[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5bkL3EdMJQtRH_Uox42WDnYAexSRlQaxpvGCifRsh9U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1939,"Kyläkertomuksia I","Linna, Roopert (fl. 1890)",null,"1939-linna-roopert-kylakertomuksia-i","1939__Linna_Roopert__Kyläkertomuksia_I","novelli",[],[],"fi",1843,1890,22255,135915,false,19178,[21],"Fiction",[23],"Short Stories","\"Kyläkertomuksia\" by Arne Garborg is a collection of short stories written in the late 19th century. The book explores the lives and social dynamics of rural Norwegian society, introducing characters like the enchanting Dalen Alfhild and Leiv, the son of a misunderstood and ostracized farmer, Åsbjörn. Through vivid storytelling, Garborg delicately captures themes of love, social status, and the search for identity amidst a changing cultural landscape.  The beginning of the collection sets the scene for the character dynamics that will unfold throughout the narratives. It introduces Dalen Alfhild, a beautiful and well-respected girl in her community, alongside Leiv, who grapples with his status as the son of a man shunned by society. As their lives intertwine, the tension between societal expectations and personal feelings is palpably felt, particularly through Leiv’s struggles with his identity and feelings for Alfhild. This opening portion lays the groundwork for deeper explorations of class, belonging, and the impact of social prejudice on human connections within the stories to come. (This is an automatically generated summary.)",[26],"Canth, Minna",345,"Kokoelma kansanomaisia kertomuksia, jotka kuvaavat maaseudun elämää, tapoja ja ihmisten välisiä suhteita. Novelleissa käsitellään humoristisesti ja opettavaisesti muun muassa ensikertalaista konsertissa, avioliittoaikeita sekä kyläyhteisön sisäisiä kiistoja.","R. Linnan 'Kyläkertomuksia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1939.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KYLÄKERTOMUKSIA I\n\nKirj.\n\nR. Linna.\n\n\n\n\n\nLapualla,\nJaakko Hissa,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMoukka konsertissa\nRuttoa.\nKuvernyöri.\nYlitalon isännän naiminen.\nOnni on epävakanen.\nSana pahuuden palveluksessa.\nTuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.\nRiita-Veljet.\nMerisankarin seikkailukset.\n\n\n\n\nMOUKKA KONSERTISSA.\n\n\n\"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?\" kysyi Tuomas tuttavaltansa,\nkun tuli häntä vastaan tiellä.\n\n\"Konserttiin? Mikä se konsertti on?\" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä.\n\n\"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina\n'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on.\"\n\n\"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on.\"\n\n\"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa\", selitti\nTuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta.\n\nIhmetellen katseli Jussi Tuomasta.\n\n\"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin\nmeidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?\"\n\n\"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä\non hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana\nkonserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua.\"\n\n\"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?\"\n\n\"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen\nsiellä on olla ja miten siellä ollaan.\"\n\n\"Minkälainen siellä on olla?\" kysyi Jussi.\n\n\"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja\nistua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin\ntalvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä\npaukuttaa.\"\n\n\"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan\nsitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin\nKasperin teaterissa?\"\n\n\"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!\"\n\n\"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta\npennillä?\"\n\n\"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä\naina kauniista pitää.\"\n\n\"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?\"\n\n\"Viisikymmentä penniä.\"\n\n\"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?\"\n\n\"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin\nsijat.\"\n\n\"Jokohan ei veny eikä vanu.\"\n\n\"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että\nkuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan.\"\n\n\"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne\nsitten mennä.\"\n\n\"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet\nsinne.\"\n\n\"No, minä menen.\"\n\n\"Mene vaan, minä tulen kanssa.\"\n\n\"Minkä aikana se alkaa?\"\n\n\"Viideltä.\"\n\n\"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nKyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut\nolla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa,\ntai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos\nvaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta\nrenkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti\nkerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; \"kyllähän\nvielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija,\nkun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja\nalkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun\nse likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä;\nottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut\nmonet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin.\" -- Hän\noli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian\nottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli\njuuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan\nPriita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun\nsyyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin\nosasi \"kukkuu, kukkuu\" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja\nhän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli\nhänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia\nmyöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli\nPriita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin\nparhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä,\neikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle\noikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen\ntakaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis\nhyvin \"musikaalinen\" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli\nhänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän\noli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan\nnaimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet\nheti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin\nPriita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa.\nPriita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli\nsiis hyvä tilaisuus hoitaa \"helluansa\" ja laulella hänelle välistä.\nMutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla\nrahoillansa konserttiin.\n\nNäitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa\nkuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi.\n\nKun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:\n\n    \"Minun kultani kaunis on,\n    Vaikk' on kaitaluinen.\" -- -- --\n\nEnempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se\nmainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän\npiljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä\ntouhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki\nhän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja\npostipoika.\n\nJussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.\n\nNolostuneena meni hän tuolille istumaan.\n\nPitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin\noli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri\nkorviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän\naina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili\nmielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen,\nkun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun\nvielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut,\nkatselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.\n\nJussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä\n-- viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin -- ihka\nuudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän\nodottamaan konserttipaikalle.\n\nMutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä\nniinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi\nseinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä\nhänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli\nkäypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän,\nettä jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt\nmuitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä\neronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri,\nettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä,\nvaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys.\n\nMutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse\nistui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon\npapereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin.\nIhmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten\nse siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli\njo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan\ntohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan\nkorvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti\nja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin\nsisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa.\nViisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin\nhirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli:\nJos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos\nsenkin edestä vaan toista saisi \"pietillä käyttää.\" Vaan ei kehdannut\nsentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun\npistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella\notettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, \"prokrammi\", jätettiin,\njosta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja\nmilloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja\nheille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia,\npaljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin,\nsalin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi\nhänen kysyä Tuomaalta -- korvaan supattamalla tietenkin.\n\n\"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa\", selitti\nTuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei\nhän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun\nhän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja\nJussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut\nsuomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti\nsiis Jussimme konsertin alkua.\n\nHe olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä\nsaapunut.\n\nJussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt.\n\nHän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan,\nkovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi\ntietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa\nviisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa,\nolisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin,\nettä tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli\nkumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään\napua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa.\nJa muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa\nsormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo.\nLontoolainen \"pifeclari\" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut\nsenkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen\nkellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä\noli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi\npelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti\noli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä\nmaanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt\nkiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun\njuonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan\npietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut\nolivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan\nJussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin\nvilkaissut lehteihinsä ja sanonut: \"nakki passista\", silloinkuin\nkaikki muut olivat sanoneet: \"passi nakista\". Voittihan se silloin\nJussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat.\nSaivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän\nmarkan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista\nrukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin\nkomeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän\nkiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin.\nJa vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli\nkonsertin \"prokrammi\", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän\nluuli pitävän tehdä.\n\nYht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies\nhienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan\nkantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat\nitsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan.\n\nNyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti\nkuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime\nminuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut\nkärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen.\n\nVihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija --\nsuokaa anteeksi, ei kun enkeli -- astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja\nkyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä\nkorvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä\nsärkevä \"ah\"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä.\nTuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan\nJussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs \"heikkoastia\"\nkuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko\nkonsertin ajan.\n\nSitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua,\nvaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin\najatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten\nhän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen\nlaulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa\ntiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut.\nSuu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella\nlaulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti\nkatso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava\nsuru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit,\nPieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta\nherättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä.\nKuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei\nkuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun\nTuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: \"Taputa sinäkin\", heräsi Jussi\nsen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti\nhän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen,\nettä kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin\nsaaneen hetkellisen hulluuden puuskan.\n\nKonsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka\nsilmänräpäys.\n\nViimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut\näärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä\nläiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää\noikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että\nTuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen\nkylkeen ja sanoo:\n\n\"Viskaa sinäkin!\"\n\nJa Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli\nuudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten\nohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän\nviskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi\n-- rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui\nsydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten\nosoittanut ihastustansa.\n\nMutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli\ntunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs\nJussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla\nkertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun \"rokramminsa\"\ntakaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä\nsenlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä\ntainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin\nei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät\nlaulajaa lohduttamaan; kaikkein \"heikoimmat astiat\" hykertyivät\nitkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä\nJussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin\npuhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin.\n\n\"Fyii'i!\" kiljasi muudan.\n\nKukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä\nosakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei\nolisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät,\nettä heidän \"daaminsa\" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin\nhyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon \"kavaljeerit\" ja\nritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman\nsukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään\nritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun,\nniin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. -- Jussi\nei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa,\nsillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa\njok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen\nhänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet\nniinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi\nkantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa\nhän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea\nhänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi,\nvaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää\nhämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin\nsattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat\nmiten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa\nuudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn.\nJa nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan\npietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän\nei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut\nvalmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä\nkovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet,\nvilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät\nkymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen.\nHän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua\nulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä\nloikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan\nkauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu,\nse toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei\njoutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi\nkipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja\nkiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa\noikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli\nhän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa,\nvaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat\nvielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan\nkun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei\nsinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet\nmuistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan\nja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen\njäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa.\nSilloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista.\n\n\"Rukkaseni!\" kiljasi hän.\n\nJussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän\nkuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa\ntoinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti\nvähän huutaakin, eikä noin vaan menettää.\n\n\"Rukkaseni!\" ärjäsi hän toisen kerran.\n\nSilloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen.\nRukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan\nsemmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan \"sporttimiehen\" ei olisi\ntarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri\näsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset.\n\nSynkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois.\n\nHänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta\nvirikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä\nsammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat\nolivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä\noli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle\nsiitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset\nnousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta\nkierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis\nkumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin,\nkaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset\nja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties,\nminkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan\npidätetty \"saakeli\".