon arkkitehtuuri oli espanjalaista, ei se\nollut kuitenkaan sitä tyyliä, joka sata vuotta sitten tuotiin\nMeksikosta ja josta meidän aikamme arkkitehdit muodostivat\nkalifornialais-espanjalaisen rakennustyylin. Espanjalais-maurilaiseksi\nolisi Suurtaloa voinut pikemminkin sanoa, vaikka kyllä oli\nammattimiehiä, jotka olisivat innokkaasti vastustaneet sitä käsitystä.\n\nTilavuus ilman ankaraa vakavuutta ja kauneus ilman komeilua olivat\npääasiallisimmat vaikutteet, jotka Suurtalosta sai. Silmänräpäyksen\najan, tamman tehdessä syrjähyppynsä, viipyivät Dick Forrestin silmät\npihan toisella puolella olevassa siipirakennuksessa, jota aamuauringon\nsäteet kultasivat; makuuhuoneen suljetut verhot ilmaisivat, että hänen\nvaimonsa vielä nukkui.\n\nTamma korskui. Hän pakotti sen kulkemaan tien toista laitaa. Pienien\njalkojen kannattamana aaltoili häntä vastaan valkoinen, kimalteleva\nsilkkivirta. Hän tunsi palkitun angoravuohilaumansa jokaisen vuohen\nsukupuineen ja esi-isineen. Niitä oli lähes kaksisataa, ja kun ei\nniitä ollut syksyllä keritty, tiesi hän, että välähtelevä villa,\njoka niiden kylkiä peitti ja oli yhtä hienoa kuin äskensyntyneen\nlapsen hiukset ja yhtä valkoista kuin vastasatanut lumi, oli paljon\ntavallista kahtatoista tuumaa pitempi, ja että se tulisi värjättynä\nmitä erilaisimpiin vivahduksiin muuttumaan sylenpituisiksi naisten\nirtopalmikoiksi, jolloin sen hinta olisi tavattoman kallis.\n\nKaunis näky viehätti häntä. Tie oli muuttunut lainehtivaksi\nsilkkisiteeksi välähtelevine, keltaisine kissansilmineen, jotka\nliukuivat ohi pelokkaina ja uteliaina tarkastellen häntä sekä hänen\nhermostunutta hevostaan. Viimeisenä kulki kaksi paimenta. He olivat\nlyhytkasvuisia, tummaihoisia, mustasilmäisiä miehiä, joiden eloisilla\nkasvoilla oli filosofinen ilme. He paljastivat päänsä ja kumarsivat\nForrestille.\n\nHän ratsasti edelleen. Kaikkialta kuului lannanhajoituskoneiden\nsurinaa. Jonkin matkan päässä loivilla, heikosti viettävillä\nkukkuloilla hän näki shiretammavaljakon toisensa jälkeen vetävän auroja\nedestakaisin ja kääntävän ruohonurmen hedelmälliseksi, tummanruskeaksi\npelloksi. Tähän kylvettäisiin sokerihirssiä ja maissia. Toisilla\nkukkuloilla kasvoi polvenkorkuinen vehnä tai apilas ja kanadalainen\nherne.\n\nHän ratsasti erään paikan läpi, jota olisi saattanut sanoa melkein\nkyläksi, vaikkei siellä ollut ainoatakaan kauppaa tai hotellia.\nTalot olivat pieniä huviloita, lujia, silmää miellyttäviä, niitä\nympäröi puutarha, jonka kestävät kasvit, myöskin ruusut, hymyilivät\nviimeöiselle pakkaselle.\n\nNoin puolen mailin päässä Suurtalosta hän ratsasti verstasrakennuksien\nsivu. Hän heitti silmäyksen ensimmäiseen. Alasimen edessä työskenteli\nseppä. Toinen, joka juuri oli kengittänyt erään shiretamman etujalat,\nviilasi kavion ulkoreunaa, ettei se kasvaisi kengän yli. Forrest näki\nsen, tervehti, ratsasti edelleen, pidätti hevostaan ja merkitsi jotakin\nmuistikirjaansa.\n\nHän sivuutti muita rakennuksia -- maalarin, vaunumestarin, peltisepän\nja puusepän. Hänen katsoessaan viimemainittua ajoi hänen ohitseen\nkuorma-auto kahdeksan mailin päässä olevalle rautatieasemalle. Se\noli voinkuljetusauto, joka vei meijerin päivän tuloksen kaupunkiin\nlähetettäväksi.\n\nSuurtalo oli koko ranchin napa. Sitä ympäröi joka suunnalta puolen\nmailin päässä olevat työkeskukset. Lakkaamatta tervehtien väkeään\nsivuutti Dick Forrest nelistäen karjakeskuksen, joka pitkine\nhuoneriveineen muodosti melkein rakennusmeren. Useita kertoja\npysähdyttivät hänet työpuvuissa olevat miehet, jotka tekivät\nsivistyneen vaikutuksen, he tulivat joko kävellen tahi ratsastaen\nja pysähtyivät neuvottelemaan. He olivat hänen päällysmiehiään,\nosastopäälliköitään ja puhuivat käyden yhtä suoraan asiaan kuin hän\nitsekin. Viimeinen aikoi ajaa ohi, mutta hänen isäntänsä pysäytti hänet.\n\n\"Hyvää huomenta, mr Hennessy. Miten pian saatte puolivillin tamman\nratsastetuksi niin, että mrs Forrest voi sitä käyttää?\"\n\n\"Haluaisin vielä aikaa yhden viikon\", vastasi mr Hennessy. \"Sitä on\nopetettu sen verran kuin mrs Forrest halusi, mutta se on hermostunut\nja liian herkkä, tahtoisin sen vuoksi vielä viikon saadakseni sen\nrauhallisemmaksi.\"\n\nForrest nyökkäsi myöntävästi ja Hennessy, eläinlääkäri, jatkoi:\n\n\"Haluaisin saada kaksi ajomiestä erotetuksi.\"\n\n\"Mikä vika niissä on?\"\n\n\"Toinen, äskentullut, Hopkins, on entinen sotilas. Hän ymmärtää ehkä\nmuuliaaseja, mutt'ei shirehevosia.\"\n\nForrest nyökkäsi.\n\n\"Toinen on ollut täällä kaksi vuotta, mutta nyt hän juo, ja kun hänellä\non päänkipuja, antaa hän huonon tuulensa purkautua hevosiin...\"\n\n\"Sehän on Smith, parraton mies ja toisessa silmässä kaihi?\" keskeytti\nForrest.\n\n\"Olen pannut hänet merkille\", jatkoi Forrest. \"Alussa hän oli hyvä,\nmutta on viime aikoina suistunut radaltaan. Erottakaa hänet! Ja toinen\nmyöskin. -- Hopkins, sanoitte? Asiasta toiseen, mr Hennessy\", sanoi hän\nottaen esille muistikirjansa, repäisten irti viimeksi kirjoittamansa\nlehden ja rypistäen sen käteensä, \"teillä on pajassa uusi kengittäjä.\nMitä hänestä pidätte?\"\n\n\"Hän on niin äskentullut, ettei minulla vielä ole hänestä mitään\nmielipidettä.\"\n\n\"Antakaa hänen tehdä noille kahdelle seuraa. Hän ei pysty tekemään\ntehtäviään. Näin hänen äsken kengittävän vanhaa Bessiestä ja vuolevan\npuolen tuumaa sen kavioista.\"\n\n\"Hän tietää, ettei sitä saa tehdä.\"\n\n\"Erottakaa hänet\", toisti Forrest ja ratsasti edelleen.\n\nHän näki paljon, joka teki hänet tyytyväiseksi. Kerran hän muisti\näänen: \"Hedelmällistä maata, hedelmällistä maata.\" Hän näki myöskin\nsellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja merkitsi sen muistikirjaansa.\nKuljettuaan ympyrässä Suurtalon ympäri ja ratsastettuaan puolen mailin\npäässä ympyrän ulkopuolella oleville rakennuksille, saapui hän matkansa\npäähän: sairaalaan. Siellä oli ainoastaan pari hiehoa, jotka olivat\ntuberkuloosin vuoksi tarkastuksen alaisia ja komea jerseykarju. Se\npainoi varmasti kaksisataa kiloa ja sen kirkkaat silmät, reippaat\nliikkeet ja kiiltävät harjakset osoittivat selvästi, ettei siinä ollut\nmitään vikaa. Kun se oli äsken Sowasta saapunut, täytyi sen ranchin\ntapojen mukaan olla määrätty aika tarkastuslaitoksessa. Sen nimi\nkantakirjassa oli Burgess, se maksoi viisisataa dollaria ja oli kahden\nvuoden vanha.\n\nJatkaessaan matkaansa erästä Suurtalosta säteettäin johtavaa tietä\npitkin, kohtasi hän mr Mendenhallin, joka oli tallin ja syöttömaiden\npäällysmies ja jonka katsottiin olevan selvillä ei vain jokaisesta\nranchilla löytyvästä ruohonkorresta, vaan myöskin sen pituudesta ja\niästä siitä saakka kun se oli siementä kasvanut.\n\nKeskustelu kävi nopeasti kosketellen ruohoa, sateita ja\nvuodentulotoiveita.\n\nTammien alla olevien pylväiden luona ei Forrestin tarvinnut sitoa\nhevostaan. Tallirenki tuli juosten ottamaan sen ja Forrest meni\nkilisevin kannuksin Suurtaloon.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nForrest astui Suurtalon erääseen osaan raskaan, raudoitetun tammioven\nkautta, joka näytti linnoituksen tornin ovelta. Siellä oli monta eri\novea. Valkeaan esiliinaan ja keittäjän myssyyn puettu kiinalainen avasi\novista yhden ja sen kautta tunkeutui kuuluviin dynamon vaimennettua\nsurinaa. Se sai Forrestin poikkeamaan sisään. Hän pysähtyi, piti ovea\nauki ja katsoi kylmään, sähköllä valaistuun sementtihuoneeseen, jossa\noli jääkone ja dynamo. Lattialla istui kyyristyneenä pieni, öljyisiin\nkoneenkäyttäjän vaatteisiin puettu mies. Forrest nyökkäsi hänelle.\n\n\"Onko jotakin hullusti, Thomson?\" kysyi hän.\n\n\"On ollut\", kuului lyhyt ja tyhjentävä vastaus.\n\nForrest sulki oven ja meni pitkään, tunnelintapaiseen käytävään.\nKapeat, ristikoilla varustetut ikkunat, jotka muistuttivat\nkeskiaikaisen linnan luukkuja, päästivät sisään auringonvaloa. Erään\noven kautta hän tuli matalaan huoneeseen, jonka suuressa tulisijassa\nolisi voinut paistaa härän. Mahtava puu, joka oli hehkuvien hiilien\npäällä, leimusi iloisesti. Kaksi biljardia, useita pelipöytiä ja joukko\npieniä nurkkasohvia muodosti pääasiallisen kaluston. Kaksi nuorta\nmiestä oli juuri kirjoittamassa liidulla tuloksiaan.\n\n\"Hyvää huomenta, mr Naismith\", sanoi Forrest leikillisesti. \"Täälläkö\nte kokoilette aineksia Lampaanhoitolehteen?\"\n\nNaismith, silmälasinen kolmikymmenvuotias hymyili hämillään ja osoitti\ntoveriaan.\n\n\"Wainwright tahtoi välttämättömästi pelierän\", selitti hän.\n\n\"Mikä merkitsee, että Lute ja Ernestine nukkuvat vielä viattomuuden\nunta\", nauroi Forrest.\n\nNuori Wainwright aikoi vastata, mutta ennen kuin hän ehti lausua\nhuulillaan olevia sanoja, jatkoi hänen isäntänsä matkaansa ja heitti\nNaismithille kysymyksen olkansa yli.\n\n\"Tahdotteko seurata minua puoli kaksitoista? Thayer ja minä menemme\nautolla katsomaan shropshirelampaita. Hän haluaa saada noin kymmenen\nvaununlastia lampaita. Ottakaa valokuvauskone mukaanne. Oletteko\ntavannut Thayerin tänään?\"\n\n\"Hän tuli aamiaiselle juuri, kun me poistuimme\", huomautti Bert\nWainwright.\n\n\"Jos tapaatte hänet, niin sanokaa, että hän on valmiina puoli\nkaksitoista. Teitä ei kutsuta Bert... armeliaisuudesta. Silloin ovat\ntytöt varmasti ylhäällä.\"\n\n\"Mutta ottakaa Rita mukaanne\", pyysi Bert.\n\n\"Ei tule kysymykseenkään\", vastasi Forrest ovelta. \"Me menemme\nliikeasioissa. Sitä paitsi ei Ritaa voi temmata irti Ernestinestä\nväkivallallakaan.\"\n\n\"Sen vuoksi juuri haluaisin nähdä, kykenisittekö te siihen\", hymyili\nBert.\n\n\"Kummallista, etteivät nuoret miehet koskaan pane arvoa sisarilleen.\"\nForrest viipyi hetken. \"Minusta Rita aina on ollut erinomaisen reipas\nsisar. Mikä vika hänessä on?\"\n\nEnnen kuin hän ehti saada vastausta, oli hän sulkenut oven ja meni\nkäytävää pitkin leveille kiertoportaille. Kun hän tuli portaiden\nyläpäähän, saivat pianosta kuuluvat tanssinsävelet ja helähtelevä\nnauru hänet vilkaisemaan sisään valkoiseen, auringonvalossa kylpevään\naamupäivähuoneeseen. Nuori tyttö kimonossa ja aamumyssyssä istui pianon\nääressä, sill'aikaa kuin kaksi samalla tavoin puettua käsikädessä\nopettelivat tanssia, jota eivät olleet tanssikoulussa oppineet ja joka\nei ollut aiottu miehisten katselijain nähtäväksi.\n\nPianon ääressä oleva tyttö huomasi hänet, nyökkäsi ja jatkoi\nsoittamista. Kesti minuutin ennen kuin tanssijat huomasivat hänet.\nSilloin he huusivat yllätettyinä, lankesivat nauraen toistensa syliin\nja musiikki lakkasi. Kaikki kolme olivat nuoria, ihania ja terveitä.\nForrestin silmät loistivat katsellessaan heitä.\n\nPienet, kiusoittavat lauseet, jollaiset ovat nuorten kesken tavallisia,\nlentelivät puolelta toiselle.\n\n\"Olen ollut täällä viisi minuuttia\", väitti Dick Forrest.\n\nPeittääkseen hämminkiään epäilivät molemmat tanssijat hänen\ntotuudenmukaisuuttaan ja muistuttivat hänen monista maankuuluista\nvalheistaan. Pianon ääressä istuva tyttö, Forrestin vaimon sisar,\nvakuutti, että Dickin huulilta putoili pelkkiä totuudenhelmiä; hän\noli itse nähnyt Dickin, kun tämä alkoi katsella tanssia, ja hänen\nlaskujensa mukaan tämä oli katsellut paljon kauemminkin kuin viisi\nminuuttia.\n\n\"No niin\", keskeytti Forrest heidän juttelunsa, \"joka tapauksessa\nluulee Bert, tuo kaino nuorukainen, että te ette ole vielä nousseet\nylös.\"\n\n\"Emme olekaan... hänelle\", vastasi toinen tanssijoista, nuori, eloisa\nVenus. \"Emmekä sinulle myöskään. Niin, että laputa tiehesi, poikaseni.\nKatoa!\"\n\n\"Ei, kuuleppas, Lute\", alkoi Forrest, \"vaikka minä olen vanha,\nelähtänyt ukko ja sinä olet vasta täyttänyt kahdeksantoista ja\nsatut olemaan vaimoni sisar, niin älä luulekaan voivasi leikkiä\nminun suhteeni koulumestaria. Älä unohda -- totean tosiasian, niin\nkiusallista kuin se sinulle Ritan vuoksi saattaa ollakin -- älä unohda,\nettä viimeisen kymmenen vuoden aikana olen löylyttänyt sinua useammin\nkuin haluat minun luettelevankaan.\"\n\n\"On tosin totta, etten ole enää niin nuori kuin ennen, mutta...\" Hän\ntunnusteli käsivarsilihaksiaan ja teki liikkeen ikäänkuin aikoisi\nkääriä hihansa ylös -- \"mutta vielä en ole aivan rappiolla ja jos sanot\nsanankaan lisää...\"\n\n\"No?\" kysyi nuori tyttö uhkaavasti ja taisteluhaluisesti.\n\n\"Jos sanot vielä sanankaan\", mutisi Dick uhkaavasti, \"yhdenkään\nsanan... Sitä paitsi minun on ilmoitettava ikäväkseni, että sinun\nmyssysi on vino. Eikä se muutenkaan, lievemmin sanoen, ole erittäin\nihastuttava. Minä saattaisin kutoa paljon aistikkaamman myssyn\nvarpaillani nukuksissa ollessani... niin, vaikkapa olisin merikipeäkin.\"\n\nLute heitti uhmaavasti vaaleata päätään, katsoi tovereihinsa ikäänkuin\nanoen ja sanoi:\n\n\"Oh, enpä tiedä. Näyttää sangen luultavalta, että me kolme voimme kyniä\ntuollaisen vanhan kielikellon. Mitä sanotte, tytöt. Hyökätkäämme. Hän\nei ole minuuttiakaan neljääkymmentä vuotta nuorempi ja hänellä on\nsuonikohju. Niin, ja vaikka ei ole sopivaa levitellä perhesalaisuuksia,\nniin... hänellä on sitä paitsi Menierin tauti.\"\n\nErnestine, pieni, mutta voimakasrakenteinen, kahdeksannellatoista\nvuodella oleva vaalea kaunotar hypähti pianon luota ja yhtyi molempiin\nmatalan sohvan vieressä oleviin tovereihinsa ryhtyäkseen taisteluun.\nTyyny kummassakin kädessä, tarpeeksi kaukana toisistaan voidakseen\nniitä vapaasti heilutella, syöksyivät he vihollista kohti.\n\nForrest varustautui taisteluun ja ojensi molemmat kätensä torjuakseen.\n\n\"Pelkuri raukka!\" kiusasivat tytöt, ensin yksi kerrallaan, sitten\nkuorossa.\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Siitä sanasta ja kaikista muista hävyttömyyksistänne saatte kaikki\nkolme selkäänne. Kaikki elämässäni kärsityt vääryydet sukeltavat\naivoissani esiin loistavan kirkkaina. Minut valtaa sankariraivo. Mutta\nensiksi -- minä puhun kuin agronomi ja käännyn kaikessa alamaisuudessa\nsinun puoleesi, Lute -- mikä Herran nimessä on Menierin tauti? Voiko\nlammas saada sen?\"\n\n\"Menierin tauti\", alkoi Lute, \"on juuri se, joka sinulla on. Lammas on\nainoa elävä olento, joka sen voi saada.\"\n\n\"Menierin tauti\" alkoi.\n\nSyntyi sota ja sekasorto. Forrest teki sentapaisen\njalkapallohyökkäyksen, joita Kaliforniassa tehtiin ennen kuin\nRugby-säännöt tulivat voimaan ja tytöt hajaantuivat päästääkseen hänet\nläpi, kääntyivät ja hyökkäsivät kolmelta puolelta pommittaen häntä\ntyynyillä. Levitetyin käsivarsin, hajoitetuin sormin ja jokainen sormi\nkoukussa tarttui hän heihin. Kuului tyynyniskuja, miehen murinaa,\ntyttöjen huutoa, naurua, tirskuntaa ja ohuiden silkkivaatteiden\nrepeilemistä.\n\nDick Forrest makasi pitkänään parkettilattialla taitavasti heitettyjen\ntyynyjen puoleksi tukahuttamana, iskuista huumaantuneena, toisessa\nkädessään repeytynyt silkkiliina ja toisessa kimppu ruusuja.\n\nTaistelusta hehkuvin poskin seisoi Rita eräällä ovella varuillaan\nkuin hirvenvasikka ja valmiina pakenemaan. Toisella ovella, myöskin\nkiihottuneena, seisoi Ernestine käskevässä asennossa pidellen kiinni\nkimononsa jätteitä lujasti vyötäisille painetulla kädellään. Pianon\ntaakse joutunut Lute koetti paeta, mutta Forrest, joka oli nelinryömin\nlattialla, esti sen takoen käsillään lattiaan, pyöritellen hurjasti\nsilmiään ja mylvien kuin härkä.\n\n\"Ja vielä uskovat ihmiset tuota vanhaa esihistoriallista tarua\",\nhuudahti Ernestine varmasta pakopaikastaan, \"että tuo viheliäinen\nmiehen pilakuva, joka makaa pitkällään liassa, ennen muinoin valloitti\nBerkeleyn ja voitti Stanfordin.\"\n\nHänen äänensä tukahtui ponnistuksesta ja Dick pani ihastuneena\nmerkille, kuinka hänen kimalteleva silkkipukunsa taipui laskoksille,\nkun hän katsoi yhtä hengästyneisiin tyttöihin.\n\nPiano oli flyygeli pienoiskoossa, komea esine valkoista ja kultaa,\nsopusoinnussa huoneeseen. Se seisoi kappaleen matkaa seinästä, niin\nettä Lutella oli tilaisuus päästä pakoon jommallekummalle suunnalle.\nForrest nousi ja katsoi häneen leveän soittokoneen yli. Kun hän uhkasi\nhypätä sen yli, huusi Lute kauhistuneena:\n\n\"Kannuksesi, Dick! Kannuksesi!\"\n\nKun hän kumartui ottaakseen ne pois, yritti Lute syöksyä ulos, mutta\npakotettiin takaisin pianon taakse.\n\n\"Hyvä on\", mutisi Dick. \"Olkoon se sinun syysi! Jos pianoon tulee\nnaarmuja, kantelen Paulalle.\"\n\n\"Minulla on todistajia\", läähätti Lute ja osoitti iloisilla sinisillä\nsilmillään nuoria olentoja ovella.\n\n\"Hyvä on, pieni ystäväni.\" Forrest vetäytyi takaisin ja mittasi\nkäsillään. \"Tulen ylitse luoksesi.\"\n\nSanat ja teko olivat yhtä. Hän nojautui käsillään pianoon ja hyppäsi\nsen yli; vaaralliset kannukset olivat vähintään jalan sen kirkkaan\nvalkoisen pinnan yläpuolella. Samalla Lute kumartui ja ryömi pianon\nalle. Mutta hän löi päänsä ja ennen kuin oli ehtinyt selviytyä, oli\nForrest rientänyt pianon ympäri ja piti häntä nyt vankina sen alla.\n\n\"Tule esiin!\" komensi hän. \"Tule esiin ja nauti lääkkeet!\"\n\n\"Aselepo!\" pyysi Lute. \"Aselepo, jalo ritari. Kalliin rakkauden tähden\nja kaikkien hädässä olevien, ylpeiden neitojen nimessä!\"\n\n\"En ole mikään ritari\", selitti Forrest matalimmalla bassoäänellään.\n\"Olen lohikäärme, ilkeä, halpamainen ja mistään välittämätön\nlohikäärme. Olen syntynyt järvessä, isäni oli lohikäärme ja äitini\nvielä pahempi lohikäärme. Kehdossa minut nukutettiin kuolleiden\nkadotettujen lasten huutoon. Elin pelkästään seminaarinkäyneiden\ntyttöjen verestä. Olen aina ihaillut maata parkettilattialla piano\nkattona ja syödä seminaarityttöjä. Isäni oli, paitsi lohikäärme,\nhevosvaras Kaliforniassa. Äitini oli, paitsi lohikäärme,\ntilaustenkerääjä Nevadassa. Mitään hänen häpeästään ei tule salata.\nVieläpä hän keräsi sanomalehtien tilauksia nuorille tytöillekin.\nOlen itse vielä äitiäni hirveämpi. Olen ollut parranajohöylien\nkauppamatkustajana.\"\n\n\"Eikö mikään voi lauhduttaa villiä raivoasi?\" kysyi Lute mukautuvasti\nrukoillen, samalla kun hän harkitsi mahdollisuuksia päästäkseen pakoon.\n\n\"Ainoastaan yksi asia, kelvoton nainen. Ainoastaan yksi asia maan\npäällä, maan alla ja sen virtaavan veden alla...\"\n\nHänet keskeytti Ernestinen voitonhuudahdus, hän tunsi jäljittelyn.\n\n\"Katso Ernest Dawson, sivu 79, ohut kirja kevyttä runoutta, jota\nammennetaan vellilusikalla nuorille seminaaritytöille\", jatkoi Forrest.\n\"Kuten jo mainitsin, ennen kuin minut töykeästi keskeytettiin, ainoa,\njoka voi tuottaa palsamia villiin rintaan, on 'Neidon rukous'. Kuulkaa\nkaikilla korvillanne, ennen kuin pureksin ne pieniksi ja yhteen! Kuule\nsinä tyhmä, ilkeä, kömpelö, lyhytsäärinen nainen pianon alla! Osaatko\nlaulaa 'Neidon rukouksen'?\"\n\nTyttöjen ihastuksesta antama huuto esti vastauksen, ja Lute huusi\npianon alta Wainwrightille, joka näyttäytyi ovella:\n\n\"Auttakaa, herra ritari! Auttakaa!\"\n\n\"Päästäkää tyttö!\" komensi Wainwright.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi Forrest.\n\n\"Kuningas Yrjö, herra! Tarkoitan... hm... pyhä Yrjö.\"\n\n\"Silloin olen sinun lohikäärmeesi\", selitti Forrest nöyrästi. \"Sääli\nvanhaa kunniallista ja ainoaa kaulaa, joka minulla on.\"\n\n\"Pää poikki!\" innostuttivat tytöt. \"Seisokaa hiljaa, tytöt, sitä\npyydän\", sanoi Bert. \"Olen ainoastaan pieni köyhä sotilas. Mutta\nolen pelkäämätön. Minä kuristan lohikäärmeen. Minä kuristan hänet\nloukussaan. Ja kun hän hiljalleen tukehtuu, tulee teidän, ihana neito,\npaeta vuorille, etteivät laaksot vyöry ylitsenne. Sacramentojoki on\ntulvimaisillaan äyräittensä yli runsasvetisenä ja monine suurine\nkaloineen.\"\n\n\"Pää poikki häneltä!\" huusivat tytöt. \"Vuodattakaa hänen verensä ja\npaistakaa hänet kokonaisena!\"\n\n\"Antaudun\", ähisi Forrest. \"Olen kuollut. Kuollut sen pohjattoman\nlaupeuden tähden, joka vallitsee nuorissa kristillisissä naisissa,\nnaisissa, jotka tulevat saamaan äänioikeuden sinä päivänä, jolloin\nhe tulevat täysi-ikäisiksi, elleivät sitä ennen mene naimisiin\nulkomaalaisen kanssa. Pitäkää minun päätäni poikkilyötynä, pyhä Yrjö.\nOlen kuollut. Tämä on kaikki, mitä todistajalla on sanottavaa.\"\n\nJa huokauksin ja parahduksin, todellisuutta kuvaavin kouristuksin ja\nsätkähdyksin sekä kannusten hirveästi kilistessä ojentautui Forrest\nlattialle ja kuoli.\n\nLute ryömi esiin pianon alta ja tanssi yhdessä Ritan ja Ernestinen\nkanssa tilapäistanssin pedon ympärillä.\n\nMutta Forrest nousi istumaan ja lausui vastalauseen. Hän teki myöskin\nitsensä syypääksi salaiseen ja tarkoittavaan silmäykseen Luteen päin.\n\n\"Sankari!\" huusi hän. \"Älkää unohtako häntä. Seppelöikää hänet\nkukkasin.\"\n\nJa Bert seppelöitiin maljakoista otetuin kukin, jotka olivat seisoneet\nsiellä eilisestä. Kun nippu kosteita tulpaaneja Luten voimakkaan\nkäsivarren heittämänä loiskahtaen osui hänen kaulaansa korvan\nalapuolelle, lähti hän pakoon. Meluava takaa-ajo kaikui hallissa ja\nääni vaimeni alhaalla herrojen tupakkahuoneen portaissa. Forrest nousi\nylös ja meni hiljaa nauraen ja kannusten kalahtaessa Suurtalon läpi.\n\nHän meni kahden varhaisten lehtikasvien ja kukkien koristaman pihan yli\nja tuli omaan siipirakennukseensa, vielä hengästyneenä leikin jälkeen\nja tapasi sihteerinsä odottamassa häntä toimistossa.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Blake\", tervehti hän. \"Valitan, että tulen liian\nmyöhään.\" Hän katsoi rannekelloaan. \"Ainoastaan neljä minuuttia. En\nvoinut tulla ennen.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nYhdeksästä kymmeneen Forrest oli sihteerinsä käytettävänä, hoiti\nkirjeenvaihdon, joka koski oppineita seuroja ja kaikenlaatuisia\nmaanviljelys- ja karjanhoitoyhdistyksiä ja joka olisi pakottanut\ntavallisen liikemiehen ilman apua istumaan ylhäällä koko yön.\n\nDick Forrest oli näet keskipisteenä järjestelmässä, jonka hän itse oli\nmuovaillut ja josta hän salaisesti suuresti ylpeili. Tärkeät kirjeet ja\nasiapaperit allekirjoitti hän itse tarmokkaalla nimikirjoituksellaan.\nMuihin kirjeisiin leimasi nimen herra Blake, joka myöskin tunnin\nkuluessa pikakirjoituksella kirjoitti sanellut vastaukset moniin\nkirjeisiin ja joka sai lyhyen viittauksen muiden vastausten sisällöstä.\nHerra Blaken yksityinen mielipide oli, että hän työskenteli pitempiä\ntunteja kuin isäntänsä, mutta hänen yksityinen mielipiteensä oli\nmyöskin, että isäntä oli ihmeellinen, kun oli kysymyksessä töiden\nlöytäminen toisten tehtäväksi.\n\nTäsmälleen kymmeneltä, kun Pittman, joka hoiti Forrestin\nmyyntiliikettä, tuli toimistoon, katosi Blake omaan konttoriinsa\nsälytettynä kirjeillä, asiapapereilla ja parlografirullilla.\n\nKymmenestä yhteentoista virtasi työnjohtajien ja esimiesten tulva\nsisään ja ulos. Kaikki olivat hyvin koulutettuja käymään käsiksi\nsuoraan asian ytimeen ja säästämään aikaa. Dick Forrest oli opettanut\nheidät siihen, ettei niitä minuutteja, jotka he olivat hänen luonaan,\nsaanut käyttää järkityöhön. Heidän täytyi olla valmistautuneita, ennen\nkuin he antoivat ilmoituksen tai esittivät ehdotuksen. Bonbright,\ntoinen sihteeri, tuli aina kello kymmenen vapauttamaan Blaken ja\nkirjoitti tulisella kiireellä kysymysten ja vastausten, tiedonantojen,\nehdotusten ja suunnitelmien kiireisen vaihdon. Nämä pikakirjoituksella\ntehdyt muistiinpanot, jotka sitten kirjoitettiin puhtaaksi koneella,\nolivat työnjohtajille ja esimiehille kauhistuksena ja -- muutamissa\ntapauksissa -- heidän kadotuksensa. Sillä ensinnäkin oli Forrestilla\nerittäin hyvä muisti, ja toiseksi hän mielellään näytti toteen sen\narvon vetoamalla Bonbrightin muistiinpanoihin.\n\nViiden tai kymmenen minuutin keskustelun jälkeen työnjohtaja usein\npoistui hikisenä, masentuneena ja uupuneena. Mutta Forrest otti tunnin\nkuluessa vastaan kaikki tulevat, hoiti mestarillisesti heidät itsensä\nja kaikki moninaiset yksityiskohdat heidän eri osastoillaan. Neljässä\nminuutissa hän selitti koneenkäyttäjä Thompsonille jäähdyttäjän\ndynamokoneen vian, syytti Thompsonia viasta, saneli muistiinpanon\nBonbrightille ilmoittamalla luvun ja sivun siinä kirjassa, joka\nolisi annettava kirjastosta Thompsonille, ilmoitti Thompsonille,\nettä Parkman, meijerinjohtaja, ei ollut tyytyväinen lypsykoneiden\nsähköistämiseen sekä että teurastamon jäähdytyslaitos ei toiminut.\n\nJoka miehellä oli erikoisala, mutta Forrest hallitsi täydellisesti\nheidän erikoisalansa. Paulson, kyntömiesten esimies, valitteli\nyksityisesti Dawsonille, maanviljelystöiden johtajalle: \"Olen\ntyöskennellyt täällä kaksitoista vuotta, enkä koskaan ole nähnyt\nhänen liikuttavan auraa, mutta kuitenkin näkyy hän olevan selvillä\nsiitä. Hän on nero, siinä kaikki. Olen nähnyt hänen ratsastavan\npellon ohi, missä me aurasimme, ja hänen täytyi koko ajan pitää\nsilmällä tuota ihmissyöjää, joka uhkasi kuolemalla ja hautauksella,\nmutta kuitenkin hän seuraavana aamuna tiesi ihan täsmälleen, kuinka\nsyvään olimme auranneet ja mitä auraa olimme käyttäneet. Kuten esim.\nPoppy Meadowsissa, missä maa oli niin kovaa, etten voinut siitä\nsuoriutua, vaan täytyi jättää auraamatta syvälle keskeltä, ja luulin\nsiitä selviytyväni. Kun kaikki oli selvää, ratsasti hän ohi ihan kuin\nsattumalta eikä näyttänyt siltä, kuin hän olisi katsonut -- mutta\nseuraavana päivänä sain ripityksen toimistossa. Ei, minä en päässyt\nsiitä. Sen jälkeen en ole koskaan yrittänyt hutiloida.\"\n\nTäsmälleen kello yksitoista sai Wardman, hänen lammasosastonsa johtaja,\ntiedon siitä, että hän puoli kahdeltatoista aikoi autolla tulla yhdessä\nThayerin kanssa tarkastamaan shropshirepässejä. Kello yksitoista, kun\nBonbright oli seurannut Wardmania kirjoittaakseen hänen ilmoituksensa,\njäi Forrest yksin toimistoon. Eräästä päättämättömiä asiakirjoja\nsisältävästä teräslaatikosta -- eräs niistä monista laatikoista, jotka\nseisoivat päällekkäin pinottuina -- hän otti Iowan valtion julkaiseman\nlentokirjasen sikarutosta ja alkoi silmäillä sitä.\n\nOllakseen nelikymmenvuotias näytti Dick Forrest nuorehkolta. Hänellä\noli suuret, harmaat silmät ja vaaleanruskea tukka säännöllisen, korkean\notsan yläpuolella. Nenä oli suora suurine sieraimineen, leuka voimakas,\nkuitenkaan näyttämättä raa'alta, ja suu melkein tyttömäisen lempeä,\nvaikkakin se tarpeen vaatiessa voi saada sangen täsmällisen ilmeen. Iho\noli tasainen ja suuresti auringon paahtama muualta, paitsi otsalta,\njota hattu oli suojannut.\n\nHymyily piili suupielissä ja silmäkulmissa, ja suun ympärillä oli\nryppyjä, jotka näyttivät muodostuneen siitä, että hän oli usein\nnauranut. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti itseluottamusta.\nDick Forrest oli varma, kun hän ojensi kätensä ottaakseen jotakin\npöydältä, varma siitä, että käsi löytäisi oikean esineen harhailematta;\nvarma, kun hän pikaisesti silmäili lentokirjasen läpi, ettei hän\nsivuuttanut mitään tärkeää kohtaa; varma sydämessään ja aivoissaan\nelämästä, työstä ja itsestään.\n\nHänellä oli täysi syy olla itsetietoinen. Hänen ruumiinsa, hänen\nymmärryksensä ja hänen elämäntapansa olivat aikoja sitten osoittaneet\nkestävänsä kokeen. Hän oli rikkaan miehen poika, mutta hän ei ollut\nkäsitellyt ajattelemattomasti isänsä rahoja. Kaupungissa syntyneenä ja\nkasvaneena oli hän asettunut asumaan maalle ja selviytynyt sellaisella\nmenestyksellä, että hänen nimensä oli kaikkien maalaisten huulilla,\nmissä tahansa maalaiset kohtasivat toisensa ja keskustelivat. Hän\nomisti 250,000 aaria maata, jonka arvo vaihteli 1000 dollarista 100\ndollariin aarilta tai 100 dollarista 10 senttiin sekä siellä täällä\npaikkoja, jotka eivät olleet minkään arvoiset. Aikaansaannokset\ntällä neljännesmiljoonan aarin alueella, tiiliputkilla salaojitettu\npeltomaa taikka mutauskoneilla kuivatut järvet, hyvät tiet ja runsas\nvedensaanti, vuokralaisasunnot ja itse Suurtalo kohosivat summaan,\njota kukaan maaseudulla ei olisi voinut kuulla mainittavan henkeään\npidättämättä.\n\nKaikki oli mittasuhteiltaan jättiläismäistä, mutta uudenaikaista\npienimpään yksityiskohtaan asti. Hänen työnjohtajansa asuivat\nvuokrattomasti, nauttien palkkaa pystyväisyytensä mukaan, viiden- tai\nkymmenentuhannen dollarin taloissa -- mutta he olivat erikoisalojen\ntuntijoiden kermaa, siivilöity koko maasta, Atlantista Tyyneenmereen\nasti. Hän oli kyllin älykäs tietääkseen, että hänen täytyi ostaa\naivoja ja maksaa paljon enemmän kuin käypä hinta oli paraimmista\naivoista. Ja hänellä oli itsellään tarpeeksi suuret aivot osatakseen\nkäyttää ostetut aivot niin, että tulos oli voittoatuottava. Hän oli\näskettäin täyttänyt neljäkymmentä, oli teräväkatseinen, luonteeltaan\nrauhallinen ja tarmokas, miehekäs olento, ja kuitenkin oli hänen\nelämänsä kolmeenkymmeneen vuoteen asti ollut mitä seikkailurikkainta\nja vaihtelevinta. Hän oli paennut omasta miljoonakodistaan ollessaan\nkolmentoistavuotias. Hän oli kunnostautunut yliopistossa ennen kuin\noli kahdenkymmenenyhden, ja sen jälkeen hän oli tutustunut maailman\nihanimpiin seutuihin sekä kylmällä järjellä, lämpimällä sydämellä ja\nhymyilevin huulin antautunut jokaiseen vaaraan, joka tarjosi huvia\ntaikka hyötyä siinä hurjassa seikkailumaailmassa, mistä hän sittemmin\noli astunut rauhallisiin ja säännöllisiin oloihin.\n\nSan Franciscossa oli Forrest nimi ollut suuressa arvossa. Forrest\nMansion oli ollut ensimmäisiä asutuksia Nob Hillissä. Richard Forrest,\n\"Onnen-Forrest\", hänen isänsä, oli tullut suoraan Uudesta Englannista.\nHän oli terävä liikemies, ennen muuttoaan kiintynyt pikapurjehtijoihin\nja laivanrakennukseen sekä heti tulonsa jälkeen työskennellyt\nsatamakortteleissa ostamalla kiinteistöjä.\n\nHän uskalsi paljon, voitti paljon ja hävisi paljon, mutta hän voitti\naina enemmän kuin hävisi, ja mitä hän toisella kädellään hävisi,\notti hän takaisin toisella. Nevadassa saamansa voiton hän upotti\nDaffodilkaivosten moniin pohjattomiin rotkoihin. Benicia-romahduksen\nrippeet hän käytti erääseen elohopeayhtiöön, joka tuotti hänelle\nviisituhatta prosenttia.\n\nJa loppujen lopuksi, kun Onnen-Forrest oli menettänyt kaikki, mitä hän\nomisti, vastoinkäymisten sarjassa, niin että San Francisco ihmetteli,\nmitä hänen palatsinsa Nob Hill maksaisi huutokaupassa, silloin hän\nvarusti rahavaroilla erään Del Nelsonin maaperäntutkimusmatkalle\nMeksikoon. Tuloksena mainitun Del Nelsonin etsinnästä olivat\nHarvest-kaivokset pohjattomine rikkauksineen. Hämmästyneenä urotyöstään\nhukuttautui Del Nelson ennen vuoden loppua suunnattomiin määriin huonoa\nviskyä, ja kun hänen testamenttiansa oli mahdoton toteuttaa, kiitos\nomaisten puutteen, joutui hänen omistamansa puoli Onnen-Forrestille.\n\nDick Forrest oli isänsä poika. Onnen-Forrest, pohjattoman tarmokas ja\nyritteliäs mies, oli, vaikkakin kahdesti naineena ja leskenä, ilman\nlapsia. Hänen kolmas avioliittonsa solmittiin 1872 hänen ollessaan\nviidenkymmenenkahdeksan vuotias, ja 1874 hän tosin menetti äidin\nmutta tämä jätti jälkeensä kookkaan pojan, jolla oli lujat, jäsenet\nja vahvat keuhkot, ja tämä poika piti nyt kasvatettaman kokonaisen\nhoitajarykmentin avustamana Nob Hillin palatsissa.\n\nNuori Dick oli varhain tuleentunut. Onnen-Forrest oli mieleltään\ndemokraatti. Tuloksena oli: nuori Dick oppi yhdessä vuodessa\nyksityisopettajan johdolla sen, mikä alkeiskoulussa olisi vaatinut\nkolme vuotta, ja käytti säästetyt vuodet vapaailmaleikkeihin. Toisena\nseurauksena pojan kypsyydestä ja isän demokraattisesta käsitystavasta\noli, että nuori Dick asetettiin alkeiskoulun viimeiselle luokalle\noppiakseen toverillisesti seurustelemaan työmiesten, kauppiaitten,\nravintoloitsijoiden ja poliitikkojen poikien ja tyttärien kanssa.\n\nKun oli kysymyksessä lausunta tai pallopeli, eivät isän miljoonat\nolleet hänelle miksikään avuksi, jos oli kilpailtava Patsy Halloranin\nkanssa, matemaattisen ihmekoneen, jonka isä oli muurarinsälli, tai\nMona Sanguinettin kanssa, joka oli erikoisen taitava tennispelissä ja\njonka äidillä oli vihanneskauppa. Myöskään eivät isän miljoonat olleet\nhänelle miksikään avuksi, kun hän heitti yltään takkinsa ja ilman\nnyrkkeilykäsineitä antoi iskeä itsensä tai itse mukiloi Jimmy Bottsin,\nJean Choyinskyn ja muut pojat, jotka muutaman vuoden kuluttua lähtivät\nmaailmalle keräämään rahaa ja kunniaa, sukupolvi rahanyrkkeilijöitä,\njoita ainoastaan nuorekas, miehuullinen ja vaahtoava San Francisco oli\nvoinut kasvattaa.\n\nViisain, minkä Onnen-Forrest teki poikansa hyväksi, oli tämän\ndemokraattisen kasvatuksen antaminen. Sisimmässään ei nuori Dick\nkoskaan unohtanut, että hän asui palatsissa monine palvelijoineen ja\nettä hänen isänsä oli mahtava ja arvossapidetty mies. Toiselta puolen\nnuori Dick oppi kaksijalkaista ja kaksinyrkkistä demokratiaa. Tämän\nhän teki Mona Sanguinettin voittaessa hänet tai kun Berney Miller tuli\npaljon ennen häntä perille kilpajuoksussa.\n\nJa kun Tim Hagan sai hänet hoipertelemaan ja päästään pyörälle\niskiessään suoralla vasenlyönnillään sadannen kerran vertavuotavalle\nnenälle ja turvonneelle suulle sekä ikuisilla iskuillaan vatsanpohjaan,\nkun hengitys vikisi ja ratisi rikkisurvottujen huulten välistä --\nsilloin eivät auttaneet palatsit eivätkä mitkään pankkitalletukset.\nTässä oli kysymyksessä kaksi jalkaa ja kaksi nyrkkiä -- joko hän tai\nTim. Ja juuri tällä tavalla Dick hiessä ja veressä sekä raudanlujalla\ntahdonlujuudella oppi olemaan antamatta perään taistelussa, joka oli\npäättymäisillään tappioon. Se oli ollut epäedullista ensi lyönnistä\nalkaen, mutta hän kesti kunnes vihdoin selvisi, ettei kumpikaan voinut\ntoista yllättää, vaikkei lopullista tulosta saavutettukaan ennen\nkuin he ensin olivat maanneet maassa uupuneina ja pahoinvoipina sekä\nitkeneet vihasta ja uhmasta. Sen jälkeen heistä tuli hyvät ystävät ja\nhe jakoivat keskenään johtoaseman kaikissa leikeissä.\n\nOnnen-Forrest kuoli samana kuukautena kuin nuori Dick\npääsi alkeiskoulusta. Nuori Dick oli kolmentoistavuotias,\nkahdenkymmenenmiljoonan dollarin omistaja, eikä hänellä ollut\nainoatakaan omaista koko maailmassa, joka olisi voinut hänen\nkanssaan rettelöidä. Hänen määräämisvallassaan oli palatsi monine\npalvelijoineen, höyrypursi, talli ja kesäpalatsi niemimaalla Mentosin\nnabobsiirtomaassa. Mutta eräs seikka täytyi hänen kestää: holhoojat.\n\nEräänä kesäiltapäivänä hän oli suuressa kirjastossa läsnä holhoojain\nensimmäisessä kokouksessa. Näitä oli kolme, kaikki vanhoja, eteviä\njuristeja ja isän liiketuttavia. Kun he selittivät asioita Dickille,\nsai hän sen käsityksen, että he tarkoittivat hyvää, mutta ettei hänellä\nollut mitään yhteistä heidän kanssaan. Hänen käsityskantansa mukaan oli\nheillä poikavuotensa liian kaukana. Sitä paitsi oli selvää, etteivät he\nollenkaan ymmärtäneet häntä, poikaa, jonka kanssa heillä oli niin vähän\ntekemistä. Edelleen hän päätteli omalla varmalla tavallaan, että hän\nitse oli ainoa maailmassa, joka voi tietää, mikä oli parasta.\n\nHerra Crockett piti pitkän puheen, jota Dick kuunteli valppaalla\nja sopivalla tarkkuudella; hän kumartui heti, kun häntä suoraan\npuhuteltiin tai kun häneen vedottiin. Herroilla Davidson ja Slocum\noli myöskin esitettävänsä ja he saivat yhtä kohteliaan kohtelun. Muun\nmuassa Dick sai tietää, mikä kunnon mies hänen isänsä oli ollut ja\ntutustui näiden kolmen herran ratkaisemaan ohjelmaan, joka oli tekevä\nhänestäkin kunnon miehen.\n\nKun he olivat lopettaneet, tahtoi Dick myöskin sanoa jotakin.\n\n\"Olen ajatellut asiaa\", hän selitti, \"ja ensiksikin aion matkustaa.\"\n\n\"Sen vuoro tulee sitten, poikani\", selitti herra Slocum rauhoittaen,\n\"kun sinä -- sanokaamme -- olet valmis yliopistoon kirjoitettavaksi.\nSilloin olisi vuoden ulkomaillaolo hyvin hyödyllistä, niin todellakin\nhyvin hyödyllistä.\"\n\n\"Tietysti\", keskeytti äkkiä herra Davidson, joka oli huomannut, että\npojan silmät tummenivat ja että hän tietämättään oli saanut jäykän\nilmeen suun ympärille, \"tietysti sinä voisit ennen sitä tehdä joitakin\nmatkoja, määrättyjä matkoja koululomien aikana. Olen varma siitä, että\nmuut holhoojat tunnustavat sellaisten pienien matkojen -- tietenkin\nsopivalla johdolla ja sopivasti lukukausien väliajoilla -- olevan\nhyvinkin suositeltavia ja virkistäviä.\"\n\n\"Paljonko sanoitte minulla olevan?\" kysyi Dick, vaikkei se juuri\nnäyttänytkään kuuluvan asiaan.\n\n\"Kaksikymmentä miljoonaa, varovasti laskien, on suunnilleen omaisuus\",\nvastasi Crockett äkkiä.\n\n\"Ja jos nyt sanon heti tahtovani sata dollaria?\" jatkoi Dick.\n\n\"Hm... hm...\" herra Slocum katsoi ympärilleen apua etsien.\n\n\"Silloin meidän täytyisi kysyä sinulta, mihin ne tahtoisit\", vastasi\nherra Crockett.\n\n\"Ja jos minä\", sanoi Dick erityisellä äänenpainolla ja katsoen\nCrockettia suoraan silmiin, \"jos minä sanoisin, että valitettavasti ei\nminulla ole halua sanoa, minne niitä tarvitsen?\"\n\n\"Silloin et niitä saisi\", sanoi herra Crockett niin nopeasti, että se\nmelkein kuului tiuskaukselta.\n\nDick kumarsi hitaasti päätään ikäänkuin sulattaakseen vastauksen.\n\n\"Tietenkin, poikani\", sanoi herra Slocum, \"ymmärrät hyvin, että olet\nliian nuori käsittelemään rahoja. Se täytyy meidän tehdä sinulle.\"\n\n\"Tarkoitatteko, etten saa penniäkään ilman teidän suostumustanne?\"\n\n\"Et penniäkään\", sähähti mr Crockett.\n\nDick nyökkäsi myöntävästi ja mutisi:\n\n\"Ymmärrän, minä ymmärrän.\"\n\n\"Tietenkin on kohtuullista, että sinä saat jonkin määrätyn summan\nhenkilökohtaisiin menoihisi\", sanoi mr Davidson.\n\n\"Sanokaamme yhden dollarin tahi kenties kaksi viikossa. Kun\ntulet vanhemmaksi, olet epäilemättä täysin kykenevä -- tietenkin\nneuvonantajien johdolla -- hoitamaan itse asioitasi.\"\n\n\"Ja ennen kuin täytän kaksikymmentäyksi, en voi kahdellakymmenellä\nmiljoonallani ostaa sataa dollaria tehdäkseni sen kanssa mitä haluan?\"\nsanoi Dick hyvin masentuneena.\n\nMr Davidson aikoi muutamin rauhoittavin lausein vahvistaa asian, mutta\nvaikeni kun Dick jatkoi:\n\n\"Sikäli kuin ymmärrän, päätämme me neljä yhdessä, kuinka paljon rahoja\nsaan käyttää.\"\n\nHolhoojat nyökkäsivät.\n\n\"Siis mitä me päätämme, se pysyy.\"\n\nHolhoojat nyökkäsivät uudelleen.\n\n\"Silloin haluan saada sata dollaria heti\", selitti Dick.\n\n\"Mihin?\" kysyi mr Crockett.\n\n\"Sitä en tahdo sanoa\", kuului Dickin itsepintainen vastaus.\n\"Matkustellakseni.\"\n\n\"Sinä menet puoli yhdeksän illalla vuoteeseen\", vastasi mr Crockett,\n\"etkä saa sataa dollaria. Rouva, joka pitää huolta kasvatuksestasi,\ntulee tänne kello kuusi. Hän pitää, kuten sanoimme, sinusta huolta joka\nhetki ja päivä. Sinä syöt päivällistä, kuten aina, puoli seitsemän\nhänen kanssaan ja hän katsoo, että sinä menet vuoteeseen. Kuten\nsanottu, hän tulee olemaan sinulle äidin asemassa, -- pidä huolta, että\npeset korvat ja kaulan --.\"\n\n\"Ja otan kylvyn lauantai-iltana\", liitti Dick asiantuntevasti. \"Aivan\nniin.\"\n\n\"Miten paljon te maksatte -- minä maksan naiselle hänen\npalveluksistaan?\" kysyi Dick odottamattoman yllättävällä tavalla, johon\nhänen koulutoverinsa ja opettajansa olivat monta kertaa saanet tutustua.\n\nEnsimmäisen kerran yski mr Crockett sen sijaan että olisi vastannut.\n\n\"Minähän hänelle maksan, eikö niin?\" sanoi Dick terävästi,\n\"kahdestakymmenestämiljoonastani, tietysti.\"\n\n\"Isän kuva\", sanoi mr Slocum syrjään.\n\n\"Mrs Summerstone, nainen, kuten suvaitset häntä nimittää, saa\nsataviisikymmentä dollaria kuukaudessa, kahdeksantoista sataa\nvuodessa\", sanoi mr Crockett.\n\n\"Ne ovat hukkaanheitettyjä rahoja\", huokasi Dick. \"Ja sen lisäksi ruoka\nja asunto.\"\n\nHän nousi -- ei niinkuin syntyperäinen ylimys monine esi-isineen,\nvaan kuten kolmessatoista vuodessa Nob Hill-palatsissa kasvatettu\nylimys. Hän nousi liikkein, jotka saivat hänen holhoojansa myöskin\nkohoamaan nahkatuoleistaan. Mutta hän ei noussut kuten joku pieni lordi\nFauntleroy, sillä hän oli poika, joka tiesi kaikesta vähän.\n\nHän polveutui vuoden 49 villeistä kultaseikkailuista. Hänet oli\nkasvatettu demokraattisilla mielipiteillä varustetuksi ylimykseksi.\nPikkuvanhalla, kehittymättömällä tavallaan hän tiesi eron oman\nluokkansa ja kansanjoukon välillä. Tämän kaiken takana oli hänellä\noma tahtonsa ja tyyni itsevarmuutensa, joka oli käsittämätön noille\nkolmelle herralle, jotka olivat saaneet tehtäväkseen johtaa häntä\nja hänen kohtaloaan, lisätä hänen miljooniaan ja tehdä hänestä oman\nmallinsa mukaisen miehen.\n\n\"Kiitos ystävällisyydestänne\", sanoi Dick noille kolmelle. \"Arvelen\nmeidän kyllä sopivan. Tietenkin nuo kaksikymmentämiljoonaa ovat minun\nja tietysti te hoidatte niitä puolestani, koska minä en ymmärrä\nliikeasioita...\"\n\n\"Ja me lisäämme niitä sinulle, poikani, lisäämme niitä varmalla,\nvanhanaikaisella tavalla\", vakuutti mr Slocum.\n\n\"Ei mitään keinotteluja\", varoitti nuori Dick. \"Isällä oli onni, mutta\nolen kuullut hänen sanovan, että ajat ovat muuttuneet ja ettei enää voi\nantautua siihen uhkapeliin, jota kaikki ennen vanhaan harjoittivat.\"\n\n\"Olen vain poika\", jatkoi Dick. \"Mutta te ette kuitenkaan minua oikein\ntunne. Opimme kyllä vähitellen tuntemaan toisemme paremmin ja minä\nkiitän teitä tällä kertaa.\"\n\nHän vaikeni, kumarsi lyhyesti ja ylhäisesti kuten korkeat herrat Nob\nHill-palatsissa jo aikaisin oppivat kumartamaan ja osoitti siten,\nettä keskustelu oli loppunut. Tämä viittaus ei jäänyt holhoojilta\nhuomaamatta. He, jotka olivat olleet yhdessä hänen isänsä kanssa\nkorkeita herroja, lähtivät hämmästyneinä ja noloina. Herrat Slocum ja\nDavidson olivat vähällä antaa noloutensa muuttua vihaksi mennessään\nsuuria marmoriportaita alas odottaviin ajoneuvoihin, mutta mr Crockett\nmutisi kiivaasti: \"Sellainen velikulta! Sellainen velikulta!\"\n\nAjoneuvot veivät heidät Pacific Union Klubiin, jossa he vielä\ntunnin ajan vakavasti keskustelivat Dick Forrestin tulevaisuudesta\nja lupasivat toisilleen uskollisesti täyttää tehtävänsä, jonka\nOnnen-Forrest oli heille jättänyt. Ja nuori Dick syöksyi jalkaisin ulos\nkadulle ja pysähtyi erään kulmassa olevan maustekaupan eteen, jonka\nyläkerros oli vuokrattu Timothy Hagan vanhemmalle, joka sata dollaria\nkuukaudessa saavana poliisina oli vuokrannut tämän korkeammalla\nsijaitsevan asunnon pysytelläkseen yläpuolella ihmisiä, jotka\nhuolehtivat perheestään vain 40 tahi 50 dollarin kuukausipalkalla.\n\nTurhaan vihelsi Dick avonaisen ikkunan alla. Tim Hagan nuorempi ei\nollut kotona. Mutta nuori Dick ei viheltänyt kauan. Hän mietti sen\nsijaan, missä Tim Hagan saattoi olla, silloin kääntyikin Tim lähimmästä\nkulmasta kantaen vaahtoavaa olutkolpakkoa. Hän murahti tervehdyksen\nja Dick murahti samalla tavoin, ikäänkuin ei äsken olisikaan mitä\nylhäisimmällä tavalla lopettanut vierailua, jonka suuren kaupungin\nkolme rikkainta liikekuningasta oli hänen luokseen tehnyt. Eikä hänen\näänensä liioin ilmaissut, että hänellä oli kaksikymmentämiljoonaa.\n\n\"En ole tavannut, sinua sen jälkeen, kun isäsi kuoli\", sanoi Tim Hagan.\n\n\"Mutta nythän tapaat\", vastasi Dick. \"Olen tullut puhumaan sinun\nkanssasi asioista, Tim.\"\n\n\"Odota kunnes olen kiidättänyt ukolle oluen\", sanoi Tim tarkastellen\nkokenein katsein vaahtoa. \"Hän haukkuu minut pahanpäiväiseksi, jos saa\noluensa väljähtyneenä.\"\n\n\"Voithan sekoittaa sitä\", neuvoi Dick. \"Haluan puhua kanssasi vain\nminuutin. Lähden tieheni tänä iltana. Tuletko mukaan?\"\n\nTimin pienet, siniset irlantilaissilmät loistivat mielenkiinnosta.\n\n\"Mihin sitten?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä. Tuletko mukaan? Siinä tapauksessa voimme keskustella\nenemmän, kun olemme lähteneet. Sinä ymmärrät asian. Mitä sanot?\"\n\n\"Ukko lyö minut kuoliaaksi\", huomautti Tim.\n\n\"Sen hän on ennenkin tehnyt, ja kuitenkin näyttävät kaikki jäsenesi\nolevan tallella\", vastasi nuori Dick huolettomasti. \"Sano sana ja me\nkohtaamme toisemme kello yhdeksän illalla lautan luona. Mitä tuumit?\nMinä olen silloin siellä.\"\n\n\"Mutta jos en minä tule?\" sanoi Tim.\n\n\"Minä lähden kuitenkin.\" Dick kääntyi mennäkseen, mutta pysähtyi ja\nsanoi huolettomasti yli olkansa: \"Tule mukaan vain.\"\n\n\"Hyvä. Minä tulen.\"\n\nErottuaan Tim Haganista Dick vietti tunnin etsien Markowitschiä,\nslaavilaista koulutoveria, jonka isä piti kansankeittiötä, jossa\nväitettiin saavan kaupungin parhaan kahdenkymmenen sentin päivällisen.\nNuori Markowitsch oli Dickille velkaa kaksi dollaria ja Dick hyväksyi\ndollarin neljäkymmentä senttiä suoritukseksi koko velasta.\n\nHiukan huolissaan vaelsi nuori Dick pitkin Montgomery Streetiä ja\nepäröi monien katua reunustavien panttilainakonttorien välillä. Vihdoin\npainui hän epätoivoisena erääseen ja onnistui kuittiin sekä kahdeksaan\ndollariin vaihtamaan kultakellonsa, joka oli ainakin viidenkymmenen\narvoinen, sen hän tiesi.\n\nPäivällinen tarjoiltiin Nob Hill-palatsissa puoli seitsemän. Hän\nsaapui neljännestä vailla seitsemän ja hänet otti vastaan mrs\nSummerstone. Tämä oli vanhahko, lihava, poikkeuksellisen hieno\nnainen, suuren Parter-Rickingtonin tytär, joka oli vararikollaan\nseitsemänkymmenluvulla aiheuttanut äärimmäistä häiriötä koko\nTyynenmeren rannikolla. Lihavuudestaan huolimatta kärsi mrs\nSummerstone, kuten itse sanoi, hermohäiriöistä.\n\n\"Tämä ei sovi, Richard\", sanoi hän. \"Päivällinen on jo odottanut\nneljännestunnin, etkä sinä ole vielä edes pessyt käsiäsi.\"\n\n\"Olen pahoillani, mrs Summerstone\", sanoi Dick. \"En milloinkaan enää\nanna teidän odottaa. Teille ei koskaan tule minusta suurta vaivaa.\"\n\nPäivällisen jälkeen heidän istuessaan yhdessä suuressa ruokasalissa\nkoetteli Dick olla ystävällinen rouvalle jota hän kohteli kuten isäntä\nvierastaan, vaikka tiesikin tämän saavan itseltään palkkaa.\n\n\"Teille tulee täällä hyvä olla\", lupasi hän, \"kun totutte hiukan.\nTämä on hieno, vanha talo ja useimmat palvelijat ovat olleet täällä\nvuosikausia.\"\n\n\"Mutta, Richard\", hymyili nainen vakavasti, \"minun hauskuuteni ei riipu\npalvelijoista, vaan sinusta.\"\n\n\"Teen parhaani\", vastasi Dick rakastettavasti. \"Ja enemmänkin. Olen\npahoillani, että tulin tänään liian myöhään päivälliselle. Moneen\nvuoteen en aio enää sitä uudistaa. En tuota teille minkäänlaisia\nhuolia. Saatte nähdä. Tulee olemaan ikäänkuin ei minua olisikaan.\"\n\nSanoessaan rouvalle hyvää yötä lisäsi Dick, ikäänkuin olisi tullut\najatelleeksi erästä asiaa:\n\n\"Tahdon varoittaa teitä Ah Singistä, kokista. Hän on ollut täällä\nmonta vuotta, on valmistanut isälleni ruokaa kaksikymmentäviisi, ehkä\nkolmekymmentä vuotta, kauan ennen kun tämä talo oli rakennettu tahi\nminä syntynyt. Hänellä on etuoikeutensa. Hän on niin tottunut saamaan\ntahtonsa perille, että teidän on käsiteltävä häntä hellävaroen. Mutta\nkun hän on oppinut tuntemaan teidät, tulee hän työskentelemään itsensä\nkuoliaaksi miellyttääkseen teitä. Minusta hän pitää sillä tavoin.\nJärjestäkää vain niin, että hän pitää teistä, niin teille tulee täällä\nerinomaista. Ja tarkoitan aivan todella, etten aio tuottaa teille\nhuolia. Kaikki tulee käymään täsmällisesti ja helposti, ikäänkuin ei\nminua täällä olisikaan.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nHuonoimpiin vaatteisiinsa pukeutuneena kohtasi Dick täsmälleen kello\nyhdeksän Tim Haganin lautan luona.\n\n\"Ei hyödytä mennä pohjoiseen\", sanoi Tim. \"Siellä tulee talvi aikaisin,\njoten ei ole helppo nukkua. Tahdotko lähteä itään? Nevadaan ja\nerämaille.\"\n\n\"Eikö ole muuta tietä?\" kysyi Dick. \"Mitä pahaa on etelä tehnyt? Mehän\nvoimme lähteä Los Angelesiin, Arizonaan, Uuteen Meksikoon -- oi, ja\nTexasiin?\"\n\n\"Paljonko sinulla on rahaa?\" kysyi Tim.