Satumaan lilja

SATUMAAN LILJA

Kirj.

Zane Grey

Englanninkielestä suomentanut ["The Rainbow Trail"]

Väinö Nyman

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Punainen järvi.

II. Sagi.

III. Kayenta.

IV. Uusia ystäviä.

V. Tiellä.

VI. Piilossa olevassa laaksossa.

VII. Saaguliljoja.

VIII. Nas Ta Began koti.

IX. Erämaan kiirastulessa.

X. Stonebridge.

XI. Oikeudenistunnon jälkeen.

XII. Ilmaiseminen.

XIII. Surprise Valleyn tarina.

XIV. Navajo.

XV. Villiä oikeutta.

XVI. Surprise Valley.

XVII. Tie Nonnezosheen.

XVIII. Sateenkaaren juurella.

XIX. Coloradon Suuri Cañon.

XX. Willow Springs.

        Loppulause.

I.

PUNAINEN JÄRVI.

Shefford pysähdytti väsyneen hevosensa ja katsoi ympärilleen ymmärtäen vain hitaasti näkemäänsä.

Penikulman pituinen salviarinne vyöryi ja aaltoili "Punaiseen järveen", erääseen paljaaseen ja välkkyvään syvänteeseen päin, joka muodosti yksinäisen ja aution näköisen sisäänkäytävän sen takana olevaan suunnattoman laajaan, villiin ja rotkoiseen ylämaahan.

Hän oli koko päivän uurastanut eteenpäin saavuttamatonta kirkasta taivaanrantaa kohti, kuten edellisenä päivänäkin ratsastaessaan villin näköisillä aukeilla tasangoilla ja kiipeillessään kallioisille erämaan pengermille. Laajat värikkäät ulottumat ja askelmat olivat jatkuneet loppumattomasti eteen- ja ylöspäin hämärien ja petollisten etäisyyksien läpi.

Sadan penikulman pituinen erämaantaival erehdyksineen, opetuksineen ja vihjauksineen ei ollut valmistanut häntä tähän, mitä hän nyt näki. Hän sai nyt tarkastella maailmaa, jossa hänen mielestään ei ollut muuta kuin suurenmoista jylhyyttä. Hän katsoa tuijotti ympärilleen ihmetellen, peläten ja muistellen menneitä asioita, jolloin tämä synkkä ja tuntematon pohjoinen maa oli lähettänyt hänelle vaatimuksensa. Vastustamaton kutsu oli houkutellut hänet tänne Arizonan vuoriselle rajalle Utahin ylätasankojen rotkoiseen ja kumpuiseen erämaahan. Hänestä näyttivät ne ensinäkemässä jo niin vihaisilta, kuin ne olisivat tahtoneet varoittaa häntä ryhtymästä etsiskelemään selänteiden takana piilossa olevia salaisuuksia. Mutta kammo ja riemu hurmasivat Sheffordin, sillä tämä oli se hänelle kuvailtu maa. Kaukana tämän punaisen laakson ja noiden pykälöityjen mustien vuorten ja keltaisten harjanteiden takana oli muudan villi rotko hänen mieltään ahdistavine salaisuuksineen.

Punaisesta järvestä muodostuisi varmaankin hänen Rubiconinsa. Hänen joko täytyy tunkeutua tuohon tuntemattomaan etsiäkseen, taistellakseen ja löytääkseen tahi kääntyä takaisin tyhjin toimin saamatta milloinkaan selville mitään ja löytämättä ikinä lohtua mielelleen. Erään ystävän kummallinen kertomus oli yllyttänyt hänet tähän omituiseen matkaan ja muudan ihana sateenkaari salaperäisyyksineen ja lupauksineen oli kypsentänyt hänen päätöksensä. Hän oli kerrankin elämässään vastannut sisimmässään riehuvan hurjan seikkailuhalun villiin kutsuun ja kerran elämässään hän oli ollut onnellinen. Mutta nähdessään nyt tämän vuorisen ja rotkoisen erämaan hän jäähtyi ja epäröi, vaikka tunsikin sen vetävän häntä puoleensa kuin kohtalon määräyksestä.

Shefford käänsi kuin pakosta hevosensa hiekkaiselle tielle, hilliten äskeisen kauas ulottuvan katseensa. Oli huhtikuu ja laskeva aurinko menetti kuumuutensa ja kirkkautensa. Hänen edessään oleva rinne alkoi peittyä pitkiin varjoihin ja harvassa kasvavien salviapensaiden harmaus alkoi tummeta. Hän katseli, miten sisiliskot kiitivät kuin ruskeat viivat hiekalla painaen siihen matalat jälkensä, hän kuuli rottien aiheuttaman rapinan, kun ne kiiruhtivat pesiinsä pensaikosta, ja matalalla liitävän haukan siipien havina säikähdytti hänen hevosensa.

Rinne nousi ja laskeutui kuin valtameren aallot, sen kuopat olivat täynnä hiekkaa ja sen harjanteilla kasvoi siellä täällä salviaa, ruohoa ja pensaikkoa. Viimeinen harjanne oli oikea lentohiekkatöyry, jonka tuuli oli kauniisti viivoittanut ja hammastanut ja jonka veitsenterävältä harjalta hiekka pölisi ilmaan hulmuten kuin savu. Shefford ihmetteli, miksi hiekka kauempana oli aivan punaista, vaikka se hänen vieressään oli melkein valkoista. Se väreili kaikkialla puhtaana ja välkkyen ja aina vieden alemmaksi.

Hän huomasi äkkiä erään talon, joka häämötti paljaalta rinteeltä. Se hallitsi koko tätä pitkää valkoista kaltevaa pintaa. Sijaitessaan siinä paikoillaan julman, yksinäisen ja uhkaavan näköisenä se sopi mainiosti ympäristöön. Se oli kahdeksankulmion muotoinen hakkaamattomasta kivestä muurattu, melkein linnoituksen näköinen rakennus. Sheffordiin päin olevassa seinässä ei näyttänyt olevan minkäänlaista ovea, vaan ainoastaan ylhäällä pieniä aukkoja, jotka nähtävästi toimivat sekä ikkunoina että ampuma-aukkoina. Katto näytti valmistetun punaisella savella peitetyistä paaluista.

Talo sijaitsi tuulisella rinteellä kuin suuri yksinäinen kylmä kallio laajalla tasangolla. Se oli erään Presbrey-nimisen kauppiaan, josta Shefford oli kuullut puhuttavan Flagstaffissa ja Tubassa, kauimmainen haarakauppa. Niin pitkälle kuin Sheffordin katse ulottui hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän tuijotti väristen tuohon vastenmieliseen asumukseen, sen tummiin silmämäisiin ikkunoihin, hedelmättömään paljaaseen rinteeseen, joka vihdoin sulautui laajaan punaiseen laaksoon, ja noihin uhkaaviin vaaleihin, jyrkkiin kalliovuoriin. Voiko täällä kukaan elää? Tuhoa ennustavan laakson luonne kielsi jokaiselta kodin, ja paikan henki liiteli sen hiljaisuudessa ja äärettömyydessä. Sheffordin mieleen juolahti vastustamattomasti, että hänen vihollisensa olisivat mielellään lähettäneet hänet juuri tällaiseen helvettiin. Hän ajatteli katkerasti ja ivallisesti sitä ahdasmielistä pientä seurakuntaa, joka oli todistanut hänet sopimattomaksi papinvirkaan hylkäämällä hänen mielipiteensä uskonnosta, kuolemattomuudesta ja Jumalasta, ja joka oli erottanut hänet neljänkolmattavuotiaana toimesta, johon hän omaistensa pakotuksesta oli ryhtynyt. Poikana ollessaan hän oli halunnut ruveta taiteilijaksi, mutta hänen perheensä oli tehnytkin hänestä papin, kohtalon oikusta epäonnistuneen kirkonmiehen. Jokin pakotti hänet lisäämään, että hän oli epäonnistunut elämässään vain tähän asti, sillä tämän erämaan vaelluksen yksinäisten päivien ja hiljaisten öiden kuluessa hän oli tuntenut toivon taas omituisesti syntyvän rinnassaan. Seikkailut olivat kutsuneet häntä, mutta hänen hurjaa mielijohdettaan kannustivat vain muudan epämääräinen ja henkinen toivo ja muudan unelmoitu lupaus ja nimetön voitto.

Kun hän ratsasti rakennuksen nurkan ympäri, hänen hevosensa korskui ja pysähtyi. Muudan laiha karvainen poni nousi takajaloilleen nähdessään hänet ja pudotti melkein maahan punaisen pitkäkarvaisen huopapeitteen, joka oli heitetty sen selässä olevan intiaanisatulan peitteeksi. Kavioiden nopea kopina kiinnitti Sheffordin huomion muutamaan kuorituista paaluista valmistettuun aitaukseen, jossa hän näki toisen ponin.

Shefford kuuli hiljaisia ääniä. Hän laskeutui satulasta ja meni auki olevalle ovelle. Hän oli näkevinään hämärässä huoneessa korkean myyntipöydän, siirrettävät portaat, korkean jauhosäkkipinon, huopapeitteitä ja hopealla koristeltuja esineitä, mutta henkilöt, joiden äänen hän oli kuullut, eivät olleet rakennuksen tässä osassa. Kahdeksankulmaisen seinän toisesta osasta hän löysi toisen oven, jolta hän voi katsella vuodannahkoja ja likaisia mustia, ruskeita ja valkoisia villapaaluja täynnä olevaan huoneeseen. Tämä rakennuksen osa oli valoisa. Mennessään kynnyksen yli hän hämmästyi nähdessään erään miehen taistelevan muutaman intiaanitytön kanssa. Tyttö koetti huohottaen riistäytyä irti päästellen matalia kurkkuääniä. Miehen kasvosuonet olivat pullollaan ja kasvot hehkuivat intohimosta. Tämä näky koski Sheffordiin omituisesti, sillä alkuperäiset vietit olivat hänelle aivan outoja.

Ennenkuin hän ennätti sanoa sanaakaan, tyttö riistäytyi irti aikoen lähteä pakoon. Tyttö oli intiaani ja tämä paikka oli sivistymätöntä erämaata, mutta Shefford tunsi pelkoa nähdessään sen. Mies syöksyi tytön jälkeen kuin koira. Shefford iski vaistomaisesti nyrkillään ja lyönti kaatoi miehen pitkäkseen lattialle. Hän makasi siinä vaiti ollen hetkisen, mutta nousi sitten istualleen painellen kädellään kasvojaan ja hänen Sheffordiin kohdistama katseensa näytti hämmästyneeltä ja raivostuneelta.

"Toivoakseni ette ole Presbrey", Shefford sanoi hitaasti. Hän tunsi olevansa omituisessa mielentilassa eikä ollut ollenkaan varma itsestään.

Mies näytti aikovan sanoa jotakin, mutta tukahduttikin halunsa. Hänen suunsa ja kätensä olivat veriset. Hän nousi äkkiä seisoalleen ja Shefford huomasi, miten hänen hämmästyksensä ja vihansa muuttuivat häpeäksi. Mies oli pitkä ja melko paksu, hänen sileät ruskettuneet kasvonsa olivat hienopiirteiset ja voimattomat ja hänen silmänsä tummat. Katsellessaan hänen ulkomuotoaan, pukuaan ja hänen pehmeitä kenkiään sai Shefford sellaisen vakaumuksen, ettei mies ollut minkään kovan työn tekijä. Verrattuna niihin muutamiin laihtuneisiin repaleisiin erämaan miehiin, joihin Shefford oli matkallaan tutustunut, tämä mies muodosti selvän vastakohdan. Hän kumartui ottaen lattialta pehmeän hattunsa ja saatuaan sen päähänsä hän kiiruhti ulos. Shefford seurasi häntä ja katseli häntä ovelta. Mies meni suoraan aitaukseen, hyppäsi poninsa selkään ja ratsasti pois rinnettä alas etelää kohti. Päästyään syvänteen pohjalle, jossa hiekka nähtävästi oli kovaa, hän kiiruhti poninsa juoksuun ja etääntyi vähitellen.

"Koira vieköön!" Shefford huudahti, sillä hän ei ymmärtänyt tätä seikkailuaan ollenkaan. Äkkiä hän huomasi intiaanitytön istuvan seinän vieressä olevalla huopapeitekasalla. Tytön takkuinen ja hajallaan oleva tukka oli sysimusta ja hänellä oli likainen valkoinen nauha otsansa ympärillä. Hänen kasvojensa väri hämmästytti Sheffordia. Se oli tumma, mutta ei punainen eikä pronssinvärinen, vaan melkein kullalle vivahtava. Pitkät mustat silmäripset piilottivat hänen silmänsä. Hänellä oli yllään ahdas jostakin sametinkaltaisesta kankaasta valmistettu liivi, jonka sivuaukoista näkyvä iho oli vieläkin kullanvärisempi kuin hänen kasvonsa. Hopeakoristeista, turkoosin värisistä ja valkoisista helmistä koottu helminauha oli hänen kaulassaan ja se liikkui hiljaa ylös ja alas hänen täyteläisen rintansa kohoillessa. Jostakin räikeän kirjavasta vaatteesta ommeltu hame oli repaleinen, likainen ja tomuinen. Pienet jalat oli pistetty ruskeihin lipposiin, jotka imeytyivät ihoon kiinni kuin sormikkaat, ja ne oli napitettu nilkkojen ympärille hopearahoilla.

"Kuka tuo mies oli? Tekikö hän pahaa teille?" Shefford kysyi kääntäen katseensa laaksoon, jonka paljaalla hiekkapinnalla liikkui muudan tumma esine.

"En ymmärrä", tyttö vastasi.

"Missä kauppias Presbrey on?" Shefford kysyi.

Tyttö viittasi suoraan punaiseen laaksoon. "Tuolla", hän sanoi.

Syvänteen keskellä oli pieni vesilammikko, joka kimalteli kirkkaasti laskevan auringon valossa. Sen ympärillä liikkui joitakin pieniä eläimiä, jotka näyttivät niin mitättömiltä, että Shefford luuli niitä jonkun lapsen taluttamiksi koiriksi. Mutta etäisyys petti hänet jälleen. Siellä oli joku mies juottamassa hevosiaan. Se muistutti Sheffordia velvollisuudesta omaa väsynyttä ja janoista juhtaansa kohtaan. Muistettuaan sen hän irroitti kuormansa ja satulansa, ja oli jo valmis lähtemään, kun intiaanityttö sieppasi ohjakset hänen kädestään.

"Minä menen", hän sanoi.

Shefford näki silloin hänen silmänsä, jotka muuttivat koko hänen ulkomuotonsa. Ne olivat yhtä mustat kuin hänen tukkansakin. Hän hämmästyi, kun hän ei voinut varmasti sanoa, oliko tyttö ruma vai kaunis.

"Kiitoksia vain, mutta kyllä minä menen itsekin", hän vastasi ja otettuaan suitset jälleen käteensä hän alkoi laskeutua rinnettä vajoten joka askeleella syvälle pehmeään hiekkaan. Tultuaan kauemmaksi hän näki tien vieressä kasallisen pieniä tölkkejä. Niitä oli kaikkialla joko pinnalla tahi hautautuneina puoleksi tahi kokonaan hiekkaan. Niistä sai Shefford selville, mitä kauppias syö. Äkkiä hän huomasi, että intiaanityttö seurasi häntä taluttaen omaa poniaan. Katsoessaan tyttöä ylhäältä virtaavaa valoa vastaan näytti tyttö hänestä solakalta, notkealta ja maalaukselliselta. Tällaisen välimatkan päästä tuntui tyttö hänestä miellyttävältäkin.

Hän jatkoi työläästi matkaansa ja oli viimein iloissaan päästyään pehmeästä hiekasta kovaan tasaiseen laaksoon. Sielläkin oli kyllä maanpinta hiekkaa, mutta se oli kuivunut kovaksi, kuivaksi, punaiseksi kamaraksi. Johonkin vuodenaikaan täytyi kai tämän äärettömän suuren tasangon olla kokonaan veden peitossa. Kuinka laaja ja autio se olikaan. Sheffordin mielen täytti jälleen tunne, joka oli ollut aivan uusi hänelle. Hän tunsi olevansa vapaa, irtonainen, ankkuriton ja valmis kääntymään tuulen mukaan. Rinteen juurelta katsottuna lammikko oli näyttänyt olevan noin muutamien satojen metrien päässä, mutta sen rannalla olevien eläinten pieni koko pani Sheffordin epäilemään ja hänen olikin pakko kulkea monta kertaa nuo muutamat sadat metrit, ennenkuin eläimet alkoivat kasvaa. Silloin vasta Shefford huomasi niiden lähestyvän häntä.

Sitten ne nopeasti muuttuivatkin normaalikokoisen miehen ja hevosen kokoisiksi. Saavuttuaan heidän luokseen Shefford näki edessään voimakkaan suurikokoisen nuoren miehen, joka talutti kahta ponia.

"Olette varmaankin kauppias, herra Presbrey?" Shefford kysyi.

"Olen Presbrey, mutta en mikään herra", hän vastasi.

"Nimeni on Shefford. Maleksin nykyjään täällä erämaissa. Olen ratsastanut Tubasta tänään tänne."

"Olen iloinen saadessani tutustua teihin", Presbrey sanoi ojentaen vieraalleen kätensä. Hän oli roteva, harmaaseen paitaan ja päällyshousuihin puettu mies, jolla oli saappaat jaloissaan. Takkuinen vaalea tukka peitti hänen suurta päätään, kasvot olivat ruskettuneet, mutta eivät tummat, posket punersivat hieman, syvät terävät silmät katselivat tuuheiden kulmakarvojen varjosta, huulet olivat kovat ja ankarat kuin puhumis- ja nauramistilaisuudet olisivat harvinaisia hänelle, ja hänen voimakas suuri leukansa oli kuin lukossa.

"Toivon, että tänne Punaisen järven seuduille ilmestyisi useampiakin maleksijoita", hän lisäsi. "Täällä ollaan todellakin kuin Jumalan selän takana."

"Hyvin yksinäisen näköistähän tämä kyllä on", Shefford sanoi epäröiden kuin ei olisi tahtonut löytää sanoja.

Silloin intiaanityttö saapui heidän luokseen. Presbrey sanoi hänelle jotakin hänen omalla kielellään, jota Shefford ei ymmärtänyt. Tyttö näytti ujostelevan eikä halunnut vastata, vaan painoi päänsä kumaraan ja katsoi maahan. Presbrey puhui jälleen, jolloin tyttö viittasi laaksoon päin ja läksi sitten hevosineen lähdettä kohti.

Presbreyn terävät silmät olivat kohdistuneet suuren soikkion laidasta näkyvään poistuvaan mustaan pisteeseen.

"Tuo miespä poistui melko äkkiä", Shefford sanoi pidättyväisesti. "Kuka hän on?"

"Hänen nimensä on Willets ja hän on lähetyssaarnaaja. Hän ratsasti luokseni tänään tuon navajotytön kanssa. Hän sanoi vievänsä tytön Blue Cañoniin, jossa hän asuu ja opettaa intiaaneja. Olen tavannut hänet vain muutamia kertoja. Tänne poikkeaa niin harvoin valkoisia miehiä. Hän oli ensimmäinen, jota olen puhutellut kuuteen kuukauteen ja te olette toinen. Ja molemmat satuitte tulemaan samana päivänä. Punainen järvi alkaa tulla kuuluisaksi. Hänen poistumisensa tuntuu minusta kuitenkin omituiselta, sillä hän halusi viettää luonani yön. Täällä ei ole muutakaan paikkaa. Blue Cañoniin on viisikymmentä penikulmaa."

"Olen pahoillani – ei, en ole ollenkaan pahoillani – mutta minun on pakko kertoa teille, että Willets poistui minun vuokseni", Shefford sanoi.

"Kuinka niin?"

Siiloin Shefford kertoi hänen tuloaan seuranneen tapauksen.

"Ehkä toimin liian ajattelemattomasti", hän sanoi anteeksipyytävästi. "Minulla ei ollut silloin aikaa tuumia. Olen todellakin hämmästynyt itseeni."

Presbrey ei sanonut mitään ja hänen kasvonsa olivat niin ilmeettömät kuin kaukaa siintävien kallioiden jyrkänteet.

"Mitähän mies oikeastaan tarkoittikaan?" Shefford kysyi tuntien kiihtyvänsä. "Olen aivan vieras täällä enkä senvuoksi tiedä ollenkaan, miten intiaaneja on kohdeltava. En ole mikään tyhmeliinikään, ja ellei Willets tarkoittanut mitään pahaa, hän käyttäytyi kuitenkin raa'asti."

"Hän opetti tytölle uskontoa", Presbrey vastasi. Hänen äänensä kuulosti ivalliselta ja leikilliseltä, mutta hänen kasvonsa eivät muuttuneet ollenkaan.

Ymmärtämättä miksi, Shefford tunsi olleensa oikeassa ja toimineensa niin, että toinen sen hyväksyi. Sitten hän tunsi vähän hämmästyvänsä ihmettelystä ja inhosta.

"Olen – ei kuin olin luterialainen pappi", hän sanoi Presbreylle. "Vihjauksenne tuntuu mahdottomalta. En voi uskoa sitä."

"En ole vihjannut mitään" Presbrey vastasi töykeästi, ja oli ilmeistä, että hän oli rehellinen, mutta vaitelias mies. "Shefford, vai olette te saarnaaja. Oletteko tullut tänne kääntämään intiaaneja?"

"En. Sanoin vain olleeni pappi, mutta en ole enää. Olen vain paljas vaeltaja."

"Ymmärrän. Erämaa ei sovi ollenkaan lähetyssaarnaajille, mutta mainiosti vaeltajille... Juottakaa nyt hevosenne ja tuokaa se sitten aitaukseen. Siellä on heiniäkin. Minä lähden laittamaan illallista."

Shefford meni hevosineen lähteelle. Sen vesi näytti olevan paksua, viheriää ja mustahkoa velliä, ja sen laidoille oli kerääntynyt suolaista rahkaa. Janoinen hevonen kahlasi kauemmaksi ja taivutti innostuneesti kaulansa, mutta se ei pitänyt veden mausta. Se kieltäytyi juomasta monta kertaa, mutta taivutti kuitenkin aina uudestaan turpansa vettä kohti. Vihdoin se joi, mutta ei tarpeekseen. Shefford näki intiaanitytön juovan kädestään. Hänkin hörppäsi suuhunsa kahmalollisen, mutta se oli liian hapanta juotavaksi. Kun hän kääntyi palatakseen takaisin, tyttö nousi hevosensa selkään ja seurasi häntä.

Kullan värinen kajastus valaisi läntisen taivaan, jota vasten kaupparakennus kuvastui tummana ja yksinäisenä. Palatessaan Shefford tunsi tuulen kiihtyvän ja se viilensi hänen kuuman ruumiinsa. Kun hän saapui rinteelle, liiteli alhaalla ohuita harmaita hiekkapilviä nousten, piiskaten, pudoten ja kiertäen pehmeästi kahisten kuin silkki. Joskus tällaiset harmaat hunnut peittivät hänen saappaansa. Pehmeälle peräänantavalle rinteelle kiipeäminen vei paljon aikaa ja oli niin vaivalloista, että hän äkkiä uupui ja väsyi. Kun hän vihdoinkin sai hevosensa aitaukseen, hämärä oli laskeutunut kaikkialle muualle, paitsi länteen. Intiaanityttökin vei poninsa aitaukseen ja tuli sitten kuin varjo rakennusta kohti.

Sheffordin oli hyvin vaikea löytää portaita. Hän kiipesi suureen luhtiin, jota pari lamppua valaisi. Presbrey oli siellä ja vastasi parhaillaan keksitaikinaa suuressa kulhossa.

"Olkaa kuin kotonanne", hän sanoi.

Suuri luhti oli puolen kahdeksankulmion muotoinen. Muudan ovi aukeni laaksoon päin ja seinissä oli ikkunoita, kuten muuallakin. Kuinka miellyttävä paikka olikaan verrattuna ulkoapäin saatuihin vaikutelmiin! Kalustoon kuului lattialle levitettyjä intiaanien valmistamia huopapeitteitä, pari vuodetta, pulpetti ja pöytä, muutamia tuoleja ja sohva, teline täynnä pyssyjä, lukemattomia hopeakoristeisia vöitä, suitsia ja kaikenlaisia intiaanien välineitä seinillä. Eräässä nurkassa oli halolla lämmitettävä kamiina, jolla teekattila kiehua porisi, ja sen vieressä oli suuri astiakaappi hyllyineen, jotka olivat täynnä säilykkeitä.

Shefford nojautui ovenpieleen ja katsoi pihalle. Intiaanityttö istui hänen alapuolellaan huopapeitekasalla vaiti ollen ja liikkumatta. Hän koetti arvailla tytön ajatuksia, mihin tyttö aikoi ryhtyä ja kuinka kauppias aikoi kohdella tyttöä. Rinne oli nyt muuttunut suureksi hiekasta muodostuneiden pilvien temmellyskentäksi. Laakso oli verhoutunut kokonaan pimeään. Sen takaa siintävät kalliojyrkänteet näyttivät mustilta. Muudan kalpea tähti tuikki taivaalla. Shefford huomasi äkkiä ympärillään olevan luonnon äärettömän hiljaisuuden. Mutta kun hän jännitti korviaan, hän kuuli ajoittain keskeytyvää ja kuvaamatonta matalaa voihkinaa kuin oikullista surullista muminaa, joka oli varmasti vain tuulen aiheuttamaa. Se viilensi kaikesta huolimatta hänen vertaan, sillä se oli aivan erilaista tuulta kuin se, joka oli humissut sointuvasti hänen Illinoisissa olevan kotinsa katon räystäitten alla. Tämä tuuli oli yksinäistä ja ahdistavaa, sillä siinä oli erämaan nälkää ja jotakin muutakin, jota hän ei osannut kuvailla. Hän kuunteli sen henkevää mietiskelevää suhinaa katsellessaan yön tuloa laaksoon. Kuinka sen vaippa olikaan musta ja paksu! Se ei tuonut kuitenkaan muassaan minkäänlaista lohduttavaa tunnetta läheisestä turvasta, häiritsemättömän unen suomasta rauhasta eikä kodista, vaan johdatti vain ajatukset välimatkoihin, autiuteen ja tuohon alempana olevaan äärettömän suureen laaksoon, jossa surullinen tuuli ajeli edellään kahisevia hiekkapilviä.

"No nyt on illallinen melkein valmis", Presbrey sanoi.

"Onko teillä täällä vettä?" Shefford kysyi.

"On tuolla sangossa. Se on sadevettä. Minulla on täällä säiliö."

Shefford tunsi voivansa paljon paremmin pestyään hellistä ja rakoille menneistä kasvoistaan pois hiekan ja lipeäsuolan tomun.

"Parasta on, ettette pese kasvojanne usein ollessanne täällä erämaassa", Presbrey sanoi ja lisäsi nähdessään, miten varovaisesti hänen vieraansa oli toimittanut peseytymisensä: "Sitä ei voida suositella. No tulkaa nyt syömään."

Shefford huomasi, että vaikka kauppiaan elämä olikin yksinäistä, hänen ruoassaan ei ollut mitään moittimista. Pöydällä oli enemmän ruokaa kuin pari miestä voi syödäkään. Shefford istui nyt ensimmäisen kerran neljän päivän kuluessa katetun pöydän ääressä ja hän koettikin nyt korvata kaikki laiminlyödyt tilaisuudet. Hänen isäntänsä liikkeet ilmaisivat tyytyväisyyttä, vaikka hänen omituisten kovien kasvojensa piirteet eivät milloinkaan höltyneet eivätkä muuttuneet. Kun ateria oli syöty, Presbrey torjui kaiken avunannon, muisti jalomielisesti intiaanityttöäkin, jonka hän sanoi saavan syödä ja nukkua alakerrassa, tyhjensi sitten pöydän taitavasti ja nopeasti kuin tottunut emäntä, täytti senjälkeen piippunsa ja valmistautui nähtävästi kuuntelemaan.

Shefford huomasi jo ensimmäisen kysymyksensä jälkeen, että kauppias halusi kiihkeästi kuulla uutisia muusta maailmasta, ja tuntikausia hän sitten tyydyttikin hänen nälkäänsä, kunnes hänen uutisvarostonsa oli lopussa. Mutta lopetettuaan hän ymmärsi, että Presbrey oli muutakin kuin kuuntelija.

"Mitä teitä olette tullut tänne?" hän kysyi hetkisen kuluttua.

"Flagstaffin kautta Little Coloradoon ja sitten Moencopiehen."

"Pysähdyittekö Moen Avessa?"

"En. Millainen paikka se on?"

"Muudan lähetyssaarnaaja asuu siellä. Kävittekö Tubassa?"

"Vain juomassa ja juottamassa hevostani. Siellä oli ihmeellinen erämaan lähde."

"Sanoitte olevanne vaeltaja. Haluatteko työtä? Voisin antaa teille sellaista."

"En. Kiitoksia vain, Presbrey."

"Näin varusteenne. Ne eivät kelpaa mihinkään tässä maassa eikä hevosennekaan kestä. Onko teillä rahaa?"

"Riittävästi."

"No sehän tuo on hyvä. Ei senvuoksi, että kukaan valkoinen mies ottaisi milloinkaan teiltä dollariakaan, mutta voitte matkustaessanne ostaa intiaaneilta. Minne olette menossa?"

Shefford epäröi miettien mielessään, ilmaisisiko hän suunnitelmansa vai ei. Hänen isäntänsä ei kuitenkaan uudistanutkaan kysymystään.

"Ymmärrän. Olette koditon ja vaellatte vain ympäriinsä", Presbrey jatkoi. "Voin käsittää, miten erämaa houkuttelee teitä. Saarnaajat elävät helppoa, turvallista, ahdistettua ja sidottua elämää. Heidät teljetään kirkkoon raamattuineen ja uskollisine sanankuulijoineen. Kun he sitten kerran elämässään pääsevät vapaiksi, he murtautuvat ulos."

"Aivan niin. Olen murtautunut ulos ja särkenyt kaikki kahleeni", Shefford vastasi surullisesti. Hän näytti muistelevan menneitä asioita hetkisen, huomaamatta kauppiaan terävää ja myötämielistä katsetta, mutta sitten hän palasi jälleen todellisuuteen. "Haluan tutustua vähän villiin elämäänkin. Tunnetteko seudut täältä pohjoiseen?"

"Vain navajojen puheista ja he ovat hyvin vaiteliaita. Sinne vie kyllä muudan tie, mutta en ole milloinkaan matkustanut sitä. Tie on uusi joka kerta, kun joku intiaani kulkee sitä, sillä täällä peittää lentohiekka aina vanhat jäljet. Vain muutamat navajot ratsastavat sieltä tänne. Olen enemmän kauppasuhteissa laakson molemmissa päissä asuvien intiaanien kanssa."

"Onkohan sielläpäin vettä ja ruohoa?"

"Täällä on satanut sekä vettä että lunta, joten vedestä ei pitäisi olla puutetta. Ruohoon nähden en voi sanoa mitään, vaikka pohjoisesta päin tulevat lampaat ja ponit ovat aina lihavia. Mutta, kuulkaahan nyt, Shefford, jos suotte minulle anteeksi neuvoni, älkää lähtekö pohjoista kohti."

"Miksi?" Shefford kysyi, ja oli varmaa, että häntä värisytti.

"Ne seudut ovat kokonaan tuntemattomia ja hirmuisen rotkoisia, kuten täältäkin voitte nähdä, ja rotkoissa on paljon vihamielisiä intiaanejakin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi käynyt tämän ja Kayentan välistä solaa kauempana. Mutta koska siellä on käyty, sinne on siis tiekin, vaikka se on hyvin vaarallinen jokaiselle ja erittäinkin sellaiselle vasta-alkajalle kuin te olette. Eihän teillä ole revolveriakaan."

"Millainen paikka Kayenta on?"

"Lähde. Kayenta merkitsee Pohjaton lähde. Siellä on pieni kauppa-asema, Pohjois-Arizonan viimeinen ja villein. Sen omistaja Withers tuo tavaransa Coloradosta ja Uudesta Meksikosta. Hän ei ole milloinkaan kulkenut tämän kautta. En ole tavannut häntä ikinä. Tunnen vain hänet kuulopuheilta. Hän on varmaankin hyvin tarmokas ja voimakas mies, kun hän voi pitää sen hallussaan. Jos haluatte lähteä sinne, silloin teidän on paras ratsastaa sinne Keams Cañonin kautta ja sitten Black Mesan ympäri. Siitä tulee pitkä matka, ehkä parisataa penikulmaa."

"Kuinka kaukana pohjoisessa se on, jos kuljetaan suoraan solan kautta?"

"En voi sanoa. Nousua on ainakin seitsemänkymmentä penikulmaa vaikeasti kuljettavaa tietä, jos siellä nyt on tietä ollenkaan. Olen kuullut kerrottavan muutamasta siellä asuvasta rikkaasta navajoheimosta, jolla on paljon hevosia ja lampaita. Noissa huhuissa voi olla perääkin, mutta ne voivat yhtä hyvin olla valettakin. Tiedän kumminkin siellä olevan vihamielisiä intiaaneja, puoliverisiä ja kaikenlaisia roistoja, jotka ovat piiloutuneet sinne. Muutamat niistä ovat käyneet täälläkin. Pahoja asiakkaita! Ja kaiken muun hyvän lisäksi te joudutte lähelle Utahin rajaa, ja siellä asuvat mormonit ovat hyvin vihamielisiä nykyjään."

"Miksi?" Shefford kysyi jälleen tuntien omituista väristystä.

"Hallitus ahdistaa heitä."

Shefford ei kysellyt enempää eikä hänen isäntänsäkään suvainnut ruveta sen pitempiin selittelyihin. Keskustelu pysähtyi. Sitten Shefford kysyi intiaanitytöstä ja kuuli hänen asuvan laaksossa jossakin paikassa. Presbrey ei ollut nähnyt häntä milloinkaan, ennenkuin Willets tuli hänen kanssaan Punaiselle järvelle. Ja tämä kysymys selvitti senkin asian, että Presbrey oli verraten outo Punaisella järvellä ja sen ympäristössä. Shefford ihmetteli, ettei kuuden kuukauden oleskeleminen siellä yksinäisyydessä ollut lisännyt sen enemmän kauppiaan kokemuksia. Ehkä erämaa ei niin helposti luovutakaan salaisuuksiaan. Ja sitäpaitsi tämä Punaisen järven talo olikin vain Presbreyn pääkaupan, joka sijaitsi Willow Springsissä viidenkymmenen penikulman päässä länteen päin vuorten yli, tilapäinen haarakauppa.

"Suljen tämän taasen piakkoin lyhyeksi aikaa", hän sanoi ja nyt hänen kasvonsa menettivät ankaran kovuutensa ja näyttivät omituisesti muuttuvan. Ne kirkastuivat ja pehmenivät. "Willow Springsissä ei ole niin yksinäistä, sillä aion piakkoin mennä naimisiin."

"Se on oikein!" Shefford vastasi lämpimästi. Hän oli iloinen tämän yksinäisen erämaan asukkaan vuoksi. Miten paljon kaikkea hyvää vaimo voisikaan tuoda tällaisen kauppiaan elämään.

Presbreyn naiivi myönnytys näytti kuitenkin erottavan hänet nykyisestä ympäristöstään, ja kietoen suuren päänsä savupilveen hän rupesi haaveilemaan.

Shefford kunnioitti isäntänsä tyyntä syvämielisyyttä ja oli todellakin kiitollinen huoneessa vallitsevasta hiljaisuudesta. Menneisyys ei ollut moneen yöhön ahtautunut näin lähelle nykyisyyttä. Hänen sielussaan oleva haava ei ollut vielä parantunut ja kun hän puhui itsestään, rupesi siitä jälleen vuotamaan verta. Muistot olivat vielä liian katkerat, menneisyys oli vielä liian lähellä ja hän halusi unhottaa, kunnes oli tunkeutunut tämän hirveän erämaan sydämeen ja aikaa oli kulunut niin pitkälti, että hän uskalsi ruveta tarkastelemaan rauhatonta sieluaan. Sitten hän kuunteli tuulen kiihtyvää huminaa. Kuinka omituiselta ja kumealta se kuulostikaan! Tuuli kuljetti mukanaan raskasta hiekkaa, joka kahisi sen pyörteissä, kun se kovasti ja tasaisesti rapisi seiniin. Ääni ärsytti ajattelemaan. Tämä tuulen vaikeroiminen ja humina ei ollut unta, tämä hänen oleskelunsa yön ympäröimässä ja hiekan piirittämässä talossa oli todellista eikä tämä hänen seikkailunsa ollut mitään mielikuvitusta. Tosi todellakin täytyi siis sen hurjan omituisen kertomuksenkin olla, joka oli johdattanut hänet tänne. Hän oli tullut tänne hakemaan, taistelemaan ja löytämään. Jossakin tuolla pohjoisessa rotkoisen erämaan keskellä oli piilossa muudan laakso, kokonaan erillään muusta maailmasta. Olisivatko he vielä siellä, nuo eksyneet pakolaiset, joiden tarina oli hurmannut hänet? Olisiko hän vielä elossa kahdentoista vuoden kuluttua, tuo lapsi, joka on kasvanut naiseksi kauniin rotkon yksinäisyydessä? Uskomatonta! Hän uskoi kuitenkin ystävänsä kertomaan tarinaan, ja ystävä todellakin tiesi, miten omituista ja traagillista elämä voikaan olla. Hän oli kuulevinaan hänen äänensä tuulen huminassa. Tyttö kutsui ja ahdisti häntä. Shefford myönsi hänen olemassaolonsa mahdottomuuden, mutta ei menettänyt mitään alituisesta kuvaamattomasta toivostaan, joka kiihoitti häntä. Hän luuli olevansa mies, jonka sieluun on sattunut ja joka on arvoton niiden henkilöiden palvelijaksi, jotka olivat karkoittaneet hänet senvuoksi, että hän oli uskaltanut epäillä Jumalan olemassaoloa. Ehkä tämä Herkuleen työ ja nämä suurenmoiset ja vaaralliset suunnitelmat eksyneen ja vangitun tytön pelastamiseksi haihduttaisivat hänen huolensa. Tytöstä voi ehkä muodostua hänen vapahduksensa. Kuka sen voikaan sanoa? Sekä poikana että miehenä hän oli aina halunnut matkustaa kauas hakemaan sateenkaaren juurelle kätkettyä aarretta.

II.

SAGI.

Seuraavana aamuna intiaanityttö oli hävinnyt ja hänen hevosensa jäljet johtivat pohjoiseen. Shefford arvaili ensimmäiseksi työkseen, saavuttaisiko hän tytön tiellä, ja todettuaan sen hän hämmästyi huomatessaan, miten hänen päätöksensä lähteä eteenpäin oli hänen tietämättään kypsynyt hänen aivoissaan.

Presbrey ei koettanutkaan enää käännyttää häntä takaisin, vaan vaati itsepäisesti, että matkavarusteet oli laitettava parempaan kuntoon. Hän käski Sheffordin varustautua aseilla ja vihdoin Shefford suostuikin ottamaan revolverin. Kauppias sanoi hänelle jäähyväiset ja jäi ovelleen katselemaan, kun Shefford talutti hevostaan rinnettä alas lammikkoa kohti. Kauppias ehkä uskoi katselevansa sellaisen miehen poistumista, joka ei enää milloinkaan palaa takaisin. Hän seisoi vieläkin ovella, kun Shefford pysähtyi lammikon rannalle.

Laakson tasaisella pohjalla oli ohuita lumiläikkiä, jotka olivat ilmestyneet siihen yön kuluessa. Ilma oli purevan kylmä, mutta se virkisti Sheffordia, vaikka se värisyttikin häntä. Hänen hevosensa joi melko hitaasti ja vastenmielisesti. Sitten Shefford nousi satulaan ja käänsi vastahakoisesti selkänsä kauppa-asemalle.

Poistuessaan lammikon luota hän näki suuren lauman lampaita, lähestyvän. Ne olivat hyvin lähellä toisiaan melkein kylki kyljessä kiinni ja muodostivat yhtenäisen hitaasti liikkuvan joukon, joka tuli lähemmäksi täsmällisesti, melkein kuin marssien. Tämä hämmästytti Sheffordia, sillä ei ainoatakaan intiaania ollut näkyvissä. Äkkiä hän huomasi koiran johtavan laumaa ja hetkistä myöhemmin hän näki koiran lauman takanakin. Koirat olivat komeita pitkäkarvaisia villin näköisiä paimenkoiria. Hän pysähdytti hevosensa katsellakseen lauman ohimenoa. Lauma peitti täydellisesti hehtaarin alan maata ja siinä olevat lampaat olivat mustia, ruskeita ja valkoisia. Kun ne sivuuttivat hänet, hän kuuli niiden kavioiden heikon kapseen kovettuneelta hiekkakamaralta. Koirat veivät laumaa juomaan.

Shefford jatkoi matkaansa ja lähestyi vähitellen syvänteen toista laitaa, josta kohoavat hiekkatöyryt ja harjanteet rikkoivat tasaisen punaisen tasangon. Silloin hän huomasi ponilauman. Kimeä hirnuminen ilmaisi hänelle, että ne olivat nähneet hänet. Ponit olivat villejä ja pörröisiä pitkine häntineen ja harjoineen. Ne pysähtyivät, kohottivat päänsä ja katselivat häntä. Sheffordin uteliaisuus oli varmasti yhtä kiihkeä. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan intiaania. Äkkiä niiden johtaja, joka näytti olevan ori, laukkasi korskuen muiden taakse näyttäen ajavan niitä. Se kiersi koko lauman ja ilmestyi hetkisen kuluttua jälleen niiden eteen. Sekin vei tovereitaan juomaan, kuten koiratkin äsken lampaita.

Nämä tapahtumat olivat uusia Sheffordille ja ilahduttivat häntä. Kuinka vähän hän oli tiennytkään erämaiden elämästä! Hänelle vihjattiin näin kerran vielä terävästi, mitä hän mahdollisesti tulee oppimaan vapaudessaan, eikä hänen sydämensä tuntunut ollenkaan enää niin raskaalta kuin ennen, kun hän katsoi vasemmalla puolellaan olevien korkeiden keltaisten kallioiden väliseen aukkoon ja oikealla sijaitsevaa, mustalle vuoriharjanteelle vähitellen ylenevää rinnettä. Hän katsoi taakseen ajoissa ja ennättikin vielä nähdä paljaalla rinteellä sijaitsevan vaalean ja yksinäisen kauppa-aseman ennen poistumistaan sen näkyvistä kallioiden taakse. Hän ei pelännyt eikä hänellä todellisuudessa ollutkaan ruumiillisesta pelosta minkäänlaisia kokemuksia, mutta se oli ainakin varmaa, että hän puri hampaansa yhteen ja lausui kaiken sen tervetulleeksi, jota hän tulisi matkallaan kokemaan. Hän oli elänyt ahdasmielistä ja eristettyä elämää, ja hänen ajatuksensa olivat liikkuneet enimmäkseen vain henkisissä asioissa. Hänen perheensä, seurakuntalaisensa ja ystävänsä, lukuunottamatta sitä ainoata, jonka kertomus oli hurmannut hänet, olivat rauhallisia uskovaisia ihmisiä. Hänen sisimmässään piillyt ihminen taasen ei ollut milloinkaan saanut tilaisuutta. Hän hengitti syvään koettaessaan kuvitella hänelle nyt avautuvaa maailmaa ja hän melkein uskalsi muistella iloiten epäilyään, jonka vuoksi hänen oli ollut pakko poistua tänne.

Intiaanitytön ponin jäljet näkyivät selvästi hiekassa. Siihen oli painunut muitakin jälkiä, mutta ei niin selvästi. Shefford otaksui Willettsin ja intiaanitytön kulkeneen siitä edellisenä päivänä. Hän kiipesi muutamalle harjanteelle, jonka hiekka oli puoleksi kovettunutta, ja näki suoraan edessään pari hämmästyttävän suurta ja korkeaa keltasta kivipatsasta, joita voitiin verrata norsun jalkoihin. Hän ratsasti niiden välistä ihmetellen niiden korkeutta. Sitten hänen eteensä ilmestyi muudan hitaasti kohoava laakso, jonka rajana toisella laidalla oli äskeinen musta selänne ja toisella muutamia matalia kumpuja. Tummanviheriä aroruoho peitti laakson pinnan monien penikulmien laajuudelta ja Shefford voi nähdä, missä vehreys vaaleni ja loppui luovuttaakseen paikkansa hiekalla. Hän kiirehti hevosensa juoksuun ja katkaisi tämän taipaleen melko lyhyessä ajassa.

Päivä erosi suuresti kaikista hänen ennen kokemistaan. Harmaat pilvet peittivät kallioseiniä länteenpäin monien penikulmien laajuudelta ja Shefford näki lumikuurojen laskeutuvan alas ja leviävän kuin suuret hunnut. Tuuli leikkasi terävästi kuin veitsi. Hän oli pian jäähtynyt luitaan ja ytimiään myöten. Hänkin joutui muutaman raivoavan kuuron keskelle ja tuuli, joka ajoi edellään valkoisia rakeen muotoisia lumikiteitä, oli niin jäätävän kylmää, että edellinen tuuli oli oikein lämmintä siihen verrattuna. Kuuro meni ohi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, mutta ennätti kohmetuttaa Sheffordin kädet niin, etteivät suitset pysyneet enää niissä. Hän laskeutui satulasta ja käveli. Aurinkokin tunkeutui vähitellen esille lämmittäen hänet ja sulattaen hiekalle kerääntyneen ohuen lumikerroksen. Hän seurasi vieläkin intiaanitytön jälkiä voimatta enää muita huomatakaan.

Hän käytti koko aamupäivän kiipeämiseen, nähden vain rajoitetun alan ympäröivästä seudusta, kunnes hän vihdoin saapui paikalle, josta hän voi katsella esteettömästi kaikille muille suunnille, paitsi pohjoiseen, jossa loppumaton musta selänne katkaisi näköalan. Muudan rosoinen keltainen huippu hallitsi edessäpäin olevaa maisemaa, mutta se oli vielä kaukana. Punertava ja kuoppainen seutu jatkui länteen päin erääseen tasahuippuiseen suureen harmaaseen kivivalliin. Matalalla olevat pilvet kiitivät nopeasti taivaalla pimittäen auringon kuin levitetyt vaipat. Shefford kokosi kuivuneita risuja ja sytytti pienen nuotion. Käärien huopapeitteensä hartioittensa ympärille hän kyyristyi tulen viereen lämmittäen vaatteitaan ja käsiään. Hänellä oli ollut kylmä ennenkin elämässään, mutta hän ei ollut milloinkaan kaivannut tulta sen haihduttamiseen. Tämä erämaan tuuli tunkeutui aivan luihin asti. Muudan paksumpi, kylmempi ja tuulisempi kuuro hyökkäsi jälleen hänen kimppuunsa, mutta hän oli jo niin paljon karaistunut, ettei hän kärsinyt niin kovasti. Se ryntäsi tiehensä ulvoen ja kätki selänteen jättäen valkoisen erämaan taakseen. Shefford käveli eteenpäin taluttaen hevostaan, kunnes ruumiinliikunto ja aurinko kerran vielä lämmittivät hänet.

Tämä viimeinen kuuro vaikutti sen, että intiaanitytön jälkiä oli hyvin vaikea seurata. Lumi ei sulanutkaan enää niin äkkiä ja sitäpaitsi lampaiden ja hevosten jäljet sotkivat kaiken, kunnes hänen oli pakko myöntää, ettei hän enää voi seurata tytön jälkiä. Muudan melkein näkymätön polku tahi tie jatkui kuitenkin pohjoista kohti ja seuratessaan sitä hän pian unhotti tytön. Jokainen harjanne, jonka laelle hän kiipesi, valmisti hänelle jonkinlaisen yllätyksen. Erämaa, joka sulki hänet piiriinsä, ei näyttänyt milloinkaan muuttuvan kauempana etäisyydessä, vaan ainoastaan hänen läheisyydessään. Punaiselta järveltä hän oli nähnyt huippuisen, rotkoisen ja laaksoisen seudun, kuoppaisen kuin myrskyinen meri, mutta ratsastettuaan sinne hän huomasi, että nuo terävät ja rosoiset kalliorinteet olivatkin hyvin kaukana.

Hän oli iloinen päästyään pois hiekka-aavikolta. Pitkät kapeat painanteet, joissa kasvoi harmaata ruohoa ja siellä täällä joku puukin, jatkuivat keltaisten kallioseinien välitse muudatta keltaista huippua kohti, jonka juurelle hän ei näyttänyt milloinkaan pääsevän.

Sheffordilla oli mielessään kivisten seinien, villien laaksojen ja kupoolimaisten kaariholvien kuvia, jotka olivat sinne painuneet hänen ystävänsä Ventersin kuvailevien ja vilkkaiden sanojen vaikutuksesta. Hän luuli tuntevansa kaikki Ventersin kuvailemat selvät ja huomattavat maamerkit ja hän oli aivan varma siitä, ettei hän vielä ollut nähnyt ainoatakaan niistä. Tämä päivä oli toinen, jolloin hän oli yksinään matkalla, ja hän oli tullut yhä vastaanottavaisemmaksi taivaanrannan ja noiden erilaisten silmäänpistävien paikkojen vaikutukselle. Hän tunsi, että yksinäisyys ja lisääntyvä viileys aiheuttivat hänen tunteissaan asteettaisen muutoksen. Tuban ja Flagstaffin välillä hän oli tavannut muutamia intiaaneja ja silloin tällöin jonkun kullankaivajankin ja valjakkoajurin, mutta täällä hän oli aivan yksinään, ja vaikka hän tunsikin omituista iloa, hän ei voinut olla huomaamatta eroa.

Hän jatkoi matkaansa harmaan, synkän ja kylmän päivän kuluessa, ja illan lähestyessä pilvet hajosivat läntisellä taivaalla ja laskeva aurinko näyttäytyi aukosta värjäten erämaan punaiseksi ja kullan väriseksi. Sheffordin vaistomainen, mutta kuollut rakkaus kauniiseen luontoon heräsi eloon, ja sen uudestaan syntymisen hetki oli surullinen sen sulosta huolimatta. Nyt se oli liian myöhäinen hänen taiteilijataipumuksilleen, mutta ei hänen sielulleen.

Hän pysähtyi pystyttääkseen leirinsä muutaman matalan louhikon viereen, joka näytti kuin saarelta tämän ruohomeren keskellä. Läheisyydessä oli runsaasti kuivia risuja nuotioksi ja haettuaan kallioiden välistä hän löysikin pieniä sulaneen lumen muodostamia lammikoita syvänteistä. Hän irroitti satulan ja kuorman, juotti hevosensa ja sidottuaan sen etujalat niin hyvin kuin hän kokemattomuudessaan osasi hän laski sen irti laitumelle.

Hänen kootessaan puita nuotioon ja valmistaessaan ruokaansa yö saavutti hänet. Kallioiden suojassa hän oli hyvin suojassa tuulelta, mutta ilma oli siitäkin huolimatta hyvin kylmää. Hän kokosi kaikki kuivat risut läheisyydestä, korjasi tulta ja kääriytyi huopapeitteeseensä kääntyen selin tuleen. Yksinäisyys ja arosudet eivät vaivanneet häntä tänä yönä, sillä hän oli liian väsynyt ja viluissaan. Hän nukkui heti eikä herännyt ennenkuin tuli sammui. Silloin hän korjasi sitä ja nukkui jälleen. Hän toisti tämän tempun jokaisen puolen tunnin kuluttua ja oli todellakin iloinen, kun aamu rupesi sarastamaan.

Päivä alkoi onnettomasti. Hänen hevosensa oli karannut. Se oli joko varastettu tahi kulkenut niin kauaksi ettei hän voinut nähdä sitä, tahi se oli katkaissut liekansa ja karannut. Shefford tarkasteli muutamalta kiviseltä harjanteelta ruohoisia painanteita ja rinteitä hyötymättä mitään. Sitten hän koetti seurata hevosen jälkiä, mutta sekin oli yhtä tuloksetonta. Hän oli odottanut onnettomuuksia eikä tämä ensimmäinen senvuoksi säikähdyttänytkään häntä. Hän kääri suurimman osan tavaroistaan huopapeitteeseen, heitti kenttäpullon olalleen ja läksi liikkeelle saaden vihdoinkin varmuuden ainakin siitä asiasta, että hän on paljon parempi kävelijä kuin ratsastaja.

Kävellessään hän ei voinut katsella perusteellisesti ympäröivää seutua, mutta silloin tällöin kiivettyään jollekin harjanteelle hän tarkasteli kaikkia noita eri maamerkkejä, jotka alkoivat näyttää hänestä jo hyvin tutuilta. Häneltä meni tuntikausia sen keltaisen huipun saavuttamiseen ja sivuuttamiseen, joka oli muodostanut hänelle jonkinlaisen päämäärän. Hän näki vuoren läheisyydessä paljon lampaiden ja hevosten jälkiä, ja kerran hän luuli aivan varmasti näkevänsä intiaaninkin, joka katseli häntä eräältä jylhältä vuoren huipulta. Päivä oli kirkas ja lämmin, ja ilma oli niin läpikuultavaa, että se suurensi sellaisetkin esineet, joiden hän tiesi olevan hyvin kaukana. Rinne kohosi vähitellen; siinä oli paljon toistensa kanssa yhteydessä olevia kapeita notkoja ja niissä kasvoi yhä runsaammin pitempää ruohoa. Keskipäivällä Shefford pysähtyi ensimmäisen seetrin juurelle tahi oikeammin sanoen erään kuihtuneen pensaan varjoon, jonka elämä näytti olleen kovaa. Siitä alkaen rupesi rinne kohoamaan jyrkemmin ja epäsäännöllisesti kasvavat seetrit johdattivat katseen erääseen purppuranväriseen mäkeen, joka sulautui pinjain ja mäntyjen vehreyteen. Voiko tuo purppura olla salviaa, jota Venters oli niin tunteellisesi kuvaillut, vai oliko se vain petollisen etäisyyden punaa? Mutta mitä se sitten lienee ollutkaan, se hurmasi kuitenkin Sheffordin ja käänsi hänen ajatuksensa siihen omituiseen ujoon ja suloiseen naiseen, jonka Venters oli voittanut omakseen täällä purppuraisessa salviamaassa.

Hän laski ratsastaneensa kolmekymmentä penikulmaa edellisenä päivänä ja kulkeneensa kymmenen jo tänään, ja senvuoksi hän toivoi pääsevänsä solaan ennen yön pimenemistä. Hän jatkoi matkaansa niin tarmokkaasti ja innostuneesti, ettei hän joutanut ajattelemaan väsymystä. Ja hän huomasikin piakkoin, että harvassa kasvavat seetrit ja rinne niiden takana olivatkin paljon lähempänä kuin hän oli luullutkaan. Saavuttuaan salviapensaikkoon hän huomasikin sen harmaaksi eikä purppuraiseksi. Se näytti punertavalta lyhyen matkan päästä ja kun hän ummisti silmänsä puoleksi, se oli punertavaa läheisyydessäkin. Hän hämmästyi huomatessaan, ettei hän voi hengittää vapaasti, tahi hänestä ainakin tuntui siltä ja piakkoin hän tunsikin, että salvian ja seetrien suloinen pistävä ja läpitunkeva tuoksu teki häneen sellaisen omituisen vaikutuksen. Tämä oli tavattoman kuiva ja tuoksuva metsä, jossa jokaisessa seetrimetsikköjen välisessä aukeamassa kasvoi runsaasti salviaa. Selänteellä kasvavat pinjat olivat pitkiä ja männyt vieläkin pitempiä. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi eksynyt. Hän ei nähnyt minkäänlaista tietä eikä hän voinut huomata oikealla puolellaan olevaa tummaa selännettä eikä vasemmalla puolellaan sijaitsevaa kivivallia, mutta hän jatkoi vain matkaansa harvinaisen luottamuksen tahi tuhmanrohkean mielijohteen kannustamana. Hän ei tiennyt sitäkään, oliko rinne pitkä vai lyhyt.

Mutta päästyään vihdoin sen laelle hän näkikin hämmästyksekseen sen loppuvankin hyvin äkkiä sillä puolella lyhyeen ja hyvin jyrkästi laskeutuvaan mäkeen. Puiden välitse hän kerran vielä näki mustan selänteen, joka nyt oli muuttunut jylhäksi vuoreksi, ja hän huomasi vilahdukselta toisenkin kapean tasaisen laakson, jonka toisella puolella oli nyt yhdensuuntaisesti selänteen kanssa jatkuva punainen kivivalli. Hän ei voinut muuta kuin kiiruhtaa alemmaksi voidakseen katsella esteettömästi ympärilleen. Hänen innostuksensa palkittiinkin suurenmoisella näköalalla, vaikka hän ei surukseen voinutkaan pakottaa itseään uskomaan, että se jollakin tavoin olisi muistuttanut hänen mieleensä painuneita maisemia. Laakso oli noin puolen penikulman levyinen ja ehkä useiden penikulmien pituinen ja jatkui käyräviivaisesti seetrejä kasvavan selänteen ja jylhän punaisen kivivallin välitse. Ei ainoatakaan lintua eikä muutakaan eläintä ollut näkyvissä. Hän löysi hyvin selvän tien, jota ei kuitenkaan oltu äsken kuljettu. Hän sivuutti erään kuorituista paaluista ja savesta kyhätyn majan, jossa oleva tumma aukko toimitti oven virkaa. Häneltä ei mennyt monta minuuttia sen huomion tekemiseen, että laakso olikin pitempi kuin hän oli luullutkaan. Hän käveli nopeasti ja tasaista vauhtia huolimatta siitä, että kantamus alkoi tuntua raskaalta. Se, mikä ehkä oli olemassa selänteen esiintyöntyvän nurkan takana, hurmasi häntä yhä enemmän ja toimi jonkinlaisena kannuksena. Vihdoinkin hän kiersi nurkan, mutta pettyikin nähdessään vain toisen seetrejä kasvavan rinteen. Hän näki vilahdukselta erään yksinäisen mustan kallionlohkareen kaukana etäisyydessä, mutta se katosi näkyvistä, kun rinteen laki hänen kulkiessaan eteenpäin alkoi kohota taivasta kohti.

Näköala muuttui jälleen rajoitetuksi ja hänestä alkoi piakkoin tuntua siltä, kuin eivät kalliot enää kohoaisikaan hitaasti ja vähitellen eivätkä suhteellisesti suurenisikaan. Hänen oli pakko levähtää rinteen puolivälissä ja aurinko alkoi olla jälleen hyvin matalalla hänen saapuessaan seetrimetsään. Hetkisen kuluttua hän sai jo ruveta laskeutumaan saapuen äkkiä aukeamalle, jolloin hän sai katsella sellaista näköalaa, joka pani hänen sydämensä sykkimään kovasti ja nopeasti.

Hän näki korkeita kallionhuippuja, tuomiokirkon torneja ja ihmeellisen rotkon, joka kiemurteli korkeiden punaisten esiintyöntyvien seinien välitse, ja hän kuuli juoksevan veden lorinaa. Tie vei rotkon pohjaan, joka näytti tasaiselta ja viheriältä ja jonka punainen maa oli täynnä syviä rämeitä. Olikohan tämä rotko Deception-solan suu? Se ei ollut ainoankaan sellaisen paikan näköinen, joita Shefford oli kuullut itselleen kuvailtavan, mutta jostakin syystä hän tunsi tarvitsematta luottaa näköönsä, että se muodosti niiden villien seutujen portin, joihin päästäkseen hän oli kulkenut näin kauaksi.

Vasta sitten kuin hän oli laskeutunut tietä rotkoon ja irroittanut kantamuksensa, hän huomasi, miten väsynyt ja helläjalkainen hän oli. Silloin hän levähti, mutta hänen silmänsä vilkuilivat kaikkialle ja hänen järkensä työskenteli. Miten tämä paikka olikaan yksinäinen ja villin näköinen. Muutamasta syvästä ja kapeasta halkeamasta kantautui hänen korviinsa matalan puron lorinaa. Varjot alkoivat jo muuttaa rotkon sen näköiseksi, kuin se olisi ollut täynnä sinistä auerta. Hän näki erään kivisen rinteen, jolla kasvoi seetrejä. Ja kun hän katseli ympärilleen, hän huomasi valon ja varjojen omituisesti ja huomattavasti muuttuvan. Aurinko alkoi laskea, kallionhuiput muuttuivat kullan värisiksi, varjot hiipivät ylöspäin ja taivas näytti tummenevan nopeasti, jolloin kullanväri muuttui punaiseksi tummeten hitaasti harmaaksi ja purppuran väriseksi. Nämä kauniit muuttuvat ilmiöt hurmasivat Sheffordin kokonaan ja hän katseli katselemasta päästyäänkin kunnes rotkon seinät kävivät mustiksi, taivas teräksen kiiltäväksi ja kunnes muudan kalpea tähti alkoi tuikkia pilvien raosta. Silloin hän ryhtyi välttämättömiin leiripuuhiin.

Läheisyydessä olevat kuivuneet seetrit ilmaisivat hänelle, että hän saa viettää mukavan yön tasaisesti palavan nuotion ääressä, ja tyydytettyään nälkänsä hän valmisti itselleen mukavan sijan räiskyvien halkojen vieressä ja alkoi ajatella kummallista autiota ympäristöään.

Juoksevan veden lorina sekoittui sopusointuisesti säestäen seetrien oksissa humisevaan tuuleen muodostaen omituisia suloisia ääniä, jotka olivat kuin palsamia järkytetylle mielelle. Ne tuntuivat paremminkin kuuluvan hiljaisuuteen kuin rikkovan sitä, olematta ollenkaan esteeksi sen tuntemiselle. Se häiriytyi kuitenkin äkkiä jonkun kiven kolinasta. Shefford kuunteli luullen jonkun villin eläimen hiiviskelevän läheisyydessä. Hän ei säpsähtänyt ollenkaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli äänen toistuvan monta kertaa. Silloin hän ymmärsi sen olevan jonkun hevosen kengättömien kavioiden kapsetta kiviä vasten. Jokin hevonen laskeutui tietä rotkoon. Hän melkein suuttui keskeytyksestä pelkäämättä vielä ollenkaan, sillä hän luuli olevansa varmassa turvassa. Eikä hän todellisuudessa milloinkaan elämässään ollut ollutkaan muussa kuin turvassa villalla täytettyjen pielusten keskellä, ja koska hän ei ikinä ollut joutunut vaaraan, hän ei tiennytkään, millaista pelko on.

Hetkisen kuluttua hän näki erään hevosen ratsastajineen ilmestyvän juuri hänen leirinsä yläpuolella olevan harjanteen tummalle ulkonemalle. Molemmat kuvastuivat selvästi tähtikirkasta taivasta vasten. Ratsastaja pysähtyi ja Sheffordista näytti, kuin hän ratsuineen olisi muodostanut suurenmoisen tumman ja jollakin tavoin villin ja omituisen kuvapatsaan. Sitten tulija jatkoi matkaansa ja katosi harjanteen juurella olevaan pimeyteen ilmestyäkseen hetkisen kuluttua nuotion valopiiriin.

Mies ratsasti noin parinkymmenen askeleen päähän hänestä ja tulesta. Hevonen oli musta villin näköinen ja näytti olevan valmis lähtemään milloin tahansa. Tulija olikin intiaani, mutta hänessä oli silti jotakin, josta voitiin otaksua häntä paimeneksi. Shefford tunsi heikkoa pelkoa, jota hän ei voinut selittää.

Hän tervehti vierastaan, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta. Hän näki vain, miten tuo tumma lyhyt ja paksu olento kumartui eteenpäin satulassaan kuin jännittyneenä. Hänessä oli kaikki muu mustaa, paitsi hänen edessään satulassa oleva kimalteleva pyssy. Shefford potkaisi halkoja, jolloin kirkkaampi tuli rupesi valaisemaan paikkaa. Silloin hän näki vieraankin vähän selvemmin ja kiinnitti huomionsa miehen tavattoman suureen päähän, leveihin tummiin kasvoihin, tuhoa ennustavaan lujasti kiinni olevaan suuhun ja leimuaviin mustiin silmiin.

Noiden silmien ilme oli kieltämättä vihamielinen. Ne tarkastelivat tutkivasti Sheffordin kantamusta ja sitten häntä itseään, jolloin Shefford rupesi etsimään revolveria, jonka Presbrey oli antanut hänelle, mutta se oli hävinnyt. Hän oli unhottanut sen siihen paikkaan, jossa hän oli menettänyt hevosensa, eikä hän ollut muistanutkaan sitä sen jälkeen. Silloin hän joutui kummallisen, hitaasti kiihtyvän mielenliikutuksen valtaan. Jokin kuristi hänen kurkkuaan.

Hän säpsähti äkkiä kovasti nähdessään ratsastajan liikahtavan uhkaavasti. Mies oli vetänyt revolverinsa esille. Shefford näki sen loistavan tummasti nuotion valossa. Intiaani aikoi siis tappaa hänet. Hän hämmästyi sanattomaksi kauhusta katsellessaan noita julmia tummia kasvoja. Hän ymmärsi nyt niin hyvin esille vedetyn aseen tarkoituksen, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään niin täydellisesti elämänsä kuluessa, ja hän vaipui takaisin istuimelleen jäisen kuvottavan pelon vapisuttaessa häntä. Sekunnin kuluessa hän oli läpimärkä kylmästä hiestä. Ajatukset kiitivät hänen aivoissaan nopeasti kuin salama. Muudan hänen typeristä kuvitteluistaan oli ollut, ettei hän pelkää kuolemaa, mutta nyt hän näyttäytyikin olevan vapiseva avuton raukka. Tiesikö hän mitään elämästä ja kuolemasta? Lähettäisikö tämä synkkä villi hänet tuntemattomaan? Silloin vasta Shefford totesi elämänviisautensa petollisuuden ja elämän katkeran suloisuuden. Hänellä oli aivot ja sielu, ja niiden avulla hän ehkä olisi voinut ponnistautua vapaaksi, mutta mitäpä välitti niistä tuo säälimätön yökulkija ja erämaan raaka ja kauhistuttava villeys?

Voimatta liikahtaakaan, vaikka hän olisi tahtonut, ja kieli suulakeen liimautuneena Shefford katsoa tuijotti ratsastajaan ja puoleksi kohotettuun revolveriin, jota ei oltu vielä suunnattu. Mutta samalla hän huomasikin vieraan kääntäneen päätään vähän, niin että hän oli saanut korvansa tuulta vasten. Mies kuunteli. Hänen hevosensakin kuunteli ja äkkiä mies suoristautui, käänsi hevosensa ja läksi ajamaan ravia pimeyteen. Mutta hän ei kiivennytkään samalle kukkulalle, jolta oli tullut.

Shefford kuuli kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Toisia ratsastajia ja hevosia laskeutui nähtävästi rotkoon. Hänen oli kiittäminen heitä pelastuksestaan, ja tunteittensa höltyessä hän melkein pyörtyi. Sitten hän istui paikoillaan hitaasti tointuen ja hitaasti lakaten vapisemasta, aavistaen samalla, että tämä tilanne tulee jollakin tavoin muuttamaan hänen suhteensa elämään.

Kolme hevosta, joista kahdella oli ratsastaja selässään, kuvastui tummasti taivasta vasten liikkuessaan harjanteen laella, mutta katosivat äkkiä näkyvistä, kuten Sheffordin ensimmäinenkin vieras, ilmestyäkseen hetkisen kuluttua valopiiriin. Shefford näki pari intiaania, miehen ja naisen, mutta tunsikin hämmästyksekseen viimeksimainitun samaksi intiaanitytöksi, jonka hän oli kohdannut Punaisella järvellä. Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän, kun hän tunsi kolmannen hevosen samaksi, jonka oli menettänyt viimeisessä yöpaikassaan. Shefford nousi, vaikka hänen jalkansa vieläkin vähän vapisivat, kiittääkseen näitä intiaaneja tästä kaksinkertaisesta palveluksesta. Mies laskeutui satulasta ja hänen lipposiin pistetyt jalkansa kumahtivat heikosti. Hän oli pitkä, notkea, suora ja hänen vartalonsa oli kummallisen miellyttävä, ja kun hän tuli lähemmäksi, Shefford näki hänen tummat kasvonsa ja terävät mustat silmänsä. Intiaani oli avopäin ja hänen tukkansa oli sidottu nauhalla. Hän oli tytön näköinen, vaikka hänen kasvonsa näyttivätkin hienommilta.

"Hyvää päivää", hän sanoi hiljaa ja selvästi. Hän ojensi kätensä ja Shefford tunsi rautaisen otteen. Hän vastasi tervehdykseen. Sitten intiaani ojensi hänelle hevosen suitset tehden merkkejä, joiden tarkoitus näytti olevan ilmaista, että hevonen oli katkaissut liekansa ja karannut. Shefford kiitteli häntä. Intiaani irroitti nyt satulat ja talutti hevoset pois, mennen nähtävästi juottamaan niitä. Tyttö pysytteli pimennossa. Shefford puhutteli häntä, mutta hän ujosteli eikä vastannut. Silloin Shefford rupesi valmistamaan ruokaa vierailleen ja oli ahkerasti syventynyt siihen toimeen, kun intiaani palasi hevositta. Hetkisen kuluttua Shefford meni entiselle paikalleen tulen viereen ja katseli, miten toiset söivät hänen valmistamaansa ruokaa. Vieraat olivat nähtävästi hyvin nälissään, koska kattilat ja kulhot niin äkkiä tyhjentyivät. Kun he olivat syöneet, tyttö vetäytyi vähän taaksepäin varjoon ja mies istuutui tulen ääreen pannen jalkansa ristiin alleen.

Hänen tummat kasvonsa näyttivät sileiltä, vaikka hänen ihonsa alla näyttikin olevan juovia. Shefford tuli uteliaaksi. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut ketään intiaania, joka olisi herättänyt hänessä niin suurta mielenkiintoa kuin tämä. Jos häneen katsottiin noin vain ylimalkaisesti, hän näytti nuorelta, villiltä, vaiteliaalta ja alkuperäiseen välinpitämättömyyteensä vaipuneelta terveeltä raakalaiselta, mutta jos häntä tarkasteltiin kiinteämmästi, hän näytti kypsyneeltä, vanhalta, omituisen surulliselta ja miettiväiseltä olennolta, jonka hartioita painoi raskas taakka.

"Miksi tätä paikkaa sanotaan?" Shefford kysyi viitaten kädellään mustien kallioiden välissä olevaan tummaan aukkoon.

"Sagiksi", intiaani vastasi.

Shefford ei päässyt siitä sen enemmän selville ja hän kysyikin intiaanilta, sanotaanko solaa Sagiksi, mutta intiaani pudisti päätään.

"Vaimonneko?" Shefford kysyi viitaten tyttöön.

Intiaani pudisti jälleen päätään. "Bi-la", hän sanoi.

"Mitä tarkoitatte?" Shefford kysyi. "Mikä bi-la on?"

"Sisar", intiaani vastasi. Hän sanoi sanan vastenmielisesti, kuin ei valkoisen miehen kieli olisi miellyttänyt häntä, mutta selvyys ja oikea ääntäminen hämmästyttivät Sheffordia.

"Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä sanotaan?" hän jatkoi.

"Olen Naspa."

"Mikä teidän nimenne on?" Shefford kysyi tarkoittaen intiaania itseään.

"Nas Ta Bega."

"Navajoko?"

Intiaani nyökkäsi ylpeästi ja ylevän arvokkaasti.

"Minua sanotaan John Sheffordiksi. Tulen kaukaa nousevasta auringosta päin ja aion asettua tänne asumaan pitkäksi ajaksi."

Nas Ta Began tummat silmät olivat kiintyneet vakavasti Sheffordiin, joka ei muistanut milloinkaan nähneensä niin läpitunkevaa katsetta. Mutta intiaanin silmät ja katse eivät suoneet minkäänlaista pohjaa hänen ajatuksilleen.

"Navajo ei ymmärrä Jesusta Kristusta", intiaani sanoi kaikuvalla, matalalla ja syvällä äänellään.

"En ole mikään lähetyssaarnaaja!" Shefford huudahti kohottaen kiihkeästi ja kieltävästi kätensä.

Intiaanin silmät välähtivät omituisesti. Se hämmästytti Sheffordia nytkin tämän järkyttävän hetken kuluessa, kun menneisyys palasi.

"Osteletteko villapeitteitä?" Nas Ta Bega kysyi.

"En", Shefford vastasi. "Haluan vain ratsastaa tahi kävellä kauaksi." Hän heilautti kättään, kuin tarkoittaen laajaa aluetta. "Olen sairas."

Nas Ta Bega painoi merkitsevästi sormellaan keuhkojaan.

"Ei", Shefford vastasi. "Ruumiini on voimakas, mutta sairauteni asuu täällä." Ja tehden liikkeitä käsillään hän koetti näyttää, että hänen sairautensa on henkistä laatua.

Ja hän saikin heti sellaisen vakaumuksen, että tämä ymmärtäväinen intiaani oli käsittänyt sen paikalla, vaikka hän ei olisi voinut selittääkään, mikä sen tunteen oli aiheuttanut. Nas Ta Bega nousi silloin ja poistui pimeyteen. Shefford kuuli hänen ryskyttävän kuivunutta seetriä, josta hän nähtävästi aikoi lohkoa enemmän polttopuuta. Sitten Shefford kuuli musertavan jymähdyksen, jota seurasi narskuva, kolahtava ääni, ja hetkisen kuluttua hän hämmästyi nähdessään intiaanin vetävän valopiiriin seetrin koko runkoa ensimmäiseksi työkseen. Hän ei olisi uskonut kahdenkaan miehen kykenevän siihen ja nyt hän näki Nas Ta Began käsittelevän sitä vaikeudetta yksinään. Hän sijoitti rungon tuleen ja katkoi sitten kaikki pienet oksat, sijoittaen ne tarkoituksenmukaisesti punaiselle hiilokselle, missä ne äkkiä leimahtivat tuleen.

Intiaanin huomio kääntyi nyt satulaan, jota hän nähtävästi aikoi käyttää päänalusenaan. Hän levitti vuohen nahan maalle, paneutui pitkäkseen sille selin nuotioon ja käärittyään pitkäkarvaisen satulahuovan hartioittensa ympärille hän antoi lihastensa höltyä ja muuttui liikkumattomaksi. Hänen sisarensa, Glen Naspa, seurasi hänen esimerkkiään, mutta hän asettui kauemmaksi tulesta ja hänellä oli suurempi huopapeite, johon hän voi kääriytyä kokonaan. Sheffordista näytti siltä kuin he olisivat nukkuneet aivan heti.

Hänkin tunsi olevansa väsyneempi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ei luullut saavansa heti unta eikä hän todellisuudessa halunnutkaan nukkua.

Näiden intiaanien toveruudessa oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut ennen kokenut. Hän tunsi itsensä vieläkin omituisen heikoksi, ja se oli luultavasti sen pelon jälkivaikutusta, joka oli tehnyt hänet sairaaksi kauhistuttavalla jäisellä puristuksellaan. Nas Ta Began tulo oli karkoittanut pois yöllisen synkän ja vaiteliaan vaanijan, ja Shefford oli aivan varma siitä, että intiaani oli pelastanut hänen henkensä. Hän ihmetteli itsekin suuresti suunnatonta kiitollisuuden tunnettaan. Oliko elämä ollut hänelle niin rakas? Oli kyllä silloin kun hän oli joutunut katselemaan kuolemaa silmästä silmään. Sitä kannatti ajatella ja se auttoi häntä. Ja hän oli ymmärtävinään näiden kummallisten tunteittensa perusteella, että siitä romanttisesta etsinnästä, joka oli tuonut hänet tänne erämaahan, muodostuukin ehkä tepsivä vastamyrkky hänen sydämensä kuolettavalle katkeruudelle.

Nämä uudet vaikutelmat olivat aiheuttaneet uusia ajatuksiakin. Nytkin tuntui hänestä hyvin suloiselta istua räiskyvän seetrivalkean valossa ja lämpimässä. Hänen jäsenensä ja luunsa olivat niin väsyneet, että niitä pakotti. Miten mukavalta tämä lepääminen nyt tuntuikaan! Hän oli tuntenut erämaan janon aiheuttamaa korventavaa kuivuutta ja kuvottavaa nälkää. Kuinka ihmeellistä oli oppia tuntemaankaan veden ja ruoan oikea tarkoitus! Hän oli äsken lopettanut elämänsä kovimman työpäivän. Oliko se jollakin tavoin syynä tuohon jonkinlaiseen rauhan tapaiseen, joka näytti liehuvan läheisyydessä varjojen keskellä koettaen lähestyä häntä? Hän oli vapauttanut erään intiaanitytön ja nyt oli tytön veli korvannut hänelle sen palveluksen. Molemmat teot tuntuivat jollakin tavoin suloisilta Sheffordista. Ne avasivat hänelle uusia ajatussuuntia, jotka tähän asti olivat tuntuneet hänestä hyvin epämääräisiltä. Hän oli vuosikausia kuvitellut palvelevansa ihmisiä, vaikka hän ei ollut kohottanut kättäänkään milloinkaan. Muudan, erään intiaanitytön puolesta annettu lyönti oli jollakin tavoin kokonaan muuttanut John Sheffordin olemassaolon. Se oli vapauttanut hänessä erään tunteen ja sitäpaitsi se oli ulottanut vaikutuksensa hänen mielensä ulkopuolellekin. Intiaanityttö ja hänen veljensä olivat seuranneet hänen jälkiään palauttaakseen hänen hevosensa ja opastaakseen häntä ehkä turvallisesti, mutta he olivat ehkä tietämättään tehneet hänelle paljon enemmän kuin sen. Kun hän katseli nukkujien tummia liikkumattomia ruumiita, jonkinlainen kummallinen ja haaveksittu ennakkovaroitus tahi vain mielikuva vihjaisi hänelle, ettei tämä onnellinen tapaaminen loppuisikaan tähän.

Muutoin hänen oli niin hyvä olla tämän puhuvan hiljaisuuden keskellä, tuntea kuumuuden lämmittävän ojennettuja käsiään, tuulen jäähdyttävän poskiaan ja katsella, miten musta seinämä kohotti jylhiä ääriviivojaan ja miten kalliohuiput koettivat ulottua valkoisiin tähtiin asti.

III.

KAYENTA.

Hevosten kavioiden kapse herätti Sheffordin. Hän näki torninkorkuisen kalliohuipun, ruusunvärisen aamun valossa, kohoavan kuin suuren punaisen keihään ja halkaisevan taivaan kirkkaan sinen. Hän nousi tuntien ruumiinsa helläksi ja kipeäksi, mutta oli kuitenkin kummallisesti iloinen. Pistävä ilma pakotti hänet ojentamaan kätensä tulta kohti. Kahvin ja keitetyn lihan haju sekoittui nuotiosta kohoavan savun tuoksuun. Glen Naspa oli polvillaan tulen vieressä pidellen tikkuun pistettyä kaniinia hehkuvien hiilien yläpuolella. Nas Ta Bega satuloi hevosia. Rotko näytti olevan täynnä purppuraisia varjoja mustien kallioiden puolella ja sumun aiheuttamia kultaisia juovia toisella, missä aurinko valaisi seinämien ylimmäistä osaa.

"Hyvää huomenta", Shefford sanoi.

Glen Naspa vastasi ujosti navajon kielellä.

"Mitä kuuluu?" Nas Ta Bega tervehti.

Näin päivän valossa intiaanin kasvot menettivät jotakin siitä tummasta synkkyydestään, joka oli vaikuttanut Sheffordiin. Hänellä oli jalopiirteinen pää, jonka asento muistutti kotkaa, rohkeat puhtaat piirteet ja ankarat lujasti yhteenpurrut huulet. Mutta hänen silmänsä olivat kaikista huomattavimmat ja puoleensavetävimmät koko hänen olennossaan. Ne olivat mustat kuin hiilet ja terävät, ja niiden tarkkaavainen katse näytti olevan viisaan ja tiedonhaluisen mielen mukainen.

Shefford söi aamiaisensa intiaanien kanssa ja auttoi sitten viimeisissä lähtövalmistuksissa. Ennenkuin he nousivat satulaan Nas Ta Bega viittasi tomussa näkyviin hevosen jälkiin. Ne olivat Sheffordin uhkaavan vieraan edellisenä iltana siihen painamat. Hän koetti, selittää sanoin ja merkein ja onnistuikin vihdoin ilmaisemaan toisille olleensa vaarassa. Nas Ta Bega seurasi jälkiä vähän matkaa ja palasi hetkisen kuluttua.

"Shadd", hän sanoi pudistaen uhkaavasti päätään. Shefford ei ymmärtänyt, tarkoittiko hän vieraan nimeä vai jotakin muuta, mutta sanaan yhtynyt uhkaava liike ei kaivannut selitystä.

Glen Naspa nousi poninsa selkään niin miellyttävästi, että Shefford vallan ihastui. Hän kiipesi melko kankeasti omaan satulaansa. Nas Ta Begakin hyppäsi satulaan ja viittasi pohjoiseen päin.

"Kayentaanko?" hän kysyi.

Shefford nyökäytti päätään ja silloin he läksivät antaen Glen Naspan ratsastaa edellä. He eivät kiivenneetkään kukkulalle samaa tietä, jota olivat laskeutuneet, vaan kääntyivät oikealle seuraten rinteen juurta. Shefford katseli rotkon pohjalla olevaa punertavaa rämettä. Punaisesta hiekansekaisesta savesta muodostuneet kohtisuorat seinät olivat noin sadan jalan korkuiset ja sen pohjalla kohisi matala nopeasti virtaava joki, jonka vesi oli punertavaa. Hetkisen kuluttua muudan korkea pensaikko piilotti ympäristön Sheffordin katseilta. Tie poikkesi äkkiä eräälle aukeamalle ja Shefford huomasi olevansa erään ihmeellisen laakson toisessa päässä, joka vähitellen laajeni vasemmalla puolella olevien suurien pykälöityjen punaisten huippujen ja oikealla puolella jatkuvan mustan selänteen vuoreksi muuttuneen harjanteen välissä. Hän kääntyi nähden vain sen, ettei Sagin aukko enää ollutkaan näkyvissä, ja hän toivoi kiihkeästi voivansa palata takaisin tutkimaan rotkoa.

Hetkisen kuluttua Glen Naspa kiiruhti poninsa pitkään, vaivattomaan ja keinuvaan neliin, ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Heidän päästyään kauemmaksi laaksoon Sheffordia ei enää ahdistanut sellainen tunne kuin korkeat seinät ja huiput olisivat varjostaneet ja ahdistaneet häntä. Tie näytti läheisyydessä aivan tasaiselta, mutta kauempana se näytti rupeavan kohoamaan. Shefford huomasi sen, kun se hävisi näkyvistä muutaman rinteen juurella, joka muodosti miellyttävän nousevan ylämäen selänteen seetrejä kasvavalle rinteelle. Laakson pohja, joka levisi pohjoista kohti, oli vieläkin tasainen ja viheriä. Sen takaa siinsi pykälöityjen huippujen punainen jono, jonka kaikki kummut olivat omituisesti muodostuneet ja kaltevat. Nämä kaukaisen seudun pettävät piirteet vangitsivat Sheffordin katseen, kunnes intiaani kiinnitti hänen huomionsa lähempänä oleviin esineihin. Silloin hän näki harmaanviheriässä laaksossa suuria lammaslaumoja ja paljon kauniita pitkäharjaisia ja -häntäisiä poneja.

He jatkoivat matkaansa monta penikulmaa näköalan ollenkaan muuttumatta. Shefford kuvitteli vihdoin näkevänsä, missä tasainen ylätasanko loppuu tahi ainakin muuttuu kuoppaisemmaksi. Hän olikin oikeassa, sillä hetkisen kuluttua intiaani viittasi ja Shefford jatkoi matkaansa pysähtyäkseen vihdoin erään jyrkän rinteen laelle, joka johti näöltään hyvin hedelmättömään ja laajaan laaksoon.

"Kayenta", Nas Ta Bega sanoi.

Shefford ei nähnyt alussa mitään muuta kuin edessään olevan harmaan laakson, joka jatkui kauaksi omituisen muotoisiin ja eriskummaisiin keltaisiin kallioihin. Mutta sitten hän huomasi rinteen juurella melko lähellä pari matalaa punakattoista kivirakennusta ja aitauksen, jossa oleva lammikko kimalteli auringonpaisteessa.

Sinne vievä tie oli jyrkkä ja hiekkainen, mutta ei pitkä. Sheffordin laajalle ulottuva katse näytti ymmärtävän kaiken heti. Hän näki paikalla nuo karkeasti kyhätyt kivirakennukset ja niiden savikatot, likaiset villapaalut, pihassa vetelehtivät intiaanit, telttavaunut, hevoset, pienet laiskat aasit ja koirat ja kaikkialla ajelehtivat satulat, huopapeitteet, pyssyt ja tavarakääryt.

Hetkisen kuluttua ilmestyi valkoinen mies muutamalle ovelle. Hän heilutti kättään ja huusi. Hän oli aivan tomun, villan ja jauhojen peitossa. Hän oli jäntevä ja päivettynyt, ja hän oli nuorekkaampi liikkeiltään kuin kasvoiltaan. Revolveri heilui hänen lanteellaan ja hänen vyönsä oli täynnä messinkipäisiä patruunia. Shefford näki edessään kasvot, jotka hän luuli nähneensä ennenkin, kunnes hän huomasi yhdennäköisyyden johtuvan päivettymisestä, kovista piirteistä ja karskista käytöksestä, näistä erämaan miesten yhteisistä ominaisuuksista. Miehen harmaat tutkivat silmät näyttivät katsovan hänen lävitseen.

"Olen iloinen tavatessani teidät. Laskeutukaa satulasta ja tulkaa sisään. Kuulin juuri eräältä intiaanilta teidän olevan tulossa. Olen kauppias ja nimeni on Withers", hän sanoi Sheffordille. Hänen äänensä oli ystävällinen ja hänen kouransa puristus oli melkein musertaa Sheffordin käden.

Sheffordkin sanoi nimensä ja ilmaisi olevansa iloinen päästyään Kayentaan.

"Halloo, Nas Ta Bega!" Withers huudahti. Hänen äänensä ilmaisi hämmästyksen, jota ei näkynyt hänen kasvoissaan. "Tämä intiaaniko opasti teidät tänne?" hän kysyi.

Withers tervehti navajoa Sheffordin lyhyesti kertoessa hänelle, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän oli intiaanille. Silloin Withers käänsi katseensa Nas Ta Begaan sanoen hänelle jotakin intiaanien kielellä.

"Shadd", Nas Ta Bega vastasi.

Withers naurahti kuivasti ja kierteli viiksiään voimakkaalla kädellään.

"Kuka Shadd on?" Shefford kysyi.

"Muudan sekarotuinen piute – paha intiaani, lainsuojaton ja murhaaja. Hänen mukanaan on muutamia muitakin lainsuojattomia, ja he piileskelevät kaikki San Juanin maassa. Saatte mielestäni kiittää onneanne. Kuinka jouduittekaan tuonne Sagiin yksinänne?"

"Ratsastin sinne Punaiselta järveltä. Siellä asuva kauppias Presbrey vastusti kyllä, mutta läksin siitä huolimatta."

"Vai niin." Whithersin harmaitten silmien ilme oli ystävällinen, vaikka se ei näyttänyt hyväksyvänkään Sheffordin tyhmyyttä. "Tulkaa nyt huoneeseen. Viis hevosesta! Vaimoni tulee varmaankin iloiseksi saadessaan tutustua teihin."

Withers opasti Sheffordin ensimmäisen kivirakennuksen, nähtävästi kaupan, sivu toiseen. Shefford astui sisälle isoon huoneeseen, jonka suuressa avonaisessa takassa halot räiskyivät. Lattia oli kokonaan huopien peitossa, intiaanien tekemiä vakkasia ja hopeakoristeita oli kaikkialla ja valkoisilla seinillä oli omituisia intiaanien valmistamia piirustuksia. Withers kutsui vaimonsa ja esitteli hänet Sheffordille. Nainen oli hento ja miellyttävän näköinen, terävine vakavine ja tummine silmineen. Hän näytti hyvin totiselta ja tyyneltä, mutta hän käyttäytyi niin, että Shefford tunsi heti olevansa kuin kotonaan. Hän kieltäytyi kuitenkin ottamasta vastaan hänelle tarjottua huonetta sanoen aikovansa nukkua paljaan taivaan alla. Withers nauroi hänen sanoilleen sanoen ymmärtävänsä. Muistaen miten Presbrey oli kuunnellut uutisia muusta maailmasta Shefford kertoi kauppiaalle ja hänen vaimolleen kaikki, mitä hän vain voi muistaa, ja hänen puheitaan kuunneltiin niin tarkkaavaisesti kuin muidenkin näihin kaukaisiin seutuihin tulleiden matkustajien.

"Iloitsen todellakin suuresti tulostanne", Withers sanoi jo neljännen kerran. "Ruvetkaa nyt oikein taloksi. Oleskelkaa täällä tahi tulkaa kauppaan tahi tehkää mitä ikinä vain haluatte. Minun on pakko mennä toimiini. Illalla sitten keskustellaan."

Shefford seurasi isäntäänsä. Kauppa oli yhtä mielenkiintoinen kuin Presbreynkin, vaikka paljon pienempi ja alkuperäisempi. Se oli täynnä kaikenlaista tavaraa ja haisi voimakkaasti lampaalta ja vuohelta. Korkean myyntipöydän ja seinän vieressä olevien jauhosäkkien ja huopapeitteiden välissä oli kapea käytävä. Withers seisoi myyntipöydän takana palvellen ostelevia intiaaneja, jotka vaihtoivat huopapeitteitä, nahkoja ja villapaaluja hopeadollareihin. Sitten he seisoskelivat paikoillaan ja ostelivat vakavan vastenmielisesti kaikenlaista tavaraa, kuten jauhoja, sokeria, säilykkeitä, kahvia, tupakkaa ja ampumatarpeita. Myyntipöytä ei ollut milloinkaan vapaa, vaan sitä vasten nojaili alituisesti pari kolme intiaania tummia hopeakoristeisia käsivarsiaan. Ja yhtä hitaita kuin he olivat myymään, ostamaan ja poistumaan, olivat toisetkin tulemaan sisään. He keskustelivat pehmeällä matalalla äänellä ja Sheffordista tuntui aivan siltä kuin he olisivat kuiskailleet. Hän piti heidän puheistaan ja hänestä oli mieluista katsella heidän sidottua päätään ja palmikoituja valkoisten nauhain koristamia mustia hiuksiaan, heidän rauhallisia tummia kasvojaan ja valppaita silmiään, heidän hopeisia korvarenkaitaan ja solakoita kaunismuotoisia käsiään, heidän laihoja ja jänteviä ruumiitaan ja pukujaan vöineen ja siihen pistettyine revolvereineen ja heidän pieniä tarkasti jalan muotoon mukautuvia pukinnahkaisia lipposiaan, jotka oli koristettu rahoilla. Kaikki nämä intiaanit näyttivät olevan nuoria, mutta kiihkeitä ja tulisia tyynestä ja hitaasta käyttäytymisestään huolimatta.

Hetkisen kuluttua tuli kauppaan pari naistakin, nähtävästi äiti ja tytär. Edellinen oli suurikasvuinen tukeva intiaani, jonka kasvot olivat hauskat, melkeinpä iloiset. Hän oli solminut huopapeitteen nurkat kaulaansa ja sen laskoksissa hänen leveässä selässään oli alaston intiaanilapsi, jonka pää oli pyöreä, musta ja päivettynyt ja jonka silmät olivat kirkkaat kuin helmet. Kun lapsi huomasi Sheffordin, se sukelsi pelästyneenä huopapeitteen laskoksiin, mutta pian voitti nähtävästi uteliaisuus pelon, sillä hetkisen kuluttua Shefford huomasi lapsen tirkistelevän häneen ihmetellen tummilla silmillään.

"He ovat hyviä ostajia, mutta hitaita", Withers sanoi. "Nämä navajot ovat huolellisia ja varovaisia ja senvuoksi he ovatkin rikkaita. Tällä naisella, Yan As Paalla, on suuria lammaslaumoja ja enemmän mustangeja kuin hän tietääkään."

"Mustangejako? Vai nimitätte te poneja niin", Shefford vastasi.

"Kyllä. Ne ovat mustangeja ja useimmiten villejä kuin koiraskaniinit."

Shefford maleksi ulos ja tutustui Withersin apulaiseen, muutamaan Whisner-nimiseen mormoniin. Hän oli tanakka vanhanpuoleinen mies, jonka auringon paahtamat kasvot ja vetiset silmät kertoivat suojattomasta erämaasta. Hän punnitsi juuri parhaillaan intiaanien tuomia villasäkkejä. Läheisyydessä oli paaluista kyhätty ristikko, johon oli ripustettu äärettömän suuri kori. Sieltä näkyivät muutaman intiaanin pää ja hartiat, joka näytti polkevan ja sullovan villoja tiukempaan jaloillaan. Hän nauroi uteliaalle Sheffordille, mutta Shefford tunsi suurempaa mielenkiintoa mormonia kohtaan. Hänen muistaakseen Whisner oli ensimmäinen siihen lahkoon kuuluva ihminen, minkä hän milloinkaan oli tavannut, ja hän voi senvuoksi tuskin hillitä uteliaisuuttaan. Ventersin kertomukset olivat pyörineet noissa jo ammoin kuolleissa kiihkeissä, säälimättömissä ja muuttumattomissa mormoneissa eikä Shefford ollut osannut odottaakaan tapaavansa tällaista mormonia. Mutta jokainen siihen lahkoon kuuluva olisi tuntunut hänestä yhtä mielenkiintoiselta. Ja sitäpaitsi Whisner tuntui vievän hänet lähemmäksi tuota villiä salaperäistä rotkoa, jota hän oli tullut hakemaan täältä lännestä. Hän hämmästyi ja tuli hiukan pahoilleen huomattuaan, miten Whisner suhtautui hänen kohteliaisuuksiinsa. Mies olisi yhtä hyvin voinut olla intiaani. Hän oli kylmä, luoksepääsemätön ja eristäytyvä, ja hänen käytöksessään oli jotakin sellaista, josta herkkätuntoinen Shefford piakkoin huomasi, ettei hänen läsnäoloaan siellä kaivattu.

Shefford poikkesi hetkisen kuluttua aitaukseen, joka oli täynnä pörröisiä poneja. Ne korskahtelivat ja koettivat potkaista häntä. Hän toivoi melkein ensin, ettei hänen milloinkaan tarvitsisi ratsastaa ainoallakaan näistä villeistä hevosista, mutta sitten hän huomasi ajattelevansa, että hän haluaisi ratsastaa muutamalla niistä, ja lopulta hän olisi tahtonut koetella kaikkia. Hän ei ymmärtänyt itseään, mutta hän taisteli luonnollista vastuksien, vaarojen ja kärsimyksien synnyttämää vastenmielisyyttä vastaan.

Hän otti selville, missä se kapea valkearantainen pieni puro oli, joka laski vetensä aitauksessa olevaan lammikkoon, mutta kun hän tuli sille paikalle, jossa se tihkui esille kallioiden alta, hän huomasi heti, ettei tämä varmastikaan ollut se lähde, joka oli tehnyt Kayentan kuuluisaksi. Mutta juuri kartanon alapuolella oli allas, josta aasit joivat. Sieltä hän löysi lähteenkin, kivien ympäröimän pulppuavan syvän silmäkkeen, jonka laitojen yli virtaava liika vesi muodosti pienen matalan puron, joka solisi mutkitellen lipeäsuolasta muodostuneitten suolakuorta muistuttavien rantojensa välissä. Shefford maistoi vettä. Se pisti kieleen, mutta oli hyvää.

Shefford pääsi helposti laiskojen uneliaiden aasien ystäväksi. Hän sai vetää niitä pitkistä korvista ja hieroa niiden turpaa, mutta ympärillä olevia mustangeja hän ei voinut lähestyäkään. Niiden silmät näyttivät hurjilta, ne heristivät pitkiä korviaan ja olivat vikurin näköisiä, minkävuoksi hän antoikin niiden olla rauhassa.

Tällä kauppa-asemalla vallitseva liike oli nähtävästi paljon suurempi kuin Punaisella järvellä. Shefford näki kartanolla maleksivan ainakin kaksitoista intiaania ja heikäläisiä oli paljon jo poistunutkin. Suuret vaunut ilmaisivat hänelle, miten villapaalut kuljetettiin pois ja miten tarvittavat tavarat tuotiin tänne. Muudan leveä ja kovaksi polkeutunut tie näytti vievän itään päin ja toinen, joka ei ollut niin selvä, pohjoiseen. Intiaanipolkuja näytti taasen haarautuvan kaikille suunnille.

Shefford huomasi kumminkin käveltyään noin penikulman verran laakson poikki päästäkseen pois kauppa-aseman läheisyydestä, että viileyden ja yksinäisyyden aiheuttama tunne palasi. Tämä oli todellakin ihmeellinen maa. Sillä oli varastossaan jotakin muutakin hänelle kuin erään vangitun tytön mahdollinen pelastaminen jylhästä rotkosta.

Samana iltana illallisen jälkeen, kun Whithers ja Shefford istuivat kahden kesken suuressa takassa räiskyvien halkojen valossa, kauppias laski kätensä Sheffordin käsivarrelle sanoen suoraan ja painokkaasti:

"Olen asunut koko ikäni täällä erämaassa, tutustunut moneen mieheen ja tullut ystäväksi useampien kanssa... Ette ole kullankaivaja, ette kauppias ettekä lähetyssaarnaajakaan."

"En", Shefford vastasi.

"Olette kokenut vaikeuksia."

"Kyllä."

"Tulitteko tänne piiloon? Älkää ollenkaan pelätkö kertoa minulle. En tahdo ilmaista teitä."

"En ole tullut tänne piiloon."

"Siinä tapauksessa ei siis kukaan aja teitä takaa? Ette ole tehnyt mitään pahaa?"

"Ehkä itselleni, mutta en muille", Shefford vastasi vakavasti.

"Niin luulinkin. Jos haluatte, voitte kertoa minulle tahi olla kertomatta, se on minulle aivan saman tekevää."

Shefford toivoi voivansa keventää kuormaansa. Kauppias oli voimakas, taivuttava ja ystävällinen. Hän veti Sheffordia puoleensa.

"Olette tervetullut tänne Kayentaan", Withers jatkoi. "Viipykää täällä niin kauan kuin teitä vain haluttaa. En ota milloinkaan maksua valkoisilta miehiltä. Jos haluatte työtä, minulla on tarjottavana sellaistakin vaikka kuinka paljon."

"Kiitoksia vain. Sehän on erinomaista. Kaipaankin työtä, mutta siitähän voimme puhella myöhemminkin. En voi kuitenkaan kertoa teille vielä, miksi tulin Kayentaan, mitä haluan tehdä ja kuinka kauan tahdon viipyä, sillä jos pukisin ajatukseni sanoiksi, teistä ne ehkä tuntuisivat hurjilta unelmilta. Ehkä ne ovatkin sellaisia. Ehkä ajankin vain takaa jotakin harhakuvaa ja haeskelen vain sateenkaaren juurella olevaa aarretta."

"Niin, tämä onkin oikea sateenkaarien maa", Whiters nauroi. "Kesällä kesäkuusta elokuuhun, kun sataa, saamme ihailla sellaisia sateenkaaria, jotka panevat teidät ajattelemaan, että olette joutunut toiseen maailmaan. Navajoilla on sateenkaarivuoria, -rotkoja, -kivisiltoja ja -teitä. Tämä on varmasti sateenkaarien maa."

Sheffordin sisimmässä oleva salaperäinen kieli värähteli. Nyt hän jälleen huomasi, että hänen unelmassaan sittenkin oli jotakin olennaista.

Withers ei odottanut, että Shefford kertoisi lisää, vaan rupesi heti puhumaan tästä villistä maasta, jota hän sanoi kodikseen, kuin hän olisi lukenut vieraansa ajatukset.