\n\n\"Perhana, kun olisi viinaa, että saisi upottaa siihen kaikki vaivat ja\nvastukset\", ähkäsi hän astellessaan.\n\nSinä iltana tuli Jussi erittäin happamalla muodolla kotia. Priita-Maija\nihmetteli sitä, mikä nyt Jussille oli tullut. Hän ei vielä tietänyt\nJussin konsertissa käynnistä mitään, vaan jotakin ikävää hän epäili\ntapahtuneen ja päätti ottaa siitä selvän kun he pääsevät kahdenkesken\npuheisille.\n\nJussi istui alakuloisena penkillä, miettien keinoa, millä pääsisi\nhelpoimmin läpi, vastaamatta suoraan Priita-Maijan kysymyksiin, vaan ei\nlöytänyt mitään reikää.\n\nKun kaikki muut olivat menneet pois tuvasta, sanoi Priita-Maija:\n\n\"Missä sinä nyt olet ollut tämän päivän ja illan, ja mitä sinulle\non tapahtunut, kun olet niin pehmeän näköinen, kuin olisi hierottu\njokapaikasta koko mies?\"\n\n\"Enpähän ole juuri ollut paljon missään, tuolla olen vaan pitkin kyliä\nkävellyt, töllistellyt,\" vastasi Jussi alakuloisesti ja kierrellen.\n\nVaan sepä ei Priita-Maijaa tyydyttänytkään. Hän ei olisi nyt laskenut\nJussia tunnustamatta; ei vaikka olisi jäänyt vanhaksi-piijaksi.\n\n\"Ethän vaan ole tapannut kortilla rahasi?\" kysyi hän, katsoen\npaljonsanovasti ja merkillisesti Jussia silmiin.\n\n\"En ole tapannutkaan\", sanoi Jussi jurosti.\n\n\"Vaan jotain sinulle on tapahtunut, minä näen sen aivan selvästi? Sano\nvaan minulle kaikki, sano 'kullallesi' mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Ei minua vaivaa mikään.\"\n\n\"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano\nsuoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä\nkuitti.\"\n\n\"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin\", mietti Jussi.\n\nJa nyt heltyi hän -- poika-parka -- niin että tunnusti kaikki oikein\nperinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja\ntunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa.\n\n\"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?\" kysyi Priita-Maija\nosanottavaisesti.\n\n\"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan\", kummasteli Jussi. \"Onpa\nne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi\", sanoi\nJussi sitten ääneensä.\n\n\"Voi Jussi-parka!\" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi\nkummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa.\n\nJa Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain\nmerkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi\ntakanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan\nluottaen, Jussin korvien ihailtavaksi \"pramian-piijan laulun.\"\n\nJussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän\nsitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen\nsilmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä,\nettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija\najatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se\n\"pramian-piijan laulun\" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut\nJussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä.\n\nRauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin\nistui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä\najatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi,\nkiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin\ntapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran\nleimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen\npimeäksi.\n\n\n\n\nRuttoa.\n\n\nRäätäli Saumasen tytär oli tullut yht'äkkiä sairaaksi. Saumasen eukko\noli istunut koko yön kipeän tyttärensä vuoteen vieressä. Oli hautonut,\nhoitanut parhaan taitonsa mukaan, vaan siitä ei näyttänyt olevan apua.\n\nIllalla oli Sanna yhtäkkiä joutunut vuoteen hyväksi; aamulla näytti\nhänen tautinsa olevan entistänsä kovempi.\n\n\"Ukkoseni!\" sanoi Saumasen eukko aamulla, \"ukkoseni, eiköhän ole\nparasta, että menet Teikun luo. Sanna on entistänsä kipeämpi ja minä\npelkään, että hän voisi kuolla meidän käsiimme ja minun omatuntoni ei\nsaa rauhaa, jollei vaan puhutella hänen tähtensä Teikkua.\"\n\n\"Kyllähän se on parasta. Sanna on meidän ainoa lapsemme, josta meillä\non ollut tähän asti ainoastaan iloa. Hän on auttanut uskollisesti sinua\nemännyyden toimissa, ja iso vahinko tulee meille, jos hän kuolee\",\npuheli Saumanenkin suruisena, laskeutuen lattialle työpöydältään, jolla\noli istunut työssään.\n\nRaskaalla mielellä puki hän turkit yllensä ja lähti apua etsimään\nkipeälle tyttärellensä; hän lähti Teikun luo.\n\nVaan kuka oli tuo Teikku, jota ei sanottu edes tohtoriksikaan, kun\nnoin vaan yksinkertaisesti Teikuksi? Hän oli konkurssin tehnyt,\nvanha apteekari, joka aikomansa oli elänyt isosti. Vaan juuri kuin\nhän oli ollut rikkaimmillaan, oli hänen valloittanut vastustamaton\nkäräjöimishimo, joka tietysti vaati uhrisummaksi isot rahat, ja\nkun Teikulla elettiin muutoinkin isoisesti, niin seurasi siitä\nvälttämättömästi äkillinen vararikko; senpätähden sanoivatkin\nkyläläiset hänestä: \"Teikku eli tänä päivänä isosti ja huomenna lyötiin\nkintaat pöytään.\"\n\nHän oli ison lapsijoukon isä, joka koetti heitä elättää miten parhaiten\ntaisi, mutta pelkäsi kumminkin työtä kuin kuolemaa. Sitten kuin hän\noli huilannut alas mäkeä, täytyi hänen tosin tehdä vähän työtäkin,\nvaan ei sentään suuria sittenkään, ja mitä hän teki, niin otti siitä\nmoninkertaisen makson. Tuosta äkillisestä onnen-keikahduksesta ei\nTeikku suuresti hämmästynyt. Nosti vaan päänsä yhtä pystöön kuin\nennenkin, \"juuri niinkuin parempina päivinänsäkin\", sanottiin. Hän\noli oppinut yhtä ja toista lääketieteen alalla apteekarina, lääkärien\nlääkelistojen avulla. Se hänen taitonsa oli hyvään tarpeesen,\nhuonommalle puolelle jouduttuansa. Suomalaisen talonpojan kammo\nlääkärien taidon suhteen sai useimmat avun hakijat kulkemaan oikean\nlääkärin asunnon ohi Teikun luo. Hän olikin halukas auttamaan\nneuvoilla, mitä ymmärsi, ja vaikeimmissa kohdissa käytti hän väliin\nsattuman ohjaavaa kättä apunansa. Huonommalla puolella ollessaankin\nvaivasi hän, kuten parempina päivinänsäkin, ihmisiä yhä edelleen\njoutavimmistakin syistä käräjiin. Sakotutti muita ja väliin sai itsekin\naika tavalla sakkoa. Vaan hänpä ei hämmästynyt jos sakotettiinkin.\n\"Muutaman päivän vesi ja leipä sen maksaa\", sanoi hän. Väliin, kuin\nhän haasti jotakin, hiukan niinkuin naurettavasta asiasta oikeuteen\nja häneltä kysyttiin, kuinka hän luuli asiansa päättyvän, niin sanoi\nhän: \"En tiedä kuinka käynee, vaan koetan, jos voittaisin.\" Sellainen\ntohtori oli Teikku, jonka luo Saumanen lähti.\n\nSiihen aikaan, kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, oli\nTeikku jokseenkin huonoissa varoissa. Hänen oli täytynyt olla varojen\npuutteessa jo useammissa käräjissä vaan muiden ihmisten asianajajana,\nja se seikka sai ukkoparan mielen kärtyselle laadulle. -- Vaimonsa\nkanssa oli hänellä alituista toraa ja jankkinaa, kun tämä vaati\nmieheltänsä tavan takaa rahoja perheen ylläpitämiseksi, ja kun ukolla\nei aina ollutkaan joka tarpeesen, niin silloin moitti hän ukkoansa\ntuosta onnettomasta käräjöimis-himosta, joka heidät oli köyhdyttänyt.\nUkko puollusti aina silloin itseänsä enemmän suurella äänellänsä kuin\nsattuvilla sanoilla, ja eukkoparan täytyi olla silloin hiljaa, vaikka\ntosin karvastelevalla sydämellä.\n\nSamana aamuna kuin Saumanen oli lähdössä hänen luoksensa, istui\nTeikku kamarissansa pöytänsä edessä, joka oli hänellä vielä jälellä\n\"parempien päivien\" loistosta. Pöydällä oli kasa vanhoja lääkelistoja,\njotka hän oli säilyttänyt siltä ajalta, kuin niiden määräysten mukaan\nvielä valmistettiin lääkkeitä hänen apteekissaan. Nyt tohtoriksi\nalennuttuansa kopioitsi hän niitä tarvittaissa.\n\nVaimonsa tuli kamariin ja sanoi hänelle:\n\n\"Minun pitäisi saada rahaa.\"\n\n\"Mitä sinä taasenkin rahalla teet? Sitä menee kuin tulva-vettä, enkä\nminä tiedä hiiteenkö sinä sitä syydät?\" sanoi Teikku.\n\n\"Huoneiden vuokra on maksamatta, pojat tarvitsevat kenkiä, tytöt\nvaatteita, liha on kaikki, leipä on loppunut ja Emmikin tarvitseisi\nuuden hatun --.\"\n\n\"Hiidestäkö minulla on kaikkiin sinun tarpeisiisi rahaa!\" ärjäsi\nTeikku. \"Emmikin, se sinun fröökinäsi, se on minulle yhden tekevä,\noli hänelläkin hattu tai riihimyssy. Minulla on tekemistä että saan\nrahaa edes todellisiinkaan tarpeisin; ei ole varaa tuhlata joutaviin.\nPaljonko luulet tällä kertaa tarvitsevasi?\"\n\n\"Tarvitseisi saada vähintäänkin kahdeksan markkaa, vaan luulen, että,\njos olisi edes neljäkään, hetkinen silläkin toimeen tultaisiin.\"\n\n\"Ei minulla ole kuin puolitoista markkaa tällä kerralla. Sen hatun\nvoit jättää ostamatta. Se on minusta kiusallista, heti ruvetaan häntä\npöökäämään, kun kapalovyö vielä perässä venyy.\"\n\n\"Täytyy ostaa ainoastaan tarpeellisimmat ostokset. -- Minustakin\non kiusallista, kun sinä kulutit meidän ainoatkin varamme sillä\nkäräjöimisellä. Nyt ei olisi hät--.\"\n\n\"Ole hiljaa! Minä en kärsi kuulla moisia puheita.\"\n\n\"-- Mutta mitä? -- Saumanen tulee tänne. Varmaankin on taasen hänen\nSannansa, se heikompi astia, sairassa. Minun täytyy nyt näyttäytyä\narvokkaalta. Sinä saat mennä ostoksillesi, vaan muistakin, ett'et käytä\nsitä rahaa turhuuksiin, sillä siinä ovat minun ainoat lanttini\", sanoi\nTeikku.\n\nSitten asettui hän pöydän eteen istumaan, ollen lukevinaan \"Pientä\nhaavalääkäriä.\"\n\nSaumanen tuli kamariin.\n\nTulija sanoi hyvää huomenta; Teikku ei ollut kuulevinaan. Saumanen\nrykäsi; yhtä huonolla menestyksellä. Viimmein, kuin hän kolisi\nniin kovaa, että itsekin siitä hämmästyi, oli Teikku heräävinänsä\nsyvällisistä tutkinnoistansa.\n\n\"Ka, Saumanen. Kuinka takkinne ja frakkinne tänä aikana menestyy?\nOletteko pysyneet hyvissä voimissa? Kuinka eukkonne ja tyttärenne\njaksaa?\" kyseli hän kohtelijaasti.\n\n\"Kiitos kysymästä. Kyllähän minä aina jaksan, vaikka vanha jo olen.\nSyön ruokani, teen työni, niin miks'ei jaksa, jaksaapa hyvinkin. Vaan\nSanna on taasen sairassa, enkä minä tiedä, mitä hänelle tehdä; sen\nasian vuoksi minä tänne tulinkin, jos te niinkuin tietäisitte siihen\njotakin apua?\"\n\n\"Vai niin, hm! Vai on Sanna taasen sairassa. Mitenkä hän on kipeä?\"\n\n\"Illalla oli hän vielä ihan terve, vaan yht'äkkiä tuli hän sairaaksi.\nHän ei ole oikein minulle selvittänyt mistä paikasta on kipeä, vaan\nkovasti hän näkyy olevan tuskalla. Minä pelkään, että hänessä rut--.\"\n\n\"So so! Älä sano yhdellekään ihmiselle sitä!\" huudahti tuo taitava\nlääkäri, lyöden nyrkkinsä pöytään että kajahti. \"Et kellekään, sanon\nminä, sillä nuo tyhmät talonpojat rupeaisivat silloin pelkäämään, ja\nse tarttuisi silloin heihin sen pahemmin\", sanoi hän. Sitten alkoi\nhän oppineen näköisenä selailla vanhoja lääkelistoja. Tempasi vihdoin\nyhden, kopioitsi sen suurella kiiruulla ja antoi sitten Saumaselle.\n\n\"Tämän presehtin te viette apteekiin ja käskette valmistaa mitä\npikemmin sitä parempi. Sitten kuin menette kotianne, niin teidän on\nensin kuumennettava tiilikivi ja pudotettava se tervaämpäriin, sitten\npitää teidän ja eukkonne nuuskata sitä terva-höyryä, ettei se tauti\nteihin tarttuisi, sillä se on -- näin meidän kesken puhuen -- ruttoa,\nmitä vaarallisinta, vaan sitä ei saa sanoa yhdellekään elävälle\nolennolle, sillä silloin tulisivat ihmiset ihan hulluiksi. Sitten on\nteidän otettava vähän kanverttia ja pantava pieneen pussiin kaulaanne;\nvaimonne on tehtävä samoin. Ja joka kerran kuin menette ulkoa sairaan\nhuoneesen, on teidän aina nuuskattava sitä tervan-höyryä, ettei teihin\ntauti tarttuisi.\"\n\n\"En kuolemaksenikaan minä muista kaikkia teidän määräyksiänne, parasta\non että lähdette te itse johtamaan meitä oikealle tolalle sairaan\nhoitamisessa, siis siitä joku tulee\", pyyteli Saumanen.\n\nNiinkuin Teikku jo sanoikin, oli Saumasen Sanna usein sairassa, jolloin\nTeikku oli aina saanut häntä parantaa. Ja vaikka hän tavallisesti vaati\nenemmän antamistaan neuvoista, kun oikea lääkäri, niin oli Saumanen\naina maksanut runsaammasti kun hän osasi vaatiakaan. Senpä tähden ei\nhän nyt kaikessa ylhäisyydessäänkään katsonut ylön alhaisen Saumasen\npyyntöä, koska siitä kutsumuksesta oli varmaankin karttuva hänen\nkunniansa ja vielä enemmän nykyään laiha kukkaronsa.\n\n\"Parasta on, että tulen itse mukaan. Minun toimekkaasta pontevuudestani\nriippuu satojen, kenties tuhansienkin ihmisten henki. Teidän\nSannaanne ei voi auttaa, ei mikään enään. Hän on kuolemaan tuomittu,\nauttamattomasti tuomittu. Vaan jos voimme ehkäistä taudin levenemisen\nhänestä muihin, niin silloin olemme tehneet suuren palveluksen\nihmiskuntaa kohtaan\", puheli Teikku, kun puki yllensä, seurataksensa\nSaumasta. \"Kenties säätää hallitus minulle siitä hyvästä työstä vielä\nison eläkkeenkin, jotta voisin kurittaa noita muutamia moukkia ensi\nkäräjissä, ja rintarahan rintaani\", mietti Teikku mielessään, vaan oli\nkumminkin siksi viisas jottei sanonut niin.\n\nRaskaalla mielellä oli Saumanen kuunnellut tohtorinsa oppinutta\npuhetta, ymmärtämättä siitä kumminkaan muuta, kuin sen, että Sanna oli\njo tuomittu kuolemaan, ja salainen vaisto sanoi hänelle, että hän ja\nvaimonsa olivat sitä seuraavat uhrit.\n\nAllapäin, pahoilla mielin asteli Saumanen Teikun rinnalla kotiansa\nkohden. Pitäjän rohtolassa toimitettiin Teikun toimella, vaan Saumasen\nkustannuksella, ylläkerrotut pussit, joista toinen heti ripustettiin\nSaumasen kaulaan.\n\n\"Vaan minulla poloisella ei ole edes tervaakaan\", huokasi Saumanen\nhetkisen kuluttua.\n\n\"Siinä susi jossa kaivataankin\", sanoi Teikku. \"Katsokaapas hyvä\nSaumanen, tuolla tulee vastaamme tervan kauppijas.\"\n\nEnsimmäisenä tuli kulkijoita vastaan pieni, laiha ja pitkä-karvainen\ntakkuvarsa, vetäen perässään pientä ränsistynyttä resla-rekeä,\njossa oli vähän heiniä, resunen kontti, puoleksi täysi jyväsäkki,\nruoska ja jonkunmoinen terva-astia. Perässä tallusti lyhyt, tanakka\nmies, puettuna lammasnahkaisiin kesi-turkkeihin, tuohi-virsuihin ja\nvanhanaikaiseen leipälakkiin. Ja kaikkein viimeisenä kulki melkein\nsamallaiseen asuun puettu vaimo, ainoastaan se eroituksena, että\nhänellä oli huivi päässä ja turkit oli köytetty huivilla keskeä kiinni.\nSellainen matkue tuli heitä vastaan, josta Teikku niin ilostui ja\nSaumanenkin sai uutta uskallusta.\n\n\"Jaakko hoi! Kuules, anna nyt meille heti paikalla kannun verran tuon\nastiasi sisällöstä, meillä on kiire. Jos ei sinulla vaan ole lainata\nmeille astiaa, niin aja lähimmäiseen taloon, pyydä sieltä lainaksi\nja tuo kiireen kynnessä Saumasen asuntoon. Vaan, mitä kannu maksaa?\"\npuheli ja kyseli Teikku mieheltä, joka oli pysäyttänyt hevosensa.\n\nSaumanen seisoi surullisena ja kuunteli toisen puhetta ja häneen näytti\nlietsovan uutta toivoa Teikun vilkkaasti elähtävät liikkeet.\n\n\"Tätä maksaa jyvissä neljä kappaa rukiita ja rahassa kaksi markkaa\nkannu\", sanoi kulkukauppias, laskien kätensä puuastian uurteelle.\n\n\"Kaksi markkaa! Oletko hullu koko mies? Minkälaista tervaa se on, joka\nniin paljon maksaa?!\" huudahti Teikku.\n\n\"Ei tämä tervaa olekaan, tämä on pikiöljyä\", sanoi mies vakavasti ja\nikäänkuin oman kauppijas-arvonsa tunnossa, kun hänellä nyt on kerran\nmuka kalliimpaakin tavaraa kaupan.\n\n\"No, monenlaisena sinäkin kummittelet! Milloin olet sinä tervan-,\nmilloin pikiöljyn-kauppijassa\", ärjäsi Teikku vihasesti. \"Vaan malta,\nmalta, ensi käräjissä sinua siitä sakotutankin. Kylläpä silloin toista\nvirttä veisaat -- kun pitääkin aina erilaisia kaupuksia ja nekin vielä\nniin kallista\", puhui hän ja häristi miestä nyrkillänsä.\n\n\"Vai kallista!\" sanoi mies, aina yhtä vakavana. \"Te olette yhdellainen\nkun Koskelan isäntäkin. Hän valehella livautti minulle äsken, kuinka\nmuka Puolimatkan Juuso oli hänelle myynyt kolmellakymmenellä pennillä\nhallin pikiöljyä.\"\n\n\"Jaakko sanoi jo isännälle että mitäs Juuso voittaa pikiöljyllänsä, kun\npapriikissakin maksaa neljäkymmentä penniä halli. Vaan tukkoonpa siinä\nisännän suu jäikin\", puhui vaimokin miehensä puolesta.\n\n\"Vaan viimme kerta tuo sai ollakin, en minä ainakaan enään hänelle\nmyö mitään, ostakoon muualta, jos luulee helpommalla saavansa\", sanoi\nmieskin.\n\n\"Painakaa sen tuhannen pohjaan pikiöljyinenne\", sanoi Saumanen,\nsuuttuneena turhasta viivytyksestä.\n\n\"Lähdetään vaan\", sanoi mies tyyneesti ja löi ruoskan varrella\nhevostaan.\n\n\"Tuodaanko teille kannu pikiöljyä?\" kysyi akka vielä.\n\n\"Ei, ei, ei! Tervaa me tahdomme, ei pikiöljyä\", huudettiin hänelle\nvastaan.\n\n\"Kyllä minä toisilta tervaa saan\", sanoi Saumanen Teikulle, kun he\nolivat tulleet edellisen kotia.\n\n\"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan\npesässä tiilikiven\", käski Teikku.\n\nJokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki\nehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin\ntäyttämään lääkärinsä käskyä.\n\nKun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat\nolivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen\nnuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina,\nsairaan kamariin.\n\nHeti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja\ntamineita ruttoisen sairashuoneeksi.\n\nSanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät\nitkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla\npienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui\ntoisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti\ntirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä\nkuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän\nei osannut edes vastatakaan Teikun \"hyvään huomeneen\". Verkalleen,\nhyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä\nkatsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin.\n\nJos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se\nvallanneen tulijatkin.\n\nEi kukaan puhunut sanaakaan.\n\nEnsiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa\nkukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun\nhän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin\nkuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun\nTeikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa\nkirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään\njaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun,\nvaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän\nsille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten:\n\n\"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!\"\n\nSiitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi\nTeikkuun murhaavan katseen.\n\nMitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää\nainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän\nastui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä.\nSitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän,\nmiten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä\nkirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta\ntyö-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin\nja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti,\nettä hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle\nkyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota\nmiehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin\nikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa\nlapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän\nrientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois\nvaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin\noli hän onnellinen, oli onnellinen -- isä. Ja kun Saumanen muisti sen\nkaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli\nhiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan\nhetkeksi.\n\nSitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen\ntapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta\nkelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja.\n-- Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin\nkamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän\nei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa,\noli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei\nvoinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti\ntarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo\ntuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo\ntuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa\njälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän,\neivätkä kirkastuneet enään koskaan.\n\nKun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei\nollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän\nkatsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä\nsaamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen.\n\nSanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan\nviisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman\nmitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki.\n\nRuton varjo lepäsi huoneessa.