\n\n\"Miksikä sitä kysyt?\"\n\nVasta kuusi viikkoa sen jälkeen, Arizonassa, johti Dick keskustelun\nuudelleen asiaan.\n\n\"Meidän on painettava matkoihimme nopeasti ja maksamalla käy matka\nalussa pikaisemmin. Minä puolestani olen varma, ettei minua seurata,\nmutta sinä et voi olla. Ne, jotka sinusta huolehtivat, panevat toimeen\nmahdottoman melun. He lähettävät koko joukon salapoliiseja matkalle.\nNiistä meidän on pysyttävä syrjässä, se on pääasia.\"\n\n\"Me siis pysyttelemme syrjässä\", sanoi Dick. \"Teemme pieniä\nmutkia sinne tänne pari päivää, piiloittelemme enimmän aikaa ja\nmaksamme matkasta, kunnes tulemme Tracyyn. Siellä lopetamme maksamisen\nja kiidämme etelään.\"\n\nTämä suunnitelma toteutettiin tunnontarkasti. He sivuuttivat Tracyn\nmaksavina matkustajina kuutta tuntia myöhemmin, kun kaupungin sheriffi\noli lopettanut etsiskelyt junissa. Mutta liiallisesta varovaisuudesta\nmaksoi Dick piletit aina Modestoon asti. Sitten hän matkusti maksutta\nTimin ohjeiden mukaan, piiloittautui penkkien alle tavaravaunuihin\ntai istui veturin edessä olevan puhdistussiilin päällä. Dick osti\nsanomalehtiä ja säikäytti Timin lukemalla kauhean kertomuksen siitä,\nkuinka Forrestin miljoonien perillinen oli ryöstetty.\n\nSan Franciscossa julistivat holhoojat 30,000 dollarin palkinnon\nsille, joka toisi heidän holhottinsa takaisin. Ja kun Tim Hagan\nluki sen heidän loikoessaan ruohossa vesisäiliön luona, jäi nuoren\nDickin mieleen ainaiseksi se, että horjumaton kunniallisuus ei riipu\nyhteiskuntaluokista eikä kaupunginosista, vaan sitä voi olla säkä\npalatseissa että köyhäinkortteleissa maustekaupan päällä olevissa\nsuojissa.\n\n\"Ajatteles vain\", sanoi Tim, \"isäukkoni ei olisi pahoillaan, jos minä\npettäisin sinut noiden 30,000 dollarin vuoksi.\"\n\nJa juuri sen vuoksi, että Tim avoimesti puhui asiasta, teki Dick sen\njohtopäätöksen, ettei ollut kaukaisintakaan mahdollisuutta, että\npoliisikonstaapelin poika antaisi hänet, ilmi.\n\n\"Näetkö, Tim\", sanoi hän, \"minulla on tavattomasti rahaa. Ne kasvavat\nkoko ajan, enkä minä kuluta niistä senttiäkään... ainakaan sikäli kuin\nsinä näet... lukuunottamatta sitä, että mrs Summerstone saa 1,800\nvuodessa paitsi täysihoitoa ja ajoneuvoja, silloin kun sinä ja minä\nolemme iloiset saadessamme syödä sitä, mitä lämmittäjät ovat jättäneet\npeltirasioihinsa. Mutta kuitenkin kasvaa omaisuuteni. Paljonko on\nkymmenen prosenttia kahdestakymmenestämiljoonasta dollarista?\"\n\nTim Hagan tuijotti erämaahan ja koetti ratkaista arvoitusta.\n\n\"Paljonko on kymmenes osa kahdestakymmenestä miljoonasta?\" kysyi Dick\nkiusaantuneena.\n\n\"Hm... tietysti kaksi miljoonaa.\"\n\n\"No, viisi prosenttia on puolet kymmenestä prosentista. Kuinka paljon\ntulee kahdestakymmenestä miljoonasta viiden prosentin mukaan vuodessa?\"\n\nTim epäröi.\n\n\"Puolet, puolet kahdesta miljoonasta\", huudahti Dick. \"Sillä tavoin\ntulen joka vuosi yhtä miljoonaa rikkaammaksi. Muista se ja kuule nyt.\nKun minä olen valmis ja haluan palata, muttei vielä moneen vuoteen --\nniin järjestämme yhdessä tuon jutun, sinä ja minä. Kun minä sanon,\nniin sinä kirjoitat isällesi. Hän matkustaa siihen paikkaan, jossa\nme odotamme häntä, sieppaa minut ja vie kotiin. Sitten hän ottaa\nholhoojiltani nuo 30,000, lopettaa poliisina olon ja avaa arvatenkin\nkahvilan.\"\n\n\"Kolmekymmentätuhatta on pirunmoinen kasa rahaa\", oli Timin huoleton\ntapa ilmaista kiitollisuutta.\n\n\"Ei minulle.\" Dick ei halunnut, että hänen anteliaisuudelleen\npantaisiin liian suuri arvo. \"Kolmekymmentätuhatta menee miljoonaan\nkolmekymmentäkolme kertaa ja miljoona on vain rahojeni yhdessä vuodessa\ntuottama korko.\"\n\nMutta Tim Hagan ei saanut elää nähdäkseen isäänsä kahvilan isäntänä.\nKaksi päivää myöhemmin ajoi eräs puhdistaja, jonka olisi pitänyt\nymmärtää enemmän, molemmat pojat ulos tyhjästä tavaravaunusta\nmaasillalle. Maasilta meni kuivuneen kuilun yli. Dick katsoi\nseitsemänkymmentä jalkaa alempana oleviin kiviin ja oli happamen\nnäköinen.\n\n\"Maasillalla on tilaa\", sanoi hän. \"Mutta jos juna lähtee?\"\n\n\"Ei se vielä lähde -- livistäkää niin kauan kun teillä on aikaa\" neuvoi\npuhdistaja. \"Veturi ottaa tältä puolen vettä. Sen se aina tekee.\"\n\nMutta tällä kertaa ei se ottanut. Kuljettaja ei ollut löytänyt\nsäiliöstä vettä ja lähti jatkamaan matkaa. Tuskin olivat molemmat pojat\nhypänneet ulos tavaravaunun sivuovesta ja kulkeneet muutamia askeleita\njunan ja kuilun välillä olevaa kapeata tietä, ennen kuin juna alkoi\nliikkua. Reippaasti ja aina varmana kaikissa teoissaan heittäytyi Dick\nheti pitkälleen maasillan reunalle. Sillä tavoin sai hän paremmin\ntilaa. Tim, joka ei ollut niin nopea-ajatuksinen ja oli katkeroitunut\npuhdistajaan, seisoi suorana sen sijaan, että olisi heittäytynyt maahan\nja lausui suorin sanoin mielipiteensä putsareista yleensä.\n\n\"Maahan! Heittäydy pitkällesi!\" huusi Dick.\n\nMutta tilaisuus oli ohi. Veturi veti nopeasti vaunujonon perässään.\nTuijottaen eteenpäinkiitäviin vaunuihin, takanaan tyhjää ilmaa ja\nallaan ammottava kuilu, koetti Tim painautua alas. Mutta tehdessään\nensimmäisen liikkeen sattui hänen olkapäänsä vaunuun ja hän oli vähällä\nkadottaa tasapainonsa. Ihmeen kautta onnistui hänen se säilyttää. Hän\nseisoi suorana. Juna liikkui yhä nopeammin ja nopeammin. Oli mahdotonta\npainautua pitkälleen.\n\nDick makasi paikoillaan, piteli kiinni ja odotti. Junan vauhti\nlisääntyi. Tim seisoi tyynesti selkä tyhjään avaruuteen, kasvot\nohikiitäviin vaunuihin käännettyinä, käsivarret pitkin kupeita, ilman\nmuuta tukea kuin jalkojen alla oleva; hän heilui edestakaisin. Mitä\nnopeammin juna kulki, sitä kovemmin hän heilui, mutta sitten ponnisti\nhän tahtoaan ja lakkasi horjumasta.\n\nKaikki olisi mennyt hyvin, ellei yhtä vaunua olisi ollut Dick tiesi sen\nja oli varuillaan. Se oli hevosvaunu, joka oli kuutta tuumaa leveämpi\nkuin mikään muu vaunu junassa. Hän näki Timin taivuttautuvan taapäin\nmahdollisimman paljon, hitaasti ja harkitusti, mutta ei kuitenkaan\nriittävästi. Teko oli itsessään mahdoton. Tuuma vielä ja Tim olisi\nollut irti vaunusta. Yksi tuuma ja vaunu ei olisi hipaissutkaan häntä.\nNyt töykkäsi se häntä sysäten hänet taapäin ja sivulle. Hän teki\nilmassa kaksi ympyrää, ennen kuin putosi pää edellä kivilouhikkoon.\n\nSitten hän makasi liikkumattomana. Pudotessaan seitsemänkymmenen jalan\nkorkeudelta taittoi hän niskansa ja hänen pääkallonsa musertui. Ja nyt\nsai nuori Dick tutustua kuolemaan -- ei tavalliseen sääntöjenmukaiseen,\nsivistyneeseen kuolemaan, jossa lääkärit, sairaanhoitajattaret\nja morfiiniruiskutukset keventävät uhrin menoa pimeyteen sekä\njuhlamenot, hautajaissaatot ja kukat lausuvat kadonneelle varjolle\nkauniit, jäähyväiset, vaan väkivaltaiseen, alkuperäiseen, rumaan,\nkoristelemattomaan kuolemaan, ikäänkuin eläin teurastettaisiin.\n\nJa nuori Dick sai oppia enemmänkin -- elämän ja kohtalon\npahansuopaisia käänteitä, maailman vihamielisyytä ihmistä kohtaan,\nvälttämättömyyttä toimia ja käsittää, nähdä ja tietää, olla reipas ja\nvarma, silmänräpäyksessä mukautua niihin äkillisiin voimasuhteitten\nmuutoksiin, joiden kanssa jokainen elävä olento joutuu tekemisiin. Ja\nniiden murskautuneitten jätteiden edessä, jotka vielä äsken olivat\nmuodostaneet hänen toverinsa, oppi nuori Dick luopumaan turhista\nkuvitelmista ja näkemään, ettei todellisuus milloinkaan valehtele.\n\nUudessa Meksikossa Dick tuli Roswellista pohjoiseen olevalle\nJingle-bob-ranchille Pecos-laaksoon. Hän ei ollut vielä\nneljäätoistakaan, hänet hyväksyttiin ranchin nuorimmaksi ja toiset\ncowboyt opettivat hänet \"oikeaksi\" cowboyksi. Kuuden kuukauden oleskelu\nsiellä opetti Dickille hevos- ja ihmistuntemusta, joka tuli hänelle\nhyödyksi elämässä. Hän oppi muutakin. John Chisum, ranchin omistaja,\nhallitsi monia muitakin karjafarmeja aina Black-virtaan saakka ja\nsiitäkin kauemmaksi. John Chisum oli karjakuningas ja oli ajoissa\nhuomannut, että hänen pitää tulla myöskin maanviljelijäksi sekä ostanut\nsen vuoksi jokaisen vettäsisältävän maatilkun sekä saanut ilmaiseksi\nkäyttöoikeuden niihin miljooniin acreihin erämaata, jotka olivat\narvottomia ilman vettä, joka oli hänen hallussaan. Ja keskustellessaan\nleiritulen ääressä huonosti palkattujen cowboyden kanssa sai Dick\ntietää, kuinka ja minkä vuoksi John Chisum oli tullut karjakuninkaaksi\nsamalla kun tuhat hänen vertaistaan työskenteli hänelle päiväpalkasta.\n\nMutta nuori Dick ei ollut vetelehtijä niinkuin he. Hänen verensä oli\nkuuma. Hänessä oli intohimoa, hehkua ja miehekästä ylpeyttä. Valmiina\nitkemään kahdenkymmenen tunnin satulassa istumisen jälkeen oppi hän\nolemaan huomaamatta pakotusta kaikissa jäsenissään ja stoalaisella\nitsekieltäymyksellä pidättäytymään ryömimästä kojuunsa, ennen kuin\nkaraistuneet cowboyt tekivät aloitteen. Samasta syystä hän ratsasti\nsaamallaan hevosella ilman satulaa, halusi itsepintaisesti tehdä\nyöllisiä ratsastuksia eikä tuntenut epäilyksen varjoakaan, kun oli\nlassolla vangittava villi härkä, joka tahtoi poiketa tieltä syrjään.\nHän saattoi mukautua kaikkiin olosuhteisiin; se oli hänen ilonsa.\n\nJingle-bobissa ollessaan kirjoitti Dick holhoojilleen kirjeen, jonka\neräs karjakauppias pani Chicagosta postiin. Hän oli kyllin varovainen\nosoittaakseen sen Ah Singille. Vaikka hän oli päässyt kaikesta\nkahdenkymmenen miljoonan tuottamasta vaivasta, ei hän ollut unohtanut\nniitä, ja peläten omaisuutensa tulevan ehkä jaettavaksi kaukaisten\nsukulaisten kesken, joita Uudessa Englannissa vielä eli, ilmoitti hän\nholhoojilleen elävänsä ja tulevansa muutaman vuoden kuluttua takaisin.\nHän kehoitti heitä myöskin pitämään mrs Summerstonen ja maksamaan\nhänelle saman palkan kuin ennenkin.\n\nMutta nuoren Dickin jalkoja poltti. Puoli vuotta oli tosiaankin enemmän\nkuin hänen olisi Jingle-bobissa pitänyt viettää, arveli hän. Kulkurina\nhän maleksi ympäri Yhdysvaltoja, teki tuttavuutta rauhantuomarien,\npoliisien, irtolaislakien ja vankiloiden kanssa. Hän tutustui\nhenkilökohtaisesti maantieritareihin ja roistoihin. Muun muassa hän\nsaavutti kokemusta farmielämästä ja farmareista sekä työskenteli viikon\nNew-Yorkissa erään hollantilaisen puutarhurin luona. Hänen oppimisensa\nei ollut järjestelmällisten tutkimusten tulos. Hän oli vain utelias\nja sai suuren joukon tietoja ihmisluonteista sekä yhteiskunnallisista\nolosuhteista, jotka myöhempinä vuosina olivat hänelle suureksi\nhyödyksi, kun hän kirjojen avulla järjesteli ja sulatteli niitä.\n\nHänen seikkailunsa eivät vahingoittaneet häntä. Silloinkin kun hän\nveljeili entisten rangaistusvankien kanssa viidakoissa, kuunteli\nheidän siveyskäsitteitään ja mielipiteitään elämästä, eivät ne häneen\nvaikuttaneet. Hän oli matkailija ja he olivat toista rotua.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKolmen vuoden kuluttua, kun hän oli melkein kuudentoista, katsoi hän\ntulleen ajan palata kotiin ja ryhtyä tutkimaan kirjoja. Hän teki nyt\nensimmäisen pitkän matkansa ja pestautui kajuuttavahtina purjelaivaan,\njonka piti mennä Delaware Breakwaterista Cap Hornin ympäri San\nFranciscoon. Se oli vaikea matka ja kesti satakahdeksankymmentä päivää,\nmutta kun se oli lopussa, painoi hän viisi kiloa enemmän kuin matkalle\nlähtiessään.\n\nMrs Summerstone huusi hänen tullessaan taloon ja Ah Sing täytyi kutsua\nkeittiöstä paikalle. Mrs Summerstone huusi toisen kerran pudistaessaan\nkättä Dickin kanssa, kun tämä tarttui köysissä ja työssä kovettuneilla\nkäsillään hänen hienoihoisiin sormiinsa.\n\n\"Näin on asia\", sanoi hän. \"Minä en ole mikään hullu. Tiedän mitä\ntahdon. Olen yksin maailmassa lukuunottamatta tietysti sellaisia\nhyviä ystäviä kuin te, ja minulla on maailmasta sekä siitä, mitä\naion suorittaa, omat ajatukseni. En ole tullut kotiin minkään\nvelvollisuudentunnon vuoksi. Minulla on ollut kolmivuotisesta\nkuljeskelustani suurta hyötyä ja nyt aion jatkaa kasvatustani --\ntarkoitan kirjallista kasvatustani.\"\n\n\"Belmontin lyseossa\", esitti mr Slocum. \"Siellä voitte valmistautua\nylioppilastutkintoon.\" Dick pudisti päätään.\n\n\"Se kestäisi kolme vuotta. Samoin korkeakoulu. Aion kirjoittautua\nCalifornia-yliopistoon vuoden kuluttua. Siis on työskenneltävä. Otan\nyksityisopettajan tahi puolitusinaa yksityisopettajia ja ryhdyn\ntoimeen. Ja aion valita opettajani itse -- valita ja erottaa heidät. Ja\nsitä varten on liikuteltava käteisiä.\"\n\n\"Olen huolehtinut itsestäni kolme vuotta rahojani koskemattakaan.\nLuulen voivani hoitaa hiukan rahoja täällä San Franciscossa. En välitä\nvielä ryhtyä hoitamaan liikeasioitani, mutta tahdon saada pankkiin\ntilin ja vieläpä verraten suurelle summalle. Haluan käyttää rahoja\nmiten hyväksi näen ja silloin kun haluan.\" Holhoojat vaihtoivat\nhappaman katseen. \"Naurettavaa, mahdotonta\", alkoi mr Crockett. \"Te\nolette yhtä ajattelematon kuin lähtiessänne tiehenne.\"\n\n\"Minun tapani on kai sellainen\", huokasi Dick. \"Ensi kerran jouduimme\nepäsopuun sadasta dollarista. Silloin pyysin sataa dollaria.\"\n\n\"Ajatelkaa meidän asemaamme, Dick\", sanoi mr Davidson. \"Minkälaisina\nmiehinä meitä, teidän holhoojianne, pidettäisiin, jos me antaisimme\nteidän, kuusitoistavuotiaan pojan, käyttää rahojanne vapaasti?\"\n\n\"Minkä arvoinen on 'Freda' tällä hetkellä?\" kysyi Dick aivan\nodottamatta.\n\n\"Siitä voidaan milloin hyvänsä saada kaksikymmentätuhatta\", vastasi mr\nCrockett.\n\n\"Myykää se sitten. Se on minulle liian suuri ja kadottaa joka vuosi\narvoaan. Minä haluan saada veneen, jota voin hoitaa itse eikä se maksa\ntuhattakaan. Myykää 'Freda' ja antakaa minulle siitä saadut rahat.\nMiten te kolme pelkäättekään, että minä käyttäisin rahojani huonosti\n-- joisin, pitäisin kilpa-ajotallia ja liehuisin näyttelijättärien\nkanssa. Rauhoittaakseni teitä voin ilmoittaa suunnitelmani: olkoon\nmeillä kaikilla oikeus ottaa rahat ulos pankista. Samalla hetkellä kun\njoku teistä huomaa, että käytän rahoja sopimattomasti, voi hän ottaa\npois koko summan. Haluan myöskin ilmoittaa teille, että siinä sivussa\naion ottaa tänne jonkun opettajan kauppakorkeakoulusta ja antaa hänen\nperehdyttää minut liike-elämän koneellisiin puoliin.\"\n\nDick ei odottanut heidän suostumustaan, vaan jatkoi ikäänkuin asia\nolisi ratkaistu:\n\n\"Miten on hevosten laita Menlossa? No, samantekevää, tarkastan ne\nja määrään, mitkä jätetään jäljelle. Mrs Summerstone jää tänne\npitämään silmällä taloa, sillä minulla on monta rautaa tulessa.\nLupaan, ettei teidän tarvitse katua antaneenne minulle vapaita käsiä\nyksityisasioissani. Ja jos haluatte nyt kuulla hiukan minun viimeisestä\nkolmesta vuodestani, niin kerron siitä.\"\n\n-- -- --\n\nMilloinkaan ei ole opiskeltu sillä tavoin ja Dick hoiti opiskelunsa\nitse, vaikkakaan ei ilman neuvoja. Hän oli isältään ja John Chisumilta\noppinut taidon palkata aivoja. Hän oli oppinut istumaan vaiti ja\najattelemaan, sillä välin kun hänen cowboytoverinsa puhelivat,\npaljon ja leveästi leiritulilla. Nimensä ja asemansa perusteella hän\nhaki ja sai aikaan keskusteluja professorien, lukionrehtoreitten ja\nkäytännöllisten liikemiesten kanssa; hän kuunteli heidän esityksiään\ntuntikausia, sanoi tuskin mitään, teki harvoin kysymyksiä, kuunteli\nainoastaan parasta, mitä heillä oli tarjottavana ja tyytyi muodostamaan\nmielipiteensä esitetyistä tosiasioista.\n\nSitten tuli yksityisopettajan palkkaaminen. Milloinkaan ei ollut\nnähty sellaista erottamista ja uusien miesten ottamista. Sillä ei\nollut mitään määrää, jos hän piti yhtä kuukauden tai kolme kuukautta,\nerotti hän tusinan ensimmäisenä päivänä tai ensimmäisellä viikolla.\nJa aina hän maksoi erotetuille koko kuukauden palkan, vaikka heidän\nkokeensa opettaa häntä ei olisi kestänyt tuntia kauempaa. Hän menetteli\ntässä ritarillisesta ja suurenmoisesti, koska hänellä oli varoja olla\nritarillinen ja suurenmoinen.\n\nHän, joka oli syönyt, mitä lämmittäjät olivat läkkiastioihinsa\njättäneet, oli täydellisesti oppinut näkemään rahan arvon. Hän osti\nparasta varmana siitä, että se oli huokeinta. Vuoden fysiikan opiskelu\nja vuoden kemian opiskelu tarvittiin yliopistoon pääsemiseen. Kun\nhän oli päntännyt päähänsä algebran ja geometrian, haki hän käsiinsä\nCalifornia-yliopiston kuuluisimmat kemistit ja fysiikanopettajat.\nProfessori Carey nauroi hänelle -- alussa.\n\n\"Rakas poikani...\" alkoi professori Carey.\n\nDick odotti kärsivällisesti kunnes hän oli lopettanut, sitten alkoi\nDick.\n\n\"Minä en ole hullu, professori Carey. Ne, jotka opiskelevat\nyksityiskouluissa ja lyseoissa, ovat lapsia. He eivät tunne maailmaa.\nMinä tunnen. Tiedän, mitä haluan ja miksi sitä haluan. He lukevat\nkaksi kertaa viikossa kahtena lukukautena tunnin kerrallaan fysiikkaa.\nSe tekee loma-aikojen kanssa yhden vuoden. Te olette kuuluisin\nfysiikanopettaja Tyynenmeren rannoilla. Lukuvuosi loppuu juuri. Jos te\nensimmäisen vapaaviikkonne omistatte minuutista minuuttiin minulle,\nvoin oppia koko vuoden fysiikan. Minkä arvoinen on viikkonne?\"\n\n\"Sitä ette voi ostaa tuhannella dollarilla\", vastasi professori Carey\nja luuli asian olevan sillä selvän.\n\n\"Tiedän kuinka suuri palkkanne on\", sanoi Dick.\n\n\"No?\" kysyi professori Carey terävästi.\n\n\"Se ei ole tuhatta viikossa\", vastasi Dick yhtä terävästi. \"Se ei ole\nviittäsataa, ei edes kahtasataa viikossa.\" Hän piti kättään ylhäällä\nestääkseen keskeyttämästä itseään. \"Sanoitte äsken, etten voi ostaa\nviikkoanne tuhannella dollarilla. Sitä en aio tehdäkään. Mutta aion\nostaa sen kahdellatuhannella. Herra Jumala, minulla on vain määrätyt\nvuodet elettävänä...\"\n\n\"Voitteko ostaa itsellenne vuosia?\" kysyi professori Carey\npilkallisesti.\n\n\"Tietysti. Sen vuoksi olen täällä. Ostan kolme vuotta ostamalla yhden\nja yksi viikko on siitä suuri osa.\"\n\n\"Mutta minä en ole vielä myöntynyt\", nauroi professori.\n\n\"Jos summa ei ole teistä riittävä\", sanoi Dick jäykästi, \"niin sanokaa,\nminkä summan katsotte sopivaksi.\"\n\nProfessori Carey antautui. Samoin teki professori Barsdol, kuuluisa\nkemisti.\n\nDick oli jo ottanut mukaansa matematiikan opettajan sorsametsästykselle\nSacramento-joen varsille. Uurastettuaan fysiikan ja kemian kimpussa\nhän otti kirjallisuuden ja historian opettajansa läntisen Oregonin\nmetsästysmaille. Sen taidon hän oli oppinut isältään ja hän\ntyöskenteli, urheili, eli ulkoilmaelämää sekä suoritti yhdessä vuodessa\nkolmen lukiovuoden kurssin. Eikä hänellä ollut mitään harhakuvitelmia.\nHän tiesi voivansa tehdä sen sen vuoksi, että hänen isänsä miljoonat\nolivat antaneet hänelle siihen välikappaleen. Raha oli työase. Hän ei\narvioinut sitä liian suureksi eikä liian pieneksi. Hän käytti sitä\nostaakseen mitä tarvitsi.\n\n\"Kummallisin tapa tuhlata, mistä milloinkaan olen kuullut\npuhuttavan\", sanoi mr Crockett tarkastaessaan Dickin vuosimenoja.\n\"Kuusitoistatuhatta opetuksesta, siihen laskettuna rautatiepiletit,\njuomarahat ja ammukset opettajille.\"\n\n\"Mutta hän suoritti joka tapauksessa tutkintonsa\", sanoi mr Slocum.\n\n\"Ja yhdessä vuodessa\", mutisi mr Davidson. \"Minun tyttärenipoika tuli\nsamaan aikaan Belmontin lyseoon ja jos onni on hyvä, viipyy vielä kaksi\nvuotta, ennen kuin hän tulee ylioppilaaksi.\"\n\n\"Haluan vain sanoa\", selitti mr Crockett, \"että tästedes tuo poika saa\ntehdä rahojensa kanssa mitä haluaa.\"\n\n\"Näin on nyt asia\", sanoi Dick holhoojilleen. \"Nyt olen juuri siinä,\nmissä halusinkin, ja olen useita vuosia maailmantuntemuksessa\nedellä samanikäisiäni. Tiedän asioita, hyviä ja huonoja, tärkeitä\nja vähäarvoisia, miehistä ja naisista; joskus epäilen itsekin, onko\nkaikki, mitä tiedän, totta, mutta niin se on.\"\n\n\"Tästedes en syöksähtele eteenpäin. Olen juossut kilpaa itseni kanssa\nja nyt alan ajaa säännöllisellä vauhdilla. Vastedes en tarvitse niin\npaljon rahaa opintoihin, mutta enemmän huvituksiin.\"\n\nMr Davidsonilla oli epäilynsä.\n\n\"Mitä tarkoitatte huvituksilla?\"\n\n\"Urheilen, pelaan jalkapalloa, hauskuttelen ja -- olen sangen\ninnostunut moottoreihin. Rakennan maailman parhaan bentsiinialuksen.\"\n\n\"Te lennätte ilmaan\", huomautti mr Crockett. \"On hullua, että kaikki\ntuulihatut reistailevat bentsiinin kanssa...\"\n\n\"Minä kyllä pidän itsestäni huolen\", vastasi Dick. \"Ja se\nmerkitsee kokeita, toisin sanoen rahoja, niin että antakaa minulle\nmaksuosoituksia pankkiin -- vanhoilla ehdoilla -- meillä kaikilla\nneljällä on oikeus ottaa rahat ulos.\"\n\nDick Forrest ei suorittanut yliopistossa mitään ihmetöitä; hän oli\nensimmäisenä vuotena useammin luennoilta pois kuin kukaan muu. Syynä\nsiihen oli, ettei hän tarvinnut niitä luentoja, jotka hän löi laimin,\nsen hän tiesi. Kun hänen yksityisopettajansa olivat valmistaneet hänet\nylioppilastutkintoon, olivat he käyneet läpi melkein koko ensimmäisen\nyliopistovuoden kurssin.\n\nMutta Dick työskenteli kenenkään huomaamatta. Hänen ylimääräiset\nlukunsa olivat laajat ja syvällemenevät. Kun hän lähti ensimmäiselle\nkesämatkalleen valtamerta varten aiotulla bentsiinialuksellaan, jonka\nhän oli rakennuttanut, ei häntä seurannut mikään iloinen nuorisojoukko.\nSen sijaan hänen vierainaan olivat kirjallisuuden, historian,\nlakitieteen ja filosofian professorit perheineen. Matkaa sanottiin\nyliopistossa kauan \"oppineitten huvimatkaksi\". Professorit kertoivat\npalatessaan matkan olleen erinomaisen hauskan. Dick palasi kotiin\nviisaampana kuin vuosikausien luentojen jälkeen olisi ollut. Sillä\ntavoin voitettu aika teki hänelle mahdolliseksi sivuuttaa luentoja ja\nomistaa enemmän aikaa laboratoriotöille.\n\nEikä hän karttanut ylioppilashuvituksia. Naisylioppilaat rakastuivat\nhäneen ja hän oli tanssitilaisuuksissa lakkaamatta. Hän ei koskaan\nlaiminlyönyt kävelykonserttia, olutpitoja tahi tappelua eri\nylioppilasosakuntien välillä ja hän seurasi Banjo- ja Mandoliiniklubeja\nniiden matkoille pitkin Tyynenmeren rannikkoa.\n\nJa kuitenkaan ei hän ollut mikään ihme. Hän ei ollut missään loistava.\nMutta jos Dick Forrest ei loistanutkaan missään aineessa, ei hän ollut\nhuonokaan missään. Hän ei osoittanut mitään ihmeellistä kykyä eikä\nliioin mitään heikkoutta tahi kykenemättömyyttä. Sen hän sanoi myöskin\nholhoojilleen, jotka hänen erinomaisen hyvän käytöksensä vuoksi olivat\nalkaneet ajatella hänelle suurta tulevaisuutta. Ja kun he kysyivät,\nmiksi hän aikoi tulla, vastasi hän:\n\n\"En miksikään. Vain monipuoliseksi, tietorikkaaksi ihmiseksi. En aio\ntulla miksikään erikoistutkijaksi. Sen asian ratkaisi isäni minun\npuolestani jättäessään minulle rahaa. Sitä paitsi en saattaisi tulla\nerikoistutkijaksi, vaikka tahtoisinkin. Se ei sovi minulle.\"\n\nKun sitten mr Davidson ja toiset holhoojat Dickin läsnäollessa\nilmaisivat tyytyväisyytensä siitä, ettei Dick ollut osoittanut mitään\nseikkailunhalua takaisin tultuaan, vastasi Dick:\n\n\"Oh, minä voin hillitä itseni kun tahdon.\"\n\n\"Niin\", sanoi mr Slocum vakavasti. \"Ja sehän on aivan erinomaista, että\nte vietitte myrskykautenne niin aikaisin ja opitte itsehillintää.\"\n\nDick katsoi häneen kummastuneena.\n\n\"Ah, tuota poikaseikkailua ei oteta lukuun\", sanoi hän. \"Se ei ollut\nmikään myrskykausi. Vielä en ole päästänyt viileyttäni valloilleen.\nMutta katsokaa kun se alkaa. Älkää unohtako hetkeksikään, että minä\nolen kaikkea muuta kuin elähtänyt ja kulunut. Olen tulta ja leimua.\nOlen nuori ja eloisa, minulla on voimakkaat tunteet. Mutta minä\npidän itseni aisoissa. En aio heittäytyä ensimmäisen parhaan naisen\nkäsivarsille. Minä valmistaudun. Aion kyllä tyhjentää pikarini pohjaan\nja vauhdikkaasti. Haluan rakastaa ja suudella, panna henkeni alttiiksi\nja riemuita. Haluan elää elämän iloisia päiviä niin kauan kun vielä\nolen nuori, mutta en silloin kun olen vielä liian nuori. Sillä aikaa\nurheilen tovereiden kanssa ja valmistaudun, niin että kun päästän\nitseni valloilleen, minulla on suurimmat mahdollisuudet saada parasta.\nUskokaa minua, en nuku joka yö hyvin.\"\n\n\"Tarkoitatte...\" kysyi mr Crockett.\n\n\"Sitä juuri tarkoitan. En ole vielä hellittänyt ohjia, mutta ottakaa\nvaari kun sen teen.\"\n\n\"Ja te alatte, kun olette suorittanut tutkintonne?\"\n\n\"Kun olen suorittanut tutkinnon aion käydä yhden vuoden jälkikurssin\nMaanviljelysakatemiassa. Katsokaa, minulla on päähänpisto tulla\nmaanviljelijäksi. Haluan tehdä jotakin, jotakin tuottavaa. Minun isäni\nei ollut tuottelias. Ettekä tekään sitä ole.\"\n\n\"Poikani, minulla on hiukan kokemusta kalifornialaisesta\nmaanviljelyksestä\", keskeytti Crockett loukkautuneena.\n\n\"Tietysti teillä on, mutta te ette ollut tuottelias. Te -- niin, totuus\npysyy totuutena -- vain, turmelitte maata. Te olitte maanviljelijä\nvanhaan, kuluneeseen tapaan. Mitä te teitte? Te otitte neljäkymmentä\ntuhatta acrea hienointa maata Sacramento-laaksosta ja viljelitte siinä\nvehnää vuoden toisensa perästä. Teillä ei ollut vuoroviljelyksestä\naavistustakaan. Te poltitte oljet. Te aurasitte neljän tuuman\nsyvyydeltä ja jätitte neljä tuumaa pinnan alle kerroksen, joka kovettui\nkuin sementtilattia. Te otitte tuosta ohuesta neljän tuuman kerroksesta\nkaiken voiman ja nyt siinä ei kasva mitään.\"\n\n\"Te olette repinyt alas. Sitä teki isänikin. Kaikki tekivät niin.\nMutta minä aion käyttää isän rahat rakentamiseen. Aion ottaa haltuuni\ntyhjiksi-imetyt vehnämaat, joita voin ostaa huutokaupasta niinkuin\ntulenvahingoittamia tavaroita, repiä auki kovettuneen auranpohjan ja\nantaa maan tuottaa enemmän kuin se tuotti silloin kun te aloititte sitä\nviljellä.\"\n\nKeskustelun loputtua mr Crockett mainitsi myrskykaudesta, josta Dick\noli puhunut.\n\n\"Niin pian kuin olen lopettanut Maanviljelysakatemian\", vastasi Dick,\n\"ostan maata ja karjaa sekä muodostan ranchin, josta todella tulee\nranchi. Ja sitten alan myrskykauteni.\"\n\n\"Ostan kenties viisikymmentä tuhatta acrea, ehkä viisisataatuhatta.\nAion käyttää hyväkseni maan luonnollista hinnannousua. Ihmiset eivät\nole alkaneet vielä tulla Kaliforniaan. Ilman että liikutan sormeani,\nvoin ostaa maata kymmenellä dollarilla acren ja se on viidentoista\nvuoden kuluttua viidenkymmenen dollarin arvoista ja se, mikä nyt maksaa\nviisikymmentä, on silloin viidensadan dollarin arvoista.\"\n\n\"Puoli miljoonaa acrea, kymmenen dollaria acrelta, on viisi miljoonaa\ndollaria\", varoitti mr Crockett vakavasti.\n\n\"Ja viidenkymmenen mukaan se on kaksikymmentäviisi miljoonaa\", nauroi\nDick.\n\nMutta hänen holhoojansa eivät milloinkaan uskoneet siihen\nmyrskykauteen, josta hän puhui. Hän saattoi tuhlata omaisuutensa uusiin\nmaanviljelyshullutteluihin, mutta että hän näin monen säännöllisesti\nvietetyn vuoden jälkeen kirjaimellisesti tulisi hulluksi, oli mahdoton\nuskoa.\n\nDick suoritti tutkintonsa verraten vaatimattomasti. Hän oli\nkahdeskymmeneskahdeksas eikä ollut herättänyt akateemisessa maailmassa\nmitään hämmästystä. Hänen suurin voittonsa oli, että hän oli pystynyt\nvastustamaan niin monia kauniita tyttöjä ja heidän äitejään.\n\nMaanviljelysakatemiassa Dick omisti vuotensa yksinomaan\nlaboratoriotöihin ja laiminlöi kaikki luennot. Hän palkkasi yksityisiä\nluennoitsijoita ja maksoi heidän lukuunsa suuria summia yksinomaan\nmatkakustannuksiin. Jacques Ribot, jonka katsottiin olevan maailman\nensimmäisen maanviljelys-kemian aisantuntijan ja joka oli luopunut\nRanskassa saamastaan kahdesta tuhannesta California-yliopiston\ntarjoaman kuuden tuhannen vuoksi ja siirtynyt sitten Hawaijin\nsokeri-istutuksille kymmenestä tuhannesta, kirjoitti viiden vuoden\nsopimuksen alle, kiitos Dickin tarjoaman viidentoista tuhannen ja\nKalifornian miellyttävän ilmanalan.\n\nHerrat Crockett, Slocum ja Davidson löivät kauhistuksesta kätensä\nyhteen ja otaksuivat tämän olevan hulluutta, josta hän oli puhunut.\n\nMutta tämä oli vain yksi Dick Forrestin mielettömistä teoista.\nTavattoman palkkatarjouksen avulla hän ryösti hallituksen\nkuuluisimman karja-spesialistin ja valloitti samalla tavoin\nNebraska-yliopiston meijeritalouden suurimman professorin sekä musersi\nMaanviljelysakatemian rehtorin sydämen ottamalla palvelukseensa sen\nkuuluisimman agronomin, professori Hirdenhammerin.\n\n\"Huokea hinta, huokea hinta\", sanoi Dick holhoojilleen. \"Eikö ole\nparempi että kulutan rahani ostamalla professoreja mieluummin kuin\nkilpa-ajohevosia ja näyttelijättäriä. Teillä on se paha vika,\nettette ymmärrä aivojen ostamisen etuja. Minä ymmärrän. Se on minun\nerikoisalani. Minä aion lyödä niistä rahaa ja parempaa kuin sitä, aion\nantaa tusinan ruohoja kasvaa siellä, jonne te ette ole jättäneet tilaa\npuolellekaan ruohonkorrelle, imiessänne maan puhtaaksi.\"\n\nSaattaa siis ymmärtää, minkä vuoksi hänen holhoojansa eivät tahtoneet\nuskoa uhkausta myrskykaudesta, suuteloista ja kaikesta muusta.\n\n\"Vielä vuosi\", sanoi hän työskennellessään maantutkimuksen,\nmaanviljelystieteitten ja siementen kimpussa sekä matkustellessaan\nkorkeasti palkattujen apulaistensa seurassa ympäri Kaliforniaa.\n\nSamana päivänä kun hän tuli täysi-ikäiseksi, päätettiin\nSacramento-joesta vuorenhuipuille maakappaleen kauppa.\n\n\"Uskomaton hinta\", sanoi mr Crockett.\n\n\"Uskomattoman huokea\", sanoi Dick. \"Näkisittepä vain kappaleen maatani\nja vesijohdot.\"\n\n-- -- --\n\nDick Forrestin nimeä alettiin hämmästyttävän usein mainita\nsanomalehdissä. Hän saavutti tavallaan kuuluisuuden ollessaan\nensimmäinen, joka maksoi kymmenentuhatta dollaria yhdestä\nnautaeläimestä. Hänen hallitukselta ryöstämänsä karjanerikoistuntija\ntarjosi Englannissa enemmän kuin Rothschildit, ostaessaan \"Hillcrest\nClieftain\" nimisen oriin, joka tuli pian tunnetuksi nimellä \"Forrestin\nhulluus\". Tämä kuninkaallinen eläin maksoi enemmän kuin viisituhatta\npuntaa.\n\n\"Antakaa niiden nauraa\", sanoi Dick entisille holhoojilleen. \"Aion\ntuoda maahan neljäkymmentä shiretammaa. Ansaitsen puolet oriin\nhinnasta ensimmäisenä vuonna. Siitä tulee isä ja isänisä monille\npojille ja pojanpojille, joiden jälkeen kalifornialaiset tulevat\njuoksemaan henki kurkussa saadakseen ostaa niitä minulta kolmesta ja\nviidestätuhannesta kappale.\"\n\nEnsimmäisenä täysi-ikäisyysvuonnaan Dick Forrest teki monta sellaista\nhulluutta. Mutta käsittämättömin kaikista hänen hulluuksistaan oli,\nettä sitten kun hän oli pannut näihin yrityksiinsä miljoonia, jätti\nhän kaikki asiantuntijoittensa hoidettavaksi ja kehitettäväksi niiden\nyleisten ohjeiden mukaan, jotka hän oli heille antanut, osti piletin\nTahitiin menevään matkustajalaivaan ja alkoi myrskykautensa.\n\nHänen holhoojansa kuulivat hänestä silloin tällöin. Erään kerran hän\noli nelimastoisen teräslaivan omistaja ja kapteeni, laivan, joka\npurjehti Englannin lipun alla ja rahtasi hiiliä Newcastleen. Sen\nverran he tiesivät, koska heidän oli pitänyt maksaa kauppasumma ja\nkun he lukivat sanomalehdistä, että Dick oli sen laivan kapteeni,\njoka oli pelastanut \"Orionin\" onnettomat matkustajat ja saivat\nnostaa vakuutussumman, kun Dickin laiva melkein koko miehistöineen\nupposi Fyimyrskyssä. Vuonna 1896 hän oli Klondykessä, vuonna 1897\nKamtshatkassa sairastuneena keripukkiin, sitten hän kiisi Amerikan\nlipun alla Filippiineille. Kerran -- he eivät milloinkaan saaneet\ntietää kuinka se kävi päinsä -- oli hän viheliäisen rannikkopurjehtijan\nomistaja ja kapteeni. Laiva oli ennen kuulunut, Lloydille ja hylätty,\nnyt se oli Sianin egidin.\n\nSilloin tällöin he saivat liikekirjeiden kautta kuulla hänestä\neri osista maailmaa. Kerran heidän täytyi panna liikkeelle koko\nTyynenmerenrannikon poliittinen vaikutusvalta saadakseen hallituksen\nWashingtonissa auttamaan hänet Venäjältä pulasta; asiasta ei\npäivälehdissä mainittu sanaakaan, mutta salaisuudessa se herätti iloa\nja ihastusta kaikissa Euroopan diplomaateissa.\n\nKerran he saivat tietää hänen haavoittuneen Mafekingin luona, sitten\nsaaneen keltakuumeen Guacmilissa sekä sen jälkeen tuomitun New-Yorkissa\nlaivalla harjoittamastaan miehen pahoinpitelystä. Kolme kertaa he\nlukivat sanomalehdistä uutisen hänen kuolemastaan, kerran eräässä\nMeksikon taistelussa ja kahdesti oli hänet teloitettu Venezuelassa.\nSen jälkeen holhoojat eivät enää uskoneet, kun hänen matkustettuaan\nsampanissa Keltaisenmeren yli \"kerrottiin\" kuolleen beri-beri-tautiin,\njoutuneen Mukdenin luona venäläisten puolella ollessaan japanilaisten\nvangiksi ja istuvan sotilasvankeudessa Japanissa.\n\nAinoa, mikä saattoi heitä hämmästyttää, oli se, että hän kolmenkymmenen\nvuoden ikäisenä, lopetettuaan myrskykautensa, palasi Kaliforniaan\nmukanaan vaimo, jonka kanssa hän, sen mukaan mitä ilmoitti, oli ollut\nnaimisissa monta vuotta ja jonka kaikki hänen kolme holhoojansa\nhuomasivat tuntevansa. Mr Slocum oli kadottanut kahdeksansataatuhatta\nnuoren rouvan isän omaisuutta Los Cocos-kaivosten aiheuttamassa\nromahduksessa, kun Yhdysvallat ostivat kaiken hopearahan takaisin. Mr\nDavidson oli voittanut miljoonan, kun nuoren rouvan isä oli ansainnut\nAmadoren hylätyistä kaivoksista kahdeksan miljoonaa.\n\nJa Dick Forrest oli naimisissa Philip Destenin tyttären kanssa! Ei\nollut oikeastaan mitään syytä onnitella Dickiä. Mutta kuitenkin\nse antoi aihetta alituiseen toistamiseen, ettei hän itse tiennyt\nminkälainen onni hänellä oli ollut. Hänen holhoojansa antoivat anteeksi\nmyrskykauden. Hän oli hyvittänyt sen. Hän oli vihdoinkin tehnyt\ntäydellisesti oikean teon. Enemmänkin, suorastaan suurenmoisen. Paula\nDesten! Philip Destenin tytär! Destenin veri! Destenin ja Forrestin!\nSiinä oli kylliksi, siinä.\n\nSe yksinkertainen tosiasia, että hän oli mennyt naimisiin Destenin\nkanssa, sai heidät joka tapauksessa nyökäyttämään hyväksyvästi,\nkun Dick näytti heille Suurtalon piirustukset ja kustannusarvion.\nPaula Destenin vuoksi he tunnustivat tällä kertaa, että hän käytti\nrahoja viisaasti. Mitä maanviljelykseen tulee, oli kiistämätöntä,\nettä Harvets-kaivokset tuottivat suurenmoisesti, joten Dick saattoi\nhyvin urheilla maanviljelyksillään. Siitä huolimatta sanoi mr Slocum:\n\"Kaksikymmentäviisituhatta dollaria työhevosesta on suoraa hulluutta.\nJos se olisi ollut edes kilpa-ajohevonen...\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSillä aikaa kun Dick Forrest silmäili tiedonantoja sikarutosta, alkoi\nhänen avoimen ikkunansa kautta kuulua pihan toiselta puolen ääni,\njoka merkitsi, että hänen vuoteensa vieressä puukehyksessä hymyilevä\nnuori nainen, joka muutamia tunteja sitten oli lähtenyt hänen\nmakuuhuoneestaan jätettyään sinne pienen pitsipäähineen, jonka Oh My\noli niin huolellisesti korjannut, oli valveilla.\n\nDick tunsi itsensä iloiseksi tietäessään hänen olevan hereillä. Ilo\nsiitä oli aina yhtä uusi. Hänestä, joka itse oli ollut hereillä useita\ntunteja aikaisemmin, tuntui aina siltä, ettei Suurtalo ollut kokonaan\nvalveilla, ennen kuin hän oli kuullut Paulan aamulaulun.\n\nMutta tunnettuaan iloa tietäessään Paulan olevan valveilla unohti hän\nhänet kohta, kuten tavallisesti, liikeasioitten vuoksi. Paula katosi\nhänen tietoisuudestaan kun hän uudelleen syventyi lukemaan sikarutosta.\n\n\"Hyvää huomenta, iloinen poika\", oli seuraava, mitä hän kuuli ja se\nkuului aina yhtä ihastuttavalta hänen korvissaan. Paula lensi hänen\nsyliinsä, silkinpehmeänä aamukimonossaan ja kietoi kätensä hänen\nkaulansa ympärille ja istuutui tarjotulle polvelle. Dick painoi hänet\nlähelleen osoittaen olevansa tietoinen hänen läsnäolostaan, vaikka\nsilmät vielä viipyivät professori Kenealysin selonteossa sikarutosta.\n\n\"Oh --!\" vastusti Paula. \"Sinulla on kaikki aivan liian hyvin. Sinä\nhukut rikkauksiin. Tässä on sinun poikatyttösi, sinun 'pieni, kirkas\nkuusi', etkä ole edes sanonut: 'Hyvää huomenta, pikku poikatyttö,\noletko nukkunut hyvin?'\"\n\nJa Dick jätti professori Kenealysin numerot, painoi vaimonsa\nlähemmäksi, suuteli häntä, mutta hänen oikea etusormensa oli yhä\nlehtien välissä.\n\n\"Oh --!\" huudahti Paula. \"Oh, kuule.\"\n\nUlkoa kuului viiriäisten huilunsäveleitä. Paula värisi ilosta\nlevätessään Dickin rinnoilla.\n\n\"Muuttolinnut ovat tulleet\", sanoi Dick.\n\n\"Se merkitsee kevättä\", huudahti Paula.\n\n\"Ja kauniita ilmoja.\"\n\n\"Ja rakkautta!\"\n\n\"Ja pesänrakentamista sekä munien laskemista. Kuule! Nyt ne alkavat\njälleen.\"\n\nKuului monisävelistä viserrystä, piipitystä sekä kujerrusta. Dick\nja Paula kuuntelivat ihastuneina, kunnes pienien kultaviheriäisten\nrakastavien parien pienen kuoron keskeytti äkkiä ikäänkuin\ntuomiopasuunan kumiseva jättiläisääni, ei suinkaan vähemmän villi,\nmusikaalinen eikä intohimoinen, vaan voimansa vuoksi vaikuttava ja\npuoleensavetävä.\n\nPuolisoiden innokkaat, silmät koettivat avonaisen oven ja makuuhuoneen\nikkunaverhon läpi katsoa syreenien väliselle tielle, he odottivat\nhenkeään pidätellen, että suuri ori, joka antoi kuulua rakkauskutsunsa,\ntulisi näkyviin. Nyt se hirnui jälleen ja Dick sanoi:\n\n\"Laulan sinulle laulun, kirkas kuuni. Se ei ole minun lauluni. Se\non Mountain Ladin. Sitä hän hirnuu. Kuule! Nyt laulaa hän jälleen.\nNäin hän sanoo: 'Kuulkaa minua. Minä olen Eros. Jalkani kumisevat\nvuorella. Minä täytän avarat laaksot. Tammat kuulevat minua ja\nlevittäytyvät rauhallisiin laaksoihin, sillä he tuntevat minut. Ruoho\ntulee mehukkaammaksi ja mehukkaammaksi. On kevät. Kevät on minun.\nMinä hallitsen kevään valtakuntaa. Tammat muistavat minun ääneni. He\ntuntevat minut vanhastaan äitinsä kautta. Kuulkaa minua! Minä olen\nEros'.\"\n\nPaula painautui lähemmäksi miestään kunnes hänen huulensa koskettivat\ntämän otsaa. Silloin he näkivät yht'äkkiä Mountain Ladin, mahtavana ja\nmajesteettisena selässään pienoinen ihmismuurahainen. Uudelleen ori\nantoi valtavan rakkauskutsunsa kaikua.\n\nMelkein kuin kaikuna kuului kaukaa vastaukseksi heikko ja kutsuva\nvastaus.\n\n\"Se on Fotheringtonin Prinsessa\", kuiskasi Paula.\n\nJälleen kumisutti Mountain Lad kutsunsa ja Dick toisti:\n\n\"Kuulkaa minua! Minä olen Eros! Jalkani jymisevät vuorella!\"\n\nSuloisesti ja lujasti puolisonsa käsivarsiin suljettuna tunsi Paula\nmilt'ei vastenmielisyyttä hänen ihailunsa vuoksi komeaa eläintä\nkohtaan. Seuraavassa hetkessä vastenmielisyys katosi ja hän huudahti\nsyyllisyydestään tuntoisena:\n\n\"Ja nyt, Punapilvi, Terholaulu!\"\n\nDick heitti häneen puoleksi hajamielisen katseen ja lauloi sitten yhtä\nreippaasti kuin toinen oli pyytänyt.\n\n    \"Terhot kuuluvat taivaaseen!\n    Minä istutan terhoja laaksoseen!\n    Minä istutan terhoja laaksoseen.\n    Terhoja tammen kasvamaan!\"\n\nPaula oli painautunut Dickin laulaessa aivan häneen kiinni, mutta\nsilmänräpäyksen laulun jälkeen hän tunsi vihkosta pitelevän käden\nlevottoman liikahduksen ja näki kuinka Dick heitti nopean katseen\npöytäkelloon, joka osoitti 11,15. Paula koetteli vielä häntä pidättää\nja vasten tahtoaan tuli hänen ääneensä hillittyä mielipahaa.\n\n\"Sinä olet ihmeellinen, Punapilvi\", sanoi hän. \"Välistä tosiaankin\nluulen sinun olevan Punapilvi, joka istuttaa terhojaan ja laulaa\nviljelijäniloaan. Ja välistä tuntuu minusta, kuin sinä olisit\nliian uudenaikainen, joka etsiessään Troijan seikkailuja syventyy\ntilastoihin ja aseistettuna koeputkella sekä seerumiruiskulla taistelee\ngladiaattoritaisteluja kauheita mikrobeja vastaan. Välistä näyttää\nminusta, kuin pitäisi sinun olla kaljupäinen ja käyttää silmälaseja,\nsillä tuntuu kuin...\"\n\n\"Ei minulla olisi vahvemman oikeutta syleillä vaimoani\", täytti Dick\nvetäen Paulaa lähemmäksi, \"ja ikäänkuin olisin tyhmä virtahevonen, joka\nei ole kyllin arvokas koskettamaan pientä kevätkukkaansa. Mutta kuule,\nminulla on suunnitelma. Muutamien päivien kuluttua...\"\n\nMutta hänen suunnitelmansa kuoli syntyessään, sillä heidän takanaan\nkuului varovaista yskintää ja kun he kääntyivät, näkivät he\nBonbrightin, toisen sihteerin, seisovan ovella kädessään muutamia\nkeltaisia papereita.\n\n\"Neljä sähkösanomaa\", sanoi hän anteeksipyynnöksi. \"Mr Blake arvelee\nkahden niistä olevan sangen tärkeitä. Yksi koskee Chileen menevää\nhärkälaivalastia.\"\n\nPaula vetäytyi hitaasti miehensä luota, nousi seisomaan ja näki, kuinka\ntämä liukui hänen luotaan rahtitaksoihin, tilastoihin ja sihteereiden\nsekä päällysmiestensä luo.\n\n\"Paula\", huusi Dick, kun hänen vaimonsa oli katoamaisillaan, \"olen\nristinyt viimeisen kiinalaisen. Hänen nimensä on Oh Ho. Mitä siitä\npidät?\"\n\nVastauksessa kuului toivottomuuden väre, joka pian katosi:\n\n\"Sinä tahdot siis välttämättömästi saada täydellisen hämmästyksen\naikaan palvelijoittemme nimissä?\"\n\n\"Enhän tee sitä koskaan kotieläintemme suhteenkaan, joilla kaikilla on\nsamat esi-isät\", vakuutti Dick vakavuudella, joka oli ristiriidassa\nhänen silmiensä ilmeen kanssa.\n\n\"En tarkoittanut sitä\", vastasi Paula, \"tarkoitin, että sinä tyhjennät\nkielen mahdollisuudet. Pian on sinun kutsuttava heitä Oh Bell, Oh Hell\nja Oh Go to Hell. Sinun 'Oh'isi oli erehdys. Sinun olisi pitänyt alkaa\nsanalla 'Red'. Silloin olisit saanut Red Bell, Red Horse, Red Dog, Red\nTrog -- ja kaikkia muuta punaista.\"\n\nHänen naurunsa sekaantui Dickin nauruun, kun hän katosi ja seuraavassa\nhetkessä Dick oli syventynyt yksityiskohtiin kolmensadan nuoren naudan\nlähettämisestä Chileen. Mutta tiedottoman mielihyvän tuntein hän kuuli\nvielä Paulan laulavan mennessään sivurakennukseensa, mutta sitä hän ei\nkuullut, että äänen kirkas sointu oli hiukan, hyvin hiukan hillitty.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nViisi minuuttia sen jälkeen kun Paula oli lähtenyt astui Dick autoon\nyhdessä Mahosta tulleen välittäjän Thayerin ja Breedes Gazetten\nkirjeenvaihtajan Naismithin kanssa. Wardman, päällysmies, jonka hoitoon\nEi tarvittu sanoa paljon. Se oli pettymys Thayerille, joka arveli, että\nkymmenen vaunulastin osto näin kalliita eläimiä oli asia, jota sieti\nkeskustella.\n\n\"Ne puhuvat itse puolestaan\", oli Dick sanonut ja kääntynyt\nsitten Naismithin puoleen antaakseen tälle aineksia Kalifornian\nlammaskannasta.\n\n\"En neuvo teitä vaivautumaan valitsemaan\", sanoi Dick kymmenen\nminuuttia myöhemmin Thayerille. \"Ne ovat ensiluokkaisia kaikki. Vaikka\nkäyttäisitte koko viikon valitaksenne kymmenen vaunulastianne, on tulos\naivan sama kuin jos ottaisitte ensimmäiset, jotka näette.\"\n\nTämä käsitys, että kauppa jo oli selvä, hämmästytti Thayeria niin,lampaat kuuluivat, kohtasi heidät paikalla, jonne useita tuhansia\nnuoria shorpshirelampaita oli koottu tarkastettavaksi.\n\n\nettä kun hän joka tapauksessa oli selvillä, ettei milloinkaan ollut\nnähnyt arvokkaampaa lajia, korotti hän tilauksensa kahteenkymmeneen\nvaunulastiin. Heidän tultuaan takaisin Suurtaloon ja hänen Naismithin\nkanssa merkitessään tuloksia lopettaakseen keskeytyneen biljardierän,\nsanoi hän:\n\n\"Tämä on minun ensimmäinen käyntini Forrestin luona. Hän on poppamies.\nMinä olen ostanut lampaita itävaltioista ja tuottanut Euroopasta.\nMutta nämä voittavat kaikki ennen näkemäni. Te kai huomasitte, että\nkorotin tilaukseni kaksinkertaiseksi. Ostajat Idahossa tulevat niiden\nvuoksi hulluiksi. Minulla on ostomääräys vain kuudelle vaunulastille ja\nehdollisesti kahdelle lisää riippuen lajista, mutta jollei jok'ikinen\nostaja kaksinkertaistuta tilaustaan nähdessään nämä lampaat ja ellei\nlopuista suorastaan tapella, niin en minä ymmärrä lampaista yhtään\nmitään.\"\n\nKun aamiaisgongong kaikui ensimmäisen kerran -- suuri korealainen\npronssigongong, joka ei milloinkaan saanut antaa merkkiä, ennen kuin\noltiin varmat siitä, että Paula oli hereillä -- liittyi Dick nuoriin,\njotka olivat Kultakalasäiliön luona. Bert Wainwright -- saaden\nerilaisia neuvoja sisareltaan Ritalta ja Paulalta sekä Paulan sisarilta\nLutelta ja Ernestineltä -- koetteli vangita haaviin tavattoman komeata\nkultakalaa.\n\nIloisen mielialan vallitessa, naurun ja huudon kaikuessa suoritettiin\nteko, suuri kala laskettiin peltiseen soikkoon ja jätettiin\nitalialaisen puutarhamestarin pois vietäväksi.\n\n\"No, mitä uutta sinulla on ilmoitettavaa?\" kysyi Ernestine, kun Dick\ntuli.\n\n\"Ei mitään\", vastasi hän. \"Ranchi on ryöstetty puhtaaksi. Kolmesataa\nkaunista nuorta nautaa menee huomenna Etelä-Amerikkaan ja Thayer --\nte tapasitte hänet eilen illalla -- ottaa kaksikymmentä vaunulastia\nlampaita. Voin vain sanoa, että maineeni on matkalla Idahoon ja\nChileen.\"\n\n\"Istuta sitten enemmän terhoja\", nauroi Paula käsivarret sisariensa\nympärillä ja kaikki kolme odottivat hymyillen leikillistä vastausta,\njoka välttämättä oli tuleva. Mutta gongong soi toisen kerran ja\nPaula, toinen käsivarsi Dickin, toinen Ritan vyötäisillä, meni\npukeutumishuoneeseen Bert Wainwright'in muodostaessa jälkijoukon Luten\nja Ernestinen kanssa, joille hänen piti opettaa uusi tangovuoro.\n\n\"Eräs asia, Thayer\", sanoi Dick erottuaan naisista ja tavattuaan\nThayerin sekä Naismithin ruokasaliin johtavien portaiden yläpäässä.\n\"Ennen kuin matkustatte haluaisin, että silmäilisitte meidän\nmerinolampaitamme. Niistä voin tosiaankin ylpeillä ja Amerikan\nlammastuntijoiden on kiinnitettävä niihin huomiotaan. Pankaa minulta\nlahjaksi puoli tusinaa ja antakaa Idahon lammasmiesten nähdä ne.\"\n\nHe istuivat erään pöydän ääreen, jota saattoi pidentää loppumattomiin,\nsillä ruokasali oli pitkä ja matala, samanlainen kuin meksikolaisten\nmaaporhojen ruokasalit Kaliforniassa ennen aikaan. Lattia oli suurista,\nruskeista tiilikatoista, katto ja seinät kalkilla rapatut ja suuri,\nkoristelematon tulisija oli tavattoman valtava, mutta yksinkertainen.\nKasvit ja kukat nyökkäsivät syvistä ikkunakomeroista, huoneessa oli\npuhtauden, siisteyden ja vilpoisuuden leima.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi Thayer hillityllä äänellä Naismithille Dickin\nollessa kovaäänisessä, leikillisessä keskustelussa tyttöjen kanssa.\n\"Täältä saatte aineksia kirjoitukseen, jos aiotte puhua Suurtalosta.\nOlen nähnyt palvelijoiden ruokasalin. Neljäkymmentä henkilöä\nruokailee siellä. Tämä on kokonainen täysihoitola. Huolellisesti ja\ntarkoituksenmukaisesti hoidettu, sen saatte uskoa. Tuo kiinalainen Oh\nJoy on koko velho. Hän hoitaa koko talouden ja koneisto työskentelee\nniin hiljaa, ettei kuulu mitään.\"\n\n\"Suurin velho on Forrest\", vastasi Naismith. \"Hänellä on aivot, jotka\nvallitsevat toisia aivoja. Hän saattaisi johtaa armeijaa, sotaretkeä,\nhallitusta, vieläpä suurta sirkustakin.\"\n\n\"Viimeinen on suuri kohteliaisuus\", sanoi Thayer.\n\n-- -- --\n\n\"Paula\", sanoi Dick vaimolleen. \"Olen äsken saanut ilmoituksen, että\nGraham tulee huomenaamulla. Sano Oh Joylle, että hänet on sijoitettava\nvahtitorniin. Siellä on mainiota ja hän ehkä toteuttaa uhkauksensa ja\nalkaa työskennellä kirjansa kimpussa.\"\n\n\"Graham? -- Graham?\" Paula etsiskeli muististaan. \"Tunnenko minä hänet?\"\n\n\"Sinä tapasit hänet kerran Santiagossa kaksi vuotta sitten, kahvila\nVenuksessa. Hän söi päivällistä kanssamme.\"\n\n\"Vai niin, eräs noista meriupseereista?\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Ei, ei lainkaan. Etkö muista pitkää vaaleaa miestä -- sinä puhelit\nhänen kanssaan puoli tuntia musiikista, sillä aikaa kun kapteeni Joyce\npuheli suut silmät täyteen todistellakseen että Yhdysvaltojen pitäisi\npanssaroidulla nyrkillä kurittaa Meksikoa.\"\n\n\"Ah, niinkö.\" Paula muisti hänet hämärästi. \"Hän oli tavannut sinut\njossakin ennen -- Etelä-Afrikassa, eikö niin? Tahi Filippiineillä?\"\n\n\"Hän juuri. Se oli Etelä-Afrikassa. Evan Graham. Sen jälkeen tapasimme\npostilaivassa Keltaisellamerellä. Sitten kulkivat tiemme ristiin\nkymmenen tahi kaksitoista kertaa, emmekä tavanneet ennen kuin tuona\niltana Venuksessa.