[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0E-ZR2TsALHnRzGFMPIdwgOQsrqYRtaGcRsTkXouPhQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1943,"Satumaan lilja","Grey, Zane",1872,1939,"1943-grey-zane-satumaan-lilja","1943__Grey_Zane__Satumaan_lilja",null,"romaani",[],[],"fi",1915,1923,80686,533929,true,[],[],[],"Lännenromaani seuraa John Sheffordia hänen matkallaan halki Arizonan ja Utahin karujen erämaiden. Etsiessään kadonnutta Fay Larkinia hän kohtaa luonnonvoimia, mormoniyhteisön salaisuuksia ja oman menneisyytensä varjoja.","Zane Greyn 'Satumaan lilja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1943.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATUMAAN LILJA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut [\"The Rainbow Trail\"]\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Punainen järvi.\n    II. Sagi.\n   III. Kayenta.\n    IV. Uusia ystäviä.\n     V. Tiellä.\n    VI. Piilossa olevassa laaksossa.\n   VII. Saaguliljoja.\n  VIII. Nas Ta Began koti.\n    IX. Erämaan kiirastulessa.\n     X. Stonebridge.\n    XI. Oikeudenistunnon jälkeen.\n   XII. Ilmaiseminen.\n  XIII. Surprise Valleyn tarina.\n   XIV. Navajo.\n    XV. Villiä oikeutta.\n   XVI. Surprise Valley.\n  XVII. Tie Nonnezosheen.\n XVIII. Sateenkaaren juurella.\n   XIX. Coloradon Suuri Cañon.\n    XX. Willow Springs.\n        Loppulause.\n\n\n\n\nI.\n\nPUNAINEN JÄRVI.\n\n\nShefford pysähdytti väsyneen hevosensa ja katsoi ympärilleen ymmärtäen\nvain hitaasti näkemäänsä.\n\nPenikulman pituinen salviarinne vyöryi ja aaltoili \"Punaiseen järveen\",\nerääseen paljaaseen ja välkkyvään syvänteeseen päin, joka muodosti\nyksinäisen ja aution näköisen sisäänkäytävän sen takana olevaan\nsuunnattoman laajaan, villiin ja rotkoiseen ylämaahan.\n\nHän oli koko päivän uurastanut eteenpäin saavuttamatonta kirkasta\ntaivaanrantaa kohti, kuten edellisenä päivänäkin ratsastaessaan villin\nnäköisillä aukeilla tasangoilla ja kiipeillessään kallioisille erämaan\npengermille. Laajat värikkäät ulottumat ja askelmat olivat jatkuneet\nloppumattomasti eteen- ja ylöspäin hämärien ja petollisten etäisyyksien\nläpi.\n\nSadan penikulman pituinen erämaantaival erehdyksineen, opetuksineen ja\nvihjauksineen ei ollut valmistanut häntä tähän, mitä hän nyt näki. Hän\nsai nyt tarkastella maailmaa, jossa hänen mielestään ei ollut muuta\nkuin suurenmoista jylhyyttä. Hän katsoa tuijotti ympärilleen\nihmetellen, peläten ja muistellen menneitä asioita, jolloin tämä synkkä\nja tuntematon pohjoinen maa oli lähettänyt hänelle vaatimuksensa.\nVastustamaton kutsu oli houkutellut hänet tänne Arizonan vuoriselle\nrajalle Utahin ylätasankojen rotkoiseen ja kumpuiseen erämaahan.\nHänestä näyttivät ne ensinäkemässä jo niin vihaisilta, kuin ne olisivat\ntahtoneet varoittaa häntä ryhtymästä etsiskelemään selänteiden takana\npiilossa olevia salaisuuksia. Mutta kammo ja riemu hurmasivat\nSheffordin, sillä tämä oli se hänelle kuvailtu maa. Kaukana tämän\npunaisen laakson ja noiden pykälöityjen mustien vuorten ja keltaisten\nharjanteiden takana oli muudan villi rotko hänen mieltään ahdistavine\nsalaisuuksineen.\n\nPunaisesta järvestä muodostuisi varmaankin hänen Rubiconinsa. Hänen\njoko täytyy tunkeutua tuohon tuntemattomaan etsiäkseen, taistellakseen\nja löytääkseen tahi kääntyä takaisin tyhjin toimin saamatta milloinkaan\nselville mitään ja löytämättä ikinä lohtua mielelleen. Erään ystävän\nkummallinen kertomus oli yllyttänyt hänet tähän omituiseen matkaan ja\nmuudan ihana sateenkaari salaperäisyyksineen ja lupauksineen oli\nkypsentänyt hänen päätöksensä. Hän oli kerrankin elämässään vastannut\nsisimmässään riehuvan hurjan seikkailuhalun villiin kutsuun ja kerran\nelämässään hän oli ollut onnellinen. Mutta nähdessään nyt tämän\nvuorisen ja rotkoisen erämaan hän jäähtyi ja epäröi, vaikka tunsikin\nsen vetävän häntä puoleensa kuin kohtalon määräyksestä.\n\nShefford käänsi kuin pakosta hevosensa hiekkaiselle tielle, hilliten\näskeisen kauas ulottuvan katseensa. Oli huhtikuu ja laskeva aurinko\nmenetti kuumuutensa ja kirkkautensa. Hänen edessään oleva rinne alkoi\npeittyä pitkiin varjoihin ja harvassa kasvavien salviapensaiden harmaus\nalkoi tummeta. Hän katseli, miten sisiliskot kiitivät kuin ruskeat\nviivat hiekalla painaen siihen matalat jälkensä, hän kuuli rottien\naiheuttaman rapinan, kun ne kiiruhtivat pesiinsä pensaikosta, ja\nmatalalla liitävän haukan siipien havina säikähdytti hänen hevosensa.\n\nRinne nousi ja laskeutui kuin valtameren aallot, sen kuopat olivat\ntäynnä hiekkaa ja sen harjanteilla kasvoi siellä täällä salviaa, ruohoa\nja pensaikkoa. Viimeinen harjanne oli oikea lentohiekkatöyry, jonka\ntuuli oli kauniisti viivoittanut ja hammastanut ja jonka\nveitsenterävältä harjalta hiekka pölisi ilmaan hulmuten kuin savu.\nShefford ihmetteli, miksi hiekka kauempana oli aivan punaista, vaikka\nse hänen vieressään oli melkein valkoista. Se väreili kaikkialla\npuhtaana ja välkkyen ja aina vieden alemmaksi.\n\nHän huomasi äkkiä erään talon, joka häämötti paljaalta rinteeltä. Se\nhallitsi koko tätä pitkää valkoista kaltevaa pintaa. Sijaitessaan siinä\npaikoillaan julman, yksinäisen ja uhkaavan näköisenä se sopi mainiosti\nympäristöön. Se oli kahdeksankulmion muotoinen hakkaamattomasta kivestä\nmuurattu, melkein linnoituksen näköinen rakennus. Sheffordiin päin\nolevassa seinässä ei näyttänyt olevan minkäänlaista ovea, vaan\nainoastaan ylhäällä pieniä aukkoja, jotka nähtävästi toimivat sekä\nikkunoina että ampuma-aukkoina. Katto näytti valmistetun punaisella\nsavella peitetyistä paaluista.\n\nTalo sijaitsi tuulisella rinteellä kuin suuri yksinäinen kylmä kallio\nlaajalla tasangolla. Se oli erään Presbrey-nimisen kauppiaan, josta\nShefford oli kuullut puhuttavan Flagstaffissa ja Tubassa, kauimmainen\nhaarakauppa. Niin pitkälle kuin Sheffordin katse ulottui hän ei\nnähnyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän tuijotti väristen tuohon\nvastenmieliseen asumukseen, sen tummiin silmämäisiin ikkunoihin,\nhedelmättömään paljaaseen rinteeseen, joka vihdoin sulautui laajaan\npunaiseen laaksoon, ja noihin uhkaaviin vaaleihin, jyrkkiin\nkalliovuoriin. Voiko täällä kukaan elää? Tuhoa ennustavan laakson\nluonne kielsi jokaiselta kodin, ja paikan henki liiteli sen\nhiljaisuudessa ja äärettömyydessä. Sheffordin mieleen juolahti\nvastustamattomasti, että hänen vihollisensa olisivat mielellään\nlähettäneet hänet juuri tällaiseen helvettiin. Hän ajatteli katkerasti\nja ivallisesti sitä ahdasmielistä pientä seurakuntaa, joka oli\ntodistanut hänet sopimattomaksi papinvirkaan hylkäämällä hänen\nmielipiteensä uskonnosta, kuolemattomuudesta ja Jumalasta, ja joka oli\nerottanut hänet neljänkolmattavuotiaana toimesta, johon hän omaistensa\npakotuksesta oli ryhtynyt. Poikana ollessaan hän oli halunnut ruveta\ntaiteilijaksi, mutta hänen perheensä oli tehnytkin hänestä papin,\nkohtalon oikusta epäonnistuneen kirkonmiehen. Jokin pakotti hänet\nlisäämään, että hän oli epäonnistunut elämässään vain tähän asti, sillä\ntämän erämaan vaelluksen yksinäisten päivien ja hiljaisten öiden\nkuluessa hän oli tuntenut toivon taas omituisesti syntyvän rinnassaan.\nSeikkailut olivat kutsuneet häntä, mutta hänen hurjaa mielijohdettaan\nkannustivat vain muudan epämääräinen ja henkinen toivo ja muudan\nunelmoitu lupaus ja nimetön voitto.\n\nKun hän ratsasti rakennuksen nurkan ympäri, hänen hevosensa korskui ja\npysähtyi. Muudan laiha karvainen poni nousi takajaloilleen nähdessään\nhänet ja pudotti melkein maahan punaisen pitkäkarvaisen huopapeitteen,\njoka oli heitetty sen selässä olevan intiaanisatulan peitteeksi.\nKavioiden nopea kopina kiinnitti Sheffordin huomion muutamaan\nkuorituista paaluista valmistettuun aitaukseen, jossa hän näki toisen\nponin.\n\nShefford kuuli hiljaisia ääniä. Hän laskeutui satulasta ja meni auki\nolevalle ovelle. Hän oli näkevinään hämärässä huoneessa korkean\nmyyntipöydän, siirrettävät portaat, korkean jauhosäkkipinon,\nhuopapeitteitä ja hopealla koristeltuja esineitä, mutta henkilöt,\njoiden äänen hän oli kuullut, eivät olleet rakennuksen tässä osassa.\nKahdeksankulmaisen seinän toisesta osasta hän löysi toisen oven, jolta\nhän voi katsella vuodannahkoja ja likaisia mustia, ruskeita ja\nvalkoisia villapaaluja täynnä olevaan huoneeseen. Tämä rakennuksen osa\noli valoisa. Mennessään kynnyksen yli hän hämmästyi nähdessään erään\nmiehen taistelevan muutaman intiaanitytön kanssa. Tyttö koetti\nhuohottaen riistäytyä irti päästellen matalia kurkkuääniä. Miehen\nkasvosuonet olivat pullollaan ja kasvot hehkuivat intohimosta. Tämä\nnäky koski Sheffordiin omituisesti, sillä alkuperäiset vietit olivat\nhänelle aivan outoja.\n\nEnnenkuin hän ennätti sanoa sanaakaan, tyttö riistäytyi irti aikoen\nlähteä pakoon. Tyttö oli intiaani ja tämä paikka oli sivistymätöntä\nerämaata, mutta Shefford tunsi pelkoa nähdessään sen. Mies syöksyi\ntytön jälkeen kuin koira. Shefford iski vaistomaisesti nyrkillään ja\nlyönti kaatoi miehen pitkäkseen lattialle. Hän makasi siinä vaiti ollen\nhetkisen, mutta nousi sitten istualleen painellen kädellään kasvojaan\nja hänen Sheffordiin kohdistama katseensa näytti hämmästyneeltä ja\nraivostuneelta.\n\n\"Toivoakseni ette ole Presbrey\", Shefford sanoi hitaasti. Hän tunsi\nolevansa omituisessa mielentilassa eikä ollut ollenkaan varma\nitsestään.\n\nMies näytti aikovan sanoa jotakin, mutta tukahduttikin halunsa. Hänen\nsuunsa ja kätensä olivat veriset. Hän nousi äkkiä seisoalleen ja\nShefford huomasi, miten hänen hämmästyksensä ja vihansa muuttuivat\nhäpeäksi. Mies oli pitkä ja melko paksu, hänen sileät ruskettuneet\nkasvonsa olivat hienopiirteiset ja voimattomat ja hänen silmänsä\ntummat. Katsellessaan hänen ulkomuotoaan, pukuaan ja hänen pehmeitä\nkenkiään sai Shefford sellaisen vakaumuksen, ettei mies ollut minkään\nkovan työn tekijä. Verrattuna niihin muutamiin laihtuneisiin\nrepaleisiin erämaan miehiin, joihin Shefford oli matkallaan tutustunut,\ntämä mies muodosti selvän vastakohdan. Hän kumartui ottaen lattialta\npehmeän hattunsa ja saatuaan sen päähänsä hän kiiruhti ulos. Shefford\nseurasi häntä ja katseli häntä ovelta. Mies meni suoraan aitaukseen,\nhyppäsi poninsa selkään ja ratsasti pois rinnettä alas etelää kohti.\nPäästyään syvänteen pohjalle, jossa hiekka nähtävästi oli kovaa, hän\nkiiruhti poninsa juoksuun ja etääntyi vähitellen.\n\n\"Koira vieköön!\" Shefford huudahti, sillä hän ei ymmärtänyt tätä\nseikkailuaan ollenkaan. Äkkiä hän huomasi intiaanitytön istuvan seinän\nvieressä olevalla huopapeitekasalla. Tytön takkuinen ja hajallaan oleva\ntukka oli sysimusta ja hänellä oli likainen valkoinen nauha otsansa\nympärillä. Hänen kasvojensa väri hämmästytti Sheffordia. Se oli tumma,\nmutta ei punainen eikä pronssinvärinen, vaan melkein kullalle\nvivahtava. Pitkät mustat silmäripset piilottivat hänen silmänsä.\nHänellä oli yllään ahdas jostakin sametinkaltaisesta kankaasta\nvalmistettu liivi, jonka sivuaukoista näkyvä iho oli vieläkin\nkullanvärisempi kuin hänen kasvonsa. Hopeakoristeista, turkoosin\nvärisistä ja valkoisista helmistä koottu helminauha oli hänen\nkaulassaan ja se liikkui hiljaa ylös ja alas hänen täyteläisen rintansa\nkohoillessa. Jostakin räikeän kirjavasta vaatteesta ommeltu hame oli\nrepaleinen, likainen ja tomuinen. Pienet jalat oli pistetty ruskeihin\nlipposiin, jotka imeytyivät ihoon kiinni kuin sormikkaat, ja ne oli\nnapitettu nilkkojen ympärille hopearahoilla.\n\n\"Kuka tuo mies oli? Tekikö hän pahaa teille?\" Shefford kysyi kääntäen\nkatseensa laaksoon, jonka paljaalla hiekkapinnalla liikkui muudan tumma\nesine.\n\n\"En ymmärrä\", tyttö vastasi.\n\n\"Missä kauppias Presbrey on?\" Shefford kysyi.\n\nTyttö viittasi suoraan punaiseen laaksoon. \"Tuolla\", hän sanoi.\n\nSyvänteen keskellä oli pieni vesilammikko, joka kimalteli kirkkaasti\nlaskevan auringon valossa. Sen ympärillä liikkui joitakin pieniä\neläimiä, jotka näyttivät niin mitättömiltä, että Shefford luuli niitä\njonkun lapsen taluttamiksi koiriksi. Mutta etäisyys petti hänet\njälleen. Siellä oli joku mies juottamassa hevosiaan. Se muistutti\nSheffordia velvollisuudesta omaa väsynyttä ja janoista juhtaansa\nkohtaan. Muistettuaan sen hän irroitti kuormansa ja satulansa, ja oli\njo valmis lähtemään, kun intiaanityttö sieppasi ohjakset hänen\nkädestään.\n\n\"Minä menen\", hän sanoi.\n\nShefford näki silloin hänen silmänsä, jotka muuttivat koko hänen\nulkomuotonsa. Ne olivat yhtä mustat kuin hänen tukkansakin. Hän\nhämmästyi, kun hän ei voinut varmasti sanoa, oliko tyttö ruma vai\nkaunis.\n\n\"Kiitoksia vain, mutta kyllä minä menen itsekin\", hän vastasi ja\notettuaan suitset jälleen käteensä hän alkoi laskeutua rinnettä vajoten\njoka askeleella syvälle pehmeään hiekkaan. Tultuaan kauemmaksi hän näki\ntien vieressä kasallisen pieniä tölkkejä. Niitä oli kaikkialla joko\npinnalla tahi hautautuneina puoleksi tahi kokonaan hiekkaan. Niistä sai\nShefford selville, mitä kauppias syö. Äkkiä hän huomasi, että\nintiaanityttö seurasi häntä taluttaen omaa poniaan. Katsoessaan tyttöä\nylhäältä virtaavaa valoa vastaan näytti tyttö hänestä solakalta,\nnotkealta ja maalaukselliselta. Tällaisen välimatkan päästä tuntui\ntyttö hänestä miellyttävältäkin.\n\nHän jatkoi työläästi matkaansa ja oli viimein iloissaan päästyään\npehmeästä hiekasta kovaan tasaiseen laaksoon. Sielläkin oli kyllä\nmaanpinta hiekkaa, mutta se oli kuivunut kovaksi, kuivaksi, punaiseksi\nkamaraksi. Johonkin vuodenaikaan täytyi kai tämän äärettömän suuren\ntasangon olla kokonaan veden peitossa. Kuinka laaja ja autio se\nolikaan. Sheffordin mielen täytti jälleen tunne, joka oli ollut aivan\nuusi hänelle. Hän tunsi olevansa vapaa, irtonainen, ankkuriton ja\nvalmis kääntymään tuulen mukaan. Rinteen juurelta katsottuna lammikko\noli näyttänyt olevan noin muutamien satojen metrien päässä, mutta sen\nrannalla olevien eläinten pieni koko pani Sheffordin epäilemään ja\nhänen olikin pakko kulkea monta kertaa nuo muutamat sadat metrit,\nennenkuin eläimet alkoivat kasvaa. Silloin vasta Shefford huomasi\nniiden lähestyvän häntä.\n\nSitten ne nopeasti muuttuivatkin normaalikokoisen miehen ja hevosen\nkokoisiksi. Saavuttuaan heidän luokseen Shefford näki edessään\nvoimakkaan suurikokoisen nuoren miehen, joka talutti kahta ponia.\n\n\"Olette varmaankin kauppias, herra Presbrey?\" Shefford kysyi.\n\n\"Olen Presbrey, mutta en mikään herra\", hän vastasi.\n\n\"Nimeni on Shefford. Maleksin nykyjään täällä erämaissa. Olen\nratsastanut Tubasta tänään tänne.\"\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua teihin\", Presbrey sanoi ojentaen\nvieraalleen kätensä. Hän oli roteva, harmaaseen paitaan ja\npäällyshousuihin puettu mies, jolla oli saappaat jaloissaan. Takkuinen\nvaalea tukka peitti hänen suurta päätään, kasvot olivat ruskettuneet,\nmutta eivät tummat, posket punersivat hieman, syvät terävät silmät\nkatselivat tuuheiden kulmakarvojen varjosta, huulet olivat kovat ja\nankarat kuin puhumis- ja nauramistilaisuudet olisivat harvinaisia\nhänelle, ja hänen voimakas suuri leukansa oli kuin lukossa.\n\n\"Toivon, että tänne Punaisen järven seuduille ilmestyisi useampiakin\nmaleksijoita\", hän lisäsi. \"Täällä ollaan todellakin kuin Jumalan selän\ntakana.\"\n\n\"Hyvin yksinäisen näköistähän tämä kyllä on\", Shefford sanoi epäröiden\nkuin ei olisi tahtonut löytää sanoja.\n\nSilloin intiaanityttö saapui heidän luokseen. Presbrey sanoi hänelle\njotakin hänen omalla kielellään, jota Shefford ei ymmärtänyt. Tyttö\nnäytti ujostelevan eikä halunnut vastata, vaan painoi päänsä kumaraan\nja katsoi maahan. Presbrey puhui jälleen, jolloin tyttö viittasi\nlaaksoon päin ja läksi sitten hevosineen lähdettä kohti.\n\nPresbreyn terävät silmät olivat kohdistuneet suuren soikkion laidasta\nnäkyvään poistuvaan mustaan pisteeseen.\n\n\"Tuo miespä poistui melko äkkiä\", Shefford sanoi pidättyväisesti. \"Kuka\nhän on?\"\n\n\"Hänen nimensä on Willets ja hän on lähetyssaarnaaja. Hän ratsasti\nluokseni tänään tuon navajotytön kanssa. Hän sanoi vievänsä tytön Blue\nCañoniin, jossa hän asuu ja opettaa intiaaneja. Olen tavannut hänet\nvain muutamia kertoja. Tänne poikkeaa niin harvoin valkoisia miehiä.\nHän oli ensimmäinen, jota olen puhutellut kuuteen kuukauteen ja te\nolette toinen. Ja molemmat satuitte tulemaan samana päivänä. Punainen\njärvi alkaa tulla kuuluisaksi. Hänen poistumisensa tuntuu minusta\nkuitenkin omituiselta, sillä hän halusi viettää luonani yön. Täällä ei\nole muutakaan paikkaa. Blue Cañoniin on viisikymmentä penikulmaa.\"\n\n\"Olen pahoillani -- ei, en ole ollenkaan pahoillani -- mutta minun on\npakko kertoa teille, että Willets poistui minun vuokseni\", Shefford\nsanoi.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nSiiloin Shefford kertoi hänen tuloaan seuranneen tapauksen.\n\n\"Ehkä toimin liian ajattelemattomasti\", hän sanoi anteeksipyytävästi.\n\"Minulla ei ollut silloin aikaa tuumia. Olen todellakin hämmästynyt\nitseeni.\"\n\nPresbrey ei sanonut mitään ja hänen kasvonsa olivat niin ilmeettömät\nkuin kaukaa siintävien kallioiden jyrkänteet.\n\n\"Mitähän mies oikeastaan tarkoittikaan?\" Shefford kysyi tuntien\nkiihtyvänsä. \"Olen aivan vieras täällä enkä senvuoksi tiedä ollenkaan,\nmiten intiaaneja on kohdeltava. En ole mikään tyhmeliinikään, ja ellei\nWillets tarkoittanut mitään pahaa, hän käyttäytyi kuitenkin raa'asti.\"\n\n\"Hän opetti tytölle uskontoa\", Presbrey vastasi. Hänen äänensä kuulosti\nivalliselta ja leikilliseltä, mutta hänen kasvonsa eivät muuttuneet\nollenkaan.\n\nYmmärtämättä miksi, Shefford tunsi olleensa oikeassa ja toimineensa\nniin, että toinen sen hyväksyi. Sitten hän tunsi vähän hämmästyvänsä\nihmettelystä ja inhosta.\n\n\"Olen -- ei kuin olin luterialainen pappi\", hän sanoi Presbreylle.\n\"Vihjauksenne tuntuu mahdottomalta. En voi uskoa sitä.\"\n\n\"En ole vihjannut mitään\" Presbrey vastasi töykeästi, ja oli ilmeistä,\nettä hän oli rehellinen, mutta vaitelias mies. \"Shefford, vai olette te\nsaarnaaja. Oletteko tullut tänne kääntämään intiaaneja?\"\n\n\"En. Sanoin vain olleeni pappi, mutta en ole enää. Olen vain paljas\nvaeltaja.\"\n\n\"Ymmärrän. Erämaa ei sovi ollenkaan lähetyssaarnaajille, mutta\nmainiosti vaeltajille... Juottakaa nyt hevosenne ja tuokaa se sitten\naitaukseen. Siellä on heiniäkin. Minä lähden laittamaan illallista.\"\n\nShefford meni hevosineen lähteelle. Sen vesi näytti olevan paksua,\nviheriää ja mustahkoa velliä, ja sen laidoille oli kerääntynyt\nsuolaista rahkaa. Janoinen hevonen kahlasi kauemmaksi ja taivutti\ninnostuneesti kaulansa, mutta se ei pitänyt veden mausta. Se kieltäytyi\njuomasta monta kertaa, mutta taivutti kuitenkin aina uudestaan turpansa\nvettä kohti. Vihdoin se joi, mutta ei tarpeekseen. Shefford näki\nintiaanitytön juovan kädestään. Hänkin hörppäsi suuhunsa kahmalollisen,\nmutta se oli liian hapanta juotavaksi. Kun hän kääntyi palatakseen\ntakaisin, tyttö nousi hevosensa selkään ja seurasi häntä.\n\nKullan värinen kajastus valaisi läntisen taivaan, jota vasten\nkaupparakennus kuvastui tummana ja yksinäisenä. Palatessaan Shefford\ntunsi tuulen kiihtyvän ja se viilensi hänen kuuman ruumiinsa. Kun hän\nsaapui rinteelle, liiteli alhaalla ohuita harmaita hiekkapilviä\nnousten, piiskaten, pudoten ja kiertäen pehmeästi kahisten kuin silkki.\nJoskus tällaiset harmaat hunnut peittivät hänen saappaansa. Pehmeälle\nperäänantavalle rinteelle kiipeäminen vei paljon aikaa ja oli niin\nvaivalloista, että hän äkkiä uupui ja väsyi. Kun hän vihdoinkin sai\nhevosensa aitaukseen, hämärä oli laskeutunut kaikkialle muualle, paitsi\nlänteen. Intiaanityttökin vei poninsa aitaukseen ja tuli sitten kuin\nvarjo rakennusta kohti.\n\nSheffordin oli hyvin vaikea löytää portaita. Hän kiipesi suureen\nluhtiin, jota pari lamppua valaisi. Presbrey oli siellä ja vastasi\nparhaillaan keksitaikinaa suuressa kulhossa.\n\n\"Olkaa kuin kotonanne\", hän sanoi.\n\nSuuri luhti oli puolen kahdeksankulmion muotoinen. Muudan ovi aukeni\nlaaksoon päin ja seinissä oli ikkunoita, kuten muuallakin. Kuinka\nmiellyttävä paikka olikaan verrattuna ulkoapäin saatuihin vaikutelmiin!\nKalustoon kuului lattialle levitettyjä intiaanien valmistamia\nhuopapeitteitä, pari vuodetta, pulpetti ja pöytä, muutamia tuoleja ja\nsohva, teline täynnä pyssyjä, lukemattomia hopeakoristeisia vöitä,\nsuitsia ja kaikenlaisia intiaanien välineitä seinillä. Eräässä nurkassa\noli halolla lämmitettävä kamiina, jolla teekattila kiehua porisi, ja\nsen vieressä oli suuri astiakaappi hyllyineen, jotka olivat täynnä\nsäilykkeitä.\n\nShefford nojautui ovenpieleen ja katsoi pihalle. Intiaanityttö istui\nhänen alapuolellaan huopapeitekasalla vaiti ollen ja liikkumatta. Hän\nkoetti arvailla tytön ajatuksia, mihin tyttö aikoi ryhtyä ja kuinka\nkauppias aikoi kohdella tyttöä. Rinne oli nyt muuttunut suureksi\nhiekasta muodostuneiden pilvien temmellyskentäksi. Laakso oli\nverhoutunut kokonaan pimeään. Sen takaa siintävät kalliojyrkänteet\nnäyttivät mustilta. Muudan kalpea tähti tuikki taivaalla. Shefford\nhuomasi äkkiä ympärillään olevan luonnon äärettömän hiljaisuuden. Mutta\nkun hän jännitti korviaan, hän kuuli ajoittain keskeytyvää ja\nkuvaamatonta matalaa voihkinaa kuin oikullista surullista muminaa,\njoka oli varmasti vain tuulen aiheuttamaa. Se viilensi kaikesta\nhuolimatta hänen vertaan, sillä se oli aivan erilaista tuulta kuin se,\njoka oli humissut sointuvasti hänen Illinoisissa olevan kotinsa katon\nräystäitten alla. Tämä tuuli oli yksinäistä ja ahdistavaa, sillä siinä\noli erämaan nälkää ja jotakin muutakin, jota hän ei osannut kuvailla.\nHän kuunteli sen henkevää mietiskelevää suhinaa katsellessaan yön tuloa\nlaaksoon. Kuinka sen vaippa olikaan musta ja paksu! Se ei tuonut\nkuitenkaan muassaan minkäänlaista lohduttavaa tunnetta läheisestä\nturvasta, häiritsemättömän unen suomasta rauhasta eikä kodista, vaan\njohdatti vain ajatukset välimatkoihin, autiuteen ja tuohon alempana\nolevaan äärettömän suureen laaksoon, jossa surullinen tuuli ajeli\nedellään kahisevia hiekkapilviä.\n\n\"No nyt on illallinen melkein valmis\", Presbrey sanoi.\n\n\"Onko teillä täällä vettä?\" Shefford kysyi.\n\n\"On tuolla sangossa. Se on sadevettä. Minulla on täällä säiliö.\"\n\nShefford tunsi voivansa paljon paremmin pestyään hellistä ja rakoille\nmenneistä kasvoistaan pois hiekan ja lipeäsuolan tomun.\n\n\"Parasta on, ettette pese kasvojanne usein ollessanne täällä\nerämaassa\", Presbrey sanoi ja lisäsi nähdessään, miten varovaisesti\nhänen vieraansa oli toimittanut peseytymisensä: \"Sitä ei voida\nsuositella. No tulkaa nyt syömään.\"\n\nShefford huomasi, että vaikka kauppiaan elämä olikin yksinäistä, hänen\nruoassaan ei ollut mitään moittimista. Pöydällä oli enemmän ruokaa kuin\npari miestä voi syödäkään. Shefford istui nyt ensimmäisen kerran neljän\npäivän kuluessa katetun pöydän ääressä ja hän koettikin nyt korvata\nkaikki laiminlyödyt tilaisuudet. Hänen isäntänsä liikkeet ilmaisivat\ntyytyväisyyttä, vaikka hänen omituisten kovien kasvojensa piirteet\neivät milloinkaan höltyneet eivätkä muuttuneet. Kun ateria oli\nsyöty, Presbrey torjui kaiken avunannon, muisti jalomielisesti\nintiaanityttöäkin, jonka hän sanoi saavan syödä ja nukkua alakerrassa,\ntyhjensi sitten pöydän taitavasti ja nopeasti kuin tottunut emäntä,\ntäytti senjälkeen piippunsa ja valmistautui nähtävästi kuuntelemaan.\n\nShefford huomasi jo ensimmäisen kysymyksensä jälkeen, että kauppias\nhalusi kiihkeästi kuulla uutisia muusta maailmasta, ja tuntikausia hän\nsitten tyydyttikin hänen nälkäänsä, kunnes hänen uutisvarostonsa oli\nlopussa. Mutta lopetettuaan hän ymmärsi, että Presbrey oli muutakin\nkuin kuuntelija.\n\n\"Mitä teitä olette tullut tänne?\" hän kysyi hetkisen kuluttua.\n\n\"Flagstaffin kautta Little Coloradoon ja sitten Moencopiehen.\"\n\n\"Pysähdyittekö Moen Avessa?\"\n\n\"En. Millainen paikka se on?\"\n\n\"Muudan lähetyssaarnaaja asuu siellä. Kävittekö Tubassa?\"\n\n\"Vain juomassa ja juottamassa hevostani. Siellä oli ihmeellinen erämaan\nlähde.\"\n\n\"Sanoitte olevanne vaeltaja. Haluatteko työtä? Voisin antaa teille\nsellaista.\"\n\n\"En. Kiitoksia vain, Presbrey.\"\n\n\"Näin varusteenne. Ne eivät kelpaa mihinkään tässä maassa eikä\nhevosennekaan kestä. Onko teillä rahaa?\"\n\n\"Riittävästi.\"\n\n\"No sehän tuo on hyvä. Ei senvuoksi, että kukaan valkoinen mies ottaisi\nmilloinkaan teiltä dollariakaan, mutta voitte matkustaessanne ostaa\nintiaaneilta. Minne olette menossa?\"\n\nShefford epäröi miettien mielessään, ilmaisisiko hän suunnitelmansa vai\nei. Hänen isäntänsä ei kuitenkaan uudistanutkaan kysymystään.\n\n\"Ymmärrän. Olette koditon ja vaellatte vain ympäriinsä\", Presbrey\njatkoi. \"Voin käsittää, miten erämaa houkuttelee teitä. Saarnaajat\nelävät helppoa, turvallista, ahdistettua ja sidottua elämää. Heidät\nteljetään kirkkoon raamattuineen ja uskollisine sanankuulijoineen. Kun\nhe sitten kerran elämässään pääsevät vapaiksi, he murtautuvat ulos.\"\n\n\"Aivan niin. Olen murtautunut ulos ja särkenyt kaikki kahleeni\",\nShefford vastasi surullisesti. Hän näytti muistelevan menneitä asioita\nhetkisen, huomaamatta kauppiaan terävää ja myötämielistä katsetta,\nmutta sitten hän palasi jälleen todellisuuteen. \"Haluan tutustua vähän\nvilliin elämäänkin. Tunnetteko seudut täältä pohjoiseen?\"\n\n\"Vain navajojen puheista ja he ovat hyvin vaiteliaita. Sinne vie kyllä\nmuudan tie, mutta en ole milloinkaan matkustanut sitä. Tie on uusi joka\nkerta, kun joku intiaani kulkee sitä, sillä täällä peittää lentohiekka\naina vanhat jäljet. Vain muutamat navajot ratsastavat sieltä tänne.\nOlen enemmän kauppasuhteissa laakson molemmissa päissä asuvien\nintiaanien kanssa.\"\n\n\"Onkohan sielläpäin vettä ja ruohoa?