\n\n-- -- --\n\nJo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt\nkansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun\ntalonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on\nvaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva\nja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme.\nAinoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi\nyksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla\nvoimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi.\n\n\n\n\nKuvernyöri.\n\n\nNoin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan\nseurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi\nkuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen\ntavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy\nisompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman\nneliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan\nlaaja pellontilkku.\n\nTölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva\nhakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä\ntodisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet\nja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki,\nettä voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut\npoissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut,\njotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan\ntuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt\nolivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli\nhavupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta\nsiihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta\nkun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain\nmiellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt\neteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista\naniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja\nlakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla\nja päreillä paikatut, olivat puhtaat.\n\nNoin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli\npientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin\nala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli\nkauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku.\n\nRauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan,\nliittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin\nkolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen\nnainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli\nentisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti.\n\nHänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli\nsyntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin\nedellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna -- se oli vaimon nimi\n-- elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he\nsillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin\npojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät\neukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja\ntuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja\nojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä,\njota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja\naskareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja\ntaitoansa.\n\nValmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän\nkutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit\nruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut\ntyöpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa\nhurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka\nsäästössä huonompien päivien varalta.\n\nPojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti\nvoi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti\nkaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä\nasiassa eivät he sopineet yhteen.\n\nAntti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen\npitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen\ntarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta.\nRaja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui\noppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset\ntarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla,\nettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista\nkoettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki\nmielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin\n-- suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten\n\"vantraamaan\" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin.\n\nAamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt\nsuostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut\nlaskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää\nvanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa\ntoivonsa.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena vuoleskeli Antti siinä isävainajansa isolla\npuukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa\nmyllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus\nkokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti\nsamoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana\nharhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään\nolevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana\nkaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä\nääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten\noli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti\nyhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei\nmoitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin\nsitten -- anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin.\n\nSyksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän\nistui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien\nkatselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan\ntuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa.\nÄiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan\npoikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli\nniin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa.\nHän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään\noli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli\nhän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika\nunelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa.\n\n\"Äiti, minun pitää päästä kaupunkiin!\" sanoi Antti äkkiä.\n\n\"Joko sinä taasen --, nuorihan sinä olet vielä.\"\n\n\"En minä ole enään nuori; nuorempana Raja-Jaakkokin on oppiin mennyt,\"\n\n\"Raja-Jaakko puhuu tuulia taivaita. Ei häntä tarvitse uskoa.\"\n\n\"Mutta hyväpä kuuluu Onnelan Matillakin olevan opissa olla. Menneellä\nviikolla kuuluu tulleen Matilta kirje Onnelaan. Ja siinä on\nkirjoittanut, että kun hän 'förbynktää', niin pääsee kisälliksi.\"\n\n\"Oletko käynyt Onnelassa? Entä kun puhuvat turhia. Kun hän kirjoitti\nensikerran, niin siinä oli, ett'ei ruokakaan piisaa vaikka kuinka\nsiunaisi.\"\n\n\"Mutta minun pitää päästä oppiin\", sanoi poika päättävästi.\n\n\"No sinne sinun mielesi vaan tekee. Se Raja-Jaakko on pannut pääsi\npyörälle mokomilla hullutuksillansa\", sanoi äiti pahastuen poikansa\nitsepintaisuudesta.\n\n\"Ei ne ole hullutuksia; minä uskon ne tosiksi.\"\n\n\"Vai uskot ne tosiksi, mokomatkin lorut. Ei ole niissä uskomista,\nvalhettelee se mies yhtenänsä.\"\n\n\"Mutta, äiti, minun pitää päästä kaupunkiin.\"\n\n\"No, oletko niin perään antamaton? Minä sinun sijassasi jäisin kotia.\nSitten kun tulisin aikamieheksi, tekisin pelloksi nuot kedot, jotka\nolivat peltona isävainajasikin eläessä, ja eleleisit täällä rauhassa\nkuin Herran kukkarossa.\"\n\n\"Mutta minä en tee niin, äiti; minun pitää päästä oppiin. Ja kun pääsen\nkisälliksi niin sitten vantraamaan Pietariin niinkuin Raja-Jaakkokin.\nSitten palaan minä jolloinkin kauniina päivänä tänne takaisin ja alan\nottaa työtä vastaan ja elää herroiksi, juuri niin kuin Raja-Jaakkokin.\nSilloin äiti, ei teidänkään tarvitse kehrätä illalla myöhäiseen,\naamulla aikaiseen\", puhui Antti, joka oli noussut seisomaan ja katseli\nsuurilla silmillänsä äitiään. \"Jos ette päästä, niin minä menen salaa\nkuitenkin\", jatkoi Antti vähän ajan kuluttua, kun ei äitinsä puhunut\nmitään.\n\nÄiti ei vastannut vieläkään mitään, vaan hänen surullisesta muodostansa\npäättäen se päätös ei ollut hänen mieleensä. Hänenkö täytyisi antaa\npoikansa mennä avaraan maailmaan, lapsensa, jota hän rakasti yli\nkaikkein luotuin maailmassa, joka oli hänen ilonsa, ylpeytensä ja\nvanhojen päiviensä turva. Äitiraukka ei tahtonut uskoa sitä todeksi.\nHän aikoi mennä, -- alkoi hän ajatella, -- noin nuorena, ja hän olisi\nvielä palaava, vaan minkälaisessa tilassa? Se oli tulevaisuuden\nhallussa. Kenties senlaisessa tilassa kuin Raja-Jaakkokin,\njuoppolalluksena, joka kaikki tienestinsä panee -- viinaan. Ei, ei,\nhänen oli mahdoton uskoa sallimusta niin armottomaksi.\n\n\"Äiti, pääsenhän minä oppiin?\" alkoi Antti taasen, hetken kuluttua\npyydellä.\n\n\"No täytyneehän minun sitten sinut laskea, koska et muutoinkaan näy\ntyytyvän.\"\n\n\"Minäpä pääsen oppiin ja -- vantraamaan... ja -- anniskeluun. Hei!\näiti, minäpä pääsen Pietariin!\" Ja Antti hyppeli ilosta.\n\nSurullisena katseli Anna poikansa iloa. Hän olisi koettanut vieläkin\ntaivuttaa poikansa mieltä, jos vaan olisi tiennyt mitä se sana\n\"anniskelu\" merkitsi, vaan hän ei sitä ymmärtänyt.\n\n\"Minä lähden Onnelaan, pyytämään isännältä kyytiä.\"\n\n\"No, odota nyt huomen-aamuun; kun tulee päivä, niin käy sitten.\"\n\nAntti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se\nisäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän\njäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi:\n\"Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan.\" Ei vaikka käyden menisi,\nniin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan:\n\"herra oppilas\". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten\n\"vantraamaan\" ja -- anniskeluun ja -- Pietariin.\n\nJa Antin valtasi sellainen ilonpuuska -- mistä lie tullutkin.\n\nVaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena\nistui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna.\nEi muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui.\nSurulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin -- -- oppii vielä\njuomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä\nhänestä vielä lopen tulleekin -- -- ei tietänyt yhtään. -- Saattaisi\ntulla siivokin mies, -- -- niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa\nminut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, -- -- ei kehrätä enään\n-- -- ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä -- -- ei helpotusta\nyhtään. Kukaties sentään -- -- jos vielä helpottaakin. Sitten käyn\nmarkkinoijiakin -- -- katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin\nisäntä.\n\nNiin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka\nhuonolla menestyksellä.\n\nViikon päästä oli Antti mennyt.\n\nÄiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät\nvesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä\nja kuiskasi uskallusta sydämeen.\n\nKun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä\nAntilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi\nikävöivää äitiä.\n\nHän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja\nrahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa\nikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja\ntultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan.\n\nEnsi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen\nalkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui\ntykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin\nitki hän tulevaisuudenkin edestä.\n\nViikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä\nAntista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut\nmenneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin\nkirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui\njoka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi\nrakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui\nkuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se\nkuohahti entistä rajumpana ulos.\n\nTaasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä\najoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta\nsaattoi huoneeseen -- Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen\narvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin.\nAnna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana\nAntista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi --\nmielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin -- hullu,\nsen tähden varoi hän poikaansa.\n\n\"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin\", sanoi hän hetken\nperästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa.\n\nNyt oli Anna varma, että Antti oli -- hullu. \"Anniskelujen siunattu\nvaikutus on Antilta järjen vienyt\", selitti vanginkuljettaja hiljaa\nAnnalle.\n\nSen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi\nhakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa\nolleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen\npettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki\nhän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi.\nMultapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina\neteenpäin.\n\nViikon päästä haudattiin Anna.\n\nHänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla\nkaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin\nkomea virkatakki päällä.\n\nEi kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan\nrinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen.\n\nKuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti\nhuolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä\ntuvassa.\n\nKerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa.\n\n\"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla\", vastasi Antti\nsiihen.\n\nAntti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli\njokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään.\nNyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat\nkaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle.\n\nKun hänen \"paraati vormunsa\", -- joksi hän kutsui upseerin virkatakkia,\n-- oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa\nsotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet\nkyökiin, jossa käski antaa \"uudelle virkaveljelle\" ruokaa. Mutta sitten\ntuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä\nleikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin\ntaloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle:\n\n\"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä.\"\n\nSiihen vastaukseen sai \"virkaveli\" tyytyä.\n\nYleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli\nvaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä.\n\"Sillä\" -- sanoi hän -- \"suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä.\"\n\nNiin eleli hän eteenpäin aikojansa.\n\nEräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin\nsuinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua\nhellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi.\n\nMuutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan\nsiinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori,\nvasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire\njohonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se\njuoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin\nkiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan\nhalua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se\nvaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään\npakoon.\n\n\"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan\", huusi nimismies.\n\nAntti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti.\n\n\"Mies hoi! Et saa kiikkua että hevoseni tohtii mennä sivu\", huusi\nnimismies uudelleen.\n\n\"Jahah! -- Niin mitä? -- kuka se oli joka huusi?\" kysyi Antti\narvokkaasti, vaan ei lakannut kiikkumasta.\n\n\"Minä huusin, että sinun pitää lakata, jotta minä -- herra, pääsen\nsivuitse\", sanoi nimismies, pannen erityisen painon viime sanoille.\n\n\"Herra minäkin olen\", sanoi Antti pontevasti.\n\n\"Minä olen nimismies!\"\n\n\"Mutta minä olen\" -- Antti mietti hetkisen, sitten sanoi hän --\n\"kuvernyöri!\"\n\nNyt vasta näki nimismies, että hän olikin hullun kanssa tekemisissä.\n\n\"Eikö herra kuvernyöri olisi hyvä ja lakkaisi kiikkumasta, että minä\npääsisin Onnelaan, siellä kun on tulipalo ja minulla olisi kiire\nsinne\", sanoi nimismies, kiihdyttääkseen hullua.\n\nIhme kumma; Antti astui heti alas kiikustansa ja sanoi kohtelijaasti:\n\n\"Vai on Onnelassa tulipalo. Minä menen sinne. Tahdon itse johtaa\nsammutustyötä.\"\n\n\"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman\nsylen päähän pois tiestä\", pyyteli nimismies.\n\n\"Kyllä, herra nimismies\", sanoi hullu entiseen tapaansa.\n\n\"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin\npääsette pikemmin Onnelaan.\"\n\nMielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja\nmentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta.\n\nKun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen\nvallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan.\n\nKoko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi,\npalavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä,\njonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli\nepätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja\ntoimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet.\n\nKun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa\nlapsen piti olla, riisui hän \"paraati univormunsa\" päältään, kasti sen\neräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti,\nennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä\nyritystä, palavaan rakennukseen.\n\nHetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän\nviipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui.\n\nVihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea\nkolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon,\nvaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin\njalkoihin lapsen -- hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa\nsavuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta\npalohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen.\n\nKun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo --\nkuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut.\n\nKuvernyöri oli mennyt lääniinsä.\n\n\n\n\nYlitalon isännän naiminen.\n\n\nRäätäli Neulanen istui kyyryllään työnsä yli kumartuneena Ylitalon\ntuvassa ja neuloi isännälle velttejä. Taivas sitä nahkojen paljoutta,\njonka isäntä oli kantanut velttejänsä varten! Oikein se hirvitti\nuutteraa räätäliä. Harmissaan puhkesi hän puhumaan -- hänellä oli näet\ntapana puhua itseksensä kun häntä vaan harmitti ja silloin hän aina\narmottomasti noitui:\n\n\"Voi tuhannen peeveliä tuota lammasnahka-läjää! Oikein on hirmuinen\nkoko. Kaksitoista nahkaa ja noin suuria ja pitkävillaisia vielä!\nNiistä tulee veltit semmoiset, että niihin uppoo koko mies kuin humina\nhautaan. Noitakin tässä vielä piti ruveta kursimaan ja kiire olisi\nmuuallekin. Käy niin harmiksi nuo rikasten juonet. Ää--h. Päätänikin\npakottaa, oikein särmimällä panee, ja rupesi vielä tuota ronkkaanikin\nrepimään entisen kiusan lisäksi. Ilmat tässä muuttuvat, jos eivät vaan\nennallaan pysy. -- Turkanen kun pakottaa. Ä--äh! Onkohan se isännän\n'ämmä' vielä lämminnä, jotta olisi saanut harmiinsa pari kuppia\nkahvia edes. Ei se visukinttu viinaryyppyä raahi antaa kumminkaan.\n-- Kumma paikka kun se viinakin nykyjään on niin kallista. Ennen sai\nviidelläkolmatta kopeikalla hallin oikeata puskupäätä, jotta: 'lunksis\nvaan', sanoi Ranta-ahon Matti, kun viinaan kuoli.\"\n\n\"Tämän talon isäntä se sitä lakkii kun kissa maitoa, mutta ei vaan anna\nvieraalle. Niin. Semmoinen visukinttu se on, vaikka on rikkaan talon\nisäntä. Vaan eiköhän tuo antaisi, jos pyytäisin. Jos olisikin kerjätä\nkolauttaa.\"\n\nRäätäli nousi ylös tuolilta, jossa oli istunut ja ommellut. Hän aukasi\ntuvan perällä olevan oven ja huusi:\n\n\"Onkos se isännän 'ämmä' lämminnä, jotta saisin edes parikaan kuppia?\nMinun päätäni niin särmii ja ronkkaani repii, jotta arvelen, että\nilmat tässä muuttuvat. Minun jalassani on semmoinen termomeetari ettei\nparemmasta apua\".\n\n\"Kyllä, kyllä!\" kuului kamarista.\n\nKohta kantoi isäntä pari kuppia \"ämmänsä\" sisältöä -- isäntä kun oli\nleskimies, niin hän kutsui piloillaan suurta nokista kahvipannuansa\nemännäkseen, josta räätäli oli omavaltaisesti kääntänyt nimen ämmä --\nräätälin eteen lammasnahan tilkuilla täytetylle pöydälle, ja räätäli\nalkoi hyvällä halulla vetää naamaansa siunattua kahvekultaa.\n\nSe näytti tekevän hyvää sekä hänen särmivälle päälleen että repivälle\nronkalleen, koska hänen hapanmuotonsa sai heti vähän iloisemman näön.\n\n\"Mitäs räätäli arvelee? Luuletteko tulevan näistä velteistä lämpimät ja\nkylliksi kookkaat?\" kyseli isäntä hyvillämielin.