\"\n\n\"Mutta kuka hän on?\" kysyi Paula. \"Ja mikä asema hänellä on maailmassa?\"\n\n\"Niin, alkaakseni lopusta, hän on köyhä -- toisin sanoen köyhä omalta\nnäkökannaltaan. Hänellä on jäljellä useita tuhansia vuodessa, mutta\nkoko isän jälkeenjättämä perintö on poissa. Ei, hän ei ole tuhlannut\nsitä. Mutta hän oli monimutkaisissa asioissa ja 'hiljaisen pulan'\naikana muutamia vuosia sitten kynittiin hänet melkein puhtaaksi. Mutta\nhän ei ilmaise sitä edes ilmeelläkään.\n\n\"Hän on hyvää lajia, vanhaa amerikkalaista rotua ja on käynyt Yalen\nläpi. Hänen kirjansa -- siitä odottaa hän paljon -- käsittelee hänen\nmatkaansa läpi Etelä-Amerikan, länsirannikoita itärannikolle. Se oli\nsuureksi osaksi tuntematonta maata. Brasilian hallitus antoi hänelle\nvapaaehtoisesti kymmenentuhannen dollarin palkinnon tiedoista, joita\nhän ilmoitti vielä tuntemattomista Brasilian osista. Oh, hän on mies,\noikea mies. Ja kunnianmies. Sinä tunnet lajin -- mutkailematon, suuri,\nvoimakas ja yksinkertainen; on ollut kaikkialla, nähnyt kaikki, tuntee\nkaikista asioista koko joukon, on oikeudenmukainen, rehellinen, katsoo\nsuoraan silmiin -- niin, sanalla sanoen, miesten mies.\"\n\nErnestine taputti käsiään, heitti houkuttelevan, kiihottavan ja\nuhmaavan katseen Bert Wainwrightiin sekä huudahti: \"Ja hän tulee\nhuomenna?\"\n\nDick pudisti moittivasti päätään.\n\n\"Ei, älä koetakaan, Ernestine. Yhtä kauniit tytöt kuin sinä ovat\nkoettaneet vangita Evan Grahamin. Ja meidän kesken sanoen, en moiti\nheitä siitä. Mutta Graham on poissa leikistä. Hän on yhtä vanha kuin\nminäkin -- ja on, samoin kuin minäkin, ollut mukana yhdessä sekä\ntoisessa. Eikä hän välitä nuorista tytönheilakoista. Sinä ehkä sanot,\nettä hän on elähtänyt, mutta minä väitän hänen puolestaan, että hän on\nvain vanha, paatunut ja sangen viisas.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n\"Missä on minun sydänkäpyseni?\" huusi Dick kulkien kilahtelevin\nkannuksin Suurtalossa ja etsien pikkurouvaansa.\n\nHän tuli ovelle, joka johti pitkään siipirakennukseen. Se oli ilman\nlukkolaitetta oleva sala-ovi, mutta Dickillä ja hänen vaimollaan oli\nkätkettyjen vieterien salaisuus; hän painoi oikeata paikkaa ja ovi\navautui.\n\n\"Missä on minun sydänkäpyseni?\" huusi hän ja marssi koko kerroksen\nkautta.\n\n\"Missä on minun sydänkäpyseni?\" huusi hän makuuhuoneeseen, mutta tapasi\nvain ruman, kolmikymmenvuotiaan kiinalaisen naisen, joka kohtasi hänen\nkatseensa nöyrästi ja alistuvasti hymyillen.\n\nHän oli Paulan kamarineiti Oh Dear. Dick oli Paulan vuoksi ottanut\nhänet kalastajajoukkueesta Keltaiselta mereltä, jossa hänen äitinsä,\njoka oli leski, hyvinä vuosina ansaitsi neljäkin dollaria vetämällä\nnuottaa kalastajille.\n\n\"Missä on emäntäsi, Oh Dear?\" kysyi Dick.\n\nOh Dear astui askeleen takaisin, peloittavan ujona.\n\nDick odotti.\n\n\"Hän ehkä on nuorten neitien mukana -- en tiedä.\" Oh Dear sammalsi ja\nDick kääntyi ympäri pelkästä armeliaisuudesta.\n\n\"Missä on sydänkäpyseni?\" huusi hän kääntyessään ulkoporrasta, juuri\nkun eräs auto ajoi paikalle.\n\n\"Vieköön minut peijakas, jos sen tiedän\", vastasi pitkä, vaaleaan\nkesäpukuun puettu mies autosta ja melkein samalla hetkellä puristi Dick\nForrest Evan Grahamin kättä.\n\nOh My ja Oh Ho kantoivat matkatavarat sisään ja Dick seurasi vierastaan\nvahtitorniin.\n\n\"Sinun on mukauduttava oloihimme, poikaseni\", sanoi Dick. \"Ranchia\nhoidetaan kuin kellonkoneistoa ja palvelijat ovat rattaita, mutta\nitsellemme me sallimme kaikenlaisia epäsäännöllisyyksiä. Jos olisit\ntullut paria minuuttia myöhemmin, ei täällä olisi ollut sinua\nvastaanottamassa kukaan muu kuin kiinalaiset palvelijat. Minä aioin\njuuri lähteä ratsastamaan ja Paula -- mrs Forrest -- on kadonnut.\"\n\nMolemmat miehet olivat melkein yhtä pitkiä, Graham kenties isäntäänsä\ntuuman pitempi, mutta tämä oli korkeampirintainen ja hartioistaan\nleveämpi. Graham oli hiukan Forrestia vaaleampi, mutta molemmilla\noli samanlaiset harmaat silmät ja molemmat olivat yhtä ahavoituneita\nsekä auringonpolttamia. Grahamilla oli hiukan karkeammat piirteet\nja pitemmät silmät, mutta raskaammat silmäluomet. Hänen nenänsä oli\nsuurempi ja suorempi kuin Dickin, hänen huulensa punaisemmat ja\ntäyteläisemmät.\n\nMutta tuuma enemmän pituutta ja tuuma vähemmän rinnanleveyttä antoi\nEvan Grahamille notkeutta ja sulavuutta, jota Dick Forrestilta puuttui.\n\nForrest heitti rannekelloonsa pikaisen katseen. \"Puoli kaksitoista\",\nsanoi hän. \"Tule nyt mukaan, Graham. Emme syö ennen kuin puoli yksi.\nMinun on lähetettävä laivalasti härkiä, kolmesataa kappaletta, ja\nolen suorastaan ylpeä niistä. Sinun on ne ehdottomasti nähtävä. Älä\nvälitä muuttaa ratsastuspukua. Oh Joy, sano, että satuloivat Altaden.\nMinkälaisen satulan haluat, Graham?\"\n\n\"Minkälaisen hyvänsä.\"\n\n\"Englantilaisen, austraalialaisen? Mc Clellan? Meksikolaisen? Mc\nClellanin siis...\" -- -- --\n\n-- -- --\n\nHe antoivat hevostensa seisoa tien vieressä ja katsoivat viimeiseen\neläimeen saakka kunnes lauma, jonka piti aikaa matkansa Chileen, katosi\ntiemutkan taa.\n\n\"Näen, että se mitä olet suorittanut, on suurenmoista\", sanoi Graham.\n\"Askartelin ennen Argentinassa nuorena ollessani myöskin hiukan karjan\nparissa. Jos minulla olisi ollut tuollaisia rotueläimiä, en olisi\ntehnyt kuperkeikkaa.\"\n\n\"Aika ei ollut silloin kypsä lyhytsanaiselle rodulle\", sanoi Dick.\n\"Silloin ei ollut siellä alsikeapilasta eikä vesijohtoa. Ainoastaan\ntavalliset maalaishärät saattoivat kestää sen kuivuuden. Ne olivat\nkestäviä. Eikä höyrylaivoja jäähdytyshuoneineen ollut silloin vielä\nkeksitty. Ne seikat saivat siellä aikaan vallankumouksen.\"\n\n\"Sitä paitsi olin minä vain poika\", jatkoi Graham. \"Vaikka se ei kai\nmerkinnyt paljon. Siellä oli nuori saksalainen, joka kymmenennellä\nosalla minun pääomastani menestyi hyvin. Hän selviytyi sekä kuivista\nettä katovuosista. Nyt hänellä on enemmän kuin miljoona.\"\n\nHe kääntyivät kotiin. Dick katsoi kelloaan.\n\n\"Meillä on hyvää aikaa\", sanoi hän. \"Olen iloinen, että näit nuo\neläimet. Oli eräs syy, jonka vuoksi saksalainen onnistui. Hänen täytyi.\nSinulla oli selkänojana isäsi rahat ja minä arvelen sinun suurimman\nheikkoutesi olleen siinä, että sinulla oli varoja ottaa itsellesi lomaa\nkoska halusit.\"\n\n-- -- --\n\n\"Tuolla ovat kalapadot\", sanoi Dick viitaten näkymätöntä, syreenien\ntakana olevaa aluetta kohti. \"Siellä saat hyvän tilaisuuden kalastaa\nforelleja, kuhia tahi merirauskuja. Näetkös, minä olen saita. Minä\nhaluan saada hyötyä kaikesta. Kahdeksan tunnin työpäivästä on etunsa,\nmutta veden minä annan työskennellä kaksikymmentäneljä tuntia...\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Oikealta aivan läheltä kuului kavioiden\nkopsetta betonia vasten, valtava loiskina, naisten huutoja ja naurua.\nHuudot saivat pian levottomuuden sävyn ja kuului läiskettä sekä\nkorskuntaa, ikäänkuin suuri eläin olisi ollut hukkumaisillaan. Dick\nantoi hevosensa hypätä syreeniaitauksen läpi; Graham seurasi aivan\nhänen kantapäillään. He tulivat äkkiä auringonpaisteessa loistavalle\navoimelle paikalle ja Grahamilla oli edessään omituisin taulu, minkä\nhän milloinkaan elämässään oli nähnyt.\n\nSiellä oli betoniseinäinen puukehyksellä ympäröity pato. Sen yläpuoli\nvietti koko leveydellään lammikkoon. Pitkät sivut sitä vastoin olivat\naivan äkkijyrkät. Lammikon toisesta päästä johti heikosti viettävä\nbetoni sileälle maalle, jossa tallirenki seisoi kauhun lamauttamana ja\ntoisti lakkaamatta tylsästi: \"Oh herra jumala! Herra jumala!\" Padon\nreunoilla istui kolme kauhistunutta vedenneitoa.\n\nJa keskellä lammikkoa teutaroi mahtava, punertava hevonen kiiltävänä\nvedestä iskien etujaloillaan niin, että teräskengät välähtelivät,\nauringonpaisteessa. Sen selässä pysyttelihe valkoinen vartalo, jota\nGraham ensiksi luuli kauniiksi nuorukaiseksi. Vasta sitten kun ori\nvaipui ja sukelsi jälleen ylös, ymmärsi Graham, että ratsastaja oli\nnainen -- nainen, yhtä valkoinen kuin se valkoinen silkkiuimapuku,\njoka oli liimautunut hänen jäseniensä ympärille. Hänen selkänsä oli\nyhtä marmorinvalkea, mutta lihakset liikkuivat lakkaamatta hänen\nkoettaessaan pitää päätään veden yläpuolella. Hänen notkeat, pyöreät\nkäsivartensa olivat kiertyneet hevosen läpimärkään, pitkään harjaan ja\nhänen valkoiset, pyöreät polvensa olivat kahden puolen suuren hevosen\nsilkinhienoa kaulaa. Hänen valkoiset varpaansa hapuilivat kiinnekohtaa\neläimen kupeilta ja koettivat turhaan etsiä tukea sileän karvan alla\nolevista kylkiluista.\n\nYhdellä silmäyksellä Graham ymmärsi koko jännittävän tilanteen,\nhuomasi, että valkoinen, ihana olento oli nainen, joka pienuudestaan ja\nheikkoudestaan huolimatta taisteli todellista jättiläistaistelua.\n\nKun nainen painoi poskensa valtavaa, koukistunutta kaulaa vasten,\nnäytti kuin olisivat hänen kullanruskeat hiuksensa sekaantuneet oriin\ntummaan harjaan. Mutta eniten huomiota herättivät Grahamissa hänen\nkasvonsa. Ne olivat pojan kasvot ja samalla ne olivat naisen kasvot,\nne olivat vakavat ja samalla iloiset, ne ilmaisivat iloa, jota itse\nvaara hänelle tuotti. Ne olivat nykyaikaisen naisen kasvot, mutta\nkuitenkin klassillisen pakanalliset. Tällaista olentoa ja tilannetta ei\ntavata kahdellakymmenellä vuosisadalla. Ne muistuttivat joko vanhasta\nKreikasta tahi tuhannesta ja yhdestä yöstä.\n\nOriin koetellessa päästä ylös vedestä oli se vähällä keikahtaa\nselälleen. Ihana eläin ja ihana ratsastajatar katosivat molemmat pinnan\nalle, mutta tulivat seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen näkyviin; ori\nhakkasi yhä etujaloillaan ilmaa ja nainen riippui sen silkinhienolla\nkaulalla. Graham ajatteli kauhistuneena, mitä olisi tapahtunut, jos\nori olisi kaatunut taapäin. Tarkoitukseton potku noista neljästä\ntavattomasta kaviosta olisi voinut ainaiseksi sammuttaa tuon ylpeän,\nvalkoisen, tulisen naisen elämän.\n\n\"Asettaudu kaulalle\", huusi Dick. \"Tartu kiinni otsajouhiin ja istu\nkaulalla, kunnes hevonen pääsee tasapainoon!\"\n\nNainen totteli, painoi varpaansa hevosen kupeisiin, piteli toisella\nkädellään hevosen harjasta, ojensi toisen ja tarttui sillä otsajouhiin.\nSeuraavassa hetkessä pääsi ori tasapainoon, kun naisen paino oli\nmuuttunut toiseen kohtaan. Pitäen toisella kädellään harjasta, heilutti\nratsastajatar toista valkoista käsivarttaan ja lähetti Forrestille\ntervehdyshymyilyn. Graham näki hänen olevan kyllin kylmäverisen\npannakseen merkille Forrestin hevosen vieressä olevan toisenkin hevosen.\n\n\"Siitä eivät monet naiset olisi selviytyneet\", sanoi Dick\nrauhallisesti, kun Mountain Lad, joka helposti säilytti saavutetun\ntasapainonsa, vihdoin kiipesi padon alapäästä huolestuneen tallirengin\nluo.\n\nRenki tarttui oriin suitsiin, mutta Paula, joka vielä istui hevosen\nselässä, otti päättävin ilmein häneltä ohjat, käänsi Mountain Ladin ja\nteki kunniaa Dickille.\n\nTämä nauroi, vastasi tervehdykseen ja ratsasti pois syreenipensasten\nläpi.\n\n\"Kuka... Kuka hän oli?\" kysyi Graham.\n\n\"Paula... vaimoni, poikatyttö, lapsi, joka ei milloinkaan tule\ntäysi-ikäiseksi, sievin pikku ruusunnuppu, mikä milloinkaan on\nnaishahmossa näyttäytynyt.\"\n\n\"Sain tosiaankin sydämentykytyksen\", sanoi Graham. \"Suorittavatko\nnaisesi useinkin tuollaisia urotekoja?\"\n\n\"Tämä oli ensimmäinen kerta\", vastasi Dick. Hevonen oli Mountain Lad.\nHän ratsasti sillä suoraan lammikkoon, antoi sen liukua kuin kelkan\nalas padonseinää eikä välittänyt vaarasta vähääkään.\n\n\"Hän pani peliin sekä hevosen että oman henkensä.\"\n\n\"Ja hevosen hinta on 35,000 dollaria\", hymyili Dick. \"Sen summan juuri\ntarjosi hevoskasvattajain yhdistys minulle viime vuonna. Ja mitä\nPaulaan tulee, saattaisi hän jok'ikinen päivä hävittää omaisuuteni ja\nelämäni onnettomuustapauksillaan -- mutta sitä hän ei kumminkaan tee.\nHänelle ei milloinkaan tapahdu mitään.\"\n\n\"En olisi antanut hänen hengestään kahta penniä, jos hevonen olisi\nkaatunut selälleen.\"\n\n\"Mutta sitä se ei tehnyt\", vastasi Dick rauhallisesti. \"Se johtuu\nPaulan onnesta. Hän on ollut minun mukanani granaattitulessa, jolloin\nhän tosiaankin tunsi itsensä melkein pettyneeksi, ettei haavoittunut\ntahi kuollut. Neljä patteria syyti mailin välimatkalla yllemme\ngranaatteja, ja meidän oli ratsastettava puolen mailin pituinen\nmäki, ennen kuin saatoimme etsiä suojaa. Luulen tosiaankin olleeni\npeloissani, sillä syytin häntä siitä, että hän ratsasti liian hitaasti.\nOlemme nyt olleet naimisissa toistakymmentä vuotta ja tiedätkö, välistä\nminusta tuntuu, etten tunne häntä ollenkaan, ettei kukaan tunne häntä\nja ettei hän itse edes tunne itseään. Paulalla ja minulla on ollut yksi\nloihtulause: Elä iloisesti, maksoi mitä maksoi! On sama, jos hinta on\nyksi dollari, oma henki tahi mikä muu hyvänsä. Se on meidän tapamme ja\nmeidän onnemme. Emmekä me vielä milloinkaan ole saaneet maksaa liian\npaljon!\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nHerrat söivät välipalaa. Naiset olivat estettyjä, selitti Forrest.\n\n\"Epäilen, näettekö ketään heistä ennen neljää, jolloin Ernestine --\ntoinen Paulan sisarista -- aikoo lyödä minut tennispelissä -- ainakin\nhän on uhannut, niin, vieläpä lyönyt vetoakin siitä.\"\n\nJa Graham istui koko aamiaisen ajan herrojen joukossa, otti osaa\nkeskusteluun roduista ja hevoslajeista, toi esille palan omasta\nmaailmankatsomuksestaan, mutta ei saanut pois mielestään kuvaa\nemännästään -- näkyä hänen valkoisesta, notkeasta pyöreydestään\ntaustana uivan tumman oriin märkä selkä. Ja koko iltapäivän hänen\nkatsellessaan palkittu ja merinolampaita sekä berkshire-emakoita\nväikkyi näky hänen mielessään. Vieläpä tenniskentälläkin, jossa hän\nkello neljä pelasi Ernestineä vastaan, teki hän useammin kuin yhden\nharhaiskun ajatellessaan marmorinvalkeaa naisvartaloa, joka ponnisteli\npysyäkseen suuren hevosen selässä.\n\n-- -- --\n\nVaikkakaan Graham ei ollut Kaliforniasta, tunsi hän kylliksi maan\ntapoja, ettei kummastunut, kun herrat eivät olleet puetut frakkeihin,\nvaikka kaikki äskeiset vedenneidot esiintyivät iltapuvuissa. Hän ei\nollut sitä itsekään tehnyt huolimatta Suurtalon suurenmoisista tavoista.\n\nGongongin ensimmäisen ja toisen soiton välillä kokoontuivat kaikki\nvieraat pitkään ruokasaliin. Heti toisen soiton jälkeen tuli Dick\nForrest ja antoi tarjota coctailia. Ja Graham odotti kärsimättömästi\nsen naisen tuloa, jonka kuva oli seurannut häntä aamupäivästä asti.\nHän oli valmistautunut kaikenlaisiin pettymyksiin. Hän oli nähnyt\nliian monen pukemattoman, komean atleetin häpäisevän koko nykyaikaisen\nseurustelupuvun odottaakseen liian paljon siltä ihmeelliseltä,\nvalkoisessa silkkiuimapuvussa olleelta olennolta, jonka nyt piti\nnäyttäytyä tavanmukaisessa iltapuvussa.\n\nHän veti henkeään, kun Paula astui sisään. Grahamin huulet avautuivat\neivätkä enää sulkeutuneet ja hänen silmänsä hämmästyivät sen olennon\nyllättävää, vaikuttavaa kauneutta, jonka hän oli luullut olevan\nniin pienen ja keijukaismaisen. Tämä ei ollut jäntevä urheilijatar,\nlapsellinen, poikamainen tyttö, jonka hän oli nähnyt oriin selässä,\nvaan grande dame, jollainen pienikin nainen voi joskus olla.\n\nHän oli tosiaankin pitempi kuin Graham oli luullut ja hänellä oli\niltapuvussa yhtä kauniit muodot kuin uimapuvussakin. Graham pani\nmerkille hänen ylös kammatut, kimmeltävät, kullanruskeat hiuksensa,\nhänen tuoreen, valkoisen hipiänsä, pyöreän kaulansa, joka niin\nkauniisti liittyi hyvin kehittyneisiin olkapäihin ja jonkinlaisen\nkeskiaikaismallisen himmeänsinisen puvun riippuvine hihoineen sekä\nkullankimaltelevine reunuksineen.\n\nHän tervehti kaikkia yhteisellä hymyllä. Graham tunsi saman hymyn,\njonka oli nähnyt hevosen selästä. Kun Paula meni sivu, saattoi Graham\nnähdä hänen kuvaamattoman tapansa kannattaa kahisevaa ja lainehtivaa\npukuaan polvillaan -- noilla pyöreillä polvilla, jotka epätoivoisesti\nolivat tarrautuneet kiinni Mountain Ladiin. Graham huomasi, että\nhän ei käyttänyt eikä tarvinnut kureliiviä. Ja Paulan mennessä yli\nlattian näki Graham kaksi naista: Suurtalon hienon haltijattaren\nja ihastuttavan tummansinisen, kultakirjaillun puvun alla olevan\namatsoonivartalon, jota mitkään pukeutumistaidon salaisuudet eivät\nvoineet hänen mielestään kätkeä. Pöydässä, jossa Paula istui viistoon\nhäntä vastapäätä, ei hän voinut olla salaa tätä tutkimatta. Samalla\nkun hän otti osaa yleiseen hilpeyteen, vallitsi hänen emäntänsä hänen\najatuksiaan melkein kokonaan.\n\nMilloinkaan ennen ei Graham ollut aterioinut niin omituisessa seurassa.\nLammasvälittäjä ja Breeders Gazetten kirjeenvaihtaja kuuluivat vielä\nvieraisiin. Kolme autollista herroja ja naisia oli saapunut ensimmäisen\ngongong-soiton jälkeen ja jäänyt lähteäkseen kotiin kuunvalossa. Graham\nei muistanut heidän nimiään, mutta ymmärsi heidän tulleen jostakin\nlaaksosta kolmenkymmenen mailin päässä olevasta Wickenberg-nimisestä\npaikasta ja että he kuuluivat läheisten pikkukaupunkien pankki-,\nvirkamies- ja maanomistajaluokkaan. He olivat iloisia, naurunhaluista\nja toivat mukanaan tuoreimmat pilajutut ja sanasutkaukset.\n\n\"Minä käsitän\", sanoi Graham Paulalle, \"että jos teidän talonne\nedelleenkin tulee olemaan tällainen karavaanien levähdyspaikka kuin\nse on minun tuloni jälkeen ollut, ei minun maksa yrittääkään koettaa\npainaa nimiä muistiin.\"\n\n\"Sitä en ihmettele\", vastasi Paula nauraen. \"Mutta nämä ovat\nnaapureita. He tulevat, kun heillä on halua. Mrs Watson, Dickin\nvieressä, kuuluu maan vanhaan ylimystöön. Hänen isoisänsä, Wicken, tuli\nvuonna 1846 yli vuorten. Wickenberg on saanut hänen mukaansa nimen. Ja\ntuo kaunis tummasilmäinen tyttö on hänen tyttärensä...\"\n\nKun Paula antoi lyhyitä tietoja vieraista, kuuli Graham hänen\nsanoistaan tuskin puoliakaan, niin kiintynyt hän oli muodostaakseen\nkäsityksen emännästään. Luonnollisuus oli mrs Forrestin huomattavin\npiirre, niin päätteli Graham. Mutta pian hän tuli siihen\njohtopäätökseen, että silmäänpistävin piirre oli iloisuus. Mutta hän\noli tyytymätön molempiin johtopäätöksiinsä ja tiesi, ettei ollut\nosunut oikeaan. Mutta sitten hän keksi sen -- ylpeys. Niin, sitä se\noli! Sitä oli hänen silmissään, päänasennossa, kutrien kiharoissa,\ntunteellisissa sieraimissa, liikkuvissa huulissa, pyöreässä leuassa,\npienissä, voimakkaissa, hienosti muodostuneissa käsissä. Ylpeyttä oli\njoka lihaksessa, joka hermossa -- itsetietoista, älyllistä, kiihottavaa\nylpeyttä.\n\nHän oli kyllä iloinen ja luonnollinen, poikamainen ja naisellinen,\npilaileva ja leikillinen, mutta aina oli siinä ylpeyttä, perusainetta,\njosta hän oli kokoonpantu. Hän oli nainen, vapaa, avonainen,\noikeudenmukainen, ystävällinen ja miellyttävä, mutta mikään leikkikalu\nhän ei ollut. Välistä Graham sai vaikutteen ikäänkuin teräksestä,\nhienosta, kimaltelevasta teräksestä. Paula oli sanan hienoimmassa\nmerkityksessä voimaa.\n\n\"All right, Aaron\", kuulivat he erään keskeytyksen aikana Dickin\nsanovan pöydän toisessa päässä, \"tässä saat Philip Brookelta jotakin\npureksittavaa. Brooks on sanonut, ettei kukaan mies saavuta todellista\nsuuruutta, jollei jossakin määrin tunne elämänsä kuuluvan suvulle\nja tiedä, että mitä Jumala hänelle antaa, sen hän antaa ihmiskunnan\nvuoksi.\"\n\n\"Vai niin, te siis lopuksi uskotte Jumalaan?\" kysyi Aaroniksi mainittu\nleikillisesti. Hän oli jäntevä, pitkäkasvoinen, oliivinvärinen mies,\njolla oli mustat silmät ja hyvin musta pitkä parta.\n\n\"Hitto sen tietäköön\", vastasi Dick. \"Puhuin vain kuvannollisesti.\nSanokaa häntä siveyskäsitteeksi, hyvyydeksi, evoluutioksi.\"\n\n\"Miehellä ei tarvitse, ollakseen suuri, olla mitään määrättyjä\nkäsitteitä\", huomautti eräs hiljainen irlantilainen. \"Ja kuitenkin\novat monet miehet, jotka ovat saaneet mitä parhaimman kasvatuksen\nyliopistossa, olleet kaikkea muuta kuin suuria.\"\n\n\"Esimerkiksi sinä itse, Terrence\", sanoi Dick. \"Se riippuu siitä,\nkuinka asia käsitellään\", sanoi uneksivasti mies, joka silminnähtävästi\noli hindu, muserrellen leipää lyhykäisen kapeilla sormillaan. \"Mitä\noikeastaan tarkoitatte suurella?\"\n\n\"Sanoisimmeko kaunista?\" kysyi pehmeästi surumielisen näköinen,\nkokoonkyyristynyt, keimailevasti käherretty nuori mies.\n\nErnestine nousi äkkiä nojaten molemmin käsin pöytään, kumartui\neteenpäin ja huudahti teeskennellyn kiivaasti:\n\n\"Nyt he ovat vauhdissa! Theodore\", sanoi hän runoilijalle, \"te alatte\naivan liian hiljaisesti. Ratsastakaa nuuskaksi isänne, tehkää samoin\näidillenne, niin voitatte loppukilpailun kolmella hevosenpituudella.\"\n\nNaurunpurskahdus tuli hänen palkakseen, runoilija punastui ja vetäytyi\ntunteelliseen kuoreensa. Ernestine kääntyi mustapartaiseen. \"No, Aaron,\nhän ei ole kunnossa. Yrittäkää te. Tehän tiedätte, miten sen pitää\ntapahtua. Alkakaa näin: 'Kuten tunnettua, on Bergson ilmaissut hyvin,\nmitä hiotuimmalla filosofisella kielellä ja suurimmalla älyperäisellä\nlaajakatseisuudella...'\"\n\nJatko, samoin kuin mustapartaisen hymyillen lausuttu vastauskin, hukkui\nnauruun.\n\n\"Filosofimme ovat tänä iltana pulassa\", sanoi Paula Grahamille.\n\n\"Filosofit?\" kysyi Graham. \"He eivät tulleet Vickenbergseurueessa.\nKeitä he ovat? Siitä ei minulla ole aavistustakaan.\"\n\n\"He...\" Paula epäröi hiukan. \"He asuvat täällä. Itse kutsuvat itseään\nviidakkolinnuiksi. Heillä on parin mailin päässä täältä metsässä leiri,\njossa he eivät milloinkaan tee muuta kuin lukevat ja puhelevat. Voin\nlyödä vetoa, että te nyt tällä hetkellä voitte tavata viisikymmentä\nDickin uusimmista, vielä luetteloihin viemättömistä kirjoista heidän\nmajassaan. Heillä on vapaa pääsy kirjastoon ja heidät voi nähdä\nvuorokauden kaikkina aikoina kulkevan sisään ja ulos syli täynnä\nkirjoja -- niiden joukossa viimeiset aikakauskirjatkin. Dick sanoo,\nettä hänen on kiittäminen heitä siitä, että hänellä on täydellisin\nja nykyaikaisin kokoelma filosofista kirjallisuutta koko Tyynenmeren\nrannikolla. Se huvittaa Dickiä ja säästää hänen aikaansa. Hän on oikea\ntyömuurahainen, kuten ehkä tiedätte...\"\n\n\"He ovat siis... Dick huolehtii heistä?\" kysyi Graham ja nautti\noikeudesta katsoa noihin sinisiin silmiin, jotka kohtasivat avoimesti\nhänen katseensa.\n\n\"Niin\", sanoi Paula, \"heidän ei tarvitse koko elämässään tuntea\nmitään huolta toimeentulostaan. Dick on käsittämättömän antelias\nja melkein sopimattoman avulias kehoittaessaan huolettomuuteen ja\nkevytmielisyyteen sellaisia kuin he. Tämä tuntuu teistä lystikkäältä\npaikalta kunnes opitte meidät tuntemaan. He... he ovat kalustoa,\nperintöä tahi kuinka minä heitä kutsuisin. He tulevat olemaan luonamme\nkunnes me hautaamme heidät tahi he hautaavat meidät. Silloin tällöin\nkatoaa joku heistä -- joksikin ajaksi. Kuten kissat, tiedättehän.\nDickille maksaa suuria summia heidän takaisinsaamisensa. Terrence\nMc Fane -- on anarkisti. Hän ei voi tappaa kirppuakaan. Hänellä on\nminun antamani kissa, mainio persialainen kissa, ja hän poimii siitä\nhuolellisesti kirput tekemättä niille mitään vahinkoa, panee ne pulloon\nja päästää metsässä irti ollessaan pitkillä kävelymatkoillaan, kun on\nväsynyt ihmisiin.\n\n\"Tuo mustapartainen, hän on Aaron Hancock. Hän ei työskentele enempää\nkuin Terrencekään. Aaron on etelävaltioista. Hän sanoo, ettei kukaan\nhänen perheestään ole milloinkaan työskennellyt ja että vain talonpojat\nsekä hullut eivät osaa olla tekemättä työtä. Sen vuoksi on hänellä\nkokoparta. Parranajaminen on turhaa työtä ja siis epäsiveellistä.\"\n\n\"Ja runoilija?\" kysyi Graham iloisena saadessaan keskustella hetkisen\nhänen kanssaan ja tutkia hymyilyä, joka nopeasti tuli ja katosi hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Oh, Theo -- Theodore Malken, mutta me kutsumme häntä Leoksi. Ei\nhänkään halua työskennellä. Hänen sukunsa on vanhaa kalifornialaista\njuurta ja sangen rikas, mutta hän erosi heistä viidentoista vanhana. He\nsanovat hänen olevan hullun ja hän sanoo heidän voivan tehdä hulluksi\nkenet hyvänsä. Hän kirjoittaa tosiaankin hyviä runoja, -- silloin kun\nkirjoittaa; mutta pitää parempana uneksia ja elää viidakossa yhdessä\nTerrencen ja Aaronin kanssa.\"\n\n\"Ja hindu, kuka hän on?\"\n\n\"Hän on Dar Hyal. Heidän vieraansa. Kaikki kolme ovat kutsuneet hänet,\nniinkuin Aaron ensiksi kutsui Terrencen sekä Aaron ja Terrence yhdessä\nLeon. Hän on jonkinlainen vallankumouksellinen. Hän on lueskellut\nhiukan meidän yliopistoissamme, tutkinut tieteitä Ranskassa, Italiassa\nja Sveitsissä, on poliittinen pakolainen Intiasta ja hänellä on kaksi\nkeppihevosta: uusi synteettis-filosofinen järjestelmä ja kapina Intian\nbrittiläistä hallitusta vastaan. Hän saarnaa yksilöllistä terrorismia\nja viivyttelemätöntä joukkoliikettä.\"\n\n\"Hän ja Aaron riitelevät hirveästi -- tietysti filosofisista\nkysymyksistä. Ja nyt\", Paula huokasi, mutta kuittasi sen hymyllä --\n\"ja nyt minä olen lopettanut. Nyt te tunnette kaikki. Mutta jos te\ntapaatte meidän viisaita miehiämme tuttavallisemmassa seurassa, haluan\nsanoa teille pari varoittavaa sanaa, etenkin jos kohtaatte 'herrojen\nsalongissa': Dar Hyal on ehdottomasti raitis, Theodore Malken voi saada\nrunollisen huumauksen -- ja tavallisesti saakin -- yhdestä ainoasta\ncoctailista; Aaron Hancock on asiantuntija viinien alalla ja Terrence\nMc Fane, joka tuskin voi eroittaa yhtä juomalajia toisesta ja välittää\nhyvin vähän väkijuomista, voi juoda yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia\nsadasta pöydän alle ja ryhtyä sen jälkeen aivan selvin päin selittämään\nanarkismiaan.\"\n\nPäivällisen jälkeen kuului pianosta, jonka luona Eddie Mason oli\ntyttöparven keskipisteenä, tavaton joukko kaikenlaista tanssimusiikkia.\nTerrence, Mc Fane ja Aaron Hancock joutuivat kiivaaseen kiistaan\nfuturistisesta musiikista.\n\nPaula kokosi hameensa päästäkseen nopeammin perille ja kiiruhti\neteenpäin Dickin takaa-ajamana, joka vangitsi hänet juuri kun hän oli\npujahtamaisillaan tyttöjen joukkoon.\n\n\"Paha nainen!\" alkoi Dick lausua teeskennellyn vihaisesti ja auttoi\nhäntä seuraavalla hetkellä houkuttelemaan Dar Hyalia tanssimaan.\n\nJa Dar Hyal suostui tanssien tangoa käsin ja jaloin -- hän väitti\ntangon olevan muotitanssien saavuttaman rappeutuneisuuden huipun.\n\n\"Ja nyt, Punapilvi, laula mr Grahamille terholaulusi\", käski Paula.\n\nForrest, joka vielä piti käsivarttaan hänen vyötäisillään ja uhkasi\nrangaistuksella, jonka panisi täytäntöön, pudisti päätään.\n\n\"Terholaulu!\" huusi Ernestine, pianon luota ja Eddie Mason sekä tytöt\nyhtyivät huutoon.\n\n\"Laula, Dick\", pyysi Paula. \"Mr Graham on ainoa, joka ei ole sitä\nkuullut.\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Laula kultakalalaulu sitten\"!\n\n\"Laulan hänelle Mountain Ladin laulun\", sanoi Dick silmissään\nveitikkamainen pilke. Hän tömisti jaloillaan, kohotti itseään, matki\nverraten hyvin Mountain Ladin hirnuntaa ja huusi: \"Kuulkaa minua! Minä\nolen Eros! Minun jalkani kumisevat vuorella!\"\n\n\"Terholaulu\", keskeytti Paula nopeasti ja tyynesti äänessään heikko\nteräksensointu.\n\nDick lopetti kuuliaisesti Mountain Ladin laulun, mutta pudisti\njärkähtämättömästi päätään.\n\n\"Minulla on uusi laulu\", sanoi hän juhlallisesti. \"Se käsittelee sinua\nja minua, Paula. Olen saanut sen Nishinam-intiaaneilta.\"\n\n\"Nishinamit olivat tämän Kalifornian osan sukupuuttoon kuolleet\nalkuasukkaat\", sanoi Paula Grahamille.\n\nDick tanssi kuusi, seitsemän askelta jäykin jaloin kuten intiaanit ja\nalkoi uuden päästämättä vaimoaan.\n\n\"Minä olen Ai-kut, nishinamien ensimmäinen mies. Ai-kut on samaa\nkuin Adam; isäni ja äitini olivat preeriasusi ja kuu. Ja tämä on\nYo-to-to-wi, minun vaimoni. Hän on nishinamien ensimmäinen nainen.\nHänen isänsä ja äitinsä olivat heinäsirkka ja ilveskissa. He olivat\nminun vanhempieni jälkeen parhaat vanhemmat. Preeriasusi on hyvin\nviisas ja kuu on hyvin vanha, mutta kuka on kuullut heinäsirkkaa\nja ilveskissaa kiitettävän. Nishinamit ovat aina oikeassa.\nKaikkien naisten äiti on ollut kissa, pieni, notkea, viekas kissa,\nmiellyttävänaamainen kissa.\"\n\nLaulun keskeyttivät naisten vastalauseet ja miesten suosionosoitukset.\n\n\"Tämä on Yo-to-to-wi, joka on sama kuin Eeva\", jatkoi Dick lauluaan.\n\"Yo-to-to-wissa ei ole paljon katsomista. Mutta älkää olko hänelle\nankaroita. Vika on heinäsirkassa ja ilveskissassa. Minä olen Ai-kut,\nensimmäinen mies, mutta älkää epäilkö minun hyvää makuani. Minä olin\nensimmäinen mies ja tämä, jonka näin, ensimmäinen nainen. Kun on\notettava vain yksi, ei ole varaa valita. Adam oli samassa asemassa, sen\nvuoksi hän valitsi Eevan. Yo-to-to-wi oli ainoa nainen maailmassa minua\nvarten, sen tähden valitsin hänet.\"\n\nSamalla kun Evan Grahamin silmät olivat suunnatut tuohon\nvaltiaskäsivarteen, joka vangitsi kaiken emännän sulouden, tunsi hän\nmielipahaa ja teki johtopäätöksen, jonka kuitenkin tukahdutti heti:\n\"Dick Forrestilla on ollut onni -- aivan liian suuri onni.\"\n\n\"Olen Ai-kut\", lauloi Dick. \"Tämä on minun naiseni. Olen narrannut\nteitä. Hänen äitinsä ja isänsä eivät olleet ilveskissa ja heinäsirkka.\nHe olivat aamurusko ja kesäisin vuorilta tuleva itätuuli.\"\n\n\"Yo-to-to-wi on minun naiseni. Kuulkaa minua! Minä olen Ai-kut.\nYo-to-to-wi on minun viiriäiseni, minun gasellinaiseni, luotu\nsuloisesta sateesta ja hedelmällisestä maasta. Hän on syntynyt\nkirkkaasta tähdenvalosta ja ennen auringonnousua vallitsevasta\nhämärästä...\"\n\n\"Ja\", jatkoi Forrest tavallisella äänellä, lopetettuaan laulun, \"vaikka\nteidän mielestänne vanhan Salomonin korkea veisu voittaisikin, niin\nvoitte kuitenkin ilmoittautua minun korkean veisuni jäljittelijöiksi.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna oppi Graham tuntemaan lisää Suurtalon tapoja. Kun\nhän astui puoli kahdeksan aikaan aamiaishuoneeseen, ehti hän parahiksi\nsanomaan jäähyväisiä sanomalehtimiehelle ja idaholaiselle välittäjälle,\njotka juuri olivat lopettaneet aamiaisen ja aikoivat nousta autoon,\njonka Eldoradosta piti tavata San Franciscon aamujuna. Hän pyysi\nkinkkua ja pehmeäksi keitettyjä munia, kun Bert Wainwright tuli sisään\nhuolettomin ilmein, jonka Graham myöhemmin huomasi teeskennellyksi,\nsillä viisi minuuttia myöhemmin saapui Ernestine Desten aamumyssyyn\nja ihastuttavaan aamuvaippaan pukeutuneena sekä lausui ihmetyksensä\nnähdessään niin monta myöhästynyttä.\n\nKun kaikki kolme olivat nousseet pöydästä, tervehtivät he Lute Desteniä\nja Rita Wainwrightia, jotka nyt saapuivat. Ollessaan biljaardissa\nyhdessä Bertin kanssa, sai Graham tietää, ettei Dick Forrest\nmilloinkaan tullut aamiaiselle, vaan työskenteli pikkutunneilta alkaen\nvuoteessaan, sai sinne kahvinsa kello kuusi ja tapasi vieraitaan vain\npoikkeustapauksessa ennen kuin välipalalla puoli yksi. Mitä Paula\nForrestiin tulee, kärsi hän Bertin tietojen mukaan unettomuudesta,\nnousi myöhään ylös, asui suuressa siipirakennuksessa, jossa Bertkin\noli ollut vain yhden kerran, ja ainoastaan harvoin, silloin kun oli\nkyseessä ulkoilmaretki, näyttäytyi hän ennen puolta yhtä, usein ei edes\nsilloinkaan.\n\n\"Nähkääs, hän on terve ja voimakas\", selitti Bert, \"mutta syntynyt\nunettomana. Hän ei ole milloinkaan voinut nukkua, ei edes lapsena.\nMutta se ei ole vahingoittanut häntä, sillä hänellä on luja tahto eikä\nhän anna unettomuuden vaikuttaa hermoihinsa. Hän on tarmokkain olento\nmitä olen nähnyt; sen sijaan että joutuisi suunniltaan unen puutteesta,\nkäskee hän itseään olemaan tyyni ja tulee silloin tyyneksi. Sellaisia\nöitä hän kutsuu valkeiksi öiksi! Hän nukahtaa kenties päivänkoitteessa,\nehkä kello yhdeksän, kymmenen, sitten hän nukkuu koko päivän ja tulee\npäivälliselle pirteänä kuin leivonen.\"\n\n\"Siihen on kai jokin puhtaasti ruumiillinen syy\", otaksui Graham. Bert\nnyökkäsi.\n\n\"Se olisi yhdeksällekymmenelleyhdeksälle naiselle sadasta suuri\nkärsimys. Mutta ei hänelle. Hän selviytyy hyvin ja jollei hän voi\nnukkua yhdellä kerralla, niin hän nukkuu toisella ja sillä hyvä.\"\n\nVielä muutakin Bert Wainwright kertoi talon hallitsijattaresta ja\nGraham ymmärsi pian, että nuori mies tunsi häntä kohtaan suurta\nkunnioitusta, vaikka he olivat olleet niin kauan tuttuja.\n\n\"En ole nähnyt ketään, ketä hän ei olisi saanut valtaansa, jos olisi\ntahtonut\", jatkoi Bert. \"Herra, nainen tahi palvelija, samoin kuin\nkaikki muutkin asianhaarat ovat merkityksettömiä, kun hän sattuu\nsille päälle. En ymmärrä, kuinka se käy päinsä. Ehkä vain pilke hänen\nsilmissään, suunliike tahi... en tiedä mikä -- joka tapauksessa hän saa\naina tahtonsa perille eikä kukaan asetu vastarintaan. Hän on ihme, sitä\njuuri.\"\n\nHetkistä myöhemmin Graham tapasi tytöt aamupäivähuoneessa, jossa hän\ntuskin hetkeksikään, huolimatta lauluista, tanssista ja loruilemisesta,\npääsi vapaaksi yksinäisyydentunteista ja halustaan nähdä emäntänsä\ntulevan sisään jossakin uudessa, odottamattomassa mielentilassa.\n\nMyöhemmin kun Graham Aldatenilla Bertin täysiverisen tamman,\nMollien, seuraamana oli tehnyt parin tunnin ratsastusretken ranchin\nmeijerikeskukseen, palasi hän takaisin hyvissä ajoin kohdatakseen\nErnestinen sopimuksen mukaan tenniskentällä.\n\nHän saapui välipalalle innokkaasti, eikä hänen intonsa ollut yksinomaan\nhyvän ruokahalun seuraus ja hän tunsi itsensä sangen pettyneeksi kun\ntalon valtiatar ei näyttäytynytkään.\n\n\"Valkoinen yö\", sanoi Dick Forrest vieraalleen ja ilmoitti lisää\nyksityiskohtia vaimonsa onnettomuudesta. \"Tiedätkö, olimme olleet\nnaimisissa useita vuosia, ennen kuin näin hänen nukkuvan. Minä\ntiesin, että hän nukkui, mutta en nähnyt sitä. Olen nähnyt hänen\nliikkuvan kolme päivää ja kolme yötä peräkkäin yhtä rakastettavana\nja miellyttävänä yhtään nukkumatta, kunnes vihdoin pelkästä\nliikarasituksesta nukahti. Se oli silloin kun _All Away_ oli\nCarolineilla ja koko väestö kokoontui ajaakseen meidät pois. Valvomista\nei aiheuttanut vaara, sillä mitään vaaraa ei ollut. Oli vain melua ja\njännitystä. Hän oli vilkkaasti koko ajan mukana. Ja kun kaikki oli ohi,\nnäin hänen tosiaankin ensi kerran elämässään nukkuvan.\"\n\nAamulla oli saapunut eräs vieras, jolle Graham ennen välipalaa\nesiteltiin. Hän näytti tuntevan kaikki hyvin, ikäänkuin olisi ollut\nusein Suurtalossa, ja Graham kuuli, että hän nuoruudestaan huolimatta\noli koko Tyynen merenrannikon kuuluisin viulutaiteilija.\n\n\"Hän on hyvin kiintynyt Paulaan\", kertoi Ernestine Grahamille heidän\nlähtiessään ruokasalista.\n\nGraham kohotti kulmakarvojaan.\n\n\"Niin, mutta Paulalla ei ole mitään sitä vastaan\", nauroi Ernestine.\n\"Jokainen tänne tuleva mies joutuu saman kohtalon alaiseksi. Hän on\nsiihen tottunut. Hänellä on ihastuttava tapa olla huomaamatta sitä,\nmutta hän rohkaisee heitä ja saa heidät sillä tavoin osoittamaan\nparhaat puolensa. Dickillä on sen vuoksi suunnattoman hauskaa. Te\ntulette seuraamaan muiden esimerkkiä, ennenkuin olette ollut täällä\nviikkoakaan. Muuten hämmästymme me kaikki suuresti. Jos ette te\nrakastu Paulaan, niin Dick loukkaantuu. Hän odottaa sitä aina kuten\nluonnollista asiaa. Ja kun ylpeä ja rakastunut aviomies on saanut\nsellaisen tavan, täytyy tuntua kauhean nöyryyttävältä, ettei hänen\nvaimoaan osata tarpeeksi arvioida.\"\n\n\"No, silloin minun on kai suostuttava siihen, koska se on\nvälttämätöntä\", huokasi Graham. \"Mutta minusta on vastenmielistä tehdä\nniinkuin kaikki muutkin vain sen vuoksi, että sellainen on tapa. Mutta\njos täytyy -- niin eihän sille mitään voi. Mutta se on tavattoman kovaa\nminulle, jonka ympärillä on niin paljon muita kauniita tyttöjä.\"\n\nHänen silmissään oli sellainen veitikkamainen katse, että Ernestine\nkatsoi häneen pitkään, huomasi mitä oli tehnyt, käänsi pois silmänsä ja\npunastui.\n\n\"Pikku Theo -- runoilijapoikanen, jonka näitte eilen\", lorusi hän\nedelleen koettaen siten päästä pulasta, \"on myöskin mielettömästi\nrakastunut Paulaan. Olen kuullut Aaron Hancockin kiusaavan häntä\nerään sonetin vuoksi eikä ole vaikea ymmärtää, kuka on ollut sen\ninnoittajana. Ja Terrence -- irlantilainen -- on aivan hullaantunut\nhäneen. He eivät voi sille mitään, ettekä te voi häntä siitä moittia.\"\n\n\"Hän ansaitsee korkeimmassa määrässä kaikkien miesten ihailun\", sanoi\nGraham. \"Päättäen siitä vähästä mitä olen nähnyt, on hän erinomainen ja\ntavattoman miellyttävä nainen.\"\n\n\"Hän on minun sisarpuoleni\", ilmoitti Ernestine, \"vaikka kukaan ei voi\naavistaa, että meillä on pisaraakaan samaa verta suonissamme. Hän on\nniin erilainen kuin me, erilainen kuin kaikki muut Destenit ja kaikki\nmuut tytöt, jotka tunnen -- no, tyttö ei hän oikeastaan ole, hänhän on\njo kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen...\"\n\n\"Sss, sss...\" kuiskasi Graham.\n\nVaalea kaunotar katsoi häneen kummastuneena ymmärtämättä tätä\nkeskeytystä, joka ei ollenkaan näyttänyt kuuluvan asiaan.\n\n\"Pieni, petollinen kissanpoika\", sanoi Graham leikillisen moittivasti.\n\n\"Ah --!\" huudahti Ernestine. \"Se ei ollut tarkoitus. Tulette kyllä\nhuomaamaan, että olemme täällä hyvin suoria. Kaikki tietävät Paulan\niän. Hän sanoo sen itse. Minä olen kahdeksantoista -- niin että nyt sen\ntiedätte. Ja vain sen vuoksi, että olette niin ilkeä, on teidän nyt\nsuoraan sanottava kuinka vanha te olette?\"\n\n\"Yhtä vanha kuin Dick\", vastasi hän nopeasti.\n\n\"Ja hän on neljäkymmentä\", nauroi Ernestine riemuiten. \"Tuletteko\nmukaan uimaan? Vesi on arvatenkin kauhean kylmää.\"\n\nGraham pudisti päätään. \"Minä ratsastan Dickin kanssa.\"\n\nKahdeksantoistavuotiaan kasvot ilmaisivat hänen pettymyksensä.\n\n\"Oh\", sanoi hän, \"on kai kyseessä jokin hänen iänikuisista\nvesijohdoistaan.\"\n\n\"Mutta hän mainitsi jotakin uimisesta kello viisi.\"\n\n\"Silloin tapaamme sululla. Paula sanoi myös uivansa kello viisi.\"\n\nKun he erosivat pitkässä puistokäytävässä, jossa Graham kääntyi\nvahtitorniinsa ottaakseen ylleen ratsastuspuvun, pysähtyi tyttö äkkiä\nja huusi:\n\n\"Herra Graham!\"\n\nTämä kääntyi kuuliaisesti.\n\n\"Teidän ei ole pakko rakastua Paulaan. Se oli vain pilaa.\"\n\n\"Koetan olla hyvin, hyvin varovainen\", sanoi hän juhlallisesti\nsilmissään veitikkamainen pilke.\n\nMatkalla huoneeseensa hän tunnusti kuitenkin itselleen, että Paula\nForrestin viehätysvoima tahi ainakin sen pitkät, hienot imuputket\nolivat jo saavuttaneet hänet ja kiertyneet hänen ympärilleen. Hän\ntunsi, että olisi mieluummin ollut Paulan seurassa kuin lähtenyt\nratsastamaan vanhan ystävänsä Dickin kanssa.\n\nTultuaan kiinnityspaalujen pitkän rivin luo, katsoi hän innokkaasti\nympärilleen nähdäkseen emäntänsä. Ainoastaan Dick ja tallirenki olivat\nsiellä, mutta sen sijaan monta satuloitua hevosta, joiden läsnäolo\nennusti hyvää. Mutta Dick ja hän ratsastivat kahden. Dick osoitti\nPaulan pientä, vilkasta täysiveristä austraalialaisine satuloineen ja\nteräsjalustimineen.\n\n\"En tunne hänen suunnitelmiaan\", sanoi Dick. \"Hän ei ole vielä\nnäyttäytynyt, mutta joka tapauksessa hän aikoo kylpeä myöhemmin.\nSilloin tapaamme hänet.\"\n\nGraham nautti ratsastuksesta, mutta useammin kuin kerran huomasi hän\nheittävänsä silmäyksen rannekelloonsa nähdäkseen eikö se pian tulisi\nviisi.\n\nHe kohtasivat erään miehen, joka ratsasti kaunisrakenteisella tulisella\npalominahevosella. Dick esitteli hänet mr Hennessyksi, eläinlääkäriksi.\n\n\"Kuulin, että mrs Forrest halusi nähdä nuoria hevosia\", sanoi hän\nisännälleen, \"ja ratsastin tänne näyttääkseni hänelle Faronia. Hän ei\nhalua sillä vielä muutamiin päiviin ratsastaa. Mitä hevosta hän nykyään\nkäyttää?\"\n\n\"Fopia\", vastasi Dick sellaisella äänellä kuin olisi odottanut mr\nHennessyn pudistavan paheksuvasti päätään.\n\n\"En voi käsittää, että naiset ratsastavat oriilla\", mutisi\neläinlääkäri. \"Fop on vaarallinen. Niin, vielä pahempikin -- vaikka\nminä paljastan pääni sen ennätysten edessä -- se on ilkeä ja\npetollinen. Mrs Forrestin pitäisi käyttää pakkokuolaimia -- mutta se\npotkii myöskin, eikä hän kai voi panna tyynyjä sen kavioihin.\"\n\n\"Oh\", sanoi Dick huolettomasti, \"hänellä on pakkokuolaimet eikä hän\npelkää niitä käyttää.\"\n\n\"Sikäli kun hevonen ei eräänä kauniina päivänä muserra häntä alleen\",\nmurisi mr Hennessy. \"Hengitän joka tapauksessa helpommin, jos hän ottaa\nFaronin. Se on naiselle sopiva ratsuhevonen, tavattoman vilkas, mutta\nei ilkeä.\"\n\n\"Ratsastakaamme shirevarsojen luo\", esitti Dick. \"Vaimollani on täysi\ntyö Fopin kanssa, jos hän on ratsastanut sillä nuorten hevosten luo. --\nNäettekö, ne kuuluvat Paulan toimialueeseen\", selitti hän Grahamille.\n\"Kaikki tallihevoset ja varsat kuuluvat hänen hoitoonsa ja hän\nsaavuttaa suurenmoisia tuloksia. En ymmärrä sitä itsekään. On niinkuin\npikku tyttö olisi sattunut tulemaan sisään laboratorioon, sekoittanut\nkemikalioita miten sattuu ja saavuttanut arvokkaampia tuloksia kuin\njoku harmaapartainen kemisti.\"\n\nNuo kolme miestä kääntyivät eräälle sivutielle, ja saapuivat pian\nlaajalle, meheväruohoiselle tasangolle. Ensimmäiseksi pisti Grahamin\nsilmiin Paula, joka istui täysiverisen Fop-oriin selässä. Fop seisoi\nkahdella jalalla nuorten hevosten keskellä, pieksi etujaloillaan ilmaa\nja hirnui kimeästi. Miehet pidättivät hevosiaan.\n\n\"Hevonen saa aikaan lopuksi onnettomuuden\", murisi eläinlääkäri\nsynkästi. \"Fopiin ei ole luottamista.\"\n\nMutta Paula, joka ei tiennyt saaneensa katselijoita, antoi kuulua\nterävän, käskevän huudon, iski kannukset Fopin silkinhienoihin kylkiin,\npakotti sen laskeutumaan neljälle jalalle ja nyt se seisoi levottomana\npureskellen kuolaimiaan.\n\n\"Tiedätkö, mihin vaaraan antaudut?\" sanoi Dick lempeästi moittien, kun\nkaikki kolme saapuivat Paulan luo.\n\n\"Oh, minä kyllä hallitsen hevosen\", vastasi Paula kovasti\nyhteenpuristetuin hampain samalla kun Fop luimistelevin korvin ja\nilkeydestä kiiluvin silmin tavoitti Grahamin jalkoja ja olisi purrut,\nellei Paula kiivaasti tempaisten olisi kääntänyt sen päätä sivulle ja\nhuomauttanut sitä terävästi molemmin kannuksin.\n\nFop värähti, hirnui ja seisoi silmänräpäyksen liikkumatta.\n\n\"Tämä on vanhaa uhkapeliä, valkoisen rodun uhkapeliä\", nauroi Dick.\n\"Paula ei pelkää hevosta ja hevonen tietää sen. Hän hallitsee sitä,\nosoittaa sille olevansa voimakkaampi.\"\n\n\"Nyt arvelen sen rauhoittuneen\", sanoi Paula. \"Katsokaamme nyt nuoria\nhevosia. Mutta pitäkää silmällä Fopin hampaita, mr Graham. Se puree\nhyvin mielellään. Pysykää siitä vähän matkan päässä, niin säästätte\njalkanne vanhuuden varalle.\"\n\nEnsiksi Graham tuskin katsoi nuoriin hevosiin. Hän näki emäntänsä\nuudessa osassa. Eivätkö nämä muodonvaihdokset koskaan lopu, ihmetteli\nhän heittäen katseen komean, hikiseen, nöyryytettyyn eläimeen, jolla\nPaula ratsasti. Mountain Lad oli jättiläisjäsenistään huolimatta\nkotieläin tämän pureskelevan ja potkivan Fopin rinnalla, joka osoitti\nperineensä täysiverisen koko leimuavan ilkeyden.\n\n\"Katso tuota yritteliästä, kastanjanruskeaa nuorta tammaa, joka johtaa\ntoisia\", sanoi Paula Dickille. \"Eikö se ole ihana?\"\n\n\"Kyllä, se on kaunis\", sanoi Dick ja tarkasteli ihaillen\nkastanjanruskeata nuorta tammaa, joka rohkeasti lähestyi ja haisteli\nFopia värisevin, laajentunein sieraimin.\n\n\"Minulla ei nuorena tyttönä ollessani ollut ollenkaan hevosia\", sanoi\nPaula Grahamille, \"ja se, että minulla nyt ei ainoastaan ole, vaan\nvoin hoitaa ja kasvattaa niitä aivankuin tahdon, on niin ihanaa, että\nsaatan sitä tuskin uskoa. Joskus en uskokaan ja silloin ratsastan niitä\nkatsomaan ollakseni asiasta varma.\"\n\nHän kääntyi ja katsoi kiitollisena Forrestiin. Graham huomasi, että he\nvaihtoivat pitkän katseen. Forrest nautti silminnähtävästi vaimonsa\nilosta ja nuoresta innostuksesta. \"Onnen kultapoika\", ajatteli Graham,\nmutta hän ei tarkoittanut Dickin suurta ranchia eikä suurtöitä, joita\ntämä oli suorittanut, vaan sitä, että hän omisti sellaisen ihanan\nvaimon, joka saattoi katsoa hänen silmiinsä niin kiitollisena kuin\npikkurouva oli tehnyt.\n\nGraham ajatteli epäillen Ernestinen ilmoitusta Paulan\nkolmenkymmenenkahdeksan vuoden iästä tämän kääntyessä nuoriin hevosiin,\npannessa ratsunsa liikkeeseen ja ajaessa hiljaa hevoslaumaa kohti,\netteivät nuoret hevoset pelästyisi, mutta muutamat niistä lähtivät\nkuitenkin pakoon.\n\n\"Katso noita!\" huudahti Paula. \"Viidestä niistä tulee työhevosia, se\nnäkyy niiden tavasta liikuttaa etujalkojaan ravatessa.\"\n\n\"Petyn sangen suuresti, jollet saa näistä suurta mitalia\", sanoi Dick\nja sai jälleen palkakseen sellaisen katseen, joka sai Grahamin melkein\nhuonolle tuulelle.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nNuorten hevosten laitumella uimalammikon luo puheli Graham emäntänsä\nkanssa ja ratsasti niin lähellä häntä kuin Fopin pahansuopaisuus salli,\nDickin ja Hennessyn ratsastaessa edellä syventyneinä keskusteluun\nranchin asioista.\n\n\"Unettomuus on vaivannut minua koko elämäni\", sanoi Paula. \"Mutta opin\njo aikaisin sen, etten antanut unettomuuden vaikuttaa hermoihini enkä\nsaattaa itseäni huonolle tuulelle. Se oli ainoa tapa suhtautua asiaan,\njonka tiesin tulevan vaivaamaan minua koko elämäni. Oletteko -- niin,\ntietysti te olette -- nähneet, kuinka maanalaisen vesisuonen herraksi\npäästään?\"\n\n\"Siten, ettei sitä vastusteta\", vastasi Graham tarkastellen hänen\nposkiensa vienoa punerrusta ja pieniä hikihelmiä, jotka alinomainen\ntaistelu hermostunutta hevosta vastaan aiheutti. Kolmekymmentäkahdeksan\nvuotta? Olikohan Ernestine narrannut. Paula Forrest ei näyttänyt edes\nkahdenkymmenenkahdeksankaan ikäiseltä. Hänen ihonsa oli kirkas ja\nläpinäkyvä niinkuin nuoren tytön.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Paula, \"siten ettei sitä vastaan taistella.\nSamoin on minun unettomuuteni laita. Minulla on sitä paitsi tapana elää\nuudelleen samalta ja toisilta näkökohdilta katsottuna ne tapahtumat,\njotka ovat minulle päivällä tapahtuneet.\n\n\"Esim. Mountain Ladin uimakoe eilen. Elin sen yöllä uudelleen\naivan kuin olin elänyt todellisuudessa. Sitten olin olevinani\nsivustakatsojana -- näin sen sellaisena kuin tytöt näkivät, sellaisena\nkuin te sen näitte ja ennen kaikkea, sellaisena kuin mieheni sen näki.\nSitten maalasin siitä tauluja joka taholta katsottuna, kehystin ne,\nripustin seinille ja tarkastelin niitä syrjästä.\n\n\"Sitten ilmaisin sen musiikissa. Soitin sen pianolla ja ajattelin,\nmiltä se kuuluisi suuressa orkesterissa. Lauloin sitä ja hyräilin\nsitä kunnes vihdoin kesken kaiken nukahdin ja heräsin vasta kello\nkaksitoista. Viimeksi olin kuullut kellon lyövän kuusi. Kuusi tuntia\nyhtäjaksoista unta on korkein määrä, jonka olen saavuttanut.\"\n\nMr Hennessy oli poikennut eräälle sivutielle, Dick Forrest kääntyi ja\nratsasti nyt Paulan toisella puolella.\n\n\"Lyömmekö vetoa, Evan?\" kysyi hän.\n\n\"Haluan ensin mielelläni kuulla ehdot\", kuului vastaus.\n\n\"Sikareita sikareita vastaan, että sinä et saa Paulaa kiinni lammikossa\nkymmenessä minuutissa -- ei, viidessä minuutissa, sillä muistan, että\nsinä ole hyvä uimari.\"\n\n\"Ah, ei liian ankaria ehtoja, Dick\", huudahti Paula. \"Kymmenen\nminuuttia on kylliksi uuvuttavaa.\"\n\n\"Sinä et tunne häntä\", huomautti Dick. \"Etkä pane tarpeellista arvoa\nsikareilleni. Hän on uimari, sanon minä. Hän on voittanut kanaakit ja\nsinä tiedät, mitä se merkitsee.