Hän oli asunut Kayentassa useita vuosia, kovia ja hyödyttömiä vuosia ryöstelevien lainsuojattomien vuoksi. Hän ei olisi voinut asua siellä ollenkaan, elleivät intiaanit olisi suojelleet häntä. Hänen appensa oli ollut navajojen ja piutein hyvä ystävä monta vuotta ja hänen vaimonsa oli kasvanut heidän joukossaan. Tässä valtakunnan osassa asuvat molemmat heimot rakastivat ja kunnioittivat hänen vaimoaan omituisesti. Ehkä hän tiesikin enemmän intiaanien tavoista, uskonnosta ja heidän elämästään kuin kukaan muu lännessä asuva valkoinen ihminen. Molemmat heimot ovat ystävällisiä ja rauhallisia, mutta seudulla on pahojakin intiaaneja, sekarotuisia ja lainsuojattomia, joiden vuoksi kauppa-aseman hoitaminen oli uskallettua, Withersin mielestä melkein epävarmaakin, ja hän halusikin muuttaa, minkä hän sanoi tekevänsäkin jonakin kauniina päivänä. Hänen lähimmät Coloradossa ja Uudessa Meksikossa olevat naapurinsa asuvat sadan penikulman päässä eikä teitä voida muutamina vuodenaikoina kulkea ollenkaan. Noin parinkymmenen penikulman päässä pohjoisessa on kuitenkin muudan mormonikylä, jota sanotaan Stonebridgeksi. Se sijaitsee Utahin rajan toisella puolella. Withers oli liikeasioissa kylän asukkaiden kanssa, mutta vaihto oli niin vähäistä, että se tuskin kykeni korvaamaan niitä menetyksiä, joille hän antautui alttiiksi. Viimeisten vuosien kuluessa hän oli menettänyt monta kuormastoa, joiden joukossa oli ollut muudan sellainenkin, josta hän ei ollut kuullut hiiren hiiskaustakaan sen poistumisen jälkeen Stonebridgestä.

"Stonebridge!" Shefford huudahti vapisten. Hän oli kuullut sen nimen ennenkin. Hänen muistissaan tämä nimi oli erään toisen kylän nimen vieressä, josta hän halusi puhella kauppiaalle.

"Niin Stonebridge", Withers vastasi. "Oletteko joskus kuullut puhuttavan siitä?"

"Olen muistaakseni. Onko niissä seuduissa muitakin kyliä?"

"On muutamia, mutta ne ovat kaukana toisistaan. Glaze on vain paljas lähde. Bluff ja Monticello ovat kaukana pohjoisessa, San Juanin toisella puolella. Sitten siellä oli vielä neljäskin kylä, mutta tämä tällainen ei kai kiinnitä mieltänne?"

"Ehkä sentään", Shefford vastasi tyynesti.

Mutta kauppias ei ollut huomaavinaankaan hänen vihjaustaan, vaan muuttui äkkiä melkein yhtä eristäytyväksi kuin Whisnerkin.

"Withers, suokaa anteeksi hävyttömyyteni, mutta oletteko mormoni? Olen vakavissani ja haluaisin sen mielelläni tietää."

"En totisesti olekaan!" kauppias vastasi heti.

"Oletteko mormonien puolella vai heitä vastaan?"

"En kumpaakaan. Voin tulla toimeen heidän kanssaan ja tunnen heidät. Luullakseni he ovat väärinymmärrettyjä ihmisiä."

"Siis puolustatte heitä."

"En. Olen vain tasapuolinen."

Shefford vaikeni koettaen tukahduttaa värisyttävän mielijohteensa, mutta se oli liian voimakas.

"Sanoitte siellä olleen vielä neljännenkin kylän. Oliko sen nimi Cottonwoods?"

Withers hätkähti ja käännähti, katsoen Sheffordiin hämmästyneenä.

"Kuulkaahan, olitteko aivan rehellinen kertoessanne minulle itsestänne?" hän kysyi tiukasti.

"Kyllä niin paljon kuin kerroin", Shefford vastasi.

"Ette siis ole vakooja, joka on lähetetty hakemaan täältä salattuja vaimoja?"

"En varmastikaan? En edes tiedä, mitä salatuilla vaimoilla tarkoitetaan."

"No siinä tapauksessa on kirotun omituista, että tiedätte nimen Cottonwoods, sillä se on juuri tarkoittamani kylän nimi – sen saman, jota ei enää ole olemassakaan. Siellä ei ole enää jäljellä muuta kuin muutamia kiviseiniä."

"Miksei?"

"Mormonit hävittivät sen vuosia sitten. He repivät sen maan tasalle ja poistuivat. Olen kuullut intiaanien juttelevan eräästä suurenmoisesta lähteestä, jollainen siellä kerran oli ollut. Sekin oli kadonnut. Lähdettä sanottiin, niin, antakaahan minun muistella –"

"Amber Springiksi", Shefford keskeytti.

"Georgen nimessä, olette oikeassa jälleen!" kauppias vastasi hämmästyen uudestaan. "Shefford, tämä ällistyttää minua. En ole kuullut nimeä kymmeneen vuoteen. En voi olla huomaamatta, miten outo ja kokematon olette täällä erämaassa, mutta siinä te kuitenkin istutte ja puhutte sellaisista asioista, joiden pitäisi olla teille aivan tuntemattomia. Ja sen takana on vielä jotakin muutakin."

Shefford nousi voimatta enää hillitä mielenliikutustaan.

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Venters-nimisestä ratsastajasta?"

"Ratsastajastako? Tarkoitatte kai jotakin paimenta. Venters? En ole milloinkaan kuullut sitä nimeä."

"Onko teille joskus kerrottu Lassiter-nimisestä ampujasta?" Shefford kysyi yhä enemmän liikutettuna.

"Ei."

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Jane Withersteen-nimisestä mormoninaisesta?"

"En."

Shefford veti syvään henkeään. Hän oli seurannut välkettä ja vihdoinkin nähnyt sen vilahdukselta.

"Onko teille joskus kerrottu eräästä Fay Larkin-nimisestä lapsesta, tytöstä tahi naisesta?"

Withers nousi hitaasti ja hänen kasvonsa kalpenivat huomattavasti.

"Jos olette vakooja, käy teille huonosti, vaikka en olekaan mormoni", hän sanoi julmasti.

Shefford kohotti vapisevan kätensä.

"Olin pappi, mutta nyt en ole mikään. Vain vaeltaja, mutta kaikista vähimmän vakooja."

Withers nojautui lähemmäksi voidakseen katsoa tarkemmin toisen miehen silmiin. Hän katsoi kauan aikaa näyttäen sitten tyytyväiseltä.

"Olen kuullut Fay Larkinin nimen", hän sanoi hitaasti. "Muuta en suostu ilmaisemaan, ennenkuin olette kertonut minulle tarinanne."

Shefford seisoi selin tuleen ja hän käänsi kämmenensä lämmittääkseen niitä, sillä häntä vilusti. Withers oli liikuttanut hänen mieltään kummallisesti. Mitä kauppiaan synkkä vakavuus tarkoittikaan? Miksi paljaaseen mormonien nimen mainitsemiseenkin liittyi jotakin ankaraa ja salaperäistä?

"Nimeni on John Shefford ja olen neljänkolmattavuotias", Shefford aloitti. "Perheeni –"

Tässä ovelta kuuluva koputus keskeytti hänet.

"Sisään!" Withers huudahti.

Ovi aukeni ja Nas Ta Bega livahti huoneeseen kuin varjo. Hän sanoi jotakin navajon kielellä kauppiaalle.

"Iltaa", hän sanoi Sheffordille ojentaen kätensä. Hän käyttäytyi arvokkaasti, mutta hänen ystävyyttään ei voitu epäilläkään. Sitten hän istuutui tulen ääreen ristien jalkansa alleen intiaanien tapaan, ja katsellen tummilla silmillään leimuavia halkoja hän näytti vaipuvan mietteihinsä.

"Hän pitää tulesta", Withers selitti. "Joka kerta kun hän käy Kayentassa, hän vierailee luonani näin. Älkää välittäkö hänestä, vaan jatkakaa kertomustanne."

"Omaiseni ovat kunnon ihmisiä, varakkaita ja uskonnollisia", Shefford jatkoi. "Ollessani lapsi muutimme maaseudulta erääseen Beaumont-nimiseen kaupunkiin Illinoisissa. Siellä oli yliopistokin ja vihdoin minut lähetettiin sinne lukemaan papiksi, vaikka halusinkin ruveta –. Mutta viis siitä! Ollessani kahdenkolmattavuotias olin valmis aloittamaan pappisurani. Saarnasin vuoden ajan eri paikoissa ja sain sitten kirkon itselleni kotikaupungistani Beaumontista. Siellä tulin hyvin hyväksi ystäväksi erään Venters-nimisen miehen kanssa, joka oli muuttanut aivan äskettäin Beaumontiin. Hän oli merkillinen ihminen. Hänen vaimonsa oli omituinen, kaunis ja hyvin pidättyväinen nainen, jolla oli ihmeelliset tummat silmät. Heillä oli varoja, he kunnioittivat toisiaan ja olivat hyvin onnellisia. He omistivat Illinoisin parhaimmat hevoset ja heidän suurin huvinsa näytti olevan ratsasteleminen, ja heidän tekemänsä matkat olivatkin tavallisesti hyvin pitkiä. Jokaisen kannatti mennä kauaksikin katsomaan rouva Ventersin ratsastamista, sillä se oli todellakin jotakin näkemisen arvoista.

"Rakkauteni hevosiin teki minusta Ventersien ystävän. He kävivät kirkossani kuuntelemassa saarnojani, ja joutuessani siten olemaan enemmän heidän kanssaan tuli meistä vähitellen ystävät. Ja vasta sitten sain selville, että menneisyys näytti ahdistavan heitä molempia. He olivat joskus surullisia onnestaankin huolimatta. He vaipuivat unelmiin ja näyttivät palaavan johonkin toiseen maailmaan, kuin kuunnellen jotakin. He olivat todellakin hyvin mielenkiintoisia henkilöitä ja vähitellen rupesinkin pitämään heistä äärettömästi. Jonkun ajan kuluttua syntyi heille pieni tyttönen, joka kastettiin Janeksi. Lapsen ilmestyminen maailmaan muutti ystäväni kokonaan. He olivat onnellisemmat enkä huomannut noiden ahdistavien muistojenkaan vaivaavan heitä enää niin usein.

"Venters puhui minulle usein eräästä suunnitellusta matkastaan länteen, jonka hän vaimoineen aikoi tehdä jolloinkin. Mutta lapsen syntymisen jälkeen hän ei milloinkaan enää puhunut vaimostaan sen yhteydessä. Sain selville, että hän tunsi olevansa pakotettu ratkaisemaan jonkun salaisuuden tahi löytämään jotakin, vaikka en silloin voinut sanoakaan, mitä. Mutta vihdoin noin vuoden kuluttua hän kertoi minulle tarinansa, omituisimman, villeimmän ja surullisimman mitä milloinkaan olen kuullut.

"En voi toistaa sitä kokonaan nyt. Sekin riittää, kun ilmoitan, että hän viisitoista vuotta sitten oli ollut erään rikkaan Jane Withersteen-nimisen mormoninaisen paimenena tuossa äsken mainitsemassanne Cottonwoods-nimisessä kylässä. Nainen oli ottanut omaksi lapsekseen erään kauniin Fay Larkin-nimisen pakanatytön. Hänen mielenkiintonsa pakanoita kohtaan vaikutti sen, että hänen uskonveljensä riitautuivat hänen kanssaan, ja hän oli ylpeä tästä välien rikkoutumisesta. Venters ja muudan Lassiter-niminen ampuja sekaantuivat tähän hänen riitaansa. Vihdoin Venters pakeni rotkoihin. Siellä hän tutustui siihen omituiseen tyttöön, jonka kanssa hän sitten meni naimisiin. He asuivat kauan aikaa eräässä ihmeellisen hyvin piilossa olevassa laaksossa, jonka suuta vartioi muudan äärettömän suuri liikkuva kallionlohkare. Venters pääsi pakenemaan tyttönsä kanssa, mutta Lassiter, Jane Withersteen ja tyttönen, Fay Larkin, piiloutuivat takaa-ajettuina rotkoon. He pelastuivat samaan laaksoon, jossa Venterskin oli asunut. Lassiter sysäsi liikkuvan kallion menemään ja kun se syöksyi kapealle tielle, se irroitti mennessään kiviä rapautuneesta kallioseinästä sulkien kapean sisäänkäytävän ikuisiksi ajoiksi."

IV.

UUSIA YSTÄVIÄ.

Shefford lopetti kertomuksensa hengästyneenä, kalpeana ja aivan likomärkänä hiestä. Withers istui etunojassa näyttäen hyvin tarkkaavaiselta. Nas Ta Began rauhallinen miellyttävä asento oli muuttunut jännitetyksi jäykkyydeksi. Hän oli aivan kuin pronssipatsas. Shefford arvaili, olivatko muutamat ymmärrettävät sanat aiheuttaneet tämän kummallisen kuuntelevan asennon?

"Venters poistui tietysti Utahista, kuten teille jo kerroinkin", Shefford jatkoi. "Poistuessaan hän uskoi, kuten minäkin olisin uskonut, että Lassiter, Jane ja pieni Fay Larkin oli teljetty umpeen muurattuun Surprise Valleyhin. Venters päätteli monet vuodet, että hän joutuisi suuriin vaaroihin, jos hän lähtisi sinne pelastamaan heitä. Hän ei ollut peloissaan heidän henkensä vuoksi, sillä hän tiesi heidän voivan elää Surprise Valleyssa. Hän aikoi kuitenkin joskus palata takaisin Bessin kanssa hakemaan laaksoa ja ystäviään. Senvuoksi ei voida ihmetelläkään, että heidän mieltään ahdisti. Mutta lapsen syntyminen muuttikin asiat kokonaan. Hän ymmärsi silloin, että hänen oli lähdettävä yksinään. Ja hän suunnittelikin vakavasti lähtöään, kun minä – kun sattui sellaista, että minun poistumiseni Beaumontista tuli melkein toivottavaksi. Ventersin kertomus ahdisti minua, kuten se oli ahdistanut häntäkin. Näin unta tuosta vilistä laaksosta ja pienestä Fay Larkinista, miten hän naisellistuu Bess Ventersin kaltaiseksi naiseksi. Ikäväni muuttui minulle ylivoimaiseksi ja, Withers, tässä minä nyt olen."

Kauppias kumartui eteenpäin ja puristi Sheffordin kättä kuin mies, jonka mielenliikutus on voimakas, mutta niin syvä ja vaikea, ettei sitä voida sanoin ilmaista.

"Kuunnelkaahan nyt vuorostanne minuakin. Toivoisin voivani auttaa teitä. Elämä on hyvin kummallista. Shefford, minun on pakko luottaa teihin. Täällä villissä rotkojen uurtamassa maassa on mormonien salattujen vaimojen kylä. Se sijaitsee Arizonassa noin parinkymmenen penikulman päässä täältä lähellä Utahin rajaa. Kun Yhdysvaltain hallitus rupesi ahdistamaan tahi syyttämään mormoneja monivaimoisuudesta, Stonebridgessä asuvat mormonit veivät silloin kaikki lisävaimonsa pois Utahista rajan yli. He rakensivat taloja ja perustivat sinne kylän. Olen ainoa pakana, joka tiedän sen. Vien noille naisille elintarpeita aina muutamien viikkojen kuluttua. Siellä on ehkä noin viisikymmentä naista, enimmäkseen nuoria, mormonien toisia, kolmansia ja neljänsiä salattuja vaimoja. Siellä on muutamia vanhoja naisia ja miehiäkin, mutta heihin meidän tuskin kannattaa kiinnittää huomiotamme. Siellä on sitäpaitsi laumoittain niin terveitä lapsiakin, ettette ole nähnyt heidän vertaisiaan milloinkaan elämässänne.

"Mormonien tarkoitus kai on ollut päästä vapaaksi syytteestä, Hallituksen laki on sellainen, ettei ainoallakaan miehellä saa olla muuta kuin yksi vaimo. Kaikki Utahin moniavioiset miehet on vangittu. Mormonit ovat kovasti huolissaan. Uskon heidät hyviksi lakia pelkääviksi kansalaisiksi, mutta tämä laki kohdistuu suoraan heidän uskontoaan vastaan. Luulen, etteivät he voi totella molempia, ja senvuoksi he eivät ole kokonaan luopuneetkaan lisävaimoistaan. Ehkä he voivat tehdä senkin joskus. Minulla ei ole minkäänlaisia todistuksia, mutta luulen Stonebridgen mormonien tekevän yöllisiä vierailuja rajan poikki tuossa yksinäisessä piilotetussa kylässä asuvien eristettyjen vaimojensa luokse.

"Ollessani kerran Stonebridgessä kuulin muutamien mormonien puhelevan eräästä Fay Larkin-nimisestä tytöstä. En voinut unhottaa nimeä milloinkaan. Myöhemmin kuulin tämän saman nimen tuolla salattujen vaimojen kylässä. Mutta en ole milloinkaan kuullut puhuttavan Lassiterista enkä Jane Withersteenistä, kuten teille jo sanoinkin. Mutta vaikka mormonit olisivat löytäneetkin heidät, en olisi sittenkään milloinkaan kuullut siitä sanaakaan. Deception Pass voi tarkoittaa Sagia. Sateenkaaren takaa-ajoseikkailunne ei minua ollenkaan hämmästytä. Kertomuksenne oli hyvin mielenkiintoinen. Tämä Fay Larkin, josta olen kuullut puhuttavan, voi olla etsimänne Fay Larkin ja olenkin melkein varma siitä. Shefford, koetan auttaa teitä saamaan sen selville."

"Niin, niin, minun on pakko saada se tietää", Shefford vastasi. "Ah, toivon ja rukoilen, että voisimme löytää hänet! Mutta tahtoisin melkein mieluummin, että hän olisi kuollut, ellei hän enää ole piilossa laaksossa."

"Luonnollisesti. Olette unelmoinut voivanne joskus pelastaa tämän eksyneen Fay Larkinin, mutta, Shefford, olette jo tarpeeksi vanha ymmärtääksenne, ettei elämämme aina muodostu sellaiseksi kuin toivomme. Pelkään teidän joutuvan katkeran pettymyksen uhriksi tavalla tahi toisella."

"Withers, viekää minut kylään."

"Shefford, on hyvin luultavaa, että teille käy siellä huonosti", kauppias sanoi vakavasti.

"En voi sortua sen suurempaan onnettomuuteen kuin mikä minua jo on kohdannut", Shefford vastasi kiihkeästi.

"Mutta tässä antaudutte sellaiseen vaaraan, josta ette ikinä ole voinut uneksiakaan", Withers väitti itsepäisesti.

"Uskallan mitä tahansa."

"Tämä on todellakin omituisin juttu, mihin mikään lammaskauppias milloinkaan on joutunut", Withers jatkoi. "Shefford, pidän teistä. Koetan toimia niin, että suunnitelmanne toteutuvat. Tarina on kirotun omituinen. Kerron teille, miten aion auttaa teitä. Otan teidät palvelukseeni ja annan teidän kuljettaa elintarpeita kylään. Olin ajatellut antaa sen toimen eräälle Joe Lake-nimiselle mormonipaimenelle, mutta nyt luovutankin sen teille ja lähden mukaanne ensimmäiselle matkallenne. Tässä on käteni vahvistukseksi. Nyt, Shefford, olen paljon uteliaampi kuulemaan jotakin teistä kuin ennen kertomustanne. Mikä tuhosi tulevaisuutenne? Jos meistä kerran tulee tovereita, voitte kertoa sen minulle nyt. Säilytän salaisuutenne. Ehkä voin auttaakin teitä."

Shefford halusi tunnustaa, vaikka se tuntuikin vaikealta. Ja jos hän ei olisi ollut niin liikutettu, hän ei ehkä olisi totellutkaan mielijohdettaan, mutta tämä kauppias oli mies, erämaan karaisema mies, ja hän kyllä ymmärtäisi.

"Kerroin teille olevani pappi", hän sanoi matalalla äänellä. "En halunnut ruveta sellaiseksi, mutta minun oli pakko. Tein parhaani, mutta en onnistunut. Epäilin kirkkomme tunnustamia totuuksia uskonnosta, Jumalasta ja raamatusta. Tullessani vanhemmaksi ajatteleminen ja lukeminen saivat minut vakuutetuksi uskontomme ahdasmielisyydestä ja seurakuntalaisteni väärästä käsityskannasta. Saarnasin uskoni mukaan ja vieroitin heidät kirkosta. He suututtivat minut, erottivat minut virastani, häpäisivät minut ja tuhosivat tulevaisuuteni."

"Siinäkö kaikki!" Withers huudahti hitaasti. "Ette siis usko raamatun Jumalaan. Minä puolestani olen elänyt täällä erämaassa niin kauan, että tiedän Jumalan olevan olemassa, mutta ehkä hän on erilainen kuin kirkon palvelema Jumala. Shefford, menkää navajojen luokse oppimaan uskontoa."

Shefford oli kokonaan unhottanut Nas Ta Began läsnäolon ja ehkä Witherskin oli tehnyt samoin. Tässä käännekohdassa intiaani nousi täyteen pituuteensa, risti kätensä rinnoilleen ja seisoi paikoillaan synkän ylpeänä kuin päällikkö, hänen tummien tutkimattomien silmiensä katseen kohdistuessa Sheffordiin. Hän näytti vallan suurenmoiselta tämän hetken kestäessä. Kuinka äärettömän paljon mahtavammalta hän näyttikään kuin joku tavallinen intiaani, josta on sattumalta tullut valkoisen miehen ystävä! Shefford ei huomannut eroa, mutta hän tiesi sen olevan navajon mielessä. Nas Ta Began omituista katsetta ei voitu selittää. Hetkisen kuluttua intiaani kääntyi ja poistui huoneesta.

"Kautta Georgen!" Withers huudahti äkkiä lyöden nyrkillään polveensa. "Unhotin sen kokonaan!"

"Minkä sitten?" Shefford kysyi.

"Sen, että intiaani ymmärsi jokaisen puhumamme sanan. Hän osaa englannin kielen, sillä hän on sivistynyt. Ellei tämä nolannut minua, niin ei mikään! Antakaa minun kertoa teille Nas Ta Begasta."

Withers näytti muistelevan jotakin melkein unhottamaansa asiaa.

"Vuosia sitten, luullakseni se oli vuonna -57, Kit Carson miehineen ajoi takaa navajoheimoja ja saarsi heidät viedäkseen heidät intiaaneille varattuun territoriumiin. Mutta hän ei saanutkaan käsiinsä erään heimon kaikkia jäseniä. Ne pakenivat samanlaisiin villeihin rotkoihin kuin Sagikin on. Heidän jälkeläisensä elävät siellä vieläkin ja he ovat maailman kunnollisimpia intiaaneja, koska valkoiset miehet eivät ole voineet turmella heitä. Minulle on kerrottu, että vuosien kuluttua Carsonin retkestä muudan hänen sotilaistaan opasti muutamia tiedonhaluisia matkustajia tänne. Poistuessaan veivät he mukanaan erään intiaanipojan kasvattaakseen hänet. Niin paljon kuin tiedän navajojen elämästä, olen taipuvainen luulemaan, että poika vietiin pois hänen vanhempiensa suostumuksetta. No niin, hänet kuljetettiin pois kaikissa tapauksissa. Pojan nimi oli Nas Ta Bega. Kerrotaan hänen saaneen kasvatuksensa jossakin. Vuosien kuluttua, ehkä hieman ennenkuin tulin tänne, hän palasi omaistensa luo. Maailmassa on lähetyssaarnaajia ja muuta harrastusta tuntevia tyhmeliinejä, jotka koettavat opettaa intiaaneja samoin kuin valkoisia ihmisiä, mutta kaikissa tuntemissani tapauksissa nämä sivistyneet intiaanit ovat palanneet heimojensa luo ja hylänneet valkoisten miesten tiedot, elintavat, käyttäytymisen ja uskonnon. Minulle on kerrottu, että silloin kun Nas Ta Bega palasi, hän pani syrjään valkoisen miehen vaatteet heiltä saamansa sivistyksen kanssa käyttäytyen niinkuin hän ei milloinkaan olisi tiennyt mitään kummastakaan.

"Olette juuri nähnyt, miten omituisesti hän käyttäytyi. Olen melkein varma, että hän kuunteli keskusteluamme, mutta sen ei ole väliä. Hän ei puhu siitä kenellekään. Häntä voidaan tuskin taivuttaa sanomaan englannin kielistä sanaakaan. Hän on osoittautunut ystäväkseni hädän hetkellä. Jos tulette viipymään täällä jonkun aikaa, opitte kyllä jotakin intiaaneiltakin. Nas Ta Bega on luullakseni valinnut teidätkin ystäväksensä. Hän osoittaa mielestäni tavatonta mielenkiintoa teitä kohtaan."

"Ehkä se johtuu siitä, että pelastin hänen sisarensa, näyttääkseni armeliaisuuttani erään valkoisen miehen melko raaoilta lähenemisyrityksiltä", Shefford sanoi, kertoen sitten kokonaan Punaisella järvellä sattuneen tapahtuman.

"Willetts!" Withers huudahti melkein samaan tapaan kuin Presbreykin. "En ole tavannut häntä milloinkaan, vaikka olen kuullut puhuttavan hänestä. Hän on – no niin, intiaanit eivät pidä ollenkaan hänestä. Useimmat lähetyssaarnaajat ovat hyviä miehiä, mutta joskus tänne sattuu kulkeutumaan joku pahakin, joka sitten koettaa opettaa uskontoa villeille. Eikö se tunnukin omituiselta? Kummallisinta kaikesta on niiden valkoisten miesten sokeus, jotka lähettävät tänne lähetyssaarnaajia. Uskallan epäröimättä sanoa Willettsiä melko kehnoksi mieheksi. Kun Presbrey sanoi Willettsin opettavan siten uskontoa, hän tarkoittikin sitä puheellaan. Jos Willetts tulee joskus tänne, hän uskaltaa silloin paljon. Kertomuksenne selittää minulle Nas Ta Began ystävyyden teitä kohtaan ja senkin, miksi hän vei sisarensa, Glen Naspan, asumaan sukulaistensa luo solaan. Tyttö on asunut tähän asti Punaisen järven läheisyydessä."

"Tarkoitatteko, että Nas Ta Bega haluaa eristää sisarensa Willettsistä?" Shefford kysyi.

"Kyllä", Withers vastasi, "ja toivon, ettei hän vain olisi myöhästynyt."

Myöhemmin Shefford meni ulos kävelemään ja ajattelemaan. Kuutamoa ei ollut, mutta tähdet valaisivat sen verran, että hänen varjonsa lankesi maahan. Sinisen taivaan rajoittamaton tumma äärettömyys näytti olevan lukemattomien tulipisteiden kimalluttama. Ilma oli tyyni ja kylmä. Maailma oli kuin vaipunut uneksivaan vaitioloon. Shefford näki ja tunsi kaikki nämä asiat, joiden vaikutus oli jatkuvaa ja mieleen painuvaa auttaen häntä tyyntymään. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin taakka ei painaisikaan enää kovasti hänen mieltään. Tunnustaessaan salaisuutensa hän oli kuin kiskonut piikin ihostaan, mutta saatuaan sen kerran tehdyksi hän tunsi, miten se soi hänen mielelleen huojennusta ja miten se auttoi häntä kummallisesti toteamaan sen, ettei se täällä etäisissä seuduissa merkinnytkään mitään. Kaikkien niiden ihmisten joukossa, jotka olivat katsoneet häneen ja tuominneet hänet mielipiteidensä mukaan, hän oli saanut kärsiä, mutta täällä, jos häntä nyt ollenkaan tultaisiinkaan arvostelemaan, tulisivat ihmiset tekemään sen sillä perusteella, miten hän voisi elättää itsensä ja kuinka paljon hän voisi auttaa muita.

Hän käveli kauas laakson poikki matalia kallioita kohti, jotka eivät näyttäneet tulevan ollenkaan lähemmäksi. Vihdoin hän pysähtyi muutaman kiven viereen katsellen ympärilleen omituiselle taivaanrannalle ja taivaalle. Hän ei tuntenut olevansa kokonaan erillään niistä, ei aivan yksinään tässä tyhjyydessä eikä muodostavansa hyödytöntä atomia kaikkien käsittämättömien voimien joukossa. Jokin irtautui hänen yltään kuin vaippa valahtaen hänen jalkoihinsa ja heti sen jälkeen hän tunsi päässeensä vapaaksi. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi masentuneisuus haihtui hänestä, mutta niin se oli. Hän oli matkustanut pitkän matkan katkeroituneena ja toivottomana luullen olevansa sellainen kuin ihmiset olivat sanoneet. Erämaa, tähdet ja tuuli, yön hiljaisuus ja tämän aution maan yksinäisyys, jossa olisi ollut sijaa tuhansille kaupungeille, pyysivät nyt jollakin tavoin epämääräisesti, mutta varmasti häntä kohottamaan päätään. Ne eivät ilmaisseet salaisuuttaan, mutta ne antoivat lupauksen. Omituisesti lisääntyvä lohtu oli ollut hänen päätunteensa näiden päivien ja öiden kuluessa. Ja juuri tällä hetkellä Shefford, huomattuaan mistä hän saisi apua, syleili tätä ympärillään ja yläpuolellaan olevaa villiä luontoa, alistuen yhä enemmän sen vaikutusvallan alaiseksi.

"Olen nuori ja vapaa ja elämäni on vielä edessäni", hän sanoi. "Tahdon kehittyä mieheksi ja kärsiä nurkumatta kohtaloni. Anna minun oppia täällä!"

Sanottuaan sen ja selvitettyään kerrankin ikuisiksi ajoiksi suhteensa tulevaisuuteen hän näytti syntyvän uudestaan ja tulevan ihmeellisen herkäksi ympärillään oleville vaikutteille ja valmiiksi luottamaan siihen, mikä vielä jäikin salaisuudeksi.

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät Fay Larkiniin. Tunsivatkohan mormonit tytön? Se voi olla hyvinkin mahdollista. Fay Larkin oli niin harvinainen nimi. Ventersin kertoma tarina oli taipunut syvälle Sheffordin sydämeen. Hän huomasi tietämättään sepittäneensä pienen romaanin rakastuessaan villiin yksinäiseen ja omituiseen Bess Ventersin kaltaiseen tyttöön. Totuuden selville saaminen tulisi järkyttämään häntä, mutta koska se oli vain unelma, se tuskin voikaan olla oleellista.

Hän läksi kävelemään takaisin kauppaa kohti. Päästyään noin puoliväliin hän huomasi erään tumman olennon lähestyvän, ja hetkisen kuluttua tulijan olemus ja kävelytapa tuntuivat hänestä tutuilta. Hän totesikin piakkoin tulijan Nas Ta Begaksi. He kohtasivat toisensa hetkisen kuluttua. Shefford tunsi, että intiaani oli seurannut hänen jälkiään, ja aavisti, että tästä kohtauksesta tulee tärkeä. Muistaen Withersin kertomuksen navajosta hän tuskin tiesi, miten hän nyt lähestyisi miestä. Nas Ta Began kasvot ja tutkimattomat silmät olivat aivan samanlaiset kuin ennenkin, mutta hänen läsnäolonsa oli jollakin tavoin erilaista. Mutta intiaani ei puhunut sanaakaan, vaan kääntyi kävelemään Sheffordin rinnalle. Shefford ei voinut olla vaiti pitkää aikaa.

"Nas Ta Bega, etsittekö minua?" hän kysyi.

"Teillä ei ole revolveria", intiaani vastasi.

Ellei hänen äänensä olisi ollut niin matala ja hänen puheensa niin hidasta, Shefford olisi luullut häntä valkoiseksi mieheksi. Sheffordista tuntui todellakin tämä kohtaaminen hyvin tärkeältä ja hän kääntyikin nyt epäröimättä navajon puoleen.

"Withers kertoi minulle teidän olevan sivistyneen henkilön. Hän ilmoitti teidän palanneen tänne erämaahan ja piilottaneen saamanne kasvatuksen kaikilta... Nas Ta Bega, ymmärsittekö kaiken sen, mitä kerroin Withersille?"

"Kyllä."

"Ette suinkaan aio ilmaista salaisuuttani?"

"Olen navajo."

"Nas Ta Bega, seurasitte jälkiäni ja sanoitte tehneenne sen senvuoksi, ettei minulla ole revolveria." Shefford halusi kysyä tältä intiaanilta, haluaako hän ruveta valkoisen miehen ystäväksi, mutta kysymystä ei voitukaan lausua niin helposti eikä se tuntunut hänestä tarpeelliseltakaan. "Olen yksinäinen muukalainen täällä villissä maassa. Minun täytyy ensin oppia."

"Nas Ta Bega näyttää teille tiet ja lähteet ja keinot, miten voitte karttaa Shaddia."

"Tarjoatteko apuanne rahasta – hopeadollareista?" Shefford kysyi.

Shefford ymmärsi intiaanin vaitiolon jonkinlaiseksi nuhteeksi. Hän muisti, miten ylistävästi Withers oli puhunut tästä punanahasta, ja huomasi, että hänen on pakko muuttaa ajatuksiaan intiaaneista.

"Nas Ta Bega, en tiedä mitään ja tunnen olevani kuin erämaahan eksynyt lapsi. Puhuessani käytän vain niiden sanoja, jotka ovat opettaneet minua. Minun on vaihdettava vanha ääneni ja elämäni uusiin. Kuulitte Withersille kertomani tarinan. Olen perheeni hylkäämä. Jos haluatte ruveta ystäväkseni, niin ruvetkaa."

Intiaani tarttui Sheffordin käteen puristaen sitä vastaukseksi, joka muuttui kauniimmaksi siihen liittyvän hiljaisuuden vuoksi. Siten he seisoivat hetkisen tähtien valossa.

"Nas Ta Bega, mitä Withers tarkoitti sanoillaan, että menisin navajojen luo oppimaan uskontoa?" Shefford kysyi.

"Hän tarkoitti, että erämaa on äitini... Haluatteko lähteä Nas Ta Began kanssa rotkoihin ja vuoristoon?"

"Haluan varmasti!"

He päästivät toistensa kädet irti ja läksivät kävelemään kauppaa kohti.

"Nas Ta Bega, oletteko palaamisenne jälkeen puhunut kieltäni kenellekään muulle valkoiselle miehelle kuin minulle?" Shefford kysyi.

"En."

"Miksi menettelette niin nyt. Miksi kohtelette minua eri tavalla?"

Intiaani ei vastannut.

"Glen Naspanko vuoksi?" Shefford kysyi.

Nas Ta Bega käveli vain vaiti ollen eteenpäin, mutta Shefford huomasi, että vaikka ei hänen Glen Naspalle tekemää palvelustaan milloinkaan voitaisikaan unhottaa, se ei kuitenkaan ollut ainoana syynä intiaanin huomattavaan myötätuntoon.

"Bi Nai! Navajo haluaa sanoa valkoista ystäväänsä Bi Naiksi eli veljeksi", Nas Ta Bega sanoi pysähdellen kuin sanoja ei olisi ollut vaikea löytää, vaan kummallinen lausua. "Minut varastettiin äitini teltasta ja vietiin Kaliforniaan. He pitivät minua kymmenen vuotta San Bernardinon lähetysasemalla ja neljä vuotta koulussa, ja he sanoivat, ettei minussa ole intiaanista jäljellä muuta kuin ihoni väri ja hiukseni, mutta he eivät voineet nähdä sydäntäni. He ryöstivät neljätoista vuotta elämästäni. He halusivat tehdä minusta lähetyssaarnaajan ja lähettää minut oman kansani keskuuteen, mutta valkoisen miehen keinot, hänen elämänsä ja Jumalansa eivät ole samat kuin intiaanin eivätkä milloinkaan voi muuttuakaan samanlaisiksi."

Kuinka omituisesti intiaanin puhe kiihoittikaan Sheffordin ajatuksia! Miten kohtalokkailta tämä tapaaminen ja ystävyys tuntuivatkaan! Nas Ta Began oli ollut pakko oppia sivistyneisyyttä, opettamistaitoa ja uskontoa, jotka olivat tehneet hänestä jotakin muutakin kuin intiaanin, mutta huonontaneet samalla hänen intiaaniominaisuuksiaan. Jokin valkoiselta rodulta hankittu ominaisuus teki intiaanin onnettomaksi ja vieraaksi omassa kodissaan, ja se, mikä oli aiottu hyväksi hänelle ja hänen heimolleen, olikin tuhonnut hänet, sillä Shefford tunsi tämän navajon intohimon ja surullisen kohtalon.

"Bi Nai, intiaanit ovat kuolemaisillaan sukupuuttoon!" Nas Ta Began matala ääni oli syvä ja ihmeellinen tunteensa kiihkeydessä. "Valkoiset miehet ovat ryöstäneet intiaanilta maat ja kodin, karkoittaneet hänet erämaahan ja tehneet hänestä riutuneen ja unettoman verenvuodattajan... Kaikki veri on jo juossut kuiviin ja intiaanit ovat murtuneet. Mutta valkoiset miehet myyvät hänelle alkoholia ja viettelevät hänen tyttärensä. Hän ei anna intiaanin palvella rauhassa omia jumaliaan... Bi Nai, intiaanit ovat kuolemaisillaan!"

Sen yön Shefford nukkui ulkona paljaan taivaan alla tähtien valossa huopapeitteihinsä kääriytyneenä. Maa ei ollut milloinkaan ollut hänelle minkään arvoinen, mutta nyt se oli hänen vuoteensa. Hän oli saarnannut muille taivaista, mutta ei ollut milloinkaan tähän asti tutkinut niitä. Eräs intiaani nukkui hänen vieressään. Ja vasta sittenkuin aamun hämäryys oli tummentanut tähdet, Shefford sulki silmänsä.

Uuden päivän valjettua Shefford sai ruveta näyttämään, pystyykö hän täydellisesti niihin kaikenlaisiin vaihteleviin töihin, jotka tulivat hänen osalleen. Hän oli voimakas, mutta tottumaton melkein kaikkiin ulkotöihin. Withersillä oli työtä kymmenelle miehelle, jos hän vain olisi voinut palkata niin monta miestä jostakin. Shefford kaivoi, sulloi ja nosteli, kunnes hänen ruumiinsa oli niin hellä ja väsynyt, että lepo tuntui siunaukselta.

Hänen oli mahdoton päästä Whisner-nimisen mormonin ystäväksi, vaikka hän jatkoikin miellyttäviä ja ystävällisiä lähentymisyrityksiään. Hän kuunteli mielellään kauppiaan vaimon puheita intiaaneista unhottamatta oppimaansa milloinkaan. Ja hänen ihmettelynsä ja kunnioituksensa vain lisääntyivät sitä mukaa kuin hänen tietonsa karttuivat.

Eräänä päivänä ratsasti Kayentaan mormoni, jota Withers oli odottanut. Hänen nimensä oli Joe Lake. Hän näytti olevan nuori ja hän laskeutui mainion raudikkonsa selästä niin miellyttävästi ja notkeasti, että se oli vallan hämmästyttävää niin kookkaalle miehelle. Hänen kasvonsa olivat tyynet, sileät ja punaisen pronssin väriset, ja niiden ilme oli kuin keruubin. Silmät olivat suuret, lempeät ja tummat ja hänen hymynsä oli hyvin puoleensavetävää. Hän erosi ihmeellisesti Whisneristä ja kaikista muistakin mormoneista, jotka Shefford luonnollisesti oli kuvitellut aivan erilaisiksi. Hänen pukunsa oli sellainen kuin paimenet käyttävät ollessaan vakinaisessa palveluksessa ja hänen lonkallaan heiluvassa tupessa oli revolveri. Kädenpuristus, jolla hän tervehti Sheffordia, oli oikea koe tälle nuorelle miehelle ja teki hänen koko oikean kylkensä hetkiseksi aivan tunnottomaksi.

"Olen todellakin iloinen saadessani tutustua teihin", hän sanoi hitaasti lempeällä äänellään. Ja hän alkoi ystävällisesti tarkastella Sheffordia, jolloin hänen raudikkonsa ojensi vikuristi turpansa purrakseen häntä. Lake nykäisi silloin suitsista niin kovasti, että mustangi oli melkein lyyhistyä polvilleen. Se kohosi pystyyn, korskui ja laskeutuessaan maahan se levitti etujalkansa hyvin leveälle ja katsoi isäntäänsä uhmaavasti. Tämä mustangi oli hienoin hevonen, mitä Shefford oli milloinkaan nähnyt. Se oli hyvin kookas sen lajiseksi, sen väri oli melkein punainen, se oli vilkas ja voimakkaan näköinen ja sen hienossa puhdasrotuisessa päässä kimaltelivat tummat silmät. Se ei näyttänyt ilkeältä, mutta sillä oli luontoa.

"Navvy, käyttäydyt todellakin huonosti", Lake sanoi pudistaen mustangin suitsia. Hän puhui kuin hän olisi torunut tottelematonta pientä poikaa. "Enkö kesyttänytkään sinua sen paremmin? Mitähän tämä vieras herra ajatteleekaan sinusta? Vai koetit sinä purra minua korvaan!"

Lake oli saapunut keskellä aamupäivää ja Withers sanoi tarkoituksensa olevan laittaa kuormat heti valmiiksi matkaa varten. Intiaaneja lähetettiin hakemaan laitumilta aaseja ja mustangeja. Shefford tunsi kiihkeän odotuksensa vähän jäähtyvän katsellessaan Laken suhtautumista kauppiaan suunnitelmaan. Lake näytti vastustavan häntä ja hän sai kiihkeästi väitellä mormonin kanssa, ennenkuin mormoni suostui. Mutta Withers voitti hänet puolelleen ja sitten hän kutsui Sheffordin luokseen.

"Pojat, teidän pitää tulla hyviksi ystäviksi", hän sanoi. "Teidän pitää suojella kuormastojani, ja Nas Ta Bega haluaa lähteä kanssanne. Olen nyt rauhallisempi tavaroihini ja rahoihini nähden kuin milloinkaan ennen... Joe, takaan tätä vierasta koko omaisuudellani. Hän on rehellinen... Ja, Shefford, Joe Lake kuuluu nuorempiin mormoneihin. Haluan antaa teille oikean käsityksen asioista heti. Voitte luottaa häneen aivan yhtä ehdottomasti kuin minuun. Hän on täydellisesti valkoinen ja sitäpaitsi hän on Utahin paras hevostenkesyttäjä."

Lake ojensi hänelle ensin kätensä eikä Shefford vitkastellut tarttuessaan siihen. Kumpikin vaikeni. Shefford tunsi vaistomaisesti Laken mielipiteissä tapahtuneen muutoksen tahi ainakin sen, että Laken mielenkiinto häneen kummallisesti lisäytyi. Lakelle oli kerrottu, että Shefford oli ollut pappi, joka olosuhteiden pakosta oli muuttunut uskottomaksi vaeltajaksi. Sheffordista tuntui jälleen, kuin hän olisi saanut olla kiitollisuuden velassa ystävistään tälle kummalliselle tosiseikalle, ja se pahoitti hänen mieltään. Mutta hänestä tuntui hyvin omituiselta, että hän voi kiintyä johonkin mormoniin.

Kuormasto läksi Kayentasta noin yhden aikaan iltapäivällä. Nas Ta Bega opasti sitä rinnettä ylös. Hänen jäljessään seuraten häntä kiipeili kuusi kärsivällistä, uurastavaa ja raskaasti kuormitettua aasia. Sitten tuli Withers ja hän kääntyi satulassaan heiluttaen kättään jäähyväisiksi vaimolleen. Joe Lake näytti saavan työskennellä ahkerasti erään punaisen muulin, muutaman villin harmaan mustangin ja parin vikurin mustan hevosen kimpussa voidakseen pysyttää ne tiellä. Shefford ratsasti viimeisenä.

Hänen ratsunsa oli kaunis musta mustangi, jolla oli kolme valkoista jalkaa, valkoinen täplä turvassa ja polviin asti ulottuva harja. "Sen nimi on Nack-yal", Withers oli sanonut. "Se on sama kuin pari kuolainta tahi viisikolmatta senttiä, sillä se ei ole enemmän arvoinen." Shefford oli katsellut sitä hyvin mielellään, mutta noustuaan sen selkään, häntä rupesi arveluttamaan. Mustangi käyttäytyi omituisesti. Se katsoi todellakin taakseen Sheffordiin harkitsevasti ja ylenkatseellisesti. Häntä harmitti Nack-yalin käyttäytyminen ja vastahakoinen kulku, ja erittäinkin sen tapa poiketa tieltä vasemmalle. Shefford oli kyllä aikoinaan Illinoisissa ratsastanut muutamilla vikureillakin hevosilla, ja vaikka hän olikin halukas ja innokas opettelemaan kaiken uudestaan, hänestä ei tuntunut ollenkaan hauskalta ajatella, että Lake ja Withers saisivat katsella, miten tämä musta mustangi kohtelee häntä kuin alokasta. Ja hän arvasi Nack-yalin tarkoittavankin vain sitä. Mutta sitten kuin he pääsivät kukkulalle ja Kayenta katosi näkyvistä, Nack-yal ravasi melko tasaisesti ja Sheffordin oli pakko vain silloin tällöin nykäistä suitsista tehdäkseen tyhjäksi sen omituisen halun kääntyä vasemmalle.

Kuormasto kulki tasaista vauhtia ja suoriutui pian ylätasangosta laskeutuakseen laaksoon jälleen. Shefford katseli pykälöityjä punaisia huippuja tuntien jotakin, jota hän ei voinut kuvailla. Niiden välisiin rotkoihin laskeutuvat varjot olivat purppuranvärisiä, korkeat seinät ja rinteet kirkastuivat punaisiksi ja niiden huiput näyttivät kullanvärisiltä auringonpaisteessa. Shefford unhotti kokonaan hevosensa ja tien.

Mutta Nack-yal tuntui äkkiä ponnistavan kavioillaan ja nousevan pystyyn. Se ponnahti sivuittain syrjään tieltä ja putosi maahan jalat jäykkinä, jolloin Shefford lensi satulasta. Hän paiskautui maahan niin kovasti, että menetti hetkiseksi tajuntansa. Noustuaan istualleen hän näki mustangin seisovan edessään pää alhaalla, korvat luimussa, silmät leimuten ja etujalat levällään. Se näytti katselevan jotakin tiellä lepäävää esinettä. Shefford nousi seisoalleen ja näki heti, mikä oli aiheuttanut hevosen pelästymisen. Muudan pitkä, käyrä, melko paksu mustan ja valkoisen kirjava keppi oli tiellä, ja mustangi etsiessään aihetta hyppyyn oli ehkä luullut sitä kalkkarokäärmeeksi. Nack-yal näytti nyt olevan tyytyväinen ja Shefford sai esteettömästi nousta sen selkään. Tämä tapaus lisäsi Sheffordin epävarmuutta. Nämä Arizonan mustangit näyttivät olevan oikullisia eläimiä.

Tämän jälkeen hän kiinnitti enemmän huomiota tiehen kuin ympäröivään seutuun, ja sitä jatkui, kunnes kuormasto pääsi Sagin suulle. Silloin nuo ilmavat ihmeelliset kalliot huippuineen, torneineen ja spiraaleineen häämöttivät niin läheltä ja näyttivät niin kauniilta, ettei hän välittänyt, vaikka Nack-yal olisikin heittänyt hänet satulasta. Täällä kuitenkin mustangi käyttäytyi hyvin ja hetkisen kuluttua Shefford huomasi ajattelevansa, että jos asianlaita olisi toisin, hän mieluummin kävelisi. Tie muuttui äkkiä hyvin jyrkäksi johtaen sille samalle syvässä olevalle rämeelle, jossa hän muutamia päiviä aikaisemmin oli nähnyt punavetisen virran. Tänään siinä näytti olevan vähemmän vettä eikä se ollut niin punaistakaan. Nack-yal vajosi syvälle, kun se laskeutuessaan astui lyhyeen ja varovaisesti. Aasit ja mustangit joivat ja Nack-yal seurasi niiden esimerkkiä. Pitäen kädellään kiinni mustanginsa harjasta intiaani ratsasti virran toisella puolella olevalle rinteelle, jota Shefford ei olisi luullut minkään hevosen voivan kiivetä. Aasit kiipesivät vaivalloisesti rinteelle ja sitten harjanteen yli Withersin kutsuessa niitä. Joe Lake kohotti ruoskansa sivaltaen sillä harmaata tammaa ja punaista muulia lautasille, ja niiden tapa potkia opetti Sheffordille jotakin muuta varoittaen häntä. Kun hänen vuoronsa tuli kiivetä rinteelle, hän laskeusi satulasta kävelemään, jota vastaan Nack-yalillakaan ei näyttänyt olevan mitään muistuttamista.

Suon päästä tie poikkesi levenevään rotkoon pensaikkoa ja ruohoa kasvavien tasankojen ja hiekkaisten kumpujen yli. Laakso näytti kapealta häämöttävien seinien vuoksi, vaikka se olikin noin puolen penikulman levyinen. Jyrkkien kallioiden alta jatkuvilla rinteillä oli suuria kivilohkareita ja seetrejä. Rotkon seinämissä oli syviä leikkauksia, jonkinlaisia pienempiä rotkoja, jotka näyttivät aivan viheriöiltä niissä kasvavien seetrien, kuusien ja pinjojen vuoksi. Nämä kuilut ahdistivat Sheffordin mieltä eikä hän hetkeksikään lakannut katselemasta, näkyisikö niitä useampia.

Withers tuli takaisin ratsastaakseen aivan hänen edessään ja alkoi jutella.

"Tämä Sagi-rotko on varmasti tuo kertomanne Deception-sola", hän sanoi. "Ja tämä onkin mitä kummallisin kuoppa. Ajaessani takaa mustangeja olen eksynyt tänne useammasti kuin kerran. Luulen Nas Ta Began tuntevan kaikki nämä seudut. Hän näytti minulle kerran erään kallioasumuksenkin. Näettekö sen? Se on tuolla ylhäällä kallioseinämässä olevassa syvänteessä."

Shefford näki jyrkän ja rosoisen kallioiden huipulle johtavan rinteen ja vihdoin omituisia pieniä rakennuksia, joiden tummat ikkuna-aukot olivat kuin silmiä. Hän olisi halunnut kiivetä sinne, mutta Withers kiinnitti hänen huomionsa toisiin syvänteihin, joissa hän luuli näkevänsä kallioasumusten raunioita. Ja heidän ratsastaessaan kauppias näytti hänelle merkillisiä kalliomuodustumia, paikkoja, joissa luonnonvoimat näyttivät hitaasti rakentavan siltaa. He saapuivat piakkoin mielenkiintoisten rotkojen seutuun, jossa tien mutkitteleminen ylös ja alas syviin kuiluihin pakotti Withersin jälleen kiinnittämään huomionsa aaseihin ja pani Sheffordin askartelemaan enemmän Nack-yalin kanssa kuin hän olisi halunnutkaan. Mustangi tuli levottomaksi ja kääntyi alituisesti vasemmalle. Joskus se koetti kiivetä jyrkälle rinteellekin. Sheffordin oli pakko vetää kovasti suitsista saadakseen sen pysymään poissa vasemmalle johtavista rotkoista. Hänestä tuntui hyvin kummalliselta, ettei mustangi milloinkaan kääntynyt oikealle. Tämä Nack-yalin tapa ja lisääntyvä varovaisuus, jota tiellä pysytteleminen vaati, kiinnittivät Sheffordin tarkkavaisuuden kokonaan puoleensa. Mutta kun hän vihdoinkin sai tilaisuuden laskeutua satulasta, hän voi katsella ympärilleen, jolloin Sagin villeys ja lisääntyvät suuruussuhteet hämmästyttivät häntä yhä enemmän.

Vihdoin hän saapui sellaiseen paikkaan, jossa kaatunut puu sulki tien. Kaikki kuormajuhdat olivat hypänneet rungon yli, mutta Nack-yal kieltäytyi. Shefford laskeutui satulasta ja vetäisi suitset mustangin pään yli koettaen taluttaa sitä. Mutta Nack-yal kieltäytyi vieläkin liikahtamasta paikaltaan. Shefford haki nyt puunoksan ja noustuaan satulaan sivalsi vastahakoista mustangia lautasille. Silloin tapahtui jotakin väkivaltaista. Shefford sai äkillisen eteenpäin ajavan sysäyksen, tunsi kohoavansa ilmaan ja sitten putoavansa. Ennen putoamistaan hän oli selvästi näkevinään Nack-yalin yläpuolellaan ilmassa kaksin kerroin ja nähtävästi aivan pirujen riivaamana. Sitten Shefford luisui maahan melko kovalla kolahduksella. Hän oli suunniltaan vihasta noustessaan huumaantuneena seisoalleen, mutta hän ei ollut tarpeeksi nopea saadakseen mustangin kiinni. Nack-yal hyppäsi helposti rungon yli ja syöksyi eteenpäin vetäen suitsia perässään. Shefford kiiruhti sen jälkeen, mutta kuta nopeammasti hän riensi, sitä mukaa viekas Nack-yalkin paransi vauhtiaan. Koska kuormasto oli näkymättömissä jossakin kauempana edellä, Shefford ei voinut huutaa tovereilleen, että he pysähdyttäisivät hänen ratsunsa, joten hän luopui yrityksestä ja rupesi kävelemään ihaillen nyt vapaasti yhä kasvavalla mielenkiinnolla ympäristöään.

Iltapäivä läheni loppuaan. Kauas alas länteen laskenut aurinko loisti jyrkänteen laidassa olevasta kapeasta solasta. Rotkon toinen seinämä peittyi juuri punertaviin varjoihin toisen häämöttäessä kullanvärisen sumun läpi. Tällainen maailma tuntui Sheffordista kummalliselta ja villiltä ja aina muutamien askelten päässä hän veti syvään henkeään koettaen vakuuttaa itselleen, ettei tämä todellisuus ollut unta.

Nack-yal pysytteli noin sadan askeleen päässä hänen edellään katsoen silloin tällöin taakseen nähdäkseen, miten sen uusi isäntä pääsee eteenpäin. Saadakseen ne tilaisuudet vaihtelevammiksi se kurotti kaulaansa ja nykäisi suuhunsa heinätukon tien vierestä. Se oli nähtävästi tarpeeksi viisas tasoittamaan vauhtinsa niin hitaaksi, ettei Witherskään voinut saada sitä kiinni. Sitten se näytti tarkastelevan yhtämittaa vasemmalla puolella olevaa rinnettä, kuin hakien tietä, jota pitkin se olisi voinut kiivetä pois laaksosta sille suunnalle. Sheffordin mielestä oli hyvä, että tie kiersi erästä jyrkkää rinnettä, joka loppui luoksepääsemättömiin kallioihin.

Aurinko laski ja rotko menetti punaisuutensa ja kullanvärinsä tummeten yhä purppuraisemmaksi. Shefford laski kävelleensä noin viisi penikulmaa ja vaikka hän ei välittänytkään ponnistelusta, hän olisi mielellään ratsastanut Nack-yalilla leiriin. Hän kiipesi eräälle seetrejä kasvavalle harjanteelle, kahlasi muutamien hiekkaisten rämeiden poikki ja kiersi erään jylhän kallionurkan saapuen muutamalle laajalle viheriälle tasangolle. Mustangit piehtaroivat ja korskuivat. Hän kuuli aasin kiljuvan. Nuotion kirkas valo tervehti häntä ja intiaanin tumma olemus lähestyi pidättämään ja ottamaan kiinni Nack-yalia. Kun hän tuli leiriin, Withers hymyili hilpeästi ja Joe Lake, joka vastasi polviasennossa keksitaikinaa muutamassa pannussa, keskeytti työnsä ja sanoi venytellen:

"Nack-yal taisi heittää teidät satulasta?"

"Heittääkö? Sellaistako se olikin? Niin, se erkani minusta jollakin uudella ja minulle hyvin tuskallisella tavalla."

"Näin sen heti sen silmistä", Lake vastasi ja Withers nauroi hänen mukanaan.

"Nack-yalia ei ole milloinkaan kesytetty täydellisesti", hän sanoi. "Mutta se on hyvä mustangi, vaikka sitä ei voida verratakaan Joen Navvyyn eikä tuohon harmaaseen tammaan, Dynamiteen. Kaikki nämä intiaanien kesyttämät hevoset koettavat heittää ratsastajan satulasta aina vähän väliä."

"Saan kai tyytyä siihen, kuten kaikkeen muuhunkin", Shefford vastasi.

Molemmat miehet pitivät hänen vastauksestaan ja intiaanikin hymyili ensimmäisen kerran.

Hetkisen kuluttua he istuivat kaikki levitetyn tervavaatteen vieressä ja söivät kuin sudet. Aterian jälkeen he levähtelivät ja juttelivat nuotion ääressä. Joe Lake oli hullunkurinen. Hän puhui mitä vakavimmista asioista siten, että Shefford arvaili, laskeeko hän leikkiä. Withers puhui rotkosta, intiaaneista, mustangeista ja kuumalla hiekalla kiitävistä skorpioneista, ja Sheffordista tuntui kuin hän olisi lukenut mielenkiintoista kirjaa. Nas Ta Bega tupakoi vaiti ollen ja tuijotti miettiväisesti tuleen.

V.

TIELLÄ.

Shefford heräsi seuraavana aamuna ääneen, jota hän ei ollut kuullut milloinkaan, nimittäin lieassa olevien hevosien tömistelemiseen pehmeällä maalla. Päivä oli valjennut jo kokonaan, taivas oli punertava ja rotkon laidat alkoivat punoittaa. Hän näki Withersin, Laken ja intiaanin ajavan mustangeja leiriä kohti.

Aasit näyttivät laiskoilta ja alistuvaisilta, mutta mustangit, muuli, jota Withers sanoi Rediksi, ja harmaa tamma, Dynamite, näyttivät päättäneen, ettei heitä niin vain otetakaan kiinni. Oli aivan hämmästyttävää katsella, miten ketteriä ne olivat ja kuinka pitkiä matkoja ne voivat laukata, vaikka etujalat olivatkin siteissä. Ne olivat hyvin taitavia nostaessaan etujalkansa yhtaikaa ja sitten hypätessään. Jokainen meni eri suunnalle. Nas Ta Bega juoksenteli sinne tänne estämään pakoa.

Shefford veti kengät jalkoihinsa ja meni auttamaan. Hän joutui liian lähelle harmaata tammaa ja totellen Withersin huutoa perääntyi juuri ajoissa onnistuen karttamaan sen pahaatarkoittavien kavioiden potkaisun. Hän käänsi nyt huomionsa kokonaan Nack-yaliin ajaen sitä takaa kentän poikki koettaessaan turhaan ottaa sitä kiinni. Nas Ta Bega tuli vihdoin hänen avukseen heittäen suopungin sen kaulaan.

"Älkää milloinkaan menkö näiden mustangien taakse", Withers sanoi varoittavasti Sheffordin palattua leiriin. "Silloin voi käydä niin, että pääsette hengestänne... Syökää nyt aamiaisenne. Meidän on kiiruhdettava heti matkalle."

Shefford oli herännyt myöhään. Muut olivat jo syöneet. Hänestä tuntui aterioiminen hieman vaikealta lähtövalmistusten aiheuttamassa hälinässä. Nas Ta Bega piti suopungeita käsissään, joiden silmukat olivat Redin ja Dynamiten kaulassa. Muuli osoittautui hyvin viekkaaksi työntäen aina takapuolensa Withersiä kohti, joka koetti lähestyä sitä pannakseen kuormasatulan sen selkään. Kauppiaan kärsivällisyys hämmästytti Sheffordia. Vihdoin Red joutui saarroksiin noiden kolmen miehen väliin, kuormasatula asetettiin paikoilleen ja kuorma köytettiin kiinni. Mutta Red heitti äkkiä kuorman selästään ja miesten oli pakko tehdä kaikki uudestaan. Silloin Red antoi pitkien korviensa laskeutua näyttäen olevan valmis alistumaan.

Kun Shefford käänsi huomionsa Dynamiteen, hän huomasi vasta ensimmäisen kerran elämässään katselevansa villiä hevosta. Harmaan tamman leimahtelevat silmät pyörivät kuopissaan niin, että valkuainen näkyi. Se hyppäsi suoraan ylös, korskahteli, huitoi etujaloillaan, puri ja putosi sitten maahan heittäen takakavionsa niin korkealle ilmaan, kuin sen pää äsken oli ollut. Se oli hämmästyttävän ketterä ja näytti haluavan tappaa jonkun. Se veti intiaania perässään ja kun Joe Lake heitti suopungin sen toisen takajalan ympärille, se veti heitä molempia. Miehet pieksivät sitä suopungeillaan, minkä vuoksi se potki yhä kovemmin. Se laukkasi leiriin, jolloin Shefford pakeni henkensä kaupalla. Tamma kaasi mennessään pari aasia ja teki kamalaa jälkeä sitomattomien tavaroiden joukossa. Withers riensi auttamaan Lakea ja molemmat miehet kiskoivat taaksepäin niin kovasti kuin he ikinä vain jaksoivat. He olivat molemmat voimakkaita ja raskaita miehiä. Dynamite kiersi ympäri ja kaatui vihdoin, potkittuaan nuotion hajalle, takapuolilleen kuumille hiilille. "Antakaamme sen olla siinä", Withers huohotti ja Joe Lake huusi: "Polta nyt itsesi, senkin arosusi!" Molemmat miehet näyttivät iloitsevan, että tamma oli hankkinut itselleen sellaisen rangaistuksen. Dynamite istuikin tuhkaläjässä tarpeeksi kauan palaakseen, minkä jälkeen se nousi ja antoi Withersin vastustelematta sitoa tervavaatteen ja huopapeitteet selkäänsä ja kiinnittää ne lujasti.

Lake ja Withers hikoilivat kovasti saatuaan tämän tehdyksi.

"Kuulkaahan nyt, pitääkö teidän joka aamu temmeltää kuormajuhtienne kanssa näin?" Shefford kysyi.

"Ne olivat mielestäni tavattoman kilttejä tänään, lukuunottamatta Dynamiteä", Withers vastasi. "Meidän oli pakko väsyttää se."

Shefford sekä riemastui että hämmästyi. Aurinko alkoi juuri näkyä rotkon jyrkkien seinämien takaa ja hän oli jo nähnyt tehtävän enemmän vaikeaa ja vaarallista työtä kuin puoli tusinaa hänen laisiaan miehiä voi tehdä koko päivänä. Hän piti tästä uudesta toimestaan olla Withersin apulaisena, vaikka hän tunsikin itsensä niin avuttoman kelvottomaksi. Häneltä ei puuttunut muuta kuin harjoitusta. Hän sivuutti senvuoksi kaikki odotettavat tuskat ja vaarat, koska hän ei mitenkään voinut oppia kaikkea heti.

Kuormasto oli pian liikkeellä intiaanin johtaessa sitä. Nack-yal aloitti tänäkin aamuna kummallisen kääntyilemisensä vasemmalle aivan samoin kuin edellisenäkin päivänä. Tämä suututti Sheffordia ja menetettyään kärsivällisyytensä hän käänsi mustangin tiukasti ympäri, mutta Nack-yal ei näyttänyt siitä paljonkaan välittävän.

Koska he nyt kulkivat suoraan rotkoa ylöspäin, Joe Lake jättäytyi jäljemmäksi ratsastaakseen Sheffordin vieressä. Mormoni käyttäytyi ystävällisesti ja miellyttävästi.

"Tuolla on antilooppilauma", hän sanoi viitaten muutamaan kapeaan sivurotkoon.

Shefford katsoi sinnepäin ja huomasi siellä muutamia pieniä, ruskeita, pitkäkorvaisia ja aivan aasin näköisiä eläimiä, jotka katselivat kuormaston ohimenoa.

"Ovatko ne antilooppeja?" hän kysyi ihastuneena.

"Ovat varmasti", Joe vastasi vakavasti. "Laskeutukaa satulasta ja ampukaa niistä muudan. Teillä on pyssy satulanne tupessa."

Shefford oli jo huomannut, että hänelle oli annettu ase tänä aamuna, ja hän oli miettinytkin sitä seikkaa koko ajan. Eläimet olivat todellakin antilooppien näköisiä. Hän oli nähnyt muutamia sellaisia vaikka tietystikin kaukana niiden tavallisista villeistä olinpaikoista, ja hän tunsi kiihtyvänsä jo kuin metsästäjä. Laskeuduttuaan maahan hän veti pyssyn tupesta ja läksi hiipimään solaa kohti.

"Kuulkaahan nyt, minne olette menossa pyssyinenne?" Withers huusi. "Siellä on pieni lauma aaseja... Joe laskee leikkiä vanhaan tapaansa. Shefford, varokaa, ettei Joe saa vetää teitä nenästä."

Shefford palasi melko nolona mustanginsa luo, pisti pyssyn takaisin tuppeen ja katsoi sitten tarkkaavaisesti jyrkänteellä olevia eläimiä. Ne muistuttivat kyllä antilooppeja, mutta katsoessaan tarkemmin hän huomasi ne sittenkin aaseiksi.

"Koira vieköön! Luulin niitä varmasti antiloopeiksi!" Joe huudahti. Hän näytti hyvin vakavalta ja viattomalta. Shefford ei oikein tiennyt miten hänen pitäisi suhtautua tähän leikilliseen mormoniin, mutta hän päätti olla varuillaan vastaisuudessa.

Nas Ta Bega opasti sitten kuormaston rotkon vasenta seinämää kohti aikoen nähtävästi kiivetä sille. Shefford ei voinut huomata mitään tietä ja seinämä näytti hänestä jyrkältä ja luoksepääsemättömältä. Mutta kun he lähestyivät kallioseinää, hän näki kapean kuoppaisen tien kiemurtelevan sileiden kallioiden, rapautuneiden lohkareiden ja halkeamien yli jyrkän rinteen laelle.

"Hajautukaa nyt ja olkaa varovaisia!" Withers huusi.

Molempien neuvojen tarpeellisuus selveni pian Sheffordille. Aasien kiivetessä irtautui kiviä, jotka vyöryessään olivat suureksi vaaraksi alempana oleville. Shefford laskeutui satulasta taluttamaan Nack-yalia ja kiivetessään hän työnsi syrjään monta vierivää kiveä. Intiaani ja aasit kiipesivät tasaisesti punaisen muulin johdolla, mutta mustangit olivat vastahakoisempia. Joen arka raudikko oli houkuteltava jyrkänteelle, Nack-yal pysähtyi paikoilleen jokaisessa vaikeammassa paikassa ja Dynamiten jalat luiskahtivat eräällä sileällä kalliolla ja se liukui neljäkymmentä jalkaa alemmaksi. Withers ja Lake kiskoivat suopungeillaan tamman pois vaarallisesta paikasta. Shefford tullen viimeisenä näki koko tapauksen ja kiihoittui, mutta kiipeämisen aiheuttama riemu turmeltui, kun hän näki verta ja karvoja kivillä. Nousu oli mutkainen, jyrkkä ja pitkä, ja päästyään rinteen laelle hän oli iloinen saadessaan levähtää. Hän oikein huohotti kauhusta katsoessaan taakseen ja nähdessään, millaisen jyrkänteen laelle hän oli ponnistautunut. Viheriä ja tasainen rotkon pohja oli tuhannen jalan päässä alhaalla ja villit aasit, jotka olivat seuranneet heidän jälkiään, olivat kuin kaniineja.

Hän nousi satulaan hetkisen kuluttua ratsastaen leveälle sileälle tielle, joka näytti vievän erääseen seetrimetsään. Aukeilla paikoilla kasvoi harmaita salviapensaita. Ilma oli kylmä, raitis ja sulotuoksuinen. Hän näki Laken ja Withersin keikkuvan eteenpäin tasaista vauhtia vuorotellen tien kummallakin puolella. Joskus hän näki intiaaninkin ja hänen kirkkaanpunaisen satulahuopansa seetrien välistä.

Seutu oli hyvin tasaista eikä Shefford voinut nähdä muita kuin seetrejä ja salviapensaita, sieltä täältä esiin pistäviä kallionlohkareita ja kiemurtelevaa tietä. Satakielet lauloivat kaikkialla. Shefford tunsi olevansa omituisesti iloissaan ja tunnit kuluivat kuin siivillä. Nack-yal koetti vieläkin kääntyä vasemmalle, kiiruhtaen kulkuaan niin paljon kuin suinkin. Se oli innokas, rauhaton ja tyytymätön.

Keskipäivällä kuormasto laskeutui muutamaan syvään kuiluun, jossa kasvoi runsaasti seetrejä ja salviaa. Siellä oli runsaasti ruohoa ja varjoa, mutta ei vettä. Shefford hämmästyi senvuoksi nähdessään, että kaikki kuormat oli purettu, lukuunottamatta Dynamiten kantamaa huopapeitekääryä.

Miehet sytyttivät nuotion ja alkoivat keittää päivällistä. Shefford istuutui väsyneenä ja kuumissaan varjoisaan paikkaan katselemaan muiden hommia. Hän oli tullut hyvin tarkkaavaiseksi. Hän oli melkein unhottanut Fay Larkinin, hän oli unhottanut huolensa ja nykyisyys tuntui hänestä niin suloiselta ja yltäkylläiseltä, ettei hän kaivannut mitään. Äkkiä hänen korviinsa kantautui kovaa kavioiden kapsetta ja kun hän katsoi ylemmäksi kuiluun, hän näki sieltä laskeutuvan kaksiosaisen lauman vuohia ja lampaita. Piakkoin tuli muudan intiaanipaimenkin näkyviin ratsastaen hienolla mustangilla. Kermanvärinen varsa hyppeli sen takana ja hetkisen kuluttua tuli pörröinen koirakin näkyviin. Päästyään leiriin intiaani laskeutui satulasta ja hänen laumansa hajosi kahtia mustaksi ja valkoiseksi jonoksi, jotka sivuuttivat leirin. Koira seurasi niitä. Withers ja Joe tervehtivät intiaania, jota Joe sanoi Navvyksi, eikä Sheffordkaan vitkastellut seuratessaan heidän esimerkkiään. Silloin Nas Ta Bega palasi leiriin jostakin ja rupesi keskustelemaan intiaanin kanssa. Ruoan valmistuttua he istuutuivat kaikki tervavaatteen viereen. Paimen ei sitonut hevostaan mihinkään kiinni.

Shefford huomasi Nack-yalin äkkiä tulevan leiriin ja käyttäytyvän hyvin omituisesti. Intiaanin mustangi ja kermanvärinen varsa vetivät sitä nähtävästi puoleensa. Nack-yal kierteli joka tapauksessa ympäriinsä, heitteli päätään, hirnui hiljaa hermostuneesti ja näytti omituisen innostuneelta ja villiltä. Shefford hämmästyi ensin ja tuli sitten uteliaaksi. Nack-yal tuli liian lähelle varsan emää, joka potkaisi sitä kylkiluihin niin että kumahti. Nack-yal hirnui surullisesti ja peräytyi pysähtyen vähän matkan päähän masentuneena kuin kaikki sen innostus ja tulisuus olisi haihtunut.

Nas Ta Bega viittasi mustangiin ja sanoi jotakin omalla kielellään. Silloin Withers sanoi jotakin vieraalle intiaanille ja sitten kuin he olivat vaihtaneet muutamia sanoja, kauppias kääntyi Sheffordin puoleen.

"Ostin Nack-yalin tältä intiaanilta kolme vuotta sitten. Tuo tamma on Nack-yalin emä. Se on syntynyt täällä etelässä. Senvuoksi se aina koettaakin kääntyä vasemmalle tiestä. Se halusi lähteä kotiin. Juuri äsken se tunsi emänsä, joka ei siedä sitä enää, vaan rankaisi sitä potkaisemalla. Sillä on varsa nyt eikä se nähtävästi tunnekaan enää Nack-yalia, jonka sydän näyttää aivan murtuneen."

Kauppias nauroi ja Joe sanoi: "Sitä ei voida arvatakaan, mitä nämä kirotut mustangit voivat tehdä." Shefford oli pahoillaan Nack-yalin vuoksi ja kun hetki koitti, jolloin hänen jälleen piti satuloida se, se oli paljon mukautuvaisempi kuin milloinkaan ennen. Nack-yal seisoi pää riipuksissa masentuneena.

Shefford oli ensimmäinen, joka läksi ratsastamaan kuilua ylös ja päästyään vihdoin huipulle hän pysähtyi katsomaan hämmästyneenä ja hurmaantuneena. Vyöryvä loppumaton tasanko alkoi laskeutua hänen edessään johtaen hänen katseensa muutamaan kaukaiseen pyöreähuippuiseen vuoreen. Oikealla punainen rotko raotti pykälöityjä leukojaan ja kaukana pohjoisessa kohosi kiemurtelevien harjanteiden, kallioiden ja kupoolien muodostama omituinen kuoppainen meri.

Nas Ta Bega saapui silloin hänen luokseen taluttaen kuormajuhtia.

"Bi Nai, tuolla on Na-tsis-an", hän sanoi viitaten vuoreen. "Navajojen vuoria. Ja tuolla pohjoisessa ovat rotkot."

Shefford seurasi intiaania alemmas laaksoon, jolloin laaja, viheriä ja punainen erämaa katosi pian hänen näkyvistään. Nas Ta Bega kääntyi muutamalle sivupolulle, ratsasti rotkon pohjalle ja kiipesi sen toista laitaa ylös. Shefford näki silloin tällöin vilahdukselta vuoren mustan huipun, mutta enimmäkseen tämän uuden seudun kaukaiset kohdat pysyivät piilossa. He kulkivat monen tien poikki ja kiipeilivät ylös ja alas monen matalan rotkon seinämiä. Villit mustangilaumat hirnuivat heille katsellessaan heitä vuorten harjanteilta ja kiitivät sitten tiehensä harjat ja hännät hulmuten tuulessa.

Withers ratsasti hetkisen kuluttua lähemmäksi pysähdyttäen kuormaston. Hän keskusteli hetkisen Nas Ta Began kanssa, jonka jälkeen intiaani käänsi hevosensa ja läksi ajamaan ravia takaisinpäin häviten pian näkyvistä seetrien väliin.

"Olen vähän huolissani", Withers selitti. "Joe luuli huomanneensa ratsastajia jäljillämme. Silmäni ovat huonot enkä voi nähdä kauaksi, mutta intiaani saa sen kyllä piakkoin selville. Valitsin juuri tämän kiertotien senvuoksi, että koetan aina eksyttää Shaddin jäljiltäni."

Tämä ilmoitus lisäsi vain matkan viehättäväisyyttä. Shefford voi tuskin uskoa totuutta, jonka hänen silmänsä ja korvansa toivat hänen tietoisuuteensa. Hän pujottelihe Withersin taakse ja ratsastaessaan laaksoon kuoppaista tietä hän auttoi mustangiaan niin paljon kuin suinkin. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että Nack-yal oli ollut aivan erilainen tuosta kohtauksesta asti, jolloin se oli tavannut emänsä solassa. Se ei yrittänytkään enää poiketa syrjään tieltä, vaan totteli kiltisti ohjaksia eikä se enää katsellut etäisyyteen jokaiselta harjanteelta. Shefford tunsi rupeavansa pitämään siitä.

Withers kääntyi satulassaan antaen mustanginsa itse hakea tiensä.

"Joskus toiste me kierrämme nämä vuoret, jolloin saatte katsella maailman hurmaavinta näköalaa", hän sanoi. "Parinsadan penikulman alalla on vain tuulen kuluttamia sileitä ja paljaita kallioita, joissa ei ole ainoatakaan suoraa viivaa – rotkoja, halkeamia ja siltoja, jotka muodostavat maailman ihmeellisimmän maan. Intiaanitkin ovat jättäneet sen tutkimatta. Heidän mielestään siellä kummittelee ja heidän jumalansa ovat kummallisia. Navajot metsästelevät kyllä vuorien tämänpuoleisilla rinteillä, mutta eivät kulje milloinkaan niiden yli. Pohjoiset rinteet on julistettu jonkinlaiseksi pyhäksi maaksi. Vaimoni on usein koettanut houkutella navajoja kertomaan hänelle Nonnezoshen salaisuuden. Nonnezoshe on sama kuin Sateenkaarensilta. Intiaanit kunnioittavat sitä, mutta vaimoni kertomuksista päättäen vain muutamat heistä ovat nähneet sen. Luulen, että sen näkeminen palkitsisi vaivat."

"Ehkä se on sama silta, josta Venters kertoi minulle ja joka hänen puheittensa mukaan kaareutuu Surprise Valleyn suun yli", Shefford sanoi.

"Se on hyvinkin mahdollista", kauppias vastasi. "Teillä on nyt mainio tilaisuus saada se selville. Nas Ta Bega on taitava opas. Turvautukaa häneen... Nyt alamme laskeutua tähän rotkoon ja laskeudummekin syvälle, siitä saatte olla aivan varma. Puolen tunnin kuluttua näette saaguliljoja, intiaanien väripensaita ja helakanpunaisia kaktuksia."

Iltapäivä oli melkein puolessa, kun kuormasto ja sen ajajat saapuivat piilossa olevaan mormonikylään. Nas Ta Bega ei ollut palannut takaisinpäin tekemältään vakoilumatkalta.

Kaikki Sheffordin tunteet olivat olleet liiaksi jännityksissä, mutta ne olivat synnyttäneet hänen mieleensä sellaisen innostuksen ja hyväksymisen, että hänestä tuntui tämän kylän asema hyvin lumoavalta. Kylä sijaitsi laaksossa muutaman rotkon pohjalla, joka oli niin pitkä, ettei hän nähnyt sen päätä, ja arviolta noin puolen penikulman levyinen. Ilma oli tyyni ja kuuma, ja tuntemattomat kukat olivat kyllästyttäneet sen suloisella tuoksullaan. Pienten puu- ja kivitalojen ympärillä kasvoi pinjoja ja seetrejä, ja rotkon rinteillä oli terävälatvaisia tummanviheriöitä kuusia. Jyrkät seinämät olivat kummallisia muodoltaan ja väriltään. Ne eivät olleet niin erittäin korkeat, mutta ne aaltoilivat kuin meren pitkät sileät mainingit. Niiden pinnassa ei ollut neliöjalan laajuistakaan rosoista paikkaa ja kaikki tummemmat pitkät käyrät viivat, jotka tekivät sen punaisen pinnan raitaiseksi, seurasivat rinteen pyöreätä muotoa huipulle asti. Kaukana ylempänä oli uhkaavilta näyttäviä suuria kallioita ja huippuja, ja niiden välistä vielä korkeammalta siinsivät mäntyjä kasvavat navajojen vuoret suojaisissa paikoissa olevine lumitäplineen ja kimaltelevine virtoineen, jotka kaunistivat vuorten kylkiä kuin hopealangat.

Shefford huomasi kaiken tämän tullessaan laaksoon muutaman vuoren seinämän muodostaman pyöreän nurkan takaa. Tultuaan lähemmäksi hän kuuli ja näki lapsilauman, joka nähtyään kutsumattomat vieraat, hajosi kuin pelästynyt viiriäisparvi. Maassa kasvoi pitkää harmaata ruohoa ja sen välissä siellä täällä oli leveitä sileitä polkuja. Laakson keskitse virtasi nopeasti kohiseva puro, jonka rannoilla kasvoi runsaasti kukkia.

Withers opasti heidät laakson toiselle laidalle seinämän viereen, jossa muudan seetrimetsikkö ja kallioiden välistä esille pulppuava tummavetinen lähde keltaisine punaisia kukkia kasvavine sammalreunoineen muodostivat kauniin leiripaikan. Siellä irroitettiin satulat mustangien selästä ja ne päästettiin laitumelle sitomatta niiden jalkoja, sillä oli melkein mahdotonta ajatellakaan, että ne poistuisivat tällaiselta paikalta. Muutamat aaseista saivat pitää kuormansa ja Withers läksi ajamaan niitä kylään.

"Kylläpä täällä on kaunista!" Joe sanoi kuivaten hikisiä kasvojaan. "En haluaisi poistua täältä milloinkaan enää. Minusta tuntuu niin suloiselta heittäytyä pitkälleni tuohon sammalikkoon... Maistakaahan tämän lähteen vettä."

Shefford totteli vitkastelematta. Hänen mielestään vesi oli kylmää ja makeaa, ja hän näytti tuntevankin sen koko ruumiissaan. Sitten hän istuutui sen sammaleiselle reunalle vastaamatta Joelle mitään, sillä todellisuudessa hän oli kokonaan vaipunut katselemaan ja tuntemaan. Hän makasi siinä paikoillaan kauan aikaa vielä senkin jälkeen kun Joe oli poistunut kylään. Veden kohina, mehiläisten surina, tuntemattomien lintujen laulu, suloinen lämmin ilma ja laakson uneksiva kesäinen tunnelma lisäsivät vain unisuutta Sheffordin väsyneeseen raukeuteen ja hän nukkui. Kun hän heräsi, Nas Ta Bega istui hänen läheisyydessään ja Joe puuhaili ahkerasti nuotion vieressä.

"Halloo, Nas Ta Bega!" Shefford sanoi. "Seurasiko jälkiämme kukaan?"

Navajo nyökkäsi.

Joe kohotti päätään sanoen lyhyesti ja tiukasti: "Shadd."

"Shaddko?" Shefford huudahti muistaen yöllisen vieraansa pahansuovat tummat kasvot. "Joe, onko hänellä jotakin vakavaa mielessä, kun hän seuraa meitä näin?"

"En voi oikein sanoa, miten vakavaa se on, mutta olen suunniltani pelosta", Lake vastasi. "Hän miehineen pysähdyttää meidät jossakin ollessamme kotimatkalla."

Shefford katseli Joeen miettiväisesti ja epäillen, sillä Joen sanat eivät sopineet ollenkaan yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

"Kuulkaahan, toveri, osaatteko ampua?" Joe kysyi.

"Kyllä. Olen taitava pilkkaanampuja."

Mormoni nyökäytti tyytyväisenä päätään. "No silloinhan on kaikki hyvin. Nuo lainsuojattomat ovat huonoja luodikolla ampujia, kuten minäkin. Mutta minä osaan käsitellä kuudestilaukeavaa. Shadd saa hikoilla, jos hän vain rupeaa ajamaan meitä takaa."

Withers palasi ajaen aaseja edellään, joiden kuormat oli purettu satulaa myöten. Pari harmaapartaista miestä seurasi häntä. Toinen niistä oli hyvin vanha ja kunnianarvoisa ja nojautui kävellessään keppiin. Toisella oli hyvin surulliset kasvot ja lempeät siniset silmät. Shefford huomasi Laken käyttäytyvän hyvin kunnioittavasti. Withers ilmaisi esitellessään vain mormonien nimet, Smithin ja Hennigerin. He tervehtivät Sheffordia sydämellisesti ja ystävällisesti. Hetkisen kuluttua ilmestyi joukkoon kolmaskin vähän nuorempi, roteva, hyväntahtoisen näköinen punakka mies. Kun hän puristi Sheffordin kättä, hänen ystävällisiä aikeitaan ei voitu epäilläkään. Hänen nimensä oli Beal. Miehet seisoivat nuotion vieressä vähän aikaa iloiten nähtävästi vieraiden tulosta ja kuulemistaan uutisista. Vihdoin he poistuivat ottaen Joen mukaansa. Withers rupesi nyt jatkamaan aterian valmistusta, jonka Joen oli ollut pakko heittää kesken.

"Kuulkaahan nyt, Shefford", hän sanoi hetkisen kuluttua ollessaan polvillaan nuotion ääressä. "Sanoin heille suoraan, että olette ollut pakanapappi, lisäsin senkin, että olette luopunut uskostanne. Se vaikutti heihin ja teidät on otettu hyvin vastaan. Aion kertoa heille saman Stonebridgessäkin. Pääsette heti heidän suosioonsa. En tietystikään toivo, että he tekisivät teistä mormonin, mutta he tulevat koettamaan sitä kaikissa tapauksissa. Teidän pitää vain olla rehellinen ja ystävällinen koko sen ajan, joka teiltä menee Fay Larkinin etsimiseen. Huomenna tutustutte muutamiin naisiin. He ovat aivan vaarattomia, mutta hulluja uutisten perään, kuten kaikki muutkin naiset. Ajatelkaa vain, millaista heidän elämänsä on täällä vuorten välissä sijaitsevassa piilopaikassaan."

"Withers, olen äärettömästi utelias ja kiihtynytkin", Shefford vastasi. "Viivymmekö täällä kauankin?"

"Olen täällä vain pari päivää ja lähden sitten Stonebridgeen Joen kanssa. Hän palaa tänne ja sitten kun te molemmat haluatte lähteä ja jos Nas Ta Bega luulee sen voivan tapahtua vaaratta, teidän pitää ratsastaa erääseen intiaanileiriin ja tuoda sieltä minulle nahkoja ja huopapeitteitä. Poikaseni, saatte käyttää omiin tarkoituksiinne niin paljon aikaa kuin vain haluatte, ja toivotan teille sydämestäni onnea. Täällä oleskelee hyvin mielellään. Ollessani täällä tulen aina hentomieliseksi. Ehkä se on naisten syy. Heidän joukossaan on hyvin kauniitakin, varsinkin muudan, jota he sanovat Saaguliljaksi. Minulle on sanottu, että hänen ristimänimensä on Mary. Hänen sukunimeään en tiedä. Hän on suloinen. Uskallan lyödä vetoa, että unhotatte Fay Larkinin heti nähtyänne hänet. Olkaa vain varovainen. Suosituksenne päästäksenne tänne olivat hyvin omituiset, niin sanoakseni, sillä olettehan vain apulaiseni ja sellainen mies, jolla ei ole minkäänlaista uskontoa. Teihin ei tulla ainoastaan luottamaan täydellisesti, vaan nämä yksinäiset naiset lausuvat teidät vielä tervetulleeksikin. Olkaa senvuoksi hyvin varovainen. Muistakaa salainen luuloni, että he ovat salattuja vaimoja, ja otaksumiseni, että heidän miehensä vierailevat heidän luonaan silloin tällöin öisin. En tiedä sitä varmaan, mutta luulen niin. Eikä teidän otaksuta voivan uneksiakaan sellaisesta."

"Kuinka monta miestä kylässä on?" Shefford kysyi.

"Kolme. Tutustuitte heihin äsken."

"Ovatko hekin naimisissa?" Shefford kysyi uteliaana.

"Naimisissako? Kyllä luullakseni, mutta heillä ei ole kenelläkään tietääkseni useampaa kuin yksi vaimo. En tunne muita naimattomia mormoneja kuin Joe Laken."

"Eikö tähän kylään tule milloinkaan muita miehiä, joitakin vieraita paimenia ja lainsuojattomia?"

"Ei muita kuin intiaaneja, sillä salaisuus näyttää säilyneen niin hyvin", kauppias vastasi vakavasti. "Mutta kaikki tulee vielä kerran ilmi. Olen sanonut sen heille monta kertaa Stonebridgessä. Mutta mormonit eivät ole tietääkseenkään siitä, ennenkuin se tapahtuu."

"Mitä silloin tapahtuu, kun asiaankuulumattomat saavat tämän tietää ja ratsastavat tänne?"

"Silloin syntyy vaikeuksia ja tapahtuu luultavasti muutamia murhiakin. Mormoninaiset ovat ehdottomasti kunnollisia, mutta he ovat ihmisiä hekin ja kaipaavat vaihtelua. Ja se on mielestäni hyvin kummallista, että miesmormonit ovat hirveän mustasukkaisia. Niin, jos muutamat Durangon paimenet ratsastaisivat tänne, siitä syntyisi yksinkertaisesti helvetti. Mutta sinne on pitkä matka ja ehkä tämä kylä onkin silloin jo autio, kun uutiset tästä saapuvat Coloradoon. Vaarallisempaa on, jos Shadd miehineen sattuu tulemaan tänne. Shadd on sekarotuinen piute. Hän tietää varmasti tämän paikan ja hänellä on muutamia valkoisia lainsuojattomia miestensä joukossa... No, ruvetaan nyt syömään. Ruoka on valmista ja olen liian nälkäinen voidakseni puhua."

Myöhemmin kun varjot alkoivat laskeutua laaksoon ja laskevan auringon hehku kultasi ilmavia huippuja, Withers poistui leiristä saadakseen selville, minne laitumelle päästetyt mustangit olivat kulkeneet. Shefford asteli sen ajan seetrien varjossa. Sagin valot ja varjot olivat ensimmäisenä yönä kiihoittaneet hänet innostuneeseen valppauteen, mutta täällä olivat samat ilmiöt niin kauniit ja omituiset, että hän aivan hurmaantui. Hän oli todellakin näkevinään, miten kultaiset leveät vasamat ja purppuraiset varjot liukuivat huipuilta alas laaksoon. Vuorten rinteillä oli vielä päivä, mutta laaksossa vallitsi jo yö. Nopeasti muuttuvat värit muodostivat kuin sateenkaaren.

Hänen kävellessään siinä edestakaisin useita naisia tuli lähteelle täyttämään sankojaan. He olivat käärineet päänsä vaippoihin tahi hilkkoihin ja heidän pukunsa näyttivät synkiltä, mutta siitäkin huolimatta he näyttivät nuorilta ja miellyttäviltä. Nähtyään Sheffordin he katsoivat häneen uteliaasti ja poistuivat sitten paljon käytettyä polkua pitkin puhumatta mitään. Hetkisen kuluttua näkyi polulla vieläkin nainen, joku ohuempaan pukuun pukeutunut tyttö. Hän oli kauniskasvuinen ja hänen kävelynsä oli niin joustavaa ja miellyttävää kuin intiaanitytön, Glen Naspan, jonka Shefford tunsi. Hänen päässään oleva hilkka oli kuin auringonhattu ja se peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänellä oli sanko kädessään. Kun hän saapui lähteelle ja laskeutui sinne johtavat muutamat kiviaskelmat, Shefford huomasi, ettei hänellä ollutkaan kenkiä. Kun hän ponnistautui nostamaan sankoaan, hänen paljas jalkansa painautui lujasti sammaleiseen kiveen. Jalka oli voimakas, jäntevä ja kaunis ilmaisten nuoruutta. Shefford oli jo mielestään tarpeeksi utelias, mutta hänessä heräävä taiteilijan vaisto kiihoitti häntä vielä enemmän. Tyttö laahasi täysinäistä sankoa eikä tahtonut mitenkään jaksaa nostaa sitä aukosta. Silloin Shefford meni lähemmäksi ottaen sangon sangan hänen kädestään.

"Sallikaa minun auttaa", hän sanoi nostaen sangon. "Se on todellakin melko raskas."

"Ah, kiitoksia", tyttö sanoi kohottamatta päätään. Hänen äänessään oli omituisen nuori ja suloinen sävy. Shefford ei ollut milloinkaan kuullut sellaista ääntä. Tyttö läksi kävelemään polkua kylään päin ja Shefford käveli hänen rinnallaan. Hän tunsi olevansa hämmästynyt ja uteliaampi kuin milloinkaan ennen; hän halusi sanoa jotakin ja kääntyä katsomaan tyttöä, mutta hän käveli noin kahdentoista askeleen päässä tytön edellä eikä toteuttanut aiettaan.

"Jaksatteko todellakin kantaa tämän raskaan sangon?" hän kysyi vihdoin. "Minunkin käsivarteni puutuu tässä hommassa."

"Kahdesti joka päivä, aamuisin ja iltaisin", tyttö vastasi. "Olen melko voimakas."

Shefford vilkaisi nyt tyttöön syrjäsilmällä ja huomattuaan tytön kasvojen olevan hilkan peitossa hän voi ruveta tarkastelemaan tyttöä lähemmin. Tyttö oli letittänyt hiuksensa pitkäksi palmikoksi, joka kimalteli hämärässä kuin tumma kulta. Nyt hän tuli aivan Sheffordin viereen. Häntä lähinnä oleva hiha oli kääritty kyynärpäähän asti paljastaen hienon pyöreän käsivarren. Hänen kätensä oli ruskea, voimakas ja niin kaunismuotoinen kuin hänen jalkansakin. Käsi oli varmasti työn kehittämä. Hänen rintansa oli täyteläinen, mutta hänen vartalonsa oli solakka, ja hän käveli niin joustavasti, että Shefford ihaili ja ihmetteli sitä.

He sivuuttivat monta pientä kivi- ja puutaloa, jolloin naiset tervehtivät heitä heidän kulkiessaan ohi ja lapset tirkistelivät ovilta ujostellen heitä. Shefford koetti ajatella sopivaa puheenaihetta, mutta huomatessaan epäonnistuvansa siinä hän päätti kaikissa tapauksissa katsoa hilkan alle ennen poistumistaan.

"Kävelette niin vaikeasti", tyttö sanoi huolestuneesti. "Antakaa minun kantaa sankoa nyt, olkaa niin hyvä. Kotini on jo hyvin lähellä."

"Vaikeastiko? Ehkä hieman", Shefford vastasi. "Matka kysyi kovasti voimiani. Mutta kannan sangon kotiinne kaikesta huolimatta."

He jatkoivat matkaansa pinjojen juuritse vievää polkua muutamaan pieneen rakennukseen, joka oli muuten samanlainen kuin muutkin, paitsi että sen edustalla oli kivinen kuisti. Shefford tunsi tuoksuvaa savunhajua ja huomasikin savupatsaan kohoavan matalasta leveästä kivipiipusta. Sitten hän laski sangon portaille.

"Kiitoksia, herra Shefford", tyttö sanoi.

"Mistä tiedätte nimeni?"

"Withers ilmoitti sen lähimmälle naapurilleni ja hän sanoi sen. minulle."

"Ymmärrän. Entä teidän –?"

Shefford ei poistunut eikä tyttökään vastannut. Kun tyttö nousi portaille ja kääntyi, Shefford voi katsoa hilkan alle. Mutta kasvot olivatkin varjossa ja senvuoksi Shefford ei voinutkaan hillitä mielijohdettaan, vaan astui askeleen lähemmäksi. Tummat, vakavat ja surulliset silmät katsoivat häneen ja hänestä tuntui aivan siltä kuin hän ei voisi milloinkaan kääntää katsettaan niistä. Hän ei näyttänyt huomaavankaan kasvoista muuta, vaikka hän tunsikin, että ne olivat kauniit. Silloin hilkka painui alemmaksi piilottaen häneltä nuo omituiset silmät ja kasvojen varjoisan synkän suloisuuden.

"Pyydän anteeksi", Shefford sanoi äkkiä peräytyen. "Käyttäydyin raa'asti... Withers kertoi minulle eräästä tytöstä, jota hän sanoi jonka hän sanoi muistuttavan saaguliljaa. Olin senvuoksi niin utelias. Arvailin juuri, oletteko –"

Hän epäröi huomatessaan, miten tyhmästi hän puhui. Tyttö seisoi hetkisen paikoillaan katsellen ehkä häneen, mutta hän ei ollut olenkaan varma siitä, koska kasvot olivat hilkan peitossa.

"Ne nimittävät minua niin", tyttö sanoi, "mutta oikea nimeni on Mary."

"Mary – mitä?" Shefford kysyi.

"Vain Mary", tyttö vastasi vilpittömästi. "Hyvää yötä."

Shefford vaikeni voimatta sanoa, miksi. Tyttö tarttui sangon sankaan ja meni sisälle pimeään taloon. Sheffordkin kiiruhti pois lisääntyvässä pimeydessä.

VI.

PIILOSSA OLEVASSA LAAKSOSSA.

Shefford oli tuskin nähnyt hänen kasvojaan, mutta hän kiinnitti enemmän Sheffordin mieltä kuin kukaan nainen milloinkaan ennen. Hän mietiskeli palatessaan leiriin olleensa niin kauan jännityksissä ja kiihoittuneensa liiaksi tästä uudesta seikkailurikkaasta elämästä, että sitä ehkä, kun siihen vielä liittyi lisäksi tämän kylän salaperäisyys, voitiin syyttää tästä mielentilasta, joka ei voinut olla pysyväistä.

Hän kääntelehti huopapeitteissään pehmeällä sammalvuoteellaan katsellen tähtiä pinjain neulasmaisen päärmeen läpi. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta nukkua. Korkealle kohoavat huiput rikkoivat taivaan sinen ja niiden takaa kohosivat uhkaavat tummat ja varjoisat vuoret. Niiden jylhässä läheisyydessä oli jotakin kylmää, ankaraa ja majesteetillista, ja ne herättivät hänessä sellaisen tunteen kuin hän olisi yksinään, vaikka hän ei ollutkaan. Hän kohottautui sen verran, että näki Withersin ja Nas Ta Began liikkumattomat ruumiit tähtien valossa. He makasivat siinä selällään ja heidän hidas ja syvä hengityksensä ilmaisi heidän olevan hyvin väsyneitä. Jonkun mustangin kello kalkatti kauempana laaksossa herättäen matalan ja omituisen kaiun, joka kimmahteli seinästä seinään. Kun se lakkasi kuulumasta, seurasi sellainen hiljaisuus, joka oli hiljaisempaa kuin mikään hänen ennen tuntemansa, mutta sitten hän vähitellen rupesi erottamaan puron hiljaisen kohinan, kun se kantautui hänen korviinsa. Se olikin ainoa ääni, sillä ei kuulunut tuulen henkäystäkään, ei ainoakaan koira haukkunut, arosudet eivät ulvoneet eikä kylästäkään kuulunut hiiren hiiskaustakaan.

Hän koetti nukkua, mutta ajattelikin vain tyttöä, jota sanottiin Saaguliljaksi. Hän muisteli heidän tapaamisensa jokaista erityiskohtaa voimatta unhottaa heidän kävelyään tytön kotiin. Tytön nopeat joustavat askeleet, hänen miellyttävä asentonsa ja suloinen vartalonsa, hänen pitkä palmikkonsa, joka oli kimallellut hämärässä kuin tumma kulta, hänen kaunis paljas jalkansa ja hänen voimakas pyöreä käsivartensa olivat painuneet elävästi hänen mieleensä ja niitä hän nyt muisteli. Mutta tytön kasvoista ei ollut jäänyt hänen mieleensä muuta kuin niiden synkkä ahdistava sulo, jota hänen oli yhä vaikeampi muistaa. Hänen äänensä sävy ja mitä hän oli sanonut – kuinka toinen olikaan hurmannut hänet ja kuinka toinen olikaan pitänyt häntä pilkkanaan! Hän tunsi kiintyneensä kaikkein enimmän tytön ääneen. Siinä oli ollut jotakin muutakin kuin sen sointu – mitä, hän ei osannut sanoa – surua, syvyyttä, jotakin samanlaista kuin Nas Ta Begankin äänessä – kauneutta, joka johtui siitä, että sitä oli niin vähän käytetty. Mutta tämähän tuntui aivan luonnottomalta. Miksi hän kuvittelikaan hänen äänensä sellaiseksi, jota ei oltu käytetty niin vapaasti kuin muiden naisten ääntä? Tyttö oli mormoni ja oli hyvin luultavaa, jopa varmaakin, että hän oli salainen vaimokin. Hänen mielenkiintonsakin oli luonnotonta ja hän koetti karkoittaa sen mielestään tahi ainakin luulotella, että hän olisi ehkä tuntenut aivan samaa jonkun muunkin tämän piilossa olevan kylän naisen seurassa.

Mutta Sheffordin ymmärrys ja hänen terve järkensä, jotka alkoivat työskennellä hänen täydellisesti herättyään selittäen hänelle tilanteen täydellisesti, eivät voineet vaikuttaa hänen syvempiin, mystillisempiin eivätkä hänen alkuperäisiin tunteihinsa. Hän näki totuuden ja tunsi jotakin muutakin, jota hän ei voinut kuvailla. Hän ei tahtonut olla mikään tyhmeliini, mutta tällainen unelmoiminenhan oli aivan vaaratonta. Ja niin kieltämättä, ettei sitä voitu epäilläkään, unelma ja romantiikka, jotka olivat houkutelleet hänet erämaahan, olivat täällä uhkaamassa häntä kuin korkeiden huippujen varjot. Hänen sydämensä paisui mielenliikutuksesta hänen ajatellessaan, että menneisyyden synkät ja yhtämittaiset epätoivot olivat haihtuneet. Senvuoksi hän syleilikin jokaista puoleensa vetävää esinettä, joiden avulla hän voi unhottaa, ajatella ja tuntea. Jokin ymmärrrystäkin voimakkaampi vaisto kiihoitti häntä kulkemaan eteenpäin.