\"\n\n\"Täällä on satanut sekä vettä että lunta, joten vedestä ei pitäisi\nolla puutetta. Ruohoon nähden en voi sanoa mitään, vaikka pohjoisesta\npäin tulevat lampaat ja ponit ovat aina lihavia. Mutta, kuulkaahan nyt,\nShefford, jos suotte minulle anteeksi neuvoni, älkää lähtekö pohjoista\nkohti.\"\n\n\"Miksi?\" Shefford kysyi, ja oli varmaa, että häntä värisytti.\n\n\"Ne seudut ovat kokonaan tuntemattomia ja hirmuisen rotkoisia, kuten\ntäältäkin voitte nähdä, ja rotkoissa on paljon vihamielisiä\nintiaanejakin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi käynyt\ntämän ja Kayentan välistä solaa kauempana. Mutta koska siellä on käyty,\nsinne on siis tiekin, vaikka se on hyvin vaarallinen jokaiselle ja\nerittäinkin sellaiselle vasta-alkajalle kuin te olette. Eihän teillä\nole revolveriakaan.\"\n\n\"Millainen paikka Kayenta on?\"\n\n\"Lähde. Kayenta merkitsee Pohjaton lähde. Siellä on pieni kauppa-asema,\nPohjois-Arizonan viimeinen ja villein. Sen omistaja Withers tuo\ntavaransa Coloradosta ja Uudesta Meksikosta. Hän ei ole milloinkaan\nkulkenut tämän kautta. En ole tavannut häntä ikinä. Tunnen vain hänet\nkuulopuheilta. Hän on varmaankin hyvin tarmokas ja voimakas mies, kun\nhän voi pitää sen hallussaan. Jos haluatte lähteä sinne, silloin teidän\non paras ratsastaa sinne Keams Cañonin kautta ja sitten Black Mesan\nympäri. Siitä tulee pitkä matka, ehkä parisataa penikulmaa.\"\n\n\"Kuinka kaukana pohjoisessa se on, jos kuljetaan suoraan solan kautta?\"\n\n\"En voi sanoa. Nousua on ainakin seitsemänkymmentä penikulmaa vaikeasti\nkuljettavaa tietä, jos siellä nyt on tietä ollenkaan. Olen kuullut\nkerrottavan muutamasta siellä asuvasta rikkaasta navajoheimosta, jolla\non paljon hevosia ja lampaita. Noissa huhuissa voi olla perääkin, mutta\nne voivat yhtä hyvin olla valettakin. Tiedän kumminkin siellä olevan\nvihamielisiä intiaaneja, puoliverisiä ja kaikenlaisia roistoja, jotka\novat piiloutuneet sinne. Muutamat niistä ovat käyneet täälläkin. Pahoja\nasiakkaita! Ja kaiken muun hyvän lisäksi te joudutte lähelle Utahin\nrajaa, ja siellä asuvat mormonit ovat hyvin vihamielisiä nykyjään.\"\n\n\"Miksi?\" Shefford kysyi jälleen tuntien omituista väristystä.\n\n\"Hallitus ahdistaa heitä.\"\n\nShefford ei kysellyt enempää eikä hänen isäntänsäkään suvainnut ruveta\nsen pitempiin selittelyihin. Keskustelu pysähtyi. Sitten Shefford kysyi\nintiaanitytöstä ja kuuli hänen asuvan laaksossa jossakin paikassa.\nPresbrey ei ollut nähnyt häntä milloinkaan, ennenkuin Willets tuli\nhänen kanssaan Punaiselle järvelle. Ja tämä kysymys selvitti senkin\nasian, että Presbrey oli verraten outo Punaisella järvellä ja sen\nympäristössä. Shefford ihmetteli, ettei kuuden kuukauden oleskeleminen\nsiellä yksinäisyydessä ollut lisännyt sen enemmän kauppiaan kokemuksia.\nEhkä erämaa ei niin helposti luovutakaan salaisuuksiaan. Ja sitäpaitsi\ntämä Punaisen järven talo olikin vain Presbreyn pääkaupan, joka\nsijaitsi Willow Springsissä viidenkymmenen penikulman päässä länteen\npäin vuorten yli, tilapäinen haarakauppa.\n\n\"Suljen tämän taasen piakkoin lyhyeksi aikaa\", hän sanoi ja nyt hänen\nkasvonsa menettivät ankaran kovuutensa ja näyttivät omituisesti\nmuuttuvan. Ne kirkastuivat ja pehmenivät. \"Willow Springsissä ei ole\nniin yksinäistä, sillä aion piakkoin mennä naimisiin.\"\n\n\"Se on oikein!\" Shefford vastasi lämpimästi. Hän oli iloinen tämän\nyksinäisen erämaan asukkaan vuoksi. Miten paljon kaikkea hyvää vaimo\nvoisikaan tuoda tällaisen kauppiaan elämään.\n\nPresbreyn naiivi myönnytys näytti kuitenkin erottavan hänet nykyisestä\nympäristöstään, ja kietoen suuren päänsä savupilveen hän rupesi\nhaaveilemaan.\n\nShefford kunnioitti isäntänsä tyyntä syvämielisyyttä ja oli todellakin\nkiitollinen huoneessa vallitsevasta hiljaisuudesta. Menneisyys ei ollut\nmoneen yöhön ahtautunut näin lähelle nykyisyyttä. Hänen sielussaan\noleva haava ei ollut vielä parantunut ja kun hän puhui itsestään,\nrupesi siitä jälleen vuotamaan verta. Muistot olivat vielä liian\nkatkerat, menneisyys oli vielä liian lähellä ja hän halusi unhottaa,\nkunnes oli tunkeutunut tämän hirveän erämaan sydämeen ja aikaa oli\nkulunut niin pitkälti, että hän uskalsi ruveta tarkastelemaan\nrauhatonta sieluaan. Sitten hän kuunteli tuulen kiihtyvää huminaa.\nKuinka omituiselta ja kumealta se kuulostikaan! Tuuli kuljetti mukanaan\nraskasta hiekkaa, joka kahisi sen pyörteissä, kun se kovasti ja\ntasaisesti rapisi seiniin. Ääni ärsytti ajattelemaan. Tämä tuulen\nvaikeroiminen ja humina ei ollut unta, tämä hänen oleskelunsa yön\nympäröimässä ja hiekan piirittämässä talossa oli todellista eikä tämä\nhänen seikkailunsa ollut mitään mielikuvitusta. Tosi todellakin täytyi\nsiis sen hurjan omituisen kertomuksenkin olla, joka oli johdattanut\nhänet tänne. Hän oli tullut tänne hakemaan, taistelemaan ja löytämään.\nJossakin tuolla pohjoisessa rotkoisen erämaan keskellä oli piilossa\nmuudan laakso, kokonaan erillään muusta maailmasta. Olisivatko he vielä\nsiellä, nuo eksyneet pakolaiset, joiden tarina oli hurmannut hänet?\nOlisiko hän vielä elossa kahdentoista vuoden kuluttua, tuo lapsi, joka\non kasvanut naiseksi kauniin rotkon yksinäisyydessä? Uskomatonta! Hän\nuskoi kuitenkin ystävänsä kertomaan tarinaan, ja ystävä todellakin\ntiesi, miten omituista ja traagillista elämä voikaan olla. Hän oli\nkuulevinaan hänen äänensä tuulen huminassa. Tyttö kutsui ja ahdisti\nhäntä. Shefford myönsi hänen olemassaolonsa mahdottomuuden, mutta ei\nmenettänyt mitään alituisesta kuvaamattomasta toivostaan, joka\nkiihoitti häntä. Hän luuli olevansa mies, jonka sieluun on sattunut ja\njoka on arvoton niiden henkilöiden palvelijaksi, jotka olivat\nkarkoittaneet hänet senvuoksi, että hän oli uskaltanut epäillä Jumalan\nolemassaoloa. Ehkä tämä Herkuleen työ ja nämä suurenmoiset ja\nvaaralliset suunnitelmat eksyneen ja vangitun tytön pelastamiseksi\nhaihduttaisivat hänen huolensa. Tytöstä voi ehkä muodostua hänen\nvapahduksensa. Kuka sen voikaan sanoa? Sekä poikana että miehenä hän\noli aina halunnut matkustaa kauas hakemaan sateenkaaren juurelle\nkätkettyä aarretta.\n\n\n\n\nII.\n\nSAGI.\n\n\nSeuraavana aamuna intiaanityttö oli hävinnyt ja hänen hevosensa jäljet\njohtivat pohjoiseen. Shefford arvaili ensimmäiseksi työkseen,\nsaavuttaisiko hän tytön tiellä, ja todettuaan sen hän hämmästyi\nhuomatessaan, miten hänen päätöksensä lähteä eteenpäin oli hänen\ntietämättään kypsynyt hänen aivoissaan.\n\nPresbrey ei koettanutkaan enää käännyttää häntä takaisin, vaan vaati\nitsepäisesti, että matkavarusteet oli laitettava parempaan kuntoon. Hän\nkäski Sheffordin varustautua aseilla ja vihdoin Shefford suostuikin\nottamaan revolverin. Kauppias sanoi hänelle jäähyväiset ja jäi ovelleen\nkatselemaan, kun Shefford talutti hevostaan rinnettä alas lammikkoa\nkohti. Kauppias ehkä uskoi katselevansa sellaisen miehen poistumista,\njoka ei enää milloinkaan palaa takaisin. Hän seisoi vieläkin ovella,\nkun Shefford pysähtyi lammikon rannalle.\n\nLaakson tasaisella pohjalla oli ohuita lumiläikkiä, jotka olivat\nilmestyneet siihen yön kuluessa. Ilma oli purevan kylmä, mutta se\nvirkisti Sheffordia, vaikka se värisyttikin häntä. Hänen hevosensa joi\nmelko hitaasti ja vastenmielisesti. Sitten Shefford nousi satulaan ja\nkäänsi vastahakoisesti selkänsä kauppa-asemalle.\n\nPoistuessaan lammikon luota hän näki suuren lauman lampaita,\nlähestyvän. Ne olivat hyvin lähellä toisiaan melkein kylki kyljessä\nkiinni ja muodostivat yhtenäisen hitaasti liikkuvan joukon, joka tuli\nlähemmäksi täsmällisesti, melkein kuin marssien. Tämä hämmästytti\nSheffordia, sillä ei ainoatakaan intiaania ollut näkyvissä. Äkkiä hän\nhuomasi koiran johtavan laumaa ja hetkistä myöhemmin hän näki koiran\nlauman takanakin. Koirat olivat komeita pitkäkarvaisia villin näköisiä\npaimenkoiria. Hän pysähdytti hevosensa katsellakseen lauman ohimenoa.\nLauma peitti täydellisesti hehtaarin alan maata ja siinä olevat lampaat\nolivat mustia, ruskeita ja valkoisia. Kun ne sivuuttivat hänet, hän\nkuuli niiden kavioiden heikon kapseen kovettuneelta hiekkakamaralta.\nKoirat veivät laumaa juomaan.\n\nShefford jatkoi matkaansa ja lähestyi vähitellen syvänteen toista\nlaitaa, josta kohoavat hiekkatöyryt ja harjanteet rikkoivat tasaisen\npunaisen tasangon. Silloin hän huomasi ponilauman. Kimeä hirnuminen\nilmaisi hänelle, että ne olivat nähneet hänet. Ponit olivat villejä ja\npörröisiä pitkine häntineen ja harjoineen. Ne pysähtyivät, kohottivat\npäänsä ja katselivat häntä. Sheffordin uteliaisuus oli varmasti yhtä\nkiihkeä. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan intiaania. Äkkiä niiden\njohtaja, joka näytti olevan ori, laukkasi korskuen muiden taakse\nnäyttäen ajavan niitä. Se kiersi koko lauman ja ilmestyi hetkisen\nkuluttua jälleen niiden eteen. Sekin vei tovereitaan juomaan, kuten\nkoiratkin äsken lampaita.\n\nNämä tapahtumat olivat uusia Sheffordille ja ilahduttivat häntä. Kuinka\nvähän hän oli tiennytkään erämaiden elämästä! Hänelle vihjattiin näin\nkerran vielä terävästi, mitä hän mahdollisesti tulee oppimaan\nvapaudessaan, eikä hänen sydämensä tuntunut ollenkaan enää niin\nraskaalta kuin ennen, kun hän katsoi vasemmalla puolellaan olevien\nkorkeiden keltaisten kallioiden väliseen aukkoon ja oikealla\nsijaitsevaa, mustalle vuoriharjanteelle vähitellen ylenevää rinnettä.\nHän katsoi taakseen ajoissa ja ennättikin vielä nähdä paljaalla\nrinteellä sijaitsevan vaalean ja yksinäisen kauppa-aseman ennen\npoistumistaan sen näkyvistä kallioiden taakse. Hän ei pelännyt eikä\nhänellä todellisuudessa ollutkaan ruumiillisesta pelosta minkäänlaisia\nkokemuksia, mutta se oli ainakin varmaa, että hän puri hampaansa yhteen\nja lausui kaiken sen tervetulleeksi, jota hän tulisi matkallaan\nkokemaan. Hän oli elänyt ahdasmielistä ja eristettyä elämää, ja hänen\najatuksensa olivat liikkuneet enimmäkseen vain henkisissä asioissa.\nHänen perheensä, seurakuntalaisensa ja ystävänsä, lukuunottamatta sitä\nainoata, jonka kertomus oli hurmannut hänet, olivat rauhallisia\nuskovaisia ihmisiä. Hänen sisimmässään piillyt ihminen taasen ei ollut\nmilloinkaan saanut tilaisuutta. Hän hengitti syvään koettaessaan\nkuvitella hänelle nyt avautuvaa maailmaa ja hän melkein uskalsi\nmuistella iloiten epäilyään, jonka vuoksi hänen oli ollut pakko poistua\ntänne.\n\nIntiaanitytön ponin jäljet näkyivät selvästi hiekassa. Siihen oli\npainunut muitakin jälkiä, mutta ei niin selvästi. Shefford otaksui\nWillettsin ja intiaanitytön kulkeneen siitä edellisenä päivänä. Hän\nkiipesi muutamalle harjanteelle, jonka hiekka oli puoleksi\nkovettunutta, ja näki suoraan edessään pari hämmästyttävän suurta ja\nkorkeaa keltasta kivipatsasta, joita voitiin verrata norsun jalkoihin.\nHän ratsasti niiden välistä ihmetellen niiden korkeutta. Sitten hänen\neteensä ilmestyi muudan hitaasti kohoava laakso, jonka rajana toisella\nlaidalla oli äskeinen musta selänne ja toisella muutamia matalia\nkumpuja. Tummanviheriä aroruoho peitti laakson pinnan monien\npenikulmien laajuudelta ja Shefford voi nähdä, missä vehreys vaaleni ja\nloppui luovuttaakseen paikkansa hiekalla. Hän kiirehti hevosensa\njuoksuun ja katkaisi tämän taipaleen melko lyhyessä ajassa.\n\nPäivä erosi suuresti kaikista hänen ennen kokemistaan. Harmaat pilvet\npeittivät kallioseiniä länteenpäin monien penikulmien laajuudelta ja\nShefford näki lumikuurojen laskeutuvan alas ja leviävän kuin suuret\nhunnut. Tuuli leikkasi terävästi kuin veitsi. Hän oli pian jäähtynyt\nluitaan ja ytimiään myöten. Hänkin joutui muutaman raivoavan kuuron\nkeskelle ja tuuli, joka ajoi edellään valkoisia rakeen muotoisia\nlumikiteitä, oli niin jäätävän kylmää, että edellinen tuuli oli oikein\nlämmintä siihen verrattuna. Kuuro meni ohi yhtä nopeasti kuin se oli\ntullutkin, mutta ennätti kohmetuttaa Sheffordin kädet niin, etteivät\nsuitset pysyneet enää niissä. Hän laskeutui satulasta ja käveli.\nAurinkokin tunkeutui vähitellen esille lämmittäen hänet ja sulattaen\nhiekalle kerääntyneen ohuen lumikerroksen. Hän seurasi vieläkin\nintiaanitytön jälkiä voimatta enää muita huomatakaan.\n\nHän käytti koko aamupäivän kiipeämiseen, nähden vain rajoitetun alan\nympäröivästä seudusta, kunnes hän vihdoin saapui paikalle, josta hän\nvoi katsella esteettömästi kaikille muille suunnille, paitsi\npohjoiseen, jossa loppumaton musta selänne katkaisi näköalan. Muudan\nrosoinen keltainen huippu hallitsi edessäpäin olevaa maisemaa, mutta se\noli vielä kaukana. Punertava ja kuoppainen seutu jatkui länteen päin\nerääseen tasahuippuiseen suureen harmaaseen kivivalliin. Matalalla\nolevat pilvet kiitivät nopeasti taivaalla pimittäen auringon kuin\nlevitetyt vaipat. Shefford kokosi kuivuneita risuja ja sytytti pienen\nnuotion. Käärien huopapeitteensä hartioittensa ympärille hän kyyristyi\ntulen viereen lämmittäen vaatteitaan ja käsiään. Hänellä oli ollut\nkylmä ennenkin elämässään, mutta hän ei ollut milloinkaan kaivannut\ntulta sen haihduttamiseen. Tämä erämaan tuuli tunkeutui aivan luihin\nasti. Muudan paksumpi, kylmempi ja tuulisempi kuuro hyökkäsi jälleen\nhänen kimppuunsa, mutta hän oli jo niin paljon karaistunut, ettei hän\nkärsinyt niin kovasti. Se ryntäsi tiehensä ulvoen ja kätki selänteen\njättäen valkoisen erämaan taakseen. Shefford käveli eteenpäin taluttaen\nhevostaan, kunnes ruumiinliikunto ja aurinko kerran vielä lämmittivät\nhänet.\n\nTämä viimeinen kuuro vaikutti sen, että intiaanitytön jälkiä oli hyvin\nvaikea seurata. Lumi ei sulanutkaan enää niin äkkiä ja sitäpaitsi\nlampaiden ja hevosten jäljet sotkivat kaiken, kunnes hänen oli pakko\nmyöntää, ettei hän enää voi seurata tytön jälkiä. Muudan melkein\nnäkymätön polku tahi tie jatkui kuitenkin pohjoista kohti ja\nseuratessaan sitä hän pian unhotti tytön. Jokainen harjanne, jonka\nlaelle hän kiipesi, valmisti hänelle jonkinlaisen yllätyksen. Erämaa,\njoka sulki hänet piiriinsä, ei näyttänyt milloinkaan muuttuvan\nkauempana etäisyydessä, vaan ainoastaan hänen läheisyydessään.\nPunaiselta järveltä hän oli nähnyt huippuisen, rotkoisen ja laaksoisen\nseudun, kuoppaisen kuin myrskyinen meri, mutta ratsastettuaan sinne hän\nhuomasi, että nuo terävät ja rosoiset kalliorinteet olivatkin hyvin\nkaukana.\n\nHän oli iloinen päästyään pois hiekka-aavikolta. Pitkät kapeat\npainanteet, joissa kasvoi harmaata ruohoa ja siellä täällä joku puukin,\njatkuivat keltaisten kallioseinien välitse muudatta keltaista huippua\nkohti, jonka juurelle hän ei näyttänyt milloinkaan pääsevän.\n\nSheffordilla oli mielessään kivisten seinien, villien laaksojen ja\nkupoolimaisten kaariholvien kuvia, jotka olivat sinne painuneet hänen\nystävänsä Ventersin kuvailevien ja vilkkaiden sanojen vaikutuksesta.\nHän luuli tuntevansa kaikki Ventersin kuvailemat selvät ja huomattavat\nmaamerkit ja hän oli aivan varma siitä, ettei hän vielä ollut nähnyt\nainoatakaan niistä. Tämä päivä oli toinen, jolloin hän oli yksinään\nmatkalla, ja hän oli tullut yhä vastaanottavaisemmaksi taivaanrannan ja\nnoiden erilaisten silmäänpistävien paikkojen vaikutukselle. Hän tunsi,\nettä yksinäisyys ja lisääntyvä viileys aiheuttivat hänen tunteissaan\nasteettaisen muutoksen. Tuban ja Flagstaffin välillä hän oli tavannut\nmuutamia intiaaneja ja silloin tällöin jonkun kullankaivajankin ja\nvaljakkoajurin, mutta täällä hän oli aivan yksinään, ja vaikka hän\ntunsikin omituista iloa, hän ei voinut olla huomaamatta eroa.\n\nHän jatkoi matkaansa harmaan, synkän ja kylmän päivän kuluessa, ja\nillan lähestyessä pilvet hajosivat läntisellä taivaalla ja laskeva\naurinko näyttäytyi aukosta värjäten erämaan punaiseksi ja kullan\nväriseksi. Sheffordin vaistomainen, mutta kuollut rakkaus kauniiseen\nluontoon heräsi eloon, ja sen uudestaan syntymisen hetki oli\nsurullinen sen sulosta huolimatta. Nyt se oli liian myöhäinen hänen\ntaiteilijataipumuksilleen, mutta ei hänen sielulleen.\n\nHän pysähtyi pystyttääkseen leirinsä muutaman matalan louhikon viereen,\njoka näytti kuin saarelta tämän ruohomeren keskellä. Läheisyydessä oli\nrunsaasti kuivia risuja nuotioksi ja haettuaan kallioiden välistä hän\nlöysikin pieniä sulaneen lumen muodostamia lammikoita syvänteistä. Hän\nirroitti satulan ja kuorman, juotti hevosensa ja sidottuaan sen\netujalat niin hyvin kuin hän kokemattomuudessaan osasi hän laski sen\nirti laitumelle.\n\nHänen kootessaan puita nuotioon ja valmistaessaan ruokaansa yö saavutti\nhänet. Kallioiden suojassa hän oli hyvin suojassa tuulelta, mutta ilma\noli siitäkin huolimatta hyvin kylmää. Hän kokosi kaikki kuivat risut\nläheisyydestä, korjasi tulta ja kääriytyi huopapeitteeseensä kääntyen\nselin tuleen. Yksinäisyys ja arosudet eivät vaivanneet häntä tänä yönä,\nsillä hän oli liian väsynyt ja viluissaan. Hän nukkui heti eikä\nherännyt ennenkuin tuli sammui. Silloin hän korjasi sitä ja nukkui\njälleen. Hän toisti tämän tempun jokaisen puolen tunnin kuluttua ja oli\ntodellakin iloinen, kun aamu rupesi sarastamaan.\n\nPäivä alkoi onnettomasti. Hänen hevosensa oli karannut. Se oli joko\nvarastettu tahi kulkenut niin kauaksi ettei hän voinut nähdä sitä,\ntahi se oli katkaissut liekansa ja karannut. Shefford tarkasteli\nmuutamalta kiviseltä harjanteelta ruohoisia painanteita ja rinteitä\nhyötymättä mitään. Sitten hän koetti seurata hevosen jälkiä, mutta\nsekin oli yhtä tuloksetonta. Hän oli odottanut onnettomuuksia eikä tämä\nensimmäinen senvuoksi säikähdyttänytkään häntä. Hän kääri suurimman\nosan tavaroistaan huopapeitteeseen, heitti kenttäpullon olalleen ja\nläksi liikkeelle saaden vihdoinkin varmuuden ainakin siitä asiasta,\nettä hän on paljon parempi kävelijä kuin ratsastaja.\n\nKävellessään hän ei voinut katsella perusteellisesti ympäröivää seutua,\nmutta silloin tällöin kiivettyään jollekin harjanteelle hän tarkasteli\nkaikkia noita eri maamerkkejä, jotka alkoivat näyttää hänestä jo hyvin\ntutuilta. Häneltä meni tuntikausia sen keltaisen huipun saavuttamiseen\nja sivuuttamiseen, joka oli muodostanut hänelle jonkinlaisen päämäärän.\nHän näki vuoren läheisyydessä paljon lampaiden ja hevosten jälkiä, ja\nkerran hän luuli aivan varmasti näkevänsä intiaaninkin, joka katseli\nhäntä eräältä jylhältä vuoren huipulta. Päivä oli kirkas ja lämmin, ja\nilma oli niin läpikuultavaa, että se suurensi sellaisetkin esineet,\njoiden hän tiesi olevan hyvin kaukana. Rinne kohosi vähitellen; siinä\noli paljon toistensa kanssa yhteydessä olevia kapeita notkoja ja niissä\nkasvoi yhä runsaammin pitempää ruohoa. Keskipäivällä Shefford pysähtyi\nensimmäisen seetrin juurelle tahi oikeammin sanoen erään kuihtuneen\npensaan varjoon, jonka elämä näytti olleen kovaa. Siitä alkaen rupesi\nrinne kohoamaan jyrkemmin ja epäsäännöllisesti kasvavat seetrit\njohdattivat katseen erääseen purppuranväriseen mäkeen, joka sulautui\npinjain ja mäntyjen vehreyteen. Voiko tuo purppura olla salviaa, jota\nVenters oli niin tunteellisesi kuvaillut, vai oliko se vain petollisen\netäisyyden punaa? Mutta mitä se sitten lienee ollutkaan, se hurmasi\nkuitenkin Sheffordin ja käänsi hänen ajatuksensa siihen omituiseen\nujoon ja suloiseen naiseen, jonka Venters oli voittanut omakseen täällä\npurppuraisessa salviamaassa.\n\nHän laski ratsastaneensa kolmekymmentä penikulmaa edellisenä päivänä ja\nkulkeneensa kymmenen jo tänään, ja senvuoksi hän toivoi pääsevänsä\nsolaan ennen yön pimenemistä. Hän jatkoi matkaansa niin tarmokkaasti ja\ninnostuneesti, ettei hän joutanut ajattelemaan väsymystä. Ja hän\nhuomasikin piakkoin, että harvassa kasvavat seetrit ja rinne niiden\ntakana olivatkin paljon lähempänä kuin hän oli luullutkaan. Saavuttuaan\nsalviapensaikkoon hän huomasikin sen harmaaksi eikä purppuraiseksi. Se\nnäytti punertavalta lyhyen matkan päästä ja kun hän ummisti silmänsä\npuoleksi, se oli punertavaa läheisyydessäkin. Hän hämmästyi\nhuomatessaan, ettei hän voi hengittää vapaasti, tahi hänestä ainakin\ntuntui siltä ja piakkoin hän tunsikin, että salvian ja seetrien\nsuloinen pistävä ja läpitunkeva tuoksu teki häneen sellaisen omituisen\nvaikutuksen. Tämä oli tavattoman kuiva ja tuoksuva metsä, jossa\njokaisessa seetrimetsikköjen välisessä aukeamassa kasvoi runsaasti\nsalviaa. Selänteellä kasvavat pinjat olivat pitkiä ja männyt vieläkin\npitempiä. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi eksynyt. Hän ei\nnähnyt minkäänlaista tietä eikä hän voinut huomata oikealla puolellaan\nolevaa tummaa selännettä eikä vasemmalla puolellaan sijaitsevaa\nkivivallia, mutta hän jatkoi vain matkaansa harvinaisen luottamuksen\ntahi tuhmanrohkean mielijohteen kannustamana. Hän ei tiennyt sitäkään,\noliko rinne pitkä vai lyhyt.\n\nMutta päästyään vihdoin sen laelle hän näkikin hämmästyksekseen sen\nloppuvankin hyvin äkkiä sillä puolella lyhyeen ja hyvin jyrkästi\nlaskeutuvaan mäkeen. Puiden välitse hän kerran vielä näki mustan\nselänteen, joka nyt oli muuttunut jylhäksi vuoreksi, ja hän huomasi\nvilahdukselta toisenkin kapean tasaisen laakson, jonka toisella\npuolella oli nyt yhdensuuntaisesti selänteen kanssa jatkuva punainen\nkivivalli. Hän ei voinut muuta kuin kiiruhtaa alemmaksi voidakseen\nkatsella esteettömästi ympärilleen. Hänen innostuksensa palkittiinkin\nsuurenmoisella näköalalla, vaikka hän ei surukseen voinutkaan pakottaa\nitseään uskomaan, että se jollakin tavoin olisi muistuttanut hänen\nmieleensä painuneita maisemia. Laakso oli noin puolen penikulman\nlevyinen ja ehkä useiden penikulmien pituinen ja jatkui\nkäyräviivaisesti seetrejä kasvavan selänteen ja jylhän punaisen\nkivivallin välitse. Ei ainoatakaan lintua eikä muutakaan eläintä ollut\nnäkyvissä. Hän löysi hyvin selvän tien, jota ei kuitenkaan oltu äsken\nkuljettu. Hän sivuutti erään kuorituista paaluista ja savesta kyhätyn\nmajan, jossa oleva tumma aukko toimitti oven virkaa. Häneltä ei mennyt\nmonta minuuttia sen huomion tekemiseen, että laakso olikin pitempi kuin\nhän oli luullutkaan. Hän käveli nopeasti ja tasaista vauhtia huolimatta\nsiitä, että kantamus alkoi tuntua raskaalta. Se, mikä ehkä oli olemassa\nselänteen esiintyöntyvän nurkan takana, hurmasi häntä yhä enemmän ja\ntoimi jonkinlaisena kannuksena. Vihdoinkin hän kiersi nurkan, mutta\npettyikin nähdessään vain toisen seetrejä kasvavan rinteen. Hän näki\nvilahdukselta erään yksinäisen mustan kallionlohkareen kaukana\netäisyydessä, mutta se katosi näkyvistä, kun rinteen laki hänen\nkulkiessaan eteenpäin alkoi kohota taivasta kohti.\n\nNäköala muuttui jälleen rajoitetuksi ja hänestä alkoi piakkoin tuntua\nsiltä, kuin eivät kalliot enää kohoaisikaan hitaasti ja vähitellen\neivätkä suhteellisesti suurenisikaan. Hänen oli pakko levähtää rinteen\npuolivälissä ja aurinko alkoi olla jälleen hyvin matalalla hänen\nsaapuessaan seetrimetsään. Hetkisen kuluttua hän sai jo ruveta\nlaskeutumaan saapuen äkkiä aukeamalle, jolloin hän sai katsella\nsellaista näköalaa, joka pani hänen sydämensä sykkimään kovasti ja\nnopeasti.\n\nHän näki korkeita kallionhuippuja, tuomiokirkon torneja ja ihmeellisen\nrotkon, joka kiemurteli korkeiden punaisten esiintyöntyvien seinien\nvälitse, ja hän kuuli juoksevan veden lorinaa. Tie vei rotkon pohjaan,\njoka näytti tasaiselta ja viheriältä ja jonka punainen maa oli täynnä\nsyviä rämeitä. Olikohan tämä rotko Deception-solan suu? Se ei ollut\nainoankaan sellaisen paikan näköinen, joita Shefford oli kuullut\nitselleen kuvailtavan, mutta jostakin syystä hän tunsi tarvitsematta\nluottaa näköönsä, että se muodosti niiden villien seutujen portin,\njoihin päästäkseen hän oli kulkenut näin kauaksi.\n\nVasta sitten kuin hän oli laskeutunut tietä rotkoon ja irroittanut\nkantamuksensa, hän huomasi, miten väsynyt ja helläjalkainen hän oli.\nSilloin hän levähti, mutta hänen silmänsä vilkuilivat kaikkialle ja\nhänen järkensä työskenteli. Miten tämä paikka olikaan yksinäinen ja\nvillin näköinen. Muutamasta syvästä ja kapeasta halkeamasta kantautui\nhänen korviinsa matalan puron lorinaa. Varjot alkoivat jo muuttaa\nrotkon sen näköiseksi, kuin se olisi ollut täynnä sinistä auerta. Hän\nnäki erään kivisen rinteen, jolla kasvoi seetrejä. Ja kun hän katseli\nympärilleen, hän huomasi valon ja varjojen omituisesti ja huomattavasti\nmuuttuvan. Aurinko alkoi laskea, kallionhuiput muuttuivat kullan\nvärisiksi, varjot hiipivät ylöspäin ja taivas näytti tummenevan\nnopeasti, jolloin kullanväri muuttui punaiseksi tummeten hitaasti\nharmaaksi ja purppuran väriseksi. Nämä kauniit muuttuvat ilmiöt\nhurmasivat Sheffordin kokonaan ja hän katseli katselemasta päästyäänkin\nkunnes rotkon seinät kävivät mustiksi, taivas teräksen kiiltäväksi ja\nkunnes muudan kalpea tähti alkoi tuikkia pilvien raosta. Silloin hän\nryhtyi välttämättömiin leiripuuhiin.\n\nLäheisyydessä olevat kuivuneet seetrit ilmaisivat hänelle, että hän\nsaa viettää mukavan yön tasaisesti palavan nuotion ääressä, ja\ntyydytettyään nälkänsä hän valmisti itselleen mukavan sijan räiskyvien\nhalkojen vieressä ja alkoi ajatella kummallista autiota ympäristöään.\n\nJuoksevan veden lorina sekoittui sopusointuisesti säestäen seetrien\noksissa humisevaan tuuleen muodostaen omituisia suloisia ääniä, jotka\nolivat kuin palsamia järkytetylle mielelle. Ne tuntuivat paremminkin\nkuuluvan hiljaisuuteen kuin rikkovan sitä, olematta ollenkaan esteeksi\nsen tuntemiselle. Se häiriytyi kuitenkin äkkiä jonkun kiven kolinasta.\nShefford kuunteli luullen jonkun villin eläimen hiiviskelevän\nläheisyydessä. Hän ei säpsähtänyt ollenkaan. Hetkisen kuluttua hän\nkuuli äänen toistuvan monta kertaa. Silloin hän ymmärsi sen olevan\njonkun hevosen kengättömien kavioiden kapsetta kiviä vasten. Jokin\nhevonen laskeutui tietä rotkoon. Hän melkein suuttui keskeytyksestä\npelkäämättä vielä ollenkaan, sillä hän luuli olevansa varmassa\nturvassa. Eikä hän todellisuudessa milloinkaan elämässään ollut\nollutkaan muussa kuin turvassa villalla täytettyjen pielusten keskellä,\nja koska hän ei ikinä ollut joutunut vaaraan, hän ei tiennytkään,\nmillaista pelko on.