\n\n\"Kyllä tulee, kokoa, sen vakuutan. Mutta -- minkä tähden te oikeastaan\nnäitä näin isoja teetätte? Luulisihan sen vähemmänkin välttävän; vai\nkuinka? En ole vielä tähän elettyyn mokomia laittanut, vaikka viime\nnauriinkylvön aikana täytin jo viisi seitsemättä.\"\n\n\"Kyllähän näistä nyt kookkaat ja komeat tulee, niinkuin talonisännällä\nolla pitääkin, varsinkin näin aikatalon isännällä. Ja jos minä tässä\nvielä niinkuin naimaan rupean ja sattuu vielä lihava eukko, niin\neipähän tule riitaa silloin peitosta\", tuumaili isäntä ja hykersi\nilosta käsiään.\n\n\"Aiotteko naida vielä, vaikka olette ikäloppu jo koko mies?\"\n\n\"No eipähän sitä tiedä vielä varmaan mitä tulevaisuus mukanaan tuo\",\ntuumaili isäntä hartaudella ja meni kamariinsa.\n\n\"Vai naimaan, hänkö kölliskö naimaan\", puhkesi räätäli puhumaan isännän\nmentyä. \"Sen minä sanon, että hänestä juoppo-ratista ei huoli enään\nei Pirttimaan Priitakaan, olkoon vaan niin rikkaan Ylitalon isäntä\nkuin onkin. Vaan koetan minä sentäänkin toimittaa hänelle Raja-Kaisan\ntoisesta kylästä, jos tuo silloin antaisi edes yhdenkään ryypyn oikeata\ntalonpojan juomaa. Se tässä vasta oikein auttaisi miehen terveeksi.\nKumma paikka, kun ei anna koskaan oikeata ryyppyä mestarilleenkaan,\nvaikka aina heti tulen kun käskee.\"\n\nHeti isännän kamarista tupaan tultua alkoi hän puhua asiastaan\nisännälle:\n\n\"Jos vaan on teillä halua vielä naida, niin siinä teette oikein jos\nvalitsette Raja-Kaisan naapurikylästä. Minä olen kuullut, että hän on\nrikas, hyvä käsityö-ihminen ja päälliseksi hän on muutenkin kuuluisa\",\npuhui räätäli.\n\n\"Olenhan minäkin sitä ajatellut, vaan kun en ole vielä häntä nähnyt,\nniin en ole osannut oikein päättää. Oletteko te nähny häntä?\"\n\n\"En minä ole nähnyt. Vaan teidän renki, Jussi, joka on samasta kylästä\njosta Kaisakin, voisi tietää vielä enemmän hänestä.\"\n\n\"Niin tosiaankin; kun tuota nyt en ole jo ennemmin älynnyt. Minä käsken\nheti Jussin kamariini kyselläkseni häneltä tarkemmin sitä asiaa. Vaan\ntulkaasta te ensin tänne kamariin, räätäli hyvä, niin otetaan...\"\npuheli isäntä.\n\n\"Hetipä auttoi\", mietti räätäli, kun asteli isännän jäljessä kamariin.\n\nIsäntä kaasi suureen, vanhanaikaiseen hopeapikariin viinaa ja pyysi\nkohtelijaasti räätäliä ryyppäämään, jonka tämä vielä kohtelijaammasti\ntyhjensi yhdellä henkäyksellä. Sitten käski isäntä rengin kamariinsa\nja, rasvattuaan häntäkin yhdellä viinaryypyllä, alkoi kyselemään.\n\n\"No, sinähän tiedät, onko se Raja-Kaisa kuinka rikas?\" alkoi isäntä.\n\n\"Mitä, aikookohan isäntä naida sen lahon\", mietti Jussi, vaan ei niin\nsentään sanonut, vaan vastasi: \"Kehuuhan tuo olevan useampia tuhansia,\nvaan en minä ole lukenut hänen rahojansa, enkä ole edes nähnytkään.\"\n\n\"Hänellä on siis rahoja, ei siinä ole sitten estettä. Vaan onko hän\nminkä näköinen naamaltaan, jos tuota niinkuin kysäseisi.\"\n\n\"No, kaikkiapa hänkin kyselee, vaan tyydyttävät tiedot hänen saaman\npitää\", mietti Jussi, ja vastasi hieman veitikkamaisesti: \"Kaunis hän\non, oikein silmiä huikaisee, kuin häntä katsoo.\"\n\n\"Vai niin, no ei siinäkään estettä. Onko hän siivonen, hyvänluontoinen?\"\n\n\"Niinkuin herran enkeli\", vastasi Jussi entiseen tapaansa. -- \"Perhana,\nkaikkia ma menin laittamaankin; kyllä tästä vielä soppa syntyy\", mietti\nhän toisikseen, vaan oli hiljaa.\n\nVielä annettuansa ryypyn Jussille, laski hän hänet menemään.\n\nSitten käski hän räätälin kamariin ja koska hän osasi kirjoittaa,\nniin pyysi isäntä häntä kirjoittamaan kosiokirjettä Raja-Kaisalle.\nMielellään suostui räätäli isännän pyyntöön, varsinkin kuin hän sai\nensin alustavan ryypyn isännän hopeapikarista, ja kun kirje olisi\nkirjoitettu, olisi luvissa toinen, ja jos asia luonnistaisi, niin\nsitten vielä kolmas.\n\nParastansa teki räätälin kynä laatiessaan sievistelyjä ja\nkohteliaisuuksia isännän kosiokirjeesen. Vaan pääasiallisesti ei siihen\ntullut kuitenkaan muuta, kuin: \"että jos Kaisa neiti vaan tuumaan\ntaipuu, pyydettiin taivaan nimessä, että hän, Kaisa rakas, tekisi\nhyvin ja tulisi ensi perjantaina päivä-junalla rahoinensa päivinensä\nsulhasensa Ylitalon isännän syliin. Isäntä puolestansa lupasi tulla\nasemalta häntä noutamaan kotiansa. Lupasi panna oriin uuden kirkkoreen\neteen, uudet veltit, ne Pohjanmaan parhaat, peitoksi ja sitten kyytitä\nkuin 'provastia'.\"\n\nSellainen oli parhaasta päässä se kirje, joka kirjoitettiin ja moneen\nkertaan lakattuna viimeinkin heitettiin postin huostaan.\n\nIsäntä oli hyvillään ja räätäli samoin. Vaan eipä kummakaan että\nräätälikin oli, sillä hänen päässään humisikin kaksi isännän antamaa\naimollista ryyppyä.\n\n-- -- --\n\nEnsi perjantaina oli Ylitalon isäntä lupauksensa mukaan asemalla,\nodottamassa morsiantansa tulevaksi.\n\nJa morsian tuli.\n\nVäkijoukosta kuului kimeä huuto:\n\n\"Onko täällä Ylitalon isäntä?\"\n\nJa Ylitalon isäntäkin oli.\n\n\"Täällähän minä olen!\" huusi hän vastimeksi.\n\nSilloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja.\n\nYlitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon\nläpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti\nihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän\nedessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen,\nroteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen\nnäköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt\numpikirnuun.\n\n\"Vaan jos se olisi rikaskin\", mietti toisekseen isäntä ja koetti\nlohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia\nmorsiantansa.\n\nMitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt;\nvaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt,\nniin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen\nhäntä koko loppuikänsä.\n\nHeti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon\nkäsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia\nollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa.\nSiinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa\nsuhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa\npurkaa renki Jussin niskoille. \"Neulasta\", mietti hän äissään, \"en ota\nenään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa\".\n\nParin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä\noli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa,\nvaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka.\nIsäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän\nniitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. \"Se on minun ristini\",\nmietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän:\n\n    \"Ristiäni minä myös kannan\n    Juuri ylön mielisesti.\"\n\nVaan ei hän koskaan lisännyt: \"jonka Jumala on päälleni pannut.\"\n\nNo niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen \"Kaisarakas\" oli\nanastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän\noli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt\naikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä\nKaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan\nkinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan\nmiehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa\nonneansa, kun hän sai niin \"tuiman eukon\". Kummakos jos hän siitä\nlähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli\nmustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että\nisäntä nähtiin tavallista useammin \"hutikassa\", jolloin aina hänen\nsurumielisyytensä sai täyden vallan.\n\nHääpäivän aattona ajettiin renki Jussi pois Ylitalosta, \"väärien\nilmoitustensa takia,\" kuten isännän sanat kuuluivat. Eikä Neulanen\nsaanut enää koskaan työtä eikä ansiota Ylitalosta.\n\n\n\n\nOnni on epävakanen.\n\n\nVerkalleen kohousi syksyinen aurinko valaisten omaa surullista\nmaisemaa. Yöllä oli satanut, että suuria vesilätäköitä oli kartanolla,\njotka kimaltavat aamuauringon valossa. Kyökistä kuului hällänrautojen\nhelinää; piika-Tiina siellä puuhasi einekahvia herrasväellensä. Mutta\naina vähän väliä juoksi hän porstuaan kuuntelemaan, joko nuoren herran\nkamarista kuuluisi liikettä.\n\nHerra Janson nukkui vielä makeinta aamu-untansa.\n\nHän nukkui, kunnes auringon säteet, jotka tunkeutuivat akuttimien läpi,\nalkoivat vaivata hänen silmiään, herättäen hänen utuisen unettaren\nhelmoista.\n\nHerra Janson venyi vielä vuoteellansa ja oikoili jäseniänsä. Hänen oli\nvallan lysti olla mietteissään, kuinka nykyään oli hänen toiveensa\ntoteutuneet. Niin. Aivan köyhänä hän oli tullut taloon, rikkaan setänsä\nkauppaa hoitamaan. Hän saa periä kaikki sedän omaisuuden, kun setä\nkuolee. Ja tämän hyvän lisäksi oli hän nyt kihlannut rikkaan neidin. Ei\nparempaa saattanut kaivata.\n\nTuolilla sängyn vieressä oli juomalasi, jonka Tiina oli tuonut ja jossa\noli aito-puhdasta maidon kermaa. Se oli hänen tavallista aamujuomaansa.\nSetänsä tahtoi vähän moittia perillisensä herkullisuutta ja oli\nkieltänyt Tiinaa viemästä tuota tuollaista juomaakin, vaan Janson\nvannotti piika-raiskaa, että sen piti totella häntä, ja niin sai\nhän joka aamu herkkunsa. -- Autuaalliselta tuntui herättyänsä vetää\nsuuhunsa maidon paras osa.\n\nHyvillämielin kömpi hän ylös vuoteesta ja meni aukasemaan puotia, ja\npalasi takasi kamariinsa. Sytytettyään sikaarinsa palamaan lähti hän\nkiivain askelin kävelemään kamarinsa lattiaa, odotellen ostajia, aina\nvähän väliä silmäten ympyriäisestä ovessa olevasta lasista puotiin.\nVihdoin pysähtyi hän pienen teepöydän eteen, joka oli sohvan edessä.\nHän nosti pöydällä olevaa valkeaa vaatetta, jonka alta näkyi hopeainen\nteekannu ja uhkeat aitoposliiniset teekupit ja tusina juomalaseja\nja karahviini, kauniita kuin kristallilasista. Hän katseli niitä\nja hymyili. Tuon pöydän aikoi hän lahjoittaa, kaikkine kauniine\nkaluinensa, nuorelle morsiamellensa, hänen syntymäpäivänänsä. Janson\nistui sohvalle miettien, kuinka morsiamensa mahtoi ilostua ja hypätä\nhäntä kaulaan ja moneen kertaan kiitellä ja suudella. Ja mikseikäs,\nkyllähän se kannattikin, sievät rahathan se oli maksanutkin koko tuo\nhomma.\n\nSiihen tuli asiapoika, veitikka, joka toissa aamuna oli Jansonin\nnukkuessa käynyt kermajuoman sipasemassa omaan suuhunsa. Ja se ei ollut\nensikerta, kun hän oli sen tehnyt, jo monesmonituinen, vaikka Janson\noli häntä kurittanut ja vannottanut, ettei sitä vasta tee. Ja nyt hän\npäätti antaa löylyn, jotta muistaisi kotvemman ajan.\n\nHän tarttui sohvan päässä olevaan hopea-nupilla varustettuun\nEspanjalaiseen ruokokeppiinsä. Poika karkasi hurjaa vauhtia ovea\nkohden, kankeasti tuijottaen eteensä, ja siinä rymäkässä juoksi hän\nkalliilla tavaroilla lastattuun pöytään, että pöytä kaatui kaikkine\nlaitoksinensa; poika jäi kontalleen pöydän päälle. Mutta siinä häntä\nkohtasikin herra Jansonin keppi sitä tuimemmalla tavalla. Niin\nvinhakasti löi Janson, että keppi katkesi. Poika huusi surkeasti\nja koitti kädellänsä päätänsä. Tiina ja setäherran rouva juoksivat\nkammariin pojan huudon kuultuansa, mutta kynnykselle jäivät he\nseisomaan kun näkivät tuon hävityksen kauhistuksen. Siellä makasivat\nkalliit tavarat pirstaleina, teekannu oli surkean näköisenä rutussa ja\nlytyssä pöydän laidan alla. Mutta Janson ei joutanut kummastelemaan\ntuota epäjärjestystä, puodin ovia soitettiin ja hänen täytyi mennä\nsinne ja jättää rouva ja Tiina siunailemaan. Hajamielisenä teki hän\nkauppoja ja muisteli onnistumatonta kuritustansa ja suurta vahinkoansa.\nNyt ei ollut hänellä enään antaakaan morsiamellensa niitä komeita\nkaluja, joista hän oli kuvaillut saavansa niinpaljon kiitoksia ja\nhyväilyjä. Hän oli niin älleissään, että kun ostajat muistuttivat\nkaupantekijäisistä, niin alkoi riidellä, meuhata ja haukkua ostajia,\nvieläpä potkia ja lyödäkin. Hän oli täydellisessä pieksämisen touhussa\nrautaisella kyynärän mitalla muuanta akkaa kun setäherra tuli puotiin,\nakka kun intti, ettei hän ole saanut rahanarvolta tavaraa.\n\nIllalla, päivätyön päätyttyä, ilmoitti setäherra Jansonille kaikella\nystävyydellä, ettei hänen ensinkään haluttanut saada perilliseksensä\nsenlaista raivokasta ihmistä, kun Janson oli, ja että hänellä\noli huomenaamulla asia pois talosta. Yhtäkkiä oli Janson näin\nalennettu rikkaan kauppahuoneen ainoasta perillisestä pennittömäksi\nseikkailijaksi, jonka tuli tyhjin taskuin jukkaroida ulos avaraan\nmaailmaan.\n\nViluisena ja masennettuna nähtiin hän aamulla, kädet ahtaissa\nhousujensa tyhjissä taskuissa suojassa kylmältä syystuulelta, marssivan\nnolona kestikievaria kohden.\n\n-- -- --\n\nVuosia on kulunut. Herra Janson on taasen päässyt tukevaan asemaan\nonnistuneiden kauppayrityksiensä suosimana. Uljaasti kohoaa hänen uusi\ntalonsa ylös taivasta kohden. Ja mikä vielä oli hupaisempi; hänen oli\nonnistunut juonitella toisen kauppamiehen konkurssiin, ja sitä voittoa\nhän osasi pitää arvossa. Hänellä ei ollut ketään muita kilpailijaa\nsillä paikkakunnalla.\n\nHän oli taasenkin sulhasmies. Äsken kerrottujen tapausten johdosta oli\nhänen entinen morsiamensa ilmoittanut hänelle kohtelijaalla, mutta\nsangen pistelijäällä kirjeellä, että hänen ei ensinkään haluta yhdistää\nkohtaloansa mokoman seikkailijan kanssa ja että hän kiittää luojaansa,\nkun tuli aikanansa asiat oikein kuulleeksi. Vaan nyt hän oli taasenkin\nkihlannut nuoren, kauniin ja lempeän neitosen, ja hän oli ainakin\nhyvillänsä tuosta vaihdoksesta, oikein riemastuksissansa.\n\nOli kaunis kesäilta ja mitä iloisimmalla tuulella lähti hän\ntavalliselle iltakävelyllensä. Hän oli, kuten sanotaan, hieman\nliikutettu ja hänen teki mielensä syleillä koko maailmaa. Verkalleen\nasteli hän eteenpäin ja suunsa vetäysi mitä suopeimpaan hymyilyyn, ja\nhän huiskutti keppiänsä ilmassa. \"Voi kuinka suloista sentäänkin on\nolla sulhasmies\". tuumaili hän.\n\nTuli muudan talonpoika herra Jansonia vastaan, se meni sivu\nkatsomattakaan.\n\n\"Etkö sinä sen tolvana älyä nostaa lakkiasi\"?! tuiskasi herra, tarttui\nmieheen kiini ja alkoi sukia kepillänsä. Vaan mieskin teki tenää ja\nrysyten siinä yhdessä vierähtivät he ojaan, herra Janson sortui alle ja\nhänen kätensä meni olkapäästä sijaltansa.\n\nEnsi käräjissä sakotettiin herra Jansonia maantienrauhan rikkomisesta.\nEikä siinä auttanut enään mikään, hänen nimestään jäi tästä lähtien\npois \"kunniallinen ja hyvämaineinen\".\n\n\"Tuhannen tuhatta\" mutisten kömpi herra Janson sinä iltana\nvuoteeseensa. \"Mutta,\" ajatteli hän, \"minä olen vielä sittenkin rikkaan\nkauppahuoneen omistaja ja eihän se mitä tee jos vähän sakotettiinkin.\"\n\nHän nukkui sinä yönä rauhattomasti.\n\n\"Saakelin moukat\"! tuumaili hän aamulla äkeissään ja kärtyisenä rupesi\nhän selailemaan uusimpia sanomalehtiä. Muutamasta sanomalehdestä sattui\nsilmään: Tuomittu kunnian loukkauksesta. Täkäläinen raastuvan oikeus\ntuomitsi eilen Matti Spriitin kunnianloukkauksesta maksamaan kaksisataa\nmarkkaa sakkoa, pidettäväksi kuukauden kuritushuoneessa ja tekemään\njulkisen anteeksi-pyynnön Wirmakkalalle, molemmat tästä kaupungista.\n\"Sepä on kova tuomio kunnianloukkauksesta\", ajatteli hän ja mietti,\neikö voisi jotakin vihamiestään syyttää kunnianloukkauksesta. Mutta\nei ottanut syytä saadakseen ketään vastaan, muistui vaan mieleen oma\nkäytöksensä viime kaupunkimatkalla erästä kaupungin herraa kohtaan.\nJos se haastaisi hänet oikeuteen. Vaan eipä tuo haastane, koska ei ole\nvielä haastanut.\n\nTyytyväisenä alkoi hän lukea postissa tulleita kirjeitä. Hän luki\nmuutamia. Tavallisia kauppatietoja vaan. Waan yksi oli, joka oli\nvetänyt herran huomion puoleensa. Se oli isompi kuin muut ja varustettu\nkaupungin maistraatin sinetillä. Salaisella kammolla aukaisi hän\nsen ja luki sisällön. Se ei ollut pitkä, vaan sen sisältö oli sitä\ntehoisempi. Siinä sanottiin, että herra Jansonin tulee laittaa itsensä\nensi maanantaiksi, jos tahtoi vaan puhevaltaansa käyttää, kaupungin\nraastupaan, vastaamaan konnantöistänsä, joita hän oli tehnyt viimme\nkaupunkimatkallansa ja kunnian loukkauksesta erästä kaupungin herraa\nkohtaan.\n\n\"Voi saakeli mitkä ajat nyt on käsissä. Kun en arvannutkin tuota\nvälttää aikoinansa. Kenties se on sentäänkin parasta, että menen ja\nrukoilen heiltä kaikilta anteeksi -- niin, se se voi ollakin parasta.\"\nSillä tavalla puhui hän itseksensä ja koetti rauhoittaa levottomia\najatuksiansa.\n\nToivottomana vaipui hän sohvansa nurkkaan. Epämääräiset tunteet\ntaistelivat rajua taisteloansa hänessä ja ottivat niin valtaansa hänen\nsisällisen ihmisensä ja masensivat sen perin, että hän ei puhjennutkaan\nulkonaisiin rajuuden merkkeihin, kuten tavallisesti ennen, vaan hänen\nkauvan nukkunut omatuntonsa heräsi nyt viimeinkin soimaamaan häntä.\n\nKun piika toi kahvia, niin kummastui hän vähässä ajassa tapahtunutta\nsuurta muutosta, minkä näki herrassa tapahtuneeksi. Hänen entinen\nkäskijän äänensä oli lauhkea kuin lampaan ja muodoltansa oli hän kuin\nhaudasta karannut. Illalla sanoi herra renkillensä, että huomenaamulla\nlähdetään kaupunkiin ja että kaikki tulee silloin olla valmissa matkaa\nvarten.\n\nViikko on kulunut ja herra Jansonia odotetaan kotia tulevaksi.\nTänä iltana hänen pitäisi jo varmaankin olla kotona ja pelvolla ja\nvapistuksella odottivat palvelijansa hänen kotia tuloansa. Illalla\nhiljan hän tuli viimeinkin ja oli ihan mieletönnä ilosta. Tukisti\npuotipoikaa, nipisti piikaa, löi renkiä ja hevosta aivan paljaasta\nilosta. Mitenkä hän oli päässyt läpi tuon vaikean kysymyksen, ei\nvarmuudella osannut kukaan sanoa. Muutaman viikon kuluttua tiesi tosin\nilkeä huhu kertoa yhtä ja toista kummaa, vääristä valoista ja muista\nmutkista, herran käräjämatkasta. Vaan huhuja ne olivat ja huhuina ne\npysyivät, niinkuin olivat alkujaankin olleet, ja ne eivät häirinneet\nmilläänlailla herra Jansonin iloa.\n\nJuuri nyt herra Jansonin parhaaseen ilonpuuskaan saapui toisesta\nkylästä hänen ystävänsä, Huimaherra, ja se vaan lisäsi hänen iloansa.\nSeuraavana iltana oli Jansonin salissa juomingit ystävysten kesken,\nherran onnellisen käräjämatkan johdosta. Ja loitolle kuului Jansonin\nsalista nauru, laulu ja loilotus. Siellä viinit virtasi tulvillaan\nja ystävykset kallistelivat pohjaanasti ilonmaljojansa, istuen\nkäsikaulassa sohvalla vallan hyvässä sovussa, siihen asti kunnes\nriitaantuivat ja herra Janson potki vieraansa ovesta ulos, koleaan\nyöilmaan.\n\n-- -- --\n\nTaasenkin on vuosia kulunut. Ja nyt on herra Jansonin salissa tyhjyys\njoka muistuttaa tapahtuneesta ryöstöstä. Ennen niin äänekkäässä talossa\non nyt kolkko hiljaisuus. Ainoastaan puotirakennuksesta kuului vielä\nvähän entisentapaista ostajien surinaa. Mutta pois vyöryneen, kaikki\nedestään lakaisevan jättiläisärjyaallon jälkimainingin vienolta\nloiskeelta kuuluu se. Herra Janson kävelee raskain, pitkin askelin\nsalinsa lattijaa. Hänen askeltensa kaikun kertoo moninkertaisesti\ntyhjät seinät. Suuret, kylmät hikihelmet vyöryivät pitkin hänen\notsaansa. Muutamalla tuolilla pöydän vieressä istui eräs herra; hänen\nedessään pöydällä paloi pienoinen lamppu; lampun vieressä oli vekseli,\njoka sisälsi Jansonin koko omaisuuden Hän oli pelannut korkeita peliä,\nmutta pelannut väärin. Wieras ei häirinnyt Jansonin tuimaa sielun\ntuskaa. Hitaasti kuluivat hetket salissa. Janson käveli edestakasin\nlattialla, ja vieras istui kuin kuvapatsas. Rajusti ulvoi syystuuli\nhuoneiden nurkissa. Puodin ovet pantiin kiinni, mutta aina vaan käveli\nJanson. Hänen ajatuksensa näytti vallanneen yksi esine: salin lattia.\nWiimeinkin seisahtui hän vieraan eteen. Suuri muutos oli tapahtunut\nJansonissa. Hänen ennen niin kirkkaat ja tummat silmänsä katselivat\nhaaveksivan lempeästi vierasta. Raskas, syvä huokaus tunkeusi hänen\nrinnastansa ja sitten taasen kaikki hiljaa. Kuin kipsikuva seisoi hän\nsiinä, ja kaikki tajuntunteet näyttivät pakenevan hänestä. Pitkän\najan perästä näkyi hän viimeinkin tulevan tuntoihinsa. Hänen huulensa\nvärisivät kummallisesti.\n\n\"Ottakaa kaikki mitä minulla on ja antakaa minulle tuo vekseli\", sanoi\nhän viimeinkin soinnuttomalla äänellä, sitten alkoi hän taasen kävellä.\n\n-- -- --\n\nOn ilta, kaksi viikkoa myöhemmin edellä kerrotun tapauksen jälkeen\nsalissa. Tavalliset kyytikärryt seisovat kartanolla. Renki seisoi\nvieressä, valaisten lyhdyllä ahdasta pihamaata. Raskaasti pieksi rankka\nsyksyinen sade seinää. Askeleita kuului portailta ja Janson tuli ulos\nnuoren vaimonsa kanssa. Raskaasti kumahti ovi kiinni heidän jälkeensä\nja hitaasti nousivat he kärryihin, silmäten kerran, kentiesi viimeisen\nkerran, jälkeensä. Ruoska läjähti kyytikonin selkään ja kärryt vierivät\nrämisten illan pimeyteen.\n\n\"Hyväisiä sanomatta lähti\", tuumasi renki, sammuttaen lyhtynsä ja\nalkaen astella renkitupaan päin.\n\n\n\n\nSana pahuuden palveluksessa.\n\n\nRauhallista oli elämä Tavelan torpassa ja uutteroita olivat Tavelaiset.\nNiku, Tavelan isäntä, oli jo ikäpuolimies, kun hän nai Annan. Anna\noli uuttera ja taitava töissään ja askareissaan, ja hän tienasi aina\ntalviaikoina käsityöllä usiammankin markan. Niku oli kesäaikana uuttera\npeltomies. Joka syksy oli heillä panna jukuripää sonni penkkiin ja pari\nkolme lammasta. Talvisin taasen oli Niku aina lylyjen päällä metsässä,\npitkä luotipyssy olalla, ja moni pörhökarvainen metsän kuningas oli\nnähnyt hyväksi ottaa Nikun tuimasta luodikosta karvaiseen rintaansa\nkuolettavan luodin.