\"\n\n\"On kai parasta, että ajattelen itseäni. Jospa hän ottaa minut kiinni,\nennen kuin olen edes päässyt vauhtiin? Kerro minulle, mitä palkintoja\nhän on saanut.\"\n\n\"Kerron vain yhden asian. Siitä puhutaan vielä Marquesassaarilla.\nOli vuoden 1892 suuri hirmumyrsky. Hän ui neljäkymmentä mailia\nneljässäkymmenessäviidessä tunnissa, ainoastaan hän ja eräs toinen\ntulivat maihin. Ja kaikki olivat kanaakkeja. Hän oli ainoa valkoinen\nmies, mutta kuitenkin hän voitti heidät kestävyydessä! Kaikki kanaakit\nhukkuivat.\"\n\n\"Mutta etkö sinä sanonut, yhden pelastuneen\", keskeytti Paula.\n\n\"Hän oli nainen\", sanoi Dick. \"Kaikki kanaakit hukkuivat.\"\n\n\"Nainen oli siis valkoinen nainen?\" kysyi Paula.\n\nGraham katsoi häneen, ja vaikka hän oli suunnannut kysymyksen\nmiehelleen, käänsi hän päänsä niin, että hänen silmänsä katsoivat\nkysyvästi Grahamiin.\n\nGraham kesti hänen katseensa ja vastasi: \"Hän oli kanaakki.\"\n\n\"Kuningatar, jos saan luvan huomauttaa\", sanoi Dick. \"Kuningatar ja\nvanhan päällikkösuvun jälkeläinen. Hän oli Huahon kuningatar.\"\n\n\"Saiko päällikköveri hänet kestämään kauemmin kuin toiset alkuasukkaat?\"\nkysyi Paula. \"Vai autoitteko te häntä?\"\n\n\"Luulen, että me lopussa autoimme molemmat toinen toistamme\",\nvastasi Graham. \"Me olimme molemmat voimattomia lyhyempiä tahi\npitempiä aikoja. Välistä oli toinen, välistä toinen aivan kuitti. Me\ntulimme auringonlaskiessa maihin. -- Toisin sanoen raudanharmaalle\nkalliorannalle, johon myrskyaallot murtuivat. Hän iski minuun kiinni\nvedessä ja luki minulle lakia saadakseen minut järkiini. Nähkääs,\nminä halusin antaa laineiden heittää itseni maihin ja se olisi ollut\nkuolema.\"\n\n\"Hän sai minut ymmärtämään, että hän käsitti asian paremmin ja että\nvirta veisi meitä pitkin rantaa länteenpäin, jossa voisimme kahden\ntunnin kuluttua nousta maihin. Voin vannoa, että minä joko nukuin tahi\nolin tiedoton suurimman osan aikaa näistä kahdesta tunnista, ja voin\nvannoa, että hän oli suunnilleen samanlaisessa tilassa kun heräsin ja\nhuomasin, etten enää kuullut aaltojen loisketta. Sen jälkeen oli minun\nvuoroni huolehtia hänestä. Seuraavana aamuna herätti polttava aurinko\nmeidät ja me ryömimme muutamien villien banaanipuiden varjoon, löysimme\njuomavettä ja nukuimme jälleen. Kun seuraavan kerran heräsin, oli yö.\nJoin uudelleen ja nukuin aamuun. Hän nukkui vielä kun metsästysretkellä\nolevat kanaakit tapasivat meidät.\"\n\n\"Lyön vetoa, että olit avustaja, sinä, joka pelastuit, kun koko\nkanaakkijoukko hukkui\", sanoi Dick.\n\n\"Tytön on täytynyt olla kiitollinen teille koko elämänsä\", sanoi Paula\nkatsoen Grahamiin. \"Älkää väittäkö, ettei hän ollut nuori ja kaunis,\nkullanruskea nuori jumalatar.\"\n\n\"Hänen äitinsä oli Huahon kuningatar\", vastasi Graham. \"Hänen\nisänsä oli englantilainen herrasmies, joka opiskeli kreikkaa. He\nkuolivat laivan haaksirikossa ja Nomare tuli itse kuningattareksi.\nHän oli nuori. Hän oli kaunis ja häntä olisi pidetty kauniina missä\nmaailmanosassa hyvänsä. Kiitos isän ei hän ollut keltaisenruskea, vaan\nkellanvaalea. Mutta te olette varmasti kuullut jutun...\"\n\nHän keskeytti ja katsoi Dickiin, joka pudisti päätään.\n\nHuuto, kirkuna ja vedenloiske, joka kuului puiden takaa, ilmaisi, että\nhe olivat tulleet lähelle vesipatoa.\n\n\"Teidän on joskus kerrottava minulle jutun loppuosa\", sanoi Paula.\n\n\"Dick tuntee sen, En käsitä miksi hän ei ole sitä teille kertonut.\"\n\nPaula kohautti olkapäitään.\n\n\"Kenties ei hänellä ole aikaa tahi syytä siihen.\"\n\n\"Jumala tietää, että sitä on levitetty pitkältä ja leveältä\", nauroi\nGraham. \"Te voitte uskoa, olen kerran ollut apuhallitsija tahi kuningas\nihmissyöjäsaarilla.\"\n\n\"Sikareita! Siinä olen mukana! Te ette saa Paulaa kiinni!\"\nhuudahti Bert Wainwright neljäkymmentä jalkaa korkealla olevalta\nponnahduslaudalta. \"Odottakaa hetkinen! Minä tulen!\"\n\nJa hän teki hypyn taidolla, joka olisi tuottanut kunniaa\nuimataiteilijalle ja sai palkakseen käsientaputuksia tytöiltä.\n\n\"Hyvin suoritettu hyppy\", sanoi Graham hänelle, kun hän tuli sulun luo.\n\nBert koetti olla ikäänkuin ei olisi kuullut kiitosta, mutta epäonnistui\nja peittääkseen sitä alkoi puhua vedonlyönnistä.\n\n\"En tiedä minkälainen uimari te olette, Graham\", sanoi hän, \"mutta\nminua haluttaa käydä Dickin puolelle noiden sikarien suhteen.\"\n\n\"Minä myös, minä myös\", huusivat Ernestine, Lute ja Rita.\n\n\"Suklaata, hansikkaita tahi mitä tahdotte panna vetoon?\" kysyi\nErnestine.\n\n\"Mutta minähän en tunne mrs Forrestin saavutuksia\", huomautti Graham\nsuostuttuaan vetoon. \"No niin, viidessä minuutissa...\"\n\n\"Kymmenessä minuutissa\", sanoi Paula, \"ja me lähdemme kumpikin eri\npäästä lammikkoa. Eikö niin? Kun te vain kosketatte minua, olen kiinni.\"\n\nGraham tarkasteli mielihyvin emäntäänsä. Tämä ei ollut puettu\nsiihen valkoiseen silkkiuimapukuun, jota nähtävästi käytettiin vain\nnaisten ollessa uimassa, vaan viimeisen muodin mukaiseen uimapukuun,\nvaaleansiniseen ja viheriään vivahtavaan silkkipukuun, melkein\nsamanväriseen kuin lammikon vesi. Uimakengät olivat nauhoilla ristiin\nsidotut kylpykengät. Päässä oli aistikas uimahattu, yhtä aistikas ja\nhieno kuin pikkurouva itse esittäessään kymmentä minuuttia viiden\nasemesta.\n\nRita Wainwright seisoi kello kädessä sill'aikaa kun Graham meni\nsataviisikymmentä jalkaa pitkän lammikon toiseen päähän.\n\n\"Luulen Paulan voittavan tunnelia käyttämättä\", sanoi Bert. \"Ja lyön\nvetoa, että hän sukeltaa paremmin kuin Graham.\"\n\n\"Silloin häviät\", sanoi Dick. \"Näin luodon, jolle hän sukelsi Huahossa.\nNähdessäni sen, oli kuningatar Nomare jo kuollut. Graham oli vain\npoika -- kaksikymmentäkaksivuotias, eikä voinut jättää sitä tekemättä.\nLuodolle oli satakaksikymmentäviisi jalkaa. -- Pidä varasi, Rita.\nAloita kun minuutti on täysi.\"\n\n\"On melkein häpeä tehdä sellaista kujetta niin kuuluisalle uimarille\",\nsanoi Paula, kun hänen vieraansa oli ottanut paikan vastapäisellä\npuolella ja molemmat, odottivat merkkiä.\n\n\"Hän kenties saavuttaa sinut, ennen kuin ehdit sitä tehdä\", sanoi Dick.\nSitten hän sanoi Bertille äänessään levottomuuden vivahdus: \"Se kai\ntoimii kunnollisesti? Muuten saa Paula kestää muutamia epämiellyttäviä\nsekunteja ennen kuin pääsee ulos.\"\n\n\"Kaikki on kunnossa\", vakuutti Bert. \"Olin itse siellä sisällä. Putki\ntoimii. Ilmaa on siellä riittävästi.\"\n\n\"Valmis!\" huusi Rita. \"Antaa mennä!\"\n\nGraham juoksi kuin kilpajuoksija heidän puolelleen lammikkoa samalla\nkun Paula nousi korkealle hyppytelineelle. Kun hän oli ehtinyt\nylimmälle ponnahduslaudalle, olivat Grahamin kädet ja jalat alimmalla\nporrasaskelmalla. Kun Graham oli puolivälissä teeskenteli Paula\nhyppäävänsä ja pakotti hänet kahdenkymmenenviiden jalan korkeudella\nolevan ponnahduslaudan päähän hypätäkseen jäljestä. Mutta Paula nauroi\neikä hypännyt.\n\n\"Aika kuluu -- kalliit sekunnit katoavat\", huudahti Ernestine.\n\nKun Graham alkoi jälleen kiivetä, ajoi Paula hänet jälleen seuraavan\nponnahduslaudan päähän uhkaamalla hypätä. Mutta Graham ei tuhlannut\nmonta sekuntia. Nyt hän alkoi kiivetä jälleen eikä hyppyasennossa\nseisova Paula saanut häntä palaamaan takaisin. Graham melkein lensi\nkolmenkymmenen jalan korkeudella olevan hyppylaudan sivu ehtiäkseen\nperille, ennen kuin Paula ehtisi hypätä, mutta tämä oli liian\nviisas viivytelläkseen kauempaa. Hän heittäytyi ilmaan pää taapäin\ntaivutettuna, käsivarret levitettyinä, jalat suorina ja yhdessä, ruumis\nvaakasuorassa ilmassa.\n\n\"Ah -- Annette Kellerman!\" huudahti Bert Wainwright ihaillen.\n\nGraham lakkasi seuraamasta nähdäkseen hänen hyppynsä. Kun hän saavutti\nvedenpinnan, juoksi Graham kolmenkymmenen jalan ponnahduslaudan päähän\nja odotti. Tältä korkeudelta hän saattoi nähdä Paulan uivan voimakkain\nvedoin veden alla ja suuntaavan suoraan lammikon toiseen päähän. Nyt\nvasta hän hyppäsi. Hän luuli varmasti voivansa uida nopeammin ja\nsaavutti vedenpinnan kahtakymmentä jalkaa kauempana kuin Paula.\n\nMutta juuri kun hän katosi, pisti Dick kaksi kiveä veden alle ja löi\nniitä yhteen. Se oli merkki Paulalle muuttaa suuntaa. Graham kuuli\nlyönnit ja kummasteli. Hän nousi pinnalle ja ui tavatonta vauhtia\nlammikon toiseen päähän. Hän kohotti päätään ja katsoi yli lammen\npinnan. Tyttöjen käsientaputukset kiinnittivät hänen huomionsa\npikkurouvaan, joka kiipesi ylös vedestä lammen vastakkaiselle puolelle.\n\nUudelleen juoksi Graham takaisin ja uudelleen juoksi Paula\nhyppytelineelle, mutta tällä kertaa tuotti Grahamin väljempi\nhengitys ja suurempi kestävyys hänelle sen edun, että Paulan täytyi\nhypätä kahdenkymmenenviiden jalan korkeudelta. He olivat ilmassa\nmelkein samaan aikaan. Vedessä ja sen alla tunsi Graham kasvoissaan\nvedenliikkeen, jonka Paulan kulku oli synnyttänyt, mutta tämä ui\nvarjoon, jonka laskeva aurinko aiheutti ja vesi oli niin tummaa, ettei\nGraham saattanut nähdä mitään. Koskettaessaan padon syrjää, nousi\nGraham pinnalle. Paulaa ei näkynyt. Graham kiipesi ylös läähättäen ja\nseisoi valmiina hyppäämään niin pian kuin pikkurouva näyttäytyisi.\nMutta hän ei näyttäytynyt.\n\n\"Seitsemän minuuttia!\" huusi Rita. \"Ja puoli! -- Kahdeksan! -- ja\npuoli!\"\n\nMutta Paula Forrestia ei näkynyt. Graham ei tullut levottomaksi, sillä\nhän ei nähnyt levottomuutta kenenkään kasvoilla.\n\n\"Minä häviän\", sanoi hän Ritan ilmoittaessa: \"Yhdeksän minuuttia!\"\n\n\"Hän on ollut veden alla yli kaksi minuuttia ja te olette liian\nrauhallisia\", sanoi hän. \"Vielä on minulla minuutti -- ehkä en sentään\nhäviä\", lisäsi hän kiireesti ja hyppäsi jalat edellä lampeen.\n\nHän ui syrjään ja hapuili lammikon seiniä käsin. Puolitiessä, kenties\nnoin kymmenen jalkaa vedenpinnan alla, tapasivat hänen kätensä\nseinässä aukon. Hän tunsi ettei siinä ollut rautaristikkoa ja sukelsi\nsisään rohkeasti. Melkein heti hän tunsi voivansa kohota ylös, mutta\nnousi kuitenkin hitaasti eräässä uppopimeässä nurkassa ja hapuili\nloiskuttelematta, aivan hiljaa ympärilleen.\n\nHänen sormensa sattuivat pehmeään, hentoon käsivarteen, joka vavahti\nkosketuksesta suonenvedontapaisesti, samalla kun sen omistajatar\nhuudahti kauhistuksesta. Graham piteli kiinni ja alkoi nauraa. Paula\nyhtyi nauruun.\n\n\"Te säikäytitte minua kosketuksellanne\", sanoi hän. \"Te tulitte niin\näänettömästi ja minä olin tuhannen mailin päässä sekä haaveilin...\"\n\n\"Mistä?\" kysyi Graham.\n\n\"Suoraan sanoen olin juuri keksinyt uuden puvun -- silkkiäismarjan\nvärisestä sametista suurine linjoineen ja leveine, himmeän\nkullanvärisine kirjailuineen. Eikä mitään muita koristeita kuin sormus\n-- tavattoman suuri rubiini, jonka Dick antoi minulle monta vuotta\nsitten ollessamme risteilemässä _All Awaylla_.\"\n\n\"Onko mitään sellaista, mitä te ette tee?\" nauroi Graham.\n\nPaula yhtyi nauruun ja heidän iloisuutensa kuului ihmeellisen kumealta\numpinaisessa, kaikuvassa pimeydessä.\n\n\"Kuka ilmaisi teille paikan?\" kysyi Paula sen jälkeen.\n\n\"Ei kukaan. Kun te olitte veden alla yli kaksi minuuttia, ymmärsin,\nettä täytyi löytyä jokin tämän tapainen paikka ja niin lähdin\nlöytöretkelleni.\"\n\n\"Tämä oli Dickin keksintö. Hän antoi rakentaa tämän lammikon\nvalmistumisen jälkeen. Saatte huomata että hän on täynnä tuollaisia\nhulluja päähänpistoja. Hän hauskutteli peloittelemalla vanhoja naisia\nhypäten lammikkoon heidän poikiensa ja pojanpoikiensa kanssa sekä\npiiloittamalla heidät tänne. Mutta sitten kun pari heistä -- vanhoista\nnaisista, tarkoitan -- oli pelästynyt melkein kuoliaaksi, kiihotti\nhän minua leikkimään rohkeampien henkilöitten kanssa, sellaisten kuin\nesim. te. Ah, hänellä oli eräs toinenkin vastoinkäyminen. Se oli\nmiss Coghlan, Ernestinen ystävätär, pieni seminaristi. He antoivat\nhänen asettua aivan ulosjohtavan putken luo ja Dick hyppäsi lampeen\nsukeltaen tänne ilmaputken luo. Useiden minuuttien kuluttua, kun miss\nCoghlan oli pyörtymäisillään luullessaan Dickin hukkuneen, puhui tämä\nhänelle putken kautta kaamealla, haudantakaisella äänellä. Sitten miss\ntosiaankin pyörtyi.\"\n\n\"Hän on kai ollut heikko pikku raukka\", sanoi Graham.\n\n\"On olemassa lieventäviä asianhaaroja\", vastasi Paula. \"Hän oli nuori,\nkahdeksantoista vuotias olento ja tunsi eräänlaista koulutyttöihastusta\nDickiin. Niin he kaikki tuntevat. Nähkääs, hän on sellainen poika\nleikkiessään, etteivät he käsitä hänen olevan karaistuneen, työteliään,\najattelevan, kypsän ja vanhan aviomiehen. Pahinta oli, että pikku tyttö\ntullessaan tajuihinsa ja ennen kuin sai takaisin mielenmalttinsa,\nilmaisi koko salaisuutensa. Dick näytti niin naurettavalta kun tyttö\nlorusi salaisuudestaan...\"\n\n\"No, aiotteko jäädä sinne koko yöksi?\" jymisi Bert Wainwrightin ääni\nputken läpi.\n\n\"Uh!\" sanoi Graham, joka säpsähtäen oli tarttunut Paulan käsivarteen.\n\"Minä oikein säikähdin. Sen pikkutytön puolesta on kostettu.\"\n\n\"Meidän on aika palata ulkoilmaan\", sanoi Paula. \"On hauskempiakin\npaikkoja keskustelua varten. Menenkö minä ensin?\"\n\n\"Olkaa hyvä... tulen heti jäljestä.\"\n\n\"Joku on ilmaissut teille paikan\", huudahti Bert Wainwright moittien\nheti, kun Graham sukelsi näkyviin.\n\n\"Ja te olitte petturi, joka löi veden alla yhteen kiviä\", vastasi\nGraham uhaten. \"Jos olisin hävinnyt, olisin pannut vastalauseeni.\nTämä oli epärehellistä peliä, salaliitto -- pätevä kunniatuomioistuin\nkatsoisi tällaista petokseksi. Minun pitäisi ilmiantaa teidät\npiirituomarille.\"\n\n\"Mutta tehän voititte!\" huudahti Ernestine.\n\n\"Niin, sen tein ja sen vuoksi en pane teitä enkä ketään muutakaan\nvastuuseen teostanne, jos voitto maksetaan rehellisesti. Katsokaamme,\nte olette velkaa minulle laatikon sikareita...\"\n\n\"Yhden sikarin!\"\n\n\"Ei, koko laatikon! Koko laatikon!\"\n\n\"Haukkaa ja kyyhkystä!\" huudahti Paula, \"leikkikäämme haukkaa ja\nkyyhkystä! Te olette haukka!\"\n\nHän löi Grahamia olalle ja hyppäsi lammikkoon. Ennen kuin Graham ehti\nseurata, tarttui Bert häneen, pyöritti häntä ympäri, joutui itse\nhaukaksi ja löi Dickiä ennen kuin tämä ehti pakoon. Ja sill'aikaa\nkun Dick ajoi lammikossa takaa vaimoaan ja Bert sekä Graham uivat\nyli lammen pelastaakseen vainotun saaliin, kiisivät tytöt ylös\nhyppytelineelle ja muodostivat siellä viehättävän rivin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKeskinkertaisena uimarina oli Donald Ware ollut poissa iltapäivän\nurheilusta lammikolla, mutta päivällisen jälkeen otti viuluniekka\nGrahamin kiusaksi huostaansa Paulan. Kuten tavallista Suurtalossa, oli\nsaapunut uusia vieraita -- eräs Adolf Well-niminen lakimies, joka oli\ntullut keskustelemaan tärkeästä vesioikeusjutusta Dickin kanssa; Jeremy\nBraxton, Dickin ylijohtaja Harvest Groupin kultakaivoksilla, jotka\nBraxtonin sanojen mukaan olivat yhtä tuottavat kuin ennenkin; Edvin\nO'Hay, punatukkainen irlantilainen musiikki- ja teatteriarvostelija\nsekä Chauncey Biskop, San Francisco Dispatch'in toimittaja ja omistaja,\nDickin yliopistotovereita, kuten Graham kuuli.\n\nDick oli pannut käyntiin meluisan korttipelin, jossa korkein panos oli\nkymmenen senttiä ja jossa pankkiiri onnellisimmassa tapauksessa saattoi\nvoittaa vain yhdeksänkymmentä senttiä ja senkin vain silloin, jos\nonnistui pitämään pankkia vähintään kymmenen minuuttia.\n\nVain yhdeksän henkilöä saattoi ottaa peliin osaa ja mieluummin kuin\nitse pelasi, esiintyi Graham silloin tällöin Ernestinen kumppanina\nja heitti tuon tuostakin katseen viulutaiteilijaan ja Paulaan,\njotka olivat syventyneet Beethovenin sinfonioihin ja Dellbesin\nbalettimusiikkiin. Jeremy Braxton pyysi saada korottaa korkeimman\npanoksen kahdeksikymmeneksi sentiksi ja Dick, joka oli kadottanut\nenin, nim. kokonaista neljä dollaria kuusikymmentä senttiä, esitti\nvaikeroiden, että vedettäisiin tikkua siitä, kuka maksaisi valaistuksen\nja huoneen puhdistamisen aamulla. Silloin Graham selitti syvään\nhuoaten, että hänen täytyi kävellä hiukan saadakseen äänensä takaisin.\n\n\"Tiesin etukäteen, että tulisitte sen tekemään\", sanoi Ernestine\npuoliääneen.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nTyttö katsoi tarkoittavasti Paulaan.\n\n\"Juuri sen vuoksi minun on mentävä sinne\", sanoi Graham.\n\n\"Te ette voi vastustaa kiusausta uhmata vaaraa\", kiusasi tyttö.\n\n\"Uhmata vaaraa? Jos olisi vaara tarjolla, en antautuisi sille\nalttiiksi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa menette te sinne vain minua uhmataksenne.\"\n\nGraham pudisti päätään. \"Olen päättänyt mennä sinne narraamaan\ntuon viuluniekan pois suunniltaan. Nyt on myöhäistä saada minua\npäätöksestäni luopumaan. Sitä paitsi mr O'Hay odottaa panostanne.\"\n\nErnestine pisti kiireesti kymmenen senttiä ja tiesi tuskin voittiko\nhän vai hävisi, niin innokas hän oli katsomaan Grahamin jälkeen,\nvaikka tiesi, että Bert Wainwright oli huomannut hänen katseensa\nsuunnan. Toiselta puolen ei hän, ei Bert, eikä kukaan muukaan pöydässä\nhuomannut, ettei tämä välikohtaus ollut välttänyt Dickin nopeata\nkatsetta, joka säihkyi eloisuudesta hänen puhuessaan hullutuksia ja\nnarratessaan kaikkia nauramaan.\n\nErnestine oli vain hiukan pitempi kuin Paula, mutta tulisi\nsilminnähtävästi myöhemmin täyteläisemmäksi kuin tämä, hän oli terve,\nvaaleaverinen kaunotar kahdeksantoistavuotiaan ruusuisin poskin.\nSaattoi melkein luulla näkevänsä hänen käsiensä, kaulansa ja poskiensa\nläpi. Tämä läpinäkyvä ruusupuna sai nyt, hänen seuratessaan Grahamia\nkatseellaan, vahvemman värin, joka ei välttänyt Dickin huomiota. Dick\nsaattoi suunnilleen arvata, mitä hän ajatteli.\n\nMutta ennen kaikkea Ernestine näki Grahamin kuninkaallisen käynnin,\nhänen samalla kertaa kevyen ja ylhäisen tapansa pitää pystyssä päätään,\njonka kellertäviin, auringonpolttamiin hiuksiin nuori kaunotar nyt\nensimmäisen kerran elämässään tunsi halua pistää sormensa.\n\nPaula, joka oli keskustelun kestäessä viulutaiteilijan kanssa terävästi\ntuominnut O'Hayn viimeistä arvostelua Harold Bauerista, näki myöskin\nGrahamin lähestyvän. Hänkin pani mielihyvin merkille tämän suurenmoisen\nliikkumistavan, pystyn pään ja poikamaisen happaman ilmeen, joka pakeni\nheti sen hymyilyn tieltä, jolla hän emäntäänsä tervehti. Hymy tarttui,\nsillä Paula huomasi itse tervehtivänsä tulijaa hymyillen samalla kun\nilmaisi Warelle paheksumistaan O'Hayn liioitellusta ylistyslaulusta\nBauerille.\n\nMutta hänellä oli ikään kuin hiljainen sopimus Donald Waren kanssa\nsäestää tätä pianolla, sillä tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen\nalkoi hän jälleen sarjan unkarilaisia tansseja, jotka herättivät\nsohvankulmassa puolittain makaavan ja tupakoivan Grahamin ihailua.\n\nEttei herättäisi huomiota istui Graham vain muutamia minuutteja ja\npalasi pelaajien luo sekä houkutteli koko pöydän nauramaan sille\nepätoivolle, jolla hän valitteli kadottavansa joka viides minuutti\nnikkelirahan riemuitsevalle meksikolaiselle kultakaivosjohtajalle.\n\nPelin loputtua muodostettiin uusia ryhmiä. Weil, Rita, Biskop ja Dick\nistuutuivat bridgepöytään. Nuoret Jeremy Braxtonin johdolla riistivät\nDonald Warelta yksinoikeuden Paulaan. Graham ja O'Hay istuutuivat\nerääseen kulmasohvaan ja viimemainittu puhui ammatistaan.\n\nHetken kuluttua, joll'aikaa kaikki olivat laulaneet havaijilaisen\nhula-laulun pianon säestyksellä, lauloi Paula yksin itse säestäen\nitseään. Hän lauloi useita saksalaisia rakkauslauluja peräkkäin,\nmutta ainoastaan häntä ympäröivälle ryhmälle, eikä koko seurueelle,\nja Evan Graham huomasi, melkein iloiten, keksineensä vihdoinkin erään\npuutteen emännässään. Hän saattoi olla mainio pianisti, ratsastajatar\nja uimataiteilijatar, mutta selvää oli, ettei hän, musikaalisista\nlahjoistaan huolimatta, ollut mikään suurenmoinen laulajatar. Tätä\njohtopäätöstä täytyi kuidenkin pian muovailla. Pikkurouva oli\nlaulajatar, täydellinen laulajatar. Äänen heikkous oli ainoastaan\nsuhteellinen. Hänellä ei ollut suuri ääni, se oli pehmeä, täyteläinen,\nlämminvärähdyksinen kuin hänen naurunsa, mutta voimaa, joka suurelle\näänelle on ominaista, ei ollut. Korva ja ääni tuntuivat luonnostaan\nvirheettömiltä ja hänen laulussaan kuului tunnetta, taiteellisuutta,\nkoulutusta ja älyä.\n\n-- -- --\n\nPaula oli lähtenyt kello kymmenen. Vasta kello yksi loppui bridge.\nKäsivarsi veljellisesti Ernestinen vyötäisillä Dick sanoi hyvää yötä\nGrahamille siellä, missä eräs monista vahtitorniin vievistä teistä\nerosi ja saattoi sen jälkeen kaunista sukulaistaan hänen ovelleen.\n\n\"Saanko antaa sinulle yhden neuvon, Ernestine\", sanoi Dick kun heidän\npiti erota; hänen harmaat silmänsä katsoivat reippaasti tytön sinisiin,\nmutta hänen äänessään oli vakavuutta, joka sai Ernestinen olemaan\nvaruillaan.\n\n\"Mitä minä nyt olen tehnyt?\" hymyili tyttö leikillisen uhmaavasti.\n\n\"Et mitään... vielä. Älä jatka vain sitä tietä, muuten hankit\nitsellesi ainoastaan sydänsuruja. Sinä olet vasta pikku tyttö,\nkahdeksantoistavuotinen ja hyvin kaunis pikku tyttö sitä paitsi.\nRiittävän kaunis saadaksesi melkein minkä miehen hyvänsä kiinnittämään\nhuomiotaan itseesi. Mutta Evan Graham ei ole mikä mies hyvänsä...\"\n\n\"Oh, minä voin hoitaa itse itseni\", keskeytti Ernestine äkillisellä\nuhmalla.\n\n\"Mutta kuule kuitenkin minua. Jokaiselle tytölle tulee aika, jolloin\nrakkausmehiläinen alkaa surista hänen pienessä päässään. Silloin hän\nei saa tehdä mitään erehdystä ja alkaa rakastaa väärää miestä. Sinä\net ole vielä rakastunut Evan Grahamiin ja sinun tarvitsee vain jättää\nse tekemättä. Hän ei ole sinulle eikä kenellekään nuorelle tytölle\nmitään. Hän on kokenut mies ja on kenties unohtanut enemmän menneitä\nrakkauksia, romanttisia rakkauksia ja nuoria tyttöjä, kuin sinä voisit\nkokea tusinassa elinkausia. Jos hän joskus menee uudelleen naimisiin...\"\n\n\"Uudelleen!\" sanoi Ernestine.\n\n\"Niin, hänhän on ollut leskenä jo yli viisitoista vuotta.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Ernestine uhmaavasti.\n\n\"Sitä vain\", jatkoi Dick, \"että hän on elänyt nuoruusromantiikkansa ja\nsen niin ihanasti, että kun hän ei viiteentoista vuoteen ole mennyt\nnaimisiin, merkitsee se...\"\n\n\"Ettei hän koskaan ole unohtanut?\" sanoi Ernestine. \"Mutta se ei\nmerkitse...\"\n\n\"Se merkitsee, että hän on irtaantunut nuoruusvuosien romantiikasta\",\njatkoi Dick tyynesti. \"Sinulle ei jää muuta keinoa kuin katsoa häneen\nja käsittää, ettei häneltä ole puuttunut tilaisuuksia ja että monet\netevät naiset, älykkäät naiset, kypsät, naiset ovat metsästäneet häntä\n-- tavalla, joka on koetellut hänen kestävyyttään ja tyyneyttään. Mutta\nvielä he eivät ole onnistuneet häntä vangitsemaan. Ja mitä nuoriin\ntyttöihin tulee, niin sinä kyllä tiedät, kuinka täynnä maailma on niitä\nsellaisia miehiä varten kuin hän on. Ajattele asiaa äläkä anna sydämesi\nkiintyä häneen.\"\n\nHän otti tytön kädet omiinsa ja veti tämän lohduttaen luokseen. Monien\nminuuttien hiljaisuuden aikana mietiskeli Dick turhaan, mitä hän mahtoi\najatella.\n\n\"Sinä ymmärrät, me kovettuneet vanhat seikkailijat...\" alkoi hän\npuoleksi anteeksipyytävästi, puoleksi leikillisesti.\n\nMutta Ernestine teki kädellään kiivaan liikkeen ja huudahti:\n\n\"Niin, te olette ainoat, jotka olette jonkin arvoiset! Nuoret miehet\novat vain poikia ja siinä on juuri heidän vikansa. He ovat täynnä\nelämää, penikkamaisuutta, tanssia ja laulua. Mutta heiltä puuttuu\nvakavuutta. He eivät ole täysikasvuisia. He eivät ole -- niin, he eivät\ntee nuoreen tyttöön viisauden, voiman ja... ja miehekkyyden vaikutusta.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Dick. \"Mutta älä unohda katsoa mitalin nurjaa\npuolta. Te hehkuvat nuoret olennot teette juuri samanlaisen vaikutuksen\nkypsyneisiin miehiin. He pitävät teitä nukkeina, leikkikaluina,\nihastuttavina olentoina -- mutta eivät tovereina, tasa-arvoisina\neivätkä elämänkumppaneina. Elämää on opittava. He ovat oppineet sitä...\nosan. Mutta nuoret tytöt, sellaiset kuin sinä, Ernestine, eivät ole\noppineet siitä vielä mitään.\"\n\n\"Kerro minulle hiukan\", pyysi Ernestine, \"hänen nuoruuden romaanistaan,\najasta, jolloin hän oli nuori, viisitoista vuotta sitten.\"\n\n\"Viisitoista?\" vastasi Dick nopeasti. \"Kahdeksantoista. He olivat\nnaimisissa kolme vuotta, ennen kuin tyttö kuoli. Ajattele itse -- he\nolivat tosiaan naimisissa, englantilaisen papin vihkiminä ja elivät\navioliitossa samalla hetkellä, kun sinä annoit kuulua ensimmäisen\nhuutosi maailmaan tulostasi.\"\n\n\"Niin, niin, jatka\", sanoi tyttö hermostuneesti. \"Minkälainen oli hänen\nvaimonsa?\"\n\n\"Hän oli loistava puoliverinen, polyneesialainen kuningatar, jonka\näiti oli ollut kuningattarena ennen häntä, jonka isä oli Oxfordissa\nsuorittanut tutkinnon sekä oli oikea herrasmies ja todellinen\ntiedemies. Tyttö oli nimeltään Nomare. Hän oli Huahon kuningatar.\nHän oli villi. Graham oli kyllin nuori ollakseen vielä villimpi\nkuin hän. Graham ei ollut mikään rahaton seikkailija. Tyttö antoi\nhänelle saarivaltakuntansa ja neljäkymmentätuhatta alamaista. Hän toi\nomaisuutensa saarelle eikä se ollut mikään pieni omaisuus. Hän rakensi\npalatsin, jollaista ei mikään Etelämeren saari ole omistanut eikä\ntule omistamaan. Se oli oikeaa lajia, peitetty oljilla, rakennettu\nkäsinhakatuista tukeista, maalattu kookosvärillä. Sillä oli juurensa\nsaaressa, se oli siitä kasvanut ja siinä oli tyyliä, vaikka hän\nhaettikin Hopkinsin New-Yorkista tekemään piirustuksia.\"\n\n\"Heillä oli aina kuninkaallinen laivansa, kesäasuntonsa vuoristossa,\noma venehuoneensa -- ja asunto oli tosiaankin täydellinen palatsi. Minä\ntiedän sen. Olen ollut siellä suurissa juhlissa -- mutta se tapahtui\nmyöhemmin. Nomare oli kuollut, ei kukaan tiennyt, missä Graham oli, ja\nsaarta hallitsi eräs sivuhaarasta polveutuva kuningas.\n\n\"Graham oli kuninkaallisen tuhlaavainen. Heidän pöytäkalunsa olivat\nkullasta. Mutta mitä hyödyttää kertoa enempää? Hän oli vain poika.\nNomare oli puoleksi englannitar, puoleksi polyneesiatar ja todellinen\nkuningatar. He olivat molemmat rotunsa kukkia. He olivat pari ihania\nlapsia. He olivat kuin haltijasadussa. Ja... niin, Ernestine, vuodet\novat kuluneet ja Evan on jättänyt nuorten maailman taaksensa. Sen,\njohon hän nyt rakastuisi, pitäisi olla merkillinen nainen. Sitä paitsi\nhän on tosiaankin puilla paljailla. Hänellä oli huono onni.\"\n\n\"Paula olisi enemmän hänen mieleisensä\", sanoi Ernestine tuumivasti.\n\n\"Niin, se on totta\", myönsi Dick. \"Paula tahi joku muu yhtä etevä\nnainen kuin Paula olisi hänestä paljon kiehtovampi kuin kaiken maailman\nsuloiset tytöt. Meillä vanhoilla on omat ihanteemme.\"\n\n\"Ja minun on tyydyttävä poikiin\", huokasi Ernestine.\n\n\"Toistaiseksi\", hymyili Dick. \"Mutta on aina muistettava, että sinä\nmyöskin ajan kuluessa tulet sellaiseksi kypsäksi naiseksi, joka voi\nottaa huolehtiakseen sellaisistakin miehistä kuin Evan on.\"\n\n\"Sitä ennen olen jo kauan sitten naimisissa\", sanoi Ernestine\nkatkerasti.\n\n\"Se on sinun onnesi, pikku ystävä. Hyvää yötä nyt. Sinä et kai ole\nminulle vihainen?\"\n\nTyttö hymyili surumielisesti, pudisti päätään, tarjosi hänelle huulensa\nsuuteloa varten ja sanoi, kun he erosivat:\n\n\"Lupaan, etten ole vihainen, jos tahdot osoittaa minulle tien, joka\nvihdoin johtaa minut sellaisten miesten kuten sinun ja Grahamin luo.\"\n\nSammuttaen kaikki tiellään kohtaamansa valot meni Dick Forrest\nkirjastoonsa, valitsi puoli tusinaa koneopin ja fysiikan oppikirjoja\nja hymyili itsekseen, ikäänkuin olisi ollut tyytyväinen keskusteluunsa\nErnestinen kanssa. Hän tiesi ryhtyneensä asiaan ajoissa eikä hetkeäkään\nliian varhain. Mutta tultuaan puoliväliin kirjahyllyjen peittämiä,\ntyöhuoneeseen johtavia kiertoportaita, tulivat hänen mieleensä äkkiä\nErnestinen sanat ja hän nojasi seinään.\n\n\"Paula olisi enemmän hänen mieleisensä!\"\n\n\"Tyhmä aasi!\" nauroi hän ääneen ja kulki edelleen. \"Ja sinä olet ollut\nnaimisissa kaksitoista vuotta!\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKello oli kauan sitten lyönyt kymmenen kun Graham kuljeskeltuaan\nristiin rastiin ja ihmeteltyään, eikö Paula koskaan tule, astui\nmusiikkihuoneeseen. Vaikka hän jo useita päiviä oli ollut vieraana\nSuurtalossa, oli se niin suuri, että musiikkihuone oli vielä hänelle\naivan tuntematon. Se oli ihana, ehkä kuusikymmentä jalkaa pitkä ja\nkolmekymmentä viisi leveä. Seinissä ja huonekaluissa oli paljon\npunaista, hänestä tuntui, että täällä hallitsivat musiikin hengettäret.\n\nGraham seisoi tarkastelemassa öljyväritaulua, kun hän näki Paulan\ntulevan pääsisäänkäytävästä. Hänet nähdessään nousi Grahamin sydän\nkurkkuun. Hän oli puettu aivan valkoisiin ja näytti hyvin nuorelta\nmonipoimuisessa näennäisesti muodottomassa holokussa. Graham oli nähnyt\nholokun ennen sen kotimaassa, Havaijissa, jossa se antaa tavalliselle\nnaiselle suloutta ja miellyttävälle naiselle kaksinkertaisesti suloutta.\n\nHeidän hymyillen tervehtiessään pani Graham merkille Paulan asennon ja\navonaisen katseen, joka näytti sanovan: \"Hyvä päivää, ystäväni.\"\n\n\"Te olette erehtynyt tätä huonetta tehdessänne\", sanoi Graham vakavasti.\n\n\"Niinkö, tosiaankin! Millä tavoin?\"\n\n\"Sen olisi pitänyt olla pidempi, paljon pidempi, ainakin kaksi kertaa\nnäin pitkä.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Paula puristaen paheksuvasti päätään, samalla\nkuin Graham nautti hänen tyttömäisestä punastuksestaan, joka todisti\nhänen kolmeakymmentäkahdeksaa vuottaan vastaan.\n\n\"Koska\", vastasi Graham, \"teidän olisi pitänyt silloin käydä kaksi\nkertaa kauemmaksi kuin nyt, ja nautintoni nähdä teidän kulkevan olisi\nlisääntynyt vastaavassa määrässä. Olen aina ollut sitä mieltä, että\nholoku on ihastuttavin vaatekappale, mitä naiselle on keksitty.\"\n\n\"Silloin se olisi holokun ansio eikä minun\", vastasi Paula. \"Te olette,\nhuomaan minä, samanlainen kuin Dick, aina teillä on kohteliaisuus\ntarjona, mutta kun me tyhmät raukat lähestymme haistaaksemme syöttiä,\nvetäistään kohteliaisuus takaisin.\"\n\n\"Nyt näytän teille huoneet\", sanoi hän nopeasti estääkseen Grahamia\nvastaamasta. \"Dick on antanut minulle täällä vapaat kädet. Kaikki on\nminun järjestämääni, yksinpä mittasuhteetkin.\"\n\n\"Ja taulut?\"\n\n\"Ne minä olen valinnut ja määrännyt niiden paikat. Dick kiisteli\nminun kanssani tuosta Veretschaginista. Hän oli sitä mieltä, että nuo\nMilletmaalaukset, tuo Corot sekä Isabey, vieläpä Veretschaginkin,\nsaattaisivat sopia musiikkihuoneeseen, mutta ei tämä Veretschagin.\nHän pitää kotimaisten taiteilijoittemme puolta ja tahtoi saada heiltä\nuseampia tauluja.\"\n\n\"Minä en juuri paljoakaan tunne teidän taiteilijoitanne\nTyynenmerenrannikolla\", sanoi Graham.\n\nHe istuutuivat ja keskustelivat puolisen tuntia taiteesta, kunnes\nDonald Ware tuli kysyvin silmin sisään, silmin, jotka alkoivat loistaa\nhänen nähdessään pikkurouvan.\n\nHänellä oli viulu kainalossa ja hän meni kiirehtien pianon luo alkaen\nselailla nuotteja.\n\n\"Me työskentelemme välipalaan asti\", selitti Paula Grahamille. \"Hän\nväittää minun kehittyneen suurenmoisesti ja luulen hänen tavallaan\nolevan oikeassa. Te voitte tietenkin jäädä tänne, jos haluatte,\nmutta minä varoitan teitä, sillä me aiomme tosiaankin työskennellä.\nIltapäivällä menemme uimaan. Kello neljä, sanoi Dick. Hän sanoi\nmyöskin, että hänellä on uusi laulu, jonka hän aikoo laulaa. Mitä kello\non, mr Ware?\"\n\n\"Kymmentä vailla yksitoista\", vastasi viulutaiteilija lyhyesti ja\nhiukan terävästi.\n\n\"Silloin tulitte liian aikaisin -- meidän piti tavata kello yksitoista,\nsir. Minun on ensiksi juostava Dickin luo. En ole sanonut hänelle vielä\nhyvää huomenta.\"\n\n-- -- --\n\nPaula tunsi tarkoin miehensä ajat. Viimeisenä muistikirjassa, joka\naina oli lukupöydällä hänen vuoteensa vieressä, oli hieroglyfisiä\nmerkintöjä, jotka muistuttivat hänelle, että Dick joi kahvia puoli\nseitsemän, oli mahdollisesti tavattavissa vuoteessa neljännestä\nvailla yhdeksään saakka, ellei ollut ulkona ratsastamassa, oli\nluoksepääsemätön yhdeksän ja kymmenen välillä, jolloin saneli kirjeitä\nBlakelle, samoin kymmenen ja yhdentoista välillä, jolloin neuvotteli\ntyönjohtajiensa ja päällysmiestensä kanssa toisen sihteerin Bonbrightin\nkirjoittaessa muistiin joka sanan, joka lausuttiin puolelta tahi\ntoiselta.\n\nKello yksitoista, sikäli kuin ei sattunut odottamattomia sähkösanomia\ntahi liikeasioita, saattoi Paula tavallisesti laskea tapaavansa Dickin\nyksin, vaikka aina työssä. Kun Paula sihteerin huoneen läpi kulkiessaan\nkuuli kirjoituskoneen naputuksen, ilmaisi se hänelle, että yksi este\noli poissa.\n\nTultuaan Dickin työhuoneeseen levisi hänen kasvoilleen mielipahan\nvarjo, sillä hän kuuli Jeremy Braxtonin äänen. Hän pysähtyi epäröiden\nkenenkään huomaamatta häntä.\n\n\"Jos täytämme kaivoksen vedellä\", sanoi kaivosjohtaja, \"maksaa sen pois\npumppuaminen äärettömiä summia. Ja on häpeä kohdella Harvestia siten.\"\n\n\"Lukuunottamatta viime vuotta näyttävät kirjat, että olemme\ntyöskennelleet tappiolla\", kuuli Paula Dickin sanovan. \"Jokainen\nhuertareista, viimeiseen päiväpalkkalaiseen asti, joka on varastanut\nhevosen, on koettanut hyötyä kustannuksellamme. Tämä menee liian\npitkälle -- kuulumattomia aarteita, roistoja ja vallankumouksellisia...\nvoisimme sitä sietää, jos joku olisi näkyvissä, mutta ei ole mitään\ntakeita siitä, ettei tämä sekasotku kestä vielä viisitoista,\nkaksikymmentä vuotta.\"\n\n\"Niin, mutta vanha Harvest -- ajatelkaa, panna se veden alle\", vastusti\npääjohtaja.\n\n\"Ja ajatelkaa Villaa\", sanoi Dick naurahtaen katkeruudella, joka ei\nvälttänyt Paulan huomiota. \"Jos hän voittaa, sanoo hän jakavansa\nmaan työmiesten kesken. Sitten tulee kaivosten vuoro. Kuinka paljon\narvelette meidän maksaneen perustuslailliselle puolueelle viime vuonna.\"\n\n\"Yli satakaksikymmentä tuhatta\", vastasi Braxton. \"Lukuunottamatta\nviittäkymmentätuhatta rahaksilyömätöntä hopeaa, jotka Torenas sai,\nennen kuin vetäytyi takaisin. Hän riensi armeijoineen pikamarssissa\nGyaymisiin ja siirtyi sieltä laivoilla Eurooppaan. Kirjoitin teille\naikoinaan siitä kaikesta.\"\n\n\"Jos pidämme kaivokset käynnissä, Jeremy, verottavat he meitä\nikuisesti. On parasta panna ne veden alle. Jos olemme kykenevämpiä\nluomaan rikkauksia kuin nuo lurjukset, voimme osoittaa osaavamme niitä\nyhtä helposti hävittää.\"\n\n\"Sitä minä juuri olen niille sanonut. Ja he hymyilevät sekä toistavat,\nettä se ja se vapaaehtoinen avustus näin pakottavien asianhaarojen\nvallitessa olisi erittäin suotavaa vallankumouspäällikölle -- he\ntarkoittavat itseään. Korkeat päälliköt eivät saa milloinkaan nähdä\nedes kymmentä prosenttia rahoista. Minä sanoin Arranzolle: 'Jos me\nlopetamme, jää viisituhatta meksikolaista ilman työtä -- mitä te niille\nteette?' Arranzo hymyili ja antoi minulle vastauksen, joka sai minut\nvaikenemaan. 'Mitäkö teemme?' sanoi hän. 'Tietenkin annamme niille\nkiväärit ja panemme ne valtaamaan Mexiko Cityn'.\"\n\nPaula oli huomaavinaan Dickin kohottavan vihaisesti olkapäitään\nvastatessaan.\n\n\"Kirotuinta on, että hopea on siellä ja me olemme ainoat, jotka voimme\nsaada sen päivänvaloon. Mexikolaiset eivät voi sitä tehdä. Siihen ei\nniiden ymmärrys riitä. Heillä on vain pyssynsä ja nyt he pakottavat\nmeidän antamaan enemmän kuin ansaitsemme. Meille ei jää muuta kuin yksi\nkeino, Jeremy. Me luovumme yhden vuoden voitosta, sanomme työläiset\nirti, pidämme vain insinöörit ja annamme pumppujen käydä.\"\n\n\"Sen sanoin Arranzolle\", huomautti Jeremy Braxton kiivaasti. \"Ja mitä\nhän vastasi Jos me erotamme työmiehet, pitäisi hän huolta siitä, että\ninsinööritkin lähtisivät, ja sen jälkeen saatamme täyttää kaivoksen\nvedellä ja painua helvettiin. Ei, viimemainittua hän ei sanonut. Hän\nvain hymyili, mutta se hymyily merkitsi juuri samaa. Niin sai Arranzo\nsaaliinsa, ja ennen kuin hän lähti yhtyäkseen Juareziin, antoi hän\nkaupanpäällisiksi väkensä varastaa meiltä kolmesataa muuliaasia -- ne\nolivat kolmenkymmenentuhannen dollarin arvoiset -- ja tämä tapahtui sen\njälkeen, kuin olin ostanut itseni hänestä vapaaksi. Kirottu keltanaama.\"\n\n\"Kuka on vallankumouksellisten johtaja meidän piirissämme nyt?\" kuuli\nPaula miehensä kysyvän sävyllä, joka ilmaisi hänen kokoavan kaikki\nlangat käsiinsä ja valmistautuvan toimimaan. \"Raoul Bena.\"\n\n\"Mikä on hänen arvonsa?\"\n\n\"Eversti -- ja hänellä on noin seitsemänkymmentä roistoa.\"\n\n\"Mitä hän teki aikaisemmin?\"\n\n\"Hän oli lammaspaimen.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Dick lyhyesti ja terävästi. \"Nyt on teidän näytettävä.\nMatkustakaa sinne täyttä kyytiä ja lahjokaa Raoul Bena. Hän taipuu\nsiihen, niin totta kuin hän on meksikolainen. Lahjokaa hänet ja\nsanokaa, että teette hänestä kenraalin -- uuden Villan.\"\n\n\"Niin, mutta herra jumala, kuinka se käy päinsä?\" kysyi Jeremy Braxton.\n\n\"Asettamalla hänet viisituhantisen armeijan etunenään. Erottakaa\ntyömiehet. Antakaa hänen pestata ne. Silloin olemme varmat, koska\nHuerta on tuomittu. Sanokaa hänelle, että te olette todellinen\nisänmaanystävä. Antakaa joka miehelle pyssy. Siitä tulee viimeinen\nuhrauksemme ja se todistaa, että olette isänmaanystävä. Luvatkaa\njokaiselle miehelle sodan loputtua hänen paikkansa takaisin. Antakaa\nheille ja Raoulille siunauksenne, kun he lähtevät. Pitäkää vain\npumppumiehet. Ja jos luovumme vuoden voitosta, niin pääsemme enemmästä\ntappiosta. Ja ehkä meidän ei tarvitse panna Harvestia veden alle --\nloppujen lopuksi.\"\n\nPaula hymyili Dickin ratkaisulle hiipiessään kiertoportaita takaisin\nmusiikkihuoneeseen. Hän oli masentunut, muttei Harvest-jutun vuoksi.\nAina siitä saakka, kun olivat naimisiin menneet, oli heillä ollut\nhuolta Dickin perimien meksikolaisten kaivosten vuoksi. Hänen\nmielipahansa johtui siitä, ettei hän ollut saanut sanoa Dickille hyvää\nhuomenta. Mutta huono tuuli katosi, kun hän kohtasi Grahamin, joka oli\nistunut Waren kanssa ja aikoi hänen tullessaan poistua.\n\n\"Älkää juosko tiehenne\", sanoi hän. \"Jääkää tänne todistamaan\nahkeruudesta, jonka pitäisi kiihottaa teitä ryhtymään kirjaanne, josta\nDick on puhunut.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nVälipalalla ei Dickin kasvoista voinut huomata mitään\nHarvest-kaivosten tuottamista huolista, eikä kukaan olisi voinut\narvata Jeremy Braxtonin ilmoitusten sisältäneen mitään muuta kuin\ntietoja kaivoksen lisääntyneistä tuloista. Vaikka Adolph Weil oli\nmatkustanut ensimmäisellä aamujunalla, joka todisti, että Dick\noli käsitellyt hänenkin asiansa aamulla, tapasi Graham kuitenkin\ntavallista suuremman seuran pöydässä. Lukuunottamatta mrs Tullya,\nvanhanpuoleista, silmälaseja käyttävää lihavaa seurapiirien naista,\njosta Graham ei tiennyt mitään, oli siellä kolme uutta herraa,\njoista hän sai muutamia tietoja: mr Gulhuss, valtioneläinlääkäri, mr\nDeacon, tunnettu muotokuvamaalari ja kapteeni Lester, joka kuljetti\nerästä Pacific-postihöyrylaivaa ja oli ollut Dickin kapteenina\nmelkein kaksikymmentä vuotta sitten ja opettanut tätä tuntemaan\nmerenkulkutiedettä.\n\nAteria oli melkein lopussa ja kaivosjohtaja katsoi kelloaan, kun Dick\nsanoi:\n\n\"Haluan näyttää teille, Jeremy, mitä olen saanut aikaan. Lähdemme heti.\nEhdimme hyvin, ennen kuin junanne lähtee.\"\n\n\"Lähtekäämme kaikki\", esitti Paula. \"Siitä tulee ulkoilmaretki. Kuolen\nuteliaisuudesta saada nähdä sen, mistä Dick on ollut niin salaperäinen.\"\n\nDickin nyökkäyksestä rohkaistuneena käski Paula heti autot ja\nratsuhevoset esille.\n\n\"Mistä on kysymys?\" kysyi Graham.\n\n\"Oh, eräs Dickin työ. Hänellä on jotakin uutta aina. Tämä on\nuusi keksintö. Hän väittää sen saavan aikaan vallankumouksen\nmaanviljelyksessä -- toisin sanoen pienviljelyksessä.\"\n\n\"Se säästää biljoonia... jos onnistuu\", hymyili Dick yli pöydän.\n\"Biljoonia koko maailman maanviljelijöille ja ehkä jonkin prosentin\nminullekin... jos se onnistuu.\"\n\n\"Mutta mikä se on?\" kysyi O'Hay. \"Musiikkia navetoissa, jotta\nsaataisiin lehmät seisomaan lypsyn aikana hiljaa?\"\n\nAutoilla ja hevosilla lähti seurue meijerikeskuksen taa, jossa sileästä\nkentästä oli aidattu kymmenen acren suuruinen neliö, sen mukaan kuin\nDick ilmoitti.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän. \"Tässä on farmi, jossa ei ole yhtään hevosta,\nvaan ainoastaan yksi mies, farmari, joka istuu kuistilla. Ajatelkaa nyt\nnäkevänne kuisti.\"\n\nKeskellä kenttää seisoi luja, teräksinen, kaksikymmentä jalkaa korkea\ntanko. Huipulla olevasta sylinteristä johti hieno teräsjohto kentän\ntoiseen laitaan, jossa se oli kiinnitetty pienen bentsiinitraktorin\nohjaustankoon. Traktorin ympärillä liikkui kaksi koneenkäyttäjää\nedestakaisin. Dickin määräyksestä he panivat moottorin käyntiin.\n\n\"Tässä on nyt kuisti\", sanoi Dick. \"Kuvitelkaa olevanne se\ntulevaisuuden farmari, joka istuu varjossa ja lukee aamulehtiä,\nSilläaikaa kun aura kyntää ilman hevosta ja miestä.\"\n\nItsestään, kenenkään ohjaamatta, liikkui traktori ympyrässä tolpan\npäästä lähtevän kaapelin vetämänä ja aurasi ympyrän muotoisia tahi\noikeammin spiraalin muotoisia vakoja. Ympyrät pienenivät sitä mukaa\nkuin sylinteristä johtava kaapeli vetäytyi takaisin ja lyhentyi.\n\n\"Ainoa, mitä tarvitaan, jotta se olisi aivan täydellinen\", sanoi\nGraham, \"on, että se kyntäisi neliöitä eikä ympyröitä.\"\n\n\"Niin\", yhtyi mr Gullhuss. \"Näin ollen jää neliönmuotoisesta\nmaa-alueesta osa kyntämättä, nimittäin kaikki kulmat.\"\n\nGrahamin kasvot osoittivat, että hän työskenteli laskemalla päässään.\n\"Jää kyntämättä noin kolme acrea kymmenestä\", sanoi hän.\n\n\"Niin\", sanoi Dick. \"Mutta farmarilla täytyy olla jossakin näillä\nkymmenellä acrella kuistinsa. Ja kuisti merkitsee asuinrakennusta,\nnavettaa, latoa ja muita ulkorakennuksia. Mutta hän voi pudistaa\npäältään kaikki perintätavat ja sen sijaan, että rakentaisi ne keskelle\nkymmentä acreaan, saa hän rakentaa ne noille kulmissa sijaitseville\nkolmelle acrelle. Ja hän voi istuttaa hedelmäpuunsa sekä marjapensaansa\nkulmiin.\"\n\nGullhuss nyökkäsi innokkaasti.\n\n\"Mitä tuollainen laite maksaa\", kysyi Jeremy Braxton.\n\n\"Nykyään voimme sen valmistaa viidellä sadalla. Jos se tulee yleisesti\nkäytäntöön, kolmella sadalla. Mutta sanokaamme viisi sataa. Jos\nlaskemme viisitoista prosenttia korkoihin ja ylläpitoon, tulisi\nse maksamaan farmarille seitsemänkymmentä dollaria vuodessa. Mikä\n'kymmenenacrenfarmari', joka pitää kirjanpitoa, voi ylläpitää hevosen\nseitsemälläkymmenellä dollarilla vuodessa?\"\n\n\"Mutta mikä käyttää sitä?\" kysyi Rita.\n\n\"Patsaan päässä oleva sylinteri ja siitä johtava kaapeli, joka kiertyy\nsylinterin ympäri ja sen kautta lyhenee vetäen traktoria keskipistettä\nkohti.\"\n\n\"On monta estettä, jotka estävät tämän tulemasta yleiseksi\npienviljelijöiden kesken\", sanoi Gullhuss.\n\nDick nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Niin on\", vastasi hän. \"Mutta jo neljäkymmentä on tilannut sen.\"\n\nGraham jakoi huomaavaisuutensa traktorin ja sen taulun välillä,\njonka Paula Forrest muodosti hevosensa selässä. Tämä oli hänen\nensiratsastuksensa Faronilla, palominitammalla, jonka Hennessy oli\nhänelle opettanut. Graham hymyili hiljaisuudessa hyväksyvästi hänen\nnaiselliselle mielistelyhalulleen, joka oli soveltanut puvun hevosen\nmukaan tahi valinnut puvun mukaan. Joka tapauksessa vietti hän\nriemuvoittoaan.\n\nRatsutakin asemesta, sillä iltapäivä oli lämmin, oli hänellä\nvaaleanruskea liinapusero alaspäin käännettyine kauluksineen. Lyhyt\nhame, ommeltu niinkuin ratsastuspuvun alaosa, ulottui polviin, ja\npolvista ihastuttaviin, kannuksilla varustettuihin mataliin kenkiin\npeittivät jalkoja hyvin kiinteästi istuvat ratsastushousut. Hame ja\nhousut olivat villisianvärisiksi värjätystä paksusta silkistä. Pehmeät,\nvalkoiset hansikkaat olivat sopusoinnussa kauluksen kanssa. Hän oli\npaljaspäin, hiukset olivat kammatut yli niskan ja korvien.\n\n\"En voi käsittää, miten teillä voi olla tuollainen iho, kun kuitenkin\nasetutte alttiiksi auringonpaisteelle\", sanoi Graham lempeästi\narvostellen.\n\n\"Sitä en tee\", hymyili Paula valkoisten hampaiden välähtäessä. \"Toisin\nsanoen, en asettaudu tällä tavoin alttiiksi auringonpaisteelle, kuin\nmuutamia kertoja vuodessa. Tekisin sen mielelläni, sillä haluaisin\nsaada hiukseni auringonpolttamiksi, mutta en silti tahdo itseäni aivan\nkokonaan polttaa.\"\n\nKun traktorin koneisto meni epäkuntoon ja koneenkäyttäjät\ntyöskentelivät puoleksi kynnetyllä pellolla saadakseen sen kuntoon,\njätti seurue Paulan kehoituksesta Dickin yksin keksintöineen ja\npäätti lammikolle mennessään heittää silmäyksen niihin monenlaisiin\nrotueläimiin, joiden syöttömaiden ja aitauksen ohi tultaisiin\nratsastamaan.\n\nKoska kello oli vähintään neljä, ajoi uimiseen vähän innostunut Donald\nWare autolla takaisin Suurtaloon ja mr Gullhuss pysähtyi keskustelemaan\nhevoskannasta mr Mendenhallin kanssa, jonka he olivat tavanneet\ntiellä. Dick oli seurueen lammelle tullessa siellä ja tytöt tahtoivat\nvälttämättömästä kuulla uuden laulun.\n\n\"Se ei ole oikeastaan uusi\", selitti Dick ja hänen harmaat silmänsä\nvälähtivät veitikkamaisesti, \"eikä se ole minun lauluni. Sitä\nlaulettiin Japanissa ennen kuin minä olin syntynyt ja luultavasti ennen\nkuin Columbus löysi Amerikan. Se on duetto -- kilpailuduetto, jossa\nhävinnyt saa antaa pantin. Paula laulaa minun kanssani. Opetan sen\nsinulle. Istu tähän -- kas niin, hyvä on. Te muut kerääntykää ympärille\nja istuutukaa.\"\n\nVielä ratsastuspukuun puettuna istui Paula miehensä eteen kuulijoiden\nkeskelle. Dickin johdolla, sovelluttaen liikkeitänsä tämän mukaan,\nlöi hän käsillään polviinsa, levitti sormensa ja löi ne yhteen Dickin\nkäsien kanssa. Sitten Dick lauloi laulun, joka oli hyvin lyhyt ja\njonka Paula nopeasti oppi laulamaan, pysyen tarkkaan tahdissa. Sävel\noli itämaalaisen yksitoikkoinen, sitä laulettiin hitaasti, mutta se\nvaikutti kuitenkin kuulijoihin kiihottavasti:\n\n    \"Jong-Keena, Jong-Keena,\n    Jong-Jong, Keena-Keena\n    Yo-ko-ha-ma, Nag-a-sak-i\n    Ko-be-mar-o -- hoy!!\"\n\nViimeinen tavu, hoy, tuli äkkiä ja yllättämällä vähintään oktaavin\nkorkeammalta kuin muu sävel. Samalla hetkellä kun se laulettiin, piti\nPaulan ja Dickin käsien silmänräpäyksessä lentää vastakkain. Paulan\nkäsien tuli yhteenlyötäessä olla joko avonaisina tai suljettuina sen\nmukaan miten Dickin kädet olivat. Ensimmäisen kerran Paula onnistui,\nsillä molempien kädet olivat suljetut ja Dick heitti hattunsa Luten\npolville.\n\n\"Minun panttini\", selitti hän. \"Uudelleen, Paula.\" Ja jälleen he\nlauloivat sekä löivät käsiään yhteen.\n\nTällä kertaa olivat Dickin kädet suljetut ja Paulan avoinna.\n\n\"Pantti! Pantti!\" huusivat tytöt.\n\nPikkurouva katsoi pukuunsa ja kysyi: \"Mitä minä voin antaa?\"\n\n\"Hiusneulan\", neuvoi Dick ja yksi hänen kilpikonnanluisia hiusneulojaan\njoutui Luten polville Dickin hatun viereen.\n\n\"Kummallista!\" huudahti Paula, kun viimeinen hänen neuloistaan oli\nmennyt samaa tietä hänen hävittyään seitsemän kertaa Dickin yhtä\nvastaan. \"En voi käsittää kuinka minä olen niin hidas ja tyhmä. Sinä\nolet liian ovela, Dick. En voi milloinkaan etukäteen arvata, mitä sinä\naiot.