Joen jyrisevä ääni herätti hänet seuraavana aamuna ja hän tunsi noustessaan kummallista nautintoa. Milloin ja missä hän elämänsä kuluessa oli herännytkään näin kauniissa paikassa? Hän melkein ymmärsi, miksi Venters ja Bess olivat olleet niin alakuloisia muistellessaan Surprise Valleyta. Aamu oli kirkas, kylmä ja suloinen; tummat huiput näyttivät pehmeiltä ruusunpunaisten pilvien keskellä ja suuret kullanväriset sädekimput tunkeutuivat purppuraisten varjojen keskelle. Satakielet lauloivat. Hänen ruumiinsa oli hellä ja väsynyt hänen tottumattomuudestaan matkoihin, mutta hänen sydämensä oli täysi ja onnellinen. Hänen ajatuksensa halusivat liitää ja hän tiesi jonkun odottavankin niitä täällä kohdatakseen ne. Intiaani, kauppias ja mormoni tuntuivat hänestä paljon arvokkaammilta tänä aamuna. Hän oli kasvanut vähän edellisenä iltana. Nas Ta Began syvä Bi Nai kaikui hänen korvissaan ja Withersin ja Joen hymyileminen oli kuin tervehtimistä. Hänellä oli ystäviä ja työtä, ja täällä hän saisi elää rikasta, kummallista ja uhrautuvaa elämää. Hänen mustanginsakin, Nack-yal, näytti hänestä nyt erilaiselta. Se tuli hänen mukaansa vastustelematta näyttämättä ollenkaan villiltä; sen silmissä oli ystävällinen ilme ja Shefford rupesi pitämään siitä yhä enemmän.

"Olisikohan siinä minullekin jotakin sopivaa työtä?" Shefford kysyi tuntien olevansa valmis vaikka satoihin eri hommiin.

"Ei", kauppias vastasi nauraen työntäen Sheffordin syrjään. "Minulla ei ole minnekään kiirettä, sillä pidän tästä paikasta. Joe ei haluaisi poistua täältä milloinkaan. Tänään voitte puhutella naisia. Toimikaa niin, että he rupeavat pitämään teistä. Olen suositellut teitä jo. Melkein kaikki nämä naiset täällä ovat nuoria ja yksinäisiä. Puhukaa heille ja käyttäytykää niin, että he rupeavat kaipaamaan teitä. Sitten jonakin päivänä voitte uskaltaa niin paljon, että voitte ruveta kyselemään heiltä. Eilen illalla halusin kysyä vanhalta äiti Smithiltä, onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan Fay Larkin-nimisestä tytöstä, mutta ajateltuani tarkemmin asiaa en kysynytkään. Jos täällä tahi Stonebridgessä on sen niminen tyttö, saamme sen kyllä tietää, mutta jos juttuun liittyy jotakin salaperäistä, on parasta, että toimimme hitaasti. Mormonit ovat hirmuisen salaperäisiä ja mystillisiä, ja jokainen, joka vain nuuskii heidän asioitaan, joutuu vain vaikeuksiin. Neuvon teitä käyttäytymään niin miellyttävästi kuin suinkin odottaessanne asioiden kehittymistä."

Fay Larkin! Shefford oli unhottanut hänet yhden yön kuluessa. Miksi? Hän mietti asiaa ja silloin hänen vanha lumouksensa ja toivonsa palasi.

"Shefford, mitä luulette Nas Ta Began sanoneen minulle eilen illalla?" Withers kysyi hiljempää.

"En voi ruveta sitä arvailemaan", Shefford vastasi uteliaana.

"Istuimme nuotion ääressä ja näin teidän kävelevän seetrien varjossa. Näytitte niin miettiväiseltä. Teräväsilmäinen intiaani katseli teitä ja sanoi minulle navajon kielellä: 'Bi Nai on kadottanut Jumalansa ja hän on matkustanut kauaksi löytääkseen itselleen vaimon. Nas Ta Bega on hänen veljensä.'... Hän tarkoitti, että hän hakee teille sekä Jumalan että vaimon. En voi sanoa siitä mitään, mutta kohdelkaa intiaania kuin veljeä, jollainen hän luulee olevansa. Jo paljon ennen tutustumistani Nas Ta Begaan vaimollani oli tapana kertoa hänestä minulle. Hän on filosofi ja runoilija, ja hänessä asuu suoraan sanoen erämaan henki. Hänen kanssaan voidaan seurustella hänen itsensäkin vuoksi. Mutta muistakaa ennen muuta, että jos Fay Larkin on vielä tuolla laaksossa, navajo hakee hänet sieltä teille."

"Otan Nas Ta Began veljekseni ja olen ylpeä saamastani kunniasta", Shefford vastasi.

"Tahdon sanoa teille muutakin. Aiotteko uskoutua Joelle?"

"En ole ajatellut sitä vielä."

"Se voi olla hyväkin suunnitelma, mutta odottakaa, kunnes opitte tuntemaan toisenne paremmin. Hän on valmis taistelemaan puolestanne ja hän on jo ottanut huolenne omakseen. Teistä tuntuu varmaankin kummalliselta, kun ilmoitan, että Joe on syvästi uskonnollinen. Niin hän on, mutta hän tulee tuskin milloinkaan puhumaan teille sanaakaan uskonnosta... Nyt, Shefford, pitää teidän vain jatkaa. Olette päässyt jo tielle. Se on kyllä jyrkkä ja kuoppainen, mutta se tekee teistä miehen ja vie teidät varmasti jonnekin."

"Minua on kummallisesti onnistanut, vaikka olenkin menettänyt kaikki ystäväni. Withers, olen hyvin kiitollinen. Näytän sen teille vielä. Todistan teille, että –"

Withersin kohotettu käsi lopetti enemmät puheet ja Shefford totesi, että tämä erämaan kauppias oli karkeasta ulkomuodostaan huolimatta hyvin hienotunteinen. Nämä kovan työn ja villien seutujen kasvattamat miehet alkoivat Sheffordista tuntua arvokkaammilta kuin ennen.

He aloittivat päivänsä laiskasti. Miehet söivät vielä aamiaistaan, kun kylän naiset alkoivat tulla vuorotellen lähteelle. Joe Lake sanoi jokaiselle jotakin leikillistä. Ja naisten kulkiessa hänen sivuitseen polkua pitkin hän pysähtyi sen viereen keksi toisessa kädessään ja kupillinen kahvia toisessa ja kääntäen päänsä sivulle kuin huuhkaja hän sanoi: "Vannon hankkivani itselleni tuollaisen vaimon!"

Shefford näki ja kuuli, vaikka hän melkein tietämättään omituisesti innostuneena odotti erään valkoisiin pukeutuneen olennon ilmestymistä. Vihdoin hän näki ikävänsä esineen, saman tytön hilkkoineen ja nopeine askelineen. Hän säpsähti tahi häntä värisytti vähän ja sillä hetkellä kaikki sellainen hänen tunteissaan, joka voitiin selittää, oli jollakin tavoin sukua pahoittelulle.

Joe Lake vihelsi katsoessaan.

"En ole nähnyt häntä ennen milloinkaan", hän mumisi.

"Saaguliljahan sieltä tulee", Withers sanoi.

"Lähden varmasti kantamaan hänen sankoaan", Joe jatkoi.

"Joutuaksesi huonoihin väleihin kaikkien muiden lähteellä käyneiden naisten kanssa. Älä menettele niin tyhmästi, Joe", kauppias neuvoi.

"Mutta hänen sankonsa on paljon suurempi kuin muiden", Joe vastusti heikosti.

"Se on kyllä totta, mutta sinä kai tunnet mormonit. Jos hän olisi tullut tänne ensimmäisenä, siinä ei olisi mitään muistuttamista, mutta kun ei asia kerran ole niin, älä valitse häntä paremmin kuin muitakaan."

Joe jäi istumaan paikoilleen. Tyttö tuli lähteelle. Hilkan alta kuului hiljainen "Hyvää huomenta!" Siten hän täytti sankonsa ja läksi kotiinsa päin. Shefford huomasi hänen tällä kertaa pistäneen lipposet jalkoihinsa ja hän kantoi raskaan sangon helposti. Kun tyttö hävisi näkyvistä, hän tuli jälleen epämääräisesti ja selittämättömästi pahoilleen.

Joe Lake hengitti syvään. "Vannon hankkivani itselleni samanlaisen naisen", hän sanoi. Mutta hänen entinen leikillinen äänensä oli muuttunut ja hän näytti hyvin miettiväiseltä.

Withers vei Sheffordin aluksi koulurakennukseen. Se oli vähän muita rakennuksia suurempi ja siinä oli ainoastaan yksi huone, jossa oli monta ovea ja ikkunaa. Se oli aivan täynnä kaiken ikäisiä ja suuruisia lapsia, jotka istuivat karkeasti kyhättyjen lautapulpettien ääressä.

Siellä oli niitä ainakin viisikymmentä, tukevia ja terveitä punaposkisia poikia ja tyttöjä, joilla oli kaikilla kotitekoiset puvut yllään. Nuori opettajatar oli yhtä hämmästynyt kuin hänen oppilaansa olivat ujoja, ja vieraat poistuivat saamatta kuulla opetuksesta sanaakaan.

Withers vieraili sitten Smithin, Hennigerin ja Bealin ja heidän vaimojensa luona. Shefford huomasi tulevansa sydämellisesti vastaanotetuksi ja se vähä, minkä hän sanoi, näytti hänelle, miten tarkkaavaisesti häntä kuunneltaisiin, jos hän vain haluaisi puhua. Nämä ihmiset olivat vilpittömiä ja ystävällisiä eikä hän huomannut heissä mitään sellaista, jota hän olisi inhonnut. Miehet näyttivät lempeiltä ja tyyniltä ja, silloin kun he eivät puhuneet, ankarilta. Naisten levollisuus oli taasen enemmän pintapuolista ja hän tunsikin heidän syvällä piilevän kiihkeytensä. Erittäinkin monessa nuoressa naisessa, joihin hän tutustui näiden muutamien tuntien kuluessa, hän tunsi näiden tukahdutettujen intohimojen voiman. Tämä hämmästytti häntä, kuten sekin, että melkein jokainen heistä oli miellyttävä ja muutamat heistä olivat hyvin kauniitakin. He kiinnittivät hänen mieltänsä kokonaisuudessaan niin kovasti, ettei hän voinut yksilöittää ketään heistä. He erosivat kyllä yhtä paljon toisistaan näöltään ja luonteeltaan kuin kaikki toistenkin yhdyskuntaluokkien naiset, mutta Sheffordista tuntui kuin jokin yleinen erikoistava piirre olisi yhdistänyt heidät jokin omituinen ja hillitty ikävä jonkin perään, jota hän ei osannut selittää. Ikävöivätköhän he onnea? Mutta he näyttivät kieltämättä onnellisilta, paljon onnellisemmilta kuin sellaiset miljoonat naiset, jotka ajavat takaa harhakuvia. Olivatko nämä todellakin salaisia vaimoja, kuten Withers uskoi, ja oliko tämä luonnoton vaimous vastuunalainen heidän omituisesta kiihkeydestään. Shefford palasi joka tapauksessa leiriin sellainen vakaumus mielessään, että hän oli äkkiarvaamatta saanut tutustua merkilliseen tilanteeseen.

Hänelle oli ilmoitettu vain kolmen naisen sukunimet ja näiden naisten miehet olivat kylässä. Toisten nimet olivat Ruth, Rebecca, Joan – hän ei voinut muistaa niitä kaikkia. He olivat näiden kauniiden lapsien äitejä. Isät taasen tuntuivat hänen mielestään olevan epämääräisiä kuin myytit. Shefford oli sivistynyt pappi ja maailmanmies ja tunsi siis omalla tavallaan naiset. Mormonit voivat kyllä olla omituisia ja erilaisia, mutta oleellinen totuus oli nyt kerta kaikkiaan sellainen, että lasten äidit kaikkialla maailmassa ovat vaimoja. Vaimojen ja äitien välinen suhde on sellainen, että sen tuntee jokainen kenenkään selittämättä, ja hän päättelikin sen perusteella, että millainen ikinä näiden yksinäisten ja piilotettujen naisten asema sitten lieneekään, he tietävät olevansa vaimoja. Hän hankki siitä itselleen aivan varmat tiedot. Jos he olivat onnettomia, he eivät totisestikaan näyttäneet sitä, ja hänen mielessään syntyi kysymys, kuinka oikeudenmukainen sivistymättömien arvostelu mahtoikaan olla? Hän oli muodostanut mielipiteensä mormoneista enemmän lukujensa ja kuulemiensa juttujen kuin tietojensa perusteella. Hän halusi nyt arvostella ennakkoluulottomasti. Hän oli lukenut raakalaisheimojen totemismista ja yksivaimoisuudesta, ja nyt hän oli saanut sopivan tilaisuuden tutkia monivaimoisuuttakin. Laki oli sellainen, ettei kenelläkään miehellä saanut olla muuta kuin yksi vaimo. Mormonit rikkoivat sitä avoimesti ja pakanat salaisesti. Mormonit tunnustavat kaikki vaimonsa ja elättävät lapsensa, mutta pakanat tunnustavat vain yhden vaimon. Mormonit ovat kieltämättä väärässä, mutta eivätkö pakanat menettele vieläkin kehnommin?

Seuraavana päivänä Joe osoittautui hyvin vastahakoiseksi lähtemään Withersin kanssa Stonebridgeen.

"Joe, parasta on, että lähdet mukaani", kauppias sanoi kuivasti. "Olet luullakseni katsellut liian paljon Saaguliljaa."

Lake ei vastannut, mutta hänen synkät kasvonsa ilmaisivat selvästi Withersin olevan suunnilleen oikeassa. Withers ratsasti tiehensä sanottuaan muutamia sanoja jäähyväisiksi Sheffordille, ja vihdoin nousi Joekin synkkänä raudikkonsa selkään ja läksi ajamaan ravia laakson päätä kohti. Koska Nas Ta Begakin oli ratsastanut jonnekin intiaanien luokse, ei leiriin jäänyt muita kuin Shefford.

Hän meni kylään ottaen siellä halukkaasti osaa kaikenlaisiin töihin. Hän houkutteli lapset ystävikseen ja puhui naisille kurkkunsa käheäksi. Heidän tietämättömyytensä maailmasta kannusti häntä eikä hänellä milloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin tarkkaavaista kuulijakuntaa. Ja koska hän hillitsi uteliaisuutensa eikä tehnyt sopimattomia kysymyksiä, naisten pidättäväisyys haihtui vähitellen ja illalla hän oli heidän kanssaan sellaisissa väleissä kuin Withers oli ennustanutkin.

Useampien samanlaisten päivien kuluttua olisi näiden naisten ystävällisyydestä ja mielenkiinnosta voitu päättää, että hän oli ehkä asunut kauankin heidän joukossaan. Hänellä oli järkeä, kaunopuheisuutta ja tietoja, joita muille vapaasti jakaessaan hän ei käyttäytynyt ollenkaan itsekkäästi. Hän piti näistä naisista ja iloitsi nähdessään heidän kasvojensa synkän ihmeen haihtuvan ja muuttuvan kirkkaudeksi. Hän oli kohdannut Marynkin lähteellä ja polulla, mutta hän ei ollut nähnyt vielä tytön kasvoja. Hän odotti tyttöä aina toivoen kohtaavansa hänet ja hän tunnustikin itselleen, että päivien viehättävimmät hetket hänelle olivat aamut ja illat, jolloin Mary käväisi lähteellä. Mutta jostakin syystä, jota hän ei voinut selittää, hänestä tuntui hyvin vastahakoiselta lähteä tytön luokse ehdoin tahdoin. Joka kerta, kun hän oli kuunnellut tytön naapurien puheita, hän oli toivonut heidän sanovan jotakin tytöstäkin, mutta hän oli pettynyt toivossaan. Hän sai sellaisen vakaumuksen, ettei tyttö ollutkaan niin läheisessä suhteessa muihin kuin hän oli otaksunut. Kaikki muodostivat kyllä kuin suuren perheen, mutta Mary ei näyttänyt kuuluvan siihen täydellisesti. Hän ei kyllä voinut hankkia todistuksia tämän mielipiteensä vahvistukseksi. Hänellä oli vain sellainen tunne ja useimmat hänen tunteistaan olivat riippumattomia järkisyistä. Mutta siitä hän oli aivan varma, että jotakin oli lisätty hänen uteliaisuuteensa.

Hänen tapanaan oli vierailla täti Smithin luona iltapäivisin. Vanhuksen puheista voitiin jo heti alussa huomata, että hän tahtoi tehdä Sheffordista mormonin. Hänen miehensä ja toisetkin miehet yhtyivät hänen yritykseensä puhuen uskonnostaan, alussa vain ylimalkaisesti, mutta vähitellen avaten mielensä vapaaseen ja vaatimattomaan väittelyyn. Shefford kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Hän olisi mieluummin halunnut ollakin mormoni kuin jumalankieltäjä, ja nähtävästi nämä ihmiset luulivat häntä viimeksimainituksi ja olivat vakavissaan koettaessaan pelastaa hänen sielunsa. Mutta Shefford tiesi, ettei hän milloinkaan voi uskoa sen enemmän toista kuin toistakaan. Hän oli joutunut kuin seitsemän syllän vedelle. Mutta hän kuunteli ja huomasi heidän olevan vaatimattomia uskossaan, sokeita ehkä, mutta rehellisiä ja hyviä. Oli hyvin merkillistä, että äiti Smith sattui olemaan kylän naisista ainoa, joka oli ruvennut puhumaan hänelle uskonnosta. Hän oli jo vanha ja kuului menneihin sukupolviin, nuorempien naisten kuuluessa nykyisyyteen. Shefford mietti usein tätä tärkeätä eroa.

Jokainen uusi päivä vakiinnutti sen suuren salaperäisyyden aiheuttamaa vaikutusta, joka ympäröi näitä naisia kuin kiertävä varjo, vaikka saman ajan kuluessa useat heikot mielipiteet vaihtelivat ja monet uudet tunnusmerkit muodostuivat selviksi. Tämä viimeksimainittu oli tietysti tuttavuuden aiheuttama tulos, sillä hän alkoi ymmärtää yhä paremmin kylän asukkaita. Hän ei voinut olla huomaamatta naisten sukkelista puheista ja käyttäytymisestä, että tässäkin eristetyssä kylässä oli nurkkakuntia, riitoja, tyytymättömyyttä, rakkautta ja mustasukkaisuutta, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, missä vain naiset joutuvat yhteen. Saatuaan totuuden selville hän tuli luonnollisemmaksi ja hän voi luottavammin kuin ennen suhtautua yhä mielenkiintoisemman asemansa vaatimuksiin. Hän totesi hieman vakavalla mielihyvällä, etteivät papin naisten täyttämässä kirkossa saavuttamat kokemukset olleetkaan kokonaan hyödyttömät.

Muudanna iltana hän kuin ohimennen huomautti jotakin koettaen ovelasti saada selville jotakin Marysta, jota Withers sanoi Saaguliljaksi. Hänen saamansa vastaus oli naisten mustasukkaisuuden hunajan suloiseksi myrkyttämä. Kuultuaan sen hän ei jatkanut enää, sillä hänen muutamat erityiset otaksumisensa tulivat voimakkaammiksi ja hän vaipui heti syviin ajatuksiin.

Samana iltana myöhään suorittaessaan leiriaskareitaan hän odotti tyttöä, mutta tyttö ei tullutkaan. Silloin hän päätti lähteä tervehtimään tyttöä. Mutta ei tämä päätös eikä sen aiheuttama omituinen hurmauskaan voineet haihduttaa hänen vastahakoisuuttaan.

Hämärä tummensi jo laaksoa, ja pinjain varjot olivat jo hyvin mustat, kun hän saapui tytön kotiin. Rakennuksen oviaukko ja ikkunat olivat pimeät, mutta hän huomasi kuistissa jonkun valkoisen olennon, joka nousi hänen lähestyessään. Maryhan siellä oli ja Sheffordin mielestä hän näytti hyvin hämmästyneeltä.

"Hyvää iltaa!" Shefford sanoi. "Olen Shefford. Saanko pysähtyä juttelemaan kanssanne hieman?"

Tyttö vaikeni niin pitkäksi ajaksi, että se Sheffordin mielestä alkoi tuntua hyvin omituiselta.

"Tulonne ilahduttaa minua", hän vastasi vihdoin.

Kuistissa oli lavitsa, mutta Shefford istuutui mieluummin portaille levitetylle huopapeitteelle.

"Alan jo olla hyvä tuttu kaikkien muiden kanssa paitsi teidän", Shefford jatkoi.

"Kyllä minäkin olen ollut kotosalla", tyttö vastasi.

Hänen vastauksensa olisi voinut olla naisen, mutta se sanottiin tytön äänellä. Tyttö ei ollut ujo, hämmästynyt eikä itsetietoinenkaan. Hän peräytyi kuitenkin niin paljon, ettei Shefford voinut nähdä hänen kasvojaan lisäytyvässä hämärässä.

"Olen halunnut tulla vierailemaan luoksenne."

Tyttö liikahti heikosti. Shefford tunsi olevansa omituisen tyyni, vaikka hän tiesikin hetken suuren ja tärkeän merkityksen.

"Ettekö halua istuutua tänne viereeni?" Shefford kysyi.

Tyttö täytti hänen toivonsa ja silloin hän näki tytön kasvot hämärässä, vaikkakin epäselvästi. Ja ne mykistyttivät hänet. Mutta välähdys ei ollut sellainen kuin häneen ensimmäisenä iltana hilkan alta kohdistunut, vaan se pani hänet ajattelemaan varjoon joutunutta valkoista kukkaa, tuota harvinaista ja täydellistä liljaa, jonka Withers sanoi viihtyvän vain asumattomissa rotkoissa. Mary oli kuin olikin vain tyttö. Hän istui hyvin hiljaa paikoillaan katsoen suoraan eteensä näyttäen odottavan ja kuuntelevan. Shefford näki hänen rintansa nopeasti kohoilevan.

"Haluan jutella", Shefford aloitti äkkiä toivoen voivansa rauhoittaa tytön. "Jokainen täällä on ollut hyvä minulle ja minä olen puhunut heille puhumasta päästyänikin tuntikausia. Mutta eräästä asiasta, joka painaa mieltäni, en ole lausunut sanaakaan. En ole kysellyt mitään. Senvuoksi tilanne onkin niin omituinen. Haluan kertoa, miksi tulin tänne. Kaipaan sellaisen henkilön myötätuntoa, joka osaa säilyttää salaisuuteni ja ehkä auttaakin minua... Tahtoisitteko te?"

"Kyllä, jos vain voin."

"Katsokaa, minun on pakko uskoutua teille tahi jollekin toiselle näistä naisista. Olette kaikki mormoneja. En tarkoita sitä, että minulla olisi jotakin teitä vastaan, sillä luulen teitä kaikkia hyviksi ja jaloiksi ihmisiksi, mutta se vaikuttaa sen, etten voi puhua vapaasti. Mitä voinkaan tehdä?"

Tyttö tahtoi ehkä vaitiolollaan ilmaista tietämättömyytensä. Shefford tunsi, että tyttö alkaa unhottaa pidättyväisyytensä ja innostua. Hän uskoi nyt olevansa oikealla tiellä eikä katunut ollenkaan mielijohdettaan. Ja vaikka hän olisi katunutkin sitä, hän olisi sittenkin jatkanut, sillä häntä kannustava salaperäinen voima vastusti kaikkea varovaisuutta ja järkeä.

Hän kertoi tytölle poikuusvuosistaan ja kunnianhimoisista toiveistaan ruveta taiteilijaksi, alistumisestaan isänsä tahtoon, pappisurastaan, uskonnon aiheuttamista epäilyksistä ja häpeästä, joka oli tehnyt hänestä vaeltajan.

"Ah, miten mieleni onkaan paha!" tyttö sanoi. Heikko tähtien valo paistoi hänen silmiinsä ja kasvoihinsa, ja jos Shefford ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kauneutta ja sielukkaisuutta, hän sai katsella niitä nyt. Tyttö näytti olevan syvästi liikutettu. Hän oli unhottanut kokonaan itsensä. Hän paljasti tietämättään kokonaan tyttömäisyytensä, ja hänen viattoman ja oppimattoman sydämensä äkkinäinen myötämielisyys, ihmettely ja suloisuus kohosivat pinnalle. Hän katsoi Sheffordia kysyvästi suurilla tähtikirkkailla silmillään, kuin hän juuri silloin olisi huomannut hänen läsnäolonsa ja kuin miehet olisivat olleet aivan outoja hänelle.

"Kiitoksia. Olette hyvin ystävällinen ollessanne suruissanne vuokseni", Shefford sanoi. "Vaistoni ohjasi minut oikeaan. Ehkä haluattekin ruveta ystäväkseni."

"Kyllä, jos vain voin", tyttö vastasi.

"Mutta voitteko te?"

"En tiedä, sillä minulla ei ole milloinkaan ollut ystävää. Olen... Mutta miksi puhuisinkaan itsestäni... Pelkään, etten voi auttaa teitä."

Kuinka omituiselta hänen äänensä lämpö kuulostikaan? Shefford melkein uskoi, että tyttö paremminkin oli avun, myötätunnon ja rakkauden tarpeessa kuin hän. Mutta hän ei voinut täydellisesti luottaa huomioonsa, jonka hän oli tehnyt aivan toisenlaisista ihmisistä saamiensa kokemusten perusteella.

"Ehkä voitte sittenkin auttaa minua. Katsokaamme", hän sanoi. "Aikomukseni ei ole saada teidät puhumaan itsestänne, mutta olettehan inhimillinen olento, tyttö, melkeinpä nainen, ettekä ole mykkä. Ja nunnakin voi puhua."

"Nunnako? Mikä sellainen on?"

"Nunna on jonkinlainen laupeudensisar, nainen, joka on vihkiytynyt Jumalalle luopumalla kokonaan maailmasta. Te tänne piiloutuneet mormoninaiset muistutatte jollakin tavoin nunnia. Uhrautuvaisuutenne pakottaa teidät asumaan tässä yksinäisessä laaksossa... Näette nyt, miten puhun. Sanat ja ajatukset synnyttävät uusia sanoja ja ajatuksia, ja niin tulen sanoneeksi ehkä sellaistakin, josta ei minun pitäisi puhua. Ja se on kovaa, koska tunnen voivani uskoutua teille."

"Sanokaa minulle suoraan, mitä haluatte."

Shefford epäröi ja tunsi sydämensä rupeavan sykkimään nopeammin. Hän ei halunnut mitään niin hartaasti kuin käyttäytyä rehellisesti tätä tyttöä kohtaan. Hän huomasi vaikuttavansa lämmittävästi tyttöön. Tytön varjoisat silmät olivat kiintyneet häneen ja kirkastuva tähtien valo loisti hänen kullanväriselle tukalleen ja hänen kasvoilleen.

"Kerron sen teille hetkisen kuluttua", Shefford sanoi. "Olen luottanut teihin ja aion uskoutua teille kokonaan, mutta antakaa minun tehdä se vapaaehtoisesti. Tämä haluni uskoutua teille tuntuu minusta niin kummalliselta. Se on ehkä itsekkäisyyttä. Minun on pakko jauhaa oma viljani. Toivon, etten tee teille vääryyttä, ja senvuoksi aionkin olla aivan suora teitä kohtaan. Voi kulua päiviä, ennenkuin tulemme paremmiksi tuttaviksi, mutta halustani en sittenkään pääse. Kaikki te mormoninaiset kiinnitätte suuresti mieltäni. Tämän piilotetun kylän olemassaolo ja sen tarkoitus tuntuvat minusta niin kauhistuttavilta. Mutta sehän ei kuulu minuun. Olen viettänyt iltapäiväni ja iltani näiden eri huviloiden naisten seurassa, mutta te ette yhdy milloinkaan heidän joukkoonsa. He ovat yksinäisiä, mutta heidän yksinäisyytensä ei ole samanlaista kuin teidän. Olen kulkenut kotinne sivu joka ilta. Täältä ei näy milloinkaan valoa eikä kuulu minkäänlaista ääntä. En voi olla ajattelematta. Älkää moittiko minua, älkää pelätkö älkääkä vetäytykö kuoreenne senvuoksi, että minun on ollut pakko ajatella. Voin olla kokonaan väärässä, mutta olen utelias ja ihmettelen teitä. Kuka te oikeastaan olettekaan? Mary, Mary – ken? Ehkä en todellisuudessa halua sitä tietääkään. Tulin tänne itsekkäissä tarkoituksissa ja nyt haluaisin – niin, mitä oikeastaan haluaisinkaan? Ehkä haluaisin muuttaa elämänne vähän iloisemmaksi sen ajan kestäessä, jonka tulen oleskelemaan täällä. Siinä kaikki. Sen ei tarvitse loukata teitä. Ja jos hyväksytte sen, niin kuinka paljon helpompi minun onkaan kertoa teille salaisuuteni. Olette mormoni ja minä olen vain erämaan vaeltaja, mutta me voisimme auttaa toisiamme. Olenko erehtynyt?"

"Ette!" Tyttö huudahti melkein hurjasti.

"Meistä voi siis tulla ystävät. Luulette voivanne luottaa minuun ja auttaa minua?"

"Kyllä, jos vain uskallan."

"Voitte kai epäröimättä uskaltaa saman kuin muutkin naiset?"

Tyttö ei vastannut.

Ja hänen kaipaava vaiteliaisuutensa koski Sheffordiin ja häntä rupesi kaduttamaan. Hän ei ruvennut tutkimaan omaa mielenliikutustaan, mutta hän aavisti, että sitten kun tämä omituinen tilanne loppuisi, hänellä olisi paljon ajattelemisen aihetta. Hänen huomionsa kiintyi nyt täydellisesti tytön kalpeihin kasvoihin, käsiin, jotka olivat puristautuneet hermostuneesti nyrkkiin, ja hänen rintansa näkyvään nytkähtelyyn. Paljas kiihko ei ollut voinut aiheuttaa sitä. Shefford ei voinut ymmärtää tämän mielenliikutuksen syytä ja hän hämmästyi, tuli pahoilleen ja tunsi vastustamatonta vetovoimaa. Hän ei ollut sanonutkaan aikomiansa asioita. Hetki oli kiihoittanut häntä puhumaan, mutta se oli nyt haihtunut. Mikä häntä johdattikaan?

"Mary", hän sanoi vakavasti, "kertokaa minulle, onko teillä äitiä, isää, sisaria ja veljiä. Jokin pakottaa minua kysymään sitä."

"Kaikki ovat kuolleet jo vuosia sitten."

"Kuinka vanha olette?"

"Kahdeksantoista, luullakseni, mutta en ole varma."

"Olette siis aivan orpo?"

Shefford puhui ystävällisesti kuin aavistaen jotakin.

"Ah, hyvä Jumala!" tyttö huudahti, "orpoko?"

Ja silloin Shefford näki kuin unissaan tytön itkevän. Maryn olemuksessa oli silloin lapsen tietämättömyyttä ja naisen kiihkoa. Shefford katseli tummia varjoja ja valkoisia tähtiä, tytön kumaraan painunutta päätä ja hänen kimaltelevaa paksua tukkaansa. Mutta Shefford ymmärsi nyt täydellisesti hänen mielenliikutuksensa syyt. Muutamat hellät ja ystävälliset sanat olivat paljastaneet hänen salaisuutensa. Shefford tiesi nyt, että millaista tytön elämä sitten lieneekään, tyttö ei saa milloinkaan ystävällisyyttä eikä myötämielisyyttä osakseen. Hetkisen kuluttua tyttö tointui istuen paikoillaan kuin ennenkin. Hänen kasvonsa näyttivät nyt vain vieläkin kalpeammilta ja hänen silmiensä ilmeessä oli jotakin surullista. Hän alkoi tyyntyä, rauhoittua ja vetäytyä kuoreensa jälleen muuttuen enemmän toisten mormoninaisten kaltaiseksi.

"Ymmärrän", Shefford sanoi. "En ole ollenkaan pahoillani puheistani. Tunsin huolenne, vaikka en niiden laatua tiennytkään. Älkää vetäytykö enää vanhaan kylmään kuoreenne. Sallikaa minun kertoa teille salaisuuteni."

Shefford näki hänen vapautuvan kylmästä välinpitämättömyydestään ja epäröivän. Hän tunsi selittämätöntä mielihyvää nähdessään, millainen vaikutus hänen äänellään oli tyttöön, joka taivutti päänsä myöntymisen merkiksi. Ja Shefford aloitti tarinansa. Muuttuiko tyttö niin liikkumattomaksi kuin kivi, vai kuvitteliko hän vain sellaista? Hän kertoi Marylle Ventersistä ja Bessistä, Lassiterista ja Janesta, pienestä Fay Larkinista ja kaikkien näiden henkilöiden romanttisesta kohtalosta ja lopuksi Surprise Valleyn surullisesta salaisuudesta.

"Silloin kun kirkkoni hylkäsi minut", hän lopetti, "mieleeni juolahti lähteä Utahin erämaihin koettamaan, voisinko pelastaa Fay Larkinin rotkovankilasta. Tämä mielijohde muuttui elämäni parhaimmaksi ja hartaimmaksi toivoksi. Ajattelin, että jos voisin pelastaa hänet, pelastaisin silloin itsenikin. En ole milloinkaan rakastanut ainoatakaan tyttöä. En voi sanoa sitäkään, rakastanko Fay Larkiniakaan. Kuinka voisinkaan, koska en ole milloinkaan nähnyt häntä ja koska hän on vain unelmieni tyttö, mutta uskon, että jos hän milloinkaan muuttuu todellisuudeksi, tytöksi, joka on lihaa ja verta, rakastun häneen."

Tämä oli jo enemmän kuin hän milloinkaan oli ilmaissut kenellekään ja se kuohutti hänen tunteitaan. Mary painoi päänsä käsiinsä jäykistyen kummallisesti liikkumattomaksi kuin kivi.

"Nyt olen saapunut tänne rotkojen uurtamaan maahan", hän jatkoi. "Withers kuvaili minulle tätä sateenkaarien maaksi, molempiin sekä haihtuvaan ilmaan että muuttumattomiin kallioihin nähden. Jo poikana uneksin jostakin kummittelevasta korvauksesta ja aarteesta, jonka joskus tulisin löytämään sateenkaaren juurelta. Toivon sen kaaren opastavan minut joskus Surprise Valleyhin. Sanotte minua ehkä uneksijaksi, mutta olen kokenut sen, että kummallisetkin unet voivat toteutua. Mary, luuletteko tämänkin unen kuuluvan niihin?"

Mary vaikeni niin pitkäksi ajaksi, että Sheffordin oli pakko toistaa kysymyksensä.

"Vain taivaassa", tyttö kuiskasi.

Vastaus vaikutti häneen omituisesti ja hän tunsi jäähtyvänsä.

"Luulette siis, ettei suunnitelmani etsiä, taistella ja löytää olekaan minkään arvoinen?"

"Minun mielestäni se on jalo... Kiitän Jumalaa, että olen saanut tutustua teidän laiseenne mieheen."

"Älkää ylistäkö minua!" Shefford huudahti äkkiä, "vaan auttakaa minua... Mary, tahdotteko vastata minulle muutamiin pieniin kysymyksiin, jos annan kunniasanani, etten ilmaise milloinkaan kenellekään kertomaanne?"

"Lupaan koettaa."

Shefford kostutti huuliaan. Miksi tyttö näytti niin omituiselta ja kaukaiselta. Lisääntyvät varjot hermostuttivat häntä. Hän oli aina pelännyt pimeää. Hänen mielensä mukaantui nyt kuviteltuihin mielikuviin.

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Fay Larkinista?" hän kysyi hyvin hitaasti.

"Olen."

"Yhdestä ainoastako Fay Larkinista?"

"Niin."

"Oletteko milloinkaan nähnyt häntä?"

"Kyllä", tyttö vastasi hiljaa.

Shefford oli kiitollinen. Kuinka tyttö mahtoikaan uskaltaa rikkoa uskonsa määräyksiä ja velvollisuuttaan! Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan näin paljon. Koko hänen sisimmäinen minänsä värisi seuraavan kysymyksen tärkeydestä. Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että sitä olisi niin vaikea esittää tahi että se koskisi häneen niin voimakkaasti. Hänen mielensä joutui kauttaaltaan niin lämmön, hehkun ja onnellisuuden valtaan, kuin ei kylmyyttä eikä synkeyttä siellä olisi milloinkaan ollutkaan.

"Missä Fay Larkin nyt on?" hän kysyi käheästi.

Hän nojautui tyttöön päin, kosketti häneen ja kumartui yhä lähemmäksi kuullakseen kuiskauksen.

"Hän on kuollut."

Shefford nousi hitaasti hämmästyen sanattomaksi ja poistui sitten tähtien valoon tuntien katkeria tuskia.

VII.

SAAOULILJOJA.

Intiaani palasi seuraavana yönä leiriin ja varhain seuraavana päivänä, sunnuntaina Withers palasi erään vanhan harmaapartaisen tukevan henkilön seurassa, jolla oli yllään pitkä musta takki.

"Piispa Kane, tässä näette uuden mieheni, John Sheffordin", kauppias esitteli.

Shefford suhtautui esittelyyn kunnioittavan kohteliaasti, kuten täällä näytti olevan tapana, väistämättä kirkkaiden sinisten silmien tarkastelevaa katsetta. Piispa näytti olevan kuivahko ajatuksiinsa vaipunut vanhus, joka puhui omituisesti ja sekoitti lauseisiinsa joitakin sopivia raamatun sanoja tahi lauseita kuin auktoriteetti konsanaankin. Hän pyysi Sheffordia aamujumalanpalvelukseen poistuen sitten kylään.

"Luulen hänen mieltyneen teihin", Withers huomautti.

"Hän tarkasteli minut ainakin tyystin", Shefford vastasi.

"Olisitteko voinut odottaakaan muuta? En ole milloinkaan kuullut puhuttavankaan sellaisesta tapauksesta, että kaunis nuorukainen saa kuluttaa päivänsä kauniiden mormoninaisten seurassa. Ymmärrätte sen kyllä opittuanne paremmin tuntemaan mormonit. Piispa Kane on rehellinen vanhus. Hän on ehkä hulluuteen asti uskonnollinen, mutta muuten hän on hyvä mies. Koetin suositella teitä niin hyvin kuin vain voin. Stonebridgen mormonit olivat vihoissaan siitä, etten tullut neuvottelemaan heidän kanssaan, ennenkuin toin teidät tänne. Jos olisin menetellyt niin, ette olisi tietystikään milloinkaan tänne päässytkään. Mutta Joe Lake sai heidät tyyntymään. Joe on siellä hyvässä maineessa ja hän puolusti teitä suurenmoisesti."

"Olen siinä tapauksessa kiitollisuuden velassa hänelle", Shefford vastasi. "Toivon, etten joutuisi sellaisiin sitoumuksiin, joita en voi maksaa. Jätittekö Joen Stonebridgeen?"

"Kyllä. Hän halusi jäädä ja minulla on siellä asioitakin, joita hän voi toimitella joutessaan. Shefford, minulla on uutisia Shaddista, pahoja uutisia. Tuo sekarotuinen alkaa mellastella raa'asti. Hänen miehensä lähettivät tänne rajan toiselle puolellekin muutamia intiaaneja. Sitten hän ratsasti Durangoon muutamiksi viikoiksi murhaamaan ihmisiä. Paimenet läksivät ajamaan häntä takaa, mutta hän pääsi livahtamaan heidän kynsistään. Hän on kuin kettu. Muistatte kai sen, että hän seurasi jälkiämme tänne? Nas Ta Bega kertoi hänen poikenneen syrjään tieltä. Kuulin Stonebridgessä, että Shadd on hyvissä väleissä mormonien kanssa. Mormonit ovatkin taitavia kohtelemaan intiaaneja. Shadd tietää tämän kylän olemassaolon ja senvuoksi hän poikkesikin syrjään tieltä. Mutta hän voi piileskellä solassa odottaen meitä. Minun on luullakseni paras lähteä Kayentaan yksinäni suoraan. Te jäätte tänne, kunnes Joe ja intiaani luulevat lähdön voivan tapahtua turvallisesti. Saatte mennä navajojen vuorelle laittamaan kuormastoa kuntoon ja sieltä voitte West Cañonin kautta tunkeutua Red Lakeen ja jakajan poikki kotiin samaa tietä kuin käytitte tullessannekin. Joe saa päättää, miten on paras menetellä. Ja voitte heti ripustaa revolverin vyöllenne ja opetella käyttämään sitä. Teidän on kumminkin ennemmin tahi myöhemmin raivattava itsellenne ampumalla tie."

Shefford ei vastannutkaan nyt tavalliseen innostuneeseen tapaansa ja tämä laiminlyönti kiinnitti kauppiaan huomion tarkemmin häneen.

"Mikä nyt on hätänä?" hän kysyi. "Silmänne eivät ole oikein kirkkaat tänään. Näytätte vähän synkältä."

"Nukuin huonosti viime yönä", Shefford vastasi. "Olen hieman masentunut nyt aamulla, mutta hyväntuulisuuteni palaa kyllä pian."

"Oletteko tullut toimeen naisten kanssa?"

"Olen erinomaisesti. Ja aikani on kulunut kuin siivillä. Tämä on niin omituinen ja kaunis paikka."

"Pidättekö heistä?"

"Kyllä."

"Oletteko tavannut usein Saaguliljaa?"

"En. Kannoin hänen sankoaan eräänä iltana ja olen puhutellut häntä kerran sen jälkeen. Olen seurustellut muiden naisten kanssa paljon enemmän."

"Voi olla hyväkin, ettette ole useammasti käynyt Maryn luona. Joe on rakastunut häneen korviaan myöten. En ole milloinkaan nähnyt niin kauniskasvoista ja -vartaloista tyttöä. Täällä voi jokainen mies joutua vaaraan, Shefford. Tekin saatte sen kokea, vaikka luulettekin kääntäneenne selkänne maailmalle. Jokainen näistä mormoninaisista voi ehkä rakastua teihin. He eivät voi rakastaa miestään. Niin ainakin luulen. Uskonto pitää heidät aisoissa, vaan ei rakkaus. Ja se on kaikkein omituisinta, että he ovat toisia, kolmansia ja neljänsiä vaimoja ja sitäpaitsi salattuja. Se merkitsee, että heidän miehensä ovat vanhoja ukkoja, jotka ovat valinneet heidät heidän nuoruutensa ja ruumiillisen viehättäväisyytensä vuoksi ensimmäisten vaimojensa vastakohdiksi ja sitten piilottaneet heidät tänne laaksoon. Oletteko milloinkaan voinut kuvitellakaan mitään niin hirveää?"

"En, Withers."

"Ehkä senvuoksi olettekin niin alakuloinen. Vihjaukseni on kaikissa tapauksissa varteenotettava. Koettakaa olla niin miellyttävä kuin suinkin. Jumala tietää sen olevan hyväksi näille vaimoraukoille, että jokainen heistä rakastuisi teihin. Se ei olisi heille ollenkaan pahaksi niin kauan kuin pysytte tyynenä. Ymmärrättekö? Ehkä näytän raa'alta ja siekailemattomalta teidän laisenne miehen mielestä, ja asia onkin ehkä niin, mutta ihmisluonne pysyy aina ihmisluonteena. Ja tässä omituisessa ja kauniissa paikassa voitte rakastua intiaanityttöönkin ettekä ainoastaan Saaguliljaan. Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi. Tunnen todellista huojennusta saatuani näin keventää omaatuntoani. Toivoakseni en ole loukannut teitä."

"Ette totisesti! Olen teille hyvin kiitollinen, Withers", Shefford vastasi laskien kätensä kauppiaan olalle. "Olette oikeassa varoittaessanne minua. Olen ehkä mielestänne hurja seikkailija, joka ajan takaa olematonta mielikuvaa, enkä näiden epävarmojen päivien kuluessa uskalla vastatakaan sydämestäni; vaan kunniastani kyllä. Nämä onnettomat naiset ovat yhtä varmassa turvassa minun kuin teidän ja Joenkin seurassa."

Withers naurahti töykeästi.

"Kuulkaahan nyt, poikaseni, katsokaa asioita suoraan silmiin. Miehet, jotka elävät raakaa, yksinäistä ja vaivalloista elämää, kaipaavat äärettömästi naisten rakkautta, vieraiden naisten rakkautta, jos haluamme sanoa sen niin. Sellainen on luonnollista. Näyttää melkein siltä, kuin Utahin kaikki nuoret kauniit naiset olisi vangittu tähän laaksoon. Tullessani tänne tunnen olevani luonnollinen, mutta en ole onnellinen. Haluaisin ruveta kosiskelemaan tuota tyttöä, jonka kasvot ovat kuin kukan teriö, enkä häpeä ollenkaan tunnustaessani sen. Olen sanonut sen vaimollenikin ja hän ymmärtää. Mitä taasen Joeen tulee, se on paljon kovempaa hänelle. Joella ei ole milloinkaan ollut vaimoa eikä rakastettua. Kerroin teille hänen olevan sairaan rakkaudesta ja jos jäisin tänne kuukaudeksi, ei minunkaan laitani olisi parempi."

Withers oli puhunut leimuavin silmin julman leikillisesti ja raa'asti salaamatta ollenkaan totuutta. Hänen myönnytyksensä hämmästyttivät Sheffordia, mutta kuultuaan ne kerran ne eivät tuntuneet hänestä lainkaan omituisilta. Kauppias oli mies, joka ilmaisi nyt sisimmät ajatuksensa. Ja hänen sanansa käänsivät Sheffordin sisäisen näkemyksen selvästi ja täydellisesti näiden naisten surullisen kohtalon kauhistuttavaan merkitykseen, kiinnittäen sen vihdoin Maryyn, jonka elämä oli yksinäisempää, surullisempaa ja synkempää kuin muiden.

"Withers, luottakaa vain minuun", Shefford vastasi.

"Hyvä on. Tilanne on vaikea, mutta koettakaa selviytyä siitä", kauppias sanoi ryhtyen jatkamaan työtään.

Shefford ja Withers olivat läsnä aamujumalanpalveluksessa koulurakennuksessa. Lapsia lukuunottamatta olivat kaikki kylän asukkaat siellä. Naiset, paitsi muutamia vanhimpia, olivat pukeutuneet valkoisiin ja näyttivät hyvin kauniilta. Muudan asia tässä tilaisuudessa kuitenkin selveni, nimittäin se, etteivät nämä mormoninaiset olleet köyhiä, vaikka he ehkä olivatkin onnettomia. Jalokivikoristeita ja hienoja pitsejä nähtiin runsaasti. He olivat kaikki kuin kauniita villejä kukkia, joita Shefford ei tuntenut. Hänelle hymyiltiin monelta taholta kirkkaasti. Hän etsi katseillaan Marya toivoen saavansa nähdä hänen kasvonsa ensimmäisen kerran päivänvalossa, mutta tyttö istui kaukana edessä eikä kääntänyt päätään. Hän voi vain katsella tytön miellyttävää valkoista niskaa, hänen kaulansa hienoja piirteitä ja hänen kalpeita poskiaan. Shefford tunsi hänet, vaikka hän näin valossa näyttikin aivan vieraalta.

Jumalanpalvelus aloitettiin lyhyellä rukouksella, jonka jälkeen veisattiin virsi. Shefford ei ollut missään kuullut parempaa soittoa eikä kauniimpia ääniä. Kuinka syvästi ne häntä liikuttivatkaan! Oliko kukaan ihminen milloinkaan joutunut kummallisempaan seikkailuun kuin hän nyt? Hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä luullakseen kaikkea uneksi – tätä nelisnurkkaista hirsirakennusta punaisella savella täytettyine seinänrakoineen ja kattoineen, joka muistutti intiaanien telttaa – mustaan takkiin pukeutunutta vanhaa piispaa, joka seisoi juhlallisena paikoillaan lyöden tahtia kädellään noita muutamia arvokkaita ja ylväitä vanhoja naisia ja kaikkia noita nuoria terveitä ja kauniita vaimoja, jotka veisasivat hartaina.

Shefford kuunteli tarkkaavaisesti piispan saarnaa. Muutamissa suhteissa se oli paras, mitä hän milloinkaan oli kuullut, mutta muutamissa taasen sellainen, ettei kukaan järkevä ihminen voinut suhtautua siihen vakavasti. Se oli niin pitkäkin, että se kesti puolitoista tuntia, ja ne paikat, jotka Shefford hyväksyi, johtuivat sellaisen miehen kokemuksista ja viisaudesta, joka oli vanhentunut erämaassa. Ne aineelliset seikat, jotka olivat muodostaneet rautaisia luonteita, ja ne vastukset, jotka olivat murtuneet vain voimakkaiden kärsivällisten miesten ponnistuksista heidän rakentaessaan kotejaan tänne erämaahan, ilmaisivat hänelle tämän kaukana asuvan mormoniheimon suuruuden, sillä Shefford myönsi heidän olevan suuria. Mutta heidän omituinen uskontonsa – koko maailman supistaminen vain Utahiin, sellaisten maailmassa eläneitten profeettain ilmoitukset, jotka olivat keskustelleet Jumalan kanssa, ja tämän ankaran itsetietoisen vanhan piispan kaikkivalta – niin, nämä kaikki olivat sellaisia asioita, joita hänen oli opittava ymmärtämään paremmin ja katseltava suotuisammassa valossa, ellei hän halunnut ajatella niitä aivan mahdottomiksi.

Heti jumalanpalveluksen jälkeen unhottaen kokonaan sen, että hänen tarkoituksensa oli ollut katsella Marya ensimmäisen kerran auringonvalossa, hän kiiruhti takaisin leiriin ja sieltä syrjäiseen paikkaan seetrien varjoon. Hänelle oli selvinnyt äkkiä, että ne samat viat, jotka hän oli huomannut omassa uskonnossaan, esiintyivät mormonien uskonnossakin. Muudan vanha kysymys – ovatko kaikki uskonnot samanlaisia sokeudessaan – palasi ahdistamaan häntä. Niin paljon kuin hän asiaa ymmärsi, uskonto oli perustettu vain tukemaan kirkon tahi uskontunnustuksen perustajia. Hänen uskontonsa kirkot olivat paikkoja, joihin ahdasmieliset miehet ja naiset kokoutuivat ajattelemaan omaa pelastustaan. He eivät mene sinne ajattelemaan muiden parasta. Ja nyt Sheffordin terävä järki oli ymmärtänyt jotakin mormonien uskonnostakin huomaten sen puutteet. Piispa Kane oli vakava, hyvä ja erehtyväinen mies. Hän uskoi puhumiinsa sanoihin, vaikka ne eivät olleetkaan loogillisia. Hän opetti sokeutta kohdistaen sanansa enimmäkseen naisille. Eikö sitten ollutkaan mitään valtiosta erossa olevaa uskontoa, jota kaikki ihmiset olisivat voineet tunnustaa ja joka johtuisi lähimmäisenrakkaudesta? Nas Ta Began "Bi Nai" oli rakkautta, ellei uskontoa, mutta ehkä nämä molemmat käsitteet tarkoittavatkin samaa? Shefford päätti kysyä Nas Ta Begalta, mitä hän ajattelee mormoneista.

Ja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän puhuikin intiaanille. Nas Ta Bega heitti savukkeensa menemään tehden kuvaavan liikkeen, joka ilmaisi yhtä paljon surua kuin ivaakin.

"Ensimmäinen mormoni kertoi Jumalan puhuneen hänelle ja käskeneen hänen mennä kaivamaan jostakin erityisestä kohdasta. Mies menikin ja löysi mormonien kirjan. Siinä käskettiin ihmistä seuraamaan sen ohjeita, ottamaan monta vaimoa, matkustamaan erämaahan lisääntymään ja lähettämään nuorukaisia maailmalle hakemaan sieltä heille runsaasti nuoria naisia. Ja kun ensimmäinen mormoni tuli voimakkaaksi saatuaan paljon kannattajia, hän sanoi jälleen: 'Antakaa minulle osa työnne tuloksista, karjastanne, lampaistanne ja hopeastanne, että voin rakentaa teille suuria temppeleitä, joissa voitte kunnioittaa Jumalaa. Lupaan sitten keskustella Jumalan kanssa, että hän sallii teidän ottaa niin monta vaimoa kuin vain haluatte.' Sitä piispa saarnasi ja niin mormonien uskonto opettaa."

"Nas Ta Bega, tarkoitatte siis, että mormonit ovat hyviä ja jaloja ihmisiä, jotka sokeasti seuraavat johtajiaan?"

"Niin, ja johtajat rakentavat vain itselleen eivätkä muille." "Sellainen ei ole uskontoa. Johtajilla ei ole muuta Jumalaa kuin he itse."

"Heillä ei ole minkäänlaista Jumalaa. He ovat sokeita kuin tiheään pensaikkoon joutuneet apinat. Heillä ei ole mitään sellaista Jumalaa, jonka he voivat kuulla, nähdä ja tuntea ja joka on heidän kanssaan päivin ja öin."

Piispa Kane ratsasti myöhään iltapäivällä leirin sivu pysähtyen puhuttelemaan Sheffordia. Hän oli ystävällinen ja isällinen.

"Nuorimies, oletteko vastaanottavainen uskonnolle?" hän kysyi vakavasti.

"Olen luullakseni", Shefford vastasi ollen iloinen voidessaan vastata rehellisesti.

"Yhtykää siinä tapauksessa katraaseen. Olette eksynyt karitsa. Kaukaa erämaasta kuulin sen määkinän. Jumala siunatkoon teitä. Tulkaa luokseni ratsastettuanne Stonebridgeen."

Hän sivalsi hevostaan seetrin oksalla lähtien ajamaan ravia kauppiaan rinnalla, ja piakkoin laakson viheriä mutka piilotti heidät Sheffordin näkyvistä. Shefford ei olisi voinut sanoa, oliko hän iloinen vai surullinen saadessaan jäädä kylään.

Sitten illalla, kun hän istui tyynesti Nas Ta Began vieressä katselemassa, miten auringonlasku kultasi vuorten huippuja, kolme nuorta mormoninaista, Ruth, Joan ja Hester, tulivat hänen luokseen vieraisille. He olivat tulleet oikein ehdoin tahdoin viedäkseen hänet mukanaan kylään iltajumalanpalvelukseen rukoilemaan ja veisaamaan. Jälkeenpäin he kokoutuivat hänen ympärilleen koettaen palvella häntä kaikin tavoin. Hän oli kyllä ollut heidän suosiossaan ennenkin, mutta tämä oli aivan erilaista. Kun hän ajatuksissaan käveli leiriin päin tyynesti tuikkivien tähtien valossa, hän totesi, että piispa Kanen käynti kylässä oli aiheuttanut kummallisen muutoksen naisissa. Tätä muutosta oli alussa hyvin vaikea huomata, mutta vaikka hän olisi harkinnut sitä miltä suunnalta tahansa, hänen päätelmänsä oli sama, ettei piispa ollut vastustanut hänen jäämistään kylään. Naiset tulivat luonnollisiksi, vapaiksi ja unhottivat pidättyväisyytensä. Nuoret viehättävät naiset saavat suuria aikaan seurustellessaan yhden ainoan miehen kanssa. Hänestäkin voi ehkä tulia mormoni. Hän naurahti ajatukselleen, mutta ajateltuaan sitä tarkemmin, hänestä se ei enää tuntunutkaan naurettavalta, vaan paremminkin surulliselta. Millaiseen tilanteeseen hän oli joutunutkaan! Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen olisi paras paeta kauaksi koko tästä piilossa olevasta laaksosta, mutta hän ei olisi voinut tehdä sitä, vaikka hän ei olisi ollutkaan kauppiaan palveluksessa, sillä tilanne oli niin ärsyttävän houkutteleva. Sitä voitiin verrata johonkin Arabian öiden satuun. Mitä nämä omituiset kohtalon määräyksestä tänne joutuneet naiset tekisivätkään? Sotkeutuisivatko he kaikki samanlaiseen suloiseen verkkoon kuin hänkin ehkä? Hän ei ollut mikään tyhmeliini. Naisten silmät olivat jo välähdelleet ja huulet hymyilleet.

Tuhansia samanlaisia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan. Ja sitten kun hän oli vähän tyyntynyt, oli hän kaikissa tapauksissa selvillä parista asiasta, nimittäin tästä sotkuisesta ja lumoavasta tilanteesta, joka soi hänelle lukemattomia mahdollisuuksia uhraten ja vetäen häntä puoleensa, ja siitä, että millaisen muutoksen piispa sitten lienee aiheuttanutkaan, hän oli kuitenkin onnistunut tekemään nämä naisraukat onnellisemmiksi. Tämä viimeksimainittu oli Sheffordista suuremman arvoinen kuin hänen pelkonsa itsensä vuoksi. Hän oli antanut sanansa Withersille, mutta hän olisi tuntenut aivan samaa, vaikka ei olisi sitonutkaan itseään. Mutta kun hän ajatteli asiaa kauppiaan töykeän filosofian valossa ja sen perusteella, ettei hän itsekään ollut mikään tyhmeliini, hän tunsi velvollisuutensa olevan tunnustaa sellaistenkin tilanteiden olemassaolon, joita ei kukaan ihminen voi vastustaa ankkuritta. Ihmisten terävyys ei olisi voinut keksiä kenellekään vieraalle houkuttelevampaa ja musertavan kohtalokkaampaa tilannetta. Siinä oli jotakin niin kohtalokasta, jota ei voitu olla koettelematta. Shefford mukautui siihen hammasta purren. Ja äkkiä hänen ajatuksensa kääntyvät tyttöön, jota nämä katkeroituneet naiset sanoivat Saaguliljaksi.

Muistaessaan hänet hän tuli jälleen pahoilleen. Hänen elämänsä surullisin pettymys ja häntä kohdannut suurin onnettomuus ja omituisin tuska tulisivat aina liittymään tyttöön. Hän oli toivonut saavansa katsella tytön kasvoja kerrankin oikein auringonvalossa voidakseen painaa ne mieleensä ikuisiksi ajoiksi ja sitten pidättäytyä lähestymästä häntä enää milloinkaan. Mutta nyt hänelle selveni, että jos hän käy usein tytön luona, nämä toiset naiset saavat kokea, että hän voi olla yhtä luja kuin laakson kiviseinätkin. Tyhmyyksiäkö? Ehkä, mutta tytön elämä muuttuisi silloin turvallisemmaksi ja ehkä onnellisemmaksikin. Päättäessään sen hän tunsi vapisevansa.

Siten hän hautasi Fay Larkinin muiston.

Seuraavana päivänä Shefford ryhtyi kaikella sillä innolla, joka hänellä oli vielä jäljellä poikavuosiltaan, kaikkiin kylässä esiintyviin erilaisiin töihin. Hän auttoi naisia ja keksi lapsille leikkejä. Ja hän puhui ja kuunteli. Varhain illalla hän meni vieraisille Ruthin luo, jutteli siellä hetkisen, poistui sitten Joanin tupaan ja sieltä taasen johonkin muualle. Kun laakso alkoi peittyä pimeään, hän kääntyi kenenkään näkemättä Maryn huvilaan vievälle polulle.

Tyttö oli siellä kuvastuen valkoisena tummaa taustaa vasten. Kun hän vastasi Sheffordin tervehdykseen, hänen äänensä oli syvä, katkonainen ja innokas ilmaisemaan jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Sheffordin mielestä tyttö iloitsi enemmän hänen tulostaan kuin oikeastaan olisi ollut syytäkään. Shefford rupesi puhumaan nopeasti ja kaunopuheisesti kaikesta sellaisesta, jonka hän luuli miellyttävän tyttöä. Hän viipyi siellä kauan ja kun hän vihdoin poistui, hän ei ollut nähnyt tytön kasvoja muuta kuin tähtien kalpeassa valossa. Poistuessaan pinjain varjoon hän oli vielä tuntevinaan tytön voimakkaan käden puristuksen.

Päivät kuluivat nopeasti. Joe Lake ei palannut. Intiaani ratsasteli leirin ympäristössä paimentaen ja juottaen kuorma-aaseja ja mustangeja. Shefford voimistui ja tuli ahkerammaksi. Hän laittoi naisille kasvitarhan, hakkasi pinoittain halkoja, patosi puron, kaivoi kasteluojan ja oppi rakastamaan näitä isättömiä lapsia, jotka palkitsivat hänen hellyytensä rakkaudella.

Iltapäivisin hän ja naiset pääsivät vapaiksi työstä. Hänellä ei ollut ainoatakaan suosikkia ja hän antoikin sattuman määrätä, mitä hän tekisi ja kenen luokse hän menisi. Naiset panivat toimeen pieniä juhlallisuuksia huviloissa tahi huviretkiä seetrien juurille. Hän ratsasti edestakaisin laaksossa Ruthin kanssa, joka osasi ratsastaa paremmin kuin kukaan muu hänen tuntemansa tyttö. Hän kiipesi vuorille Hesterin kanssa ja käveli Joanin seurassa. Useimmiten hän koetti saada useampia naisia samalla kertaa mukaansa pienille retkilleen, mutta sekään ei ollut ollenkaan harvinaista, että hänellä oli vain yksi mukanaan.

Hänellä ei ollut mitään erikoista mielessään. Kuta enemmän hän oppi tuntemaan näitä nuoria naisia, sitä enemmän hän heistä piti, sääli heitä ja koetti olla heille hyvä. Häntä hävetti ja hän tuli jollakin tavoin pahoilleen nähdessään, miten he koettivat unhottaa jotakin ollessaan hänen seurassaan. Sekin voi kyllä olla mahdollista, että osa siitä oli jonkinlaista keimailua, niin luonnollista kuin nauru kauniille naiselle, mutta senvuoksi hän ei ollut pahoillaan. Mutta hän ei voinut olla tulematta surulliseksi nähdessään Ruthin tahi Rebecan, milloin minkin, muuttuvan keskellä iloisinta leikkiä tytöistä, jotka ovat täynnä elämää ja iloa, äkkiä ajatteleviksi synkiksi naisiksi. Siinä voitiin nähdä uskonnon nimessä tehtyjen rikosten seuraukset. Kuinka paljon verta on vuodatettukaan ja kuinka monta elämää oli turmeltukaan uskonnon vuoksi? Hän arvaili oliko Nas Ta Begankin uskonto samanlaista ja hän aikoi ottaa siitä selvän jonakin päivänä. Hän luuli pitävänsä enimmän niistä naisista, jotka eivät olleet niin kovin uskonnollisia ja jotka eivät ryhtyneet suuriin ponnistuksiin hurmatakseen hänet.

Joka ilta pimeän tultua hän meni Maryn kotiin ja istuskeli tytön vieressä portailla. Hän ei mennyt milloinkaan sisälle huoneihin. Hänen tietääkseen hänen vierailunsa olivat aivan tuntemattomia naapureille, mutta hän ei välittänyt ollenkaan siitäkään, vaikka naapurit olisivat ne tienneetkin. Marylle hän voi puhua paremmin kuin hän milloinkaan oli puhunut kenellekään. Tyttö vapautti kaikki hänen ajatuksensa ja mielikuvansa ja hän täytti tytön mielen kokonaan.

Samanlainen muutos kuin toisissa naisissakin tapahtui Maryssäkin, vaikka se ei johtunutkaan piispan käynnistä. Vihdoin koitti aika, jolloin Shefford ei voinut olla huomaamatta, että Mary elää laahusti pitkän päivän päästä päähän odottaen vain noita muutamia hetkiä, jotka hän sai viettää Sheffordin seurassa tähtien valossa. Hän puhui harvoin, mutta kuunteli sitä mieluummin. Joskus hän nauroikin ja se kuulosti Sheffordista niin ihmeelliseltä, kuin hän nauraessaan olisi muistellut lapsuutensa leikkejä. Kun hän pysähtyi ajattelemaan, että tyttö voi ehkä rakastua häneen, hän karkoitti sellaisen ajatuksen heti mielestään. Kun hän totesi, että hänen hulluutensa oli muuttunut suloisuudeksi, joka vastustamattomasti veti häntä puoleensa, hän tukahdutti senkin mielijohteen. Hänelle riitti nykyisyys ja jos hänellä vielä oli jäljellä joitakin mielen ja sydämen aarteita, hän lahjoitti ne Marylle.

Mary ei pyytänyt häntä milloinkaan jäämään, vaikka hän näyttikin, että hänkin ikävöi Sheffordia. Senvuoksi sieltä olikin niin vaikea poistua. Hän ei kuitenkaan jäänyt sinne milloinkaan myöhäiseen. Jäähyväishetki keskeytti vain heidän seurustelunsa päiväksi. Tytön hyvästiksi lausumat sanat olivat kuin suloista hiljaista soittoa, joka kaikui hänen korvissaan, pyysi häntä palaamaan huomen illalla ja lähetti hänet laaksoon kävelemään seetrien alle tähtien valoon ja taistelemaan itsensä kanssa.

Eräänä iltana heidän erotessaan, kun hän koetti katsella tytön kasvoja pilvien raosta pilkistävän kuun kalpeassa valossa, hän sanoi:

"Olen koettanut hakea saaguliljaa."

"Ettekä ole milloinkaan nähnyt sellaista?"

"En." Hän oli halunnut lausua jotakin peitetyin sanoin viittaamalla hänen kasvoihinsa ja kukan nimeen, mutta muistaen tytön viattomuuden hän hillitsi kielensä. Mary oli aivan erilainen kuin muut naiset.

"Näytän teille mielelläni, missä niitä kasvaa", tyttö sanoi.

"Milloin?"

"Huomenna. Tulen lähteelle varhain iltapäivällä. Silloin opastan teidät sinne."

Joe Lake palasi seuraavana aamuna tuoden uutisia, jotka hämmästyttivät Sheffordia. Tietoja Shaddista oli saapunut Stonebridgeen monesta intiaanikylästä ja senvuoksi Joe ei enää halunnutkaan viipyä leirissä, vaan halusi lähteä matkalle kuormastoineen.

Shefford tunsi olevansa vastahakoinen poistumaan laaksosta ja huomattuaan sen hän tuli hyvin miettiväiseksi. Hän ei mennytkään sinä aamuna kylään, vaan jäi koko päiväksi leiriin. Hän tunsi olevansa hyvin alakuloinen. Hänen huono tuulensa haihtui kuitenkin varhain iltapäivällä, kun hän näki valkoisiin pukeutuneen solakan olennon tulevan nopeasti polkua pitkin lähteelle päin. Niin, hänhän oli sopinut Maryn kanssa, että he menisivät hakemaan saaguliljoja, ja senvuoksi hän karkoittikin kaikki muut ajatukset mielestään.

Maryllä oli päässään pitkä musta hilkka, joka peitti täydellisesti hänen kasvonsa. Se muutti hänet naiseksi, mormoninaiseksi, jonka joustava vartalo ja kullankeltainen palmikko olivat sen seikan omituisena vastakohtana.

"Hyvää päivää", hän sanoi laskien sankonsa maahan. "Haluatteko vieläkin lähteä katsomaan saaguliljoja?"

"Kyllä", Shefford vastasi naurahtaen. "Osaatteko kiivetä?"

"Seuraan teitä minne vain."

Mary poistui nyt seetrien varjoon ja Shefford käveli hänen rinnallaan. Shefford tunsi Nas Ta Began katselevan heidän poistumistaan. Tänään Shefford ei näyttänyt olevan ollenkaan puhetuulella, ei ainakaan vielä, ja Mary oli vain enimmäkseen kuunnellut häntä. Vihdoin he saapuivat paikalle, jossa seinämä kohosi vähitellen muodostaen matalia sileitä pengermiä, jotka kuitenkin olivat niin jyrkkiä, ettei Sheffordin mieleen olisi juolahtanutkaan kiivetä niille.

Keveästi, nopeasti ja varmasti kuin vuoristolammas Mary kiipesi ensimmäisen jyrkänteen yläpuolella olevalle pengermälle. Shefford katseli ihaillen ja ihmetellen hänen lipposiin pistettyjä pieniä jalkojaan, kun ne vilahtelivat ja tarrautuivat kiinni sileään kallioon.

Kun hän aikoi seurata, hänen jalkansa lipesikin kalliolla ja hän liukui takaisin. Toinen yritys onnistui yhtä huonosti. Silloin hän peräytyi kauemmaksi seinästä ottaen vauhtia juostakseen rinteelle, mutta päästyään puoliväliin hän kaatui ja liukui takaisin.

Hän alkoi laskea leikkiä koko tapahtumasta, mutta tyttö oli huolestunut. Kun hän sai tytön vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut loukkaantunut, tyttö sanoi hänen aikoneen seurata häntä joka paikkaan, minne hänkin aikoi mennä.

"Mutta minähän en ole mikään lintu", hän vastusti. "Riisukaa kenkänne, niin silloin voitte kiivetä. Sitten kuin pääsemme laelle, muuttuu kulkumme helpommaksi."

Sukkasillaan hänen ei ollut vaikeakaan päästä seinämän ensimmäiselle penkereelle. Ja sieltä tyttö opasti häntä eteenpäin omituisesti aaltoilevien tuulen uurtamien kallioiden yli. Hän ei voinut turvautua muuhun kuin allaan olevaan punaiseen sileään kiveen eikä nähdäkään mitään. Rinne olikin korkeampi kuin hän oli voinut kuvitellakaan ja niin jyrkkä, että hän hengästyi, mutta vihdoin he pääsivät laajalle pyöreälle laelle.

Sieltä hän voi katsella laaksoon, jossa kylä sijaitsi. Ellei pinjain välistä olisi noussut sinisiä savupatsaita, paikkaa olisi voitu luulla aivan asumattomaksi. Laakson toinen seinämä oli melkein yhtä korkea kuin sekin, jolla he nyt seisoivat. Sen takaa kohosi toisia seinämiä ja kallioita kerroksittain muodostaen lopulta pilviin ulottuvia huippuja, joiden välistä viheriänmustat vuoret häämöttivät uhkaavasti. Katsoessaan toiselle suunnalle Shefford huomasi näköalan rajoitetuksi. Siellä oli mataloita kallioita ja sileitä kiviharjanteita, joiden välissä oli viheriöitä seetrejä ja pinjoja kasvavia kujanteita. Hänen toverinsa läksi erästä sellaista kohti ja seurattuaan häntä muutamia askelia Shefford ei voinut enää katsella laaksoon. Mormonikylä, jossa tyttö asui, katosi kokonaan näkyvistä kuin maan alle ja sen hävittyä Shefford tunsi jonkinlaisen erotuksen. Tuskin se ajatus oli juolahtanutkaan hänen mieleensä, kun Mary sieppasi päästään mustan hilkan. Hänen pieni päänsä kimalteli kuin kulta auringonpaisteessa.

Shefford saavutti hänet ja käveli hänen rinnallaan, mutta ei voinut katsahtaa kertaakaan ehdoin tahdoin häneen. He tulivat nyt erääseen matalaseinäiseen kapeaan kujanteeseen, jossa kasvoi paljon seetrejä ja pinjoja. Ne kyllästyttivät lämpimän ilman tuoksullaan, ja ruohoisissa paikoissa alkoi jo olla kukkiakin.

"Näitä käyttävät intiaanit värjäämiseen", Mary sanoi viitaten pieniin punaisiin matalavartisiin kukkiin. Muudatta harmaata salviapensasta, jossa oli kauniit purppuran väriset kukat, hän nimitti purppurasalviaksi, toista pensasta, jossa oli keltaiset kukat, hän sanoi pukinpensaaksi. Siellä oli helakanpunaisia kaktuksia ja laajoilla aloilla kasvoi lavendelin värisiä tuhatkaunokkeja, joilla ei kuulemma ollut mitään nimeä. Kokonainen sammalpenger oli peitetty pitsimäisillä viheriöillä lehdillä ja pienillä sinisillä kukilla, joita Mary sanoi "locoksi".

"Sitäkö hevoset syövät silloin kun ne tulevat hulluiksi?" Shefford kysyi.

"Niin", Mary vastasi nauraen.

Kun hän nauroi, oli mahdotonta olla katsomatta häneen. Hän käveli muutamia askelia Sheffordin edellä. Hänen valkoiset poskensa ja ohimonsa näyttivät olevan hänen kullanvärisen tukkansa muodostamassa kehyksessä. Kuinka valkoinen hänen ihonsa olikaan! Mutta se oli kuin helmi, heikosti suonitettu ja punertava. Hänen puhdas ja jalomuotoinen sivukuvansa näytti tyyneltä, melkeinpä ankaralta. Shefford tiesi nyt Maryn olevan omituisen kauniin, vaikka hän ei vielä ollut nähnytkään hänen kasvojaan täydellisesti.

He jatkoivat matkaansa. Kujanne päättyi hyvin äkkiä parin pyöreähkön kallionkielekkeen väliin ja Shefford sai katsella suurenmoisinta ja juhlallisinta näköalaa mistä hän milloinkaan oli uskaltanut uneksiakaan.

Jyrkänne, joka näytti vain tavalliselta viheriältä vuorenrinteeltä, vietti loppumattomasti muuatta tasankoa kohti, joka vyöryi ja aaltoili omituisesti uurtuneiden kallioiden muodostamaa rajatonta aluetta kohti. Näköalan suurenmoisuutta ei voitu käsittää yhdellä silmäyksellä. Rinne oli pitkä eikä laaksokaan ollut niin tasainen kuin miltä se ensi näkemässä näytti, sillä sen viheriästä pinnasta kohosi siellä täällä muutamia pyöreitä punaisia erillään olevia ja omituisia kallioita, jotka olivat kuin autioita linnoja. Viheriöiden tilkkujen välissä oleva maa näytti aivan paljaalta, sileiden kimaltelevien luiden peittämältä kalliolta. Kauempaa siinsi muudan kauhistuttavan näköinen kallioseinä, joka rikkoutui tuhansiksi rotkoiksi, seinämiksi, kupooleiksi ja huipuiksi muodostaen sellaisen villin kokonaisuuden, ettei siinä ollut mitään suoraa, väärää eikä pykälöityäkään viivaa. Rinteitten juuret näyttivät punaisilta, rotkot tummansinisiltä ja purppuraisilta, huiput olivat keltaisia ja kauempana sateenkaaren värisiä. Heillä oli edessään värien ja käyräviivojen muodostama maailma.

Shefford huudahti.

"Siellä on Utah", Mary sanoi. "Tulen usein tänne istumaan. Näettekö tuota käyrää sinistä viivaa? Tuolla noin! Siellä on San Juan Cañon ja tuo toinen tumma viiva on Escalente Cañon. Ne kaareutuvat tähän suureen purppuran väriseen ammottavaan kuiluun, joka kiertää vasemmalle muodostaen Grand Cañonin. Sanotaan, etteivät intiaanitkaan ole käyneet siellä."

Sheffordilla ei ollut mitään sanottavaa, sillä hetki oli liian hurmaava ja tunteita järkyttävä. Sellaiset paikat kuin tämä ovat tuntemattomia ihmisille. Miten paljon voimia, ihmettelyä, apua ja ihailua tunninkaan istuminen siinä paikoillaan kauhistuttavan näköalan hitaasti paljastuessa soisikaan jokaiselle ihmiselle! Shefford tunsi saavansa jotakin tuolta etäisyydestä, noista purppuran värisistä rotkoista ja noilta himmeiltä tuulen uurtamilta huipuilta. Hän päätti tulla tämän jyrkänteen laidalle uudestaan yksinään nöyrällä mielellä saadakseen selville sen, miksi hänen oli ollut pakko vaieta ja miksi rauha täytti kokonaan hänen sielunsa.

Näiden tunteitten järkyttäessä hänen mieltään hän kääntyi ja huomasi toverinsa tutkivan katseen. Silloin hän näki Maryn kasvot ensimmäisen kerran täydellisesti ja hurmaantui, kun sattuma oli suonut hänelle näin otollisen tilaisuuden. Ne olivat kukkamaiset, suloiset ja puhtaat kuin madonnan, mutta kummallisen ja surullisen murheelliset. Silmät olivat suuret, tummanharmaat, salvian väriset. Ne olivat kirkkaat kuin ilma, joka toi kaukaisetkin esineet lähelle, mutta siitä huolimatta ne näyttivät olevan niin täynnä varjoja kuin aaltoileva lammikko keskiyön tähtien valossa. Niiden ilme järkytti Sheffordia. Hänen suunsa oli nuoruuden suloisesti pyöristämä ja punaama, mutta se ilmaisi katkeruutta, tuskia ja alakuloisuutta.

"Missä saaguliljat kasvavat?" Shefford kysyi äkkiä.

"Tuolla alempana. Täällä on liian kylmä niille. Tulkaa", Mary vastasi.

Hän seurasi tyttöä kiemurtelevaa polkua pitkin viheriälle tasangolle, jonka kasvullisuus peitti kaikki rosoiset kalliot näkyvistä, ja sitten muutamaan viheriöitsevään rotkoon, jonka pohjalla oleva puronen virtasi nopeasti ja kohisten kallioiden yli ja jonka kuiva ja kuuma ilma oli tulvillaan kukkien ja lehvien suloista tuoksua.

Mary kumartui poimimaan jotakin ruohikosta.

"Tässä näette valkoisen liljan", hän sanoi. "Niitä on kolmea väriä. Keltaiset ja punaiset kasvavat vielä syvemmällä rotkossa."

Shefford otti kukan ja tarkasteli sitä hyvin uteliaana. Hän ei ollut milloinkaan ennen elämässään nähnyt niin hienoa esinettä. Kukassa oli kolme suurta terälehteä, jotka kaareutuivat kulhomaisesti valkoisempina kuin vasta satanut lumi muuttuakseen vähitellen emiön läheisyydessä kauniisti kullanvärisiksi. Sen tuoksu oli niin hieno, että sitä tuskin voitiin tunteakaan, mutta kuitenkin niin suloinen, ettei sitä voitu unhottaa. Mutta hänen katsoessaan siihen terälehdet retkahtivat alas, niiden valkoisuus tummui ja kullanväri vaaleni. Hetkisen kuluttua kukka oli kokonaan kuihtunut.

"Noukin niitä hyvin vastenmielisesti, koska ne kuolevat niin äkkiä", Mary sanoi.

Shefford näki kaikkien, puron rannoilla olevien avonaisten aurinkoisten paikkojen olevan täynnä näitä samoja valkoisia kukkia. Ne huojuivat arvokkaan suloisesti heikossa lämpimässä tuulessa, muistuttaen kolmikärkisiä tähtiä, jotka tuikkivat vihreyden keskeltä.

Shefford kumartui katsomaan muudatta erikoisen pitkävartista liljaa ja tarkasteltuaan sen perinpohjaisesti hän suoristautui katsoen tyttöä kasvoihin. Hän halusi nähtävästi verrata. Mary nauroi sanoen naisten olevan tyhmiä nimittäessään häntä Saaguliljaksi. Hän ei osannut ollenkaan keimailla, vaan puhui kuin hän olisi puhunut jalkojensa alla olevista kivistä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan omasta kauneudestaan. Shefford kuvitteli hänessä sittenkin olevan jotakin kukkaa muistuttavaa. Molemmissa oli samaa valkoisuutta ja rikasta kullanväriä, ja vielä jotakin muutakin, joka voitti nuo molemmat, jotakin kummallista ja harvinaista kauneutta ja elämää, yhtä koskematonta ja häipyvää kuin sekin elämä, joka oli niin äkkiä haihtunut poimitusta kukasta. Missä oli tyttö syntynytkään ja millaista elämää hän oli elänytkään? Sheffordin mielenkiinto kasvoi. Mary näytti eroavan niin paljon kaikista muista hänen ennen tuntemistaan naisista kuin tämä harvinainen rotkolilja eroaa ruukuissa kasvaneista kukista.

Heidän palatessaan rinnettä ylös tyttö jätti hänet jälkeensä. Hän kiipesi kevyesti ja vaivattomasti. Kun Shefford saapui hänen luokseen jyrkänteen reunalle, hänen poskensa punoittivat ja hänen kasvojensa ilme oli muuttunut.

"Palatkaamme takaisin kallioiden yli", hän sanoi. "En ole kiipeillyt pitkiin aikoihin."

"Menen sinne, minne tekin", Shefford vastasi.

Silloin Mary läksi ja Shefford seurasi. Mary noudatti paljaiden kallioiden käyräviivoja ja kiipesi. Shefford huomasi hänen kuin vapautuvan jostakin. Hänestä tuntui niin omituiselta, eloisalta ja ihmeelliseltä olla tytön kanssa ja saavutettuaan tytön hän ei uskaltanut puhua, pelosta että hän ehkä rikkoo tämän tunnelman. Tytön silmät muuttuivat tummiksi ja uhmaaviksi, ja usein hän pysähtyi katsomaan jylhän aaltoilevan kivimeren yli jonnekin kauas korkeiden seinämien taakse. Kun he saapuivat korkeammalle, tuuli irroitti hänen tukkansa, joka rupesi hulmuamaan, muodostaen kultaisen auringon valaiseman kirkkaan virran. Shefford huomasi tytön muuttavan suuntaansa, joka oli tähän asti ollut noita kahta huippua kohti, ja rupeavan nyt kiipeämään kukkulalle. Nousu muuttui vähitellen yhä vaikeammaksi ja vaikka kivet vieläkin muodostivat sileitä pintoja, oli siellä kuitenkin siellä täällä jyrkkiä pullistumisia, kaltevuuksia ja halkeamia. Tyttö hurjistui kokonaan päästyään sinne. Hän juoksi, hyppi ja olisi jättänyt Sheffordin kauas taakseen, ellei Shefford olisi huutanut hänelle. Silloin hän näytti muistavan Sheffordin ja odotti.

Maryn kasvot olivat nyt menettäneet kalpeutensa ja kuumenneet ruusunpunaisiksi.

"Missä olette oppinut hyppelemään kallioilla tällä tapaa?" Shefford huohotti.

"Olen harjoitellut tätä koko ikäni", Mary vastasi. "Ah, miten suloiselta tuntuukaan olla täällä korkeudessa jälleen, kun tuuli puhaltaa ja ihminen voi esteettömästä katsella ympärilleen!"

Senjälkeen Shefford pysytteli aivan hänen kintereillään välittämättä ponnistuksista. Hän ei halunnut olla hetkeäkään poissa tytön seurasta, jos hän suinkin vain voi sen estää. Mary oli ihmeellinen. Sheffordin mielestä hän oli kuin intiaanityttö tahi villi, joka pitää ilmavista paikoista ja hiljaisuudesta. Kun Mary hyppäsi, päästi hän samalla kummallisen, hiljaisen ja hurjan huudahduksen riemusta. Shefford arvasi, että hän oli vankeudestaan vapautunut tyttö, joka unhotti itsensä eläytyessään takaisin nuoruutensa aikoihin. Mutta hän ei silti unhottanut Sheffordia, vaan odotti häntä vaikeasti kuljettavissa paikoissa, ojensi hänelle voimakkaan kätensä avuksi muistamatta joskus pitkiin aikoihin irroittaa sitä Sheffordin otteesta. Väsymättä ja reippaasti, varmajalkaisena kuin vuohi, nopeasti ja hurjasti hän hyppeli, kiipeili ja juoksi, kunnes Sheffordin oli pakko ihmetellä häntä. Tämä seikkailu oli todellakin kuin jonkun unen täyttymistä. Ehkä tyttö voi opastaakin hänet sateenkaaren juurelle piilotetulle aarteelle. Mutta tämä ajatus, surullinen muistoista, jotka kumpusivat esille sen haudasta, liittyi peruuttamattomasti erääseen kuolleeseen tyttöön. Shefford ei voinut muistella häntä nyt tämän ihmeellisen olennon läheisyydessä, joka oli yhtä omituinen kuin kauniskin. Kun Shefford ojentautui tarttuakseen hänelle avuksi ojennettuun päivettyneeseen käteen ja tunsi sen voimakkaan puristuksen ja siinä piilevän nuoruuden, elinvoiman ja elämän, hän pelkäsi kuin mies, joka rientää jotakin jyrkännettä kohti voimatta kääntyä takaisin. Tämä kiipeäminen tuntui vallattomalta kepposelta ja hurjalta kilpajuoksulta mormonitytöstä, jonka nykyjään oli pakko asua kylässä, ja hänen vapaa käyttäytymisensä uhmaisikin noiden kahleitten painoa. Sheffordinkin mielestä tämä oli hurjaa kilpailua, mutta sellaista päämäärää kohti, jonka nimeä hän ei uskaltanut ilmaista.

He jatkoivat matkaansa vihdoin käsi kädessä sellaistenkin paikkojen yli, joissa ei ollut jyrkkiä pengermiä eikä leveitä halkeamia. Mutta tyttö ei näyttänyt huomaavan sitä. He lähestyivät juuri viimeistä paljasta kumpua, kun tyttö erkani hänestä ja juoksi sileän kallion laelle. Kun Shefford saapui hänen luokseen, hän seisoi kukkulan korkeimmalla nyppylällä käsivarret levällään, täyteläinen rinta kohoillen, solakka ruumis suorana kuin intiaanin ja tukka hulmuten tuulessa auringon säteitten kultaamana. Hän näytti tahtovan syleillä länttä, saada käsiinsä jotakin kaukaista ja uhrata itsensä tuulelle ja etäisyyksille. Hänen kasvonsa olivat punastuneet kiipeämisen aiheuttamasta ponnistuksesta ja hänen korkea otsansa oli märkä hiestä. Hänen silmänsä näyttivät teräviltä kuin kotkan, vaikka ne nyt olivatkin tummat. Shefford käsitti vaistomaisesti hänen omituisen luonteensa alkuperäisen ja villin perusaineen. Mary ei ollut nyt sama nainen, johon hän oli tutustunut lähteellä. Kun hän oli riisunut mormonihilkan päästään, hän oli samalla luopunut jostakin olemuksensa ominaisuudesta ja muuttunut aivan oudoksi henkilöksi.

Shefford käsitti tytön olevan kuin sukua näille korkeuksille ja muodostavan kuin osan tästä erämaasta. Hän on varmasti syntynyt ja kasvanut jossakin yksinäisessä paikassa, jossa tuuli on puhaltanut, jossa vuorten huiput ovat häämöttäneet kaukaa ja jossa hiljaisuus on vallinnut. Laskeva aurinko suuteli juuri kaukaisen vuoren seinämän laitaa ja sen kullanvärinen loisto muuttui yhä kirkkaammaksi kuin se olisi ollut pahoillaan erosta. Se kruunasi tytönkin ihanuudellaan.

Shefford rakasti häntä silloin. Huomattuaan sen hän rupesi ajattelemaan, että hän ehkä oli rakastanut tyttöä ennenkin, mutta hän ei kiinnittänyt siihen enää mitään huomiota, koska hän oli varma siitä nyt. Häntä värisytti vähän ja hän tunsi itsensä araksi, vaikka hän ei ollutkaan ollenkaan pahoillaan. Kaikki näihin hänen erämaan suomiin kokemuksiinsa liittyvät seikat olivat olleet kummallisia ja tämä oli kaikkein kummallisin.

Aurinko laski nopeasti ja sen kultainen loisto muuttui äkkiä. Se haihtui nopeasti ja tyttökin muuttui yhtä pian. Hän näytti muistavan itsensä ja istuutui kuin hän olisi äkkiä huomannut olevansa väsynyt. Shefford meni lähemmäksi ja istuutui hänen viereensä.

"Aurinko on laskenut ja meidän on pakko lähteä kotiin", Mary sanoi liikahtamatta kuitenkaan paikaltaan.

"Lähdetään vain milloin haluatte", Shefford vastasi.

Aivan samoin kuin loisto oli haihtunut hänen silmistään, punakin hävisi hänen poskiltaan. Niiden kalpeus palasi ja samalla niiden surullisuuskin. Sheffordin oli pakko purra kieltään voidakseen olla ilmaisematta hänelle tunteitaan ja pidättäytyäkseen tekemästä hänelle tuhansia kysymyksiä. Mutta hänen mielestään siinäkin etuoikeudessa oli jo tarpeeksi, että hän oli saanut katsella tyttöä ja olla hänen kanssaan silloin kun hän oli unhottanut itsensä. Kaikki oli ollut niin ihmeellistä, että hän oli ruvennut rakastamaan tyttöä. Mutta hän päätti olla lisäämättä sitä seikkaa tytön elämän murhenäytelmään, olipa se sitten millainen tahansa. Hän koetti olla ottamatta lukuun itseään katsellessaan siinä tyttöä.

Tytön katse oli kohdistunut lännestä häämöttävien kaukaisten vuorten kultalaitaisiin jyrkänteihin. Oli selvää, että hän piti äärettömästi näistä villeistä ylätasangoista. Ja hänen katseeseensa näytti liittyvän jokin ahdistava menneisyyden muisto, jokin hänen elämänsä onnellisin vaihe, jota oli nyt hyvin ikävä ajatella.

"Nyt meidän on lähdettävä", hän sanoi nousten.

Sheffordkin nousi seuratakseen häntä. Hän katsoi Sheffordiin ja hänen surulliset silmänsä näyttivät haluavan ilmaista Sheffordille sen, että Shefford oli auttanut häntä unhottamaan nykyisyyden ja muistamaan tyttöaikaa, ja senkin, että hän aina jollakin tavoin tulee liittämään tämän ihmeellisen hauskan iltapäivän häneen. Shefford käsitti silloin, että hänen vaiteliaisuutensa tällä hetkellä oli mormonien hänen huulilleen painaman sinetin ansiota.

"Mary, tämä on ollut elämäni hauskin, paras ja opettavin päivä", hän sanoi vilpittömästi.

Mary kääntyi äkkiä kuin säpsähtäen ja katsoi rinteelle. Kylän vieressä olevan kukkulan huipulla hän sitoi päähänsä mustan hilkkansa ja sen mukana tuli hänen olentoonsa jotakin synkkää mormonimaista vakavuutta.

Laakso oli hämärän peitossa ja varjot olivat jo niin mustat, että Sheffordin oli hyvin vaikea löytää Maryn sankoa. Hän täytti sen lähteestä ja tarjoutui kantamaan sen Maryn kotiin, mutta Mary kielsi.

"Tulettehan sitten illalla myöhempään?" hän kysyi.

"Kyllä", Shefford kiiruhti lupaamaan. Sitten hän katsoi, miten valkopukuinen olento hitaasti eteni polkua pitkin kadoten vihdoin varjojen joukkoon.

Nas Ta Bega ja Joe työskentelivät ahkerasti leiritulen ääressä ja Shefford yhtyi heihin. Hän oli tänä iltana hyvin harvapuheinen. Joe katsoi uteliaasti häneen liekkien valossa. Myöhemmin aterian jälkeen, kun Shefford näytti olevan rauhaton ja käveli edestakaisin, Joe sanoi töykeästi:

"Teidän on paras pysytellä nuotion läheisyydessä tänä iltana."

Shefford kuuli hänen sanansa välittämättä niistä. Kumminkin huomautus, joka ei johtunut mustasukkaisuudesta eikä moittimishalustakaan, ahdisti hänen mieltään tarkoituksensa mahdollisuudella.

Hän poistui nuotion luota tummien pinjain varjoon ja sieltä tähtien kirkkaasti valaisemalle aukeamalle, jolloin jokainen sellainen askel tuntui vaikealta astua, joka ei suuntautunut sen tytön kotia kohti, jonka kauneus, surullisuus ja salaperäisyys olivat tänään lumonneet! hänet. Vasta tuntien kuluttua, kuten hänestä tuntui, hän suuntasi kulkunsa tutulle huvilaan vievälle polulle, jolloin jokainen askel tuntui helpommalta. Hän luuli rientävänsä jotakin kohtaloa kohti, tietämättä sentään, mitä.

Kuisti oli varjossa ja hän sai katsella turhaan, sillä tytön valkoinen vartalo ei kuvastunutkaan tummaa taustaa vasten. Paikalla vallitsevassa hiljaisuudessa hän oli kuulevinaan sydämensä kovat ja kumeat lyönnit.

Nyt rupesi kuulumaan jonkun matkan päässä polulta kavioiden kapsetta. Hän perääntyi seetrien varjoon katselemaan. Hetkisen kuluttua hän näki liikkuvia hevosia ja ratsastajia. Niiden sivuuttaessa hän laski niitä olevan noin kymmenen, jolloin asian todellinen laita poltti häntä kuin leimahtava tuli. Mormonit tulivat jälleen kylään vieraillakseen salaa salattujen vaimojensa luona.

Shefford käveli kauas laaksoon jyrkänteitten juurilla vallitsevan synkän hiljaisuuden ja yöllisten varjojen keskelle.

VIII.

NAS TA BEGAN KOTI.

Nas Ta Began koti oli kaukana seetririnteellä. Sen takana olivat nuo keltaiset rosoiset kalliot, tummat rotkot ja Navajovuoren mäntyjä kasvava huippu ja sen juurella taasen aaltoileva autio rinne seetrimetsikköineen, salviakenttineen ja hiekkaperäisine aroineen. Mitkään tummat himmeät selänteet eivät pimittäneet taivaanrantaa, vaan harmaat, purppuraiset ja viheriät kentät ulottuivat sen sineen asti.

Shefford huomasi muutamalla salviapensaikkoa kasvavalla tasangolla pitkän kujanteen, jossa pensaat ja ruoho oli poljettu maan tasalle. Navajo sanoi sitä radaksi, jossa nuoret sotilaat harjoittavat mustangejaan ja taistelevat etevämmyydestä heimon neitojen ja vanhusten nähden.

"Nas Ta Bega, oletteko tekin joskus ratsastanut täällä?" Shefford kysyi.

"Sukuni miesjäsenet ovat päälliköitä, mutta minut varastettiin kotoani enkä osaa nyt ratsastaa tarpeeksi hyvin voittaakseni heimoni soturit", intiaani vastasi katkerasti.

Eräässä toisessa paikassa Joe Lake pysähdytti hevosensa ja kiinnitti Sheffordin huomion muutamaan suureen keltaiseen tien vieressä olevaan kiveen. Sitten hän puhui jotakin intiaanille navajon kielellä.

"Olen kuullut puhuttavan tästä Isende Aha-kivestä", Joe sanoi Nas Ta Began lopetettua. "Laskeutukaamme satulasta ja katselkaamme sitä vähän."

Shefford totteli, mutta intiaani pysyi paikoillaan satulassaan.

Joe laski suuren kätensä kivelle koettaen liikuttaa sitä. Mitattuaan sen katseillaan Shefford arveli sen olevan noin kolme jalkaa korkean ja pari jalkaa paksun. Joe heitti hattunsa menemään, veti syvään henkeään ja kumartuen lähemmäksi kiersi käsivartensa sen ympärille. Joe oli hyvin suuri ja tavattoman voimakas mies ja Shefford huomasi hänen tarkoituksensa olevan nostaa kivi maasta, jos se suinkin vain olisi mahdollista. Joen leveät hartiat jännittyivät ja tulivat litteiksi, hänen käsivarsiensa lihakset pullistuivat, hänen nivelensä naksahtelivat, hänen niskasuonensa täyttyivät verestä ja hänen kasvonsa muuttuivat tummanpunaisiksi. Ponnistaen voimansa äärimmilleen hän nosti kiven ja laski sen sitten noin kuuden tuuman päähän entisestä paikasta. Kun hän hellitti otteensa, hän kaatui, ja noustuaan istualleen hänen kasvonsa olivat märät hiestä.

"Koettakaa tekin", hän sanoi Sheffordille hymyillen laiskasti. "Yrittäkää, jaksatteko nostaa sen."

Sheffordkin oli voimakas ja oli ollut aikoja, jolloin hän oli ylpeillyt voimillaan. Hänen mielenkiitonsa oli herännyt nähtyään Joen suunnattoman ponnistuksen ja intiaanin synkän katseen. Hän kumartui tarttuen kiveen samoin kuin Joekin. Hän terästi tahtonsa ja nosti ponnistaen kaikki voimansa, kunnes punainen sumu himmensi hänen katseensa ja nopeasti kiitävät tähdet tuntuivat räjähtelevän hänen päässään, mutta hän ei saanut sitä liikahtamaankaan.

"Shefford, ehkä voitte nostaakin sen vielä jonakin kauniina päivänä", Joe huomautti. Sitten hän viittasi kiveen sanoen jotakin Nas Ta Begalle.

Intiaani pudisti päätään vastaten jotakin.

"Tämä on navajojen Isende Aha", Joe selitti. "Nuoret soturit koettavat aina nostaa tätä kiveä. Heti kun joku heistä voi sen nostaa, joutuu hän miesten kirjoihin. Sellainen mies, joka jaksaa kantaa sen kauemmaksi kuin muut, on heimonsa paras. Ja silloin kun intiaani ei enää jaksa nostaa sitä, sanotaan häntä vanhaksi. Nas Ta Bega kertoi, että kiveä on kannettu pari penikulmaa hänen elämänsä aikana. Hänen isänsäkin on kantanut sitä kerran kuusi askelta."

"Nyt huomaan selvästi, etten ole mikään mies, tahi sitten olen vanha", Shefford sanoi.

Joe Lake naurahti laiskaan tapaansa ja noustuaan satulaan ratsasti tielle Sheffordin jäädessä intiaanin luo.

"Bi Nai", Nas Ta Bega sanoi, "olen heimoni päällikkö, mutta en ole milloinkaan ollut mies. En ole ikinä jaksanut nostaa tuota kiveä. Katsokaa nyt, millaiseksi kalpeanaamojen sivistys on muuttanut intiaanin."

Navajon katkeruus pani Sheffordin miettimään. Voidaanko suurempaa vääryyttä tehdä miehelle kuin riistää häneltä hänen voimiensa perintö?

Joe ajoi tempoilevat kuorma-aasit seetrimetsikköön, jossa olevista teltoista nouseva savu kohosi taivaalle, ja piakkoin mustangien hirnuminen, koirien haukunta ja lampaiden määkinä kertoivat hänen vastaanotostaan. Ja äkkiä Sheffordkin huomasi olevansa vilkkaan näytöksen katselijana. Suuret pörröiset koirat, jotka olivat kuin susia, laukkasivat vieraita vastaan. Kaikkialla oli vuohia, lampaita ja pieniä karitsoita, joista toiset tuskin voivat kävellä toisten hypellessä vallattomasti ja leikkisästi. Siellä oli aivan lumivalkoisia karitsoita ja sellaisia, jotka näyttivät maalatuilta. Muutamat olivat hyvin kauniita valkoisine villaturkkeineen, mustine päineen, korvineen ja jalkoineen. Ne laukkasivat suoraan Nack-yalin jalkoihin ja poukkoilivat Sheffordia vasten määkien samalla tervehdykseksi vienolla äänellään. Telttojen vieressä kasvavien seetrien juurilla oli mustangeja, jotka kiinnittivät Sheffordin huomion puoleensa. Hän näki muutaman raudanharmaan, jonka pitkä harja ja häntä viilsivät maata, erään tulisen mustan, joka oli villimpi kuin mikään hänen ennen näkemänsä eläin, muutaman kimon, joka oli yhtä kummallisen värinen kuin pienet karitsatkin, ja sitten huomiota herättävimmän kaikista, erään puhtaan kermanvärisen mustangin, miellyttävän, jalopiirteisen kaunishäntäisen ja -harjaisen hevosen, jonka silmät kummallista kyllä olivat aivan taivaansiniset. Tämä valkoinen mustangi tuli suoraan Sheffordin luo, teko, joka kummallisesti erosi muiden hevosten käyttäytymisestä, ja osoittautui se hyvin kesyksi ja ystävälliseksi häntä ja Nack-yalia kohtaan. Shefford sai todellakin hävetä Nack-yalin mustasukkaisuutta.

Ensimmäiset näkyviin ilmestyvät intiaanit olivat puolialastomia lapsia, joiden sysimusta tukka oli takkuinen ja iho kuin kultapronssia. Ne olivat sekä rohkeita että ujoja, milloin mitäkin. Sitten muudan pieni jäntevä mies, vanha, kumarainen ja harmaa, tuli esille suurimmasta majasta. Hän oli käärinyt huopapeitteen kumaraisten hartioittensa ympärille. Häntä sanottiin Hosteen Doetiniksi eli Ystävälliseksi Mieheksi. Ystävällinen, mielenkiintoinen hymy kirkasti hänen ryppyisiä hienoja vanhoja kasvojaan. Hänen vaimonsa seurasi häntä ja hän oli yhtä kunnianarvoisa kuin mieskin, Shefford näki vilahdukselta tumman ujon Glen Naspankin, Nas Ta Began sisaren, mutta tyttö ei tullut esille teltasta. Toisiakin intiaaneja tuli näkyviin läheisistä teltoista.

Nas Ta Bega laski heidän mustanginsa irti niiden joukkoon, joita Shefford oli äsken katsellut, ja äkkiä muuttui koko hevoslauma korskuvaksi, hirnuvaksi, potkivaksi ja laukkaavaksi laumaksi. Se katosi kokonaan tomupilveen ja sitten nopea kavioiden kapse ilmaisi sen poistumisen seetrien väliin. Joe Lake alkoi nostella vuohennahka- ja villapaaluja, jotka oli pinottu teltan viereen.

"Saamme totisesti työskennellä aikalailla, ennenkuin saamme nämä kuormitetuiksi", hän murahti. "Ne eivät ole raskaita, mutta niiden kokoaminen kääryihin on työlästä."