\n\nHe olivat kristillistä väkeä, niin ainakin sanottiin, ja taisipa se\nolla paikallaan ainakin Annan suhteen. Anna oli kamppaillut ankarat\nsisälliset taistelut omantunnon rauhaa saavuttaaksensa ja hän viljeli\nuutterasti raamattuansa. Heillä oli yksi poika, joka oli noin\nviiden vuoden vanha silloin kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset\ntapahtuivat, ja Olli oli hänen nimensä. Anna oli hiljainen, siivo\nihminen, joka nurkumatta täytti miehensä pienimmätkin vaatimukset. Hän\noli noita vaatimattomia luonteita, jotka tunnollisesti täyttävät elämän\nvähäpätöisimmätkin vaatimukset ja sitten katoavat maailman näyttämöltä.\n\nNiku viljeli kanssa uutterasti raamattuansa, minkä hän maallisilta\ntöiltänsä jouti. Mutta hänen raamatun lukunsa oli kummallista laatua.\nHän luki aina isosti, että sen Annakin kuuli, mutta ei koskaan muuta\nkuin Jeesus Syrakin kirjaa. Warmaankin osasi hän ulkoa nuot hänelle\nniin rakkaiksi tulleet raamatun paikat. Mutta sentään otti hän joka\npyhäaamu raamatun nurkkalaudalta, istui penkille tuvanpöydän taa ja\nalkoi lukea. Tavallisesti käski Anna silloin pikku Ollin luoksensa,\notti hänet syliinsä ja hellällä syleilyllä puristi rintaansa vasten,\nvuodattaen runsaita kyyneleitä. Mutta ei ne olleet särjetystä sydämestä\nlähteneitä katkeroita katumuksen kyyneleitä, vaan ne olivat halveksitun\nrakkauden surullisia hyvästijätteitä. Kun Niku luki, että: \"Ennen minä\nasuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennenkuin pahan vaimon\nkanssa\" oli se kuin puukon pistos Annan hellään sydämeen, se kuului\nniin ivalliselta, niin pistelijäältä hänen korvissaan. Mitä oli hän\ntehnyt, että häntä niin kohdeltiin? Hän, joka ei ollut tehnyt mitään\nilman miehensä tahdotta, joka oli aina täyttänyt hänen pienimmätkin\nvaatimuksensa ja palvellut aina parhaan taitonsa mukaan. Ja kuitenkin\nsama mies tahtoi häntä sortaa ja solvaista noin kunnottomalla tavalla,\nja se se oli, joka pusersi Annan silmistä kyyneleet.\n\nOli talvi, ja Tavelassa elettiin entistä elämää. Viikot olivat Annasta\naina hyvin hupaisia, sillä silloin hän sai aina olla kahden rakkaan\nOllinsa kanssa, kun Niku oli metsän viljoja ahdistamassa. Kun hän näki,\nettei Niku häntä rakasta, vaan väärinkäytetyllä Jumalan sanalla oli\njokapyhä valmis häntä kiusaamaan, niin kiintyi hän sitä suuremmalla\nrakkaudella Olliinsa ja pyhät kävivät hänestä vastenmielisiksi,\npelätyiksi päiviksi.\n\nMuutamana talvisunnuntai-iltana oli taasen Niku pöydän takana, edessä\nraamattu ja luki Syrakin kirjaa pienen talikynttilän valolla. Takassa\npaloi vireä valkea. Anna istui takan edessä, pitäen Ollia sylissään ja\nkuunnellen Nikun lukua; vaikka raskaalla sydämellä. Niku luki:\n\n\"Ei yksikään pää ole niin kavala kuin käärmeenpää, ei yhdenkään viha\nole niin katkera kuin vaimon viha.\" \"Ennen minä asuisin jalopeuran ja\nlohikäärmeen kanssa, ennen kuin pahan vaimon kanssa.\"\n\nTässä keskeytti Niku lukunsa ja katsoi silmälasin sankojen ylitse Annaa\ntakan tykönä, mitä muka tämä hänen lukunsa hänessä vaikutti. Anna istui\nkuten ennenkin, päältäkatsoen tyyneen näköisenä. Mutta hänen povessaan\nkiehui kummallisen katkera tunne miehensä kovuuden tähden.\n\n\"Koska hän vihastuu, niin hän tulee ryömäksi kuin säkki\", luki Niku.\n\n\"Suupaltti vaimo siveällä miehellä on niinkuin santainen tie ylöspäin\nvanhalle miehelle.\"\n\n\"Miksikä äiti itkee\"? kysyi Olli äitiltä, joka oli alkanut nyyhkimään,\nsillä hänen sisällinen kapinansa oli puhjennut ilmiin ja kuohahti\nrajuina kyyneleinä näkyviin. \"Onko Olli tehnyt äidille pahaa? Ei Olli\nole enään paha\", puheli lapsi ja alkoi hänkin itkeä.\n\n\"Mitä se poika siinä mölisee\"! karjasi Niku. Olli katsoi suurilla\nsilmillänsä ensin isäänsä, sitten äitiänsä.\n\n\"Ole hiljaa Olli\", sanoi äitikin, joka oli vähän tyyntynyt. Niku alkoi\ntaasen lukea, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut:\n\n\"Koska miehellä on paha vaimo, niin he ovat niinkuin sopimaton pari\nhärkiä, jotka ynnä vetämän pitää.\" Mutta nyt alkoi Anna taasen itkeä\nja kun Olli tämän näki, niin alkoi hänkin, lapsen kummallisen vaiston\nkehoittamana, nyyhkimään.\n\n\"Lemmon kakara, etkö sinä sule suutasi!\" kiljasi Niku, hyppäsi ylös\npöydän takaa, tarttui Ollia käsipuolesta kiinni, talutti ovelle ja\nnakkasi ovesta ulos; palasi sitten entiselle sijallensa. Mutta nyt\nkuohahti vuosikausia kytenyt nurjuus, murti kaikki sulkunsa Annan\npovessa ja hän nousi ylös, ikäänkuin aikoisi hän kurittaa tuota kovaa\nisää. Niku ei tästä mitään, vaan alkoi lukea:\n\n\"Joka sen saa, hän saa skorpionin -- --.\"\n\nEnempää ei hän kerennyt lukea, kun ulkoa kuului surkea parahdus. Naisen\nkekseliäisyydellä älysi Anna sen merkityksen ja syöksähti ulos, mutta\nmyöhään. Niku istui tuvassa ja pilkallinen hymy oli hänen huulillansa.\nMutta kun Anna juoksi tupaan ja hengästyneenä läähötti: \"Olli,\nsusi!\" niin silloin katosi hymy Nikun huulilta. Anna istui tuolilla\nja hermotonna lepäsivät hänen kätensä sivuillansa. Ei merkkiäkään\näskeisestä katkerasta mielenilmauksesta. Hän katsoi pitkään suurilla,\nkauniilla silmillänsä, Nikua suoraan silmiin ja sanoi hillityllä,\nlempeällä äänellä:\n\n\"Niku, rakas mieheni, pelasta Olli, pelasta lapsemme.\"\n\nNyt selvesi Nikulle koko tapaus kaikessa kauheudessaan. Oliko hän\ntehnyt väärin? Oliko hän kohdellut vaimoansa ja poikaansa liian\ntylysti? Mitä hän oli rikkonut, tahtoi hän palkita, ja jos mahdollista\npelastaa Ollin.\n\nNiku otti pitkän luodikkonsa alas naulasta, ampumatarpeita arkusta ja\ntuotapikaa oli otettu sukset alas vinniltä ja sitten vainuilemaan pedon\njälkiä.\n\nAnna lähti likimmäisestä naapurista hakemaan ihmisiä apuun.\n\nMetsästysinto oli vallannut Nikun. Hän ei ollut koskaan ollut muuta\nkuin kova isä, sen ymmärsi hän nyt täydellisesti, ja hänen kovuutensa\nse oli saattanut heidän ainoan lapsensa, suden suuhun. Kiivaasti\nhiihti Niku, vaan olipa susikin kepeäjalkainen. Puolen tuntia oli Niku\nhiihtänyt, eikä vielä merkkiäkään lapsesta. Kuu oli noussut korkealle\ntaivaalle ja valaisi tuota yöllistä ajoa. Jäljet menivät, sittenkun ne\nTavelasta lähtivät, erään suuren suon laitaa ja kääntyivät sitten äkkiä\nsuon toisella puolella olevaa korkeaa Kotkakallioa kohden, nousivat\nvinoon kallion päälle ja laskeusivat kohdastaan toiselle puolelle.\nNiku levähti vähän, kun oli päässyt kallion päälle ja alkoi sitten\nvaarallisen alaslaskun. Mutta juuri kuin hän lähti alaslaskemaan,\nniin näki hän suden lähtevän kallion juurelta pää suorana laukkaamaan\nsynkkään ja laajaan, vanhastaan susien olinpaikaksi tunnettuun Tuohinon\nkorpeen.\n\nHirmuista vauhtia kiiti Niku alas kalliolta ja tanakkana seisoi hän\nkyykkisillään suksien päällä. Kun hän oli juuri alas pääsemässä, niin\nnäki hän edessään suuren kiven ja hänen oli enään mahdoton poiketa\nsuunnastansa tuimassa vauhdissansa. Sievästi nousi Niku suksillansa\nkinoksen harjaa kiven päälle, mutta sitten putosi hän nurinniskoin alas\nsyvään rotkoon. Kun hän tointui ja sai puhdistetuksi lumen päältänsä,\nniin näki hän että toinen hänen suksistansa oli poikki. Hän oli siis\navutonna täällä kaukaisessa erämaassa. Hänen edessään oli verilätäkkö,\njoka oli lumen päällä, ja vähän jäännöksiä lapsestansa. Tässä oli\nsiis peto syönyt saaliinsa ja se nosti hiukset pystyyn Nikun päässä.\nHän yritti liikuttamaan vasempaa jalkaansa, mutta se tuntui olevan\nmonen leiviskän painoinen. Se oli nyrjähtänyt pois sijaltansa. Hän\nseisoi vyötäreitä myöten syvässä lumessa, josta hän ei ollut mies omin\nvoiminsa pääsemään ylös. Kun hän katsoi taaksensa, niin näki hän,\nettä oli pudonnut noin kaksi syltää vielä huiman mäenlaskunsa päälle.\nMurheissaan, johon tulivat vielä sanomattomat omantunnon vaivat, repi\nhän tukkaansa. Ensikerran eläissään tunsi hän sisällisen äänen kaikella\nvoimalla käyvän kimppuunsa. Hän hapuili pyssyänsä, lopettaaksensa sillä\ntuskiansa, mutta se oli pudotessa lentänyt vähänmatkaa hänen kädestänsä\nja seisoi syvässä lumessa, eikä ylettynyt sitä saamaan käsiinsä. Nyt\nhän vasta mielestään oli oikein onneton. Olli ei ollut enään elävien\njoukossa ja Anna ei ollut hänen tykönänsä, ja hänellä oli paljon\nsopimista. Oi, niin paljon!\n\nAamu valkeni kun Anna saapui miesten kanssa, joita hän oli mukaansa\nsaanut, sille paikalle josta Niku oli pudonnut. Anna silmäsi alas\nrotkoon. Niin, siellä makasi hänen miehensä kuoliaaksi paleltuneena, ja\nvähänmatkaa hänestä oli Ollin viimeiset maalliset jäännökset.\n\n\"Herra, Sinä raadollisten turva ja et hylkää köyhän rukousta\"! huokasi\nAnna, pannen kätensä ristiin ja suuret kirkkaat kyyneleet kiilsivät\nhänen silmissänsä.\n\n\n\n\nTuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.\n\n\n\"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön\", oli Takalon emännällä\ntapana sanoa pojastansa Hentestä. Heikkihän sen oikea nimi oli, vaan\näiti oli tottunut puhuttelemaan poikaansa, sen syntymä hetkestä\nsaakka, tuolla lempi-nimellä \"Hentte\". Heikki oli Takalon isäntäväen\nainoa poika, joka sai tehdä kotonansa kenenkään estämättä aivan oman\nmielensä mukaan. Kun hän alkoi maukuttamaan äitiltänsä sokuria ja\näiti ei vaan ollut paikalla valmis täyttämään pojan anomusta, niin\nsilloin heittäytyi Heikki seljällensä makaamaan lattialle ja alkoi\nhuutaa, minkä keuhkot kestivät, ja paljonhan ne kestivätkin huutaa,\npaljon enemmän kuin äitin korvat tuota huutoa kuunnella. Heltyihän se\nsilloin aina äidin sydän. Kenenkäpä sydän se ei heltyisi sellaisesta\nhuudosta. Sellaisten tapausten perästä oli aina loppuna se, että äiti\ntoi räävytyn sokuri-palan ja sanoi nauraen: \"Tuo meidän Hentte se on\nniin vääjäämätön\". Kun hän kysyi äidiltänsä, saisiko hän ruveta kanoja\nvai koiraa pieksämään ja äiti ei vaan heti ollut valmis vastaamaan,\nniin silloin heti alkoi vanha ennen opittu \"musiikki\", josta äiti aina\nniin ihastui, että ei saattanut kieltää, vaan lupasi molemmat, sekä\nkanat että koiran, pienen hirmuhaltijan pieksettäviksi, ja sanoi:\n\"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön\". Väliin kun Hentte käytti\nliika rajattomasti saamaansa vapautta ja isäntä-valtaa, ja siitä\nseurasi tavallinen sanakiista, niin täytyi isän ja äitin antaa jälkiin\nHentelle, jos eivät vaan aikoneet ruveta kuulemaan Henten ihastuttavaa\nääntä. Silloin se olikin Hentte vasta mies mielestään. Löi äitiä, veti\nparrasta isää, ja ei sittenkään muuta kuin: \"Tuo meidän Hentte se on\nniin vääjäämätön.\"\n\nHenten isä sanoi toisinansa, että: \"pitäisi sitä tuota meidän\navioliiton urkunistia edes kerrankaan oikein muokata, kun se aina\nhuutaa niin täydeltä naamaa\", vaan siihen se terveellinen tuuma\nkuitenkin jäi, eikä muokkauksesta tullut koskaan tuon taivaallista,\nja niin muodoin sai Hentte kasvaa totutussa vallattomuudessaan.\nSiitä seurasi, että hän tahtoi isännöidä toisia leikkitovereitansa,\nniinkuin minua ja useampia muita samanikäisiä poikanulikoita. Hän oli\nrotevin meistä kaikista, ja milloin me vaan emme kohta täyttäneet\nhänen käskyjänsä, niin silloin sai aina tottelematon, välistä koko\npoika-liutakin, tuntea runsaassa määrässä hänen isännällisten\nnyrkkiensä kovaa voimaa.\n\nKauvan kärsimme me hänen isännöimistänsä.\n\nEräänä päivänä tuli hän meille surkea-naamaisena ja kertoi vesissä\nsilmin, kuinka Kallion Juho oli viskannut hänen lakkinsa tallin katolle\nja josta hänen käskevä luontonsa ei antanut hänen itsensä sitä noutaa,\nvaan tuli ennemmin avopäin minulle vaivojansa valittamaan.\n\n\"No, mitä sinä yhdestä lakista huolit\", koetin minä häntä lohduttaa.\n\nSe auttoi. Heti oli hän kuin voidettu.\n\n\"Ha, ha, ha, haa\"! nauroi hän.\n\n\"Mutta olipa se sontaankin koko vahinko. Ja sinnekkö se jäi tallin\nkatolle?\" sanoin minä koetteeksi, mitä hän sellaisesta lohdutuksesta\ntuumaisi.\n\nSeuraus oli se, että Henten suupielet vetäytyivät ilkeästi väärään,\njuurikuin tuohiropposen nurkat kuumana kesäpäivänä auringon paisteessa.\n\n\"Ii--i--hi--i--i hiiii!\" itki hän.\n\n\"No, älä nyt tuota sure, yhtä lakkia!\"\n\n\"Ha -- ha -- ha -- ha -- haa!\"\n\nMe lähdimme yhdessä Henten kotia.\n\nKotia tultuansa kertoi hän äidillensä, kuinka hänen lakkinsa nyt oli\ntallin kadolla kuivamassa. Hentte alkoi komentelemaan äitiänsä, että\näidin pitäisi noutaa se sieltä pois. Ensin pani äiti vastaan, vaan\nkun Hentte istui lattialle semmoiseen asentoon, josta oli ollut hyvä\nheittäytyä seljälleen, ja aikoi tehdä äidin taivuttamiseksi edellä\nkerrotut temput, niin ei äiti saattanutkaan pahoittaa pojan mieltä,\nvaan taipui Henten tahtoon ja sanoi: \"Tuo meidän Hentte se on niin\nvääjäämätön.\"\n\nYhdessä sitä lähdettiin noutamaan lakkia.\n\nHentte seisoi kallella päin, kädet taskuissa katsellen, kuinka äiti\nkiipesi rappusia myöden kadolle lakkia noutamaan.\n\nSemmoinen oli se Hentte, joka sai viimein suututetuksi meidät oikein\nläpi \"lihojen\".\n\nMuutamana päivänä pidimme me oikein ison sotaneuvottelun, jossa\ntuumittiin ja harkittiin sinne ja tänne, lausuttiin, hyväksyttiin\nja kumottiin ryntäys ja kostotuumia Hentteä vastaan. Viimein keksi\nmuudan joukosta kaikkein mieluisen tuuman, joka oli seuraava: Vähän\nmatkan päässä siitä puhtokunnasta, jossa meidän kaikkien kotimme oli,\noli joki-ahde noin kolmen sylen korkuinen ja melkein pystysuorasti\nviettävä, sen alla oli muutaman sylen laajuinen tasainen penger. Siinä\npäätettiin, sen tuuman mukaan, tuota vääjäämätöntä Hentteä hiukan\nvääjätä.\n\nMutta mitenkä saada Hentte ulos hanssattavaksi? Siinäpä kysymys,\njoka pani pienten \"filosofien\" päät pyörälle. Alahuulet venyivät\npitkiksi. Muutamien nousi etusormi nenälle, toiset kysyivät neuvoa\nsaivarilta, vaan ei tuntunut tulevan apua. Nolona seisottiin piirissä\nja katseltiin maahan. Takalon emännällä tiedettiin olevan kotkan silmät\nnäkemään kaikki sellaiset vehkeet, jotka vähänkin vaan haiskahtivat\nselkäsaunalta. Ja ei se ollut Henttekään aina valmis pistämään nenäänsä\nsellaisiin, pauloihin, vaikka hän toisinansa taasen, uhalla, luottaen\nvanhaan kuuluisaan vääjäämättömyyteensä, sen pistikin liika syvälle,\nkun oikeastaan olisi ollut hänen selkänahallensa terveellinenkään.\nSempätähden siinä nyt olikin pojille oikein suuretieteellinen kysymys\nratkaistavana. Kädet pysyivät, nenänpäässä ja korvallisilla ja silmät\nmaahan luotuina. Hartaasti siinä päitä kynsittiin ennenkuin keino\nkeksittiin, vaan keksittiin se viimmeinkin. Wille -- sama \"suuri nero\",\njoka oli Hentelle määrätyn rangaisun keksinyt -- se viimmeinkin ensiksi\nnäytti elämän merkkiä noissa miettivissä, tuskin kolme jalkaa pitkissä\nkuvapatsaissa. Ensin kohosi katse verkalleen ylös maasta, sormi putosi\npois nenän päästä, toinen käsi korvalliselta ja sitten hän hyppäsi\nyhtäkkiä ainakin pari jalkaa maasta ja karjasi: \"Ahven!\"\n\nSe ainoa sana loitsi pois lumouksen miettivistä kuvapatsaista.\n\n\"Ahven! Söisitkö sen?\" huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\nMutta Wille parka, hän se läähätti ja huohotti, kuin joku sankari,\nmaammainion, voimia kysyvän urhotyön tehtyänsä, eikä kyennyt muuta\nsanomaan kuin \"Ahven!\"\n\n\"Ehei! Ei nyt olekaan kysymys siitä, kuinka saisimme vaaksan pituisen\nkalanruodon kurkkuumme, vaan siitä, kuinka saisimme Henten ulos\nkynsiimme\", sanoi Jussi, joukon paras pilkkakirves.\n\n\"Wille vaan miettii onkimaneuvojansa\", pilkkasivat toiset.\n\nOnkimaneuvojansa muistamallahan se Wille oli sen neuvon kuitenkin\nkeksinyt. Hän oli muistanut, että Henten parhaita huvituksia oli\nonkiminen, jos nimittäin hän vaan sai silloin kaloja. Jos ongella\noltaessa hän ei saanut kaloja ja muut saivat, niin teki hän ennen\nopitut temput kun kotia mentiin ja valitti, että häneltä oli ryöstetty\nkalat. Silloin saimme me Henten äitiltä semmoiset taprukat että\nkiitettiimme siinä kinttujamme, kun saimme kalat jaetuksi tasan,\nvarsinkin kun sellaisissa käräjissä tavallisesti ei oteta lukuunkaan\nsyytetyn puhetta, vaan syyttäjän, ja Henten äiti kun vielä oli oikein\nhirmuinen poikansa oikeuksia puolustaessaan.\n\nKun nyt Wille oli hiukan asettunut ilonsa vimmastuksesta, niin selitti\nhän keksintönsä näin: Nyt pitäisi onkia aikalainen ahvenen käikäle ja\nyhden pojista mennä ahvenen kanssa Hentteä käskemään ongelle. Pitäisi\nselittää, kuinka siitä kohdasta, jossa häntä aijottiin vääjätä, saa\nhelposti ja suuria kaloja. Toisten pitäisi sill'aikana olla ahteen\nalangossa piilossa, ettei hän tulisi saamaan mitään epäluuloja.\nSellainen oli hänen tuumansa, jonka kaikki hyväksyivät. Onkimaan\nruvettiin, vaan ei näyttänyt nyt olevan Ahti antelijaalla tuulella, kun\nei saatu ahventa, vaan yksi sensijaan onnistui saamaan pahanpäiväisen,\nhauvin suusta karkuun päässeen särjen. Se sai nyt tällä kerralla\nkäydä kyrmyniskaisesta ahvenesta. Minut valittiin siihen tärkeään\ntoimeen, nimittäin Henten viekottelemiseen. Kun olin saanut tarkat\nohjeet tehtävääni, lähdin minä toimittamaan lähettiläsvirkaani. Särki\noli taskussa ja pää täynnä suuria ajatuksia. Pääni puhki minä mietin,\nminkälaisen kyytin olin saava Takalosta, jos vaan minussa huomattiin\njotakin vilppiä. Vaan kävi kuinka kävi, niin aijon minä kuitenkin\ntoimittaa minulle uskotun tehtävän niin tunnollisesti kuin mahdollista.\n\nKun minä tulin Takaloon, niin oli siellä Hentte istumassa lattialla,\npahasti katsoa murjottaen minua, kun tulin huoneesen. Emäntä oli\npolvillansa vieressä, sokeripalasella palvellen ja pyydellen häntä,\nettei nyt rupeaisi itkemään, tottapa hänen nyt ei tehnyt mieli\nkuullakaan Henten itkua. Kauvan mietti ja harkitsi Hentte olisiko nyt\nparasta ottaa vastaan lahjukset, vaiko käyttää niin monasti ennen\nauttanutta keinoa. Vihdoinkin valitsi hän edellisen ja nousi lattialta.\n\nNyt kävin minäkin lähettiläs-toimeeni. Minä kehuin, kuinka olin\nlöytänyt mainion hyvän kalapaikan, josta saisi vaan nakella isoja\nkaloja niinpaljon kuin vaan haluttaa. Minä näytin särkiä hänelle\nja käskin hänen lähteä myöskin ongelle. Hiljaa, vielä äsköisestä\näikkäpäällä, kuunteli Hentte minun pakinoitani. Viimein hän kysäsi:\n\n\"Tietääkö sitä muut?\"\n\n\"No lähde vaan nyt ongelle\", sanoin minä välttäen hänen kysymystänsä.\n\nVaan emäntäpä sen kuultuansa sanoi:\n\n\"No neen! Sinne sinä nyt Henten taasenkin narraat, että saisitte häntä\nkiusata. Suoria tiehesi ja paikalla, eli minä näytän mistä tuulee. Vai\nHenten sinä.\" --\n\nEnempää en minä joutanut kuuntelemaan; minulle tuli kiire pois.\nParhaiksi kerkesin minä painaa oven kiinni jälkeeni kun kuulin kuinka\nmakkara-halko kolisten lensi oveen, tahtoen tulla jälkeeni tekemään\nlikempää tuttavuutta kanssani, vaan ovi sen esti minun riemukseni.\nSitten kuulin minä, kuinka Hentte sanoi:\n\n\"Mutta minäpä sille näytän onkimista.\" Silloin paiskattiin tuvan ovi\nauki ja Hentte hurjistuneena hyökkäsi jälkeeni. Minä näin, kun olin\npienempi häntä, parhaaksi paeta toisten poikien luo, minkä koivet\nkannatti. Hentte kaapasi jälessä hammasta purren ja puhkuen. Mutta\nvaikka minä koetin kuinka juosta, niin välimatkamme se lyheni vaan\nehtimiseen. Minä tietysti koetin panna parastani, että joutuisin\nhyvissä ajoin toverieni luokse, ennenkuin minun ja Henten yhtyminen\nalkaisi käydä kovin kuumaksi minulle. Juuri kun minä pääsin sovitulle\npaikalle, niin oli Hentte jo päässyt niin likelle minua, että hän\nsuuretta vaivatta saattoi tarttua minua niskasta kiinni. Vaan juuri kun\nhän oli minut ottamaisillaan vähän tarkemman tutkimuksen alaiseksi,\njota minä olin koettanut koko matkan jalalla jättää, niin silloin\nhyökkäsi ahteen alangosta koko poika-liuta minulle avuksi ja pelastivat\nminut joutumasta mitä tukalimpaan asentoon. Riemulla otettiin Hentte\nkiinni. Nyt näki äsköinen voiton sankari, että oli joutunut pahempaan\nkuin pulaan. Vuosikausia kiusatut toverit seisoivat kiukkuisina hänen\nympärillänsä, valmiina kostamaan kaikki ennen tehdyt vääryydet.\nPiirissä seisottiin hänen ympärillänsä ja siitä piiristä ei hänen\nollut ajattelemistakaan päästä pakoon. Vaikka hän olikin väkevämpi\nkuin meistä yksikään, niin oli nyt sen sijaan meitä monta, jotka kyllä\ntiesimme tulevamme toimeen hänen kanssansa.\n\nOn tosiaankin omituista, kuinka pikku pahankuriset ovat luopumattomia\nja säälimättömiä, kun he vaan saavat jonkun käsihinsä, jonka luulevat\nloukanneen heidän oikeuksiansa. Ei silloin ajatella siitä mitään\nettä toinenkin voi kipuja tuntea. Niinpä meissäkin kauvan kytenyt\nkiukku Hentteä kohtaan ilmestyi nyt, ensin ivapuheissa joita me\ntahallamme pitkitimme niin pitkiksi kuin mahdollista, siitä tosiasiasta\nhekumoiden, että nyt viimeinkin oli meillä tuo vihattu Hentte\nkynsissämme, jolle voimine aivan oman mielitekomme mukaan kostaa oikein\nruumiillisella kivulla kauvan salassa kyteneet kiukkumme. Hentte parka\nse seisoi vaan meidän keskellämme, eikä tietänyt mitä hänen pitäisi\nvastata tai sanoa. Kauvan siinä katsottiin. Näyttipä kun ei olisi\nmuutamat vieläkään uskoneet, että se oli todellakin Hentte, joka nyt\nseisoi syntipukkina edessämme odottaen tuomiotamme. Viimein sanoi Wille:\n\n\"Kyllä sinä oletkin meitä hanssannut aikasi, vaan nyt on meidän\nvuoromme. Nyt ei autakkaan enään vääjäämättömyytesi, vaan tänä päivänä\nsinun varmaankin pitää vääjätä meitä, eli jos et sinä vaan vääjää\nmeitä, niin me vääjäämme sinua ja niin että se tuntuukin.