\n\nHetkisen kuluttua hän näki erään hevosen ratsastajineen ilmestyvän\njuuri hänen leirinsä yläpuolella olevan harjanteen tummalle\nulkonemalle. Molemmat kuvastuivat selvästi tähtikirkasta taivasta\nvasten. Ratsastaja pysähtyi ja Sheffordista näytti, kuin hän ratsuineen\nolisi muodostanut suurenmoisen tumman ja jollakin tavoin villin ja\nomituisen kuvapatsaan. Sitten tulija jatkoi matkaansa ja katosi\nharjanteen juurella olevaan pimeyteen ilmestyäkseen hetkisen kuluttua\nnuotion valopiiriin.\n\nMies ratsasti noin parinkymmenen askeleen päähän hänestä ja tulesta.\nHevonen oli musta villin näköinen ja näytti olevan valmis lähtemään\nmilloin tahansa. Tulija olikin intiaani, mutta hänessä oli silti\njotakin, josta voitiin otaksua häntä paimeneksi. Shefford tunsi heikkoa\npelkoa, jota hän ei voinut selittää.\n\nHän tervehti vierastaan, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta. Hän\nnäki vain, miten tuo tumma lyhyt ja paksu olento kumartui eteenpäin\nsatulassaan kuin jännittyneenä. Hänessä oli kaikki muu mustaa, paitsi\nhänen edessään satulassa oleva kimalteleva pyssy. Shefford potkaisi\nhalkoja, jolloin kirkkaampi tuli rupesi valaisemaan paikkaa. Silloin\nhän näki vieraankin vähän selvemmin ja kiinnitti huomionsa miehen\ntavattoman suureen päähän, leveihin tummiin kasvoihin, tuhoa\nennustavaan lujasti kiinni olevaan suuhun ja leimuaviin mustiin\nsilmiin.\n\nNoiden silmien ilme oli kieltämättä vihamielinen. Ne tarkastelivat\ntutkivasti Sheffordin kantamusta ja sitten häntä itseään, jolloin\nShefford rupesi etsimään revolveria, jonka Presbrey oli antanut\nhänelle, mutta se oli hävinnyt. Hän oli unhottanut sen siihen paikkaan,\njossa hän oli menettänyt hevosensa, eikä hän ollut muistanutkaan sitä\nsen jälkeen. Silloin hän joutui kummallisen, hitaasti kiihtyvän\nmielenliikutuksen valtaan. Jokin kuristi hänen kurkkuaan.\n\nHän säpsähti äkkiä kovasti nähdessään ratsastajan liikahtavan\nuhkaavasti. Mies oli vetänyt revolverinsa esille. Shefford näki sen\nloistavan tummasti nuotion valossa. Intiaani aikoi siis tappaa hänet.\nHän hämmästyi sanattomaksi kauhusta katsellessaan noita julmia tummia\nkasvoja. Hän ymmärsi nyt niin hyvin esille vedetyn aseen tarkoituksen,\nettei hän ollut ymmärtänyt mitään niin täydellisesti elämänsä kuluessa,\nja hän vaipui takaisin istuimelleen jäisen kuvottavan pelon\nvapisuttaessa häntä. Sekunnin kuluessa hän oli läpimärkä kylmästä\nhiestä. Ajatukset kiitivät hänen aivoissaan nopeasti kuin salama.\nMuudan hänen typeristä kuvitteluistaan oli ollut, ettei hän pelkää\nkuolemaa, mutta nyt hän näyttäytyikin olevan vapiseva avuton raukka.\nTiesikö hän mitään elämästä ja kuolemasta? Lähettäisikö tämä synkkä\nvilli hänet tuntemattomaan? Silloin vasta Shefford totesi\nelämänviisautensa petollisuuden ja elämän katkeran suloisuuden. Hänellä\noli aivot ja sielu, ja niiden avulla hän ehkä olisi voinut ponnistautua\nvapaaksi, mutta mitäpä välitti niistä tuo säälimätön yökulkija ja\nerämaan raaka ja kauhistuttava villeys?\n\nVoimatta liikahtaakaan, vaikka hän olisi tahtonut, ja kieli suulakeen\nliimautuneena Shefford katsoa tuijotti ratsastajaan ja puoleksi\nkohotettuun revolveriin, jota ei oltu vielä suunnattu. Mutta samalla\nhän huomasikin vieraan kääntäneen päätään vähän, niin että hän oli\nsaanut korvansa tuulta vasten. Mies kuunteli. Hänen hevosensakin\nkuunteli ja äkkiä mies suoristautui, käänsi hevosensa ja läksi ajamaan\nravia pimeyteen. Mutta hän ei kiivennytkään samalle kukkulalle, jolta\noli tullut.\n\nShefford kuuli kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Toisia ratsastajia\nja hevosia laskeutui nähtävästi rotkoon. Hänen oli kiittäminen heitä\npelastuksestaan, ja tunteittensa höltyessä hän melkein pyörtyi. Sitten\nhän istui paikoillaan hitaasti tointuen ja hitaasti lakaten\nvapisemasta, aavistaen samalla, että tämä tilanne tulee jollakin tavoin\nmuuttamaan hänen suhteensa elämään.\n\nKolme hevosta, joista kahdella oli ratsastaja selässään, kuvastui\ntummasti taivasta vasten liikkuessaan harjanteen laella, mutta\nkatosivat äkkiä näkyvistä, kuten Sheffordin ensimmäinenkin vieras,\nilmestyäkseen hetkisen kuluttua valopiiriin. Shefford näki pari\nintiaania, miehen ja naisen, mutta tunsikin hämmästyksekseen\nviimeksimainitun samaksi intiaanitytöksi, jonka hän oli kohdannut\nPunaisella järvellä. Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän, kun hän tunsi\nkolmannen hevosen samaksi, jonka oli menettänyt viimeisessä\nyöpaikassaan. Shefford nousi, vaikka hänen jalkansa vieläkin vähän\nvapisivat, kiittääkseen näitä intiaaneja tästä kaksinkertaisesta\npalveluksesta. Mies laskeutui satulasta ja hänen lipposiin pistetyt\njalkansa kumahtivat heikosti. Hän oli pitkä, notkea, suora ja hänen\nvartalonsa oli kummallisen miellyttävä, ja kun hän tuli lähemmäksi,\nShefford näki hänen tummat kasvonsa ja terävät mustat silmänsä.\nIntiaani oli avopäin ja hänen tukkansa oli sidottu nauhalla. Hän oli\ntytön näköinen, vaikka hänen kasvonsa näyttivätkin hienommilta.\n\n\"Hyvää päivää\", hän sanoi hiljaa ja selvästi. Hän ojensi kätensä ja\nShefford tunsi rautaisen otteen. Hän vastasi tervehdykseen. Sitten\nintiaani ojensi hänelle hevosen suitset tehden merkkejä, joiden\ntarkoitus näytti olevan ilmaista, että hevonen oli katkaissut liekansa\nja karannut. Shefford kiitteli häntä. Intiaani irroitti nyt satulat ja\ntalutti hevoset pois, mennen nähtävästi juottamaan niitä. Tyttö\npysytteli pimennossa. Shefford puhutteli häntä, mutta hän ujosteli eikä\nvastannut. Silloin Shefford rupesi valmistamaan ruokaa vierailleen ja\noli ahkerasti syventynyt siihen toimeen, kun intiaani palasi hevositta.\nHetkisen kuluttua Shefford meni entiselle paikalleen tulen viereen ja\nkatseli, miten toiset söivät hänen valmistamaansa ruokaa. Vieraat\nolivat nähtävästi hyvin nälissään, koska kattilat ja kulhot niin äkkiä\ntyhjentyivät. Kun he olivat syöneet, tyttö vetäytyi vähän taaksepäin\nvarjoon ja mies istuutui tulen ääreen pannen jalkansa ristiin alleen.\n\nHänen tummat kasvonsa näyttivät sileiltä, vaikka hänen ihonsa alla\nnäyttikin olevan juovia. Shefford tuli uteliaaksi. Hän ei ollut\nmilloinkaan ennen tavannut ketään intiaania, joka olisi herättänyt\nhänessä niin suurta mielenkiintoa kuin tämä. Jos häneen katsottiin noin\nvain ylimalkaisesti, hän näytti nuorelta, villiltä, vaiteliaalta ja\nalkuperäiseen välinpitämättömyyteensä vaipuneelta terveeltä\nraakalaiselta, mutta jos häntä tarkasteltiin kiinteämmästi, hän näytti\nkypsyneeltä, vanhalta, omituisen surulliselta ja miettiväiseltä\nolennolta, jonka hartioita painoi raskas taakka.\n\n\"Miksi tätä paikkaa sanotaan?\" Shefford kysyi viitaten kädellään\nmustien kallioiden välissä olevaan tummaan aukkoon.\n\n\"Sagiksi\", intiaani vastasi.\n\nShefford ei päässyt siitä sen enemmän selville ja hän kysyikin\nintiaanilta, sanotaanko solaa Sagiksi, mutta intiaani pudisti päätään.\n\n\"Vaimonneko?\" Shefford kysyi viitaten tyttöön.\n\nIntiaani pudisti jälleen päätään. \"_Bi-la_\", hän sanoi.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" Shefford kysyi. \"Mikä _bi-la_ on?\"\n\n\"Sisar\", intiaani vastasi. Hän sanoi sanan vastenmielisesti, kuin ei\nvalkoisen miehen kieli olisi miellyttänyt häntä, mutta selvyys ja oikea\nääntäminen hämmästyttivät Sheffordia.\n\n\"Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä sanotaan?\" hän jatkoi.\n\n\"Olen Naspa.\"\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\" Shefford kysyi tarkoittaen intiaania itseään.\n\n\"Nas Ta Bega.\"\n\n\"Navajoko?\"\n\nIntiaani nyökkäsi ylpeästi ja ylevän arvokkaasti.\n\n\"Minua sanotaan John Sheffordiksi. Tulen kaukaa nousevasta auringosta\npäin ja aion asettua tänne asumaan pitkäksi ajaksi.\"\n\nNas Ta Began tummat silmät olivat kiintyneet vakavasti Sheffordiin,\njoka ei muistanut milloinkaan nähneensä niin läpitunkevaa katsetta.\nMutta intiaanin silmät ja katse eivät suoneet minkäänlaista pohjaa\nhänen ajatuksilleen.\n\n\"Navajo ei ymmärrä Jesusta Kristusta\", intiaani sanoi kaikuvalla,\nmatalalla ja syvällä äänellään.\n\n\"En ole mikään lähetyssaarnaaja!\" Shefford huudahti kohottaen\nkiihkeästi ja kieltävästi kätensä.\n\nIntiaanin silmät välähtivät omituisesti. Se hämmästytti Sheffordia\nnytkin tämän järkyttävän hetken kuluessa, kun menneisyys palasi.\n\n\"Osteletteko villapeitteitä?\" Nas Ta Bega kysyi.\n\n\"En\", Shefford vastasi. \"Haluan vain ratsastaa tahi kävellä kauaksi.\"\nHän heilautti kättään, kuin tarkoittaen laajaa aluetta. \"Olen sairas.\"\n\nNas Ta Bega painoi merkitsevästi sormellaan keuhkojaan.\n\n\"Ei\", Shefford vastasi. \"Ruumiini on voimakas, mutta sairauteni asuu\ntäällä.\" Ja tehden liikkeitä käsillään hän koetti näyttää, että hänen\nsairautensa on henkistä laatua.\n\nJa hän saikin heti sellaisen vakaumuksen, että tämä ymmärtäväinen\nintiaani oli käsittänyt sen paikalla, vaikka hän ei olisi voinut\nselittääkään, mikä sen tunteen oli aiheuttanut. Nas Ta Bega nousi\nsilloin ja poistui pimeyteen. Shefford kuuli hänen ryskyttävän\nkuivunutta seetriä, josta hän nähtävästi aikoi lohkoa enemmän\npolttopuuta. Sitten Shefford kuuli musertavan jymähdyksen, jota seurasi\nnarskuva, kolahtava ääni, ja hetkisen kuluttua hän hämmästyi nähdessään\nintiaanin vetävän valopiiriin seetrin koko runkoa ensimmäiseksi\ntyökseen. Hän ei olisi uskonut kahdenkaan miehen kykenevän siihen ja\nnyt hän näki Nas Ta Began käsittelevän sitä vaikeudetta yksinään. Hän\nsijoitti rungon tuleen ja katkoi sitten kaikki pienet oksat, sijoittaen\nne tarkoituksenmukaisesti punaiselle hiilokselle, missä ne äkkiä\nleimahtivat tuleen.\n\nIntiaanin huomio kääntyi nyt satulaan, jota hän nähtävästi aikoi\nkäyttää päänalusenaan. Hän levitti vuohen nahan maalle, paneutui\npitkäkseen sille selin nuotioon ja käärittyään pitkäkarvaisen\nsatulahuovan hartioittensa ympärille hän antoi lihastensa höltyä ja\nmuuttui liikkumattomaksi. Hänen sisarensa, Glen Naspa, seurasi hänen\nesimerkkiään, mutta hän asettui kauemmaksi tulesta ja hänellä oli\nsuurempi huopapeite, johon hän voi kääriytyä kokonaan. Sheffordista\nnäytti siltä kuin he olisivat nukkuneet aivan heti.\n\nHänkin tunsi olevansa väsyneempi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ei\nluullut saavansa heti unta eikä hän todellisuudessa halunnutkaan\nnukkua.\n\nNäiden intiaanien toveruudessa oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut\nennen kokenut. Hän tunsi itsensä vieläkin omituisen heikoksi, ja se oli\nluultavasti sen pelon jälkivaikutusta, joka oli tehnyt hänet sairaaksi\nkauhistuttavalla jäisellä puristuksellaan. Nas Ta Began tulo oli\nkarkoittanut pois yöllisen synkän ja vaiteliaan vaanijan, ja Shefford\noli aivan varma siitä, että intiaani oli pelastanut hänen henkensä. Hän\nihmetteli itsekin suuresti suunnatonta kiitollisuuden tunnettaan.\nOliko elämä ollut hänelle niin rakas? Oli kyllä silloin kun hän oli\njoutunut katselemaan kuolemaa silmästä silmään. Sitä kannatti ajatella\nja se auttoi häntä. Ja hän oli ymmärtävinään näiden kummallisten\ntunteittensa perusteella, että siitä romanttisesta etsinnästä, joka oli\ntuonut hänet tänne erämaahan, muodostuukin ehkä tepsivä vastamyrkky\nhänen sydämensä kuolettavalle katkeruudelle.\n\nNämä uudet vaikutelmat olivat aiheuttaneet uusia ajatuksiakin. Nytkin\ntuntui hänestä hyvin suloiselta istua räiskyvän seetrivalkean valossa\nja lämpimässä. Hänen jäsenensä ja luunsa olivat niin väsyneet, että\nniitä pakotti. Miten mukavalta tämä lepääminen nyt tuntuikaan! Hän oli\ntuntenut erämaan janon aiheuttamaa korventavaa kuivuutta ja kuvottavaa\nnälkää. Kuinka ihmeellistä oli oppia tuntemaankaan veden ja ruoan oikea\ntarkoitus! Hän oli äsken lopettanut elämänsä kovimman työpäivän. Oliko\nse jollakin tavoin syynä tuohon jonkinlaiseen rauhan tapaiseen, joka\nnäytti liehuvan läheisyydessä varjojen keskellä koettaen lähestyä\nhäntä? Hän oli vapauttanut erään intiaanitytön ja nyt oli tytön veli\nkorvannut hänelle sen palveluksen. Molemmat teot tuntuivat jollakin\ntavoin suloisilta Sheffordista. Ne avasivat hänelle uusia\najatussuuntia, jotka tähän asti olivat tuntuneet hänestä hyvin\nepämääräisiltä. Hän oli vuosikausia kuvitellut palvelevansa ihmisiä,\nvaikka hän ei ollut kohottanut kättäänkään milloinkaan. Muudan, erään\nintiaanitytön puolesta annettu lyönti oli jollakin tavoin kokonaan\nmuuttanut John Sheffordin olemassaolon. Se oli vapauttanut hänessä\nerään tunteen ja sitäpaitsi se oli ulottanut vaikutuksensa hänen\nmielensä ulkopuolellekin. Intiaanityttö ja hänen veljensä olivat\nseuranneet hänen jälkiään palauttaakseen hänen hevosensa ja\nopastaakseen häntä ehkä turvallisesti, mutta he olivat ehkä\ntietämättään tehneet hänelle paljon enemmän kuin sen. Kun hän katseli\nnukkujien tummia liikkumattomia ruumiita, jonkinlainen kummallinen ja\nhaaveksittu ennakkovaroitus tahi vain mielikuva vihjaisi hänelle, ettei\ntämä onnellinen tapaaminen loppuisikaan tähän.\n\nMuutoin hänen oli niin hyvä olla tämän puhuvan hiljaisuuden keskellä,\ntuntea kuumuuden lämmittävän ojennettuja käsiään, tuulen jäähdyttävän\nposkiaan ja katsella, miten musta seinämä kohotti jylhiä ääriviivojaan\nja miten kalliohuiput koettivat ulottua valkoisiin tähtiin asti.\n\n\n\n\nIII.\n\nKAYENTA.\n\n\nHevosten kavioiden kapse herätti Sheffordin. Hän näki torninkorkuisen\nkalliohuipun, ruusunvärisen aamun valossa, kohoavan kuin suuren\npunaisen keihään ja halkaisevan taivaan kirkkaan sinen. Hän nousi\ntuntien ruumiinsa helläksi ja kipeäksi, mutta oli kuitenkin\nkummallisesti iloinen. Pistävä ilma pakotti hänet ojentamaan kätensä\ntulta kohti. Kahvin ja keitetyn lihan haju sekoittui nuotiosta kohoavan\nsavun tuoksuun. Glen Naspa oli polvillaan tulen vieressä pidellen\ntikkuun pistettyä kaniinia hehkuvien hiilien yläpuolella. Nas Ta Bega\nsatuloi hevosia. Rotko näytti olevan täynnä purppuraisia varjoja\nmustien kallioiden puolella ja sumun aiheuttamia kultaisia juovia\ntoisella, missä aurinko valaisi seinämien ylimmäistä osaa.\n\n\"Hyvää huomenta\", Shefford sanoi.\n\nGlen Naspa vastasi ujosti navajon kielellä.\n\n\"Mitä kuuluu?\" Nas Ta Bega tervehti.\n\nNäin päivän valossa intiaanin kasvot menettivät jotakin siitä tummasta\nsynkkyydestään, joka oli vaikuttanut Sheffordiin. Hänellä oli\njalopiirteinen pää, jonka asento muistutti kotkaa, rohkeat puhtaat\npiirteet ja ankarat lujasti yhteenpurrut huulet. Mutta hänen silmänsä\nolivat kaikista huomattavimmat ja puoleensavetävimmät koko hänen\nolennossaan. Ne olivat mustat kuin hiilet ja terävät, ja niiden\ntarkkaavainen katse näytti olevan viisaan ja tiedonhaluisen mielen\nmukainen.\n\nShefford söi aamiaisensa intiaanien kanssa ja auttoi sitten viimeisissä\nlähtövalmistuksissa. Ennenkuin he nousivat satulaan Nas Ta Bega\nviittasi tomussa näkyviin hevosen jälkiin. Ne olivat Sheffordin\nuhkaavan vieraan edellisenä iltana siihen painamat. Hän koetti,\nselittää sanoin ja merkein ja onnistuikin vihdoin ilmaisemaan toisille\nolleensa vaarassa. Nas Ta Bega seurasi jälkiä vähän matkaa ja palasi\nhetkisen kuluttua.\n\n\"Shadd\", hän sanoi pudistaen uhkaavasti päätään. Shefford ei\nymmärtänyt, tarkoittiko hän vieraan nimeä vai jotakin muuta, mutta\nsanaan yhtynyt uhkaava liike ei kaivannut selitystä.\n\nGlen Naspa nousi poninsa selkään niin miellyttävästi, että Shefford\nvallan ihastui. Hän kiipesi melko kankeasti omaan satulaansa. Nas Ta\nBegakin hyppäsi satulaan ja viittasi pohjoiseen päin.\n\n\"Kayentaanko?\" hän kysyi.\n\nShefford nyökäytti päätään ja silloin he läksivät antaen Glen Naspan\nratsastaa edellä. He eivät kiivenneetkään kukkulalle samaa tietä, jota\nolivat laskeutuneet, vaan kääntyivät oikealle seuraten rinteen juurta.\nShefford katseli rotkon pohjalla olevaa punertavaa rämettä. Punaisesta\nhiekansekaisesta savesta muodostuneet kohtisuorat seinät olivat noin\nsadan jalan korkuiset ja sen pohjalla kohisi matala nopeasti virtaava\njoki, jonka vesi oli punertavaa. Hetkisen kuluttua muudan korkea\npensaikko piilotti ympäristön Sheffordin katseilta. Tie poikkesi äkkiä\neräälle aukeamalle ja Shefford huomasi olevansa erään ihmeellisen\nlaakson toisessa päässä, joka vähitellen laajeni vasemmalla puolella\nolevien suurien pykälöityjen punaisten huippujen ja oikealla puolella\njatkuvan mustan selänteen vuoreksi muuttuneen harjanteen välissä. Hän\nkääntyi nähden vain sen, ettei Sagin aukko enää ollutkaan näkyvissä, ja\nhän toivoi kiihkeästi voivansa palata takaisin tutkimaan rotkoa.\n\nHetkisen kuluttua Glen Naspa kiiruhti poninsa pitkään, vaivattomaan ja\nkeinuvaan neliin, ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään.\nHeidän päästyään kauemmaksi laaksoon Sheffordia ei enää ahdistanut\nsellainen tunne kuin korkeat seinät ja huiput olisivat varjostaneet ja\nahdistaneet häntä. Tie näytti läheisyydessä aivan tasaiselta, mutta\nkauempana se näytti rupeavan kohoamaan. Shefford huomasi sen, kun se\nhävisi näkyvistä muutaman rinteen juurella, joka muodosti miellyttävän\nnousevan ylämäen selänteen seetrejä kasvavalle rinteelle. Laakson\npohja, joka levisi pohjoista kohti, oli vieläkin tasainen ja viheriä.\nSen takaa siinsi pykälöityjen huippujen punainen jono, jonka kaikki\nkummut olivat omituisesti muodostuneet ja kaltevat. Nämä kaukaisen\nseudun pettävät piirteet vangitsivat Sheffordin katseen, kunnes\nintiaani kiinnitti hänen huomionsa lähempänä oleviin esineihin. Silloin\nhän näki harmaanviheriässä laaksossa suuria lammaslaumoja ja paljon\nkauniita pitkäharjaisia ja -häntäisiä poneja.\n\nHe jatkoivat matkaansa monta penikulmaa näköalan ollenkaan muuttumatta.\nShefford kuvitteli vihdoin näkevänsä, missä tasainen ylätasanko loppuu\ntahi ainakin muuttuu kuoppaisemmaksi. Hän olikin oikeassa, sillä\nhetkisen kuluttua intiaani viittasi ja Shefford jatkoi matkaansa\npysähtyäkseen vihdoin erään jyrkän rinteen laelle, joka johti näöltään\nhyvin hedelmättömään ja laajaan laaksoon.\n\n\"Kayenta\", Nas Ta Bega sanoi.\n\nShefford ei nähnyt alussa mitään muuta kuin edessään olevan harmaan\nlaakson, joka jatkui kauaksi omituisen muotoisiin ja eriskummaisiin\nkeltaisiin kallioihin. Mutta sitten hän huomasi rinteen juurella melko\nlähellä pari matalaa punakattoista kivirakennusta ja aitauksen, jossa\noleva lammikko kimalteli auringonpaisteessa.\n\nSinne vievä tie oli jyrkkä ja hiekkainen, mutta ei pitkä. Sheffordin\nlaajalle ulottuva katse näytti ymmärtävän kaiken heti. Hän näki\npaikalla nuo karkeasti kyhätyt kivirakennukset ja niiden savikatot,\nlikaiset villapaalut, pihassa vetelehtivät intiaanit, telttavaunut,\nhevoset, pienet laiskat aasit ja koirat ja kaikkialla ajelehtivat\nsatulat, huopapeitteet, pyssyt ja tavarakääryt.\n\nHetkisen kuluttua ilmestyi valkoinen mies muutamalle ovelle. Hän\nheilutti kättään ja huusi. Hän oli aivan tomun, villan ja jauhojen\npeitossa. Hän oli jäntevä ja päivettynyt, ja hän oli nuorekkaampi\nliikkeiltään kuin kasvoiltaan. Revolveri heilui hänen lanteellaan ja\nhänen vyönsä oli täynnä messinkipäisiä patruunia. Shefford näki\nedessään kasvot, jotka hän luuli nähneensä ennenkin, kunnes hän huomasi\nyhdennäköisyyden johtuvan päivettymisestä, kovista piirteistä ja\nkarskista käytöksestä, näistä erämaan miesten yhteisistä\nominaisuuksista. Miehen harmaat tutkivat silmät näyttivät katsovan\nhänen lävitseen.\n\n\"Olen iloinen tavatessani teidät. Laskeutukaa satulasta ja tulkaa\nsisään. Kuulin juuri eräältä intiaanilta teidän olevan tulossa. Olen\nkauppias ja nimeni on Withers\", hän sanoi Sheffordille. Hänen äänensä\noli ystävällinen ja hänen kouransa puristus oli melkein musertaa\nSheffordin käden.\n\nSheffordkin sanoi nimensä ja ilmaisi olevansa iloinen päästyään\nKayentaan.\n\n\"Halloo, Nas Ta Bega!\" Withers huudahti. Hänen äänensä ilmaisi\nhämmästyksen, jota ei näkynyt hänen kasvoissaan. \"Tämä intiaaniko\nopasti teidät tänne?\" hän kysyi.\n\nWithers tervehti navajoa Sheffordin lyhyesti kertoessa hänelle, kuinka\nsuuressa kiitollisuudenvelassa hän oli intiaanille. Silloin Withers\nkäänsi katseensa Nas Ta Begaan sanoen hänelle jotakin intiaanien\nkielellä.\n\n\"Shadd\", Nas Ta Bega vastasi.\n\nWithers naurahti kuivasti ja kierteli viiksiään voimakkaalla kädellään.\n\n\"Kuka Shadd on?\" Shefford kysyi.\n\n\"Muudan sekarotuinen piute -- paha intiaani, lainsuojaton ja murhaaja.\nHänen mukanaan on muutamia muitakin lainsuojattomia, ja he\npiileskelevät kaikki San Juanin maassa. Saatte mielestäni kiittää\nonneanne. Kuinka jouduittekaan tuonne Sagiin yksinänne?\"\n\n\"Ratsastin sinne Punaiselta järveltä. Siellä asuva kauppias Presbrey\nvastusti kyllä, mutta läksin siitä huolimatta.\"\n\n\"Vai niin.\" Whithersin harmaitten silmien ilme oli ystävällinen, vaikka\nse ei näyttänyt hyväksyvänkään Sheffordin tyhmyyttä. \"Tulkaa nyt\nhuoneeseen. Viis hevosesta! Vaimoni tulee varmaankin iloiseksi\nsaadessaan tutustua teihin.\"\n\nWithers opasti Sheffordin ensimmäisen kivirakennuksen, nähtävästi\nkaupan, sivu toiseen. Shefford astui sisälle isoon huoneeseen, jonka\nsuuressa avonaisessa takassa halot räiskyivät. Lattia oli kokonaan\nhuopien peitossa, intiaanien tekemiä vakkasia ja hopeakoristeita oli\nkaikkialla ja valkoisilla seinillä oli omituisia intiaanien valmistamia\npiirustuksia. Withers kutsui vaimonsa ja esitteli hänet Sheffordille.\nNainen oli hento ja miellyttävän näköinen, terävine vakavine ja tummine\nsilmineen. Hän näytti hyvin totiselta ja tyyneltä, mutta hän käyttäytyi\nniin, että Shefford tunsi heti olevansa kuin kotonaan. Hän kieltäytyi\nkuitenkin ottamasta vastaan hänelle tarjottua huonetta sanoen aikovansa\nnukkua paljaan taivaan alla. Withers nauroi hänen sanoilleen sanoen\nymmärtävänsä. Muistaen miten Presbrey oli kuunnellut uutisia muusta\nmaailmasta Shefford kertoi kauppiaalle ja hänen vaimolleen kaikki, mitä\nhän vain voi muistaa, ja hänen puheitaan kuunneltiin niin\ntarkkaavaisesti kuin muidenkin näihin kaukaisiin seutuihin tulleiden\nmatkustajien.\n\n\"Iloitsen todellakin suuresti tulostanne\", Withers sanoi jo neljännen\nkerran. \"Ruvetkaa nyt oikein taloksi. Oleskelkaa täällä tahi tulkaa\nkauppaan tahi tehkää mitä ikinä vain haluatte. Minun on pakko mennä\ntoimiini. Illalla sitten keskustellaan.\"\n\nShefford seurasi isäntäänsä. Kauppa oli yhtä mielenkiintoinen kuin\nPresbreynkin, vaikka paljon pienempi ja alkuperäisempi. Se oli täynnä\nkaikenlaista tavaraa ja haisi voimakkaasti lampaalta ja vuohelta.\nKorkean myyntipöydän ja seinän vieressä olevien jauhosäkkien ja\nhuopapeitteiden välissä oli kapea käytävä. Withers seisoi myyntipöydän\ntakana palvellen ostelevia intiaaneja, jotka vaihtoivat huopapeitteitä,\nnahkoja ja villapaaluja hopeadollareihin. Sitten he seisoskelivat\npaikoillaan ja ostelivat vakavan vastenmielisesti kaikenlaista\ntavaraa, kuten jauhoja, sokeria, säilykkeitä, kahvia, tupakkaa ja\nampumatarpeita. Myyntipöytä ei ollut milloinkaan vapaa, vaan sitä\nvasten nojaili alituisesti pari kolme intiaania tummia hopeakoristeisia\nkäsivarsiaan. Ja yhtä hitaita kuin he olivat myymään, ostamaan ja\npoistumaan, olivat toisetkin tulemaan sisään. He keskustelivat\npehmeällä matalalla äänellä ja Sheffordista tuntui aivan siltä kuin he\nolisivat kuiskailleet. Hän piti heidän puheistaan ja hänestä oli\nmieluista katsella heidän sidottua päätään ja palmikoituja valkoisten\nnauhain koristamia mustia hiuksiaan, heidän rauhallisia tummia\nkasvojaan ja valppaita silmiään, heidän hopeisia korvarenkaitaan ja\nsolakoita kaunismuotoisia käsiään, heidän laihoja ja jänteviä\nruumiitaan ja pukujaan vöineen ja siihen pistettyine revolvereineen ja\nheidän pieniä tarkasti jalan muotoon mukautuvia pukinnahkaisia\nlipposiaan, jotka oli koristettu rahoilla. Kaikki nämä intiaanit\nnäyttivät olevan nuoria, mutta kiihkeitä ja tulisia tyynestä ja\nhitaasta käyttäytymisestään huolimatta.\n\nHetkisen kuluttua tuli kauppaan pari naistakin, nähtävästi äiti ja\ntytär. Edellinen oli suurikasvuinen tukeva intiaani, jonka kasvot\nolivat hauskat, melkeinpä iloiset. Hän oli solminut huopapeitteen\nnurkat kaulaansa ja sen laskoksissa hänen leveässä selässään oli\nalaston intiaanilapsi, jonka pää oli pyöreä, musta ja päivettynyt ja\njonka silmät olivat kirkkaat kuin helmet. Kun lapsi huomasi Sheffordin,\nse sukelsi pelästyneenä huopapeitteen laskoksiin, mutta pian voitti\nnähtävästi uteliaisuus pelon, sillä hetkisen kuluttua Shefford huomasi\nlapsen tirkistelevän häneen ihmetellen tummilla silmillään.\n\n\"He ovat hyviä ostajia, mutta hitaita\", Withers sanoi. \"Nämä navajot\novat huolellisia ja varovaisia ja senvuoksi he ovatkin rikkaita. Tällä\nnaisella, Yan As Paalla, on suuria lammaslaumoja ja enemmän mustangeja\nkuin hän tietääkään.\"\n\n\"Mustangejako? Vai nimitätte te poneja niin\", Shefford vastasi.\n\n\"Kyllä. Ne ovat mustangeja ja useimmiten villejä kuin koiraskaniinit.\"\n\nShefford maleksi ulos ja tutustui Withersin apulaiseen, muutamaan\nWhisner-nimiseen mormoniin. Hän oli tanakka vanhanpuoleinen mies, jonka\nauringon paahtamat kasvot ja vetiset silmät kertoivat suojattomasta\nerämaasta. Hän punnitsi juuri parhaillaan intiaanien tuomia\nvillasäkkejä. Läheisyydessä oli paaluista kyhätty ristikko, johon oli\nripustettu äärettömän suuri kori. Sieltä näkyivät muutaman intiaanin\npää ja hartiat, joka näytti polkevan ja sullovan villoja tiukempaan\njaloillaan. Hän nauroi uteliaalle Sheffordille, mutta Shefford tunsi\nsuurempaa mielenkiintoa mormonia kohtaan. Hänen muistaakseen Whisner\noli ensimmäinen siihen lahkoon kuuluva ihminen, minkä hän milloinkaan\noli tavannut, ja hän voi senvuoksi tuskin hillitä uteliaisuuttaan.