\"\n\nHe lauloivat taas. Paula hävisi ja mrs Tullyn kainosti lausuessa\n\"Paula\" jätti hän toisen kannuksensa pantiksi ja uhkasi riisua kenkänsä\nkun hänen toinen kannuksensa menisi. Kolme hänen saamaansa perättäistä\nvoittoa pakottivat Dickin luopumaan rannekellostaan ja molemmista\nkannuksistaan. Sitten hävisi Paula kellonsa ja viimeisen kannuksensa.\n\n\"Jong-Keena, Jong-Keena\", alkoivat he uudelleen mrs Tullyn\nhoukutellessa: \"Nyt, Paula, on sinun välttämättömästi lopetettava.\nSinun pitäisi hävetä, Dick.\"\n\nMutta Dick huusi riemuiten hoy! voitti ja yhtyi nauruun kun Paula\nriisui toisen pienistä kengistään ja lennätti sen Luten polville.\n\n\"Tämä ei ole mitään, täti Martha\", vakuutti Paula mrs Tullylle. \"Mr\nWare ei ole täällä ja hän on ainoa, jota tämä häiritsi, jatka, Dick.\nSinun on mahdotonta aina voittaa.\"\n\n\"Jong-Keena, Jong-Keena\", lauloi hän yhdessä miehensä kanssa.\n\nAlussa hidas leikki oli kiihtynyt niin nopeaksi, että heidän käsiensä\nläiske kuului yhtä mittaa. Ruumiinliike ja tyytyväisyys olivat yhdessä\nauringonpaisteen kanssa tehneet Paulan nauravat kasvot hehkuvan\nruusunvärisiksi.\n\nVieläpä hiljaisesta sivustakatsojasta Grahamistakin tämä oli\nsopimatonta. Hän tunsi \"Jong-Keenan\" vanhastaan, hän oli nähnyt\ngeishojen leikkivän sitä Nipponin teehuoneissa ja huolimatta Suurtalon\nvapaista tavoista loukkasi häntä se, että Paula otti osaa leikkiin.\nTällä hetkellä ei hänen mieleensäkään juolahtanut, että hän olisi\nvain ollut utelias näkemään kuinka pitkälle hullutus menisi, jos se\nolisi koskenut joko Lutea, Ernestineä tahi Ritaa. Vasta jälkeenpäin\nhän ymmärsi, että hänen levottomuutensa ja vastenmielisyytensä johtui\nsiitä, että leikkijä oli Paula.\n\nNyt oli Dickin sikarikotelo ja tulitikut sekä Paulan toinen kenkä,\nvarmuusneulat ja vihkisormus joutuneet panttiin. Mrs Tully vaikeni\njäykin ja paheksuvin ilmein. \"Jong-Keena, Jong-Keena\", lauloi Paula\nnauraen ja Graham kuuli Ernestinen sanovan Bertille: \"En ymmärrä, mitä\nhän ensi kerralla voi antaa pantiksi.\"\n\n\"Oh, tehän tunnette hänet\", kuului Bert vastaavan. \"Hän ei luovu,\nkun on kerran päässyt vauhtiin, ja näyttää siltä, kuin hän olisi nyt\nvauhdissa.\"\n\n\"Hoy!\" huusivat Paula ja Dick samalla kertaa ja heidän kätensä löivät\nyhteen. Mutta Dickin olivat suljetut ja Paulan avoimet. Graham näki\npikkurouvan turhaan etsiskelevän, mitä voisi luovuttaa päältään\npantiksi.\n\n\"Eteenpäin, lady Godiva\", huusi Dick. \"Sinä olet laulanut sinä olet\ntanssinut, maksa nyt soitosta.\"\n\n\"Onko mies hullu?\" ajatteli Graham. \"Ja hänellä on sellainen vaimo!\"\n\n\"No niin\", huokasi Paula sormeillen puseronsa nappeja, \"jos täytyy niin\ntäytyy.\"\n\nSisäisesti raivoten käänsi Graham katseensa pois. Tuli hiljaisuus,\njonka aikana hän tiesi kaikkien jännittyneenä odottavan, mitä Paula\ntekisi. Sitten kuului Ernestinen tirskahdus, naurunpurskahdus toisilta\nja Bertin \"pimitetyt\". Graham silmäsi nopeasti Paulaan. Pikkurouva oli\nriisunut puseronsa ja hänen poveaan verhosi uimapuku. Hänellä oli se\nollut koko ajan valmiina vaatteittensa alla.\n\n\"Nyt on sinun vuorosi, Lute\", huusi Dick.\n\nMutta Lute, joka ei ollut yhtä hyvin varustautunut Jong-Keenaan, veti\npunastuen tytöt mukaansa riisuutumishuoneeseen.\n\nGraham näki Paulan seisovan neljäkymmentä jalkaa korkealla olevalla\nhyppylaudalla, tekevän suurenmoisen hypyn ja kuuli Bertin ihailevan:\n\"Ah, Annette Kellerman n:o 2\". Vielä masentuneena leikistä, joka oli\nuhannut saada vaarallisen käänteen, alkoi hän tuumia, kuinka Suurtalon\npikkurouvasta oli tullut niin ihmeellinen nainen.\n\nErnestine oli kertonut, että hän ja Lute olivat Paulan sisarpuolia.\nPaula oli kutsunut mrs Tullya täti Marthaksi. Oliko tämä tosiaan hänen\ntätinsä vai Luten ja Ernestinen äidin sisar!\n\nPian oli käynnissä uusi leikki ja Paula kertoi mrs Tullylle suorastaan\nmahdottomia asioita.\n\n\"Katsos täti Martha, juuri sen vuoksi, ettet ole koskaan opetellut\nuimaan, ei sinun pidä tekeytyä liian viisaaksi. Minä voin hypätä\nlammikkoon ja olla veden alla ainakin kymmenen minuuttia.\"\n\n\"Tyhmyyksiä, lapsi\", sanoi mrs Tully voitollisesti. \"Kun sinun isäsi\noli nuori, huomattavasti nuorempi kuin sinä nyt, kaunis ystäväni,\nsaattoi hän pysytellä veden alla kauemmin kuin kukaan muu, ja hänen\nsaavutuksensa oli kolme minuuttia neljäkymmentä sekuntia; sen tiedän\nsangen hyvin, sillä minä juuri seisoin kello kädessä, kun hän voitti\nHarry Selbyn kanssa lyömänsä vedon.\"\n\n\"Oh, tiedän kyllä isäni olleen aikoinaan koko mestarin\", ylpeili\nPaula, \"mutta nyt ovat toiset ajat. Jos minun rakas isäni olisi täällä\nkaikessa nuoressa voimassaan, hukuttaisin minä hänet, jos hän koettaisi\nolla yhtä kauan veden alla kuin minä. Kymmenen minuuttia? Tietysti voin\nolla veden alla kymmenen minuuttia. Ja sen teenkin. Katsokaa kelloa,\ntäti Martha.\"\n\nPaula kiipesi hyppylaitteelle.\n\n\"Merkitkää aika kun olen ilmassa\", hän sanoi.\n\n\"Puolitoista volttia!\" huudahti Dick.\n\nPaula nyökkäsi, hymyili, oli vetävillään mahdollisimman paljon ilmaa\nkeuhkoihinsa. Graham katsoi ihastuneena. Ollen itse sukeltaja ei hän\nollut nähnyt kenenkään muiden kuin ammattiuimarien tekevän puoltatoista\nvolttia. Pikkurouvan märkä, sinisenvihreä silkkinen uimapuku kiertyi\ntiiviisti hänen hyvin muodostuneitten jäseniensä ympärille. Hän\nheittäytyi ilmaan suoraan, jalat lujasti yhteenpuristettuina, kääriytyi\npalloksi, heitti voltin, ojentautui uudelleen ja katosi veteen pää\nedellä, niin että vedenpinta tuskin väreili.\n\n\"Toledomiekka olisi räiskyttänyt enemmän vettä\", sanoi Graham.\n\n\"Oh, jospa voisin hypätä noin\", huudahti Ernestine ihaillen.\n\"Mutta siihen en ikinä pysty. Dick sanoo sen riippuvan oikeasta\najanlaskemisesta ja sen vuoksi tekee Paula sen niin tavattoman hyvin.\"\n\n\"Hänessä on vapaata suloa\", sanoi Graham.\n\n\"Itsetietoista suloa\", huomautti Dick.\n\n\"Ja kyky tehdä ruumiinsa keveäksi\", jatkoi Graham. \"En ole milloinkaan\nnähnyt ammattiuimarin suorittavan tuollaista taidonnäytettä paremmin.\"\n\n\"Olen siitä ylpeämpi kuin hän itse\", sanoi Dick. \"Näettekö, minä olen\nopettanut häntä, vaikka myönnänkin, että se oli helppo tehtävä... niin,\nhänen ensimmäinen kokeensa oli melkein täydellinen.\"\n\n\"Paula on merkillinen nainen\", sanoi mrs Tully ylpeästi, samalla kun\nhänen silmänsä siirtyivät kellosta sileän veden pintaan. \"Naiset eivät\nmilloinkaan ui niin hyvin kuin miehet. Mutta hän kyllä. Kolme minuuttia\nneljäkymmentä sekunttia. Hän on lyönyt isänsä ennätyksen.\"\n\n\"Mutta hän ei voi pysytellä veden alla viittä minuuttia, vielä vähemmän\nkymmentä\", sanoi Dick vakavasti. \"Hänen keuhkonsa halkeavat.\"\n\nNeljän minuutin kuluttua alkoi mrs Tully osoittaa hermostuneisuutta ja\nkatsoi levottomasti yhdestä toiseen. Kapteeni Lester, joka ei ollut\njuonesta perillä, kirosi ja hyppäsi lammikkoon.\n\n\"Jotakin on tapahtunut\", sanoi mrs Tully hillityn tyynesti. \"Hän\nvahingoittui sukeltaessaan. Herrojen on lähdettävä häntä etsimään.\"\n\nMutta Graham, Bert ja Dick nauroivat kohdatessaan toisensa veden alla\nsekä puristivat toistensa kättä. Dick antoi heille merkin seurata\nmukana ja ui itse edellä tunneliin, jossa he tapasivat Paulan ja\nnaureskelivat yhdessä.\n\n\"Tulimme vain vakuuttautumaan siitä, että kaikki on hyvin\", selitti\nDick. \"Ja nyt meidän on poistuttava taas. Sinä ensiksi, Bert. Sitten\nEvan.\"\n\nYksi kerrallaan he ilmestyivät vedenpinnalle. Mrs Tully oli noussut ja\nseisoi lammikon reunalla.\n\n\"Jospa tietäisin, että tämä on yksi sinun kujeitasi, Dick...\" alkoi hän.\n\nMutta Dick ei kuunnellut häntä, näytteli luonnotonta tyyneyttä ja antoi\ntoisille herroille ohjeita niin kovaa, että mrs Tully saattoi ne kuulla.\n\n\"Meidän on etsittävä järjestelmällisesti. Sinun, Bert ja sinun, Evan\non tehtävä niinkuin minunkin. Me lähdemme tästä päästä yht'aikaa ja\ntutkimme pohjan viiden jalan päässä toisistamme.\"\n\n\"Älkää, rasittako itseänne liiaksi, hyvät herrat\", huusi mrs Tully\nalkoi nauraa. \"Tule tänne, Dick. Annan sinulle korvapuustin.\"\n\n\"Pitäkää huolta hänestä, tytöt\", huusi Dick. \"Hänellä on hermokohtaus.\"\n\n\"Ei ole, mutta minä ehkä saan sen\", nauroi mrs Tully.\n\n\"Mutta hitto vie, madame, tässä ei ole mitään nauramista!\" sähähti\nkapteeni Lester läähättäen valmistautuessaan sukeltamaan uudelleen.\n\n\"Oletteko tosiaankin arvannut sen, täti Martha?\" kysyi Dick, kun\nrehellinen merikarhu oli sukeltanut.\n\nMrs Tully nyökkäsi. \"Kyllä, mutta lopettakaa nyt, Dick, yhtä olette jo\nnarranneet. Elise Coghlansin äiti kertoi minulle sitä Honolulussa viime\nvuonna.\"\n\nVasta yhdentoista minuutin kuluttua Paula sukelsi hymyilevin kasvoin\nvedenpinnalle. Teeskennellen olevansa väsyksissä kiipesi hän ylös\nlammesta ja vaipui läähättäen tädin eteen. Kapteeni Lester, joka\ntosiaankin oli pelastuskokeittensa johdosta hengästynyt, silmäili\nPaulaa terävästi, meni lähimmän pylvään luo ja löi kolmasti päänsä\nbetoniseinään.\n\n\"Pelkään, etten ollut kymmentä minuuttia veden alla\", sanoi Paula.\n\"Mutta enhän ollut paljon vähemmänkään, täti Martha, vai kuinka?\"\n\n\"Sinä et ollut ollenkaan veden alla, jos tahdot tietää minun ajatukseni\nasiasta\", sanoi mrs Tully. \"Minua kummastuttaa, että sinä olet märkä.\nKas niin, hengitä luonnollisesti, lapsi. On hyödytöntä näytellä.\nMuistan nuorena tyttönä nähneeni Intiassa fakiiriseurueen, joka hyppäsi\nlähteeseen ja oli siellä paljon kauemmin kuin sinä. Niin, paljon\nkauemmin.\"\n\n\"Sinä tiesit siitä!\" huudahti Paula.\n\n\"Mutta sinä et tiennyt minun tietävän\", vastasi täti, \"ja sen vuoksi\noli sinun käytöksesi sopimaton. Muista, että nainen minun iässäni ja\nsellaisine sydämineen...\"\n\n\"Ja sinun terävine päinesi\", huudahti Paula.\n\n\"Kahdesta sentistä antaisin sinulle korvapuustin...\"\n\n\"Ja yhdestä sentistä ottaisin sinut syliini, niin märkä kuin olenkin\",\nvastasi Paula nauraen. \"Kapteeni Lesterin narrasimme kuitenkin, vai\nkuinka kapteeni?\"\n\n\"Älkää puhuko minulle\", murisi kapteeni kumeasti. \"Minä mietin...\nharkitsen, minkälaisen koston aion valmistaa. Mitä, tulee teihin, Dick\nForrest, niin tuumin juuri sytytänkö meijerinne palamaan vai leikkaanko\nMountain Ladilta kintut poikki. Teen ehkä molemmat. Aluksi menen\npotkaisemaan tammaanne.\"\n\nDick ja Paula ratsastivat rinnakkain Suurtaloon.\n\n\"Mitä pidät Grahamista?\" kysyi Dick.\n\n\"Hän on erinomainen, sinun lajiasi, Dick. Hän on monipuolinen kuten\nsinäkin ja hänellä on sama koko maailman leima, kuin sinullakin --\ntuntee valtameret, kirjat ja kaikki muut. Sitä paitsi hän on melkein\njoka suhteessa lahjakas. Ja niin iloinen. Oletko pannut merkille hänen\nhymyilyään? Se on vastustamaton. Tuntee itsensä halukkaaksi hymyilemään\nniinkuin hänkin.\"\n\n\"Hän osaa näyttää myöskin vakavalta.\"\n\n\"Kyllä, silmäkulmissa, heti hänen hymyiltyään, tulevat vakavuuden\nrypyt esiin. Se ei ole oikeastaan väsymystä, vaan pikemminkin noita\nvanhoja ikuisia kysymyksiä: Minkä vuoksi? Mitä varten? Mitä tämä kaikki\nhyödyttää?\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nViikosta tuli Grahamille levoton ja epämiellyttävä. Ensiksikin nuori\nviuluniekka takavarikoi Paulan melkein kokonaan niiksi viideksi\npäiväksi, jotka hän vietti Suurtalossa.\n\nHänen lähtönsä jälkeen Paula vetäytyi yksinäisyyteen omaan\nsiipirakennukseensa. Sikäli kuin Graham muilta kuuli, ei se ollut\nmitään tavatonta.\n\n\"Mutta hänen seuransa onkin sitä mieluisampaa, kun hän jälleen\nnäyttäytyy\", vastasi Ernestine.\n\n\"Paula on itse itselleen kyllin hyvää seuraa\", selitti Ernestine, \"ja\nusein hän eristäytyy kokonaan, niin että Dick on ainoa, joka häntä\ntapaa.\"\n\n\"Se ei ole juuri muulle seurueelle imartelevaa\", hymyili Graham.\n\nVierastulva Suurtalossa oli vähenemään päin. Muutamia uusia vieraita\nsaapui joko liikeasioissa tahi tervehdyksille, mutta useimmat lähtivät.\nOh Joyn ja hänen kiinalaisen esikuntansa johdolla kävi talon koneisto\nniin hiljaa ja virheettömästi, ettei isäntäväen tarvinnut paljon\najatella vieraittensa huvittamista. He hauskuttelivat itsekseen sekä\ntoistensa kanssa. Dick näyttäytyi harvoin ennen välipalaa. Ja Paula,\njoka oli eristäytynyt, ei tullut milloinkaan ennen päivällistä näkyviin.\n\nGraham järjesteli tornihuoneessaan muistiinpanojaan ja valokuviaan,\nsuunnitteli työtänsä ja aloitti esipuheen. Hän oli siihen niin\nkiintynyt, että hänen heräävä mielenkiintonsa Paulaa kohtaan olisi\nhäipynyt, jollei hän olisi joka ilta tavannut pikkurouvaa.\n\nGraham tiesi, että Paula joskus teki yksin pitkiä ratsastusmatkoja ja\nerään kerran tapasi hän hänet sitomassa hevostansa sitomispaaluun.\n\n\"Te arvelette kai pilaavanne tamman ratsastamalla seurassa?\"\nkiusoitteli Graham.\n\nPaula nauroi ja pudisti päätään.\n\n\"Vai niin, ettekö? Silloin haluaisin mielelläni ratsastaa teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Onhan teillä Lute, Ernestine, Bert ja kaikki muut.\"\n\n\"Tämä on minulle uutta seutua\", sanoi Graham, \"ja sen oppii parhaiten\ntuntemaan niiden kautta, jotka ovat sieltä kotoisin. Olen nähnyt sen\nLuten, Ernestinen ja kaikkien muiden silmillä, mutta sen paljon, jota\nen ole nähnyt ja jonka voin nähdä vain teidän silmillänne.\"\n\nPaulan vastaus viipyi. Hän katsoi Grahamia silmiin avomielisesti ja\ntämä ymmärsi hänen tuumivan vastausta.\n\n\"En ole siitä aivan varma\", oli kaikki mitä hän vihdoin sanoi, mutta\nGrahamin mielikuvitus koetteli arvailla, mitä sanojen takana piili, ja\nhän yritti uudelleen:\n\n\"Mutta mehän voisimme puhua toisillemme niin paljon.\"\n\n\"Niin, sitä pelkään\", vastasi Paula tyynesti katsoen häneen jälleen\nvapain, avonaisin katsein.\n\nVai niin, hän pelkäsi -- se ajatus sai Grahamin tuleen ja leimuun,\nmutta hänen kielensä ei ollut kyllin nopea säästääkseen häntä Paulan\npilkalliselta kuuluvalta naurulta tämän mennessä sisään.\n\nSuurtalon vieraat vähenivät. Paulan täti, mrs Tully oli matkustanut\npois Grahamin suureksi pettymykseksi (hän oli toivonut saavansa tädiltä\nkuulla Paulasta asioita, joita halusi tietää). Puhuttiin tosin, että\nhän myöhemmin palaisi takaisin pitemmäksi aikaa.\n\nKun Lute ja Ernestine matkustivat Santa Barbaraan, muistivat Bert\nWainwright ja hänen sisarensa kauan unohtuneen kotinsa Sacramentossa.\nPari maalaria, Paulan suojattia saapui samana päivänä. Mutta he eivät\nnäyttäytyneet paljon, he viettivät pitkät päivät vuoristossa ja\npolttelivat illat piippujaan herrojenhuoneessa.\n\nSuurtalon elämä kulki entistä latuaan. Dick työskenteli. Graham\ntyöskenteli. Paula oli yhä eristäytynyt.\n\nMutta eräänä kuutamoiltana, kun Watsonit, Masonit ja Womboldsit olivat\ntulleet joukolla, jäi Graham yksin, sillä kaikki bridgepöydät olivat\ntäynnä. Paula istui pianon vieressä. Lähestyttyään huomasi Graham hänen\nsilmissään tyytyväisyyden vilahduksen, joka kuitenkin heti katosi.\n\nPaula oli heti jälleen sellainen, jollaisena Graham oli hänet aina\nennenkin nähnyt. He puhelivat mitä sattui ja koettivat laulaa yhdessä\nsaaden bridgepelaajilta kehoittavia huudahduksia.\n\n\"Niin, olen suorastaan sairas halusta päästä matkustamaan jälleen\nDickin kanssa\", sanoi Paula erään vaitiolon jälkeen. \"Jospa me voisimme\nlähteä huomenna! Mutta Dick ei vielä voi.\"\n\nHän huokasi ja kosketti hiljaa soittokoneen kieliä.\n\n\"Ah, jospa olisimme matkalla Timbuktuun, Mokpohon tai Jerikoon.\"\n\n\"Ette kai ole ollut Mokpossa?\"\n\nPaula nyökkäsi. \"Kyllä, Dickin kanssa, hyvin kauan sitten, Ali Awaylla.\nVoin melkein sanoa, että vietimme kuherruskuukautemme Mokpossa.\"\n\nJa sillä aikaa, kun Graham keskusteli Mokpossa tekemistään\nhuomioistaan, vaivasi hän samalla ajatuksiaan tuumiskelemalla\nmainitsiko pikkurouva miehensä nimen niin usein tarkoituksellisesti.\n\n\"Minusta tuntuu, kuin pitäisi teidän tuntea olevanne täällä kuin\nparatiisissa\", sanoi hän.\n\n\"Niin tunnenkin\", vakuutti pikkurouva innolla, joka näytti turhalta.\n\"Mutta en käsitä, mikä minuun on viime aikoina tullut. Tuntuu,\nettä minun on ehdottomasti lähdettävä johonkin. Se on ehkä kevään\nvaikutusta. Jospa Dick ei vain jatkaisi alinomaista työskentelyään\nja hukuttautuisi suunnitelmiin! Kaikkina niinä vuosina, jotka olemme\nolleet naimisissa, on minulla ollut vain yksi vaarallinen kilpailija,\ntämä ranchi. Hän on uskollinen luonne ja ranchi on hänen ensimmäinen\nrakkautensa. Sen hän oli suunnitellut ja laittanut kuntoon ennen kuin\noli minut nähnytkään tahi tiesi minun olevan edes olemassa!\"\n\n\"Koettakaamme yhdessä tätä laulua\", sanoi Graham asettaen nuottivihon\nhänen eteensä.\n\n\"Sehän on 'Mustalaisen vaellus'\", sanoi Paula. \"Se tekee kaipuuni vielä\nsuuremmaksi.\" Ja hän hyräili sitä hiljaa itsekseen.\n\n\"Se on mustalaisen kutsu rakastetulleen\", sanoi Graham.\n\n\"Jumala tietää\", huokasi Paula, \"että monessa meistä on paljon\nmustalaista. Minä olen saanut sitä osakseni enemmän kuin tarpeeksi.\nHuolimatta maanmuokkausinnostaan on Dick syntynyt mustalaiseksi. Ja\nmikäli hän on minulle teistä kertonut, olette te aivan auttamaton.\"\n\n\"Itse asiassa\", virkkoi Graham, \"on valkoinen mies todellinen\nmustalainen, mustalaiskuningas. Hän on kulkenut kauemmaksi ja\nvähemmillä varustuksilla kuin kukaan mustalainen. Mustalainen on\nseurannut hänen kantapäillään, mutta ei ole milloinkaan raivannut\nhänelle tietä. Kas niin, laulakaamme.\"\n\nHeidän laulaessaan kaihoisia sanoja reippaalla, huolettomalla\ntanssisävelellä, katsoi Graham pikkurouvaan ja ihmetteli -- ihmetteli\nitseään sekä häntä. Täällä pikkurouvan vieressä, hänen miehensä katon\nalla ei ollut Grahamin oikea paikka. Tämä oli mielettömyyttä. Hänen\nolisi pitänyt tempautua irti, matkustaa. Olivatko vuodet heikontaneet\nhänen tahtoaan.\n\nHe kiihottuivat molemmat laulaessaan ja tieto siitä lisäsi Grahamin\ntunteiden paloa ja hänen äänessään oli intohimo, jota hän ei itse\nhuomannut, kun hän lauloi tunteesta värisevin äänin hehkuvaa\nrakkauslaulua.\n\nGraham odotti Paulan luovan viimeisten sanojen jälkeen silmänsä ylös,\nmutta tämä istui hetkisen hiljaa pianon vieressä. Kasvot, jotka\nkääntyivät Grahamin puoleen, olivat Suurtalon pikkurouvan... hänen\nsilmänsä ja suunsa hymyilivät veitikkamaisesti kun hän sanoi:\n\n\"Menkäämme kiusoittelemaan Dickiä -- hän häviää. En ole koskaan\nnähnyt hänen tulevan korttipelissä huonolle tuulelle, mutta hän tulee\nnaurettavan kiihottuneeksi hävitessään kauan aikaa.\"\n\n\"Hän pitää pelaamisesta\", jatkoi Paula mennessään pelipöytään päin.\n\"Se on hänen tapansa levätä. Se tekee hänelle hyvää. Pari kertaa\nvuodessa, jos hän saa kokoon mielenkiintoisen pokerijoukkueen, istuu\nhän valveilla koko yön ja pelaa miten korkealle tahansa.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nMelkein heti laulettuaan \"Mustalaisen vaelluksen\" lopetti Paula\neristäytymisensä ja Grahamin oli vaikea jatkaa tornihuoneessaan\ntarmokkaasti työtään, ja kun hän koko aamun kuuli pikkurouvan nauravan\nja laulavan siipirakennuksessa. Mutta Graham seurasi Dickin esimerkkiä\nja omisti aamupäivän työlle, niin että tapasi harvoin ennen välipalaa\nPaulaa.\n\nPaula selitti unettomuuskautensa olevan ohi ja että hän saattoi ottaa\nosaa kaikkiin hauskuuksiin sekä ulkoilmaretkiin, joita Dick esittäisi.\nSe tapahtui samoihin aikoihin kun hänen tätinsä, mrs Tully, tuli\ntakaisin moneksi päiväksi ja jolloin Paula jälleen ryhtyi itse ajamaan\nkevyiden ajopelien eteen valjastettuja tulisia juoksijoita Duddya ja\nFuddya. Iästään ja lihavuudestaan huolimatta mrs Tully ei pelännyt\nseurata mukana.\n\nHän sanoi Grahamille: \"Paula on ainoa nainen, johon luotan, kun on\nkyseessä hevosten ohjaaminen. Hänellä on synnynnäinen taipumus hevosten\nhallitsemiseen. Jo pienenä ollessaan hän oli aivan mieletön hevosiin.\nOn ihmeellistä, ettei hän mennyt sirkukseen.\"\n\nPaljon muutakin sai Graham lukuisissa keskusteluissa tädin kanssa\ntietää. Mrs Tully ei voinut milloinkaan kertoa kyllikseen Philip\nDestenistä, Paulan isästä. Tämä oli ollut hänen vanhin veljensä, monta\nvuotta häntä vanhempi ja hänen nuoruutensa satuprinssi. Hän teki\nitsensä syypääksi mitä villeimpiin yrityksiin ja mitä ritarillisimpiin\ntekoihin. Sen vuoksi juuri hän saattoi koota useita omaisuuksia\nja kadottaa ne yhtä helposti suuren kultakuumeen aikana 1849. Hän\npolveutui vanhasta uusenglantilaisesta suvusta, ja hänen isoisänsä\nisä oli ollut ranskalainen, joka oli ajautunut maihin Maine valtioon\neräästä haaksirikkoisesta laivasta ja kasvanut siellä merimiesten sekä\ntalonpoikien joukossa.\n\n\"Vain yhden kerran joka sukupolvessa tulee ranskalainen veri näkyviin\",\nsanoi mrs Tully. \"Philip oli ranskalainen ja Paula on saanut saman\nperinnön. Vaikka Lute ja Ernestine ovat hänen sisarpuoliaan, ei kukaan\nuskoisi heillä olevan pisaraakaan samaa verta suonissaan. Sen vuoksi\nveti Paulaa vastustamaton halu Ranskaan sen sijaan, että olisi mennyt\nsirkukseen.\"\n\nJa hänen seikkailuistaan Ranskassa sai Graham tietää paljon. Philip\nDestenillä oli ollut onni kuolla juuri silloin, kun onnenpyörä alkoi\nkieriä alaspäin. Ernestine ja Lute, jotka olivat aivan pieniä,\njoutuivat Destenin toisten sisarten hoitoon. Mutta Paula, joka oli\njoutunut mrs Tullylle, oli ollut vaikeasti hoidettava.\n\nGrahamin kuunnellessa tunkeutui Paulan laulu sisään avoimesta ikkunasta\nja äänessä oli vastustamatonta lämpöä, jonka Graham sitten aina muisti.\nKuului naurua, mrs Tully näytti ihastuneelta ja nyökkäsi.\n\n\"Noin nauroi Philip Desten\", hän sanoi, \"ja kaikki hänen sukunsa\nranskalaiset naiset. Oletteko pannut merkille, että kun Paula nauraa,\ntäytyy kaikkien hymyillä. Sama vaikutus oli Philipin naurulla.\"\n\nPaula oli aina ollut intohimoisesti rakastunut musiikkiin,\npiirustukseen ja maalaukseen. Hän oli itse tahtonut luoda kauneutta.\n\n\"Rakastan vain parasta ja sielu täynnä kauneutta hän sai kokea\ntodellista huolta miettiessään, mitkä lahjat olisivat hänessä suurimmat\nja olisiko hänellä yleensä mitään taiteellisia taipumuksia. Esitin,\nettä hän lakkaisi kokonaan työskentelemästä ja otin hänet vuodeksi\nmukaani ulkomaille. Siellä hän kehitti etupäässä tanssitaitoaan. Mutta\naina hän palasi takaisin maalaukseen ja musiikkiin. Ei hän ollut\noikullinen. Hän oli vain liian lahjakas...\"\n\n\"Monipuolisesti lahjakas\", sanoi Graham.\n\n\"Niin, se on oikea sana.\" Ja mrs Tully jatkoi kuvailemalla miten he\nolivat matkustaneet Euroopassa, kuinka Paula oli alkanut uudelleen\nmaalata Pariisissa ja tullut siihen lopputulokseen, että tädin rahat\nolivat hänelle esteenä ja että menestys oli voitettavissa vain\ntaistelun kautta.\n\n\"Ja hän sai tahtonsa perille\", huokasi mrs Tully. \"Hän... niin, hän\nerotti minut, lähetti minut kotiin. Hän ei halunnut ottaa vastaan muuta\nkuin aivan mitättömän pienen avustuksen ja asettui Quartier latinille\nomin päin kahden muun tytön kanssa. Sitten hän tapasi Dickin. Dick ei\nole tavallinen ihminen. Te ette voi kuvitella, mitä hän puuhasi siihen\naikaan. Hän piti kabareeta -- oh, ei nykyaikaista muodikasta kabareeta,\nvaan ylioppilaskabareeta. Se oli mainio. Nähkääs, hän oli juuri\npalannut eräältä villeistä seikkailuistaan maailmanrannalta ja sanoi\naikovansa lakata vähäksi aikaa elämästä elämää ja puhuvansa siitä sen\nsijaan.\n\n\"Paula vei minut sinne erään kerran. Oh, he olivat edellisenä\npäivänä kihlautuneet, Dick oli käynyt luonani jne. Olin tuntenut\n'Onnen-Forrestin', ja tiesin hänen pojastaan kaiken. Tavalliselta\nnäkökannalta katsottuna ei Paula olisi voinut parempaa liittoa\ntehdä. Se oli romanttinen juttu. Paula oli nähnyt hänet ensi kerran\nkalifornialaisten etunenässä, kun he voittivat Stanfordin, ja seuraavan\nkerran hän tapasi Dickin ateljeerissä, jonka omisti yhdessä toisten\ntyttöjen kanssa. Hän ei tiennyt, oliko Dick miljonääri, pitikö hän\nkabareeta vai oliko hän puutteessa, eikä hän siitä välittänytkään.\nHän totteli aina vain sydämensä ohjausta. Ajatelkaa tilannetta!\nJärkähtämätön Dick ja Paula, joka ei koskaan keimaillut. Heidän on\ntäytynyt juosta suoraan toistensa syliin, sillä viikon kuluttua oli\nkaikki järjestetty ja Dick tehnyt käynnin luonani, ikäänkuin minun\nsuostumuksellani olisi ollut mitään merkitystä.\"\n\n\"Mutta minähän puhuin Dickin kabareesta. Se oli 'Filosofien kabaree',\npieni, tukahduttava huoneisto kellarissa keskellä Quartier latinia ja\nsiellä oli vain yksi pöytä. Ajatelkaa! Suuri pyöreä, maalaamattomista\nlaudoista tehty pöytä, jolla ei ollut edes vähäkangasta. Siinä oli\nlukemattomia pilkkuja juomista, sillä filosofit löivät nyrkkiä pöytään.\nTilaa siellä oli kolmellekymmenelle henkilölle. Naisia ei otettu\nvastaan. Minuun ja Paulaan nähden tehtiin poikkeus.\"\n\n\"Olettehan tavanneet täällä Aaron Hancockin. Hän oli yksi filosofeista\nja kehuu vielä tänäänkin sillä, että oli enemmän velkaa Dickille kuin\nkukaan muu filosofeista... eikä ole milloinkaan maksanut.\"\n\n\"Mutta Paula teki siitä jutusta lopun. Tuskin he olivat naimisissa,\nennen kuin Dick tahtoi kuunarinsa _All Awayn_ kuntoon, ja tuo siunattu\npari lähti Bordeauxista Honkongiin viettämään kuherruskuukauttaan.\"\n\n\"Kabare suljettiin ja filosofit jäivät seisomaan kodittomina ilman\nenempiä keskusteluja\", sanoi Graham.\n\nMrs Tully nauroi sydämellisesti ja pudisti päätään.\n\n\"Dick sääti sen heille\", sanoi hän, \"ainakin osaksi. En tiedä kuinka\nse järjestettiin. Mutta kuukauden kuluttua tuli poliisi sulkemaan sen\npitäen sitä anarkistiklubina.\"\n\nKerran kun Graham kirjastossa etsi tietoja Andeista, tapasi hän\nPaulan kumartuneena suurella pöydällä olevan paperin yli, ympärillään\nrakennuspiirustuksia, ja suunnittelevan filosofeille uutta rakennusta\nmetsään.\n\n\"Tämä on vaikeata\", huokasi pikkurouva. \"Dick sanoo, että minun on\nrakennettava se seitsemälle. Meillä on nyt neljä viisasta, mutta hän\non päättänyt saada seitsemän. Hän sanoo, älä välitä pesuhuoneista ja\nmuista sellaisista, niistä filosofit eivät huoli. Ja hän on aivan\ntosissaan esittänyt tehtäväksi seitsemän keittiötä, sillä juuri\nsellaisista maailmallisista asioista viisaat aina riitelevät. Jumala\ntietää, etten minä ole mikään arkkitehti. Ja luulen, ettette tekään\npysty rakentamaan taloa seitsemälle viisaalle näiden mahdottomien\nehtojen mukaisesti, joita Dick asettaa.\"\n\nKun Graham tuli tornihuoneeseensa ja istuutui avaamaton kirja edessään,\npuri hän huuleensa ja mietti. Tuo nainen ei ollut mikään nainen. Hän\noli oikea lapsi. Tahi -- Graham epäröi -- oliko hänen luonnollisuutensa\nteeskenneltyä? Pelkäsikö hän kenties? Niin sen täytyi olla. Hän\ntunsi maailmaa. Hän oli hyvin viisas. Jokainen katse hänen harmaista\nsilmistään todisti tasapainosta ja voimasta. Niin juuri -- voimasta!\n\nJa noiden lyhyiden lauseiden jälkeen sitomispylvään luona sekä sen\njälkeen, kun he olivat laulaneet \"Mustalaisen vaelluksen\", tiesi\nGraham, että milloin ikinä he katsoivat toistensa silmiin, oli niissä\nmolemminpuolista tunnetta ja ilmilausumattomia ajatuksia.\n\n-- -- --\n\nMrs Tullyn lähdön jälkeen Paula täytti talon vierailla. Hän näytti\nmuistavan kaikki, jotka odottivat kutsua ja suuri auto, joka odotti\njunaa kahdeksan mailin päässä olevalla rautatieasemalla, oli harvoin\ntyhjä enempää koti- kuin menomatkallakaan. Saapui useita laulajia,\nsoittajia, joukko nuoria tyttöjä, joita seurasi tavanmukainen saattue\nnuoria herroja; tuli äitejä, tätejä ja kaitsijoita, jotka liikuskelivat\nkaikkialla Suurtalossa ja täyttivät ulkoilmaretkille lähtiessä pari\nsuurta autoa.\n\nGraham tuumiskeli, ympäröikö Paula itsensä tarkoituksellisesti niin\nmonilla ihmisillä. Mitä häneen itseensä tuli, luopui hän kerta\nkaikkiaan kaikista kirjallisista töistään ja otti osaa nuorten\naamukylpyihin ja aamupäiväratsastuksiin sekä kaikkiin huvituksiin\ntalossa ja sen ulkopuolella.\n\nMentiin myöhään vuoteeseen ja noustiin aikaisin ylös. Dick, joka\npiti kiinni totutuista tavoistaan eikä milloinkaan näyttäytynyt\nvierailleen ennen kello kahtatoista, istui eräänä yönä pelaamassa\npokeria herrojenhuoneessa. Graham katseli ja tunsi itsensä runsaasti\npalkituksi, kun pelaajat päivän koittaessa saivat vieraakseen\nPaulan, jolla oli ollut yksi valkoisista öistä, vaikkei se\nnäkynyt hänen tuoreesta ihostaan. Grahamin täytyi käyttää koko\nitsehillitsemiskykynsä, ettei antaisi silmäinsä liian usein viipyä\nkauniissa emännässään. Mutta Paula kehoitti pelaajia lopettamaan ja\nlähetti heidät ottamaan kylvyn ennen aamiaista ja päivän tarjoamia\nhuvituksia tahi töitä.\n\nPaula ei ollut milloinkaan yksin. Graham saattoi vain liittyä ryhmään,\njoka häntä aina ympäröi. Vaikkakin nuoret alinomaa huvittelivat\ntanssimalla ragtimea ja tangoa, tanssi pikkurouva harvoin ja aina\nnuorten herrain kanssa. Mutta kerran hän pyysi Grahamin vanhanaikaiseen\nvalssiin. \"Nyt saatte nähdä esivanhempienne esittämän vedenpaisumuksen\naikaisen tanssin\", sanoi hän nauraen nuorille, kun hän Grahamin kanssa\noli kahden lattialla.\n\nKun he \"Salomen valssin\" tahdissa liukuivat toistensa käsivarsilla\nedestakaisin suuressa huoneessa, olivat he kaikkien läsnäolijoiden\nihailun esineenä, jonka Dick ilmaisi huudahtamalla: \"He leijailevat! He\nleijailevat!\"\n\nEi tarvittu sanoja. Vaieten, toisiinsa katsomatta palasivat he seurueen\nluo Dickin sanoessa:\n\n\"Niin, nuoret turskat, sillit ja muut pikkukalat, noin oli meidän\nvanhojen tapana tanssia. Huomatkaa, en sano mitään nykyaikaisia\ntansseja vastaan. Ne ovat hyvin hyviä ja sangen kauniita. Mutta teitä\nei vahingoittaisi valssin oppiminen kunnollisesti.\"\n\n-- -- --\n\nEräänä lämpimänä iltapäivänä, oli neljä-, viisihenkinen ryhmä -- niiden\njoukossa Paula -- sattunut kokoontumaan viileään pylväistöön Grahamin\nympärille, joka oli istunut siellä lueskelemassa. Hetken kuluttua\nGraham syventyi jälleen aikakauskirjaansa unohtaen ympäristönsä ja\nheräsi vasta, kun hänen ympärillään oli aivan hiljaista. Hän kohotti\nsilmiään. Kaikki, Paulaa lukuunottamatta, olivat menneet. Hän kuuli\nheidän naurunsa kauempaa. Mutta Paula! Hän tapasi tämän silmien\nilmeen. Pikkurouvan katse oli suuntautunut häneen. Silmissä näkyi\nepätietoisuutta, epäröintiä, melkein levottomuutta -- ja tässä lyhyessä\nsilmänräpäyksessä Graham ehti huomata, että katse oli syvä ja tutkiva\nikäänkuin, ajatteli Graham, hän olisi heittänyt katseen kohtalon\navattuun kirjaan. Hänen silmänsä olivat epävarmat, katse liukui syrjään\nja väri hänen poskillaan lisääntyi. Kaksi kertaa liikutti hän huuliaan\nsanoakseen jotakin, mutta hämmennyksissään ei voinut sanoa sanaakaan.\nGraham pelasti tilanteen sanoen välinpitämättömästi:\n\n\"Olen äskettäin lukenut De Vriesin ylistyspuheen Luther Burbanksin\ntoiminnasta ja minun mielestäni on Dick kotieläinten suhteen samaa,\njota Burbanks viljelyskasvien. Te olette täällä luoja -- te muodostatte\ntomusta uutta kauneutta.\"\n\nPaula, joka nyt oli tointunut, nauroi ja piti kohteliaisuuden hyvänään.\n\n\"Kun näen, mitä olen saanut aikaan\", jatkoi Graham vakavasti, \"pelkään,\nettä elämäni on hukkaan heitetty. Miksi en ole suorittanut mitään? Olen\nhirveän kateellinen teille molemmille.\"\n\n\"Meidän omallatunnollamme on tosiaankin tavattoman eläinjoukon\nsyntyminen\", sanoi Paula. \"Täytyy tavoitella henkeään kun ajattelee\nedesvastuuta.\"\n\n\"Ranchilla on hedelmällisyyden leima\", hymyili Graham. \"Kaikki täällä\nkukkii ja lisääntyy... --\"\n\nPaulan mieleen juolahti eräs ajatus.\n\n\"Eräänä päivänä näytän teille kultakalojani. Kasvatan niitä suorastaan\nkauppatarkoituksessa. Varustan San-Franciscon kauppiaat mitä\nharvinaisimmilla kaloilla, lähetänpä aina New-Yorkiin saakka, ja\nparasta on, että minä tosiaankin ansaitsen niillä. Se näkyy Dickin\nkirjoista, ja hän on hyvin ankara kirjanpitäjä. Sen vuoksi hänellä on\nniin suuri kirjanpitäjäin esikunta.\"\n\n\"Mutta kultakalanne?\" sanoi Graham kiusautuneena, että ihan alituisesti\nmainitsi miehensä nimen.\n\n\"Niin, Dick antaa kirjanpitäjiensä pitää tiliä minun kultakaloistani.\nMinua veloitetaan jokaisesta tunnista, jonka käytän ranchin tahi talon\npalvelijoita kultakalojen hoitoon -- postimerkeistä ja kirjepaperista\nmyöskin. Hän antaa minun maksaa vedestäkin, aivan kuin hän olisi\nvesiyhtiö ja minä talonomistaja. Mutta kuitenkin on minulla kymmenen\nprosenttia nettovoittoa, niin, onpa ollut kolmekymmentäkin. Mutta\nDick nauraa ja sanoo, että jos minä vedän pois ylihoitajan palkan --\nylihoitaja olen minä -- niin saan hyvin pienen voiton tahi tuottaa koko\nyritys tappiota.\"\n\n\"Sillä tavoin Dick onnistuu aina kaikissa yrityksissään. Mikäli ei ole\nkysymys pelkistä kokeiluista, ei hän milloinkaan tee mitään tietämättä\npienempiä yksityiskohtia myöten, mitä kustannukset tulevat olemaan.\"\n\n\"Hän on hyvin varma\", huomautti Graham.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt ketään itseensä luottavampaa\", sanoi\nPaula lämpimästi, \"enkä ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut\npuoleksikaan niin kykenevä kuin hän. Minä tunnen hänet. Hän on nero.\nHän on nero syystä, että hän on niin jokapäiväinen ja tasainen, ettei\nhänessä ole nerokkuuden kipinääkään. Sellaiset miehet ovat harvinaisia\nja suurempia kuin nerot.\"\n\n-- -- --\n\nPaljon siitä tilanteesta, joka oli kehittymässä, oli salassa kolmelta\npäähenkilöltä. Graham ei tiennyt mitään Paulan epätoivoisista\nkokeista tarrautua kiinni mieheensä ja Dick, joka kuumeentapaisesti\ntyöskenteli suunnitelmiensa kanssa, tapasi vieraitaan yhä harvemmin.\nMonista pitkistä, salakirjaimilla kirjoitetuista Meksikosta tulleista\nsähkösanomista tiesi Paula tilanteen Harvest-kaivoksilla olevan\nvaarallisen.\n\n\"Ah, toivoisin, ettet olisi niin kiinni työssä\", huokasi hän istuessaan\nDickin polvella eräänä aamuna, kun oli onnistunut tapaamaan tämän yksin.\n\n\"Etkö tahdo seurata minua ajelulle iltapäivällä, vain sinä ja minä,\ntoiset voisivat lähteä veneellä?\" pyysi pikkurouva.\n\nDick pudisti päätään ja hymyili.\n\n\"Sinä tapaat väliajalla ihmeellisen seurueen\", selitti hän. \"Ei\nkenenkään muun tarvitse sitä tietää, mutta sinulle voin sen kertoa.\"\nHän alensi ääntään. \"Ne ovat Tampico-öljykuninkaat Samuels itse,\nNacisco-johtaja ja Wishaar, joka oli Pearson-Brooks-trustin takana\nja Matthewson, 'suuri päällikkö' tällä puolen Atlantia olevien\nPalmerston-asioiden valvoja -- tiedäthän, englantilaisen trustin, joka\ntuotti Nacisco- ja Pearson-Brook-yhtiölle niin paljon vaikeuksia; sekä\nlisäksi muutamia muita. Sinä käsität, että Meksikossa näyttää pahalta,\nkun sellainen joukko lopettaa keskinäiset kiistansa ja lyöttäytyy\nyhteen.\"\n\n\"Näetkö, he edustavat öljyä, minä olen tavallaan tärkeä henkilö noilla\nlevottomilla seuduilla ja he haluavat, että yhdistäisin kaivosseudut\nöljyn kanssa. On suuria tapahtumia ilmassa, meidän on pidettävä yhtä\nja tehtävä jotakin, muuten saamme vetäytyä Meksikosta pois. Myönnän,\nettä sen jälkeen kun he syrjäyttivät minut kolme vuotta sitten, olen\ntoiminut yksin ja pakottanut heidät tulemaan hakemaan itseäni.\"\n\nHän hyväili vaimoaan, kutsui häntä rakkaimmaksi pikkunaisekseen, mutta\nPaula näki hänen silmäävän parlografiin ja lopettamattomaan kirjeeseen.\n\n\"Siis\", jatkoi Dick painaen Paulan lähelleen tavalla, joka tuntui\nviittaavan, että hänen oli lähdettävä, \"on minulla iltapäivällä työtä.\nYöksi ei jää ketään. He lähtevät ennen päivällistä.\"\n\nPaula liukui hänen polveltaan tavattoman nopeasti, seisoi hänen\nedessään salamoivin silmin, kalpein kasvoin ja päättäväisin ilmein sekä\nnäytti aikovan sanoa jotakin. Mutta samassa kuului heikko kilahdus ja\nDick otti puhelintorven.\n\nPaula huokasi hiljaa ja lähti.\n\n-- -- --\n\nEi Graham enempää kuin Paulakaan voinut aavistaa, että Dick --\ntuo terävänäköinen mies, joka saattoi nähdä ja ennustaa vielä\ntapahtumattomia asioita etukäteen -- tunsi jo aavistuksen siitä,\nmitä vielä ei ollut tapahtunut, mutta joka saattoi tapahtua. Hän ei\nollut kuullut Paulan lyhyttä, merkityksellistä lausetta sitomispaalun\nluona, ei ollut nähnyt Grahamin keksivän hänen tutkivaa ilmettään\npylväistössä. Dick ei ollut kuullut mitään, nähnyt vähän, mutta\nymmärtänyt paljon, ja jo ennen Paulaa hän oli hämärästi ollut levoton\nsiitä, mistä tämä oli myöhemmin tullut levottomaksi.\n\nAinoa peruste, jolle hän saattoi rakentaa, oli tuo ilta, jolloin\nhän, vaikkakin bridgepeliin syventyneenä, ei ollut voinut olla\npanematta merkille, kuinka nopeasti he olivat poistuneet pianon luota\nlaulettuaan \"Mustalaisen vaelluksen\", ja kun he tulivat kiusoittelemaan\nhäntä tappioiden johdosta, oli hän huomannut Paulan veitikkamaisen\nkiusoittelevassa ilmeessä jotakin epätavallista. Dickin antaessa sanan\nsanasta samalla kun hänen katseensa siirtyi Grahamiin, huomasi hän\nmyöskin tämän kasvoissa jotakin epätavallista. Mies oli hermostunut,\nkuului Dickin päätelmä. Mutta miksi? Oliko hänen kiihottumisensa ja\nPaulan nopean poistumisen välillä pianon luota jotakin yhteistä? Ja\nkoko ajan kun nämä kysymykset sukelsivat esiin hänen aivoissaan, oli\nhän nauranut heidän jutuilleen, järjestänyt korttinsa ja voittanut\nilman ainoatakaan valttia.\n\nKun Bonbright aamupäivällä pyysi sanelemaan erään sähkösanoman, ei hän\ntiennyt, että Dickin kävelyn ikkunan luo ja takaisin hänen sanellessaan\nsähkösanomaa aiheutti tieltä kuuluva kavionkopse. Tämä ei ollut\nensimmäinen aamu, jolloin Dick astuskeli ikkunan luo näennäisesti\nvälinpitämättömänä silmäilemään ratsastajia heidän palatessaan kotiin\nja sitoessaan hevosensa pylväisiin. Mutta tänä aamuna hän tiesi, ennen\nkuin ratsastajat tulivat näkyviin, ketä he olivat.\n\nFaron ja Altaden tulivat rinnakkain pitkin tietä. Dick ei ollut\nerehtynyt. Kauempaa kuului muun seurueen huuto ja nauru.\n\n\"Seuraavassa sähkösanomassa, mr Bonbright, on käytettävä\nHarvest-numeroita\", jatkoi Dick aivan tyynenä, samalla kun pani\nmerkille, että Graham ratsasti sangen hyvin, mutta ei silti\nensiluokkaisesti. \"Se on Jeremy Braxtonille. Lähettäkää se kummallakin\nosoitteella. Toinen kai saapunee perille.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nJälleen vähenivät Suurtalon vieraat ja useammin kuin kerran välipalalla\nsekä päivällisellä istuivat pöydässä ainoastaan molemmat herrat ja\nPaula. Sellaisina iltoina, jolloin Dick ja Graham juttelivat tunnin\nennen vuoteeseen menoa, ei Paula enää soitellut itsekseen tunteellisia\nkappaleita, vaan istui heidän luonaan tehden käsitöitä.\n\nMolemmilla miehillä oli paljon yhteistä, he olivat eläneet suunnilleen\nsamalla tavoin ja katselleet, elämää samalta näkökannalta. Paula kutsui\nheitä \"voimamiehiksi\".\n\n\"Niin\", sanoi hän heille nauraen, \"minä ymmärrän teitä. Te olette\nvoittajia, molemmat. Ruumiillisesti, tarkoitan. Te olette terveitä,\nkestäviä. Te voitte sietää yhtä ja toista. Te olette pysyneet elossa\nsiinä missä vähemmän vastustuskykyiset ovat sortuneet. Te kestätte\nafrikkalaisen kuumeen ja hautaatte toverinne. Eräs poikaraukka saa\nCripple Creekissä keuhkokuumeen ja kuolee, ennen kuin ehditte saada\nhänet satamakaupunkiin. Miksi ette te saaneet keuhkokuumetta? Senkö\nvuoksi, että olitte ansainneet paremman kohtalon. Tahi eläneet\nkunnollisemmin? Tahi että noudatitte varovaisuusmenetelmiä?\"\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Ei. Vaan koska teillä oli parempi onni -- tarkoitan synnynnäistä\nruumiinmuodostusta. Dick hautasi kolme perämiestään ja kaksi\nkoneenkäyttäjäänsä Guayaquilissa. Keltakuume! Miksi ei keltakuume\ntarttunut, Dickiin ja vienyt häneltä henkeä. Samoin on teidän laitanne,\nte leveähartiainen ja korkearintainen mr Graham. Miksi ette te kuollut\nviime retkellänne valokuvaajanne sijasta? Kas niin, tunnustakaa.\nPaljonko hän painoi? Kuinka leveät hartiat hänellä oli ja miten suuri\noli rinnanympärys? Miten suuri oli hänen vastustuskykynsä?\"\n\n\"Hän painoi kuusikymmentä kiloa\", myönsi Graham häpeissään. \"Mutta\nhän näytti reippaalta ja terveeltä kun läksimme. Luulen hämmästyneeni\nenemmän kuin hän hänen kääntäessään nenänsä taivasta kohti.\" Graham\npudisti päätään. \"Ei se tapahtunut sen vuoksi, että hän oli pieni\nja keveä. Pienet miehet ovat usein sitkeämmät, jos muut asianhaarat\novat yhtä suotuisat. Mutta te olette joka tapauksessa löytänyt oikean\nsyyn. Hänellä ei ollut ruumiillista vastustuskykyä. Sinä tiedät, mitä\ntarkoitan, Dick.\"\n\n\"Se muistuttaa tavallaan siitä lihas- ja sydänlajista, joka saattaa\njotkut ammattinyrkkeilijät kestämään kokonaisen pitkän ottelusarjan\n-- kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä kierrosta\", sanoi\nDick. \"Juuri nyt on San Franciscossa useita satoja nuorukaisia, jotka\nuneksivat voittavansa. Olen nähnyt heidän harjoittelevan. Kaikki\nnäyttävät kelvollisilta, hyvinmuodostuneilta, terveiltä ja nuorilta.\nMutta yksi kymmenestä kestää kymmenen kierrosta. En tarkoita,\nettä he tulevat tainnoksiin lyödyiksi. He vaipuvat kokoon. Heidän\nlihaksensa ja aivonsa eivät kestä ensiluokkaista jännitystä. He eivät\nyksinkertaisesti ole luodut ottelemaan täydellä vauhdilla ja täydessä\njännityksessä kymmentä kierrosta. Muutamat lysähtävät jo neljän, viiden\nkierroksen jälkeen kokoon. Eikä edes yksi kymmenestätuhannesta kestä\nneljääkymmentä kierrosta.\"\n\n\"Te käsitätte mitä tarkoitan\", sanoi Paula. \"Ei kumpainenkaan teistä\nole alle neljänkymmenen vuoden. Te olette pari kovettuneinta syntistä.\nTe olette käyneet läpi tapahtumien ja seikkailujen, jotka saivat\ntoverinne kuolemaan kuin kärpäset. Te olette huvitelleet rajusti,\nolette raivanneet tienne kautta maailman...\"\n\n\"Viettäneet myrskykautenne\", nauroi Dick.\n\n\"Ja juoneet valtavasti\", jatkoi Paula. \"Ei edes alkoholi ole polttanut\nteitä. Te olitte liian sitkeitä. Te joitte toiset pöydän alle,\nsairashuoneeseen tahi hautaan ja marssitte reippaasti eteenpäin laulu\nhuulillanne, turmeltumattomin ruumiin saamatta seuraavana päivänä edes\npäänkipua. Asia on se, että te olette luonnon helmalapsia. Teillä on\npetoeläimen lihakset ja petoeläimen sisäelimet. Jos te olisitte olleet\nheikkoja, olisitte te saarnanneet heikkojen evankeliumia ja kääntäneet\ntoisen poskenne kun toiselle lyötiin. Mutta te molemmat vahvalihaksiset\njättiläiset ette käännä toista poskea, jos teitä lyödään...\"\n\n\"Ei\", keskeytti Dick tyynesti, \"me karjumme: annan hänelle takaisin!\nja sitten me annamme hänelle kunnollisesti takaisin. Hän on kuvannut\nmeidät, Evan, nahkoinemme, karvoinemme.\"\n\nJa kun keskustelu laajeni kosketellen koko maailmaa, jatkoi Paula\nompelemistaan ja katseli molempia voimakkaita miehiä ihaillen sekä\ntuumiskellen itsekseen.\n\nMyöhemmin illalla antoi hän levottomuutensa tulla ilmi.\n\n\"Merkillisintä on\", sanoi hän vastaukseksi erääseen Dickin lauseeseen,\n\"ettemme pääse paikaltamme tuumiskelemalla liian kauan elämää.\nFilosofinen ilmapiiri on harhaanjohtava -- ainakin naiselle. Kuulee\nniin paljon kaikesta ja kaikkea vastaan eikä mikään ole oikein varmaa.\nMeidän hevostuntijamme Mendenhallsin vaimo esim. on luterilainen. Hän\nei epäile mitään. Kaikki on selvää, järjestettyä, järkähtämätöntä. Hän\nei tiedä mitään planeettojen kiertokulusta eikä jääkausista, ja vaikka\ntietäisikin, ei se millään muotoa horjuttaisi hänen käsityksiään siitä,\nkuinka naisten ja miesten on tässä elämässä, tulevaista silmälläpitäen,\nkäyttäydyttävä.\"\n\n\"Mutta täällä te kaksi voimamiestä lyötte kuparinaulojanne. Terrence\ntanssii kreikkalaista tanssia anarkismeineen. Hancock heiluttelee\nbergsonilaisen metafysiikan kimaltelevaa huntua. Leo polvistuu\njuhlallisesti Kauneuden alttarin eteen. Te ymmärrätte? Seuraus on,\nettei mikään ole oikeaa. Ei mikään ole väärää. Matkataan ilman\nkompassia, merikortteja ja peräsintä Ihanteiden valtamerellä. Ei ole\nmitään keinoa kokeilla...\"\n\n\"On\", sanoi Dick. \"Totuuden ikivanha keino: _kelpaako se\ntodellisuudessa_?\"\n\n\"Siinä on yksi sinun rakkaita kuparinaulojasi\", hymyili Paula. \"Ja Dar\nHyal todistaisi muutamilla lausekäänteillä sekä käsivarrenliikkeillä,\nettä kaikki kuparinaulat ovat mielikuvia, Terrence, että kuparinaulat\novat mitättömiä, merkityksettömiä, parhaassa tapauksessa vain\nhyödyttömiä esineitä, Leo, että maailmassa on vain yksi kuparinaula,\nKauneus, ja ettei se olekaan kuparia, vaan kultaa.*\"\n\n-- -- --\n\n\"Tule mukaan, Punapilvi, ratsastamaan iltapäivällä\", pyysi Paula\nmiestään. \"Karkoita pois kaikki asiat ja käännä selkäsi lakimiehille,\nkaivoksille sekä karjalle!\"\n\n\"Tulisin mielelläni, Paula\", sanoi hän, \"mutta minä en voi. Minun\non matkustettava autolla Buckeyehin asti. Sain kutsun juuri ennen\nvälipalaa.\"\n\nKolme tuntia myöhemmin, kun Dick palasi, pani hän merkille, että Paula\nja Graham olivat ensimmäisen kerran ratsastaneet ulos kahdenkesken.\n\n-- -- --\n\nWainwrightit ja Coghlanit, jotka olivat kahdella autolla viikon\nkestävällä retkellä Russian virralla, pysähtyivät yhdeksi päiväksi\nSuurtaloon, ja sen aiheutti Paulan panemaan toimeen retken\nmetsästysvaunuilla Los Banos-vuorelle. Koska he lähtivät aamulla,\noli Dickin mahdotonta seurata mukana, mutta hän jätti Blaken kesken\nsanelemisen ja meni katsomaan lähtöä. Hän varmistautui, ettei valjaissa\neikä ajopeleissä ollut mitään korjattavaa ja muutti lähtijöiden\nsijoituksen niin, että Graham joutui istumaan Paulan viereen\nkuskilaudalle.\n\n\"Tarpeen vaatiessa täytyy Paulan läheisyydessä olla miehistä voimaa\",\nselitti Dick. \"Olin kerran mukana, kun valjaat laukesivat alamäessä\ntuottaen matkustajille aika joukon epämiellyttävyyksiä. Muutamat\ntaittoivat niskansa.\"\n\nDickin reippaan puhelun aikana ei kukaan vieraista ajatellut muuta kuin\nihanaa aamua, hauskoja näköaloja ja isännän reipasta käytöstä. Mutta\nhuolimatta elähdyttävästä huvista saada ajaa tulista nelivaljakkoa\ntunsi Paula alakuloisuutta, joka johtui osaksi siitä, ettei Dick ollut\nseurannut mukana. Dickin iloinen ilme oli aiheuttanut Grahamille\nohimeneviä omantunnonvaivoja ja muistuttanut hänelle, että hänen\npitäisi istua junassa matkustamassa maailman ääriin sen sijaan, että\nistui tässä Paulan vieressä.\n\nMutta iloisuus katosi Dickin kasvoilta, kun hän meni sisään. Muutamia\nminuutteja yli kymmenen hän lopetti sanelemisen, ja mr Blake nousi\nlähteäkseen. Hän epäröi kuitenkin ja sanoi sitten ikäänkuin anteeksi\npyytäen:\n\n\"Te pyysitte minua, mr Forrest, muistuttamaan käsikirjoituksesta, joka\nkoskee lyhytsarvista rotua. Siitä sähkötettiin jälleen eilen.\"\n\n\"En ehdi sitä itse\", vastasi Dick. \"Tahdotteko olla hyvä ja jättää sen\nmr Mansonin tehtäväksi.\"\n\nYhteentoista mennessä Dick otti vastaan päällysmiehensä. Sitten tuli mr\nBonbright sähkösanomapinkkoineen, ja ennen kuin ne olivat selvät, oli\nvälipalan aika.\n\nOllen ensimmäistä kertaa yksin sen jälkeen, kun oli nähnyt matkailijain\nlähtevän, meni Dick makuuhuoneeseensa sen seinän luo, jolla ilmapuntari\nja lämpömittari riippuivat. Mutta hän ei ollut tullut kysymään neuvoa\nniiltä vaan tutkimaan nuoren naisen kasvoja, jotka hymyilivät hänelle\npuukehyksestä.\n\n\"Paula, Paula\", sanoi hän ääneen, \"aiotko yllättää itsesi ja minut\nkaikkien näiden vuosien jälkeen? Joudutko sinä nyt päästä pyörälle näin\nvanhana?\"\n\nHän otti kannukset jalkoihinsa ollakseen valmis ratsastamaan ulos\nvälipalan jälkeen ja ilmaisi ajatuksensa valokuvalle.\n\n\"Alkakoon kilpailu\", mutisi hän. Ja lisäsi hetken kuluttua: \"Avoin\nkenttä eikä mitään puolueellisuutta ei mitään puolueellisuutta.\"\n\n-- -- --\n\n\"Jollen pian matkusta, muutun täysihoitolaiseksi ja olen pakotettu\nmuuttamaan filosofien luo metsään\" sanoi Graham nauraen Dickille.