\"\n\nHentte se seisoi katsoa murjottaen alta kulmiensa vuoroin kutakin.\nSilmät iskivät tulta, huulet ne näpistyivät yhteen, kädet kouristuivat\nnyrkkiin. Hetken seisoi hän siinä asennossa ja alahuuli vavahteli\nhieman. Sitten sanoi hän:\n\n\"Jos minä nyt saisin teidän selkänne käsiini, niin pehmetä sen pitäisi.\"\n\n\"Ähäh, kutti, kutti, kylläpä me nyt sinua vääjätään! Kyllä sinä oletkin\nusein vääjäämättömyydelläsi toimittanut meille kylmän kylvyn, mutta nyt\non tullut meidän vuoromme. Ähä kutti, kutti!\" sanoi yksi.\n\nHentte puri hammastansa ja hänen alahuulensa värisi ja nytkähteli kuin\nvanhan ruunan.\n\n\"Kohta me sinua vääjätään, ole varma siitä. Et olekaan tähän asti\nkoskaan ennen vääjännyt, vaan nyt täytyy. Siiloin saat tuntea, onko se\nhiipasta. Senkin harjas-eläin. Kyllä me nyt sinua ryllätään, niin että\noikein. Me näytämme, mitä se on, että aina vaan muita kiusata\", sanoi\ntoinen.\n\n\"Lysti sinun kohta on olla\", sanoi kolmas.\n\n\"Etkö tunne jo syyhyä seljässäsi, eli jokapaikassa ihossasi, sillä\njokapuolelle sitä nyt annetaankin tälläkerralla. Niin me nyt sinua\nvääjätään, että sen muistat vielä huomenakin. Mokomakin pitkäkoipinen\näitisi kultapalli ja ankeramalli. Sen neuvon minä nyt sinulle annan,\nettä ole hiljaa silloin kuin vääjäys alkaa, ettet herättäisi melua koko\nkolmessa seurakunnassa, niinkuin tähän asti pienemmästäkin asiasta.\nJos vaan nyt huudat kovin isosti, niin me työnnämme turppaita kurkkusi\ntäyteen, että olisit hiljaa, ja jos nyt huudatkin, niin et ainakaan saa\nrauhassa seljälläsi huutaa ja potkia, pitää sinun olla mahallasikin,\nsen vakuutan minä. Mokomakin mörököllin sikiö\", sanoi Wille.\n\nSen urhoollisen puheen perästä aikoivat kaikki käydä, käsiksi Hentteen.\n\nMutta jos olimme luulleet, että saisimme Henten heti tuumiimme\ntaipumaan niin siinä isosti erehdyimme. Hentte oli nyt, kuten\ntavallisesti ennenkin, erinomaisen vastahakoisella tuulella. Kun\nme otettiin hänet kiinni, niin hän huusi, potki, itki ja löi joka\npuolelle niin vimmatusti, että olimme pahemmassa kuin pulassa,\nennenkuin saimme hänet maata keskellemme. Mutta kun hän viimeinkin\nmakasi maassa edessämme, otti Wille ylipäällikkyyden, siitä keltään\nmääräystä odottamatta. Vankka keppi oli hänellä kädessä komentosauvana,\nkuten marsalkalla konsanaankin. \"Puolet pojista ahteen alankoon\nvastaanottamaan\", komensi hän.\n\nKomentoa toteltiin kohta.\n\nHenten tykö jääneet pojat tarttuivat Hentteen käsiksi -- joka\noli maannut maassa kahden rotevimman pojan vartioitavana -- ja\nkantaa riepottivat hänet ahteen kämärään. Nyt otti Wille mahtavan\nylipäällikölle sopivan asennon, tömisytti komentosauvalla maata ja\nkomensi:\n\n\"Vääjää!\"\n\nMe koetimme sysätä häntä alas ahteen luiskaa minkä voimme -- minullakin\noli kunnia kuulua siihen osastoon, jonka oli määrä aloittaa tuo\njuhlallinen toimi, mutta siinäpä teki Hentte parka vielä viimeisen\nkerran hurjan ponnistuksen, päästäkseen pois kiusaajiensa käsistä. Jo\noli hän vähällä päästä pois käsistämme, vaan kun Wille käski kaksi\npoikaa alhaalta tulla meille avuksi, saimme me viimeinkin hänet\ntyönnetyksi alas ahdetta myöden. Hentte vyöryi kuin joku tynnöri\nalasmäkeä ja huusi. Me sen sijaan nauroimme. Kun hän oli vyörynyt\nalas asti, tarttuivat siellä olleet pojat häneen kiinni ja alkoivat\nriepottaa häntä ylös mäkeä jälleen. Hentte oli nyt oikein surkean\nnäköinen. Kasvot olivat mullassa ja ruohoissa. Silmät itkusta punaisina\nja turvonneina. Suu auki että olisi vaivatta sopinut varis lentämään\nsuuhun, sillä hän teki nytkin mielityötänsä, nimittäin huutamista.\n\nKun hän oli saatu mäen päälle raahatuksi, niin sanoi Wille taasen\nentisellä käskiän äänellänsä, tömisyttäen kenttää sauvallansa:\n\n\"Vääjää!\"\n\nSama hurja temmellys ja painiminen kuin äskenkin. Mutta loppuna oli se,\nettä Hentte vyöryi taasenkin alas mäkeä, otettiin vastaan riemulla,\nvenytettiin ylös ja komennon jälkeen vääjättiin alas. Me olimme sangen\niloisella, mutta Hentte sitä vastaan huonolla tuulella. Hän yhä vaan\nhuusi, itki, potki ja puri ketä vaan sai. Jo olimme me häntä vääjänneet\nkymmenkunnan kertaa, kun ilomme häirittiin aivan odottamattomalla\ntavalla. Alkoi näette ensin kuulua jytinää, sitten alkoi näkymään\nvasta äestetyllä pellolla tomupatsas, ikäänkuin Israelinlasten ja\nEkyptiläisten välillä ennen muinoin, joka läheni meitä hirvittävällä\nvauhdilla. Ja eipäs aikaakaan, kun tomupatsaasta syöksähti meidän\nkeskellemme, kuin susi lammaslaumaan, Henten äiti. En tiedä oliko\nhän siitä epäillyt jotain, kun Hentte viipyi minun kylvetysmatkalla\nliijan kauvan, vai oliko hän kenties kuullut meidän naurun rähinämme\nja Henten itkun ja huudon, kun hän arvasi tulla hakemaan poikaansa\nsellaisella voimalla. Niistä kaikista asianhaaroista en ole vieläkään\noikein selvillä, mikä hänet sinne niin yhtäkkiä opasti, mutta siinä\nhän nyt ainakin seisoi. Ei ollut muija joutanut ottaa edes huiviakaan\npäähänsä kun lähti. Hiukset ne aaltoelivat vaan ympäri päätä kuin\ntappurakuontalo. Silmät pyörivät suurina päässä kuin huhkaimella. Pitkä\nnotkea karahka oli eukolla olalla.\n\nEnsin katsoi hän hurjasti ympärillensä, vaan kun hän näki vasta alas\nvääjätyn Henten itkien vänkivän ahteen päälle, niin kiljasi hän ja\nalkoi huimia karahkalla ympärillensä minkä kerkesi ja huusi:\n\n\"Vai neen! Vai täällä tet olette kiusaamassa Hentteä. Mutta kyllä minä\nteidän selkänne pehmitän, että on pehmeää ja siloista kuin pylsymakkara\nja nousee kuin limpputaikina. Te senkin juuttaat! Odottakaaste kun\nminä saan teitä rakkareita tukasta kiinni ja sitten heilutan vähän\naikaa tätä kuusenkarahkaani, niin kyllä silloin opitte tietämään, mitä\nmuksu maksaa. Koettakaapas vaan siitä liikkua! Kyllä minä teidät löydän\nvielä vastakin. Vai Hentteä te sen vietävät --! Joka kuitenkin on niin\nvääjäämätön.\" -- -- --\n\nMe puolestamme, kun näimme muijan roiskan vilkkuvan meitä kohti, näimme\nparhaaksi katsoa omaa turvallisuuttamme ja, hänen ystävällisistä\nkehoituksistansa huolimatta, ottaa astumakalikkojemme päälle, kukin\nkotiansa kohden niin paljon kuin jalat kestivät.\n\nHetikohta kotia en minä kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan lurjastelin\nkappaleen aikaa muualla. Aattelin, että se asia on jo ennättänyt hiukan\nvanhata ja siis minun osallisuuttani vääjäyksessä ei enään kenties\nmuistetakaan, jos nimittäin vaan ovat saaneet jo kotona tietää. Mutta\näläs mitä! Kun tulin kotia, niin oli siellä jo portailla Hentte äitinsä\nkanssa minua vastaan ottamassa. Karahka oli vieläkin akalla olalla.\n\n\"Yhy, tuo, yhy! Tuo siinä oli kanssa parassa miessä!\" niiskutti Hentte.\n\nMinä koetin mennä heidän sivuitsensa, niinkuin viaton konsanaankin,\njoka en koko jupakasta tietäisi mitään.\n\nMutta Henten äiti, kun minä yritin sivu menemään, koppasi minua\nniskasta kiinni ja pudisti minua kuin kissa hiirtä.\n\n\"Vai niin, vai tapasin minä sinut nyt kuitenkin, vaikka silloin pakoon\njuoksit! Kyllä se olisi ollut paras, kun olisit silloin heti hyvällä\nottanut saatavasi saprukat, niin eivät nyt olisi edessäsi. Aivan joka\npoikanulikka on jo saanut osansa tästä meidän uuninkohennuksestamme.\nAinoastaan sinä olet vielä saamatta.\"\n\nAkka hankkiusi antamaan minulle aimo selkä-saunan. \"En minä paljon\nosallisena siinä ollutkaan\", uskalsin minä muistuttaa.\n\n\"Vai et sinä ollut osallisena siinä! Vai et! Senkin ryökäle! Vaan\ntästäpä sinä saat palkkasi, kun olet yksin vielä saamatta. Sinähän se\njuuri Henten narrasitkin rääkättäväksi\", kiljui emäntä.\n\n\"Joko Henttekin on saanut osansa\", sanoin minä kotini läheisyydestä\nrohkeampana, kuin oikeastaan selkäni turvallisuus olisi sietänytkään.\n\n\"Antakaa, yhy, antakaa äiti tuota p--rua oikein!\" ähelsi vieressä\nHentte.\n\n\"Vain vielä Hentteäkin! Eikö siinä ollut kyllä, kun te olette sitä pari\ntuntia kiusanneet? Mutta sanoppas, junkkari, mitä te siellä Hentelle\noikein teitte? Mitä! Etkö aio sanoakaan? Mutta kyllä minä sinun suusi\naukaisen! Ole varma siitä! Senkin juutas!\"\n\n\"Eihän me mitään muuta, kun vähä vääjättiin --\", sanoin minä siinä\nvarmassa vakuutuksessa, että en minä nyt oman kotini portaalla sentään\ntule vieraan kädestä selkääni saamaan.\n\n\"Neen! Koetahan tuossa nyt oikein valehdella! Sen kipeämmästi minä\nsinun selkääsi muokkaan.\"\n\n\"Lyökää jo, äiti\", muistutti Hentte.\n\n\"Niin! Mitäpä tässä on hyötyä pitkästä viivytyksestä. Selkääsi sinun\npitää saamaan kuitenkin. Niin se on yhden tekevä, antoipa sen antimen\nkuka hyvänsä; joko minä tai muut Kuulepas, lurjus, sinun nyt pitää olla\nhiljaa, eli jos vaan huudat ja nostat sillälailla tavatonta melua, niin\nminä lyön sinua vaan kovemmasti. Sillä sinä pääset kaikkein vähemmällä,\nkun otat kurituksen nöyrällä mielellä vastaan\", puheli emäntä.\n\nHän istui portaan istuimelle ja veti minut tukasta myötänsä.\n\nMutta minun mieleni oli nyt kaikkea muuta, vaan ei nöyränä. Ja minua\nei ensinkään rauhoittanut emännän kädessä oleva nokinen suuri karsittu\nkuusen oksa.\n\nJa oli kuusen oksa kohotettuna, ja halkaisi vinkuen ilmaa, mutta\nsilloin emännän ja Henten suureksi harmiksi ja minun ilokseni ilmestyi\npihalle kylästä kotiin palaava äitini. Heti älysi hän, millä kannalla\nasiat nyt olivat.\n\n\"Mikä täällä on tekeillä? Mitä te aiotte tehdä minun pojalleni?\" kysyi\nhän.\n\nTakalon emäntä päästi minut heti irti.\n\n\"Kun te ette kurita tuota poikaanne, että saa kasvaa kuritta kuin\nhevosen varsa. Katsokaapas nyt tuota meidän Hentte parkaa, kuinka se\non surkean näköisenä. Teidän poikanne sitä on, yhdessä toisten poikain\nkanssa, rääkännyt tänäpäivänä, niin minä aioin nyt edes kerrankaan sitä\noikein piiskata, että vähänkään siivonisi\", selitti emäntä.\n\n\"Tuollako seipäällä?\" kysyi äitini.\n\n\"Tällä, niin, milläpäs muulla\", sanoi emäntä, ikäänkuin asia olisi\nhyvinkin luonnollista laatua ja kuritus-ase hyvinkin asianmukaisesti\nvalittu.\n\n\"Minä kuritan aina itse lapseni, enkä anna teidän pieksää häntä\nvaivaiseksi. Ja muuten minä luulen, että minun poikani saa aina enemmän\nkuria kun tuo teidän Henttenne --, jos nimittäin selkämakkarat tulevat\nkysymykseen\", sanoi äitini, ikään kuin se olisi hyvinkin hauskaa minun\nseljälleni, että saada paljon kuria.\n\nHentte rupesi taasen itkemään, kun näki minun pääsevän pälkähästä.\n\n\"Hentte parka! Sinä, joka et saanut edes sitäkään hupia, että olisit\nnähnyt minun kurittavan tuota oikein edes kerrankaan\", sanoi Takalon\nemäntä Henteen päin kääntyen sanomattomalla säälin äänellä.\n\n\"Lähdetään kotia\", sanoi hän. Otti Hentteä kädestä kiinni, pani\nuuninkohennuksen olallensa ja sitten he alkoivat astella pois.\n\nÄiti vei minut mukanansa tupaan.\n\nMutta siellä minun täytyikin tehdä mutkistelematta tili töistäni.\nMutta siitä Takalon emännän lupaamasta selkäsaunasta minä en vieläkään\npäässyt erilleni, vaikka sitä ei emäntä saanutkaan itse antaa. Äiti\ntoimitti sen juhlallisen toimituksen, mutta hällä ei ollutkaan asenna\nuuninkohennus, vaan hieno vitsa.\n\nMutta Hentte lakkasi siitäpäivin isännöimästä meitä.\n\n\n\n\nRiita-Veljet.\n\n\nKorpelan isäntä käveli edestakaisin tupansa lattiaa. Viimein sanoi hän\nrengillensä, joka istui penkillä välinpitämättömänä:\n\n\"Kalle, etkö käy syömään?\"\n\n\"Onko siellä edes mitä söisi?\"\n\n\"No, panihan siihen Kaisa ruokaa!\"\n\n\"Syödäänkö nyt iltanen ja eine samalla kerralla?\" sanoi Kalle istuen\npöydän ääreen.\n\n\"Iltanen ja eine! -- Eihän nyt ole kello vielä yksikään toista?\"\n\n\"Jo se on kolmekintoista.\"\n\n\"Kuule Kalle! Heitä pois nuo kierot sanasi, eli minä...\"\n\n\"Niin, mitähän sinä tekisitkään?\"\n\n\"Selkään antaisin tietenkin, selkään.\"\n\n\"Selkään! Sinäkö minua selkään?\"\n\n\"Niin, niin! -- Mutta paleliko sinun jalkojasi kun olit iltarupeaman\navojaloin?\" sanoi isäntä johtaaksensa puhetta pois tuolta ikävältä\nsuunnalta.\n\n\"Palelihan noita iltayöstä, vaan ei tuosta aamuyöstä tiennyt mitään.\"\n\n\"Minä sanon sen vieläkin, jos et ole hiljaa, niin annan selkään. Jos ei\nsinulla vaan ole parempaa puhumista, niin ole hiljaa\". Ja isäntä meni\nkärtypäällä kamariinsa.\n\n\"Vai parempaa puhumista, parempaa, senkin kolistin. Niin kun se ei muka\nkelpaisi\", tuumasi Kalle ja nousi syömästä. Istui hän sitten penkille\nja mietti isännän viime sanoja. Harmiksi tahtoo käydä. Kun olisi edes\noma torppa. Niin kunpa olisi. Ei tarvitsisi koko ikäänsä toisen työssä\nrehmiä. Kunpahan olisi tämän talon haltija. Kyllä osaisi työväen\nmielillä pitää. Kesällä joka pyhä-aamu viinaryypyn miehille antaisin,\nniin, ihan joka pyhä-aamu. Vaan ei akoille ja piijoille. Päihtyvät\nakanruojat, kuka ne silloin hallitsee. Sanotaan vaimoväen olevan\npahapäisiä päissään. Tarvitsisi ostaa sitä varten uusia köysiäkin.\nMitäpä ne juuri viinalla tekisivätkään. -- Ha--aauh! -- Nukuttaan\nrupesi. Kun se isännän pakana kiusaa aina puoleen yötä. Selkään pitäisi\nsaada, oikeen miehen kädestä. Parempaa puhetta, vai parempaa! Kun ei\nkelpaa, niin ei kelpaa, sillä hyvä. Senkin kolistin.\n\nKalle pani piippuunsa tallin-takasia ja veteli muutamia savuja --\nKun olisin tämän talon haltija, -- alkoi taasen hänen ajatuksissaan\nliikkua -- niin paljasta vaappenaa vaan poltteleisin, aivan paljasta.\nEn silloin tallintakasien päällekään katsoisi. Savukin haisee niin\npahalta... Tahi paperossia, se näyttäisi vielä enempi isäntämieheltä.\nNaisinkin paikalla. Ja rikkaan. Tyhmä mies tuo isäntä: talo kuin linna\neikä mies nai. Saisi vaikka kenen. Ha --aauh! Kun kolmas haukka,\nniin maata. Nukuttaa jo. Senkin pakana, piti niin hiljaiseen. Mutta\nempä jälkiin antanut. Niitin vaan että kinttuja rapsi. Höyrysi siinä\nisännänkin pää. Hien varisti pakana. Aamulla sanon, että pitää parantaa\nruoka. Niin sanonkin ihan vasten naamaa. Saas näkyä mitä tuumailee\nsilloin. Myöntyyköhön saituri? Mutta silloin sanonkin totuuden suoraan\nkeskelle otsaa. Ha--aauh.\n\nJa Kalle paneusi vuoteesensa poltellen vielä piippuansa. Eiköhän hän\nvielä paranna tapansa kun oikein olis nuhella. Selkään, -- hän minua\nselkään. Koettakoonpas jos uskaltaa! Kyllä silloin hänet pehmittäisin,\nniinkuin tuon Isonmäen Iikan. Pahoin mölisi mies käsissäni. Olisi\nsuonut, ettei olisi alkanutkaan. Hän minua kurittaisi. Oikein pistää\nvihakseni... Tuo äkkivääräkin sammui, nytkö siitäkin loppui laulupuut.\nTurisee vielä heittiö. Sietäisi oikein luudan varvulla rassata. Kun\nviitsisi nousta ylös ja puhdistaa. Vaan eipä tuo unikaan vielä tule,\nvaikka haukotutti jo kolme kertaa. Näkeehän sen puhdistaa, varsinkin\nnäin kesäaikana.\n\nKalle nousi ylös ja puhdisti piippunsa, pani tallintakasia ja sytytti\npalamaan. Kallistui sitten taasen vuoteesen maata.\n\n-- Paranikohan vielä -- alkoi hän miettiä. -- Kyllä parani, tulee niin\nhelposti ja nakkaa savunsakin niin kauvas. Ei turisekaan enään. Kyllä\ntuli hyvä... Kun olisi viinaa, silloin sopisi isäntääkin torua. Kun\nviitsisi tahtoa rahaa ensin, -- niin kumpa viitsisi. Ja sitten kun\ntulisi hutikkaan, niin toruisi ja vaikkapa vähän kurittaisikin. Ei\nhaittaisi yhtään.\n\nJa Kalle jäi siihen päätökseen ettei haittaisi. Viimein rauhottui\nKallen äkäset mietteet ja vähän ajan perästä ei tuvassa kuulunut muuta\nkuin Kallen säännölliset hengen vedot. Russakka pistäysi uunin raosta\nulos. Koetteli ensin sarvillansa joka suunnalle, juoksi vähäsen,\nkoetteli taasen ja seisahtui ja tuumaili. Viimein näki hän juurisaavin,\njonka Kaisa oli illalla nostanut takalle, koetteli taasen sarvillansa\nja juoksi saaviin.\n\nVarhainen aamu alkoi jo kajottaa. Kello löi kolme. Silloin näkyi Kaisan\nuniset silmät tuvan ovella. Hän tuli takan tykö ja ajoi kutsumattomat\nvieraat pois saavin partailta. Pani valkean takkaan ja nokisen\nkahvepannun tulelle. Kun hän sai keitoksen valmiiksi, oli kello kohta\nneljä. Hän kantoi pannun isännän kamariin ja alkoi laittaa ruokaa\npöytään. Kantoi ohraseka-leipää ja rätti-piimää tuoppisen. Vähän aian\nkuluttua näkyi isännän tukeva pää ovelta.\n\n\"No, eikös siihen Kalleen henkeä tullutkaan? Nouse ylös! Nouse syömään!\nKalle hoi!\"\n\nKalle nousee istumaan vuoteen laidalle ja hieroo silmiänsä:\n\n\"Kun en kerinnyt saada oikein uniköyden päästä kiinnikään --\", tuumaili\nhän.\n\n\"Vai ei oikeen kiinnikään\"? -- puuttui puheeseen Kaisa. \"Kun aurinko\nnavetassa ja lampaat lakitaivaalla.\"\n\nKalle menee syömään ja tuumaa jurosti mennessään:\n\n\"Onkohan siinä särpymessä piimää taasen ollenkaan?\"\n\n\"Piimää ollenkaan! Miksi niin kysyt? Piimätuoppi on edessäsi\", sanoi\nisäntä.\n\n\"Niin\", sanoi Kalle. \"Tässä talossa on hemmetin huono ruoka ja\nympyriäiset päivät.\"\n\n\"Huono ruoka!\" matki isäntä. \"Niinkuin ei kelpaisi renkimiehen syödä.\nKiitä ettäs saat sellaista.\"\n\n\"Huono on ruoka\"! sanoi Kalle kauhtuen ja nousi pöydästä. \"Ei\nkeittokupin päällä näy kiiluvaista, vaikka kuinka vahtaisi ja isäntä\nhöystää ruokaa siten, että istuu vieressä ja puhuu muka: 'syötävä pitää\nolla hyvää, ei työmies muutoin jaksa työtä tehdä.' Ja päivät sitten. --\nEi niinkään paljon auki kuin hevosen kenkä. Sen sanon sinulle isäntä:\n'jos ei tämä talo paranna tapojansa, niin minä parannan taloja'.\"\n\n\"Jos et lakkaa noita viisastelujasi puhumasta, niin saat marssia\nmatkoihisi.\" Ja isäntä meni vihoissaan kamariinsa.\n\nSenkin heittiö -- alkoi isäntä miettiä, -- millä lailla puhui roisto.\nTarvitsisi saada pieni ryöpäys koko mies. Vaan kovin on julma,\nväkevä tappelemaan; pieksi se Isonmäen Iikankin aivan pataluhaksi.\nKolmeen viikkoon ei Iikka parka liikahuttanut kättä ei jalkaa. Kyllä\npehmeni mies silloin. Ja Alikylän pojat pelkäävät häntä pahemmin kuin\npaholaista. Vaan enköhän minä sentäänkin häntä voittaisi, voittaisin\nmaar minä. Tukevat on nyrkit minullakin, ei niidenkään kanssa ole\nleikitteleminen. -- Mitähän se Kalle nyt siellä tuvassa toimii?\nMeneeköön tuo vielä työhön. Kun olisi katsoa. Pitäisi tässä minunkin\nlähteä niittämään kasteen aikana, kun viitsisi. Ei viitsisi aina\nisäntämiehen edestä olla joka tiima työssä. Niin, olenhan isäntä\ntalossani ja mitäpä siitä isännyydestä olisi hyötyä, kun rääpöstäisi\naina vaan työssä. Vaan se Kalle pakana, jos ei menekään enään niitylle,\nkun tuli käskeä hötästyksi pois; tekisipä mieli pyytää sijallensa.\nNauraisi vasten partaani heittiö. Ei, ei vaikka mikä olisi.\n\nSamassa tuli Kaisa kamariin.\n\n\"No, mitä se Kalle siellä tuvassa tekee, kun ei ole näkynyt meneväksi\nniitylle?\"\n\n\"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä\nkäskeneen.\"\n\n\"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä\naina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja\nsano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka\nilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi.\nÄlä sano, että minä käskin.\"\n\nMitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin\nruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos\nsanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen\nvatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä\ntalossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin\npäälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä\npäivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän\nsitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua.\nJokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä.\nKyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin\nvielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä.\n\n\"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon\"? kysyi isäntä Kaisalta, kun\nhän tuli kamariin.\n\n\"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun\nlähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta.\"\n\n\"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos\nuskaltaa.\"\n\nKalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla.\n\n\"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä\",\nsanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään.\n\nKallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa\nkohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään:\n\n\"Minä menen pois talosta.\"\n\n\"Pois? Sinäkö pois\"? oli isäntä kummastuvinansa.\n\n\"Niin. Itse käskitte.\"\n\n\"Minäkö? No ole nyt.\"\n\n\"No kuulihan sen Kaisakin.\"\n\n\"Kaisa! No perhana. Missä se Kaisakin kuhnailee? Olenko käskenyt Kallea\npois talostani?\"\n\n\"En minä -- -- taisittehan -- -- no, ei nyt suoraan -- vaan noin\nkalpimitten.\"\n\n\"Kuulitte sen! No, ettekös nyt itsekin muista\"?\n\n\"En kuolemaksenikaan, -- -- mistä minä semmoisia? -- -- joutavia!\"\n\n\"Ei ensinkään joutavia. Pois menen\"! sanoi Kalle vihapäissä, kun\nisännän houkutukset alkoivat kovin suututtaa.\n\n\"No, hei mene, äläkä vatkuta! Hiisiäkö siinä tollotat?\" Ja isännän\nsormen päitä syyhytti, lihan ja nahan välissä tuntui niin somalta, teki\nmieli kyhnäyttää.