\nVentersin kertomukset olivat pyörineet noissa jo ammoin kuolleissa\nkiihkeissä, säälimättömissä ja muuttumattomissa mormoneissa eikä\nShefford ollut osannut odottaakaan tapaavansa tällaista mormonia. Mutta\njokainen siihen lahkoon kuuluva olisi tuntunut hänestä yhtä\nmielenkiintoiselta. Ja sitäpaitsi Whisner tuntui vievän hänet\nlähemmäksi tuota villiä salaperäistä rotkoa, jota hän oli tullut\nhakemaan täältä lännestä. Hän hämmästyi ja tuli hiukan pahoilleen\nhuomattuaan, miten Whisner suhtautui hänen kohteliaisuuksiinsa. Mies\nolisi yhtä hyvin voinut olla intiaani. Hän oli kylmä, luoksepääsemätön\nja eristäytyvä, ja hänen käytöksessään oli jotakin sellaista, josta\nherkkätuntoinen Shefford piakkoin huomasi, ettei hänen läsnäoloaan\nsiellä kaivattu.\n\nShefford poikkesi hetkisen kuluttua aitaukseen, joka oli täynnä\npörröisiä poneja. Ne korskahtelivat ja koettivat potkaista häntä. Hän\ntoivoi melkein ensin, ettei hänen milloinkaan tarvitsisi ratsastaa\nainoallakaan näistä villeistä hevosista, mutta sitten hän huomasi\najattelevansa, että hän haluaisi ratsastaa muutamalla niistä, ja\nlopulta hän olisi tahtonut koetella kaikkia. Hän ei ymmärtänyt itseään,\nmutta hän taisteli luonnollista vastuksien, vaarojen ja kärsimyksien\nsynnyttämää vastenmielisyyttä vastaan.\n\nHän otti selville, missä se kapea valkearantainen pieni puro oli, joka\nlaski vetensä aitauksessa olevaan lammikkoon, mutta kun hän tuli sille\npaikalle, jossa se tihkui esille kallioiden alta, hän huomasi heti,\nettei tämä varmastikaan ollut se lähde, joka oli tehnyt Kayentan\nkuuluisaksi. Mutta juuri kartanon alapuolella oli allas, josta aasit\njoivat. Sieltä hän löysi lähteenkin, kivien ympäröimän pulppuavan syvän\nsilmäkkeen, jonka laitojen yli virtaava liika vesi muodosti pienen\nmatalan puron, joka solisi mutkitellen lipeäsuolasta muodostuneitten\nsuolakuorta muistuttavien rantojensa välissä. Shefford maistoi vettä.\nSe pisti kieleen, mutta oli hyvää.\n\nShefford pääsi helposti laiskojen uneliaiden aasien ystäväksi. Hän sai\nvetää niitä pitkistä korvista ja hieroa niiden turpaa, mutta ympärillä\nolevia mustangeja hän ei voinut lähestyäkään. Niiden silmät näyttivät\nhurjilta, ne heristivät pitkiä korviaan ja olivat vikurin näköisiä,\nminkävuoksi hän antoikin niiden olla rauhassa.\n\nTällä kauppa-asemalla vallitseva liike oli nähtävästi paljon suurempi\nkuin Punaisella järvellä. Shefford näki kartanolla maleksivan ainakin\nkaksitoista intiaania ja heikäläisiä oli paljon jo poistunutkin. Suuret\nvaunut ilmaisivat hänelle, miten villapaalut kuljetettiin pois ja miten\ntarvittavat tavarat tuotiin tänne. Muudan leveä ja kovaksi polkeutunut\ntie näytti vievän itään päin ja toinen, joka ei ollut niin selvä,\npohjoiseen. Intiaanipolkuja näytti taasen haarautuvan kaikille\nsuunnille.\n\nShefford huomasi kumminkin käveltyään noin penikulman verran laakson\npoikki päästäkseen pois kauppa-aseman läheisyydestä, että viileyden ja\nyksinäisyyden aiheuttama tunne palasi. Tämä oli todellakin ihmeellinen\nmaa. Sillä oli varastossaan jotakin muutakin hänelle kuin erään\nvangitun tytön mahdollinen pelastaminen jylhästä rotkosta.\n\nSamana iltana illallisen jälkeen, kun Whithers ja Shefford istuivat\nkahden kesken suuressa takassa räiskyvien halkojen valossa, kauppias\nlaski kätensä Sheffordin käsivarrelle sanoen suoraan ja painokkaasti:\n\n\"Olen asunut koko ikäni täällä erämaassa, tutustunut moneen mieheen ja\ntullut ystäväksi useampien kanssa... Ette ole kullankaivaja, ette\nkauppias ettekä lähetyssaarnaajakaan.\"\n\n\"En\", Shefford vastasi.\n\n\"Olette kokenut vaikeuksia.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tulitteko tänne piiloon? Älkää ollenkaan pelätkö kertoa minulle. En\ntahdo ilmaista teitä.\"\n\n\"En ole tullut tänne piiloon.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei siis kukaan aja teitä takaa? Ette ole tehnyt\nmitään pahaa?\"\n\n\"Ehkä itselleni, mutta en muille\", Shefford vastasi vakavasti.\n\n\"Niin luulinkin. Jos haluatte, voitte kertoa minulle tahi olla\nkertomatta, se on minulle aivan saman tekevää.\"\n\nShefford toivoi voivansa keventää kuormaansa. Kauppias oli voimakas,\ntaivuttava ja ystävällinen. Hän veti Sheffordia puoleensa.\n\n\"Olette tervetullut tänne Kayentaan\", Withers jatkoi. \"Viipykää täällä\nniin kauan kuin teitä vain haluttaa. En ota milloinkaan maksua\nvalkoisilta miehiltä. Jos haluatte työtä, minulla on tarjottavana\nsellaistakin vaikka kuinka paljon.\"\n\n\"Kiitoksia vain. Sehän on erinomaista. Kaipaankin työtä, mutta siitähän\nvoimme puhella myöhemminkin. En voi kuitenkaan kertoa teille vielä,\nmiksi tulin Kayentaan, mitä haluan tehdä ja kuinka kauan tahdon viipyä,\nsillä jos pukisin ajatukseni sanoiksi, teistä ne ehkä tuntuisivat\nhurjilta unelmilta. Ehkä ne ovatkin sellaisia. Ehkä ajankin vain takaa\njotakin harhakuvaa ja haeskelen vain sateenkaaren juurella olevaa\naarretta.\"\n\n\"Niin, tämä onkin oikea sateenkaarien maa\", Whiters nauroi. \"Kesällä\nkesäkuusta elokuuhun, kun sataa, saamme ihailla sellaisia sateenkaaria,\njotka panevat teidät ajattelemaan, että olette joutunut toiseen\nmaailmaan. Navajoilla on sateenkaarivuoria, -rotkoja, -kivisiltoja\nja -teitä. Tämä on varmasti sateenkaarien maa.\"\n\nSheffordin sisimmässä oleva salaperäinen kieli värähteli. Nyt hän\njälleen huomasi, että hänen unelmassaan sittenkin oli jotakin\nolennaista.\n\nWithers ei odottanut, että Shefford kertoisi lisää, vaan rupesi heti\npuhumaan tästä villistä maasta, jota hän sanoi kodikseen, kuin hän\nolisi lukenut vieraansa ajatukset.\n\nHän oli asunut Kayentassa useita vuosia, kovia ja hyödyttömiä vuosia\nryöstelevien lainsuojattomien vuoksi. Hän ei olisi voinut asua siellä\nollenkaan, elleivät intiaanit olisi suojelleet häntä. Hänen appensa oli\nollut navajojen ja piutein hyvä ystävä monta vuotta ja hänen vaimonsa\noli kasvanut heidän joukossaan. Tässä valtakunnan osassa asuvat\nmolemmat heimot rakastivat ja kunnioittivat hänen vaimoaan omituisesti.\nEhkä hän tiesikin enemmän intiaanien tavoista, uskonnosta ja heidän\nelämästään kuin kukaan muu lännessä asuva valkoinen ihminen. Molemmat\nheimot ovat ystävällisiä ja rauhallisia, mutta seudulla on pahojakin\nintiaaneja, sekarotuisia ja lainsuojattomia, joiden vuoksi\nkauppa-aseman hoitaminen oli uskallettua, Withersin mielestä melkein\nepävarmaakin, ja hän halusikin muuttaa, minkä hän sanoi tekevänsäkin\njonakin kauniina päivänä. Hänen lähimmät Coloradossa ja Uudessa\nMeksikossa olevat naapurinsa asuvat sadan penikulman päässä eikä teitä\nvoida muutamina vuodenaikoina kulkea ollenkaan. Noin parinkymmenen\npenikulman päässä pohjoisessa on kuitenkin muudan mormonikylä, jota\nsanotaan Stonebridgeksi. Se sijaitsee Utahin rajan toisella puolella.\nWithers oli liikeasioissa kylän asukkaiden kanssa, mutta vaihto oli\nniin vähäistä, että se tuskin kykeni korvaamaan niitä menetyksiä,\njoille hän antautui alttiiksi. Viimeisten vuosien kuluessa hän oli\nmenettänyt monta kuormastoa, joiden joukossa oli ollut muudan\nsellainenkin, josta hän ei ollut kuullut hiiren hiiskaustakaan sen\npoistumisen jälkeen Stonebridgestä.\n\n\"Stonebridge!\" Shefford huudahti vapisten. Hän oli kuullut sen nimen\nennenkin. Hänen muistissaan tämä nimi oli erään toisen kylän nimen\nvieressä, josta hän halusi puhella kauppiaalle.\n\n\"Niin Stonebridge\", Withers vastasi. \"Oletteko joskus kuullut\npuhuttavan siitä?\"\n\n\"Olen muistaakseni. Onko niissä seuduissa muitakin kyliä?\"\n\n\"On muutamia, mutta ne ovat kaukana toisistaan. Glaze on vain paljas\nlähde. Bluff ja Monticello ovat kaukana pohjoisessa, San Juanin\ntoisella puolella. Sitten siellä oli vielä neljäskin kylä, mutta tämä\ntällainen ei kai kiinnitä mieltänne?\"\n\n\"Ehkä sentään\", Shefford vastasi tyynesti.\n\nMutta kauppias ei ollut huomaavinaankaan hänen vihjaustaan, vaan\nmuuttui äkkiä melkein yhtä eristäytyväksi kuin Whisnerkin.\n\n\"Withers, suokaa anteeksi hävyttömyyteni, mutta oletteko mormoni? Olen\nvakavissani ja haluaisin sen mielelläni tietää.\"\n\n\"En totisesti olekaan!\" kauppias vastasi heti.\n\n\"Oletteko mormonien puolella vai heitä vastaan?\"\n\n\"En kumpaakaan. Voin tulla toimeen heidän kanssaan ja tunnen heidät.\nLuullakseni he ovat väärinymmärrettyjä ihmisiä.\"\n\n\"Siis puolustatte heitä.\"\n\n\"En. Olen vain tasapuolinen.\"\n\nShefford vaikeni koettaen tukahduttaa värisyttävän mielijohteensa,\nmutta se oli liian voimakas.\n\n\"Sanoitte siellä olleen vielä neljännenkin kylän. Oliko sen nimi\nCottonwoods?\"\n\nWithers hätkähti ja käännähti, katsoen Sheffordiin hämmästyneenä.\n\n\"Kuulkaahan, olitteko aivan rehellinen kertoessanne minulle\nitsestänne?\" hän kysyi tiukasti.\n\n\"Kyllä niin paljon kuin kerroin\", Shefford vastasi.\n\n\"Ette siis ole vakooja, joka on lähetetty hakemaan täältä salattuja\nvaimoja?\"\n\n\"En varmastikaan? En edes tiedä, mitä salatuilla vaimoilla\ntarkoitetaan.\"\n\n\"No siinä tapauksessa on kirotun omituista, että tiedätte nimen\nCottonwoods, sillä se on juuri tarkoittamani kylän nimi -- sen saman,\njota ei enää ole olemassakaan. Siellä ei ole enää jäljellä muuta kuin\nmuutamia kiviseiniä.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Mormonit hävittivät sen vuosia sitten. He repivät sen maan tasalle ja\npoistuivat. Olen kuullut intiaanien juttelevan eräästä suurenmoisesta\nlähteestä, jollainen siellä kerran oli ollut. Sekin oli kadonnut.\nLähdettä sanottiin, niin, antakaahan minun muistella --\"\n\n\"Amber Springiksi\", Shefford keskeytti.\n\n\"Georgen nimessä, olette oikeassa jälleen!\" kauppias vastasi hämmästyen\nuudestaan. \"Shefford, tämä ällistyttää minua. En ole kuullut nimeä\nkymmeneen vuoteen. En voi olla huomaamatta, miten outo ja kokematon\nolette täällä erämaassa, mutta siinä te kuitenkin istutte ja puhutte\nsellaisista asioista, joiden pitäisi olla teille aivan tuntemattomia.\nJa sen takana on vielä jotakin muutakin.\"\n\nShefford nousi voimatta enää hillitä mielenliikutustaan.\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Venters-nimisestä\nratsastajasta?\"\n\n\"Ratsastajastako? Tarkoitatte kai jotakin paimenta. Venters? En ole\nmilloinkaan kuullut sitä nimeä.\"\n\n\"Onko teille joskus kerrottu Lassiter-nimisestä ampujasta?\" Shefford\nkysyi yhä enemmän liikutettuna.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Jane Withersteen-nimisestä\nmormoninaisesta?\"\n\n\"En.\"\n\nShefford veti syvään henkeään. Hän oli seurannut välkettä ja vihdoinkin\nnähnyt sen vilahdukselta.\n\n\"Onko teille joskus kerrottu eräästä Fay Larkin-nimisestä lapsesta,\ntytöstä tahi naisesta?\"\n\nWithers nousi hitaasti ja hänen kasvonsa kalpenivat huomattavasti.\n\n\"Jos olette vakooja, käy teille huonosti, vaikka en olekaan mormoni\",\nhän sanoi julmasti.\n\nShefford kohotti vapisevan kätensä.\n\n\"Olin pappi, mutta nyt en ole mikään. Vain vaeltaja, mutta kaikista\nvähimmän vakooja.\"\n\nWithers nojautui lähemmäksi voidakseen katsoa tarkemmin toisen miehen\nsilmiin. Hän katsoi kauan aikaa näyttäen sitten tyytyväiseltä.\n\n\"Olen kuullut Fay Larkinin nimen\", hän sanoi hitaasti. \"Muuta en suostu\nilmaisemaan, ennenkuin olette kertonut minulle tarinanne.\"\n\nShefford seisoi selin tuleen ja hän käänsi kämmenensä lämmittääkseen\nniitä, sillä häntä vilusti. Withers oli liikuttanut hänen mieltään\nkummallisesti. Mitä kauppiaan synkkä vakavuus tarkoittikaan? Miksi\npaljaaseen mormonien nimen mainitsemiseenkin liittyi jotakin ankaraa ja\nsalaperäistä?\n\n\"Nimeni on John Shefford ja olen neljänkolmattavuotias\", Shefford\naloitti. \"Perheeni --\"\n\nTässä ovelta kuuluva koputus keskeytti hänet.\n\n\"Sisään!\" Withers huudahti.\n\nOvi aukeni ja Nas Ta Bega livahti huoneeseen kuin varjo. Hän sanoi\njotakin navajon kielellä kauppiaalle.\n\n\"Iltaa\", hän sanoi Sheffordille ojentaen kätensä. Hän käyttäytyi\narvokkaasti, mutta hänen ystävyyttään ei voitu epäilläkään. Sitten hän\nistuutui tulen ääreen ristien jalkansa alleen intiaanien tapaan, ja\nkatsellen tummilla silmillään leimuavia halkoja hän näytti vaipuvan\nmietteihinsä.\n\n\"Hän pitää tulesta\", Withers selitti. \"Joka kerta kun hän käy\nKayentassa, hän vierailee luonani näin. Älkää välittäkö hänestä, vaan\njatkakaa kertomustanne.\"\n\n\"Omaiseni ovat kunnon ihmisiä, varakkaita ja uskonnollisia\",\nShefford jatkoi. \"Ollessani lapsi muutimme maaseudulta erääseen\nBeaumont-nimiseen kaupunkiin Illinoisissa. Siellä oli yliopistokin ja\nvihdoin minut lähetettiin sinne lukemaan papiksi, vaikka halusinkin\nruveta --. Mutta viis siitä! Ollessani kahdenkolmattavuotias olin\nvalmis aloittamaan pappisurani. Saarnasin vuoden ajan eri paikoissa ja\nsain sitten kirkon itselleni kotikaupungistani Beaumontista. Siellä\ntulin hyvin hyväksi ystäväksi erään Venters-nimisen miehen kanssa, joka\noli muuttanut aivan äskettäin Beaumontiin. Hän oli merkillinen ihminen.\nHänen vaimonsa oli omituinen, kaunis ja hyvin pidättyväinen nainen,\njolla oli ihmeelliset tummat silmät. Heillä oli varoja, he\nkunnioittivat toisiaan ja olivat hyvin onnellisia. He omistivat\nIllinoisin parhaimmat hevoset ja heidän suurin huvinsa näytti olevan\nratsasteleminen, ja heidän tekemänsä matkat olivatkin tavallisesti\nhyvin pitkiä. Jokaisen kannatti mennä kauaksikin katsomaan rouva\nVentersin ratsastamista, sillä se oli todellakin jotakin näkemisen\narvoista.\n\n\"Rakkauteni hevosiin teki minusta Ventersien ystävän. He kävivät\nkirkossani kuuntelemassa saarnojani, ja joutuessani siten olemaan\nenemmän heidän kanssaan tuli meistä vähitellen ystävät. Ja vasta sitten\nsain selville, että menneisyys näytti ahdistavan heitä molempia. He\nolivat joskus surullisia onnestaankin huolimatta. He vaipuivat unelmiin\nja näyttivät palaavan johonkin toiseen maailmaan, kuin kuunnellen\njotakin. He olivat todellakin hyvin mielenkiintoisia henkilöitä ja\nvähitellen rupesinkin pitämään heistä äärettömästi. Jonkun ajan\nkuluttua syntyi heille pieni tyttönen, joka kastettiin Janeksi. Lapsen\nilmestyminen maailmaan muutti ystäväni kokonaan. He olivat\nonnellisemmat enkä huomannut noiden ahdistavien muistojenkaan vaivaavan\nheitä enää niin usein.\n\n\"Venters puhui minulle usein eräästä suunnitellusta matkastaan länteen,\njonka hän vaimoineen aikoi tehdä jolloinkin. Mutta lapsen syntymisen\njälkeen hän ei milloinkaan enää puhunut vaimostaan sen yhteydessä. Sain\nselville, että hän tunsi olevansa pakotettu ratkaisemaan jonkun\nsalaisuuden tahi löytämään jotakin, vaikka en silloin voinut sanoakaan,\nmitä. Mutta vihdoin noin vuoden kuluttua hän kertoi minulle tarinansa,\nomituisimman, villeimmän ja surullisimman mitä milloinkaan olen\nkuullut.\n\n\"En voi toistaa sitä kokonaan nyt. Sekin riittää, kun ilmoitan,\nettä hän viisitoista vuotta sitten oli ollut erään rikkaan\nJane Withersteen-nimisen mormoninaisen paimenena tuossa äsken\nmainitsemassanne Cottonwoods-nimisessä kylässä. Nainen oli ottanut\nomaksi lapsekseen erään kauniin Fay Larkin-nimisen pakanatytön. Hänen\nmielenkiintonsa pakanoita kohtaan vaikutti sen, että hänen\nuskonveljensä riitautuivat hänen kanssaan, ja hän oli ylpeä tästä\nvälien rikkoutumisesta. Venters ja muudan Lassiter-niminen ampuja\nsekaantuivat tähän hänen riitaansa. Vihdoin Venters pakeni rotkoihin.\nSiellä hän tutustui siihen omituiseen tyttöön, jonka kanssa hän sitten\nmeni naimisiin. He asuivat kauan aikaa eräässä ihmeellisen hyvin\npiilossa olevassa laaksossa, jonka suuta vartioi muudan äärettömän\nsuuri liikkuva kallionlohkare. Venters pääsi pakenemaan tyttönsä\nkanssa, mutta Lassiter, Jane Withersteen ja tyttönen, Fay Larkin,\npiiloutuivat takaa-ajettuina rotkoon. He pelastuivat samaan laaksoon,\njossa Venterskin oli asunut. Lassiter sysäsi liikkuvan kallion menemään\nja kun se syöksyi kapealle tielle, se irroitti mennessään kiviä\nrapautuneesta kallioseinästä sulkien kapean sisäänkäytävän ikuisiksi\najoiksi.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nUUSIA YSTÄVIÄ.\n\n\nShefford lopetti kertomuksensa hengästyneenä, kalpeana ja aivan\nlikomärkänä hiestä. Withers istui etunojassa näyttäen hyvin\ntarkkaavaiselta. Nas Ta Began rauhallinen miellyttävä asento oli\nmuuttunut jännitetyksi jäykkyydeksi. Hän oli aivan kuin pronssipatsas.\nShefford arvaili, olivatko muutamat ymmärrettävät sanat aiheuttaneet\ntämän kummallisen kuuntelevan asennon?\n\n\"Venters poistui tietysti Utahista, kuten teille jo kerroinkin\",\nShefford jatkoi. \"Poistuessaan hän uskoi, kuten minäkin olisin uskonut,\nettä Lassiter, Jane ja pieni Fay Larkin oli teljetty umpeen muurattuun\nSurprise Valleyhin. Venters päätteli monet vuodet, että hän joutuisi\nsuuriin vaaroihin, jos hän lähtisi sinne pelastamaan heitä. Hän ei\nollut peloissaan heidän henkensä vuoksi, sillä hän tiesi heidän voivan\nelää Surprise Valleyssa. Hän aikoi kuitenkin joskus palata takaisin\nBessin kanssa hakemaan laaksoa ja ystäviään. Senvuoksi ei voida\nihmetelläkään, että heidän mieltään ahdisti. Mutta lapsen syntyminen\nmuuttikin asiat kokonaan. Hän ymmärsi silloin, että hänen oli\nlähdettävä yksinään. Ja hän suunnittelikin vakavasti lähtöään, kun minä\n-- kun sattui sellaista, että minun poistumiseni Beaumontista tuli\nmelkein toivottavaksi. Ventersin kertomus ahdisti minua, kuten se oli\nahdistanut häntäkin. Näin unta tuosta vilistä laaksosta ja pienestä Fay\nLarkinista, miten hän naisellistuu Bess Ventersin kaltaiseksi naiseksi.\nIkäväni muuttui minulle ylivoimaiseksi ja, Withers, tässä minä nyt\nolen.\"\n\nKauppias kumartui eteenpäin ja puristi Sheffordin kättä kuin mies,\njonka mielenliikutus on voimakas, mutta niin syvä ja vaikea, ettei sitä\nvoida sanoin ilmaista.\n\n\"Kuunnelkaahan nyt vuorostanne minuakin. Toivoisin voivani auttaa\nteitä. Elämä on hyvin kummallista. Shefford, minun on pakko\nluottaa teihin. Täällä villissä rotkojen uurtamassa maassa on\nmormonien salattujen vaimojen kylä. Se sijaitsee Arizonassa noin\nparinkymmenen penikulman päässä täältä lähellä Utahin rajaa. Kun\nYhdysvaltain hallitus rupesi ahdistamaan tahi syyttämään mormoneja\nmonivaimoisuudesta, Stonebridgessä asuvat mormonit veivät silloin\nkaikki lisävaimonsa pois Utahista rajan yli. He rakensivat taloja ja\nperustivat sinne kylän. Olen ainoa pakana, joka tiedän sen. Vien noille\nnaisille elintarpeita aina muutamien viikkojen kuluttua. Siellä on ehkä\nnoin viisikymmentä naista, enimmäkseen nuoria, mormonien toisia,\nkolmansia ja neljänsiä salattuja vaimoja. Siellä on muutamia vanhoja\nnaisia ja miehiäkin, mutta heihin meidän tuskin kannattaa kiinnittää\nhuomiotamme. Siellä on sitäpaitsi laumoittain niin terveitä lapsiakin,\nettette ole nähnyt heidän vertaisiaan milloinkaan elämässänne.\n\n\"Mormonien tarkoitus kai on ollut päästä vapaaksi syytteestä,\nHallituksen laki on sellainen, ettei ainoallakaan miehellä saa olla\nmuuta kuin yksi vaimo. Kaikki Utahin moniavioiset miehet on vangittu.\nMormonit ovat kovasti huolissaan. Uskon heidät hyviksi lakia\npelkääviksi kansalaisiksi, mutta tämä laki kohdistuu suoraan heidän\nuskontoaan vastaan. Luulen, etteivät he voi totella molempia, ja\nsenvuoksi he eivät ole kokonaan luopuneetkaan lisävaimoistaan. Ehkä he\nvoivat tehdä senkin joskus. Minulla ei ole minkäänlaisia todistuksia,\nmutta luulen Stonebridgen mormonien tekevän yöllisiä vierailuja rajan\npoikki tuossa yksinäisessä piilotetussa kylässä asuvien eristettyjen\nvaimojensa luokse.\n\n\"Ollessani kerran Stonebridgessä kuulin muutamien mormonien puhelevan\neräästä Fay Larkin-nimisestä tytöstä. En voinut unhottaa nimeä\nmilloinkaan. Myöhemmin kuulin tämän saman nimen tuolla salattujen\nvaimojen kylässä. Mutta en ole milloinkaan kuullut puhuttavan\nLassiterista enkä Jane Withersteenistä, kuten teille jo sanoinkin.\nMutta vaikka mormonit olisivat löytäneetkin heidät, en olisi sittenkään\nmilloinkaan kuullut siitä sanaakaan. Deception Pass voi tarkoittaa\nSagia. Sateenkaaren takaa-ajoseikkailunne ei minua ollenkaan\nhämmästytä. Kertomuksenne oli hyvin mielenkiintoinen. Tämä Fay Larkin,\njosta olen kuullut puhuttavan, voi olla etsimänne Fay Larkin ja olenkin\nmelkein varma siitä. Shefford, koetan auttaa teitä saamaan sen\nselville.\"\n\n\"Niin, niin, minun on pakko saada se tietää\", Shefford vastasi. \"Ah,\ntoivon ja rukoilen, että voisimme löytää hänet! Mutta tahtoisin melkein\nmieluummin, että hän olisi kuollut, ellei hän enää ole piilossa\nlaaksossa.\"\n\n\"Luonnollisesti. Olette unelmoinut voivanne joskus pelastaa tämän\neksyneen Fay Larkinin, mutta, Shefford, olette jo tarpeeksi vanha\nymmärtääksenne, ettei elämämme aina muodostu sellaiseksi kuin toivomme.\nPelkään teidän joutuvan katkeran pettymyksen uhriksi tavalla tahi\ntoisella.\"\n\n\"Withers, viekää minut kylään.\"\n\n\"Shefford, on hyvin luultavaa, että teille käy siellä huonosti\",\nkauppias sanoi vakavasti.\n\n\"En voi sortua sen suurempaan onnettomuuteen kuin mikä minua jo on\nkohdannut\", Shefford vastasi kiihkeästi.\n\n\"Mutta tässä antaudutte sellaiseen vaaraan, josta ette ikinä ole voinut\nuneksiakaan\", Withers väitti itsepäisesti.\n\n\"Uskallan mitä tahansa.\"\n\n\"Tämä on todellakin omituisin juttu, mihin mikään lammaskauppias\nmilloinkaan on joutunut\", Withers jatkoi. \"Shefford, pidän teistä.\nKoetan toimia niin, että suunnitelmanne toteutuvat. Tarina on kirotun\nomituinen. Kerron teille, miten aion auttaa teitä. Otan teidät\npalvelukseeni ja annan teidän kuljettaa elintarpeita kylään.\nOlin ajatellut antaa sen toimen eräälle Joe Lake-nimiselle\nmormonipaimenelle, mutta nyt luovutankin sen teille ja lähden mukaanne\nensimmäiselle matkallenne. Tässä on käteni vahvistukseksi. Nyt,\nShefford, olen paljon uteliaampi kuulemaan jotakin teistä kuin ennen\nkertomustanne. Mikä tuhosi tulevaisuutenne? Jos meistä kerran tulee\ntovereita, voitte kertoa sen minulle nyt. Säilytän salaisuutenne. Ehkä\nvoin auttaakin teitä.\"\n\nShefford halusi tunnustaa, vaikka se tuntuikin vaikealta. Ja jos hän ei\nolisi ollut niin liikutettu, hän ei ehkä olisi totellutkaan\nmielijohdettaan, mutta tämä kauppias oli mies, erämaan karaisema mies,\nja hän kyllä ymmärtäisi.\n\n\"Kerroin teille olevani pappi\", hän sanoi matalalla äänellä. \"En\nhalunnut ruveta sellaiseksi, mutta minun oli pakko. Tein parhaani,\nmutta en onnistunut. Epäilin kirkkomme tunnustamia totuuksia\nuskonnosta, Jumalasta ja raamatusta. Tullessani vanhemmaksi\najatteleminen ja lukeminen saivat minut vakuutetuksi uskontomme\nahdasmielisyydestä ja seurakuntalaisteni väärästä käsityskannasta.\nSaarnasin uskoni mukaan ja vieroitin heidät kirkosta. He suututtivat\nminut, erottivat minut virastani, häpäisivät minut ja tuhosivat\ntulevaisuuteni.\"\n\n\"Siinäkö kaikki!\" Withers huudahti hitaasti. \"Ette siis usko raamatun\nJumalaan. Minä puolestani olen elänyt täällä erämaassa niin kauan, että\ntiedän Jumalan olevan olemassa, mutta ehkä hän on erilainen kuin kirkon\npalvelema Jumala. Shefford, menkää navajojen luokse oppimaan uskontoa.\"\n\nShefford oli kokonaan unhottanut Nas Ta Began läsnäolon ja ehkä\nWitherskin oli tehnyt samoin. Tässä käännekohdassa intiaani nousi\ntäyteen pituuteensa, risti kätensä rinnoilleen ja seisoi paikoillaan\nsynkän ylpeänä kuin päällikkö, hänen tummien tutkimattomien silmiensä\nkatseen kohdistuessa Sheffordiin. Hän näytti vallan suurenmoiselta\ntämän hetken kestäessä. Kuinka äärettömän paljon mahtavammalta hän\nnäyttikään kuin joku tavallinen intiaani, josta on sattumalta tullut\nvalkoisen miehen ystävä! Shefford ei huomannut eroa, mutta hän tiesi\nsen olevan navajon mielessä. Nas Ta Began omituista katsetta ei voitu\nselittää. Hetkisen kuluttua intiaani kääntyi ja poistui huoneesta.\n\n\"Kautta Georgen!\" Withers huudahti äkkiä lyöden nyrkillään polveensa.\n\"Unhotin sen kokonaan!\"\n\n\"Minkä sitten?\" Shefford kysyi.\n\n\"Sen, että intiaani ymmärsi jokaisen puhumamme sanan. Hän osaa\nenglannin kielen, sillä hän on sivistynyt. Ellei tämä nolannut minua,\nniin ei mikään! Antakaa minun kertoa teille Nas Ta Begasta.\"\n\nWithers näytti muistelevan jotakin melkein unhottamaansa asiaa.\n\n\"Vuosia sitten, luullakseni se oli vuonna -57, Kit Carson miehineen\najoi takaa navajoheimoja ja saarsi heidät viedäkseen heidät\nintiaaneille varattuun territoriumiin. Mutta hän ei saanutkaan käsiinsä\nerään heimon kaikkia jäseniä. Ne pakenivat samanlaisiin villeihin\nrotkoihin kuin Sagikin on. Heidän jälkeläisensä elävät siellä vieläkin\nja he ovat maailman kunnollisimpia intiaaneja, koska valkoiset miehet\neivät ole voineet turmella heitä. Minulle on kerrottu, että vuosien\nkuluttua Carsonin retkestä muudan hänen sotilaistaan opasti muutamia\ntiedonhaluisia matkustajia tänne. Poistuessaan veivät he mukanaan erään\nintiaanipojan kasvattaakseen hänet. Niin paljon kuin tiedän navajojen\nelämästä, olen taipuvainen luulemaan, että poika vietiin pois hänen\nvanhempiensa suostumuksetta. No niin, hänet kuljetettiin pois kaikissa\ntapauksissa. Pojan nimi oli Nas Ta Bega. Kerrotaan hänen saaneen\nkasvatuksensa jossakin. Vuosien kuluttua, ehkä hieman ennenkuin tulin\ntänne, hän palasi omaistensa luo. Maailmassa on lähetyssaarnaajia ja\nmuuta harrastusta tuntevia tyhmeliinejä, jotka koettavat opettaa\nintiaaneja samoin kuin valkoisia ihmisiä, mutta kaikissa tuntemissani\ntapauksissa nämä sivistyneet intiaanit ovat palanneet heimojensa luo ja\nhylänneet valkoisten miesten tiedot, elintavat, käyttäytymisen ja\nuskonnon. Minulle on kerrottu, että silloin kun Nas Ta Bega palasi, hän\npani syrjään valkoisen miehen vaatteet heiltä saamansa sivistyksen\nkanssa käyttäytyen niinkuin hän ei milloinkaan olisi tiennyt mitään\nkummastakaan.