\n\nOli aika kokoontua coctailille. Paula ja Graham olivat retkeilijöistä\nainoat, jotka jo olivat ehtineet saapua.\n\n\"Jospa kaikki filosofit yhteensä kirjoittaisivat edes yhden kirjan!\"\nmutisi Dick pahantuulisena. \"Herra Jumala, poikani, sinun on\nkirjoitettava kirjasi täällä. Minä panin sinut alkuun ja nyt on\nminun myöskin huolehdittava siitä, että sinä tulet valmiiksi.\"\n\nPaulan tapa pyytää Grahamia jäämään -- pelkkiä laimeita, jokapäiväisiä\nlauseparsia -- oli Dickin korville musiikkia. Hänen sydämensä hypähti\nilosta. Eikö hän kenties ollut erehtynyt? Kahdelle sellaiselle\nluonteelle viisaille, keski-ikäisille olennoille kuten Paulalle ja\nGrahamille, olisi sellainen hulluus käsittämätöntä He eivät olleet\nmitään nuorisoa, jolla oli sydän kielen päässä.\n\n\"Malja kirjalle!\" sanoi hän. Hän kääntyi Paulaan. \"Mainiota cocktailia.\nSinä voitat itsesi, Paula eikä Oh Joy voi milloinkaan oppia tätä. Hän\nei ole sinun vertaisesi. -- Niin, kiitos, -- yksi lisää.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nRatsastaessaan mäntymetsän kautta vuorelle, josta oli hyvä näköala\nalhaalla olevalle ranchille, Graham teki tuttavuutta hiilimustan\nratsuhevosensa Selimin kanssa, jonka Dick oli antanut hänelle kevyen\nAltadenin tilalle.\n\nHän riipi sananjalkoja, punamännyn oksia ja laakereita sekä valmisti\npikku ristejä, jotka heitteli eteensä. Tunnin kuluttua, kun polku alkoi\nmutkitella ja tie alkoi tulla liian jyrkäksi, kääntyi hän ympäri.\n\nSelim hirnui. Vastaushirnunta kuului aivan läheltä. Tie oli leveä ja\ntasainen, Graham antoi hevosensa ravata ja tapasi pian kiinni Faronilla\nratsastavan Paulan.\n\n\"Hei!\" huusi hän. \"Hei! Hei!\"\n\nPaula pidätti hevostaan, kunnes hän ehti perille.\n\n\"Olin juuri kääntymässä\", sanoi pikkurouva. \"Miksi te käännyitte?\nLuulin teidän ratsastavan vuorten yli Little Grizzlyyn.\"\n\n\"Tiesittekö minun olevan edellänne?\" kysyi Graham ihaillen hänen\navomielistä poikamaista tapaansa katsoa suoraan silmiin.\n\n\"Tietysti. Sitä en voinut enää epäillä toisen ristin jälkeen.\"\n\n\"Ah, ne olin unohtanut\", nauroi Graham hieman hämillään. \"Miksi te\nkäännyitte?\"\n\n\"Koska en halunnut seurata teitä... halunnut seurata ketään\", oikaisi\nPaula. \"Käännyin toisen ristin kohdalta.\"\n\nGrahamilla ei ollut mitään sanottavaa ja seurasi painostava hiljaisuus.\nMolemmat tunsivat sen, koska he tiesivät, miksi vaikenivat.\n\n\"Onko teillä tapana siroitella ympärillenne ristejä?\" kysyi Paula.\n\n\"Ei, tämä oli ensimmäinen kerta\", vastasi Graham pudistaen päätään.\n\nGraham tarkasteli hänen kasvojaan sivulta, hänen runsaita\nkullanruskeita hiuksiaan sekä valkoista kaulaansa ja tunsi vanhan,\npakottavan tunteen sydämessään. Hänen läheisyytensä oli kiusaus.\n\n\"Penni ajatuksistanne\", keskeytti Paula hänen tuumailunsa. Hän vastasi\nheti:\n\n\"Ajattelin: Jumalan kiitos, ettei hän vielä ole maininnut Dickiä.\"\n\n\"Ettekö siis pidä hänestä?\"\n\n\"Olkaa rehellinen nyt\", sanoi Graham melkein ankarasti. \"Se ei ole sen\nvuoksi, etten hänestä pitäisi. Muuten...\"\n\n\"No?\"\n\nPaulan ääni kuului rohkealta, mutta hän katsoi suoraan eteensä Faronin\nliikkuviin korviin.\n\n\"Muuten en ymmärrä, minkä vuoksi jään. Minun olisi pitänyt matkustaa\nkauan sitten.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Paula pitäen katseensa yhä kiinnitettynä hevosen\nkorviin.\n\n\"Älkää teeskennelkö\", sanoi Graham. \"Teidän ja minun tarvitsee tuskin\npuhua ymmärtääksemme toisiamme.\"\n\nPaula kääntyi kokonaan häneen päin kasvoillaan lämmin punastus ja\nkatsoi häneen puhumatta mitään. Käsi, joka piteli ratsupiiskaa, kohosi\nnopeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut painaa sen rintaansa vasten,\nmutta putosi sitten hervottomana sivulle. Hänen silmänsä olivat\nkirkkaat ja iloiset. Siitä ei voinut erehtyä. Graham muutti ohjat\ntoiseen käteen, ratsasti pikkurouvan viereen, veti hänet luokseen ja\npainoi pitkän suutelon hänen huulilleen. Hän ei erehtynyt -- Paula\nvastasi suudelmaan, ja liikutettuna hän tunsi hänen hengityksensä\nsekaantuvan omaansa.\n\nSeuraavana hetkenä oli pikkurouva irtaantunut. Veri oli paennut hänen\nkasvoiltaan. Hänen silmänsä leimusivat. Ratsupiiska kohosi ikäänkuin\niskeäkseen Grahamiin, mutta sattuikin sen sijaan hämmästyneeseen\nFaroniin. Samalla hän iski kannukset niin voimakkaasti hevosen\nkupeisiin, että Faron sävähti.\n\nGraham kuuli pehmeän kavionkapseen häipyvän metsätielle ja istui itse\nsatulassa huumaantuneena, kiivaasti sykkivin sydämin. Kun kavionkapse\noli vaiennut, laskeutui hän alas ratsailta ja istuutui sammaleiselle\nkivelle. Hän oli syvästi liikutettu, syvemmin kuin oli aavistanutkaan\nennen tätä suurta silmänräpäystä, jolloin piteli pikkurouvaa\nkäsivarsillaan. Niin, arpa oli heitetty.\n\n-- -- --\n\nHän nousi niin nopeasti, että Selim pelästyi ja hypähti takaisin niin\npaljon kuin ohjat sallivat.\n\nVasta päivällisellä Graham näki Paulan ja tämä oli silloin tavallinen\nPaula. Ei edes Grahamin terävä katse voinut keksiä varjoakaan päivän\nsuuresta tapahtumasta tahi vihasta, joka oli saanut hänen silmänsä\nsalamoimaan ja poskensa vaalenemaan. Hän oli vain Suurtalon pikkurouva.\n\nSilloinkin kun hänen silmänsä kohtasivat Grahamin katseen, olivat ne\ntyynet ja kirkkaat ilman salaisuuden varjoakaan. Tilannetta helpotti\nuseiden uusien vieraiden läsnäolo, Paulan ja Dickin naisystävien, jotka\nolivat tulleet Suurtaloon pariksi päiväksi.\n\nSeuraavana aamuna Graham tapasi heidät sekä Paulan pianon luona.\n\n\"Ettekö laula, mr Graham?\" kysyi miss Hoffman.\n\nGraham oli kuullut hänen olevan erään San Franciscon naislehden\ntoimittajan.\n\n\"Kyllä, mainiosti\", vastasi hän. \"Eikö niin, mrs Forrest?\"\n\n\"Se on aivan totta\", hymyili Paula, \"jo senkin vuoksi, että hän on niin\nystävällinen, ettei kokonaan tukahduta minun ääntäni kuulumattomiin.\"\n\n\"Meidän on todistettava sananne\", sanoi Graham. \"Me lauloimme eräänä\niltana dueton -- hän katsoi Paulaan saadakseen viitteen -- joka sopii\nerinomaisesti minun laulutapaani. Nuotit ovat salongissa. Käyn ne\nnoutamassa.\"\n\n\"Se on 'Mustalaisen vaellus', reipas ja hauska laulu\", kuuli hän Paulan\nsanovan.\n\nHe eivät laulaneet laulua niin intohimoisesti kuin ensimmäisellä\nkerralla eivätkä panneet ääniinsä sellaista hehkua ja intoa, mutta\nhe lauloivat sen sillä tavoin kuin säveltäjä oli aikonut sen\nlaulettavaksi. Graham ajatteli laulaessaan ja tiesi Paulankin niin\ntekevän, sitä toista laulua, jota heidän sydämensä lauloivat, ja josta\nsuosiotaan ilmaisevat naiset eivät tienneet mitään.\n\n\"Luulen, ettette milloinkaan ennen ole laulanut paremmin\", sanoi Graham\nPaulalle.\n\nSillä hän oli kuullut pikkurouvan äänessä uuden sävyn. Ääni oli\nollut täyteläisempi ja laajempi todistaen hänen sittenkin olevan\nlaulajattaren.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nFilosofit sekä Paula, Graham ja Dick olivat kokoontuneet eräänä iltana\npäivällisen jälkeen pianon luo. Paulan laulu sai Terrencen suunniltaan\nhänen ollessaan juuri esittämässä käsitystään rakkaudesta. Leo oli\nkeskustellut Dickin kanssa, ja Hancock oli kysynyt, mitä Dick tekisi,\njos Leo suurella autolla karkaisi Paulan kanssa? Dick oli vastannut:\n\n\"Minä en tappaisi Paulaa. Enkä sinuakaan, Leo. Se ei olisi\noikeudenmukaista. Mitä ikinä sydämessäni tuntisinkaan, sanoisin\nkuitenkin: 'Jumala siunatkoon teitä lapset.' Mutta kuitenkin\" -- hän\npysähtyi ja rypyt silmäkulmissa ilmaisivat hänen laskevan leikkiä --\n\"kuitenkin tekisin sen johtopäätöksen, että Leo on tehnyt surullisen\nerehdyksen. Hänhän ei tunne Paulaa.\"\n\nPaulan lopetettua laulunsa koettivat kolme viisasta kilvan vakuuttaa\nhänelle, että hän nyt kerrankin oli laulanut, niinkuin he aina olivat\npyytäneet häntä tekemään. Leo makasi liikkumattomana ja vaieten\nkarhunnahkataljalla nojaten käsillään leukaansa, katse ikäänkuin\nkirkastuneena.\n\n\"Tämä johtuu kaikki teidän puheistanne rakkaudesta\", nauroi Paula, \"ja\nkaikista niistä kauniista ajatuksista, joita Leo, Terrence ja... ja\nDick ovat päässäni herättäneet.\"\n\nTerrence pudisti raudanharmaita pitkiä hiuksiaan. \"Sydämessänne,\ntarkoitatte\", oikaisi hän: \"Sydämenne ja suunne laulavat tänä iltana\nrakkauden ylistystä. Ja ensimmäisen kerran olen kuullut äänenne koko\nvoimassaan. Älkää enää milloinkaan valittako, että äänenne on heikko.\nSe on vahva ja pyöreä niinkuin suuri köysi, suuri kultainen köysi,\njolla laiva kiinnitetään Autuudensaaren rantaan.\"\n\n\"Ja sen vuoksi laulan teille _Glorian_\", vastasi Paula,\n\"kunnioittaakseni lohikäärmeitten voittajia St Leoa, St Terrenceä ja...\nluonnollisesti St Richardia.\"\n\nDick, joka oli kuullut heidän puheensa, pelastautui sanomalla menevänsä\nsekoittamaan tarjoilupöydältä itselleen viskygrogin.\n\nPaulan laulaessa Gloriaa istui hän eräällä sohvalla muistellen entisiä\naikoja. Kerran ennen hän oli kuullut Paulan laulavan tuolla tavoin --\nPariisissa, heidän lyhyenä kihlausaikanaan ja heti sen jälkeen heidän\nkuherruskuukautenaan _All Awayn_ kannella.\n\nVähän myöhemmin hän korotti lasinsa Grahamia kohti, sekoitti grogin\nhänelle sekä itselleen, ja kun Graham oli omansa lopettanut, esitti\nhän, että tämä laulaisi Paulan kanssa \"Mustalaisen vaelluksen\".\n\nPikkurouva pudisti päätään ja alkoi \"Das Kraut Vergessenheitin\".\n\n\"Hän ei ollut mikään aviovaimo, hän oli hirveä nainen\", sanoi Leo\nlaulun loputtua. \"Ja mies oli todellinen rakastaja. Nainen musersi\nhänen sydämensä, mutta mies rakasti häntä kuitenkin. Mies ei voi enää\nmilloinkaan rakastaa, sillä hän ei voi unohtaa rakkauttaan naiseen.\"\n\n\"Ja nyt, Punapilvi, Terholaulu!\" sanoi Paula ja hymyili miehelleen.\n\"Pane lasisi pöydälle, ole kiltti, ja istuta terhoja.\"\n\nDick nousi sohvalta, pudisti uhmaavasti päätään, ikäänkuin olisi\npudistanut harjansa sivulle ja tömisti jaloillaan, matkiakseen Mountain\nLadia.\n\n\"Tahdon, että Leo tietää, ettei hän ole ainoa profeetta ja\nrakkaudenritari tällä ranchilla. Kuulkaa Mountain Ladin laulu. Mountain\nLad ei riudu rakkaudesta. Se on rakkauden ruumiiksitulemus ja se\nylpeilee sanoessaan sen rakastetulleen. Kuulkaa!\"\n\nDick täytti huoneen ja sai ilman kajahtelemaan villistä, iloisesta\nhirnunnasta, sitten hän lauloi heiluvin harjoin ja tömisevin kavioin:\n\n\"Kuulkaa minua! Minä olen Eros. Jalkani kumisevat vuorella. Tammat\nkuulevat minua, he tuntevat minut. On kevät. Kevät on minun. Minä\nhallitsen kevään valtakuntaa. Tammat muistavat minun ääneni. He\ntuntevat minut vanhastaan äitiensä kautta. Kuulkaa minua! Minä olen\nEros.\"\n\nTämä oli ensimmäinen kerta, jolloin viisaat miehet kuulivat laulun, ja\nhe osoittivat voimakkaasti suosiotaan. Hancock otti sen kehoitukseksi\nlausua uusi biologinen Bergson-selitys rakkaudesta, kun Terrence, joka\noli pannut merkille tuskanpiirteen Leon kasvoilla, sanoi:\n\n\"Jatkakaa, mrs Forrest. Ja laulakaa rakkaudesta, ainoastaan\nrakkaudesta.\"\n\nHiukan myöhemmin tuli Oh Joy sisään, odotti kunnes Paula oli lopettanut\nlaulunsa, meni sitten äänettömästi Grahamin luo ja ojensi hänelle\nsähkösanoman. Dickin ilme oli keskeytyksen johdosta hieman synkkä.\n\n\"Hyvin tärkeä, luulen minä\", selitti kiinalainen hänelle.\n\n\"Kuka otti sen vastaan?\" kysyi Dick.\n\n\"Minä otti?\" kuului vastaus. \"Yötelefonisti Eldoradosta soitta. Hän\nsanoo tärkeä. Minä kirjoitta se ylös.\"\n\n\"Tärkeä tosiaankin\", huudahti Graham luettuaan sähkösanoman. \"Voinko\nmatkustaa vielä tänä iltana junalla San-Franciscoon, Dick?\"\n\n\"Oh Joy, tule takaisin hetkeksi\", huusi Dick katsoen kelloaan. \"Mikä\nSan-Franciscon juna pysähtyy Eldoradossa?\"\n\n\"Yksitoista kymmenen\", kuului epäröimätön vastaus. \"Hyvää aikaa. Ei\nliiaksi. Minä kutsu auto?\"\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Onko sinun tosiaankin matkustettava tänä iltana?\" kysyi hän Grahamilta.\n\n\"On, asia on tärkeä. Ehdinkö pakata?\"\n\nDick antoi Oh Joylle viittauksen ja sanoi Grahamille:\n\n\"Kyllä, sinä ehdit panna välttämättömimmät kokoon matkalaukkuun.\" Hän\nkääntyi Oh Joyhin. \"Onko Oh My vielä ylhäällä?\"\n\n\"On sir.\"\n\n\"Lähetä hänet mr Grahamin huoneeseen auttamaan ja anna minulle tieto,\nkun auto on valmis. Ei suurta autoa. Sano Saundersille, että ottaa\nnopeimman.\"\n\n\"Kunnon mies\", päätteli Terrence Grahamin lähdettyä huoneesta.\n\n\"Eräs niitä harvoja miehiä, joita haluaisin saada mukaani hyvin\nuhkarohkeaan seikkailuun\", sanoi Dick. \"Hän oli mukana _Nethermerellä_,\nkun se ajautui Rangoon maihin myrskyssä 99. Pango on vain kaksitoista\njalkaa yläpuolelle vedenpinnan kohoava hiekkasärkkä muutamine\nkookospalmuineen ja aivan asumaton. Matkustajien joukossa neljäkymmentä\nnaista, englantilaisia upseerinvaimoja jne. Grahamilla oli käsivarsi\nkipeänä, paksuna kuin reisi -- käärmeenpurema.\"\n\n\"Oli hirveä merenkäynti. Veneet eivät voineet selviytyä. Kaksi meni\npirstoiksi ja molempien miehistö hukkui. Neljä matruusia, toinen\ntoisensa jälkeen tarjoutui uimaan maihin köyden kanssa. Kaikki neljä\nvedettiin vuorotellen kuolleina laivankannelle. Heidän irroittaessaan\nköyttä viimeisestä, tarjoutui Graham kipeine käsivarsineen. Ja hän\nsuoritti sen, vaikka kallioriutat katkaisivat hänen kipeän käsivartensa\nja kolme kylkiluuta. Mutta ennen pyörtymistään hän kiinnitti köyden.\nVetääkseen laivan rannalle, tarjoutui kuusi miestä menemään Evanin\nlaittamaa köyttä myöten maihin. Neljä tuli perille. Ja ainoastaan yksi\nnainen neljästäkymmenestä kuoli -- hän sai sydänhalvauksen pelästyksestä.\"\n\n\"Kysyin häneltä siitä kerran. Hän oli yhtä vaitelias kuin\nenglantilainen. Ainoa, minkä sain selville, oli, että paraneminen kävi\nnopeasti. Hän arveli, että suolavesi, liikunta ja luunmurto olivat\nvaikuttaneet ehkäisykeinona myrkkyä vastaan ja tehneet käsivarrelle\nhyvää.\"\n\nOh Joy ja Graham tulivat vastakkaisilta suunnilta. Dick huomasi\nGrahamin ensimmäisen, kysyvän katseen koskevan Paulaa.\n\n\"Kaikki valmiina, sir\", ilmoitti Oh Joy.\n\nDick valmistautui seuraamaan vierastaan autoon, mutta Paula osoitti\naikovansa jäädä sisään. Graham meni hänen luokseen lausumaan\npahoittelunsa lähdöstä ja ottamaan jäähyväiset. Lämminneenä siitä, mitä\nDick oli äskettäin kertonut, tarkasteli Paula hänen ylvästä päätään,\nnotkeata vartaloaan ja vaivatonta käytöstään mielihyvin. Grahamin\nlähestyessä Paula keskitti katseensa hänen surumielisiin silmiinsä,\nmutta ilme katosi ja niitä kirkasti hymyily, jonka hän niin hyvin tunsi.\n\nGrahamin sanat olivat jokapäiväiset samoin kuin Paulan vastauskin,\nmutta hänen pitäessään Paulan kättä saivat hänen silmänsä ilmeen, jota\npikkurouva vaistomaisesti oli odottanutkin ja johon hänen silmänsä\nvastasivat. Oli niinkuin Graham olisi sanonut: heidän välillään ei\ntarvittu sanoja.\n\nKun heidän kätensä erkanivat, heitti Paula nopean katseen mieheensä,\nsillä niinä vuosina, joina he olivat olleet naimisissa, oli hän\ntottunut miehensä nopeaan huomiokykyyn ja saanut jonkinlaisen\nkunnioituksen tämän melkein salaperäistä kykyä kohtaan arvata\ntosiasioita pikku merkeistä ja johtaa niistä hämmästyttävän oikeita\njohtopäätöksiä. Mutta Dick, joka seisoi sivuttain ja nauroi jollekin\nHancockin sukkeluudelle, käänsi hymyilevät silmänsä häneen lähtiessään\nseuraamaan Grahamia ulos.\n\nEi, ajatteli Paula, Dick ei ollut huomannut mitään. Mutta hän toivoi\njoka tapauksessa, ettei olisi heittänyt tuota nopeata katsetta\nmieheensä. Hän tunsi syyllisyydentuntoa, ajatus siis kiusasi häntä\nhänen nähdessään molempien miesten rinnakkain lähtevän huoneesta. Mitä\npahaa hän oli oikeastaan tehnyt. Mitä salaamista hänellä oli? Mutta hän\noli kyllin rehellinen katsoakseen totuutta silmiin ja tunnustaakseen,\nettä hänellä oli tosiaankin salattavaa. Ja hänen poskensa alkoivat\nhehkua ajatuksesta, että hän oli alentunut petokseen.\n\n\"Olen poissa vain pari päivää\", sanoi Graham pudistaessaan Dickin kättä\nauton vieressä.\n\nDick näki hänen silmiensä rehellisen, suoran katseen ja tunsi\nsydämellisen kädenpuristuksen. Graham aikoi sanoa jotakin, mutta\nvaikeni ja Dick tiesi hänen muuttaneen mielipidettä, kun hän sanoi:\n\n\"Palattuani minun on ryhdyttävä panemaan tavaroitani kokoon.\"\n\n\"Mutta kirja\", vastasi Dick ja kirosi itseään sen johdosta, että toisen\nsanat olivat tuottaneet hänelle iloa.\n\n\"Juuri sen vuoksi\", vastasi Graham. \"Minun on lopetettava se. Minä en\nnäytä osaavan työskennellä niinkuin sinä. En voi ryhtyä säännölliseen\ntyöhön. Minä istun ja tuumiskelen, mutta noiden kirottujen leivosten\nääni kaikui korvissani, ja silloin näen edessäni kentän, punamännyt ja\nSelimin. Kulutettuani tunnin hukkaan soitan puhelimella Selimiä. Ja jos\nei näitä kiusauksia ole, niin on tuhansia muita.\"\n\nHän asetti jalkansa auton porrasaskelmalle ja sanoi: \"Niin, hyvästi\ntoistaiseksi, poikaseni.\"\n\n\"Tule takaisin ja käy työhön\", innostui Dick. \"Jos niin tarvitaan,\nsuljen sinut joka aamupäiväksi lukon taa, kunnes olet lopettanut.\nMinä kyllä saan sinut työskentelemään. Onko sinulla savukkeita? Ja\ntulitikkuja?\"\n\n\"All right.\"\n\n\"Aja, Saunders\", käski Dick ja auto sukelsi vahvasti valaistun portin\nkautta pimeyteen.\n\nKun Dick palasi sisään, oli Paula soittamassa filosofeille. Hän\nkätkeytyi erääseen sohvankulmaan ja tuumiskeli, tulisiko Paula\nantamaan hänelle hyvänyönsuudelman, kun vuoteeseen menon aika tuli.\nHän tiesi, ettei tämä suudelma ollut heillä poikkeuksetta tapana.\nUsein hän ei tavannut vaimoaan ennen kuin päivällisellä ja silloinkin\nvieraiden läsnäollessa. Ja usein Paula hiipi aikaisin vuoteeseen eikä\nhalunnut suudella miestään, ettei antaisi vieraiden huomata olevan\najan hajaantua. Niin, tuumi Dick, joko hän suuteli illalla tahi jätti\nsuutelematpa, oli se kuitenkin aivan merkityksetön. Mutta hän tuumi\nasiaa joka tapauksessa.\n\nPaula jatkoi soittoa ja laulua loppumattomiin, kunnes Dick vihdoin\nnukahti. Kun hän heräsi, oli hän huoneessa yksin. Paula ja viisaat\nmiehet olivat poistuneet hiljaa. Hän katsoi kelloaan. Se oli yksi.\nPaula oli soittanut tavattoman kauan, ajatteli Dick, sillä hän tunsi\ntämän poistuneen aivan äsken. Soiton lakkaaminen oli hänet herättänyt.\n\nHän tuumiskeli. Hän nukahti useasti Paulan soittaessa, ja lopetettuaan\noli tämä herättänyt hänet aina suudelmalla ja houkutellut hänet\nmenemään vuoteeseen. Mutta tänä iltana ei hän ollut sitä tehnyt. Ehkä\nhän tulisi takaisin? Dick loikoi ja odotti. Katsoessaan seuraavan\nkerran kelloa, oli se kaksi. Paula ei ollut palannut.\n\nDick sammutti tulen. Kulkiessaan huoneiden läpi ja sammutellessaan\ntulia järjesteli hän ajatuksissaan kaikki pikkutapahtumat yhtenäiseksi\ntekstiksi, jota hän ei voinut olla lukematta.\n\nMakuuhuoneessa pysähtyi hänen katseensa kehyksestä hymyileviin\nkasvoihin; hän kumartui kuvan puoleen ja tarkasteli sitä kauan.\n\n\"No niin\", ajatteli hän järjestellessään tyynyjä, \"mitä lieneekään\ntulossa, minun on se kestettävä.\"\n\nHän heitti vielä katseen valokuvaan.\n\n\"Mutta ah, pikku ystävä, jospa kuitenkaan et olisi sitä tehnyt\",\nhuokasi hän.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nLukuunottamatta tilapäisiä vieraita oli Suurtalo onneksi tyhjä.\nEnsimmäisenä ja toisena päivänä Dick järjesteli turhaan töitään siten,\nettä olisi valmis, jos Paula esittäisi jotakin iltapäiväretkeä.\n\nHän pani merkille, että Paula aina väisti suudelmia. Makuuhuoneestaan\nhuusi pikkurouva hyvääyötä verhon takaa. Aamulla Dick odotti hänen\nkäyntiään kello yksitoista. Dick lähetti mr Agarin ja mr Pittsin pois\nlyönnilleen kello yksitoista suorittamattomille, ranchin tulevaa\nkarjanmyyntiä koskevine asioineen. Paula oli hereillä, sen hän tiesi,\nsillä hän oli kuullut tämän laulavan. Istuessaan kirjoituspöydän luona\nodottamassa hän oli kerrankin vastoin tavallisuutta laiska, joukko\nhänen edessään olevia kirjeitä oli vielä allekirjoittamatta. Hän\nmuisti, että Paula oli keksinyt tämän pyhiinvaellusretken aamuisin ja\nsäilyttänyt sen pysyväisenä tapanaan, välistä hyvin itsepintaisestikin.\nJa Dickistä oli ihastuttavaa kuulla hänen hillitty huudahduksensa:\n\"Hyvää huomenta, iloinen poika\", ja sulkea hänen kimonoon verhottu\nvartalonsa syliinsä.\n\nVielä Dick muisti usein lyhentäneensä tätä käyntiä siten, että\npitäessään häntä käsivarsillaan, oli antanut hänen tuntea, kuinka kiire\nhänellä, Dickillä, oli. Ja hän muisti myöskin Paulan kasvojen useammin\nkuin kerran kuvastaneen pettymystä.\n\nNeljännestä yli yksitoista ei Paula ollut vielä tullut. Hän soitti\nmeijeriin, ja ennen kuin pani pois kuulotorven, kuuli hän vilkasta\nnaisten keskustelua ja Paulan ääni sanoi:\n\n\"Älä välitä mr Wadesta. Ota kaikki lapset mukaan ja tule tänne vaikka\npariksi päiväksi...\"\n\nSe oli hyvin odottamatonta. Paula oli ollut aina iloinen päästessään\nvieraista, jos joskus sattui, että he jäivät kahden päiväksi tahi\npariksi. Ja nyt hän koetti houkutella mrs Waden tulemaan Sacramentosta\ntänne. Paula ei näyttänyt haluavan olla hänen kanssaan kahden, hän\nkoetteli suojella itseään vierailla.\n\nDick hymyili ymmärtäessään, että tämä aamusyleily, jota hänelle nyt ei\ntarjottu, yhtäkkiä oli tullut halutuksi. Hänen mieleensä juolahti ottaa\nvaimonsa mukaan matkoille. Se ehkä ratkaisisi tilanteen.\n\nMutta hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään. Ei, hän ei tosiaankaan ollut se,\njoka karkasi vaimonsa kanssa sen vuoksi, että pelkäsi toista miestä.\nJa olisiko se sitä paitsi oikein tehty Paulaa kohtaan, jos hänet\nvietäisiin pois sen luota, jonka luona hän mieluimmin oleskeli? Dick\nei tiennyt, mitä Paula halusi, eikä kuinka pitkällä hänen ja Grahamin\nvälit olivat. Ehkä tämä oli vain keväthuumausta, joka katoaisi kevään\nmukana? Mutta niinä kahtenatoista vuotena, jotka he olivat olleet\nnaimisissa, ei hän ollut koskaan osoittanut mitään sellaisia oireita.\n\n\"Hyvää huomenta, iloinen poika.\" Paula katsoi häneen hallista\nhymyilevin huulin ja silmin sekä heitti hänelle lentosuukon.\n\n\"Hyvää huomenta, pieni ylpeä kuuni\", vastasi Dick luonnollisella\näänellään.\n\nJa nyt tulisi hän sisään, ajatteli Dick, painautuisi syliin ja\nsuutelisi.\n\nHän ojensi käsivartensa kutsuvasti. Mutta Paula ei tullut. Sen sijaan\nhän sävähti, koski toisella kädellään kimononsa yli rinnan ikäänkuin\npaetakseen ja heitti levottoman katseen halliin. Mutta Dickin terävät\nkorvat eivät olleet kuullet ääntäkään. Paula hymyili jälleen, lähetti\nhänelle vielä yhden lentosuukon ja katosi. Kymmenen minuuttia myöhemmin\nDick ei kuullut Bonbrightiä, joka saapui sähkösanomapinkka kädessään.\nDick oli istunut kymmenen minuuttia liikkumatta kirjoituspöydän ääressä.\n\nJa kuitenkin Paula oli iloinen. Dick oli niin tottunut hänen\nmielialanilmauksiinsa että ymmärsi hyvin laulun merkityksen, joka\nkaikui kaikkialla talossa. Dick ei lähtenyt huoneestaan ennen kuin\nvälipalalle.\n\nEräs eversti Harrison Stoddard veti puoleensa melkein koko pöydän\nhuomion puhumalla siitä, kuinka työnantolait pitäisi ulottaa myöskin\nmaanviljelystä käsittäviksi. Mutta Paula sai kuitenkin tilaisuuden\nilmoittaa Dickille aikovansa viettää iltapäivän Masonien luona\nWickenbergissä.\n\n\"Tietysti en tiedä, milloin tulen takaisin -- tunnethan minkälaisia\nMasonit ovat. Enkä uskalla pyytää sinua seuraamaan mukana, niin\nmielelläni kuin haluaisinkin sinut seuraani.\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Jollet tarvitse Saundersia...\" jatkoi Paula.\n\nDick nyökäytti.\n\n\"Aion käyttää iltapäivällä Callahania\", selitti hän ja suunnitteli oman\naikansa nyt, kun Paulaa ei tarvinnut ottaa lukuun. \"En voi ymmärtää,\nPaula, minkä vuoksi annat etusijan Saundersille. Callahan ohjaa\nparemmin ja paljon varmemmin.\"\n\n\"Ehkä juuri sen vuoksi\", hymyili pikkurouva. \"Varmuus on samaa kuin\nhitaus.\"\n\n\"Mutta kuitenkin pitäisin kilpailuissa Callahanin puolta Saundersia\nvastaan\", väitti Dick.\n\n\"Mihin sinä aiot?\" tiedusteli Paula.\n\n\"Aion näyttää eversti Stoddardille farmini 'yhtä miestä varten'\n-- tiedäthän, sen automaattisen kymmenen acren farmin. Siellä on\ntehty paljon parannuksia, jotka ovat odottaneet koko viikon minun\nlausuntoani.\"\n\nSen jälkeen Dick tuskin kuuli, mitä puheltiin. Paula ei ollut maininnut\nmitään siitä, tulisiko mrs Wade lapsineen tahi vielä vähemmin siitä,\nettä hän oli heitä kutsunut.\n\nMutta selvää oli, ettei mrs Wade tänään tulisi, muuten ei Paula olisi\nlähtenyt kolmenkymmenen mailin päähän. Niin, tosiasia oli, että Paula\nkarttoi häntä, eikä tahtonut olla hänen kanssaan kahden. Sitä paitsi\nvarmistautui Paula illastakin. Hän ei tulisi takaisin päivälliselle,\nvaan vasta sangen myöhään päivällisen jälkeen; se oli aivan selvää,\nmikäli hän ei tuonut koko Wickenberg-seuruetta mukanaan. Hän tulisi\nniin myöhään, että kaikki jo olisivat vuoteessa. No niin, hän, Dick, ei\nainakaan tuottaisi hänelle pettymystä, päätti hän mielessään katkerasti.\n\n-- -- --\n\nOli toisen päivän aamupuoli -- saman päivän, jolloin Grahamia\nodotettiin takaisin -- kun Dick kohtasi hallissa Oh Hon, jolla oli syli\ntäynnä äskenleikattuja syreenejä. Kiinalainen näytti olevan matkalla\ntorniin, mutta Dick tahtoi varmistautua.\n\n\"Mihin viet kukkia, Oh Ho?\" kysyi hän. \"Mr Grahamin huoneeseen --\nhän tulla tänään.\" Kenen mielijohde se on? kummasteli Dick. Oh Hon?\nOh Joyn? Paulanko? Hän muisti kuulleensa Grahamin useasti maininneen\npitävänsä heidän syreeneistään.\n\nMonet etevät ja rakastettavat herrat sekä naiset olivat asuneet siinä\nhuoneessa, ajatteli Dick, mutta milloinkaan ei Paula henkilökohtaisesti\nollut huolehtinut kukista. Oh Joy, joka oli mestari kukkien\njärjestelyssä, hoiti tavallisesti sen tehtävän itse tahi alaistensa\nkautta. Niiden sähkösanomain joukossa, jotka Bonbright hänelle\njätti, oli yksi Grahamilta. Dick luki sen kaksi kertaa, vaikka se\noli hyvin yksinkertainen ja sisälsi vain ilmoituksen hänen tulonsa\nlykkäytymisestä.\n\nVastoin tapaansa Dick ei odottanut toista merkkiä välipalalle.\nKuullessaan ensimmäisen hän meni alas, sillä hän tunsi tarvitsevansa\nyhden Oh Joyn coctaileista saadakseen rohkeutta tavata Paulaa\nsyreenijutun jälkeen. Mutta tämä oli jo siellä. Paula, joka joi\nharvoin, eikä milloinkaan yksin, asetti juuri tyhjää cocktail-lasia\ntarjottimelle.\n\nVai niin, hänkin tarvitsi rohkaisua, ajatteli Dick ja nyökkäsi Oh\nJoylle sekä uhkasi Paulaa sormellaan.\n\n\"Nyt minä tapasin sinut!\" sanoi hän reippaasti. \"Sinä olet\nkaappijuoppo! Vaarallinen merkki! Vähän tiesin hääpäivänäni, mennessäni\nnaimisiin, että saisin vaimon, joka kuolisi alkoholistina.\"\n\nEnnen kuin Paula ehti vastata, tuli sisään eräs nuori mies -- mr\nWinters -- joka myöskin halusi cocktailin. Dick koetteli uskotella,\nettei Paulan tavassa tervehtiä tulijaa ollut mitään helpotuksen\ntunnetta. Milloinkaan ennen Dick ei ollut nähnyt Paulan kohtelevan\nmiestä niin herttaisesti, vaikka he olivat tavanneet usein. Heitä\ntulisi joka tapauksessa välipalalle kolme.\n\nMr Winters, joka oli käynyt maanviljelysakatemian ja kirjoitti _Pacific\nRural Pressiin_, oli Dickin suojatti ja oli saapunut kokoamaan\naineksia kirjoitukseen kalanviljelyksestä Kaliforniassa. Ajatuksissaan\nsuunnitteli Dick hänen iltapäiväohjelmaansa.\n\n\"Olen saanut Evanilta sähkösanoman\", sanoi hän Paulalle. \"Hän ei tule\nennen kuin ylihuomenna kello neljä.\"\n\n\"Kaikkien vaivojen jälkeen!\" huudahti Paula. \"Silloin kuihtuvat\nsyreenit!\"\n\nLämmin ilonväristys kävi kautta Dickin ruumiin. Siinä puhui hänen\navomielinen, rehellinen Paulansa! Miten juttu kehittyisikään ja kuinka\npäättyisikään, ei hän milloinkaan antautuisi mihinkään mitättömään\nsalailuun. Sellainen hän oli aina ollut -- liian hyvä voidakseen\nteeskennellä.\n\nDick näytteli itse suunnatessaan häneen hieman kysyvän katseen:\n\n\"Grahamin huoneessa\", selitti Paula. \"Annoin Oh Hon kantaa sinne niitä\nkoko sylillisen ja järjestin ne itse. Grahamhan on niin ihastunut\nniihin.\"\n\nVälipalan loppuun mennessä Paula ei ollut maininnut mitään mrs Waden\ntulosta ja Dick otaksui varmasti, ettei hän tulisi, kun Paula kysyi:\n\"Odotatko sinä ketään?\"\n\nDick pudisti päätään ja tiedusteli: \"Onko sinulla jotakin erikoista\niltapäiväksi?\"\n\n\"En ole ajatellut mitään erikoista\", vastasi Paula. \"Ja nyt en kai voi\nottaa sinua lukuun kun mr Winters haluaa tietoja kaloista.\"\n\n\"Kyllä voit\", vakuutti Dick. \"Jätän hänet mr Hanleyn hoitoon, joka\ntuntee jokaisen forellin aina viimeksi syntyneisiin saakka ja tietää\nkaikkien vanhojen kuhien nimet. Tiedätkö mitä...\" Hän vaikeni ja\nmietti. Sitten hänen kasvojaan valaisi äkillinen mielijohde. \"Nyt on\nsopiva iltapäivä laiskotteluun. Otamme pyssyt ja lähdemme ampumaan\noravia. Näin juuri äskettäin, että niitä on tullut Little Meadowin\nyläpuolella olevalle kukkulalle aivan liian paljon.\"\n\nHäneltä ei jäänyt huomaamatta Paulan silmien levoton välähdys, joka\nkuitenkin kohta katosi.\n\n\"Mutta älä ota minulle pyssyä\", sanoi Paula.\n\n\"Kuten haluat.\"\n\n\"Oh, seuraan mielelläni mukana, mutta minä en tahdo ampua. Otan\nmukaani La Gallienen viimeisen kirjan -- se tuli juuri -- ja luen\nsinulle väliajoilla ääneen. Muistatko, viime kerralla kun olimme\noravia ampumassa, luin sinulle hänen 'Miljoonatytön metsästys'-nimisen\nkirjansa.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nPaula Faronilla ja Dick Outlawilla ratsastivat Suurtalosta niin\nlähekkäin kuin Outlawin ilkeys salli. Pienet korvat luimussa ja\nhampaat paljaina se koetti asettautua vastustamaan Dickin ohjia ja\nkannuksia sekä purra Paulaa jalkaan tahi Faronia kylkeen; jokaisen\nepäonnistumisen jälkeen sen silmät tulivat yhä veripunaisemmiksi.\nSen levoton päänheitto ja kokeet nousta pystyyn eivät lakanneet\nmuulloin kuin silloin, kun se tanssi paikoillaan tahi koetteli heittää\nratsastajan selästään.\n\n\"Tämä on sen viimeinen vuosi\", ilmoitti Dick. \"Sitä on mahdoton\nkesyttää. Olen työskennellyt sen kanssa kaksi vuotta ilman mitään\ntulosta. Se tuntee minut ja minun tapani, tietää, että minä olen hänen\nherransa, ymmärtää, koska on nöyrryttävä, mutta ei ole milloinkaan\ntyytyväinen.\"\n\n\"Kerran se ehkä pettää sinut\", sanoi Paula.\n\n\"Sen vuoksi annankin sen mennä. Hevonen ei minua suorastaan hermostuta,\nmutta ennemmin tahi myöhemmin se voittaa minut, jos todennäköisyyden\nlait jotakin merkitsevät. Sillä on kenties yksi mahdollisuus\nmiljoonasta, mutta kukaan ei tiedä, missä kohdassa miljoonaa tuo\nkohtalokas ykkönen piilee.\"\n\n\"Sinä olet ihmeellinen, Punapilvi\", hymyili Paula.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sinä ajattelet aina prosentteja, tilastollisia tietoja, keskimääräisiä\nlaskelmia ja poikkeuksia. Kummastelen, minkä kaavan mukaan sinä\narvioit, minut meidän tavatessamme ensi kerran.\"\n\n\"En minkään\", vastasi Dick nauraen. \"Siinä pettivät kaikki merkit. En\nvoinut soveltaa minkäänlaista tilastoa. Totesin vain itsekseni, että\nsiinä oli ihanin naisolento, joka milloinkaan on kahdella sievällä\njalalla kulkenut ja tiesin tahtovani saada hänet mieluummin kuin\nminkään muun. Minun täytyi saada hänet...\"\n\n\"Ja sinä sait hänet\", täytti Paula. \"Mutta sitten, Punapilvi, sitten.\nSen jälkeen sinä olet soveltanut minuun tilastollisia taulukoita.\"\n\n\"Jonkin kerran\" myönsi Dick. \"Mutta kun minulla ei milloinkaan ole\nollut toivoa päästä lopputulokseen...\"\n\nHän keskeytti kuullessaan Mountain Ladin hirnunnan. Ori tuli näkyviin\nselässään tallirenki ja Dick tarkasteli hetken sen ylpeätä ravia.\n\n\"Meidän on vetäydyttävä syrjään\", varoitti hän, kun Mountain Lad\nnähdessään heidän hevosensa alkoi nelistää.\n\nHe kannustivat tammojaan, kääntyivät ja pakenivat sekä kuulivat\ntakanaan ratsastajan tyynnyttävän: \"Kas... niin... kas niin...\" ja\nraskaiden kavioiden töminän villin, käskevän hirnunnan säestämänä.\nOutlaw vastasi ja silmänräpäystä myöhemmin Faron. Nyt tiesivät\nratsastajat, että Mountain Lad tuli hillittömäksi.\n\nHe kääntyivät eräästä tienmutkasta sivutielle, seisauttivat hevosensa\nviidenkymmenen askeleen päähän ja odottivat, kunnes vaara oli ohi.\n\nHe jatkoivat, matkaansa, tulivat pieneen metsikköön, ratsastivat erään\npuron yli ja saapuivat erään metsäpalstan läpi kuljettuaan Little\nMeadowiin. Mutta ennen sinne tuloaan laskeutuivat he hevosten selästä\nja sitoivat ne kiinni. Dick otti pyssynsä ja meni Paulan kera hiljaa\nkentän laidassa olevan punapetäjäryhmän luo. He istuutuivat varjoon\nja katsoivat noin sadanviidenkymmenen metrin päässä olevalle jyrkälle\nkukkulalle.\n\n\"Siellä ne ovat -- kolme, neljä kappaletta\", kuiskasi Paula, kun hänen\nterävä katseensa keksi nuoressa laihossa maaoravia.\n\nNe olivat ne varovaisimmat, tavattoman arat, jotka olivat välttäneet\nDickin myrkkypalat. Ne olivat jääneet elämään kymmenien vähemmän\nvarovaisten toveriensa jälkeen ja saattoivat jälleen lisääntyä\nmaanvaivaksi.\n\nDick panosti maaten vatsallaan ja ampui. Ei kuulunut mitään paukausta,\nainoastaan heikko rasahtava ääni Dickin uudelleen panostaessa. Suuri,\ntummanruskea orava hypähti suoraan ilmaan, putosi alas ja katosi\nlaihoon. Dick odotti ja antoi silmäinsä siirtyä yhdestä maahan\nkaivetusta kolosta toiseen siellä, missä laihoa oli enin turmeltu.\nKun haavoittunut orava syöksähti ylös ja yritti paeta, napsahti hana\njälleen, ja se kaatui jääden makaamaan liikkumatta.\n\nEnsimmäisen rasahtavan äänen kuullessaan olivat kaikki maaoravat,\nhaavoittunutta lukuunottamatta, kiitäneet koloihinsa. Ei ollut\nmuuta tehtävissä kuin odottaa, kunnes niiden uteliaisuus voittaisi\nvarovaisuuden. Tätä välihetkeä Dick oli odottanut. Hän loikoi maassa\nja mietti. Hän odotti, olisiko Paulalla mitään sanomista hänelle. Nyt\noli tilaisuus. Mutta Paula ei sanonut mitään, eikä ollut hermostunut\nHän ei edes liikkunut. Kun Dick heitti häneen syrjäkatseen, makasi hän\nsuletuin silmin ja ojennetuin käsivarsin, ikäänkuin olisi ollut sangen\nväsynyt.\n\nPieni, mullanvärinen pää pisti esiin eräästä kolosta. Dick odotti\nuseita minuutteja, kunnes pään omistaja, varmana, ettei mitään vaaraa\nuhannut, seisoi suorana takajaloillaan maanpinnalla saadakseen selville\nsyyn rasahtavaan ääneen, joka oli häntä hetki sitten säikäyttänyt.\nJälleen laukesi pyssy.\n\n\"Saitko?\" kysyi Paula silmiään avaamatta. \"Kyllä, ja oikein ison\",\nvastasi Dick. \"Siinä tuli loppu monista sukupolvista.\"\n\nKului tunti. Iltapäiväaurinko lämmitti, muttei vaivannut varjossa. Dick\nlisäsi saalistaan kolmannella oravalla. Paulalla oli kirja kädessään,\nmutta hän ei ollut tarjoutunut lukemaan ääneen.\n\n\"Etkö ole oikein reipas?\" kysyi Dick viimeinen.\n\n\"Kyllä, ainoastaan vähän päänkipua... muutamia merkityksettömiä pieniä\nhermokipuja silmien yläpuolella, siinä kaikki.\"\n\n\"Sinä ompelet liian paljon\", kiusoitteli Dick.\n\n\"Ei, ei se siitä johdu.\"\n\nKaikki tuntui niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, mutta Dick, joka\nantoi tavattoman suuren oravan lähteä luolastaan, ajatteli itsekseen:\n\"Ei, tänään ei tule mitään sanotuksi.\"\n\nOrava oli nyt laihon laidassa. Hän ampui. Eläin kaatui, makasi hetken\nhiljaa ja juoksi sitten vilahduksessa luolaansa. Klik, klik, klik,\npainui hana. Maa pölysi pakenevan oravan ympärillä osoittaen, kuinka\nvähällä laukaukset olivat sattua. Dick ampui niin tiheään, että\npyssynpiipusta näkyi yhtenäinen tulisuihku.\n\nHän oli lopettamaisillaan panostamisen, kun Paula sanoi:\n\n\"Sellainen pommitus. Saitko sen?\"\n\n\"Kyllä, kaikkien oravien kantaisän ja mahtavan laihonsyöjän. Yhdeksän\nsavutonta patruunaa yhdelle oravalle on liian paljon. Minun on\nsuoritettava tehtäväni paremmin.\"\n\nAurinko laskeutui. Dick ampui vielä yhden ja tarkasteli tiukasti\nkukkulaa nähdäkseen useampia. Hän oli järjestänyt Paulalle tilaisuuden\nuskoutua hänelle. Tilanne oli täysin niin vaarallinen kuin hän oli\npelännytkin; koko hänen maailmansa oli kaatumaisillaan. Vanhat merkit\neivät pitäneet paikkaansa. Hän oli hämmästynyt, liikutettu. Jos olisi\nollut kyseessä toinen nainen kuin Paula! Hän oli ollut niin varma!\nHeidän kaksitoistavuotinen avioliittonsa oli antanut hänelle oikeuden\nolla varma...\n\n\"Kello on viisi ja aurinko laskee\", sanoi hän nousten tarjoamaan\nvaimolleen apua auttaakseen häntä ylös.\n\n\"Tämä hiljaisuudessa olo on tehnyt minulle niin hyvää\", sanoi Paula\nheidän mennessään hevosten luo. \"Silmien yläpuolella tuntuu paremmalta.\nOli hyvä etten koettanut lukea sinulle.\"\n\n\"Mutta älä lue salaa\", sanoi Dick huolettomasti ikäänkuin ei mikään\nolisi ollut poissa tolaltaan. \"Älä yritäkään silmäillä La Galliennea.\nSinun pitää lukea se minulle joskus toiste.\"\n\n-- -- --\n\nKolmantena aamuna Grahamin lähdön jälkeen järjesti Dick niin, että\nmeijerinjohtaja oli hänen luonaan, kun Paula tuli kello yksitoista\nkäynnilleen ja huusi ovelta: \"Hyvää huomenta, iloinen poika.\" Masonit,\njotka saapuivat useilla autoilla meluavine lapsineen, pelastivat Paulan\nvälipalalla ja päivällisellä. Dick pani merkille, että hän turvasi\nmyöskin iltansa pyytämällä heitä bridgenpeluuseen ja tanssiin.\n\nMutta neljäntenä aamuna, sinä päivänä, jolloin Grahamia odotettiin\ntakaisin, oli Dick kello yksitoista työhuoneessaan yksin. Hän istui\nallekirjoittamassa kirjeitä, kun kuuli Paulan hiipivän varpaillaan\nhuoneeseen. Dick ei katsonut ylös, mutta tiesi Paulan kumartuneen\nylitseen ja pidätti henkeään. Mutta painettuaan kevyen suudelman hänen\nhiuksilleen ja sanottuaan \"Hyvää huomenta, iloinen poika\", vetäytyi\nPaula syrjään väistäen hänen syleilyään ja liukui nauraen ulos. Yhtä\npaljon kuin pettymys kidutti Dickiä ilo, jonka hän oli huomannut\nvaimonsa kasvoissa. Paula, jonka oli vaikea peittää mielialojaan, oli\nkirkassilmäinen ja odottavainen kuin lapsi. Iltapäivällä odotettiin\nGrahamia. Dick ei voinut olla tekemättä johtopäätöksiä.\n\nHän ei välittänyt ottaa selkoa, oliko tornihuoneeseen asetettu\nsyreenejä, ja välipalalla, johon otti osaa kolme nuorta miestä Davisin\nmaanviljelyskorkeakoulusta, täytyi hänen sanoa itsellään olevan paljon\ntehtävää, kun Paula esitti menevänsä hakemaan Grahamia Eldoradon\nasemalta.\n\n\"Hakemaan!\" kysyi Dick.\n\n\"Duddylla ja Fuddylla\", selitti Paula. \"Ne ovat seisoneet aivan liian\nkauan, ja minä haluaisin hankkia sekä itselleni että niille hiukan\nliikuntoa. Jos sinä haluat lähteä johonkin, ajamme luonnollisesti minne\nhaluat ja annamme hakea Grahamin autolla.\"\n\nDick koetteli uskotella itselleen, ettei Paulassa ollut minkäänlaista\nlevottomuutta, kun hän odotti hyväksyisikö vai hylkäisikö Dick hänen\ntarjouksensa.\n\n\"Duddy- ja Fuddy-raukat joutuisivat autuaammille metsästysmaille, jos\nkoettaisivat juosta niin kauas kuin minä aion iltapäivällä\", sanoi Dick\nnauraen ja selosti aikomuksena. \"Minulla ei ole sydäntä pyytää sinua\nseuraamaan mukana. Lähde sinä vain Duddyn ja Fuddyn kanssa.\"\n\nPaula huokasi, mutta oli niin huono teeskentelemään, että huokaus,\njonka piti ilmaista surkuttelua, ei voinut olla ilmaisematta kevennystä.\n\n-- -- --\n\nDick tuli kahdesti varoitetuksi ja kerran pysähdytetyksi pitkänä\niltapäivänä. Hän ajoi yksin, nopeasti, mutta varmasti. Hänestä\nitsestään johtuva onnettomuus ei voinut tulla kysymykseenkään. Eikä\nsellaista sattunut koskaan.\n\nMutta miten hän ajoikaan, kuinka koettelikaan ajatella liikeasioitaan,\nkeskittyivät hänen ajatuksensa aina siihen, että Paula oli poikennut\ntavoistaan ja tehnyt ennen kuulumattoman teon lähtiessään hakemaan\nGrahamia asemalta, kahdeksan mailin päästä ranchilta.\n\n\"Hm. Ihmettelenpä, mitä pikku Paula ajattelisi, jos minä tunkeutuisin\nkyyditsemään jotakin kaunista tyttöä niin pitkän matkan.\"\n\nHän nauroi kuvalle, jonka hänen mielikuvituksensa oli loihtinut\nesiin, sillä aivan avioliittonsa alussa hän oli asettanut Paulan\nmustasukkaisuuden kokeelle. Milloinkaan Paula ei ollut pannut, toimeen\nkohtauksia, ei tehnyt kysymyksiä eikä lausunut suoraan sanaakaan, mutta\noli tyynesti ja järkähtämättömästi osoittanut tyytymättömyyttään, jos\nDick oli jollekin naiselle osoittanut liiallista huomaavaisuutta.\n\nHän hymyili muistellessaan mrs Deshamenya, pientä kaunista, tummaa\nleskeä -- Paulan ystävätärtä, ei hänen -- joka kauan sitten oli käynyt\nSuurtalossa. Paula oli sanonut, ettei aikonut sinä iltapäivänä lähteä\nratsastamaan, mutta kuullut välipalalla hänen ja mrs Deshamenyn sopivan\nratsastusretkestä punamäntymetsään. Ja kuka muu, jollei Paula tavoitti\nheidät tiellä hetken kuluttua ja liittyi kolmanneksi seuraan! Dickillä\noli silloin ollut tavattoman hauskaa, sillä ei hän enempään kuin mrs\nDeshamenykään, ollut tarkoittanut ratsastusretkellä mitään erikoista.\n\nHän katsoi kelloaan. Viiden minuutin kuluttua nousisi Graham junasta\nEldoradon asemalla. Dick, joka itse oli paluumatkalla Sacramentosta,\najoi raivokkaasti autollaan. Neljänneksen kuluttua sivuutti hänet\nEldoradosta tuleva juna. Vasta kappaleen matkaa Eldoradon tuolla puolen\ntapasi hän Duddyn ja Fuddyn. Graham istui ohjia pitelevän Paulan\nvieressä. Dick hiljensi ohiajaessaan vauhtia, heilutti tervehdykseksi\nkättään ja huusi reippaasti lisätessään vauhtia:\n\n\"Valitan, että teidän täytyy niellä nostattamani pöly. Voitan sinulta\nbiljaardierän, Evan, ennen päivällistä, jos ehditte ajoissa perille.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\n\"Tämä ei voi jatkua. Meidän on tehtävä jotakin -- heti.\"\n\nHe olivat musiikkihuoneessa. Paula istui pianon luona kasvot\nkääntyneinä Grahamiin, joka seisoi hyvin lähellä häntä.\n\n\"Teidän on ratkaistava\", jatkoi Graham.\n\nEi kumpikaan ilmaissut iloaan siitä, mitä oli tapahtunut nyt, kun he\najattelivat mitä oli tehtävä.\n\n\"Mutta minä en halua, että te matkustatte\", sanoi Paula. \"En tiedä mitä\nhaluan. Teidän on oltava kärsivällinen. En ota huomioon itseäni. Mutta\nminun on otettava Dick lukuun. Ja minun on otettava teidät lukuun. Olen\nniin avuton\", lisäsi hän heikosti hymyillen.\n\n\"Mutta sen täytyy selvitä, armas. Dick ei ole sokea.\"\n\n\"Mitä hänellä on ollut nähtävää?\" kysyi Paula. \"Ei mitään\nlukuunottamatta tuota suudelmaa ratsastusmatkalla, ja sitä hän ei\nvoinut nähdä. Pyydän teitä osoittamaan jotakin muuta.\"\n\n\"Toivoisin, että minulla olisi muutakin osoitettavaa\", vastasi Graham\nsamanlaisella kevyellä sävyllä kuin hän, mutta muutti heti äänensä.\n\"Olen teihin mielettömästi rakastunut. En tiedä oletteko te yhtä\nrakastunut, en tiedä oletteko te ollenkaan rakastunut.\"\n\nSanoessaan tätä pani Graham kätensä Paulan koskettimilla olevalle\nkädelle, mutta käsi vetäytyi hiljaa syrjään.\n\n\"Ettekö käsitä?\" valitti Graham. \"Tehän halusitte kuitenkin, että\ntulisin takaisin?\"\n\n\"Kyllä, halusin teidän palaavan\", tunnusti Paula katsoen suoraan\nsilmiin. \"Tahdoin, että tulisitte takaisin\", toisti hän pehmeämmin,\nikäänkuin haaveillen.\n\n\"En tiedä sitä enkä tätä\", huudahti Graham kärsimättömästi.\n\"Rakastatteko te minua?\"\n\n\"Minä rakastan teitä, Evan, sen te tiedätte. Mutta...\" Hän vaikeni ja\nnäytti tarkoin punnitsevan sanojaan.\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi Graham kiivaasti. \"Jatkakaa.\"\n\n\"Mutta minä rakastan myöskin Dickiä. Eikö se ole kummallista?\"\n\nGraham ei vastannut hänen hymyilyynsä ja Paulan silmät nauttivat hänen\npoikamaisen surullisten kasvojensa ilmeestä.\n\n\"Se kyllä selvenee\", vakuutti Paula vakavasti. \"Sen täytyy selvitä.\nDick sanoo, että kaikki selvenee. Kaikki vaihtuu. Kuolleet vain pysyvät\npaikallaan, emmekä me ole kuolleita, ei kukaan meistä... eikö niin?\"\n\n\"En moiti teitä, että te rakastatte Dickiä, että... te yhä rakastatte\nDickiä\", vastasi Graham kärsimättömästi. \"Enkä sitä paitsi ymmärrä,\nmitä te näette minussa Dickiin verrattuna. Se on minun rehellinen\najatukseni. Minuun verraten hän on suuri mies ja hänen nimensä on\nSuursydän,\" Paula palkitsi hänet hymyllä ja päännyökkäyksellä. \"Mutta\njos te yhä rakastatte Dickiä, kuinka minun silloin käy?\"\n\n\"Mutta rakastanhan teitäkin.\"\n\n\"Niin ei asia voi olla\", huudahti Graham. \"Te ette voi rakastaa kahta\nmiestä samalla kertaa.\"\n\n\"Niin, mutta teen niin, Evan. Siitä juuri koettelen selviytyä. En\ntiedä kumpaista rakastan enemmän. Dickin olen tuntenut kauan. Te... te\nolette...\"\n\n\"Uusi tuttavuus\", täydensi Graham.\n\n\"Ei, ei sitä, Evan. Te olette pudottanut silmistäni verhon. Rakastan\nteitä yhtä paljon kuin Dickiä. Rakastan teitä enemmän. Minä... minä en\ntiedä...\"\n\nHän vaipui kokoon, piilotti kasvot käsiinsä ja antoi Grahamin käden\nlevätä olkapäällään.\n\n\"Te näette, ettei se ole minulle niin helppoa\", jatkoi Paula. \"Te\nsanotte, ettette tiedä sitä ettekä tätä. Ajatelkaa minua, joka\najelehdin ilman mitään ohjausta ja olen aivan sekaisin. Te -- miksikä\npuhuakaan siitä -- olette mies, jolla on miehen kokemukset, miehen\nluonne. Teille on kaikki niin yksinkertaista. 'Hän rakastaa minua,\nhän ei minua rakasta.' Mutta minä olen epätietoinen. En ole syntynyt\neilen -- minulla ei ole ollut minkäänlaisia kokemuksia eri lajisista\nrakkauksista. Minulla ei ole milloinkaan ollut mitään suhteita. Olen\nrakastanut vain yhtä miestä -- ja nyt teitä. Te ja tämä rakkaus teihin\novat tunkeutuneet täydellisesti onnelliseen avioliittoon, Evan...\"\n\n\"Minä tiedän.\"\n\n\"Mutta minä en. Minun täytyy saada aikaa joko selvittää itselleni asia\ntahi antaa muiden se selvittää. Jospa vain ei olisi Dickiä.\"\n\nTiedottomasti liukui Grahamin käsi hänen olkapäällään eteenpäin.\n\n\"Ei, ei, ei vielä\", sanoi Paula lempeästi ottaen hänen kätensä ja\nantaen omansa hyväillen viipyä sen päällä, ennen kuin laski sen irti.\n\"Kun te koskette minua, en voi ajatella\", sanoi hän rukoilevasti.\n\n\"Silloin on minun matkustettava\", sanoi Graham, mutta äänessä ei\nollut uhkaa. \"Nykyinen tilanne on sietämätön, mahdoton. Tunnen itseni\nviheliäiseksi raukaksi ja kuitenkin tiedän, etten sitä ole. Halveksin\npetosta -- oh, minä voin valehdella huonoille ihmisille -- mutta ei voi\npettää sellaista miestä kuin Suursydän. Mieluummin menen hänen luokseen\nja sanon suoraan: 'Dick, minä rakastan sinun vaimoasi. Hän rakastaa\nminua. Mitä aiot tehdä?'\"\n\n\"Tehkää niin\", sanoi Paula syttyen.\n\nGraham ojentautui.\n\n\"Sen teen ja heti.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Paula äkkiä kauhistuneena... \"Matkustakaa\nmieluummin.\" Hänen äänensä tuli hiljaiseksi. \"Mutta minä en voi antaa\nteidän matkustaa.\"\n\n-- -- --\n\nJos Dickillä oli ollut jokin syy epäillä huomioitaan Paulan sydämen\ntilan suhteen, niin katosi tämä Grahamin palattua. Hänen tarvitsi\nvain katsoa Paulaan saadakseen vahvistuksen. Tämä heräsi ruusuisin\nposkin, hänen iloinen naurunsa sai vielä iloisemman sävyn, hän lauloi\nlämpimämmin kuin ennen, hänellä oli alituinen into tehdä jotakin.\nHän ei säästänyt itseään, näytti elävän täysin rinnoin, niin että\nDick joskus kummasteli, tapahtuiko se kenties sen vuoksi, ettei hän\nuskaltanut antaa itselleen aikaa ajatella.\n\nDick näki hänen laihtuvan ja oli pakotettu tunnustamaan, että ainoa\nseuraus siitä oli, että hän tuli kauniimmaksi; kuin milloinkaan,\nsai melkein yliluonnollisen kauneuden, mutta säilytti luonnollisen\nihonvärinsä ja suloutensa.