\n\n\"Minun pitää saada palkkani ensin\".\n\n\"Olet saanut jo kylliksi palkkaa. Kiitä, että sillä pääset.\"\n\n\"Oli miten oli, vaan minun pitää saada vuoden palkka. Tahi muutoin\nteidät paha perii. Te olette käskenyt minun pois, ja sen tähden minun\ntulee saada koko vuodelta.\"\n\n\"Kuinka paljon vaadit sinä lisää?\"\n\n\"Neljäkymmentä markkaa. Ei penniäkään enempi eikä vähempi.\"\n\nIsäntä meni kaapille, ja toi rahat Kallelle. Antoi ne hänelle\npäällekkäin katsomatta ja sanoi:\n\n\"Kiitä nyt, kun sait niin paljon rahaa.\"\n\n\"Hä? Mistä minä kiittäisin? Tienannuthan nämä olen. Jos kiitänkin, niin\nen ainakaan teitä. -- Hyvästi!\"\n\nKallen mentyä alkoi isäntä miettiä: Meni pois renki -- kovin oli hyvä\ntyömies, vaan pois meni vaan -- ja vei rahaa vielä niin paljon. Olisi\npitänyt vähän kurittaakin -- -- vaan petoako minä tuosta -- -- ja\nahdas olisi tämä kamarikin miesten tapella, kovin ahdas. Ei ole saanut\nlapsena keppiä -- siinä ne nykyajan kasvatuksen hedelmät. Vaan olisi\nse sentään vähän tarvinnut -- -- Kovin on hyvä tappelemaan. Pieksi se\nIsonmäen Iikankin. Mutta jos minä olisin hänen isänsä, niin kyllä minä\nkurittaisin, kurittaisin peto vie. Tarkenisi poika käsissäni, enköhän\njaksa nostaa tuon kaapin toisella kädelläni, luulempa jaksavani -- jos\nkoettaisin.\n\nJa isäntä nousi ylös ja koetti nostaa toisella kädellänsä raskasta\nkaappia. Kyllähän hän on sen ennenkin nostanut, kuu Kaisa on pessyt\nkamaria, vaan somalta se tuntui nostaa uudestaan. Nousihan se, hyvästi\nnousikin... Kun ei tullutkin kuritetuksi... Vaan mikäpä häntä kenenkään\nlasta ja näin huoneessa vielä -- jos edes ulkona tapaisi kahden kesken,\nkyllä silloin koettaisin opettaa ihmistapoja. Tukistaisin varmaankin\noikein miehen kädellä. -- Se Kaisakin kun sanoi -- -- mitähän tuosta\nolisi sanonut. Kuka nyt työt tekee? Lujassa on miehet tänä aikana.\nOikeinpa käy sapelleni... tuo vanha Aatami... tuolla lihan ja nahan\nvälissä. Soisinpa koko miehen sinne missä nauriit kasvaa... Tulikin\nsanotuksi sillä lailla... ja tuo heittiö kun otti niin pahaksi.\n-- -- -- Ääh -- -- --\n\nMutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen\nolallansa pientä arkkuansa.\n\nAamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä\nleivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes\nKorpelaiselta saadut rahatkaan.\n\nÄäh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki,\nkyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä\ntunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin\npehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin.\nTukistella koetan varmaankin.\n\nViimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi\ntaloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan.\n\n\"Hyvää huomenta\"!\n\n\"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu\"? kysyi isäntä, joka istui\nsivupenkillä.\n\n\"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu\"?\n\n\"No, ei kummempia. Tuossahan menee.\" Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa.\n\n\"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä\"?\n\n\"Enpähän juuri minnekään.\"\n\n\"Ethän aikone vaan naimaan, ja minua tulit puhemieheksi pyytämään?\nKyllä sinulle eukon toimitan ja ison laitankin\", ilvehti isäntä kun\nnäki Kallen hämmingin.\n\nVaan Kallen ei nyt tehnyt mieli ensinkään leikkiä laskea. Sanoi\njotenkin kärtyisesti:\n\n\"Enpähän naimaankaan, mitä minä akalla tekisin?\"\n\n\"Niin kuulut nyt sanovan, vaikka toista mietit. Kylläs vielä vedät\numpisolmun, jota et aukaisekaan\", naljaili isäntä.\n\n\"Enkä vedäkään. Ja jos vedänkin, niin en tee kauppoja kun papin\nelinajaksi.\"\n\n\"No, mutta mitä sinä sitten oikeastaan hommaat? Arkipäivänä joutilassa,\npyhävaatteet päällä, silloin kun kaikki muut heiluttaa vinhasti\nnälkärautaa?\"\n\n\"Eipähän erinomaisempia\", sanoi Kalle, ja kävi taasen hämilleen.\n\nSamassa tuli emäntä ulkoa ja sanoi:\n\n\"Kenenkä arkku se tuolla porstuassa on?\"\n\n\"Minunhan se on\", -- sanoi Kalle jurosti.\n\n\"Vai sinun. No, mihin sinä olet nyt arkkunesi liikkeellä?\"\n\n\"Työn haussahan minä olen.\"\n\n\"Eipä tänä aikana luulisi tarvitsevan työtä hakea. Onhan sitä nyt joka\ntalossa?\"\n\n\"Eikö Korpelassa enään työtä olekaan, vai oletko poissa talostasi\"?\nsanoi isäntä, joka oli äänetönnä tähän asti kuunnellut emännän ja\nKallen puhetta.\n\n\"Poissahan minä siitä olen.\"\n\n\"Joko olet kauankin ollut?\"\n\n\"Tänä aamuna minä vasta lähdin.\"\n\n\"Vai niin! No, mistä te suutuitte?\"\n\n\"No eipähän se ollut niin erin suurikaan.\" Ja Kallea hävetti sanoa\nriidan syytä.\n\n\"Joko te olette olleet kauankin riidoin?\"\n\n\"Onhan sitä... kauanhan sitä on ollut jo kahelmaa.\"\n\n\"Vai niin, no sinä olet vapa rupeamaan vaikka kenenkä työhön?\"\n\n\"Vaikka kenen työhön... niin... jos... olen.\"\n\n\"No, rupea, sitten minulle loppuvuodeksi rengiksi.\"\n\n\"Niin rengiksi? kyllä vaan.\" Ja Kalle alkoi vilkuttaa silmiänsä.\n\n\"Tule sitten tänne kamariin, niin tehdään kaupat.\"\n\n\"No, Kalle! Mitä tahdot kun rupeat rengiksi?\" sanoi isäntä kamarissa\nkauppaäänellä.\n\nKalle vaan vilkutti silmiänsä.\n\n\"Piisaako neljäkymmentä markkaa?\"\n\nKalle vilkutti vaan silmiänsä.\n\n\"Piisaahan se, luulen ma. Tuskin kolme kuukautta enään jäljellä ja olet\nirti jälleen?\"\n\n\"Kukapa sen nyt niin äkin tässä tietää... kuinkahan se nyt olisi.\"\n\n\"Mutta näytäs minulle päästökirjasi, ulousseilisi.\"\n\n\"Niin tuota... jaa... ulousseili, perhana... tuota... saakeli en\nmuistanutkaan, tarvitaankos sitäkin?\"\n\nKalle oli hämmästyksissään, kuin puusta pudonnut ja välillä vähän\nsäikähtänyt.\n\n\"Tarvitaan! Tarvitaan sitä. Jaa, en todellakaan voi ottaa sinua\nrengikseni ilman. Korpelainen voisi kuuluttaa sinua ja sakottaa minua\nsiitä.\"\n\n\"Eikö... no... jos kolmellakymmenelläviidellä markalla?\"\n\nKalle ei enään vilkuttanut silmiänsä.\n\n\"En todellakaan voi ottaa sinua, en vaikka ilman rupeaisit.\"\n\n\"No... jo... tuo perhana...\"\n\n\"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat\nulousseilin.\"\n\n\"Niin... ulousseilin... vie sun... senkin kolistin.\"\n\n\"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä\nKorpelaiselta.\"\n\nJa isäntä meni.\n\nKalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä.\n\nJo oli, -- alkaa hän miettiä isännän mentyä -- jo oli saapa sika\njäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita\nsormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella.\nKunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua\nsenkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen\nhajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma...\nUlousseili, no vie sun... mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän\npölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin\nviisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi...\n\n-- Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi\nodotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa.\n\nEihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta\ntuntui.\n\nJo viimeinkin tuli isäntä.\n\n\"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?\"\n\n\"No, ei erin hauskoja sinulle.\"\n\n\"Minulle! No, mitä sitten sanoi?\"\n\n\"Sanoi sinun olevan ytelän miehen.\"\n\n\"Ka! sen kolistinta.\"\n\n\"Varoitti minua sinusta.\"\n\n\"No, voi sun tulimmainen!\"\n\n\"Niin sanoi sinun olevan vapaan miehen, vaan kovin kierotuumaisen,\nkovin.\"\n\n\"Minä hänet vielä opetan, jahka pääsen kahden kesken.\"\n\n\"Minä nyt en tiedä siitä meidän kaupastamme.\"\n\n\"No, voi sun viisikolmatta -- --.\"\n\n\"Mitä! No, viisikolmattako?\" -- puuttui isäntä vilkkaasti Kallen sanaan.\n\nKalle taasen ajatteli: jospa pääsisin edes silläkään; ja vastasi siis\nkorvallistaan kynsästen:\n\n\"No, olkoon menneeksi. Kun vaan otatte?\"\n\nMutta isäntä joka mieli vieläkin masentaa Kallea, sanoi:\n\n\"Mutta sinun pitää vieläkin luvata minulle jotakin?\" \"Mitä? ettehän\nvaan tahdo kahdella kymmenellä\"? sanoi Kalle kokonaan kauhistuen.\n\n\"Ei, vaan ryyppiminen sinun pitää heittää pois, niin kauaksi kuin olet\nminun talossani?\"\n\n\"Sen lupaan\", sanoi hän huoaten.\n\n\"Yö-juoksu sinun pitää myöskin jättää?\"\n\n\"No, olkoon menneeksi.\" Ja Kalle odotti rauhattomasti, mitä vielä\ntulisi.\n\n\"Riiteleminen, toraaminen ja tappeleminen?\" Kalle mietti mielessään: no\nperhanan äijää, vaan sanoi kuitenkin:\n\n\"Samahan tuo on, no, niin kauvaksi\" Ja isäntä käski nauraen Kallen\nmennä syömään ja sitten niitylle.\n\nKun Kalle oli mennyt, heittäytyy isäntä seljälleen vuoteesen ja\nmiettii: Helpolla kieppasin rengin itselleni, vaan lujassa se oli,\nhelsingin lujassa. Tuo Korpelainen pinnisti vastaan kun pakana,\nkoska se oli hänen vallassaan rengiksi pääsy. Lujalle pani ennenkun\nluvan antoi, vaan irti otin miehen kuitenkin parassa työn aikana ja\nviidelläkolmatta markalla. Kylän väkevin renki vielä. Kovasti se poika\ntyötä rutistaa. Heinän kantaja oivallinen, kyllä nousevat taakat\nsuovan päälle, vaikka suuriakin olisivat. Eikä siltä pojalta kyljet\nkatkea jos vähän enempikin teettää, kyllä se kestää. Vaan lujaa meillä\nkysytäänkin, lujaa ja äkästä. Yötä päivää minä sillä miehellä teetän.\nTekeepä mieleni nousta ylös ja katsoa kuinka Kalle niittää.\n\nIsäntä nousi ylös vuoteesta ja käveli akkunaan, josta näki\nketovainiolle ja siellä niitti väki. Hyvästi kävi Kallelta niittäminen\nlaatuun, oikein olkansa takaa löi hän. Jaa, jaa, -- miettii isäntä,\nkylläs tarkenet meidän nälkärautamme varressa. Ennen varmaankin väsyt,\nkun meiltä työ loppuu. No, kyllähän en mene takuusen Korpelan ruuasta,\nniinkuin meidän, vaan työ on meillä kovempi kuin Korpelassa.\n\nJa isännän vallotti uni kesken suloisten muistelmiensa.\n\nVaan kedolla niitti Kalle, niitti kahden miehen edestä. Hammasta purren\ntikkusi hänen vikatteensa, että säkenöitsi vaan.\n\nTäytinen kun helpolla sai. Tuo vanha Aatamikin tuolla sydänalassa\nkyttelee, oikeen pistää vihakseni. -- -- -- Tuo isäntärengin rahjuskin\nniittää kuin peijakas, ei anna edes hengähtää, ei hengen rauhaa. Tekee\nmieleni mennä ja vetää tukasta pientarelle istumaan. Ja Kalle alkoi\ntaasen niittää.\n\nViikkoja vieri. Kalle palveli Anttilassa renkinä. Joi lupauksestaan\nhuolimatta, riiteli ja kiroili kuten ennenkin.\n\nMuutamana pyhä-aamuna, einettä syödessään, mietti hän: Olisipa vaan\nnyt Korpelainen katsomassa, kuinka tässä nyt lihapaistia pistelen,\nkyllä taitaisivat kieroon miehen silmät vääntyä. Ja Kaisakin, sietäisi\nsenkin nuuskutorselon olla nyt piimän mallia katselemassa. Ei olekaan\nsellaista rättä-piimää, vaan oikeata venyvärkkiä, että puukolla pitää\nherjaa katkasta. Ei tahdo suuhunkaan mahtua. Ja selvää rukiista leipää,\nei senlaista kaunahakkua. Ja Kalle oikein haluksesta lapioitsi ruokaa\nsuuhunsa. Syömästä päästyänsä käveli hän pihalle. Paneusi sitten\npuhtaaksi niitetylle maalle seljällensä, poltellen piippuansa ja alkoi\ntaasen miettiä nykyistä tilaansa:\n\nHyviä nuo tämän talon tupakat, ei olekaan paljaita laulupuita, niinkuin\nKorpelassa. Savutkin niin makeoita ja haiseekin niin hyvältä. Vaan työ\non tässä talossa hemmetin kovaa. Illallakin oli liki kaksitoista kun\nkylpeen mentiin.\n\nIsäntä tuli ulos ja kävi Kallen viereen istumaan.\n\n\"No, teillä taisi olla hupanen ilta siellä Alatalon tallikamarissa?\"\nsanoi isäntä.\n\n\"Olihan se!\"\n\n\"Taisi olla viinojakin?\"\n\n\"Oli niitäkin!\"\n\n\"Oletko nähnyt Korpelaista?\"\n\n\"En! Mitämä hänestä?\"\n\n\"Molemmat te vaan uhkaatte antaa toisianne selkään?\"\n\n\"Minä annankin!\"\n\n\"Kuules Kalle! Heitä pois ne senlaiset aikomuksesi. Ne vievät viejä\nsinun onnettomuuteen.\"\n\n\"Joutavia. Ei ne vie mihinkään. Minä vaan kutkutan vähän Korpelaisen\nselkää ja sillä hyvä.\"\n\n\"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun\nkäräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole\nenään joutavia.\"\n\n\"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee -- \", ja Kalle meni happamalla\nnaamalla tupaan. \"Pieksän vielä sittenkin minä hänen --\", murisi hän\nmennessään.\n\nAsia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti\nodottivat ihmiset mitä seuraisi.\n\n\"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin...\" oli Korpelainen\nAnttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa\nsyönyt.\n\nSamaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien\npääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista\nsotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan.\n\nMutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt\nvalmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat\ntoistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä.\n\nJo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun\nmuutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet.\n\nTakasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa.\n\n\"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas\", oli Kalle silloin\nsanonut.\n\nKaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin\nriitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat\nmiehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen\nparemmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä\nviime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen\npuolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi\nhänkin pois kiistapaikalta.\n\nEntäs Kalle?\n\nHän jäi makaamaan enemmän kuolleen kuin elävän ihmisen näköisenä,\ntoinen puoli ruumista liossa suopellon ojan mutaisessa vedessä, toinen\nkuivamassa auringon paisteessa. Sellaisessa tilassa löysivät Kallen\nAnttilaiset.\n\n\"Saakelin Korpelainen! Kyllä minä sinut vielä opetan --\", oli Kalle\nsanonut, kun hän tointui huumaustilastansa.\n\nKun Kalle saapui Anttilaan, oli siellä jo Takalon Juuso-ukko\nkoti-apteekinsa kanssa. Seurakuntalaisilla oli tapana kutsua kaikissa\ntaudinkohtauksissa hänet apuun. Hän olikin kieltämättä pitäjään paras\nlääkäri, sillä hän paransi kaikkien tautien laatua \"isolla viinalla,\nessentsiadulciksella ja sydämmen vahvistuksella\". Lääkäritoimensa\nalusta saakka oli hän kenties passittanut hyvän joukon ihmisiä\nijankaikkisuuteen, mutta kun hän oikein varttui ammatissansa, vielä\nsuuremman joukon elämään.\n\nTuttavallisesti otti hän heti Kallen hoitoonsa, voiteli hänen\nturvonneet poskensa \"seitsemän miehen voimalla\" ja asetti kylmät\nkääreet päälle, varottaen äkillisistä ilman vaihdoksista. Kun hänelle\ntarjottiin maksua voiteista (sillä lääkäritoimestansa ei hän ottanut\nmitään, vaan lääkkeistä), niin sanoi hän, että ne oli maksanut --\nKorpelainen. --\n\nEttäkö he olisivat käräjiin menneet? Ei, kaukana siitä. He olivat noita\ntaipumattomia suomalaisia luonteita, joiden oli tapana sanoa:\n\n\"Huonoja ovat herrojen rangaistukset kelpo koston suhteen. Ei, vaan\nkeppi, keppi! Kas se ihmisen ihmiseksi teki. Koivu olisi hyvää\npuu-laatua, kun vaan sitä osattaisiin oikein käyttää.\"\n\nMelkein tämänlaatuiset mietteet liikkuivat Kallen paksussa päässä,\nkun hän hautoi kipujansa ja katkeroita mietteitänsä tuolla leveän\notsaluunsa takana.\n\nSen mukaan kuin hänen kipunsa lieventyivät, lauhtui hänen ilkeä\nmielensäkin Korpelaista kohtaan.\n\nEntäs jos oli ollut hänessäkin vikaa? Jos ei hän ollutkaan täyttänyt\nkaikkia velvollisuuksiansa isäntäänsä kohtaan? Tuliko hänen parantaa\nelämänsä ja sopia Korpelaisen kanssa? Korpelainen oli maksanut hänen\nedestänsä lääkkeet ja se seikka vaikutti terveellisesti Kallen\nkiihottuneesen mielen tilaan. Mutta väliin nousi Kallen itsekäs luonto,\ntehden ankaraa vastarintaa parempia tunteita vastaan. Hyvä ja paha\ntaistelivat hänen sielussaan hurjaa otteluansa. Hyvä voitti. Mutta\nkumpika heistä ensin oli sovintopuuhat alkava? Siinäpä kysymys, johon\nKallen kaikki hyvät päätökset olivat käydä haaksirikkoon. \"Et sinä vaan\nKorpelainen\", pani hänen itsekäs sisällinen ihmisensä vastaan. \"Ei\nhänen, vaan sinun on se tehtävä\", vastasivat paremmat tunteet taasen\nsiihen... \"Ei maailman pilkan ja naurun tähdenkään\", varoitti paha\nhänelle. Ja Kalle väänteli kuin kuolevainen itseänsä. Kumpasta tuli\nhänen totella? Kumpi oli hänen viepä oikealle tielle? Mutta silloin\nmuisti hän äitivainajansa kaikki varoitukset ja nuhteet ja hän päätti\nkärsiä kaikki toveriensa pilapuheet ja sopia Korpelaisen kanssa.\n\nSillä välin kun Kalle oli kahden vaiheella, taisteli Korpelainenkin\nsamanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa\nistunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä\nomantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä\nhuomispäivänä Kallen luo sovinnoille.\n\nNoin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan\nisäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä\nAnttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa.\nKallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen\nsilmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän\nkatseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat\nhe ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta,\nentiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat\nvihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä:\n\n\"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?\"\nSamalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin.\n\n\"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi,\nvaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme\npäivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu\nteidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja\nsentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän\nanteeksiantoanne\", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne\nlauseet tulivat sydämmestä.\n\n\"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian\nvuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä\ntulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin\nsinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni\nsanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset\nkauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat\nsinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä\nKorpelassa kuin minäkin.\"\n\n\"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?\"\n\n\"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut\nAnttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun\nmuutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti.\nOletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?\"\n\n\"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois,\nsitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni\nja kuuliaisuudellani. -- Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne.\nMinullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen.\"\n\nJa molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä\nsumentavan kyyneleen.\n\nEnsikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: \"Eihän tämä ruoka niin\nhuonoa olekaan.\"\n\n\n\n\nMerisankarin seikkailukset.\n\n\nYleensä käy merimiehistä sellainen puhe, että he ovat mahdottomia\nvalehtelijoita. Minä en tiedä kuinka se asia oikein lienee,\nmutta pienenä pojan pahasena tunsin minä yhden merimiehen, jonka\nmeriretki-kertomukset olivat minusta ainakin paljasta lorua. Mutta ei\nukko paremmasta tahtonut niitä kertoakaan, sillä hänen tapansa oli\nsanoa: \"ei niitä ole uskonkappaleiksi puhuttukaan.\"\n\nMuuten oli hän sangen halukas niitä kertomaan. Ja kun hän oli kerran\nalkuun päässyt, niin ei silloin hänen kielensä väsynyt, ellei vaan\nkuulijat ilmoittaneet liijan nenä-äänisesti, ettei he enään kuule koko\njuttuja. Mutta silloin oli aina ukon tietovarasto lukossa useamman\nviikon ja se oli meistä pojan nulikoista sangen ikävää. Mutta kun\nsattui joku onnellinen tapaus, jonka kautta ukko sai tupakkarahaa, niin\nkyllä silloin taasen riitti juttuja.\n\nUkon elinkeinona oli muuten kaikellaisten pienten puukalujen ja\nkampojen nakerteleminen, joita hän teki milloin minkin talon tuvan\nnurkassa pärevalkean valolla. Kesällä taasen kulki hän kalassa ja\nsaaliillansa hän vaihetti aina emänniltä ruokaa milloin mistäkin\ntalosta. Aina kun saatiin kuulla, että Töyryn Elias -- joksi häntä\nkylän kesken mainittiin -- oli tullut johonkin lähiseudun taloon\nnikkari- ja kampa-\"värstaansa\" kanssa, niin silloinkos ilo rupesi\nmeille pojan nulikoille, ja heti kun vähän ilta alkoi hämärtää, niin me\nsilloin Eliasta puhuttelemaan.\n\nUkolla oli vanha käsiharpun rämä, jolla hän tavallisesti ansaitsi\ntupakkirahaa kylän nuorisolta, soitellen heille tanssisoittoja. Hän\noli muuten hyvä tuttava \"pojan rehjujen\" kanssa, \"niistä kun tulee\nmerimiehijä\". Ja aina kun me mentiin luminemme ja kelkkoinemme ukkoa\ntervehtimään, niin hän otti \"hanurikkansa\" esiin ja soitti jonkun\niloisen merimieslaulun, laulaen itse vapisevalla äänellänsä mukaan.\n\nEn voi kieltää, että hän meitä väliin narrasi oikeen aika tavalla,\nmutta ystävät me olimme sentään. Kerranki narrasi hän minun ja yhden\ntoisen pojan noutamaan kauhan mallia Haaralasta, johon oli noin virstan\nmatka. Kyllähän minä panin vastaan, että kyllähän se Elias osaa tehdä\nkauhoja ilman mallittakin; mutta kun hän sanoi:\n\n\"Minä olen jo niin vanha etten enää muista ja pitäähän sitä nuorten\npalvella aina vanhoja, jos vaan on mieli vanhaksi elää.