Hetkisen kuluttua he saivat kuitenkin selville puhuteltuaan vanhaa navajoa, että tämä pino oli vain puolet siitä määrästä, joka oli vietävä Kayentaan. Toinen puoli oli piutein leirissä vuoren nurkan takana. Hosteen Doetin lupasi lähettää sinne sanan, että piutit toisivat osansa tänne. Tämä ehdotus miellytti Joea, joka halusi säästää aasejaan niin paljon kuin suinkin. Sanansaattaja läksikin hetkisen kuluttua piutein leiriin. Ja Shefford, joka sai käyttää aikansa miten vain halusi ja joka sai alituisesti taistella katkerien muistojensa tukahduttamiseksi, päätti kiinnittää jakamattoman huomionsa navajoihin, tutustuakseen heidän elämäänsä niin perusteellisesti kuin suinkin. Millaisia olisivatkaan päivät, jos hän voisi elää luonnollista elämää?

Aamun sarastaessa, kun erämaan äänettömyys vielä vallitsee syvänä seudulla, navajo liikahtaa huopapeitteessään ja alkaa laulaa sarastavalle aamulle. Hänen laulunsa on alussa vienoa ja hiljaista, omituisesti keskeytyvää muminaa kuin puron kohinaa, mutta sitten kuin se muuttuu kovemmaksi, sen kummallinen ja surullinen sävel rupeaa hitaasti ilmaisemaan toivoa ja iloa. Intiaanin sielu tekee tuloaan yöstä, pimeydestä ja kuolemaa muistuttavasta unesta päivän valoon ja elämään.

Sitten hän pysähtyy telttansa ovelle huopapeitteeseensä kääriytyneenä ja katsoo itään.

Yö on haihtumaisillaan syvänteistä ja kuiluista, aaltoilevat seetrejä kasvavat harjanteet ja salviatasangot näyttävät pehmeän harmailta ohuine savumaisine pilvineen, jotka salaperäisesti kohoilevat ja haihtuvat värittömien kallioiden muuttuessa. Pitkä taivaanrannan laajuinen valojuova, jonka keskipalkka on punertavin, näyttäytyy matalalla idässä kirkastuen vähitellen. Tumman siniseltä taivaalta tuikkivat tähdet vaalenevat vuorotellen kadoten näkyvistä sinisen kupoolin muuttuessa ja kirkastuessa. Yö on katoamaisillaan näkymättömillä siivillään ja satakielen viserrys rikkoo hiljaisuuden. Itäisen taivaanrannan ruusunpuna muuttuu tummemmaksi, muudan pilviröykkiö värjäytyy kullan väriseksi, kaukaa häämöttävät vuoret kuvastuvat tummina punaa vasten ja kauas alas erääseen kuiluun ilmestyy tulinen harjanne. Ihmeellinen uudeksi muodostaminen muuttaa kaikki selänteet ja laaksot. Näyttää aivan siltä kuin jokainen ruohonkorsi, jokainen salvian lehti, jokainen seetrin oksa, kukat, puut ja kalliot rupeaisi elämään nähdessään auringon. Punainen kiekkomainen levy kohoaa ja kullan värinen tuli polttaa tämän aution erämaan hehkuvia kasvoja.

Tumma, juhlallinen ja käsittämätön navajo katsoo aurinkoon jumalaansa. Se on hänen suuri Henkensä. Erämaa on hänen äitinsä, mutta aurinko on hänen elämänsä. Tuulien ja sateitten suuntaajalle, valon herralle, tulen tekijälle ja elämän antajalle navajo lähettää rukouksensa:

    "Lahjoita minulle aina maan hyviä ja kauniita antimia runsaasti
    ja anna hevosieni ja lampaitteni käydä laitumella kenenkään
    niitä häiritsemättä. Taivaan Herra, anna minulle paljon lampaita
    ja hevosia ja suo minulle rohkeutta, että voin puhua suoraan.
    Maan jumalatar, äitini, opeta minua elämään rehellisesti.
    Nyt on kaikki hyvin."

Hän ei ole menettänyt toivoaan eikä uskoaan.

Joskus syntyy vielä päällikkö, joka pelastaa navajojen sukupuuttoon kuolevan heimon. Morsian liehahtaa esille tuulesta ja suutelee liljoja kuutamossa.

Hän juo kylmästä, kirkkaasta, sammaleisten kivien alta pulppuavasta lähteestä. Hän menee seetrimetsikköön ja tiellä näkyvät jäljet kertovat hänelle yöllisistä vieraista. Hänen mustanginsa hirnuvat hänelle harjanteilta kuvastuen selvästi taivasta vasten pystyine päineen ja liehuvine harjoineen, ennenkuin ne lähtevät laskeutumaan laaksoon salviapensaikon läpi. Paimenkoirat, laumojen vartijat, haukkuvat hänelle tervehdykseksi, lampaat määkivät ja karitsat hyppelevät hänen ympärillään.

Teltassa lämpimän punaisen lieden ääressä hänen vaimonsa leipoo hänen leipänsä ja keittää hänen ruokansa. Hän tyydyttää nälkänsä. Sitten hän valitsee keitetystä lihasta parhaimmat palaset ja vie ne toiseen telttaan sairaalle sukulaiselleen yhtyen muiden kanssa lauluun, tanssiin ja rukouksiin, joilla sairauden pahaahenkeä koetetaan karkoittaa. Kaukana laakson hiekkaisessa ja aurinkoisessa pohjassa on hänen maissikenttänsä, jonne hän on johtanut veden kasteluojasta, ja siellä hän työskentelee väliajoillaan tuntien olevansa tyytyväinen.

Hän rakastaa kansaansa, vaimoaan ja lapsiaan. Pojalleen hän sanoo: "Ole ylpeä ja urhoollinen. Kasva kuin mänty. Tee työtä, ratsasta ja leiki, että tulisit voimakkaaksi. Puhu suoraan asiasi. Rakasta veljeäsi. Anna puolet omaisuudestasi ystävällesi. Kunnioita äitiäsi, että voisit kunnioittaa vaimoasikin. Rukoile jumaliasi ja kuuntele heidän sanojaan."

Sitten tarttuen pyssyynsä ja nousten mustanginsa selkään hän kiipeää vuorten rinteille. Hän rakastaa yksinäisyyttä, mutta hän ei ole milloinkaan yksinään. Tuulet puhuvat hänelle ja hän näkee jälkiä tiellä. Korkeat männyt, sammaleiset kalliot, pienet sinikellot ja rapautuneet kivet kertovat hänelle salaisuuksiaan. Niiden henget puhuvat hänelle. Aamun valossa Old Stone Face, vuori, on kuin punainen jumala, joka kehoittaa häntä metsästämään. Hän on kuin kotkan veli, hän on kuin kotonaan kukkuloilla, missä tuulet puhaltavat ja minne alemmat seudut näkyvät selvästi.

Iltapäivän auringon kullatessa huippuja ja paistaessa lämpimästi hänen selkäänsä hänen katsellessaan alempana olevia sinertäviä rotkoja hän ymmärtää joutilaisuuden aiheuttaman ilon. Hän ei kaipaa lepoa, sillä hän ei ole milloinkaan väsynyt. Salvioiden kyllästyttämä suloinen ilma tunkeutuu aukeamilta hänen sieraimiinsa, hiljaisuus, joka kuiskailee niin monella tapaa, on hänen ympärillään ja hän tuntee olevansa tämän erämaan yksinäisyyden herra. Hänen haukansilmänsä näkevät mustangeja ja lampaita, tomupilviä seetrejä kasvavalla rinteellä, jonkun kaukaisella harjanteella ratsastavan intiaanin, harmaat vuorten seinämät ja sinertävät kuilut. Täällä on hänen vapaa, villi ja puhdas kotinsa. Hän katselee sitä esi-isiensä silmällä. Hän tuntee niiden henget läheisyydessään. He ovat sulautuneet sellaisiin alkuaineihin, joista heidän äänensä kuuluu tuulten mukana. He ovat nyt hänen teittensä vartijoita.

Auringon laskiessa hän katsoo länteen ja rukoilee:

    "Suuri Henki, isieni Jumala, suojele hevosiani, lampaitani
    ja perhettäni yöllä ja anna minun herätä terveenä aamulla.
    Tee minut valosi arvoiseksi. Nyt on kaikki hyvin."

Hän katselee sitten, miten aurinko laskee, miten huippujen kullanväri vaalenee ja miten läntisen taivaan puna haihtuu, miten harmaat varjot hiipivät esille rotkoista kohdatakseen hämärän ja yön hitaan, hiljaisen ja salaperäisen lähestymisen tähtineen.

Yö pimenee, valkoiset tähdet alkavat tuikkia, tuuli humisee seetreissä, lampaat määkivät, paimenkoirat haukkuvat ulvovia arosusia ja intiaani kääriytyy huopapeitteeseensä antaen tähtien valaista tyyniä tummia kasvojaan. Kaikki on hyvin hänen autiossa maailmassaan. Aaveet liehuvat, sairaus pitkittyy, tapaturmat, tuskat ja kuolema uhkaavat ja vieraan valkoisen käden varjo pimittää hetkiseksi kuun, mutta kaikki on hyvin, sillä navajo on rukoillut isiensä jumalia. Hänen unensa on rauhallinen ja kaikki on hyvin.

Ja tämän, Shefford ajatteli järkytettynä, valkoiset miehet ovat tukahduttaneet intiaaniheimoissa ja aikovat nyt tukahduttaa navajojen villeissä jäännöksissä. Heidän alueilleen tunkeutuneet valkoiset miehet ovat olleet milloin pappeja, milloin metsästäjiä, milloin kauppiaita, milloin kullankaivajia, milloin lähetyssaarnaajia, toiset epäilemättä hyviä ihmisiä, mutta toiset sitä pahempia, ja nuoret soturit ovat oppineet tuntemaan janon, jota ei enää voida sammuttaa heidän esi-isiensä lähteitten kylmällä suloisella vedellä, ja nuoret neidot ovat saaneet vereensä sellaisen kuumeen, että he ovat menettäneet heimonsa suloiset, omituiset ja hurjat mielikuvat.

Joe Lake tuli Sheffordin luo ja sanoi: "Withers kertoi minulle teidän riitautuneen jonkun lähetyssaarnaajan kanssa Punaisella järvellä."

"Niin minä teinkin ja olen hyvin pahoillani senvuoksi", Shefford vastasi.

"Glen Naspastako?"

"Niin, Nas Ta Began sisaresta."

"Withers huomautti vain siitä. Miksi lähetyssaarnaajaa sanottiin?"

"Willettsiksi, niin ainakin Presbrey, kauppias, sanoi."

"Minkä näköinen hän oli?"

Shefford muisteli lähetyssaarnaajan sileitä ruskeita kasvoja, hänen tummia silmiään ja heikkoa leukaansa, hänen kasvojensa lempeää ilmettä ja hänen hentoa velttoa vartaloaan, kuvaten ne Joelle.

"Puheenne perusteella en voi sanoa mitään", Joe jatkoi, "mutta uskallan dollarin hevosen karvaa vastaan, että juuri sama mies on ollut täälläkin. Vanha Hosteen Doetin kertoi minulle siitä äsken. Hänen luonaan ei kuulemma ole ennen käynytkään näitä pitkätakkisia, pappeja. Niin hän nimittää tätäkin lähetyssaarnaajaa. Nämä vanhat miehet eivät milloinkaan unhota perinnäistaruja espanjalaisista papeista. Willetts on kaikissa tapauksissa ollut täällä pari kertaa hakemassa Glen Naspaa. Vanhus on järkytetty, mutta vastustaa Glen Naspan poistumista. Glen Naspa jää luullakseni yhtä mielellään tänne kuin lähteekin. Hän on ehkä navajo, mutta hän on tyttö ja hyvin vaitelias."

"Missä Nas Ta Bega on?" Shefford kysyi.

"Hän ratsasti jonnekin eilen. Ehkä noiden piutein leiriin. Nämä intiaanit ovat niin hitaita. Voi kulua viikko, ennenkuin he saavat tavarat tänne. Mutta ellei Nas Ta Bega tahi joku muu tuo sanaa tänään, ratsastan sinne itse."

"Joe, mitä ajattelette tästä lähetyssaarnaajasta?" Shefford kysyi vakavasti.

"Siinä ei ole juuri mitään ajattelemista, ellette tapaa häntä tahi keksi jotakin. Olen kuullut Willettsistä jo ennen Withersin puheita. Hän on hyvissä väleissä mormonien kanssa. Luulen hänen ajavan mormonien asioita tavalla tahi toisella. Sanon sen näin vain meidän kesken. Ymmärrättekö? Mutta tässä hänen halussaan saada Glen Naspa luokseen ei ole mitään väärää. Kaikki lähetyssaarnaajat hakevat vain nuoria henkilöitä, sillä olisihan ihan hyödytöntä koettaakaan käännyttää vanhoja intiaaneja. Ei, lähetyssaarnaajat työskentelevät sivistääkseen intiaaneja ja silloin on tietysti sitä parempi, kuta nuorempi käännytettävä on."

"Hyväksytte siis lähetyssaarnaajien toiminnan?"

"Shefford, jos ymmärtäisitte mormoneja, ette kysyisikään sitä. Oletteko milloinkaan lukenut tahi kuullut puhuttavan Jacob Hamblinista?... No niin, hän oli mormoni ja toimi lähetyssaarnaajana navajojen keskuudessa. Navajot olivat yhtä hurjia ja julmia kuin apachit ennen Hamblinin tuloa heidän luokseen. Hänen vaikutustaan on, että he kohtelevat nyt valkoisia miehiä ystävällisesti."

"Mutta sehän ei todista ollenkaan, että hän olisi saanut heidät kääntymään", Shefford vastasi vieläkin vakavasti.

"Ei kyllä ja sanoakseni suoraan Hamblin ei koettanutkaan muuttaa heidän uskontoaan. Hän antoi heille lahjoja, kävi kauppaa heidän kanssaan ja opetti heille kaikenlaista hyödyllistä. Mutta joko mormoni tahi ei, Shefford, myönnän seuraavan: Jokainen hyvä ja voimakas ihminen, joka on kätevä käsistään ja osaa vähän lääketiedettä, voi parantaa näiden intiaanien oloja. Mutta heti kun hän alkaa saarnata heille uskontoaan, hänen vaikutusvaltansa loppuu. Se on luonnollista. Näillä pakanoillakin on ihanteensa ja jumalansa."

"Joihin ei valkoisten miesten pitäisi ollenkaan sekautua", Shefford vastasi tunteellisesti.

"Siitä voi olla eri mielipiteitä. Mutta älkäämme väitelkö. Willetts on tullut hakemaan Glen Naspaa ja jos käsitykseni intiaanintytöstä on oikea, hän saa kyllä tytön taivutetuksikin kouluunsa."

"Taivutetuksiko?" Nyt Shefford kiivastui ja kertoi Joelle Punaisella järvellä sattuneen tapahtuman.

"Oikean tuloksen saavuttamiseksi voivat kaikki keinot olla hyvät", Joe vastasi kylmäverisesti. "Puhukoon hän tytölle rakkaudesta, sitokoon hänet tahi piesköön häntä, kunhan hän vain tekee tytöstä kristityn."

Shefford tunsi poskiensa kuumenevan ja hänen oli hyvin vaikea hillitä mieltään. Mormoni käsitti tämän asian siten, ettei hänen kanssaan voitu siitä keskustella.

"Sekin johtuu eri näkökannoista, mutta emme rupea väittelemään siitäkään", Shefford jatkoi. "Mutta jos vanha Hosteen Doetin vastustaa yhtä paljon tytön lähtöä kuin Nas Ta Begakin, eikö asia ole silloin selvä?"

"Ei. Päättäminen on kokonaan Glen Naspan vallassa. Jos hän haluaa lähteä, hän lähtee."

Sheffordin mielestä oli parasta lopettaa koko keskustelu. Hän oli nyt ensimmäisen kerran joutunut väittelemään tällaisesta inhoittavasta asiasta miellyttävän mormonin kanssa ja hän halusi unohtaa sen. Hän ei voinut ruveta keskustelemaan naisista Joe Laken kanssa sen paremmin kuin miehistä syrjäisessä laaksossa asuvien salattujen vaimojenkaan kanssa.

Nas Ta Bega ei palannut vielä sinäkään päivänä, mutta seuraavana aamuna saapui sanansaattaja kutsuen Laken piutein leiriin. Shefford kulutti aamun korkealla rinteellä oppien siellä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa yhä enemmän ymmärtämään, että hänen sielunsa oli voimakkaampi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja käsittämään, että hän voi kestää osakseen tulleen lisäytyvän tuskankin.

Palatessaan leiriin seetrimetsikön läpi hän näki Glen Naspan katoavan metsään jonkun valkoisen miehen kanssa. Pari ei huomannut häntä. Kun hän tunsi Willettsin, hän hämmästyi ja piiloutui vaistomaisesti muutaman tuuhean seetrin juurelle, jonka matalalle ulottuvat pitkät oksat kätkivät hänet kokonaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut vakoilla heitä, vaan paremminkin karttaa tapaamista. Mutta lähetyssaarnaajan tytön käsivarrella lepäävä käsi ja tytön pystyssä oleva pää ja hänen kauniit, omituiset, tarkkaavaiset ja huolestuneet kasvonsa vaikuttivat sen, että Shefford tunsi itsensä tavattoman ja vastustamattoman uteliaaksi. Willetts puhui vakavasti ja Glen Naspa näytti kuuntelevan tarkkaavaisesti. Shefford katseli heitä tarpeeksi kauan huomatakseen, että tyttö rakasti lähetyssaarnaajaa, joka näytti vastaavan hänen tunteihinsa tahi ainakin teeskentelevän sellaista. Mutta kun Shefford livahti tiehensä puun suojasta, hän ajatteli, että lähetyssaarnaajan käytöstä tuskin voitiin sanoa teeskentelyksikään.

Hän ei palannut heti leiriin, sillä hän tunsi olevansa huolestunut, Hän toivoi, ettei hän olisi kohdannutkaan noita molempia. Hänen velvollisuutensa oli tietysti kertoa Nas Ta Begalle näkemänsä. Mietittyään tarkemmin asiaa hän päätti suoda lähetyssaarnaajalle sen edun, että hän jää vielä epäröivälle kannalle, ja jos lähetyssaarnaaja todellakin rakastaa intiaanityttöä ja myöntää tahi ilmaisee sen jotenkin, hän oli valmis ajattelemaan miehestä jotakin parempaa kuin tähän asti. Glen Naspa oli varmasti tarpeeksi kaunis ja ehkä tarpeeksi rakastettava lumoamaan jokaisen erämaahan joutuneen yksinäisen miehen. Sheffordin sydäntuskat ja hänen tuntemansa ikävä muuttivat hänet lempeäksi. Hänen oli pakko taistella itseään vastaan ei unhottaakseen, sillä se oli mahdotonta, vaan voidakseen pysyä ymmärtäväisenä ja järkevänä vaaleiden kukkaa muistuttavien kasvojen ahdistaessa ja erään äänen kutsuessa häntä.

Kuullessaan kovien kavioiden aiheuttaman kapseen kiviseltä tieltä hän läksi kävelemään leiriä kohti ja kun hän pääsi aukealle maalle seetrimetsiköstä, hän näki kolmen intiaaniratsastajan pysähtyvän telttojen edustalla olevalle raivatulle paikalle. Miehillä oli hyvät hevoset ja mainiot aseet, ja Sheffordin mielestä he näyttivät muutenkin erilaisilta kuin navajot. Ehkä he olivatkin piuteja. Laskeuduttuaan satulasta he taluttivat mustanginsa lähteen luona olevan lammikon rannalle. Shefford näki siellä neljännenkin mustangin, jonka ohjakset oli heitetty maahan ja jonka satulan taakse oli sidottu tavarakääry. Muutamia naisia ja lapsia, jotka piileskelivät naisten hameiden suojassa, seisoskeli Hosteen Doetinin teltan ovella. Shefford näki siellä Glen Naspankin, jonka kasvot näyttivät kalpeilta, tyyniltä ja melkeinpä vihaisilta. Willetts seisoi naisten edessä levitellen käsivarsiaan. Vanhan navajon kasvot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, kun hän koetti suoristaa kumartuneen vartalonsa arvokkaaseen asentoon, ja hänen äänensä kaikui täyteläisenä hänen sanoessaan: "En ymmärrä Jesusta Kristusta. Minun on nälkä. En voi syödä Jesusta Kristusta."

Shefford peräytyi äkkiä kuin häntä olisi lyöty. Niin siis vastasi Hosteen Doetin lähetyssaarnaajan jankutukseen. Vanha navajo ei jaksanut tehdä enää työtä. Hänen poikansa olivat kuolleet ja hänen vaimonsa oli lopen kulunut. Hänellä ei ollut muita auttajia kuin Glen Naspa. Tyttö oli nuori ja voimakas, ja navajo oli nälissään. Voiko hän kiinnittää minkäänlaista huomiota valkoisen miehen uskontoon?

Shefford kiiruhti telttaan pitkin nopein askelin. Huomattuaan hänet Willetts ei näyttänytkään enää niin lempeältä kuin Shefford oli muistelevinaan, eikä hän näyttänyt olevan hämmästynytkään. Shefford laski kätensä Hosteen Doetin olalle ja sanoi: "Kertokaa minulle."

Vanha navajo kohotti vapisevan kätensä.

"En ymmärrä Jesusta. Olen nälissäni. En voi syödä Jesusta Kristusta."

Shefford viittasi silloin käsillään saadakseen intiaanin ymmärtämään, että lähetyssaarnaaja haluaa viedä tytön mukanaan.

"Hän tuli tänne puhumaan minulle Jesuksesta... Vastustan Glen Naspan lähtöä", intiaani vastasi.

Shefford kääntyi nyt lähetyssaarnaajan puoleen.

"Willetts, onko hän tytön sukulainen?"

"Heidän välillään on olemassa jonkinlainen sukulaisuussuhde, en tiedä millainen. Mutta mitään läheisiä sukulaisia he eivät ole", Willetts vastasi.

"Eikö siinä tapauksessa olisi parempi odottaa Nas Ta Began tuloa? Hän on tytön veli."

"Miksi?" Willetts kysyi tiukasti. "Intiaanihan voi viipyä poissa kokonaisen viikon ja tyttö on halukas lähtemään."

Shefford katsoi tyttöön.

"Glen Naspa, haluatteko lähteä?"

Tyttö ujosteli, häpesi ja vaikeni, mutta halusi nähtävästi hyvin mielellään lähteä lähetyssaarnaajan mukaan. Shefford mietti hetkisen. Kuinka hän toivoikaan, että Nas Ta Bega palaisi takaisin! Ajatellessaan intiaania Shefford muuttui taipumattomaksi. Millaisen kannan hän ottaisikaan, ellei hän vastaisi mielijohteisiinsa, ja täällä erämaassa hän oli oppinut huomaamaan, etteivät hänen mielijohteensa ja vaistonsa enää olleetkaan vääriä.

"Willetts, millaiset ovat aikomuksenne tyttöön nähden?" hän kysyi kylmästi, ja kysyessään hän näytti huomaavan, miten hänen pitää menetellä. Hän katsoi miettiväisesti ja tutkivasti toista kasvoihin. Lähetyssaarnaaja vilkuili sinne tänne ja hänen kaulansa alkoi punastaa kauluksen rajasta.

"Miten naurettavaa kysyä sellaista lähetyssaarnaajalta!" hän tiuskaisi kärsimättömästi.

"Rakastatteko Glen Naspaa?"

"Rakastan häntä kuin Jumalan opetuslapsi, jonka suurin ilo on temmata pakanan sielu kadotuksesta", hän vastasi saarnaajan arvokkaaseen tapaan.

"Eikö Glen Naspalla ole muitakin harrastuksia teihin nähden kuin saada oppia johdollanne uskontoa?"

Lähetyssaarnaajan kasvot leimusivat ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisi, että hän pohjaltaan oli aivan erilainen mies kuin miltä hän näytti.

"Millä oikeudella kysytte sellaista minulta?" hän tiuskaisi. "Olette seikkailija ja hylkiö. Minulla on velvollisuuksia täällä. Olen lähetyssaarnaaja ja puolellani ovat kirkko, valtio ja hallitus."

"Niin, olen hylkiö", Shefford vastasi katkerasti. "Ja te voitte olla kaikkea mitä sanoitte, mutta olemme yksinämme nyt täällä erämaassa. Ja tämän tytön veli on sattumalta poissa. Ette ole vastannut kysymykseeni vielä... Onko teidän ja Glen Naspan välillä joitakin muitakin kuin uskonnon punomia siteitä?"

"Ei, te pilkkaava kerjäläinen!"

Shefford kuuli nyt haluamansa vastauksen, joka tuomitsi lähetyssaarnaajan auttamattomasti.

"Willetts, te valehtelette!" Shefford sanoi vakavasti.

"Entä te?" Willetts huusi suunniltaan raivosta. "Olen kuullut kaiken teistä. Olette kerettiläinen ja jumalankieltäjä, jonka kirkkonne on karkoittanut helmastaan! Teitä vihataan ja ivaillaan jumalanpilkkanne vuoksi."

Sitten hän ei enää voinut ollenkaan hillitä raivoaan, vaan rupesi kiroilemaan Sheffordia kuin uskonnollinen kiihkoilija jotakin hyvin turmeltunutta syntistä. Shefford kuunteli veren kiertäessä niin nopeasti hänen suonissaan, että hänen korvansa jyskyttivät. Tämä lähetyssaarnaaja oli jollakin tavoin saanut tietää hänen salaisuutensa luultavasti Stonebridgen mormoneilta. Ja lähetyssaarnaajan häpeälliset solvaukset putoilivat kuin tuliset hiilet hänen päälaelleen. Mutta kummallista kyllä hän ei taipunut niiden alla, kuten hän oli nöyryydessään tehnyt silloin kun hänen parjaajansa olivat syyttäneet ja kiusanneet häntä. Kiihko poltti nyt hänen suoniaan ja viha muutti hänet tiikeriksi ensimmäisen kerran elämässään. Ja näitä raakoja hänelle aivan uusia tunteita oli hyvin vaikea hillitä.

"Ette voi ottaa tyttöä mukaanne", hän vastasi toisen lopetettua, "hänen veljensä suostumuksetta."

"Voinpas!"

Shefford heitti hänet ulos teltasta seuraten häntä. Willetts kaatui ja kun hän nousi seisoalleen hän vapisi ja kalpeni. Kumartuessaan ottamaan ohjaksia maasta hän katsoi Sheffordiin ja saatuaan ne käsiinsä hän pyöräytti hevosen äkkiä, nousi satulaan ja ratsasti tiehensä. Shefford näki hänen pysähtyvän hetkiseksi seetrien alle ja sanovan jotakin noille kolmelle vieraalle intiaanille ja ajavan sitten laukkaa pois. Shefford huomasi silloin olleensa aivan tietämätön tämän kohtauksen viimeisistä jännittyneistä hetkistä. Hän tunsi olevansa kylmä, vakava ja päättäväinen, ja hämmästyi huomatessaan puristavansa revolveria kädessään. Villi ympäristö oli totisesti vapauttanut hänessä outoja vaistoja ja mielijohteita, joihin hän oli vastannut. Se, ettei hän ollenkaan katunut käytöstään, todisti, miten hän oli muuttunut.

Hän kuuli naisten toruvan. Katsoessaan telttaan hän näki Glen Naspan sätkyttelevän vihaisesti lattialla kuin ainakin tytön, joka ei ole saanut tahtoaan perille. Hosteen Doetin tuli ulos ja viittasi rinteelle päin poistuvaan lähetyssaarnaajaan.

"Hän osasi vain lörpötellä Jesuksesta eikä mistään muusta!" hän huudahti halveksivasti. Sitten hän löi Sheffordia kovasti rintaan ja lisäsi: "Te olette vaitelias, mutta sentään mies."

Asia näytti järjestyneen tyydyttävästi ainakin tällä haavaa. Mutta Shefford tunsi saaneensa katkeran, ehkäpä hyvin voimallisenkin vihollisen.

Hän valmisti ja söi illallisensa yksinään sinä iltana, sillä Joe Lake ja Nas Ta Bega eivät palanneet vielä leiriin. Hän huomasi noiden kolmen vieraan intiaanin pysyttelevän erillään muista eikä hän nähnyt heidän keskustelevankaan kenenkään kanssa. Tämä ei olisi ollut mitään tavatonta, kun otetaan huomioon intiaanien vaiteliaisuus, ellei hän olisi muistanut Willettsin puhutelleen miehiä. Mitä oli lähetyssaarnaajalla tekemistä heidän kanssaan. Shefford mietti juuri tilannetta tietämättä oikein mitä ajatella, kun hän näki vieraiden katoavan hämärään ratsuineen. Silloin hän meni nukkumaan.

Hän heräsi väkivaltaiseen pudisteluun aamuhämärässä ennen auringon nousua. Tummat olennot olivat kumartuneet hänen ylitseen ja vaatekappale painettiin lujasti hänen suulleen. Voimakkaat kädet sitoivat sen toisten voimakkaiden käsien pidellessä häntä kiinni. Hän ei voinut huutaa eikä ponnistautua vapaaksikaan, sillä raskas paino, nähtävästi jokin mies, puristi hänen jalkojaan. Sitten miehet käänsivät hänet, sitoivat hänet lujasti, kantoivat hänet jonnekin ja heittivät hänet vihdoin kuin säkin hevosen selkään.

Kaikki tämä kävi niin äkkiä, että hän aivan huumaantui. Hän oli liian hämmästynyt ollakseen peloissaan. Kun hän riippui siinä pää alaspäin, hän näki hevosen jalat ja epäselvän tien. Toinen jalustin heilui sinne tänne lyöden häntä kasvoihin. Hänen asentonsa alkoi tuntua yhä epämukavammalta, koska veri laskeutui hänen päähänsä ja hänen käsivarsistaan ja jaloistaan alkoi vetää suonta. Tätä jatkui ja se tuntui muuttuvan yhä pahemmaksi, kuta pitemmälti aikaa kului. Vihdoin hevonen pysähdytettiin ja raaka käsi heitti hänet maahan. Hänet käännettiin jälleen vatsalleen. Voimakkaat sormet tutkivat hänen vaatteitaan ja hän ymmärsi miesten hakevan jotakin. Hänen vangitsijansa olivat niin hiljaa kuin he olisivat olleet mykkiä. Hän tunsi, milloin he ottivat hänen taskukirjansa, hänen veitsensä ja kaiken muunkin omaisuutensa. Sitten he leikkasivat, repivät ja raastoivat kaikki vaatteet hänen yltään. Tehtyään sen he nostivat hänet maasta, kantoivat häntä muutamia askelia ja laskivat hänet jollekin pehmeälle mättäälle jättäen hänet siihen makaamaan sidottuna ja alastomana. Hän kuuli salviapensaitten rapinan ja kavioiden kumean kapseen, kun hänen kiduttajansa poistuivat.

Hän tunsi aluksi ääretöntä huojennusta, koska häntä ei oltukaan murhattu. Ryövääminen ei ollut mitään. Ja vaikka häntä oli raa'asti kohdeltu, häntä ei oltu kuitenkaan pahoinpidelty. Hän syytti tästä hyökkäyksestä noita kolmea vierasta intiaania, jotka olivat ilmestyneet leiriin edellisenä päivänä, vaikka hän ei voinut todistaakaan sitä. Hänellä ei ollut minkäänlaista johtolankaa, jonka avulla hän olisi voinut saada selville, keitä hyökkääjät olivat olleet.

Kului ehkä hetkinen tahi useampiakin hänen miettiessään näitä seikkoja, mutta vihdoin häntä rupesi vilustamaan. Koska hän makasi suullaan, kylmä kipristi aluksi hänen selkäänsä. Hän oli kiitollinen, etteivät miehet olleet heittäneet häntä kalliolle. Hänen allaan oleva maa tuntui pehmeältä ja kostealta ja se antoi vähän perään hänen hengittäessään. Hän oli todellakin vajonnut vähän tähän pehmeään mättääseen. Hän näki hämärän kirkastumisesta, ettei päivä ollut enää kaukana. Kylmä alkoi vaivata häntä yhä enemmän ja sitten hän hitaasti jäykistyi ja tuli tunnottomaksi. Ponnistaessaan päästäkseen selälleen hän huomasi, että koko hänen asentonsa tahi hänen siteensä tahi hänen lihastensa jäykkyys oli syynä siihen, ettei hän voinut liikkua. Hänen tilansa oli todellakin pulmallinen. Se alkoi näyttää hyvin vakavalta. Millaiseksi kuuma aurinko muuttaisikaan hänen nahkansa muutamien tuntien kuluessa? Joku ehkä seurasi hänen jälkiään ja löytäisi hänet, mutta voi käydä niinkin, ettei häntä löydettäisikään pitkiin aikoihin.

Hän näki taivaan vaalenevan, muuttuvan punaiseksi ja sitten kullan väriseksi. Auringon säteet sattuivat häneen, mutta kului vähän aikaa, ennenkuin hän tunsi niiden kuumuuden. Äkkiä hän tunsi olkapäässään sellaista tuskaa, kuin siihen olisi pistetty tikarilla. Hän ei voinut nähdä, mikä sen aiheutti, mutta hän otaksui sen mehiläiseksi. Silloin hän tunsi toisen piston reiteensä ja melkein samalla heikon karvastelevan piston kylkeensä. Kuvottava tunne tunkeutui hänen ruumiinsa läpi hitaasti edeten kuin myrkkyä olisi tunkeutunut hänen vereensä. Silloin hän tunsi rintaansa pistettävän kuin siihen olisi kosketettu tulikuumalla raudalla. Joku eläin oli epäilemättä puraissut häntä. Ponnistaen voimansa äärimmilleen hän sai sen verran käännetyksi päätään, että näki suuren punaisen muurahaisen rinnallaan. Sitten hän kuuli hiljaista ääntä, joka oli niin kovin heikkoa, ettei hän osannut verrata sitä mihinkään. Mutta äkkiä hänen jännittyneet korvansa erottivat matalaa, nopeaa, kahisevaa ja risahtelevaa ääntä, samanlaista kuin lukemattomat hiekkajyväset synnyttävät vyöryessään hiekkatöyryä alas. Hetkisen kuluttua ääni muuttui samanlaiseksi kuin tuuli olisi lennättänyt hiekkaa, ja samalla hän tunsi monta tulista puremaa. Kääntäessään päätään hän näki kokonaisen punaisen virran muurahaisia tunkeutuvan mättäästä ja hyökkäävän hänen vapisevan lihansa kimppuun.

Tilanne selveni hänelle heti. Hänet oli heitetty tarkoituksellisesti muurahaispesään, joka oli painunut hänen painostaan kiilaten hänet särkyneen kuorensa väliin. Hän oli siis joutunut noiden hirveiden erämaan muurahaisten armoille. Raivoisa ponnistus kieriä pesästä pois osoittautui hyödyttömäksi ja samoin toinen ja kolmaskin. Hänen lihastensa kova jännittyminen raivostutti muurahaisia ja hetkisen kuluttua hän sai kiemurrella niin kauheissa ja sietämättömissä tuskissa, että hän oli melkein pyörtyä. Mutta hän oli liian voimakas pyörtyäkseen heti. Vihtrillikylpyä, hänen ihonsa viiltelemistä ja hehkuvien hiilien heittelemistä nahattomalle lihalle ei olisi voitu verrata tähän. Puremat olivat raivokkaita ja näiden muurahaisten leuoissa oli myrkkyä. Oliko tämä raaka kepponen intiaanien suunnittelema, vai oliko tämä lähetyssaarnaajan kosto? Shefford ymmärsi kuolevansa pian. Hän näytti hikoilevan verta, vaikka veri ehkä vuosikin puremista. Omituinen kumea, suhiseva surina täytti hänen korvansa, kun vihaiset muurahaiset tunkeutuivat esille pesästään.

Sitten seurasi aika, jonka kuluessa hän sai kärsiä helvetillisiä tuskia, kovempia kuin tulen aiheuttamat, sillä tuli olisi suonut hänelle sääliväisen kuoleman. Ne panivat hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähtelemään, vääntelehtimään ja ojentautumaan, hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan ulos kuopistaan ja hänen rintansa painui sisään.

Muudan huuto tunkeutui surinan läpi hänen korviinsa: "Bi Nai! Bi Nai!"

Hänen häipyvä näkönsä erotti himmeästi Nas Ta Began tummat kasvot.

Voimakkaat kädet kiskoivat hänet pesästä ruohikon ja salviapensaikon läpi, vyöryttivät hänet monta kertaa ympäri ja sivelivät hänen polttavaa ihoaan voimakkaasti ja nopeasti.

IX.

ERÄMAAN KIIRASTULESSA.

Tämä kova kokemus oli ensimmäinen niistä monista hirveistä koettelemuksista, jotka oli määrätty hänen osalleen.

Hän ei milloinkaan saanut tietää niiden miesten nimiä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, eikä keksiä muuta tarkoitusta heidän teolleen kuin ryöväämisen. He olivat saaneet hyvin vähän, sillä he eivät olleet löytäneet hänen takinkaulukseensa ommeltua suurta rahasummaa. Joe Lake sanoi sitä Shaddin työksi ja mormoni näytti silloin tuiman luonteensa, jonka hän tavallisesti piilotti lempeällä käytöksellään. Nas Ta Bega pudisti päätään tahtomatta ilmaista ajatuksiaan. Mutta synkkä tuli paloi hänen silmissään.

He läksivät kolmisin raskaasti kuormitettujen juhtien kanssa suunnaten kulkunsa vuoren rinnettä pitkin West Cañoniin. Toisena päivänä heitä jo ammuttiin rotkon laidoilta. Lake haavoittui ja esti niin ollen välttämättömän nopean pakenemisen syvemmälle rotkoon. He piiloutuivat päiväkausiksi, joiden kuluessa mormoni parani ja intiaani hiiviskeli ympäristössä saadakseen vihollisen aseman selville. Mutta kun aasit kärsivät ruohon ja veden puutteesta, heidän oli pakko jatkaa matkaansa. He kiipesivät muutamaan sivurotkoon, menettivät monta aasia vaikeasti kuljettavalla tiellä ja pääsivät jo noin puolen päivänmatkan päähän Punaisesta järvestä, kun heidän kimppuunsa hyökättiin heidän pystyttäessään leiriään erääseen seetrimetsikköön. Shefford sai hyvin pahan haavan sääreensä, mutta onneksi luoti tunkeutui lihaksien läpi rikkomatta luita. Tuskien polttaessa hänen jäsentään Shefford ymmärsi taistelun tarkoituksen ja pyssy kuumeni hänen käsissään. Yö pelasti kolmikon lopullisesta tuhosta. Pimeän turvissa intiaani auttoi Sheffordin pakoon. Joe Lake aikoi pitää huolta itsestään. He menettivät kuormastonsa ja kaikki muut mustangit, paitsi Nack-yalia.

Shefford sai nyt kokea, millaiselta tuntuu maata ulkona yöllä ja kuunnella takaa-ajajien askelia, kun kylmä tunkeutuu ytimiin asti, kun pelko kuvottaa ja kun särmikäs luodin reikä aiheuttaa suunnattomia tuskia. Seuraavana päivänä intiaani opasti hänet punaiseen laaksoon, jossa aurinko paistoi kuumasti ja hiekka säteili lämpöä. Heillä ei ollut ollenkaan vettä. Rupesi tuulemaan ja laakso muuttui lentohiekan temmellyskentäksi. Raskaan tukahduttavan tomuvaipan läpi Nas Ta Bega vihdoin sai Sheffordin jollakin tavoin Punaisen järven kauppa-asemalle. Presbrey sitoi Sheffordin haavan ja valmisti hänelle mukavan vuoteen. Joe Lake nilkutti leiriin seuraavana päivänä äkäisenä ja synkkänä tuoden sellaisia uutisia, että Shadd, jolla oli ollut kahdeksan tahi kymmenen lainsuojatonta mukanaan, oli anastanut koko kuormaston.

Muutamien viikkojen kuluttua Shefford voi jälleen ratsastaa ja hän läksi tovereineen solan kautta Kayentaan. Withers oli jo kuullut tappiostaan ja sanoi sen johdosta vain, että hän toivoo vielä tapaavansa Shaddin jonakin kauniina päivänä.

Shefford osoittautui vastahakoiseksi lähtemään jälleen vuorten ympäröimässä hiljaisessa rotkossa olevaan piilotettuun kylään. Kauppias näytti hämmästyvän, mutta ei ruvennut pakottamaankaan. Ja Shefford aikoi ennemmin tahi myöhemmin kertoa hänelle, mutta ei voinut milloinkaan ilmaista kaikkea. Varhainen kesä lisäsi tuntuvasti pienellä asemalla esiintyviä töitä ja Shefford auttoi voimainsa mukaan muita. Hän piti ulkotöistä ja iltaisin hän oli kiitollinen, että oli liian väsynyt ajatellakseen. Sitten seurasi matkoja Durangoon, Bluffiin ja Monticelloon. Hän ratsasti viisikymmentä penikulmaa päivässä monena päivänä. Hän oppi näkemään, kuinka sellainen ihminen matkustaa, joka ottaa vain vähän tavaroita mukaansa ja ratsastaa kauaksi ja nopeasti. Kun intiaani oli hänen kanssaan, hän edistyi hyvin, mutta Nas Ta Bega ei halunnut tulla kaupunkien läheisyyteen. Senvuoksi Shefford joutuikin monen tapaturman uhriksi.

Hän sai usein seurata mustanginsa jälkiä penikulmittain, sillä Nack-yal ei unohtanut milloinkaan Sagia, ja suuntasi kulkunsa aina sinnepäin katkaistuaan liekansa. Shefford seurasi erästä intiaanivaljakkoajuria Durangoon vieden sinne vaunut ja neljä villiä mustangia. Palatessaan, kun hänellä oli mukanaan raskas kuorma elintarpeita, sai hän sattuman vuoksi ottaa hoitoonsa koko kuormaston. Toivottomuudessaan hän sai nyt ryhtyä kovimpaan työhön mitä milloinkaan olisi voitu antaa hänen osalleen. Hän sai pitää huolta loukkaantuneesta intiaanista, ottaa kiinni hevoset, juottaa, syöttää ja valjastaa ne ja ajaa neljää villiä mustangia, jotka eivät tunteneet häntä, vaan koettivat tappaa hänet joka käänteessä, ja viedä tämän kalliin elintarvekuorman kotiin Kayentaan. Hän täyttikin tehtävänsä kunnollisesti oppien samalla huomaamaan ihmisen mahdollisuudet kestävyyteen ja kärsivällisyyteen nähden. Sen jälkeen hän ei milloinkaan kammonnut minkäänlaista raskasta työtä.

Käyttökelpoisen intiaanin puutteessa hän ratsasti Durangoon ja sieltä takaisin ennätysajassa. Kerran hän eksyi rotkoihin päiväkausiksi vedettä ja eväättä. Kerran taasen hiekkamyrsky yllätti hänet suojattomassa erämaassa, mutta hän kesti sen voimaa neljäkymmentä penikulmaa eksymättä tieltä. Kun hän ratsasti sinä iltana Kayentaan, kauppias kehui häntä vakavasti sanoen, ettei sen pahempaa voi olla olemassakaan. Monticellossa hän ei väistynyt muudatta roistojoukkoa ja silloin hän sai tuntea omituista kuvottavaa järkytystä haavoittaessaan erään miehen. Myöhemmin hän sai olla mukana monissa taisteluissa, tietämättä kuitenkaan milloinkaan, oliko hän vuodattanut verta vai ei.

Keskikesän kuumuus tuli rakoille polttavan auringon paistaessa, kuumat tuulet puhalsivat hiekkakenttien yli ja hirmumyrskyt muuttivat rämeet tulviviksi järviksi. Shefford oli alituisesti liikkeellä päivin ja öin, eikä kukaan hänen entisistä tutuistaan olisi voinut tuntea häntä nyt.

Varhain syksyllä hän läksi Nas Ta Began kanssa Kayentan eteläpuolelle toimittamaan muudatta kauppiaan laiminlyömää asiaa. Hän kävi Punaisella järvellä, Blue Cañonissa, Keams Cañonissa, Oribissa, Mokin huvikylissä, Tubassa, Moencopiessa ja Moen Avessa. Tämä matka vei heiltä monta viikkoa suoden Sheffordille oivallisen tilaisuuden tutkia intiaanien elämää ja sivistyneen maailman rajoilla vallitsevia olosuhteita. Hän oppi tietämään totuuden intiaaneista ja lähetyssaarnaajista.

Palatessaan hän ratsasti sen tien poikki, jota hän oli seurannut tullessaan ensimmäisen kerran yksinään Punaiselle järvelle ja sitten Sagiin, jolloin hänestä tuntui siitä kuluneen jo vuosia, kun hän oli saapunut näihin villeihin seutuihin, joista oli tullut hänen kotinsa, vuosia, jotka olivat kypsyttäneet häntä erämaan ankarassa ja hehkuvassa kiirastulessa.

X.

STONEBRIDGE.

Shefford aikoi lokakuussa järjestää metsästysmatkan Gresaw vuorille Joe Laken ja Nas Ta Began kanssa. Intiaani oli ratsastanut kotiinsa lyhyelle vierailulle ja hänen palattuaan he aikoivat lähteä. Mutta Nas Ta Begaa ei kuulunutkaan. Silloin erään piuten tuomat uutiset, jotka näyttivät voimakkaasti kiihoittavan Withersiä ja järkyttävän kovasti Joe Lakea, todistivat Sheffordille asioiden olevan jotenkin hunningolla.

Pienellä kauppa-asemalla ei ollut milloinkaan vallinnut sellainen sekamelska kuin nyt, sillä kauppias ei ollut ennen milloinkaan laiminlyönyt töitään. Joe Lake heitti satulan mustanginsa selkään ivailematta kuulemiaan uutisia tavalliseen tapaansa, ja sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi hän läksi ratsastamaan hurjaa vauhtia Stonebridgeen päin.

Shefford oli jo aikoja sitten oppinut kärsivälliseksi. Hän oli kyllä utelias, välittämättä sentään suurestikaan siitä, mitä oli tekeillä. Mutta kun Withers tuli pihalle ja lähetti muutaman intiaanin hakemaan hevosia, hän ei voinut pidättäytyä kysymästä.

"Sitä on niin vaikea kertoa", kauppias vastasi.

"Antakaa kuulua vain", sanoi Shefford.

"Olenko milloinkaan kertonut teille, että hallitus on lähettänyt korkeimman oikeuden tuomarin Utahiin ahdistamaan moniavioisia?"

"Ette."

"Olen sen nähtävästi unohtanut. Olette ollut niin paljon poissa. No niin, Utahia on voitu verrata helvettiin viimeisen puolen vuoden aikana. Viime aikoina on tämä tuomari miehineen työskennellyt Etelä-Utahissa. Hän oli Bluffissa ja Monticellossa muutamia viikkoja sitten. Mitä nyt ajattelette?"

"Withers, onko hän tulossa Stonebridgeen?"

"Hän on jo siellä. Joku on ilmaissut hänelle rotkossa sijaitsevan piilotetun kylän salaisuuden. Kaikki naiset on vangittu ja viety Stonebridgeen. Oikeudenistunto alkaa tänään."

"Vangittuko?" Shefford toisti kalveten. "Onko nuo yksinäiset hyvät naisraukat vangittu? Miksi maailmassa?"

"He ovat salattuja vaimoja", Withers vastasi täsmällisesti. "Tämä tuomari hakee monivaimoisia. Häntä sanotaan hyvin armottomaksi."

"Mutta naisethan eivät voi olla moniavioisia. Heidän miehensä ovat ainoat syylliset."

"Niin kyllä, mutta syyttäjän täytyy etsiä käsiinsä salatut ja muut lisävaimot voidakseen löytää lakia rikkoneet miehet. Siinä on tekemistä tahi en tunne ollenkaan mormoneja. Aiotteko ratsastaa kanssani Stonebridgeen?"

Shefford säpsähti kuullessaan ehdotuksen. Kuukausien työt, tuskat ja matkustukset eivät olleet vaikuttaneet sitäkään, että hän olisi voinut unohtaa omituisen tytön, johon hän oli rakastunut. Mutta hän oli muistellut tyttöä vain silloin tällöin ja aikojen kuluessa hänen muistonsa oli muuttunut samanlaiseksi unelmaksi kuin sekin surullinen unelma oli ollut, joka oli houkutellut hänet erämaahan. Kauppiaan kysymys aiheutti katkeran suloisen pahoittelun.

"Parasta on, että tulette kanssani", Withers sanoi. "Oletteko jo unhottanut Saaguliljan? Hänkin joutuu oikeuteen, tuo tyttönen – tuo lapsi! Shefford, tehän tiedätte, ettei hänellä ole ainoatakaan ystävää. Eikä nytkään ainoakaan mormoni uskalla suojella häntä syytöksen pelosta."

"Minä tulen", Shefford vastasi lyhyesti.

Intiaani toi hevoset. Nack-yal oli laihtunut kovasti pitkillä matkoillaan kuuman kesän kuluessa, mutta se oli nyt kova kuin rauta, ja tavasta, millä se käänsi terävän turpansa Sagia kohti, voitiin huomata, kuinka kiihkeästi se halusi ylätasangoille juomaan kirkasvetisistä lähteistä ja syömään mehevää ruohoa. Withers nousi raudikkonsa selkään ja sanottuaan vaimolleen nopeat jäähyväiset hän kannusti mustanginsa tielle. Shefford kokosi tyynesti aseensa ja ne kevyet matkatavarat, joita hän aina kuljetti mukanaan, ja ratsasti sitten kauppiaan jälkeen.

Withers lasketteli menemään tuota pitkää tasaista hölkkää, jota nämä mustangit olivat saaneet opetella koko ikänsä. Tunnin kuluttua he pääsivät Sagin suulle ja nähdessään sen Sheffordista tuntui kuin kova kärsimyksistä runsas puolivuosi, joka oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli ollut siellä, olisi kokonaan kadonnut hänen muististaan. Mutta Withers ei Sheffordin pettymykseksi poikennutkaan sinne, vaan kääntyi pohjoista kohti vaikealle tielle, joka vei heidät erääseen punaisessa vuoren seinämässä olevaan halkeamaan, kierteli sinne tänne ja poikkesi vihdoin niin kapeaan solaan, että valo himmeni ja molempiin seinämiin voitiin koskettaa yht'aikaa satulassa istuessa.

Mutta päästyään lopulta villille ylätasangolle Shefford tunsi jälleen olevansa aivan erilaisessa maailmassa kuin niissä hedelmättömissä erämaissa, joissa hän viime aikoina oli ratsastellut. Erämaa oli naulinnut hänet ristiin jättäen elämän ja kuoleman riippuvaisiksi hänen henkisistä ja ruumiillisista voimistaan. Vaikka hän oli pitänytkin sen huikaisevasta valosta, sen rajattomista tasangoista, sen pettävistä etäisyyksistä ja sen liikkuvasta hiekasta, sitä ei kuitenkaan voitu verrata hänen näitä suloisempia, villimpiä ja tutumpia ylätasankoja kohtaan tuntemaansa tunteeseen. Nämä punaiset, loistavat, taivaan sineä kohti kohoavat huiput, seetrien ja pinjain tuoksu, purppuran väriset salviapensaat, kukat, ruoho ja kirkkaan veden lorina kivien yli palauttivat hänen mieleensä jotakin, jonka hän oli menettänyt ja jonka muisto oli ahdistanut häntä.

Tuntui aivan siltä kuin hän olisi palannut tänne värien, rotkojen, korkeiden kalliohuippujen, hiljaisten paikkojen ja viheriöiden laaksojen muodostamalle ylätasangolle voimin, jotka hän oli saavuttanut voittamalla itsensä alempana sijaitsevassa karummassa ja tuimemmassa erämaassa. Ja mikä oli vielä omituisempaa, hän tunsi löytäneensä jälleen oman itsensä. Uneksija, taiteilija, kauneuden palvoja ja jonkun epämääräisen etsijä kohtasivat hänet tuoksuvassa tuulessa.

Hän tunsi sen, katsellen vanhaa tuttua ylätasankoa iloisin silmin, vaikka hänen ajatuksensa enimmäkseen pyörivätkin niissä onnettomissa naisissa, jotka hän toivoi näkevänsä Stonebridgessä.

Withersin kintereillä oli vaikeampi pysytellä kuin intiaanin. Hän oli ensiksikin taitava ja väsymätön ratsastaja ja sitten sattui sellaisia tilaisuuksia, jolloin hän ei säälinyt ollenkaan hevosta. Intiaanit löytävät aina helpoimmin kuljettavat ja lyhimmät oikotiet, mutta Withers kannusti hevosensa muutamille hyvin jyrkille rinteille eikä Sheffordilla ollut muuta valitsemisen varaa kuin seurata. Mutta he katkaisivat pitkän vaikeasti kuljettavan ylämaataipaleen onnettomuuksitta ja saapuivat vihdoin erään jyrkänteen laidalle, josta Shefford näki laajan laakson ja Stonebridgen tummanviheriät alfalfakentät.

Kylä sijaitsi vaaleanpunaisten vuorien ympäröimän hedelmällisen laakson keskellä. Se oli nähtävästi hyvin vanha, paljon vanhempi kuin Bluff tahi Monticello, vaikka pienempi, ja se oli selvästi rakennuttu kestämään tulevien aikojenkin vaiheita. Siinä oli yksi hyvin leveä pääkatu, joka jakoi sen kahtia ja jonka katkaisi suorakulmaisesi muudan virta. Joen yli kaareutui luonnollinen pieni kivisilta. Poppelit varjostivat jokaista polkua. Pienet puutalot ja kivirakennukset olivat melkein piilossa syksyn värjäämän kasvullisuuden seassa. Talojen, rakennusten ja kauppojen julkipuolet olivat kylän keskustaan johtavan kadun ja erään nelikulmaisen viheriän torin muudatta laitaa vasten. Viimemainitun varrella oli julkisia rakennuksiakin, joista huomattavin oli valkoiseksi maalattu puukirkko. Withers sanoi sen olevan merkillisen senvuoksi, ettei siihen rakentaessa oltu tarvittu ainoatakaan naulaa. Kirkon takaa oli suuri matala kivirakennus liuskakivikattoineen, nähtävästi raatihuone.

Shefford huomasi ennen saapumistaan torille, että tänään Stonebridgen asukkaat olivat kummallisen vilkkaita ja kiihkeitä ollakseen mormoneja. Kylä oli tulvillaan ihmisiä ja joka paikkaan kiinnitetyistä hevosista ja hamppuvaatekuomuisista vaunuista päättäen monet heistä olivat vieraita. Raatihuoneen ympärille oli kokoutunut suuri joukko miehiä, paitahihasillaan olevia tomuisia, saappailla, kannuksilla ja hatuilla varustettuja roikaleita, jotka eivät Sheffordin mielestä olleet ollenkaan mormonien näköisiä. Ne olivatkin ratsastajia, paimenia ja hevostenkesyttäjiä, ja joukossa oli muutamia, jotka Shefford muisti nähneensä Durangossa. Siellä oli navajoja ja piutejakin, mutta he vetelehtivät takalistossa.

Withers vei Sheffordin sivulle ja he sitoivat hevosensa kiinni muutamaan puuhun.

"En ole milloinkaan nähnyt Stonebridgessä niin paljon roskaväkeä kuin tänään", Withers sanoi. "Uskallan lyödä vetoa, että mormonit ovat raivoissaan. Nuo Durangosta tulleet roistot ovat vaikeasti hallittavia. Jos he saavat jotakin juodakseen tahi jos he ovat jo saaneet, Stonebridgessä savuavat revolverit tänään. Tulkaa! Haluan mennä sisälle."

Mutta ennenkuin hän pääsi raatihuoneeseen, hän säpsähti äkkiä ja pysähtyi kuin naulattu, mutta kääntyi sitten välinpitämättömän näköisenä ja laski kätensä Sheffordin käsivarrelle. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kiiltäviksi kuin piikivi. Hän puristi Sheffordin käsivartta.

"Katsokaa tuonne vasemmalle!" hän kuiskasi. "Näettekö noita intiaaneja siellä tuon vaunun vieressä? Siellä on muudan, jolla on lakki päässään. Hänen kasvonsa ovat suuret, tummat ja tuliset. Mies on Shadd. Tahdon, että opitte tuntemaan hänet. Shadd miehineen täällä! Kuinka se voi olla mahdollista? Mutta hänhän on hyvissä väleissä mormonien kanssa."

Sheffordin terävät silmät huomasivat muutaman vetelehtivän joukon, jossa oli kymmenen tahi kaksitoista intiaania ja muutamia valkoisia miehiä. Se ei eronnut suurestikaan muusta joukoista, ellei oteta lukuun sitä, että se pysytteli erillään muista, näytti rauhalliselta ja valppaalta ja oli mainiosti asestettu. Lauma laihoja voimakkaita mustangeja, vikureita ja vilkkaita, oli läheisyydessä erään intiaanin valvonnan alaisena. Sheffordin oli pakko katsoa toistamiseen tarkemmin tunteakseen sekarotuisen. Hän näki heti, että Shadd oli sama leveäkasvoinen lyhyt ja paksu intiaani, joka oli tehnyt uhkaavan vierailun hänen luokseen tuona yönä Sagin suussa kauan aikaa sitten. Veri alkoi polttaa kuin tuli Sheffordin suonissa ja tuntui keskittyvän rintaan. Shaddin tummat terävät silmät kohdistuivat tarkastelevasti Sheffordiin. Sitten sekarotuinen sanoi jotakin eräälle valkoiselle apulaiselleen viitaten Sheffordiin. Hänen liikkeensä kiinnitti toistenkin joukossa olevien miesten huomion heihin, ja Withers ja Shefford saivat hetkisen olla hyvin tarkan katselemisen esineinä.

Kauppias kirosi partaansa. "Ehkä en tahtoisikaan sekaantua tuon kirotun sekarotuisen asioihin", hän sanoi. "Eikä meillä sitäpaitsi ole minkäänlaisia mahdollisuuksiakaan. Meillä on täällä muuta tärkeämpääkin toimitettavaa. Mutta tahdon muistuttaa teille kuitenkin ennenkuin sen unhotan, että Shadd on pitänyt silmällä teitä koko teidän täälläolonne ajan. Muudan ystävällinen piute kertoi sen minulle äsken. Shefford, muistatteko, onko kukaan intiaani tämän paikan ja Flagstaffin välillä nähnyt tuota suurta rahasummaa, jota itsepäisesti kannatte mukananne?"

"Kyllä, muistaakseni Tubassa, silloin kun tulin tänne", Shefford vastasi.

"Vai niin! Shadd haluaa saada sen käsiinsä... Tulkaa nyt, niin mennään rakennukseen."

Joukko hajaantui antaakseen tietä kauppiaalle, jonka jokainen näytti tuntevan. Muudan suuri tuuheapartainen mies sulki heiltä tien erään suljetun oven edustalla.

"Halloo, Meade!" Withers tervehti: "Päästäkää meidät sisään." Mies aukaisi oven sallien Withersin ja Sheffordin mennä huoneeseen, minkä jälkeen hän sulki oven.

Kun Shefford tuli kirkkaasta auringonpaisteesta saliin, hän ei voinut nähdä selvästi alussa, sillä hänen silmänsä olivat kuin häikäistyt. Hän kuuli monien äänien synnyttämää hiljaista muminaa. Withersiä näytti vaivaavan samanlainen sokeus, koska hän seisoi kuin hämmästyneenä hetkisen. Mutta hän tointui nopeammin kuin Shefford. Pimeys, jonka keskeltä häämötti paljon epäselviä haamuja, haihtui vähitellen. Withers veti hänet mukanaan miesten ja naisten muodostaman joukon läpi salin toiselle laidalle ja sitten seinän vierustaa muutaman kaiteen viereen, joka pysähdytti heidän etenemisensä. Silloin Shefford kohotti päänsä katsoakseen henkeään pidättäen ja omituisesti uteliaana.

Sali oli suuri ja siinä oli paljon ikkunoita. Miehet neuvottelivat salin päässä olevalla korokkeella. Noin parikymmentä naista istui hyvin lähekkäin toisiaan lavitsoilla. Niiden takana seisoi toinen joukko. Mutta lavitsoilla istuvat naiset kiinnittivät Sheffordiin huomion puoleensa, sillä he olivat nähtävästi vankeja. He muodostivat synkän ryhmän. Muutamilla oli päässään hilkka, muutamilla huntu ja kaikki he olivat tummissa puvuissa, lukuunottamatta yhtä ainoaa etumaisella lavitsalla istuvaa, joka oli pukeutunut valkoisiin. Hänellä oli pitkä huntu, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Shefford tunsi hunnun ja sitten solakan vartalonkin. Nainen oli epäilemättä Mary, jota hänen mustasukkaiset naapurinsa nimittivät Saaguliljaksi. Huomatessaan tytön Shefford tunsi rintaansa kovasti pistävän. Hänen silmänsä olivat sameat, kun hän käänsi ne pois tytöstä, ja kului hetkinen, ennenkuin hän voi nähdä selvästi.

Withers kuiskaili hänelle tahi jollekin toiselle hänen vieressään, mutta Shefford ei erottanut hänen sanojaan. Hän tuli tarkkaavaisemmaksi, mutta silloin lopetti Withers puheensa. Shefford katseli takanaan olevaan joukkoon. Naiset olivat hunnutettuja ja oli mahdotonta sanoa, minkänäköisiä he olivat. Siellä oli monta rotevaa, Joe Laken tapaista nuorta mormonia, jotka näyttivät olevan huolissaan, pahoillaan ja ymmällä. Heissä oli vähän sellaista, joka muistutti kypsyneimpien miesten jylhää, tyyntä, ja synkkää ankaruutta, eikä mitään sellaista, jota olisi voitu verrata vanhojen harmaapartaisten patriarkkain omituiseen tyyneen eristäytyvään tunteettomuuteen. Nämä kunnianarvoiset miehet olivat noita vanhemman ajan mormoneja, uranuurtajien poikia ja säälimättömiä kiihkoilijoita. Shefford tunsi vaistomaisesti, että juuri he olivat monivaimoisia ja noiden salattujen vaimojen miehiä. Hän tunsi olevansa äärettömän utelias ja halusi välttämättä saada selville, oliko hän arvannut oikein. Sitä tunnetta seurasi heti toinen kuuma vihaan kiihoittava into saada tietää, kuka heistä oli Maryn mies.

"Tuolla on piispa Kane", Withers kuiskasi nykäisten Sheffordia. "Ja hänen mukanaan on Waggoner."

Shefford näki piispan ja hänen vieressään erään kunnioitusta herättävän miehen.

"Kuka on Waggoner'?" Shefford kysyi katsoessaan.

"Hän omistaa enemmän kuin kukaan mormoni koko Etelä-Utahissa", kauppias vastasi. "Hän on varmasti Stonebridgen mahtavin mies. Mutta en tiedä hänen suhdettaan kirkkoon. He eivät sano häntä vanhemmaksi eivätkä piispaksikaan. Mutta uskallan lyödä vetoakin siitä, että hänen asemansa on määräävä. Hän ei ole milloinkaan tarvinnut minua eikä muitakaan pakanoita. Hän on oikean ahneen ja vaiteliaan mormonin perikuva, oikea kitupiikki, jonka vertaista en ole muualla tavannutkaan. Tarkastelkaa häntä."

Shefford oli jo katsellut ja hänestä tuntui mahdottomalta, että hän milloinkaan voi unhottaa tämän Waggoneriksi nimitetyn henkilön. Hän näytti vanhalta, vähintään kuusikymmenvuotiaalta, mutta oli niin hyvin säilynyt, kuin hän olisi ollut voimakkaimmillaan. Hän erosi useimmista toisista siinäkin, että hänen harmaa partansa oli lyhyeksi leikattu, niin lyhyeksi, että sen alta kuvastuivat hänen laihan leukansa susimaiset piirteet. Kaikki hänen piirteensä olivat hyvin silmiinpistäviä. Hänen silmänsä, jotka olivat omituisen kirkkaan siniset, olivat kuitenkin kylmät ja vaaleat. Hänen otsansa näytti vakavalta ja miettiväiseltä, ja poskissa oli pitkiä vakoja. Kasvot olivat omituiset ja salaperäiset täynnä sellaista voimaa, jota Shefford ei ollut nähnyt kenenkään muun miehen kasvoissa, ja ymmärrystä ja viisautta, joita ei oltu käytetty niinkuin Shefford oli nähnyt miesten niitä käyttävän. Kasvot pitivät häntä pilkkanaan. Niissä oli jotakin muutakin kuin tuota omituista eristäytymishalua, joka oli niin luonteenomaista hänen tovereilleen.

"Waggonerilla oli viisi vaimoa ja viisikuudetta lasta, ennenkuin tämä laki astui voimaan", Withers kuiskasi. "Kukaan ei tiedä eikä milloinkaan tulekaan tietämään, kuinka monta vaimoa hänellä nyt on. Tämä on vain minun yksityinen mielipiteeni."

Withersin kerrottua sen Shefford näytti jollakin tavoin ymmärtävän Waggonerin kasvojen omituisen voiman. Se ei varmastikaan ollut sellaista tarmoa eikä voimaa, jonka ihminen saa hallittuaan vuosikausia toisia ihmisiä. Shefford, joka oli jo päässyt pitkälle oikeudenmukaisuudessaan, tukahdutti menneiden vuosien tunteet ja odotti kärsivällisesti. Kykenikö hän tuomitsemaan Waggoneria ja muita mormoneja? Mutta aina silloin kun hänen katseensa palasi etulavitsalla istuvaan tyyneen valkopukuiseen solakkaan olentoon ja kun hän aina uudestaan ajatteli tämän oikeuden istunnon kauhistuttavaa luonnetta, hänen sydämensä alkoi sykkiä kovasti ja kumeasti hänen rinnassaan.

Silloin korokkeella istuvien miesten liikehtiminen ilmaisi hänelle istunnon piakkoin alkavan. Muutamat miehet poistuivat korokkeelta, muutamat istuutuivat pöydän ääreen, jolla oli kirjoja ja papereita, ja muutamat jäivät seisomaan entisiin asentoihinsa. Nämä viimeksimainitut olivat pukeutuneet karkeihin vaatteihin ja kannuksilla varustettuihin ratsusaappaisiin, ja Sheffordin terävät silmät huomasivat heidän taskujensa pullottavan piilotetuista aseista. He olivat kuin virka-asioissa liikkuvia valtionasiamiehiä.

Joku sanoi kuiskaten tuomarin olevan nimeltään Stonen eli Kiven. Nimi sopi hänelle mainiosti. Hän ei ollut enää mikään nuorukainen, mutta hän näytti sellaiselta mieheltä, joka oli kuin luotu näiden salaperäisten mormonien syyttäjäksi. Hänen kasvonsa näyttivät ankarilta ja hänen silmänsä olivat syvällä kuopissaan lähettäen katseita, mutta paljastamatta silmien väriä ja ilmettä. Hänen suunsa oli hänen kivisten kasvojensa ainoa pelastava inhimillinen piirre.

Shefford luuli tuomarin oikealla puolella istuvaa miestä asianajajaksi ja vasemmalla puolella olevaa joksikin korkeimman oikeuden virkamieheksi, joka ehkä toimi täällä yleisenä syyttäjänä. Hetkisen kuluttua tämä mies koputti pöytään ja nousi seisoalleen kuin puhuakseen yleisölle. Hän saikin salissa olevat ihmiset vaikenemaan. Sitten hän julisti ylimalkaisesti, että oli vangittu muutamia naisia, joita luultiin monivaimoisten mormonien salatuiksi vaimoiksi ja joita Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari nyt rupeaa kuulustelemaan. Shefford tunsi, miten nämä vakavat sanat sattuivat saliin kotoutuneihin vaiteliaihin kuulijoihin, mutta ymmärsi näistä lyhyistä valmistavista toimenpiteistä myöskin, ettei oikeuden istunnosta voi muodostua muu kuin raaka ja nopea, tarkka tutkimus ja ehkä senvuoksi sitä julmempi.

Muudan virkailija talutti etumaisella lavitsalla istuvan ensimmäisen naisen korokkeella olevaan vapaaseen tuoliin, joka oli asetettu juuri tuomarin pöydän edustalle. Häntä pyydettiin istuutumaan, mutta nainen ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että hän olisi kuullut käskyn. Tuomari toisti nyt kohteliaasti pyynnön, mutta nainen kieltäytyi. Stone nyökäytti siiloin päätään kuin hän olisi kokenut tällaista ennenkin. Hän siveli leukaansa väsyneesti ja Sheffordin mieleen juolahti, että hän ehkä olikin ystävällinen mies, vaikka ankara tuomari.

"Olkaa hyvä ja riisukaa huntunne", yleinen syyttäjä pyysi.

Nainen totteli ja silloin huomattiin hänen olevan nuoren ja kauniin. Shefford vavahti tuntiessaan hänet. Nainenhan oli Ruth, muudan hänen parhaimmista tuttavistaan piilotetussa kylässä. Hän oli kalpea ja vihainen, melkeinpä äkäinen, ja hänen rintansa kohoili. Hän ei hävennyt ollenkaan, vaan näytti päinvastoin olevan suunniltaan raivosta. Hänen tummat, ivalliset ja leimahtelevat silmänsä tarkastelivat tuomaria ja hänen apulaisiaan kohdistuen sitten kaiteen takana olevaan joukkoon. Shefford, joka seurasi kaikkea tarkkaavaisesti jokainen hermo jännittyneenä, oli huomaavinaan Ruthin jäykistyvän ja muuttuvan vähän hänen katseensa sattuessa johonkin erityiseen henkilöön joukossa. Sitten syyttäjä kehoitti harkitusti ja valituin sanoin häntä suutelemaan hänelle ojennettua raamattua ja puhumaan totta. Sheffordista tuntui omituiselta katsellessaan, kun Ruth suuteli raamattua, jota hän oli tutkinut niin monta vuotta. Mutta vielä kummallisempaa oli kuunnella kuulijoiden hiljaista muminaa, kun Ruth vannoi valan.

"Mikä on nimenne?" tuomari Stone kysyi nojautuen taaksepäin tuoliinsa ja suunnaten syvällä olevat silmänsä häneen.

"Ruth Jones", kuului kylinä vastaus.

"Kuinka vanha olette?"

"Kaksikymmenvuotias."

"Missä olette syntynyt?" tuomari jatkoi. Hän soi kirjurille tarpeeksi aikaa kirjoittaa vastaukset muistiin.

"Pangultchissa, Utahissa."

"Olivatko vanhempanne mormoneja?"

"Olivat."

"Oletteko tekin mormoni?"

"Olen."

"Oletteko naimisissa?"

"En."

Vastaus oli viivyttelemätön, kylmä ja luja. Hän näytti puhuvan totta. Niin Shefford ainakin ajatteli. Tuomari siveli leukaansa odottaen hetkisen ja jatkoi sitten epäröiden:

"Onko teillä lapsia?"

"Ei."

Tämä oli ehdottomasti totta, Shefford tiesi sen ja hän olisi voinut todistaakin sen.

"Asutteko piilotetussa kylässä lähellä tätä paikkaa?"

"Asun."

"Mikä sen kylän nimi on?"

"Se on nimetön."

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Fre-donia-nimisestä kylästä, joka sijaitsee täältä kaukana lännessä päin?"

"Olen."

"Se on Arizonassa lähellä Utahin rajaa. Siellä on vain muutamia miehiä. Onko se samanlainen kylä kuin tämäkin, jossa nyt asutte?"

"On."

"Mitä Fre-donia tarkoittaa. Merkitseekö kylän nimi mitään?"

"Se on sama kuin vapaat naiset."

Tuomari vaikeni hetkiseksi, puhui sitten kuiskaillen jotakin apulaistensa kanssa ja sanoi hetkisen kuluttua naiselle kohottamatta katsettaan:

"Riittää."

Ruth talutettiin takaisin lavitsalle ja hänen vieressään istuva nainen tuotiin kuulusteltavaksi. Hän oli paljon suurempi henkilö ja hänen askeleensa ja vartalonsa ilmaisivat hänet kypsyneeksi naiseksi. Kun hän oli riisunut hilkkansa, tuomari näki edessään noin nelikymmenvuotiaan naisen kasvot, joiden mielenkiintoisin piirre oli sama omituinen jäykkä tyyneys kuin kaikkien vanhempien mormonimiestenkin kasvojen. Tässä, Shefford ajatteli, on todellinen mormoni, joka erosi Ruthista jollakin tavoin, jota Shefford ei voinut selittää. Nainen istuutui tuoliin katsoen kylmästi syyttäjään. Hän näytti aivan tyyneltä. Shefford muisti hänet voimatta huomata minkäänlaista muutosta hänen käytöksessään. Naisesta näytti tämä istunto tuntuvan mitättömältä välikohtaukselta, ja hän vannoi valan kuin hän ei olisi muuta tehnytkään elämässään.

"Mikä on nimenne?" tuomari Stone kysyi kohottaen katseensa kädessään olevasta paperista.

"Mary Danton."

"Onko sukunimi isänne vai miehenne?"

"Mieheni nimi oli Danton."

"Oli! Elääkö hän?"

"Ei."

"Missä asuitte mennessänne naimisiin hänen kanssaan?"

"St. Georgessa ja myöhemmin täällä Stonebridgessä."

"Olitteko molemmat mormoneja?"

"Olimme."

"Onko teillä lapsia hänen kanssaan?"

"On."

"Kuinka monta?"

"Kaksi."

"Ovatko ne elossa?"

"On toinen."

Tuomari kumartui katsomaan paperiinsa ja kohotti sitten hitaasti silmänsä naisen kasvoihin.

"Oletteko nyt naimisissa?"

"En."

Tuomari tutki jälleen paperiaan ja rupesi sitten kuiskaillen keskustelemaan apulaistensa kanssa.

"Rouva Danton, silloin kun teidät vangittiin, asunnossanne oli viisi lasta. Kenen lapsia ne olivat?"

"Minun."

"Oletteko heidän äitinsä?"

"Olen."

"Miehenne Danton on vain yhden isä, vanhimman, äskeisen selityksenne mukaan. Niinkö?"

"Niin."

"Ken siis on muiden lapsienne isä, vai onko niillä jokaisella eri isä?"

"En tiedä."

Nainen sanoi sen niin tyynesti kuin ihminen ikinä vain voi, välittämättä ollenkaan sanojensa merkityksestä. Hän eristäytyi kuin omituisen kovan kylmyyden suojaan. Shefford huomasi kummikseen, kuinka mahdotonta oli yhtä vähän olla uskomatta kuin uskoakaan häntä. Hän teki kuitenkin molempia. Tuomari Stone näytti vähän kiivastuman.

"Ette siis tunne ainoankaan myöhemmän lapsenne isää?" hän kysyi tiukasti korottaen ääntään.

"En."

"Rouva, pyydän teitä muistamaan, mihin valanne teitä velvoittaa."

Nainen ei vastannut.

"Nämä lapset ovat siis nimettömiä – oikeudettomia?"

"Niin ovat."

"Uskallatteko vannoa, ettette ole kenenkään mormonin salattu vaimo?"

"Uskallan."

"Kuinka elätätte itsenne?"

"Teen työtä."

"Millaista?"

"Kudon, neulon, leivon ja työskentelen kasvitarhassani."

"Mieheni kiinnittivät huomionsa suureen mukavaan asuntoon, jonka sisustus oli melkein ylellinen verrattuna seutuun, jossa asutte. Kuinka sen asian laita oikeastaan on?"

"Miesvainajani oli varakas."

Tuomari heristi varoittavasti sormeaan vastaajalle.

"Otaksukaamme, että tuomitsen teidät vankeuteen väärästä valasta, esimerkiksi vuodeksi. Saisitte silloin matkustaa kauas kotoanne ja lapsienne luota. Ettekö siinäkään tapauksessa suostu puhumaan totta?"

"En minä valehtele. En voi puhua sellaista, jota en tiedä. Lähettäkää minut vain vankilaan."

Tuomari hämmästyi viitaten toivottomasti ja vihaisen kärsimättömästi naista poistumaan.

"Riittää jo! Seuraava", hän sanoi.

Hän kuulusteli vielä vuorotellen kolmea naista saavuttaen aivan saman tuloksen vaihtelevilla kysymyksillään ja niihin saamillaan eri äänenpainolla ja kiivaudella annetuilla vastauksilla kuin rouva Dantoninkin asiassa. Istunto keskeytyi sen jälkeen lyhyeksi ajaksi tuomarin neuvotellessa apulaistensa kanssa.

Shefford oli kiitollinen tästä lykkäyksestä. Hänen mielenkiintonsa oli vähitellen kiihoittunut tavattomasti ja nyt kun seuraava tutkittava mormoninainen oli sama, jota hän oli rakastanut ja jota hän vieläkin rakasti, tunsi hän tulevansa niin liikutetuksi, että muiden huomio kiintyisi varmasti häneen, ellei hän voisi hillitä itseään. Näiden mormoninaisten vastaukset eivät olleet aivan odottamattomia hänelle, mutta kun ne lausuttiin kylmäverisesti valan sitoessa syytettyjä, kuinka surullisilta ja kauhistuttavan voimakkailta heidän elämäänsä uhkaavat varjot, salaperäisyys ja heitä sitovat kahleet tuntuivatkaan! Hän hämmästyi, tuli surulliseksi ja joutui kokonaan ymmälle. Hänen oli pakko kiinnittää huomionsa näiden naisten petollisuuteen, joiden hän tiesi olevan hyviä ja jaloja. Varmasti vain uskonto eikä pelko tai uskollisuus oli heidän häpeänsä ja uhrautumisensa peruste ja voimanlähde. Nämä naiset eivät totisesti hävenneet, vaikka he valansa sitomina puhuivatkin häpeällisistä asioista. Heidät oli houkuteltu antamaan tällaisia hämmästyttäviä vastauksia, joista jokainen näytti polttavan heidän huuliaan, ja he olivat suostuneet siihen senvuoksi, että he olivat uskollisia onnettomia salattuja vaimoja, eikä siksi, että he olivat uhmaavia aviottomien lasten äitejä. Totuus ei Sheffordin mielestä piillyt heidän sanoissaan, vaan se oli kuin leimattu heidän synkkiin kasvoihinsa.

Oliko se vain hänen kiihtyvän kuvittelunsa ansiota, vai muuttuivatko hiljaisuus ja epätietoisuus syvemmiksi, kun muudan virkailija talutti tummahilkkaisen ja valkopukuisen solakan naisen syytettyjen tuoliin? Hän ei kävellyt niin vapaasti kuin muut naiset ja hän vajosi tuoliin kuin hän ei enää olisi jaksanut seisoa.

"Olkaa hyvä ja riisukaa hilkkanne", syyttäjä pyysi.

Kuinka hyvin Shefford muistikaan hänen voimakkaat pitkät kauniit kätensä! Hän näki niiden vapisevan nauhoja aukaistessa ja tämä vapistus siirtyi häneenkin hänen tuntiessaan myötätuntoisuutta, joka pani hänen valtimonsa sykkimään. Hän pidätti henkeään Maryn ottaessa hilkkaa päästään. Ja sitten hänen mielestään paljastuivat kaikkien nähtäviksi suloisimmat ja kauniimmat kasvot kuin milloinkaan on nähty missään oikeussalissa.

Kuultiin hiljaista kuiskaavaa muminaa, joka paisui kuin aalto. Ja kuullessaan sen Shefford ymmärsi niin selvästi kuin se olisi ollut kirjoitettuna tulikirjaimin seinälle, etteivät kylän asukkaat olleet ennen nähneetkään Maryn kasvoja. Mutta hänen nimensä Saagulilja tiedettiin, koska Shefford kuuli sitä kuiskailtavan kaikkialla.

Mumina taukosi. Tuomari ja hänen apulaisensa tuijottivat Maryyn. Shefford käsitti tilanteen draamalliseksi omista henkilökohtaisista tunteistaan huolimatta. Tuomari Stone oli varmasti kuulustellut monta mormoninaista, mutta nähtävästi Mary erosi suuresti muista. Mary näytti hilkatta aivan nuorelta tytöltä eivätkä oikeuden jäsenet, nähtyään äkkiä hänen nuoruutensa ja tuntien häneen kohdistuneet epäluulot, voineet muuta kuin hämmästyä. Ja sitten hänen kauneutensa, etenkin tässä synkässä seurassa, muutti hänet todellakin sen valkoisen kukan näköiseksi, jonka mukaan hän oli saanut nimensä. Mutta luultavampaa oli, että hänen tuskansa sitoi oikeuden jäsenten kielen sellaiseen vaiteliaisuuteen, että se alkoi tuntua tuskalliselta. Ehkä Sheffordin mieleen juolahtanut ajatus oli telepaattinen, sillä hänestä tuntui siltä kuin jokainen katselija, joka sen oli huomannut, oli nähnyt senkin, että tuomarilla oli nyt edessään pehmeämmästä aineesta kokoonpantu aivan erilainen ihminen, jonka huulilta katkera totuus voitaisiin ehkä pakottaa esille.

Mary istui tuomaria ja korokkeen sillä puolella olevaa joukkoa vastapäätä. Toiset naiset olivat kiinnittäneet huomionsa kaiteen toisellakin puolella oleviin ihmisiin, mutta Mary ei näyttänyt näkevän ketään heistä. Shefford oli aivan varma siitä, ettei joukossa ollut ainoatakaan miestä eikä naista, johon Maryn katse olisi kohdistunut. Hän näytti tuijottavan kauaksi jännittynein, kostein ja pelokkain silmin.

Kun syyttäjä käski hänen vannoa, hänen huulensa näyttivät liikkuvan, mutta kukaan ei kuullut hänen ääntään.

"Nimenne?" tuomari kysyi.

"Mary." Hänen äänensä oli hiljainen ja se värähteli heikosti.

"Entä sukunimenne?"

"En suostu ilmaisemaan sitä."

Hänen kummallinen vastauksensa, hänen äänensä sävy ja hänen käyttäytymisensä tuomarin edessä osoittivat, miten kummallisen luonnollinen hän oli. Oli ilmeistä, ettei hän ollut tottunut vastaamaan kysymyksiin.

"Miten vanhempianne nimitettiin?"

"En sano sitäkään", Mary vastasi hyvin hiljaa.

Tuomari ei ruvennut pakottamaan häntä. Ehkä hän halusi muuttaa tutkinnon niin helpoksi kuin suinkin tahi odottaa kuulusteltavan tyyntymistä.

"Olivatko vanhempanne mormoneja?" hän jatkoi.

"Eivät, herra." Hän lisäsi viimeisen sanan omituisen kunnioittavasti, joka erosi suuresti muiden naisten kiivaista vastauksista.

"Siinä tapauksessa ette siis olekaan synnynnäinen mormoni?"

"En, herra."

"Kuinka vanha olette?"

"Seitsemän tahi kahdeksantoistavuotias, mutta en ole varma."

"Ette siis tiedä oikeata ikäänne?"

"En."

"Missä olette syntynyt?"

"En suostu ilmaisemaan sitä."

"Onko syntymäseutunne Utahissa?"

"On, herra."

"Kuinka kauan olette asunut siinä valtiossa?"

"Aina, lukuunottamatta viimeistä vuotta."

"Oletteko viettänyt sen siinä piilotetussa kylässä, jossa teidät vangittiin?"

"Olen."

"Mutta olette luultavasti käynyt usein täällä Stonebridgessä?"

"En ole milloinkaan ollut täällä ennen eilistä päivää."

Tuomari Stone katseli häntä kuin hänen mielenkiintonsa ihmisenä vastustaisi hänen velvollisuuttaan viranomaisena. Hän kumartui äkkiä eteenpäin.

"Oletteko mormoni nyt?" hän kysyi tiukasti.

"En, herra", Mary vastasi ja hänen äänensä kuulosti hieman kirkkaammalta.

Vastaus oli odottamaton. Tuomari katsoa tuijotti häneen. Kuuntelevat ihmiset kuiskailivat hiljaa keskenään. Shefford puolestaan hämmästyi. Kun hänen ajatuskykynsä palasi ja hän punnitsi Maryn sanoja ja näki totuuden hänen kasvoissaan niin selvästi kuin valon, hän tunsi olevansa kummallisesti iloinen. Se melkein karkoitti tämän tilanteen aiheuttaman synkkyyden ja tuskat.

Tuomari taivutti päänsä apulaistensa puoleen neuvotellakseen. He näyttivät nyt kaikki vilkkailta ja heidän äskeinen väsymyksensä oli kuin pois puhallettu. Shefford katseli kuuntelijoiden tummia ja synkkiä kasvoja alkaen hitaasti suuttua. Vihdoin kiintyi hänen katseensa Waggoneriin. Mormonin silmien teräksen sinervä pistävä ilme kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, kun taas kaikki muut vanhat mormonit näyttivät kovilta ja muuttumattomilta kuin rauta. Joko Shefford oli liiaksi kiihoittunut tahi sitten oli tilanne muuttunut yhä jännittävämmäksi. Näiden omituisten ihmisten säilyttämät salaisuudet, voima, viha ja uskonto muuttivat salissa vallitsevan tunnelman hyvin painostavaksi ja tukalaksi. Sheffordista tuntui Withersin läheisyys hänen toisella sivullaan eroavan suuresti hänen toisella sivullaan olevan mormonin läheisyydestä. Ellei sali ollut muuttunut varjoisaksi, niin silloin ei aurinko paistanut niin kirkkaasti kuin se oli paistanut hänen huoneeseen tullessaan. Ilma tuntui raskaalta nimettömistä intohimoista.

"Ymmärrän selityksestänne, että olette asunut melkein koko ikänne jossakin eristetyssä paikassa kaukana muista ihmisistä?" tuomari aloitti jälleen.

"Niin, herra."

"Tiedättekö mitään Yhdysvaltain hallituksesta?"

"En, herra."

Tuomari mietti jälleen punniten nähtävästi kohtalokasta ja välttämätöntä tiedustelua kohti johtavia kysymyksiään. Hänen mielenkiintonsa tätä erityistä syytettyä kohtaan voitiin nyt selvästi huomata.

"Ymmärrättekö ollenkaan, millaisia seurauksia väärä vala voi aiheuttaa?"

"En, herra."

"Tiedättekö, mitä väärällä valalla ymmärretään?"

"Valehtelemista."

"Oletteko valehdellut minulle?"

"En, herra."

"Oletteko milloinkaan valehdellut?"

"En vielä", Mary vastasi melkein kuiskaten.

Hän vastasi kuin lapsi ja se näytti liikuttavan tuomaria, joka rupesi selailemaan hätäisesti papereitaan. Ehkä hänen työnsä ei ollut niinkään helppoa eikä se varmastikaan ollut mitään hauskaa. Sitten hän kumartui eteenpäin jälleen ja kiinnitti syvälle painuneiden silmiensä terävän katseen surullisiin kasvoihin.

"Ymmärrättekö, mitä salatulla vaimolla tarkoitetaan?"

"Minulle ei ole milloinkaan selitetty sitä."

"Mutta olette kai kuullut, että Utahissa on sellaisia?"

"Kyllä, herra. Minulle on kerrottu niin."

Tuomari Stone keskeytti nyt kyselemisensä katsellen häntä. Kuuntelijat olivat hiljaa lukuunottamatta heikkoa kahinaa ja silloin tällöin kuuluvaa syvää henkäystä. Tärkein kysymys uhkasi kuin miekka kalpeata tyttöä. Ehkä hän huomasi sen uhkaavan läheisyyden, koska hän istui kuin kivi katsoen tutkijaan laajentunein rukoilevin silmin.

"Oletteko te salattu vaimo?" tuomari kysyi äkkiä.

Mary ei voinut vastata heti. Hän ponnisti kyllä voimiaan, mutta ei saanut ääntään kuuluville. Tuomari toisti kysymyksensä tiukasti.

"En!" Mary huudahti.

Kaikki vaikenivat. Maryn tärkeä vastaus värisytti Sheffordin sydäntä. Hän luuli sitä valheeksi. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tiennyt sen sittenkin, vaikka hän nyt vasta ensimmäisen kerran olisi nähnytkin tytön. Hän kuuli, tunsi ja oli tietoinen tästä kohtalokkaasta tosiasiasta. Maryn kauniista äänestä oli puuttunut jotakin koko tämän kuulustelun aikana. Siinä ei ollut sitä kaunista ylevää sointua, sitä perusainetta, joka olisi pakottanut muut uskomaan siihen. Miten julmaa olikaan tehdä tästä puhtaasta tytöstä valehtelija ja väärän valan tekijä! Syvällä Sheffordin sisimmässä polttava kuumuus syttyi tuleen.

"Ette siis ole naimisissa?" tuomari jatkoi.

"En, herra", Mary vastasi heikosti.

"Oletteko milloinkaan ollutkaan naimisissa?"

"En."

"Toivotteko joskus pääsevänne naimisiin?"

"Ah en, herra!"

Mary oli kalman kalpea nyt ja hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän puristi mustaa hilkkaansa voimakkailla käsillään voimatta katsoa enää tuomaria silmiin.

"Onko teillä lapsia?" tuomari kysyi epäröiden. Kysymys näytti hänestäkin tuntuvan hyvin vaikealta lausua.

"Ei."

Tuomari Stone nojautui nyt pöytään ja hänen punastuneista kasvoistaan Shefford ymmärsi, millainen mies hän todellisuudessa oli. Hänen suuret kouransa puristautuivat nyrkkiin.

"Tyttö, ette suinkaan aio vannoa sitä, ettei teidän luonanne ole käynyt miehiä? Ette suinkaan aio vannoa sitä?"

"En, herra."

Tuomari nojautui taaksepäin tuoliinsa ja sillä aikaa kuin hän kuivasi hien kostuttamaa otsaansa, kuului salista pahaenteistä melkein kuin uhkaavaa muminaa.

Shefford tunsi sielunsa sairaaksi ja hän pelkäsi itseään, koska hän ei tuntenut ollenkaan sisimmässään palavaa tunnetta. Hänen avuttomuutensa oli mitä vihattavin tosiseikka.

"Tunnustakaa nyt olevanne salattu vaimo", tuomari kehoitti.

Mary vaikeni pudistaen päätään.

Tuomari näytti äkkiä kuin syöksyvän lähemmäksi.

"Onneton lapsi, tunnustakaa!"

Mary kohotti nyt päätään katsoen häneen, mutta ei puhunut vieläkään mitään. Toivottomuus soi hänelle voimia, mutta oli ilmeistä, ettei hän kestäisi enää pitkää aikaa.

"Kuka on miehenne?" tuomari tiuskaisi hänelle.

Mary nousi äkkiä ollen suunniltaan pelosta, joka nyt määräsi kaikki hänen tekonsa. Hän ei pelännyt tuomaria, sillä hän horjui häntä kohti muutamia askelia kohottaen vapisevan kätensä, vaan jotakin toista tahi jotakin sellaista, joka oli paljon kauheampaa kuin mikään rangaistus, johon oikeus olisi voinut hänet tuomita. Hän ei voinut enää kestää tuomarin painostusta. Hän oli heikontunut ja hänen pelkonsa aiheutui luultavasti siitä.

"Mikä on luonanne vierailevan mormonin nimi?" tuomari jatkoi säälimättömästi.

"En ole kuullut hänen nimeään milloinkaan."

"Mutta tunnette kai hänen kasvonsa? Vangitsen jokaisen näillä seuduilla asuvan mormonin ja tuon hänet eteenne. Silloin varmasti tunnette hänet."

"Ah en! En voisi tuntea häntä, sillä en ole milloinkaan nähnyt häntä päivänvalossa."

Hänen traagillinen kauneutensa, jonkun luonnottoman nuoruutta ja viattomuutta kohdanneen rikoksen varmuus ja sellaisen tuskan ja pelon ilmeinen olemassaolo, jota hän ei näyttänyt laisinkaan tuntevan oman itsensä vuoksi, lävistivät oikeuden jäsenten ja kuulijain sydämen vaientaen heidät, kunnes Mary rupesi hapuilemaan sokeasti ympärilleen ja luhistui yhteen kasaan lattialle.

XI.

OIKEUDENISTUNNON JÄLKEEN.

Shefford olisi hypännyt kaiteen yli, ellei Withers olisi pidättänyt häntä. Ja kun toiset naiset näyttivät kohtelevan ystävällisesti tainnoksiin mennyttä tyttöä, Shefford tunkeutui joukon läpi poistuen salista.

Ulkopuolella olevat miehet, joilta oli kielletty sisäänpääsy, rupesivat kyselemään häneltä kaikenlaista uteliaasti ja hyväluontoisesti, niin että hän tuskaantui. Häntä ei voitu sanoa ollenkaan ystävälliseksi, kun hän tyrkkäsi pois edestään ensimmäiset tungettelijat, jolloin toiset avasivat kujan hänelle ja päästivät hänet menemään katsoa tuijottaen. häneen suu auki.

Silloin laskeutui hänen olalleen käsi, jota hän ei työntänyt pois. Synkkä ja pitkä Nas Ta Bega pysähdytti hänet. Ei kauppias, ei Joe Lake eikä kukaan muukaan valkoinen mies vaikuttanut häneen niinkuin tämä navajo.

"Nas Ta Bega, oletteko tekin täällä. Tänne on luullakseni kokoutunut koko maakunnan väestö. Odotimme teitä Kayentassa. Missä viivyitte niin kauan?"

Intiaani, jolla ei ollut milloinkaan kiirettä vastaamaan, ei aukaissut suutaan, ennenkuin hän oli vienyt Sheffordin kauemmaksi äänekkäästä joukosta.

"Bi Nai, Hosteen Doetinin teltassa vallitsee suru", hän sanoi.

"Onko Glen Naspa –?" Shefford huudahti.

"Sisareni on muuttanut veljensä kodista. Hän oli poistunut sieltä yksinään kesällä."

"Blue Cañon! Hän on mennyt lähetyssaarnaajan luo. Luulin nähneeni hänet siellä, mutta en ollut varma. En tahtonutkaan saada varmuutta asiasta, sillä pelkäsin sen olevan totta."

"Muudan soturi, joka rakastaa sisartani, seurasi hänen jälkiään sinne."

"Nas Ta Bega, tahdotteko – menemmekö hakemaan häntä tuodaksemme hänet kotiin?"

"En. Hän palaa kyllä jonakin kauniina päivänä."

Miten katkeran surullisilta ja viisailta hänen sanansa kuulostivatkaan!

"Mutta, ystäväni, tuo kirottu lähetyssaarnaaja –" Shefford aloitti kiihkeästi. Intiaani oli kohdannut hänet pahaan aikaan.

"Willetts on täällä. Näin hänen menevän tuonne", Nas Ta Bega keskeytti viitaten raatihuoneeseen.

"Täälläkö! Hän sitten kiertää", Shefford sanoi. "Nas Ta Bega, mitä aiotte tehdä hänelle?"

Intiaani ei vastannut eikä hänen liikkumattomista kasvoistaankaan voitu huomata, mitä hänellä oli mielessään. Hän näytti synkältä ja välinpitämättömältä. Hän oli viisas ja katkeroitunut intiaani, jossa ei ollut enää ollenkaan heimonsa tavallista viileyttä, vaikka hänen tuntemansa tuska, jonka Shefford aavisti, olikin kova.

"Hänen on parasta pysytellä loitolla minusta", Shefford mumisi enemmän itselleen kuin toverilleen.

"Sekarotuinenkin on täällä", Nas Ta Bega sanoi.

"Shaddko? Niin, näimme hänet. Kas tuolla! Hän on täällä vieläkin miehineen. Nas Ta Bega, mitä heillä on mielessä?"

"He tahtovat vain varastaa niin paljon kuin suinkin."

"Withers kertoi Shaddin olevan hyvissä väleissä mormonien kanssa."

"Kyllä ja lähetyssaarnaajan kanssa myös."

"Willettsinkö?"

"Näin heidän keskustelevan toistensa kanssa vakavasti."

"Kummallista! Mutta ehkä se ei olekaan niin kummallista, kun ajatellaan, että Shadd tunnetaan hyvin Monticellossa ja Bluffissa. Hän tuhlaa rahaa siellä. He pelkäävät häntä, mutta hän on tervetullut siitä huolimatta. Ehkä kaikki tuntevat hänet. Olisi juuri hänen tapaistaan ratsastaa nyt Kayentaan. Mutta, Nas Ta Bega, minun on pakko pitää häntä silmällä, koska Withers sanoi hänen hakevan minua."

"Bi Nailla on muudan arpi, joka todistaa sen", intiaani vastasi.

"Siinä tapauksessa hän on saanut jo aikoja sitten selville, että minulla on vähän rahaa."

"Niin luultavasti. Mutta, Bi Nai, sekarotuisen vaino on hyvin kummallista."

"Mitä tarkoitatte?"

"Nas Ta Bega ei voi kertoa sellaista, jota hän ei tiedä", navajo vastasi. "Annetaan sen nyt olla. Saamme sen kyllä selville jonakin päivänä. Bi Nai, minulla on muitakin surullisia uutisia, jotka eivät koske minua. Uutiseni tulevat surettamaan veljeäni."

Shefford katsoi intiaania silmiin ja ellei hän olisi nähnyt surua niissä, hän olisi suuresti pettynyt.

"Bi Nai, kauan aikaa sitten kerroitte erään tarinan kauppiaalle. Nas Ta Begakin istui tulen vieressä sinä iltana. Ette silloin tiennyt, että hän ymmärtää kieltänne. Hän kuunteli, ja hän sai silloin tietää, miksi olitte tullut tänne intiaanien maahan. Sinä yönä hän otti teidät veljekseen. Hän on tehnyt kaikki yksinäiset ratsastuksensa rotkoihin siinä tarkoituksessa, että hän löytäisi pienen kultakiharaisen tyttösen – tuon eksyneen Fay Larkinin... Bi Nai, olen löytänyt tytön, jonka halusitte morsiameksenne."

Shefford ei voinut sanoa mitään. Hän ei voinut nähdäkään selvästi ja intiaanin viimeiset sanat kuulostivat tulevan kaukaa.

"Bi Nai, olen löytänyt Fay Larkinin", Nas Ta Bega toisti.

"Fay Larkininko?" Shefford huohotti pudistaen päätään. "Mutta hänhän on kuollut."

"Bi Nain suru olisikin lievempää, jos hän olisi kuollut."

Shefford tarttui intiaaniin. Jokin kauhistuttava asia oli paljastumaisillaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi kuin haavanlehti tuulessa. Hän aavisti sen laadun ja tunsi, millainen lyönti häntä uhkasi, mutta ei voinut ajatella sen pitemmälle.

"Hän on tuolla sisällä", intiaani sanoi viitaten raatihuoneeseen.

"Fay Larkinko?" Shefford kuiskasi.

"Niin, Bi Nai."

"Hyvä Jumala, mistä sen tiedätte? Ah, minunhan olisi pitänyt ymmärtää! Olen ollut aivan sokea. Sanokaa se minulle heti! Kuka heistä?"

"Fay Larkin on Saagulilja."

Shefford poistui torin syrjäisimpään nurkkaan, jossa hän puiden hiljaisessa varjoisassa siimeksessä antoi sydämensä ja mielensä myrskyn raivota. Koko tämän lyhyen tahi pitkän ajan kuluessa – hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän siellä viipyi – intiaani ei poistunut hänen luotaan hetkeksikään. Hänellä oli koko ajan sellainen tunne, että Nas Ta Bega on hänen läheisyydessään. Kun todelliset tuskat alkoivat haihtua ja jonkunlainen järjestys rupesi korvaamaan hänen mielessään vallinnutta myrskyä, hän tunsi Nas Ta Begassa piilevän samanlaisen rauhoittavan ja auttavan voiman kuin hän oli oppinut tuntemaan syvissä rotkoissa ja korkeilla huipuilla vaeltaessaan. Hän totesi silloin, että intiaani oli todellakin kuin veli. Ja Shefford oli hänen apunsa tarpeessa. Se, jota vastaan hänen oli pakko taistella, oli kohtalokkaampaa kuin kärsiminen ja rakkaus. Hänen oli pakko tukahduttaa sydämensä syvimmistä synkistä lokeroista kumpuava viha, hillitä tappamisaikeensa ja lannistaa sielussaan piilevä murhaaja. Nyt vasta hän ymmärsi Jane Withersteenin surullisen tarinan, Ventersin kiihkon ja sen, miksi Lasiterista oli tullut häikäilemätön ampuja.