\n\n\"Olette juuri nähnyt, miten omituisesti hän käyttäytyi. Olen melkein\nvarma, että hän kuunteli keskusteluamme, mutta sen ei ole väliä. Hän ei\npuhu siitä kenellekään. Häntä voidaan tuskin taivuttaa sanomaan\nenglannin kielistä sanaakaan. Hän on osoittautunut ystäväkseni hädän\nhetkellä. Jos tulette viipymään täällä jonkun aikaa, opitte kyllä\njotakin intiaaneiltakin. Nas Ta Bega on luullakseni valinnut teidätkin\nystäväksensä. Hän osoittaa mielestäni tavatonta mielenkiintoa teitä\nkohtaan.\"\n\n\"Ehkä se johtuu siitä, että pelastin hänen sisarensa,\nnäyttääkseni armeliaisuuttani erään valkoisen miehen melko raaoilta\nlähenemisyrityksiltä\", Shefford sanoi, kertoen sitten kokonaan\nPunaisella järvellä sattuneen tapahtuman.\n\n\"Willetts!\" Withers huudahti melkein samaan tapaan kuin Presbreykin.\n\"En ole tavannut häntä milloinkaan, vaikka olen kuullut puhuttavan\nhänestä. Hän on -- no niin, intiaanit eivät pidä ollenkaan hänestä.\nUseimmat lähetyssaarnaajat ovat hyviä miehiä, mutta joskus tänne sattuu\nkulkeutumaan joku pahakin, joka sitten koettaa opettaa uskontoa\nvilleille. Eikö se tunnukin omituiselta? Kummallisinta kaikesta\non niiden valkoisten miesten sokeus, jotka lähettävät tänne\nlähetyssaarnaajia. Uskallan epäröimättä sanoa Willettsiä melko kehnoksi\nmieheksi. Kun Presbrey sanoi Willettsin opettavan siten uskontoa, hän\ntarkoittikin sitä puheellaan. Jos Willetts tulee joskus tänne, hän\nuskaltaa silloin paljon. Kertomuksenne selittää minulle Nas Ta Began\nystävyyden teitä kohtaan ja senkin, miksi hän vei sisarensa, Glen\nNaspan, asumaan sukulaistensa luo solaan. Tyttö on asunut tähän asti\nPunaisen järven läheisyydessä.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että Nas Ta Bega haluaa eristää sisarensa\nWillettsistä?\" Shefford kysyi.\n\n\"Kyllä\", Withers vastasi, \"ja toivon, ettei hän vain olisi\nmyöhästynyt.\"\n\nMyöhemmin Shefford meni ulos kävelemään ja ajattelemaan. Kuutamoa ei\nollut, mutta tähdet valaisivat sen verran, että hänen varjonsa lankesi\nmaahan. Sinisen taivaan rajoittamaton tumma äärettömyys näytti olevan\nlukemattomien tulipisteiden kimalluttama. Ilma oli tyyni ja kylmä.\nMaailma oli kuin vaipunut uneksivaan vaitioloon. Shefford näki ja tunsi\nkaikki nämä asiat, joiden vaikutus oli jatkuvaa ja mieleen painuvaa\nauttaen häntä tyyntymään. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin taakka ei\npainaisikaan enää kovasti hänen mieltään. Tunnustaessaan salaisuutensa\nhän oli kuin kiskonut piikin ihostaan, mutta saatuaan sen kerran\ntehdyksi hän tunsi, miten se soi hänen mielelleen huojennusta ja miten\nse auttoi häntä kummallisesti toteamaan sen, ettei se täällä etäisissä\nseuduissa merkinnytkään mitään. Kaikkien niiden ihmisten joukossa,\njotka olivat katsoneet häneen ja tuominneet hänet mielipiteidensä\nmukaan, hän oli saanut kärsiä, mutta täällä, jos häntä nyt ollenkaan\ntultaisiinkaan arvostelemaan, tulisivat ihmiset tekemään sen sillä\nperusteella, miten hän voisi elättää itsensä ja kuinka paljon hän voisi\nauttaa muita.\n\nHän käveli kauas laakson poikki matalia kallioita kohti, jotka eivät\nnäyttäneet tulevan ollenkaan lähemmäksi. Vihdoin hän pysähtyi muutaman\nkiven viereen katsellen ympärilleen omituiselle taivaanrannalle ja\ntaivaalle. Hän ei tuntenut olevansa kokonaan erillään niistä, ei aivan\nyksinään tässä tyhjyydessä eikä muodostavansa hyödytöntä atomia\nkaikkien käsittämättömien voimien joukossa. Jokin irtautui hänen yltään\nkuin vaippa valahtaen hänen jalkoihinsa ja heti sen jälkeen hän tunsi\npäässeensä vapaaksi. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi masentuneisuus\nhaihtui hänestä, mutta niin se oli. Hän oli matkustanut pitkän matkan\nkatkeroituneena ja toivottomana luullen olevansa sellainen kuin ihmiset\nolivat sanoneet. Erämaa, tähdet ja tuuli, yön hiljaisuus ja tämän\naution maan yksinäisyys, jossa olisi ollut sijaa tuhansille\nkaupungeille, pyysivät nyt jollakin tavoin epämääräisesti, mutta\nvarmasti häntä kohottamaan päätään. Ne eivät ilmaisseet salaisuuttaan,\nmutta ne antoivat lupauksen. Omituisesti lisääntyvä lohtu oli ollut\nhänen päätunteensa näiden päivien ja öiden kuluessa. Ja juuri tällä\nhetkellä Shefford, huomattuaan mistä hän saisi apua, syleili tätä\nympärillään ja yläpuolellaan olevaa villiä luontoa, alistuen yhä\nenemmän sen vaikutusvallan alaiseksi.\n\n\"Olen nuori ja vapaa ja elämäni on vielä edessäni\", hän sanoi. \"Tahdon\nkehittyä mieheksi ja kärsiä nurkumatta kohtaloni. Anna minun oppia\ntäällä!\"\n\nSanottuaan sen ja selvitettyään kerrankin ikuisiksi ajoiksi suhteensa\ntulevaisuuteen hän näytti syntyvän uudestaan ja tulevan ihmeellisen\nherkäksi ympärillään oleville vaikutteille ja valmiiksi luottamaan\nsiihen, mikä vielä jäikin salaisuudeksi.\n\nSitten hänen ajatuksensa kääntyivät Fay Larkiniin. Tunsivatkohan\nmormonit tytön? Se voi olla hyvinkin mahdollista. Fay Larkin oli niin\nharvinainen nimi. Ventersin kertoma tarina oli taipunut syvälle\nSheffordin sydämeen. Hän huomasi tietämättään sepittäneensä pienen\nromaanin rakastuessaan villiin yksinäiseen ja omituiseen Bess Ventersin\nkaltaiseen tyttöön. Totuuden selville saaminen tulisi järkyttämään\nhäntä, mutta koska se oli vain unelma, se tuskin voikaan olla\noleellista.\n\nHän läksi kävelemään takaisin kauppaa kohti. Päästyään noin puoliväliin\nhän huomasi erään tumman olennon lähestyvän, ja hetkisen kuluttua\ntulijan olemus ja kävelytapa tuntuivat hänestä tutuilta. Hän totesikin\npiakkoin tulijan Nas Ta Begaksi. He kohtasivat toisensa hetkisen\nkuluttua. Shefford tunsi, että intiaani oli seurannut hänen jälkiään,\nja aavisti, että tästä kohtauksesta tulee tärkeä. Muistaen Withersin\nkertomuksen navajosta hän tuskin tiesi, miten hän nyt lähestyisi\nmiestä. Nas Ta Began kasvot ja tutkimattomat silmät olivat aivan\nsamanlaiset kuin ennenkin, mutta hänen läsnäolonsa oli jollakin tavoin\nerilaista. Mutta intiaani ei puhunut sanaakaan, vaan kääntyi kävelemään\nSheffordin rinnalle. Shefford ei voinut olla vaiti pitkää aikaa.\n\n\"Nas Ta Bega, etsittekö minua?\" hän kysyi.\n\n\"Teillä ei ole revolveria\", intiaani vastasi.\n\nEllei hänen äänensä olisi ollut niin matala ja hänen puheensa niin\nhidasta, Shefford olisi luullut häntä valkoiseksi mieheksi.\nSheffordista tuntui todellakin tämä kohtaaminen hyvin tärkeältä ja hän\nkääntyikin nyt epäröimättä navajon puoleen.\n\n\"Withers kertoi minulle teidän olevan sivistyneen henkilön. Hän\nilmoitti teidän palanneen tänne erämaahan ja piilottaneen saamanne\nkasvatuksen kaikilta... Nas Ta Bega, ymmärsittekö kaiken sen, mitä\nkerroin Withersille?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ette suinkaan aio ilmaista salaisuuttani?\"\n\n\"Olen navajo.\"\n\n\"Nas Ta Bega, seurasitte jälkiäni ja sanoitte tehneenne sen senvuoksi,\nettei minulla ole revolveria.\" Shefford halusi kysyä tältä intiaanilta,\nhaluaako hän ruveta valkoisen miehen ystäväksi, mutta kysymystä\nei voitukaan lausua niin helposti eikä se tuntunut hänestä\ntarpeelliseltakaan. \"Olen yksinäinen muukalainen täällä villissä\nmaassa. Minun täytyy ensin oppia.\"\n\n\"Nas Ta Bega näyttää teille tiet ja lähteet ja keinot, miten voitte\nkarttaa Shaddia.\"\n\n\"Tarjoatteko apuanne rahasta -- hopeadollareista?\" Shefford kysyi.\n\nShefford ymmärsi intiaanin vaitiolon jonkinlaiseksi nuhteeksi. Hän\nmuisti, miten ylistävästi Withers oli puhunut tästä punanahasta, ja\nhuomasi, että hänen on pakko muuttaa ajatuksiaan intiaaneista.\n\n\"Nas Ta Bega, en tiedä mitään ja tunnen olevani kuin erämaahan eksynyt\nlapsi. Puhuessani käytän vain niiden sanoja, jotka ovat opettaneet\nminua. Minun on vaihdettava vanha ääneni ja elämäni uusiin. Kuulitte\nWithersille kertomani tarinan. Olen perheeni hylkäämä. Jos haluatte\nruveta ystäväkseni, niin ruvetkaa.\"\n\nIntiaani tarttui Sheffordin käteen puristaen sitä vastaukseksi, joka\nmuuttui kauniimmaksi siihen liittyvän hiljaisuuden vuoksi. Siten he\nseisoivat hetkisen tähtien valossa.\n\n\"Nas Ta Bega, mitä Withers tarkoitti sanoillaan, että menisin navajojen\nluo oppimaan uskontoa?\" Shefford kysyi.\n\n\"Hän tarkoitti, että erämaa on äitini... Haluatteko lähteä Nas Ta Began\nkanssa rotkoihin ja vuoristoon?\"\n\n\"Haluan varmasti!\"\n\nHe päästivät toistensa kädet irti ja läksivät kävelemään kauppaa kohti.\n\n\"Nas Ta Bega, oletteko palaamisenne jälkeen puhunut kieltäni\nkenellekään muulle valkoiselle miehelle kuin minulle?\" Shefford kysyi.\n\n\"En.\"\n\n\"Miksi menettelette niin nyt. Miksi kohtelette minua eri tavalla?\"\n\nIntiaani ei vastannut.\n\n\"Glen Naspanko vuoksi?\" Shefford kysyi.\n\nNas Ta Bega käveli vain vaiti ollen eteenpäin, mutta Shefford huomasi,\nettä vaikka ei hänen Glen Naspalle tekemää palvelustaan milloinkaan\nvoitaisikaan unhottaa, se ei kuitenkaan ollut ainoana syynä intiaanin\nhuomattavaan myötätuntoon.\n\n\"Bi Nai! Navajo haluaa sanoa valkoista ystäväänsä Bi Naiksi eli\nveljeksi\", Nas Ta Bega sanoi pysähdellen kuin sanoja ei olisi ollut\nvaikea löytää, vaan kummallinen lausua. \"Minut varastettiin äitini\nteltasta ja vietiin Kaliforniaan. He pitivät minua kymmenen vuotta San\nBernardinon lähetysasemalla ja neljä vuotta koulussa, ja he sanoivat,\nettei minussa ole intiaanista jäljellä muuta kuin ihoni väri ja\nhiukseni, mutta he eivät voineet nähdä sydäntäni. He ryöstivät\nneljätoista vuotta elämästäni. He halusivat tehdä minusta\nlähetyssaarnaajan ja lähettää minut oman kansani keskuuteen, mutta\nvalkoisen miehen keinot, hänen elämänsä ja Jumalansa eivät ole samat\nkuin intiaanin eivätkä milloinkaan voi muuttuakaan samanlaisiksi.\"\n\nKuinka omituisesti intiaanin puhe kiihoittikaan Sheffordin ajatuksia!\nMiten kohtalokkailta tämä tapaaminen ja ystävyys tuntuivatkaan! Nas Ta\nBegan oli ollut pakko oppia sivistyneisyyttä, opettamistaitoa ja\nuskontoa, jotka olivat tehneet hänestä jotakin muutakin kuin intiaanin,\nmutta huonontaneet samalla hänen intiaaniominaisuuksiaan. Jokin\nvalkoiselta rodulta hankittu ominaisuus teki intiaanin onnettomaksi ja\nvieraaksi omassa kodissaan, ja se, mikä oli aiottu hyväksi hänelle ja\nhänen heimolleen, olikin tuhonnut hänet, sillä Shefford tunsi tämän\nnavajon intohimon ja surullisen kohtalon.\n\n\"Bi Nai, intiaanit ovat kuolemaisillaan sukupuuttoon!\" Nas Ta Began\nmatala ääni oli syvä ja ihmeellinen tunteensa kiihkeydessä. \"Valkoiset\nmiehet ovat ryöstäneet intiaanilta maat ja kodin, karkoittaneet hänet\nerämaahan ja tehneet hänestä riutuneen ja unettoman verenvuodattajan...\nKaikki veri on jo juossut kuiviin ja intiaanit ovat murtuneet. Mutta\nvalkoiset miehet myyvät hänelle alkoholia ja viettelevät hänen\ntyttärensä. Hän ei anna intiaanin palvella rauhassa omia jumaliaan...\nBi Nai, intiaanit ovat kuolemaisillaan!\"\n\nSen yön Shefford nukkui ulkona paljaan taivaan alla tähtien valossa\nhuopapeitteihinsä kääriytyneenä. Maa ei ollut milloinkaan ollut hänelle\nminkään arvoinen, mutta nyt se oli hänen vuoteensa. Hän oli saarnannut\nmuille taivaista, mutta ei ollut milloinkaan tähän asti tutkinut niitä.\nEräs intiaani nukkui hänen vieressään. Ja vasta sittenkuin aamun\nhämäryys oli tummentanut tähdet, Shefford sulki silmänsä.\n\nUuden päivän valjettua Shefford sai ruveta näyttämään, pystyykö hän\ntäydellisesti niihin kaikenlaisiin vaihteleviin töihin, jotka tulivat\nhänen osalleen. Hän oli voimakas, mutta tottumaton melkein kaikkiin\nulkotöihin. Withersillä oli työtä kymmenelle miehelle, jos hän vain\nolisi voinut palkata niin monta miestä jostakin. Shefford kaivoi,\nsulloi ja nosteli, kunnes hänen ruumiinsa oli niin hellä ja väsynyt,\nettä lepo tuntui siunaukselta.\n\nHänen oli mahdoton päästä Whisner-nimisen mormonin ystäväksi, vaikka\nhän jatkoikin miellyttäviä ja ystävällisiä lähentymisyrityksiään. Hän\nkuunteli mielellään kauppiaan vaimon puheita intiaaneista unhottamatta\noppimaansa milloinkaan. Ja hänen ihmettelynsä ja kunnioituksensa vain\nlisääntyivät sitä mukaa kuin hänen tietonsa karttuivat.\n\nEräänä päivänä ratsasti Kayentaan mormoni, jota Withers oli odottanut.\nHänen nimensä oli Joe Lake. Hän näytti olevan nuori ja hän laskeutui\nmainion raudikkonsa selästä niin miellyttävästi ja notkeasti, että se\noli vallan hämmästyttävää niin kookkaalle miehelle. Hänen kasvonsa\nolivat tyynet, sileät ja punaisen pronssin väriset, ja niiden ilme oli\nkuin keruubin. Silmät olivat suuret, lempeät ja tummat ja hänen hymynsä\noli hyvin puoleensavetävää. Hän erosi ihmeellisesti Whisneristä ja\nkaikista muistakin mormoneista, jotka Shefford luonnollisesti oli\nkuvitellut aivan erilaisiksi. Hänen pukunsa oli sellainen kuin paimenet\nkäyttävät ollessaan vakinaisessa palveluksessa ja hänen lonkallaan\nheiluvassa tupessa oli revolveri. Kädenpuristus, jolla hän tervehti\nSheffordia, oli oikea koe tälle nuorelle miehelle ja teki hänen koko\noikean kylkensä hetkiseksi aivan tunnottomaksi.\n\n\"Olen todellakin iloinen saadessani tutustua teihin\", hän sanoi\nhitaasti lempeällä äänellään. Ja hän alkoi ystävällisesti tarkastella\nSheffordia, jolloin hänen raudikkonsa ojensi vikuristi turpansa\npurrakseen häntä. Lake nykäisi silloin suitsista niin kovasti, että\nmustangi oli melkein lyyhistyä polvilleen. Se kohosi pystyyn, korskui\nja laskeutuessaan maahan se levitti etujalkansa hyvin leveälle ja\nkatsoi isäntäänsä uhmaavasti. Tämä mustangi oli hienoin hevonen, mitä\nShefford oli milloinkaan nähnyt. Se oli hyvin kookas sen lajiseksi, sen\nväri oli melkein punainen, se oli vilkas ja voimakkaan näköinen ja sen\nhienossa puhdasrotuisessa päässä kimaltelivat tummat silmät. Se ei\nnäyttänyt ilkeältä, mutta sillä oli luontoa.\n\n\"Navvy, käyttäydyt todellakin huonosti\", Lake sanoi pudistaen mustangin\nsuitsia. Hän puhui kuin hän olisi torunut tottelematonta pientä poikaa.\n\"Enkö kesyttänytkään sinua sen paremmin? Mitähän tämä vieras herra\najatteleekaan sinusta? Vai koetit sinä purra minua korvaan!\"\n\nLake oli saapunut keskellä aamupäivää ja Withers sanoi tarkoituksensa\nolevan laittaa kuormat heti valmiiksi matkaa varten. Intiaaneja\nlähetettiin hakemaan laitumilta aaseja ja mustangeja. Shefford tunsi\nkiihkeän odotuksensa vähän jäähtyvän katsellessaan Laken suhtautumista\nkauppiaan suunnitelmaan. Lake näytti vastustavan häntä ja hän sai\nkiihkeästi väitellä mormonin kanssa, ennenkuin mormoni suostui. Mutta\nWithers voitti hänet puolelleen ja sitten hän kutsui Sheffordin\nluokseen.\n\n\"Pojat, teidän pitää tulla hyviksi ystäviksi\", hän sanoi. \"Teidän pitää\nsuojella kuormastojani, ja Nas Ta Bega haluaa lähteä kanssanne. Olen\nnyt rauhallisempi tavaroihini ja rahoihini nähden kuin milloinkaan\nennen... Joe, takaan tätä vierasta koko omaisuudellani. Hän on\nrehellinen... Ja, Shefford, Joe Lake kuuluu nuorempiin mormoneihin.\nHaluan antaa teille oikean käsityksen asioista heti. Voitte luottaa\nhäneen aivan yhtä ehdottomasti kuin minuun. Hän on täydellisesti\nvalkoinen ja sitäpaitsi hän on Utahin paras hevostenkesyttäjä.\"\n\nLake ojensi hänelle ensin kätensä eikä Shefford vitkastellut\ntarttuessaan siihen. Kumpikin vaikeni. Shefford tunsi vaistomaisesti\nLaken mielipiteissä tapahtuneen muutoksen tahi ainakin sen, että Laken\nmielenkiinto häneen kummallisesti lisäytyi. Lakelle oli kerrottu, että\nShefford oli ollut pappi, joka olosuhteiden pakosta oli muuttunut\nuskottomaksi vaeltajaksi. Sheffordista tuntui jälleen, kuin hän olisi\nsaanut olla kiitollisuuden velassa ystävistään tälle kummalliselle\ntosiseikalle, ja se pahoitti hänen mieltään. Mutta hänestä tuntui hyvin\nomituiselta, että hän voi kiintyä johonkin mormoniin.\n\nKuormasto läksi Kayentasta noin yhden aikaan iltapäivällä. Nas Ta Bega\nopasti sitä rinnettä ylös. Hänen jäljessään seuraten häntä kiipeili\nkuusi kärsivällistä, uurastavaa ja raskaasti kuormitettua aasia. Sitten\ntuli Withers ja hän kääntyi satulassaan heiluttaen kättään\njäähyväisiksi vaimolleen. Joe Lake näytti saavan työskennellä ahkerasti\nerään punaisen muulin, muutaman villin harmaan mustangin ja parin\nvikurin mustan hevosen kimpussa voidakseen pysyttää ne tiellä. Shefford\nratsasti viimeisenä.\n\nHänen ratsunsa oli kaunis musta mustangi, jolla oli kolme valkoista\njalkaa, valkoinen täplä turvassa ja polviin asti ulottuva harja. \"Sen\nnimi on Nack-yal\", Withers oli sanonut. \"Se on sama kuin pari kuolainta\ntahi viisikolmatta senttiä, sillä se ei ole enemmän arvoinen.\" Shefford\noli katsellut sitä hyvin mielellään, mutta noustuaan sen selkään,\nhäntä rupesi arveluttamaan. Mustangi käyttäytyi omituisesti. Se katsoi\ntodellakin taakseen Sheffordiin harkitsevasti ja ylenkatseellisesti.\nHäntä harmitti Nack-yalin käyttäytyminen ja vastahakoinen kulku, ja\nerittäinkin sen tapa poiketa tieltä vasemmalle. Shefford oli kyllä\naikoinaan Illinoisissa ratsastanut muutamilla vikureillakin hevosilla,\nja vaikka hän olikin halukas ja innokas opettelemaan kaiken uudestaan,\nhänestä ei tuntunut ollenkaan hauskalta ajatella, että Lake ja Withers\nsaisivat katsella, miten tämä musta mustangi kohtelee häntä kuin\nalokasta. Ja hän arvasi Nack-yalin tarkoittavankin vain sitä. Mutta\nsitten kuin he pääsivät kukkulalle ja Kayenta katosi näkyvistä,\nNack-yal ravasi melko tasaisesti ja Sheffordin oli pakko vain silloin\ntällöin nykäistä suitsista tehdäkseen tyhjäksi sen omituisen halun\nkääntyä vasemmalle.\n\nKuormasto kulki tasaista vauhtia ja suoriutui pian ylätasangosta\nlaskeutuakseen laaksoon jälleen. Shefford katseli pykälöityjä punaisia\nhuippuja tuntien jotakin, jota hän ei voinut kuvailla. Niiden välisiin\nrotkoihin laskeutuvat varjot olivat purppuranvärisiä, korkeat seinät ja\nrinteet kirkastuivat punaisiksi ja niiden huiput näyttivät\nkullanvärisiltä auringonpaisteessa. Shefford unhotti kokonaan hevosensa\nja tien.\n\nMutta Nack-yal tuntui äkkiä ponnistavan kavioillaan ja nousevan\npystyyn. Se ponnahti sivuittain syrjään tieltä ja putosi maahan jalat\njäykkinä, jolloin Shefford lensi satulasta. Hän paiskautui maahan niin\nkovasti, että menetti hetkiseksi tajuntansa. Noustuaan istualleen hän\nnäki mustangin seisovan edessään pää alhaalla, korvat luimussa, silmät\nleimuten ja etujalat levällään. Se näytti katselevan jotakin tiellä\nlepäävää esinettä. Shefford nousi seisoalleen ja näki heti, mikä oli\naiheuttanut hevosen pelästymisen. Muudan pitkä, käyrä, melko paksu\nmustan ja valkoisen kirjava keppi oli tiellä, ja mustangi etsiessään\naihetta hyppyyn oli ehkä luullut sitä kalkkarokäärmeeksi. Nack-yal\nnäytti nyt olevan tyytyväinen ja Shefford sai esteettömästi nousta sen\nselkään. Tämä tapaus lisäsi Sheffordin epävarmuutta. Nämä Arizonan\nmustangit näyttivät olevan oikullisia eläimiä.\n\nTämän jälkeen hän kiinnitti enemmän huomiota tiehen kuin ympäröivään\nseutuun, ja sitä jatkui, kunnes kuormasto pääsi Sagin suulle. Silloin\nnuo ilmavat ihmeelliset kalliot huippuineen, torneineen ja\nspiraaleineen häämöttivät niin läheltä ja näyttivät niin kauniilta,\nettei hän välittänyt, vaikka Nack-yal olisikin heittänyt hänet\nsatulasta. Täällä kuitenkin mustangi käyttäytyi hyvin ja hetkisen\nkuluttua Shefford huomasi ajattelevansa, että jos asianlaita olisi\ntoisin, hän mieluummin kävelisi. Tie muuttui äkkiä hyvin jyrkäksi\njohtaen sille samalle syvässä olevalle rämeelle, jossa hän muutamia\npäiviä aikaisemmin oli nähnyt punavetisen virran. Tänään siinä näytti\nolevan vähemmän vettä eikä se ollut niin punaistakaan. Nack-yal vajosi\nsyvälle, kun se laskeutuessaan astui lyhyeen ja varovaisesti. Aasit ja\nmustangit joivat ja Nack-yal seurasi niiden esimerkkiä. Pitäen\nkädellään kiinni mustanginsa harjasta intiaani ratsasti virran toisella\npuolella olevalle rinteelle, jota Shefford ei olisi luullut minkään\nhevosen voivan kiivetä. Aasit kiipesivät vaivalloisesti rinteelle ja\nsitten harjanteen yli Withersin kutsuessa niitä. Joe Lake kohotti\nruoskansa sivaltaen sillä harmaata tammaa ja punaista muulia\nlautasille, ja niiden tapa potkia opetti Sheffordille jotakin muuta\nvaroittaen häntä. Kun hänen vuoronsa tuli kiivetä rinteelle, hän\nlaskeusi satulasta kävelemään, jota vastaan Nack-yalillakaan ei\nnäyttänyt olevan mitään muistuttamista.\n\nSuon päästä tie poikkesi levenevään rotkoon pensaikkoa ja ruohoa\nkasvavien tasankojen ja hiekkaisten kumpujen yli. Laakso näytti\nkapealta häämöttävien seinien vuoksi, vaikka se olikin noin puolen\npenikulman levyinen. Jyrkkien kallioiden alta jatkuvilla rinteillä oli\nsuuria kivilohkareita ja seetrejä. Rotkon seinämissä oli syviä\nleikkauksia, jonkinlaisia pienempiä rotkoja, jotka näyttivät aivan\nviheriöiltä niissä kasvavien seetrien, kuusien ja pinjojen vuoksi. Nämä\nkuilut ahdistivat Sheffordin mieltä eikä hän hetkeksikään lakannut\nkatselemasta, näkyisikö niitä useampia.\n\nWithers tuli takaisin ratsastaakseen aivan hänen edessään ja alkoi\njutella.\n\n\"Tämä Sagi-rotko on varmasti tuo kertomanne Deception-sola\", hän sanoi.\n\"Ja tämä onkin mitä kummallisin kuoppa. Ajaessani takaa mustangeja olen\neksynyt tänne useammasti kuin kerran. Luulen Nas Ta Began tuntevan\nkaikki nämä seudut. Hän näytti minulle kerran erään kallioasumuksenkin.\nNäettekö sen? Se on tuolla ylhäällä kallioseinämässä olevassa\nsyvänteessä.\"\n\nShefford näki jyrkän ja rosoisen kallioiden huipulle johtavan rinteen\nja vihdoin omituisia pieniä rakennuksia, joiden tummat ikkuna-aukot\nolivat kuin silmiä. Hän olisi halunnut kiivetä sinne, mutta Withers\nkiinnitti hänen huomionsa toisiin syvänteihin, joissa hän luuli\nnäkevänsä kallioasumusten raunioita. Ja heidän ratsastaessaan kauppias\nnäytti hänelle merkillisiä kalliomuodustumia, paikkoja, joissa\nluonnonvoimat näyttivät hitaasti rakentavan siltaa. He saapuivat\npiakkoin mielenkiintoisten rotkojen seutuun, jossa tien mutkitteleminen\nylös ja alas syviin kuiluihin pakotti Withersin jälleen kiinnittämään\nhuomionsa aaseihin ja pani Sheffordin askartelemaan enemmän Nack-yalin\nkanssa kuin hän olisi halunnutkaan. Mustangi tuli levottomaksi ja\nkääntyi alituisesti vasemmalle. Joskus se koetti kiivetä jyrkälle\nrinteellekin. Sheffordin oli pakko vetää kovasti suitsista saadakseen\nsen pysymään poissa vasemmalle johtavista rotkoista. Hänestä tuntui\nhyvin kummalliselta, ettei mustangi milloinkaan kääntynyt oikealle.\nTämä Nack-yalin tapa ja lisääntyvä varovaisuus, jota tiellä\npysytteleminen vaati, kiinnittivät Sheffordin tarkkavaisuuden kokonaan\npuoleensa. Mutta kun hän vihdoinkin sai tilaisuuden laskeutua\nsatulasta, hän voi katsella ympärilleen, jolloin Sagin villeys ja\nlisääntyvät suuruussuhteet hämmästyttivät häntä yhä enemmän.\n\nVihdoin hän saapui sellaiseen paikkaan, jossa kaatunut puu sulki tien.\nKaikki kuormajuhdat olivat hypänneet rungon yli, mutta Nack-yal\nkieltäytyi. Shefford laskeutui satulasta ja vetäisi suitset mustangin\npään yli koettaen taluttaa sitä. Mutta Nack-yal kieltäytyi vieläkin\nliikahtamasta paikaltaan. Shefford haki nyt puunoksan ja noustuaan\nsatulaan sivalsi vastahakoista mustangia lautasille. Silloin tapahtui\njotakin väkivaltaista. Shefford sai äkillisen eteenpäin ajavan\nsysäyksen, tunsi kohoavansa ilmaan ja sitten putoavansa. Ennen\nputoamistaan hän oli selvästi näkevinään Nack-yalin yläpuolellaan\nilmassa kaksin kerroin ja nähtävästi aivan pirujen riivaamana. Sitten\nShefford luisui maahan melko kovalla kolahduksella. Hän oli suunniltaan\nvihasta noustessaan huumaantuneena seisoalleen, mutta hän ei ollut\ntarpeeksi nopea saadakseen mustangin kiinni. Nack-yal hyppäsi helposti\nrungon yli ja syöksyi eteenpäin vetäen suitsia perässään. Shefford\nkiiruhti sen jälkeen, mutta kuta nopeammasti hän riensi, sitä mukaa\nviekas Nack-yalkin paransi vauhtiaan. Koska kuormasto oli\nnäkymättömissä jossakin kauempana edellä, Shefford ei voinut huutaa\ntovereilleen, että he pysähdyttäisivät hänen ratsunsa, joten hän luopui\nyrityksestä ja rupesi kävelemään ihaillen nyt vapaasti yhä kasvavalla\nmielenkiinnolla ympäristöään.\n\nIltapäivä läheni loppuaan. Kauas alas länteen laskenut aurinko loisti\njyrkänteen laidassa olevasta kapeasta solasta. Rotkon toinen seinämä\npeittyi juuri punertaviin varjoihin toisen häämöttäessä kullanvärisen\nsumun läpi. Tällainen maailma tuntui Sheffordista kummalliselta ja\nvilliltä ja aina muutamien askelten päässä hän veti syvään henkeään\nkoettaen vakuuttaa itselleen, ettei tämä todellisuus ollut unta.\n\nNack-yal pysytteli noin sadan askeleen päässä hänen edellään katsoen\nsilloin tällöin taakseen nähdäkseen, miten sen uusi isäntä pääsee\neteenpäin. Saadakseen ne tilaisuudet vaihtelevammiksi se kurotti\nkaulaansa ja nykäisi suuhunsa heinätukon tien vierestä. Se oli\nnähtävästi tarpeeksi viisas tasoittamaan vauhtinsa niin hitaaksi, ettei\nWitherskään voinut saada sitä kiinni. Sitten se näytti tarkastelevan\nyhtämittaa vasemmalla puolella olevaa rinnettä, kuin hakien tietä, jota\npitkin se olisi voinut kiivetä pois laaksosta sille suunnalle.\nSheffordin mielestä oli hyvä, että tie kiersi erästä jyrkkää rinnettä,\njoka loppui luoksepääsemättömiin kallioihin.\n\nAurinko laski ja rotko menetti punaisuutensa ja kullanvärinsä tummeten\nyhä purppuraisemmaksi. Shefford laski kävelleensä noin viisi penikulmaa\nja vaikka hän ei välittänytkään ponnistelusta, hän olisi mielellään\nratsastanut Nack-yalilla leiriin. Hän kiipesi eräälle seetrejä\nkasvavalle harjanteelle, kahlasi muutamien hiekkaisten rämeiden poikki\nja kiersi erään jylhän kallionurkan saapuen muutamalle laajalle\nviheriälle tasangolle. Mustangit piehtaroivat ja korskuivat. Hän kuuli\naasin kiljuvan. Nuotion kirkas valo tervehti häntä ja intiaanin tumma\nolemus lähestyi pidättämään ja ottamaan kiinni Nack-yalia. Kun hän tuli\nleiriin, Withers hymyili hilpeästi ja Joe Lake, joka vastasi\npolviasennossa keksitaikinaa muutamassa pannussa, keskeytti työnsä ja\nsanoi venytellen:\n\n\"Nack-yal taisi heittää teidät satulasta?