\"\n\nMinä epäilin vielä, josko sillä Haaralan isännällä onkaan kauhan\nmallia. Mutta kun vakuutti että:\n\n\"On sillä, ja kun tulette takasi, niin minä pelaan ja laulan.\"\n\nNyt suostuin minäkin ja me lähdimme.\n\n\"Ottakaa kelkka mukaan\", huusi Elias porstuaan jälkiin.\n\nMinulla ei ollut kelkkaa mukana, mutta minä lähdin ja noudin sen kotoa.\n\n\"Mihin sinä menet kelkan kanssa\", huusi äiti jälkeeni.\n\n\"Haaralasta kauhan mallia noutamaan\", huusin minä, ja juosta ressutin\nkelkkoineni.\n\n\"Palaa takasi\", huusi äiti minulle. Minun täytyi palata takasi vaikka\nse olikin vastenmielistä. Sitten kun olin hartaasti pyytänyt, niin suin\nluvan mennä, mutta en minä enään sanonut mitä minä Haaralaan menin.\nMinä en olisi päässyt lähtemään ollenkaan, jos sen olisin sanonut, vaan\nkoetin kaikenlaisilla keinoilla kierrellä tuota kysymystä. Ja niin minä\nviimeinkin pääsin.\n\n\"Mitäs Rantalan Juhon pojilla on asiaa\"? kysyi Haaralan isäntä, meidän\ntupaan tultuamme.\n\n\"Elias laittoi meidät teiltä kauhan mallia noutamaan\", ehätin minä\nsanomaan ja olin hyvin toimessani.\n\n\"Vai kauhan mallia\", kummaili isäntä. Otti kirveen ja kinttaat käteensä\nja lähti ulos, käski meidän tulla jälessänsä, niin hän antaa. Me\nlähdimme isännän kanssa ulos. Hän meni suoraan rankaläjälle, valitsi\nkaikkian suurimman ja mutkasimman koivu-rangan, hakkasi sen kolmesta\nkohti poikki ja latoi minun kelkkaani.\n\n\"Sanokaa Eliakselle, että se maksaa öljytyn lusikan\", huusi isäntä\nmeidän jälkiimme, kun me olimme jo pois menossa. Raskas se oli kelkka\nvetää, mutta menihän tuo sentään, kahden kun veimme. Mutta sitte se\nvasta raskas oli, kun me portaita ylös sitä veimme, palava siinä tuli\nja kova, mutta tupaan me sen veimme kuitenkin.\n\n\"Haaralan isäntä sanoi, että se maksaa öljytyn lusikan\", ehätin minä\ntaasenkin sanomaan, vaikka olin niin hengästyksissäni, että karvas\nhenki kurkusta kävi.\n\n\"Pianpa ne pojat kävivätkin; vai niin, vai öljytyn lusikan\", tuumi\nElias, purkaessa meidän kuormaamme.\n\n\"Yksi, kaksi, kolme ja neljä kauhaa, ja vielä monta lusikkaa\", laski\nElias, katsellessaan meidän tuomia mallipuitamme ja näytti tulevan\nhyvälle tuulelle.\n\n\"Pelakkaaste ja laulakaaste nyt\", muistutin minä.\n\nElias otti \"hanurikkansa\" esiin ja lauloi:\n\n    \"Ei mun kotoni ole korvessa\n    Ja ei mun majani mantereessa,\n    Vaan venehillä vetten päällä,\n    Aalloilta häilyvä.\"\n\nSitä laulua hän ei tavallisesti laulanut, kun silloin, jos me olimme\ntehneet jonkun erityisen palveluksen. Mutta meidän mallipuistamme hän\nsai hyviä kauhoja ja lusikoita, ja silti hän sen meille lauloi nyt ja\nse oli meistä mieluista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosia oli kulunut ja Elias oli jo hyvin rapistunut. Viime\nkesänä ei hän ollut enään jaksanut torkota ollenkaan, hän oli onkinut\nvaan. Ja nyt talvella hän ei enään jaksanut vetää \"skuunariansa\",\njoksi hän sanoi laiturikelkkaansa, talosta toiseen, vaan hän otti\nmeitä poikasia päivämiehiksi, eli \"hevosiksensa\", kuten hän sanoi,\nlaulupalkalla tietenkin. Muutamana talvi-iltapäivänä aikoi hän lähteä\n\"värstaansa\" kanssa Haaralaan ja se sanoma oli oikea Jobin posti meille\npoikasille ja me olimme kokoontuneet sanomaan jäähyvästiä ukolle. Mutta\nkun aamupäivällä oli tuiskunut ja tiet olivat jotensakin ummessa,\nniin alkoi hän pyydellä rotevampia meistä poikasista hevoseksensa.\nMe suostuimme kohta ja tavallisista palkkalauluista ei nyt ollut\npuhettakaan.\n\nHaaralassa otettiin Eliasta iloisesti vastaan, sillähän oli iloinen\naina ja oli tervetullut vaikka mihin taloon.\n\nTupaan tultuansa ja saatuansa pois päältänsä sarkatakkinsa, meni hän\nlämpymän uunin eteen istumaan ja me pojan pahaset kiusaamaan ukkoa\nkertomaan meriretkistänsä. Mutta ukkopa ei ollutkaan nyt oikein sillä\ntuulella, hänellä ei ollut näetsen taasen tupakkia, vaan kun meidän\npyyntöömme yhtyi vanhempiakin ihmisiä ja renki Kalle oli ensin antanut\nvankan kourallisen \"mettisen laulupuita\", niin jopa viimein ukko\nsuostui. Päre pistettiin pihtiin palamaan ja sitten istui nuoret ja\nvanhat piiriin vanhuksen ympärille. Ukko alkoi:\n\n\"Kun minä pääsin ruojilta, niin rupesin Leppälään rengiksi, jossa\nolin viimeisen ruotivuoronikin palvellut. Suuri ei ollut minun\npalkkani, yksi hopearupla rahaa ja kangasvaatteet, mutta olihan se\nenempi kuin ruojilla ollessa. Isäntäni piti minusta, kun minä olin\naina nöyrä ja tottelevainen. Leppälästä kävin minä isännän kanssa\nkaupungissa ja siellä minä tapasin Korven Willen, joka oli käynyt\nyhden kerran merellä ja oli jo jummannina eräässä suuressa laivassa.\nHän kehui minulle merimiehen elämää niin kaikin puolin hyväksi, että\nminussa nousi sellainen halu merelle, niin että en nukkunut yhtään\nyötä. uneksimatta laivoista ja myrskyistä. Kekri kun tuli ja minä\nsain palkkani, niin lähdin minä astua tallustamaan kaupunkiin, uudet\nvaatteet päällä, rupla taskussa ynnä viisitoista kopeekkaa lantteja,\njotka olin voittanut kortilla ja mytyssä kainalossa vuosijuusto ja\nleipä, jotka olin emännältä saanut. Vaan kun tulin kaupunkiin, niin\neipä siellä ollutkaan merimiesten paikkoja auki, sanottiin: 'Kesällä\non kaikki laivat lähteneet, eikä niitä nyt lähde ennen kuin ensi\nkesänä taas.' -- Viimeinkin pääsin eräälle kauppamiehelle rengiksi,\nilman palkatta, sillä puheella, että minun piti päästä ensi kesänä\nlähtemään hänen laivaansa kajuttapojaksi. Mutta eipä hän puhettansa\npitänytkään vaan minä sain odottaa vielä toisenkin vuoden ennenkuin\npääsin merelle. Hän sanoi, että minusta oli ensin moukka muka ulos\nlakseerattava. Kyllähän niinä pariin vastaan, vaan minkäpä sille kourin\nteki, hänellä kun oli kamarin seinällä pamppu semmoinen, jota tuli koko\ntalonväen pelätä, karjapiijasta aina rouvaan asti. Hän sanoi minun\nvielä tulevan likemmin tutustumaan pampun kanssa, jahka ma merelle\npääsen. Kyllähän minä sitä en silloin uskonut, vaikka uskon minä sen\nnyt jo. Niin pääsin minä viimeinkin merelle, vaikka lujalle se otti.\nSilloinkos minä olin olevinani kun taivaassa ensi päivänä. Se oli uusi\nkomea laiva jossa minä läksin kyntelemään meren aukeita ulapoita.\nMeille hurrattiin, kun me satamasta läksimme pohjalastilla Pietariin.\nMinä seisoin peräkannella ja sen sijaan kun minun olisi pitänyt itkiä\nsurusta, niin minä itkin ilosta ja, katselin yhä pienemmäksi käypää\nkaupunkia melkein senlaisilla tunteilla kuin: jäitpäs. Mutta äkkiä\nheräsin minä unelmistani rähinästä, jota selkäni takana pidettiin,\nkun minä käännyin katsomaan, niin näin että laivan muut kahdeksan\nmiestä, siihen luettuna alaperämies ja puosu, tulivat suoraan minua\nkohti, nauraen ja ilvehtien. Minä odotin mitä tästä nyt seuraa. He\npanivat minut seljälleni laivan kannelle ja tutkivat oliko minulla\nkantanappeja vaatteissani ja olihan minulla niitä, kun olin aamulla\npannut pyhähousuni jalkaani, juhlan kunniaksi, joihin olin pannut\noikein uljaat kopeikan napit. Nämät ratkoivat he kaikki pois ja panivat\nkannelle läjään, laittoivat yhden miehistä vahtiin minua ja nappejani,\nsitten menivät muut ja noutivat timperiltä tikkuja, jolla sitten\nkantoivat kaikki yli leestangon mereen; ja kaikkea tätä täytyi minun\nvesissä silmin katsella. Sitten ottivat he minua käsipuolesta kiinni\nja taluttivat 'skanssiin', sanoen opettavansa minulle ihmisten tapoja.\nSiellä täytyi minun aukasta heille arkkuni, vaikka kyllähän minä sanoin\nlakia jos evankeliumiakin, mutta minkäpä minä sille tein, yksin kun\nolin ja heitä oli kahdeksan. Ja eihän sieltä enään löytynyt kannallisia\nnappeja, kaikki kun olivat niissä housuissa, joista olivat ottaneet jo,\nja joita minun täytyi kaksin käsin pitää kiinni, ettei ne tykkänään\npudonneet.\n\n\"Menihän se ensimmäinen matka muitta mutkitta, jos välistä annettiinkin\nlurjuksella oikein hyvä ryöpäys ja minä tahdoin sitä vähin nureksia,\nmutta kun kapteeni aina silloin selitti oikein juurta jaksaisesti,\nkuinka hyvää kuri tekee, niin siihen minun täytyi tyytyä ja minkäpä\nsille teki. Vaan kun Pietari alkoi lähestyä, niin syntyi silloin toiset\ntuumat, joita en ollut osannut aavistaakaan. Alaperämies tuli kajutasta\nja huusi:\n\n\"'Missä on kolitervapytty ja tervasutti, nyt olisi tuleva kokin pää\ntervaan.'\n\n\"Minulla oli näetsen kokinkin ammatti. Pääsin minä siitä sentään, kun\nlupasin kaupungissa 'pistouvata' hyvät konjakkilasit joka miehelle.\nVaan tyyriiksi ne konjakkarit sentään tulivat, vaikka minä olin\nmielessäni miettinyt, että millä keinoin tässä helpommalla pääsisi. Kun\nolimme ottaneet yhdet lasit, niin tuli otetuksi toiset, siksi kun rahat\nolivat kaikki. Aamulla herätettiin minua lurjuksella kahvin keittoon.\nPääni oli raskas ja tuntui kun olisi tusina kupariseppiä siellä\ntyöskennellyt. Minä sain vakaat varoitukset kapteenilta, että jos vasta\nlankean, niin saan enempi semmosta. -- Niin ei se ole merimiehen elämä\nsemmosta kun näiden maamyyrien. Täällä syödään niin paljon pottuja,\nkunnes on rinnassa paljas pottu sydämen siassa. Mutta merimies sen\nelämä on ihan toista, sillä hänen opetuksensa voi selittää yhdellä\nsanalla: selkäsauna.\n\n\"Pietarista me sitten lähdettiin, paljaita Ryssän musikoita lastina\nja tultiin Lyypekkiin, jossa purettiin lasti saksalaisille, joka\nniistä kasvattaa sotamiehiä. Lyypekistä me seilattiin, valmiita\nsotamiehiä lastina, ja tultiin Roomaan, sillä Rooman keisari se nyt\nenin sotamiehiä tarvitsee. Roomasta me sitten lähdettiin ja seilattiin\nPersiaan, kiirastulesta pelastettuja sieluja lastina. Persia se on se\nmaa jossa on paratiisi ja sinne me niitä sieluja veimme. Mutta eipä\nmeitä paratiisiin sisälle laskettukaan, siinä kun on kerupiimi paljas\nvälkkyvä miekka kädessä paratiisin portteja vartioimassa. Minä olen\nnähnyt paratiisin ja kerupiimin miekan. Mutta voi sitä mökää mikä\nsiellä sisällä syntyi kun me ne portilta sisään syydimme. Jos ne ei\nvaan olisi olleet pelastettuja sieluja, niin totta vieköön ne olisivat\ntapelleet, sellainen oli elämä siellä. Ja taisipa niiltä muutamilta\nkatkeilla käsiä ja jalkojakin, ei me joudettu niitä latomaan sinne, kun\nei kerran sisälle laskettu.\n\n\"Persiasta me sitten seilattiin Ustiniaan. Mutta kun minä olin\nkyllästynyt lurjuksen liian suureen nuppiin, niin minä vähän huilautin\nja otin 'fyyryn' Amerkaanarin laivaan. Samana iltana kun minä olin\nkarannut, niin kävin särkemässä ukon tykönä rahaakin, ei tuo heittiö\ntuntenut minua enään, niin se amerikalainen pian ihmisen muuttaa.\nMutta voi sitä leikkiä mikä nyt eteeni sattui! En eläessäni ole\nmokomammassa ollut. Yritti minua jo kerran amerikalainen ampumaankin\nja ylipuurin viskaamaan, vaan minä kun elämän nostin, löin puosuakin\nsuurella moukarilla rintaan, että laivan mastot vaan huiskuivat. Sitten\nkävin minä kerran Wästiniassa ja seilasin Ranskaan. Vaan sattui niin\nettä siellä oli se laiva josta niinä olin karannut ja minut saatiin\nkiinni. Minä jouduin vahtein alle, niin kauvan kuin olimme möljässä\nkiinni, mutta auta armias, kun merehen päästiin! Silloin sain minä\nhuvikseni taasen maistaa lurjusta ja oikein porvoon mitalla. Sieltä\nseilasimme me Ameriikaan painolastilla. Ameriikasta lähdimme me ja\ntulimme Odessaan, maaliöljyä lastina, sillä Venäjällä sitä tarvitaan\npaaston aikana, siellä keitetään kaikki ruoka maaliöljyssä ja syödään\ntuohen tervaa särpymenä, niin ihan kuin suomalainen piimää. Odessasta\ntulimme me takaisin kotikaupunkiin jauholastilla. Minä olin ollut sillä\nreissulla neljä ja puoli vuotta ja olin jo letmatruusi kun kotiin\ntulin. Nytkös niinä vasta olin olevinani koko mies mielestäni. Ja\nkaupunkiin kun tulin, niin minut tuomittiin kahdeksaksi vuorokaudeksi\nvedelle ja leivälle. En elämässäni ole mokomammalla muonalla ollut.\nToisena päivänä vettä ja leipää; toisena leipää ja vettä. Semmoinen oli\nsiellä ruoka. Kun palasin linnasta takasin, niin kaikki sanoivat minua\nkarkuriksi, ja se kävi minun niin vihakseni, että ensi laivassa menin\nmerelle taasen. Sitten risteilin minä milloin missäkin pikku matkoilla,\nnoin kolme vuotta. Kun minä palasin takasin, niin kaupungin fröökynät\nne jälissäni juoksivat kuin hullut. Nuoret ja vanhat herrat ne olivat\nminulle vihaisia koko talven. Ja keväällä sitten mielissään, minä kun\nmenin merelle ja he minusta pääsivät. Minä olin sillein jo matruusi\nja minulla oli hyvä palkka. Se reissu oli myrskyisin kaikista, kun\nolen kokenut ja monta kertaa olimme me hengen vaarassa. Kerrankin kun\nme Pietarsaaren edustalla olimme pilkkosen pimeällä yöllä ja luusia\nei ollut laivassa, kapteeni oli päissään ettei tuppiaan tuntenut, ja\nkäski kääntää luodetta kohti. Minä sanoin, että ei luoteesen, vaan\npiilvinniin. Mutta kun kapteeni ei totellut, niin minä tartuin äijää\nrinnasta kiinni ja sysäsin kajuttaan, sanoin muutamalle toiselle\nmiehelle: 'Pidä kajutan ovi kiinni, ettei ukko pääse sieltä pois.'\nPerämiehelle sanoin: 'Pidä piilvinniin.' Ja onnellisesti me päästiin\nsatamaan. Aamulla tuli kapteeni kannelle ja sanoi: 'Viisas mies tuo\nTöyry. Mennä yönä olisi kaikki me hukuttu ilman häntä, sillä laiva\non tullut niin ahtaasta väylästä haminaan, josta ei ole ikipäivänä\nyksikään ennen meitä tullut. Töyry, tule alas kajuttaan, niin saat\nryypyn aamutuimaan.'\n\n\"Sinä aamuna me kapteenin kanssa vähän niinkuin hummattiin.\nPietarsaaresta me seilattiin laukkulastin kanssa Kiinaan. Siellä\noli justiin tulossa keisarin häät; ja meitäkin pyydettiin jäämään\nkunniavieraaksi. Vaan meillä kun oli kiire niin me emme joutaneet\nodottamaan, vaan seilasimme sieltä Ameriikaan. Mutta häämakiaisia\nmeille sieltä annettiin oikeen koko laivan lasti. Olisi niitä vieläkin,\njos kapteeni ei vaan olisi myynyt Ameriikassa ja pistänyt rahat\ntaskuunsa. Ameriikasta me tultiin kotia rusinalastilla. Minä aloin\ntaasen elää ilosta elämää kaupungin fröökynäin kanssa rahoineni, sillä\nniitä minulla oli usiampia kymmeniä tuhansia ruplia. Kävinhän minä\nsilloin kotokylässäkin, mutta täällä ei tahtonut tuntea kukaan enään\nminua, olin kun herra, sanoivat he, ja herrahan minä silloin olinkin.\nPastori kun minun tapasi maantiellä, niin sekös vasta tuli oikein\niloiseksi, pyysi ja rukoili minua käymään pappilassa kylässä. Ikävän\nsanoi maalla olevan olla, kun ei ole ketään sivistyneitä ihmisiä, joita\nkävisi hällä hupina. 'No, olkoon menneeksi', sanoin minä, 'käydäänpä\nvaan, kun aikaa tulee.'\n\n\"Pappilaan kun menin, niin kaulaan se pastori minulle käpertyi. En minä\nollut siihen asti uskonut, että papitkin juovat; mutta kyllä minä\nsilloin näin, että ryyppää ne papitkin, kun mieluinen vieras vaan\nkumppanina on. Pappilassa minä sitten olin joka päiväinen vieras, niin\nkauan kun minä maalla olin. Kaupunkiin kun takaisin menin, niin siellä\nkun fröökynät kummailemaan, että miten minä olin niin kauan maalla\nikävältä toimeen tullut. 'Pappilassa kävin vieraissa', vastasin niinä,\n'me kun olemme sen meidän kylän pastorin kanssa hyvät ystävät', sanoin.\n\n\"Muutamana onnettomana päivänä näin minä, että rahani olivat kaikki,\nvaikka paljohan niitä oli ollut. Nyt tuli minulle hätä. En eläessäni\nole muuta niin nälkäistä talvea pitänyt. Ja fröökynätkin kulkivat\ntoista puolta katua kuin minä kulin. Nyt täytyi minun tyytyä\nköökipiikoihin, vaikka raskaalta se minusta tuntui. Mutta he antoivat\naina minulle ruokaa, salaa isäntäväeltänsä. Vaan nälkä minulla oli\nsentään. Keväällä kun viimmeinkin pääsin muutamaan laivaan, niin\nolin laiha kuin haudasta karannut. Lihosin ja voimistuin minä siellä\nkuitenkin aina vähitellen; mutta loistoaikani oli männyt rahojeni\nkanssa, sitä en voinut enään auttaa. Minä olin koko siihen asti\neletyn merielämäni ajan toivonut saavani olla edes yhden kerran\nförliisauksessa käsinä, että minulla olisi vanhana äijänä siitäkin\nkertomista. Mutta kun sain sitäkin kokea, niin olisinpa suonut, etten\nolisi nähnyt koko kohtausta, niin se minua pelotti heti ensi kerralla.\n\n\"Me olimme menossa Englannista Ameriikaan rautalastilla, kun lähellä\nAmeriikan rantaa, aivan maiden näkyvissä, me seilattiin karille.\nLaivamme oli tarttunut kokasta karihin ja koko kööli oli lentänyt\npirstaleiksi. Meidän suuri ja komea laivamme vapisi myrskyssä kuu\nmitätön vene vaan. Se on ihan toista, kun valtameri on myrskyssä, kun\nnäiden Suomen purojen mitättömät kosket. Sillä on silloin ääretön\nvoima. Niinpä meidänkin laivamme, kun oli raskaassa lastissa ja lujasti\nkanssa kiinni, niin rautakaaretkin menivät poikki että vonkui vaan,\nja sillä täkin puolella me sitten maihin seilattiin. Mutta me olimme\nmenettäneet kaikki, vaatteemme ja rahamme joka mies. Minulla niitä oli\nrahoja silloin taasen, että miestä kallelleen painoivat, vaan siellä ne\novat nekin Atlantin pohjassa. Köyhänä kun taivaan linnut me kyytittiin\nkotia taasen. Kyllähän minua vielä puhuteltiin 'syömanniksi', vieläkin,\nvaan fröökynät ei enään näyttäneet piittaavan mitään. Kotikaupungissa\ntehtiin silloin juuri uutta laivaa ja minä pääsin siihen työhön jossa\nolin sen talven. Keväällä minä olin mitä rikkaampia miehiä, kun laiva\nlykättiin vesille.\n\n\"Mutta kun suurta mastoa nostettiin, niin siinä tapahtui onnettomuus,\npykmestari kun ei noudattanut minun, vanhan kokeneen merimiehen\nneuvoja. Maston sakseja ei surrattu lamppuihin oikein kiinni, niin\npääsivät kaatumaan ja tappoivat yhden miehen. Sitten jälistä sanoi\npykmestari minulle: 'Ei tuo Nevalakaan olisi kuollut, jos Töyryn\nneuvoja seurattiin.' Minkäpä sille enään teki. Se oli kuollut, joka\noli kuollut, ja hiljasta se on katumus kuoleman jälkiin. Siihen\nlaivaan minä otin fyyryn ja lähdin taasen merelle, sillä minusta\ntuntui niin vaikialta kalikoimalla kulku. Merellä sitä vastaan on\ntoinen elämä. Ei koskaan pitkiä rosvon mittaamia virstoja, vaan\nmatkat käyvät aina ylös ja alaspäin; ja sitten skanssiin nisuleivälle\nja ryypylle. Niin merellä sitä eletään kun herran kukkarossa, ja\nmerimies on arvokas kun ruhtinaan poika. Kotikaupungista me seilattiin\nEnglantiin painolastilla. Sieltä me käytiin Ustiniassa ja tultiin\ntakasin Englantiin. Mutta siinä laivassa pidettiin hemmetin huonoa\nmuonaa kun meressä oltiin, vaan kun alettiin maihin tulla, niin kyllä\nsilloin oli olemista, että pöydät notkui. Vaan se kävi minun vanhalle\naatamilleni niin, että minä päätin tehdä muistutuksen. Lontoon tokassa,\nkun me maattiin ja odotettiin myötästä, niin minä menin äijän puheille\nkajuttaan. 'Tahtooko herra kapteeni parantaa syötävää vai tahdotteko,\nettä jäätte ilman miehittä', sanoin minä.\n\n\"Ensin katsoi kapteeni pitkistänsä minua. Mutta sitten. Niin, minä eri\nmuista oikein kuinka minä tulin kannelle, mutta kannella minä seisoin\nseuraavassa silmänräpäyksessä ja korvani vaan helisivät. Eikä minun\ntehnyt mieli mennä kajuttaan, sillä kapteeni oli hirveän suuri mies,\npainoi varmaankin muutamaa lästiä enempi, kun tavallinen metsärosvo.\nVähän ajan perästä tuli kapteeni kannelle ja käski minua kajuttaan.\nKaatoi suureen pikariin rommia, käski ryypätä ja pyysi äsköistä\nkorvapuustia anteeksi, syleili ja suuteli minua rakkautensa merkiksi.\nSilloin me kapteenin kanssa vähän kallistettiin.\n\n\"Lontoosta me lähdettiin Västiniaan. Mutta ruoka parani. Sieltä me\npalattiin Englantiin punapuulastilla. Se lasti oli ilkein kaikista,\njota minä olen ollut kuljettamassa. Puiden muassa tuli ruumaan kaikkia\neläimiä, käärmeistä susihin asti niinkuin Noan arkissa. Meillä oli\nsuuri vastus siitä lastista, kun sitä purettiin Englannissa.\n\n\"Englannista me seilattiin Ameriikaan. Sieltä me tultiin kotia. Minä\nasetuin työhön varviin. Eräänä iltana pyysi minua Veissen patrooni\nviemään venheellä avaran roskon poikki kaupunkiin. Minä lähdin.\nVälillä nousi ankara orkkaani, joka tahtoi viskata veneen kumoon.\nSiellä makaisi nytkin Veissen patrooni miljooninensa päivinensä\nkotikaupunkinsa retin pohjassa jos ei minun urhoollisuuteni olisi häntä\npelastanut. Eihän hän itse osannut muuta tehdä kun siunata ja kiroilla.\nAamu valkeni, kun me Veisseniltä patroonin kanssa kompuroitsimme, noin\nvähän hutikassa, minun kortteeriini...\"\n\nPäre oli palanut aikaa loppuun. Renki Kalle veteli suloisia unia\n\"Jässin paininpuussa.\" Ja se havainto oli matkaan saanut tuon\nseisahduksen. Eikä ukkoa saatu enään jatkamaan elämän kertomustansa, ei\nvaikka olisi \"pistouvattu pienet konjakkarit\", joilla muuten pahimmassa\ntapauksessa oli ennen saatu ukon kielen kanta irtautumaan. Joskin se\nei aina tullutkaan niin puhtaassa muodossa, vaan käytettiin sillä\nsijalla kuusen juurella valmistettua. Me poikaset lähdimme juosta\nrapistamaan kotia. Mutta siellä olikin tihjä tili edessä, missä on oltu\nnoin myöhään. Kuului ääniä: \"Vai rupeat tässä sinäkin jo yöjuoksulla\nolemaan.\" Vaan pääsin minä kuitenkin, anteeksi kun pyysin ja lupasin\nparannusta. Mutta mitäpä he tiesivät Töyryn Eliaan uudemmanaikaisista\nviikinkiretkistä.\n\n\n\n"]