Erämaa oli muuttanut Sheffordin. Sen alkuaineet olivat tunkeutuneet hänen lihaksiinsa ja luihinsa ja jokaiseen hänen sydämensä kuituun. Aurinko, tuuli, hiekka, kylmyys, myrskyt, etäisyydet, kivet, myrkylliset kaktukset, kiduttava työ, peloittava yksinäisyys, erämaan asukkaissa oleva teräs, erämaan villin julmuus, mustangien hurjuus, haukkojen ja susien hurjuus ja jokaisen elävän olennon katkera kamppailu olivat kuin sulautuneet ja sekoittuneet yhteen tummaksi ja voimakkaaksi nesteeksi, hänen suonissaan sykkiväksi vereksi. Hän tunsi, millaiseksi hän oli muuttunut ja iloitsi siitä, vaikka hän ei ollut vielä vapautunutkaan vanhasta minästään, tuosta vakavakatseisesta, järkevästä, ymmärtäväisestä ja sivistyneestä miehestä, joka oli ollut hyvä ihminen huolimatta hänen onnettomuudestaan ja hänen elämänsä häpeästä. Ja hän totteli omantuntonsa varoittavaa ääntä. Hän ei voinut auttaa tätä onnetonta tyttöä kostamalla säälimättömästi sille mormonille, joka oli tuhonnut Fay Larkinin elämän. Tämä tulinen vasta syntynyt voima oli hillittävä järjellä, semminkin kun hän oli yhä enemmän muuttumaisillaan alkuperäiseksi ihmiseksi, joka tottelee epäröimättä alkuperäisiä vaistojaan. Tämän hetken pimeydessä hän tutki tarkasti sydämensä, ymmärsi itsensä, vapisi ajatellessaan äsken kuulemaansa asiaa, ja voitti itsensä. Hän muuttui sen hetken kuluessa todelliseksi mieheksi. Hän joutuisi ehkä taisteluun ja hyvin mahdollista voi olla sekin, että hän kaatuisi, mutta viha ei tulisi häntä enää milloinkaan voittamaan.

Kun hän ajatteli tulevaisuutta, hän tunsi omituisen ja muuttumattoman halun suojella Fay Larkinia. Tyttö oli vielä hyvin nuori, seitsemän- tahi kahdeksantoista vuotias hän oli sanonut, ja voihan ja senhän täytyikin olla mahdollista, että hänellä on vielä edessään elämänsä onnellisimmat ajat. Hän oli unelmissaan ajanut takaa sateenkaarta ja hän oli vakavasti päättänyt hakea tytön käsiinsä kadonneesta Surprise Valleysta. Ja nyt hän oli löytänyt hänet. Hänen mieleensä ei juolahtanut milloinkaan kysyä Nas Ta Begalta, kuinka intiaani oli saanut sen selville, että Saagulilja on Fay Larkin. Hänen mielestään oli ihmeellisintä se, että hän itse oli ollut sokea niin kauan. Kuinka yksinkertaiselta kaikki nyt tuntuikaan! Jokainen tytön ilmaisema ajatus ja teko kelpasi todistukseksi. Hänen omituinen suloiseen ja harvinaiseen liljaan verrattava kauneutensa, hänen matala hiljaisuuteen tottunut äänensä, hänen solakat ja voimakkaat kätensä, hänen notkea vartalonsa, hänen nopea käyntinsä, hänen ihmeellinen ketteryytensä sileitä ja jyrkkiä rinteitä kiivetessä, hänen vuorten huipuilla paljastunut viileytensä, ja hänen silmiensä ahdistava ja kaipaava ilme hänen katsellessaan rotkojen yli sopivat täydellisesti kauniiseen Surprise Valleyhin jätettyyn lapseen, joka oli kasvanut suureksi sen villeydessä ja hiljaisuudessa murtuneen Janen ja Lassiterin surullisen rakkauden holhoomana. Niin, hänen pelastamisensa oli ollut Sheffordin unelma, jota hän oli suuresti rakastanut. Hän oli rakastanut unelmaansa ja hän oli rakastanut lasta. Tytön piilopaikan salaisuus, niinkuin se oli ilmaistu hänelle kuulemassaan kertomuksessa, ja hänen unelmansa hidas muuttuminen toiminnaksi olivat kummallisesti lahjoittaneet Fay Larkinin hänelle. Mutta sitten hän oli kuullutkin surukseen, että Fay Larkin olikin kuollut. Kuinka helppo hänen olikaan todeta tämän myöhemmän paljastuksen valossa rakkautensakin Maryyn! Hän ei voisi suhtautua tyttöön milloinkaan enää samoin kuin Maryyn. Fay Larkin ja Saagulilja olivat yksi ja sama ihminen. Tyttö oli nyt täällä hänen läheisyydessään ja hän oli nykyään avuton auttamaan häntä tahi ilmaisemaan itsensä. Häntä pidettiin nyt vangittuna synkässä rakennuksessa noiden vakavien mormonien joukossa vieraana siellä oleville naisille ja sidottuna jollakin kohtalokkaalla tavalla johonkin mieheen ja nyt varmaankin vihattuna hänen heikkoutensa vuoksi kuulustelun aikana. Ajatellessaan tytön menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja tuota salaperäistä mormonia, jonka kasvoja tyttö ei ollut milloinkaan nähnyt, Shefford tunsi rohkeutensa vaipuvan ja jäätävän piston rinnassaan. Maryhan oli vannonut, ettei hän ole salattu vaimo. Mutta oliko hän valehdellut? Jos asian laita oli niin, kuinka kokonaan voimaton Shefford olikaan!

Mutta silloin ilmestyi sama omituinen ja mystillinen tuntemus, jonka erämaa oli lahjoittanut hänelle, suojelemaan ja kohottamaan häntä. Tyttöhän ei ollut kuollut. Hän oli löytänyt tytön. Mitä olivatkaan vastukset ja tämä ankara uskonto, jolle hänet oli uhrattu, verrattuina tähän siunattuun ja musertavaan totuuteen? Se oli yhtä voimakas kuin hänelle äkkiä selvinnyt rakkauskin. Voimakas, peloittava ja kuolettavan suloinen tuuli tuntui täyttävän hänen sielunsa tyttöä kohtaan suuntautuvalla rakkaudella. Ennen oli tytön kohtalo vetänyt häntä puoleensa, mutta nyt sitoivat hänen tuskansa, hänen viattomuutensa ja hänen kauneutensa hänet ikuisiksi ajoiksi. Jos hän vain voisi vapauttaa tytön, kärsivällisyys, viekkaus ja työ, intohimot ja veri ja suojelemaan tulleen miehen murtumaton mieli olivat uhrauksia, joista ei kannattaisi puhuakaan sen enempää kuin elämästäkään.

Kärsivällisyys ja viekkaus! Hänen terästynyt järkensä käsitti, että hänen suurimmat mahdollisuutensa piilivät nykyjään näissä ominaisuuksissa ja hänen ajatuksensa leimahtivat kuin valo hänen aivoissaan. Tuomari Stone apulaisineen ei voi tuomita ketään Stonebridgen mormonia sen paremmin kuin pohjoisempien kylienkään asukkaita. He menisivät tiehensä ja elämä Stonebridgessä alkaisi mennä entistä tasaista hiljaista latuaan. Näiden seutujen kaikki ihmiset, sekä kunnialliset että lainsuojattomat, saisivat tietää piilotetun kylän olemassaolon, mutta tuskin sekään tosiseikka aiheuttaisi minkäänlaisia äkkinäisiä muutoksia mormonien suunnitelmissa. Mormonit ovat jäykkää kansaa. He lähettäisivät salatut vaimonsa takaisin laaksoon ja rauhallisten olojen palattua vierailisivat heidän luonaan, kuten ennenkin. Ehkä ei mikään muu kuin kuolema muuttaisikaan milloinkaan näitä vanhoja mormoneja.

Shefford päätti jäädä Stonebridgeen mielistelläkseen vielä enemmän mormoneja. Hän saisi siellä kyllä jotakin työtä, ellei salattuja vaimoja vietäisikään takaisin piilotettuun kylään. Siinä tapauksessa että naiset palaisivat laaksoonsa, Shefford päätti ryhtyä entiseen toimeensa ajamaan Withersin kuormastoja. Ellei siitäkään tulisi mitään, hän löytäisi kyllä jotakin muuta työtä ja keksisi jonkun verukkeen, jonka nojalla hän voisi ratsastaa sinne.

Jolloinkin sopivassa tilaisuudessa hän päätti ilmaista Fay Larkinille tuntevansa hänet. Kuinka se ajatus hurmasikaan häntä! Fay ehkä kieltäisi peloissaan ja koettaisi taistella säilyttääkseen salaisuutensa, mutta Shefford päätti ottaa siitä selvän, kuunnella hänen tarinaansa ja saada varmuus miten Jane Withersteenille ja Lassiterille oli käynyt. Ja jos he ovat vielä hengissä, hän luuli nyt voivansa löytää heidät ja viedä heidät ja Fayn pois maasta.

Tämä velvollisuus ja suurenmoinen tehtävä lumosivat hänet kokonaan. Hän aavisti, millaisia vaivoja se tulisi aiheuttamaan, eikä hänen mielensä voinut olla synkistymättä ajatellessaan niitä voimia, joita hän aikoi vastustaa. Mutta velvollisuus, sääli ja epäitsekäs rakkaus eivät olleet ainoat vaikuttimet, jotka pakottivat Sheffordin toimintaan. Salaperäinen kohtalo näytti jälleen ilmestyvän kuin hohde ja vaativan häntä mukaansa.

Kun Shefford ja Nas Ta Bega palasivat raatihuoneelle, istunto oli päättynyt, ovet oli lukittu ja torilla oli vain muutamia paimenia ja intiaaneja, jotka olivat poislähdössä. Kaduilla, teillä ja kauppojen ovilla oli kuitenkin joukoittain miehiä, jotka keskustelivat vakavasti. Shefford käveli edestakaisin toivoen kohtaavansa Withersin tahi Joe Laken. Nas Ta Bega sanoi menevänsä juottamaan ja ruokkimaan hevosia ja sitten palaavansa.

Merkeistä päättäen näytti siltä, kuin Stonebridgekin nyt joutuisi samanlaisten levottomuuksien ja hälinän keskukseksi kuin Monticello ja Durango tavallisissa oloissa. Stonebridgessä oli vain yksi kapakka ja se oli täynnä rähiseviä paimenia ja hevostenkesyttäjiä. Shefford näki Shaddille ja hänen miehilleen kuuluvan mustangilauman, jota sama intiaani yhä paimensi. Miehet olivat kapakassa juomassa. Kapakan vieressä oli Hopewell House-niminen ravintola melko muhkeassa kivirakennuksessa. Sen edustalla vetelehti intiaaneja. Shefford meni sinne leveästä ovesta ja huomasi tulleensa suureen kolkkoon huoneeseen, joka oli laudoitettu kuin luhti ja jossa ei ollut sisäkattoa ollenkaan. Huone oli täynnä meluavia miehiä. Siellä hän tapasi Joe Laken, joka keskusteli piispa Kanen ja muiden mormonien kanssa. Piispa tervehti häntä ystävällisesti, jolloin tuntemattomatkin miehet ottivat hänet hyvin vastaan. Joe esitteli hänet heille.

"Oletteko nähnyt Withersiä?" Shefford kysyi.

"Hän on varmasti jossakin täällä läheisyydessä", Joe vastasi. "Teidän on parasta oleskella täällä, sillä hän tulee tänne ennemmin tahi myöhemmin."

"Milloin lähdette ratsastamaan takaisin Kayentaan?" Shefford jatkoi.

"En tiedä ollenkaan. Meidän on pakko luopua suunnittelemastamme metsästysretkestä. Nas Ta Begakin on täällä."

"Niin on. Olen ollut hänen seurassaan."

Vanhemmat mormonit siirtyivät syrjään, jolloin Joe huomautti olevansa suunnattomasti nälissään. Shefford meni hänen kanssaan toiseen laudoitettuun huoneeseen, joka oli nähtävästi ruokasali. Siellä oli muutamia miehiä aterioimassa pitkän pöydän ääressä. Sen päähän oli asetettu istuimeksi laatikko, joka oli niin pieni ja heikko, että se tuskin kannatti Joen ja Sheffordin painoa, mutta he uskaltautuivat kuitenkin sen varaan.

"Näin teidät oikeussalissa", Joe sanoi. "Se oli helvetillistä."

"Joe, en ole milloinkaan ollut varma, kuinka paljon uskallan puhua teille, jonka vuoksi olen enimmäkseen vaiennutkin, mutta helvetillistä se oli", Shefford vastasi.

"Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä minua", Joe sanoi äreästi.

Shefford kuuli nyt ensimmäisen kerran mormonin puhuvan tähän tapaan.

"En minä pelkääkään, Joe. Mutta minä pidän teistä ja kunnioitan teitä. En voi sanoa samaa muista mormoneista."

"Olitteko salissa oikeudenistunnon loppuun asti?" Joe kysyi.

"En. Sain jo tarpeekseni kuunnellessani Maryn juttua", Shefford sanoi hiljaa taivuttaen päänsä. Hän kuuli mormonin purevan hampaitaan. Seurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa ei kumpainenkaan mies katsonut toveriinsa.

"Tuomari oli mielestäni melko säädyllinen", Joe sanoi hetkisen kuluttua.

"Niin minustakin. Hän olisi voinut –" Shefford ei lopettanut lausettaan. "Kuinka istunto päättyi?"

"Hyvin."

"No saatiinko siellä mitään selville ja tuomittiinko siellä ketään?" Shefford kysyi kummallisen innostuneesti.

"Ei", Joe murahti. "Oikeus olisi voinut säästää itseltään sen vaivan."

"Kyllä. Mutta näin meidän kesken sanottuna nyt, Joe, kun olemme näin vanhoja ystäviä, istunnossa selveni kuitenkin muudan asia, vaikka sitä ei voitu todistaakaan. Nuo naiset ovat salattuja vaimoja."

Joe ei vastannut mitään tähän. Hän näytti synkältä ja hänen huulensa olivat tiukasti yhdessä. Tänään hän oli enemmän mormonin näköinen kuin milloinkaan ennen.

"Tuomari tiesi sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin", Shefford jatkoi. "Jokainen huomiokykyinen ihminen olisi huomannut sen. Miten tukalaksi tilanne muodostuikaan noille hyville naisille! Sillä minä tiedän heidän olevan hyviä. Ja siellä he vannoivat, etteivät he –"

"Enkö tullut sairaaksi kuunnellessani sitä?" Joe keskeytti melkein karjaisten. "Tuomari Stonekin tunsi olonsa hyvin tukalaksi, vannon sen. Kuulusteltuaan Maryn hän jatkoi istuntoa niin nopeasti kuin sonnit tarkastuksessa erotetaan muusta karjasta. Hän halusi päästä siitä niin äkkiä kuin suinkin. Hän ei vaatinutkaan enää vastausta kysymyksiinsä... He tekivät tyhmästi tullessaan tänne Stonebridgeen, sillä tämähän on melkein luomakunnan rajoilla. Heitä on vain kuusi miestä ja heidän hevosensa ovat huonoja. He eivät ole silti turvassa, vaikka he ovatkin viranomaisia, ja he ymmärsivät viittauksen."

"Ovatko he poistuneet jo?" Shefford kysyi.

"Noin tunti sitten. En nähnyt heidän lähtevän, vaan kuulin sen eräältä toveriltani. He olivat poistuneet Bluffin tietä, eivätkä he muuta tietä olisi voineet valitakaan, elleivät olisi halunneet ratsastaa Coloradoon Kayentan kautta. Se tie olisi ollut varmasti turvallisin."

"Joe, voivatko he joutua siellä jonkinlaiseen vaaraan?" Shefford kysyi katsellen mormonia.

"Tehän tunnette tuon vaikeakulkuisen tien. Se on hyvin vaikea hevosille. Siellä on rapautuneita kallionrinteitä ja liukkaita pengermiä, ja ratsastaja voi saada kivilohkareen päähänsä milloin tahansa. Sitten on Shadd täällä miehineen. Ilkeitä piutejakin on läheisyydessä."

"Mihin naiset joutuivat?" Shefford kysyi hetkisen kuluttua.

"He ovat ystäviensä luona."

"Missä heidän lapsensa ovat?"

"Laaksossa vanhojen naisten hoidossa. Niitä ei voitu tuoda tänne. Mutta heidän joukossaan on muutamia kauniita pienokaisia, jotka eivät voi tulla toimeen äidittään."

"Niin luulen minäkin", Shefford vastasi jäykästi. "Milloin äidit lähtevät takaisin heidän luokseen?"

"Tänä iltana ehkä, jos vain nuo roistomaiset paimenet ja hevostenkesyttäjät poistuvat kylästä... Niiden kanssa ei ole leikitteleminen, olemme kuulleet sen. He juovat itsensä juovuksiin ja voi syntyä kahakka, jos he uskaltavat lähestyä naisia."

"Tarkoitatte heidän voivan tulla niin juovuksiin, että he ovat ymmärtävinään naisten valat kirjaimellisesti ja teeskentelevinään uskovansa naisten olevan sellaisia kuin he vannoivat."

"Aivan niin", Joe vastasi synkästi.

"Hyvä Jumala, mies, sehän voisi olla kamalaa!" Shefford huudahti.

"Kamalaa tahi ei, mutta sitä voidaan tuskin välttää. Naiset voivat oleskella täällä vielä muutamia päiviä. Täällä ei varmasti synny minkäänlaisia vaikeuksia, vaan laaksossa. Shefford, olen saanut toimekseni viedä naiset turvallisesti sinne takaisin. Olen hankkinut jo muutamia apulaisiakin. Voinko luottaa teidänkin apuunne. Olen iloinen voidessani ilmoittaa, että teistä ajatellaan täällä hyvää. Piispa Kane pitää teistä ja hänen mielipiteitään kunnioitetaan."

"Kyllä, Joe, voitte laskea minutkin miestenne joukkoon kuuluvaksi", Shefford vastasi.

He lopettivat ateriansa ja palasivat suurempaan ravintolahuoneeseen. Siellä oli paljon miehiä ja oven edustaltakin kuului äänekästä puhetta. Shefford näki Withersin puhuvan piispa Kanen ja kahden muun mormonin kanssa, joita Shefford ei tuntenut. Kauppias näytti juttelevan tavattoman vilkkaasti korostaen sanojaan tarmokkailla käsiensä liikkeillä.

"Nyt on varmasti piru merrassa", Joe kuiskasi käheästi. "Se on tuntunutkin ilmassa koko päivän."

Withers oli nähtävästi odottanut Sheffordia.

"Tässä Shefford nyt on", hän sanoi noille kolmelle mormonille, Sheffordin ja Joen lähestyessä ryhmää. "Haluan, että kuuntelette hänen omaa selostustaan."

"No mikä nyt on hätänä?" Shefford kysyi.

"Vihjaiskaa siitä minullekin, että minäkin voin sanoa sanottavani", Joe Lake sanoi.

"Shefford, tässä on kysymys enemmän hyvästä nimestä kuin työstä", kauppias vastasi. "Hetkinen sitten kerroin piispalle aikovani lähettää teidät samoissa asioissa laaksoon kuin silloin ensimmäiselläkin kerralla. Piispa oli hyvin mielissään aikoen esittää teille jotakin. Mutta tullessani tänne äsken kuulinkin, ettei teitä halutakaan sinne. Kysyttyäni syytä sainkin selityksen. Willetts on puhunut teistä pahaa. Hän on sanonut muun muassa senkin ja sehän minua enimmän harmittaakin, ettette tee mitään ja vielä teeskentelette olevanne taipuvainen mormonien uskoon saadaksenne oleskella mormoninaisten luona laaksossa. Willetts on vihollisenne. Ja hän on pahempi kuin olen luullutkaan. Kehoitan nyt teitä kertomaan piispalle, miksi lähetyssaarnaaja vihaa teitä."

"Herrat, annoin hänelle sellaisen läimäyksen, että hän kaatui", Shefford vastasi vaatimattomasti.

"Miksi?" piispa kysyi hämmästyneenä ja uteliaana. Shefford kertoi Punaisella järvellä sattuneen tapahtuman, jolla nyt näytti olevan näin kohtalokkaat seuraukset.

"Väitätte siis, että hänen tarkoituksensa olivat pahat intiaanityttöä kohtaan?" piispa kysyi.

"En väitä mitään. Totean vain sen, mikä pakotti minut toimimaan edellä kertomallani tavalla."

"Teittekö sen uskonnollisista periaatteista?"

"En, vaan inhimillisistä."

Withers sanoi väliin töykeällä tavallaan: "Piispa, oletteko milloinkaan nähnyt Glen Naspaa?"

"En."

"Hän on maakunnan kaunein navajotyttö. Willetts himoitsi häntä, siinä kaikki."

"Mutta, hyvä mies, en voi uskoa mitään sellaista kristillisestä lähetyssaarnaajasta. Olemme tunteneet Willettsin vuosikausia. Hän on vaikutusvaltainen mies. Hänellä on voimakas rahallinen tuki takanaan ja hän tekee vain hyvää. Vihjaatte rakkaussuhteeseen."

"En vihjaa", Withers vastasi kärsimättömästi, "koska tiedän sen varmasti. Olen kuullut ennenkin lähetyssaarnaajista tällaista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta Willettsillekään. Piispa Kane, asun intiaanien joukossa. Näen paljon sellaista, josta en milloinkaan puhu kenellekään. Ammattini on käydä kauppaa heidän kanssaan, siinä kaikki. Mutta en halua Willettsin enkä muidenkaan kirottujen tekopyhimysten solvaisevan tätä ystävääni. John Shefford on kunnollisin nuorimies, mikä milloinkaan on tullut luokseni tänne erämaahan. Ja hänen maineensa on puhdistettava teidän kaikkien kuullen, tahi muuten en pistä jalkaani Stonebridgeen enää... Willetts himoitsi Glen Naspaa. Shefford antoi hänelle selkään ja karkoitti hänet myöhemmin vanhan intiaanin teltasta tuolla vuoristossa. Se selittää Willettsin vihan. Hän himoitsi tyttöä."

"Ja vielä enemmän, herrat, hän onnistuikin viekoittelemaan tytön luokseen", Shefford lisäsi. "Glen Naspa ei ole käynytkään kotonaan kuuteen kuukauteen. Näin hänet Blue Cañonissa. Haluaisin puhutella Willettsiä teidän kaikkien kuullen."

"Se käy hyvin päinsä", Withers vastasi naurahtaen julmasti.

"Hän on tässä ulkopuolella."

Kauppias meni kadulle. Joe Lake seurasi hänen kintereillään ja mormonit seurasivat häntä. Shefford tuli viimeisenä pysähtyen ovelle katselemaan joukkoa, jossa oli sekä valkoisia miehiä että intiaaneja. Hänen tunteensa erosivat täydellisesti hänen liikkeistään. Hän tunsi sydämensä sykkivän tulisesta vihasta, mutta silloin tuntuivat eräät kasvot tulevan hänen ja hänen vihansa väliin, suloiset ja surulliset kasvot, jotka olisivat voineet hillitä hänet jossakin paljon kriitillisemmässäkin tilaisuudessa kuin tämä oli. Ja äkkiä hän voi hillitäkin itsensä tuntien omituisesti ja nopeasti saavuttamansa voiman.

Willetts näytti keskustelevan vakavasti muutaman lyhyen ja paksun intiaanin – sekarotuisen Shaddin kanssa. He nojautuivat puhuessaan liekakaiteeseen. Siellä oli muitakin intiaaneja ja lainsuojattomia. Joukossa olevat miehet olivat raa'an ja tiukan näköisiä.

"Hei, Willetts!" kauppias huusi ja hänen kova kaikuva äänensä vaimensi miesten liikkeet ja rähinän.

Kun Willetts kääntyi, Shefford oli leveän käytävän puolivälissä. Lähetyssaarnaaja ei yksinään nähnyt häntä, vaan hänet huomasi sinnepäin tuleva Nas Ta Begakin. Joe Lake oli sivuuttanut kauppiaan, mormonit seurasivat päättäväisesti ja he kaikki asettuivat Willettsiä vastapäätä. Willetts kalpeni. Shadd oli varovaisesti hiipinyt kaiteen sivua lähemmäksi miehiään ja sitten he muiden uteliaiden seuraamina tulivat lähemmäksi.

"Willetts, täällä on Shefford. Sanokaa se nyt hänelle päin naamaa", kauppias kehoitti. Hän oli vihainen ja hän tahtoi nähtävästi kiinnittää muiden huomion yhtä paljon siihen kuin tilanteeseenkin.

Willetts oli kalvennut, mutta ei ollut menettänyt rohkeuttaan. Shefford katseli hetkisen hänen sileitä kasvojaan, niihin painuneita syviä uurteita ja hänen tummia viinin värisiä silmiään.

"Willetts, minulle on kerrottu, että olette solvannut minua piispa Kanen ja muidenkin kuullen", Shefford aloitti lyhyesti.

"Sanoin teitä jumalankieltäjäksi", lähetyssaarnaaja vastasi käheästi.

"Olette sanonut vielä enemmänkin. Kerroin näille miehille, miksi olette minulle vihoissanne."

Willetts naurahti levottomasti, ivallisen halveksivasti ja kieltävästi.

"Teidän laisenne miehen syytökset eivät voi vahingoittaa minua", hän sanoi.

Mies ei näyttänyt pelkäävän niin paljon tätä kohtausta kuin inhoavan sitä. Hän näytti vaipuvan ajatuksiinsa, vaikka ei tilanteen vakavuus vielä ollut selvinnytkään hänelle. Shefford tunsi hämmästyvänsä. Ehkä ei tuossa miehessä ollutkaan minkäänlaista tulta. Erämaa ei todellakaan ollut karaissut häntä. Hän ei ollut tehnyt työtä, ei kärsinyt eikä taistellut.

"Mutta minäpä voin", Shefford karjaisi hämmästyttävän äkkiä. "Katsokaa tätä intiaania. Tunnetteko häntä? Hän on Glen Naspan veli. Katsokaa häneen. Antakaa meidän nähdä, uskallatteko katsella häneen silloin kun syytän teitä... Rakastelitte Glen Naspaa ja viekoittelitte hänet pois kotoaan."

"Uskoton märehtijä!" Willetts vastasi käheästi, "Vai sellainen tarkoituksenne onkin. Glen Naspa tuli kouluuni omasta halustaan ja hän todistaa sanani oikeiksi milloin tahansa."

"Miksi? Senvuoksi, että olette sokaissut tyttö paran... Willetts, tuhlaan vielä vähän aikaani teille."

Ja Shefford hyökkäsi nopeasti ja keveästi kuin pantteri miehen kimppuun, kiersi voimakkaat kätensä hänen paksun kaulansa ympärille, painoi hänet polvilleen ja taivutti hänen päänsä kaiteen yli. Seurasi suonenvedon tapainen taistelu, käsivarret heiluivat kovasti, ruumiit kiemurtelivat ja sitten Willettsin asento kävi toivottomaksi, sillä Sheffordin ote muuttui raudanlujaksi.

"Te kirottu valkomaksainen tekopyhimys, mieleni tekee tappaa teidät!" Shefford huusi. "Vahdin teitä ja Glen Naspaa tuona päivänä vuoristossa. Näin, miten syleilitte häntä ja huomasin tytön rakastavan teitä. Myöntäkää se, valehtelija. Se riittää täydellisesti."

Lähetyssaarnaajan kasvot muuttuivat punaisiksi Sheffordin painaessa hänen päätään kaiteen yli.

"Tapan teidät!" Shefford toisti tiuskaisten. "Haluatteko mennä Jumalan kasvojen eteen valmistautumatta? Myöntäkää rakastelleenne Glen Naspaa ja tunnustakaa houkutelleenne hänet pois kotoaan. Äkkiä nyt!"

Willetts ojensi vapisevan kätensä ja silloin Shefford hellitti lamauttavaa otettaan ja salli hänen päänsä suoristua. Puoleksi kuristettu mies sanoi huohottaen muutamia epäselviä sanoja, jotka hänen kalpeat syylliset kasvonsa tekivät tarpeettomiksi.

Shefford läimäytti häntä korvalle niin, että hän kaatui tomuun navajon jalkojen juureen.

"Herrat, annan hänet Nas Ta Began haltuun", Shefford sanoi muuttuen äkkiä kummallisen tyyneksi.

Myöhään samana iltana, sitten kuin meluisat vieraat olivat poistuneet tahi makasivat sikahumalassa jossakin, omituinen surullinen matkue läksi Stonebridgestä. Joe Lake ja hänen asestetut toverinsa saattoivat mormoninaisia takaisin piilotettuun kylään. He ratsastivat aaseilla ja mustangeilla eikä koko tuossa synkässä rivistössä ollut muuta kuin yksi ainoa olento, joka näytti valkoiselta kalpeassa kuutamossa. Lähtiessä, ennenkuin valkopukuinen olento oli ilmestynyt joukkoon, Sheffordin sydän oli tuntunut olevan kurkussa, mutta sitten se oli ruvennut sykkimään kumeasti ja tuskallisesti. Siinä oli nyt kuitenkin jotakin surullista suloa, että hän sai katsella häntä nyt, olla hänen läheisyydessään ja suojella häntä.

Pilvet hajaantuivat vähitellen ja kuu rupesi loistamaan kirkkaammin. Yö oli tyyni, korkeat tummat vuoret näyttivät kohoavan tähtiin asti ja pyöristyneiden kivien muodostamat lukemattomat aallot, joiden yli oli kuljettava ja jotka oli kierrettävä, olivat syvässä varjossa. Kuului vain keveiden kavioiden yhtämittaista kapsetta.

Sheffordin paikka oli melkein jonon päässä ja hän pysyttelikin paikallaan ratsastaen milloin toisen, milloin toisen naisen vierellä. Sanaakaan ei vaihdettu. Nämä salatut vaimot ratsastivat sinne, jonne heidän ratsunsa ohjattiin tahi ajettiin, niin sokeina huntujensa takana kuin arabialaiset naiset kantotuoleissaan. Ja heidän päänsä taipuivat väsyneinä ja heidän hartiansa menivät kumaraan kuin jonkin taakan alla. He saivat ratsastaa tunnin tasaista vauhtia, ennenkuin he pääsivät ylätasangolle vievän rinteen juurelle ja vasta siellä tämän kuoppaisen, sileän ja varjoisan tien alussa saattajien työ alkoikin. Jono piteni ja jokainen mies piti huolta niistä naisista, jotka oli uskottu hänen hoidettavakseen. Sheffordilla oli kolme ja muudan heistä oli hänen rakastamansa tyttö. Tyttö ratsasti kuin ei maailma, aika eikä elämä olisi merkinneet hänelle mitään. Niin pian kuin Shefford luuli voivansa luottaa ääneensä, hän aikoi ilmaista tytölle, että mies, jota tyttö ei ehkä vielä ollut unhottanut, oli täällä hänen luonaan auttamassa häntä kuin ystävä. Kuusi kuukautta! Ne olivat tuntuneet elämän pituisilta Sheffordista, ja ehkä iankaikkisuudelta tytöstä. Oliko Mary unhottanut hänet? Kun Shefford ajatteli, miten halpamaisesti hän oli eronnut hänestä, tunsi hän olevansa oikea raukka. Kunpa hän vain olisi tiennyt!

Mary ratsasti aasilla, joka käveli hyvin hitaasti ja sulki tämän tästä tien toisilta. Aasi väsyikin yhä enemmän ja senvuoksi toiset naiset sivuuttivat sen. Shefford laskeutui satulasta ja pysähdytti hänen aasinsa. Tämä tapahtui hetkistä ennen kuin Mary huomasi pysähdyksen ja Shefford koetti pari kertaa puhua tämän ajan kuluessa, mutta ei voinut. Tuskalliset ajatukset, paha mieli ja rakkaus estivät hänet lausumasta sanaakaan.

"Ratsastakaa minun hevosellani", hän vihdoin sanoi tuntematta ollenkaan omaa ääntään.

Mary laskeutui väsyneesti ja tottelevaisesti aasin selästä kiiveten sitten Nack-yalin selkään. Jalustimien hihnat olivat liian pitkät hänelle ja Sheffordin oli pakko lyhentää niitä. Hänen sormensa olivat kohmeessa ja hän käsitteli hyvin kömpelösti solkia.

Äkkiä hän huomasi Maryssa tapahtuvan kummallisen muutoksen. Hän tiesi sen katsomatta ylös ja hänestä tuntui mahdottomalta jatkaa työtään. Jos hänen elämänsä olisi riippunut siitä, voiko hän pitää päätään kumarassa, hän ei olisi voinut tehdä sitä. Maryn kumartuneen vartalon huolimaton asento ei ollut enää niin silmiinpistävä. Tumman hilkan aukko oli kääntynyt häntä kohti ja hän tiesi Maryn katselevan siitä häntä.

Hän tunsi, ettei hän voi unhottaa tätä hetkeä milloinkaan. He olivat kahden. Muut olivat jo päässeet niin paljon edelle, ettei ääntäkään kuulunut. Hiljaisuus oli niin syvää, että sen voi tuntea. Kuu valoi seudulle valkoista kylmää loistoaan ja sileiden kivien muodostamat kimaltelevat rinteet jatkuivat etäisyyteen pinjain varjojen kirjaillessa niitä.

Silloin Mary kumartui hieman lähemmäksi häntä. Toinen käsi kohosi äkkiä siirtämään hilkkaa syrjään, että hän voi katsella. Sen sijalle ilmestyivät nyt vaaleat kasvot ja hänen silmiään voitiin verrata yöhön.

"Tekö täällä?" hän kuiskasi.

Sheffordin veri hyökkäsi kasvoihin polttaen niskaa, poskia ja ohimoita. Kuinka hän uskaltaisikaan tulkita nuo molemmat sanat? Olisivatko mitkään muut sanat voineet merkitä niin paljon?

"Niin. Täällä ei ole ketään muita", hän vastasi värisevällä äänellä. Valkoinen käsi ojentautui jälleen hänelle ja hän puristi sen omaansa. Hän tunsi seisovansa kylmänä ja liikkumattomana kuutamossa. Hän näki tytön ihmeellisen syvät ja varjoisat silmät ja hänen kuun hopeoittaman tukkansa. Ja hänen katsoessaan Mary irroitti kätensä kohottaen sitten kumpaisenkin kätensä hilkkaansa kohti. Hän näki loistavan tukan tummenevan ja katoavan näkyvistä ennenkuin suloiset kasvot surullisine silmineen ja traagillisine huulineen hävisivät hilkan peittoon.

Shefford veti Nack-yalin ohjakset pään yli ja rupesi taluttamaan sitä kuun valaisemaa tietä pitkin.

XII.

ILMAISEMINEN.

Seuraavan iltapäivän kuluessa paimenia ja hevostenkesyttäjiä, jotka voivat seurata jälkiä ja teitä yhtä hyvin kuin intiaanit, alkoi ilmestyä rauhalliseen laaksoon, jonne mormoninaiset olivat palanneet.

Jokaisessa seetrimetsikössä oli kiinni sidottuja hevosia, matkatavaroita ja tervavaatteihin käärittyjä vuodehuopia. Shefford ja Joe Lake olivat pystyttäneet leirinsä vanhaan paikkaan lähteen luo. Muut Joen seurueeseen kuuluvat miehet olivat menneet naisten koteihin ja samana iltapäivänä, jolloin näitä vieraita alkoi ilmestyä kylään, kotien ovet teljettiin, ja ne muuttuivat niin pimeiksi ja hiljaisiksi kuin niistä poistuneet asukkaat olisivat lukinneet ne talveksi. Ei ainoatakaan naista näkynyt.

Shefford ja Joe joutuivat kosketuksiin kaikkien tulijoiden kanssa valppautensa ja leiripaikkansa perusteella. Matka Stonebridgestä oli pitkä ja vaikea, ja se oli nähtävästi haihduttanutkin näiden seikkailijoiden nauttiman whiskyn vaikutuksen. Tämä seikka pelastikin tilanteen, mutta Joe odotti siitäkin huolimatta vaikeuksia. Useimmat näistä vieraista olivat säädyllisiä hyväluontoisia miehiä, jotka olivat vain uteliaita ja tarpeeksi tyhmiä uskomaan, että tämä todellakin on vapaiden naisten kylä, kuten mormonit olivat sanoneetkin. Mutta heidän joukossaan oli muutamia raakoja, pahansuopia ja vaarallisiakin miehiä.

Illallisen aikaan oli näitä miehiä jo laaksossa pari tusinaa ellei enemmänkin, ja he leiriytyivät kaikki läntisen vuorenseinämän juurelle. Nuotiot syttyivät palamaan, savu kiemurteli seetrien välitse taivaalle ja iloiset laulut rikkoivat laakson tavallisen hiljaisuuden. Myöhemmin hämärissä uteliaat vieraat kulkivat kaksittain tahi kolmittain kylässä tirkistellen pimeihin huviloihin ja laskien leikkiä keskenään. Joe oli ilmoittanut Sheffordille, että kaikki naiset oli koottu muutamiin harvoihin rakennuksiin, jotta heitä voitaisiin paremmin suojella. Shefford ei ainakaan nähnyt eikä kuullut mitään sellaista, joka olisi ilmaissut kylässä tapahtuneen jotakin vastenmielistä. Mutta kun maleksivat vieraat palailivat yötulilleen, he pysähtyivät hetkiseksi lähteelle ja siellä muuttui tilanne joskus hyvin uhkaavaksi.

Huolimatta siitä tosiseikasta, että suurin osa näistä paimenista ja heidän tovereistaan oli säädyllisiä miehiä, jotka alkoivat ymmärtää asioiden oikean laidan, he eivät suostuneet käyttäytymään ollenkaan kohteliaasti Sheffordia kohtaan. Oli ilmeistä, etteivät he olleet mormoneja. Ja hänen asemansa, koska hän selvästi oli pakana näiden mormonien joukossa, aiheutti kaikenlaisia arvosteluja. He olivat ehkä mustasukkaisiakin, mutta kaikissa tapauksissa hänen läheisyydessään lausuttiin sellaisia huomautuksia hänen kuultensa, että hänen oli hyvin vaikea hillitä mieltään, semminkin kun Joe Laken lisääntyvä kärsimättömyys muutti tilanteen vieläkin vaikeammaksi. Senvuoksi Shefford olikin hyvin mielissään Nas Ta Began tulosta. Intiaani kuunteli muutamien nuotion vieressä maleksivien miesten äänekästä puhelua ja muuttui sitten ikäänkuin Sheffordin vaiteliaaksi, synkäksi ja valppaaksi varjoksi.

Kävi kuitenkin niin, ettei kukaan näistä ystävällisistä ja ivallisista paimenista aiheuttanut selkkausta, vaan muudan Hurley-niminen hevostenkesyttäjä, joka oli huonomaineinen ja yhtä paljon lainsuojaton kuin muutakin, sai sen aikaan härnäämisellään.

"Kuulkaahan, Shefford, mitä ihmeessä te täällä oikeastaan toimitattekaan?" hän kysyi potkaisten seetrin oksan tuleen. Kirkastuvan tulen valossa voitiin katsella hänen mustahkoja, ajelemattomia, karkeapiirteisiä ja rumia kasvojaan.

"Teen milloin mitäkin auttaakseni Withersiä", Shefford vastasi. "Nyt rupean kuljettamaan tänne jälleen tavarakuormia."

"Olette varmaankin hyvissä väleissä mormonien kanssa. Taidatte olla itsekin mormoni?"

"Erehdytte", Shefford sanoi lyhyesti.

"Haluaisin mielelläni ruveta samanlaiseen toimeen. Ettekö ole apulaisen tarpeessa? Osaan kuormittaa juhdat paremmin kuin kukaan muu näillä seuduilla asuva."

"En kaipaa apua."

"Ehkä suvaitsette ottaa minut mukaanne vierailemaan naisten luo", Hurley jatkoi naurahtaen raa'asti.

Shefford ei ollut kuulevinaankaan koko kysymystä. Hurley odotti katsellen salavihkaa nuotion viereen kokoutuneihin tarkkaavaisiin kuuntelijoihin.

"Vai haluatteko heidät kaikki omalle osallenne?" hän härnäsi. Silloin Shefford lyödä läimäytti häntä niin, että hän kaatui raskaasti kuin pölkky. Hurley nousi puoleksi pystyyn kiroillen ja tempaisi revolverin tupestaan, mutta Nas Ta Bega potkaisi sen hänen kädestään nopeasti kuin salama ja Joe Lake otti sen haltuunsa. Mormoni viritti harkitusti revolverin hanan suunnaten aseen Hurleytä kohti.

"Nouskaa heti!" hän määräsi ja Shefford kuuli hänen äänestään, että hän oli nyt muuttunut säälimättömäksi mormoniksi.

Hurley nousi hitaasti, jolloin Joe töykkäsi häntä vatsaan vireissä olevalla revolverilla. Shefford hämmästyi ja odotti revolverin laukeamista. Niin tekivät muutkin ja erittäinkin Hurley, joka peräytyi säikähtyneenä synkän mormonin tieltä.

"Roisto!" Joe sanoi tyrkäten miestä yhä kovemmin. Revolveri oli nähtävästi hyvin vaikeasti laukeava.

"Joe, ehkä se on latingissa", muudan paimen varoitti.

Hurley peräytyi ja läksi juoksemaan pakoon Joe kintereillään. He katosivat seetrien väliin. Nuotion ympärillä vallitsi vähän aikaa jännittynyt hiljaisuus. Hetkisen kuluttua muutamat miehet läksivät tiehensä ja muut rupesivat juttelemaan. Kaikki voivat kuulla kavioiden kapseen tieltä. Se lakkasi ja hetkisen kuluttua Joe palasi. Hänellä oli vielä Hurleyn revolveri kädessään.

Joukko hajautui silloin. Kukaan ei nähtävästi halunnut enää aloittaa riitaa, mutta Shefford, Joe ja Nas Ta Bega jakoivat kuitenkin yön vahtivuoroihin, joten yksi heistä oli aina täydellisesti hereillään.

Varhain seuraavana aamuna poistui kunnollisin osa vieraista kylästä. "Täällä on kaikki kunnossa", muudan huomautti ja yhtä hyväntuulisina kuin he olivat tulleetkin he ratsastivat tiehensä. Kuusi tahi seitsemän häikäilemättömintä jäi vielä kylään tuottaakseen sen asukkaille harmia. Stonebrigdestä saapui vielä uusia miehiä, joten heidän lukumääränsä taasen vahvistui. He karttivat lähteen vieressä olevaa leiriä, ja kun Shefford ja Lake koettivat lähestyä heitä, he poistuivat kauemmaksi. Tämän vuoksi Joe oli melkein varma siitä, että heillä oli jokin ilkeys mielessä. He vetelehtivät koko aamun seetrien varjossa poissa näkyvistä ja nähtävästi olivat Stonebridgestä tulleet lisävoimat tuoneet mukanaan viinaa. Kun he vihdoin kotoutuivat leiriinsä meluten ja hoiperrellen toisten yrittäessä poistua kylään ja toisten koettaessa pidättää heitä, Joe Lake sanoi julmasti, että joku heistä saa varmasti luodin nahkaansa. Ja Sheffordkin huomasi selvästi sellaisen mahdollisuuden olevan olemassa.

"Meidänkin on varmasti parasta telkeytyä johonkin huvilaan", Joe sanoi.

He poistuivatkin kaikki kolme lähimpään huvilaan ja päästyään sinne he asettuivat vahtiin ikkunoiden viereen. Mutta pariin tuntiin he eivät kuulleet mitään eivätkä nähneet ainoatakaan roistoa. Sitten kuului laukaus ylempää kylästä, jota seurasi kova karjaisu, ja sen jälkeen seurasivat laukaukset yhtämittaa toisiaan. Kavioiden kapse rikkoi vihdoin niitä seuranneen hiljaisuuden ja epätietoisuuden. Nas Ta Bega kutsui Joen ja Sheffordin siihen ikkunaan, jota hän oli vahtinut. Siitä he näkivät vastenmielisten vieraiden ratsastavan tietä pitkin ja katoavan vihdoin seetrien väliin laakson suussa. Joe laski heidät sanoen joukosta puuttuvan vain yhden.

"Hän on varmasti kaatunut", Joe lisäsi.

Ja niin todella oli käynytkin, että muudan miehistä, eräs tunnettu Harker-niminen roisto, oli kuollut luodista, jonka ampujaa ei kukaan näyttänyt tietävän. Hän oli uhmaten vaaraa koettanut tunkeutua erääseen huvilaan ja se teko oli vienyt häneltä hengen. Luonnollisesti Shefford, joka ei milloinkaan päässyt sivistyneestä katsantotavastaan, huomautti peläten toivovansa, ettei naisraukkoja uudestaan vangittaisi tämän jutun vuoksi eikä kuljetettaisi jonkun raa'an tuomioistuimen kuulusteltaviksi.

"Laki!" Joe murahti. "Täällä ei ole olemassakaan sellaista. Lähin sheriffi on Durangossa. Tämä on Coloradoa. Ja hän antaisi meille mielellään mitalin palkinnoksi siitä, että olemme tappaneet Harkerin. Se oli mainio teko, joka opettaa heidät tietämään huutia."

Mormonit, huolimatta siitä, että he olivat välinpitämättömästi tappaneet seikkailijan, hautasivat hänet kunnollisesti ja rukoilivat hänen sielunsa pelastukseksi.

Seuraavana päivänä elämä kylässä meni jo vanhaa tuttua latuaan. Ja kun Withers saapui kylään raskaasti kuormitettuine juhtineen, oli ilmeistä, etteivät mormonit ainoastaan aikoneet asua kylässä edelleenkin, vaan heidän tarkoituksensa oli rakentaa sinne uusia rakennuksiakin, viljellä maata ja suurentaa sitä. Nämä olivat hyviä uutisia Sheffordille. Nyt voi elämä kylässä muuttua vilkkaammaksi. Siellä oli nyt niin paljon työtä, että hän empimättä voi jäädä sinne asumaan. Ja sitäpaitsi Withers toi sellaisen sanan Sheffordille piispa Kanelta, että Shefford saa ruveta opettamaan lapsia koulussa muiden mormoniopettajien kanssa. Shefford ei tuntenut minkäänlaisia omantunnonvaivoja suostuessaan.

Vasta neljäntenä iltana milloinkaan unhottumattoman kuutamoratsastuksen jälkeen laaksoon Shefford livahti tummien pinjain varjoon mennäkseen Fay Larkinin huvilaan. Hän pysähtyi pimeässä vaipuen muistoihinsa. Siitä yöstä, jolloin hän oli paennut, oli nyt kulunut täsmälleen kuusi kuukautta. Mutta nyt oli kaikki hiljaista. Hän näytti koettavan vetäytyä takaisin. Mutta hänen oli pakko aloittaa jollakin tavoin. Hän ei vain tiennyt, miten hän järjestäisi tapaamisen, mitä sanoisi tytölle ja mitä jättäisi sanomatta.

Hän koputti oveen ja tyttö tuli portaille. Kohtauksesta muodostui aivan erilainen kuin hän mielessään oli kuvitellut ennen tuloaan. Tyttö oli hermostunut ja peloissaan, kuten kaikki muutkin naiset sen saman asian vuoksi. Hän oli yksinään rakennuksessa. Shefford kiiruhti selittämään hänelle etteivät viimeviikkoiset vaikeudet voi enää mitenkään uudistua. Hän puhui nopeasti ja niin järkevästi kuin suinkin, kuten aina ennenkin näillä vierailuillaan, ja nyt hänen mielenliikutuksensa teki hänet kaunopuheiseksi. Hän karttoi kaikkea henkilökohtaista, lukuunottamatta edellytyksiään saada työskennellä kylässä, ja koetti kaikin mokomin kääntää tytön ajatukset pois omasta itsestään ja olosuhteistaan. Ennen lähtöään hän ilokseen huomasikin onnistuneensa aikeissaan.

Kun hän sanoi hyvää yötä, hän tunsi asemansa valheellisuuden. Hän ei luullut voivansa jatkaa petostaan pitkää aikaa. Tämä järkytti häntä ja puolet yöstä hän makasi valveillaan ajatellen. Seuraavana päivänä hän oli kylässä tapahtuvan toiminnan, opetuksen ja leikkien sielu. Ystävällisyys ja hyvä tahto eivät kaipaa tukea, mutta voimakas ja syvä intohimo teki hänestä ystävällisyyttä ja vaikutusvaltaa hakevan vehkeilijän. Oliko kylässä ainoatakaan naista johon hän voi luottaa tarpeen vaatiessa? Ja hänen vaistonsa johdatti hänet Ruthin luo, josta hän oli aina pitänyt enimmän. Hän oli sanonut itseään Ruth Jonesiksi oikeuden edessä, mutta kun Shefford nimitti häntä siten, hän nauroi ivallisesti. Ruth ei ollut ollenkaan uskonnollinen ja joskus hän oli hyvin katkera ja kova. Hän halusi elää, mutta saikin olla vankina täällä erillään olevassa laaksossa. Hänestä olivat Sheffordin vierailut hyvin mieluisia. Shefford kuvitteli hänen vähän muuttuneen, mutta ei voinut sanoa, johtuiko se näiden kuuden kuukauden aikana lisääntyneistä vaikeuksista ja tuskista vai alkavasta kapinallisuudesta. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi välttämättömän peräytymisen alkaneen. Ruthilla ei ollut tarpeeksi uskoa kantaa vapaaehtoisesti hartioilleen ottamaansa taakkaa eikä tarpeeksi rohkeutta heittää sitä menemään. Hän oli valmis rakastamaan Sheffordia. Se ei peloittanut Sheffordia, sillä hän aavisti hämärästi, että rakkaudesta voi ehkä muodostua jonkinlainen ankkuri Ruthille. Hän näki, millaiseen vaaraan Ruth oli joutunut, ja silloin hän muuttui todelliseksi auttajaksi, paremmaksi kuin milloinkaan ennen pappisaikoinaan. Toimien epäitsekkäästi hänen vuokseen hän sai voimaa vaikuttaa häneen samalla kun hän itsekkäissä tarkoituksissa alkoi voittaa hänet puolelleen kaiken mahdollisuuden varalta Fay Larkinin vuoksi.

Päivät kuluivat nopeasti. Mormonit tulivat ja menivät nyt aivan julkisesti työmiehinä, uusia huviloita rakennettiin, kylään perustettiin kauppa ja muitakin parannuksia pantiin toimeen. Osan jokaisesta illasta Shefford vietti Fayn luona salaamatta vierailujaan enää kylän asukkailta. Naiset juorusivat ystävällisesti Sheffordista, mutta olivat mustasukkaisia tytöstä puhuessaan. Joe Lake kertoi Sheffordille vuorostaan kylän asukkaiden puheet. Saaguliljaa koskevat asiat järkyttivät kovasti tätä lystillistä mormonia. Hän oli ollut kovasti kiintynyt tyttöön ja hän myönsikin sen. Joskus hän tuli Sheffordin kanssa vieraisille tytön luo, mutta hän puhui vähän eikä milloinkaan jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Shefford oli odottanut vastustusta Joen puolelta voimatta kuitenkaan sanoa, miksi.

Työskennellessään ahkerasti päivisin hän todellisuudessa vain odotti hetkeä, jolloin hän taasen saisi mennä viettämään hämärätuntia Fayn luo. Ja jokainen ilta tuntui samanlaiselta. Hän löysi aina yksinäisen, vaiteliaan, miettiväisen ja toivottoman tytön pimeän kuistin nurkasta. Tytön mielenlaatu ei hämmästyttänyt häntä, mutta hän nolostui ajatellessaan, että hän ehkä käynneillään tekee hänen olonsa vieläkin toivottomammaksi. Hän kulutti kaikki voimansa koettaessaan vaikuttaa häneen samalla tavalla kuin hän oli vaikuttanut Ruthiin, mutta hän ei onnistunut. Jokin oli tylsyttänyt tytön. Tuon vahingollisen oikeusjutun varjo liehui hänen yläpuolellaan ja Shefford tunsi hänen olevan omituisesti peloissaan. Sitä ei voitu olla juuri milloinkaan huomaamatta. Muisteliko hän Jane Withersteeniä ja Lassiteria, jotka oli jätetty kuolemaan tahi vangiksi laaksoon, josta hänet oli viety pois niin salaperäisesti? Shefford väsytti aivojaan ajatellessaan näitä asioita. Hänen ystäviensä kohtalo ja hänen kannettavakseen annettu risti olivat syynä suruun, mutta Sheffordin huomaama pelko johtui sen mormonin vierailun odottamisesta, jonka kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Shefford rukoili, ettei hän milloinkaan joutuisi sen miehen läheisyyteen. Vihdoin hän tuli aivan toivottomaksi. Kun hän ensimmäisiä kertoja kävi tytön kotona, tyttö puheli ja oli iloinenkin näyttäen huojentuneelta, mutta vaipuikin sitten äkkiä takaisin synkkään mielentilaansa. Kun Shefford nousi mennäkseen, silloin tytön vastahakoisesti sanottuun hyvään yöhön sisältyi toivoa, ilmilausumatonta tarvetta ja tiedotonta luottamusta.

Vihdoin koitti hetki, jolloin hän tunsi saavuttaneensa rajansa.

Hänen oli aloitettava paljastuksensa.

"Ette kysele minulta milloinkaan mitään, ette minusta itsestänikään", hän sanoi.

"Kuuntelen mielelläni, jos suvaitsette kertoa minulle jotakin", tyttö vastasi arasti.

"Näytänkö minä teistä onnettomalta mieheltä?"

"Ette totisesti!"

"Millaiselta sitten?"

Hän käänsi nyt heidän keskustelunsa kokonaan uudelle tolalle.

"Hyvin hyvältä ja ystävälliseltä meille naisille", tyttö vastasi.

"En tiedä siitä mitään. Jos asia on niin, se ei tee minua kuitenkaan onnelliseksi... Muistatteko, mitä kerroin teille kerran? Juttelin teille pappisajastani, häpeästäni, onnettomuudestani ja kaikesta siitä, ja sateenkaariunelmastani hakea täältä käsiini muudan eksyksiin joutunut tyttö."

"Muistan kaikki puheenne", tyttö vastasi hiljaa.

"Kuunnelkaa sitten lisää." Hänen äänensä kuulosti hieman käheältä, mutta sen sävystä voitiin kuulla, että hänen oli mahdoton vaieta. "Uskoni ja nimeni menettäminen ei lähettänyt minua tänne erämaahan, vaan rakkauteni tuota eksynyttä tyttöä kohtaan. Unelmoin hänestä niin paljon, että opin rakastamaan häntä. Uneksin, että löytäisin hänet, aarteeni, sateenkaaren juurelta. Haaveita! Kun ilmoititte minulle hänen kuolleen, uskoin sen, sillä äänenne kuulosti niin rehelliseltä. Kunnioitin vaiteliaisuuttanne. Mutta jotakin kuoli minussa silloin. Menetin itseni, parhaimman osan itsestäni ja sen hyvän, joka olisi voinut kohottaa minut jälleen pinnalle. Poistuin hedelmättömään erämaahan, ja siellä ratsastelin, nukuin ja muutuin kokonaan toisenlaiseksi, kovemmaksi mieheksi. Ja niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin, en milloinkaan unhottanut häntä, vaikka unelmani olivatkin haihtuneet. Tehdessäni työtä, kärsiessäni ja muuttuessani rakastin häntä tahi hänen muistoaan enemmän ja enemmän. Nyt olen tullut takaisin näihin vuorten ympäröimiin laaksoihin, Pinjain tuoksuun, syrjäisissä paikoissa kasvavien kukkien luo, kukkuloilla puhaltavaan tuuleen ja kaiken vaiteliaisuuteen, yksinäisyyteen ja kauneuteen. Täällä ovat unelmani tulleet jälleen takaisin ja hän on nyt kanssani aina. Hänen henkensä tekee minut ystävälliseksi ja hyväksi, jollaisen sanoitte minun olevan. Mutta minä kärsin ja ikävöin hänen elävää minäänsä. Jos rakastan häntä kuolleena, niin kuinka paljon enemmän rakastaisinkaan häntä elävänä. Kidutan itseäni aina sillä turhalla unelmalla, ettei hän olekaan kuollut. Olen aina ollut parantumaton haaveilija. Ja täällä työskennellessäni päivisin ja maatessani valveilla öisin ajattelen vain eksynyttä tyttöä. Rakastan häntä. Tuntuuko se teistä omituiselta? Jos ymmärtäisitte sen, olisi se teistäkin luonnollista. Ajatelkaahan vain. Olin menettänyt uskoni ja toivoni, ja olin luonut itselleni suuren päämäärän – hakea Fay Larkin käsiini. Ja tuntiessani, miten suunnattomia vaikeuksia hänen pelastamisensa minulle aiheuttaisikaan, luulin niiden avulla voivani ruveta uskomaan jälleen... Mutta työni on tekemättä enkä olekaan voinut pelastaa häntä. Mutta kummallisin on nykyjään tuntemani tunne, että rakkauteni häneen ja oleskeleminen täällä erämaassa, jonka jossakin sopessa hänkin on, ovat antaneet minulle toivoa jälleen. Luulen, että voin vähitellen ruveta uskomaankin. Hänen avullaan olen tutustunut tähän intiaaniinkin, Nas Ta Begaan. Hän on pelastanut henkeni ja opettanut minulle paljon. Olisinko milloinkaan oppinut tietämään mitään tästä paljaasta ja autiosta maailmasta, näiden villien ylängöiden ylevyydestä, myrskyistä, öistä ja auringosta, ellen olisi seurannut tytön esiinloihtimaa sädettä? Hakiessani eksynyttä tyttöä olen ehkä vaeltanutkin seuduille, joiden keskeltä löydän jumalani ja pelastukseni. Ihmettelettekö nyt, että rakastan Fay Larkinia, ja kummasteletteko, ettei hän ole kuollut minulle? Ihmettelettekö, että rakastan häntä, koska tiedän, että jos hän eläisi vangittuna johonkin rotkoon tahi kytkettynä joihinkin muihin kahleisiin, kohtaloni johtaisi minut hänen luokseen ja hän pelastuisi?"

Shefford lopetti mielenliikutuksensa järkyttämänä. Hän ei voinut erottaa tytön kasvoja pimeydessä, mutta valkoinen olento, joka vielä äsken oli näyttänyt niin välinpitämättömältä, näytti nyt jonkin elävöittävän virran muuttamalta. Shefford tiesi puhuneensa järjettömästi, mutta mielestään hän ei ollut menetellyt ollenkaan väärin sanoessaan rakastavansa häntä kuin kuollutta. Jos tyttö kätkee tämän rakkauden elävän Fay Larkinin sydämen salaisimpiin komeroihin, niin silloin voi ehkä jokin uusi tunne ruveta valaisemaan hänen suruista mieltään. Hän ei ollut ajatellut vielä niin pitkälle, että Fay Larkin tulisi joskus kuulumaan hänelle. Hän luuli keksineensä rikoksen ja hän oli nähnyt tytön tuskan. Ja tämä hänen avomielinen tunnustuksensa oli vain ensimmäinen askel hänen vapauttamisekseen.

Fay nousi hitaasti poistuen varjoon.

"Suokaa minulle anteeksi, että olen vaivannut ja järkyttänyt teitä", Shefford sanoi. "Halusin kertoa sen teille, sillä tehän olitte tuttu hänelle. En ole onnellinen. Oletteko tekään onnellinen? Antakaa hänen muistonsa olla siteenä välillämme... hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Hänen vastauksensa oli niin hiljainen kuin heikoin kuiskaus ja vaikka se tulikin sellaisen lapsen huulilta, jonka naisellisuus oli pakotettua, se kertoi vielä elävästä tyttöiästä, suloisesta vähäuskoisuudesta, hämmästyksen aiheuttamasta mielenjärkytyksestä, ihmettelevästä hurjasta toivosta juosta jonnekin ja kätkeytyä, ja ensimmäisen rakkauden aavistuksen aiheuttamasta hämmingistä.

Shefford poistui pimeään. Hänen kuulemansa kuiskaus täytti hänen sielunsa. Olikohan tytölle milloinkaan puhuttu sanaakaan rakkaudesta? Ei milloinkaan, ei ainakaan sellaisesta rakkaudesta, joka oli pursunut hänen huuliltaan. Fay Larkinin yksinäinen elämä ilmaisi itsensä hänen kuiskauksessaan.

Seuraavana aamuna auringon kullatessa vuorten huippuja ja kullan väristen sädekimppujen laskeutuessa viettävästi laaksoon Fay tuli nopeasti tietä pitkin lähteelle.

Shefford lopetti halkojen hakkaamisen. Joe Lake, joka vastasi taikinaa suurilla käsillään polvistuneessa asennossa, kohotti päätään ja katsoa tuijotti. Fay oli jättänyt kotiinsa synkän näköisen mustan hilkkansa ja vaikka se muuttikin hänen ulkomuotonsa aivan toisenlaiseksi, se ei kuitenkaan riittänyt selittämään sitä, joka oli hämmästyttänyt molempia miehiä.

"Hyvää huomenta!" Fay huusi reippaasti.

Molemmat miehet vastasivat, mutta eivät luonnollisesti. Fay pysähtyi lähteen reunalle ja yhdellä ainoalla voimakkaan kätensä liikkeellä hän täytti sangon ja nosti sen. Sitten hän läksi palaamaan polkua pitkin ja päästyään leirin viereen hän pysähtyi laskien sangon maahan.

"Joe, ylpeilettekö vieläkin happamella taikinallanne?" hän kysyi.

"Kyllä", Joe vastasi hymyillen.

"Olen kuullut kerskailunne, mutta en ole milloinkaan maistanut leipäänne", Fay jatkoi.

"Pyydän teitä päivälliselle luoksemme jonakin päivänä."

"Älkää vain unhottako."

Sitten hän katsoi ujosti Sheffordiin. Häntä voitiin verrata raikkaaseen aamukasteeseen, auringon säteitten valaistessa hänen päätään.

"Oletteko hakannut noin paljon halkoja näin varhain aamulla?" hän kysyi.

"Olen", Shefford vastasi nauraen. "Minun onkin pakko nousta varhain, ettei Joen tarvitsisi tehdä kaikkia leiritehtäviä."

Fay hymyili, mutta Sheffordin mielestä hän oikein loisti ja kirkastui.

"Nyt olisi ihana aamu kiivetä oikein korkealle."

"Niin olisikin", Shefford vastasi kömpelösti. "Toivon, ettei minulla olisi niin paljon työtä."

"Joe, haluatteko lähteä kiipeämään kanssani jonakin päivänä?"

"Hyvin mielelläni."

"Uskon sen. En hämmästyisi ollenkaan, vaikka näkisin teidät lentävän."

"Vertaatteko minua nyt rotkopääskyseen tahi enkeliin?"

Kun Joe tuijotti häneen hämmästyneenä voimatta sanoa mitään, hän sanoi jäähyväiset ja tarttuen sankoonsa hän poistui nopein ja miellyttävin askelin.

"Kas, miten hänkin osaa keimailla", mormoni sanoi katsoa tuijottaen hänen jälkeensä. "En ole milloinkaan kuullut hänen sanovan kenellekään muuta kuin niin tahi ei."

"Hän näytti nyt niin iloiselta", Shefford vastasi.

Shefford oli joutunut ymmälle. Mitä oli tapahtunutkaan tytölle? Tänään ei tyttö ollut ollut Mary, tuo salattu vaimo, eikä Saaguliljakaan, vieras mormoninaisten joukossa, vaan Fay Larkin. Kuin salama välähti tämä ajatus Sheffordin mieleen. Hän, joka oli luullut itseään kuolleeksi, oli palannutkin takaisin elämään. Mikä oli muuttanut hänen yhden ainoan yön kuluessa ja millainen tunne oli sijoittunut hänen sydämeensä? Shefford ei uskaltanut oikein luottaa siihen eikä antaa sijaa aivoissaan sellaiselle hurmaavalle ajatukselle, että tyttö oli unhottanut tukalan tilansa hänen vaikutuksestaan.

"Shefford, oletteko milloinkaan ennen nähnyt häntä tuollaisena?"

Joe kysyi. "En."

"Luuletteko sen jollakin tavalla johtuvan vaikutuksestanne?"

"Ehkä. Toivon ainakin niin."

"Olette varmasti huomannut, miten hän on kuihtunut oikeudenkäynnin jälkeen?"

"En", Shefford vastasi nopeasti. "Mutta en ole nähnytkään hänen kasvojaan päivänvalossa sen jälkeen."

"Luottakaa vain sanoihini", Joe sanoi vakavasti, "että hän alkaa kuihtua kuin katkennut lilja ja hän kuolee, ellei –"

"No mutta, mies!" Shefford huudahti. "Ettekö näe –"

"Näen varmasti", mormoni keskeytti. "Näen paljon sellaistakin, jota te ette huomaa. Hän on niin valkoinen, että voitte katsoa hänen lävitseen. Hän on laihtunut hirveästi yhden ainoan viikon kuluessa. Hän ei syö mitään. Tiedän sen, koska olen vasiten ottanut siitä selvän. Naisille se ei ole mitään uutta. He olisivat mielissään, jos hän kuolisi. Ja hän kuoleekin, ellei –"

"Hyvä Jumala!" Shefford huudahti käheästi. "En ole osannut sitä aavistaakaan. Joe, eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää?"

"On. Te, Ruth ja minä ja ehkä Nas Ta Begakin, koska hän seuraa tytön hommia hyvin paljon."

"Voimme niin vähän nyt, kun hänen hätänsä on suurin."

"Ei kukaan voi auttaa häntä, ellette te", mormoni jatkoi. "Puhun suoraan ajatukseni. Hän näytti erilaiselta tänään. Hän käyttäytyi vilkkaasti, puhui ja nauroi... Shefford, jos voitte ilahduttaa häntä, menen vaikka helvettiin puolestanne."

Polvillaan oleva suuri mormoni, jonka kädet olivat taikinassa ja jonka paita oli aivan valkoisena jauhoista, ei ollut ollenkaan sellaisen miehen näköinen, jonka toimia ohjaavat lämpö ja intohimot. Mutta tämä vastakohta muutti vain hänen mielenliikutuksensa voimakkaammaksi ja vilpittömämmäksi. Shefford rupesi pitämään Joesta enemmän tällä hetkellä.

"Miten luulette minun voivan ilahduttaa ja auttaa häntä?" hän kysyi.

"En tiedä. Mutta hän on aivan erilainen ollessaan teidän seurassanne. Se ei riipu ollenkaan siitä, että tekin olette pakana, sillä kaikki naiset ovat aivan hullaantuneet teihin. Puhukaa hänelle. Teillä on suuri vaikutusvalta häneen, Shefford. Tunnen sen. Hän on vielä aivan lapsi."

"Kuka hän oikeastaan on, Joe? Mistä hän on tullut tänne?" Shefford kysyi hiljaa katsoen maahan.

"En tiedä enkä saa sitä selville. Kukaan ei tiedä mitään. Hänen varhaisempi elämänsä on salaperäisyyksien verhoama ainakin kaikille nuoremmille mormoneille."

Sheffordia halutti ruveta kyselemään mormonista, jonka eristetty vaimo tyttö on, mutta hän kunnioitti Joea liian paljon käyttääkseen hyödykseen hänen mielenliikutustaan näin tärkeällä hetkellä. Ja sitäpaitsi hän halusikin tietää mormonin nimen vain mustasukkaisuudesta, joka oli muuttunut leveneväksi salakavalaksi ja kasvavaksi tuleksi. Hän päätti olla niin viisas, ettei lisää puita siihen. Hän hylkäsi monta ajatusta, ennenkuin keksi erään, josta hän luuli voivansa puhua ystävälleen.

"Joe, hänen ruumiinsa kuuluu vain tuolle – tuolle – mutta hänen sielunsa –"

"John Shefford, annetaan sen asian olla. Aivoni ovat väsyneet. Minulle on opetettu niin ja niin, ja olen senvuoksi jäävi. Mutta ihmiset ovat kaikissa tapauksissa hyvin erilaisia. Me molemmat ajattelemme kuitenkin ettemme halua nähdä hänen hautaansa."

Siinä puhui rakkaus. Mormoni oli turvautunut tähän ainoaan olennaiseen seikkaan, joka koski häneen ja hänen ystäväänsä heidän suhteessaan tähän onnettomaan tyttöön. Hänen vaatimaton ja voimakas selityksensä yhdisti heidät, oikeutti Joen vaikenemisen ja paljasti totuuden. Selitys oli niin ihmeellinen ja ajatuksia herättävä, että Shefford tarvitsi aikaa ymmärtääkseen, miten syvämielinen mormoni todellakin oli. Kuinka pitkälle hän aikookaan mennä? Tarkoittiko hän, ettei sellaisten miesten kesken, jotka rakastavat samaa tyttöä, rotuvaistot, velvollisuudet, kunnia ja uskonto merkitse mitään, jos ne ovat tytön vapauttamisen ja elämän tiellä?

"Joe Lake, te mormonit olette mahdottomia", Shefford sanoi miettiväisesti. "Sanoitte, ettette halua nähdä hänen hautaansa. Niin kauan kuin hän elää täällä maailmassa muistuttaen kauneudellaan sitä kukkaa, jonka mukaan olette nimittäneet hänet, se riittää teille. Te ajattelette vain hänen ruumistaan. Ja sehän se juuri onkin uskontonne suurin ja hirvein erehdys. Mutta sielun kuoleminen on äärettömästi paljon pahempaa kuin ruumiin kuoleminen. Olen ajatellut vain hänen sieluaan... Niin, tässä me nyt seisomme, te ja minä. Te aiotte pelastaa hänen elämänsä ja minä hänen sielunsa. Mitä aiotte tehdä?"

"John, aion kääntyä pakanaksi", hän vastasi kauhean nöyrästi. Se oli sellaista nöyryyttä, joka ivaili Sheffordin kysymystä, mutta uhmasi samalla hänen uskontoaan ja helvettiä.

Shefford tunsi pistoa ja riemua.

"Ja minä mormoniksi", hän sanoi.

"Hyvä on. Me ymmärrämme toisemme. Mutta sellaisiin äärimmäisyyksiin meidän ei kuitenkaan ole pakko mennä. En tiedä ollenkaan, mitä tarkoitatte ja mitä voimme tehdä, mutta kehoitan teitä sentään varovaisuuteen, ettemme kaikki joutuisi hautaan. Ensiksikin teidän pitää ilahduttaa hänet jotenkin. Koettakaa lisätä hänen elämänhaluaan. Mutta olkaa varovainen, John, älkääkä olko hänen luonaan myöhäiseen."

Illalla Shefford näki hänen odottavan kuutamossa. Tyttö oli niin läpinäkyvä kuin kristallikirkas vesi. Hän oli luopunut synkkyydestään samalla kun mustasta hilkastaankin koettaessaan väristen syleillä onnea tuntematta sitä. Toisinaan hän oli arka ja villi kuin pelästynyt saksanhirven vasikka, mutta toisinaan taasen niin hienosti tiedoton siitä, miltä se tuntuu, kun ajatellaan kuolleeksi, vaikka onkin elossa, ja kun on heräämäisillään ihmetellen ja sykkivin sydämin rakkauden suomiin iloihin.

Shefford vietti tämän tunnin kuin unessa ja palasi seetrien juurilla vallitsevaan pimeyteen maatakseen vuoteellaan silmät auki ja muistellakseen kaikkea, mitä tyttö oli sanonut. Tyttö oli nimittäin puhellut kuin hänen puhekykynsä olisi ollut kauan aikaa vangittuna vaiteliaisuuden muodostaman padon takana.

Sitten seurasi toisia samanlaisia kuvaamattomia tunteja, jotka olivat niin suloisia, että ne pistivät, ja joissa, kun ne pysyttelivät hänen rakkautensa rinnalla, oli sen hengen jaloa vaikutusta, joka kevensi joka päivä yhä enemmän tytön kuormaa.

Hän tiesi velvollisuutensa olevan ennemmin tahi myöhemmin ilmoittaa tytölle, että hän tietää tytön Fay Larkiniksi, ei kuolleeksi vaan eläväksi, ja ettei rakkaus eikä uskonto, vaan uhrautuminen on syynä tytön marttyyriuteen. Hän oli jo koettanutkin monta kertaa sanoa sen tytölle, mutta ei ollut voinut, sillä hän ei ollut tahtonut antautua mitenkään sen mahdollisuuden varaan, että tytön omituisen suloinen ja ajattelematon tyttömäinen mieli muuttuisi. Sitä ei voitaisi helposti palauttaa takaisin, niin, tuskinpa lainkaan. Kuinka hän voisi kertoa tytölle, millaiset kahleet häntä sitovat? Ja siinä hänen horjuessaan Joen varovaisuuteen kehoittavien neuvojen ja oman säälinsä välillä päivät ja viikot kuluivat.

Muudan ahdistava pelko valvotti häntä puolet öistä häiriten hänen untaankin. Hän oli nimittäin aivan varma siitä, että mormoni, jonka eristetty vaimo tyttö oli, varmasti ilmestyy kylään jonakin yönä. Shefford tunsi voivansa sen kestää, mutta ei ollut ollenkaan varma, miten vierailu tulisi vaikuttamaan Fay Larkiniin. Hän pelkäsi vaistomaisesti hetkeä, jolloin tytön naisellisuus, syvempi tuntemus, henkinen toteaminen omasta tilastaan ja fyysillisen aamunkoin herääminen tulisivat tapahtumaan.

Hän olisi voinut säästää itsensä näiltä tarpeettomilta kidutuksilta. Joe Lake katsoi häneen eräänä päivänä hyvin läpitunkevasti.

"Mielestäni teidän ei pitäisi nukkua aivan Stonebridgeen vievällä tiellä", hän sanoi merkitsevästi.

Shefford tunsi veren polttavan niskaansa ja kasvojaan. Hän oli siirtänyt vuoteensa lähemmäksi tietä ja teräväsilmäinen mormoni oli heti käsittänyt hänen tarkoituksensa.

"Miksei?" Shefford kysyi.

"Tänne voi pian saapua mormoneja yölliselle vierailulleen naisten luo", Joe vastasi kaunistelematta. "Ettekö ole ajatellut, että hallituksen palkkaamat vakoojat ovat vahtineet teitä tähän saakka?"

"En."

"No nyt sen kuulitte", mormoni lisäsi töykeästi ja Shefford ymmärsi niin hyvin kuin se olisi sanottu hänelle suoraan, että Stonebridgen mormoneja oli varoitettu siitä huolimatta että Nas Ta Bega oli ilmoittanut kaikkien teiden olevan vapaita vaakoojista. Laakson läheisyydessä ei oltu nähty jälkeäkään vakoojista, paimenista, lainsuojattomista eikä intiaaneista. Shefford tunsi olevansa äärettömän kiitollinen mormonille ja tunteensa voimakkuus ja luonne hämmästyttivät häntä suuresti. Mutta se ajatus syöpyi kuitenkin hänen mieleensä, että jos hän rakasti jotakin näistä eristetyistä vaimoista, niin kuinka hän voi olla olematta mustasukkainen?

Joen vihjaus aiheutti sen, että Shefford siirsi paljastuksen tuonnemmaksi, eläytyi unelmaansa ja auttoi tyttöä yhä täydellisemmin unhottamaan omat huolensa, kunnes välttämätön hetki vihdoinkin koitti yhtä paljon hänen lisäytyvän mielenliikutuksensa kuin asian tarpeellisuuden vaikutuksesta.

Hän ei ollut useinkaan poistunut tytön kanssa huvilan ympärillä kasvavien pinjain tummasta varjosta, mutta tänä iltana, kun hän tiesi olevansa pakotettu kertomaan hänelle, hän vei tytön polkua pitkin seetrimetsikön läpi laakson läntiseen villiin, yksinäiseen, surulliseen ja hiljaiseen päähän.

Täysikuu loisti ja korkeat huiput olivat kuin lumen peitossa. Muudan arosusi ulvoi kimakasti. Kivisten kumpujen laelta kantautui heidän korviinsa jonkun yölinnun surullisia ääniä. Ilma oli kirkas ja kylmä kuin siinä olisi ollut vähän pakkasen tuntua. Shefford katseli ympärillään olevia autioita, korkeita ja eristäviä vuorten seinämiä, ja hänen sisimmässään kytevä voimakas tunne, kertoi hänelle kuinka samanlaiset seinämät, hiljaisuus, varjot ja salaperäisyys olivat muodostaneet melkein kokonaan Fay Larkinin elämän sisällön. Hän tunsi niiden vaikutuksen hänessä.

Hän käveli aukeamalle, jossa seinämän tumma varjo yhtyi kuun hopeoimaan ruohoon, ja siellä muutaman suuren litteän kiven vieressä, jonne hän usein oli tullut yksinään ja joskus Ruthin kanssa, hän katsoi Fay Larkiniin kertoakseen hänelle ystävällisesti tuntevansa hänet ja koettaakseen vakavasti taivuttaa hänet ilmaisemaan salaisuutensa.

"Olenko ystävänne?" hän aloitti.

"Ah, olette ainoa, mikä minulla on!" tyttö vastasi.

"Luotatteko minuun ja uskotteko minun tarkoittavan teille vain hyvää ja tahtovan auttaa teitä?"

"Kyllä täydellisesti."

"Sallikaa minun siinä tapauksessa puhua teille. Tiedätte erään puheenaiheen, johon emme ole milloinkaan koskeneet. Tarkoitan teitä."

Tyttö vaikeni katsoen häneen ihmetellen ja peläten, kuin epämääräiset ja järkyttävät ajatukset olisivat alkaneet syntyä hänen aivoissaan.

"Ystävyytemme on omituista, vai mitä?" Shefford jatkoi.

"Kuinka minä sen tietäisin? Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään ystävää. Miksi se on mielestänne omituista?"

"Olen nuorimies ja te olette naimisissa oleva nainen. Olemme seurustelleet paljon toistemme kanssa ja tulemme vieläkin seurustelemaan."

"Mitä omituista siinä on?"

Sheffiordkin huomasi äkkiä, ettei siinä, mikä on luonnollista, voi olla mitään omituista. Hänen entinen taipumuksensa saivarteluun oli ohjannut hänen sanojaan. Hänen oli pakko puhua tytölle siten, että tyttö yksinkertaisuudessaan sen ymmärtäisi.

"Viis siitä! Sanokaamme sen sijaan, että kiinnitätte mieltäni, ja otaksukaamme, että haluan auttaa teitä, koska ette ole onnellinen. Naapurinne ovat kummallisia halutessaan vastustaa aiettani. Miksi he niin menettelevät?"

"He ovat mustasukkaisia ja haluavat teidät itselleen", tyttö vastasi suloisesti ja suoraan. "He sanovat asioita, joita en ymmärrä. Mutta tunnen sen, että he vihaavat minussa jotakin sellaista, joka heissä itsessään on oikeaa."

Tässä hän lisäsi yksinkertaisuuteensa totuutta ja viisautta ilmaisten ajatuksensa kuin intiaani. Mutta hän ei tuntenut ollenkaan häpeää ja hänen käsityksensä rakkaudesta ja intohimosta olivat vielä epämääräisiä. Hänen nopea käsityskykynsä ja hänen alkava heräämisensä alkoivat nyt selvitä Sheffordille.

"Niin, he ovat mustasukkaisia ja ovat olleetkin sellaisia aina, ennen minun tuloanikin tänne. Ihmisluonne on sellainen. Olen koettanut päästä jonkinlaiseen selvyyteen. Naapurinne ovat kummallisia, sillä he vastustavat minua. He vihaavat teitä. Se johtuu kokonaan siitä, että olette niin kokonaan erilainen kuin he, nuoruudestanne, kauneudestanne, siitä, ettette ole mormoni, ja siitä, että melkein kavalsitte heidän salaisuutensa oikeudenistunnossa Stonebridgessä."

"Voi, älkää ruvetko puhumaan siitä!" tyttö änkytti.

"Mutta minun on pakko", Shefford vastasi nopeasti. "Olitte siellä kuin kidutustuolissa. Sain siellä niin paljon selville. Tiedän teidän olevan salatun vaimon. Tiedän jonkun rikoksen tapahtuneen. Olen varma, että olette jostakin syystä uhrannut itsenne. Tiedän, ettei uskonnolla eikä rakkaudella ole mitään tekemistä niissä oloissa, joissa nyt elätte. Eikö tämä kaikki olekin totta?"

"En voi kertoa mitään", tyttö kuiskasi.

"Mutta minä aion pakottaa teidät siihen", Shefford vastasi kaikuvalla äänellä.

"Ette voi."

"Voinpas sanomalla vain yhden sanan!"

Tytön suuret tähtikirkkaat silmät näyttivät varjoisilta tummilta kuiluilta verrattuina hänen kasvojensa valkoiseen kauneuteen. Hän oli aivan tyyni, sillä hän näytti saaneen voimia. Hän kehoitti Sheffordia lausumaan tuon sanan ja hänen huuliensa toivova värisevä vapiseminen oli kuin jonkinlainen vastaus Sheffordin vakaville ajatuksille hänestä.

"Odottakaa hieman", Shefford sanoi epäröiden. "Tulen siihen heti. Mutta sanokaa minulle ensin, ajatteletteko milloinkaan vapauttanne?"

"Vapauttaniko?" tyttö toisti ja hänen äänensä kuulosti omituisen syvältä ja kaikuvalta. Se oli ensimmäinen kipinä, jonka hän oli onnistunut saamaan irti hänestä. "Kauan aikaa sitten, silloin kun minua ei vahdittu, olisin hypännyt alas jyrkänteeltä, jos vain olisin uskaltanut. Ah, en pelännyt ollenkaan. Haluaisin kuolla siten, mutta en uskaltanut tehdä sitä milloinkaan."

"Miksette?" Shefford kysyi tiukasti.

Tyttö ei vastannut.

"Otaksukaamme, että voin antaa teille sellaisen vapauden, joka on samaa kuin elämä, niin miten silloin?"

"En uskaltaisi ottaa sitä vastaan."

"Miksette?"

"Ah, ystäväni, älkää kyselkö minulta enää!"

"Tiedän ja huomaan, ettette halua kertoa minulle, koska teidän ei ole pakko."

"En uskalla."

"Ettekö voi luottaa minuun?"

"Kyllä."

"Kertokaa sitten."

"Ah, en voi!"

Hetki oli koittanut. Kuinka surullinen, traagillinen ja ihana se hänelle olikaan! Se tulisi vaikuttamaan kuin taikavoimainen kosketus Fay Larkinin suloiseen, kylmään ja valkoiseen haamuun ja muuttaisi hänet eläväksi hengittäväksi tytöksi. Hän ajatteli rakkauttaan kuin jotakin kaukaista asiaa, sellaisenaan saavuttamatonta senvuoksi, ettei tyttö elämässään, jossa hän oli kuin kuollut maailmalle, voinut siitä lämmetä eikä tulla tuttavallisemmaksi. Millaisen vaikutuksen tulisikaan kaiken äkkinäisen ilmaiseminen hänessä vaikuttamaan? Hän pelkäsi sitä, mutta hänen oli pakko puhua. Hän odotti koettaen tyynnyttää tunteittensa riehuvaa myrskyä ja hänen silmänsä tulivat sameiksi.

"Muistatteko, miksi olen tullut tähän maahan?" hän kysyi äkkiä kovasti kaikuvalla äänellä.

"Tulitte hakemaan täältä erästä tyttöä", Fay kuiskasi.

"Olen löytänyt hänet!"

Fay alkoi vapista ja Shefford näki hänen painavan rintaansa valkoisella kädellään.

"Missä Surprise Valley on?... Kuinka teidät eristettiin Jane Withersteenistä ja Lassiterista?... Tiedän heidän elävän. Mutta missä?"

Fay näytti muuttuneen kiveksi.

"Fay! Fay Larkin!... Tunnen teidät!" hän huudahti änkyttäen.

Fay liukui kiveltä polvilleen ja horjui eteenpäin hapuillen sokeasti käsillään, jolloin hänen päänsä taipui taaksepäin niin, että hänen kauniit lumivalkoiset, traagillisesti vääristyneet kasvonsa joutuivat kokonaan kuunvaloon.

XIII.

SURPRISE VALLEYN TARINA.

"Ah, muistan sen vielä niin hyvin! Nytkin vielä uneksin siitä joskus. Kuulen putoavien kallioiden kolinan ja jyrinän, joka oli kuin ukkosta. Ratsastimme eteenpäin, kunnes hevosemme pakahtuivat. Eno Jim otti minut syliinsä alkaen kiivetä kallioille. Äiti Jane seurasi meidän kintereillämme. He katsoivat aina vähän väliä taakseen. Takaa-ajavat mormonit olivat jo saapuneet kaukana alapuolellamme olevaan harmaaseen laaksoon. Olen vieläkin näkevinäni ensimmäisen heistä. Hän ratsasti valkoisella hevosella. Hänen nimensä oli Tull. Ah, muistan vielä niin hyvin! Olin silloin viisi- tahi kuusivuotias.

"Kiipesimme yhä korkeammalle pimeihin rotkoihin, jotka mutkittelivat sinne tänne. Vihdoin saavuimme suoraan ylöspäin vievälle valkoiselle kapealle tielle, johon oli hakattu pieniä askelmia. Tie jatkui ylöspäin korkeiden punaisten luhistuvien kallioseinämien välitse. Katsoin alaspäin eno Jimin olan yli. Näin Janen laahautuvan ylöspäin jäljissämme. Eno Jimin veri värjäsi tien punaiseksi. Hän pääsi vihdoin tasaiselle laelle ja kaatui kanssani. Äiti Jane ryömi luoksemme.

"Sitten hän huusi ja viittasi. Tull oli jo saapunut rinteen juurelle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Hänen miehensä seurasivat häntä. Eno Jim meni muutaman suuren kallion luo nojautuen siihen. Hänen kädessään oli verinen reikä. Hän työnsi lohkaretta, joka alkoi vyöryä alaspäin paukahdellen rapautuneita kallioita vasten. Ne murskautuivat palasiksi ja sitten seurasi yhtämittaista kauheata jyrinää kaiken peittyessä punertaviin tomupilviin. En voinut enää kuulla enkä nähdä mitään.

"Eno Jim kantoi minut pimeydestä ja tomusta muutamaan kauniiseen ihmeelliseen laaksoon, jossa oli kaikki punaista ja kullan väristä, ja jonka suun yli kaareutui ihmeellinen kiviholvi.

"En muista tarkasti, mitä tapahtui sitten pitkien aikojen kuluessa. Muistan miltä paikka näytti, mutta en niin tarkasti kuin nyt unissani. Olen olevinani koirien ja äiti Janen kanssa, ja olen opettelevinani kirjaimia, joita piirustelen punaliidulla kiviseiniin.

"Mutta muistan nyt selvästi, miltä minusta tuntui, kun ensimmäisen kerran ymmärsin, ettemme pääsekään sieltä ikinä pois. Meidän oli pakko jäädä Surprise Valleyhin, jossa Venters oli asunut niin kauan. Olin iloinen. Mormonit eivät saisi minua enää ikinä käsiinsä. Olin seitsen tahi kahdeksanvuotias silloin, ja sen jälkeen muistan kaikki tapahtumat selvästi.

"Venters oli jättänyt sinne elintarpeita, työvälineitä, siemeniä, karjaa ja aaseja, joten meidän oli hyvä aloittaa siellä elämäämme. Hän oli tappanut kaikki pantterit ja karkoittanut arosudet, minkä vuoksi kaniinit ja viiriäiset lisääntyivät niin, että niitä oli siellä tuhansittain. Viljelimme maissia ja hedelmiä, pannen säilyyn sen, jota emme voineet käyttää. Äiti Jane opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan tuolla pehmeällä kivellä, jolla voi piirustella kallioseiniin.

"Vuodet kuluivat. Seurasimme ajan kulumista melko tarkasti, Eno Jimin tukka muuttui valkoiseksi ja äiti Janen hiukset harmaantuivat. Jokainen seuraava päivä oli edellisensä kaltainen. Äiti Jane itki joskus ja eno Jim oli surullinen, koska he eivät milloinkaan luulleet voivansa viedä minua pois laaksosta. Tämä tapahtui paljon ennen kuin he lakkasivat katsomasta ja kuuntelemasta, tulisiko joku heidän luokseen. Eno Jim sanoi aina, että Venters tulee kyllä takaisin. Mutta äiti Jane ei ajatellut niin.

"Rakastin Surprise Valleyta. Halusin jäädä sinne koko iäkseni. Muistin Cottonwoodin ja miten muut lapset vihasivat minua, enkä senvuoksi halunnut sinne takaisin. Muistan olleeni suruissani siellä vain kerran, kun koirani, Ring ja Whithie, vanhenivat ja kuolivat. Harhailin kaikkialla laaksossa. Kiipesin jokaisen sammaleisen pengermän soppeen. Opin juoksemaan jyrkkiä kallioita pitkin. Voin melkein kiivetä kohtisuoraa vuorenseinämää ylös. Äiti sanoi minua villiksi tytöksi. Olimme panneet säilyyn ne vaatteet, jotka meillä oli yllämme tullessamme sinne, ja valmistimme itsellemme puvut nahoista. Nauroin aina ajatellessani pientä pukuani, joka muuttui minulle pieneksi kasvaessani. Luullakseni eno Jim ja äiti Jane puhuivat sitä vähemmän, kuta kauemmin he tulivat olleeksi siellä. Ja sen jälkeen kuin olin oppinut kaiken, mitä hän osasi minulle opettaa, emme puhuneet paljon mitään. Tapanani oli huudella halkeamissa kuullakseni oman ääneni, jolloin kaiut peloittivat minua.

"Kuta vanhemmaksi tulin, sitä enemmän, sain olla yksikseni. Harhailin alinomaan laaksossa. Voin kiivetä jollekin korkealle paikalle ja istua siellä tuntikausia tekemättä mitään. Katselin vain ja kuuntelin. Kiipesin joskus kallioasukkaiden entisiin asuntoihin ja ihmettelin niitä. Oleskelin mielelläni tuulessa. Ja hauskin aikani oli kesällä, jolloin myrskyt raivosivat ja ukkosen jyrinän aiheuttama kaiku kimmahteli seinistä. Iltaisin se oli niin kovin hiljainen paikka, sillä yölinnun kirkunan jälkeen ei siellä ollut kuultavissa minkäänlaista ääntä. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, mutta minä pidin siitä. Maatessani valveilla katselin mielelläni tähtiä.

"Kaikki oli niin kaunista ja elämäni oli niin onnellista, kunnes...

"Pari vuotta sitten raivosi siellä hirmuinen myrsky ja muudan korkeista vuoren seinämistä halkesi. Rinteet rapautuivat ja vyöryivät aina. Kuulin usein lumivyöryjen aiheuttaman jyrinän, mutta useimmiten ne hävittivät toisia rotkoja. Eno Jim sanoi, että ihmiset voivat mahdollisesti uuden halkeaman kautta tunkeutua laaksoon. Mutta me emme voineet kiivetä pois saamatta apua ylhäältä. Eno Jim ei ollut sen jälkeen enää milloinkaan levollinen, mutta minua se ei huolettanut.

"Eräänä päivänä toista vuotta sitten kulkiessani laakson poikki kuulin omituisia huutoja ja sitten vaikeroimista. Juoksin asuntoomme. Tapasin siellä miehiä, jotka olivat varustautuneet köysillä ja pyssyillä. Eno Jim oli köytetty ja nuoran silmukka oli heitetty hänen kaulaansa. Äiti Jane makasi maassa pitkänään. Luulin häntä kuolleeksi, mutta sitten kuulin hänen vaikeroivan. En pelännyt ollenkaan. Huusin ja riensin eno Jimin luo katkaistakseni hänen siteensä, mutta miehet pidättivät minut. He sanoivat minua kauniiksi kissaksi. Sitten he rupesivat keskustelemaan, jolloin muutamat olivat sitä mieltä, että Lassiter on hirtettävä. Kuulin silloin hänen nimensä ensimmäisen kerran. Muutamat olivat taipuvaisia jättämään hänet laaksoon. Vihdoin he päättivät hirttää hänet. Mutta äiti Jane rukoili ja minä huusin ja tappelin niin, etteivät he toteuttaneet aiettaan. Sitten he poistuivat ja me näimme heidän kiipeävän pois laaksosta.

"Eno Jim sanoi heidän olleen mormoneja ja heidän joukossaan oli ollut muutamia Cottonwoodissakin syntyneitä. Minulle kerrottiin nyt, miksi he vihaavat eno Jimiä niin äärettömästi. Hän sanoi heidän vielä palaavan tappaakseen hänet. Enolla ei ollut pyssyä, että hän olisi voinut taistella heitä vastaan.

"Odotimme odottamasta päästyämmekin. Viiden päivän kuluttua he palasivat suuremmalla joukolla, ja muutamat miehet olivat kiinnittäneet kasvojensa suojaksi tummat naamiot. He tulivat laaksoomme köysineen ja pyssyineen. Muudan heistä oli hyvin pitkä ja hänen äänensä kuulosti julmalta. Toiset tottelivat häntä ehdottomasti. Naamion rei'istä tuijottavat silmät olivat terävät ja hänen tukkansa oli harmaa. Miehet ottivat minut kiinni ja veivät hänen eteensä.

"Hän kertoi Lassiterin tappaneen monta mormonia, muiden mukana hänen isänsäkin, ja he aikoivat senvuoksi hirttää Lassiterin. Mutta Lassiter saisi elää ja äiti Jane saisi jäädä hänen luokseen, molemmat vangeiksi laaksoon, jos vain suostuisin menemään naimisiin mormonin kanssa. Hän sanoi, että minun on mentävä naimisiin hänen kanssaan, käännyttävä mormonien uskoon ja kasvatettava lapsemmekin mormoneiksi. Jos kieltäytyisin, he hirttäisivät Lassiterin, jättäisivät kerettiläisen Jane Withersteenin yksikseen laaksoon ja veisivät minut mukaansa käännyttääkseen minut omaan uskoonsa.

"Myönnyin, vaikka äiti Jane kovasti kielsikin minua menemästä naimisiin miehen kanssa. Sitten mormonit veivät minut mukanaan. Olin melkein kuolla, kun minun oli pakko erota eno Jimistä ja äiti Janesta. Minut kannettiin ja nostettiin pois laaksosta, ja sitten minun oli pakko ratsastaa pitkälti hevosen selässä. He toivat minut tänne tuohon rakennukseen, jossa nyt asun, enkä ole milloinkaan käynyt missään muualla kuin silloin Stonebridgessä. Olen vähitellen oppinut tuntemaan asemani. Piispa Kane on ollut ystävällinen, mutta ankara, koska en ole tarpeeksi nopeasti oppinut heidän uskoaan.

"En ole mikään salattu vaimo, mutta he koettavat tehdä minusta sellaisen. Päämormoni on käynyt usein luonani öisin. Hän on uhannut minua. Hän ei ole milloinkaan ilmaissut nimekseen muuta kuin Pyhä Yrjö. En tunne hänestä muuta kuin hänen äänensä, sillä en ole milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan valossa."

Fay Larkin lopetti kertomuksensa. Kun se alkoi lähetä loppuaan, Shefford tuli tahtomattaan hyvin levottomaksi ja kun viimeinen traagillinen kuiskaus lakkasi kuulumasta, hänen ilonsa kauhistuttava kiihko tuntui vapisuttavan hänen ruumistaan. Hän käveli edestakaisin kiven synkässä varjossa. Takaisin vetäytyvä veri jätti hänen ruumiinsa kylmäksi pistellen kihelmöiden tuskallisesti hänen ihoaan, mutta syvälle hänen rintaansa tuntui kokoutuvan musertava intohimojen ja tuskien muodostama luode. Hän tukahdutti intohimonsa, voimatta kuitenkaan lieventää tuskiaan, ennenkuin hän kääntyi kiven vieressä lepäävän rauhallisen olennon puoleen.

"Fay Larkin!" hän huudahti huokaisten syvään helpotuksesta salaisuuden nyt kerrankin tultua paljastetuksi. "Vai ette te olekaan vaimo! Olette siis vapaa! Taivaalle kiitos! Mutta tunsin teidän uhrautuneen ja tiesin siihen liittyvän jonkun rikoksen. Sillä rikollistahan tämä tällainen on. Olette lapsi ettekä voi ymmärtää tällaisen rikoksen suuruutta. Toivon melkein, ettei teitä, Janea eikä Lassiteria milloinkaan olisi löydettykään. Mutta olen väärässä, sillä yksi tuskien vuosi ei voi turmella koko elämäänne. Fay, aion viedä teidät pois täältä."

"Minne?" Tyttö kuiskasi.

"Pois täältä mormonien maasta itään", hän vastasi alkaen kertoa tytölle tuntemistaan seikoista, kuten matkustamisesta, kaupungeista, ihmisistä ja onnen mahdollisuuksista sellaiselle nuorelle tytölle, joka on viettänyt koko elämänsä hiljaisen yksinäisen laakson ahtaiden seinien välillä. Hän puhui nopeasti ja kaunopuheisesti, kunnes hän aivan hengästyi.

Fayn kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä ihmetteleviksi ja iloisiksi, mutta sitten niiden kirkkaus vaaleni ja niiden loisto sammui. Hänen sielunsa tummensi oudon salaman tavoin välähtävän ihanuuden, jota ei ole ole luotu hänen laisilleen.

"Mutta minun on pakko jäädä tänne", hän sanoi väristen.

"Fay! Kuinka omituiselta tuntuukaan nimittää teitä ääneen niin! Fay tunnetteko tien Surprise Valleyhin?"

"En tiedä, missä se on, mutta voisin mennä suoraan sinne", Fay vastasi.

"Viekää minut sinne. Näyttäkää minulle kaunis laaksonne. Antakaa minun katsella, missä juoksitte, kiipesitte ja vietitte niin monta yksinäistä vuotta."

"Ah, miten mieluiselta se minusta tuntuisikaan, mutta en uskalla. Ja miksi haluattekaan sellaista. Mehän voimme juosta ja kiipeillä täälläkin."

"Haluan pelastaa Jane Withersteenin ja Lassiterinkin", Shefford selitti.

Fay huudahti tuskallisesti. "Pelastaako heidät?"

"Niin. Aion viedä heidät pois tuosta laaksosta ja koko maasta johonkin sellaiseen paikkaan, jossa te ja he –"

"Mutta minä en voi lähteä", Fay vaikeroi. "Pelkään ja olen sidottu. En voi katkaista noita kahleita. Jos uskaltaisin ja koettaisin poistua, he ottaisivat minut kiinni. He hirttäisivät eno Jimin ja jättäisivät äiti Janen sinne yksikseen kuolemaan nälkään."

"Fay, Lassiter ja Jane nääntyvät molemmat nälkään tahi ainakin kuolevat sinne, ellemme pelasta heitä. Teille on tehty hirmuista vääryyttä. Olette orja ettekä mikään vaimo."

"Hän sanoi minun palavan vielä helvetissä, ellen mene hänen kanssaan naimisiin. Äiti Jane ei puhunut minulle milloinkaan Jumalasta mitään. Senvuoksi en tiedäkään mitään. Mutta mormoni sanoi Jumalan olevan olemassa. En uskalla rikkoa lupaustani."

"Fay, vanhat miehet ovat pettäneet teidät. Antakaa heidän pitää uskonsa, jota teidän ei ole pakko hyväksyä."

"John, millainen on teidän suhteenne Jumalaan?"

"Rakas lapsi, en tiedä sitä varmasti itsekään", Shefford vastasi käheästi. "Sitten kun olemme päässeet kaikista näistä vaikeuksista, voin auttaa teitä ymmärtämään ja te voitte auttaa minua. Tosiseikka, että olette hengissä, että Lassiter ja Jane ovat hengissä, rohkaisee minua. Tunnustan teille pelastukseni riippuvan kokonaan Fay Larkinista!"

"Sananne hämmentävät ajatuksiani. Ah, minut temmataan toiselle tahi toiselle suunnalle!... Mutta, John, en uskalla paeta. En aio ilmaista teille Lassiterin ja äiti Janen turvapaikkaa."

"Kyllä minä sen löydän. Minullahan on intiaani apulaisenani. Hän löysi teidätkin minulle. Nas Ta Bega löytää kyllä Surprise Valleynkin."

"Nas Ta Begako?... Ah, nyt muistan! Niiden mormonien joukossa, jotka löysivät meidät, oli muudan intiaanikin. Mutta hän oli piute."

"Nas Ta Bega ei ole milloinkaan kertonut minulle, miten hän sai selvän teistä. Minulle riitti jo paljas teidän löytämisennekin. Ja, Fay, hän löytää kyllä Surprise Valleynkin. Hän pelastaa vielä eno Jimin ja äiti Janenkin."

Fay puristi Sheffordin käsiä voimakkaasti ja vapisten, kyyneleet virtasivat hänen kalpeille poskilleen ja traagillinen paljon puhuva ilo väänteli hänen kasvojaan.