\"\n\n\"Heittääkö? Sellaistako se olikin? Niin, se erkani minusta jollakin\nuudella ja minulle hyvin tuskallisella tavalla.\"\n\n\"Näin sen heti sen silmistä\", Lake vastasi ja Withers nauroi hänen\nmukanaan.\n\n\"Nack-yalia ei ole milloinkaan kesytetty täydellisesti\", hän sanoi.\n\"Mutta se on hyvä mustangi, vaikka sitä ei voida verratakaan Joen\nNavvyyn eikä tuohon harmaaseen tammaan, Dynamiteen. Kaikki nämä\nintiaanien kesyttämät hevoset koettavat heittää ratsastajan satulasta\naina vähän väliä.\"\n\n\"Saan kai tyytyä siihen, kuten kaikkeen muuhunkin\", Shefford vastasi.\n\nMolemmat miehet pitivät hänen vastauksestaan ja intiaanikin hymyili\nensimmäisen kerran.\n\nHetkisen kuluttua he istuivat kaikki levitetyn tervavaatteen vieressä\nja söivät kuin sudet. Aterian jälkeen he levähtelivät ja juttelivat\nnuotion ääressä. Joe Lake oli hullunkurinen. Hän puhui mitä\nvakavimmista asioista siten, että Shefford arvaili, laskeeko hän\nleikkiä. Withers puhui rotkosta, intiaaneista, mustangeista ja kuumalla\nhiekalla kiitävistä skorpioneista, ja Sheffordista tuntui kuin hän\nolisi lukenut mielenkiintoista kirjaa. Nas Ta Bega tupakoi vaiti ollen\nja tuijotti miettiväisesti tuleen.\n\n\n\n\nV.\n\nTIELLÄ.\n\n\nShefford heräsi seuraavana aamuna ääneen, jota hän ei ollut kuullut\nmilloinkaan, nimittäin lieassa olevien hevosien tömistelemiseen\npehmeällä maalla. Päivä oli valjennut jo kokonaan, taivas oli punertava\nja rotkon laidat alkoivat punoittaa. Hän näki Withersin, Laken ja\nintiaanin ajavan mustangeja leiriä kohti.\n\nAasit näyttivät laiskoilta ja alistuvaisilta, mutta mustangit, muuli,\njota Withers sanoi Rediksi, ja harmaa tamma, Dynamite, näyttivät\npäättäneen, ettei heitä niin vain otetakaan kiinni. Oli aivan\nhämmästyttävää katsella, miten ketteriä ne olivat ja kuinka pitkiä\nmatkoja ne voivat laukata, vaikka etujalat olivatkin siteissä. Ne\nolivat hyvin taitavia nostaessaan etujalkansa yhtaikaa ja sitten\nhypätessään. Jokainen meni eri suunnalle. Nas Ta Bega juoksenteli sinne\ntänne estämään pakoa.\n\nShefford veti kengät jalkoihinsa ja meni auttamaan. Hän joutui liian\nlähelle harmaata tammaa ja totellen Withersin huutoa perääntyi juuri\najoissa onnistuen karttamaan sen pahaatarkoittavien kavioiden\npotkaisun. Hän käänsi nyt huomionsa kokonaan Nack-yaliin ajaen sitä\ntakaa kentän poikki koettaessaan turhaan ottaa sitä kiinni. Nas Ta Bega\ntuli vihdoin hänen avukseen heittäen suopungin sen kaulaan.\n\n\"Älkää milloinkaan menkö näiden mustangien taakse\", Withers sanoi\nvaroittavasti Sheffordin palattua leiriin. \"Silloin voi käydä niin,\nettä pääsette hengestänne... Syökää nyt aamiaisenne. Meidän on\nkiiruhdettava heti matkalle.\"\n\nShefford oli herännyt myöhään. Muut olivat jo syöneet. Hänestä tuntui\naterioiminen hieman vaikealta lähtövalmistusten aiheuttamassa\nhälinässä. Nas Ta Bega piti suopungeita käsissään, joiden silmukat\nolivat Redin ja Dynamiten kaulassa. Muuli osoittautui hyvin viekkaaksi\ntyöntäen aina takapuolensa Withersiä kohti, joka koetti lähestyä sitä\npannakseen kuormasatulan sen selkään. Kauppiaan kärsivällisyys\nhämmästytti Sheffordia. Vihdoin Red joutui saarroksiin noiden kolmen\nmiehen väliin, kuormasatula asetettiin paikoilleen ja kuorma köytettiin\nkiinni. Mutta Red heitti äkkiä kuorman selästään ja miesten oli pakko\ntehdä kaikki uudestaan. Silloin Red antoi pitkien korviensa laskeutua\nnäyttäen olevan valmis alistumaan.\n\nKun Shefford käänsi huomionsa Dynamiteen, hän huomasi vasta ensimmäisen\nkerran elämässään katselevansa villiä hevosta. Harmaan tamman\nleimahtelevat silmät pyörivät kuopissaan niin, että valkuainen näkyi.\nSe hyppäsi suoraan ylös, korskahteli, huitoi etujaloillaan, puri ja\nputosi sitten maahan heittäen takakavionsa niin korkealle ilmaan, kuin\nsen pää äsken oli ollut. Se oli hämmästyttävän ketterä ja näytti\nhaluavan tappaa jonkun. Se veti intiaania perässään ja kun Joe Lake\nheitti suopungin sen toisen takajalan ympärille, se veti heitä\nmolempia. Miehet pieksivät sitä suopungeillaan, minkä vuoksi se potki\nyhä kovemmin. Se laukkasi leiriin, jolloin Shefford pakeni henkensä\nkaupalla. Tamma kaasi mennessään pari aasia ja teki kamalaa jälkeä\nsitomattomien tavaroiden joukossa. Withers riensi auttamaan Lakea ja\nmolemmat miehet kiskoivat taaksepäin niin kovasti kuin he ikinä vain\njaksoivat. He olivat molemmat voimakkaita ja raskaita miehiä. Dynamite\nkiersi ympäri ja kaatui vihdoin, potkittuaan nuotion hajalle,\ntakapuolilleen kuumille hiilille. \"Antakaamme sen olla siinä\", Withers\nhuohotti ja Joe Lake huusi: \"Polta nyt itsesi, senkin arosusi!\"\nMolemmat miehet näyttivät iloitsevan, että tamma oli hankkinut\nitselleen sellaisen rangaistuksen. Dynamite istuikin tuhkaläjässä\ntarpeeksi kauan palaakseen, minkä jälkeen se nousi ja antoi Withersin\nvastustelematta sitoa tervavaatteen ja huopapeitteet selkäänsä ja\nkiinnittää ne lujasti.\n\nLake ja Withers hikoilivat kovasti saatuaan tämän tehdyksi.\n\n\"Kuulkaahan nyt, pitääkö teidän joka aamu temmeltää kuormajuhtienne\nkanssa näin?\" Shefford kysyi.\n\n\"Ne olivat mielestäni tavattoman kilttejä tänään, lukuunottamatta\nDynamiteä\", Withers vastasi. \"Meidän oli pakko väsyttää se.\"\n\nShefford sekä riemastui että hämmästyi. Aurinko alkoi juuri näkyä\nrotkon jyrkkien seinämien takaa ja hän oli jo nähnyt tehtävän enemmän\nvaikeaa ja vaarallista työtä kuin puoli tusinaa hänen laisiaan miehiä\nvoi tehdä koko päivänä. Hän piti tästä uudesta toimestaan olla\nWithersin apulaisena, vaikka hän tunsikin itsensä niin avuttoman\nkelvottomaksi. Häneltä ei puuttunut muuta kuin harjoitusta. Hän\nsivuutti senvuoksi kaikki odotettavat tuskat ja vaarat, koska hän ei\nmitenkään voinut oppia kaikkea heti.\n\nKuormasto oli pian liikkeellä intiaanin johtaessa sitä. Nack-yal\naloitti tänäkin aamuna kummallisen kääntyilemisensä vasemmalle aivan\nsamoin kuin edellisenäkin päivänä. Tämä suututti Sheffordia ja\nmenetettyään kärsivällisyytensä hän käänsi mustangin tiukasti ympäri,\nmutta Nack-yal ei näyttänyt siitä paljonkaan välittävän.\n\nKoska he nyt kulkivat suoraan rotkoa ylöspäin, Joe Lake jättäytyi\njäljemmäksi ratsastaakseen Sheffordin vieressä. Mormoni käyttäytyi\nystävällisesti ja miellyttävästi.\n\n\"Tuolla on antilooppilauma\", hän sanoi viitaten muutamaan kapeaan\nsivurotkoon.\n\nShefford katsoi sinnepäin ja huomasi siellä muutamia pieniä, ruskeita,\npitkäkorvaisia ja aivan aasin näköisiä eläimiä, jotka katselivat\nkuormaston ohimenoa.\n\n\"Ovatko ne antilooppeja?\" hän kysyi ihastuneena.\n\n\"Ovat varmasti\", Joe vastasi vakavasti. \"Laskeutukaa satulasta ja\nampukaa niistä muudan. Teillä on pyssy satulanne tupessa.\"\n\nShefford oli jo huomannut, että hänelle oli annettu ase tänä aamuna, ja\nhän oli miettinytkin sitä seikkaa koko ajan. Eläimet olivat todellakin\nantilooppien näköisiä. Hän oli nähnyt muutamia sellaisia vaikka\ntietystikin kaukana niiden tavallisista villeistä olinpaikoista, ja hän\ntunsi kiihtyvänsä jo kuin metsästäjä. Laskeuduttuaan maahan hän veti\npyssyn tupesta ja läksi hiipimään solaa kohti.\n\n\"Kuulkaahan nyt, minne olette menossa pyssyinenne?\" Withers huusi.\n\"Siellä on pieni lauma aaseja... Joe laskee leikkiä vanhaan tapaansa.\nShefford, varokaa, ettei Joe saa vetää teitä nenästä.\"\n\nShefford palasi melko nolona mustanginsa luo, pisti pyssyn takaisin\ntuppeen ja katsoi sitten tarkkaavaisesti jyrkänteellä olevia eläimiä.\nNe muistuttivat kyllä antilooppeja, mutta katsoessaan tarkemmin hän\nhuomasi ne sittenkin aaseiksi.\n\n\"Koira vieköön! Luulin niitä varmasti antiloopeiksi!\" Joe huudahti. Hän\nnäytti hyvin vakavalta ja viattomalta. Shefford ei oikein tiennyt miten\nhänen pitäisi suhtautua tähän leikilliseen mormoniin, mutta hän päätti\nolla varuillaan vastaisuudessa.\n\nNas Ta Bega opasti sitten kuormaston rotkon vasenta seinämää kohti\naikoen nähtävästi kiivetä sille. Shefford ei voinut huomata mitään\ntietä ja seinämä näytti hänestä jyrkältä ja luoksepääsemättömältä.\nMutta kun he lähestyivät kallioseinää, hän näki kapean kuoppaisen tien\nkiemurtelevan sileiden kallioiden, rapautuneiden lohkareiden ja\nhalkeamien yli jyrkän rinteen laelle.\n\n\"Hajautukaa nyt ja olkaa varovaisia!\" Withers huusi.\n\nMolempien neuvojen tarpeellisuus selveni pian Sheffordille. Aasien\nkiivetessä irtautui kiviä, jotka vyöryessään olivat suureksi vaaraksi\nalempana oleville. Shefford laskeutui satulasta taluttamaan Nack-yalia\nja kiivetessään hän työnsi syrjään monta vierivää kiveä. Intiaani ja\naasit kiipesivät tasaisesti punaisen muulin johdolla, mutta mustangit\nolivat vastahakoisempia. Joen arka raudikko oli houkuteltava\njyrkänteelle, Nack-yal pysähtyi paikoilleen jokaisessa vaikeammassa\npaikassa ja Dynamiten jalat luiskahtivat eräällä sileällä kalliolla ja\nse liukui neljäkymmentä jalkaa alemmaksi. Withers ja Lake kiskoivat\nsuopungeillaan tamman pois vaarallisesta paikasta. Shefford tullen\nviimeisenä näki koko tapauksen ja kiihoittui, mutta kiipeämisen\naiheuttama riemu turmeltui, kun hän näki verta ja karvoja kivillä.\nNousu oli mutkainen, jyrkkä ja pitkä, ja päästyään rinteen laelle hän\noli iloinen saadessaan levähtää. Hän oikein huohotti kauhusta\nkatsoessaan taakseen ja nähdessään, millaisen jyrkänteen laelle hän oli\nponnistautunut. Viheriä ja tasainen rotkon pohja oli tuhannen jalan\npäässä alhaalla ja villit aasit, jotka olivat seuranneet heidän\njälkiään, olivat kuin kaniineja.\n\nHän nousi satulaan hetkisen kuluttua ratsastaen leveälle sileälle\ntielle, joka näytti vievän erääseen seetrimetsään. Aukeilla paikoilla\nkasvoi harmaita salviapensaita. Ilma oli kylmä, raitis ja\nsulotuoksuinen. Hän näki Laken ja Withersin keikkuvan eteenpäin\ntasaista vauhtia vuorotellen tien kummallakin puolella. Joskus hän näki\nintiaaninkin ja hänen kirkkaanpunaisen satulahuopansa seetrien välistä.\n\nSeutu oli hyvin tasaista eikä Shefford voinut nähdä muita kuin seetrejä\nja salviapensaita, sieltä täältä esiin pistäviä kallionlohkareita ja\nkiemurtelevaa tietä. Satakielet lauloivat kaikkialla. Shefford tunsi\nolevansa omituisesti iloissaan ja tunnit kuluivat kuin siivillä.\nNack-yal koetti vieläkin kääntyä vasemmalle, kiiruhtaen kulkuaan niin\npaljon kuin suinkin. Se oli innokas, rauhaton ja tyytymätön.\n\nKeskipäivällä kuormasto laskeutui muutamaan syvään kuiluun, jossa\nkasvoi runsaasti seetrejä ja salviaa. Siellä oli runsaasti ruohoa ja\nvarjoa, mutta ei vettä. Shefford hämmästyi senvuoksi nähdessään, että\nkaikki kuormat oli purettu, lukuunottamatta Dynamiten kantamaa\nhuopapeitekääryä.\n\nMiehet sytyttivät nuotion ja alkoivat keittää päivällistä. Shefford\nistuutui väsyneenä ja kuumissaan varjoisaan paikkaan katselemaan muiden\nhommia. Hän oli tullut hyvin tarkkaavaiseksi. Hän oli melkein\nunhottanut Fay Larkinin, hän oli unhottanut huolensa ja nykyisyys\ntuntui hänestä niin suloiselta ja yltäkylläiseltä, ettei hän kaivannut\nmitään. Äkkiä hänen korviinsa kantautui kovaa kavioiden kapsetta ja kun\nhän katsoi ylemmäksi kuiluun, hän näki sieltä laskeutuvan kaksiosaisen\nlauman vuohia ja lampaita. Piakkoin tuli muudan intiaanipaimenkin\nnäkyviin ratsastaen hienolla mustangilla. Kermanvärinen varsa hyppeli\nsen takana ja hetkisen kuluttua tuli pörröinen koirakin näkyviin.\nPäästyään leiriin intiaani laskeutui satulasta ja hänen laumansa hajosi\nkahtia mustaksi ja valkoiseksi jonoksi, jotka sivuuttivat leirin. Koira\nseurasi niitä. Withers ja Joe tervehtivät intiaania, jota Joe sanoi\nNavvyksi, eikä Sheffordkaan vitkastellut seuratessaan heidän\nesimerkkiään. Silloin Nas Ta Bega palasi leiriin jostakin ja rupesi\nkeskustelemaan intiaanin kanssa. Ruoan valmistuttua he istuutuivat\nkaikki tervavaatteen viereen. Paimen ei sitonut hevostaan mihinkään\nkiinni.\n\nShefford huomasi Nack-yalin äkkiä tulevan leiriin ja käyttäytyvän hyvin\nomituisesti. Intiaanin mustangi ja kermanvärinen varsa vetivät sitä\nnähtävästi puoleensa. Nack-yal kierteli joka tapauksessa ympäriinsä,\nheitteli päätään, hirnui hiljaa hermostuneesti ja näytti omituisen\ninnostuneelta ja villiltä. Shefford hämmästyi ensin ja tuli sitten\nuteliaaksi. Nack-yal tuli liian lähelle varsan emää, joka potkaisi sitä\nkylkiluihin niin että kumahti. Nack-yal hirnui surullisesti ja peräytyi\npysähtyen vähän matkan päähän masentuneena kuin kaikki sen innostus ja\ntulisuus olisi haihtunut.\n\nNas Ta Bega viittasi mustangiin ja sanoi jotakin omalla kielellään.\nSilloin Withers sanoi jotakin vieraalle intiaanille ja sitten kuin he\nolivat vaihtaneet muutamia sanoja, kauppias kääntyi Sheffordin puoleen.\n\n\"Ostin Nack-yalin tältä intiaanilta kolme vuotta sitten. Tuo tamma on\nNack-yalin emä. Se on syntynyt täällä etelässä. Senvuoksi se aina\nkoettaakin kääntyä vasemmalle tiestä. Se halusi lähteä kotiin. Juuri\näsken se tunsi emänsä, joka ei siedä sitä enää, vaan rankaisi sitä\npotkaisemalla. Sillä on varsa nyt eikä se nähtävästi tunnekaan enää\nNack-yalia, jonka sydän näyttää aivan murtuneen.\"\n\nKauppias nauroi ja Joe sanoi: \"Sitä ei voida arvatakaan, mitä nämä\nkirotut mustangit voivat tehdä.\" Shefford oli pahoillaan Nack-yalin\nvuoksi ja kun hetki koitti, jolloin hänen jälleen piti satuloida se, se\noli paljon mukautuvaisempi kuin milloinkaan ennen. Nack-yal seisoi pää\nriipuksissa masentuneena.\n\nShefford oli ensimmäinen, joka läksi ratsastamaan kuilua ylös ja\npäästyään vihdoin huipulle hän pysähtyi katsomaan hämmästyneenä ja\nhurmaantuneena. Vyöryvä loppumaton tasanko alkoi laskeutua hänen\nedessään johtaen hänen katseensa muutamaan kaukaiseen pyöreähuippuiseen\nvuoreen. Oikealla punainen rotko raotti pykälöityjä leukojaan ja\nkaukana pohjoisessa kohosi kiemurtelevien harjanteiden, kallioiden ja\nkupoolien muodostama omituinen kuoppainen meri.\n\nNas Ta Bega saapui silloin hänen luokseen taluttaen kuormajuhtia.\n\n\"Bi Nai, tuolla on Na-tsis-an\", hän sanoi viitaten vuoreen. \"Navajojen\nvuoria. Ja tuolla pohjoisessa ovat rotkot.\"\n\nShefford seurasi intiaania alemmas laaksoon, jolloin laaja, viheriä ja\npunainen erämaa katosi pian hänen näkyvistään. Nas Ta Bega kääntyi\nmuutamalle sivupolulle, ratsasti rotkon pohjalle ja kiipesi sen toista\nlaitaa ylös. Shefford näki silloin tällöin vilahdukselta vuoren mustan\nhuipun, mutta enimmäkseen tämän uuden seudun kaukaiset kohdat pysyivät\npiilossa. He kulkivat monen tien poikki ja kiipeilivät ylös ja alas\nmonen matalan rotkon seinämiä. Villit mustangilaumat hirnuivat heille\nkatsellessaan heitä vuorten harjanteilta ja kiitivät sitten tiehensä\nharjat ja hännät hulmuten tuulessa.\n\nWithers ratsasti hetkisen kuluttua lähemmäksi pysähdyttäen kuormaston.\nHän keskusteli hetkisen Nas Ta Began kanssa, jonka jälkeen intiaani\nkäänsi hevosensa ja läksi ajamaan ravia takaisinpäin häviten pian\nnäkyvistä seetrien väliin.\n\n\"Olen vähän huolissani\", Withers selitti. \"Joe luuli huomanneensa\nratsastajia jäljillämme. Silmäni ovat huonot enkä voi nähdä kauaksi,\nmutta intiaani saa sen kyllä piakkoin selville. Valitsin juuri tämän\nkiertotien senvuoksi, että koetan aina eksyttää Shaddin jäljiltäni.\"\n\nTämä ilmoitus lisäsi vain matkan viehättäväisyyttä. Shefford voi tuskin\nuskoa totuutta, jonka hänen silmänsä ja korvansa toivat hänen\ntietoisuuteensa. Hän pujottelihe Withersin taakse ja ratsastaessaan\nlaaksoon kuoppaista tietä hän auttoi mustangiaan niin paljon kuin\nsuinkin. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että Nack-yal oli ollut aivan\nerilainen tuosta kohtauksesta asti, jolloin se oli tavannut emänsä\nsolassa. Se ei yrittänytkään enää poiketa syrjään tieltä, vaan totteli\nkiltisti ohjaksia eikä se enää katsellut etäisyyteen jokaiselta\nharjanteelta. Shefford tunsi rupeavansa pitämään siitä.\n\nWithers kääntyi satulassaan antaen mustanginsa itse hakea tiensä.\n\n\"Joskus toiste me kierrämme nämä vuoret, jolloin saatte katsella\nmaailman hurmaavinta näköalaa\", hän sanoi. \"Parinsadan penikulman\nalalla on vain tuulen kuluttamia sileitä ja paljaita kallioita, joissa\nei ole ainoatakaan suoraa viivaa -- rotkoja, halkeamia ja siltoja,\njotka muodostavat maailman ihmeellisimmän maan. Intiaanitkin ovat\njättäneet sen tutkimatta. Heidän mielestään siellä kummittelee ja\nheidän jumalansa ovat kummallisia. Navajot metsästelevät kyllä vuorien\ntämänpuoleisilla rinteillä, mutta eivät kulje milloinkaan niiden yli.\nPohjoiset rinteet on julistettu jonkinlaiseksi pyhäksi maaksi. Vaimoni\non usein koettanut houkutella navajoja kertomaan hänelle Nonnezoshen\nsalaisuuden. Nonnezoshe on sama kuin Sateenkaarensilta. Intiaanit\nkunnioittavat sitä, mutta vaimoni kertomuksista päättäen vain muutamat\nheistä ovat nähneet sen. Luulen, että sen näkeminen palkitsisi vaivat.\"\n\n\"Ehkä se on sama silta, josta Venters kertoi minulle ja joka hänen\npuheittensa mukaan kaareutuu Surprise Valleyn suun yli\", Shefford\nsanoi.\n\n\"Se on hyvinkin mahdollista\", kauppias vastasi. \"Teillä on nyt mainio\ntilaisuus saada se selville. Nas Ta Bega on taitava opas. Turvautukaa\nhäneen... Nyt alamme laskeutua tähän rotkoon ja laskeudummekin syvälle,\nsiitä saatte olla aivan varma. Puolen tunnin kuluttua näette\nsaaguliljoja, intiaanien väripensaita ja helakanpunaisia kaktuksia.\"\n\nIltapäivä oli melkein puolessa, kun kuormasto ja sen ajajat saapuivat\npiilossa olevaan mormonikylään. Nas Ta Bega ei ollut palannut\ntakaisinpäin tekemältään vakoilumatkalta.\n\nKaikki Sheffordin tunteet olivat olleet liiaksi jännityksissä, mutta ne\nolivat synnyttäneet hänen mieleensä sellaisen innostuksen ja\nhyväksymisen, että hänestä tuntui tämän kylän asema hyvin lumoavalta.\nKylä sijaitsi laaksossa muutaman rotkon pohjalla, joka oli niin pitkä,\nettei hän nähnyt sen päätä, ja arviolta noin puolen penikulman\nlevyinen. Ilma oli tyyni ja kuuma, ja tuntemattomat kukat olivat\nkyllästyttäneet sen suloisella tuoksullaan. Pienten puu- ja kivitalojen\nympärillä kasvoi pinjoja ja seetrejä, ja rotkon rinteillä oli\nterävälatvaisia tummanviheriöitä kuusia. Jyrkät seinämät olivat\nkummallisia muodoltaan ja väriltään. Ne eivät olleet niin erittäin\nkorkeat, mutta ne aaltoilivat kuin meren pitkät sileät mainingit.\nNiiden pinnassa ei ollut neliöjalan laajuistakaan rosoista paikkaa ja\nkaikki tummemmat pitkät käyrät viivat, jotka tekivät sen punaisen\npinnan raitaiseksi, seurasivat rinteen pyöreätä muotoa huipulle asti.\nKaukana ylempänä oli uhkaavilta näyttäviä suuria kallioita ja huippuja,\nja niiden välistä vielä korkeammalta siinsivät mäntyjä kasvavat\nnavajojen vuoret suojaisissa paikoissa olevine lumitäplineen ja\nkimaltelevine virtoineen, jotka kaunistivat vuorten kylkiä kuin\nhopealangat.\n\nShefford huomasi kaiken tämän tullessaan laaksoon muutaman vuoren\nseinämän muodostaman pyöreän nurkan takaa. Tultuaan lähemmäksi hän\nkuuli ja näki lapsilauman, joka nähtyään kutsumattomat vieraat, hajosi\nkuin pelästynyt viiriäisparvi. Maassa kasvoi pitkää harmaata ruohoa ja\nsen välissä siellä täällä oli leveitä sileitä polkuja. Laakson keskitse\nvirtasi nopeasti kohiseva puro, jonka rannoilla kasvoi runsaasti\nkukkia.\n\nWithers opasti heidät laakson toiselle laidalle seinämän viereen,\njossa muudan seetrimetsikkö ja kallioiden välistä esille\npulppuava tummavetinen lähde keltaisine punaisia kukkia kasvavine\nsammalreunoineen muodostivat kauniin leiripaikan. Siellä irroitettiin\nsatulat mustangien selästä ja ne päästettiin laitumelle sitomatta\nniiden jalkoja, sillä oli melkein mahdotonta ajatellakaan, että ne\npoistuisivat tällaiselta paikalta. Muutamat aaseista saivat pitää\nkuormansa ja Withers läksi ajamaan niitä kylään.\n\n\"Kylläpä täällä on kaunista!\" Joe sanoi kuivaten hikisiä kasvojaan. \"En\nhaluaisi poistua täältä milloinkaan enää. Minusta tuntuu niin\nsuloiselta heittäytyä pitkälleni tuohon sammalikkoon... Maistakaahan\ntämän lähteen vettä.\"\n\nShefford totteli vitkastelematta. Hänen mielestään vesi oli kylmää ja\nmakeaa, ja hän näytti tuntevankin sen koko ruumiissaan. Sitten hän\nistuutui sen sammaleiselle reunalle vastaamatta Joelle mitään, sillä\ntodellisuudessa hän oli kokonaan vaipunut katselemaan ja tuntemaan. Hän\nmakasi siinä paikoillaan kauan aikaa vielä senkin jälkeen kun Joe oli\npoistunut kylään. Veden kohina, mehiläisten surina, tuntemattomien\nlintujen laulu, suloinen lämmin ilma ja laakson uneksiva kesäinen\ntunnelma lisäsivät vain unisuutta Sheffordin väsyneeseen raukeuteen ja\nhän nukkui. Kun hän heräsi, Nas Ta Bega istui hänen läheisyydessään ja\nJoe puuhaili ahkerasti nuotion vieressä.\n\n\"Halloo, Nas Ta Bega!\" Shefford sanoi. \"Seurasiko jälkiämme kukaan?\"\n\nNavajo nyökkäsi.\n\nJoe kohotti päätään sanoen lyhyesti ja tiukasti: \"Shadd.\"\n\n\"Shaddko?\" Shefford huudahti muistaen yöllisen vieraansa pahansuovat\ntummat kasvot. \"Joe, onko hänellä jotakin vakavaa mielessä, kun hän\nseuraa meitä näin?\"\n\n\"En voi oikein sanoa, miten vakavaa se on, mutta olen suunniltani\npelosta\", Lake vastasi. \"Hän miehineen pysähdyttää meidät jossakin\nollessamme kotimatkalla.\"\n\nShefford katseli Joeen miettiväisesti ja epäillen, sillä Joen sanat\neivät sopineet ollenkaan yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.\n\n\"Kuulkaahan, toveri, osaatteko ampua?\" Joe kysyi.\n\n\"Kyllä. Olen taitava pilkkaanampuja.\"\n\nMormoni nyökäytti tyytyväisenä päätään. \"No silloinhan on kaikki hyvin.\nNuo lainsuojattomat ovat huonoja luodikolla ampujia, kuten minäkin.\nMutta minä osaan käsitellä kuudestilaukeavaa. Shadd saa hikoilla, jos\nhän vain rupeaa ajamaan meitä takaa.\"\n\nWithers palasi ajaen aaseja edellään, joiden kuormat oli purettu\nsatulaa myöten. Pari harmaapartaista miestä seurasi häntä. Toinen\nniistä oli hyvin vanha ja kunnianarvoisa ja nojautui kävellessään\nkeppiin. Toisella oli hyvin surulliset kasvot ja lempeät siniset\nsilmät. Shefford huomasi Laken käyttäytyvän hyvin kunnioittavasti.\nWithers ilmaisi esitellessään vain mormonien nimet, Smithin ja\nHennigerin. He tervehtivät Sheffordia sydämellisesti ja ystävällisesti.\nHetkisen kuluttua ilmestyi joukkoon kolmaskin vähän nuorempi, roteva,\nhyväntahtoisen näköinen punakka mies. Kun hän puristi Sheffordin kättä,\nhänen ystävällisiä aikeitaan ei voitu epäilläkään. Hänen nimensä oli\nBeal. Miehet seisoivat nuotion vieressä vähän aikaa iloiten nähtävästi\nvieraiden tulosta ja kuulemistaan uutisista. Vihdoin he poistuivat\nottaen Joen mukaansa. Withers rupesi nyt jatkamaan aterian valmistusta,\njonka Joen oli ollut pakko heittää kesken.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Shefford\", hän sanoi hetkisen kuluttua ollessaan\npolvillaan nuotion ääressä. \"Sanoin heille suoraan, että olette ollut\npakanapappi, lisäsin senkin, että olette luopunut uskostanne. Se\nvaikutti heihin ja teidät on otettu hyvin vastaan. Aion kertoa heille\nsaman Stonebridgessäkin. Pääsette heti heidän suosioonsa. En\ntietystikään toivo, että he tekisivät teistä mormonin, mutta he tulevat\nkoettamaan sitä kaikissa tapauksissa. Teidän pitää vain olla rehellinen\nja ystävällinen koko sen ajan, joka teiltä menee Fay Larkinin\netsimiseen. Huomenna tutustutte muutamiin naisiin. He ovat aivan\nvaarattomia, mutta hulluja uutisten perään, kuten kaikki muutkin\nnaiset. Ajatelkaa vain, millaista heidän elämänsä on täällä vuorten\nvälissä sijaitsevassa piilopaikassaan.\"\n\n\"Withers, olen äärettömästi utelias ja kiihtynytkin\", Shefford vastasi.\n\"Viivymmekö täällä kauankin?\"\n\n\"Olen täällä vain pari päivää ja lähden sitten Stonebridgeen Joen\nkanssa. Hän palaa tänne ja sitten kun te molemmat haluatte lähteä ja\njos Nas Ta Bega luulee sen voivan tapahtua vaaratta, teidän pitää\nratsastaa erääseen intiaanileiriin ja tuoda sieltä minulle nahkoja ja\nhuopapeitteitä. Poikaseni, saatte käyttää omiin tarkoituksiinne niin\npaljon aikaa kuin vain haluatte, ja toivotan teille sydämestäni onnea.\nTäällä oleskelee hyvin mielellään. Ollessani täällä tulen aina\nhentomieliseksi. Ehkä se on naisten syy. Heidän joukossaan on hyvin\nkauniitakin, varsinkin muudan, jota he sanovat Saaguliljaksi. Minulle\non sanottu, että hänen ristimänimensä on Mary. Hänen sukunimeään en\ntiedä. Hän on suloinen. Uskallan lyödä vetoa, että unhotatte Fay\nLarkinin heti nähtyänne hänet. Olkaa vain varovainen. Suosituksenne\npäästäksenne tänne olivat hyvin omituiset, niin sanoakseni, sillä\nolettehan vain apulaiseni ja sellainen mies, jolla ei ole minkäänlaista\nuskontoa. Teihin ei tulla ainoastaan luottamaan täydellisesti, vaan\nnämä yksinäiset naiset lausuvat teidät vielä tervetulleeksikin. Olkaa\nsenvuoksi hyvin varovainen. Muistakaa salainen luuloni, että he ovat\nsalattuja vaimoja, ja otaksumiseni, että heidän miehensä vierailevat\nheidän luonaan silloin tällöin öisin. En tiedä sitä varmaan, mutta\nluulen niin. Eikä teidän otaksuta voivan uneksiakaan sellaisesta.\"\n\n\"Kuinka monta miestä kylässä on?\" Shefford kysyi.\n\n\"Kolme. Tutustuitte heihin äsken.\"\n\n\"Ovatko hekin naimisissa?\" Shefford kysyi uteliaana.\n\n\"Naimisissako? Kyllä luullakseni, mutta heillä ei ole kenelläkään\ntietääkseni useampaa kuin yksi vaimo. En tunne muita naimattomia\nmormoneja kuin Joe Laken.\"\n\n\"Eikö tähän kylään tule milloinkaan muita miehiä, joitakin vieraita\npaimenia ja lainsuojattomia?\"\n\n\"Ei muita kuin intiaaneja, sillä salaisuus näyttää säilyneen niin\nhyvin\", kauppias vastasi vakavasti. \"Mutta kaikki tulee vielä kerran\nilmi. Olen sanonut sen heille monta kertaa Stonebridgessä. Mutta\nmormonit eivät ole tietääkseenkään siitä, ennenkuin se tapahtuu.\"\n\n\"Mitä silloin tapahtuu, kun asiaankuulumattomat saavat tämän tietää ja\nratsastavat tänne?\"\n\n\"Silloin syntyy vaikeuksia ja tapahtuu luultavasti muutamia murhiakin.