\n\nElämä Suurtalossa jatkui entistä iloista kulkuaan. Dick tuumaili,\nkauanko se saisi jatkua eikä halunnut ajatella tulevaisuutta, jolloin\nse muuttuisi. Mutta kuinka kauan kestäisi sillä tavoin? Ei kauan, siitä\nhän oli varma. Paula ei ollut taitava näyttelijätär. Ja vaikka hän\nolisi ollut kuinka taitava tahansa peittämään pieniä, jokapäiväisiä\ntapahtumia, ei hänen uutta hehkuaan, uutta olemustaan olisi minkään\nnaisen voima riittänyt salaamaan.\n\nDick tiesi, että hänen aasialaiset palvelijansa olivat ihmeteltävän\nselvänäköisiä -- ja vaiteliaita, se täytyi hänen lisätä. Mutta heidän\njoukossaan oli naisia ja naiset ovat petollisia. Parhaimmallekin heistä\nolisi suuri ilo huomata säteilevän, ylpeän Paulan olevan samanlaisen\nkuin muutkin Eevan tyttäret.\n\nMuun muassa Dick tuumaili sitä, arvaisiko Paula hänen tietävän jotakin.\n\nPaula kummasteli ja tuumi tosiaankin asiaa, mutta jonkin aikaa\ntuloksetta. Hän ei voinut keksiä Dickin käyttäytymisessä mitään\nmuutosta.\n\nMutta hänen ei tarvinnut epäillä kauan. Joskus suuressa seurassa,\nvälistä pöydässä, salongissa tahi pelipöydässä Paula tarkasti häntä\npuoleksi suljettujen silmäluomien alta, kunnes tuli vakuuttuneeksi,\nettä hän tiesi. Mutta milloinkaan Paula ei sanonut sitä Grahamille.\nSiitä ei olisi ollut mitään etua. Se olisi kenties pakottanut Grahamin\nmatkustamaan, ja se, hän tunnusti sen itselleen avoimesti, olisi ollut\nvähimmän suotavaa.\n\nMutta kun hän käsitti, että Dick melkein varmasti tiesi tai arvasi,\nterästäytyi hän ja uskalsi tarkoituksellisesti leikkiä tulen kanssa.\nJos Dick tiesi -- koska Dick tiesi, niin hän päätteli -- minkä vuoksi\nhän ei sanonut mitään? Hänellä oli aina tapana puhua suoraan. Paula\nsekä pelkäsi että halusi hänen tekevän sen, mutta pelko katosi ja hänen\nhartain halunsa oli, että Dick puhuisi. Miksi hän ei tehnyt sitä?\n\nSillä aikaa Paula jatkoi syöksymistään eteenpäin, koetti olla\ntuntematta omantunnonvaivoja kahdelle jaetun uskollisuutensa vuoksi\nja eli, eli, eli. Välistä hän tiesi tuskin itse mitä ajatteli\nlukuunottamatta sitä, että hän oli hyvin ylpeä saadessaan valita kahden\nsellaisen miehen välillä. Ylpeys oli aina ollut hänen hallitsevin\nluonteenominaisuutensa -- ylpeys siitä, miksi hän oli kehittynyt, mitä\noli saanut aikaan älynsä ja tarmonsa kautta, ylpeys soittotaitonsa,\nulkonäkönsä, uimataitonsa puolesta. Hän oli kaikesta ylpeä, joko siitä,\nettä tanssi niin suurenmoisesti, pukeutui niin hienosti ja kauniisti,\nteki ponnahduslaudalta hypyn, jota kukaan muu nainen ei olisi\nuskaltanut, tahi liukumisestaan Mountain Ladin selässä lammikkoon.\n\nHän oli ylpeä nähdessään nuo molemmat miehekkäät miehet yhdessä. Hän\noli kiihottunut, kuumeinen, muttei levoton. Välistä hän vertaili heitä\nmolempia aivan kylmästi kummastellen kumpaisenko vuoksi hän teki\nitsensä kauniiksi ja puoleensavetäväksi. Graham oli hänen vallassaan,\nDick oli hänen ja hän halusi vielä pitääkin hänet.\n\nSisimmässään hän oli tietoinen siitä mielettömästä, edesvastuuttomasta\npelistä, jota pelasi ja siitä, että loppu jollekin heistä tahi kaikille\nheille ei voinut tulla muuta kuin kauhea. Mutta hän pyyhkäisi pois\nkaikki ajatukset, koristi itsensä entistä kauniimmaksi ja huumaantui\ntavalla, jota ei koskaan ollut luullut saavansa kokea.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nMutta kahden samassa talossa asuvan miehen ja naisen ei onnistu\npitää välillään määrättyä, aina yhä suurta rajaa. Huomaamattaan\nliukuivat Graham ja Paula lähemmäksi toisiaan. Pitkistä katseista ja\nkädenpuristuksista siirtyivät he hyväilyihin kunnes niistä aiheutui\nsyleily ja uusi suutelo suulle. Tällä kertaa ei Paula tulistunut. Sen\nsijaan hän sanoi käskevästi:\n\n\"Te ette saa matkustaa.\"\n\n\"Minä en saa jäädä\", toisti Graham tuhannennen kerran. \"Olen kyllä\nennen suudellut ovien takana ja tehnyt itseni syylliseksi muihin\nsamanlaisiin tyhmyyksiin\", valitti hän. \"Mutta te olette te ja Dick on\nDick.\"\n\n\"Tämä selviytyy, Evan.\"\n\n\"Tulkaa siis mukanani ja selvittäkäämme se itse. Muistakaa, mitä Dick\nsanoi eräänä iltana Leolle -- että vaikka te, Paula, hänen vaimonsa,\nkarkaisitte, sanoisi hän: Jumala teitä siunatkoon, lapset.\"\n\n\"Juuri sen vuoksi kaikki on niin vaikeaa, Evan. Hän on Suursydän. Te\nannoitte hänelle oikean nimen. Katsokaa häntä. Hän on yhtä ystävällinen\nkuten hän tuona iltana sanoi, -- ystävällinen minulle, tarkoitan. Ja\nenemmänkin. Katsokaa häntä...\"\n\n\"Tietääkö hän? Onko hän sanonut jotakin?\" kysyi Graham.\n\n\"Hän ei ole sanonut mitään, mutta olen varma, että hän tietää tahi\naavistaa. Hän ei aio kilpailla kanssanne.\"\n\n\"Kilpailla!\"\n\n\"Juuri niin. Hän ei kilpaile. Muistatteko ulkoilmaretkeä eilen. Hän oli\nkesyttämässä mustangeja, kun seurueemme saapui, mutta ei noussut enää\nhevosen selkään. Te teitte kokeen. Te selviydyitte sangen hyvin, mutta\nsuoraan sanoen ei teitä voinut ollenkaan verrata häneen. Mutta hän ei\nhalunnut näyttää etevämmyyttään. Jo se tekee minut varmaksi, että hän\naavistaa jotakin.\"\n\n\"Kuulkaa vielä. Ettekö ole pannut merkille, ettei hän viime aikoina\nole ryhtynyt arvostelemaan yhtäkään väitettänne, kuten hän teki ennen,\njolloin arvosteli kaikkea. Hän pelaa kanssanne biljardia sen vuoksi,\nettä te olette siinä häntä etevämpi. Hän miekkailee kanssanne --\nkoska olette tasavoimaiset. Mutta hän ei halua nyrkkeillä eikä painia\nkanssanne.\"\n\n\"Hän _saattaa_ voittaa minut nyrkkeilyssä ja painissa\", sanoi Graham\nalistuvaisesti.\n\n\"Tarkatkaa häntä, niin käsitätte mitä tarkoitan sanoessani, ettei hän\nkilpaile. Hän kohtelee minua kuin nuorta vaunuhevosta, antaa minulle\nvapaat ohjat, niin että voin tehdä mitä haluan. Hän ei mistään,\nhinnasta astuisi väliin. Ah, luottakaa minuun, minä tunnen hänet. Dick\nvoi arvata ranchin tilastollisista tiedoista ihmisten murhenäytelmiä.\nEsim. maitoilmoituksista -- yksinkertaisista maitoilmoituksista,\njoissa sanotaan, että se ja se lehmä lypsää niin ja niin monta litraa\npäivässä. Hänen ei tarvitse tuntea miestä. Mutta maidontulossa on\ntapahtunut vähennys. 'Mr Parkman', sanoo hän ylimeijeristille, 'onko\nBarchi Peratta naimisissa?' -- 'On, sir.' -- 'Elääkö hän vaimonsa\nkanssa epäsovussa?' -- 'Kyllä, sir.' -- Tahi myöskin: 'Mr Parkman,\nSimpkins on tähän saakka voittanut kaikkien lypsäjien ennätykset. Nyt\nhän menee taaksepäin. Missä syy?' Sitä ei mr Parkman tiedä. 'Ottakaa\nselko', sanoo Dick. 'Häntä painaa jokin. Meidän on vapautettava hänet\nsiitä painosta.' Ja mr Parkman ottaa selon. Simpkinsin poika, joka\nkäy Stanford-yliopistoa, on alkanut hurjastella ja istuu vankilassa\nsyytettynä vekselinväärennyksestä. Dick puhui asiamiehelleen, sai\njutun vaiennetuksi, pojan ehdonalaiseen vapauteen ja Simpkinsin\nmaitoilmoitukset nousivat tavalliseen määräänsä. Ja parasta oli, että\npoika parantui.\"\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi Graham. \"Annoin hänelle oikean nimen\nkutsuessani häntä Suursydämeksi.\"\n\n\"Minä kutsun häntä graniittikalliokseni\", sanoi Paula. \"Hän on niin\nluotettava. Hän kestää kaikki myrskyt. Oh, te ette tunne häntä oikein\nhyvin. Hän seisoo aina selkä suorana. Häntä ei ole milloinkaan elämässä\nheitetty kumoon. Meidän herramme hymyilee, hänelle. Häntä ei ole\nikinä pakotettu polvilleen. En haluaisi nähdä sitä näkyä. Se olisi\nsydäntäsärkevää. Ja, Evan... nyt minä olen hänen vuokseen levoton.\nSen vuoksi en tiedä mitä tekisin. En epäröisi itseni vuoksi. Jos hän\nolisi mitätön ja pikkumainen, jos hän olisi heikko tai hänessä olisi\npisarakaan halpamielisyyttä, tai jos hänet milloinkaan olisi pakotettu\npolvilleen, ah, rakas ystävä, silloin olisin matkustanut kanssanne\naikoja sitten.\" Hänen silmänsä kostuivat.\n\n\"Olen aina kuullut hänen sanovan, ettei rakkautta voi pakottaa eikä\nväkivalloin säilyttää. Jos lähtisin kanssanne, sanoisi hän aivan\nvarmaan: 'Jumala heitä siunatkoon, lapset.' Sen hän sanoisi, vaikka se\nmusertaisi hänen sydämensä.\"\n\n\"Dick ei rakasta minua niinkuin te, ei mielettömästi, tarkoitan. Hän\non omistanut minut niin kauan. Luulen, että olen muuttunut, hänelle\ntottumukseksi. Ja usein, ennen kuin teitä tunsinkaan, oli minulla\ntapana kummastella, pitikö hän ranchista enemmän kuin minusta.\"\n\n\"Tämä on niin yksinkertaista\", sanoi Graham. \"Meidän on vain oltava\nrehellisiä. Matkustakaamme.\"\n\nGraham veti Paulan seisomaan ja valmistautui lähtemään.\n\nMutta Paula työnsi hänet äkkiä luotaan, istuutui ja piilotti hehkuvat\nkasvonsa käsiinsä.\n\n\"Te et,te ymmärrä minua, Evan. Minä rakastan Dickiä. Tulen aina häntä\nrakastamaan.\"\n\n\"Ja minua\" kysyi Graham terävästi.\n\n\"Oh, sanomattomasti\", hymyili hän. \"Te olette ainoa mies, joka\nDickiä lukuunottamatta on milloinkaan minua suudellut... näin ja\njota minä milloinkaan olen suudellut... näin. Jonkun on ratkaistava\nkolmiarvoitus, kuten te sitä kutsutte, minulle. En voi sitä itse\nratkaista. Minä vertaan teitä molempia, punnitsen teitä, mittaan teitä.\nMinä muistelen Dickiä ja kaikkia menneitä vuosia, ja kysyn sydämeltäni\nneuvoa. Mutta minä en tiedä mitään. En tiedä mitään. Te olette suuri\nmies, minun suuri rakastajani. Mutta Dick on suurempi kuin te. Te\nolette enemmän... te olette enemmän... te olette inhimillisempi. Ja sen\nvuoksi rakastan teitä enemmän...tai ainakin luulen tekeväni niin.\"\n\n\"Mutta odottakaa\", sanoi hän ja vangitsi Grahamin kädet omiinsa,\n\"haluaisin sanoa teille enemmän. Muistan Dickin ja kaikki kuluneet\nvuodet. Mutta muistan hänet myöskin tänään ja huomenna. En voi sietää\najatusta, että joku ihminen säälisi Dickiä, että te säälisitte häntä\nkuten teidän pitäisi, kun sanon rakastavani teitä enemmän. Sen vuoksi\nen ole varma. Sen vuoksi otan niin nopeasti takaisin, mitä sanon, enkä\ntiedä mitään.\"\n\n\"Kuolisin häpeästä, jos joku säälisi minun vuokseni Dickiä. Sen tekisin\ntodellakin. Häntä ei ole milloinkaan koko elämässään hellitelty. Hän on\naina ollut ensimmäinen -- älykäs, suruton, voimakas ja voittamaton. Ja\nmikä on enemmän, hän ei ole ansainnut myötätuntoa. Ja nyt se on minun\nvikani -- minun ja teidän, Evan.\"\n\nHän työnsi nopeasti pois Evanin käden.\n\n\"Ja jokainen teko, jokainen kosketus meidän välillämme tekee hänet\nmyötätuntoa ansaitsevaksi. Ettekö ymmärrä, miten monimutkainen asia on\nminulle? Ja sitten minun oma ylpeyteni.\"\n\n-- -- --\n\n\"Miksi kerrotte tätä kaikkea minulle Dickistä?\" kysyi Graham erään\ntoisen kerran, kun he ratsastivat rinnakkain. \"Pitääksenne minua\netäämpänä? Puolustautuaksenne minua vastaan?\"\n\nPaula nyökkäsi ja sanoi sitten nopeasti: \"En, en aivan. Te tiedätte,\netten halua pitää teitä matkan päässä. Puhun, koska Dick on niin usein\najatuksissani. Kaksitoista vuotta hän on täyttänyt koko minun sieluni,\nmuistakaa se. Tällainen tilanne! Te rikotte ihanteellisen avioliiton.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi Graham. \"Enkä pidä tungettelijan osasta. Sen\nsijaan, että matkustaisin, tahdotte te itsepintaisesti, että minun\npitäisi tunkeutua toisen oikeuksiin. Enkä minä voi sitä auttaa.\nKoettelen ajatella jotakin muuta kuin teitä. Kirjoitin aamupäivällä\npuoli lukua, tiedän, että se on viheliäistä ja on kirjoitettava\nuudelleen. Mitä on Etelä-Amerikka teihin verrattuna? Ja kun tulen\nlähellenne, kiedon käsivarteni ympärillenne ennen kuin tiedän mitä\nteen. Ja te haluatte, että se olisi vyötäisillänne, sen tiedän.\"\n\nPaula antoi hevosen juosta, mutta sanoi sitä ennen veitikkamaisesti\nhymyillen:\n\n\"Niin, haluan sen olevan siellä -- armas tungettelija.\"\n\n-- -- --\n\nPaula antoi perään ja taisteli vastaan samalla kertaa.\n\n\"Minä rakastan miestäni -- älkää unohtako sitä milloinkaan\", saattoi\nhän joskus sanoa Grahamille, mutta seuraavassa hetkessä hän oli tämän\nkäsivarsilla.\n\n-- -- --\n\n\"Kerrankin on meitä, jumalan kiitos vain kolme\", huudahti Paula\ntarttuen Dickin ja Grahamin käsiin sekä vieden heidät suuren huoneen\nsohvalle. \"Tulkaa, istukaamme ja kuulkaamme surullisia tarinoita\nkuninkaiden kuolemasta. Tulkaa, hyvät herrat ja jalot juomaveikot, me\npuhumme Armageddonista, jossa aurinko viimeisen kerran laskee.\"\n\nHän oli hyvin eloisa ja kummastuneena Dick näki hänen sytyttävän\nsavukkeen. Saattoi lukea sormilla ne savukkeet, jotka Paula oli\nkahdentoista vuoden aikana polttanut ja sen hän oli tehnyt ainoastaan\nsen vuoksi, ettei joku polttava naisvieras olisi tuntenut itseään\nvaivatuksi. Ja kun Dick sekoitti grogin itselleen sekä Grahamille,\nhämmästytti Paula häntä pyytämällä, että hänkin saisi itselleen pienen\npienen pisaran.\n\n\"Tämä on viskyä\", varoitti Dick.\n\n\"Oh, vain hyvin, hyvin vähän\", pyysi Paula, \"ja sitten olemme kaikki\nhyviä ystäviä sekä alamme puhella maailmasta. Sen jälkeen laulan teille\nValkyrian.\"\n\nHän otti keskusteluun osaa enemmän kuin tavallisesti ja koetti saada\nmiestään puhumaan. Dick huomasi sen, mutta antoi perään ja innostui\npian puhumaan valkoisista maailmanvalloittajista. Hän koettaa saada\nDickin kilpailemaan, ajatteli Graham. Mutta Paula tuskin ajatteli sitä\npuolta asiasta, hän vain nautti nähdessään yhdessä nuo kaksi, jotka\nmolemmat olivat hänen. \"Puhutaan niin paljon 'suurriistasta'\", ajatteli\nhän kerran itsekseen, \"mutta onko milloinkaan kukaan nainen voittanut\nylpeämpää 'suurriistaa' kuin tämä?\"\n\nHän istui jalka toisen päällä sohvankulmassa, josta saattoi päätään\nkääntämättä nähdä Grahamin puoleksi makaavan mukavassa suuressa\ntuolissa Dickin loikoillessa hänen vieressään tyynyllä. Ja aina kun\nhe puhuivat, siirtyivät hänen silmänsä toisesta toiseen ja heidän\npuhuessaan kylmällä, raudankovalla kielellä saivat hänen silmänsä\nsamanlaisen ilmeen, niin että hän saattoi katsoa kylmäverisesti Dickiin\ntuntematta sitä myötätuntoa, joka oli useiden päivien aikana tuon\ntuostakin häntä kiduttanut.\n\nHän oli ylpeä Dickistä -- mutta ei surkutellut häntä enää. He olivat\noikeassa. Elämä oli taistelua. He olivat olleet mukana sellaisessa\nkilpailussa, taistelleet sellaisia taisteluja, miksikä ei siis hän? Ja\nkatsellessaan heitä toisti hän tuon kysymyksen itselleen.\n\nHe, nämä miehet, eivät olleet itsensä kiduttajia. Heidän on täytynyt\nsiinä menneisyydessä, josta he niin salaperäisesti astuivat hänen\ntielleen, elää hyvin vapaasti. Heillä oli ollut päiviä ja öitä, jotka\novat naisilta kielletyt -- sellaisilta naisilta kuin hän. Mitä tulee\nDickiin, niin oli epäilemättä -- hän oli kuullut siitä kuiskeitakin\n-- hänen villissä seikkailuelämässään ollut muitakin naisia. Miehet\nolivat miehiä, ja nuo kaksi olivat niin miehekkäitä! Hän tunsi\nmustasukkaisuutta noita tuntemattomia naisia kohtaan, jotka olivat\nolleet olemassa ja hänen sydämensä kovettui.\n\nMyötätunto? Miksi hän tuntisi enemmän myötätuntoa kuin hänelle\nosoitettiin? Koko asia oli liian suuri, liian luonnollinen\nherättääkseen myötätuntoa. He pelasivat korkeata peliä eivätkä kaikki\nsaattaneet voittaa. Hän antoi mielikuvituksensa harhailla ja ajatteli\nratkaisua. Tähän asti ei hän ollut uskaltanut sitä tehdä, mutta grogi\noli tehnyt hänet rohkeaksi. Hänestä tuntui kuin kuulisi tuomiota\njulistettavan, hämärästi, epäselvästi, mutta peloittavasti.\n\nHän heräsi haaveistaan nähdessään edessään Dickin käden, joka oli\nkoetteleviniaan vangita tyhjää ilmaa, johon Paula oli koko ajan\ntuijottanut.\n\n\"Näetkö näkyjä?\" kiusoitteli Dick, kun heidän silmänsä kohtasivat.\n\nDickin silmät nauroivat, mutta niissä piili jotakin, joka sai Paulan\nluomaan katseensa alas. Dick tiesi kaikki. Nyt oli Paula aivan varma.\nHän oli nähnyt sen miehensä silmistä ja juuri se oli saanut hänet\nluomaan katseensa alas.\n\nDickin puhuessa ojentautui Paula ottamaan hänen puoleksi tyhjennetyn\nlasinsa ja maisteli siitä.\n\nSai käydä miten tahansa, ajatteli Paula, mutta hän olisi mukana\nloppuun asti. Kaikki oli mielettömyyttä, mutta se oli elämää. Hän ei\nmilloinkaan ennen ollut elänyt näin ja tämä oli hintansa arvoista,\nsaipa siitä maksaa miten paljon hyvänsä. Rakkaus? Oliko hän koskaan\nrakastanut Dickiä sillä tavoin kuin nyt tunsi voivansa rakastaa? Oliko\nhän kaikkina näinä vuosina pitänyt lämmintä kiintymystä rakkautena?\nHänen silmänsä hehkuivat katsoessaan Grahamiin ja hän tunsi, että tämä\noli temmannut hänet puoleensa tavalla, jota Dick ei ollut milloinkaan\ntehnyt.\n\nHän oli tottumaton väkeviin juomiin, hänen sydämensä alkoi sykkiä\nkiivaammin ja Dick, joka tuon tuostakin silmäsi häneen, ymmärsi syyn\nhänen silmiensä loistoon ja poskiensa lämpimään punaan.\n\nDick puhui yhä vähemmän ja vähemmän, keskustelu maailmankulkijoista\nsammui, koska kaikki olivat asioista yhtä mieltä. Vihdoin hän katsoi\nkelloonsa, ojentautui, haukotteli ja sanoi:\n\n\"Aika nukkua. Valkoisen miehen pää olla hyvin uninen. Grogi lisää,\nEvan?\"\n\nGraham nyökkäsi, sillä molemmat tunsivat tarvitsevansa jotakin\nelähdyttävää.\n\n\"Myöskin sinulle, mrs Finkelman?\" kysyi Dick Paulalta.\n\nMutta tämä pudisti päätään askaroiden pianon luona ja pannen syrjään\nnuotteja, sillä aikaa kun herrat laittoivat juomaansa.\n\nGraham sulki Paulalle pianon Dickin odottaessa ovella, niin että hän\nmennessään oli muutamia askeleita heidän edellään. Kulkiessaan sammutti\nGraham hänen neuvojensa mukaan lamput halleissa. Dick odotti siellä,\nmissä tiet erosivat ja Grahamin piti sanoa hyvää yötä lähteäkseen\ntorniinsa. Ainoa palava lamppu sammui. \"Ei, tyhmeliini, ei sitä!\" kuuli\nDick Paulan sanovan. \"Nythän olemme uppopimeässä.\"\n\nDick ei kuullut mitään, mutta pimeys sanoi hänelle kaikki. Hän kirosi\nitseään ja entisiä syleilyjään pimeässä, sillä niiden ansiosta hän\ntiesi nopeasta syleilystä, joka tapahtui, ennen kuin valo jälleen\nsytytettiin. Hänellä ei ollut rohkeutta katsoa heitä kasvoihin, kun he\ntulivat hänen luokseen. Hän ei halunnut nähdä Paulan avonaisen katseen\npainuvan alas ja oli sytyttävinään savuketta, samalla kun vaivasi\npäätään keksiäkseen luonnollisen tavan toivottaa hyvää yötä.\n\n\"Miten on kirjan laita? Monesko luku on menossa?\" huusi hän Grahamin\njälkeen, kun Paula tarttui hänen käteensä.\n\nKäsi kädessä, leijaillen, hypellen ja loruillen kuten pikku tyttö, meni\nPaula edelleen Dickin kanssa, joka itsekseen tuumaili, mikä viekkaus\nhänellä oli mielessä välttääkseen hyvänyönsuudelmaa.\n\nPaula ei nähtävästi ollut keksinyt mitään, ennen kuin he tulivat\nkohdalle, jossa tiet heidän huoneisiinsa erosivat. Yhä heilutellen\nDickin kättä ja naureskellen kuin lapsi hän seurasi miestään tämän\ntyöhuoneeseen. Siellä Dick antoi perään. Hänellä ei ollut voimia eikä\nsydäntä odottaa, kunnes Paula keksisi jotakin.\n\nHän oli äkkiä muistavinaan jonkin asian, johti Paulan kirjoituspöytänsä\nluo ja otti erään kirjeen.\n\n\"Minun piti lähettää tähän vastaus varhain huomenaamuna ensimmäisellä\nautolla\", selitti hän alkaen sanella parlografiin.\n\nYhä Paula piteli hänen kädestään, mutta kun hän oli sanellut\nensimmäisen lauseen, tunsi hän jäähyväispuristuksen ja kuuli Paulan\nkuiskaavan hyvää yötä.\n\n\"Hyvää yötä, pikku tyttö\", vastasi Dick koneellisesti ja jatkoi\nsaneluaan, ikäänkuin olisi unohtanut vaimonsa poistumisen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nMonta kertaa aamun kuluessa sanellessaan mr Blakelle vastauksia Dick\noli sanomaisillaan, että enempi kirjeenvaihto saisi jäädä.\n\n\"Soittakaa Hennesylle ja Mendenhallille\", sanoi hän Blakelle, kun\ntämä kello kymmenen kokosi muistiinpanonsa ja nousi mennäkseen. \"He\novat, arvatenkin tallissa. Sanokaa heille, etteivät tule tänään, vaan\nhuomenna.\"\n\nBonbright tuli sisään valmiina kirjoittamaan muistiin seuraavan tunnin\nkuluessa tapahtuvat keskustelut Dickin ja hänen päällysmiehensä välillä.\n\n\"Mr Hanley pyytää saada puhella heti kanssanne, mr Forrest\", sanoi hän\nja lisäsi nähdessään tyytymättömyyden rypyn isäntänsä otsalla: \"Asia\nkoskee putkijohtoa Buckeyestä. Piirustuksissa on jotakin hullusti,\nsanoi hän -- jokin vakava erehdys.\"\n\nDick antautui ja keskusteli koko tunnin ranchin asioista esimiestensä\nja työnjohtajiensa kanssa.\n\nKerran, kesken keskusteluaan lampaidenpesusta mr Wardmanin kanssa,\nnousi hän kirjoituspöytänsä äärestä ja meni ikkunan luo. Hänet oli\nhoukutellut sinne kavionkopse, puheensorina ja Paulan nauru.\n\n\"Käyttäkää Montanareseptiä, -- lähetän siitä teille tänään kopion\",\njatkoi hän katsoen ulos ikkunasta.\n\nNeljä ratsastajaa meni ohi. Paula ratsasti Martinezin ja Froeligin,\nmaalarin ja kuvanveistäjän välissä, jotka olivat saapuneet aamujunalla.\nGraham ratsasti Selimillä kappaleen matkaa heidän takanaan. Dick teki\nsen johtopäätöksen, että seurue pian jakautuisi parittain.\n\nHeti yhdentoista jälkeen hän lähti masentuneena ja hermostuneena\nkävelemään. Hän meni pieneen taulukokoelmaan, jossa olivat Paulan\nvalituimmat, maalaukset, etsaukset sekä marmorit ja pronssijäljennökset\nhänen suosimistaan eurooppalaisissa taidekokoelmissa olevista\nkuvanveistoksista. Hän kulki umpimähkään huoneissa, tiesi tuskin mitä\nnäki, mutta tarkasteli kaikkea hellin katsein. Kuten aina Paulan luona,\noli täälläkin kaikki hänelle luonteenomaista. Mutta kun Dick vilkaisi\nkylpyhuoneeseen, ei hän olisi voinut olla huomaamatta, vaikka henkensä\nolisi ollut kysymyksessä, että suihku vuosi hiukan ja että tänne oli\nlähetettävä peltiseppä.\n\nHän silmäsi tietenkin sivumennessään atelieehen ja oli varustautunut\nsiihen, ettei tapaisi siellä mitään uusia töitä, mutta pettyi, sillä\nhänen silmänsä kohtasivat oman muotokuvansa. Hän tunsi Paulan tavan\nkopioida asentoja ja viivoja valokuvista sekä täyttää ilmeet ja\nmuut muistista. Kuva, jota hän nyt oli käyttänyt, oli onnistunut\nsilmänräpäyskuva Dickistä hevosen selässä. Outlaw oli vasten\ntavallisuutta seisonut silmänräpäyksen hiljaa ja Dick, joka piti\nhattua kädessään, oli tietämättä mitään uhkaavasta kuvansieppauksesta,\nkatsonut suoraan kameraan. Ei mikään ammattivalokuvaaja olisi\ntavannut yhdennäköisyyttä paremmin. Paula oli antanut suurentaa siitä\nrintavalokuvan ja työskenteli nyt sen mukaan.\n\nDick hätkähti ja katsoi lähempää alettuun muotokuvaan. Oliko tämä hänen\nomansa, tämä silmien ja koko kasvojen ilme Hän katsoi valokuvaan.\nSiellä sitä ei ollut. Hän meni peilin luo, antoi kasvojensa tyyntyä ja\najatteli Paulaa sekä Grahamia. Ilme tuli vähitellen hänen kasvoilleen\nja silmiinsä. Hän meni takaisin muotokuvan luo ja vertaili. Paula\ntiesi! Paula tiesi hänen tietävän! Paula oli saanut tietää sen häneltä,\nhuomannut hänen kasvojensa ilmeen ja siirtänyt sen muististaan\nkankaalle.\n\nPaulan kiinalainen kamarineiti Oh Dear tuli pukuhuoneesta, ja Dick\ntarkkasi häntä salaa hänen lähestyessään. Hänen silmänsä olivat maahan\nluodut ja hän näytti olevan syvissä ajatuksissaan. Dick pani merkille\nhänen kasvojensa surullisen ilmeen. Hän oli selvästi masentuneessa\nmielentilassa.\n\n\"Näyttää siltä, kuin alkaisivat kaikkien meidän kasvomme kuvastaa yhtä\nja toista\", tuumi Dick.\n\n\"Hyvää huomenta, Oh Dear\", sanoi hän.\n\nKun tämä vastasi tervehdykseen, luki Dick itseensä suunnatusta\nkatseesta myötätuntoa. Oh Dear oli häntä itseään lukuunottamatta\nensimmäinen, joka tiesi jotakin. Olihan luonnollista, että hän, nainen,\njoka oli niin paljon yhdessä Paulan kanssa, arvaisi salaisuuden.\n\nOh Dearin huulet värisivät, hän väänteli vapisevia käsiään ja käytti\nnähtävästi koko sielunvoimansa saadakseen esille muutamia sanoja.\n\n\"Mr Forrest\", alkoi hän sammaltaen, \"te ehkä ajatella minä tyhmä, mutta\nminä tahtoa puhu jotakin. Te hyvin hyvä mies. Te hyvin hyvä minun vanha\näiti. Te hyvin hyvä minulle pitkä, pitkä aika...\"\n\nHän epäröi, kostutti huuliaan kielellä, kohotti sitten urheasti\nkatseensa ja jatkoi:\n\n\"Mrs Forrest olla varmasti...\"\n\nMutta Dickin kasvot tulivat niin ankariksi, että hän keskeytti\nhämillään ja punastui, kuten Dick otaksui, häpeästä ajatuksen vuoksi,\njonka oli tuomaisillaan julki.\n\n\"Mrs Forrest maalaa hyvin kaunista taulua\", sanoi Dick antaakseen\nhänelle keinon päästä pulasta.\n\nKiinalaistyttö huokasi ja sai silmiinsä saman myötätuntoisen ilmeen\nkatsellessaan kauan Dickin muotokuvaa.\n\nHän huokasi jälleen, mutta Dick ymmärsi hänen sävynsä\nvälinpitämättömyyden, kun hän vastasi: \"Niin, mrs Forrest tehdä hyvin\nkaunis taulu.\"\n\nHän katsoi äkkiä Dickiin terävästi, tutki hänen kasvojaan, kääntyi\nsitten tauluun ja osoitti silmiin.\n\n\"Ei hyvä\", arvosteli hän.\n\nHänen äänensä oli terävä, siinä oli vivahdus suuttumusta.\n\n\"Ei hyvä\", sanoi hän vielä kovemmin ja terävämmin olkansa yli\nmennessään Paulan makuuhuoneeseen.\n\nDick ojentautui tiedottomasti terästäytyen kohtaamaan sitä, jonka piti\nnyt pian tapahtua. Niin, tämä oli lopun alku. Oh Dear tiesi. Pian\ntietäisivät muutkin, kaikki saisivat tietää sen. Ja hän oli tavallaan\niloinen, iloinen, että tämä kiduttava jännitys pian loppuisi.\n\nMutta pois mennessään hän vihelteli iloista laulunpätkää ilmoittaakseen\nOh Dearille, että maailma vielä kiersi hauskasti hänen ympärillään,\nkoska hän ei tiennyt mitään. -- -- --\n\nSamana iltapäivänä, kun Dick oli Martinezin, Froeligin ja Grahamin\nkanssa ulkona, hiipi Paula hänen huoneeseensa.\n\nOma valokuvansa, makuuhuoneen ainoa taulu, kiinnitti Paulan huomiota.\nSe riippui ilmapuntarien ja lämpömittarien alla, sillä suunnalla, jonne\nDick useimmiten katsoi, sen hän tiesi. Saamastaan mielijohteesta hän\nkäänsi hymyilevät kasvonsa seinään päin ja katsoi sitten vuoroin taulun\nsileätä takasivua ja Dickin vuodetta. Nopein, pelästynein liikkein\nhän käänsi kuvan oikein päin. Se kuului tänne, ajatteli hän; niin, se\nkuului tänne.\n\nHän huomasi seinällä, käden ulottuvilla vuoteesta, kotelossaan olevan\nsuuren revolverin. Hän ojensi kätensä ja kohotti hiukan sen perää. Se\noli, kuten hän oli odottanutkin, hyvin löysässä -- Dickin tavallinen\ntapa. Miten kauan sitten sitä lie tarvittukaan, saattoi olla varma,\nettei revolveri milloinkaan saanut ruostua koteloonsa kiinni.\n\nTyöhuoneessa hän pysähtyi kirjahyllyn eteen: kumartui suljetuin silmin\nkirjanselkiä vastaan ja painoi niihin poskensa. Oh, Dick, Dick --\nhänen ajatuksensa häipyi synkkään mielialaan ja kuoli, sillä hän ei\nuskaltanut ajatella loppuun.\n\nKirjoituspöytä oli niin Dickin tapainen. Ei mitään epäjärjestystä.\nEi mikään, lukuunottamatta teräslankaista, koneella kirjoitettujen\nkirjeiden täyttämää koria ja pakkaa keltaista paperia, jolle hänen\nsihteerinsä kirjoitti Eldoradosta puhelimitse ilmoitetut sähkösanomat,\nosoittanut täällä työskenneltävän. Hän silmäsi välinpitämättömästi\nylimmäisen paperin ensimmäisiä rivejä ja tapasi ilmoituksen, joka\nherätti hänen vilkasta mielenkiintoaan ja hämmästytti häntä. Jeremy\nBraxton oli kuollut -- hyväsydäminen, ystävällinen jättiläinen\nJeremy Braxton. Villiintyneet meksikolaiset maatyöläiset olivat\nsurmanneet hänet vuoristossa hänen koettaessaan paeta Harvestista\nArizonaan. Sähkösanoma oli kahden päivän vanha. Dick oli tiennyt sen\nkaksi päivää, muttei ollut tahtonut tehdä häntä surulliseksi. Ja se\nmerkitsi enemmänkin. Merkitsi rahallista tappiota. Merkitsi sitä, että\nliikeasiat Harvest-kaivoksissa olivat hyvin huonolla kannalla.\n\nJeremy oli kuollut. Huone tuntui äkkiä kylmältä. Hän värähti. Sellaista\noli elämä -- kuolema seisoo aina vaanimassa. Ja hänen oma nimetön\nkauhunsa kohosi hänen eteensä. Hän näki tuomion. Tuomion -- kenelle?\nHän ei koettanut sitä arvata. Se riitti, että tuomio oli tuleva. Hänen\nmielensä oli siitä raskas, rauhallinen huone tuntui kärsivän siitä\nhänen kulkiessaan hitaasti edelleen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\n\"Pikkurouvassa jokin muistuttaa lintua\", sanoi Terrence ottaessaan\ncocktailin tarjottimelta, jota Oh Ho kantoi.\n\nOli päivällisen edellinen tunti, Graham, Leo ja Terrence Mc Fane olivat\nsattuneet tapaamaan herrojen salongissa.\n\n\"Ei, Leo\", varoitti irlantilainen nuorta runoilijaa. \"Tyydy yhteen.\nSinä olet jo aivan punainen. Jos otat vielä yhden, niin palat. Sinulla\nei ole mitään oikeutta sekoittaa yhteen kauneutta ja alkoholia tyhmässä\npäässäsi. Jätä väkijuomat meille vanhemmille. Juomarin ja juoman\nvälillä täytyy olla eräänlainen veriside. Sinussa ei sitä ole. Minä\nsitä vastoin...\"\n\nHän tyhjensi lasinsa ja maiskutteli kieltään. \"Tämä on naisten juomaa\",\nsanoi hän pudistaen päätään. \"Minulle tämä ei merkitse mitään. Se ei\nvaikuta. Ja siinä on ilkeä sivumaku. Oh Ho, poikaseni\", huusi hän\nkiinalaiselle, \"sekoita minulle viskygrogi suuren suureen lasiin --\nhyvin väkevä.\"\n\nHän näytti sormillaan kuinka paljon viskyä pitäisi olla ja Oh Hon\nkysymykseen, mitä lajia pitäisi olla, vastasi hän: \"Skottilaista tahi\nirlantilaista -- kumpaa tahansa.\"\n\nGraham pudisti päätään ja nauroi irlantilaiselle. \"Minua ette voi juoda\npöydän alle, Terrence. En ole unohtanut, mitä teitte O'Haylle.\"\n\n\"Se oli onnettomuus, pyydän teitä uskomaan sen\", kuului vastaus.\n\"Väitetään, että kun ei ole oikeassa mielentilassa, vaikuttaa visky\nkuin nuijanisku.\"\n\n\"Ja teihin itseenne --?\" kysyi Graham. \"En ole koskaan saanut\nnuijaniskua. Minä olen mies, jolla on tavattoman harvoja kokemuksia.\"\n\n\"Mutta mitä te sanoittekaan mrs Forrestista\", kysyi Leo rukoilevasti.\n\"Kuului siltä, kuin olisi siitä tullut jotakin kaunista.\"\n\n\"Miten olisi muu mahdollistakaan?\" sanoi Terrence moittien. \"Kuten\nsanoin, hänessä on jotakin lintumaista -- ei tuota pientä, hyppivää\nlajia, eikä hentomielistä kyyhkystä, vaan hauskaa lintua, sellaista\nkuin kanarialinnut, joiden näette kylpevän suihkulähteessä ja jotka\naina visertävät sekä laulavat ja omaavat pienen, hehkuvan kultasydämen\nreippaassa rinnassaan, sellainen on pikkurouva. Olen tutkinut häntä\ntarkoin.\"\n\n\"Kaikki on hänestä yhtä ihanaa -- tamman hopeinen hirnunta,\nlammaslaumat viileänä aamuna, kauniit angoravuohet, jotka reunustavat\nvuoren jyrkänteitä kuin silkkikirjailu, purppuranpunaiset ruusut\naidan vieressä, pitkät, kuivat ruohot tien ohessa, auringonpolttamat\nkukkulat, keltaisenruskeat, kuin kokoonkyyristynyt leijona -- ja olenpa\nnähnyt pikkurouvan nauttivan intohimoisesti antaessaan kaulansa ja\nkäsivartensa saada aurinkokylpyjä siunatussa auringonpaisteessa.\"\n\n\"Hän on kauneuden sielu\", mutisi Leo. \"Saattaa ymmärtää, kuinka miehet\nmenevät kuolemaan sellaisten naisten takia kuin hän.\"\n\n\"Ja kuinka miehet elävät ja rakastavat heitä, noita armaita olentoja\",\nsanoi Terrence. \"Kuulkaa, mr Graham, kerron teille salaisuuden.\nMe, filosofit, elämän haaksirikkoiset, muodostamme rakastajien\nveljeskunnan. Ja meidän sydämemme haltijatar on sama pikkurouva. Me,\njotka voimme puhella ja uneksia kaiket päivät, emmekä liikuttaisi\nsormeakaan Jumalan, isänmaan tahi paholaisen puolesta, olemme\npikkurouvan vannoutuneita ritareita.\"\n\n\"Kuolisimme hänen puolestaan\", vakuutti Leo taivuttaen hitaasti päätään.\n\n\"Ei, poika, me eläisimme ja taistelisimme hänen puolestaan, kuolema on\nniin helppo.\"\n\nMikään tästä ei välttynyt Grahamin huomiolta. Poika ei ymmärtänyt\nmitään, mutta irlantilaisen sinisistä silmistä, jotka katselivat\nteräsharmaiden hiusten alta, näkyi kirkas tilanteen ymmärtämys.\n\nPortaista kuului miesääni ja kun Martinez sekä Dar Hyal tulivat sisään,\nsanoi Terrence:\n\n\"Näyttää olevan kaunis ilma Catalinassa ja tonnikalat tarttuvat\nmainiosti.\"\n\nOh Holla oli coctaileja tarjotessaan kiire, sillä Hancock ja Troelig\ntulivat heti sen jälkeen. Terrence joi puolueettomasti, mitä lajia\nkiinalainen hänelle tarjoilikaan. Oh My astui sisään kädessään\nkokoonkääritty paperi ja epäröi, kenelle hän sen luovuttaisi.\n\n\"Tänne, vääräsäärinen taivaallinen sanansaattaja\", sanoi Terrence\nviitaten hänet luokseen.\n\n\"Tämä on hyvin nöyrään sävyyn laadittu anomuskirjelmä\" selitti Terrence\nsilmäiltyään sisällystä: \"Ernestine ja Lute ovat saapuneet, tämä on\nheiltä. Kuulkaa.\" Ja hän luki: \"Oi, jalot ja kunniakkaat jäärät,\nkaksi köyhää ja nöyrää uuhta, jotka kulkevat metsässä yksin, anovat\nalamaisimmasti lupaa saada tulla lyhyeksi hetkeksi ennen päivällistä\nteidän karsinaanne.\"\n\n\"Yhtäläisyys on hiukan ontuva\", sanoi Terrence, \"mutta tarkoitus on\nhyvä. Se on Dickin sääntö ja hyvä sääntö -- herrojen salongissa ei\nmitään hameita ilman herrojen yksimielistä suostumusta. Onko lauma\nvalmis vastaamaan kysymykseen? Kaikki, jotka suostuvat, sanovat: pää.\n-- Onko kellään mitään lisättävää? Katson kysymyksen ratkaistuksi\nmyönteiseen suuntaan.\"\n\n\"Oh My, lennä pakottavilla kantapäilläsi ja tuo naiset sisään.\"\n\n-- -- --\n\nPäivällinen sinä iltana oli samanlainen kuin kaikki muutkin\npäivälliset, joissa viisaat miehet olivat läsnä. Dick oli yhtä\ntaistelunhaluinen kuin ennenkin iskien Hancockin kanssa yhteen\nBergsonista ja hänen metafysiikastaan.\n\nEi pöydässä enempää kuin myöhemminkään illalla kukaan voinut aavistaa,\nettei Dickin laita ollut oikein. Hän näytti tahtovan juhlia Luten\nja Ernestinen paluuta. Innostus tarttui Paulaan, joka auttoi häntä\nkaikissa hänen kujeissaan, joilta ei yksikään säästynyt.\n\nHauskinta oli \"tervetuliaissuudelma\". Siitä ei päässyt kukaan. Graham\nsai kunnian ottaa sen ensimmäisenä vastaan saadakseen sitten olla\ntoisten tappion todistajana, kun he yksi kerrallaan saivat tulla sisään.\n\nDickin johtamana tuli Hancock huoneeseen ja pysähtyi Paulan sekä tämän\nsisaren eteen, jotka seisoivat keskellä lattiaa riviinasetetuilla\ntuoleilla. Hän mittasi heitä epäluuloisesti silmillään ja halusi\nitsepäisesti kulkea heidän tuoliensa ympäri. Mutta heissä ei näyttänyt\nolevan mitään tavatonta, paitsi että jokaisen päässä oli pehmeä miehen\nhuopahattu.\n\n\"Tästä tulee hauskaa\", sanoi Hancock seisoessaan heidän edessään.\n\n\"Niin, niin tulee\", vakuutti Dick. \"Ranchin kauneimpina edustajina\nantavat he sinulle tervetuliaissuudelman. Valitse nyt, Aaron.\"\n\n\"Suutelevatko kaikki kolme minua?\" kysyi Aaron.\n\n\"Ei, valitse yksi, jonka on annettava sinulle suutelo.\"\n\n\"Eivätkö valitsematta jääneet katso itseään loukatuksi?\" kysyi Aaron.\n\n\"Onko täysparta esteenä?\" kuului hänen seuraava kysymyksensä.\n\n\"Ei ollenkaan\", vakuutti Lute. \"Olen aina tuuminut, miltä tuntuisi\nsuudella mustaa täyspartaa.\"\n\n\"Kaikki filosofit tulevat tänä iltana suudeltavaksi, niin että teidän\non kiiruhdettava\", sanoi Ernestine: \"Toiset odottavat. Minä en ole\nmuuten koskaan suudellut timoteipeltoa.\"\n\n\"Kenet valitset?\" tiukkasi Dick.\n\n\"Ikäänkuin olisi valinnan varaa!\" vastasi Hancock halveksivasti. \"Minä\nsuutelen valtijatartani -- pikkurouvaa.\"\n\nKun hän ojensi huulensa, kumartui Paula alas ja sisäänpainetun\nhuopahatun kuopasta ruiskahti vesisuihku hänen kasvoilleen.\n\nKun Leon vuoro tuli, valitsi hän urhoollisesti Paulan ja oli pilata\nkoko leikin kumartuessaan suutelemaan tämän hameenlievettä.\n\n\"Ei kelpaa\", sanoi Ernestine. \"Sen pitää olla oikea suutelo. Uusi\nsuudelma siis.\"\n\n\"Suudelkaa minua\", pyysi Ernestine pelastaakseen hänet vaikeudesta.\n\nLeon näytti kiitolliselta ja tarjosi huulensa, mutta taivuttamatta\nriittävästi päätään, niin että sai veden Luten hatusta niskaansa.\n\n\"Kaikkien kolmen on suudeltava minua, joten paradiisin riemut tulevat\nkolminkertaisiksi\", kuului Terrencen tapa suoriutua vaikeudesta\nja palkinnoksi kohteliaisuudestaan sai hän kolme hatullista vettä\nsilmilleen.\n\nDickin iloisuus kasvoi. Ei kukaan olisi voinut näyttää viattomammalta\nkuin hän mitatessaan Froeligia ja Martinezia ovea vasten ratkaistakseen\nheidän kiistansa, kumpi heistä oli pitempi.\n\n\"Polvet suorina, päät taaksepäin\", komensi Dick. Kun heidän päänsä\nkoskettivat ovea kuului toiselta puolen valtava rummunpärrytys, niin\nettä tuntui siltä, kuin olisi heitä vasaroitu suoraan päähän. Ovi\navattiin ja sen takana nähtiin Ernestine seisovan kummassakin kädessään\ngongongvasara.\n\nKesken yleistä hilpeyttä saapuivat Masonit, Watsonit ja koko heidän\nWickenberg-seurueensa.\n\nDick vaati nyt, että kaikki äskentulleet nuoret herrat saisivat\ntervetuliaissuudelman. Mutta yleisessä sorinassa, kun kaikki vaihtoivat\ntervehdyksiä toistensa kanssa, ei häneltä jäänyt kuulematta Lottie\nMasonin lause: \"Ah, hyvää iltaa, mr Graham, luulin teidän matkustaneen.\"\n\nHeti sen jälkeen hän näki Lottien heittävän terävän, tutkivan katseen\nPaulaan, kun tämä sattui tulemaan Grahamin luo, ja sanoi hänelle\njotakin.\n\nEi vielä, ajatteli Dick. Lottie ei tiennyt mitään. Mutta hän epäili,\neikä mikään, siitä oli Dick varma, voisi näissä olosuhteissa ilahduttaa\nhänen naissydäntään enempää kuin se, että huomaisi Paulan olevan yhtä\nnaisellisen heikon kuin hän itsekin.\n\nLottie Mason oli pitkä, tumma kaksikymmentäviisivuotias, kieltämättä\nkaunis ja mikäli Dick oli kokenut, eittämättömän rohkea. Jonkin\naikaa sitten Dick oli hänen hienojen koukkujensa johdosta tehnyt\nitsensä syypääksi mielistelemiseen, jonka ei kuitenkaan ollut antanut\nmennä niin pitkälle, kuin Lottie olisi halunnut. Asia ei ollut hänen\npuoleltaan vakava. Eikä hän ollut antanut sen tulla vakavaksi\nLottienkaan puolelta. Mutta mielistely oli mennyt siksi pitkälle, että\nhän tänä iltana odotti näkevänsä ensimmäisen epäilyn merkin Lottiessa\npikemmin kuin kenessäkään muussa Wickenbergnaisessa.\n\n\"Kyllä, hän tanssii mainiosti\", kuuli Dick Lottien sanovan puoli tuntia\nmyöhemmin pikku miss Maxwellille, juuri kun hän saapui paikalle. \"Eikö\nniin, Dick?\" vetosi kaunotar häneen viattoman näköisenä ja Dick tiesi\nhänen pitävän itseään silmällä.\n\n\"Kuka? Tarkoitatteko Grahamia?\" vastasi hän luonnollisimmalla äänellä.\n\"Tietysti. Mitä sanotte jos järjestäisimme erään tanssin ja antaisimme\nmiss Maxwellin nähdä sen? Oikeastaan täällä on vain yksi nainen, jonka\nkanssa Graham pääsee tilaisuuteen osoittamaan täyttä kykyään.\"\n\n\"Arvatenkin Paula\", sanoi Lottie.\n\n\"Paula tietysti. Te nuorethan ette osaa tanssia valssia. Ette\nole milloinkaan saaneet oppia sitä.\" Lottie pudisti päätään. \"Te\nopettelitte kenties hiukan ennen kuin uudet tanssit alkoivat\", korjasi\nDick lausettaan. \"No, minä panen Evanin ja Paulan tanssimaan, teistä\ntulee minun naiseni ja lyön vetoa, että me olemme ainoat parit.\"\n\nKun puoli valssia oli tanssittu, sanoi hän: \"Antakaamme heidän tanssia\nyksin. Se on näky jumalille.\"\n\nInnosta hehkuen hän seisoi katsomassa, kunnes Graham ja Paula\nlopettivat tanssin, sillä hän tiesi Lottien pitävän itseään salaa\nsilmällä.\n\nTanssi muuttui yleiseksi, ja kun oli lämmin ilta, avattiin ovet ulos.\nMilloin yksi, milloin toinen pari tanssi ovesta ulos pitkin kuun\nvalaisemaa puistotietä ja vihdoin tekivät sen kaikki.\n\n\"Millainen poika hän onkaan!\" sanoi Paula Grahamille, samalla kun\nhe kuulivat jokaisen ylistävän uuden yökameransa ominaisuuksia. \"Te\nkuulitte, kuinka Aaron pöydässä moitti ja Terrence puolusti hänen\näkkivarmuuttaan. Hän ei ole milloinkaan maailmassa kauhistunut mitään.\nHänen varmuutensa on aina osoittanut oikeutetuksi. Hän tietää, hän\ntietää ja kuitenkin hän on niin varma itsestään sekä minusta.\"\n\nKun miss Maxwell pyysi Grahamin tanssiin, jatkoi Paula yksin\najatuksiaan. Dick ei itse asiassa kärsinyt niin paljon. Ja sitä hänen\nolisi pitänyt odottaakin. Dick oli kylmäverinen filosofi. Hän ottaisi\nPaulan kadottamisen yhtä tyynesti kuin Mountain Ladin tai niinkuin\noli ottanut Jeremy Braxtonin kuoleman ja Harvest-kaivosten veden alle\nasettamisen.\n\nAjatellessaan sillä tavoin Paula paadutti itseään Dickin suhteen ja\nantautui hillittömästi hehkuvan tunteensa valtaan Grahamia kohtaan.\n\n\"Ei tarvita magneesiumvalaistusta\", kuului Dick selittävän. \"Se on\nsaksalainen keksintö. Valotetaan puoli minuuttia -- ja yövalaistus on\nriittävä. Parasta on, että kuva voidaan saada esiin sekä kopioida heti.\"\n\nUseat pyysivät Dickin hakemaan valokuvauskoneensa. Hän oli poissa\nkauemmin kuin oli aikonut, sillä Bonbright oli pannut hänen pöydälleen\nuseita Mexikon asioita koskevia sähkösanomia, joihin oli heti\nvastattava. Kamera kädessään Dick palasi takaisin. Tanssivat parit\nliukuivat pitkin puistokäytävää ja katosivat halliin; Dick nojasi\nerästä pylvästä vasten ja näki heidän tanssivan ohi. -- Viimeisinä\ntulivat Paula ja Evan. He pyörivät niin läheltä hänen ohitseen, että\nhän olisi voinut tavoittaa heidät kädellään. Mutta vaikka kuu valaisi\nkirkkaasti, eivät he häntä huomanneet He näkivät vain toisensa.\n\nViimeinen pari oli jo sisällä kun musiikki lakkasi. Graham ja Paula\npysähtyivät, Graham aikoi tarjota käsivartensa, kun Paula kiihkeästi\ntarrautui häneen kiinni. Hän oli varovaisempi ja koetti hellästi\nvastustaa, mutta toinen käsivarsi hänen kaulallaan Paula veti hänet\nluokseen ja suuteli häntä. Se oli salamannopea intohimoinen purkaus.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Paula otti hänen käsivartensa; he menivät\nsisään ja Paulan nauru kaikui reippaalta ja luonnolliselta.\n\nDick tarttui pylvääseen ja liukui hitaasti istuvaan asentoon. Sydän\npaisui hänen rinnassaan ja aiheutti tukehtumisen tunteen. Hän haukkoi\nilmaa. Kirottu sydän nousi ylös, tukahdutti ja heikensi häntä, kunnes\nhänestä tuntui, että se oli hänen hampaittensa välissä ja liukui vasta\nalas virkistävän ilman vaikutuksesta. Häntä värisytti ja hän tunsi hien\näkkiä nousevan joka kohtaan ruumiiseensa.\n\n\"Kuka on koskaan kuullut puhuttavan sydänsairaasta Forrest-suvusta?\"\nmutisi hän kuivaten kasvojaan yhä istuen lattialla ja nojaten\npylvääseen.\n\nGraham ei ollut suudellut Paulaa, ajatteli hän. Näytti kuin Paula\nolisi suudellut Grahamia. Se oli rakkautta, intohimoa. Hän oli nähnyt\nsen ja kun hän jälleen näki sen silmiensä edessä, tunsi hän sydämensä\nuudelleen nousevan kurkkuun. Voimakkaalla tahdonponnistuksella hän\nhillitsi itsensä ja nousi.\n\nHän teki pienen mutkan ja astui rohkeasti valaistuun huoneeseen\nvalmistautumattomana vastaanottoon, jonka sai.\n\n\"Oletteko nähnyt kummituksen?\" kysyi Lute.\n\n\"Oletteko sairas? -- Mistä on kysymys?\" kuului toisilta tahoilta.\n\n\"Mistä on kysymys.\" toisti Dick.\n\n\"Sinun kasvoistasi -- miltä sinä näytät!\" -- sanoi Ernestine. \"Jotakin\non tapahtunut. Mitä se on?\"\n\nSillä aikaa kun hän kokosi ajatuksiaan, pani hän merkille Lottie\nMasonin nopean katseen Grahamiin ja Paulaan sekä huomasi Ernestinenkin\nnähneen sen ja tehneen siitä johtopäätöksensä.\n\n\"Niin\", valehteli hän. \"Huonoja uutisia. Sain juuri tietää, että\nJeremy Braxton on kuollut. Murhattu. Meksikolaiset hyökkäsivät hänen\nkimppuunsa hänen ollessaan pakomatkalla Arizonaan.\"\n\n\"Oh, Jeremy, hän oli niin kunnon mies\", sanoi Terrence tarttuen Dickin\nkäsivarteen. \"Tule mukaan, poika, sinä tarvitset sydämenvahvistusta ja\nminä sekoitan sen sinulle.\"\n\n\"Oh, ei minua mikään vaivaa\", hymyili Dick, kohautti olkapäitään\nja ojentautuu \"Se koski minuun ensi hetkellä. Minulla ei ollut\npienintäkään epäilyä ettei Jeremy selviytyisi. Mutta he sieppasivat\nhänet ja kaksi insinööriä kaupanpäällisiksi. Siinä oli helvetillinen\ntaistelu He saivat kallion selkänojakseen ja pitelivät viidensadan\nhengen suuruista väkijoukkoa etäämpänä kokonaisen päivän ja yön. Sitten\nmeksikolaiset heittivät ylhäältä dynamiittia alas. No niin, siinä\nkaikki. Esityksesi on hyvä, Terrence. Tule mukaan.\"\n\nKuljettuaan muutamia askeleita hän kääntyi ja huusi yli olkansa: \"Tämä\nei saa lopettaa iloa. Tulen heti takaisin ottamaan valokuvan. Järjestä\nryhmä, Ernestine, ja pidä huolta, että se tulee hyvään valaistukseen.\"\n\nTerrence aukaisi seinään kätketyn, huoneen toisessa päässä olevan\nkaapin ja otti esiin lasit, sillä aikaa kun Dick sytytti sähkövalon ja\ntarkasteli kasvojaan pienestä peilistä.\n\n\"Nyt on kaikki kunnossa, kuten tavallisesti\", selitti hän.\n\n\"Se oli vain ohimenevä varjo\", sanoi Terrence kaataen viskyä. \"On kai\noikeus tuntea itsensä liikutetuksi kun kadottaa vanhan ystävän.\"\n\nHe kilistivät ja joivat.\n\n\"Vielä yksi\", sanoi Dick ojentaen lasinsa.\n\n\"Sanokaa kun riittää\", sanoi irlantilainen katsoen viskyyn joka kohosi\nlasissa.\n\nDick odotti, kunnes lasi oli puolillaan\n\nHe kilistivät jälleen ja joivat vaieten; Dick oli kiitollinen siitä\nrajattomasta sydämellisyydestä, jota hän luki Terrencen silmistä.\n\nHallissa Ernestine järjesteli uhreja valokuvausta varten ja koetti\nsalaa Lottien, Paulan ja Grahamin kasvoista hakea selitystä\nkiusalliseen tilanteeseen, joka tuntui ilmassa. Paulaan nähden oli\njotakin hullusti. Hän oli liikutettu, levoton, mutta ei siten kuin\nJeremy Braxtonin kuoleman olisi luullut vaikuttavan. Grahamista\noli Ernestine voinut tehdä huomioita. Hän oli kaltaisensa ja hänen\nlystikkäät päähänpistonsa saivat miss Maxwellin ja mrs Watsonin tuon\ntuostakin purskahtamaan nauruun.\n\nPaula oli levoton. Mitä oli tapahtunut? Miksi Dick oli valehdellut?\nHän oli tiennyt Jeremyn kuoleman kaksi päivää. Eikä hän ollut\nmilloinkaan nähnyt kenenkään kuoleman koskevan Dickiin sillä tavoin.\nHän kummasteli, oliko Dick kenties juonut liian paljon. Niinä vuosina,\njoina he olivat olleet naimisissa, oli hän useita kertoja nähnyt Dickin\npäihtyneenä. Oliko tämä kenties kiihottuneessa mielentilassaan juonut\nyhdessä Terrencen kanssa, joka sieti miten paljon hyvänsä. Oikea syy\nDickin kummalliseen käyttäytymiseen ei juolahtanut hänen mieleensäkään,\njo senkin vuoksi, että hän tiesi ettei Dick koskaan vakoillut.\n\nDick palasi nauraen sydämellisesti jollekin Terrencen jutulle ja\nviittasi Grahamia tulemaan lähemmäksi kuulemaan sitä. Kun valokuva oli\notettu, alkoivat kaikki pyydellä häntä laulamaan maapähkinälaulua. Dick\nsuostui, matki jäykin jaloin tanssivaa intiaania ja alkoi:\n\n\"Minä olen Dick Forrest, Onnen Richardin poika. Jonathan puritaanin\npoika, Johanin poika, joka oli maailmanympäripurjehtija samoin kuin\nhänen isänsä Albert ennen häntä, joka oli sen Mortimerin poika, joka\nmerirosvona hirtettiin ja kuoli ilman laillisia perillisiä.\"\n\n\"Minä olen viimeinen Forrest, mutta ensimmäinen maapähkinöiden kantaja.\nEi mikään Nimrod eikä maailmankuulu taiteilija voi kilpailla kanssani.\nMinä kannan maapähkinöitä veitsellä, hopeaveitsellä. Maapähkinät\novat saaneet alkunsa paholaisesta. Maapähkinät pyörivät, maapähkinät\npyörivät. Samoin kuin Atlas, joka kannattaa maailmaa, en minäkään anna\nniiden koskaan pudota. Kuka tahansa ei voi kantaa maapähkinöitä. Minä\nolen mestari siinä taidossa. Se on kaunis taito. Maapähkinät pyörivät,\nmaapähkinät pyörivät, mutta minä kannan niitä nyt ja aina.\"\n\n\"Aaron on filosofi. Hän ei voi kantaa maapähkinöitä. Ernestine on\nkaunotar. Hän ei voi kantaa maapähkinöitä. Evan on urheilija. Hän\nhävittää maapähkinät. Paula on minun armaani. Hän kaatuu maapähkinöiden\nkanssa. Ainoastaan minä, minä voin kantaa maapähkinöitä, kiitos Jumalan\nja oman taitoni.\"\n\n\"Kun joku saa kyllikseen laulustani, heittäköön minua jollakin.\nMinä olen ylpeä. Minä olen väsymätön. Minä aion jatkaa lauluani\nloppumattomiin.\"\n\n\"Nyt alkaa toinen laulu. Kun kuolen, haluan tulla haudatuksi\nmaapähkinöiden joukkoon. Eläessäni...\"\n\nOdotettu tyynysade tukahdutti hänen laulunsa, mutta ei hänen\neloisuuttaan, sillä pian seisoi hän eräässä kulmassa Lottie Masonin\nsekä Paulan kanssa ja suunnitteli salaliittoa Terrenceä vastaan.\n\nNiin kului ilta tanssien, pilaa laskien ja leikkien. Keskiyöllä\ntarjottiin illallinen ja vasta kello kaksi aamulla olivat\nWickenbergiläiset valmiit lähtemään. Heidän pukiessaan ylleen\npäällysvaatteita esitti Paula seuraavana iltapäivänä tehtäväksi retken\npitkin Sacramentojokea, jossa samalla voitaisiin käydä katsomassa\nDickin riisinviljelyskokeita.