"Ah, ystäväni, pelastakaa heidät! Mutta minä en voi lähteä... Antakaa heidän pitää minut ja tappaa minut, jos heitä vain haluttaa!"

"Heidänkö? Fay, he eivät tule tekemään teille mitään pahaa", Shefford vastasi intohimoisen vakavasti.

Fay tarttui hänen ojennettuun käteensä.

"Puhutte ja olette puhuessanne eno Jimin näköinen, kun hän kertoi mormoneista", hän sanoi. "Silloin pelkäsin häntä tavallisesti. Hän oli silloin niin erilainen. John, teidän ei pidä ruveta minkäänlaisiin toimenpiteihin minun vuokseni. Antakaa minun vain olla. Se on jo liian myöhäistä. Hän ja hänen miehensä hirttäisivät teidät. En voisi kestää sitä. Minulla on muutenkin tarpeeksi huolia minun enää tarvitsematta menettää ystävääni. Luvatkaa minulle, ettette odota ettekä vahdi häntä."

Sheffordin oli pakko luvata se hänelle. Tyttö ilmaisi alkuperäiset tunteensa kuin intiaani, sillä hänen mieleensä ei varmasti juolahtanutkaan milloinkaan, ettei Shefford ole sellainen mies, joka ryhtyy väijymään vihollistaan, millaisiin toimenpiteihin hän sitten ryhtyneekin. Fay oli jo änkyttänyt sanoessaan viimeisiä sanojaan, ja oli nyt niin heikko, hermostunut ja pelästynyt, että Shefford talutti hänet takaisin huvilaan.

"Fay, älkää olko huolissanne", Shefford sanoi. "En rupea mihinkään vielä. Voitte luottaa minuun. En aio ollenkaan hätäillä. Neuvottelen kanssanne, ennenkuin aloitan. Minulla ei ole vielä aavistustakaan, mitä voin tehdä. Teidän pitää rohkaista mielenne. Olette aivan sen näköinen kuin olisitte pahoillanne senvuoksi, että olen löytänyt teidät."

"Olen päinvastoin hyvin iloinen", Fay kuiskasi.

"No jos olette iloinen, silloin ette saa murtua näin jälleen. Otaksukaamme, että joku naisista sattuu huomaamaan meidät."

"En minä murrukaan. Hämmästytitte vain minut niin äärettömästi. Ajattelin usein, miten mielelläni ilmaisisin teille, etten olekaan todellisuudessa kuollut, mutta nyt on kaikki niin erilaista. Minulla on tuskia täällä. Mutta olen iloinen, jos tieto siitä, että olen hengissä, tekee teidät vähän onnellisemmaksi."

Shefford tunsi, että hänen on nyt lähdettävä, sillä hän ei luottanut itseensä enää.

"Hyvää yötä, Fay", hän sanoi.

"Hyvää yötä, John", Fay kuiskasi. "Lupaan olla teille hyvä huomenna."

Fay itki hiljaa Sheffordin poistuessa hänen luotaan. Pari kertaa hän kääntyi ja näki Fayn valkopukuisen solakan olennon kuvastuvan tummaa huvilaa vastaan. Sitten hän poistui pinjain varjoon seuraten sokeasti tietä, jolloin hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta. Kun hän sitten kääriytyi makuuhuopiinsa ja ojensi väsyneen ruumiinsa suoraksi, tuntui hänestä kuin hän ei ikinä enää saisikaan unta. Seetrien oksissa humiseva tuuli värisytti häntä. Suuret tähdet olivat kuin säälimättömiä, intohimottomia valkoisia silmiä, jotka ivailivat hänen vähäistä onneaan ja hänen tuskiaan. Vuoren suunnaton varjo oli sen ylipääsemättömän muurin varjon kaltainen, joka oli hänen ja Fayn välissä.

Tytön säälittävä lapsimainen lupaus olla hyvä muistui hänen mieleensä hänen mennessään seuraavana iltana tytön kotiin. Hän arvaili, millainen Fay mahtaisikaan olla, tuntien toivotonta itsehillinnän tarvetta.

Mutta sinä iltana Fay Larkin oli kuin eri tyttö. Pimeässä, ennenkuin Fay ennätti sanoa sanaakaan, hän tunsi tytössä sellaisen erotuksen, että hän hämmästyi ja tunsi mielensä huojentuneeksi. Fay tervehti häntä entiseen tapaansa. Ja sitten Sheffordista alkoi tuntua hyvin hämärästi, että hän kuunteli tyttöä, joka oli omituisesti ja tietämättömästi iloinen hänen tulostaan, joka puhui syvemmällä äänenpainolla kuin tavallisesti, joka nyt jutteli kuuntelematta entiseen tapaansa ja jonka surullisuus oli piiloutunut innostuksen ja hillityn iloisuuden alle, joka oli aivan uutta hänelle itselleenkin ja yhtä suloista kuin se oli hurmaavaakin. Ja Shefford vastasi hänen puheisiinsa liikutettuna, niin että tunnit kuluivat äkkiä ja hän löysi itsensä jälleen leiristä jonkinlaisiin unelmiin vaipuneena ja muistamatta paljon mitään hänen puheistaan. Hän oli vain varma tytön kummallisesta, äkillisestä, suloisesta muutoksesta.

Seuraavana iltana hän sitten sai selville, mikä oli aiheuttanut tämän omituisen muutoksen Fay Larkinissa. Tyttö rakasti häntä tietämättään. Kuinka äärettömän surulliselta, suloiselta ja tuskalliselta sen toteaminen tuntuikaan Sheffordissa! Hänen tytön seurassa silloin viettämänsä tunti kului äkkiä kuin hetkinen.

Hän käveli tähtien valossa sinä iltana ja ne valoivat kirkasta loistoaan hänen ylitseen. Hän koetti ajatella ja suunnitella, mutta muutamien muistamiensa sanojen tahi katseitten sulous teki sielulliset ponnistukset melkein mahdottomiksi. Hän meni kuitenkin niin pitkälle mietteissään, että hän päätti poistua ja odottaa, kunnes tyttö oppii käsittämään tunteensa. Sitten voidaan hänet ehkä taivuttaa siihen, että hän sallii Sheffordin viedä hänet, Janen ja Lassiterin pois maasta.

Ja siitä illasta alkaen hän alkoi työskennellä suunnitelmansa toteuttamiseksi sellaisella innolla ja viekkaudella, että hän voi vierailla Fayn luona milloin häntä vain halutti.

Joskus iltapäivisin ja aina hetkisen illalla hän oli tytön seurassa. He kiipeilivät rinteillä tahi istuivat jonkun yksinäisen jyrkänteen reunalla katsellen etäisyyteen, ja he kävelivät tähtien valossa, seetrien ja korkeiden seinämien varjossa. Fayn kauneusvaisto oli epäämätön. Kuunnellessaan häntä Shefford luuli katselevansa kauniiseen Surprise Valleyhin. Hän oli näkevinään kaikki sen kummalliset varjot, sen värikkäät seinämät ja kirjavat kuilut, sinne aamuisin tunkeutuvat kullan väriset sädekimput ja auringonlaskun aiheuttaman punertavan udun. Hän oli tuntevinaan siellä vallitsevan hiljaisuuden, siellä kasvavien kukkien suloisuuden ja tuoksun ja kaiken villeyden ja kuulevinaan tuulen huminan kallioiden onkaloissa. Rakkaus oli aiheuttanut ihmeellisen muutoksen tässä tytössä, joka oli viettänyt koko elämänsä rotkossa. Hänen hartioillaan oleva taakka ei tuntunut enää raskaalta. Hänen aivoissaan ei voinut enää olla ainoatakaan ikävää ajatusta. Hän jutteli kylästä, mormonitovereistaan, jokapäiväisistä tapahtumista, Stonebridgestä ja useista muista asioista niin ylimalkaisesti, että siitä voitiin huomata, miten vähän ne kiinnittivät hänen mieltään. Hän puhui salatuista vaimoistakin uneksivan hajamielisesti. Jokin oli saanut hänet valtoihinsa, jokin yhtä voimakas kuin luonto, joka oli kehittänyt hänet, ja jonka voimaa hän ei vaatimattomuudessaan ollenkaan ymmärtänyt, vaan ainoastaan tunsi ja odotti. Hänen hymynsä oli omituisen lumoavaa ja kirkasta, ja Shefford kuuli unissaan hänen nauravan.

Viikot kuluivat. Mustain vuorten huiput muuttuivat valkoisiksi lumesta, ylänköjen railoissa oli varhain aamuisin jäätä ja laaksossa oli pakkasen tuntua. Suojaisissa rotkoissa, joissa auringon valo näytti viipyvän, oli ilma niin lämmin ja miellyttävä, etteivät kukatkaan kuihtuneet.

Shefford odotti niin kauan Fayn heräämistä, ettei hän luullut sen milloinkaan tapahtuvankaan, mutta hänellä ei ollut sydäntä pakottaakaan sitä esille. Sitten lisääntyvä pelko täytti hänen mielensä. Mitä Fay tekisikään herättyään kerran tietämään totuuden? Häntä voitiin todellakin verrata valkoiseen liljaan, joka kukkii hiljaisessa ja autiossa rotkossa. Sama luonto, joka oli luonut sen, oli luonut tytönkin. Kuihtuisiko tyttökin samoin kuin kukkakin sulatusuunin liekeissä? Mutta enemmän kuin sitä Shefford pelkäsi äkkinäistä muutosta elämään, jonka silmiinpistävimmät tunnusmerkit olisivat voima, intohimot ja viha. Fay ei osannut vielä vihata, koska hän ei tuntenut rakkautta. Hän ei käsittänyt ollenkaan sitä, että hänelle oli tehty jonkinlaista vääryyttä. Shefford alkoi pelätä yhä enemmän ja synkät aavistukset täyttivät hänen mielensä. Hän päätti usein puhua tytölle Surprise Valleysta ja suunnittelemastaan paosta Lassiterin ja Janen kanssa, mutta joka kerta ollessaan tytön seurassa tytön kauneus ja rakkaus olivat niin ihmeelliset, että hän siirsi sanottavansa seuraavaan iltaan. Viikkojen vieriessä hän puolusti horjumistaan sillä, ettei heidän talvella sopinut yrittääkään erämaan poikki. Siellä ei ollut muualla ruohoa mustangeille kuin hyvin tunnetuissa laaksoissa, joita heidän olisi pakko karttaa. Kevät sen sijaan olisi heidän matkalleen paljon sopivampi. Niin kuluivat päivät ja hänen rakkautensa Fayhin vain kasvoi. Ollessaan tytön kanssa hän nautti hetkien suomasta sulosta niin paljon kuin hän vain voi, mutta jouduttuaan pois tytön lumousvoiman piiristä hän sai maksaa onnensa yhä lisääntyvillä huolilla.

Eräänä tähtikirkkaana yönä noin kymmenen aikaan hän meni tapansa mukaan juomaan lähteestä. Hänen palattuaan seetrien varjoon Nas Ta Bega, joka nukkui saman puun juurella kuin hänkin, oli noussut ja kannatti kädellään makuuhuopaansa, joka oli valumaisillaan maahan hänen hartioiltaan.

"Kuunnelkaa!" hän sanoi.

Shefford katsahti intiaanin tummiin synkkiin kasvoihin ja hänen tutkimattomiin silmiinsä, joiden katse nyt näytti omituisen pistävältä, kääntäen sitten päänsä jonkinlaisella kylmällä kiihkolla sinnepäin, jonne intiaanikin katsoi, ja kuunteli. Mutta hän ei voinut erottaa muuta kuin yötuulen hiljaista huminaa seetrien oksissa.

Nas Ta Bega pysyi jäykässä asennossaan hetkisen, mutta sitten hänen lihaksensa höltyivät ja hän seisoi vapaasti. Shefford tiesi nyt intiaanin saaneen varmuuden äänestä, joka hänestä äsken oli tuntunut epäilyttävältä. Ja Shefford kallisti korvansa tuuleen päin jännittäen kuuloaan.

Vihdoin kantautui hänen korviinsa vienon tuulen mukana heikkoa kopinaa, samanlaista, jonka hevoset aiheuttavat juostessaan hitaasti kovalla tiellä. Joku oli tulossa kylään, vaikka olikin näin myöhäinen. Shefford ajatteli Joe Lakea, mutta Joehan makasi aivan hänen takanaan makuuhuopiinsa kääriytyneenä. Tulija ei voinut olla Witherskään, sillä kauppias oli nykyjään Durangossa. Sitten kääntyivät Sheffordin ajatukset Willettsiin ja Shaddiin.

"Kuka tulee?" hän kysyi hiljaa intiaanilta.

Nas Ta Bega viittasi tielle vastaamatta mitään.

Shefford tuijotti himmeään valkoiseen utuun ja hetkisen kuluttua hän erottikin liikkuvia haamuja. Ratsastajia hevosineen kokonainen jono – yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi – kaikkiaan yksitoista kappaletta. Yksitoista ratsastajaa tulossa kylään! Hän hämmästyi ja tuli sitten äkkiä hyvin levottomaksi. Tämä vierailu voi olla ehkä jokin Shaddin retkistä.

"Shadd miehineen!" hän kuiskasi.

"Ei, Bi Nai", Nas Ta Bega vastasi vieden Sheffordin kauemmaksi puiden varjoon. Hänen äänensä, liikkeensä ja tapa, jolla hän laski kätensä Sheffordin olalle, ilmaisivat paljon nuorelle miehelle.

Mormonit olivat tulossa yölliselle vierailulleen. Shefford säpsähti ymmärtäessään sen. Mutta hetkisen kuluttua värisytti häntä toinen salamantapainen säpsähdys, joka kostutti hänen otsansa kylmällä hiellä ja sytytti helvetin liekit palamaan hänen sydämessään.

Hän vapisi kuin haavan lehti vaipuessaan maahan voidakseen nojautua muutamaan kantoon. Intiaani poistui näkyvistä kuin varjo. Shefford näki hevosten sivuuttavan leirin, kääntyvän kylään vievälle polulle ja katoavan rakennusten väliin, jolloin kavioidenkin pehmeä kapse lakkasi kuulumasta. Mitään ei ollut enää jäljellä todistamassa, ettei hän ollut nähnyt unta.

Ei mitään muuta kuin tämä hänen ruumiillisen ja henkisen olemuksensa äkkinäinen masentuneisuus. Hänen katsoa tuijottaessaan laaksoon tummia seetri- ja pinjametsikköjä kohti, joiden suojassa huvilat sijaitsivat, kului hetkiä, jotka aiheuttivat hänelle kovempia tuskia kuin kylmyys ja tuli.

Oliko sekin mormoni, tuo julmaääninen mies, joka oli ryöstänyt Fayn, noiden yhdentoista ratsastajan joukossa? Ehkä hän ei ollutkaan. Miten kiduttava toivo! Mutta hänen toivonsa oli turha, sillä tietysti hän oli heidän joukossaan. Hän oli jo mennyt rakennukseen sisälle. Hän oli laskeutunut satulasta, sitonut hevosensa kiinni ja koputtanut oveen. Mutta oliko hänen tarvinnut koputtaakaan? Ei, vaan hän oli mennyt suoraan sisälle, kutsunut Faytä julmalla äänellään ja sitten...

Shefford veti makuuhuovan vuoteestaan ja kääri siihen kylmän ja vapisevan ruumiinsa. Hän oli vajonnut maahan kannolta ja nojautui nyt sitä vasten. Kaukaiset tähdet näyttivät kalpeilta eikä laaksokaan tuntunut todelliselta. Hän huomasi kuuntelevansa kuin sairas vakavasti ja peläten, koettaen erottaa jonkun tuolta kylmästä, tähtien valaisemasta hiljaisesta laaksosta kuuluvan äänen sydämensä kovasta ja jyskyttävästä sykinnästä huolimatta, voimatta kuitenkaan kuulla mitään. Tuntui kuin kuolema olisi vaientanut laakson täydelliseen hiljaisuuteen. Kuinka hän vihasikaan tätä hiljaisuutta nyt! Laaksossa olisi nyt pitänyt olla miljoona kauheata karjuvaa pahaa henkeä, jotka olisivat muuttaneet yön hirveäksi. Voivatko tähdet katsoa tyynesti näiden maastakarkoitettujen yksinäisiin asuntoihin? Eikö salama voi iskeä synkältä ja jylhältä vuorelta siihen rauhalliseen huvilaan, johon suru oli tunkeutunut? Ei missään maailman kolkassa, ei meressä, ei pohjattomissa kuiluissa eikä ilman äärettömyyksissä ollut sellaista kauheata hiljaisuutta kuin täällä. Olihan kirkuminen, huutaminen ja vaikeroiminen niin luonnollista naisille, mutta miksi ei ainoakaan noista salatuista vaimoista, miksi ei Faykään rikkonut tätä kirottua yhtämittaista alistuvaisuuden aiheuttamaa hiljaisuutta? Ehkä hän pakenisi asunnostaan ja juoksisi tännepäin polkua pitkin? Shefford tuijotti tähtien valaisemiin paikkoihin ja seetrien varjoihin, näkemättä kuitenkaan ainoatakaan liikkuvaa olentoa aukeamilla eikä mitään valkopukuista vartaloa varjoissa. Eikä hän kuullut mitään ääntäkään, ei tuulen hiljaista huminaakaan puiden oksissa.

Nas Ta Bega palasi seetrien varjoon, paneutui pitkälleen vuoteeseen, kääriytyi makuuhuopiinsa ja nukkui. Katsellessaan hänen hommiaan Shefford käsitti katkeran todellisuuden. Ei mitään tulisi tapahtumaan. Laakso tulisi olemaan aivan sama tänä kuin muinakin öinä. Shefford mukautui todellisuuteen. Hän jollakin tavoin sääli itseään. Yö, jota hän oli niin paljon ajatellut, jota vastaanottamaan hän oli valmistautunut ja jonka hän oli unhottanut, oli nyt saapunut. Hän kääri toisenkin peitteen ympärilleen ja tyynenä ja vakavana hän valmistautui valvomiseensa aikoen istua siinä paikoillaan silmät auki odottamassa kärsivällisesti.

Hänen raivoaan seuranneet mustasukkaisuus ja tuska kiusasivat häntä monta tuntia, ja kun ne haihtuivat, hän tunsi itsekkäisyydenkin haihtuvan niiden mukana. Sitten hän kärsi Fayn ja hänen onnettomuustoveriensa vuoksi. Hän kasvoi niin suureksi, että hän voi sääliä noita kiihkoilijoita. Veren tulinen raivokas kuohunta, joka oli muuttanut hänet eläimeksi, oli tyyntynyt hänen ajatellessaan muita. Mutta hän pelkäsi vieläkin tuota tyhmäksi tekevää tunnetta, joka oli kai vihaa. Millainen myrsky oli raivonnutkaan hänen sydämessään! Hänen verensä, joka oli tullut voimakkaammaksi hänen erämaaelämästään, voi ehkä jonakin hetkenä tulvia järjen ja ymmärryksen muodostamien patojen yli ja tehdä hänestä kostonhimoisen miehen. Näiden tähtikirkkaiden hetkien kuluessa, jotka tuntuivat äärettömän pitkiltä, hän katsoi syvälle sydämeensä koettaen karaista itsensä tulevien synkkien ja pahojen hetkien varalta.

Saapui keskiyö ja laakso oli hänen mielestään kuin hauta. Hänkö yksinään vain valvoikin? Taivas muuttui sinisemmäksi, tähdet loistivat kirkkaammin, huiput nuo tämän laakson tyynet vartijat, näyttivät uhkaavilta ja autioilta, ja seetrien oksissa humiseva tuuli huokaili, hengitti ja mumisi kovemmin. Se oli surullista soittoa. Intiaani makasi selällään tummat kasvot tähtiä kohti. Joe Lake nukkui samanlaisessa asennossa. Seetrien oksien hiljaiset liikkeet muuttivat ruohokon kirkkaiden täplien muodon niissä paikoissa, joissa varjot ja valo yhtyivät. Laakson seinämät aaltoilivat ylöspäin ollen tummia juurilta, mutta muuttuen vaaleammiksi ylempänä loistaakseen heikosti pyöristyneiden harjanteiden laidoilla. Jostakin etäisyydestä kuului juoksevan veden hiljaista hopeanheleää lorinaa.

Tämäkin oli muudan pieni soppi tässä autiossa maailmassa. Täällä oli tyyneyttä, kauneutta, soittoa, yksinäisyyttä ja elämää. Shefford arvaili, oliko laaksossa ehkä muitakin valppaita olentoja? Näyttikö hänestä todellakin siltä, kuin pimeydestä katsoa tuijottaisi tummia suuria silmiä? Ja hänestä rupesi tuntumaankin jonkun ajan kuluttua, ettei hän ollutkaan yksin valvoessaan ja ettei Fay Larkininkaan tarvitse yksin kärsiä tuskiaan. Laaksossa oli jokin muukin, jokin suuri, sykkivä ja valpas henki. Se tunkeutui Sheffordin sieluun ja hän vapisi. Mitä hänelle olikaan tapahtunut? Ja ajateltuaan sitä hän tunsi tuskiensa ja rakkautensa vain kasvaneen samalla kun hän oli saanut omituista voimaa taivaasta, vuorilta, hiljaisuudesta ja varjoista.

Kirkas vyö kolmine kirkkaine tähtineen vaipui läntisen vuoren seinämän taakse ja laakso alkoi muuttua valoisammaksi.

Sitten muutamia tulia rupesi vilkkumaan huviloita ympäröivästä pimeydestä, jonkun naisen nauru rikkoi kummallisesti hiljaisuuden saastuttaen sen ja tehden ne synkät kahleet oleellisiksi, jotka näyttivät olevan valmistetut paljaista varjoista. Vähitellen rupesi kuulumaan miestenkin ääniä ja sitten juoksevien hevosten kavioiden hidasta kapsetta kovalta tieltä.

Shefford näki mormonien tulevan näkyviin kalpenevaan tähtien valoon jonossa, ratsastavan laakson päätä kohti ja katoavan pimeyteen. Hän huomasi intiaaninkin nousevan istualleen katsomaan jonon ohimenoa ja Joekin kääntyi unissaan kuin häiriintyneenä.

Tähdet sammuivat vuorotellen. Laakso muuttui harmaiden varjojen temmellyspaikaksi. Jokin valo alkoi kirkastaa idän taivasta. Shefford istui siinä riutuneena ja väsyneenä katsellen aamun valkenemista ja valon syttymistä; mutta jos määräämisvalta olisi ollut hänen vallassaan, aamu ei olisi milloinkaan valjennut eivätkä ilmavat huiput olisi milloinkaan muuttuneet ruusun ja kullan värisiksi.

Shefford ryhtyi aamulla leiritöihinsä tavalliseen tapaansa. Hän huomasi usein Joen tarkastelevan katseen ja vihdoin hän kertoi Joelle mormonien yöllisestä vierailusta katsomatta häneen. Joe vastasi vetämällä syvään henkeään kuin hän olisi kironnut partaansa. Hän lopetti heti iloisen viheltelemisensä muuttuen vakavaksi kuin intiaani. Leirissä oli hyvin hiljaista eivätkä miehet uskaltaneet katsoa toisiinsa. Heidän ruvettuaan syömään aamiaista Shefford istuutui selin kylään. Hän ei ollut katsonut sinnepäin sitten aamun valkenemisen.

"Huh!" Nas Ta Bega huudahti äkkiä.

Joe Lake mumisi jotakin hiljaa itsekseen ja tällä kertaa ei kukaan voinut erehtyä hänen puheensa laadusta. Shefford ei uskaltanut kääntyä katsomaan, mikä nämä huudahdukset oli aiheuttanut. Hän tiesi sitten päivännousun jonkun onnettomuuden uhkaavan.

"Shefford, jos tunnen hiemankaan naisia, olette piakkoin helisemässä", mormoni sanoi tarkoittavasti.

Shefford kääntyi kuin jokin voimakas käsi olisi pyöräyttänyt häntä kääntönastasta. Hän näki Fay Larkinin. Tyttö näytti melkein juoksevan. Hänellä ei ollut hilkkaa päässään ja hänen keltainen tukkansa liehui tuulessa. Hänen nopea joustava käyntinsä ei näyttänyt tänään niin miellyttävältä kuin ennen. Hän näytti hurjalta ja hän oli melkein kaatua astuessaan puron yli vieville porraskiville.

Joe kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle, mutta hän ei näyttänyt kuulevan Joen sanoja ollenkaan. Hän veti vain Joen mukaansa seetrien juurella sijaitsevalle pienelle penkereelle Sheffordia kohti. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja tuskien vääristämät kuin ne yöllisen jännityksen kestäessä olisivat kovettuneet marmoriksi. Mutta hänen silmänsä olivat kuin tummanpunaista tulta ilmaisten tavattoman kiihkeää ja elinvoimaista elämää. Tyttö oli yhden ainoan yön kuluessa muuttunut naiseksi. Mutta tuhoa, jonka Shefford oli pelännyt näkevänsä – tämän hienon sielun, hengen ja puhtauden kuihtumista, jonka hän oli otaksunut yhtä välttämättömäksi kuin joidenkin samanlaisten ominaisuuksien lakastumista siinä kukassa, jota hän muistutti, silloin kun kukkia taitettiin ja liattiin ei hänessä voitu huomata ollenkaan. Hän tuli suoraan ja nopeasti hänen luokseen seetrien varjoon tarttuen hänen käsiinsä.

"Hän tuli luokseni viime yönä!" hän sanoi.

"Niin, Fay, tiedän sen", Shefford vastasi änkyttäen.

Shefford värisi hämmästyksestä katsoessaan häneen ja nähdessään hänessä jotakin ihmeellistä. Fay ei pidättänyt Joea, joka astui hieman sivulle, eikä kiinnittänyt huomiotaan Nas Ta Begaan, joka istui liikkumatonna eräällä pölkyllä välittämättä tytön läsnäolosta.

"Tiesitte siis hänen tulleen?"

"Kyllä, Fay. Heräsin heidän ratsastaessaan tänne. Valvoin koko yön. Näin heidän ratsastavan pois."

"Jos tiesitte hänen tulleen, miksi ette siinä tapauksessa juossut luokseni ennen hänen saapumistaan?"

Shefford ei voinut vastata hänen kysymykseensä. Se oli niin voimakas kuin lyönti ja se mykistytti hänet. Sen terävä peittelemätön suoruus johtui sellaisesta luonnollisuudesta ja voimasta, jotka eivät olleet kehittyneet siinä elämässä, jota Shefford oli elänyt. Niin kauaksi ihmiset olivat poikenneet pois totuudesta ja luonnosta.

"Tulin luoksenne niin pian kuin vain voin", Fay jatkoi. "Olin kai pyörtynyt. Minun oli pakko ryömiä lattialla. Ja nyt voin kertoa teille."

Shefford ei voinut vastata nytkään, ikäänkuin Fay olisi tehnyt hänelle toisenkin vastaamattoman kysymyksen. Mitä hän aikoikaan kertoa Sheffordille ja mitä hän mahdollisesti jättäisi kertomatta? Fay irroitti kätensä hänen käsistään nostaen ne hänen olkapäilleen, ja se oli ensimmäinen tunteellinen ja tuttavallinen teko, mihin hän milloinkaan oli ryhtynyt. Se vei Sheffordilta kaikki voimat ja huolimatta omasta surustaan hän tunsi äärettömästi hurmautuvansa hänen kosketuksestaan. Hän katsoi Fayhin, näki hänen valkoisen ja kultaisen kauneutensa, joka oli ollut Fayn eilen, mutta joka näytti muuttuneen tänään, ja hän tunsi Fay Larkinin naisessa, joka oli hänelle aivan outo.

"Kuunnelkaa, hän tuli –"

"Fay älkää kertoko sitä minulle", Shefford keskeytti.

"Mutta minä haluan kertoa sen teille", Fay sanoi.

Opettiko rakkauden vaisto hänelle, miten hän voi lievittää Sheffordin tuskia? Shefford tunsi sen samoin kuin hän tunsi vastasyntyneen voiman hänessä.

"Kuunnelkaa nyt", Fay jatkoi. "Hän tuli juuri silloin kun riisuuduin mennäkseni nukkumaan. Kuulin hänen hevosensa kavioiden kapseen. Hän koputti oveen. Silloin tapahtui minulle jotakin hirveätä. Tunsin olevani sairas eikä päänikään ollut selvä. Muistan sitten hänen olonsa huoneessa. Lamppu oli sammutettu enkä voinut nähdä selvästi. Hän luuli minua sairaaksi, antoi minulle jotakin lääkettä ja antoi ikkunasta puhaltavan tuulen viilentää ruumistani. Muistan, miten makasin tuolissani ajatellen ja kuunnellen, milloin tulisitte. Minusta ei tuntunut ollenkaan siltä kuin voisitte jättää minut sinne yksikseni hänen kanssaan, sillä hänen tulonsa oli erilaista nyt. Se pisti kuin veitsi kylkeeni. Kun se tapahtui, en ollut enää sama kuin ennen. Rakastin teitä. Ymmärsin sen silloin. Kuuluin teille. En voinut antaa hänen koskea itseeni. En ollut milloinkaan ollutkaan hänen vaimonsa. Huomattuani sen, että hän oli siellä, ja ymmärrettyäni, että te ehkä voitte kärsiä siitä, huusin.

"Hän luuli minua sairaaksi ja koetti hoitaa minua. Hän antoi minulle lääkettä ja sitten hän rukoili. Näin hänen olevan polvillaan pimeässä ja rukoilevan puolestani. Se tuntui niin omituiselta. Hän oli kuitenkin ystävällinen, niin ystävällinen, että rukoilin häntä päästämään minut vapaaksi. Sanoin, etten ole mormoni enkä voi mennä naimisiin hänen kanssaan. Rukoilin häneltä vapauttani.

"Silloin hän luuli tulleensa petetyksi. Hän raivostui ja puhui kauan aikaa. Hän vetosi Jumalaan, että Jumala rankaisisi syntini. Hän koetti opettaa minua rukoilemaan, mutta en tahtonut. Ja silloin rupesin taistelemaan häntä vastaan. Olisin huutanut teitä avukseni, ellei hän olisi tukkinut suutani. Voimani heikkenivät ettekä tullut. Tiesin odottavani tuloanne, mutta te ette sittenkään tullut. Silloin alistuin ja jonkun ajan kuluttua varmaankin pyörryin."

"Fay, taivaan nimessä, kuinka olisin voinut tulla luoksenne?" Shefford huudahti käheästi kalveten katumuksesta, kiihkosta ja tuskasta..

"Jos nyt olen jonkun miehen vaimo, olen teidän. Sehän on jo itsestäänkin aivan selvä asia, sillä senhän tuntee. Tiedän sen nyt. Haluan vain tietää, mihin minun nyt on ryhdyttävä."

"Fay!" Shefford huudahti käheästi.

"Olen kyllästynyt kaikkeen. Ellei teitä olisi, kiipeisin jyrkänteelle ja heittäytyisin alas. Se olisi hyvin helppoa minulle. Kuolisin niin mielelläni sillä tavalla. Olen elänyt koko ikäni korkeilla huipuilla. Sieltä putoaminen ei tuntuisi minusta miltään."

"Ah, ette saa puhua noin!"

"Rakastatteko minua?" hän kysyi hiljaa äärettömän suloisesti.

"Jotta rakastanko? Kaikesta sydämestäni! Mikään ei voi muuttaa sitä."

"Ikävöittekö minua samoin kuin ikävöitte Surprise Valleyhin vangittua Fay Larkinia? Rakastatteko minua siten? Ymmärrän asioita paremmin kuin ennen, mutta en vieläkään kaikkea. Olen Fay Larkin. Luulen unelmoineeni teistä koko elämäni ajan. Olin iloinen, kun tulitte tänne. Olen ollut niin onnellinen viime aikoina. Unhotin kaiken eiliseen iltaan asti. Ehkä se olikin minulle tarpeen, että opin huomaamaan rakastaneeni teitä koko ajan. Taistelin häntä vastaan kuin villikissa. Sanokaa minulle nyt totuus. Tunnen kuuluvani teille. Onko se totta? Ellei asia ole niin, en halua elää tuntiakaan enää. Jokin rohkaisee minua. En ole enää sama kuin ennen. Haluatteko minut?"

"Kyllä, Fay Larkin, haluan todellakin", Shefford vastasi vakavasti tarttuen hänen käsivarsiinsa.

"Viekää minut siinä tapauksessa pois täältä. En halua olla täällä enää tuntiakaan."

"Fay, teen sen, mutta se ei voi tapahtua niin äkkiä. Meidän pitää suunnitella kaikki valmiiksi. Kaipaan apua. Meidän pitää auttaa Lassiter ja Janekin pois Surprise Valleysta. Antakaa minulle aikaa, rakkaani. Se ei ole niinkään helppo tehtävä. Meidän on suunniteltava kaikki niin, että todellakin pääsemme täältä pois. Antakaa minulle aikaa, Fay."

"Mutta jos hän tulee takaisin", Fay sanoi kummallisen syvällä äänellä.

"Meidän on pakko jättäytyä senkin mahdollisuuden varaan", Shefford vastasi surkeasti. "Mutta siihen kuluu kaikissa tapauksissa aikaa."

"Hän sanoi tulevansa pian", Fay sanoi kiivaasti.

Kuultuaan hänen sanansa Shefford näytti jäätyvän sisällisesti. Rakkaus oli tehnyt hänestä naisen ja nyt puhui hänessä asuva nainen. Fay ymmärsi totuuden paljon paremmin kuin hän, sillä totuus on luontoa. Hän oli elänyt koko elämänsä eristettynä muusta maailmasta ja sellaisista tiedoista, jotka olivat juurtuneet Sheffordin mieleen, mutta kun rakkaus oli paljastanut hänen naisellisuutensa hänelle, hän sai sen mukana koko sen suoman oveluudenkin.

"Jos odotan ja hän tulee, voitteko estää häntä tulemasta minun luokseni?"

"Kuinka minä voisin estää sen? Uskallan kaiken siinä toivossa, että hän viipyy poissa kauan. Mutta, Fay, jos hän tulee ja ellen minä ilmaise salaisuuttamme, niin miten maailmassa voin estää häntä tulemasta luoksenne?" Shefford kysyi tiukasti.

"Jos rakastatte minua, voitte sen kyllä tehdä", hän sanoi niin luonnollisesti kuin hän olisi ollut kohtalo.

"Mutta kuinka?" Shefford huusi melkein suunniltaan.

"Olettehan mies. Jokainen mies tahtoo varmaankin suojella rakastamansa naisen häpeältä ja pelastaa hänet tuollaisen pedon kourista. Kuinka Lassiter menetteli?"

"Lassiterko?"

"Voitte tappaa hänet!"

Niiden alkeisvaistojen, jotka olivat ympäröineet häntä, voima ja alkuperäinen intohimo, viha ja rakkaus, sellaisina kuin ne olivat esiintyneet naisessa aikojen alussa, esiintyivät nyt Faynkin äänessä täydellisesti paljastuneina.

"Hyvä Jumalani!" Shefford huudahti ääneen samalla kun kalkki hänessä oleva punainen muuttui jälleen helvetin liekeiksi. Tämähän se juuri oli ollutkin väärää hänessä viime yönä. Hän voi kyllä tappaa tämän hiipivän yöllisen ratsastajan ja nyt ollessaan vastakkain Fayn kanssa, joka ei milloinkaan ollut ollut niin kaunis ja ihmeellinen kuin nyt, jolloin hän pyhitti elämänsä kokonaan rakkaudelle, hän tunsikin oikeata murhanhimoa. Mutta murha, vaikka hän siten olisi voinut vapauttaakin maailman jostakin roistosta, ei sopinut John Sheffordin keinoksi silloinkaan, kun hän halusi suojella rakastamaansa naista. Järki ja viisaus taistelivat hänen kiihkoaan vastaan. Ah, kunpa hän vain voisi turvautua niihin ja pitää ne luonaan synkän ja kiihoittavan hetken koittaessa!

Fay nojautui häneen nyt hengästyneenä koko sielunsa silmissään, jotka näkivät ainoastaan hänet. Shefford oli melkein voimaton vastustamaan haluaan ottaa hänet syliinsä ja puristaa hänet rintaansa vasten ja antautua kokonaan tunteittensa valtaan. Eikö rakkaus antanut Faytä hänelle? Shefford katsoi avuttomasti hämmästyneeseen Joe Lakeen ja synkkään intiaaniin kuin hän olisi odottanut heiltä jonkinlaista apua.

"Tunnen hänet nyt", Fay sanoi rikkoen hiljaisuuden hämmästyttävän äkkiä.

"Mitä?"

"Näin hänet nyt valossa. Ojensin kynttilän niin likelle hänen kasvojaan kuin suinkin. Näin ne ja tunnen hänet nyt. Hän oli Stonebridgessäkin, mutta en silloin tuntenut häntä. Mutta nyt tunnen hänet. Hänen nimensä on –"

"Jumalan nimessä, älkää ilmoittako minulle hänen nimeään!" Shefford rukoili.

Tietämättömyys oli Sheffordin turva itseään vastaan. Jos tämä tähän asti tuntematon mies saisi nimen, joka erottaisi hänet muusta joukosta ja jonka perusteella hänet voitaisiin tuntea, niin muodostuisi se kohtalokkaaksi Sheffordille.

"Fay, älkää kertoko minulle enää mitään", hän sanoi murtuneena. "Rakastan teitä ja uhraan mielelläni elämänikin puolestanne. Luottakaa minuun. Vannon pelastavani teidät."

"Lupaatteko viedä minut pois täältä pian?"

"Lupaan."

Fay näytti tyytyvän siihen. Hän laski käsivartensa alas ja peräytyi kauemmaksi Sheffordista. Hänen kalpeat kasvonsa kirkastuivat ja hänen silmänsä muuttuivat tummiksi ja nöyriksi menettäen tulensa muuttuessaan vähitellen alistumista, luottamusta ja toivoa ilmaiseviksi.

"Voin opastaa teidät Surprise Valleyhin", hän sanoi. "Tunnen tien. Se on tuolla", ja hän viittasi länttä kohti.

"Fay, lähdemme sinne piakkoin. Mutta minun pitää suunnitella ensin kaikki valmiiksi. Tulen luoksenne illalla. Silloin keskustelemme. Juoskaa kotiinne nyt, ennenkuin naiset huomaavat teidän olleen täällä."

Fay sanoi jäähyväiset pujahtaen seetrien varjoon ja sitten aukeamalle, jossa hänen tukkansa loisti kuin kulta auringonpaisteessa. Hän astui porraskiville vanhaan miellyttävään tapaansa ja kiiti polkua pitkin nopeasti ja joustavasti kuin intiaani. Kerran hän kääntyi heiluttamaan kättään.

Shefford katseli häntä ylpeänä rakkauden, pelon ja toivon taistellessa keskenään hänen sydämessään.

XIV.

NAVAJO.

Samana aamuna tuli muudan piute ratsastaen laaksoon. Shefford tunsi hänet samaksi soturiksi, joka oli ollut rakastunut Glen Naspaan. Heti kun Nas Ta Bega huomasi vieraan, hän teki kummallisen liikkeen käsillään, liikkeen, joka jollakin tavoin Sheffordin mielestä ilmaisi toivottomuutta, ja sitten hän odotti synkkänä ja liikkumattomana kuin patsas sanantuojan tuloa luokseen. Piute selosti hänelle jotakin hyvin lyhyesti. Navajo seisoi yhä liikkumatonna käsivarret ristissä rinnoillaan. Shefford meni lähemmäksi ja odotti.

"Bi Nai", navajo sanoi, "Nas Ta Bega sanoi, että hänen sisarensa tulee kotiin jonakin päivänä... Glen Naspa on nyt isoisänsä majassa."

Hän sanoi sen tavallisella hitaalla kurkkuäänellään näyttämättä mielenliikutuksen merkkiäkään kasvoissaan, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla pronssia. Shefford tunsi kuitenkin vaistomaisesti toivottomuuden, josta hänelle oli vihjaistu, ja hän laski kätensä intiaanin olalle.

"Olen navajon ja hänen sisarensa, Glen Naspan, veli", hän sanoi. "Lähden kanssanne Hosteen Doetinin telttaan."

Nas Ta Bega meni hakemaan laaksosta hevosia. Shefford kiiruhti kylään, pyysi anteeksi, ettei hän voi tänään opettaa, ja poikkesi sitten selittämään Faylle vaikeuksia, joihin intiaani oli joutunut.

Hetkisen kuluttua hän jo ratsasti Nack-yalilla rotkojen ja kallioiden täyttämän seudun läpi vievää mutkaista ja kivistä tietä vuoren laajalle, penikulman pituiselle, salviaa ja seetrejä kasvavalle rinteelle. Siitä oli jo kulunut viikkoja, kun hän viimeksi oli ratsastanut mustangillaan. Nack-yal oli lihava ja laiska. Se piti isännästään, mutta ei ollenkaan kiipeämisestä ja senvuoksi se jäikin paljon jälkeen Nas Ta Began laihasta ja sitkeästä ponista. Salviarinteet olivat punertavat kuin etäisyydessä leijailevat utupilvet ja kova kylmä tuuli tuoksui katkeran suloiselta. Kullanvärinen aurinko pilkisti esille vuoren harjanteen mustan laidan takaa. Muudan lammaskatras vaelsi laaksoon päin erästä salviarinnettä pitkin näyttäen kapealta valkoiselta, mustalta ja ruskealta virralta. Shefford ei voinut milloinkaan olla ihmettelemättä, kuinka nopeasti nämä navajolampaat söivät maan ruohosta puhtaaksi. Villit mustangit syöksyivät pakoon seetrimetsiköistä pysähtyen harjanteille hirnumaan joko uhmasta tahi uteliaisuudesta tuulessa liehuvin harjoin ja hännin.

Shefford kiipesi hitaasti keskimmäiselle seetrejä kasvavalle pengermälle, jonka suojaisimmassa sopessa nämä harvalukuiset teltat sijaitsivat. Hän pysähtyi sen laidalle laskeutuakseen satulasta ja katsellakseen laaksoon päin viettävää värikästä maailmaa, suuria etäisyyksiä ja villiä erämaan ylätasankoa, joka sieltä katsottuna levitti jokaisen nähtäväksi suurenmoisen panoraamansa.

Sitten hän jatkoi matkaansa seetrien varjoon. Kuinka omituiselta hänestä jälleen kuulostikaan lampaiden määkinä! Karitsoimisaika oli tullut varhain, mutta kevät oli vieläkin huomattavissa ruohon uudessa vehreydessä ja kirkkaanvärisissä ylänköjen kukissa. Hän talutti mustanginsa seetrien varjosta puuttomaan ympyrän muotoiseen aukeamaan. Se oli täynnä varsoja ja karitsoita, ja siellä olivat paimenkoiratkin ja muutamia vanhoja jääriä ja uuhia. Mutta tänään oli aukeamalla hyvin rauhallista, sillä ei ainoatakaan intiaania ollut näkyvissä. Shefford irroitti Nack-yalin satulavyöt laskien sen laitumelle ja lähestyi sitten Hosteen Doetinin telttaa. Sen oviaukko oli peitetty huopapeitteellä. Shefford kuuli teltasta hiljaista keskustelua. Hän odotti oven vieressä, kunnes peite vedettiin syrjään, ja meni vasta sitten telttaan.

Hosteen Doetin tuli häntä vastaan puristaen hänen kättään. Vanha navajo ei voinut puhua ja hänen vanhat hienot kasvonsa nytkähtelivät surusta; kyyneleet vuotivat hänen himmeistä vanhoista silmistään ja vierivät hänen ryppyisille poskilleen. Hänen surunsa oli samanlaista kuin valkoisenkin miehen suru. Shefford näki Nas Ta Began seisovan hänen takanaan käsivarret ristissä ja hänen synkässä tunteettomuudessaan oli jotakin peloittavaa. Hänen jalkojensa juureen oli kyyristynyt Hosteen Doetinin vanha vaimo ja hänen vieressään selällään ja tyynenä makasi Glen Naspa huopapeitteen puoleksi peittämänä.

Hän oli kuollut. Sheffordin mielestä hän näytti vanhemmalta kuin heidän viime kerralla tavatessaan. Miten kaunis hän olikaan maatessaan siinä kylmänä, tyynenä ja tummana, huulien katkeran ilmeen ollessa vain ristiriidassa rauhan kanssa. Voitiin selvästi huomata, että ne olisivat voineet kertoa tarinan.

Hänen vieressään puoleksi peitettynä huopapeitteen laskoksen alla oli pieni kääry. Sen inhimilliset piirteet hämmästyttivät Sheffordia. Sen jälkeen ei kenenkään tarvinnut kertoa hänelle surullista tarinaa. Kun hän jälleen katsoi Glen Naspaa kasvoihin, hän mielestään ymmärsi kaiken, mikä oli vanhentanut tytön, ja oli tuntevinaan tuskan, joka oli muuttanut hänen huuliensa ilmeen noin surulliseksi.

Niin, tyttö oli kuollut, ja hän oli ollut viimeinen Nas Ta Began perheestä. Vanhan isoisän tuskassa, musertuneen isoäidin hurjassa puheessa ja veljen ankarassa ja peloittavassa tyyneydessä Shefford tunsi olevan jotakin muutakin kuin surua rakkaan omaisen kuoleman vuoksi. Häviön, tuomion ja kuoleman varjot leijailivat tytön, hänen perheensä, heimonsa ja rotunsa ympärillä. Hän ei voinut mitenkään lohduttaa näitä Glen Naspan sukulaisia. Shefford katsahti vielä kerran tutkivammin hänen tummiin, ilmehikkäisiin ja profeetallisiin kasvoihinsa ja hänen vierellään lepäävään hentoon kääryyn poistuen sitten pää kumarassa teltasta.

Ulkona hän käveli edestakaisin surkutellen Nas Ta Begaa, valkoisten miesten rikollisen esiintymisen intiaaneja kohtaan aiheuttaman taakan painaessa jollakin tavoin hänen sieluaan.

Vanha Hosteen Doetin tuli hänen luokseen vapisevin käsin ja puhuen sanoja, joita hän oli toistellut silloinkin kun Glen Naspa oli poistunut hänen teltastaan.

"En ymmärrä Jesusta Kristusta. Olen nälissäni. En voi syödä Jesusta Kristusta."

Tämän verran hän vain näytti voivan ilmaista huolistaan Sheffordille. Hän ei voinut ymmärtää lähetyssaarnaajan saarnaamaa uskontoa eikä tätä Jesusta, joka oli kutsunut hänen pojantyttärensä pois. Vanha intiaani ei pelännyt kuolemaa hetikään niin suuresti kuin nälkää. Shefford muisti nyt erään navajojen tavan, joka ehkä tuntuu hirveältä kaikkien valkoisten ihmisten mielestä. Jos vanha intiaani uupuu jollakin pitkällä retkellä, hänet suljetaan kivivallien keskelle, hänelle annetaan paljon syömistä ja ja juomista, minkä jälkeen hänet jätetään kuolemaan erämaahan. Hän ei pelkää kuolemaa, vaan nälkää. Vanha Hosteen Doetin luuli kuolevansa nälkään nyt, kun tämä hänen perheensä nuorin ja voimakkain nainen oli kuollut.

Shefford koetti selittää hänelle huonolla navajolaismurteellaan, ettei Nas Ta Bega milloinkaan salli hänen nähdä nälkää.

Auringon laskiessa Shefford seisoi Nas Ta Began vieressä katsoen länteen. Intiaani oli suurenmoinen rauhallisuudessaan. Hän katseli sen päivän auringon laskemista, jonka kuluessa hänen perheensä viimeinen jäsen oli haudattu. Hän muistutti tunteetonta kohtaloa, jota ei mikään voi järkyttää. Hänen kasvoissaan oli kullan värisen taivaan välkkyvää loistoa, niiden ilme muistutti vuorten majesteetillisuutta ja suurten kuilujen hiljaisuus piili hänen huuliensa takana. Tämä sivistynyt navajo, joka oli palannut takaisin esi-isiensä elämään, löysi ympäristönsä villeydestä ja yksinäisyydestä voimaa, jota valkoisten opit eivät milloinkaan olisi voineet antaa hänelle. Shefford tunsi hänen mielessään piilevän mittaamattoman surun, läpitunkemattoman synkeyden ja Glen Naspan häviön ja kuoleman tarkoituksen traagillisen hyväksymisen – hänen rotunsa häviämisen maan pinnalta. Kuolema oli kirjoittanut sellaisen katkeran totuuden lain Glen Naspan huuliin ja sama totuus ilmeni nytkin navajon ylevyydessä ja synkkyydessä.

"Bi Nai", hän sanoi kauniilla täyteläisellä äänellään, "Glen Naspa on nyt haudassaan eikä hänen leposijalleen ole minkäänlaista polkua. Glen Naspa on mennyt."

"Mennyt! Mutta minne? Nas Ta Bega, muistakaa, että olen menettänyt oman uskontoni enkä ole vielä oppinut teidän."

"Navajolla on vain yksi äiti, maa. Hänen ruumiinsa on palannut maahan, jossa se vähitellen muuttuu mullaksi, mutta hänen henkensä on ilmassa. Se kuiskailee minulle tuulesta, kuulen sen veden lorinassa, se piiloutuu satakielen aamuviserrykseen ja rotkohaukan ikävöivään yölliseen kirkunaan. Hänen verensä alkaa nyt punata intiaanien kukkia ja hänen sielunsa lepää keskiyöllä liljassa, jonka terä avautuu vain kuutamossa. Hän odottaa minua varjossa ja hän elää jylhillä vuorilla, jotka ovat kotini, ja hän seuraa kintereilläni ollessani matkoilla."

"Aiotteko tappaa Willettsin?" Shefford kysyi tiukasti.

"Navajo ei ainakaan lähde hakemaan lähetyssaarnaajaa."

"Mutta jos kohtaatte hänet, niin tapatteko hänet?"

"Bi Nai, tappaisiko Nas Ta Bega silloin kun se on jo liian myöhäistä? Mitä se hyödyttäisi? Navajo on yläpuolella koston."

"Mutta jos minä satun vastakkain hänen kanssaan, en luule voivani olla tappamatta häntä", Shefford mumisi niin kiihkoissaan, ettei hän voinut olla uhkaamatta.

Intiaani laski kätensä valkoisen miehen olalle.

"Bi Nai, jo kauan aikaa sitten otin teidät veljekseni, mutta nyt te otatte minut. Eikö asia olekin niin? Glen Naspan henki vaatii viisautta eikä kostoa. Willetts on kyllä paha mies, mutta antakaamme hänen elää. Elämä rankaisee häntä. Emmehän tiedä varmaan, onko syy ollut vain hänen. Glen Naspa oli vain kaunis intiaanityttö. Erämaassa on paljon valkoisia miehiä. Hän rakasti erästä valkoista miestä ollessaan lapsi. Se vaikutti kuin kirous... Kuunnelkaa, Bi Nai, niin navajo kertoo teille:

"Vuosia sitten espanjalaiset papit, ensimmäiset valkoiset miehet, tulivat intiaanien maahan. Heidän tarkoituksensa oli etsiä kultaa. Mutta he eivät olleet ollenkaan pahoja miehiä. He eivät varastaneet eivätkä tappaneet. He opettivat intiaaneille paljon hyödyllistä. He toivat hänelle hevosia, mutta poistuessaan he jättivät hänet tyytymättömäksi elämäänsä ja jumaliinsa.

"Sitten tulivat uranuurtajat. He kulkivat suuren joen yli ja ottivat intiaaneilta laidun- ja metsästysmaat. He karkoittivat intiaanit yhä kauemmaksi, jolloin intiaanit suuttuivat ja rupesivat taistelemaan. Valkoisten miesten hallitus teki intiaanien kanssa sopimuksia, jotka rikottiin. Silloin syttyi kauhea ja verinen sota. Intiaanit karkoitettiin asumattomille seuduille. Uranuurtajien joukko levisi erämaahan kuin muurahaiset. Jokaiseen ruohoa kasvavaan laaksoon ja jokaisen joen rannoille perustettiin taloja ja kaupunkeja. Karja tukki lähteet, joista ennen vain puhvelit ja hirvet olivat juoneet. Kukkuloilla kasvavat metsät hakattiin maahan ja lähteet kuivattiin. Ja uranuurtajat seurasivat intiaaneja erämaahan laidoille saakka.

"Uranuurtajia seurasivat kullanetsijät, jotka olivat yhtä hulluja kullan perään kuin espanjalaiset papitkin. Päivät olivat liian lyhyet heille heidän kaivaessaan purojen ja rotkojen pohjia, ja senvuoksi he työskentelivät öisinkin. He toivat aseita ja rommia intiaaneille ostaakseen heiltä niiden paikkojen salaisuuden, joissa kimalteleva kulta on piilossa.

"Sitten tulivat kauppiaat. He kävivät vaihtokauppaa intiaanin kanssa antaen hänelle hieman liian paljon, jolloin hänen elämänsä muuttui. Hän oppi syömään makeita ruokia valkoisten miesten tapaan. Koska hän voi ostaa säkillisen jauhoja, hän ei enää työskennellytkään niin ahkerasti pelloillaan, josta seurasi, että hänen luittensa kuidut pehmenivät.

"Lähetyssaarnaajat olivat viimeiset. He olivat proselyyttejä haluten kääntää intiaanit omaan uskoonsa. He ovat yleensä hyviä miehiä. Voi kyllä sattua, että heidänkin joukossaan on muutamia pahojakin, kuten Willetts, samoin kuin on pahoja miehiä muissakin toimissa ja pahoja intiaanejakin. Shaddia sanotaan sekarotuiseksi. Mutta piutit voivat kertoa teille, että hän on täysiverinen, ja hänet lähetettiin, kuten minutkin valkoisten miesten kouluun. Alussa lähetyssaarnaajat olivat hyödyksi intiaaneille. He opettivat heitä elämään puhtaammin ja viljelemään maitaan paremmin, he neuvoivat heitä käyttämään oikein työkaluja ja olivat hyvänä esimerkkinä monessa muussakin asiassa. Mutta ryhtyessään järkyttämään heidän uskoaan he tekivät heille vääryyttä. Lähetyssaarnaajat eivät ole tulleet intiaanien luokse inhimillisyyden vaatimuksista. Inhimillisyys olisi auttanut heitä heidän tietämättömyydessään sairaudesta ja työstä, mutta antanut heidän pitää jumalansa. Sillä ruvetessaan hämmentämään intiaanien käsitettä jumalastaan he samalla järkyttivät hänen sisintä minäänsä.

"Intiaanin elämän kauneus on hänen rakkautensa avaraan maailmaan, ja kaikkeen sellaiseen, mikä on luontoa, hiljaisuutta, vapautta ja viileyttä. Se on hänen sielunsa ja mielensä kauneutta. Intiaani olisi ollut tyytyväinen saadessaan katsella ja tuntea. Valkoisen miehen mielestä hän kyllä voi olla likainen ja laiska, tyytyen unelmoimaan kaikki elonsa päivät välittämättä ollenkaan siitä, jota valkoiset miehet sanovat kehitykseksi. Intiaani voi näyttää heidän mielestään julmalta, kun hän jättää vanhan isänsä erämaahan kuolemaan, mutta vanhus haluaa kuolla juuri siten yksinään henkiensä seurassa ja auringon laskiessa. Valkoisen miehen lääkkeet pitävät vanhusta hengissä päiväkausia senkin jälkeen kuin hänen olisi pitänyt jo kuolla. Mikä on julmempaa? Navajojen tapa oli taistella muita heimoja vastaan ja he olivat silloin voimakkaampia miehiä kuin nykyjään.

"Mutta vaikka jättäisimmekin uskonnon, ahneuden ja sodan syrjään, intiaanit olisivat sittenkin hävinneet joutuessaan kosketuksiin valkoisten miesten kanssa. Intiaanit ja valkoiset miehet eivät voi sekautua. Intiaanisoturi oppii valkoisten miesten tavat ja heidän tautinsa tarttuvat häneen, mutta hänen mielensä ja ruumiinsa on sellainen, ettei hän voi vastustaa niitä. Intiaanityttö oppii rakastamaan valkoisia miehiä, jolloin hänen intiaanisielunsa kuolee, ellei hän menetä kokonaan henkeään.

"Niin punaiset miehet häviävät. Muutamat voimakkaat heimot ovat jo lakanneet olemasta Nas Ta Begankin eläessä. Valkoisten miesten kirous painaa jo raskaasti etelässä asuvia veljiäni. Täällä pohjoisessa, erämaan autioimmassa nurkassa, jonne kuuluisa soturi Carson on heidät karkoittanut, on nyt navajojen viimeinen koti.

"Bi Nai; olette nähnyt varjon Hosteen Doetin teltassa. Glen Naspa on mennyt hautaansa eivätkä sisaret eivätkä lapset polje polkuja hänen haudalleen. Nas Ta Begalla ei tule milloinkaan olemaan vaimoa eikä lapsia. Hän näkee lopun – navajojen auringonlaskun. Bi Nai, navajot ovat kuolemaisillaan!"

XV

VILLIÄ OIKEUTTA.

Uusikuu valaisi loistollaan laakson vieressä olevia jylhiä huippuja ja valkoisten tähtien jono kirkasti läntisen seinämän uhkaavaa laitaa. Muutamat nuoret sammakot kurnuttivat surullisesti. Yö oli kylmä, vaikka siinä vieläkin oli virkistävän kevään tuntua ja suloista tuoksua, kuin seetrit ja pinjat olisivat virkistyneet päivän lämpimässä.

Shefford ja Fay kävelivät kuutamon valaisemilla kujilla ja varjoisilla poluilla, ja Nas Ta Bega, joka nykyjään seurasi valkoista veljeään kuin varjo, kulki heidän kintereillään vaitiollen.

"Fay, nyt alkaa olla jo myöhäinen. Tunnustele iltakastetta", Shefford sanoi. "Tule, minun on pakko viedä sinut jo takaisin."

"Mutta mehän olemme olleet täällä niin vähän aikaa. En ole vielä puhunut mitään siitä, mitä ajattelin sanoa", Fay vastasi.

"Kerro minulle kaikki nopeasti nyt mennessämme."

"Aioin vain kysyä sinulta, vietkö minut piankin pois täältä?"

"Hyvin pian. Olen puhunut intiaanin kanssa, mutta emme ole saaneet vielä suunnitelmaamme valmiiksi. Tästä maasta ei voida poistua kuin kolmea tietä, joko Stonebridgen, Kayentan ja Durangon tahi Punaisen järven kautta. Meidän on pakko valita jokin niistä. Kaikki ovat vaarallisia. Menetämme varmasti aikaa hakiessamme Surprise Valleyta. Toivon intiaanin löytävän sen. Tuomme Lassiterin ja Janen tänne, kätkemme heidät tänne johonkin pimeän tuloon asti ja sitten otamme sinutkin mukaamme ja lähdemme. Silloin saamme yön etumatkan. Mutta sinun on autettava meitä hakiessamme Surprise Valleyta."

"Voin mennä suoraan sinne silmät ummessa pimeässäkin. Ah, John, kiiruhda! Pelkään niin odottaessani. Hän voi tulla takaisin."

"Joe sanoi, etteivät he tule niinkään pian."

"Kauanko meidän pitää ratsastaa, ennenkuin pääsemme pois maasta?"

"Kymmenen päivää kovasti."

"Voi! Tuo yöllinen ratsastus Stonebridgestä melkein tappoi minut. Mutta voisin kävellä melko kauaksi ja kiipeillä aina."

"Fay, poistumme maasta, vaikka meidän pitäisi kantaa sinua."

Heidän saavuttuaan huvilaan Fay kääntyi portailla, jolloin hänen kasvonsa joutuivat melkein Sheffordin kasvojen tasalle. Sellaisina kuin ne nyt esiintyivät siinä kuutamossa suloisine vaaleine piirteineen ja pohjattomine loistavine silmineen olivat ne enemmänkin kuin kauniit.

"Et ole vielä milloinkaan käynyt asunnossani", hän sanoi. "Tule sisälle. Minulla on sinulle jotakin näytettävää."

"Mutta nythän on jo niin myöhäinen", Shefford vastusteli. "Luullakseni aiot antaa minulle jotakin syötävää, kakkua tahi torttuja. Te naiset ajattelette vain, että minua ja Joea on syötettävä."

"Ei. Et voi sitä arvata", Fay vastasi ja hänen harvinainen hymynsä oli sellaista, että Shefford olisi mennyt vaikka kuinka kauas nähdäkseen sen.

"No, voinhan minä siinä tapauksessa tulla hetkiseksi."

Hän nousi kuistiin, astui kynnykselle ja tuli huoneeseen. Fayn epäselvästi näkyvä valkoinen olento liikkui pimeässä. Shefford seurasi häntä huoneeseen, jonne kuu valoi pehmeätä, hienoa ja varjoisaa valoaan auki olevasta ikkunasta. Hän näki huoneessa olevat esineetkin, vaikkakin epäselvästi, sillä hänen aistinsa tuntuivat olevan sen tosiseikan, että hän nyt ensimmäisen kerran oli Fayn kanssa Fayn omassa kodissa, aiheuttaman lämmön ja tuttavallisuuden kokonaan valtaamat.

"Tätä ei voida syödä", Fay sanoi naurahtaen iloisesti. "Kas –"

Hän keskeytti äkkiä puheensa. Shefford näki hänet selvästi ja hänen solakka vartalonsa oli jäykistynyt valppaaseen ja jännittyneeseen asentoon. Hän kuunteli.

"Mikä se oli?" hän kuiskasi.

"En kuullut mitään", Shefford kuiskasi takaisin.

Hän meni lähemmäksi avonaista ikkunaa ja kuunteli.

Klop-klip, klop-klip, klop-klip! Huvilaan johtavalta tieltä kuului kavioiden kapsetta.

Voimakas väristys tärisytti Sheffordin ruumista. Fayn silmät näyttivät pehmeässä valaistuksessa ihmeellisen suurilta, tummilta ja pelästyneiltä.

Klip-klop, klip-klop!

Hevonen pysähtyi portaitten edustalle. Sitten kuului kilahdus, kun kannus kosketti jalustimeen, jysähdys, kun saappaat kolahtivat kovaan maahan ja raskaita askelia portailta.

Sheffordin kurkku ja rinta kuristuivat kokoon äkkiä suonenvedontapaisesti. Hänen ainoa tunteensa oli, ettei hän voi ajatella.

"Hei, Mary!"

Ääni, joka oli omituinen ja värähtelevän voimakas, vapautti Sheffordin lihakset ja mielen. Uskonnon suoma ylivalta ja julma tahto, nämä mormonien ominaisuudet, muodostivat voiman. Ja Sheffordissa tapahtui sellainen järkyttävä muutos, jonka vain pahathenget voivat saada aikaan. Nopeasti syttynyt liekki tuntui kiertävän, punoutuvan ja kiitävän hänen suonissaan räjähtävällä voimalla. Kiukkuinen ja kauhistuttava huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

"Hei, Mary!" Sitten he kuulivat, miten joku raskaasti astui ulommaisen huoneen kynnyksen yli.

Shefford ei uskaltanut katsoa Fayhin. Hän näki kumminkin tytön himmeästi syrjäsilmällään kuin kiveksi muuttuneen kalpean varjon, joka oli ojentanut käsivartensa ulospäin. Jos hän olisi katsonut sinnepäin saadakseen varmuuden, hän olisi ollut mennyttä miestä. Milloin hän oli vetäissyt revolverin tupesta? Siinä se vain oli hänen kädessään, tuo tumma ja kimalteleva esine. Hänen oli lähdettävä pakoon, ei pelosta eikä raukkamaisuudesta, vaan senvuoksi, että hän seuraavassa silmänräpäyksessä tappaisi miehen. Hän sukelsi auki olevasta ikkunasta pihalle nopeasti kuin ajatus. Ja noustuaan jaloilleen hän juoksi tummien pinjain varjossa leiriä kohti.

Joe Lakekin oli ollut liikkeellä myöhään. Hän istui nuotion vieressä tupakoimassa. Hän oli joko kuullut tahi nähnyt Sheffordin tulon, sillä hän nousi tavattoman äkkiä ja potkaisi savuavat kekäleet lähemmäksi liekkejä.

Shefford huomasi pelastuneensa ja tuli huohottaen ja horjuen valopiiriin. Mormoni huudahti. Sitten hän puhui jotakin levottomasti, mutta Sheffordin jyskyttävät ja lumpeessa olevat korvat eivät erottaneet hänen sanojaan. Mormoni pudotti piippunsa ilmaisten siten hämmästyksensä ja tuijotti.

Mutta Shefford poistui nopeasti seetrien varjoon sanomatta sanaakaan. Hän löysi huojennusta liikkumisesta. Hän alkoi kiivetä jyrkälle itäiselle rinteelle, joka oli niin vaarallisen liukas, ettei hän ollut milloinkaan uskaltanut sinne päivälläkään, mutta nyt hänen kiivetessään hänen jalkansa eivät kertaakaan lipsahtaneet. Hän ei ajatellut hituistakaan vaaraa, jyrkkiä rinteitä, vaarallisia korkeuksia, yötä eikä mustia rotkoja. Mutta jokin pakotti hänet toivottomiin ponnistuksiin, että tunnit kuluisivat äkkiä.

Punainen aurinko kultasi jo itäisiä vuorten huippuja, kun hän palasi leiriin. Hän ei ollut tyyni, ei ollenkaan varma itsestään eikä hän kaivannut lepoa eikä ruokaa. Hän oli vain saanut yön kulumaan.

Intiaani ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan. Mutta Joe Laken leuka loksahti alas ja hänen silmänsä mulkoilivat. Joe oli sitäpaitsi muutenkin hyvin kummallisen näköinen, jota Shefford ei laisinkaan näyttänyt huomaavankaan.

"Hyvä Jumala, teillä sitten on vahvat hermot tahi sitten olette hullu!" Joe huudahti.

Nyt oli Sheffordin vuoro katsoa tuijottaa. Mormoni näytti riutuneelta, huolestuneelta, pelästyneeltä ja hirveästi hämmästyneeltä. Hän näytti koettavan päästä varmuuteen, oliko Shefford todellakin tullut leiriin, ja sitten löytää syyn siihen.

"Minulla ei ole hermoja ollenkaan ja minä olen hullu", Shefford vastasi. "Mutta, Joe, mitä tarkoitattekaan? Miksi katsotte minuun noin?"

"Vannon, että jos vain löydän hevosenne, on välimme kuitit. Palasitteko takaisin hänen vuokseen? On parasta, että lähdette matkalle heti."

"Nyt te olette itse hullu", Shefford tiuskaisi.

"Kunpa Jumala soisikin, että olisin!" Joe vastasi.

Silloin Shefford aavisti jonkun onnettomuuden tapahtuneen, jolloin jäykistyttävä pelko alkoi jäytää hänen mieltään niin, että hän tunsi itsensä sairaaksi.

"Joe, mitä onkaan tapahtunut?" hän kysyi veren syöksyessä hänen sydämeensä.

"Eikö olisi parempi, jos te kertoisitte sen minulle?" mormoni tiuskaisi, jolloin punainen aalto haihdutti hänen kasvojensa riutuneen varjon.

"Puhutte kuin mieletön", Shefford sanoi tiukasti mennen aivan Joen viereen.

"Kuulkaahan nyt, Shefford olemme olleet tovereita. Teette tämän minulle niin vaikeaksi. Ette käyttäydy ollenkaan rehellisesti."

"Miten niin? Mitä tarkoitatte?"

Joe nielaisi kovasti ja ravisteli itseään. Sitten hän katsoi toveriaan suoraan silmiin.

"Pelkäsinkin teidän tappavan hänet. Vannon, etten voi moittia teitä siitä. Autan teitä pääsemään pakoon. Olen mormoni. Ymmärrättekö viittaukseni. Mutta älkää kieltäkö ollenkaan, ettette ole tappanut häntä."

"Tappanut ketä?" Shefford huohotti.

"Hänen miestään."

Hidas halpaannuttava pelko näytti nyt täyttävän Sheffordin mielen. Mormonin muuttuneet kasvot kasvoivat suuriksi, epäselviksi ja hirveiksi hänen silmissään. Vaikka Joe raaoilla käsillään puristeli ja pudisteli häntä, hän tuskin tunsi sitä. Joe näytti karjuvan hänelle, mutta hänen äänensä kuulosti tulevan kaukaa. Sitten Shefford alkoi nähdä ja kuulla jonkinlaisen kylmän ja peloittavan tunnottomuuden läpi, joka oli ilmestynyt hänen ja kaiken muun väliin.

"Myöntäkää tappaneenne hänet!" mormoni rukoili käheästi.

Shefford ei voinut puhua vielä mitään. Jokin hänen katseessaan näytti hurjistuttavan Joea.

"Hitto teidät vieköön! Kertokaa minulle äkkiä! Myöntäkää tappaneenne hänet. Jos haluatte kuulla mielipiteeni, olen iloinen senvuoksi. Shefford, älkää olko kuin kivettynyt! Sanokaa hänen vuokseen, että olette tappanut miehen."

Sheffordin kasvot olivat vieläkin yhtä jäykät ja harmaat kuin kivi. Mormoni poistui vaikeroiden hänen luotaan istuutuen muutamalle pölkylle. Hän taivutti päänsä kumaraan, hänen voimakkaat hartiansa kohoilivat ja hänen kurkustaan kuului käheitä ääniä. Sitten hän hyppäsi hurjasti ponnistaen seisoalleen ja pudisteli itseään kuin villiintynyt koira.

"Tässä ei todellakaan ole aikaa vaikeroimiseen", hän sanoi käheästi, jolloin hänen kasvonsa muuttuivat tummiksi, koviksi ja synkän katkeriksi.

"Missä Fay on?" Shefford kuiskasi.

"He ovat teljenneet hänet koulurakennukseen", Joe vastasi.

"Onko hän – onko hän –"

"Hän ei ole kieltänyt eikä tunnustanut."

"Oletteko puhutellut häntä?"

"Kyllä."

"Minkä näköinen hän oli?"

"Yhtä tyyni ja rauhallinen kuin intiaani tuolla... Millainen helvetillinen teko! Häneltä ei ole milloinkaan puuttunut rohkeutta."

"Ah, Joe, en voi uskoa sitä!" Shefford huudahti. "Hänkö, tuo suloinen viaton tyttö, olisi tehnyt sellaista? Hän ei ole voinut, ei mitenkään!"

"Niin se nyt kuitenkin on, mutta älkää ajatelko sitä, sillä katuminen on nyt liian myöhäistä. Meidän olisi pitänyt suojella häntä niin, ettei hänen olisi tarvinnut ryhtyä siihen."

"Hyvä Jumala! Hän pyysi minua kiiruhtamaan ja viemään hänet pois."

"Ajatelkaa, mitä nyt voimme tehdä pelastaaksemme hänet", mormoni pisti väliin.

Shefford hätkähti niin, että hän vilkastui. "Pelastaaksemmeko hänet?" hän toisti.

"Niin, ajatelkaa sitä."

"Joe, voin lähteä pakoon ja silloinhan voitte sanoa minun tappaneen hänet", Shefford huudahti kiihkeästi huohottaen.

"Niin voinkin."

"No siinä tapauksessa teenkin sen Jumalan avulla!"

Mormoni käänsi synkän ja ankaran katseensa häneen.

"Ette saa poistua hänen luotaan. Hän tappoi miehen teidän vuoksenne. Teidän pitää taistella nyt hänen puolestaan, pelastaa hänet ja viedä hänet pois täältä."

"Entä laki!"

"Laki!" Joe sanoi ivallisesti. "Näissä erämaissa tapetaan miehiä eikä lailla ole siinä mitään tekemistä. Mutta jos hänet viedään Stonebridgeen, nuo tarmokkaat vanhat mormonit laativat kyllä sellaisen lain, että – Shefford, nyt on meidän ajateltava vain sitä, miten voitte viedä hänet pois täältä. Kun hänet saadaan pois maasta, hän on turvassa. Mormonit eivät ilmaise salaisuuksiaan muille."

"Minä pelastan hänet! Joe, tahdotteko auttaa minua?"

Vaikka Sheffordin mieli olikin niin kuohuksissa, hän tunsi mormonin vaiteliaisuuden merkitsevän myöntymistä hänen pyyntöönsä, jolloin hän tunsi olevansa kiihkeästi kiitollinen toverilleen. Nuo tyhmentävät ja sokaisevat ennakkoluulot, jotka Sheffordista olivat aina tuntuneet siirtävän mormonin erään erikoisen hyveen rajan ulkopuolelle, joutuivat nyt lopullisesti varjoon, ja Joe Lake esiintyi nyt miehenä, joka oli kyllä kummallinen ja raaka, mutta jolla oli sydän ja sielu.

"Joe, sanokaa minulle, mihin minun on ryhdyttävä", Shefford sanoi niin vilpittömästi, kuin hän vain olisi ollut ohjauksen tarpeessa.

"Koettakaa ensiksikin hillitä itsenne. Pakottakaa mielenne tyyntymään", Joe vastasi. "Parasta olisi, jos voisitte näyttäytyä kylän asukkaille. Kukaan ei nähnyt tuloanne tänään eikä kukaan tiedä teidän olleenkaan poissa leiristänne tänä yönä. On parempi, että näytätte uteliaalta ja järkytetyltä, kuten me muutkin. Tulkaa. Mennään sinne yhdessä. Sitten haemme intiaanin käsiimme ja suunnittelemme."

He poistuivat leiristä ja kuljettuaan puron yli he poikkesivat kylään johtavalle varjoisalle polulle. Toivo suojella Faytä, ja tieto siitä, että hän nyt tarvitsee kaikki voimansa, tarmonsa ja viekkautensa saavuttaakseen toivomansa päämäärän, rohkaisivat Sheffordin mielen niin täydellisesti, että hän voi voittaa kauhunsa ja tuskansa. Tällä samalla Fayn huvilaan vievällä pinjain varjostamalla tiellä hän oli saanut kokea monenlaisia mielenliikutuksia, mutta ei milloinkaan tällaista muutosta, joka teki hänet hurjaksi ja voimakkaaksi taistelemaan, kavalaksi ja viisaaksi suunnittelemaan ja kovaksi kuin rauta kestämään.

Kylä näytti hyvin rauhalliselta, vaikka naisia seisoikin ryhmittäin rakennusten ovilla. He keskustelivat hyvin hiljaa keskenään, jos he nyt ollenkaan keskustelivatkaan. Henninger ja Smith, pari noista kolmesta kylässä asuvasta mormonista, seisoskelivat koulurakennuksen lukitun oven edustalla. Voimakas suuttumuksen tunne täytti Sheffordin mielen, kun hän näki heidän olevan vahdissa siellä. Hän vältti johdonmukaisesti kääntämästä katsettaan Fayn huvilaan päin, niin kauan kuin hän vain voi olla sen tekemättä. Mutta sitten kuin hän ei enää voinut mitenkään siitä päästä, hän näki useita hunnutettuja naisia pihalla ja Beal, kolmas mormoneista seisoi huvilan ovella. Kuistin lattialla oli pitkä, makuuhuovilla peitetty miehen ruumis.

Shefford tuli hirveän uteliaaksi.

"Kuulkaahan, Beal, olen tuonut Sheffordin mukanani", Lake sanoi. "Hän on hyvin järkytetty."

Beal nyökäytti vakavasti päätään sanomatta mitään. Hän näytti hajamieliseltä ja synkältä ja katsoi taivaalle kuin hän olisi hiljaa rukoillut.

Joe Lake astui pieneen kuistiin ja kumartuen alas hän vetäisi peitteen ruumiin yltä.

Shefford näki nyt edessään terävät, kylmät ja kalmankalpeat kasvot. "Waggoner!" hän kuiskasi.

"Niin", Lake vastasi.

Waggoner! Shefford muisti hänen kasvojensa omituisen voimakkuuden, ja nyt oli miehen elämä mennyttä eikä hänen voimassaan ollut enää mitään salaperäistä. Shefford oli pappisvuosiensa kuluessa tullut tekemisiin kuoleman kanssa usein ja nähnyt sen monenlaisissa muodoissa, mutta sen noihin kasvoihin lyömä leima oli omituisin, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Hänelle ei kenenkään tarvinnut kertoa, että tässä oli mies, joka oli uskonut keskustelleensa Jumalan kanssa maan päällä, joka oli luullut tekevänsä oikein hallitessaan siten naisia ja joka oli otaksunut tahtoaan niin voimakkaaksi, ettei sen ehdottomasti tarvitse alistua kuolemaankaan. Waggoner siis oli se paholainen, joka oli tullut naamioituna Surprise Valleyhin ja pakottanut Fay Larkinin tähän marttyyriuteen ja tehnyt tytöstä murhaajan. Shefford oli vihannut häntä elävänä ja nyt hän vihasi häntä kuolleena. Kuolemalta oli tässä riistetty kaikki jalous, murhe ja majesteetillisuus. Se oli tässä vain kostavaa villiä oikeutta. Siinä oli vain valitettavaa se, että sen oli tehnyt pakosta valkosieluinen tyttö, jonka viattomuus oli yhtä suuri kuin se tiedoton viileyskin, joka oli tarttunut häneen autiosta ja villistä ympäristöstä. Shefford kirosi toivottomasti itseään tuntien ääretöntä katumusta. Hän oli jättänyt yksikseen tytön, jossa rakkaus oli tehnyt niin suuren muutoksen, jättänyt hänet kuin kurja raukka. Hän kirosi itseään senvuoksi, että hän juuri oli ollut tämän villin oikeuden henki ja vaikute, ja hänen asiansa olisi ollut suorittaa tehtävä.

Joe Lake kosketti Sheffordin käsivarteen ja viittasi sen puukon päähän, joka oli työnnetty Waggonerin rintaan. Pää oli puusta. Shefford oli nähnyt sen jossakin ennenkin.

Sitten hän huomasi sen, mitä Joe ehkä olikin tarkoittanut viittauksellaan. Varren asemasta ilmeni nimittäin merkillisen selvästi, miten nopea, tarkka ja voimakas lyönti oli ollut. Joku väkevä käsi oli iskenyt puukon miehen rintaan. Varsi oli painunut niin syvään, että vaatteihinkin oli tullut pieni syvennys. Verta ei ollut näkyvissä tippaakaan ja puukko oli sen näköinen kuin sitä ei voitaisikaan vetää pois. Sheffordin ajatukset kääntyivät kohtalokkaasti ja vastustamattomasti Fay Larkinin voimakkaaseen käsivarteen. Hän oli vieläkin tuntevinaan sen voimakkaan puristuksen, jolla Fay oli auttanut häntä heidän hypätessään erään halkeaman yli vuoristossa. Niin, tytön hienossa kädessä ja hänen pyöreässä voimakkaassa käsivarressaan oli todellakin niin paljon voimaa, että se oli voinut suunnata aseen niin merkillisen suoraan ja kovasti. Teon ihmeellisyys ei piillyt ollenkaan sen fyysillisyydessä, vaan tutkimattomasti sen kuolettavan kiihkon salaperäisyydessä, joka oli syntynyt tytön surullisessa ja hellässä sydämessä.

Joe Lake nosti huopapeitettä ja piilotti Sheffordin katseilta laihan ruumiin, syyttävän veitsen ja nuo omituiset julman voimakkaat kasvot.

"Onko ketään lähetetty hakemaan?" Joe kysyi Bealiltä.

"On. Muudan intiaanipoika meni noutamaan piutea. Aiomme lähettää hänet Stonebridgeen", mormoni vastasi.

"Kuinka pian luulette jonkun saapuvan tänne Stonebridgestä?"

"Huomenna, ehkä keskipäivällä."

"Mitä aiotaan tälle sillä aikaa tehdä?"

"Vanhempi Smith ehdotti, että antaisimme ruumiin olla paikoillaan tässä, kunnes he tulevat Stonebridgestä."

"Waggoner löydettiin siis täältä?"

"Aivan tuosta paikasta."

"Kuka löysi hänet?"

"Äiti Smith. Hän oli varhain liikkeellä. Huomatessaan ruumiin hän huusi, jolloin muutkin naiset tulivat juosten. Äiti Smithin oli pakko mennä vuoteeseen."

"Kuka Maryn löysi?"

"Kuule, Joe, minähän kerroin sinulle jo kaikki vähän aikaa sitten", mormoni vastasi töykeästi.

"Olen unhottanut kuulemani, sillä olin kuin huumaantunut silloin. Kertokaa minulle jälleen. Kuka Maryn löysi?"

"Naiset. Hän makasi kynnyksen toisella puolella pyörtyneenä. Hän oli täysissä pukimissa. Hänen kätensä olivat veriset ja niissä oli naarmujakin. Naiset saivat hänet virkoamaan, mutta hän ei tahtonut sanoa mitään. Silloin vanhempi Smith tuli ja vei hänet mukanaan. He ovat sulkeneet hänet koulurakennukseen."

Joe vei nyt Sheffordin pois huvilasta kauemmaksi kylään. Kun synkän näköiset surevat naiset pysähdyttivät heidät, sai Joe vastata heidän puheisiinsa. Heidän sivuuttaessaan koulurakennuksen Shefford rupesi kävelemään nopeammasti, sillä mielenliikutus, joka sai hänet valtoihinsa, oli niin voimakas, että hän tuskin voi kestää sitä. Mormoni tarttui hänen käsivarteensa kuin hän olisi ymmärtänyt.

"Shefford, ketä kylän nuorista naisista luulette parhaimmaksi ystäväksenne? Ruthiako?" Lake kysyi vakavasti.

"Ruthia joka suhteessa, vaikka en ole tavannutkaan häntä useaan päivään. Mutta olimme ennen hyviä ystäviä. Luullakseni hän on valmis vaikka mihin puolestani."

"Nyt on ehkä koittanut sellainen hetki, että hän voi näyttää sen. Ehkä olemme hyvinkin hänen apunsa tarpeessa. Keskustelkaamme hieman hänen kanssaan. En ole nähnyt häntä muiden naisten joukossa."

He pysähtyivät Ruthin asunnon ovelle, mutta se olikin kiinni. Kun Joe koputti oveen, huoneesta alkoi kuulua askelia, ikkunanverhot vedettiin syrjään ja hetkisen kuluttua ovi aukeni. Ruth ilmestyi kynnykselle suruharsoon verhoutuneena. Hän oli kaunis, solakka, sinisilmäinen ja ruskeatukkainen nuori nainen. Nähdessään hänen kalpeutensa ja hänen kasvojensa järkytetyn ilmeen Shefford kuvitteli tapauksen järkyttäneen häntä kovemmin kuin muita naisia. Ja muistaessaan, että Ruth oli kohdellut Fay Larkinia ystävällisemmin kuin muut naapurit hän oli aivan varma päätelmänsä erehtymättömyydestä.

"Tulkaa sisään", Ruth tervehti.

"Ei kiitoksia. Haluamme vain vaihtaa muutamia sanoja. Huomasin, ettette ole ollut vielä missään tänään. Tiedättekö kaiken?"

Ruth katsoi heihin kummallisesti.

"Onko kukaan naisista käynyt täällä?"

"Hester juoksi tänne aamulla ja kertoi minulle kaiken ikkunasta. Silloin suljin oveni, etteivät muut naiset pääsisi tänne."

"Miksi?" Joe kysyi.

"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään", Ruth vastasi.

He menivät huoneeseen ja Ruth sulki oven. Hänen pidättyväisyytensä alkoi haihtua.

"Joe, mitä he aikovat tehdä Marylle?" hän kysyi kiihkeästi.

Mormoni katsoi häneen miettiväisesti tummilla silmillään. "He hirttävät hänet!" hän vastasi raa'an töykeästi.

"Voi Jumalan äiti!" Ruth huudahti kohottaen käsivartensa.

"Surkuttelette siis Maryä?" Joe kysyi suoraan.

"Sydämeni on särkymäisillään hänen vuokseen."

"Niin on Sheffordinkin", mormoni vastasi käheästi. "Ja minäkin tunnen olevani hirveästi järkytetty."

Ruth liukui Sheffordin viereen naisellisen hellästi.

"Olette ollut hyvä – paras ystäväni. Olitte hänenkin ystävänsä. Ah, tiedän sen! Ettekö voi tehdä mitään hänen pelastamisekseen?"

"Toivon Jumalan nimessä voivani!" Shefford vastasi.

Sitten he katsoivat toisiinsa tuntien hetken voimakkaan ja tärkeän merkityksen.

"Ruth", Joe kuiskasi käheästi katsoen pelokkaasti ympärilleen ikkunoihin ja oveen kuin siellä olisi ollut kuuntelijoita. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat varmasti kalvenneet. Hän koetti kuiskata jotakin vielä, mutta ei voinut. Shefford ymmärsi silloin, millaisella voimalla mormonismi nyt painoi Joea. Joe oli uskollinen Fay Larkinia kohtaan tuntemalleen rakkaudelle, jalo ystävyydessään Sheffordia kohtaan ja toivoton katkerassa ahdingossaan miehevyytensä tukemiseksi, mutta sen uskonnon voima, johon hänet oli kasvatettu, mykistytti hänen huulensa. Vaikka hän oli jo päättänytkin sen sydämessään, hän ei kuitenkaan voinut lausua sitä ääneen.

"Ruth", Shefford jatkoi mormonin kesken jäänyttä kuiskaamista, "jos keksimme jonkun suunnitelman pelastaaksemme hänet ja olemme apunne tarpeessa, niin suostutteko auttamaan meitä?"

Ruth kalpeni, mutta hänen silmänsä alkoivat hetkisen kuluttua leimahdella kauniisti.

"Pankaa minut koetteelle", hän kuiskasi takaisin. "Suostun vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan, että voitte viedä hänet pois. He eivät voi minulle mitään."

Shefford väänteli käsiään. Joe kostutti huuliaan kielellään ja voi vihdoinkin sanoa ääneen: "Tulemme takaisin myöhemmin." Sitten hän poistui edellä ulos ja Shefford seurasi. He eivät puhuneet sanaakaan keskenään palatessaan leiriinsä.

Nas Ta Bega istui vielä samassa paikassa kuin heidän poistuessaankin, miettiväisenä ja synkkänä. Shefford meni suoraan hänen luokseen Joen jäädessä nuotion viereen, josta hän kaivoi esille muutamia punaisia hiiliä sytyttäen yhdellä sellaisella piippunsa. Hän vetäisi muutamia valkoisia haikuja ja istuutui sitten toisten viereen.

"No, Shefford, aloittakaa. Puhukaa. Aion sekaantua keskusteluunne kuunneltuani hieman ensin. Nas Ta Bega saa tehdä suunnitelman valmiiksi."

Shefford rupesi puhumaan niin nopeasti, että se tuskia oli johdonmukaista, mutta hän onnistui kuitenkin selittämään, että hänen on pelastettava Fay, saatava hänet pois kylästä, annettava hänen opastaa heidät Surprise Valleyhin, pelastettava Lassiter ja Jane Withersteen ja vietävä heidät kaikki pois maasta.

Joe Lake pudisti epäillen päätään. Nähtävästi Surprise Valleyn sekoittaminen tilanteeseen muodosti uuden ja vakavan vastuksen. Se muutti koko asian. Hän selitti lyhyesti syyt, miksi noiden kolmen poisvieminen maasta Kayentan ja Durangon kautta ei voi tulla kysymykseenkään. Punaisen järven tie oli ainoa mahdollinen ja sillekin tielle lähteminen olisi paljasta onnenkauppaa. Punaiselle järvelle oli viiden päivän matka hiekka-aavikoiden poikki, jossa jälkien piilottaminen oli aivan mahdotonta, ja vaikka heillä olisikin päivän etumatka, Shefford ei kuitenkaan voisi paeta Stonebridgestä tulevia kovasti ratsastavia miehiä. Ja sitäpaitsi, vaikka he Punaiselle järvelle pääsisivätkin, olisi heidän pakko jatkaa vielä päiväkausia erämaassa matkustamistaan karttaakseen sellaisia paikkoja kuin Blue Cañonia, Tubaa, Moencopieta ja intiaanien kyliä.

"Meidän on pakko antautua sen mahdollisuuden varaan", Shefford sanoi toivottomasti.

"Mikään ei voi olla tyhmempää", Joe sanoi. "Kuunnelkaahan nyt. Huomenna keskipäivällä saapuu tänne enemmän tahi vähemmän väkeä Stonebridgestä. Teidän on pakko paeta tytön kanssa jo tulevana yönä tahi sitten ei milloinkaan. Huomenna teidän on etsittävä Lassiter ja Jane Surprise Valleysta. Laakson täytyy olla jossakin kaukana rotkojen välissä. Teidän on pakko palata tätä tietä jälleen takaisin, mutta tänne palaaminen ei olisi turvallinen, sillä se olisi samaa kuin tulla tänne hirtettäväksi. Te ette saa tulla enää tänne takaisin, vaan teidän pitää koettaa päästää täältä pois erämaiden halki, jolloin joudutte suunnattomiin vaikeuksiin. Saatte ratsastaa päivät ja yöt kokonaan, ette voi leiriytyä mihinkään, siellä ei ole ruokaa hevosille ja tuskinpa vettäkään. Ja teitä seuraavat Utahin parhaimmat jälkien etsijät kuin koirat."

Kun mormoni lopetti korostavan puheensa, seurasi vaitiolo, jonka toivotonta tuntua ei kukaan voinut olla huomaamatta. Joe taivutti synkkänä päätään. Shefford taisteli toivottomuuden aiheuttamaa jäähdyttävää ja vihattavaa tunnetta vastaan tuntien olevansa sairas luita ja ytimiä myöten.

"Nas Ta Bega!" Äärimmäisessä pulassaan hän huusi intiaania avukseen.

"Navajo on kuullut kaikki", intiaani vastasi omituista kyllä omalla kielellään.

Shefford huokaisi syvään ja tunsi samalla toivottomuutensa haihtuvan. Hänen pelastuksensa oli intiaanin vallassa ja hän tiesi sen. Joe Lake ymmärsi hetken tärkeän merkityksen ja katsahti heihin innokkaasti.

Nas Ta Bega ojensi kätensä itää kohti ja puhui navajon kielellä. Mutta Shefford oli niin järkytetty ja kiihtynyt, ettei hän voinut ymmärtää. Joe Lake kuunteli, säpsähti kovasti, hyppäsi seisoalleen hänen koko suuren ruumiinsa vavistessa innostuksesta ja teki sitten intiaanille lukemattomia kysymyksiä. Sitten kun navajo oli vastannut kaikkiin, Joe suoristautui kuin hän olisi tehnyt jonkun peruuttamattoman päätöksen, joka järkytti kovasti hänen sieluaan. Mistä hän luopuikaan sillä hetkellä ja minkä kanssa hän painiskeli? Shefford ei voinut muuta kuin aavistaa jotakin, joka hämmästytti häntä. Mutta kiinnittämättä ollenkaan huomiota siihen, johtuiko mormonin koettelemus sielullisesta hädästä vai luonnollisesta ruumiillisesta, todellisuudessa mahdottoman vaarallisen seikkailun aiheuttamasta pelosta, sitä tosiseikkaa ei voitu epäillä, että hän oli suurenmoinen hyväksyessään sen. Hän kääntyi Sheffordin puoleen kalpeana ja kylmänä, mutta kuitenkin kiihkeästi.

"Nas Ta Bega luulee voivansa opastaa teidät muudatta rotkoa pitkin suurelle Colorado-joelle. Hän sanoo löytävänsä sinne vievän rotkon pään. Sitä sanotaan Nonnezoshe Bocoksi eli sateenkaaren sillaksi. Hän ei ole milloinkaan käynyt siellä ja elossa olevista intiaaneista ovat vain muutamat nähneet tuon suurenmoisen kivisillan. Mutta kaikki ovat kuulleet puhuttavan siitä. He kunnioittavat sitä kuin jumalaa. Sen pohjalla on kuulemma pieni puro, jonka vesi virtaa Coloradoon. Nas Ta Bega luulee voivansa opastaa teidät joelle."

"Jatkakaa!" Shefford huudahti huohottaen Joen keskeyttäessä.

"Intiaani suunnittelee seuraavaan tapaan: Jumala on suuri!... Hän auttaa minua, jos vain minä voin täyttää tehtäväni. Hän aikoo koota mustangeja tänään ja odottaa niiden kanssa teitä tänä iltana tahi huomenaamuna, kunnes tulette tytön kanssa. Sitten menette noutamaan Lassiterin ja Janen Surprise Valleysta. Saatuanne heidät mukaanne ratsastatte itään päin Nonnezoshe Bocoa kohti. Teidän on otettava mukaanne elintarpeita, jos se suinkin vain on mahdollista. Joelle ratsastaminen ja siellä rotkon suulla minua odottaminen voi viedä teiltä monta päivää."

"Joe, entä te itse?"

"Aion ratsastaa Kayentaan niin nopeasti kuin suinkin. Vaihdan siellä hevosta ja jatkan matkaani kuin tuulispää San Juan-joelle. Siellä on suuri leveä vene, jolla kuljetaan joen yli Durangoon mentäessä. Lasken sillä San Juanin kosket ensin suurelle joelle saakka ja ajelehdin sitten virran mukana päivisin ja kiinnitän sen öisin rantaan. Pidän silmällä jokaista rotkon suuta, kunnes saavun Nonnezoshe Bocoon."

Shefford ei voinut uskoa korviaan. Hän tunsi petollisen San Juan-joen. Hän oli kuullut puhuttavan suuresta, nopeasti virtaavasta, kauhistuttavasta ja punaisesta Coloradosta ja sen suurista kuohuisista koskista.

"Ah, se kuulostaa niin mahdottomalta!" hän huohotti. "Menetätte vain henkenne tyhjän vuoksi."

"Intiaanilla on varmasti onni puolellaan. Uskokaa vain minua. Eikä nopean virran mukana ajelehtiminen tunnu minusta miltään. Työskentelin kerran maailmassa lautan kuljettajana."

Shefford, josta lentelevät hiukkasetkin olisivat tuntuneet lujalta pohjalta, sai uutta uhmaa, toivoa ja uskallusta mormonin rohkeista sanoista.

"Mitä sitten tapahtuu, kun kohtaatte meidät Nonnezoshe Bocon suussa?" hän kysyi.

"Ajelehdimme virran mukana Lees Ferryyn saakka. Se on Marble Cañonin suussa. Nousemme maihin virran etelärannalla välttääksemme mormoneja. Nas Ta Bega tuntee seudut. Se on aukeaa erämaata ja sijaitsee noiden ylätasankojen toisella puolella. Hän hankkii hevosia navajoilta. Saatuanne ne ratsastatte etelään Willow Springiin."

"Willow Springiinkö? Siellähän on Presbreyn kauppa-asema", Shefford sanoi.

"En ole tavannut häntä milloinkaan, mutta hän opastaa teidät kyllä turvallisesti pois Painted Desertistä... Minua ei epäilytä mikään niin paljon kuin se, että mahdollisesti en huomaakaan teitä Nonnezoshe Bocon suussa. Teidän pitää vartioida tarkasti. Mutta nythän minä unhotin intiaanin kokonaan. Hänen ohitseen ei lintukaan pääse huomaamatta. Mutta jos Nonnezoshen suu onkin kapea ja laskeutuu jyrkästi johonkin koskeen. Prrr! Intiaani järjestää kyllä senkin asian. Pankaamme nyt päämme yhteen ja suunnitelkaamme alku valmiiksi. Kuinka vapautamme Maryn koulurakennuksesta?"

Lyhyen neuvottelun jälkeen sovittiin siitä, että Shefford menee Ruthin luo puhumaan vapautuksesta, jossa Ruth oli luvannut auttaa heitä. Joe vakuutti Ruthin parhaiten voivan auttaa heitä siten, että hän menee surupuvussaan ja -harsossaan koulurakennukseen, jossa hän Sheffordin ja Joen vahtiessa oven edustalla vaihtaa pukua ja paikkaa Fayn kanssa ja sallii Fayn päästä pois.

"Mitenkähän Ruthin silloin käy?" Shefford kysyi tiukasti. "Emme voi käyttää hyödyksemme hänen uhrautumistaan, jos hän joutuu kärsimään tahi jos häntä rangaistaan senvuoksi."

"Ruth tietää varmasti voivansa suoriutua siitä helposti. Ettekö huomannut, miten kummallisesti hän sen sanoi? He eivät voi tehdä hänelle mitään. Piispa voi ehkä tuomita hänen sielunsa kadotukseen, mutta Ruth –"

Lake epäröi ja keskeytti. Ehkä hän oli halunnut sanoa, että kaikista laaksossa asuvista mormoninaisista Ruth välittää kaikkein vähimmän sieluaan kohtaavasta rangaistuksesta.

"Se on kaikissa tapauksissa ainoa mahdollisuutemme", Joe jatkoi, "ellemme tapa paria miestä. Ruth suostuu kyllä mielellään kaikkeen voidakseen auttaa teitä."

"Hyvä on, minä suostun", Shefford vastasi liikutettuna. "Entä mitä sitten teemme, kun hän Ruthiksi muuttuneena poistuu koulurakennuksesta?"

"Olkaa aivan luonnollinen ja menkää hänen mukanaan Ruthin kotiin. Sieltä voitte pujahtaa seetrien varjoon ja kiivetä läntiselle rinteelle. Sillä aikaa on Nas Ta Bega vienyt pois kuormajuhdat, Nack-yalin ja tarvittavat muut mustangit. Hän odottaa teitä tahi te odotatte häntä jossakin sovitussa paikassa asianhaarojen mukaan. Teidän poistuttuanne nousen satulaan ja lähden ratsastamaan Kayentaa ja San Juania kohti."

"Hyvä on, päättäkäämme niin", Shefford vastasi vakavasti. "Lähden heti Ruthin luo. Sopikaa Nas Ta Began kanssa, missä minun pitää kohdata hänet."

"Mielestäni on parasta, että kierrätte ja lähestytte Ruthin taloa toiselta suunnalta ettekä kylän läpi", Joe vihjaisi.

Shefford lähestyi Ruthin taloa kiertotietä, mutta Ruth huomasi kuitenkin hänen tulonsa avaten oven ennen hänen saapumistaan sinne. Hän oli kalpea ja hillitty ja pyysi häntä tyynesti astumaan sisään. Shefford kertoi hänelle suunnitelman lyhyesti hiljaisella ja vakavalla äänellä.

"Rakastatteko häntä niin suuresti?" Ruth kysyi miettiväisesti ja ihmetellen.

"Kyllä. Vaadinko teiltä liikaa pyytäessäni teitä tekemään tämän?" Shefford sanoi.

"Tämänkö?" Ruth kysyi kiihkeästi. "Tietysti teen sen!"

"Ruth, en voi kiittää teitä tarpeeksi, en todellakaan. Käsitän vain hämärästi vaaran, johon antaudutte. Se huolestuttaa minua. Pelkään teille tapahtuvan jotakin."

Ruth katsahti häneen toistamiseen omituisesti. "En pane alttiiksi hetikään niin paljon kuin luulette", hän sanoi merkitsevästi.

"Miten niin?"

Ruth tuli hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarsiinsa, jolloin hänen silmänsä tummenivat ja hänen kasvonsa kalpenivat.

"Vannotteko säilyttävänne salaisuuteni?" hän kysyi hiljaa.

"Vannon."

"Olin muudan Waggonerin salatuista vaimoista?"

"Kaikkivaltias Jumala!" Shefford huudahti kovasti järkytettynä.

"Niin ja senvuoksi sanonkin, etten pane alttiiksi paljon. Keksin kyllä jonkun jutun, jonka syötän piispalle ja muille. Kerron heille, että Waggoner oli mustasukkainen ja kohteli senvuoksi Maryä huonosti, ja ilmaisen mielipiteenäni, että Mary varmasti ärsytettiin mielettömään tekoonsa, minkä vuoksi häntä ei mielestäni saa tuomita. He suuttuvat kyllä kovasti, mutta mitäpä he minulle voivat. Mieheni on kuollut ja vaikka minun pitäisi mennä helvettiin päästäkseni menemästä naimisiin toisen mormonin kanssa, niin minä menen!"