\nMormoninaiset ovat ehdottomasti kunnollisia, mutta he ovat ihmisiä\nhekin ja kaipaavat vaihtelua. Ja se on mielestäni hyvin kummallista,\nettä miesmormonit ovat hirveän mustasukkaisia. Niin, jos muutamat\nDurangon paimenet ratsastaisivat tänne, siitä syntyisi yksinkertaisesti\nhelvetti. Mutta sinne on pitkä matka ja ehkä tämä kylä onkin silloin jo\nautio, kun uutiset tästä saapuvat Coloradoon. Vaarallisempaa on, jos\nShadd miehineen sattuu tulemaan tänne. Shadd on sekarotuinen piute. Hän\ntietää varmasti tämän paikan ja hänellä on muutamia valkoisia\nlainsuojattomia miestensä joukossa... No, ruvetaan nyt syömään. Ruoka\non valmista ja olen liian nälkäinen voidakseni puhua.\"\n\nMyöhemmin kun varjot alkoivat laskeutua laaksoon ja laskevan auringon\nhehku kultasi ilmavia huippuja, Withers poistui leiristä saadakseen\nselville, minne laitumelle päästetyt mustangit olivat kulkeneet.\nShefford asteli sen ajan seetrien varjossa. Sagin valot ja varjot\nolivat ensimmäisenä yönä kiihoittaneet hänet innostuneeseen\nvalppauteen, mutta täällä olivat samat ilmiöt niin kauniit ja\nomituiset, että hän aivan hurmaantui. Hän oli todellakin näkevinään,\nmiten kultaiset leveät vasamat ja purppuraiset varjot liukuivat\nhuipuilta alas laaksoon. Vuorten rinteillä oli vielä päivä, mutta\nlaaksossa vallitsi jo yö. Nopeasti muuttuvat värit muodostivat kuin\nsateenkaaren.\n\nHänen kävellessään siinä edestakaisin useita naisia tuli lähteelle\ntäyttämään sankojaan. He olivat käärineet päänsä vaippoihin tahi\nhilkkoihin ja heidän pukunsa näyttivät synkiltä, mutta siitäkin\nhuolimatta he näyttivät nuorilta ja miellyttäviltä. Nähtyään Sheffordin\nhe katsoivat häneen uteliaasti ja poistuivat sitten paljon käytettyä\npolkua pitkin puhumatta mitään. Hetkisen kuluttua näkyi polulla\nvieläkin nainen, joku ohuempaan pukuun pukeutunut tyttö. Hän oli\nkauniskasvuinen ja hänen kävelynsä oli niin joustavaa ja miellyttävää\nkuin intiaanitytön, Glen Naspan, jonka Shefford tunsi. Hänen päässään\noleva hilkka oli kuin auringonhattu ja se peitti kokonaan hänen\nkasvonsa. Hänellä oli sanko kädessään. Kun hän saapui lähteelle ja\nlaskeutui sinne johtavat muutamat kiviaskelmat, Shefford huomasi, ettei\nhänellä ollutkaan kenkiä. Kun hän ponnistautui nostamaan sankoaan,\nhänen paljas jalkansa painautui lujasti sammaleiseen kiveen. Jalka oli\nvoimakas, jäntevä ja kaunis ilmaisten nuoruutta. Shefford oli jo\nmielestään tarpeeksi utelias, mutta hänessä heräävä taiteilijan vaisto\nkiihoitti häntä vielä enemmän. Tyttö laahasi täysinäistä sankoa eikä\ntahtonut mitenkään jaksaa nostaa sitä aukosta. Silloin Shefford meni\nlähemmäksi ottaen sangon sangan hänen kädestään.\n\n\"Sallikaa minun auttaa\", hän sanoi nostaen sangon. \"Se on todellakin\nmelko raskas.\"\n\n\"Ah, kiitoksia\", tyttö sanoi kohottamatta päätään. Hänen äänessään oli\nomituisen nuori ja suloinen sävy. Shefford ei ollut milloinkaan kuullut\nsellaista ääntä. Tyttö läksi kävelemään polkua kylään päin ja Shefford\nkäveli hänen rinnallaan. Hän tunsi olevansa hämmästynyt ja uteliaampi\nkuin milloinkaan ennen; hän halusi sanoa jotakin ja kääntyä katsomaan\ntyttöä, mutta hän käveli noin kahdentoista askeleen päässä tytön edellä\neikä toteuttanut aiettaan.\n\n\"Jaksatteko todellakin kantaa tämän raskaan sangon?\" hän kysyi vihdoin.\n\"Minunkin käsivarteni puutuu tässä hommassa.\"\n\n\"Kahdesti joka päivä, aamuisin ja iltaisin\", tyttö vastasi. \"Olen melko\nvoimakas.\"\n\nShefford vilkaisi nyt tyttöön syrjäsilmällä ja huomattuaan tytön\nkasvojen olevan hilkan peitossa hän voi ruveta tarkastelemaan tyttöä\nlähemmin. Tyttö oli letittänyt hiuksensa pitkäksi palmikoksi, joka\nkimalteli hämärässä kuin tumma kulta. Nyt hän tuli aivan Sheffordin\nviereen. Häntä lähinnä oleva hiha oli kääritty kyynärpäähän asti\npaljastaen hienon pyöreän käsivarren. Hänen kätensä oli ruskea,\nvoimakas ja niin kaunismuotoinen kuin hänen jalkansakin. Käsi oli\nvarmasti työn kehittämä. Hänen rintansa oli täyteläinen, mutta hänen\nvartalonsa oli solakka, ja hän käveli niin joustavasti, että Shefford\nihaili ja ihmetteli sitä.\n\nHe sivuuttivat monta pientä kivi- ja puutaloa, jolloin naiset\ntervehtivät heitä heidän kulkiessaan ohi ja lapset tirkistelivät ovilta\nujostellen heitä. Shefford koetti ajatella sopivaa puheenaihetta, mutta\nhuomatessaan epäonnistuvansa siinä hän päätti kaikissa tapauksissa\nkatsoa hilkan alle ennen poistumistaan.\n\n\"Kävelette niin vaikeasti\", tyttö sanoi huolestuneesti. \"Antakaa minun\nkantaa sankoa nyt, olkaa niin hyvä. Kotini on jo hyvin lähellä.\"\n\n\"Vaikeastiko? Ehkä hieman\", Shefford vastasi. \"Matka kysyi kovasti\nvoimiani. Mutta kannan sangon kotiinne kaikesta huolimatta.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa pinjojen juuritse vievää polkua muutamaan\npieneen rakennukseen, joka oli muuten samanlainen kuin muutkin, paitsi\nettä sen edustalla oli kivinen kuisti. Shefford tunsi tuoksuvaa\nsavunhajua ja huomasikin savupatsaan kohoavan matalasta leveästä\nkivipiipusta. Sitten hän laski sangon portaille.\n\n\"Kiitoksia, herra Shefford\", tyttö sanoi.\n\n\"Mistä tiedätte nimeni?\"\n\n\"Withers ilmoitti sen lähimmälle naapurilleni ja hän sanoi sen.\nminulle.\"\n\n\"Ymmärrän. Entä teidän --?\"\n\nShefford ei poistunut eikä tyttökään vastannut. Kun tyttö nousi\nportaille ja kääntyi, Shefford voi katsoa hilkan alle. Mutta kasvot\nolivatkin varjossa ja senvuoksi Shefford ei voinutkaan hillitä\nmielijohdettaan, vaan astui askeleen lähemmäksi. Tummat, vakavat ja\nsurulliset silmät katsoivat häneen ja hänestä tuntui aivan siltä kuin\nhän ei voisi milloinkaan kääntää katsettaan niistä. Hän ei näyttänyt\nhuomaavankaan kasvoista muuta, vaikka hän tunsikin, että ne olivat\nkauniit. Silloin hilkka painui alemmaksi piilottaen häneltä nuo\nomituiset silmät ja kasvojen varjoisan synkän suloisuuden.\n\n\"Pyydän anteeksi\", Shefford sanoi äkkiä peräytyen. \"Käyttäydyin\nraa'asti... Withers kertoi minulle eräästä tytöstä, jota hän sanoi\njonka hän sanoi muistuttavan saaguliljaa. Olin senvuoksi niin utelias.\nArvailin juuri, oletteko --\"\n\nHän epäröi huomatessaan, miten tyhmästi hän puhui. Tyttö seisoi\nhetkisen paikoillaan katsellen ehkä häneen, mutta hän ei ollut olenkaan\nvarma siitä, koska kasvot olivat hilkan peitossa.\n\n\"Ne nimittävät minua niin\", tyttö sanoi, \"mutta oikea nimeni on Mary.\"\n\n\"Mary -- mitä?\" Shefford kysyi.\n\n\"Vain Mary\", tyttö vastasi vilpittömästi. \"Hyvää yötä.\"\n\nShefford vaikeni voimatta sanoa, miksi. Tyttö tarttui sangon sankaan ja\nmeni sisälle pimeään taloon. Sheffordkin kiiruhti pois lisääntyvässä\npimeydessä.\n\n\n\n\nVI.\n\nPIILOSSA OLEVASSA LAAKSOSSA.\n\n\nShefford oli tuskin nähnyt hänen kasvojaan, mutta hän kiinnitti\nenemmän Sheffordin mieltä kuin kukaan nainen milloinkaan ennen. Hän\nmietiskeli palatessaan leiriin olleensa niin kauan jännityksissä ja\nkiihoittuneensa liiaksi tästä uudesta seikkailurikkaasta elämästä, että\nsitä ehkä, kun siihen vielä liittyi lisäksi tämän kylän salaperäisyys,\nvoitiin syyttää tästä mielentilasta, joka ei voinut olla pysyväistä.\n\nHän kääntelehti huopapeitteissään pehmeällä sammalvuoteellaan katsellen\ntähtiä pinjain neulasmaisen päärmeen läpi. Hänestä tuntui aivan\nmahdottomalta nukkua. Korkealle kohoavat huiput rikkoivat taivaan sinen\nja niiden takaa kohosivat uhkaavat tummat ja varjoisat vuoret. Niiden\njylhässä läheisyydessä oli jotakin kylmää, ankaraa ja majesteetillista,\nja ne herättivät hänessä sellaisen tunteen kuin hän olisi yksinään,\nvaikka hän ei ollutkaan. Hän kohottautui sen verran, että näki\nWithersin ja Nas Ta Began liikkumattomat ruumiit tähtien valossa. He\nmakasivat siinä selällään ja heidän hidas ja syvä hengityksensä ilmaisi\nheidän olevan hyvin väsyneitä. Jonkun mustangin kello kalkatti\nkauempana laaksossa herättäen matalan ja omituisen kaiun, joka\nkimmahteli seinästä seinään. Kun se lakkasi kuulumasta, seurasi\nsellainen hiljaisuus, joka oli hiljaisempaa kuin mikään hänen ennen\ntuntemansa, mutta sitten hän vähitellen rupesi erottamaan puron\nhiljaisen kohinan, kun se kantautui hänen korviinsa. Se olikin ainoa\nääni, sillä ei kuulunut tuulen henkäystäkään, ei ainoakaan koira\nhaukkunut, arosudet eivät ulvoneet eikä kylästäkään kuulunut hiiren\nhiiskaustakaan.\n\nHän koetti nukkua, mutta ajattelikin vain tyttöä, jota sanottiin\nSaaguliljaksi. Hän muisteli heidän tapaamisensa jokaista erityiskohtaa\nvoimatta unhottaa heidän kävelyään tytön kotiin. Tytön nopeat joustavat\naskeleet, hänen miellyttävä asentonsa ja suloinen vartalonsa, hänen\npitkä palmikkonsa, joka oli kimallellut hämärässä kuin tumma kulta,\nhänen kaunis paljas jalkansa ja hänen voimakas pyöreä käsivartensa\nolivat painuneet elävästi hänen mieleensä ja niitä hän nyt muisteli.\nMutta tytön kasvoista ei ollut jäänyt hänen mieleensä muuta kuin niiden\nsynkkä ahdistava sulo, jota hänen oli yhä vaikeampi muistaa. Hänen\näänensä sävy ja mitä hän oli sanonut -- kuinka toinen olikaan hurmannut\nhänet ja kuinka toinen olikaan pitänyt häntä pilkkanaan! Hän tunsi\nkiintyneensä kaikkein enimmän tytön ääneen. Siinä oli ollut jotakin\nmuutakin kuin sen sointu -- mitä, hän ei osannut sanoa -- surua,\nsyvyyttä, jotakin samanlaista kuin Nas Ta Begankin äänessä --\nkauneutta, joka johtui siitä, että sitä oli niin vähän käytetty. Mutta\ntämähän tuntui aivan luonnottomalta. Miksi hän kuvittelikaan hänen\näänensä sellaiseksi, jota ei oltu käytetty niin vapaasti kuin muiden\nnaisten ääntä? Tyttö oli mormoni ja oli hyvin luultavaa, jopa\nvarmaakin, että hän oli salainen vaimokin. Hänen mielenkiintonsakin oli\nluonnotonta ja hän koetti karkoittaa sen mielestään tahi ainakin\nluulotella, että hän olisi ehkä tuntenut aivan samaa jonkun muunkin\ntämän piilossa olevan kylän naisen seurassa.\n\nMutta Sheffordin ymmärrys ja hänen terve järkensä, jotka alkoivat\ntyöskennellä hänen täydellisesti herättyään selittäen hänelle tilanteen\ntäydellisesti, eivät voineet vaikuttaa hänen syvempiin, mystillisempiin\neivätkä hänen alkuperäisiin tunteihinsa. Hän näki totuuden ja tunsi\njotakin muutakin, jota hän ei voinut kuvailla. Hän ei tahtonut olla\nmikään tyhmeliini, mutta tällainen unelmoiminenhan oli aivan\nvaaratonta. Ja niin kieltämättä, ettei sitä voitu epäilläkään, unelma\nja romantiikka, jotka olivat houkutelleet hänet erämaahan, olivat\ntäällä uhkaamassa häntä kuin korkeiden huippujen varjot. Hänen\nsydämensä paisui mielenliikutuksesta hänen ajatellessaan, että\nmenneisyyden synkät ja yhtämittaiset epätoivot olivat haihtuneet.\nSenvuoksi hän syleilikin jokaista puoleensa vetävää esinettä, joiden\navulla hän voi unhottaa, ajatella ja tuntea. Jokin ymmärrrystäkin\nvoimakkaampi vaisto kiihoitti häntä kulkemaan eteenpäin.\n\nJoen jyrisevä ääni herätti hänet seuraavana aamuna ja hän tunsi\nnoustessaan kummallista nautintoa. Milloin ja missä hän elämänsä\nkuluessa oli herännytkään näin kauniissa paikassa? Hän melkein ymmärsi,\nmiksi Venters ja Bess olivat olleet niin alakuloisia muistellessaan\nSurprise Valleyta. Aamu oli kirkas, kylmä ja suloinen; tummat huiput\nnäyttivät pehmeiltä ruusunpunaisten pilvien keskellä ja suuret\nkullanväriset sädekimput tunkeutuivat purppuraisten varjojen keskelle.\nSatakielet lauloivat. Hänen ruumiinsa oli hellä ja väsynyt hänen\ntottumattomuudestaan matkoihin, mutta hänen sydämensä oli täysi ja\nonnellinen. Hänen ajatuksensa halusivat liitää ja hän tiesi jonkun\nodottavankin niitä täällä kohdatakseen ne. Intiaani, kauppias ja\nmormoni tuntuivat hänestä paljon arvokkaammilta tänä aamuna. Hän oli\nkasvanut vähän edellisenä iltana. Nas Ta Began syvä Bi Nai kaikui hänen\nkorvissaan ja Withersin ja Joen hymyileminen oli kuin tervehtimistä.\nHänellä oli ystäviä ja työtä, ja täällä hän saisi elää rikasta,\nkummallista ja uhrautuvaa elämää. Hänen mustanginsakin, Nack-yal,\nnäytti hänestä nyt erilaiselta. Se tuli hänen mukaansa vastustelematta\nnäyttämättä ollenkaan villiltä; sen silmissä oli ystävällinen ilme ja\nShefford rupesi pitämään siitä yhä enemmän.\n\n\"Olisikohan siinä minullekin jotakin sopivaa työtä?\" Shefford kysyi\ntuntien olevansa valmis vaikka satoihin eri hommiin.\n\n\"Ei\", kauppias vastasi nauraen työntäen Sheffordin syrjään. \"Minulla ei\nole minnekään kiirettä, sillä pidän tästä paikasta. Joe ei haluaisi\npoistua täältä milloinkaan. Tänään voitte puhutella naisia. Toimikaa\nniin, että he rupeavat pitämään teistä. Olen suositellut teitä jo.\nMelkein kaikki nämä naiset täällä ovat nuoria ja yksinäisiä. Puhukaa\nheille ja käyttäytykää niin, että he rupeavat kaipaamaan teitä. Sitten\njonakin päivänä voitte uskaltaa niin paljon, että voitte ruveta\nkyselemään heiltä. Eilen illalla halusin kysyä vanhalta äiti Smithiltä,\nonko hän milloinkaan kuullut puhuttavan Fay Larkin-nimisestä tytöstä,\nmutta ajateltuani tarkemmin asiaa en kysynytkään. Jos täällä tahi\nStonebridgessä on sen niminen tyttö, saamme sen kyllä tietää, mutta jos\njuttuun liittyy jotakin salaperäistä, on parasta, että toimimme\nhitaasti. Mormonit ovat hirmuisen salaperäisiä ja mystillisiä, ja\njokainen, joka vain nuuskii heidän asioitaan, joutuu vain vaikeuksiin.\nNeuvon teitä käyttäytymään niin miellyttävästi kuin suinkin\nodottaessanne asioiden kehittymistä.\"\n\nFay Larkin! Shefford oli unhottanut hänet yhden yön kuluessa. Miksi?\nHän mietti asiaa ja silloin hänen vanha lumouksensa ja toivonsa palasi.\n\n\"Shefford, mitä luulette Nas Ta Began sanoneen minulle eilen illalla?\"\nWithers kysyi hiljempää.\n\n\"En voi ruveta sitä arvailemaan\", Shefford vastasi uteliaana.\n\n\"Istuimme nuotion ääressä ja näin teidän kävelevän seetrien varjossa.\nNäytitte niin miettiväiseltä. Teräväsilmäinen intiaani katseli teitä ja\nsanoi minulle navajon kielellä: 'Bi Nai on kadottanut Jumalansa ja hän\non matkustanut kauaksi löytääkseen itselleen vaimon. Nas Ta Bega on\nhänen veljensä.'... Hän tarkoitti, että hän hakee teille sekä Jumalan\nettä vaimon. En voi sanoa siitä mitään, mutta kohdelkaa intiaania kuin\nveljeä, jollainen hän luulee olevansa. Jo paljon ennen tutustumistani\nNas Ta Begaan vaimollani oli tapana kertoa hänestä minulle. Hän on\nfilosofi ja runoilija, ja hänessä asuu suoraan sanoen erämaan henki.\nHänen kanssaan voidaan seurustella hänen itsensäkin vuoksi. Mutta\nmuistakaa ennen muuta, että jos Fay Larkin on vielä tuolla laaksossa,\nnavajo hakee hänet sieltä teille.\"\n\n\"Otan Nas Ta Began veljekseni ja olen ylpeä saamastani kunniasta\",\nShefford vastasi.\n\n\"Tahdon sanoa teille muutakin. Aiotteko uskoutua Joelle?\"\n\n\"En ole ajatellut sitä vielä.\"\n\n\"Se voi olla hyväkin suunnitelma, mutta odottakaa, kunnes opitte\ntuntemaan toisenne paremmin. Hän on valmis taistelemaan puolestanne ja\nhän on jo ottanut huolenne omakseen. Teistä tuntuu varmaankin\nkummalliselta, kun ilmoitan, että Joe on syvästi uskonnollinen. Niin\nhän on, mutta hän tulee tuskin milloinkaan puhumaan teille sanaakaan\nuskonnosta... Nyt, Shefford, pitää teidän vain jatkaa. Olette päässyt\njo tielle. Se on kyllä jyrkkä ja kuoppainen, mutta se tekee teistä\nmiehen ja vie teidät varmasti jonnekin.\"\n\n\"Minua on kummallisesti onnistanut, vaikka olenkin menettänyt kaikki\nystäväni. Withers, olen hyvin kiitollinen. Näytän sen teille vielä.\nTodistan teille, että --\"\n\nWithersin kohotettu käsi lopetti enemmät puheet ja Shefford totesi,\nettä tämä erämaan kauppias oli karkeasta ulkomuodostaan huolimatta\nhyvin hienotunteinen. Nämä kovan työn ja villien seutujen kasvattamat\nmiehet alkoivat Sheffordista tuntua arvokkaammilta kuin ennen.\n\nHe aloittivat päivänsä laiskasti. Miehet söivät vielä aamiaistaan, kun\nkylän naiset alkoivat tulla vuorotellen lähteelle. Joe Lake sanoi\njokaiselle jotakin leikillistä. Ja naisten kulkiessa hänen sivuitseen\npolkua pitkin hän pysähtyi sen viereen keksi toisessa kädessään ja\nkupillinen kahvia toisessa ja kääntäen päänsä sivulle kuin huuhkaja hän\nsanoi: \"Vannon hankkivani itselleni tuollaisen vaimon!\"\n\nShefford näki ja kuuli, vaikka hän melkein tietämättään omituisesti\ninnostuneena odotti erään valkoisiin pukeutuneen olennon ilmestymistä.\nVihdoin hän näki ikävänsä esineen, saman tytön hilkkoineen ja nopeine\naskelineen. Hän säpsähti tahi häntä värisytti vähän ja sillä hetkellä\nkaikki sellainen hänen tunteissaan, joka voitiin selittää, oli jollakin\ntavoin sukua pahoittelulle.\n\nJoe Lake vihelsi katsoessaan.\n\n\"En ole nähnyt häntä ennen milloinkaan\", hän mumisi.\n\n\"Saaguliljahan sieltä tulee\", Withers sanoi.\n\n\"Lähden varmasti kantamaan hänen sankoaan\", Joe jatkoi.\n\n\"Joutuaksesi huonoihin väleihin kaikkien muiden lähteellä käyneiden\nnaisten kanssa. Älä menettele niin tyhmästi, Joe\", kauppias neuvoi.\n\n\"Mutta hänen sankonsa on paljon suurempi kuin muiden\", Joe vastusti\nheikosti.\n\n\"Se on kyllä totta, mutta sinä kai tunnet mormonit. Jos hän olisi\ntullut tänne ensimmäisenä, siinä ei olisi mitään muistuttamista, mutta\nkun ei asia kerran ole niin, älä valitse häntä paremmin kuin\nmuitakaan.\"\n\nJoe jäi istumaan paikoilleen. Tyttö tuli lähteelle. Hilkan alta kuului\nhiljainen \"Hyvää huomenta!\" Siten hän täytti sankonsa ja läksi kotiinsa\npäin. Shefford huomasi hänen tällä kertaa pistäneen lipposet\njalkoihinsa ja hän kantoi raskaan sangon helposti. Kun tyttö hävisi\nnäkyvistä, hän tuli jälleen epämääräisesti ja selittämättömästi\npahoilleen.\n\nJoe Lake hengitti syvään. \"Vannon hankkivani itselleni samanlaisen\nnaisen\", hän sanoi. Mutta hänen entinen leikillinen äänensä oli\nmuuttunut ja hän näytti hyvin miettiväiseltä.\n\nWithers vei Sheffordin aluksi koulurakennukseen. Se oli vähän muita\nrakennuksia suurempi ja siinä oli ainoastaan yksi huone, jossa oli\nmonta ovea ja ikkunaa. Se oli aivan täynnä kaiken ikäisiä ja suuruisia\nlapsia, jotka istuivat karkeasti kyhättyjen lautapulpettien ääressä.\n\nSiellä oli niitä ainakin viisikymmentä, tukevia ja terveitä\npunaposkisia poikia ja tyttöjä, joilla oli kaikilla kotitekoiset puvut\nyllään. Nuori opettajatar oli yhtä hämmästynyt kuin hänen oppilaansa\nolivat ujoja, ja vieraat poistuivat saamatta kuulla opetuksesta\nsanaakaan.\n\nWithers vieraili sitten Smithin, Hennigerin ja Bealin ja heidän\nvaimojensa luona. Shefford huomasi tulevansa sydämellisesti\nvastaanotetuksi ja se vähä, minkä hän sanoi, näytti hänelle, miten\ntarkkaavaisesti häntä kuunneltaisiin, jos hän vain haluaisi puhua. Nämä\nihmiset olivat vilpittömiä ja ystävällisiä eikä hän huomannut heissä\nmitään sellaista, jota hän olisi inhonnut. Miehet näyttivät lempeiltä\nja tyyniltä ja, silloin kun he eivät puhuneet, ankarilta. Naisten\nlevollisuus oli taasen enemmän pintapuolista ja hän tunsikin heidän\nsyvällä piilevän kiihkeytensä. Erittäinkin monessa nuoressa naisessa,\njoihin hän tutustui näiden muutamien tuntien kuluessa, hän tunsi näiden\ntukahdutettujen intohimojen voiman. Tämä hämmästytti häntä, kuten\nsekin, että melkein jokainen heistä oli miellyttävä ja muutamat heistä\nolivat hyvin kauniitakin. He kiinnittivät hänen mieltänsä\nkokonaisuudessaan niin kovasti, ettei hän voinut yksilöittää ketään\nheistä. He erosivat kyllä yhtä paljon toisistaan näöltään ja\nluonteeltaan kuin kaikki toistenkin yhdyskuntaluokkien naiset, mutta\nSheffordista tuntui kuin jokin yleinen erikoistava piirre olisi\nyhdistänyt heidät jokin omituinen ja hillitty ikävä jonkin perään, jota\nhän ei osannut selittää. Ikävöivätköhän he onnea? Mutta he näyttivät\nkieltämättä onnellisilta, paljon onnellisemmilta kuin sellaiset\nmiljoonat naiset, jotka ajavat takaa harhakuvia. Olivatko nämä\ntodellakin salaisia vaimoja, kuten Withers uskoi, ja oliko tämä\nluonnoton vaimous vastuunalainen heidän omituisesta kiihkeydestään.\nShefford palasi joka tapauksessa leiriin sellainen vakaumus mielessään,\nettä hän oli äkkiarvaamatta saanut tutustua merkilliseen tilanteeseen.\n\nHänelle oli ilmoitettu vain kolmen naisen sukunimet ja näiden naisten\nmiehet olivat kylässä. Toisten nimet olivat Ruth, Rebecca, Joan -- hän\nei voinut muistaa niitä kaikkia. He olivat näiden kauniiden lapsien\näitejä. Isät taasen tuntuivat hänen mielestään olevan epämääräisiä kuin\nmyytit. Shefford oli sivistynyt pappi ja maailmanmies ja tunsi siis\nomalla tavallaan naiset. Mormonit voivat kyllä olla omituisia ja\nerilaisia, mutta oleellinen totuus oli nyt kerta kaikkiaan sellainen,\nettä lasten äidit kaikkialla maailmassa ovat vaimoja. Vaimojen ja\näitien välinen suhde on sellainen, että sen tuntee jokainen kenenkään\nselittämättä, ja hän päättelikin sen perusteella, että millainen ikinä\nnäiden yksinäisten ja piilotettujen naisten asema sitten lieneekään, he\ntietävät olevansa vaimoja. Hän hankki siitä itselleen aivan varmat\ntiedot. Jos he olivat onnettomia, he eivät totisestikaan näyttäneet\nsitä, ja hänen mielessään syntyi kysymys, kuinka oikeudenmukainen\nsivistymättömien arvostelu mahtoikaan olla? Hän oli muodostanut\nmielipiteensä mormoneista enemmän lukujensa ja kuulemiensa\njuttujen kuin tietojensa perusteella. Hän halusi nyt arvostella\nennakkoluulottomasti. Hän oli lukenut raakalaisheimojen totemismista ja\nyksivaimoisuudesta, ja nyt hän oli saanut sopivan tilaisuuden tutkia\nmonivaimoisuuttakin. Laki oli sellainen, ettei kenelläkään miehellä\nsaanut olla muuta kuin yksi vaimo. Mormonit rikkoivat sitä avoimesti ja\npakanat salaisesti. Mormonit tunnustavat kaikki vaimonsa ja elättävät\nlapsensa, mutta pakanat tunnustavat vain yhden vaimon. Mormonit ovat\nkieltämättä väärässä, mutta eivätkö pakanat menettele vieläkin\nkehnommin?\n\nSeuraavana päivänä Joe osoittautui hyvin vastahakoiseksi lähtemään\nWithersin kanssa Stonebridgeen.\n\n\"Joe, parasta on, että lähdet mukaani\", kauppias sanoi kuivasti. \"Olet\nluullakseni katsellut liian paljon Saaguliljaa.\"\n\nLake ei vastannut, mutta hänen synkät kasvonsa ilmaisivat selvästi\nWithersin olevan suunnilleen oikeassa. Withers ratsasti tiehensä\nsanottuaan muutamia sanoja jäähyväisiksi Sheffordille, ja vihdoin nousi\nJoekin synkkänä raudikkonsa selkään ja läksi ajamaan ravia laakson\npäätä kohti. Koska Nas Ta Begakin oli ratsastanut jonnekin intiaanien\nluokse, ei leiriin jäänyt muita kuin Shefford.\n\nHän meni kylään ottaen siellä halukkaasti osaa kaikenlaisiin töihin.\nHän houkutteli lapset ystävikseen ja puhui naisille kurkkunsa käheäksi.\nHeidän tietämättömyytensä maailmasta kannusti häntä eikä hänellä\nmilloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin tarkkaavaista\nkuulijakuntaa. Ja koska hän hillitsi uteliaisuutensa eikä tehnyt\nsopimattomia kysymyksiä, naisten pidättäväisyys haihtui vähitellen ja\nillalla hän oli heidän kanssaan sellaisissa väleissä kuin Withers oli\nennustanutkin.\n\nUseampien samanlaisten päivien kuluttua olisi näiden naisten\nystävällisyydestä ja mielenkiinnosta voitu päättää, että hän oli ehkä\nasunut kauankin heidän joukossaan. Hänellä oli järkeä, kaunopuheisuutta\nja tietoja, joita muille vapaasti jakaessaan hän ei käyttäytynyt\nollenkaan itsekkäästi. Hän piti näistä naisista ja iloitsi nähdessään\nheidän kasvojensa synkän ihmeen haihtuvan ja muuttuvan kirkkaudeksi.\nHän oli kohdannut Marynkin lähteellä ja polulla, mutta hän ei ollut\nnähnyt vielä tytön kasvoja. Hän odotti tyttöä aina toivoen kohtaavansa\nhänet ja hän tunnustikin itselleen, että päivien viehättävimmät hetket\nhänelle olivat aamut ja illat, jolloin Mary käväisi lähteellä. Mutta\njostakin syystä, jota hän ei voinut selittää, hänestä tuntui hyvin\nvastahakoiselta lähteä tytön luokse ehdoin tahdoin. Joka kerta, kun hän\noli kuunnellut tytön naapurien puheita, hän oli toivonut heidän sanovan\njotakin tytöstäkin, mutta hän oli pettynyt toivossaan. Hän sai\nsellaisen vakaumuksen, ettei tyttö ollutkaan niin läheisessä suhteessa\nmuihin kuin hän oli otaksunut. Kaikki muodostivat kyllä kuin suuren\nperheen, mutta Mary ei näyttänyt kuuluvan siihen täydellisesti. Hän ei\nkyllä voinut hankkia todistuksia tämän mielipiteensä vahvistukseksi.\nHänellä oli vain sellainen tunne ja useimmat hänen tunteistaan olivat\nriippumattomia järkisyistä. Mutta siitä hän oli aivan varma, että\njotakin oli lisätty hänen uteliaisuuteensa.\n\nHänen tapanaan oli vierailla täti Smithin luona iltapäivisin. Vanhuksen\npuheista voitiin jo heti alussa huomata, että hän tahtoi tehdä\nSheffordista mormonin. Hänen miehensä ja toisetkin miehet yhtyivät\nhänen yritykseensä puhuen uskonnostaan, alussa vain ylimalkaisesti,\nmutta vähitellen avaten mielensä vapaaseen ja vaatimattomaan\nväittelyyn. Shefford kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Hän olisi\nmieluummin halunnut ollakin mormoni kuin jumalankieltäjä, ja nähtävästi\nnämä ihmiset luulivat häntä viimeksimainituksi ja olivat vakavissaan\nkoettaessaan pelastaa hänen sielunsa. Mutta Shefford tiesi, ettei hän\nmilloinkaan voi uskoa sen enemmän toista kuin toistakaan. Hän oli\njoutunut kuin seitsemän syllän vedelle. Mutta hän kuunteli ja huomasi\nheidän olevan vaatimattomia uskossaan, sokeita ehkä, mutta rehellisiä\nja hyviä. Oli hyvin merkillistä, että äiti Smith sattui olemaan kylän\nnaisista ainoa, joka oli ruvennut puhumaan hänelle uskonnosta. Hän oli\njo vanha ja kuului menneihin sukupolviin, nuorempien naisten kuuluessa\nnykyisyyteen. Shefford mietti usein tätä tärkeätä eroa.\n\nJokainen uusi päivä vakiinnutti sen suuren salaperäisyyden aiheuttamaa\nvaikutusta, joka ympäröi näitä naisia kuin kiertävä varjo, vaikka saman\najan kuluessa useat heikot mielipiteet vaihtelivat ja monet uudet\ntunnusmerkit muodostuivat selviksi. Tämä viimeksimainittu oli tietysti\ntuttavuuden aiheuttama tulos, sillä hän alkoi ymmärtää yhä paremmin\nkylän asukkaita. Hän ei voinut olla huomaamatta naisten sukkelista\npuheista ja käyttäytymisestä, että tässäkin eristetyssä kylässä\noli nurkkakuntia, riitoja, tyytymättömyyttä, rakkautta ja\nmustasukkaisuutta, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, missä vain\nnaiset joutuvat yhteen. Saatuaan totuuden selville hän tuli\nluonnollisemmaksi ja hän voi luottavammin kuin ennen suhtautua yhä\nmielenkiintoisemman asemansa vaatimuksiin. Hän totesi hieman vakavalla\nmielihyvällä, etteivät papin naisten täyttämässä kirkossa saavuttamat\nkokemukset olleetkaan kokonaan hyödyttömät.