\n\n\"Olin suunnitellut vähän toisin\", sanoi Dick Paulalle. \"Tiedäthän\nSycamore Creekin yläpuolella olevat laidunmaat? Viimeisten kymmenen\npäivän aikana on siellä tapettu kolme hevosta.\"\n\n\"Kuguaareja!\" huudahti Paula.\n\n\"Ainakin kaksi. Ne ovat tulleet sinne pohjoisesta\", selitti Dick\nGrahamille. \"Sen ne joskus tekevät. Ammuimme viisi vuotta sitten kolme.\nMoss ja Hartley saavat mennä koirien kanssa edeltä. He ovat kahden\njälillä. Mitä te muut sanotte? Lähdemme heti välipalan jälkeen.\"\n\n\"Saanko minä Mollien?\" kysyi Lute.\n\n\"Ja sinä saat ratsastaa Altadenilla\", sanoi Paula Ernestinelle.\n\nPäätettiin kiireesti hevosista. Froelig ja Martinez halusivat olla\nmukana, mutta eivät voineet luvata enempää hyvin ampuvansa kuin\nratsastavansakaan.\n\nKaikki menivät ulos katsoakseen Wickenbergien lähtöä ja autojen\nlähdettyä he jäivät seisomaan sopiakseen metsästyksen yksityiskohdista.\n\n\"Hyvää yötä, kaikki\", sanoi Dick lähtien menemään sisälle. \"Menen\nkatsomaan sairasta Alden Bessietä ennen levolle menemistäni, Hennessy\non sen luona. Muistakaa tulla, tytöt, ratsastuspukuun puettuna\nvälipalalle ja kirous sille, joka myöhästyy.\"\n\n\"Vanha Alden Bessie-raukka\", sanoi hän. \"Minä en olisi mennyt sitä näin\nmyöhään katsomaan, jollen olisi kaiken sen jälkeen, mitä olen tänä\niltana nähnyt, pelännyt jäädä hetkeksikään kahden kesken Paulan kanssa.\"\n\nKevyet askeleet hiekalla saivat hänen kääntämään päätään. Ernestine\ntuli hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Vanha Alden Bessie-raukka\", sanoi hän. \"Minä haluaisin tulla mukaasi.\"\n\nDick jatkoi illallisen osansa näyttelemistä, muistutti häntä tämän\nillan lystikkäistä tapahtumista sekä nauroi iloisesti.\n\n\"Dick\", sanoi Ernestine ensimmäisen keskeytyksen sattuessa, \"sinä olet\nliikutettu\". Hän tunsi Dickin jäykistyvän ja jatkoi nopeasti: \"Mitä\nminä voin tehdä? Tiedät voivasi luottaa minuun. Puhu minulle.\"\n\n\"Hyvä, minä puhun sinulle\", vastasi Dick. \"Ainoastaan yhden asian.\"\nErnestine painoi kiitollisena hänen käsivarttaan. \"Järjestän niin, että\nsaat aamulla sähkösanoman. Se on sangen kiirehtivä, muttei ole totta.\nSinun on silloin matkustettava Luten kanssa.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen.\"\n\n\"Etkö tahdo kertoa minulle?\" kysyi Ernestine epätoivoissaan siitä, että\nhän kieltäytyi vastaamasta.\n\n\"Järjestän niin, että sähkösanoma saapuu, ennen kuin nouset ylös. Äläkä\nvälitä nyt Alden Bessiestä. Mene levolle. Hyvää yötä.\"\n\nHän suuteli tyttöä, työnsi hänet hiljaa taloa kohti ja jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nPalatessaan sairaan tamman luota Dick pysähtyi kuuntelemaan kuinka\nlevottomasti Mountain Lad tovereineen tömisteli tallissa. Yöilman\ntäytti kypsyvän viljan ja kuivuneen ruohon tuoksu. Ori tömisteli\njälleen ja syvään henkäisten sekä tietoisena siitä, ettei milloinkaan\nollut rakastanut kaikkea tätä niin paljon kuin nyt, katsoi hän kaukana\nsiintäviin vuorenhuippuihin, jotka peittivät osan tähtitaivasta\ntaakseen.\n\n\"Ei, Cato\", ajatteli hän, \"sinä et, ollut oikeassa. Elämästä\nei poistuta niinkuin majatalosta. Siitä lähdetään ikäänkuin\nkodista, ainoasta kodista, joka koskaan enää saadaan. Mennään...\nolemattomuuteen. Hyvää yötä. Kuolema... ja pimeys.\"\n\nHän aikoi lähteä, mutta pysähtyi jälleen ja veti tuoksuvaa ilmaa\nsisäänsä. Hän rakasti sitä samoin kuin kaunista maatakin, jota oli\nviljellyt.\n\nTultuaan takaisin talon luo hän ei mennyt suoraan sisään, vaan seisoi\nulkopuolella ja tarkasteli sen suuria mittasuhteita. Sisään tultuaan\nhän ei myöskään mennyt suoraan huoneeseensa. Sen sijaan hän kulki\nhiljaisten huoneiden ja heikosti valaistujen hallien läpi. Hänellä\noli samanlainen mieliala kuin matkustavaisella. Hän istuutui eräälle\ntuolille, sytytti savukkeen ja teki suunnitelmansa.\n\n\"Oh, hän tekisi sen hyvin. Hän järjestäisi metsästyksen aikana\nonnettomuustapauksen, joka johtaisi kaikki harhaan. Huomenna se\ntapahtuisi. Sycamore Creekin yläpuolella olevassa metsässä. Isoisä\nJonathan Forrest, ankara puritaani, oli kuollut onnettomuustapauksen\nkautta metsästysretkellä. Ensi kerran Dick epäili tätä\nonnettomuutta!...\" No, jos se ei ollut onnettomuus, niin oli\nukko tehnyt kaiken hyvin. Perheessä oli aina uskottu sen olleen\nvahingonlaukauksen.\n\nKäsi virrankatkaisijalla sammuttaakseen tulet viipyi Dick\nsilmänräpäyksen heittääkseen viimeisen katseen marmorilapsiin, jotka\nleikkivät ruusujen keskellä suihkulähteessä.\n\n\"Hyvästi pienokaiset\", sanoi hän heille. \"Minulla ei ole ollut muita\nlapsia kuin te.\"\n\nMakuuhuoneestaan hän katsoi Paulan makuuhuoneen ikkunoihin. Siellä ei\nollut valoa. Arvatenkin hän nukkui.\n\nHän istui vuoteen reunalle, avasi toisen kengän nauhat ja hymyillen\nhajamielisyydelleen nyöritti ne jälleen. Miksi hänen tarvitsi\nnukkua? Kello oli jo neljä aamulla. Hän näkisi ainakin viimeisen\nauringonnousun. Viimeinen tulee pian. Eikö hän ollut jo pukeutunut\nviimeistä kertaa? Ja eilispäivän kylpy jäisi hänen viimeisekseen.\nVesi ei voisi estää kuolemaa ja lahoamista. Mutta hänen täytyi ajella\nitsensä -- viimeinen turhamaisuus, sillä parta kasvoi vielä hetken\nkuolleen miehen kasvoilla.\n\nHän otti seinäkaapista jäljennöksen testamentistaan, istuutui\nkirjoituspöydän ääreen ja luki sen huolellisesti. Hänen mieleensä\njuolahtivat pienet lisäykset, hän merkitsi ne paperille, mutta päiväsi\nvarovaisuuden vuoksi puolta vuotta tätä päivää aikaisemmin. Viimeinen\nlisäys lahjoitti viisaille miehille heidän viidakkotalonsa sitä\nympäröivine metsineen sillä edellytyksellä, että heitä tulisi seitsemän.\n\nHän tarkasti henkivakuutuskirjansa varmistuakseen siitä, että niissä\nkaikissa oli pykälä sallitusta itsemurhasta, allekirjoitti kirjeet,\njotka olivat eilisaamusta odottaneet ja saneli parlografiin kirjeen\nkustantajalleen. Tarkastettuaan kirjoituspöytänsä laatikot hän laski\nnopeasti varansa ja velkansa vetäen varoistaan pois Harvest-kaivosten\nosalle tulevan määrän. Hän teki uuden laskelman, lisäsi velkasummaa ja\nalensi varat suorastaan kuulumattoman alhaiseksi. Mutta sittenkin oli\ntulos enemmän kuin tyydyttävä.\n\nHän repi paperin, jolle oli laskenut ja kirjoitti ohjeet\nHarvest-kaivosten vastaisesta käytöstä. Hän teki sen ikäänkuin\nluonnoksena, ettei se herättäisi epäluuloja, kun se hänen papereidensa\njoukosta löydettäisiin. Samalla tavoin hän laittoi kasvatussuunnitelman\nshirehevosilleen ja taulukon Mountain Ladin sekä Fotheringprinsessan\njälkeläisistä.\n\nKun Oh My kello kuusi tuli kahvitarjottimineen lopetti Dick juuri\nriisinviljelysuunnitelmansa. Oh My asetti kahvin kirjoituspöydälle eikä\nmuuttanut ilmettäkään, ei edes sittenkään, kun oli heittänyt silmäyksen\nmakuuhuoneeseen, jossa vuode oli liikuttamatta -- ja Dick ihaili\nhiljaisuudessa hänen itsehillintäkykyään.\n\nPuoli seitsemän soi puhelin ja hän kuuli Hennessyn väsyneen äänen:\n\"Tiesin teidän olevan ylhäällä ja kuulevan mielellänne, että Alden\nBessie on selvinnyt. Mutta pahalta se jo näytti.\"\n\nKun Dick oli ajellut itsensä, katsoi hän suihkuun, epäröi hetken,\nmutta sai kasvoilleen itsepintaisen ilmeen. \"Ei, hitto vie\", ajatteli\nhän, \"se olisi vain ajan hukkaamista.\" Mutta hän muutti kengät,\nottaen jalkaansa korkeavartiset saappaat, jotka olivat sopivimmat\nmetsästykseen.\n\nHän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja silmäili määräyksiään\nhuomispäivän töistä, kun Paula astui sisään. Hän ei huudahtanut\ntavanmukaista: \"Hyvää huomenta, iloinen poika\", vaan tuli Dickin luo ja\nvasta sitten tervehti häntä sanoen:\n\n\"Terhonistuttaja. Väsymätön Punapilvi.\"\n\nDick pani merkille tummat renkaat hänen silmiensä ympärillä, samalla\nkun nousi ylös tekemättä liikettäkään koskettaakseen vaimoaan.\n\n\"Valkoinen yö?\" kysyi hän asettaen esille tuolin.\n\n\"Niin, valkoinen yö\", vastasi Paula. \"Ei silmänräpäystäkään unta,\nvaikka tein sellaisia ponnistuksia.\"\n\nEi kummallakaan ollut halua puhua, eikä kumpainenkaan voinut irroittaa\ntoisistaan silmiään.\n\n\"Sinä... sinä itse et näytä oikein pirteältä\", sanoi Paula.\n\n\"Niin kasvoni... huomasin sen ajellessani partaani. Se on ilme,\njoka ei tahdo poistua.\"\n\n\"Sinulle tapahtui eilen illalla jotakin\", sanoi Paula koetteeksi, eikä\nDick voinut olla huomaamatta hänen kasvoissaan samaa myötätunnonilmettä\nkuin Oh Dearin silmissäkin, \"Kaikki huomasivat sinun muuttuneen\nilmeesi. Mitä se oli?\"\n\nDick kohautti olkapäitään. \"Se on tullut viime aikoina\", sanoi hän\nvältellen, mutta muisti sitten, että Paulan maalaama muotokuva oli\nantanut hänelle ensimmäisen viitteen ja kysyi välinpitämättömästi:\n\"Oletko sinäkin sen huomannut?\"\n\nPaula nyökkäsi ja sai sitten äkkiä erään mielijohteen. Dick näki sen\nsyntyvän, ennen kuin se puettiin sanoihin:\n\n\"Dick, ei kai ole mitään rakkausjuttuja?\"\n\nSiinä oli ulospääsy. Se selvittäisi kaiken. Hänen äänessään ja\nkasvoissaan oli toivoa.\n\nDick hymyili, pudisti hitaasti päätään ja huomasi vaimonsa pettymyksen.\n\n\"Otan takaisin\", sanoi hän, \"minulla se on\".\n\n\"Rakkausjuttu?\"\n\nPaula näytti hyvin innostuneelta, kun hän vastasi myöntävästi.\n\nMutta pikkurouva ei ollut valmistautunut siihen, mitä sitten tuli.\nDick veti nopeasti tuolinsa niin lähelle hänen tuoliaan, että heidän\npolvensa koskettivat, kumartui eteenpäin ja tarttui hänen polvien\npäällä oleviin käsiinsä.\n\n\"Älä tule levottomaksi, pienokaiseni\", rauhoitti hän Paulaa. \"En aio\nsuudella sinua. Siitä on jo kauan. Ensiksi tahdon sanoa, kuinka ylpeä\nminä olen -- ylpeä itsestäni. Olen ylpeä, että rakastan. Rakastan\n-- tällä iällä! Se on uskomatonta. Se on ihmeellistä. Ja millainen\nrakastaja minä olen! Omituinen, tavaton, ensiluokkainen rakastaja!\nOlen aviomies. Rakastan naista, yhtä ainoata naista. Omistettuani\nhänet kaksitoista vuotta rakastan häntä mielettömästi, oi, niin ihanan\nmielettömästi.\"\n\nPaulan kädet ilmaisivat hänen pettymyksensä hänen tehdessään\nvaistomaisen liikkeen vetääkseen ne luokseen, mutta Dick ei päästänyt.\n\n\"Tunnen jokaisen hänen heikkoutensa ja kaikkine hänen heikkouksineen ja\nvoimineen rakastan häntä yhtä mielettömästi kuin sinä silmänräpäyksenä,\njolloin hänet ensi kerran tapasin.\"\n\n\"Älä ole peloissasi, suloinen, kaunis, ylpeä, pikku lintuni. Näethän,\nminä päästän sinut. Rakastan sinua niin sanomattomasti ja otan koko\najan sinut huomioon niinkuin itseni, enemmän kuin itseni.\"\n\nHän veti tuolinsa etemmäksi, taivuttautui taaksepäin ja näki\nluottamuksen Paulan silmissä kasvavan.\n\n\"Avaan sinulle koko sydämeni\", jatkoi hän, \"ja sitten on sinun avattava\nsydämesi minulle.\"\n\n\"Onko tämä rakkaus minuun uutta?\" kysyi Paula \"Tahi vanhan\nuusiutuminen?\"\n\n\"Uusiutuminen? -- on ja ei.\"\n\n\"Luulin, että minä jo kauan aikaa olin sinulle vain tottumus\", sanoi\nPaula.\n\n\"Mutta minä rakastin sinua koko ajan.\"\n\n\"Et mielettömästi.\"\n\n\"En\", myönsi Dick. \"Mutta vakavasti. Minä olin niin varma sinusta ja\nitsestäni. Se oli minulta väärin. Mutta kun tämä varmuus alkoi horjua,\nleimahti koko rakkauteni palamaan. Se oli jäljellä koko ajan tasaisena,\ntyynesti palavana liekkinä.\"\n\n\"Mutta minä --?\"\n\n\"Siihen juuri tulemme. Näen sinun levottomuutesi nyt, näin sen\nennenkin. Sinä olet niin tosi ja rehellinen, että ajatus kuulua\nkahdelle miehelle on sinulle vastenmielinen. En ole lukenut silmistäsi\nväärin. Siitä on kauan, kun sinä soit minulle hyväilyn.\" Hän kohautti\nolkapäitään, \"Ja yhtä kauan kuin minä halusin sinua hyväillä.\"\n\n\"Sinä olet siis tiennyt kaiken alusta asti?\" kysyi Paula nopeasti.\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Kenties\", sanoi hän miettivästä, \"näin sen tulevan, ennen kuin sinä\nitse siitä tiesit. Mutta älkäämme syventykö tähän tahi muuhun...\"\n\n\"Sinä olet nähnyt...?\" koetti Paula kysyä tavattoman ujona siitä,\nettä hänen miehensä oli ehkä ollut jonkin hänen ja Grahamin hyväilyn\ntodistajana.\n\n\"Emme syvenny yksityiskohtiin. Sitä paitsi ei niissä ole, eikä ole\nollut mitään väärää. Eikä minun tarvinnut nähdä mitään. Muistan,\nkuinka itse varastin suudelmia sekuntia myöhemmin, kun olin avoimesti\nja rehellisesti toivottanut hyvää yötä. Kun kaikki kypsymisen merkit\novat näkyvissä -- ne rakkauden säkenet ja pilkahdukset, joita ei voida\nsalata -- silloin ei tarvitse nähdä suuteloita, joita vaihdetaan, kun\nyöksi erotaan. Niiden täytyy tulla. Sitä paitsi tahdon sanoa, etten\nsyytä sinua mistään.\"\n\n\"Sitä... ei milloinkaan ole ollut... paljon\", sammalsi Paula.\n\n\"Minua kummastuttaisi, jos olisi ollut. Se ei olisi ollut sinun\ntapaistasi. Mutta olen joka tapauksessa yllätetty. Kahdentoista vuoden\njälkeen se oli odottamatonta...\"\n\n\"Dick\", keskeytti Paula kumartuen eteenpäin ja tarkastellen häntä\ntutkivasti. Hän vaikeni muodostellakseen ajatustaan ja jatkoi sitten\navoimesti: \"Tahdotko sanoa, ettet itse näiden kahdentoista vuoden\naikana ole tehnyt itseäsi syypääksi mihinkään?\"\n\n\"Olenhan sanonut, etten syytä sinua mistään\", vastasi Dick välttäen.\n\n\"Sinä et vastaa kysymykseeni\", sanoi Paula. \"Oh en tarkoita ohimenevää\nhaaveilua ja mielistelyä. Tarkoitan teossa ilmenevää uskottomuutta.\nMutta ennen maailmassa --?\"\n\n\"Niin, ennen\", vastasi Dick, \"mutta ei paljon eikä erikoisen kauan.\"\n\n\"Sitä olen usein tuuminut\", sanoi Paula miettivästi.\n\n\"Olenhan jo sanonut, etten syytä sinua mistään\", toisti Dick. \"Ja nyt\nsinä tiedät, minkä vuoksi en tee sitä.\"\n\n\"Silloin olisi siis minulla sama oikeus\", sanoi Paula. \"Mutta sitä\nminulla ei ole, Dick, minulla ei ole sitä. Sinä olet aina saarnannut\nrakkautta yhteen.\"\n\n\"Sitä pahempi, en tee sitä enää\", hymyili Dick. \"Viime viikkoina olen\nmuuttanut mielipidettä.\"\n\n\"Sinä tarkoitat, että minun on oltava uskollinen?\"\n\nDick nyökkäsi ja sanoi: \"Niin, niin kauan kuin elät yhdessä minun\nkanssani.\"\n\n\"Mutta miten käy silloin tasa-arvoisuuden?\"\n\n\"Ei ole olemassa tasa-arvoisuutta.\" Dick pudisti päätään. \"Oh, minä\ntiedän, että se näyttää ihmeelliseltä mielipiteitten muutokselta.\nMutta nyt vasta olen tullut vakuutetuksi vanhasta totuudesta, että\nnaiset ovat erilaisia kuin miehet. Kaikki, mitä olen lukenut kirjoista,\nvaalenee pois sen ikuisen tosiasian edessä, että naiset ovat lapsiemme\näitejä. Näetkö, minä toivoin aina, että me saisimme lapsen. Mutta se\non ohi nyt. Nyt on kysymys, miltä sinun sydämessäsi näyttää. Olen\nnäyttänyt sinulle omani. Sen jälkeen voimme päättää, mitä on tehtävä.\"\n\n\"Oi, Dick\", kuiskasi Paula, kun hiljaisuus oli käynyt kiduttavaksi.\n\"Minä rakastan sinua, tulen sinua aina rakastamaan. Sinä olet minun\nPunapilveni. Viimeksi eilen ollessani makuuhuoneessasi käänsin\nvalokuvani seinään päin. Se oli hirveätä. Se tuntui minusta synniltä.\nKäänsin sen heti takaisin.\"\n\nDick sytytti savukkeen ja odotti.\n\n\"Mutta sinä et ole vietä sanonut minulle, miten on sydämesi laita\",\nsanoi hän vihdoin.\n\n\"Minä rakastan sinua\", toisti Paula.\n\n\"Ja Evania?\"\n\n\"Se on jotakin muuta. On hirveätä, kun täytyy puhua sinulle tällä\ntavoin. Sitä paitsi en tiedä... en pääse selville, mitä sydämessäni\nliikkuu.\"\n\n\"Rakkautta? Tai rakkausseikkailu? Jompaa kumpaa sen täytyy olla.\"\n\nPaula pudisti päätään.\n\n\"Etkö voi käsittää\", kysyi hän, \"etten minä sitä ymmärrä? Näetkö, minä\nolen nainen. En ole koskaan viettänyt myrskykautta. Ja nyt, kun tämä on\ntapahtunut, en tiedä miten se on käsitettävä. Shaw'n ja niiden toisten\ntäytyy olla oikeassa. Naiset ovat petoeläimiä. Te molemmat olette\nsuurriistaa. En voi sille mitään. Kaikki on yhtenä kysymysmerkkinä.\nOlen itse itselleni arvoitus. Toimintatapani on kumonnut kaikki\nihanteeni. Haluan säilyttää sinut. Tahdon saada Evanin. Haluan teidät\nmolemmat. Se ei ole rakkausseikkailua, usko minua. Ja jos olisikin,\nniin minun tietämättäni -- ei, sitä se ei ole, tiedän sen.\"\n\n\"Sitten se on rakkautta.\"\n\n\"Mutta minä rakastan sinua, Punapilvi.\"\n\n\"Ja sanot rakastavasi häntä. Sinä et voi rakastaa meitä molempia.\"\n\n\"Kyllä, minä voin. Teen sen. Rakastan teitä molempia. -- Oh, minä olen\nsuora. Tahdon olla suora. Minun on päästävä tästä selville. Luulin,\nettä auttaisit minua. Sen vuoksi tulin nyt luoksesi. Täytyy löytyä\njokin ratkaisu.\"\n\nHän katsoi rukoilevasti Dickiin ja tämä vastasi:\n\n\"Joko toinen tai toinen, Evan tai minä. En löydä muuta ratkaisua.\"\n\n\"Niin hänkin sanoo. Mutta en voi pakottaa itseäni siihen. Hän neuvoi\nminua tulemaan suoraan sinun luoksesi. En tahtonut antaa hänen tulla.\nHän halusi matkustaa, mutta minä en päästänyt häntä, niin vaikeaa kuin\nse teille molemmille olikin, saadakseni nähdä teidät yhdessä, verrata\nteitä, punnita teitä sydämessäni. Mutta en pääse mihinkään tulokseen.\nTarvitsen teidät molemmat. En voi luopua kummastakaan.\"\n\n\"Onnettomuudeksi\", sanoi Dick pieni pilke silmissään, \"jos sinulla\non taipumuksia moniavioisuuteen, emme me miehet voi sellaiseen\ntilanteeseen mukautua.\"\n\n\"Älä ole julma, Dick\", vastasi Paula.\n\n\"Suo anteeksi. Se ei ollut tarkoitukseni. Se oli vain oman\nonnettomuuteni ilmaisu -- yritys kantaa sitä filosofisella tyyneydellä.\"\n\n\"Olen sanonut hänelle, että hän on ainoa tapaamani mies, joka on yhtä\nsuuri kuin minun mieheni, mutta että minun mieheni on suurempi\".\n\n\"Se oli kauniisti minua ja kauniisti sinua itseäsi kohtaan. Sinä olit\nminun, kunnes minä lakkasin olemasta suurin mies maailmassa. Sitten\ntuli hän maailman suurimmaksi mieheksi.\"\n\nPaula pudisti päätään.\n\n\"Anna minun koettaa ratkaista sinulle tämä arvoitus\", jatkoi Dick.\n\"Sinä et ymmärrä omaa mieltäsi, omia halujasi. Sinä et voi valita\nmiestä, koska haluat meidät molemmat samalla tavoin?\"\n\n\"Niin\", kuiskasi Paula, \"tai oikeammin sanoen eri tavoin.\"\n\n\"Silloin on asia selvä\", sanoi Dick lyhyesti ja lujasti.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan sitä, Paula, että minä häviän. Graham voittaa. Etkö ymmärrä?\nTässä olen minä tasa-arvoisena hänen kanssaan, tasa-arvoisena, mutta en\nmuuta, vaikka minun puolellani on meidän kaksitoista yhteistä vuottamme\n-- kaksitoista vuotta rakkautta, sydänten ja muistojen siteitä. Jos\ntämä kaikki olisi Evanin puolella, et sinä epäröisi hetkeäkään. Tämä on\nensimmäinen kerta elämässäsi, jolloin sinut on otettu, ja se, että tämä\nkokemus tulee niin myöhään, tekee ratkaisun sinulle vaikeaksi.\"\n\n\"Mutta sinä, Dick, otithan sinä minut.\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Olen aina mielelläni ajatellut niin ja välistä uskonutkin -- mutta\nen milloinkaan oikein. En valloittanut sinua koskaan, en edes alussa,\nniin huimaavan nopeasti kuin kaikki kävikin. Sinä et ollut milloinkaan\nniin pois suunniltasi kuin minä, et koskaan tempautunut mukaan niinkuin\nminä. Minä rakastin sinua...\"\n\n\"Ja sinä olit kuninkaallinen rakastaja.\"\n\n\"Minä rakastin sinua ensiksi, Paula, ja sinä vastasit rakkauteeni,\nmutta et samalla tavoin. En ottanut sinua milloinkaan rynnäköllä. Sen\nnäyttää Evan sitä vastoin tehneen.\"\n\n\"Haluaisin olla siitä varma\", sanoi Paula tuumivasti. \"Minulla on\nhalu tempautua mukaan kokonaan, mutta kuitenkin epäröin. Ehkei minua\nmilloinkaan kukaan mies voi ottaa rynnäköillä. Etkä sinä näytä voivan\nauttaa minua vähääkään.\"\n\n\"Vain sinä itse voit ratkaista asian\", sanoi Dick vakavasti.\n\n\"Mutta jos sinä tahtoisit auttaa minua, jos sinä tahtoisit koettaa --\nei, edes vähän -- pitää minua luonasi\", pyysi Paula.\n\n\"Mutta minä olen voimaton. Käteni ovat sidotut. En voi ojentaa\nkättäni pidättääkseni sinua. Sinä et voi jakautua kahdelle. Sinä olet\nlevännyt hänen käsivarsillaan\" -- Dick keskeytti kädenliikkeellä hänen\nvastauksensa -- \"ei, pyydän sinua, älä sano mitään. Sinä olet levännyt\nhänen käsivarsillaan. Sinä vapiset kuin pelästynyt lintu ajatellessasi,\nettä minä hyväilisin sinua. Etkö ymmärrä? Sinun tekosi ovat minua\nvastaan. Sinä olet tehnyt päätöksesi, vaikket kenties tiedä sitä.\"\n\nPaula pudisti päätään.\n\n\"Ja kuitenkaan en pääse selvyyteen\", väitti hän.\n\n\"Mutta sinun täytyy. Nykyinen tilanne on sietämätön. Sinun on\npäätettävä nopeasti, sillä Evanin täytyy matkustaa. Sen sinä käsität.\nTai täytyy sinun matkustaa. Te molemmat ette voi olla täällä. Ota\nitsellesi niin paljon aikaa kuin haluat. Lähetä pois Evan. Tahi\ntuumi, haluaisitko sinä joksikin aikaa lähteä täti Marthan luo. Jos\nolet meistä molemmista erossa, ehkä se auttaa sinua. On kai parasta,\nettä luovut metsästyksestä. Minä menen yksin ja sinä jäät puhumaan\nEvanin kanssa. Tai tule mukaan ja puhu hänelle ratsastaessa. Missään\ntapauksessa minä en tule kotiin ennen kuin hyvin myöhään. Nukun yön\nehkä jossakin paimenmajassa. Kun tulen takaisin, täytyy Evanin olla\npoissa. Silloin on myöskin selvillä, oletko matkustanut hänen kanssaan\nvai et.\"\n\n\"Ja jos minä matkustan?\"\n\nDick kohautti olkapäitään, nousi ja katsoi kelloaan.\n\n\"Olen käskenyt Blaken tulla tänä aamuna aikaisemmin\", sanoi Dick ottaen\naskeleen ovelle merkiksi, että Paulan oli poistuttava.\n\nOvella Paula pysähtyi ja nojasi mieheensä:\n\n\"Suutele minua, Dick\", sanoi hän ja lisäsi sitten. \"Tämä ei ole\nmikään... rakkaudenosoitus.\" Hänen äänensä tuli äkkiä kumeaksi. \"Se on\nvain siltä varalta, että minä päättäisin matkustaa... matkustaa.\"\n\nSihteeri läheni, mutta Paula viipyi.\n\n\"Hyvää huomenta, mr Blake\", tervehti Dick. \"Valitan, että olen\nvaivannut teitä niin aikaisin. Olkaa hyvä ja soittakaa ensiksi mr\nAgarille ja mr Pittselle. En voi ottaa heitä vastaan tänään. Pyytäkää\nmuitakin odottamaan huomiseen. Kun tapaatte mr Hanleyn, niin sanokaa\nhänelle, että minä hyväksyn hänen Buckey-suunnitelmansa ja pyydän häntä\njatkamaan, niinkuin hän on alkanut. Mutta mr Mendenhallin ja mr Masonin\nkanssa haluan puhella. Puoli kymmenen, sanokaa heille niin.\"\n\n\"Eräs asia, Dick\", sanoi Paula. \"Muista, että minä olen pakottanut\nhänet jäämään. Se ei ole hänen vikansa eikä hänen toivomuksensa. Minä\nen antanut hänen matkustaa.\"\n\n\"Hänet, sinä tosiaankin olet ottanut rynnäköllä\", hymyili Dick.\n\"Nykyisissä olosuhteissa en voinut käsittää sen tuntemuksen\nperusteella, mikä minulla hänestä on, hänen jäämistään. Mutta jollet\nsinä antanut hänen matkustaa ja hän on niin suunniltaan kuin miehellä\non oikeus olla, kun asia koskee sinua, niin minä ymmärrän. Hän on\nkunnon mies. Ei ole monta sellaista kuin hän. Sinä tulet hänen kanssaan\nonnelliseksi.\"\n\nPaula teki eleen.\n\n\"En usko koskaan enää voivani tulla onnelliseksi, Punapilvi. Ja minä\nolen ollut niin tyytyväinen ja onnellinen näinä kahtenatoista vuotena.\nSitä en voi unohtaa. Sen vuoksi en ole voinut, päättää. Mutta sinä olet\noikeassa. Nyt on minun aika ratkaista. Me lähdemme kaikki metsälle.\nPuhun hänelle ratsastuksen aikana ja lähetän hänet pois, miten sitten\nkäyneekään.\"\n\n\"Minä en pitäisi niin kiirettä\", neuvoi Dick. \"Kuten tiedät en välitä\nhituistakaan yleisistä siveyskäsitteistä muulloin, paitsi milloin\nniistä on hyötyä. Ja tässä tapauksessa on siitä tavaton hyöty. Voi\ntulla lapsia -- -- ei, ei\", pysäytti hän Paulan, \"Ja siinä tapauksessa\nei vanha häväistysjuttu ole heille eduksi. Talosta lähteminen vie\npitkän aikaa. Huolehdin siitä, että sinä tulet olemaan todella\nlaillisella pohjalla, se vähentää avioeron ottamisaikaa vuodella.\"\n\n\"Jos aion ottaa\", hymyili Paula väsyneesti.\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Mutta kenties en tee sitä. En tiedä sitä itse. Ehkä kaikki on unta\nja kun herään, tulee Oh Dear kertomaan kuinka kauan ja hyvästi olen\nnukkunut.\"\n\nHän kääntyi vastahakoisesti ja pysähtyi äkkiä mentyään muutamia\naskeleita.\n\n\"Dick\", huudahti hän. \"Sinä olet paljastanut minulle sydämesi, mutta et\nole sanonut, mitä sinulla on mielessä. Älä tee mielettömyyksiä. Muista\nDenny Holbrookia -- ei mitään metsästysonnettomuuksia.\"\n\nDick pudisti päätään ja hymyili, ikäänkuin otaksuma olisi häntä\nhuvittanut, mutta ihmetteli itsekseen hänen vaistoaan, joka oli osunut\nniin oikeaan.\n\n\"Ja jättää kaikki tämä?\" valehteli Dick tehden eleen, joka käsitti\nkoko ranchin. \"Ja kirjani rodunjalostamisesta? Ja ensimmäisen\nmaanviljelyskokoukseni ranchilla, joka juuri on päiväjärjestyksessä?\"\n\n\"Niin, se olisi ihmeellistä\", myönsi Paula kirkastuvin kasvoin.\n-- \"Dick\", jatkoi hän äkkiä saaden uuden mielijohteen, \"jos\nminä rakastaisin Evania niin mielettömästi kuin sinä luulet,\nmerkitsisit sinä minulle niin vähän, että olisin iloinen\nmetsästysonnettomuudestasi, jos se olisi ainoa ratkaisu. Mutta sitä en\nole. Ajattelepas sitä.\"\n\nHän otti vielä muutamia vastahakoisia askeleita ja sanoi sitten olkansa\nyli:\n\n\"Punapilvi, olen hirveän pahoillani. Ja kuitenkin niin iloinen, että\nsinä vielä rakastat minua.\"\n\nEnnen Blaken takaisintuloa Dick ehti tarkastaa kasvojaan peilistä.\nNiissä oli yhä jäljellä ilme, joka oli hämmästyttänyt hänen vieraitaan\nedellisenä iltana. Se oli pureutunut lujaan. No niin, ajatteli hän, ei\nvoi pureksia sydäntä hampaillaan ilman että se jättää jälkiä.\n\nHän meni makuuhuoneeseen ja silmäili Paulan kuvaa. Sitten hän käänsi\nsen seinään päin, istui hetken vuoteen reunalla ja katsoi. Hetken\nkuluttua hän käänsi kuvan oikein.\n\n\"Lapsiraukka\", mutisi hän.\n\nKatsellessaan yhä kuvaa hän näki hänet yhtäkkiä edessään kuunvalossa\nGrahamiin tarrautuneena ja puristaen huuliaan tämän huulia vasten.\n\nDick nousi nopeasti ja ravisti päätään karkoittaakseen näyn.\n\nPuoli kymmenen oli hänen kirjeenvaihtonsa lopetettu ja kirjoituspöytä\nraivattu muutamia papereita lukuunottamatta, joita hän tarvitsi\nkeskustellessaan karjan ja hevosten ylijohtajien kanssa.\n\nKun Mendenhall ja Mason olivat poistuneet, soitti hän Oh Joyta pyytäen\ntätä viemään Grahamin asehuoneeseen, josta hän saisi valita itselleen\npyssyn ja ottaa muita metsästykseen tarvittavia välineitä.\n\nKello yksitoista hän ei tiennyt Paulan tulleen kirjastosta salaportaita\nmyöten ja seisovan kirjahyllyn takana kuuntelemassa. Paula oli aikonut\ntulla sisään, mutta pysähtynyt kuullessaan Dickin puhuvan puhelimessa\nHanleylle Buckeyn patoamisesta. Paula huokasi ja meni takaisin.\nParantumaton Punapilvi, aina hän istuttaa terhoja, ajatteli Paula. Kun\nhänen rakkausmaailmansa sortui hänen ympärillään, seisoi hän aivan\ntyynenä ja puhui veden patoamisesta sekä muista asioista voidakseen\ntulevina vuosina istuttaa yhä enemmän terhoja...\n\nHän ei saisi milloinkaan tietää, että Paula hädässään oli etsinyt häntä\nuudelleen ja poistunut. Dick meni makuuhuoneeseen, ei umpimähkään,\nvaan käydäkseen viimeisen kerran läpi muistiinpanot, jotka olivat\nhänen vuoteensa vieressä. Hänen talonsa oli järjestyksessä. --\nOli vain allekirjoitettava huomispäivän ohjelma, vastattava\nmuutamiin sähkösanomiin ja sen jälkeen lähdettävä välipalalle sekä\nSycamore-vuorelle. Oh, hän hoitaisi asiansa hyvin. Outlaw saisi syyn.\nJa hänellä olisi silminnäkijöitä, joko Froelig tahi Martinez. Mutta\nei molemmat. Yksi pari silmiä olisi kylliksi, kun pakkokuolaimet\nkatkeisivat, tamma nousi pystyyn ja kaatuisi takaperin hänen päälleen\npensaikkoon. Ja sieltä kuulisi todistaja laukauksen.\n\nMartinez oli tunteellisempi kuin kuvanveistäjä ja sen vuoksi sopivampi\ntodistaja, ajatteli Dick. Hän järjestäisi niin, että saisi Martinezin\nmukaansa. Tämä ei ollut mikään ratsastaja. Sitä parempi. Olisi parasta\nantaa Outlawin suorittaa pari minuuttia ennen tapahtumaa villeimpiä\ntemppujaan. Se tekisi Martinezin hevosen levottomaksi ja antaisi\nhänelle askartelua, ettei hän ehtisi katsella kaikkea niin tarkkaan.\n\nÄkkiä pisti kipeästi hänen aivoihinsa ja hän väänteli käsiään.\nPikkurouva oli suunniltaan -- hänen täytyi olla, muulla tavoin Dick\nei voinut käsittää hänen alhaista julmuuttaan kuullessaan hänen ja\nGrahamin laulavan \"Mustalaisen vaellusta\" musiikkihuoneessa, jonka\nikkunat olivat auki.\n\nHän piti käsiään yhteenpuristettuina niin kauan kuin he lauloivat. Ja\nhe lauloivat koko tuon mielettömän julman laulun aina sen mielettömän\njulmaan loppuun saakka. Hän kuuli Paulan naurun tämän erotessa\nGrahamista ja mennessä omaan siipirakennukseensa ja sieltäkin kuului\nhänen naurunsa avonaisten ikkunain kautta.\n\nKaukaa kuului Mountain Ladin korskunta. King Polen itsevaltias mylvintä\nkaiutti ilmaa, tammojen sekä nuorten lehmäin kuorot vastasivat. Dick\nkuunteli näitä ääniä ja sanoi huoaten: \"No niin, maa on voittanut minun\nolemassaolonani. Se on hyvä ajatus levolle mennessä.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nYöpöydällä oleva puhelin soi. Bonbright ilmoitti, että Chauncey Biskop,\n_San Francisco Dispatch'in_ omistaja ja kustantaja, oli saapunut\nautolla Eldoradoon ja halusi puhella vanhan ystävänsä Dickin kanssa.\n\n\"Etkö voi tulla välipalalle\", sanoi Dick sanomalehdentoimittajalle. \"Ja\njää yöksi. Jätä avustajasi pulaan. Lähdemme iltapäivällä metsästämään\nkuguaareja. Olemme päässeet jäljille. -- Kuka? Mitä hän kirjoittaa?\n-- Mitä sitten? Hän voi tehdä kierroksen ranchilla ja saada aineksia\nkymmeneen palstaan ja saa sen jälkeen lähteä kuguaarimetsästykselle. --\nTietysti. Hankin hevosen, jolla lapsikin voi ratsastaa.\"\n\nMitä useampia, sitä parempi, erittäinkin sanomalehtimiehiä, ajatteli\nDick itsekseen -- isoisä Jonathan Forrest ei tosiaankaan voisi\nkilpailla hänen kanssaan loistavan lopputuloksen järjestämisessä.\n\nMutta miten Paula saattoi niin tarkoituksettoman julmasti laulaa\nMustalaislaulun heti heidän keskustelunsa jälkeen, ihmetteli Dick\nkuulotorvi korvallaan kuullen kuinka Chauncey Biskop houkutteli\navustajaansa lähtemään mukaan metsästykselle.\n\n\"Tulkaa siis heti\", sanoi Dick Biskopille. \"Annan määräyksen hevosista\nja sinä voit saada saman, jolla viimeksi ratsastit.\"\n\nTuskin hän oli pannut kuulotorven pois, kun puhelin soi jälleen. Tällä\nkertaa puhuja oli Paula.\n\n\"Punapilvi, rakas Punapilvi\", sanoi hän, \"sinä päättelet aivan\nhullusti. Luulen rakastavani sinua enin. Teen juuri tiliä itseni\nkanssa Ja sinun eduksesi. Ja auttaaksesi minua tuntemaan itseni aivan\nvarmaksi, pitää sinun toistaa se, mitä hetki sitten sanoit: Minä\nrakastan naista, yhtä ainoata naista. Omistettuani hänet kaksitoista\nvuotta raikastan häntä mielettömästi, oi, niin suloisen mielettömästi.\nSano se, Punapilvi.\"\n\n\"Minä rakastan naista, yhtä ainoata naista. Omistettuani hänet\nkaksitoista vuotta rakastan häntä mielettömästi, oi, niin suloisen\nmielettömästi\", toisti Dick kuuliaisesti.\n\nHänen lopetettuaan seurasi hiljaisuus, jota hän ei uskaltanut katkaista.\n\n\"On muuan pikku asia, jonka melkein unohdin sinulle sanoa\", sanoi Paula\nhyvin pehmeästi, hitaasti ja selvästi.\n\n\"Minä rakastan sinua. En ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin\njuuri nyt. Kahdentoista vuoden kuluttua olet, vihdoin ottanut minut\nrynnäköllä. Ja minä olin otettu alusta alkaen, vaikken tiennyt siitä.\nNyt olen päässyt kerta kaikkiaan selville itsestäni.\"\n\nPaula pani nopeasti torven pois.\n\nDick ajatteli, että hän nyt tiesi, miltä kuolemaantuomitusta miehestä,\njoka yhdennellätoista hetkellä armahdetaan, tuntuu. Hän istui\najattelemaan ja unohti, ettei ollut pannut pois kuulotorvea, kun mr\nBonbright tuli sihteerin huoneesta.\n\n\"Puhelinsanoma mr Biskopilta\", selitti Bonbright. \"Akseli on katkennut.\nRohkenin lähettää yhden omista autoistamme heitä hakemaan.\"\n\n\"Pitäkää huolta, että meidän väkemme korjaa vahingoittuneen auton\",\nnyökkäsi Dick.\n\nYksin jäätyään hän kulki ajatuksissaan pari kertaa huoneen poikki.\n\n\"Niin, Martinez, poikani\", sanoi hän tyhjään ilmaan, \"iltapäivällä\nmenetät hienoimman näytöksen mitä ikinä olet nähnyt.\"\n\nHän soitti Paulalle.\n\nOh Dear vastasi ja haki heti emäntänsä.\n\n\"Minä haluan laulaa sinulle pienen laulun, Paula\", sanoi Dick ja lauloi\nvanhan neekeripsalmin:\n\n    \"Jokainen, jokainen\n    itsekseen, vain itsekseen\n    tehköön aina parannuksen.\"\n\n\"Ja minä tahdon, että sinä sanot minulle uudelleen, mitä sanoit äsken.\"\n\nPaula nauroi iloisesti:\n\n\"Minä rakastan sinua, Punapilvi\", sanoi hän. \"Olen päässyt itsestäni\nselville. Minulla ei ikimaailmassa tule olemaan muuta miestä kuin sinä.\nOle nyt kiltti ja anna minun mennä pukeutumaan. Ehdin hädin tuskin\nvälipalalle.\"\n\n\"Saanko tulla luoksesi? Silmänräpäykseksi?\" pyysi Dick.\n\n\"Et vielä, kärsimätön poika. Kymmenen minuutin kuluttua. Anna minun\nsuoriutua ensiksi Oh Dearista. Sitten olen valmis metsästykseen. Otan\nvihreän ja punaisen ryöväripukuni pitkine sulkineen. Ja 30-30. Se on\nriittävä kuguaareille.\"\n\n\"Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi\", jatkoi Dick.\n\n\"Ja sinä saat minut myöhästymään. Soita loppusoitto. Punapilvi, minä\nrakastan sinua tällä hetkellä enemmän...\"\n\nDick kuuli hänen panevan kuulotorven pois. Ja seuraavana hetkenä hän\nhuomasi melkein vastahakoisesti antautuvansa onnelle, josta äsken\noli puhunut. Pikemminkin hän luuli kuulevansa Paulan ja Grahamin\nintohimoisten äänien laulavan Mustalaislaulua.\n\nOliko Paula leikkinyt Grahamin kanssa, vai oliko hän leikkinyt hänen\nitsensä kanssa? Sellainen käytös olisi hänen puoleltaan ennenkuulumaton\nja käsittämätön.\n\nDick pudisti hämmästyneenä päätään ja katsoi kelloaan. Kymmenen\nminuutin, vähemmän kuin kymmenen minuutin kuluttua hän kietoisi\nkäsivartensa Paulan ympärille ja saisi tietää kaikki.\n\nLyhyt odotusaika tuntui niin pitkältä, että hän hitaasti lähti\nmatkalle, pysähtyi sytyttämään savukkeen, heitti sen ensimmäisen savun\nvedettyään pois ja seisahtui jälleen kuunnellakseen kirjoituskoneen\nnapsutusta sihteerin huoneesta. Oli vielä jäljellä kaksi minuuttia.\n\nÄkkiä Dick säpsähti. Hän oli kuullut Paulan sivurakennuksesta\nlaukauksen, jonka tunsi heti hänen 30-30:stä lähteneeksi. _Hän ehtii\nennen minua_, ajatteli Dick syöstessään eteenpäin, ja kaikki mikä\näsken oli ollut hänelle käsittämätöntä, oli nyt yhtä kirkasta ja selvää\nkuin kiväärinlaukaus.\n\nJa juostessaan läpi käytävien sekä huoneiden, joiden ovet hän jätti\nselälleen, oli hänen aivoissaan vain yksi ainoa selvä ajatus: _Hän\nehtii ennen minua_.\n\nPaula loikoi kokoonvaipuneena ja väristen täydessä metsästyspuvussa\nlukuunottamatta pieniä kannuksia, joita pelästynyt kamarineiti piteli\nkäsissään.\n\nDick tutki nopeasti. Paula hengitti, vaikka oli tajuttomana. Kuula oli\ntunkeutunut sisään rinnan vasemmalta puolelta. Dick juoksi puhelimeen\nja odottaessaan, että talon keskus yhdistäisi hänet ulkolinjaan, pyysi\nhän, että Hennessy haettaisiin puhelimeen. Erään tallirengin juostessa\neläinlääkäriä hakemaan käski hän Oh Joyn jäädä puhelimen ääreen ja\nlähettää Oh My heti hänen luokseen.\n\nSyrjäkatseella näki Dick Grahamin syöksyvän sisään ja kiiruhtavan\nPaulan luo.\n\n\"Hennessy\", käski Dick, \"tulkaa heti. Ottakaa mukaanne kaikki mitä\ntarvitaan väliaikaista sitomista varten. Kuula on lävistänyt keuhkot\ntahi sydämen. Kenties molemmat. Tulkaa heti mrs Forrestin huoneeseen.\nPian!\"\n\n\"Älä liikuta häntä\", sanoi Dick terävästi Grahamille. \"Se voisi\naiheuttaa pahemman verenvuodon.\"\n\nSitten tuli Oh Joyn vuoro.\n\n\"Lähetä Callahan silmänräpäyksessä Eldoradoon. Sano, että hän kohtaa\ntohtori Robinsonin tiellä ja kyyditsee hänet tänne raivokasta vauhtia.\nHänen on kiidettävä kuin olisi paholainen kantapäillä. Sano hänelle,\nettä mrs Forrest on haavoittunut ja hän voi kiiruhtamalla pelastaa\ntämän hengen.\"\n\nKuulotorvi korvalla hän kääntyi katsomaan Paulaa. Graham, joka seisoi\nkumartuneena haavoittuneen yli, kohtasi hänen katseensa.\n\n\"Forrest\", alkoi hän, \"jos olet lopettanut puhelun...\"\n\nMutta Dick vaiensi hänet heittäen varoittavan katseen Oh Deariin, joka\nseisoi yhä vielä aivan avuttomana pidellen kannuksia käsissään.\n\n\"Siitä voimme keskustella myöhemmin\", sanoi Dick lyhyesti lähentäen\nsuutaan puhetorveen.\n\n\"Tohtori Robinson? Hyvä. Mrs Forrest on saanut kiväärinkuulan keuhkojen\ntai sydämen, ehkä molempien läpi. Callahan on matkalla teitä vastaan.\nAjakaa niin nopeasti kuin voitte, kunnes tapaatte hänet.\"\n\nGraham vetäytyi syrjään, kun Dick lankesi polvilleen ja kumartui Paulan\nyli. Hän katsoi Grahamiin, pudisti päätään ja sanoi:\n\n\"Tämä ei ole leikkiä.\" Sen jälkeen hän kääntyi Oh Deariin. \"Pane\nkannukset pois ja hae tyynyjä. Evan, auta toiselta puolen ja nosta\nhäntä hiljaa ja tasaisesti. Oh Dear, työnnä tyyny alle -- varovasti,\nvarovasti.\"\n\n\"Anna mr Bonbrightin asettua puhelinpöydän ääreen Oh Joyn tilalle.\nSano, että Oh Joy seisoo hänen vieressään valmiina lähettämään\nmääräykset. Niinpian kuin Saunders tulee mr Biskopin ja hänen\nseurueensa kanssa, on Oh Joyn lähetettävä hänet, salaman nopeudella\nauttamaan Callahania siltä varalta, että tälle olisi sattunut jokin\nonnettomuus. Sano Oh Joylle, että hakee käsiinsä mr Mansonin ja mr\nPittsin tahi ketkä kaksi päällysmiestä tahansa, joilla on auto ja antaa\nheidän autoineen odottaa talon ulkopuolella. Sano Oh Joylle, että mr\nBiskopin seurueesta on huolehdittava niinkuin tavallisesti. Ja tule\ntänne takaisin heti kun kutsun sinua.\"\n\nDick kääntyi Oh Deariin.\n\nOh Dear pudisti päätään ja väänteli käsiään.\n\n\"Missä sinä olit, kun laukaus kuului?\"\n\nKiinalaistyttö osoitti pukuhuoneeseen.\n\n\"Jatka, kerro\", käski Dick.\n\n\"Mrs Forrest sanoo kannuksista. Ne minä olla unohtanut. Minä mennä\nheti. Minä kuulla pyssy. Minä tulla takaisin pian. Minä juosta.\"\n\nHän osoitti Paulaa näyttääkseen mitä oli tavannut.\n\n\"Mutta pyssy?\" kysyi Dick.\n\n\"Ei järjestyksessä. Ehkä pyssy ei toimia. Ehkä neljä minuuttia, viisi\nminuuttia mrs Forrest koettaa saada pyssy toimia.\"\n\n\"Hän askarteli pyssyn kanssa, kun sinä menit kannuksia hakemaan?\"\n\nOh Dear nyökkäsi.\n\n\"Sitä ennen minä sano ehkä Oh Joy voi panna pyssy toimia. Mrs Forrest\nsanoo ei tarvita. Hän sanoo te tehdä se. Hän panna pyssy maahan. Hän\nkoettaa sormella. Sitte hän käske minä tuoda kannus. Sitten... pyssy\nampua.\"\n\nHennessyn tulo keskeytti enemmät kysymykset. Hänen tutkimuksensa oli\ntuskin pitempi kuin Dickin. Hän katsoi ja pudisti päätään.\n\n\"Ei mitään, jota minä uskaltaisin tehdä, mr Forrest. Verenvuoto on\nlakannut itsestään; mutta se jatkuu sisäänpäin. Oletteko lähettäneet\nhakemaan lääkäriä.\"\n\n\"Robinsonia. Tapasin hänet puhelimella vastaanottohuoneestaan. Hän on\nnuori ja etevä kirurgi\", selitti Dick Grahamille. \"Hän on tarmokas ja\nyritteliäs. Tällaisessa tapauksessa luotan häneen enemmän kuin johonkin\nvanhaan kuuluisuuteen. Mitä te luulette? Onko toivoa, Hennessy?\"\n\n\"Näyttää pahalta, mutta minä en osaa päättää, minähän olen vain\neläinlääkäri, Robinson tietää kyllä. On vain odotettava.\"\n\nDick nyökkäsi ja meni Paulan makuuhuoneeseen nähdäkseen Callahanin\nlähtevän. Hän näki auton liikkuvan aluksi hiljaa, mutta lähtevän sitten\nhuimaavaa vauhtia. Graham tuli hänen jälkeensä makuuhuoneeseen.\n\n\"Pyydän anteeksi, Forrest\", sanoi hän. \"Kadotin kokonaan malttini.\nTapasin sinut täällä ja luulin sinun olleen tapahtuman aikana läsnä. Se\noli kai vahingonlaukaus.\"\n\n\"Niin pikkuraukkani\", sanoi Dick. \"Ja hän oli aina niin ylpeä siitä,\nettei milloinkaan käsitellyt huolimattomasti ampuma-asetta.\"\n\n\"Olen katsonut pyssyä, mutten huomannut sen olevan epäkunnossa.\"\n\n\"Juuri sen vuoksi se tapahtui. Se, mikä on epäkunnossa, meni\npaikoilleen ennen kuin pyssy laukesi.\"\n\nPuhuessaan ja valehdellessaan niin, että Grahamkin tuli johdetuksi\nharhaan, ymmärsi Dick varsin hyvin, kuinka kaikki oli tapahtunut.\nPaulan laulama Mustalaislaulu oli ollut hyvästijättö Grahamille. Samoin\noli laita hänen itsensä kanssa. Paula oli ottanut häneltä puhelimitse\njäähyväiset ja sanonut, ettei ikimaailmassa omistaisi ketään muuta\nmiestä kuin hänet.\n\n\"Hän oli rohkea, hän oli rohkea\", mutisi Dick vapisevin huulin. \"Pikku\nraukka. Hän ei voinut valita meidän kahden välillä ja ratkaisi asian\ntällä tavoin.\"\n\nYhdessä Grahamin kanssa hän meni takaisin huoneeseen, jossa Paula oli,\nodottamaan lääkäriä. Graham näytti levottomalta, ei olisi mielellään\npoistunut, mutta ymmärsi, että hänen täytyi.\n\n\"Jää tänne, Evan\", sanoi Dick. \"Hän piti paljon sinusta, ja kun hän\navaa silmänsä, tulee hän iloiseksi nähdessään sinut.\"\n\nDick ja Graham seisoivat kappaleen matkaa Paulasta Robinsonin tutkiessa\nhäntä. Kun hän nousi ilmaisten merkillä olevansa valmis, katsoi Dick\nhäneen kysyvästi. Robinson pudisti päätään.\n\n\"Ei ole mitään tehtävissä\", sanoi hän. \"On kysymyksessä tunnit eikä\nvain minuutit.\" Hän tutki hetken Dickin kasvoja. \"Minä voin vapauttaa\nhänet, jos sanotte sanankaan. Hän tulee ehkä tajuihinsa ja kärsii\nsilloin tuskia.\"\n\nDick kulki huoneen poikki ja suuntasi sitten sanansa Grahamille.\n\n\"Miksikä hän ei saisi elää, vaikkakin vain hetken. Tuskat eivät\nole niin tärkeitä. Ne saavat välttämättömän loppunsa. Se on minun\najatukseni ja kai sinunkin. Hän rakasti elämää, jokaista silmänräpäystä\nsiitä. Miksikä lyhentäisimme sitä vähää, mikä hänellä vielä on\njäljellä?\"\n\nGraham taivutti päätään ja Dick kääntyi lääkäriin.\n\n\"Te ehkä voitte saada hänet tajuihinsa. Tehkää se, jos voitte. Ja jos\ntuskat osoittautuvat liian vaikeiksi, auttakaa häntä silloin.\"\n\n-- -- --\n\nKun Paula avasi silmänsä, viittasi Dick Grahamia luokseen. Ensiksi\nkatsoi Paula vain kummastuneena ympärilleen. Sitten suuntautuivat hänen\nsilmänsä ensiksi Dickin kasvoihin ja sen jälkeen Grahamin. Tuntiessaan\nheidät väikkyi hänen huulillaan heikko hymy.\n\n\"Luulin... luulin ensiksi olevani kuollut\", sanoi hän.\n\nMutta pian hänessä heräsi toinen ajatus, Dick aavisti sen silmistä,\njotka katselivat häntä tutkivasti. Paulan silmät tiedustelivat,\nymmärsikö Dick, ettei tämä ollut mikään onnettomuus. Dick ei ilmaissut\nitseään. Paula saisi kuolla uskossaan.\n\n\"Minä... olin... väärässä\", sanoi pikkurouva. Hän puhui hitaasti,\nheikosti, kärsi nähtävästi kovia tuskia ja kokosi joka sanan välillä\nvoimiaan. \"Olin aina niin varma, minulle ei milloinkaan ole sattunut\nmitään onnettomuutta, ja katsokaa nyt mitä minä olen tehnyt.\"\n\n\"Niin, se oli kauhea onnettomuus\", sanoi Dick myötätuntoisesti. \"Miten\nse tapahtui? Liipasin epäkunnossa?\"\n\nPaula nyökkäsi jälleen, hänen huulillaan näkyi heikko hymy, ja hän\nsanoi leikillisesti. \"Oi, Dick, mene huutamaan naapurit sisään ja näytä\nheille, mitä pikku Paula on tehnyt.\"\n\n\"Onko tämä hyvin vakava?\" kysyi hän sitten. \"Ole suora, Punapilvi --\nsinä tunnet minut\", lisäsi hän hetken kuluttua, kun Dick ei vastannut.\n\nTämä pudisti päätään.\n\n\"Kuinka kauan?\" kysyi Paula.\n\n\"Ei kauan\", vastasi Dick. \"Sinä voit tulla autetuksi milloin hyvänsä.\"\n\n\"Tarkoitat --?\" Paula heitti sivukatseen lääkäriin ja katsoi jälleen\nDickiin, joka nyökkäsi.\n\n\"Sitä saatoin sinulta odottaakin. Punapilvi\", mutisi hän kiitollisena,\n\"mutta suostuuko mr Robinson siihen?\"\n\nLääkäri astui esiin, niin että Paula saattoi hänet nähdä ja nyökkäsi.\n\n\"Kiitos, tohtori. Tehkää se silloin kun sanon.\"\n\n\"Onko sinulla kovia tuskia?\" kysyi Dick.\n\nHänen silmänsä olivat rohkeat ja aivan auki, mutta huulet värisivät\nhetken, ennen kuin hän vastasi: \"Ei paljon... mutta hirveitä, aivan\nhirveitä. Minä en mielelläni kestä niitä kauan. Sanon siitä sitten.\"\n\nVielä kerran ilmaisi hymy hänen huulillaan hänen saaneen uuden\nmielijohteen.\n\n\"Elämä on kummallista, hyvin kummallista, eikö niin? Tiedättekö,\nhaluan kuolla korvissani rakkauslaulu. Te ensiksi, Evan, laulakaa\n'Mustalaislaulu.' -- Ah, lauloin sen kanssanne tunti sitten. Ajatelkaa!\n-- Laulakaa, Evan, pyydän teitä.\"\n\nGraham katsoi Dickiin ikäänkuin pyytäen lupaa ja Dick antoi sen\nsilmillään.\n\n\"Ah, laulakaa se voimakkaasti, intohimoisesti, iloisesti, aivankuin\nrakastunut mustalainen sen laulaisi ja seisokaa kauempana, ett,ä voin\nnähdä teidät.\"\n\nJa sillä aikaa kun Graham lauloi koko laulun alusta loppuun, seisoi\nOh My liikkumattomana kuin kuvapatsas erään oven vieressä ja odotti\nmääräyksiä. Oh Dear seisoi surun lamauttamana hallitsijattarensa\npään vieressä, hän ei enää väännellyt käsiään, vaan piti ne niin\nkovasti yhteenpuristettuina, että sormenpäät olivat valkoiset. Paulan\npukeutumispöydän ääressä liotteli tohtori Robinson äänettömästi\nnarkoottisia pillereitä lasissa ja täytti morfiiniruiskunsa.\n\nKun Graham oli lopettanut, kiitti Paula häntä silmillään, sulki ne ja\noli hetken hiljaa.\n\n\"Ja nyt, Punapilvi\". sanoi hän avatessaan silmänsä uudelleen, \"laula\nAikutin laulu. Seiso siellä missä Evan seisoi, niin että näen sinut\nselvästi.\"\n\nJa Dick lauloi.\n\nLaulun loputtua lepäsi Paula jälleen hetken hiljaa.\n\nKerran hän koetti vetää syvään henkeään, se sai hänet yskimään.\n\n\"Koeta olla yskimättä\", sanoi Dick. He näkivät Paulan silmäkulmien\nvetäytyvän tahdonponnistuksesta kokoon.\n\n\"Oh Dear, tule tänne, että näen sinut\", sanoi hän sitten.\n\nKiinalaistyttö totteli, mutta liikkui kuin sokea, niin että Robinsonin\ntäytyi johtaa häntä käsivarresta.\n\n\"Hyvästi, Oh Dear. Sinä olet aina ollut hyvin kiltti. Ja joskus minä\nkenties en ole ollut sinulle hyvä. Muista, että mr Forrest on aina\noleva sinulle isänä ja äitinä. Kaikki minun meripihkakoristeeni ovat\nsinun.\"\n\nHän sulki silmänsä merkiksi, että lyhyt puhelu oli päättynyt.\n\n\"Olen valmis, Dick\", sanoi hän väsyneesti silmät vielä suljettuna. \"Nyt\ntahtoo pienokainen nukkua. Onko tohtori valmis? Tule lähemmäksi ja pidä\nminun kädestäni.\"\n\nHän käänsi silmänsä Grahamiin, Dick ei katsonut sinne, sillä hän tiesi\nkatseen olevan täynnä rakkautta, samoin kuin tulisi olemaan siinäkin\nkatseessa, jonka Paula viimeisen kerran loisi häneen itseensä.\n\n\"Kerran\", selitti Paula Grahamille, \"täytyi minut leikata ja minä\nannoin Dickin pidellä kädestäni nukutettaessa. Se oli hyvin helppoa.\"\n\nHiljaisuuden vallitessa hän katsoi yhä Grahamiin ja käänsi sitten\nkasvonsa Dickiin, joka oli polvistunut hänen viereensä ja piteli hänen\npäätään.\n\nPaulan sormet painoivat hänen sormiaan ja viitaten silmillään hän veti\nDickin korvan huuliensa luo.\n\n\"Punapilvi\", kuiskasi hän, \"minä rakastan sinua enin ja olen ylpeä,\nettä olen niin kauan ollut sinun.\" Hän veti miehensä lähemmäksi. \"Ja\nolen pahoillani ettemme saaneet lapsia.\"\n\nPaulan sormien vaimeneva kosketus antoi Dickille merkin vetäytyä\ntakaisin niin, että Paula saattoi katsoa toisesta toiseen.\n\n\"Kaksi hyvää miestä, kaksi hyvää miestä. Hyvästi, hyvät miehet.\nHyvästi, Punapilvi.\"\n\nHe odottivat, kunnes tohtori paljasti Paulan käsivarren pistosta varten.\n\n\"Nukkumaan, nukkumaan\", kujersi pikkurouva ikäänkuin olisi matkinut\nunista lintua. \"Olen valmis tohtori. Puhkaiskaa ensin iho. En halua,\nettä se koskee. Pitele minua lujasti, Dick.\"\n\nRobinson, joka oli saanut Dickin silmistä luvan, pisti kevyesti ja\nnopeasti ruiskunkärjen ihoon.\n\n\"Nukkumaan, nukkumaan\", mutisi Paula unisesti hetken kuluttua.\n\nPuoleksi tiedottomasti hän kääntyi kyljelleen, koukisti käsivartensa\ntyynylle ja veti ruumiinsa kokoon sellaiseen asentoon, jossa Dick\ntiesi hänen mieluimmin nukkuvan. Pitkän hetken kuluttua hän huokasi\nväsyneesti ja alkoi kuolinkamppailunsa niin kevyesti, että oli\npoissa, ennen kuin he siitä tiesivät. Ulkoa tunkeutui huoneeseen\nkanarialintujen viserrys, kaukaa kuului Mountain Ladin hirnunta ja\nFohteringtonprinsessan hopeanheleä vastaus.\n\n\n\n"]