Shefford huomasi tässä hiljaisella äänellä lausutussa kiihkeässä tunnustuksessa piilevän vanhojen mormonien monivaimoisuutta kohtaan suunnatun kuolettavan lyönnin. Riemuissaan ja tämän paljastuksen aiheuttamassa iloisuudessaan hän melkein unhotti nykyisen vakavan tilanteen. Ruth ja Joe Lake kuuluivat nuorempiin mormoneihin. Heidän jaloutensa tässä tapauksessa oli jonkinlaista kapinaa niitä olosuhteita vastaan, joissa he elivät. Joe Lake oli jo alkanut epäillä ja tämä nuori eristetty vaimo oli saanut varmuuden elettyään katkeraa ja toivotonta elämää vankeutensa aikana, josta vapauduttuaan hän oli muuttunut voimakkaaksi ja rohkeaksi. Innoituksensa aiheuttamassa valossa Shefford näki koko vanhan järjestelmän muuttuvan. Mormonien usko voi ehkä kestää, mutta se osa siitä, joka on vastoin luontoa ja jonka kahleet painavat niin hirveästi naisia, on tuomittu häviämään. Se ei voi kestää, eikä se milloinkaan olisi voinutkaan säilyä kuin sukupolven tahi pari vanhojen uskonkiihkoilijain aikana. Shefford oli huomannut nuoremmissa mormoneissa erilaista voimaa ja erilaista uskonnollista lämpöä, ja nyt hän ymmärsi heidät.

"Ruth", hän sanoi, "puhutte hurjasti, mutta ymmärrän tunteenne. Olette nyt vapaa ettekä aio enää antautuakaan vangiksi... Olen järkytetty ajatellessani miestä, jolla oli niin monta vaimoa. Miltä teistä tuntui kuultuanne hänen kuolemastaan?"

"En uskalla ajatellakaan sitä, sillä se tekee minut ilkeäksi. Ja hän oli niin hyvä minulle... Kuunnelkaa, niin kerron. Viime yönä noin puolenyön tienoissa hän tuli ikkunani alle ja herätti minut. Nousin ja päästin hänet sisään. Hän oli aivan peloittavassa tilassa ja luulin hänen tulleen hulluksi. Hän käveli lattialla, huuteli pyhimyksiä avukseen ja rukoili. Kun halusin sytyttää lampun, hän kielsi. Hän pelkäsi, että näkisin hänen kasvonsa. Näin kuitenkin tarpeeksi hyvin kuun valossa. Tiesin jotakin tapahtuneen, minkä vuoksi koetin lohduttaa ja houkutella häntä. Hän oli ennen aina ollut vaitelias kuin kivi, mutta nyt sain hänet puhumaan. Hän oli mennyt Maryn luo ja tullessaan huoneeseen hän oli luullut jonkun olevan Maryn luona. Mary ei ollut vastannut hänelle ensin mitään. Kun mieheni oli tullut hänen luokseen makuusuojaan, hän oli ollut kalpea kuin aave. Mieheni oli syyttänyt häntä ja raivostunut vihdoin kokonaan Maryn vaiteliaisuuden vuoksi. Silloin oli mieheni kironnut hänet, julistanut hänet Jumalan vihan alaiseksi ja uhannut häntä tuomiolla. Mutta Mary ei ollut näyttänyt kuulevan hänen puheestaan sanaakaan. Kun mieheni oli yrittänyt koskea häneen, hän oli hyökännyt mieheni kimppuun kuin naaraspantteri. Mieheni antoi hänelle sellaisen nimen. Mary oli uhannut tappaa hänet ja oli karkoittanut hänet kotoaan. Mieheni oli heikko, herpoutunut ja luullakseni hän pelkäsikin tullessaan minun luokseni. Mary on kai ollut suunniltaan raivosta. Tuollaiset tyynet ystävälliset naiset ovat kuin raivottaria kerran suututtuaan. Valvoin hänen kanssaan tuntikausia ja vihdoin hän tyyntyi. Hän ei rukoillut enää, vaan käveli edestakaisin. Juuri päivänkoitteessa hän sanoi joutuneensa Jumalan vihan alaiseksi. Koetin estää häntä palaamasta Maryn luo, mutta hän meni. Ja tunnin kuluttua naiset juoksivat ilmoittamaan minulle, että hänet on löydetty kuolleena Maryn portailta."

"Ruth, häntä ärsytettiin varmaankin niin, ettei hän tiennyt, mitä hän teki", Shefford sanoi änkyttäen.

"Hän on aina ollut hyvin omituinen tyttö, enemmän intiaanin kaltainen kuin kukaan muu ennen tuntemani henkilö. Sanoimme häntä Saaguliljaksi. Minä annoin hänelle sen nimen. Hän oli niin suloinen ja rakastettava, niin valkoinen ja kullalle vivahtava kuin nuo kukatkin. Ja kun ajatellaan, että –! Ah, miten hirmuista se onkaan hänelle! Teidän pitää pelastaa hänet. Jos saatte hänet vain pois täältä, painuu asia siihen, sillä mormonit tekevät kaikkensa salatakseen sen."

"Ruth, aika rientää!" Shefford vastasi äkkiä. "Minun pitää nyt palata Joen luo. Laittakaa itsenne valmiiksi tuloomme. Pukekaa yllenne jotakin väljää, jonka voi helposti riisua, älkääkä unhottako pitkää huntuanne."

"Olen valmis tuossa tuokiossa ja pidän varani", Ruth sanoi. "Kuta nopeammin toimitte, sitä parempi."

Shefford poistui hänen luotaan ja palasi leiriin samaa kiertotietä, jota oli käyttänyt tullessaankin. Intiaani oli kadonnut ja samoin hänen hevosensakin. Tämä tärkeä tosiseikka kiihoitti ja huumasi Sheffordin mieltä. Mutta katsahdettuaan Joen kasvoihin hänen riemunsa muuttui äkkiä alakuloisuudeksi ja hän tunsi rohkeutensa lannistuvan.

"Mikä nyt on hätänä?" hän kysyi.

"Katsokaa tuonne!" mormoni huudahti.

Shefford huomasi äkkiä kaukana laaksossa miehiä ja hevosia. Hän näki monta intiaania ja pari kolme valkoista miestä, jotka olivat leirin, pystyttämispuuhissa.

"Keitä he ovat?" Shefford kysyi tiukasti.

"Shadd ja muutamia hänen miehiään. Piute ei varmaankaan voinut pitää suutaan kiinni. Huomenna on tämä laakso täynnä juhtia kuin hevostenkesyttäjäin aitaukset. Olipa onni, että Nas Ta Bega pääsi poistumaan ennen noiden tuloa. Nyt eivät asiat näytäkään enää niin kummallisilta kuin äsken. Intiaani otti elintarpeita mukaansa, kuusi mustangia ja pyssyni. Teidän luodikkonnekin riippui satulasta. Olette senvuoksi hyvin asestetut, jos sattumalta joudutte läheisiin tekemisiin takaa-ajajienne kanssa, ja siitä saatte olla melkein varmat, sillä heti kun pakonne huomataan, Shadd lähtee seuraamaan jälkiänne. Hän on mormonien puolella. Tunnette hänet ja tiedätte, mitä teillä on odotettavissa häneltä. Mutta kaikki edut ovat puolellanne. Voitte asettua väijyksiin tien viereen."

"Olemme antautuneet sen mahdollisuuden varaan. Kuta nopeammin joudumme tielle, sitä parempi", Shefford vastasi julmasti.

"Se on selvä kuin evankeliumi. Tulkaa siis!"

Mormoni poistui, mutta Shefford tavoitti hänet ja pysytteli hänen rinnallaan. Sheffordin mieli oli täysi, mutta Joen synkät ja tummat kasvot eivät kehoittaneet häntä avaamaan sydäntään. He saapuivat pinjametsikköön ja sivuuttivat huvilan, jossa surunäytelmä oli tapahtunut. Kuistin oviaukkoon oli levitetty tervavaate. Beal ei ollut näkyvissä eikä läheisyydessä ollut naisiakaan.

"Ah, miten hajamielinen olenkaan!" Shefford sanoi äkkiä. "Missä minun on kohdattava intiaani?"

"Kiivetkää läntiselle rinteelle leirin takaa", Joe vastasi. "Nas Ta Bega poistui Stonebridgeen vievää tietä. Mutta hän poikkeaa siltä pian, kiipeää kalliolle, kätkee matkavarusteet ja palaa odottamaan teitä. Hän huomaa teidät varmasti heti kun pääsette kukkulan laelle."

He jatkoivat matkaansa kylän keskukseen. Joe pysähtyi erään ikkunan alle vaihtaen muutamia sanoja siinä olevan naisen kanssa. Smithin talon vieressä hän kysyi äiti Smithiä. Heidän poistuessaan sieltä mormoni töykkäsi Sheffordia kylkeen. Silloin he erosivat. Joe läksi kävelemään koulurakennukselle ja Shefford suuntasi askeleensa Ruthin taloa kohti.

Hänen ovensa aukeni, ennenkuin Shefford ennätti koputtaakaan, ja Shefford meni sisälle. Kalpea ja päättäväinen Ruth tervehti häntä miettiväisesti hymyillen.

"Onko kaikki kunnossa?" hän kysyi.

"On. Entä te?" Shefford vastasi hiljaa.

"Minun on vain sidottava huntu päähäni. Luulen onnen suosivan teitä. Hester oli täällä ja hän kertoi vanhemman Smithin sanoneen jotakin sellaista, ettei Marylle ole tarjottu vielä minkäänlaista syötävää. Senvuoksi otan mukaani vähän ruokaa. Saanhan siitä hyvän verukkeen voidakseni päästä hänen luokseen koulurakennukseen. Heitän yltäni tämän pukuni ja hän voi pukeutua siihen minuutin kuluessa. Sitten hilkka. En saa unhottaa, että minun pitää piilottaa hänen kullanvärinen tukkansa. Tiedättehän, miten se liehuu. Mutta tässä hilkassa on kokoa. Olen valmis nyt. Ja luultavasti olemme nyt viimeisen kerran toistemme seurassa."

"Ruth, mitä voinkaan sanoa ja miten voinkaan kiittää teitä?"

"En välitä kiitoksista. Tämä on jotakin sellaista, jota voin muistella aina ja joka tekee minut onnelliseksi... Haluaisin vain kuulla, oletteko pitänyt minusta ollenkaan?"

Hän hymyili jälleen niin miettiväisesti, että hänen surulliset huulensa vapisivat ja hänen siniset silmänsä muuttuivat varjoisiksi sielullisesta nälästä. Shefford ymmärsi hänet. Ruth ei tarkoittanut rakkautta, vaikka hänen mykässä ilmeessään olikin todellisen rakkauden kaipuuta.

"Pitänytkö teistä? Pidän teistä niin kauan kuin elän", Shefford vastasi liikutettuna. "En voi unhottaa teitä milloinkaan."

"Enkä minäkään teitä... Hyvästi, John!"

Shefford puristi hänet kovasti rintaansa vasten. "Ruth, hyvästi!" hän sanoi käheästi.

Sitten hän laski Ruthin irti. Ruth korjasi huntunsa ja otettuaan käteensä pienen tarjottimen, jolle järjestetty ruoka oli ruokaliinan peitossa, hän meni ovelle. Shefford aukaisi sen ja he poistuivat talosta.

He eivät enää keskustelleet kävellessään.

Ruthin kotoa ei ollut pitkä matka koulurakennukselle, mutta jos se olisi mitattu Sheffordin tunteilla, siitä ei olisi tullut loppuakaan. Ruthin ja Joen uhraus olisi ollut jalo minkälaisissa olosuhteissa tahansa, jos he olisivat olleet pakanoita tahi henkilöitä, joilla ei ole minkäänlaista uskontoa, mutta kun otetaan huomioon, että he olivat mormoneja, Ruth salattu vaimo ja Joe kasvatettu tämän salaperäisen, omituisen ja sitovan uskonnon kaikkien ohjeiden mukaan, teon merkitys ei voinut olla muuta kuin kauhistuttava. Shefford luuli sen merkitsevän paljon enemmän kuin uskollisuutta häntä ja sääliä Fay Larkinia kohtaan. Kun Ruth ja Joe olivat päässeet tälle tasolle, niin ehkä muutkin nuoret mormonit olivat kohonneet. Tarvittiin vain sopiva tilanne ja huippukohta, että nämä kauan eristetyt, hitaasti käsittävät ja kysyvät mielet olisivat ymmärtäneet totuuden, joka määrää, ettei miehellä luonnonlakien, rakkauden ja oikeuden mukaan saa olla muuta kuin yksi vaimo kerrallaan ja yksi äiti lapsilleen. Sheffordista tuntui kuin hän olisi marssinut koko nuoremman mormonipolven etunenässä ja kuin hän jollakin tavoin olisi ollut nöyrä välikappale heidän kohtaloittensa määräämisessä ja heidän heräämisessään, jonka tarkoitus on erottaa heidän uskonnostaan kaikki sellainen, joka estää sen olemasta yhtä hyvän ihmisille ja ehkä yhtä totuudenmukaisenkin kuin jonkun toisenkin uskonnon.

Silloin he äkkiä kiersivät koulurakennuksen nurkan ja huomasivat Joen keskustelevan mormoni Henningerin kanssa. Vanhempi Smith ei ollut saapuvilla.

"Kas, halloo!" Joe tervehti. "Tuotte varmaankin Marylle vähän ruokaa. Miten hyvä te olettekaan!"

"Saanko mennä sisälle?" Ruth kysyi.

"Kyllä", Henninger vastasi raapien päätään. Hän näytti mukautuvalta ja hän olikin ehkä hyväluontoinen tavallisissa oloissa. "Hänen pitääkin saada jotakin syödäkseen. Olemme olleet niin järkytettyjä, ettei kukaan ole muistanut sitä."

Hän aukaisi suuren kömpelösti tehdyn oven salvan päästäen Ruthin ohitseen sisään.

"Joe, tekin voitte mennä sinne, jos vain haluatte", hän sanoi. "Mutta kiiruhtakaa takaisin, ennenkuin vanhempi Smith palaa päivälliseltä."

Joe mumisi jotakin, rykäisi käheästi ja meni sitten huoneeseen.

Sheffordista tuntui hyvin vaikealta olla luonnollinen ja tyyni tämän lempeän mormonin läsnäollessa. Kun kaikki hänen sisimmäiset tunteensa tuntuivat olevan kuohuksissa, hän ei voinut ymmärtää, miten hän olisi voinut estää sen näkymästä kasvoissaan. Senvuoksi hän poistuikin jonkun matkan päähän alkaen kävellä edestakaisin.

"Näyttää melkein siltä kuin tulisi sade", Henninger huomautti. "On lämmin ja nuo pilvet näyttävät uhkaavilta."

"Aivan niin", Shefford vastasi. "Toivokaamme sitä. Pieni sade edistäisi ruohonkin kasvua."

"Joe kertoi minulle Shaddin tulleen tänne muutamien miestensä kanssa."

"Näin sen. Joukossa ei ole kumminkaan kahdeksaa enempää."

Shefford puri hampaitaan koettaen varustautua kokeeseen voidakseen hillitä mielensä ja kasvojensa ilmeen, kun ovi aukeni ja Joe tuli kadulle. Hänen hattunsa oli niin alhaalla, että hänen kasvojensa yläosa oli kokonaan piilossa. Huulet olivat aivan värittömät. Hän pysähtyi kadulle selin oveen.

"Mary on levon tarpeessa eikä häntä senvuoksi saa häiritä", hän sanoi. "Ruth sanoi, että jos hän levähtää ja nukkuu vähän, hän ei saa kuumetta... Henninger, älkää antako kenenkään häiritä häntä tänä iltana."

"Hyvä on, Joe", mormoni vastasi. "Te ja Ruth olette varmaankin huolissanne hänen vuokseen."

Oven sisäpuolelta kuuluva heikko koputus pani Sheffordin valtimot sykkimään. Joe avasi sen niin äkkiä ja voimakkaasti, että siihen liittyi joku sivutarkoitus.

"Ruth, jouduitte todellakin pian", hän sanoi kaikuvalla äänellään. "Olette varmaankin heikko ja järkytetty. Hänen näkemänsä kuohutti minunkin mieltäni."

Solakka mustapukuinen nainen, jonka kasvoja peitti musta huntu, astui horjuen kadulle. Hän oli aivan Ruthin näköinen. Sheffordin sydän lakkasi aivan sykkimästä senvuoksi. Mutta nainen käveli horjuen kuin huumaantunut eikä kohottanut hunnutettua päätään.

"Menkää kotiin", Joe sanoi kovemmin. "Viekää hänet kotiin, Shefford, tahi kävelkää hänen kanssaan jossakin, niin se on ehkä parempi. Hänhän on pyörtymäisillään. Ja kuulkaahan nyt, Henninger –"

Shefford vei tytön pois laskien kätensä huolettomasti hänen käsivarrelleen. Hetkisen kuluttua tyttö alkoi jo kävellä vapaammin ja sitten yhä nopeammin. Sheffordin oli pakko kiristää otteensa todelliseksi hillitäkseen hänen kulkuaan. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan heitä. Heidän sivuuttaessaan Ruthin talon Sheffordin pelko, ettei tyttö olisikaan Fay Larkin, alkoi haihtua. Hän ei ollut ollenkaan tyyni eikä selvänäköinen. Hän oli tuntevinaan tytön vapaat askeleet, mutta ei ollut ollenkaan varma siitä. Heidän saavuttuaan puiden siimekseen ja kuljettuaan puron yli läntisen vuoren seinämän sivulle Shefford lakkasi epäilemästä. Hän tiesi nyt, ettei hänen toverinsa ollut Ruth. Hänen mielenliikutuksensa ja epäilynsä olivat kuitenkin niin kummalliset, että hän kaipasi kuulonsa ja silmiensä todistusta. Hän halusi kuulla tytön äänen ja nähdä hänen kasvonsa. Mutta yhtä omituisesti liittyi tähän hetkeen sellaista tunteitten sekautumista, vastahakoisuutta ja surullisuutta, ettei odotettu hetki milloinkaan koittanut.

Saavuttuaan matalan loivasti ylenevän seinämän viereen he alkoivat kiivetä. Kuinka mahdotonta olikaan nyt olla tuntematta Fay Larkinia, kun katsoi tytön nopeaa ja taitavaa hyppelehtimistä liukkaalla rinteellä. Mutta vaikka Shefford tunsikin hänet, hän ei sittenkään voinut luottaa tämän hetken todellisuuteen. Vasta sitten kuin hunnun alta liukui esiin kullankeltainen palmikko, hänen sydämensä rupesi sykkimään nopeammin. Palmikko todisti tytön Fayksi. Hän oli siis vapauttanut hänet ja oli nyt viemässä häntä pois. Silloin suru katkeroitti hänen ilonsa.

Kuten aina ennenkin, tyttö jätti hänet jälkeensä heidän kiivetessään huipulle. Fay kiipesi sinne katsomatta taakseen. Mutta Shefford tunsi vastustamatonta halua katsoa taakseen viimeisen kerran tätä laaksoa, jossa hän oli kärsinyt ja rakastanut niin paljon.

XVI.

SURPRISE VALLEY.

Laidimmaisen harjanteen laelta ylätasanko alkoi aaltoilla länttä kohti keltaisina ja punaisina harjanteina, joiden välissä oli kapeita viheriöitä seetrejä ja pinjoja kasvavia laaksoja.

Eräällä tällaisella harjanteella kuvastuen selvästi taivasta vasten asteli intiaani. Hän oli jo huomannut pakolaiset. Hän katosi muutamaan syvänteeseen, mutta tuli hetkisen kuluttua jälleen näkyviin erään kallionurkan takaa. Siinä hän odotti ja pian Shefford ja Fay saapuivat hänen luokseen.

"Bi Nai, kaikki on hyvin", hän sanoi.

Shefford kysyi kiihkeästi hevosia, jolloin Nas Ta Bega viittasi vaitiollen syvänteeseen, jossa nähtävästi oli jonkun matalan rotkon suu. Sitten hän läksi opastamaan heitä kävellen nopeasti. Nyt oli Sheffordin eikä Fayn hyvin vaikea seurata häntä. Tämä vauhti aiheutti sen, että Shefford kiinnitti ajatuksensa enemmän käsillä olevaan tehtävään eikä pakoon. Intiaani katosi muutamaan matalien kallioiden väliseen aukkoon, josta päästiin kallioita ja seetrimetsikköjä täynnä olevaan kapeaan rotkoon, ja puolen tunnin kuluttua hän pääsi paikalle, jossa mustangit olivat kiinni muutamien seetrien välissä. Kolmella mustangilla, joihin Nack-yalkin kuului, oli satulat, yhdellä oli selässään pieni kuorma ja parin viimeisen selkään intiaani oli sitonut huopapeitteet.

"Fay, voitko ratsastaa tuossa pitkässä hameessa?" Shefford kysyi. Kuinka kummalliselta se tuntuikaan, että hänen ensimmäiset sanansa tytölle olivat näin käytännölliset, kun kaikki hänen intohimoiset ajatuksensa olivat jääneet lausumatta! Mutta heti puhuttuaan hän tunsi mielensä huojentuneemmaksi ja iloisemmaksi.

"Riisun sen yltäni", Fay vastasi yhtä käytännöllisesti, toteuttaen aikeensa silmänräpäyksessä. Sen alla oli sama valkoinen flanellipuku, jonka Shefford niin hyvin tunsi.

Koska Nack-yal näytti olevan sopiva hänen ratsukseen, Shefford auttoi hänet sen selkään ja rupesi sitten korjaamaan jalustimia. Kun hän oli saanut niiden hihnat sopivan pituisiksi, hän heitti ohjakset mustangin pään yli ja ruvetessaan ojentamaan niitä tytölle hän huomasi äkkiä katsovansa tyttöä kasvoihin. Fay oli irroittanut hilkkansakin. Heti kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, Shefford totesi, että Fay pelkäsi yhtä omituisesti hänen katsettaan kuin hänkin Fayn. Ja luonnollistahan se olikin. Mutta Fayn kasvot olivat punaiset ja niiden ilme ilmaisi selvästi lisäytyvää kiihkoa ja onnellisuuden tunnetta. Lukuunottamatta hänen pakoilevaa katsettaan hän oli aivan sama Fay tänään kuin eilenkin. Millaiselta Shefford oli odottanut hänen näyttävän hän ei voinut sanoa, mutta ei ainakaan tällaiselta. Eikä hän milloinkaan ollut tuntenut tytön omituisen vaatimattomuuden esiintyvän näin voimakkaana.

"Oletko milloinkaan ennen käynyt tässä pienessä rotkossa?" Shefford kysyi.

"Olen montakin kertaa."

"Luuletko voivasi opastaa meidät Surprise Valleyhin?"

"Tiedän missä sen on. Tapaan eno Jimin ja äiti Janen ennen auringonlaskua."

"Toivon sinun onnistuvan yrityksessäsi", Shefford vastasi hieman epävarmasti. "Ehkä on parasta, ettemme kerro heille mitään viime öisestä tapahtumasta."

Fayn vakava, kaunis ja huolestunut katse kohdistui häneen jälleen, jolloin Shefford säpsähti hämmästyksestä, kuten hän itse luuli. Ja ajateltuaan asiaa tarkemmin hän otaksui hämmästymisensä johtuvan siitä, että Fayn katse ilmaisi pelkoa hänen vuokseen ja vakavaa, suloista ja huolestunutta rakkautta häneen, sen sijaan että se olisi ollut kauhistunut, synkkä ja pimeyden varjojen ahdistama. Fay ei näyttänyt ajattelevan itseään ollenkaan eikä sitä, mitä Shefford mahdollisesti ajatteli hänestä. Hän ei näyttänyt huomaavan heidän väliinsä mahdollisesti ilmestynyttä juopaa eikä peloittavaa muutosta heidän sielujensa suhteessa toisiinsa. Shefford tuli äärettömän iloiseksi. Vaikka hän ei ymmärtänytkään Faytä, hän oli onnellinen, että Waggonerin kuoleman aiheuttama kauhu oli haihtunut Fayn mielestä. Shefford rakasti häntä ja aikoi uhrata elämänsä hänen hyväkseen päättäen ottaa hartioilleen hänen tekonsa taakan ja kantaa sen antamatta Fayn milloinkaan aavistaakaan heidän väliinsä ilmestyneen varjon olemassaoloa.

"Fay, unhottakaamme menneisyys kokonaan", hän sanoi. "Nyt meidän pitää löytää Surprise Valley. Opasta meitä. Nack-yal on kiltti. Ohjaa se haluamallesi suunnalle. Me seuraamme."

Shefford nousi kolmannen satuloidun mustangin selkään ja he läksivät matkalle Fayn johdolla. Hetkisen kuluttua he pääsivät rotkosta tasaiselle seetrejä kasvavalle kovalle kalliolle ja siellä Fay suuntasi kulkunsa suoraan länttä kohti. Hän oli nähtävästi kulkenut saman matkan jolloinkin ennenkin. Kukkulat, joille Shefford oli kiivennyt hänen kanssaan, olivat vasemmalla, muodostaen laajoja rinteitä ja jylhiä jyrkänteitä. Ja Fayn valitsema suunta oli niin tasaista ja helposti kuljettavaa kuin joku toinenkin samalle suunnalle viepä tie, jonka hän olisi voinut valita.

Heidän kuljettuaan penikulman tahi toista tätä ylös- ja alaspäin viepää tietä Fay pysähtyi ja näytti epäröivän. Ylätasanko alkoi menettää pyöreän, sileän ja aaltoilevan luonteensa ja muuttua lännenpänä jylhemmäksi, epätasaisemmaksi ja mataloiden kallioiden ja syvänteiden uurtamaksi seuduksi. Katsottuaan kauan tarkasti ympärilleen Fay suuntasi kulkunsa suoraan tätä louhikkoisempaa seutua kohti. Tämän jälkeen hän uudisti tarkastelunsa aina hetkisen kuluttua.

"Fay, mistä tiedät kulkevasi oikeaan suuntaan?" Shefford kysyi levottomasti.

"En milloinkaan unhota mitään seutua, jonka kerran olen nähnyt. Pidän aina silmällä lähimpää ympäristöä. Vain väärä tie tuntuu minusta vieraalta. Sen, mitä olen nähnyt ennen, täytyy olla oikea tie, koska näin sen silloin kun he ryöstivät minut Surprise Valleysta."

Shefford tiesi hänen nyt seuraavan vaistonsa avulla kerran ennen kulkemaansa tietä, kuten intiaanitkin tekevät.

Vihdoin Sheffordia alkoi niin huolestuttaa, että hän jättäytyi jäljelle ja kysyi Nas Ta Begalta.

"Bi Nai, hänellä on navajon silmät", intiaani vastasi. "Katsokaa. Teräskenkäiset hevoset ovat kulkeneet tästä ennen. Katsokaa niiden kiviin uurtamia jälkiä."

Ja Shefford näki todellakin epäselviä jälkiä, joita hän ei ollut ennen huomannut. Ne olivat jo vanhoja, mutta niistä ei voitu erehtyä.

"Fay seuraa siis tietä muistinsa mukaan. Hän ei ole unhottanut kiviä, puita, salviapensaita eikä kaktuksiakaan", Shefford sanoi hämmästyneenä.

"Ne ovat painuneet hänen mieleensä", intiaani vastasi.

Ja sen jälkeen kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä vähemmän hän näytti epäröivän ja sitä nopeammasti hän ratsasti. He kulkivat tunnin kuluessa monta penikulmaa ja keskellä iltapäivää he saapuivat ylätasangon ehkä kaikkein vaikeammasti kuljettavaan osaan. Heidän näköalansa supistui. Siellä oli matalia harjanteita ja punaisia rapautuneita kalliomäkiä, joiden huipuilla kasvoi seetrejä, rotkoiksi muuttuvia uomia ja suurempiin rotkoihin loppuvia painanteita, joiden yli, poikki ja pitkin he ratsastivat ja kiipeilivät sitä vaikeammasti, kuta villimmäksi seutu muuttui. Sitten seurasi jatkuvaa nousua ylöspäin koko ajan, vaikka rinne ei ollutkaan jyrkkä, kunnes he saapuivat toiselle viheriälle seetrejä ja pinjoja kasvavalle tasangolle.

Se muistutti Sheffordin mielestä Sagin suussa olevaa metsää. Se oli niin tiheää, ettei hän voinut nähdä pitkälti Fayn sivu, ja joskus hävisi Fay kokonaan hänen näkyvistään. Hetkisen kaluttua he ratsastivat pois metsästä purppuranväriselle salviarinteelle. Se loppui äkkiä ja sen takaa nähtävästi hyvin kaukaa siinsi pitkä punainen harjanne. Shefford huomasi sen heti jonkun sellaisen rotkon toiseksi laidaksi, jota he eivät vielä voineet nähdä.

Fay käyttäytyi kummallisesti ja Shefford kiiruhti senvuoksi kulkuaan. Fay liukui Nack-yalin satulasta ja kaatui, mutta nousi äkkiä ja juoksi hurjasti pysähtyäkseen muutamalle äkkijyrkänteelle levitetyin käsivarsin ja tuulessa liehuvien kullan värisin hiuksin villiin ja kaunopuheisesti merkitsevään asentoon.

Sheffordkin juoksi ja hänen juostessaan punainen vuoren seinämä näytti laajenevan hänen innokkaan katseensa edessä alaspäin yhä syvemmälle, kunnes se sulautui laakson pohjan vihreyteen.

Äkkiä ammotti hänen vieressään punaseinäinen petollinen kuilu, kun sitä katseltiin läpinäkyvän udun läpi, pehmeästi loistava viheriä ja valkoinen laakso, omituinen, kaunis ja villi kuin hänen muistiinsa painunut kuva.

"Surprise Valley!" hän huudahti ihmeissään tuntiessaan sen.

Fay heilutti käsivarsiaan kuin siipiä, joilla hän aikoi nopeasti laskeutua laaksoon, ja hänen surullinen huutonsa sopi hyvin hänen käytöksensä hurjuuteen ja autioon kukkulaan, jolla hän seisoi.

Shefford veti hänet takaisin jyrkänteen reunalta.

"Fay, nyt olemme päässeet perille", hän sanoi. "Tunnen laakson. Kaipaan vain yhtä asiaa, nimittäin kivistä holvikaarta."

Hänen sanansa näyttivät palauttavan Fayn todellisuuteen.

"Holvikaartako? Se hajosi silloin kun suuri vyöry hajoitti seinämän. Katso, tuolla on paikka. Voimme laskeutua laaksoon sen kautta. Ah, kiiruhtakaamme!"

Nyt saapui intiaani jyrkänteen laidalle ja hänen haukankatseensa tarkasteli laaksoa. "Huh!" hän huudahti. Hänkin tunsi laakson, jota hän turhaan oli etsinyt puoli vuotta.

"Tuokaa suopunglt tänne", Shefford sanoi. Fayn johdolla he seurasivat jyrkänteen laitaa laakson päätä kohti. Siellä oli seinämä luhistunut ja muodostanut kallionlohkareita täynnä olevan tuhannen jalan levyisen ja toista tuhatta jalkaa korkean rinteen. Sitä oli helppo laskeutua, koska siellä oli paljon metrin korkuisia kiviä, joista oli mukava pidellä kiinni. Shefford huomasi kuitenkin, ettei Fay käyttänyt milloinkaan hyödykseen niitä. Hän pysähtyi useammasti kuin kerran katselemaan tyttöä. Fay laskeutui nopeasti astuen kiveltä kivelle ja hypäten kevyesti halkeamien ja kuoppien yli. Hän juoksi muutaman pitkän rosoisen pengermän terävää laitaa pitkin pysähtyen hetkiseksi jollekin valitsemalleen kivelle, hypätäkseen siltä varmasti kuin vuoristolammas jollekin toiselle, jossa tuskin näytti olevan senkään vertaa tasaista pintaa, että jalka olisi siinä pysynyt. Hänen lipposensa vilahtelivat näyttäen tarttuvan ihmeellisesti jokaiseen epätasaisuuteen, ja silloin kun jokin kallio kaatui tahi läksi luistamaan hänen allaan, hän hyppäsi varmemmalle paikalle. Shefford katseli hänen nopeita, reippaita ja hyvin laskettuja liikkeitään, jotka näyttivät johtuvan silmien ja jalkojen täydellisestä yhteistoiminnasta, mutta kun hän käänsi silmänsä villiin laaksoon, jossa Fay oli vaellellut yksinään kaksitoista vuotta, hän ei enää ollenkaan ihmetellyt.

Kuta alemmaksi he tulivat, sitä suuremmiksi muuttuivat kalliotkin, kunnes hän vihdoin huomasi joutuneensa rakennusten suuruisten lohkareitten väliin. Fay katosi kokonaan hänen näkyvistään, kun hän peloissaan läksi laskeutumaan muudatta kiemurtelevaa lohkareiden välitse johtavaa polkua. Vihdoin hän pääsi tasaiselle kalliolle jälleen. Fay seisoi toisella samanlaisella katsoen laaksoon. Shefford huomasi vyöryn jatkuneen kauas laaksoon, vaikka sen alemman osan muodostivatkin korkeat erilliset jyrkänteet. Todellisuudessa olikin vain korkean seinämän laita murtunut vyöryyn ja loppuosa siitä oli vielä melkein kohtisuoraa jyrkännettä. Katsoessaan ylöspäin Shefford hämmästyi ja huumaantui nähdessään, kuinka alas he jo olivat laskeutuneet ja kuinka seinämät nojautuivat kuin suuret, laajat, mutkittelevat ja yhtämittaiset vuorijonot.

"Täällä, täällä!" Fay huusi. "Tässä on paikka, josta he laskeutuivat laaksoon ja jonka kautta minut tuotiin sieltä pois. Täällä ovat vielä heidän käyttämänsä kepitkin. He pistivät ne tuossa pengermässä olevaan rakoon."

Shefford riensi hänen luokseen ja katsoi alas. Tässä seinämän osassa oli kapea, noin kuudenkymmenen jalan korkuinen rako. Kallioinen lattia alempana päättyi pengermään, jonka laidalta oli kohtisuora putous laaksoon.

Sheffordin katsoessa ja miettiessä, miten he voisivat laskeutua alemmaksi, intiaani saapui hänen luokseen. Vilkaistuaan alas hän alkoi heti toimia. Valittuaan muutaman kepeistä, jotka olivat kaikki paksuja ja sileiksi veisteltyjä seetrihalkoja, hän tunki sen kallion rakoon niin lujaan, että se varmasti pysyi kiinni. Istuutuen kahdareisin sille hän takoi toisen noin kolme jalkaa alemmaksi. Kun hän oli laskeutunut sille, Sheffordin oli pakko ojentaa hänelle kolmas tikku. Siten laskeutui intiaani verraten lyhyessä ajassa alempana olevalle pengermälle. Sieltä hän huusi, että hänelle heitettäisiin suopungit. Shefford nakkasi ne hänelle. Hän koetti nyt ruveta auttamaan Faytä, mutta Fay livahti hänen kynsistään ja laskeutui tikapuut niin nopeasti, että Sheffordin oli pakko pidättää henkeään. Mutta sitten kun hänen vuoronsa tuli, Fayn osoittama rohkeus tarttui niin häneenkin, että hän laskeutui tikapuut yhtä nopeasti lentäen ilmassa viimeiset kymmenen jalkaa.

Nas Ta Bega ja Fay katsoivat laaksoon jyrkänteen reunalta.

"Tässä on paikka", Fay sanoi kiihkeästi. "Laskekaa minut sinne köydellä."

Vaadittiin kolmenkymmenen jalan pituinen suopunki, ennenkuin sen pää ulottui laaksoon pohjaan. Shefford kääri liivinsä kaksinkerroin, kiersi sen Fayn vartalon ympärille ja pujotti suopungin silmukan hänen kainaloittensa alle. Sitten hän ja Nas Ta Bega laskivat hänet yhdessä alempana olevaan ruohikkoon. Fay, heittäen silmukan menemään, kiisi tiehensä kuin villi eläin päästellen omituisimpia huutoja mitä Shefford ikinä oli kuullut. Vihdoin tyttö katosi kokonaan näkyvistä seinämän mutkan taakse.

"Minäkin haluan laskeutua sinne", Shefford sanoi intiaanille. "Te jäätte tänne auttaaksenne meitä ylös kiivetessämme."

Shefford laskeutui muutellen vuorotellen käsiään, ja kun hänen jalkansa kosketti ruohoon, hän tunsi kummallisesti riemastuvansa.

"Olen siis vihdoinkin Surprise Valleyssa!" hän sanoi hiljaa. Hän muisteli unelmaansa, jonka hänen ystävänsä kertomus oli aiheuttanut, noita vuosia, joiden kuluessa hän oli ihmetellen odottanut, ja sitten pitkää hyödytöntä ja toivotonta etsimistään autioilta ylätasangoilta alkaessaan kulkea seinämänviertä samalla suunnalle, jonne hän oli nähnyt Faynkin katoavan. Hänen eteensä avautui laaja penkere, jolla kasvoi viheriätä ruohoa, sammalta, omituisia tähdenmuotoisia valkoisia kukkia ja keihäslatvaisia kuusia, joiden neulaset olivat hyvin tummia. Penkereen alapuolella oli toinen, jolla kasvoi tiheää viidakkoa. Viidakko loppui kääpiötammimetsikköön, jonka takana oli valkoinen haapalehto, jonka lehdet lepattivat hiljaisessa tuulessa. Ilma oli tiivistä, suloista, lämmintä, tuoksuvaa ja tavattoman kuivaa. Se muistutti hänestä kallioiden alla olevien kuivien luolien ilmaa. Hetkisen kuluttua hän saapui paikalle, josta hän näki niityn punaisenkirjavine lehmineen ja pienine mustine aaseineen. Siellä oli niitä melkoinen lauma. Ja hän muisti säpsähtäen niitä vaivoja ja vaaroja, joita Venters oli saanut kärsiä tuodessaan näiden kantaisät tänne laaksoon. Millainen omituinen, villi ja kaunis kertomus se olikaan! Mutta tähän laaksoon liittyvä tarina ei olisi voinut ollakaan muunlainen.

Metsä jatkui niityn taakse laakson toiselle puolelle ja päättyi erääseen viidakkoa kasvavaan pengermään, joka vähitellen muuttui viheriäksi sammalta ja rehevälatvaisia kuusia kasvavaksi rinteeksi. Kaikki tämä viekoitteli katseen vastustamattomasti punaiseen seinämään, jossa ammotti autio, tumma ja ihmeellinen onkalo, ruosteen värisine täplineen ja kallioasukasten omituisine pienine rakennuksineen, joiden mustat, avoimet ja hiljaiset ikkunat kertoivat niin kummallisesti tuntemattomasta menneisyydestä.

Shefford sivuutti paikan, jossa maata oli viljelty, mutta ei nykyjään vaan noin kuusi kuukautta sitten. Pellolla oli muutamia maissikuhilaita ja paljon pystyssä olevia varsia. Hän alkoi kuulla hiljaista surullista surinaa ja tuntea tuoksua, joka oli äärettömän voimakasta suloisuudessaan. Kierrettyään toisen seinämän nurkan hän saapui kasvitarhaan, jossa oli lukemattomia punaisia ja valkoisia kukkia ja jonka jokaisen nurkan lukemattomat mehiläiset täyttivät soinnukkaalla surinallaan ja hyminällään.

Hän meni erään pienen puron yli, joka oli padottu, ja käveli sitten lammikon laitaa kasteluojalle, joka vei vettä kasvi- ja viinitarhaan, ja sieltä erääseen kauniiseen punaisten vuorten seinämien välissä olevaan nurkkaukseen. Siellä oleva maa oli tasaista ja viheriää, ja kuusia kasvoi miellyttävästi kaikkialla. Niiden tummien runkojen takaa näkyivät seinämän syvänteet.

Kukkien tuoksun voitti äkkiä palavasta nuotiosta lähtevän savun voimakkaampi haju. Shefford meni nopeasti kuusien varjoon. Viiriäiset, jotka olivat kesyjä kuin kanat, pyrähtelivät lentoon hänen edestään. Suuret harmaat kaniinit viitsivät tuskin hypätäkään syrjään hänen tieltään. Hänen päänsä yläpuolella olevat kuusten oksat olivat täynnä satakieliä. Ja sitten hän näki edessään äkkiä kolme henkilöä.

Muudan komea nainen, joka oli raakalaismaisesti pukeutunut nahoista ja huopapeitteen palasista tehtyyn pukuun, oli puristanut Fayn lujasti syliinsä. Hänen kasvonsa värähtelivät jaloista tunteista. Shefford luuli näkevänsä sen kaunottaren haamun, jollaiseksi Venters oli kuvaillut Jane Withersteenin. Hänen tukkansa oli harmaa. Hänen vieressään oli muudan laiha kumarainen mies, jonka tukka oli aivan lumivalkoinen. Hänen riutuneissa kasvoissaan ei ollut ollenkaan partaa. Niiden piirteet olivat omituisen surulliset. Hän näytti katselevan eteensä lempeästi ja hämmästyneenä.

Tilanne mykistytti Sheffordia, kunnes Fayn kyynelien kostuttamien kasvojen näkeminen rikkoi lumouksen. Shefford hyökkäsi eteenpäin ojentaen voimakkaat kätensä naista ja miestä kohti.

"Jane Withersteen ja Lassiter, olen siis vihdoinkin löytänyt teidät!"

"Ah, herra, kuka olettekaan?" Jane huudahti kaikuvalla, syvällä ja värähtelevällä äänellään. "Tämä lapsi tuli juosten ja huutaen. Hän ei voinut puhua. Luulimme hänen tulleen hulluksi ja paenneen takaisin luoksemme."

"Olen John Shefford", Shefford vastasi nopeasti. "Olen Bern Ventersin ja hänen vaimonsa Bessin ystävä. Kuulin tarinanne ja tulin tänne länteen. Haettuani vuoden löysin Fayn. Ja nyt olemme tulleet tänne viedäksemme teidät pois."

"Vai löysitte te Fayn! Entä naamioitu mormoni, jonka pakotuksesta Fay uhrautui pelastaakseen meidät? Miten hänelle on käynyt? Siitä ei ole vielä niin monta vuotta, etten muistaisi, millaisia isäni, Dyer, Tull ja kaikki nuo muut julmat kirkonmiehet olivat."

"Waggoner on kuollut", Shefford vastasi.

"Kuollutko? Fay on siis vapaa! Kuinka hän kuoli?"

"Hänet tapettiin."

"Kuka sen teki?"

"Sillä ei ole väliä", Shefford vastasi jäykästi kääntämättä katsettaan syrjään. "Hän on nyt kaikissa tapauksissa poissa tieltä. Fay ei ole ollut milloinkaan hänen vaimonaan. Fay on nyt vapaa. Olemme tulleet tänne viedäksemme teidät pois koko maasta. Meidän on jouduttava matkalle niin pian kuin suinkin, sillä jälkiämme etsitään ja meitä tullaan ajamaan takaa. Mutta meillä on hevosia ja intiaani oppaana. Kyllä me siitä suoriudumme, Minusta on parasta, että lähdemme täältä heti. En voi sanoa ollenkaan, milloin takaa-ajo alkaa. Kootkaa kaikki sellaiset tavaranne, yhteen kasaan, jotka haluatte ottaa mukaanne."

"Niin, äiti Jane, kiiruhtakaamme!" Fay huudahti. "Olen niin liikutettu, etten voi puhua, ja sydämeeni niin koskee."

Jane Withersteenin kasvot loistivat hyvin kirkkaasti, vaikka hänen silmiensä loistoon sekautuikin kauhistuttavaa pelkoa.

"Fay, pieni Fayni!"

Lassiter oli pysynyt paikoillaan katsoen lempeillä kirkkaan sinisillä silmillään Sheffordiin.

"Olen todellakin iloinen saadessani tutustua teihin", hän sanoi venytellen, ojentaen kätensä kuin tässä kohtaamisessa ei olisi ollut mitään tavatonta. "Minkä sanoittekaan nimenne olevan?"

Shefford toisti sen tarttuessaan ojennettuun käteen.

"Kuinka Bern ja Bess voivat?" Lassiter kysyi.

"He voivat hyvin, olivat varakkaita ja onnellisia ollessamme viimeisen kerran yhdessä... Heillä on lapsi."

"Miten hyviä uutisia! Jane, kuulitko? Bessillä on lapsi. Ja, Jane, enkö ole aina sanonut, että Bern palaa takaisin hakemaan meitä? Tämä on aivan samaa."

Kuinka kylmäveriseltä, tyyneltä, hitaalta ja lempeältä tämä Lassiter näyttikään! Shefford ihmetteli, oliko mies jo liiaksi vanhentunut? Hänen menneisyytensä oli nähtävästi niin lähellä kuin eilinen päivä eikä tämä nykyinen vaara näyttänyt tuntuvan hänestä miltään. Katsoessaan Lassiterin kasvoihin Shefford hämmästyi. Ellei hän olisi muistanut tämän vanhan revolverisankarin mielen jaloutta, hän olisi voinut tulla siihen luuloon, että nämä yksinäiset vuodet täällä laaksossa olivat heikontaneet hänen järkeään. Tällaisella hetkellä tuntui kylmäverisyys selittämättömältä eikä sitä tavallinen ihminen olisi voinut osoittaakaan. Mutta mitä tämän venyttelevän tyyneyden alla oikeastaan piilikään? Mikä oli noiden kasvoihin painuneiden pitkien, syvien ja synkkien urien tarkoitus? Millaista elinvoimaa nuo syvät, lempeät ja kirkkaat silmät ilmaisivatkaan? Shefford tunsi äkkiä ensiksi saamansa vaikutelman tästä murtuneelta näyttävästä vanhuksesta muuttuvan.

"Lassiter, ottakaa sen verran tavaroita mukaanne, kun voitte kantaa, että voimme päästä pois täältä niin pian kuin suinkin", Shefford sanoi.

"Kyllä. Emme luullakseni tarvitse kuormahevosia. Olemme säilyttäneet ne vaatteet, jotka meillä oli yllämme tullessamme tänne. Jane on ollut sellaisessa luulossa, ettemme tarvitse niitä enää milloinkaan, mutta minä aavistin meidän vielä joskus tulevan käyttämään niitä. Ne eivät ole viimeisen muodin mukaisia, mutta käytännöllisemmät ne kuitenkin ovat kuin nämä nahat. Ja siellä on muudan vanha nuttukin, joka on kuulunut Ventersille."

Lassiterin silmien lempeä uneksiva katse muuttui kiihkeämmäksi.

"Oliko Ventersillä hevosia silloin kun opitte tuntemaan hänet?" hän kysyi.

"Hänellä oli niitä aitauksellinen", Shefford vastasi hymyillen. "Ja niiden joukossa oli pari mustaa, joiden vertaisia en ole missään ennen nähnyt. Black Star ja Night. Muistatte kai ne, Lassiter?"

"Kyllä. Arvailin juuri, elävätkö ne vielä. Ne ovat hyvin vanhoja nyt. Miten ihania hevosia ne olivatkaan! Mutta Janella oli kolmaskin hevonen, muudan suuri punaisenruskea paholainen. Sen nimi oli Wrangle. Kertoiko Venters teille milloinkaan siitä ja kilpailustaan Jerry Cardin kanssa?"

"Satojakin kertoja!" Shefford vastasi.

"Wrangle voitti silloin komeasti mustat, mutta Jane ei tahdo uskoa sitä milloinkaan. Enkä ole voinut muuttaa hänen mielipidettään näiden vuosienkaan kuluessa... Ehkä vielä saamme nähdä mustat?"

"Varmasti! Uskon sen todellakin tapahtuvan", Shefford vastasi tunteellisesti.

"Miten suurenmoista se tulee olemaankaan! Kuulitko, Jane? Black Star ja Night elävät vielä ja me lähdemme nyt katsomaan niitä."

Mutta Jane vain puristi Faytä rintaansa vasten ja katsoi Lassiteriin kostein ja kimaltelevien silmin.

Shefford pyysi heitä kiiruhtamaan ja tulemaan sitten kalliolle, jonka kautta heidän oli pyrittävä pois laaksosta. Hän otaksui olevan parasta, että hän antaa heidän tehdä valmistuksensa rauhassa, ja hän sanoi jäähyväiset heidän luola-asunnolleen, jossa he olivat eläneet niin kauan aikaa.

Sitten hän maleksi takaisin seuraten laakson seinämää, pysähtyi siellä täällä kurkistaakseen johonkin rotkoon ja tutkiakseen kiviin piirrettyjä karkeita kirjaimia. Joskus hän pysähtyi ajatuksissaan näkemättä mitään. Vihdoin hän kiersi viimeisen kallionnurkkauksen ja näki Nas Ta Began istuvan penkereellä levollisesti ja valppaana entiseen tapaansa. Shefford kertoi intiaanille, että he kiipeävät penkereelle hetkisen kuluttua, ja sitten hän istuutui odottamaan antaen katseensa harhailla laaksossa.

Hän oli ehkä istunut siinä kauankin, sillä hän oli vaipunut niin surullisiin, miettiväisiin ja ihmetteleviin ajatuksiin, mutta aika tuntui kuluneen melko nopeasti, kun Fay tuli näkyviin joustavin nopein askelin, Lassiterin ja Janen seuratessa häntä jonkun matkan päässä. Jane kantoi pientä myttyä ja Lassiter oli heittänyt olalleen säkin, joka ei näyttänyt erittäin painavalta.

"Ovatpa nuo pavut todellakin raskaita", hän sanoi venytellen, laskiessaan säkin maahan.

Shefford voi vain tuijottaa häneen.

"Fay voi ehkä jolloinkin olla näiden tarpeessa", Lassiter jatkoi.

"Miksi?"

"Koska ne ovat kultaa."

"Kultaako?" Shefford huudahti.

"Niin. Ja ne ovat olleet melkoisen työn panttina. Olen kaivanut ja huuhdellut kaksitoista vuotta kootessani ne."

Shefford naurahti pakotetusti. "Lassiter, se muuttaa asiaa melkoisesti. Emme suinkaan voi jättää sellaista säkkiä tänne, joka sisältää kultakimpaleita tahi papuja, kuten suvaitsette niitä nimittää. Ruvetkaamme nyt kiipeämään."

Hän huusi intiaanille ja tarttuen köyteen hän kiipesi helposti ensimmäiselle rinteelle ja sitten muutellen vuorotellen käsiään ja ponnistaen polvillaan ja jaloillaan hän onnistui Nas Ta Began avulla pääsemään penkereelle. Hän heitti nyt nuoran alas vetääkseen ylös säkin ja mytyn. Saatuaan sen tehdyksi hän neuvoi Faytä kiinnittämään silmukan ympärilleen, kuten ennenkin. Fay totteli, minkä jälkeen Shefford huusi hänelle, että hän pitäisi itsensä ulkona seinämästä sen aikaa kuin Nas Ta Bega ja hän vetäisivät hänet ylös.

"Pitäkää vain köysi jännityksissä", Fay vastasi, "niin kävelen sinne."

Ja Sheffordin hämmästykseksi ja ihmeeksi Fay todellakin käveli heidän luokseen tuota melkein kohtisuoraa seinämää pitkin muuttelemalla vuorotellen käsiään ja astuen samalla kun hän veti itseään ylös. Silloin ainakin, ellei milloinkaan ennen, Shefford näki tuloksen Fayn vuosikausia kestäneestä kiipeilemisestä jyrkillä rinteillä. Vain sellaisten kokemusten perusteella voi teko olla mahdollinen.

Jane oli vedettävä ylös, mikä aiheutti hänelle suuria tuskia. Vihdoin tuli Lassiterin vuoro, ja hän oli paljon voimakkaampi ja ketterämpi kuin Shefford oli osannut luullakaan. Päästyään penkereelle he kiinnittivät huomionsa kapeaan rakoon, johon he olivat tullessaan laittaneet kepeistä portaat. Fay oli jo kiivennyt sinne ja nyt hän kurkisti laidalta, jolloin hänen kalpeat kasvonsa ja kullan värinen tukkansa kuvastuivat selvästi kapeasta raosta siintävää sinistä taivasta vasten.

"Äiti Jane ja eno Jim, olette niin hitaita!" hän huusi sieltä.

"Fay, me emme ole olleetkaan mitään rotko-oravan orpanoita näiden vuosien kuluessa", Lassiter vastasi.

Tämä viimeinen osa kiivettävästä matkasta näytti muodostuvan yhtä vaikeaksi Janelle kuin ensimmäinenkin, vaikkakaan ei niin tuskalliseksi. Intiaanin oli pakko kiivetä ylös ja heittää sieltä alas köysi, joka sidottiin hänen ympärilleen, ja siten intiaanin vetäessä ylhäältä ja Sheffordin auttaessa Janea kiipeämisessä he onnistuivat saamaan hänet onnettomuudetta jyrkänteen laidalle. Lassiterin saavuttua heidän luokseen he levähtivät hetkisen, ennenkuin lähtivät viimeiselle louhikkoiselle pitkälle rinteelle. Fay kulki edellä kevyesti ja väsymättä eikä Shefford kääntänyt katsettaan hetkeksikään hänestä. Vihdoin he saapuivat pitkän rinteen laelle ja seuraten mutkittelevaa harjua pääsivät paikkaan, jossa Fay oli heidän tullessaan poistunut seetrimetsiköstä.

Nas Ta Bega oli nyt muuttunut henkilöksi, jonka jokaista päätöstä ja tekoa Shefford päätti noudattaa lähimmässä tulevaisuudessa. Intiaani sanoi nähneensä vettä muutamassa kallioisessa kolossa ja koska samassa paikassa oli ruohoa mustangeillekin, hän ehdotti, että yövyttäisiin sinne, koska päiväkin oli kulunut melkein loppuun. Nas Ta Bega läksikin heti hoitamaan mustangeja ja Shefford ryhtyi sellaisiin leiri- ja illallisvalmistuksiin kuin heidän vähäiset varustuksensa sallivat. Kysymys vuoteista ratkaistiin helposti, sillä pinjain ja seetrien juurilla olevalla pehmeällä neulasmatolla oli mukava nukkua.

Sheffordin lopetettua työnsä aurinkokin alkoi jo laskea. Lassiter ja Jane kävelivät puiden varjossa. Intiaanikin oli palannut leiriin, mutta Faytä ei näkynyt missään. Shefford kuvitteli kuitenkin tietävänsä, missä hän on, ja mentyään metsän laitaan hän näkikin Fayn istuvan jyrkänteen reunalla. Hän lähestyi tyttöä huolimatta tunteestaan, että hänen ehkä oli parasta pysyä poissa.

"Fay, haluatko mieluummin olla yksinäsi?" hän kysyi.

Hänen äänensä säikähdytti tyttöä.

"Ikävöin sinua", hän vastasi ojentaen kätensä.

Puristaen sen omaansa Shefford istuutui hänen viereensä.

Punertava aurinko oli heidän takanaan. Surprise Valley häämötti utuisena, hämäränä ja varjoisena heidän edestään alhaalta. Vastakkainen seinämä näytti tulipunaisten liekkien nuoleskelemalta, paitsi juurelta, jonne auringon säteet eivät enää ulottuneet. Ja tummanpunainen juova kohosi vähitellen vallaten vihdoin kirkkaan tulipunaisen vyöhykkeenkin kokonaan. Seinämien välissä näytti leijailevan muuttuvia, läpinäkyviä, mutta kumminkin tummia utupilviä pitkien punaisten säteitten halkoessa pimeimpiä paikkoja siellä, missä aurinko pääsi paistamaan jostakin seinämän halkeamasta tahi kolosta. Syvällä laakson pohjassa kasvava metsä alkoi tummeta, haapalehto tuli vaaleammaksi ja niitty muuttui harmaaksi punaisen hämärän muuttuessa tummemmaksi kaikkien esiin työntyvien pengermien alla ja suurissa onkaloissa. Aurinko laski, jolloin hämärä kietoi äkkiä laakson vaippaansa, korkeampien paikkojen pysyessä vielä valaistuina.

Muudan rotkohaukka päästi ikävöivän, omituisen ja surullisen huutonsa, joka tuntui rikkovan ja tekevän hiljaisuuden syvemmäksi.

Yhä sinisemmäksi muuttuvalta taivaalta tuikkiva kalpea tähti ilmoitti hämärän loppuneen, jolloin kaikki punertavat varjot liikkuivat, leijailivat ja muuttuivat pehmeästi ja salaperäisesti vähitellen pimeäksi yöksi.

Kaunis, villi, omituinen ja rauhallinen Surprise Valley! Shefford näki sen nyt edessään ja allaan kuin mustan kuilun, jossa yksinäisyys viihtyi. Hän kuvitteli heikosti käsittävänsä Fayn ajatuksetkin. Viimeisen kerran Fay oli nyt nähnyt auringonlaskun siellä ja yön tulon sinne syvine hiljaisuuksineen, suloisine salaperäisyyksineen, aavemaisine varjoineen, sametinpehmeine sinisine taivaineen ja valkoisine tähtiratoineen.

Mutta Shefford, joka oli uneksinut, ikävöinyt ja etsinyt, huomasi hetken merkityksen niin mittaamattomaksi itselleen, ettei hän voinut sitä käsittää.

XVII.

TIE NONNEZOSHEEN.

Kun Shefford heräsi seuraavana aamuna ja nousi istualleen pinjain lehvistä valmistamallaan vuoteella, kylmä päivänkoitto oli jo alkanut ja muuttanut puiden juurilla vallitsevan hämärän kirkkaan kullan väriseksi. Nas Ta Bega ja Lassiter työskentelivät ahkerasti nuotion ääressä, mustangit oli sidottu kiinni leirin läheisyyteen ja Jane Withersteen kampasi pitkiä sotkeutuneita hiuksiaan kömpelöllä puukammalla, mutta Faytä ei näkynyt missään. Aivan samoin kuin hän oli ollut poissa joukosta auringon laskiessa, oli hän nytkin sen noustessa. Sheffordkin meni katselemaan viimeisen kerran Surprise Valleyta.

Edellisenä iltana oli laakso ollut täynnä tummanpunaista utua ja punertavia varjoja, mutta nyt sen seinämät olivat vaaleanpunaiset, kirkkaat, rusohohteiset, viheriät ja valkoiset pykälöidyn itäisen laidan yli vinosti siilautuvien ihmeellisten kullan väristen sädekimppujen valossa. Fay seisoi jyrkänteen laidalla, mutta Shefford ei tahtonut rikkoa lumousta, joka oli vallannut tytön hänen sanoessaan viimeisiä hiljaisia jäähyväisiä entiselle villille kodilleen. Shefford tunsi olevansa kummallisesti liikutettu ja tiesi tulevansa olemaan aina koko elämänsä ajan pahoillaan senvuoksi, että heidän oli pakko poistua Surprise Valleysta.

Silloin kuului intiaanin huuto.

"Tule, Fay", Shefford sanoi hiljaa.

Ja Fay poistui paikoiltaan surullinen ilme tummissa silmissään ja rauhalliset kasvot kalpeina.

Synkkä intiaani viittasi salavihkaa Sheffordille, että he kiiruhtaisivat. Heidän syödessään aamiaista mustangit satuloitiin ja kuormitettiin. Ja pian oli kaikki valmiina paon varalta. Fay sai Nack-yalin, Jane sai sen hevosen, jolla Shefford oli ratsastanut, ja Lassiter sai intiaanin kimon. Shefford ja intiaani ratsastivat satulattomilla mustangeilla ja viimeinen hevonen kantoi kuormaa. Nas Ta Bega läksi opastamaan taluttaen kuormajuhtaa toisten seuratessa häntä jonossa. Shefford tuli viimeisenä.

Nas Ta Bega antoi hevosensa juosta hölkyttää melkoista vauhtia ja joskus tasaisemmilla paikoilla hän lasketteli neliäkin. Shefford oli hyvin huolissaan ajatellessaan niitä vaikeuksia, joita tämä matka tulisi aiheuttamaan noille kolmelle pakolaiselle, jotka olivat nykyjään niin tottumattomia ratsastamaan. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut pitää silmällä Janea eikä Lassiteria, sillä he näyttivät vielä hyvin muistavan, miten hevosta on ohjattava. Intiaani kulki takaisinpäin eilistä tietä tunnin aikaa ja kääntyi sitten vasemmalle muutamaan matalaan solaan. Kaikki tämän ylätasangon eri seudut näyttivät samanlaisilta ja Sheffordin oli hyvin vaikea erottaa näitä omituisia paikkoja toisistaan. Kuljettuaan vielä tunnin he pääsivät rosoiselta kallioalueelta tuulen uurtamiin sileihin varjoisiin rotkoihin. Shefford luuli heidän nyt olevan lähellä ylätasangon laitaa. Matalat harjut muuttuivat yhä matalammiksi, rotko rupesi mutkittelemaan, Nas Ta Bega katosi näkyvistä ja sitten kaikki muutkin. Kun Shefford pääsi nurkkauksen toiselle puolelle hän näki vain lyhyen alan paljasta kallioista maata ja sen takaa siintävän taivaan. Intiaani ja muut olivat kokoutuneet yhteen joukkoon ja pysähtyneet. Shefford ratsasti heidän luokseen, pysähdytti hevosensa ja käsitti heti katsahdettuaan ympärilleen heidän katseittensa tarkoituksen. Mutta Nas Ta Bega läksi melkein heti laskeutumaan ja mustangit seurasivat häntä kenenkään pakottamatta. Shefford viipyi kuitenkin hetkisen jyrkänteen reunalla.

Kaukaa siintävät harjanteet, tuo suurenmoinen keltainen ja purppurainen aaltoileva kaukainen maailma, joka nyt näytti olevan hänen katseensa tasalla, tuntui vetävän hänen katseensa puoleensa. Näköalan kauneus ja suurenmoisuus lumosi hänet ja se tietoisuus lävisti hänet kokonaan, että hän oli uskaltanut lähteä koettamaan, voiko hän opastaa toverinsa pois tästä autiosta, villistä ja korkealla sijaitsevasta linnoituksesta. Hän katsoi kauaksi tutkien ympyrän muotoista taivaanrantaa, kunnes hänen käsityksensä etäisyyksistä sekautui ja hän joutui aivan ymmälle suuruussuhteista, jotka hänen mielestään milloin pienenivät, milloin suurenivat. Silloin hän käänsi lumotun katseensa jalkoihinsa ja päätti ruveta seuraamaan intiaanien tapaa heidän arvostellessaan mittaamattomia etäisyyksiä erämaassa, nimittäin siirtämällä katsettaan hitaasti läheisyydestä etäisyyteen.

Hänen toverinsa olivat alkaneet laskeutua pitkää kallioista vapaata rinnettä, jonka viheriöiden ruohotäplien välissä oli keltaisia soraläjiä ja siellä täällä muutamia seetrejäkin. Puolen penikulman päässä rinne päättyi viheriään tasankoon. Mutta lähempää tarkemmin katsottuna tasanko muuttuikin aaltoilevaksi kentäksi, jonka vehreys yhä tummeni. Kuilut uurtivat siihen sinisiä juovia ja joissakin paikoin leijaili sen yllä jotakin selittämätöntä kuin kangastusta. Tätä aaltoilevaa, vyöryvää ja kohoilevaa seutua jatkui penikulmittain, kunnes sen aallot sulautuivat nähtävästi vielä tummempaan tasankoon. Muudan pyöreä punainen kallionlohkare oli muista erillään tämän hedelmättömän tasangon päässä ja kauempana oli vielä useita muita samanlaisia pyöreitä eristettyjä kallionlohkareita, jotka eivät olleet milloinkaan samanlaisia. Ne olivat kuin suuria laitumella olevia lehmiä. Mutta Sheffordin katsoessa, kun hänen näkönsä tuli yhä voimakkaammaksi saadessaan alinomaa olla kiinnitettynä erilaisiin esineihin, nämä kalliot suurenivat kummallisesti. Ne kasvoivat rakennuksiksi, linnoiksi, kirkoiksi, vuoriksi ja suuriksi punaisiksi tuulen uurtamiksi patsaiksi. Ne käänsivät hänen katseensa väkiselläkin korkealle kohonneiden lohkareitten muodostamaan harjanteeseen. Hän oli näkevinään tuhansia erivärisiä ja -muotoisia kirkkoja ja niiden välissä tuhansia sinisiä kuiluja, jotka, vaikka hän tiesikin ne rotkoiksi, näyttivät hänen silmissään hyvin pieniltä.

Niin paljon hän otaksui ymmärtävänsä näkemästään. Mutta tämän mutkaisten viivojen muodostaman laajan alueen takaa kohosi toinen tummanpunainen taivaanrannan pituinen ja jylhyydessään suurenmoinen selänne, jonka läheisyydessä matalampi katosi melkein olemattomiin. Sen loppumattomat petolliset rinteet, kuilut ja jyrkänteet olivat niin äärettömät, ettei ihmissilmä voinut käsittää niitä. Kaukaa lännestä häämötti muudan mutkitteleva, pykäläinen ja sininen juova, joka kiemurteli itsensä taakse ja työntyi sitten jälleen eteenpäin muuttuen leveämmäksi ja sinisemmäksi. Siellä oli San Juan Cañon. Missähän Joe Lake olikaan tällä hetkellä? Olikohan hän jo päässyt joelle ja kätkiköhän tuo sininen, heikosti näkyvä ja petollinen juova hänet ja veneen? Sitä oli melkein mahdotonta uskoa. Shefford seurasi katseillaan sinistä juovaa niin kauaksi kuin sitä vain näkyi, ainakin sata penikulmaa, kuten hän luuli, kauas länteen, jossa se yhtyi erääseen tummanpunaiseen varjoisaan kuiluun: Siellä oli Coloradon Grand Cañon. Sheffordin katse seurasi sitä kauas länteen ja sitten vasemmalle, kunnes kuilu muuttui leveämmäksi ja tuli lähemmäksi, menetti pettävän näköisen muotonsa ja muuttui villin ja mutkittelevan rotkon näköiseksi. Kun hän käänsi lumotun katseensa vieläkin enemmän vasemmalle, hän näki, miten rotko siellä halkaisi ihmeellisen selänteen, jonkun aution ylätasangon, jossa oli korkeita punaisia huippuja ja keltaisia harjanteita. Rotko oli täynnä purppuran väristä utua. Se mutkitteli, sulkeutui, ammotti, katosi kokonaan näkyvistä ja näyttäytyi jälleen noiden miljoonien kallioiden muodostamassa kaaoksessa, muuttuakseen jälleen kauempana purppuran väriseksi juovaksi, joka vihdoin hävisi kokonaan petolliseen etäisyyteen.

Shefford luuli, ettei maailmassa voi olla toista näköalaa, jota voitaisiin verrata tähän. Lyhyempien välimatkojen tyyneyttä ei voitu täällä huomata. Äänet, liikunto ja elämä eivät näyttäneet sopivan ollenkaan tänne. Täällä ei ollut muuta kuin rappeutumista, autiutta ja häviötä. Vuosituhansien tarkoitus selveni hänelle nyt ja ihminen muuttui jonkunlaiseksi mitättömyydeksi. Kun hän oli katsellut San Juan Cañonia, häntä oli kauhistuttanut sen Herkuleen työn laatu, jonka Joe Lake oli ottanut osalleen. Hän menetti toivonsa ja luottamuksensa, sillä tehtävä alkoi tuntua hänestä aivan mahdottomalta. Mutta kun hän siirsi katseensa suurenmoiseen ja majesteetilliseen erämaahan, jonka keskeltä Grand Cañon siinsi hämäränä viivana, hänen pelkonsa haihtui kummallisesti kokonaan ja sen sijalle ilmestyi jotakin noiden kimaltelevien etäisyyksien takaa. Jos Nas Ta Bega vain voi opastaa heidät turvallisesti joelle, jos Joe Lake kohtaa heidät Nonnezoshe Bocon suussa, jos he suoriutuvat hengissä kauheiden koskien pyörteistä, niin silloin Shefford tiesi ymmärtäneensä oikein sydämensä kehoitukset ja sen hengen tarkoitukset, joka oli puhunut hänelle tuulessa.

Hän kannusti hevosensa rinteelle ja laskeutuessaan, kun hän hitaasti lähestyi muita, hänen mielensä harhaili tämän luottamuksen antaman kummallisen vihjauksen, tämän rohkeutensa omituisen lisäytymisen ja Faytä kohtaan tuntemansa synkkenevän ja uhatun rakkauden välillä. Se ei johtunut siitä, että hän olisi rakastanut Faytä vähemmän, päinvastoin rakasti hän häntä enemmän. Jokin hänen läheisyydessään viipyvä mahdollinen jumala, samanlainen kuin intiaanien Suuri Henki, johon he turvautuivat matkoillaan, synkistytti hänen mieltään Fayn rikoksen vuoksi, ja hän voi nyt nähdä kaiken selvemmin, surra syvemmin ja suhtautua totuuteen vakavammasti.

Useammasti kuin kerran intiaani kääntyi satulassaan katsoakseen taakseen rinteelle, jolloin valo sattui hänen tummiin synkkiin kasvoihinsa. Sheffordkin seurasi vaistomaisesti hänen esimerkkiään ymmärtäen vihdoin tekonsa tiedottoman tarkoituksen. Syvällä hänen mielessään oli piillyt aavistus varmasta takaa-ajosta ja intiaanin alituisesti toistuva kääntyileminen satulassaan kaivoi sen vihdoin sieltä esille. Sen jälkeen heidän laskeutuessaan rinnettä Sheffordin jo entuudestaan niin järkytetty mieli tuli vähitellen yhä levottomammaksi.

Tiessä ei ollut ainoatakaan sellaista paikkaa, josta olisi voitu päättää, missä rinne yhtyy viheriään tasankoon. Maa oli soran peitossa ja siinä ali tummia liejuläikkiä, jotka olivat kuin kekäleitä. Mustangit lennättelivät kulkiessaan kavioillaan siruja pyöreistä, mustista, piikovista lasimaisista kivilohkareista. Heidän eteensä sattui penikulman pituinen tasainen pengermä, sitten muudan uoma ja lyhyt rinne ja sen jälkeen pyöreitä kukkuloita ja kuiluja vuorotellen kuin suuria aaltoja myrskyisessä meressä. Intiaanien väripensas kilpaili punallaan kaktusten tummempien kukkien kanssa. Salviapensaita ei näkynyt missään. Saippuapensaat, kuihtunut ruoho ja siellä täällä kasvavat kaktukset muuttivat tämän erämaan viheriäksi, mutta se oli viheriä vain kaukaa katsottuna. Nas Ta Bega ratsasti eteenpäin tasaista hölkkää. Aurinko kohosi korkeammalle ja tuuli kiihtyi lennättäen tomua mustangien kavioiden alta.

Shefford katsoi usein taakseen ja kuta kauemmaksi he pääsivät tasangolle, sitä korkeammalta näytti tasanko, jolta he olivat laskeutuneet. Mutta kun hän käänsi katseensa jälleen eteenpäin, kaukaa siintävä punaisten kirkkojen ja linnojen pykälöittämä taivaanrantakin näytti mataloituvan yhä enemmän. Kuilut muuttuivat nyt syvemmiksi ja niiden pohjat kuivemmiksi ja kallioisemmiksi, huiput terävämmiksi ja niiden rinteillä olevat murenevat pengermät keltaisiksi. Sivuutettuaan tämän laajan tasangon keskimmäisen syvennyksen he huomasivat maan alkavan vähitellen kohota ja punaiset pyöreät kalliot ilmestyivät selvemmin näkyviin alkaen yletä, loistaa ja suurentua. Ja sen jälkeen jokainen rinne toi ne lähemmäksi.

Aurinko oli suoraan heidän yläpuolellaan, kun Nas Ta Bega pysähdytti ryhmän ensimmäisten yksinäisten seetrien varjoon. Kaikki laskeutuivat maahan, venyttelivät jäseniään ja antoivat hevostensa levähtää. Ryhmää ei voitu sanoa puheliaaksi. Lassiterin huomautukseen milloinkaan loppumattomasta viheriästä tasangosta ei kukaan vastannut. Jane Withersteen katseli etäisyyteen menneisyys silmissään. Shefford tunsi Fayn miettivän katseen kohdistuvan itseensä, mutta ei voinut kohdata sitä, sillä hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi halunnut piilottaa jotakin Fayltä. Intiaani tuijotti kuin haukka kaukaiselle rinteelle eikä Shefford pitänyt ollenkaan hänen tarkkaavaisesta, etsivästä ja alituisesta varuillaan olostaan. Äkkiä Nas Ta Bega jäykistyi ja huiskautti kädessään olevaa marhamintaa.

"Huh!" hän huudahti.

Kaikkien silmät kääntyivät hänen tumman kätensä viittaamaan suuntaan. Saman pitkän rinteen laelta, jolta he oli laskeutuneet, nousi pieniä tomupilviä ja niiden aiheuttajat, pienet mustat pilkut, näyttivät liikkuvan hitaasti kuin etanat.

"Shadd!" intiaani lisäsi.

"Sitä aavistinkin", Shefford sanoi nousten.

"Ja kuka on Shadd?" Lassiter kysyi tyyneen hitaaseen tapaansa.

Shefford selitti sen hänelle lyhyesti ja katsoen Nas Ta Begaan lisäsi:

"Parhaimmat ratsastajat koko maassa! Emme voi paeta heitä."

Jane Withersteen vaikeni, mutta Fay huudahti hiljaa. Shefford ei katsonut kumpaankaan heistä. Intiaani alkoi nopeasti tiukentaa kimonsa satulavöitä ja Shefford seurasi hänen esimerkkiään Nack-yaliin nähden. Sitten Shefford veti luodikkonsa esille satulan tupesta ja Joe Laken suuret revolverit satulalaukusta.

"Kas tässä, Lassiter, ehkä ette ole vielä unhottanut, miten näitä käytetään", hän sanoi.

Vanha revolverisankari säikähti kuin hän olisi nähnyt aaveen. Hänen sormensa koukistuivat kuin kynnet hänen ottaessaan revolverit. Hän aukaisi patruunapesäkkeen, kopisti patruunat pois ja pani pesäkkeet paikoilleen. Sitten hän käsitteli niitä niin nopeasti, ettei Shefford voinut mitenkään seurata hänen liikkeitään. Mutta hän kuuli hanojen napsahtelevan niin nopeasti, ettei näpsähdysten välillä ollut minkäänlaista väliaikaa. Lassiter latasi revolverit uudestaan edellisiin liikkeihin verrattavalla vauhdilla. Hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Hän ei näyttänyt enää samalta mieheltäkään. Hänen lempeät silmänsä olivat muuttuneet, kasvojen syvät juovat olivat jännittyneet kuin köydet ja ne näyttivät kylmiltä ja tuhkanharmailta.

"Kaksitoista vuotta", hän mumisi itsekseen. "Pudotin vanhat revolverini kalliota vierittäessäni... Kaksitoista vuotta!"

Shefford huomasi silloin noiden vuosien haihtuneen ukon mielestä niin tyystin kuin niitä ei olisi ollutkaan. Ja hän otti mieluummin tämän vanhan revolverisankarin seuraansa kuin tusinan tavallisia miehiä.

Intiaani puhui nopeasti navajon kielellä koettaen selittää, että kunhan he vain pääsevät kallioiden suojaan, he ovat turvassa. Sitten katsahdettuaan vielä kerran kaukaisiin tomupilviin hän käänsi mustanginsa.

Ei ollut ollenkaan varmaa, olisivatko pakolaiset voineet seuratakaan häntä, jos he olisivat olleet vastuunalaisia hevostensa vauhdista. Mutta tapa, jolla intiaani komensi mustangiaan tahi vetosi hevosensa johtajakykyyn, kiihoitti toisetkin samanlaiseen hölkkään, kiipeämiseen ja raviin. Pitkään aikaan Sheffordkaan ei kääntänyt päätään katsoakseen taakseen, sillä hän tiesi, mitä sieltä oli odotettavissa. Ja kun hän vihdoinkin kääntyi, hän hämmästyi nähdessään, miten paljon takaa-ajajat olivat jo tavoittaneet heitä. Hän voi jo erottaa kaltevissa mutkaisissa harjanteissa olevat tummat halkeamat ja harjanteiden ympäröimässä amfiteatterissa oleva pinjametsiköt. He näyttivät lähestyvän jotakin hyvin villiä paikkaa ja hän uskoi takaa-ajon muuttuvan hyödyttömäksi heidän kerran vain päästyään sinne. Sinne oli kuitenkin vielä monta penikulmaa ja nuo kovasti ratsastavat paholaiset heidän takanaan tulisivat lyhentämään matkaa levottomuutta herättävästi välillä olevalla alueella. Shefford voi nähdä heidän hevosensa selvästi jo. Kuinka suuria tomupilviä ne lennättelivätkään! Hän laski niitä kuuteen asti, mutta sitten tomu ja liikkuva jono vaikutti, ettei hän voinut saada selvää muista.

Vihdoin muudan pitkä vähitellen kohoava rinne erotti pakolaiset rosoisten kallionlohkareitten muodostamista sokkelomaisista käytävistä. Mutta kirkas ilma vaikutti, että etäisyys sinne näytti niin lyhyeltä. Mustangit kiipesivät penikulman penikulman jälkeen ja kun he olivat ehkä noin viimeisen rinteen puolivälissä, takaa-ajajien ensimmäinen hevonen saapui takana olevalle tasangolle. Muutamien minuuttien kuluttua oli koko joukko näkyvissä. Nas Ta Bega kannusti mustanginsa tasaiseen vauhtiin huolimatta saavuttavista takaa-ajajista. Hetkisen kuluttua tultiin sellaisellekin tasaiselle paikalle, jossa hän voi kannustaa hevosensa kovaan laukkaan. Toiset mustangit seurasivat ensimmäisen esimerkkiä.

Nyt seurasi kilpa-ajo, jonka kuluessa pakolaisten ja takaa-ajajien välinen parin penikulman pituinen matka ei juuri ollenkaan lyhennyt. Nas Ta Bega oli säästänyt hevosiaan, mutta Shadd oli ratsastanut omansa väsyksiin. Shefford katsoi silloin tällöin taakseen pitäen pyssyään kädessään ja toivoen pääsevän taistelutta vaarasta, mutta hänen vastahakoisuutensa tappeluun haihtui vähitellen.

Rinteelle alkoi ilmestyä salviapensaitakin ja muunlaisia pensaita ja seetrejä oli kaikkialla. Suuret kalliot näyttivät tulevan lähemmäksi niiden punaisen värin sekautuessa keltaiseen, ja rinteet pitenivät, ei jyrkiksi, vaan äärettömän paljon pitemmiksi kuin ne kaukaa katsottaessa olivat näyttäneetkään.

Shefford tunsi äkkiä, ettei kuiva tuuli enää puhaltanutkaan häntä kasvoihin. He olivat siis jo päässeet seinämän suojaan. Hän voi nähdä, miten kallio-oravat kiitivät piilopaikkoihinsa. Mustangit jatkoivat vapaaehtoisesti nopeaa kulkuaan ja vihdoin intiaani katosi näkyvistä parin pyöristyneen kallion väliin. Muut olivat aivan hänen kintereillään. Shefford kääntyi kerran vielä. Shadd oli vielä penikulman päässä miehineen, mutta he lähestyivät nopeasti huolimatta väsyneistä hevosistaan.

Shefford kiersi kallion ja saapui laajemmalle alueelle, jossa kasvoi paljon seetrejä. Se päättyi paljaaseen rinteeseen, jonka pinta oli sileää kalliota. Siellä intiaani laskeutui satulasta. Kun muut saapuivat hänen luokseen, hän käski heidän taluttaa hevosiaan ja seurata. Sanottuaan sen hän alkoi kiivetä rinteelle.

Se oli sileä ja kova, mutta ei liukas. Siinä ei ollut halkeamaakaan. Shefford ei voinut huomata kiven palastakaan. Nas Ta Bega kiipesi suoraan vähän aikaa, kiersi sitten muutaman pienen kukkulan ja mutkitteli sinne tänne pyrkien alituisesti ylöspäin. Shefford oli näkevinään samanlaisia kallioita kaikkialla ympärillään, käyräviivaisia ja jos minkä muotoisia. Kaukaa heidän edestään siinsi keltaisia kirkkoja ja heidän takaansa taasen pienempiä punaisia. Kivisillat liittivät kallioita toisiinsa. Siellä ei ollut ainoatakaan jyrkkäseinäistä halkeamaa, vaan reikiä, kuoppia ja kuiluja oli kaikkialla, ja joskus kaukana alhaalla joku amfiteatteri, jossa kasvoi viheriöitä seetrejä ja pinjoja. Intiaani näytti tietävän selvästi, minne hän halusi mennä, vaikka näillä paljailla rinteillä ei ollut minkäänlaisia teitä. Vihdoin Shefford pääsi niin korkealle, että hän voi katsoa taakseen tasangolle, mutta takaa-ajajat eivät olleet enää näkyvissä.

Nas Ta Bega opasti heidät harjanteen laelle näyttääkseen vain tovereilleen toisen korkeamman, kauempana olevan selänteen. Niiden välissä oli kumpuinen, paljas, villin näköinen ja pykälöity syvänne. Täällä alkoi kulku muuttua vaaralliseksi sekä ihmisille että hevosille. Kun seuraavan selänteen nousu alkoi, heidän oli pakko kiivetä sille mutkittelemalla hitaasti ja huolellisesti ja käyttämällä hyväkseen jokaista tasaista ulkonemaa ja syvännettä. Heiltä meni ainakin puoli tuntia kiivetessään tämän rinteen laelle. Saavuttuaan sinne Shefford veti syvään henkeään katsellen sekä taakseen että eteenkinpäin. Shadd ja hänen miehensä, jotka olivat asettuneet jonoon, olivat selvästi näkyvissä alempana olevalla paljaalla rinteellä. Pakolaisten edessä olevat rinteet olivat niin kuoppaisia, jyrkkiä ja vaarallisia, ettei Shefford ollut nähnyt sellaisia ikinä. He olivat nyt päässeet vedenjakajan korkeimmalle selänteelle, jonka toisella puolella olevat jyrkänteet olivat useassa paikassa niin kohtisuoria ja jyrkkiä, ettei alempana olevaa seutua voitu ollenkaan nähdä.

Nas Ta Bega kulki edellä harjannetta pitkin ja alkoi sitten laskeutua seuraten rinteessä olevia syvänteitä. Hän saapui vihdoin erään pyöreän jyrkänteen laidalle, jossa ei hevosiakaan enää voitu kääntää. Pitkä alaspäin viettävä rinne oli niin jyrkkä, ettei Shefford luullut hevosten voivan siitä mitenkään suoriutua. Intiaani jatkoi kuitenkin matkaansa. Hänen oli pakko komentaa mustangiaan, joka vihdoin alkoi laskeutua jyrkkää mäkeä. Sheffordin ja muiden oli pakko pidättää hevosiaan ja odottaa. Heitä värisytti seuratessaan katseillaan ymmärtäväistä eläintä. Se ei muutellut jalkojaan ollenkaan, vaan antoi etujalkojensa liukua muutamia tuumia kerrallaan ja pysytteli aivan intiaanin kintereillä. Jos se olisi kaatunut, se olisi kaatanut Nas Ta Begankin ja molemmat olisivat vyöryneet rinnettä alas yhdessä. Shefford oli aivan varma siitä, että mustangi tiesi sen yhtä hyvin kuin intiaanikin. Jalka jalalta he laskeutuivat muutamalle esiin työntyvälle ulkonemalle, jonne intiaani jätti hevosensa ja tuli noutamaan kuormajuhtaa. Tämän hevosen saaminen sinne oli vieläkin vaikeampaa. Vihdoin intiaani huusi Lassiterille, Janelle ja Faylle, että he seuraisivat häntä. Shefford alkoi katsella niin tarkasti taakseen ja harjanteelle, ettei hän nähnyt, miten nämä kolme suoriutuivat rinteestä, mutta nähtävästi ei siellä tapahtunut mitään onnettomuutta. Nas Ta Bega alkoi jälleen jatkaa matkaansa ja kun Shefford samalla huomasi Shaddin mustan hevosen kuvastuvan selvästi taivasta vasten, hän huusi:

"Meidän on pakko kiiruhtaa!"

Intiaani talutti ensimmäistä mustangia ja kutsui toisia. Shefford seurasi hänen kintereillään. He laskeutuivat rinnettä alas jonossa jalka jalalta saapuen vihdoin turvallisesti tasaisemmalle maalle alempana.

"Shaddin miehet ratsastavat hevosillaan ylös ja alas näitäkin rinteitä!" Shefford huusi.

"Niinpä tietenkin", Lassiter vastasi.

Molemmat naiset vaikenivat.

Nas Ta Bega poikkesi nopeasti oikealle. Hän kiersi muutaman korkean kallion ja kiipesi sitten eräälle matalammalle aaltoilevalle harjanteelle, josta hän vihdoin nousemalla ja laskeutumalla pääsi erään jyrkkäseinäisen amfiteatterin laidalle. Siinä oli noin metrin levyinen penger, jonka vasemmalla puolella oli kohtisuora jyrkänne ja oikealla jyrkkä rinne. Siinä ei ollut aikaa ajatella vaaraa, kun suurempi vaara uhkasi heitä takaapäin. Nas Ta Bega kulki edellä ja hänen mustanginsa seurasi häntä kintereillä. Yksi ainoa harha-askel olisi syössyt eläimen kuolemaan. Mutta mustangi oli varmajalkainen ja sen luottamus rohkaisi toisia. Mutkan päässä oli tämä ainoa tie, jota voitiin laskeutua selänteeltä, eikä sen lähtökohdassakaan ollut mitään tasaista paikkaa. Neljän mustangin jalat lipesivät ja ne liukuivat sileätä kalliota pitkin, kunnes ne pysähtyivät erääseen matalaan syvänteeseen. Niiden pelastamiseen sieltä ja satuloiden ja kuormien suorimiseen meni aikaa. Shefford luuli kuulleensa huudon takaansa, mutta hän ei voinut nähdä ainoatakaan roistoa.

Kun he saivat tämän jyrkänteen kierretyksi, heillä oli vastassa toinen vieläkin pahempi. Shefford tunsi rohkeutensa lannistuvan nähdessään kaikkialla tällaisia jyrkkiä rinteitä, jotka nähtävästi kaikki loppuivat ammottaviin kuiluihin ja joilla ei ihminenkään voinut kulkea turvallisesti, saati sitten hevonen. Mutta kylmäverinen intiaani ei kuitenkaan milloinkaan hiljentänyt vauhtiaan. Hän näytti aina löytävän sellaisen tien, ettei hänen ikinä tarvinnut kääntyä takaisin. Mutta hänen mutkitteleva kulkunsa edisti heidän matkaansa nyt hyvin hitaasti ja siinä piili nyt suurin vaara. Shadd miehineen voi milloin tahansa ilmestyä näkyviin.

Muutaman erittäin ikävän ja vaarallisen kukkulan kallioisella rinteellä he menettivät niin paljon aikaa, että Shefford tuli hirveän levottomaksi. He suoriutuivat siitä kuitenkin onnettomuudetta heidän takaa-ajajiensa pysyessä vielä näkymättömissä. Ehkä hekin olivat joutuneet vaikeuksiin jossakin vaarallisessa paikassa.

Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut. Punainen aurinko oli jo laskeutunut melkein vasemmalla puolella olevan keltaisen harjanteen tasalle ja sen valovoimakin oli jo huomattavasti vähentynyt.

Vihdoin saapui Nas Ta Bega paikalle, johon hänen oli pakko pysähtyä. Se ei kyllä näyttänyt niinkään vaaralliselta kuin toiset, joista he olivat onnellisesti suoriutuneet, mutta tarkasteltuaan sitä lähemmin, Shefford ei voinut ymmärtää, miten he voisivat kiertää alempana olevan uoman pään. Äkkiä intiaani heitti ohjakset mustanginsa kaulalle päästäen sen vapaaksi. Hän menetteli samoin kahden muunkin mustangin suhteen Lassiterin ja Sheffordin seuratessa hänen esimerkkiään hevosiinsa nähden. Sitten intiaani läksi jatkamaan matkaansa mustanginsa seuratessa häntä. Kuormajuhta seurasi sitten, sitten Fay ja Nack-yal, sitten Lassiter ratsuineen, sitten Jane hevosineen ja viimeisenä Shefford. He seurasivat intiaania niin nopeasti kuin suinkin katsomatta lainkaan muualle kuin jalkoihinsa. Kuilun oikea reuna sivuutettiin onnellisesti ja samoin sen päässä oleva mutkakin, mutta sitten alkoi kaikkein vaarallisin osa matkasta. Pengermä oli hyvin viettävä ja kapea ja se oli yhdensuuntainen sen matkan kanssa, jonka he jo olivat kulkeneet.

Äkkiä Nas Ta Bega huusi kovasti ja varoittavasti ennättäen tuskin valmistaa Sheffordia kuulemaan käheitä huutoja. Samalla kajahti rätisevä yhteislaukaus vastakkaisen kukkulan rinteeltä. Luodit ponnahtivat takaisin kallioista, pölähdyttivät ilmaan punaista tomua ja kiitivät viheltäen tiehensä.

Fay huudahti ja horjui seinämää vasten. Nack-yaliin oli sattunut ja korskahtaen pelosta se nousi takajaloilleen, piesten ilmaa etujaloillaan ja putosi sitten takaisin kaikille neljälle niin, että kivet lentelivät. Sen takana oleva mustangi luhistui polvilleen niin, että sen pää joutui reunan ulkopuolelle. Se liukui vähitellen etemmäksi ja putosi lopulta kuiluun. Hetkisen kuluttua kuului sieltä kumea tömähdys.

Hevoset joutuivat hetkiseksi äärettömän suureen vaaraan enemmän ammottavan kuilun kuin huonosti tähdättyjen luotien vuoksi. Lassiter vei Janen muutamalle pienelle rinteelle pois pelästyneiden mustangien jaloista ja Shefford pannen henkensä alttiiksi syöksyi auttamaan Faytä. Tyttö puristeli käsivarttaan, josta vuoti verta. Välittämättä luotisateesta Shefford puoleksi kantoi ja puoleksi veti Fayn jyrkän lyhyen mäen laelle, jossa hän piiloutui erään nurkkauksen taakse, kunnes intiaani oli saanut ajetuksi mustangit sen ympäri. Sheffordin nopeat sormet kastuivat ja tulivat punaisiksi Fayn käsivarresta vuotavasta verestä, kun hän sitoi sen huivillaan. Lassiter oli jo kiertänyt nurkkauksen Janen kanssa ja kiirehti nyt Sheffordia huutamalla hänelle.

Shefford oli aikonut pysähtyä siihen taistelemaan, mutta kun hän ei tahtonut antaa Fayn mennä yksinään, hän kiiruhti eteenpäin tytön kanssa. Intiaani kuljetti hevosia nopeasti muudatta tasaista pitkää pengertä pitkin, jonka yli kaareutui ulospäin työntyvä vuoren seinämä. Lassiter ja Jane katsoivat taakseen. Shefford, joka äkkiä huomasi vasemmalla puolellaan olevan jyrkän rinteen, katsoi alas ja näki siellä kapean kuilun ja suuria halkeamia kallioissa ja siellä täällä pieniä seetrimetsikköjä.

Nas Ta Bega katosi hetkisen kuluttua mustangien kanssa. Hän oli nähtävästi kääntynyt laskeutuakseen haljenneiden kallioiden taakse. Shefford ja Fay tavoittivat Lassiterin ja Janen, ja huohottaen ja katsoen taakseen he kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan kuin intiaanikin niin nopeasti kuin he vain voivat. Shefford oli jo melkein varma siitä, että he olivat eksyneet hänen jäljiltään, kun hän äkkiä ilmestyi näkyviin heidän vasemmalta puoleltaan. Silloin he kaikki läksivät juoksemaan saadakseen hänet kiinni. He kiersivät kuilun ja pujahtivat sitten eräästä kapeasta raosta harjanteelle seetrien joukkoon. Siellä intiaani odotti heitä. Hän viittasi toisen pitkän paljaan kivikkorinteen yli muutamaan kapeaan viheriään aukkoon, joka nähtävästi erosi suuresti kaikista näistä muista vääristä rotkoista, kuopista ja kuiluista, koska sen seinämät olivat suorat sen mutkitellessa näkymättömiin. Siellä oli jonkun cañonin pää.

"Nonnezoshe Boco!" intiaani sanoi.

"Nas Ta Bega, jatkakaa matkaanne!" Shefford sanoi. "Kun Shadd saapuu tuolle rinteelle yläpuolellemme, hän ei voi nähdä teitä teidän laskeutuessanne alas. Kiiruhtakaa sinne hevosten ja naisten kanssa. Lassiter, menkää tekin. Ja jos Shadd sivuuttaa minut ja tavoittaa teidät, tehkää parhaanne. Aion väijyä tässä piutea ja hänen miehiään."

"Olette varmasti valinnut hyvän paikan", Lassiter vastasi.

Hetkisen kuluttua Shefford oli yksinään. Hän kuuli mustangien kavioiden pehmeän kapseen ja liukumisen, kun ne laskeutuivat rinnettä. Sitten ääni lakkasi äkkiä kuulumasta.

Hän katseli käsissään olevia punaisia tahroja, jotka olivat tulleet niihin sen tytön verestä, jota hän rakasti. Hänen oli pakko hillitä hirveää vihaansa, joka pudistutti hänen ruumistaan. Hän oli pelännyt Shaddin takaa ajoa senvuoksi, että Fay ehkä voisi joutua vangiksi, mutta ei siksi, että se aiheuttaisi verenvuodatusta. Häntä ja Nas Ta Begaa olisi ehkä ammuttu, jos he olisivat vastustaneet, mutta onnettoman tytön haavoittaminen muutti hänet tiikeriksi. Hillittyään mielenliikutuksensa, joka heikonsi ja vapisutti häntä, ja tunnettuaan olevansa jälleen kylmäverinen ja tyyni hän ryömi seetrien varjoon harjanteelle ja kätkeydyttyään sinne hyvästi hän vahti ja odotti.

Shadd näytti nyt muuttuneen hitaaksi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hän oli tullut näkyviin. Shefford tarkasti terävin katsein nurkkausta, jonka taakse hän ja muut olivat pelastuneet murhaavalta yhteislaukaukselta, mutta Shaddia ei näkynyt.

Aurinko oli menettänyt lämpönsä ja oli nyt hänen oikealla puolellaan olevan jylhän selänteen tasalla. Hämärä muuttaisi piakkoin kulun noilla rinteillä hyvin vaaralliseksi ja pimeässä olisi niille mahdotonta yrittääkään. Shaddin olisi pakko kiiruhtaa tahi luopua takaa-ajosta täksi päiväksi. Shefford tunsi julman toivon syntyvän rinnassaan.

Äkkiä hän kuuli kavioiden kapsetta. Se kantautui hänen korviinsa heikosti, mutta kuitenkin selvästi tyynessä ilmassa. Hän kohdisti katseensa nurkkaukseen, jonka takaa hän luuli takaa-ajajien tulevan näkyviin. Nyt alkoi kavioiden kapse kuulua yhä selvemmin. Äkkiä hän huomasi, ettei se mitenkään voi kuuluakaan sen nurkkauksen takaa, jota hän piti silmällä. Hän siirsi katseensa kauas vasemmalle siitä paikasta näkemättä mitään ja sitten kauas oikealle. Ja sieltä erään kivivallin takaa tuli äkkiä näkyviin muudan keikkuva hevosen pää, sitten toinen ja vihdoin kolmas.

Hän hämmästyi. Shadd oli laskeutunut sen paikan alapuolelle, josta hän oli tehnyt hyökkäyksensä, ja kiivennyt sitten tuolle jyrkälle rinteelle. Yhä useampia hevosia tuli näkyviin, kunnes niitä oli kokonaista kahdeksan kappaletta. Shefford tunsi helposti erään lyhyen, harteikkaan ja tukevan ratsastajan Shaddiksi. Piute ei nähtävästi tuntenut tätä seutua ollenkaan. Ehkä hän kuitenkin oli pelännyt hyökkäystä. Mutta vähitellen Shefford tuli yhä varmemmaksi siitä, ettei Shadd odottanut hyökkäystä tahi ei ainakaan pelännyt sitä, vaan oli erehtynyt suunnasta. Ja vielä enemmän, jos hän vie miehensä vielä muutamia satoja metrejä kauemmas rinteelle, muuttuu hänen erehdyksensä kohtalokkaaksi, sillä silloin hän joutuu kaksinkertaiseen vaaraan.

Miten pelottomia ratsastajia nuo intiaanit olivatkaan! Shadd istui satulassa, kuten muutkin hänen toverinsa. Nähtävästi olivat nuo jalan kulkevat valkoisia lainsuojattomia. Shefford vapisi ja hänen valtimonsa sykkivät kovemmin, kun hän näki takaa-ajajien saapuvan tuohon hänen mielestään niin vaaralliseen kohtaan. Mutta he eivät näyttäneet sittenkään huomaavan vaaraa. Tietysti he näkivät kuilun, mutta penger, jota pitkin he ratsastivat, kapeni kapenemistaan ja piakkoin he joutuisivat sellaiseen paikkaan, jossa tie olisi tukossa ja josta he eivät voisi kääntyä takaisinkaan. Ainoa mahdollisuus oli kiivetä rinteelle, mutta se oli melkein yhtä uskallettua.

Miehet jatkoivat matkaansa ja olivat nyt melkein Sheffordin tasalla noin kolmensadan askeleen päässä. Hän tarttui pyssyynsä tietäen varmasti, että hän voi tappaa jonkun niistä. Hän odotti kuitenkin vielä paljaasta uteliaisuudesta, koska jokainen miesten ottama askel lisäsi heidän vaaransa suuruutta. Shefford arvaili, olisiko Shadd valinnut tämän suunnan, ellei hän olisi otaksunut navajon kulkeneen siitä ensin. Eräs kävelevä piute kumartui nyt tarkastelemaan kalliota. Hän koetti nähtävästi etsiä heikkoja hevosten kavioiden jälkiä.

Shadd pysähtyi noin parinsadan askeleen päähän siitä paikasta, jossa Shefford oli piilossa. Hänen tarkat silmänsä olivat käsittäneet kapenevan pengermän merkityksen, ennenkuin hän oli saapunut sen päähänkään. Hän viittasi ja puhui. Shefford kuuli hänen äänensä. Toiset vastasivat. Kaikki katsoivat jyrkälle rinteelle, sitten alempana olevaan kuiluun ja viimeiseksi toisella puolella olevaan seetrimetsikköön. Jälkimmäinen piute onnistui kääntämään hevosensa ja palasi takaisin alkaen kiertäen nousta rinteelle. Toiset rupesivat väittelemään keskenään kokoutuen aivan yhteen joukkoon kapealle penkereelle. Heidän hevosensa olivat laihoja, jänteviä, villejä ja vireitä, ja Shefford ajatteli julmasti seurauksia, joita pillastuminen aiheuttaisi tuossa tilanteessa.

Silloin Shadd käänsi mustanginsa rinteelle. Hevonen kiipesi kuin vuohi. Muudan toinenkin intiaani onnistui kääntämään ratsunsa ja palasi takaisin kiertääkseen ehkä kukkulalle jotakin toista tietä. Toiset näyttivät epävarmoilta. He huusivat käheästi Shaddille, joka pysähtyi jyrkälle rinteelle noin parinkymmenen jalan päähän heistä. Hän puhui ja teki liikkeitä, joiden tarkoitus oli nähtävästi näyttää, että kiipeäminen oli hyvin helppoa. Se tuntuikin ehkä helpolta hänestä. Hänen kasvonsa näyttivät punaisilta laskevan auringon valossa.

Tällä kriitillisellä hetkellä Shefford päätti ampua. Hän aikoi tappaa Shaddin toivoen, että muut johtajansa kuoltua luopuisivat takaa-ajosta. Pyssy heilui hieman hänen tähdätessään, mutta sitten se vakautui paikoilleen. Hän laukaisi. Shadd ei säpsähtänytkään, mutta hänen tulinen ratsunsa, joka oli ehkä haavoittunut puhumattakaan pelästyksestä, kaatui korskahtaen kauhuissaan kovasti. Shadd joutui sen alle. Kimeät huudot tärisyttivät ilmaa. Liukuva hevonen syöksyi kuin salama alempana olevien miesten ja hevosten sekaan.

Kuului kumea tömähdys ja sitten villiä korskumista. Näkyi korkealle kohotettuja päitä ja kavioita, kuului peloittavaa polkemista, jyskettä ja huutoja, ja sitten ruskea toisiinsa sotkeutunut ja potkiva ryhmä syöksyi jyrkänteen laidalta kuiluun.

Shefford oli huumauksissaan näkevinään juoksevia miehiä. Hän näki pillastuneita hevosia. Muutaman jalat lipsahtivat, jolloin se kaatui, pyörähti ympäri ja liukui syvyyteen.

Sitten kuului syvyyksistä jymähdys ja pitkää liukuvaa jyrinää. Hetkisen kuluttua kuului toinen heikompi jymähdys ja heikompaa liukuvaa jyrinää.

Pari vapisevaa hevosta, jotka olivat aivan jäykistyneet pelosta, oli jäänyt kapealle penkereelle. Niiden takana pari miestä koetti ryömien seinustan viertä päästä pois vaarallisesta paikasta. Kauempana tasaisella paikalla seisoivat nuo pari intiaania hilliten pelästyneitä hevosiaan ja katsellen kohtalokkaalle rinteelle.

Ja Shefford makasi seetrien juurella hetken aiheuttaman kauhun vallassa ymmärtäen tuskin, että hänen huonosti tähdätty luotinsa oli vaikuttanut kuin ukkosenisku.

Hän ei ajatellutkaan ampua piuteja, jotka toinnuttuaan pelostaan ja nähtävästi peläten hyökkäystä kiipesivät äkkiä kukkulalle kadoten näkyvistä. Alempana olevat pelästyneet hevoset hirnuivat ja juoksentelivat penkereellä, kunnes nekin vihdoin katosivat. Paljaalla rinteellä ei ollut enää mitään jäljellä todistamassa Sheffordille, että se äsken oli ollut nopean ja kauhean kuoleman tapahtumapaikkana. Hän työntyi esille piilostaan ja kurkisti laidan yli. Satoja jalkoja alempana hän näki tummia pinjametsikköjä. Siellä ei näkynyt jälkeäkään hevosista eikä miehistä ja silloin hän huomasi, ettei hän voinut tietääkään tapaturman uhriksi joutuneiden lukumäärää. Nopea loppu oli järkyttänyt häntä kuin salama olisi iskenyt hänen viereensä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti, miten levottomia ja järkytettyjä Fay ja Jane tällä hetkellä mahtoivat ollakaan. Ja hypäten seisoalleen hän kiiruhti pois seetrimetsiköstä sen takana olevalle rinteelle ja rupesi laskeutumaan sitä niin nopeasti, että hän oli vaarassa katkaista jalkansa. Aurinko oli jo laskenut. Hän toivoi tapaavansa toverinsa ennen pimeää. Hän laskeutui suoraan rinteen juurelle, jossa oli sileä matala valli. Intiaani oli varmaankin kuljettanut hevoset jostakin toisesta paikasta. Rotko oli noin viidenkymmenen metrin levyinen ja se mutkitteli Navajo-vuoren laajan rinteen juurella. Vuoren sileät pyöreät harjanteet näyttivät päättyvän sen matalaan laitaan.

Shefford liukui muutamalle ruohoiselle penkereelle ja löydettyään sieltä hevosten jäljet hän läksi seuraamaan niitä. Ne seurasivat vallia. Niin pian kuin hän sai varmuuden siitä, että Nas Ta Bega oli suunnannut kulkunsa suoraan rotkoon, hän poikkesi jäljiltä ja kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin vain voi. Hän kuuli juoksevan veden vienoa kohinaa. Rotkon keskellä oli kirkkaan viheriöitä pensaita, jotka reunustivat kallioista puroa. Ilma oli tiivis, lämmin ja kukkien suloisen hajun kyllästyttämä. Seinämät olivat matalia ja penkereisiä menettäen piakkoin pyöreän muotonsa, joka on niin ominaista ylemmille tuulten kuluttamille rinteille. Shefford tuli paikalle, jossa hevoset olivat laskeutuneet kirkasvetiseen nopeasti virtaavaan puroon sen soraiselta laidalta. Pienet vesilammikot olivat vieläkin sekaisin. Shefford joi huomaten veden kylmäksi ja makeaksi. Siinä ei ollut ollenkaan lipeäsuolan katkeraa pistävää makua. Hän mutkitteli ja kiiruhti eteenpäin juosten tasaisemmilla paikoilla. Kukkia oli kaikkialla, mutta hän ei ennättänyt kiinnittää niihin erikoisempaa huomiota. Rotko teki monta loivaa mutkaa eikä sen leveys, jos se nyt leveni vielä ollenkaan, ollut selvinnyt hänelle vielä. Sen laidat olivat ehkä noin viidenkymmenen jalan korkuiset. Puron rannoilla alkoi kasvaa pumpulipuita ja kukkivia pensaita oli seinämien nurkkauksissa.

Hän oli jo kulkenut noin penikulman, kun Nas Ta Bega tullen viidakosta ilmestyi hänen eteensä.

"Halloo!" Shefford huudahti. "Missä Fay ja toiset ovat?"

Intiaani teki liikkeen, joka ilmaisi, että toiset olivat lyhyen matkan päässä. Shefford tarttui kulkiessaan Nas Ta Began käsivarteen ja kertoi hänelle huohottaen, mitä rinteellä oli tapahtunut.

Intiaani teki muutaman kuvaavista liikkeistään käsillään katsoen Sheffordia silmiin, mutta kuunnellen uutisia vaitiollen. He kiersivät erään seinämän nurkkauksen, kahlasivat puron poikki paikassa, jossa sen leveä matala uoma oli täynnä kallionlohkareita, ja tunkeusivat törmältä tiheikköön. Sen takaa ilmestyi Lassiter näkyviin muutamasta pumpulipuumetsiköstä revolveri kumpaisessakin kädessään. Hän oli ollut piilossa siellä.

"Olen todellakin iloinen saadessani puhutella teitä jälleen", hän sanoi ja hänen tutkivasti Sheffordiin kohdistetut silmänsä olivat nyt yhtä terävät kuin ne ennen olivat olleet lempeät.

"Kuolleet, Lassiter, he ovat kuolleet!" Shefford änkytti. "Missä Fay ja Jane ovat?"

Lassiter huusi ja hetkisen kuluttua naiset ilmestyivät tiheästä metsästä. Fay tuli lähemmäksi tavalliseen nopeaan tapaansa Janen seuratessa häntä levottomana niin nopeasti kuin suinkin. Kaikki kokoutuivat Sheffordin ympärille.

"Siellä oli Shadd miehineen", Shefford huohotti. "Heitä oli kaikkiaan kahdeksan. Kolme tahi neljä piutea ja muut lainsuojattomia. He olivat eksyneet jäljiltämme ja laskeutuneet sen rinteen juurelle, jolta he ampuivat meitä. Sitten he kiipesivät eräälle toiselle vaaralliselle jyrkänteelle ja –"

Shefford kuvaili heille rinteen ja syvän kuilun, kuinka Shadd oli ohjannut miehensä paikalle, jossa hän oli huomannut erehdyksensä, ja kuinka onnettomuus tapahtui.

"Ammuin, mutta en osunut", Shefford toisti, hien helmeillessä hänen kalpeilla kasvoillaan. "Luotini ei osunut Shaddiin, vaan ehkä hänen hevoseensa. Se nousi takajaloilleen, korskui ja kaatui liukuen suoraan alempana olevien miesten ja hevosten niskaan. Kauheasti kiemurrellen ja huutaen liukui sitten koko joukko laidan yli kuiluun. En tiedä, kuinka monta sinne meni. Näin muutamien miesten juoksevan pakoon. Näin kolmen muun hevosen pillastuvan, jolloin yhden jalat luiskahtivat ja sekin meni samaa tietä. En tiedä ollenkaan, kuinka monta heistä joutui onnettomuuden uhriksi, mutta ainakin Shadd ja muutamia hänen miehistään joutui tuhon omaksi."

"Sehän oli mainiota!" Lassiter sanoi. "Ehkä en näin ollen saakaan käyttää näitä revolvereita."

"Tuskin tuon joukkueen tuhoamiseksi", Shefford sanoi nauraen. "Piutet ja muut pelastuneet kääntyivät takaisin. Ehkä he kohtaavat ryhmän mormoneja, sillä tietysti mormonitkin ovat lähteneet seuraamaan jälkiämme, ja palaavat samaan paikkaan, jossa Shadd menetti henkensä. Se onkin hirveä paikka. Piutekin eksyi voimatta seurata Nas Ta Begaa. Vaikka takaa-ajajat olisivat millaisia tahansa, saavat he kuluttaa paljon aikaa ottaessaan selvän siitä, miten me olemme päässeet tänne. Luulen, ettei meidän enää tarvitse olla peloissamme. Ei ainakaan tulevana yönä eikä huomenna. Ja silloin olemme jo kaukana rotkossa."

Kun Shefford lopetti vakavan selostuksensa, hillityn pelon aiheuttama ilme oli haihtunut Fayn ja Janen kasvoista.

"Nas Ta Bega, pystyttäkää leiri tähän", Shefford jatkoi. "Täällähän on vettä, puita ja ruohoa emmekä me muuta kaipaakaan... Fay, miten on käsivartesi laita?"

"Sitä pakottaa", Fay vastasi vilpittömästi.

"Tule kanssani purolle, että saan pestä ja sitoa sen kunnollisesti."

He menivät ja Fay istuutui muutamalle kivelle Sheffordin polvistuessa hänen viereensä aukaistakseen siteen hänen käsivartensa ympäriltä. Koska veri oli kovettunut, Sheffordin oli pakko halkaista hänen hihansa olkapäähän asti. Käyttäen huiviaan hän pesi haavan puhtaaksi verestä ja huomasi luodin vain raapaisseen ihoa, minkä vuoksi naarmu ei ollut syväkään.

"Tämä ei ole mitään", Shefford sanoi sivumennen. "Se paranee päivässä. Mutta arvetta et pääse. Kun palaamme takaisin sivistyneille seuduille ja puet yllesi kauniin hihattoman puvun, ihmiset tulevat arvailemaan, mikä on jättänyt tämän merkin kauniiseen käsivarteesi."

Fay katsoi häneen ihmetellen. "Käyttävätkö naiset siellä hihattomia pukuja?" hän sanoi.

"Kyllä."

"Onko käsivarteni kaunis?"

Hän ojensi sen suoraksi. Se oli valkoinen ja sinisuoninen, sen iho oli kuin satiinia ja sen piirteet olivat miellyttävät ja jalot. Käsivarsi oli todellakin pyöreä, luja ja voimakas.

"On. Se on kauniimpi kuin kaikki muut ennen näkemäni."

Mutta tyytyväisyys, jonka hänen kohteliaisuutensa vaikutti, ei ulottunut häneen. Hänen viimeinen vaikutelmansa tästä oikeasta käsivarresta oli johtunut sen voimasta ja hänen mielessään välähti nopeasti kuin salama kuva, joka ahdisti häntä – Waggoner makaamassa kuolleena kuistin lattialla voimakkaasti isketty veitsi rinnassaan. Sheffordin koko ruumista värisytti. Tulisikohan tämä harhakuva ahdistamaan häntä useinkin näin? Hän sitoi tytön käsivarren nopeasti huivillaan katsomatta häneen, mutta hän tunsi tytön huomanneen hänessä tapahtuneen omituisen muutoksen.

Lyhyt hämärä loppui silloin kun pakolaiset olivat asettuneet mukavasti leiriinsä, jota ei tarjona olevin keinoin enää olisi voitu saada täydellisemmäksi. Pimeän tullessa Fay ja Jane nukkuivat jo pehmeällä sammalvuoteellaan huopapeite ympärillään leimuavan nuotion valaistessa heidän rauhallisia ja kauniita kasvojaan. Lassiterkin meni piakkoin nukkumaan. Nas Ta Bega huomattuaan, miten perin pohjin väsyksissä Shefford oli, kehoitti häntä menemään levolle. Shefford epäröi sanoen haluavansa jakaa vahtimisen, mutta Nas Ta Bega ehdotettuaan, että Shefford vahtisi seuraavan yön, pääsi voitolle.

Sheffordista tuntui kuin hän olisi juuri ummistanut silmänsä pimeässä avatakseen ne heti jälleen valoon. Hänen yläpuolellaan kaartui sininen taivas, läntisen harjanteen laita alkoi jo muuttua kullanväriseksi ja rotkon pohjan vaalenevat värit ilmoittivat auringonnousun olevan lähellä. Tänä aamuna Nas Ta Began valmistukset edistyivät hitaasti ja hänen käyttäytymisensä oli tyynnyttävä. Kun kaikki oli valmiina lähtöön, hän antoi mustanginsa Sheffordille ja läksi kävelemään taluttaen kuormajuhtaa.

Hän valitsi nyt parhaimmat tasaiset paikat, parhaimmat kahlaamot puron yli kulkiessaan ja parhaimmat penkereet hetkeksikään laiminlyömättä näitä toimenpiteitään. Intiaanin kulkiessa edellä ja mustangien seuratessa hänen jäljessään Sheffordilla ei ollut muuta tekemistä kuin jatkaa miettimistään, joka väkisinkin tahtoi kääntyä synkälle taholle, tahi vaipua Nonnezoshe Bocon kauneuden, värikkäisyyden, villeyden ja muuttelevaisuuden tarkastamiseen.

Hänen erämaassa saavuttamansa kokemukset eivät nähtävästi olleet minkään arvoiset tällaisen omituisen kauniin ja eristetyn rotkon pohjaa pitkin matkustaessaan. Rotko ei levinnyt, vaikka sen seinämät muuttuivatkin korkeammiksi. Ne alkoivat nojautua sisäänpäin ja pullistua niin, että kapea ylhäältä näkyvä taivas muistutti sinistä virtaavaa jokea. Joku luonnonmullistus oli uurtanut seinämiin suuria halkeamia. Hän ei tiennyt ollenkaan, millainen, mutta siitä hän oli ainakin varma, ettei se ollut voinut olla tuuli. Ja kun puro kääntyi virtaamaan jonkun tällaisen ulostyöntyvän penkereen alle, kohisevan veden ääni oli niin kummallinen, ettei sitä voitu kuvailla. Hevosten kavioiden kapse kivisellä tiellä oli kuin kumeaa tiuvun kilinää, jonka kaiku ponnahteli seinästä seinään. Ja sammakon kurnutus – hän ei ollut nähnyt rotkossa muita eläimiä – oli yhtä kummallista ja surullista.

Fay ratsasti hänen viereensä ja hänen sydämensä tuntui iloitsevan, kun hän kuunteli Fayn puheita hän näki, miten mielellään Fay oleskeli hänen läheisyydessään, mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut, hän ei voinut olla yhtä iloinen. Hänen sanansa Faylle, ne muutamat, jotka hän lausui, eivät tulleet vapaaehtoisesti. Ja hän oli hyvin pahoillaan, ettei hän voinut olla rehellisen luonnollinen Faytä kohtaan. Sitten hän koetti karkoittaa lisääntyvän synkkyytensä toivoen voivansa haihduttaa sen vähäksi aikaa.

"Olemme nyt syvemmällä kuin ollessamme Surprise Valleyssa", Fay sanoi.

"Mistä sen tiedät?"

"Täällä on punaisia ja keltaisia saaguliljoja. Muistat kai, että kävimme kerran hakemassa valkoisia sellaisia? Olen löytänyt valkoisia liljoja Surprise Valleysta, mutta en milloinkaan ainoatakaan keltaista enkä punaista."

Shefford oli nähnyt kukkia kaikkialla puron rannalla, mutta ei ollut huomannut liljoja. Nyt hän laskeutui satulasta ja kokosi muutamia. Ne olivat suurempia kuin valkoiset korkeammilla paikoilla kasvavat liljat ollen yhtä hurmaavan kauniita ja hentoja, ja niiden keltaiset ja punaiset terät olivat niin suloisia, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niiden vertaisia. Hän antoi kukat Faylle.

"Ne kukkivat vain siellä, missä on ikuinen kesä", Fay sanoi.

Se selitti niiden luonteen. Ne olivat kesärotkojen kämmekkäitä. Ne pistivät tähden muotoisen teränsä esiin kaikkialta. Oli mahdotonta estää mustangeja polkemasta niitä jaloillaan. Ja sitä mukaa kuin rotko syveni ja monet pienet lähteet lisäsivät pienen vesimääränsä puroon, sitä mukaa lisäytyivät liljatkin puron äyräillä, kunnes ne lopulta muistuttivat tähtikirkasta taivasta. Ja tähän lisäytyvään rehevyyteen puron punertavaa sammalta kasvavilla rannoilla liittyi vähitellen tuhatkaunokkeja ja suuria mättäitä keltaisia orvokkeja. Puron rannat olivat täynnä kukkivia pensaita, kallioiset nurkkaukset olivat punaisia kaktuksista ja penkereet olivat vihreitä kimaltelevasta sammaleesta, johon oli kuin siroteltu pieniä valkoisia kukkia. Mehiläisten surina täytti ilman.

Mutta vähitellen tämä vihreä, värikäs ja tuoksuva kauneus, rotkon melkein tasainen pohja, pehmeät multavallit, viidakko ja pumpulipuumetsiköt, hyllymäiset uurteet ja ulospäin työntyvät seinämät alkoivat hävitä näkyvistä ja Nonnezoshe Boco alkoi syvetä paljaiksi punaisiksi ja valkoisiksi kiviaskelmiksi, seinämät erosivat kauas toisistaan muodostaen eri osastoja ja pengermiä ja kohoten yhä korkeammalle. Koko luonnossa, joka oli uurtanut tämän rotkon maanpintaan, alkoi olla huomattavissa jotakin synkkää ja vakavaa yhdenmukaisuutta.

He saivat kulkea penikulmittain sellaista taivalta, jossa punaiseen kallioon uurtuneet jyrkät askelmat vaihtelivat pitkien tasankojen kanssa, joissa oli vain pyöreitä kiviä. Täällä mustangit vähitellen väsyivät. Ja pakolaiset laskeutuivat satulasta säästääkseen uskollisia ratsujaan ja koettivat kompuroida näiden petollisten, liukkaiden kivien yli. Fay oli ainoa, joka ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli iloinen saadessaan kävellä jälleen ja pyörivät kivet soivat hänelle yhtä tukevan jalansijan kuin kova kalliokin.

Tunnit kuluivat ja kulkeminen muuttui niin vaikeaksi, ettei matka jatkunut paljon ollenkaan. Muudan mustangi väsyi kokonaan ja jätettiin jäljelle, Nonnezoshe Bocon ääriviivojen alituisesti suurentuessa ja sen luonnon muuttuessa. Sen seinämät kohosivat tuhannen jalan korkuisiksi viettäviksi, murtuneiksi, ja uhkaaviksi rinteiksi, suuret keltaiset kivimöhkäleet sulkivat tien, sivuseinistä oli irtautunut äärettömän suuria kappaleita ja kaikki näkyvissä olevat halkeamat olivat hyvin pimeitä ja synkkiä. Siihen ei kummallista kyllä yhtynyt ainoatakaan muuta rotkoa. Se säilytti mustasukkaisesti oman salaisuutensa. Sen harvinaiset luolat, pilarit ja puolikaaret kiihoittivat pakolaisten ajatuksia ja he luulivat milloin tahansa saavansa nähdä jonkun vyöryn muodostaman hirveän kivipatsaan.

Pakolaiset ahersivat päästäkseen vain yhä alemmaksi. Vihdoin ei virran uomassa ollut ainoatakaan kallionlohkaretta eikä sen rannoilla maata. Tulva oli huuhdellut mukaansa jokaisen irti olevan esineen. Rotkon pohja oli nyt punaista ja valkoista kiveä, jonka pinta oli niin sileä, että se kimalteli, ja joka oli niin liukaskin, että sitä pitkin oli hyvin vaarallinen kulkea. Vihdoin koitti aika, jolloin Nas Ta Bega poistui joen uomasta ylempänä oleville kallioisille ja kaktuksia kasvaville penkereille.

Jane uupui ja hänet autettiin väsyneen mustangin selkään. Faykin saatiin taivutetuksi nousemaan Nack-yalin satulaan jälleen. Lassiter laahusti eteenpäin. Intiaani kulki edellä hitaasti ja Shefford käveli hänen kintereillään kuumissaan ja jalat rakoilla.

Rotko laajeni etempänä suureksi pykälöidyksi raudan väriseksi amfiteatteriksi ja kääntyi sitten nähtävästi suorakulmaisesti. Auringonlasku muutti sen laidat kullan värisiksi. Shefford arvaili synkkänä, milloin intiaani pysähtyisi laittamaan leiriä, laahustaen eteenpäin katse kiinnitettynä koko ajan kuoppaiseen maahan.

Kun hän kohotti katseensa, intiaani seisoi rinteellä käsivarret ristissä ja katsoi paikkaan, jossa rotko kääntyi. Jokin Nas Ta Began asennossa kiihdytti Sheffordin valtimoiden toimintaa ja sitten hänen askeliaan. Hän saapui intiaanin luo paikalle, josta hänkin voi nähdä sen esiintyöntyvän seinämän taakse, joka oli pimittänyt hänen näköalansa.

Penikulman päässä alhaalla kaikki oli auringonlaskun kirkastuttamaa ja ulottuen rotkon toisesta laidasta toiseen siellä oli kaunis sateenkaaren värinen, miellyttävä, suurenmoinen kivisilta.

"Nonnezoshe!" navajo huudahti syvällä ja kaikuvalla äänellään.

XVIII.

SATEENKAAREN JUURELLA.

Sateenkaarisilta oli suurin luonnollinen ilmiö ja näky, minkä Shefford milloinkaan oli nähnyt. Se ei aiheuttanut alussakaan mitään epämääräistä pettymystä, ei todellisuuden sekoittamista eikä vapautumista niistä vastakkaisista lumoista, joita mieli oli kuvitellut.

Tämä oli todellakin suurenmoinen. Se mykistytti hänet, mutta ei pelästyttänyt eikä järkyttänyt. Hänen ruumiinsa ja aivonsa, jotka olivat väsyneet ja uupuneet matkan vaivoista, tulivat jälleen kummallisen ja elvyttävän juostaviksi. Hänellä oli omituinen mystillinen käsitys tästä ruusun värisestä suunnattomasta kivikaaresta, kuin se jossakin edellisessä elämässä olisi muodostanut päämäärän, jota hän ei ollut voinut saavuttaa. Tämä luonnonilmiö, vaikka se tyydyttikin hänen taiteilijanmieltänsä täydellisesti, ei voinut muodostua hänelle minkäänlaiseksi lepopaikaksi eikä päämääräksi, jossa jokin odotti häntä, ei korkeudeksi, jolle hänen olisi pakko kiivetä löytääkseen rauhan, eikä hänen taistelujensa lopuksi. Mutta se näytti kuitenkin kaikilta niiltä. Hän ei voinut ymmärtää käsitystään eikä mielenliikutustaan. Se oli sittenkin nähtävästi hänen poikavuosiensa unelmien ja hänen miehuutensa sateenkaari, joka oli suurenmoisempi kuin hän oli uskaltanut uneksiakaan eikä enää läpinäkyvä eikä ylimaailmallinen, vaan kiinteä vuosituhansien ikäinen kappale, joka erkani majesteetillisesti punaisista seinämistä kohottaen sateenkaaren väristä kaartaan sinistä taivasta vasten.

Nas Ta Bega läksi edellä laskeutumaan pengertä ja Shefford kävellä laahusti miettiväisenä hänen kintereillään. Muut seurasivat heitä. Toinen ulostyöntyvä nurkkaus piilotti jälleen rotkon heidän näkyvistään. Intiaani koetti kiertämällä sivuuttaa suuren amfiteatterin. Se oli hidasta, ärsyttävää ja vaivalloista työtä, sillä heidän oli pakko kulkea jyrkällä kuoppaisella rinteellä, joka vyöryi ja oli täynnä irtonaisia kiviä. Kivet olivat kovia ja särmäisiä kuin laava. Kaktuksetkin vastustivat osaltaan matkaa. Kun vihdoinkin saavuttiin pitkän puoliympyrän päähän, kullanväri ja rusotus olivat haihtuneet.

Rotko tuli jälleen näkyviin. Sen seinämät olivat vaalean teräsharmaat ja kivisilta näytti hyvin tummalta. Nas Ta Bega ilmoitti heidän yöpyvän sillan luo, joka oli nyt hyvin lähellä. Juuri vähää ennen heidän saapumistaan sen läheisyyteen navajo pysähtyi tehden muutaman noista hänelle niin ominaisista liikkeistään. Sitten hän seisoi liikkumatta paikoillaan. Shefford otaksui hänen rukoilevan suurta kivijumalaansa. Hetkisen kuluttua intiaani viittasi Sheffordia ohjaamaan toiset ja hevoset sillan alle. Shefford totteli, mutta kääntyessään katsomaan hän hämmästyi nähdessään intiaanin kiipeävän jyrkälle rinteelle rotkon toisella puolella. Kaikki katselivat häntä, kunnes hän katosi näkyvistä erään suuren kallion taakse, joka kannatti siltaa. Shefford valitsi muutaman noin sata metriä kauempana sijaitsevan tasaisen penkereen leiripaikaksi ja siellä hän Lassiterin avulla irroitti kuormat ja satulat väsyneitten mustangien selästä. Kun se saatiin tehdyksi, alkoi jo hämärtää. Nas Ta Bega tuli jälleen näkyviin laskeutuen jyrkkää rinnettä sillan toisella puolen. Silloin Shefford ymmärsi, miksi navajo oli suorittanut tämän vaivalloisen kiipeämisen. Hän ei ollut tahtonut kulkea sillan alitse. Nonnezoshe oli muudan navajojen jumalista. Ja Nas Ta Bega, vaikka hän oli saanut samanlaisen kasvatuksen kuin valkoisetkin miehet, oli uskollinen esi-isiensä taikauskolle.

Intiaani laski mustangit irti laitumelle etsimään penkereiltä ja rinteiltä ruohoa, jota siellä kasvoi hyvin vähän. Puita oli vielä vaikeampi löytää kuin ruohoa. Kun leiritehtävät oli suoritettu ja vaatimaton illallinen syöty, rotko alkoi olla jo aivan pimeä ja tähdet alkoivat tuikkia vaaleansiniseltä korkeiden seinämien yläpuolelta näkyvältä taivaansuikaleelta. Paikka teki hyvin masentavan vaikutuksen ja pakolaiset olivatkin enimmäkseen vaiti. Shefford valmisti huopapeitteistä vuoteen naisille ja Jane paneutuikin oitis väsyneenä nukkumaan. Fay seisoi leimahtelevan nuotion ääressä ja Shefford tunsi hänen tarkastelevan katseensa. Hän tunsi melkein toivovansa, että hän voisi paeta sitä. Hän toivotti Faylle hiljaa hyvää yötä, mutta ei saanut siihen minkäänlaista vastausta.

Shefford poistui kummalliseen mustaan varjoon, jonka silta aiheutti vaaleassa tähtien valossa. Se oli kuin omituinen musta vyö, johon hän kuvitteli voivansa piiloutua, mutta josta hän otaksui voivansa nähdä muualle. Sillan juurella oli muudan kivipaasi, ja sen Shefford päätti valita vahtimispaikakseen, jossa hän voisi tuntea ja ajatella sitä tuntematonta asiaa, josta hän ei näyttänyt mitenkään pääsevän vapaaksi.

Hänen niskassaan tuntuva heikko jäykkyys pani hänet huomaamaan sen, että hän yhtämittaa oli katsoa tuijottanut jylhään siltaan, joka oli huomaamatta muuttunut ja kasvanut. Se ei ollut kyllä milloinkaan näyttänyt hänestä samalta paria minuuttia pitempää aikaa, mutta sitä hän ei nyt tarkoittanut. Näin läheltä katsottuna se oli liian suuri esine heti ymmärrettäväksi. Hän olisi halunnut miettiä, mikä sen oli muodostanut ja mikä sen tarkoitus oli ikään ja luonnonvoimiin nähden, mutta hän ei voinut milloinkaan päästä katselemista pitemmälle. Valkoiset tähdet tuikkivat sen tumman kaaren yli, joka näytti aivan loistavan. Kuu oli varmaankin ylhäällä taivaalla jossakin. Rotkon etäisin seinämä muistutti nyt suoraa mustaa vallia. Sen korkean laidan takaa alkoi näkyä heikkoa kajastusta, joka vähitellen kirkastui. Rotkon varjot vaalenivat ja kuun hopean värinen kiekko tirkisti tumman laidan takaa. Siltakin muuttui hopean väriseksi ja sen heittämä tumma varjoisa vyö vaaleni ja hävisi.

Shefford tunsi äkkiä Nas Ta Began läsnäolon. Tummana, vaiteliaana, patsasmaisena, tutkimattomat silmät taivaaseen päin kohdistettuina ja kaiken intiaanien henkisen voiman edustajana hän antoi ymmärtää tyynesti ja synkästi, että hänen paikkansa oli siellä. Hän edusti Sheffordille samaa kuin joku yksinäinen inhimillinen olento jonkun kuuluisan taulun suurenmoisessa kokonaisuudessa. Nonnezoshe Boco kaipasi elämää, villiä elämää, sen miljoonista vuosista syntynyttä elämää – ja tässä seisoo nyt tämä tumma ja vaitelias intiaani.

Sheffordin sydämessä kohisi ja hän aavisti hetkeä, joka aiheuttaisi käsittämättömän muutoksen hänen sielussaan. Samalla Fay hiipi hänen viereensä kuin harhakuva seisoen siinä paikoillaan huivittomin päin ja kalpein kasvoin, jotka näyttivät suloisilta kuutamossa.

"Saanko olla luonasi hetkisen?" hän kysyi miettiväisesti. "En voi nukkua."

"Kyllä", Shefford vastasi. "Pakottaako käsivarttasi vai oletko liian väsynyt voidaksesi nukkua?"

"Ei, vaan tämä paikka tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen. En osaa kuvailla sinulle, miltä minusta tuntuu."

Mutta hänen tunteensa oli hänen silmissään, joista Shefford voi sen lukea. Oliko hänen mielensä liiaksi liikutettu, oliko hän näkevinään liian paljon ja lisäsikö hän omasta sielustaan, sillä hän oli näkevinään noissa villeissä, tähtikirkkaissa ja tuskallisissa silmissä kaiken sen, mitä hän oli tuntenut ja nähnyt Nonnezoshen alla. Ja mitä Fayhin itseensä tuli, ne loistivat kaunopuheisesti rohkeudesta ja rakkaudesta.

"Haluan puhella, mutta en tiedä, miten aloittaisin", Fay sanoi.

Shefford vaikeni, mutta puristi Fayn kädet omiinsa ja veti hänet lähemmäksi.

"Miksi olet niin erilainen?" Fay kysyi rohkeasti.

"Erilainenko?" Shefford toisti.

"Niin. Olet kyllä ystävällinen ja puhutteletkin minua samoin kuin ennenkin, mutta lähtömme jälkeen olet ollut erilainen jollakin tapaa."

"Fay, ajattele, miten kova ja vaarallinen matkamme on ollut. Olen ollut huolissani ja melkein sairas pelosta ja –. Ah, et voi kuvitellakaan jännitystä, jota olen tuntenut! Kuinka olisin voinut ollakaan sama kuin ennen?"

"En tarkoita nyt huolia."

Shefford oli liian onneton voidakseen ruveta ottamaan selvää siitä, mitä Fay tarkoitti, ja hän pelkäsi sitäpaitsi, että jos hän rupeaa ajattelemaan sitä, hän ehkä ymmärtää, mikä Faytä huolestuttaa.

"Olen melkein onnellinen", Fay sanoi hellästi.

"Fay, etkö ollenkaan pelkää?"

"En, kun sinä pidät huolta minusta. Rakastatko minua, kuten ennenkin?"

"Kuinka niin, tyttöseni? Tietysti rakastan sinua", Shefford vastasi masentuneena puristaen tytön rintaansa vasten. Hän ei ollut vielä milloinkaan syleillyt eikä suudellut Faytä. Ja nytkin oli Fayn olennossa jotakin niin puhdasta sielusta lähtevää viattomuutta, ettei Shefford voinut muuta kuin katsoa häneen.

"Rakastaa sinua", Fay kuiskasi. "Luulin sen selvinneen minulle tuona yönä, mutta huomaankin nyt vasta käsittäväni sen... Ja jostakin syystä minun oli pakko sanoa se sinulle täällä."

"Fay, en ole puhunut sinulle paljon mitään", Shefford sanoi äkkiä käheästi. "Minulla ei ole ollut tilaisuutta. Rakastan sinua ja kysyn nyt sinulta, tahdotko tulla vaimokseni?"

"Tietysti", Fay vastasi vilpittömästi, mutta hänen kalpeat kuutamon valaisemat kasvonsa punastuivat äkkiä kovasti.

"Menemme naimisiin heti päästyämme pois täältä erämaasta", Shefford jatkoi. "Sitten koetamme unhottaa kaikki nämä tapahtumat. Olet vielä niin nuori, että sinä kyllä voit unhottaa."

"Olin unhottanutkin jo kaikki, kunnes muutuit niin erilaiseksi. Ja piakkoin, kun voin sanoa sinulle vieläkin enemmän, unhotan kaiken muun, paitsi Surprise Valleyn ja kanssasi tähtien valossa viettämäni illat."

"Sano se nyt heti!"

Fay nojautui häneen puristaen Sheffordin käsiä voimakkaasti. Hän oli sielukas, hellä ja melkein kiihkeä.

"Et voinut sille mitään. Se oli kokonaan minun syytäni. Muistan, mitä sanoin."

"Mitä sitten?" Shefford kysyi hämmästyneenä.

"Sanoin, että voit tappaa hänet! Kiihoitin sinut siihen."

"Tappaa kenen?" Shefford huudahti.

"Waggonerin. Siitä voidaan syyttää ainoastaan minua. Senvuoksi olet varmaankin ollut niin erilainen. Olen halunnut sanoa sinulle jo aikoja sitten, että se oli minun syyni. Mutta en olisi ollenkaan suruissani, ellet sinä olisi niin erilainen... Olen niin iloinen, että hän on kuollut."

"Luulet siis, että minä –" Sheffordin huohottava kuiskaus katkesi sen huomion aiheuttamasta säpsähdyksestä, että Fay luuli häntä Waggonerin murhaajaksi. Ja tämä johtopäätös ilmaisi hänelle järkyttävän totuuden, Fayn syyttömyyden, jolloin lamaannuttava ilo mykistytti hänet.

Voimakas käsi laskeutui Sheffordin olalle säpsähdyttäen häntä. Nas Ta Bega seisoi hänen vieressään katsoen häneen ja Fayhin. Intiaanin tummat kasvot eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin synkiltä ja tutkimattomilta. Mutta hänen suurenmoisessa käyttäytymisessään ja siinä hengessä, jonka Shefford tunsi olevan hänessä, oli jaloutta, voimaa ja omituista ylpeyttä.

Intiaani piti toista kättään Sheffordin olalla ja toisella hän löi itseään rintaan. Liike oli intiaanille ominainen, vaikuttava ja ankara kuvaten hänen miehuullisuuttaan.

"Hyvä Jumala!" Shefford huudahti hiljaa.

"Ah, mitä hän tarkoittaakaan?" Fay sanoi.

Shefford puristi hänet syliinsä vapisevin käsin koettaen puhua ja päästä erilleen näistä tyhmäksi tekevistä mielenliikutuksista.

"Nas Ta Bega, kuulittehan, että hän luulee minun tappaneen Waggonerin."

Navajo näytti nyt vakavasti paheksuvan Fayn luuloa. Hänen ei tarvinnut puhua. Hänen uudistettu ja melkein kerskaileva lyönti rintaansa lisäsi vain hänen sotilaallista arvokkaisuuttaan kieltämättä mitään.

"Fay, hän tarkoittaa, että hän tappoi mormonin", Shefford sanoi. "Hän kai sen tekikin, sillä minä en sitä tehnyt."

"Ah!" Fay mumisi painautuen häneen kiihkeästi vapisten ilosta. Hänessä piilevä inhimillinen nainen ja hänen rinnassaan asuva sielu pääsivät nyt voitolle, ja nyt kun ei tarvittu suoraan vedota hänen luonteessaan piileviin villeihin ja alkuperäisiin vaistoihin, hänen sydämensä ei ajatellutkaan kostoa, vaan näytti vaistomaisesti ymmärtävän pelastavan totuuden ja oikeuden samoin kuin Sheffordkin. Shefford puristi hänet syliinsä eikä hän milloinkaan ollut rakastanut Faytä niin suuresti kuin nyt.

"Nas Ta Bega, te siis tapoitte mormonin", Shefford sanoi jo voimakkaammalla äänellä. Nyt hän ei enää aikonut tyytyä mihinkään intiaanin tekoa kuvailevaan liikkeeseen, vaan halusi saada navajon puhumaan, että Faykin saisi sen kuulla intiaanin omasta suusta. "Nas Ta Bega, tiedän ja ymmärrän, mutta kertokaa se hänelle. Puhukaa niin, että hän ymmärtää. Selostakaa asia valkoisen miehen tapaan."

"Kuulin hänen huutavan", intiaani vastasi hitaalla englannin kielellään. "Odotin ja kun Waggoner tuli, tapoin hänet."

Korostava "Miksi?" kaikui Sheffordin huulilta, mutta intiaani vaikeni.

"Bi Nai!" Kun tämä vakava intiaaninimi kaikui arvokkaasti hänen huuliltaan, hän vaiti ollen poistui pimeään. Sellainen oli hänen vastauksensa valkoiselle miehelle.

Shefford kumartui Fayn puoleen ja sitten kuin hänen jännityksensä laukesi, hän puristi tytön yhä lujemmin syliinsä. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen ja hänen äänensä puhkesi helliin ja kiitollisiin huudahduksiin. Sen ei ollut nyt väliä, mitä Fay oli ajatellut, kunhan Fay vain ei milloinkaan saisi tietää hänen ajatuksiaan. Hän puristi tyttöä kuin jotakin kallista, jonka hän oli menettänyt ja taasen löytänyt. Kiihkeä katumus järkytti hänen mieltään. Kuinka hän oli voinut luullakaan Faytä murhaajaksi? Naisia, jotka eivät olleet niin villejä ja joilla ei ollut niin epäämättömiä oikeuksiakaan, oli kyllä ärsytetty sellaisiin tekoihin, mutta kuinka hän oli voinut uskoa sellaista Faystä oltuaan nyt pari päivää hänen kanssaan ja katsottuaan häntä kasvoihin ja syvälle silmiin? Hänen sokeutensa oli todellakin ollut hyvin kummallista. Hän karkoitti kaikki teon aiheuttamat muistotkin mielestään ikuisiksi ajoiksi. Heidän välissään ei ollut enää mitään varjoa. Hän oli löytänyt Fayn, pelastanut hänet ja nyt oli Fay vapaa. Fay oli viaton. Ja äkkiä, kun myrsky hänen sisimmässään tuntui lakkaavan, hän huomasikin, ettei hän ollut puristanutkaan syliinsä mitään tunteetonta henkilöä.

Hän tunsi äkkiä tytön rinnan lämpimän ja sykkivän kosketuksen, hänen voimakkaiden käsivarsiensa syleilyn, hänen suljetut silmänsä ja hänen kasvojensa riemuitsevan kalpeuden. Ja hän painoi huulensa kylmille huulille, jotka tuntuivat alussa mukautuvan hänen ensimmäisiin suukkosiinsa kuin johonkin uuteen ja outoon, mutta jotka sitten lumoavasti muuttuivat vastatessaan niihin, jolloin ne polttivat suloisella ja huumaavalla tulella.

"Kultaseni, unelmani toteutuvat", Shefford sanoi. "Olet minun aarteeni. Löysin sinut täältä sateenkaaren juurelta... Mitä sen on väliä, vaikka se onkin kivinen ja vaikka ei kaikki olekaan niinkuin unelmoin. Seurasin säteiden välkettä ja se opasti minut rakkauteen ja uskoon!"

Shefford käveli vielä tuntikausia yksinään edestakaisin sillan alla. Hänen huolensa olivat muuttuneet tyyneydeksi. Mutta tämän öitten yön hän tahtoi valvoa päähän asti.

Kuu oli aikoja sitten sivuuttanut näkyvissä olevan osan sinisestä tähtikirkkaasta taivaasta ja mustat varjot olivat pimittäneet rotkon. Silloin tällöin tuulenpuuska, joka tuntui kätkevän kumeaan huminaansa kaikki tämän kummallisen maan omituisuudet, vihelsi suuren kivisen holvikaaren alitse. Toisin ajoin siellä oli niin hiljaista kuin Shefford otaksui pitävän ollakin syvällä tämän kivimaailman alla. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa huuhkajan huuhunta, jonka sointu oli sellainen, ettei hän voinut sitä kuvailla, mutta jolla oli ivaileva kaiku, joka ei ottanut lakatakseen. Se kertoi yöstä, hiljaisuudesta, synkkyydestä, surullisuudesta, kuolemasta, vuosituhansista ja iankaikkisuudesta.

Intiaani nukkui selällään tummat kasvot päin taivasta ja muutkin nukkujat näyttivät tyyniltä ja kalpeilta tähtien valossa.

Shefford oli näkevinään heissä elämän ja menneisyyden tarkoituksen ja niiden kasvojen rajoittamattoman lukumäärän, jotka olivat loistaneet tähtien valossa. Rotkossa oli kieltämättä jokin henki, jonka Shefford, vaikka se ei olisikaan ollut sama, jonka navajo luuli asuvan suurenmoisessa Nonnezoshessa tahi nykyisessä elämässä tahi sukupolvien kuolemassa tahi tässä luonnossa, joka niin suurenmoisesti tuli esille näissä hiljaisissa, uneksivissa ja odottavissa seinämissä, otaksui sittenkin Jumalaksi.

Elämä on iankaikkinen. Ihmisen kuolemattomuus oli hänessäkin. Naisen rakkaus oli toivoa ja onnea. Ja veljeys, tämä navajon mystillinen ja loistava Bi Nai, oli uskontoa.

XIX.

COLORADON SUURI CAÑON.

Yö kului loppuun, pimeys muuttui hämäräksi ja sarastus hiipi kylmänä ja kalpeana rotkoon. Kun Nas Ta Bega ajoi mustangit leiriin, seinämien jylhät reunat alkoivat muuttua kullan värisiksi ja Nonnezoshen mustan kaaren teräksen värinen harmaus alkoi vaaleta.

Naiset olivat nukkuneet hyvin ja olivat nyt paremmassa matkakunnossa. Jane oli iloinen ja Fay aivan loisti toisinaan, vaipuakseen taas toisinaan unelmiinsa. Hän alkoi jo elää ihmeellisessä tulevaisuudessaan. He puhelivat tavallista enemmän aamiaista syödessään ja kuuntelivat Lassiterin kuivanleikillisiä huomautuksia. Shefford, nyt kun hänen suuret ja ahdistavat huolensa olivat loppuneet ja kun hänellä ei ollut enää muuta pelättävää kuin vaara, oli kuin toinen mies, vaikkakin miettiväinen ja tyyni.

Tänään edistyivät intiaanin matkavalmistukset hyvin hitaasti. Hän käyttäytyi aivan niinkuin hän olisi tuntenut jokaisen jalan rotkosta Nonnezoshen alapuolella. Mutta auringon noustessa levottomuus oli palannut Sheffordin mieleen ja hän oli aivan varma siitä, että heidän piti kiiruhtaa. Millaisia vastuksia ja ylipääsemättömiä kuiluja mahtoi ollakaan sillan ja joen välissä! Intiaanin kuvailematon tyyneys ja Fayn luottamus, hänen iloisuutensa ja hänen kasvojensa kaunis puna tukivat Sheffordia ja antoivat hänelle kärsivällisyyttä kestää ja piilottaa pelkonsa.

Vihdoin voitiin ruveta jatkamaan matkaa. Nas Ta Bega kulki edellä jalkaisin ja Shefford käveli muiden jäljessä. Noin neljännespenikulman päässä leiristä intiaani opasti heidät pois penkereeltä kapean kuilun pohjalle, jossa joki virtasi. Hän ei katsonut taakseen luodakseen viimeisen silmäyksen Nonnezosheen, eivätkä sitä tehneet myöskään Jane ja Lassiter. Fay pysähdytti kuitenkin Nack-yalin rinteen laelle ja kääntyi katsomaan taakseen. Shefford vertasi hänen vapisevaa hymyään ja hänen puoleksi onnellisia jäähyväisiään tälle paikalle hänen kasvojensa valkoiseen rauhallisuuteen silloin kun hän oli sanonut jäähyväiset Surprise Valleylle. Sitten hän kannusti Nack-yalin alas kuiluun.

Shefford tiesi nyt viimeisen kerran katselevansa sateenkaarisiltaa. Hänen katsoessaan suuren kaaren ylimmäinen osa menetti kylmän tumman kivenvärinsä alkaen loistaa. Aurinko oli juuri noussut tarpeeksi korkealle voidakseen ulottua säteillään jonkun matalan harjanteen yli siltaan. Shefford katsoi. Hitaasti ja ihmeellisesti muutellen kullanväri, sininen, punainen, vaaleanpunainen ja purppura sekottivat vivahduksensa pehmeästi, utuisesti ja sumuisesti, kunnes holvi jälleen muuttui sateenkaareksi.

Jo vuosituhansia ennen kuin elämää oli alkanut kehittyä maailmaan, se oli ojentanut suurenmoisen kaarensa seinästä seinään, mustana ja salaperäisenä yöllä, läpikuultavana ja rusottavana auringon noustessa ja auringonlaskun aikana liekehtivänä taivasta vasten kuvastuvana siltana. Ihmisten sukupuuttoon kuoltua se olisi siinä ehkä vieläkin. Sitä ei oltu luotu monien katseltavaksi, mutta jokainen, joka ei pelkää työtä, hikoilemista, vaivoja eikä verta, voi ehkä onnistua näkemään sen. Niin yksinäinen, suurenmoinen, hiljainen, kaunis ja saavuttamaton se tulee aina olemaankin.

Shefford sanoi sille hiljaiset kunnioittavat jäähyväisensä. Sitten liukuen kuilun rapautunutta rinnettä alempana virtaavan joen rannalle hän kiiruhti eteenpäin tavoittaakseen toiset. Ne olivat jo kulkeneet paljon kauemmaksi kuin hän oli kuvitellutkaan, ja se johtui siitä, että kuilun pohjaa oli helppo kävellä. Sen mutkitteleva, mutta avonainen pohja oli soran peittämä ja siinä oli harvinaisia matalia alaspäin viettäviä askelmia. Joki ei nyt virrannut eikä kiehunut kallioisten penkereitten yli. Nurkkauksissa vesi kokoutui pyöreihin vihreihin, kiertäviin lammikkoihin. Rannoilla kasvoi ruohoa, pajukkoa ja sammalta. Sheffordin hämmästystä voitiin verrata hänen tuntemaansa helpotukseen, sillä hän luuli Nonnezoshe Bocon jyrkkien rinteiden jo loppuneen. Hän kuvitteli, että he nyt milloin tahansa voivat saapua joen rannalle. Saavuttuaan muiden luo hän ilmaisi heillekin vakaumuksensa, jota tervehdittiin riemuiten. Kaikkien muiden toivo, paitsi intiaanin, näytti kasvavan, mutta intiaanin toivoa tahi toivottomuutta ei milloinkaan voitu huomatakaan.

Sheffordin olettamus ei kuitenkaan niinkään äkkiä toteutunut. Pakolaiset jatkoivat matkaansa penikulmittain Nonnezoshea alas ja ainoat heidän huomaamansa muutokset supistuivat siihen, että matalamman kuilun seinämät tulivat korkeammiksi sulautuen vihdoin yhteen ylempien kanssa, jotka taasen vuorostaan muuttuivat yhä korkeammiksi. Sheffordin oli pakko taivuttaa päänsä suoraan taaksepäin, kun hän halusi katsoa jyrkänteen laidoille, ja ylhäältä siintävä kapea taivaan kaistale muistutti nyt todellakin sinistä virtaavaa jokea.

Siellä oli vielä vaikeitakin paikkoja, joita ei voitu verrata rotkon alkupäässä oleviin. Shefford oli aivan varma siitä, että he jo tänään olivat taivaltaneet monta tuntia, ja nyt hän odotti joka hetki kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen Nonnezoshe Bocon suuta. Mutta sittenkin kului tunti, ennenkuin alkoi näkyä huomattavia muutoksia. Rotko muuttui niin kapeaksi, että seinämät olivat vain noin parinkymmenen jalan päässä toisistaan, kivien väri muuttui tummanpunaiseksi ylempänä ja mustaksi alhaalla, päivänvalo alkoi himmetä ja rotkon pohja kävi mutkittelevaksi soran peittämäksi sileäksi kujaksi, jossa joki virtasi hitaasti ja tyynesti.

Äkkiä intiaani pysähtyi. Hän käänsi korvansa rotkon suuta kohti, sillä oli hän nähtävästi kuullut jotakin. Muut kokoutuivat hänen ympärilleen, mutta eivät kuulleet muuta kuin veden hiljaista lirinää ja mustangien hengitystä. Intiaani läksi jatkamaan matkaansa. Hetkisen kuluttua hän pysähtyi jälleen ja kuunteli. Nyt hän kohotti päänsä ja hänen tummat kasvonsa loistivat kuin ylpeydestä.

"Tse ko-n-tsa-igi", hän sanoi.

Muut eivät voineet ymmärtää, vaikka hänen sanansa vaikuttivatkin heihin.

"Hän tarkoittaa varmasti jotakin suurta", Lassiter sanoi venytellen.

"Ah, mitä hän sanoi?" Fay kysyi kiihkeästi.

"Nas Ta Bega, kertokaa meille", Shefford sanoi. "Olemme täynnä toivoa."

"Suuri cañon", intiaani vastasi.

"Mistä sen tiedätte?" Shefford kysyi.

"Kuulen virran kohinan."

Mutta Shefford, vaikka hän olisi jännittänyt kuuloaan kuinka kovasti tahansa, ei voinut kuulla mitään. He jatkoivat matkaansa seuraten ihmeellisen kujanteen mutkia. Shefford jättäytyi aina hetkisen kuluttua jälkeen, antoi muiden kulkea näkymättömiin ja sitten kuunteli. Vihdoin hänen vaivansa korvattiin. Jostakin kantautui hänen korviinsa matalaa, syvää, kumeaa ja omituista kohinaa, jossa oli kuin kiihoittavaa pelkoa. Sen jälkeen väliajoittain, tavallisesti rotkon käännekohdissa, kun heikko ja lämmin tuulenhenki leyhytteli hänen kasvojaan, hän kuuli äänen selvemmästi ja kovemmasti.

Kierrettyään erään jyrkän mutkan tunsi hän kohinan äkkiä täyttävän hänen korvansa kokonaan ja näki kujanteen jatkuvan suoraan epätasaiseen aukkoon, jonka takaa jonkun matkan päästä siinsi tumma, rosoinen ja raudan värinen pullistuva vuoren seinämä. Kun hän kiiruhti eteenpäin, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei kohina kovennutkaan, vaan pysyi omituisen samanlaisena sointuun ja kovuuteen nähden. Muut poistuivat Nonnezoshe Bocosta ennen Sheffordia ja kun hän saapui heidän luokseen, he olivat ryhmittyneet virran hiekkarannalle. Muudan tummanpunainen cañon ammotti heidän edessään ja sen pohjaa pitkin virtasi kummallisin joki, minkä Shefford milloinkaan oli nähnyt. Alussa hän kuvitteli sen omituisuuden johtuvan sen tummanpunaisesta vedestä, mutta sitten hän ei ollut siitä ollenkaan niin varma. Kaikki muutkin, paitsi Nas Ta Bega, katsoa tuijottivat jokeen kalpeina kuin he eivät olisi tienneet, mitä ajatella. Kohina kuului erään suuren pyöreän pullistuvan kiviseinän takaa alaspäin virtaa. Puolen penikulman päässä olevassa mutkassa virtaa ylöspäin oli toinen koski, jonka punavalkoiset aallot näyttivät likaisilta. Sen ääni hukkui nähtävästi kokonaan lähemmän näkymättömän kosken kohinaan.

"Tämä on Coloradon suuri cañon", Shefford sanoi. "Olemme saapuneet Nonnezoshe Bocon suuhun... Ja nyt meidän pitää vain kärsivällisesti odottaa Joe Lakea."

Leiri pystytettiin kuivalle tasaiselle hietikolle viettävän seinämän juurelle. Nas Ta Bega kokosi pinollisen ajopuita polttopuiksi ja vei sitten mustangit takaisin sivurotkoon laitumelle. Lassiter näytti tavattoman tyyneltä ja istuessaan väsyneenä hiekalla hän pian vaipui syvään uneen. Fay ja Janekin alistuivat väsymykseen, joka nähtävästi teki itsensä tunnetuksi heti vaivojen loputtua, ja hekin nukkuivat. Shefford käveli edestakaisin seinämän juurella olevalla pitkällä hietikolla katsellen ylöspäin virtaa, näkyisikö sieltä Joe Lakea tulevaksi. Intiaani palasi rannalle, kiipesi esiintyöntyvän jyrkän törmän yli veden rajaan ja katosi pian näkyvistä kulkiessaan vastavirtaa putoukselle päin.

Sheffordista tuntui, että virta ja cañon olivat liian suurenmoiset verrattavaksi toisiin. Mutta kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa olivat olleet niin kuohuksissa, ettei hän muistanut ainoatakaan, jonka mukaan hän olisi voinut päätellä, mistä erotus johtui. No, hänhän voi odottaa, sillä hän tiesi varmasti, että ennenkuin hän turvallisesti pääsee pois tästä maahan uurtautuneesta uomasta, hän tietää sen. Se seikka hämmästytti häntä kuitenkin, että cañonin alimmaisten seinämien takaa näkyi toisia udun peittämiä sinisiä selänteitä ja niiden takaa vieläkin toisia, jotka siinsivät himmeästi purppuran värisistä etäisyyksistä. Utu, sini ja purppura kertoivat suurista etäisyyksistä korkeuden näyttäessä kuitenkin verrattomalta.

Punainen virta kiinnitti hänen huomiotaan enimmän. Koska se nyt kerran muodosti välineen, jonka avulla hän pääsisi pakoon tovereittensa kanssa, oli luonnollistakin, että se oli enemmän hänen huomionsa esineenä kuin äärettömän korkeat seinämät. Ja kuta enemmän hän katseli, tutki ja kuunteli sitä ja kuvitteli sen luontoa, voimaa ja rauhattomuutta, sitä enemmän hän sitä pelkäsi. Iltapäivän tuntien kuluessa, kun hän käveli ja levähteli rannalla, hänen ensimmäiset vaikutelmansa, joita hän luuli totuudenmukaisimmiksi, haihtuivat vähitellen kokonaan. Hän ei voinut palauttaa niitä takaisin. Virta oli muuttuvainen ja petollinen. Se ahdisti hänen mieltään. Sen matala kumea kohina täytti hänen korvansa näyttäen ivailevan häntä. Sitten hän koetti olla ajattelematta sitä ja yritti kiinnittää tarkkaavaisuutensa ylempänä olevaan aukkoon, josta hän rukoili Joe Laken veneineen tulevan näkyviin ennemmin tahi myöhemmin. Mutta vaikka hän voikin hillitä katseensa, hän ei voinut hillitä ajatuksiaan ja hänen kummallinen painostava jokea kohtaan tuntemansa pelko vain lisäytyi.

Iltapäivä kului loppuun. Intiaani palasi leiriin ja sanoi, ettei heidän enää tänään kannata odottaa Joen tuloa. Shefford ei voinut vapautua muutamasta omituisesta tunteesta ja sen todellisuuden mahdottomuudesta, jonka hän näki silmiensä edessä. Tässähän odottivat yksinäiset pakolaiset syvän rotkon pohjalla venemiestä, jonka piti tulla heidän luokseen virran mukana. Omituista ja villiä – nämä olivat parhaat sanat, jotka joskin vaillinaisesti sopivat tälle maalle ja sen valmistamille tilanteille.

Illallisen jälkeen hän ja Fay kävelivät sileällä punaisella hietikolla. Hetkisen kuluttua kaukaiset huiput, harjanteet ja selänteet kimaltelivat laskevan auringon valossa. Mutta niiden kauneus haihtui äkkiä. Fay oli vieläkin väsynyt. Hän oli kyllä tyyni ja iloinen, ja hänen suloinen hymynsä ja hänen ehdoton luottamuksensa liikutti ja voimistutti uudestaan Sheffordin mieltä. Mutta hänen rohkeutensa lamautui, kun hän ajatteli, että hänen pitää uskoa Fayn elämä, sielu ja kauneus tämän omituisen punaisen virran kuljetettaviksi.

Yöllä hän kuitenkin rauhoittui. Hän ei voinut nähdä jokea; vain sen hiljainen kohina ilmoitti hänelle sen olevan jossakin tuolla varjojen keskellä. Ja koska hänen ei ollut ollenkaan pakko valvoa, hän vaipui heti syvään uneen. Hän heräsi jonkun ravisteluun. Nas Ta Bega oli kumartunut hänen puoleensa. Päivä oli jo valjennut kokonaan. Korkean keltaisen seinämän ylimmäinen laita alkoi kimallella. Nuotio paloi iloisesti räiskyen ja hänen nenäänsä kantautui suloisia tuoksuja. Fay, Jane ja Lassiter istuivat tervavaatteen ympärillä syömässä aamiaista. Aterian jälkeen näyttivät kaikki pakolaiset epäileviltä ja jännittyneiltä, ja intiaanikin oli tavallista valppaampi. Hänen katseensa erosi tuskin hetkeksikään mustasta aukosta, josta joen vesi pursusi esille. Hän katosi piakkoin samoin kuin edellisenäkin päivänä kallioiselle kivikkorannalle. Kukaan ei koettanutkaan aloittaa keskustelua. Sama ajatus, että jos Joe Lake milloinkaan on tullakseen, hän tulee varmasti tänään, mykistytti heidät.

Shefford kysyi itseltään sadannen kerran, voiko se ollenkaan ollakaan mahdollista, johon hän kuvitteli löytävänsä vastauksen virran matalasta, uhkaavasta ja kumeasta kohinasta. Ja kun aamu alkoi muuttua keskipäiväksi, hänen pelkonsa kasvoi, kunnes kaikki mahdollisuudet näyttivät aivan toivottomilta. Hänen aivoissaan alkoi jo syntyä epämääräisiä, hajanaisia ja levottomuutta herättäviä suunnitelmia ainoasta jäljellä olevasta pakotiestä Nonnezoshe Bocoa ylöspäin, mikä olisi samaa kuin mennä vapaaehtoisesti heille viritettyyn ansaan.

Äkkiä kajahti cañonissa kova huuto. Se synnytti kummallisia ja omituisia kaikuja, jotka ponnahtelivat seinästä seinään kuin ivaten heitä. Nas Ta Bega ilmestyi näkyviin korkealla kallioisen rinteen laella. Hän se oli huutanutkin. Nyt hän heilautti kättään viitaten vastavirtaan ja seisoen kuin kuvapatsas rautaisilla kallioilla.

Sheffordin tarkat silmät olivat huomaavinaan jotakin liikkuvan virran mutkassa. Esine oli pitkä, matala, tumma ja litteä, ja sen keskellä oli pystyssä joku hennompi esine. Sieltä tuli vene ja mies.

"Joe! Sieltä tulee Joe!" Shefford huusi hurjasti. "Katsokaa tuolla!"

Jane ja Fay olivat polvillaan hiekassa syleillen toisiaan ja heidän kalpeat kasvonsa olivat kääntyneet virran mutkaa kohti.

Shefford juoksi rantaa pitkin intiaania kohti. Hän kiipesi viettävän kalliorinteen laelle. Vene oli nyt näkyvissä kokonaan mutkassa. Se liikkui nopeammin alkaessaan lähestyä kosken sileää niskaa. Nyt se liukui kuohuihin, sen tumma keula kohosi korkealle painuakseen jälleen aaltoihin ja katosi vihdoin kokonaan vaahtoaviin likaisen harmaihin kuohuihin. Shefford pidätti henkeään ja katseli. Tumma hyppivä esine näyttäytyi, katosi taasen, mutta ponnahti esille jälleen suuretakseen ja muodostuakseen suuren jokivenheen kaltaiseksi, joka nyt kiiti kosken aliosassa olevaa nopeata kikkerää virtaa alaspäin.

Nas Ta Bega alkoi tehdä hurjia liikkeitä ja Shefford seuraten hänen esimerkkiään heilutti hurjasti huiviaan. Heidän vieressään kiiti virta viiden penikulman nopeudella tunnissa ja Joen oli välttämättä huomattava heidät, että hän voisi kääntää suuren ja kömpelön veneensä rantaan, ennenkuin se ennättäisi liukua liian kauaksi.

Hetkisen kuluttua Joe huomasikin heidät. Hän näytti olevan melkein alasti, kun hän kohotti korkealle molemmat kätensä ja huusi rotkoon. Kaiut kimmahtelivat seinästä seinään jokaisen seuraavan muuttuessa vain voimakkaammaksi mormonin riemuitsevan äänen vaikutuksesta, kunnes ne jatkuivat eteenpäin käyden hiljaisemmiksi ja hukkuen vihdoin kokonaan virran kohinaan. Sitten Joe työnsi pitkällä airolla, joka näytti olevan kiinni veneen perässä, ja venhe kääntyi nopeammasta virrasta viistoon rantaa kohti. Se kosketti rantaan hieman sen paikan yläpuolella, missä intiaani ja Shefford odottivat; mutta vaikka Joe ponnistelikin hirveästi, se liukui vain kauemmaksi. Se ajautui kuitenkin samalla rantaakin kohti ja sen ollessa noin puolivälissä kosken ja Nonnezoshe Bocon välillä Joe heitti köyden pään intiaanille.

"Hei, hei!" mormoni huusi pannen jälleen liikkeelle vihollismieliset kaiut. Hän oli alasti vyötäreitään myöten, hän oli laihtunut, kalpea, väsynyt, likainen ja märkä. Hänen pukiessaan paitaa ylleen Nas Ta Bega kiinnitti köyden muutaman hiekkaan vajonneen tukin päähän, jolloin vene ajautui rantaan. Se oli noin kolmenkymmenen jalan pituinen ja viidentoista jalan levyinen kömpelösti höyläämättömistä laudoista rakennettu vene. Perämela oli valmistettu pitkästä salosta, jonka päähän oli naulattu lauta. Vene oli tyhjä lukuunottamatta toista salkoa ja lautaa, Joen takkia ja lapiota, jonka varsi oli poikki. Sen pohjalla oli vettä ja hiekkaa.

Joe nousi maihin, jolloin Shefford ja intiaani puristivat lujasti hänen kättään. Joe oli kuin mikäkin kampaamaton laihtunut jättiläinen, mutta tavattoman uskollinen, luotettava ja voimakas herättämään toivoa.

"Suurin osa minusta on nyt varmasti täällä", hän vastasi miesten tervehdyksiin. "Olen saanut nauttia vedestä tarpeekseni. Hyvä Jumala, miten paljo sitä lienen niellytkään!" Hän naurahti vakavasti. "Mutta en ole syönyt mitään kolmeen päivään. En nimittäin muistanut ottaa evästä mukaani."

Kuinka käytännöllinen hän olikaan! Hän sanoi Faylle, miten suloiselta Fay näyttääkään väsyneistä silmistä, mutta ilmoitti himoitsevansa syötävää enemmän kuin mitään muuta. Hän epäröi sekunnin verran kummallisesti nähdessään Lassiterin, mutta sitten hän ojensi suuren voimakkaan nuoren kätensä tarttuakseen vanhan revolverisankarin kouraan. Heidän valmistaessaan ruokaa hänelle ja hänen syödessään kuin nälkään kuolemaisillaan oleva mies Shefford kertoi hänelle paon kylästä, Janen ja Lassiterin pelastamisen Surprise Valleysta, laskeutumisen ylätasangolta, Shaddin joukkuetta kohdanneen onnettomuuden ja lopuksi sen, että Nas Ta Bega oli tappanut mormoni Waggonerin, rupeamatta sitä sen tarkemmin selittämään.

"Sen sain jo minäkin selville", Joe vastasi. "Alussa en ajatellut niin... Vai suistui Shadd jyrkänteeltä. Nyt olemme siis selviytyneet hänestäkin. Olen kuitenkin hämmästynyt, sillä en ole milloinkaan nähnyt hänen laistaan ratsastajaa. Ja hänellä oli muutamia mainioita hevosia. Säälin niitä."

Myöhemmin, kun Joe ja Shefford jäivät hetkiseksi kahden kesken, Joe kertoi matkallaan Kayentaan saaneensa selville Fayn viattomuuden ja sen, kuka oikeastaan oli syyllinen kylässä tapahtuneeseen surunäytelmään. Hän oli uskonut kaikki kauppias Withersille ja he olivat keksineet jutun, jonka Withers oli luvannut kertoa Stonebridgessä ja joka vapautti Fayn ja Sheffordin kaikesta muusta vakavammasta, paitsi paosta. Jos Shefford vain voi viedä Fayn pois maasta heti, painuu juttu siihen kaikkiin osanottajiin nähden.

"Niin, olen melkoinen lautankuljettaja, melkeinpä mainio, kun itse saan sanoa", hän lisäsi nauraen. "Ja me olemme nyt pääsemäisillämme pälkähästä. Nyt pitää teidän auttaa minua tämän tervavaatteen kiinnittämisessä kokkaan. Jos voimme jännittää sen siihen tiukasti, se estää aaltoja vyörymästä veneeseen. Se täyttyi neljästi tullessani tänne."

He käärivät vaatteen kolmin kerroin ja tukevien halkaistujen lankkupalasten, Sheffordin satulapussista otettujen hevosenkenkänaulojen ja köydenpalasten avulla he pystyttivät veneen keulaan ja ensimmäisten hankojen kohdalle vahvan suojuksen.

Nas Ta Bega kantoi satulat veneeseen. Mustangit olivat jo kaukana Nonnezoshe Bocossa ja ne palaisivat varmaan takaisin viheriöihin ja reheviin rotkoihin. Intiaani sanoi niiden pian villiytyvän ja katoavan ikuisiksi ajoiksi ihmisten näkyvistä, Shefford ikävöi Nack-yalia, mutta oli iloinen, että pieni uskollinen mustangi saa nyt elää vapaudessaan jossakin kauniissa rotkossa.

"Parasta on, että lähdemme heti", Joe huudahti. "Kaikki veneeseen!" Hän sijoitti Fayn ja Janen veneen keulaan, missä heidän ei tarvinnut katsella kuohuja. Shefford irroitti köyden ja hyppäsi veneeseen. "Toveri", Joe sanoi, "tämä joki on helvetillinen. Ja nyt kun lumi sulaa vuorilta, on sen vesi parikymmentä jalkaa tavallista korkeammalla ja kohoaa nopeasti. Mutta se on meidän onneksemme, sillä nyt eivät koskien kivet ollenkaan haittaa. Ellei joki olisi tulvillaan, Joe olisi jo enkelien kirjoissa."

Vene selviytyi hiekkarannasta, kääntyi hitaasti pyörteissä ja näytti joutuvan äkkiä jonkun voimakkaan liukuvan voiman kuljetettavaksi. Kun se pyyhälsi ulos viettävän seinämän juurelta, Shefford näki edessään neljännespenikulman pituiselta virtaavaa vettä, jonka toinen pää näytti katkeavan äkkiä. Kauempana ammotti mustien ja uhkaavien kallioiden välissä oleva jättiläisaukko.

"Hei!" Joe huudahti. "Joki katoaa näkyvistä tuolla. Kuulen kuitenkin kohinasta, että koski on vähäpätöinen. Kun näette hiukseni nousevan pystyyn, olkaa silloin varuillanne... Lassiter, pitäkää te huolta naisista. Shefford, valmistautukaa viskaamaan vettä lapiolla, sillä sitä tulee varmasti veneeseen. Nas Ta Bega, te saatte auttaa minua ohjaamisessa."

Kohina muuttui kovaksi yhtämittaiseksi jyrinäksi, virran nopeus kiihtyi, pieniä kuoppia ja harjanteita näytti kiitävän veneen rinnalla ja kokan alta kuului kummallista lorinaa. Shefford nousi varpailleen nähdäkseen alempana olevan putouksen. Se tulikin nopeasti näkyviin muodostaen pitkän, sileän ja punaisen vesirinteen, joka näytti pullistuvan ulospäin. Siinä oli peräkkäisiä suuria kuperia aaltoja, joiden vaahtoavat korkeat harjat kiitivät, murtuivat ja pienenivät lähetessään kosken kapeata niskaa. Näky oli hirvittävä, mutta kuitenkin se lumosi Sheffordin. Joe väänteli melallaan milloin sinne milloin tänne ohjaten veneen suoraan putouksen niskaan. Vene saapui pyöristyvälle laidalle, sukelsi miellyttävästi märkään syvyyteen ja liukui nopeasti alaspäin. Vauhti kasteli kokonaan Sheffordin kasvot. Hän seisoi suorana, vapisten ja lumottuna paikoillaan. Sitten hänestä tuntui kuin hänet olisi nostettu maasta, muudan käpertyvä aalto lähestyi venettä ja sitten seurasi sysäys, joka kaatoi hänet veneen pohjalle. Kun hän nousi polvilleen, kaikki hänen ympärillään näytti muuttuneen kohinaksi, roiskeeksi ja kiitäviksi mutaisiksi aalloiksi. Alituiset tärähdykset vapisuttivat venettä. Loiskuva vesi kasteli hänen kasvonsa. Ja sitten kolina, heiluminen, sekasorto ja jyrinä vähitellen hiljenivät ja hetkisen kuluttua, kun Shefford nousi katsomaan, hän näki tyyntä vettä edessään ja kuohuvan kosken takanaan.

"No nyt äkkiä toimeen, viskaaja!" Joe huusi. "Piakkoin saatte olla iloinen, että saatte viskata vettä, jolloin teidän ei tarvitse katsoa." Veneen pohjalla oli monen tuuman paksuudelta vettä ja Shefford sai nyt ensimmäisen kerran nähdä, miten kätevästi lapiolla voidaan viskata vettä.

"Tervavaate täytti mainiosti tehtävänsä", Joe jatkoi. "Ja se suojelee naisia. Mutta oikein suurta aaltoa vastaan se on melkein hyödytön. Tämä viimeinen koski olikin melko mitätön."

Viskattuaan kaiken veden veneestä Shefford meni keulaan katsomaan, miten Fay, Jane ja Lassiter jaksavat. Naiset olivat kalpeita, mutta tyyniä. He olivat peittäneet päänsä.

"Miten kohina kuulostaakaan hirveältä!" Fay huudahti.

Lassiterkin näytti olevan peloissaan kerrankin. "Jos olisin tämän tiennyt, olisin mieluummin lähtenyt taistelemaan mormoneja vastaan", hän sanoi.

Shefford puhui heille rohkaisevasti ja vakuuttavasti, vaikka hän oli itsekin hyvin levoton. Melkein samalla hän huomasi Cañonissa vallitsevan hiljaisuuden, jonka äkkiä rikkoi jokin matala, kumea ja kummallinen kohina.

"Ahaa, kuunnelkaahan sitä!" Mormoni pudisti tuuheatukkaista päätään. "Olemme nyt joutuneet Cataract Cañoniin. Tästä alkaen tulee veneemme kulkemaan melkein pystyssä. Koettakaa pysytellä lujasti kiinni siinä."

Nämä harvinaiset vaarat olivat muuttaneet vakavan mormonin kummallisen leikilliseksi ja hän näytti olevan jonkinlaisen villin ja iloisen kiihkon vallassa. Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan hänen tarkastellessaan jokea ja hän pullisteli poskiaan kielellään.

Cañonin rosoiset eteenpäin työntyvät seinämät muuttuivat tuhoa ennustaviksi Sheffordin silmissä. Ne muistuttivat hänen mielestään yhteenloksahtavia leukoja. Entä joki sitten? Häntä värisytti, kun hän katsoi siihen. Pienet pyörteet olivat kuin häneen tuijottavia silmiä kiitäessään siinä kilpaa veneen rinnalla. Ne katosivat joskus, mutta ilmestyivät taasen näkyviin loristen hiljaa kumeasti.

Vene kiiti nopeasti ja kohina koveni. Toinen putous ilmestyi näkyviin eräästä cañonin mutkasta. Kun tuuli nyt sattui Sheffordin kasvoihin, hän ei tuntenut sen elähdyttävää vaikutusta. Virran liukuva liike tuli nopeammaksi vieden veneen suoraan mutkan keskustaa kohti. Shefford näki nyt sen pitkän, pimeän, kapean ja synkän cañonin ja siinä kuohuvan veden paljouden. Kumartuen matalaksi hän odotti sukellusta, hurjaa vauhtia ja tärinää. Ja ne tulivatkin. Viimeinen aalto pysähdytti veneen, nosti sen korkealle, heitti sen taasen aallon pohjaan, jolloin vihaiset laineet syöksyivät veneeseen laidan yli. Polvistunut Shefford tunsi veden kuohuvan ympärillään ja hän oli tulla kuuroksi hirveästä kohinasta. Hetket tuntuivat melkein loppumattomilta tämän helvetillisen ryskeen, roiskeen ja lentämisen kestäessä venheen heilahdellessa kuin lastu heidän allaan. Kun kaikki vähitellen lakkasi ja vauhti alkoi hiljetä, hän huomasi seisovansa nilkkojaan myöten vedessä, jota hän alkoi hurjasti viskata.

Uusi kohina löi hänen korvansa lukkoon, mutta hän ei katsonut ylös työstään. Ja kun hän laskeutui polvilleen pahimmassa kohdassa, hän ummisti silmänsä. Koski sivuutettiin ja hän ryhtyessään viskaamaan lisäytynyttä vesimäärää koetti niin hyvin kuin suinkin täyttää osansa kömpelön veneen hoitamisessa. Eikä se todellisuudessa supistunutkaan vain osaan, vaan peloittavaan vastuunalaisuuteen, johon hän syventyi koko tarmollaan. Hän kuuli Joen huutavan ja toistavan taasen huutonsa. Hän erotti vähitellen kiihtyvän kohinan, kunnes se muuttui yhtämittaiseksi jyrinäksi. Hän tunsi tärinän, sukeltamisen ja pieksävien aaltojen voiman ja sitten äänen ja vauhdin vähitellen tapahtuvan hiljenemisen. Se pani hänet jälleen työhön. Aina näiden pitkien väliaikojen kuluessa, jolloin hän työskenteli, hän näytti huomaavan cañonin kasvavat mittasuhteet katsomattakaan sivuilleen. Ja joki oli muuttunut eläväksi peloittavaksi olennoksi. Nämä hetket, jolloin hän väsymättömästi ajoi vettä lapiollaan laidan yli, kuluivat nopeasti, mutta näiden lukemattomien koskien laskemiset olivat pelon täyttämiä loppumattomia ajanjaksoja. Raivokkaan virran vauhti ja kohina lannistivat hänen mielensä ja toivonsa.

Hetkisen kuluttua hän työskennellessään huomasi jonkinlaisen muutoksen ja hänen kuuroksi tulleet korvansa saivat levätä. Vene oli saapunut pitkään tyyneen suvantoon ja siellä hän ensimmäisen kerran sai sen kokonaan tyhjäksi vedestä.

Jane ja Fay olivat kyyristyneet muutamaan nurkkaan puoleksi kaatuneen tervavaatesuojuksen alle. He olivat märkiä ja likaisia. Lassiter oli kyyristynyt kuin mies, jota vaivaa paha painajainen. Hänen valkoinen tukkansa riippui märkänä ja takkuisena hänen kasvoillaan. Intiaani ja mormoni hoitivat vaitiollen melaa näyttäen vakavilta, kovilta ja väsyneiltä.

Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut ja aurinko oli jo laskenut läntisen jyrkänteen taakse. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa cañonia pitkin tuoden mukanaan kaiun äänestä, joka oli ja ei ollut samaa, kuin tuo matala kumea jyrinä, jota Shefford pelkäsi yhä enemmän.

Joe Lake käänsi korvansa tuuleen. Voimakkaampi puuska kantoi silloin heidän korviinsa kovemman ja tärisyttävämmän kohinan kaiun. Tällä kertaa hän ei suhtautunutkaan siihen villin iloisesti eikä uhmaavasti, vaan taivutti ruumiinsa matalammaksi ja kuunteli. Sitten kuin kohina muuttui omituiseksi syväksi takaisin kimmahtelevaksi jyrinäksi, kuin luonnoton joki olisi vieritellyt suuria kiviä jossakin maanalaisessa rotkossa, Shefford näki laajentunein silmin, että mormonin tukka alkoi nousta pystyyn.

"Kuunnelkaahan tuota!" Joe sanoi kääntäen tuhkanväriset kasvonsa Sheffordiin päin. "Liuvumme nyt pois maan pinnalta. Tarttukaa tyttöön, että onnettomuuden sattuessa voitte kuolla yhdessä. Ja toveri, jos teillä on jonkinlainen jumala, niin rukoilkaa häntä."

Nas Ta Bega katsoi mutkaan, josta jyrinä kuului, hänen synkän, tutkimattoman ja välinpitämättömän ilmeensä ollenkaan muuttumatta. Mitä olikaan kuolema hänelle?

Shefford tunsi voimakkaan ja nopean elämänrakkauden kohisevan suonissaan, mutta hän ei ajatellut nyt itseään, vaan Faytä ja Fayn ansaitsemaa onnea. Hän meni tytön luo, taputti hänen kumartunutta päätään ja koetti sanoin, jotka takertuivat hänen kurkkuunsa, lisätä toivoa. Ja hän kumartui alemmaksi tarttuen käsillään kaiteeseen ja valmistautui tuntemattomaan silmät auki.

Joki teki äkkinäisen mutkan, jonka takaa kuului hirveää jyrinää. Sinnepäin kiitävä virta oli jakautunut tahi muuttunut muuten epävarmaksi, koska se heilutteli venettä kummallisesti. Joe ja Nas Ta Bega soutivat toivottomasti melalla voimatta mitään, sillä pyörteillä oli oma tahtonsa. Vene kääntyi ympäri perä edelle ja kiiti nopeasti mutkaan päästyään eteenpäin työntyvän seinämän taakse.

Ja Shefford huomasi heidän edessään olevan kauhistuttavan paikan. Cañon kapeni melkein puolen levyiseksi entisestään ja kääntyi melkein suorakulmaisesi. Kauhistuttava kumea kohiseva ääni kuului kallion alta, josta tulvivan joen oli pakko tunkeutua, vaikka se ei siitä tahtonut mahtuakaan. Suuret aallot vyöryivät suoraan kalliota vasten, jylisten, kiiveten ja palaten takaisin kootakseen uusia voimia ja syöksyäkseen sitten hurjasti cañonia alaspäin.

Shefford polvistui puristaen Fayn ja Janenkin syliinsä. Mutta nähdessään tuon kauhistuttavan kohdan hän halusi katsoa sitä. Vihdoinkin soi toivottomuus hänelle rohkeutta. Tässä oli nähtävästi loppu. Tehden pitkiä nopeita kierroksia vene kiiti putoukseen liukuen ensimmäisten aaltojen yli suurempien harjoille, jotka rupesivat kuljettamaan sitä suoraan kalliota kohti. Sen molemmilla puolilla oli suuria pyörteitä, joista kuului hirveätä kumeaa kohinaa. Suunnattomat aallot jatkoivat matkaansa sen toisella puolella. Alaspäin kiitävän liejun muodostaman mahtavan joen tyrmistyttävä voima nosti veneen korkealle nostaen sitä sitä mukaa kuin aallot kiipesivät seinämälle. Shefford tuijotti märkään mustaan seinään jäykin katsein ja rikki raadelluin sieluin. Se näytti olevan jo uhkaavan lähellä. Veneen perä kohosi korkealle, mutta silloin kun tuhoa ennustava tärähdys ei enää näyttänyt olevan vältettävissä, aalto laajeni ja ponnahti takaisin seinästä vieden veneen mennessään niin, ettei se koskettanutkaan siihen. Joku ihmeellinen sattuma oli suosinut sitä vieden sen vaaralliseen kohtaan silloin kun suuri ajoittain palaava aalto ponnahti takaisin kalliosta. Vene liukui taaksepäin, jolloin virta tarttui siihen ja pyöräytti sen alempien punaisten vaahtoavien aaltojen vietäväksi. Shefford taivutti päänsä Fayn puoleen näkemättä, tuntematta ja kuulematta enää mitään. Vasta pitkän ajan kuluttua, kuten hänestä tuntui, mormonin murtunut ääni kehoitti häntä jälleen ryhtymään työhön.

Vene olikin puolillaan vettä. Nas Ta Bega koetti viskata sitä pois käsillään. Shefford riensi auttamaan häntä, löysi lapionsa ja ryhtyi työhönsä. Hitaasti mutta varmasti he tyhjensivät veneen. Heidän lopetettuaan Shefford huomasi illan jo hämärtävän. Joe koetti meloa veneen muudatta kapeaa hiekkapengertä kohti, jonka viereen he hetkisen kuluttua saapuivatkin, jolloin intiaani hyppäsi maihin sitoakseen veneen kiinni erääseen kallioon.

Pakolaiset nousivat maihin ja istuutuivat heti lämpimälle hiekalle väsyneinä, vaiteliaina ja märkinä.

Mutta Shefford ei voinut nukkua, sillä joki piti hänet hereillä. Sen kohina oli kaukaa kuunneltaessa matalaa, syvää ja takaisin ponnahtelevaa, mutta näin läheltä hyvin muuttuvaista. Se vaikeroi, vinkui, ivaili ja nauroi. Sillä oli pirun sielu. Se oli joki, joka oli kaivanut tiensä maan uumeniin ja sen luonto oli hävittävä. Siinä ei ollut mitään elämää. Raivatessaan itselleen tietä näiden jylhien seinämien välissä leikaten, syöden ja väsyttäen sen raskas mutakuorma ennusti vain kuolemaa, hävitystä ja rappeutumista. Se oli hiljainen joki, mutta silti mumiseva, omituinen, tulinen, peloittava ja jylisevä erämaan virta. Sen vesi näytti pimeässäkin punaiselta.

Shefford kuunteli sen kohinaa koko yön ja auringonnousun edellä olevien pimeiden tuntien kuluessa, jolloin hän nukkui levottomaan hytkähtelevään uneen, hän uneksi vain joesta ja sen kohinasta.

Hän oli kuulevinaan kaikki tuntemansa ja rakastamansa äänet: tuulen huminan pinjain oksissa, suden ulvomisen, naurulokin huudon, juoksevan puron kohinan, lapsen laulun ja naisen kuiskauksen. Hän oli katselevinaan rantatyrskyjen murtumista kallioita vasten ja kuuntelevinaan pohjoistuulen huminaa metsässä ja ukkosen jyrinää. Ja kaikkeen sekautui ylimaallisiakin ääniä. Maailmankaikkeuden virta vieritteli taivaankappaleita, kiersi tähdet ja laajensi taivaan sinimeren äärettömyyteen ulottuvaksi.

Yö sekavine unineen loppui. Sarastus karkoitti mustan pimeyden cañonista ja jyrkänteiden korkeita rinteitä kultaava auringonpaiste rohkaisi jälleen Sheffordin mielen. Hän nousi ja herätti muut. Fayn miettiväinen hymy ei ollut menettänyt luottamustaan. He söivät hiekkaista veden kastelemaa ruokaa ennen menoaan veneeseen. Virta kuljetti heidät nopeasti pois viimeisen putouksen kuuluvilta. Joen ja cañonin luonne muuttui. Virta hiljeni hitaaksi, sileäksi, rauhalliseksi ja pyörteitten reijittämäksi suvannoksi. Seinämät muuttuivat jyrkiksi, kohtisuoriksi, synkän ja aution näköisiksi rinteiksi. Shefford kyllä huomasi ne, mutta hän kuunteli niin jännittyneenä seuraavan kosken kohinaa, että hän tuskin ennätti kiinnittää huomiotaan niihin. Kaikki muutkin kuuntelivat. Jokaisessa rotkon mutkassa, ja niitä oli lukemattomia, voi olla koski. Shefford jännitti korviaan. Hän kuvitteli kuulevansa matalaa, kumeaa ja omituista kohinaa. Se oli kaikuvinaan hänen korvissaan, vaikka joen tyyneys näyttikin vain lisäytyvän.

"Tämä on todellakin kolkkoa seutua", Lassiter mumisi.

"Se on vain tyyntynyt raivotakseen sitten sitä pahemmin", Joe vastasi. "Kuunnelkaahan tuotakin!"

Mutta ääni ei ollutkaan todellinen. Joe vain kuvitteli jotakin sellaista, jota hän odotti, vihasi ja pelkäsi kuulevansa.

Penikulmittain he ajautuivat eteenpäin näiden jylhien seinämien välisessä hiljaisessa hämärässä. Tuon nopean, levottoman, pyörivän, huutavan, jylisevän ja ylempien koskien milloinkaan loppumattoman äänen, muutosten ja liikunnon jälkeen tämä hidas ja tyyni ajelehtiminen, tämä täydellinen syvä hiljaisuus, nämä pyörteiset tyynet suvannot vaikuttivat niin kummallisesti Sheffordin mieleen, että hän luuli tulevansa hulluksi.

Mutta hiljaisuus ei muuttunut, hidas ajelehtiminen ei kiihtynyt eikä jännitys lauennut. Päivän tunnit kuluivat kuin hetket, aurinko sivuutti ylhäältä näkyvän sinisen taivaan kaistaleen, ylimmäiset rinteet alkoivat muuttua kullan värisiksi, hämärä palasi, mutta kuolettava, ankea ja sietämätön hiljaisuus ei vain rikkoutunut.

Muutamissa mutkissa virta koveni, pyörteet suurenivat ja pienet aallot tekivät veden pinnan kuoppaiseksi aiheuttamatta kuitenkaan mitään kohinaa.

Vihdoin pakolaiset sivuuttivat erään V:n muotoisen mutkan. Jylhät seinämät vetäytyivät kauaksi joesta. Kaikkialla oli aukeaa ja auringonpaistetta ja penikulman levyisen aukeaman takaa kohosi vaaleanpunaisia kukkuloita. Noin penikulman päässä alempana joki katosi erääseen tummaan nelikulmaiseen aukkoon, josta kuului sellaista jyrinää, että Shefford tunsi kylmiä väreitä selässään.

Mormoni heitti korkealle käsivartensa päästäen samanlaisen jyrisevän huudon, jonka Nonnezoshe Bocon suussa olevat pakolaiset olivat kuulleet. Mutta nyt se kuulosti villimmältä ja riemukkaammalta. Omituista, miten hän ensiksi kiinnitti katseensa Fayhin.

"Tyttöseni, nouskaa katsomaan!" hän huudahti. "Lautta, lautta!"

Sitten hän ponnisti jäntevällä selällään perämelaan ja kömpelö vene kääntyi hitaasti vasempaa rantaa kohti, missä matala viheriöitä pajuja ja pumpulipuita kasvava ranta soi tervetulleen huojennuksen silmille. Shefford näki vastakkaisella rannalla samanlaisen rantaan kiinnitetyn veneen kuin heidänkin veneensä oli.

"Elleivät silmäni valehtele, näen punaiseen huopaan kääriytyneen intiaanin", Lassiter sanoi.

"Niin, Lassiter!" Shefford huusi. "Katso, Fay! Katsokaa, Jane, tuolla viheriällä rannalla on intiaaneja, telttoja, ja mustangeja!"

Vene liukui rantaa kohti, jolloin levottoman virran syvä, nälkäinen ja peloittava kohina muuttui joksikin sellaiseksi, jota heidän ei enää tarvinnut pelätä.

XX.

WILLOW SPRINGS.

Parin päivän ratsastus joelta Echo Cliffs-nimisten vuorten pykälöityjä selänteitä pitkin vei heidät Presbreyn kauppa-asemalle. Tämä pieni punaisista kivistä rakennettu nelisnurkkainen rakennus sijaitsi viheriässä ja kauniissa Willow Springs-nimisessä laaksossa.

Oli melkein auringonlaskun aika, jolloin erämaan väririkkaus on suurimmillaan, kun Shefford tovereineen saapui asemalle.

Paikassa ei ollut ollenkaan sellaista villeyttä, joka on luonteenomaista Kayentalle ja Punaiselle järvelle: Siellä oli vaunuja ja hevosia, valkoisia miehiä ja intiaaneja, aaseja, lampaita, karitsoita, satuloituja ja satulattomia mustangeja, koiria ja kanoja. Muudan nuori suloisen näköinen nainen seisoi rakennuksen ovella ja hän se ensimmäiseksi huomasikin pakolaiset. Presbrey punnitsi juuri villapaaluja vaa'alla ja kun nainen huudahti, hän kääntyi laiskasti kuin ihmetellen hänen kiihkoaan.

Sitten hän hämmästyneenä kohotti tuuheatukkaista päätään ja hänen kukoistavista kasvoistaan hävisi laiska välinpitämättömyys, niiden kirkastuessa leveään hymyyn.

"En ole puhutellut valkoista miestä kuuteen kuukauteen", kuului hänen kummallinen tervehdyksensä.

Tuntia myöhemmin tunsi Shefford olevansa kuin eri mies taasen saatuaan ajaa partansa ja puettuaan ylleen puhtaat mukavat vaatteet. Ja kun hän näki Fayn valkoisissa jälleen ja hänen silmiensä uuden määrittelemättömän valon, joka kuulsi entisen ahdistavan synkkyyden takaa, koko maailma tuntui muuttuvan ja hän tunsi itsensä täydellisesti onnelliseksi.

Seurasi päivällinen, jollaista Shefford ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin ja jollaista Fay ei ollut vielä ikinä nauttinut. Se toi Jane Withersteeninkin silmiin uneksivan muiston niistä suurenmoisista juhlista, joilla hän vuosia sitten oli ylpeillyt. Ja sen kuluessa saivat utelias kauppias ja hänen ystävällinen vaimonsa kuulla kertomuksen, jonka alku oli kaukana menneisyydessä. Siinä puhuttiin punaisten salviakenttien ratsastajista, Fayn lapsuudesta ja hänen villistä myöhäisemmästä elämästään Surprise Valleyssa, paosta Nonnezoshe Bocoa ja cañonia pitkin ja suuresta mormonista ja jalosta intiaanista.

Presbrey katsoa tuijotti heihin syvälle painuneilla silmillään ja pudisti pörröistä päätään tuijottaakseen jälleen. Sitten hän sanoi äkkiä käytännöllisen erämaan miehen tapaan:

"Lähetän kuormia Flaggstaffiin huomenna. Lähden vaimoineni mukaanne. Meillä on keveitä vaunuja. Kolmen tahi neljän päivän kuluttua olemme siellä. Shefford, aion olla läsnä teidän ja Fay Larkinin häissä."

Fay, Jane ja Lassiter näyttivät omituisilta tätä lähestyvää sivistyksen taustaa vastaan. Shefford ymmärsi silloin paremmin kuin milloinkaan ennen, mitä näiden monien vuosien aiheuttama yksinäisyys, eristys ja villeys oli heille merkinnyt.

Naisten poistuttua Shefford ja toiset miehet puhuivat. Vihdoin Joe Lake nousi ojentaen suurta ruumistaan.

"Ystävät, olen selvillä kaikesta", hän sanoi. "Hyvää yötä." Mennessään hän laski raskaan kätensä Sheffordin olalle. "Olette nyt selviytynyt vaarasta, vaikka en oikein ymmärräkään miten. Mutta jokin muukin kuin intiaani ja mormoni opasti teidät sieltä pois. Kohdelkaa tyttöä hyvin. Hyvästi, toveri!"

Shefford tarttui hänen suureen kouraansa, mutta ei ymmärtänyt hetken aiheuttaman mielenliikutuksen vallassa Joen viimeisten sanojen merkitystä.

Myöhemmin Shefford meni ulos tähtien valoon kävelläkseen hetkisen ja miettiäkseen ennen nukkumaan menoaan. Yö oli hyvin valoisa. Arosudet ulvoivat. Tähdet loistivat tasaisesti, kirkkaasti ja kylmästi. Nas Ta Bega tuli esille rakennuksen varjosta yhtyen Sheffordiin. He kävelivät vaitiollen. Sheffordin sydän oli niin täynnä, ettei hän voinut puhella, ja intiaani puhui hyvin harvoin tavallisissa oloissakin. Kun Shefford oli valmis menemään sisään, Nas Ta Bega ojensi kätensä hänelle.

"Hyvää yötä, Bi Nai!" hän sanoi kummallista kyllä sekä englannin että navajon kielellä. Shefford luuli sitä tavalliseksi hyvänyön toivotukseksi. Tähdet valaisivat kokonaan intiaanin tummat ja tutkimattomat kasvot. Shefford toivotti hänelle hyvää yötä ja katsoi sitten hänen poistumistaan hopean väriseen hämärään.

Mutta seuraavana aamuna hän ymmärsi. Nas Ta Bega ja Joe Lake olivat poistuneet kokonaan. Hän hämmästyi. Mutta mitä hän olisi voinut sanoakaan heille? Joe oli karttanut sanomasta jäähyväisiä hänelle ja Faylle, ja intiaani oli kadonnut hänen elämästään samoin kuin hän oli tullutkin siihen.

Mitä nämä molemmat miehet merkitsivätkään Sheffordin kohoamisessa, sitä oli vielä liian vaikea määritellä, mutta he ja erämaa, joka oli kasvattanut heidät, oli opettanut hänelle elämän merkityksen. Hän voi ehkä vielä useinkin erehtyä, koska ihminen on erehtyväinen, mutta voiko hän milloinkaan epäillä ihmisiä ja Jumalaa, jos hän vain halusi muistella intiaania ja mormonia?

Mutta vaikka hän asettikin heidät hyvin korkealle ja rakasti heitä suuresti, hän tunsi aina tulevansa olemaan suruissaan mormonin vuoksi ja surkuttelemaan alituisesti autioilla seetririnteillä vaeltelevaa intiaania, joka kuunteli sukupuuttoon kuolemaisillaan olevan heimonsa henkien kutsuja.

Willow Springs tarjosi vilkkaan näyn samana aamuna. Presbrey oli iloinen ja hänen suloinen vaimonsa hyvin kiihoittunut. Vaunujen ajajat vain naureskelivat ja viheltelivät. Laihat mustangit purivat ja potkivat toisiaan. Kauppias oli vetänyt esille pari kevyttä vaunua matkaa varten ja halusi erämaan miesten tapaan lähteä auringon noustessa.

Kaukaa erämaan takaa häämöttivät San Franciscon vuoret mustine metsineen, sinisine rotkoineen, purppuraisine utuineen ja valkoisine lumitäplineen, jotka olivat kuin niiden huippujen ympärille kotoutuneita pilviä.

Jane Withersteen katseli riemuitsevaa Faytä imien uutta elämää hänen onnellisuudestaan. Ja vihdoin oli vanha revolverisankarikin kiihoittunut.

"Muutamme asumaan Fayn ja Johnin luo lähelle Bessiä ja Ventersiä, Jane, saadaksemme nähdä mustat hevosemme vielä kerran... Ja Venters kertoo kyllä sinullekin, kuten hän kertoi minulle, kuinka Wrangle voitti Black Staren."

Kaikki, mitä yhtyi tähän varhaiseen lähtöön, oli suloista, surullista ja toivorikasta.

Ja niin he läksivät matkalle Willow Springsistä viheriöiden alfalta- ja pumpulipuukenttien kautta laaksoon, jossa oli savuavia telttoja, hirnuvia mustangeja ja punaisiin huopapeitteihin verhoutuneita intiaaneja, ja sitten paljaaseen, harjanteiseen ja värikkääseen erämaahan rusottavaa auringonnousua kohti.

LOPPULAUSE.

Muutaman Illinoisissa sijaitsevan pienen kylän laidassa oli talo, jonka maat olivat aaltoilevia laitumia. Ja siellä oli kaunis puna-apilaa kasvava viheriä niittykin erään hedelmäpuutarhan vieressä, jonka keskellä olevan rakennuksen punainen tiilikatto näkyi muiden latvojen yli.

Eräänä toukokuun iltapäivänä ryhmä henkilöitä, jotka näyttivät kummallisesti liikutetuilta, käveli varjoisaa kujannetta pitkin niittyä kohti.

"Jane, olin aina varma siitä, että saamme katsella hevosiamme vielä kerran", Lassiter sanoi vanhaan tyyneen huolettomaan tapaansa. Mutta hänen käpristyneet kouransa vapisivat hieman.

"Ah, tuntevatkohan ne minut vielä?" Jane Withersteen kysyi kääntyen erään rotevan miehen puoleen, joka ei ollut kukaan muu kuin Venters, hänen paimenensa menneiltä ajoilta.

"Tuntevatko! Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä", Venters vastasi. "Vai mitä luulet, Bess?"

Bessin surulliset siniset silmät kirkastuivat kuin hänen miehensä sanat olisivat taluttaneet hänet takaisin surullisesta ja muistettavasta menneisyydestä.

"Black Star tuntee hänet varmasti", Bess vastasi. "Joskus se kääntää turpansa länttä kohti ja katsoo kuin se olisi näkevinään purppuran väriset rinteet ja tuntisi sieraimissaan salvian hajun. Se ei ole milloinkaan unhottanut. Mutta Night on tullut kuuroksi ja melkein sokeaksi viime aikoina. Luulen, ettei se muista."

Shefford ja Fay kävelivät käsivarret toistensa ympärillä muiden jäljessä.

Niityllä oli pari hevosta laitumella. Ne olivat sileitä, kiiltäviä, pitkäharjaisia ja -häntäisiä, mustia kuin hiili, ja vaikka ne olivatkin vanhoja, ei niissä ollut mitään muistuttamista.

"Muistatko niitä?" Shefford kuiskasi.

"Ah, minun ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Black Stariin", Fay mumisi värisevällä äänellä. "Muistan, miten minut nostettiin sen selkään. Kuinka omituista! Siitä tuntuu kuluneen jo niin pitkälti aikaa. Katso! Äiti Jane menee niiden luo."

Jane Withersteen jatkoi matkaansa yksinään apilaniittyä pitkin horjahdellen vähän kulkiessaan. Hetkisen kuluttua hän pysähtyi. Miten kunniakkaita ja katkeria muistoja liittyikään hänen kummalliseen terävään kutsuunsa!

Black Star säpsähti, kohotti jalomuotoisen päänsä ja kuunteli, mutta Night söi vain tyynesti. Sitten Jane toisti jälleen saman kummallisen kutsunsa kovemmin, mutta nyt murtuneella äänellä. Black Star kohotti päänsä korkeammalle ja hirnui kimakasti. Se näki Janen ja muisti hänet samalla kun se muisti kutsunkin ja nyt se tuli laukaten hänen luokseen. Jane meni sitä vastaan, kiersi kätensä sen kaulaan ja hautasi kasvonsa sen harjaan.

"Parasta on, etten milloinkaan enää väitä Wranglen voittaneen mustia silloin", Lassiter mumisi kuin itsekseen.

"Lassiter, olet vain uneksinut siitä kilpailusta", Venters vastasi hymyillen.

"Ah, Bern, eikö olekin suloista, että Black Star muistaa hänet? Hänellä on nyt jotakin, joka muistuttaa häntä vanhasta kodistaan", Bess sanoi miettiväisesti.

"On todellakin. Mutta, Bess, Jane Withersteen löytää kyllä täältä uutta onnea ja rohkeutta."

Jane tuli heitä kohti taluttaen molempia hevosia. "Rakkaat ystävät, olen niin onnellinen. Tänään olen haudannut kaikki suruni. Menneisyydestä muistan vain punaisten salviakenttieni ratsastajat."

Venters hymyili iloisesti. "Entä sinä, Lassiter, mitä aiot sinä muistella?" hän kysyi.

Vanha revolverisankari katsoi Janeen, sitten koukistuneihin sormiinsa ja vihdoin Fayhin. Hänen silmänsä menettivät varjonsa ja tulivat kirkkaammiksi.

"Vieritin kerran erään kiven, mutta vannon nyt, että silloin kun Wrangle –"

"Lassiter, sanoinhan sinulle jo, että olet uneksinut koko kilpajuoksun", Venters keskeytti. "Wrangle ei ole milloinkaan voittanut mustia. Entä sinä Fay, mitä aiot sinä muistella?"

"Surprise Valleyta", Fay vastasi uneksivasti.

"Entä sinä, Shefford?"

Shefford pudisti päätään, sillä hänen muistelmansa eivät tulisi milloinkaan rajoittumaan yhteen. Noiden villien ylämaitten, korkeitten huippujen ja harjanteitten, auringonlaskun kultaamien rotkojen laitojen, noiden rauhallisten tuoksuvien laaksojen, joissa seetrit ja saaguliljat kasvavat, tähtikirkkaiden öiden, joiden kuluessa hänen rakkautensa ja uskonsa heräsivät, suurenmoisen ja yksinäisen Nonnezoshen, punaisen, uhkaavan ja jyrisevän salaperäisen Colorado-virran ja ihmeellisen intiaanin ja jalon mormonin jättämät muistot eivät milloinkaan tulisi muuttumaan eikä haihtumaan hänen mielestään. Kaikki ne olivat ruumiillistuneet hänelle sateenkaaren tieksi.