\n\nMuudanna iltana hän kuin ohimennen huomautti jotakin koettaen ovelasti\nsaada selville jotakin Marysta, jota Withers sanoi Saaguliljaksi. Hänen\nsaamansa vastaus oli naisten mustasukkaisuuden hunajan suloiseksi\nmyrkyttämä. Kuultuaan sen hän ei jatkanut enää, sillä hänen muutamat\nerityiset otaksumisensa tulivat voimakkaammiksi ja hän vaipui heti\nsyviin ajatuksiin.\n\nSamana iltana myöhään suorittaessaan leiriaskareitaan hän odotti\ntyttöä, mutta tyttö ei tullutkaan. Silloin hän päätti lähteä\ntervehtimään tyttöä. Mutta ei tämä päätös eikä sen aiheuttama omituinen\nhurmauskaan voineet haihduttaa hänen vastahakoisuuttaan.\n\nHämärä tummensi jo laaksoa, ja pinjain varjot olivat jo hyvin mustat,\nkun hän saapui tytön kotiin. Rakennuksen oviaukko ja ikkunat olivat\npimeät, mutta hän huomasi kuistissa jonkun valkoisen olennon, joka\nnousi hänen lähestyessään. Maryhan siellä oli ja Sheffordin mielestä\nhän näytti hyvin hämmästyneeltä.\n\n\"Hyvää iltaa!\" Shefford sanoi. \"Olen Shefford. Saanko pysähtyä\njuttelemaan kanssanne hieman?\"\n\nTyttö vaikeni niin pitkäksi ajaksi, että se Sheffordin mielestä alkoi\ntuntua hyvin omituiselta.\n\n\"Tulonne ilahduttaa minua\", hän vastasi vihdoin.\n\nKuistissa oli lavitsa, mutta Shefford istuutui mieluummin portaille\nlevitetylle huopapeitteelle.\n\n\"Alan jo olla hyvä tuttu kaikkien muiden kanssa paitsi teidän\",\nShefford jatkoi.\n\n\"Kyllä minäkin olen ollut kotosalla\", tyttö vastasi.\n\nHänen vastauksensa olisi voinut olla naisen, mutta se sanottiin tytön\näänellä. Tyttö ei ollut ujo, hämmästynyt eikä itsetietoinenkaan. Hän\nperäytyi kuitenkin niin paljon, ettei Shefford voinut nähdä hänen\nkasvojaan lisäytyvässä hämärässä.\n\n\"Olen halunnut tulla vierailemaan luoksenne.\"\n\nTyttö liikahti heikosti. Shefford tunsi olevansa omituisen tyyni,\nvaikka hän tiesikin hetken suuren ja tärkeän merkityksen.\n\n\"Ettekö halua istuutua tänne viereeni?\" Shefford kysyi.\n\nTyttö täytti hänen toivonsa ja silloin hän näki tytön kasvot hämärässä,\nvaikkakin epäselvästi. Ja ne mykistyttivät hänet. Mutta välähdys ei\nollut sellainen kuin häneen ensimmäisenä iltana hilkan alta\nkohdistunut, vaan se pani hänet ajattelemaan varjoon joutunutta\nvalkoista kukkaa, tuota harvinaista ja täydellistä liljaa, jonka\nWithers sanoi viihtyvän vain asumattomissa rotkoissa. Mary oli kuin\nolikin vain tyttö. Hän istui hyvin hiljaa paikoillaan katsoen suoraan\neteensä näyttäen odottavan ja kuuntelevan. Shefford näki hänen rintansa\nnopeasti kohoilevan.\n\n\"Haluan jutella\", Shefford aloitti äkkiä toivoen voivansa rauhoittaa\ntytön. \"Jokainen täällä on ollut hyvä minulle ja minä olen puhunut\nheille puhumasta päästyänikin tuntikausia. Mutta eräästä asiasta, joka\npainaa mieltäni, en ole lausunut sanaakaan. En ole kysellyt mitään.\nSenvuoksi tilanne onkin niin omituinen. Haluan kertoa, miksi tulin\ntänne. Kaipaan sellaisen henkilön myötätuntoa, joka osaa säilyttää\nsalaisuuteni ja ehkä auttaakin minua... Tahtoisitteko te?\"\n\n\"Kyllä, jos vain voin.\"\n\n\"Katsokaa, minun on pakko uskoutua teille tahi jollekin toiselle näistä\nnaisista. Olette kaikki mormoneja. En tarkoita sitä, että minulla olisi\njotakin teitä vastaan, sillä luulen teitä kaikkia hyviksi ja jaloiksi\nihmisiksi, mutta se vaikuttaa sen, etten voi puhua vapaasti. Mitä\nvoinkaan tehdä?\"\n\nTyttö tahtoi ehkä vaitiolollaan ilmaista tietämättömyytensä. Shefford\ntunsi, että tyttö alkaa unhottaa pidättyväisyytensä ja innostua. Hän\nuskoi nyt olevansa oikealla tiellä eikä katunut ollenkaan\nmielijohdettaan. Ja vaikka hän olisi katunutkin sitä, hän olisi\nsittenkin jatkanut, sillä häntä kannustava salaperäinen voima vastusti\nkaikkea varovaisuutta ja järkeä.\n\nHän kertoi tytölle poikuusvuosistaan ja kunnianhimoisista toiveistaan\nruveta taiteilijaksi, alistumisestaan isänsä tahtoon, pappisurastaan,\nuskonnon aiheuttamista epäilyksistä ja häpeästä, joka oli tehnyt\nhänestä vaeltajan.\n\n\"Ah, miten mieleni onkaan paha!\" tyttö sanoi. Heikko tähtien valo\npaistoi hänen silmiinsä ja kasvoihinsa, ja jos Shefford ei milloinkaan\nennen ollut nähnyt kauneutta ja sielukkaisuutta, hän sai katsella niitä\nnyt. Tyttö näytti olevan syvästi liikutettu. Hän oli unhottanut\nkokonaan itsensä. Hän paljasti tietämättään kokonaan tyttömäisyytensä,\nja hänen viattoman ja oppimattoman sydämensä äkkinäinen myötämielisyys,\nihmettely ja suloisuus kohosivat pinnalle. Hän katsoi Sheffordia\nkysyvästi suurilla tähtikirkkailla silmillään, kuin hän juuri silloin\nolisi huomannut hänen läsnäolonsa ja kuin miehet olisivat olleet aivan\noutoja hänelle.\n\n\"Kiitoksia. Olette hyvin ystävällinen ollessanne suruissanne vuokseni\",\nShefford sanoi. \"Vaistoni ohjasi minut oikeaan. Ehkä haluattekin ruveta\nystäväkseni.\"\n\n\"Kyllä, jos vain voin\", tyttö vastasi.\n\n\"Mutta voitteko te?\"\n\n\"En tiedä, sillä minulla ei ole milloinkaan ollut ystävää. Olen...\nMutta miksi puhuisinkaan itsestäni... Pelkään, etten voi auttaa teitä.\"\n\nKuinka omituiselta hänen äänensä lämpö kuulostikaan? Shefford melkein\nuskoi, että tyttö paremminkin oli avun, myötätunnon ja rakkauden\ntarpeessa kuin hän. Mutta hän ei voinut täydellisesti luottaa\nhuomioonsa, jonka hän oli tehnyt aivan toisenlaisista ihmisistä\nsaamiensa kokemusten perusteella.\n\n\"Ehkä voitte sittenkin auttaa minua. Katsokaamme\", hän sanoi.\n\"Aikomukseni ei ole saada teidät puhumaan itsestänne, mutta olettehan\ninhimillinen olento, tyttö, melkeinpä nainen, ettekä ole mykkä. Ja\nnunnakin voi puhua.\"\n\n\"Nunnako? Mikä sellainen on?\"\n\n\"Nunna on jonkinlainen laupeudensisar, nainen, joka on vihkiytynyt\nJumalalle luopumalla kokonaan maailmasta. Te tänne piiloutuneet\nmormoninaiset muistutatte jollakin tavoin nunnia. Uhrautuvaisuutenne\npakottaa teidät asumaan tässä yksinäisessä laaksossa... Näette nyt,\nmiten puhun. Sanat ja ajatukset synnyttävät uusia sanoja ja ajatuksia,\nja niin tulen sanoneeksi ehkä sellaistakin, josta ei minun pitäisi\npuhua. Ja se on kovaa, koska tunnen voivani uskoutua teille.\"\n\n\"Sanokaa minulle suoraan, mitä haluatte.\"\n\nShefford epäröi ja tunsi sydämensä rupeavan sykkimään nopeammin. Hän ei\nhalunnut mitään niin hartaasti kuin käyttäytyä rehellisesti tätä tyttöä\nkohtaan. Hän huomasi vaikuttavansa lämmittävästi tyttöön. Tytön\nvarjoisat silmät olivat kiintyneet häneen ja kirkastuva tähtien valo\nloisti hänen kullanväriselle tukalleen ja hänen kasvoilleen.\n\n\"Kerron sen teille hetkisen kuluttua\", Shefford sanoi. \"Olen luottanut\nteihin ja aion uskoutua teille kokonaan, mutta antakaa minun tehdä se\nvapaaehtoisesti. Tämä haluni uskoutua teille tuntuu minusta niin\nkummalliselta. Se on ehkä itsekkäisyyttä. Minun on pakko jauhaa oma\nviljani. Toivon, etten tee teille vääryyttä, ja senvuoksi aionkin olla\naivan suora teitä kohtaan. Voi kulua päiviä, ennenkuin tulemme\nparemmiksi tuttaviksi, mutta halustani en sittenkään pääse. Kaikki te\nmormoninaiset kiinnitätte suuresti mieltäni. Tämän piilotetun kylän\nolemassaolo ja sen tarkoitus tuntuvat minusta niin kauhistuttavilta.\nMutta sehän ei kuulu minuun. Olen viettänyt iltapäiväni ja iltani\nnäiden eri huviloiden naisten seurassa, mutta te ette yhdy milloinkaan\nheidän joukkoonsa. He ovat yksinäisiä, mutta heidän yksinäisyytensä ei\nole samanlaista kuin teidän. Olen kulkenut kotinne sivu joka ilta.\nTäältä ei näy milloinkaan valoa eikä kuulu minkäänlaista ääntä. En voi\nolla ajattelematta. Älkää moittiko minua, älkää pelätkö älkääkä\nvetäytykö kuoreenne senvuoksi, että minun on ollut pakko ajatella. Voin\nolla kokonaan väärässä, mutta olen utelias ja ihmettelen teitä. Kuka te\noikeastaan olettekaan? Mary, Mary -- ken? Ehkä en todellisuudessa halua\nsitä tietääkään. Tulin tänne itsekkäissä tarkoituksissa ja nyt\nhaluaisin -- niin, mitä oikeastaan haluaisinkaan? Ehkä haluaisin\nmuuttaa elämänne vähän iloisemmaksi sen ajan kestäessä, jonka tulen\noleskelemaan täällä. Siinä kaikki. Sen ei tarvitse loukata teitä. Ja\njos hyväksytte sen, niin kuinka paljon helpompi minun onkaan kertoa\nteille salaisuuteni. Olette mormoni ja minä olen vain erämaan vaeltaja,\nmutta me voisimme auttaa toisiamme. Olenko erehtynyt?\"\n\n\"Ette!\" Tyttö huudahti melkein hurjasti.\n\n\"Meistä voi siis tulla ystävät. Luulette voivanne luottaa minuun ja\nauttaa minua?\"\n\n\"Kyllä, jos vain uskallan.\"\n\n\"Voitte kai epäröimättä uskaltaa saman kuin muutkin naiset?\"\n\nTyttö ei vastannut.\n\nJa hänen kaipaava vaiteliaisuutensa koski Sheffordiin ja häntä rupesi\nkaduttamaan. Hän ei ruvennut tutkimaan omaa mielenliikutustaan, mutta\nhän aavisti, että sitten kun tämä omituinen tilanne loppuisi, hänellä\nolisi paljon ajattelemisen aihetta. Hänen huomionsa kiintyi nyt\ntäydellisesti tytön kalpeihin kasvoihin, käsiin, jotka olivat\npuristautuneet hermostuneesti nyrkkiin, ja hänen rintansa näkyvään\nnytkähtelyyn. Paljas kiihko ei ollut voinut aiheuttaa sitä. Shefford ei\nvoinut ymmärtää tämän mielenliikutuksen syytä ja hän hämmästyi, tuli\npahoilleen ja tunsi vastustamatonta vetovoimaa. Hän ei ollut\nsanonutkaan aikomiansa asioita. Hetki oli kiihoittanut häntä puhumaan,\nmutta se oli nyt haihtunut. Mikä häntä johdattikaan?\n\n\"Mary\", hän sanoi vakavasti, \"kertokaa minulle, onko teillä äitiä,\nisää, sisaria ja veljiä. Jokin pakottaa minua kysymään sitä.\"\n\n\"Kaikki ovat kuolleet jo vuosia sitten.\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Kahdeksantoista, luullakseni, mutta en ole varma.\"\n\n\"Olette siis aivan orpo?\"\n\nShefford puhui ystävällisesti kuin aavistaen jotakin.\n\n\"Ah, hyvä Jumala!\" tyttö huudahti, \"orpoko?\"\n\nJa silloin Shefford näki kuin unissaan tytön itkevän. Maryn olemuksessa\noli silloin lapsen tietämättömyyttä ja naisen kiihkoa. Shefford katseli\ntummia varjoja ja valkoisia tähtiä, tytön kumaraan painunutta päätä ja\nhänen kimaltelevaa paksua tukkaansa. Mutta Shefford ymmärsi nyt\ntäydellisesti hänen mielenliikutuksensa syyt. Muutamat hellät ja\nystävälliset sanat olivat paljastaneet hänen salaisuutensa. Shefford\ntiesi nyt, että millaista tytön elämä sitten lieneekään, tyttö ei saa\nmilloinkaan ystävällisyyttä eikä myötämielisyyttä osakseen. Hetkisen\nkuluttua tyttö tointui istuen paikoillaan kuin ennenkin. Hänen kasvonsa\nnäyttivät nyt vain vieläkin kalpeammilta ja hänen silmiensä ilmeessä\noli jotakin surullista. Hän alkoi tyyntyä, rauhoittua ja vetäytyä\nkuoreensa jälleen muuttuen enemmän toisten mormoninaisten kaltaiseksi.\n\n\"Ymmärrän\", Shefford sanoi. \"En ole ollenkaan pahoillani puheistani.\nTunsin huolenne, vaikka en niiden laatua tiennytkään. Älkää vetäytykö\nenää vanhaan kylmään kuoreenne. Sallikaa minun kertoa teille\nsalaisuuteni.\"\n\nShefford näki hänen vapautuvan kylmästä välinpitämättömyydestään ja\nepäröivän. Hän tunsi selittämätöntä mielihyvää nähdessään, millainen\nvaikutus hänen äänellään oli tyttöön, joka taivutti päänsä myöntymisen\nmerkiksi. Ja Shefford aloitti tarinansa. Muuttuiko tyttö niin\nliikkumattomaksi kuin kivi, vai kuvitteliko hän vain sellaista? Hän\nkertoi Marylle Ventersistä ja Bessistä, Lassiterista ja Janesta,\npienestä Fay Larkinista ja kaikkien näiden henkilöiden romanttisesta\nkohtalosta ja lopuksi Surprise Valleyn surullisesta salaisuudesta.\n\n\"Silloin kun kirkkoni hylkäsi minut\", hän lopetti, \"mieleeni juolahti\nlähteä Utahin erämaihin koettamaan, voisinko pelastaa Fay Larkinin\nrotkovankilasta. Tämä mielijohde muuttui elämäni parhaimmaksi ja\nhartaimmaksi toivoksi. Ajattelin, että jos voisin pelastaa hänet,\npelastaisin silloin itsenikin. En ole milloinkaan rakastanut\nainoatakaan tyttöä. En voi sanoa sitäkään, rakastanko Fay Larkiniakaan.\nKuinka voisinkaan, koska en ole milloinkaan nähnyt häntä ja koska hän\non vain unelmieni tyttö, mutta uskon, että jos hän milloinkaan muuttuu\ntodellisuudeksi, tytöksi, joka on lihaa ja verta, rakastun häneen.\"\n\nTämä oli jo enemmän kuin hän milloinkaan oli ilmaissut kenellekään ja\nse kuohutti hänen tunteitaan. Mary painoi päänsä käsiinsä jäykistyen\nkummallisesti liikkumattomaksi kuin kivi.\n\n\"Nyt olen saapunut tänne rotkojen uurtamaan maahan\", hän jatkoi.\n\"Withers kuvaili minulle tätä sateenkaarien maaksi, molempiin sekä\nhaihtuvaan ilmaan että muuttumattomiin kallioihin nähden. Jo poikana\nuneksin jostakin kummittelevasta korvauksesta ja aarteesta, jonka\njoskus tulisin löytämään sateenkaaren juurelta. Toivon sen kaaren\nopastavan minut joskus Surprise Valleyhin. Sanotte minua ehkä\nuneksijaksi, mutta olen kokenut sen, että kummallisetkin unet voivat\ntoteutua. Mary, luuletteko tämänkin unen kuuluvan niihin?\"\n\nMary vaikeni niin pitkäksi ajaksi, että Sheffordin oli pakko toistaa\nkysymyksensä.\n\n\"Vain taivaassa\", tyttö kuiskasi.\n\nVastaus vaikutti häneen omituisesti ja hän tunsi jäähtyvänsä.\n\n\"Luulette siis, ettei suunnitelmani etsiä, taistella ja löytää olekaan\nminkään arvoinen?\"\n\n\"Minun mielestäni se on jalo... Kiitän Jumalaa, että olen saanut\ntutustua teidän laiseenne mieheen.\"\n\n\"Älkää ylistäkö minua!\" Shefford huudahti äkkiä, \"vaan auttakaa\nminua... Mary, tahdotteko vastata minulle muutamiin pieniin\nkysymyksiin, jos annan kunniasanani, etten ilmaise milloinkaan\nkenellekään kertomaanne?\"\n\n\"Lupaan koettaa.\"\n\nShefford kostutti huuliaan. Miksi tyttö näytti niin omituiselta ja\nkaukaiselta. Lisääntyvät varjot hermostuttivat häntä. Hän oli aina\npelännyt pimeää. Hänen mielensä mukaantui nyt kuviteltuihin\nmielikuviin.\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Fay Larkinista?\" hän kysyi\nhyvin hitaasti.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Yhdestä ainoastako Fay Larkinista?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt häntä?\"\n\n\"Kyllä\", tyttö vastasi hiljaa.\n\nShefford oli kiitollinen. Kuinka tyttö mahtoikaan uskaltaa rikkoa\nuskonsa määräyksiä ja velvollisuuttaan! Hän ei ollut uskaltanut\ntoivoakaan näin paljon. Koko hänen sisimmäinen minänsä värisi seuraavan\nkysymyksen tärkeydestä. Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että sitä\nolisi niin vaikea esittää tahi että se koskisi häneen niin\nvoimakkaasti. Hänen mielensä joutui kauttaaltaan niin lämmön, hehkun ja\nonnellisuuden valtaan, kuin ei kylmyyttä eikä synkeyttä siellä olisi\nmilloinkaan ollutkaan.\n\n\"Missä Fay Larkin nyt on?\" hän kysyi käheästi.\n\nHän nojautui tyttöön päin, kosketti häneen ja kumartui yhä lähemmäksi\nkuullakseen kuiskauksen.\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\nShefford nousi hitaasti hämmästyen sanattomaksi ja poistui sitten\ntähtien valoon tuntien katkeria tuskia.\n\n\n\n\nVII.\n\nSAAOULILJOJA.\n\n\nIntiaani palasi seuraavana yönä leiriin ja varhain seuraavana päivänä,\nsunnuntaina Withers palasi erään vanhan harmaapartaisen tukevan\nhenkilön seurassa, jolla oli yllään pitkä musta takki.\n\n\"Piispa Kane, tässä näette uuden mieheni, John Sheffordin\", kauppias\nesitteli.\n\nShefford suhtautui esittelyyn kunnioittavan kohteliaasti, kuten täällä\nnäytti olevan tapana, väistämättä kirkkaiden sinisten silmien\ntarkastelevaa katsetta. Piispa näytti olevan kuivahko ajatuksiinsa\nvaipunut vanhus, joka puhui omituisesti ja sekoitti lauseisiinsa\njoitakin sopivia raamatun sanoja tahi lauseita kuin auktoriteetti\nkonsanaankin. Hän pyysi Sheffordia aamujumalanpalvelukseen poistuen\nsitten kylään.\n\n\"Luulen hänen mieltyneen teihin\", Withers huomautti.\n\n\"Hän tarkasteli minut ainakin tyystin\", Shefford vastasi.\n\n\"Olisitteko voinut odottaakaan muuta? En ole milloinkaan kuullut\npuhuttavankaan sellaisesta tapauksesta, että kaunis nuorukainen saa\nkuluttaa päivänsä kauniiden mormoninaisten seurassa. Ymmärrätte sen\nkyllä opittuanne paremmin tuntemaan mormonit. Piispa Kane on rehellinen\nvanhus. Hän on ehkä hulluuteen asti uskonnollinen, mutta muuten hän on\nhyvä mies. Koetin suositella teitä niin hyvin kuin vain voin.\nStonebridgen mormonit olivat vihoissaan siitä, etten tullut\nneuvottelemaan heidän kanssaan, ennenkuin toin teidät tänne. Jos olisin\nmenetellyt niin, ette olisi tietystikään milloinkaan tänne päässytkään.\nMutta Joe Lake sai heidät tyyntymään. Joe on siellä hyvässä maineessa\nja hän puolusti teitä suurenmoisesti.\"\n\n\"Olen siinä tapauksessa kiitollisuuden velassa hänelle\", Shefford\nvastasi. \"Toivon, etten joutuisi sellaisiin sitoumuksiin, joita en voi\nmaksaa. Jätittekö Joen Stonebridgeen?\"\n\n\"Kyllä. Hän halusi jäädä ja minulla on siellä asioitakin, joita hän voi\ntoimitella joutessaan. Shefford, minulla on uutisia Shaddista, pahoja\nuutisia. Tuo sekarotuinen alkaa mellastella raa'asti. Hänen miehensä\nlähettivät tänne rajan toiselle puolellekin muutamia intiaaneja. Sitten\nhän ratsasti Durangoon muutamiksi viikoiksi murhaamaan ihmisiä.\nPaimenet läksivät ajamaan häntä takaa, mutta hän pääsi livahtamaan\nheidän kynsistään. Hän on kuin kettu. Muistatte kai sen, että hän\nseurasi jälkiämme tänne? Nas Ta Bega kertoi hänen poikenneen syrjään\ntieltä. Kuulin Stonebridgessä, että Shadd on hyvissä väleissä mormonien\nkanssa. Mormonit ovatkin taitavia kohtelemaan intiaaneja. Shadd tietää\ntämän kylän olemassaolon ja senvuoksi hän poikkesikin syrjään tieltä.\nMutta hän voi piileskellä solassa odottaen meitä. Minun on luullakseni\nparas lähteä Kayentaan yksinäni suoraan. Te jäätte tänne, kunnes Joe ja\nintiaani luulevat lähdön voivan tapahtua turvallisesti. Saatte mennä\nnavajojen vuorelle laittamaan kuormastoa kuntoon ja sieltä voitte West\nCañonin kautta tunkeutua Red Lakeen ja jakajan poikki kotiin samaa\ntietä kuin käytitte tullessannekin. Joe saa päättää, miten on paras\nmenetellä. Ja voitte heti ripustaa revolverin vyöllenne ja opetella\nkäyttämään sitä. Teidän on kumminkin ennemmin tahi myöhemmin raivattava\nitsellenne ampumalla tie.\"\n\nShefford ei vastannutkaan nyt tavalliseen innostuneeseen tapaansa ja\ntämä laiminlyönti kiinnitti kauppiaan huomion tarkemmin häneen.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" hän kysyi. \"Silmänne eivät ole oikein kirkkaat\ntänään. Näytätte vähän synkältä.\"\n\n\"Nukuin huonosti viime yönä\", Shefford vastasi. \"Olen hieman masentunut\nnyt aamulla, mutta hyväntuulisuuteni palaa kyllä pian.\"\n\n\"Oletteko tullut toimeen naisten kanssa?\"\n\n\"Olen erinomaisesti. Ja aikani on kulunut kuin siivillä. Tämä on niin\nomituinen ja kaunis paikka.\"\n\n\"Pidättekö heistä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Oletteko tavannut usein Saaguliljaa?\"\n\n\"En. Kannoin hänen sankoaan eräänä iltana ja olen puhutellut häntä\nkerran sen jälkeen. Olen seurustellut muiden naisten kanssa paljon\nenemmän.\"\n\n\"Voi olla hyväkin, ettette ole useammasti käynyt Maryn luona. Joe on\nrakastunut häneen korviaan myöten. En ole milloinkaan nähnyt niin\nkauniskasvoista ja -vartaloista tyttöä. Täällä voi jokainen mies joutua\nvaaraan, Shefford. Tekin saatte sen kokea, vaikka luulettekin\nkääntäneenne selkänne maailmalle. Jokainen näistä mormoninaisista voi\nehkä rakastua teihin. He eivät voi rakastaa miestään. Niin ainakin\nluulen. Uskonto pitää heidät aisoissa, vaan ei rakkaus. Ja se on\nkaikkein omituisinta, että he ovat toisia, kolmansia ja neljänsiä\nvaimoja ja sitäpaitsi salattuja. Se merkitsee, että heidän miehensä\novat vanhoja ukkoja, jotka ovat valinneet heidät heidän nuoruutensa ja\nruumiillisen viehättäväisyytensä vuoksi ensimmäisten vaimojensa\nvastakohdiksi ja sitten piilottaneet heidät tänne laaksoon. Oletteko\nmilloinkaan voinut kuvitellakaan mitään niin hirveää?\"\n\n\"En, Withers.\"\n\n\"Ehkä senvuoksi olettekin niin alakuloinen. Vihjaukseni on kaikissa\ntapauksissa varteenotettava. Koettakaa olla niin miellyttävä kuin\nsuinkin. Jumala tietää sen olevan hyväksi näille vaimoraukoille, että\njokainen heistä rakastuisi teihin. Se ei olisi heille ollenkaan pahaksi\nniin kauan kuin pysytte tyynenä. Ymmärrättekö? Ehkä näytän raa'alta ja\nsiekailemattomalta teidän laisenne miehen mielestä, ja asia onkin ehkä\nniin, mutta ihmisluonne pysyy aina ihmisluonteena. Ja tässä omituisessa\nja kauniissa paikassa voitte rakastua intiaanityttöönkin ettekä\nainoastaan Saaguliljaan. Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi. Tunnen\ntodellista huojennusta saatuani näin keventää omaatuntoani. Toivoakseni\nen ole loukannut teitä.\"\n\n\"Ette totisesti! Olen teille hyvin kiitollinen, Withers\", Shefford\nvastasi laskien kätensä kauppiaan olalle. \"Olette oikeassa\nvaroittaessanne minua. Olen ehkä mielestänne hurja seikkailija, joka\najan takaa olematonta mielikuvaa, enkä näiden epävarmojen päivien\nkuluessa uskalla vastatakaan sydämestäni; vaan kunniastani kyllä. Nämä\nonnettomat naiset ovat yhtä varmassa turvassa minun kuin teidän ja\nJoenkin seurassa.\"\n\nWithers naurahti töykeästi.\n\n\"Kuulkaahan nyt, poikaseni, katsokaa asioita suoraan silmiin. Miehet,\njotka elävät raakaa, yksinäistä ja vaivalloista elämää, kaipaavat\näärettömästi naisten rakkautta, vieraiden naisten rakkautta, jos\nhaluamme sanoa sen niin. Sellainen on luonnollista. Näyttää melkein\nsiltä, kuin Utahin kaikki nuoret kauniit naiset olisi vangittu tähän\nlaaksoon. Tullessani tänne tunnen olevani luonnollinen, mutta en ole\nonnellinen. Haluaisin ruveta kosiskelemaan tuota tyttöä, jonka kasvot\novat kuin kukan teriö, enkä häpeä ollenkaan tunnustaessani sen. Olen\nsanonut sen vaimollenikin ja hän ymmärtää. Mitä taasen Joeen tulee, se\non paljon kovempaa hänelle. Joella ei ole milloinkaan ollut vaimoa eikä\nrakastettua. Kerroin teille hänen olevan sairaan rakkaudesta ja jos\njäisin tänne kuukaudeksi, ei minunkaan laitani olisi parempi.\"\n\nWithers oli puhunut leimuavin silmin julman leikillisesti ja raa'asti\nsalaamatta ollenkaan totuutta. Hänen myönnytyksensä hämmästyttivät\nSheffordia, mutta kuultuaan ne kerran ne eivät tuntuneet hänestä\nlainkaan omituisilta. Kauppias oli mies, joka ilmaisi nyt sisimmät\najatuksensa. Ja hänen sanansa käänsivät Sheffordin sisäisen näkemyksen\nselvästi ja täydellisesti näiden naisten surullisen kohtalon\nkauhistuttavaan merkitykseen, kiinnittäen sen vihdoin Maryyn, jonka\nelämä oli yksinäisempää, surullisempaa ja synkempää kuin muiden.\n\n\"Withers, luottakaa vain minuun\", Shefford vastasi.\n\n\"Hyvä on. Tilanne on vaikea, mutta koettakaa selviytyä siitä\", kauppias\nsanoi ryhtyen jatkamaan työtään.\n\nShefford ja Withers olivat läsnä aamujumalanpalveluksessa\nkoulurakennuksessa. Lapsia lukuunottamatta olivat kaikki kylän asukkaat\nsiellä. Naiset, paitsi muutamia vanhimpia, olivat pukeutuneet\nvalkoisiin ja näyttivät hyvin kauniilta. Muudan asia tässä\ntilaisuudessa kuitenkin selveni, nimittäin se, etteivät nämä\nmormoninaiset olleet köyhiä, vaikka he ehkä olivatkin onnettomia.\nJalokivikoristeita ja hienoja pitsejä nähtiin runsaasti. He olivat\nkaikki kuin kauniita villejä kukkia, joita Shefford ei tuntenut.\nHänelle hymyiltiin monelta taholta kirkkaasti. Hän etsi katseillaan\nMarya toivoen saavansa nähdä hänen kasvonsa ensimmäisen kerran\npäivänvalossa, mutta tyttö istui kaukana edessä eikä kääntänyt päätään.\nHän voi vain katsella tytön miellyttävää valkoista niskaa, hänen\nkaulansa hienoja piirteitä ja hänen kalpeita poskiaan. Shefford tunsi\nhänet, vaikka hän näin valossa näyttikin aivan vieraalta.\n\nJumalanpalvelus aloitettiin lyhyellä rukouksella, jonka jälkeen\nveisattiin virsi. Shefford ei ollut missään kuullut parempaa soittoa\neikä kauniimpia ääniä. Kuinka syvästi ne häntä liikuttivatkaan! Oliko\nkukaan ihminen milloinkaan joutunut kummallisempaan seikkailuun kuin\nhän nyt? Hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä luullakseen kaikkea\nuneksi -- tätä nelisnurkkaista hirsirakennusta punaisella savella\ntäytettyine seinänrakoineen ja kattoineen, joka muistutti intiaanien\ntelttaa -- mustaan takkiin pukeutunutta vanhaa piispaa, joka seisoi\njuhlallisena paikoillaan lyöden tahtia kädellään noita muutamia\narvokkaita ja ylväitä vanhoja naisia ja kaikkia noita nuoria terveitä\nja kauniita vaimoja, jotka veisasivat hartaina.\n\nShefford kuunteli tarkkaavaisesti piispan saarnaa. Muutamissa suhteissa\nse oli paras, mitä hän milloinkaan oli kuullut, mutta muutamissa taasen\nsellainen, ettei kukaan järkevä ihminen voinut suhtautua siihen\nvakavasti. Se oli niin pitkäkin, että se kesti puolitoista tuntia, ja\nne paikat, jotka Shefford hyväksyi, johtuivat sellaisen miehen\nkokemuksista ja viisaudesta, joka oli vanhentunut erämaassa. Ne\naineelliset seikat, jotka olivat muodostaneet rautaisia luonteita, ja\nne vastukset, jotka olivat murtuneet vain voimakkaiden kärsivällisten\nmiesten ponnistuksista heidän rakentaessaan kotejaan tänne erämaahan,\nilmaisivat hänelle tämän kaukana asuvan mormoniheimon suuruuden, sillä\nShefford myönsi heidän olevan suuria. Mutta heidän omituinen uskontonsa\n-- koko maailman supistaminen vain Utahiin, sellaisten maailmassa\neläneitten profeettain ilmoitukset, jotka olivat keskustelleet Jumalan\nkanssa, ja tämän ankaran itsetietoisen vanhan piispan kaikkivalta --\nniin, nämä kaikki olivat sellaisia asioita, joita hänen oli opittava\nymmärtämään paremmin ja katseltava suotuisammassa valossa, ellei hän\nhalunnut ajatella niitä aivan mahdottomiksi.\n\nHeti jumalanpalveluksen jälkeen unhottaen kokonaan sen, että hänen\ntarkoituksensa oli ollut katsella Marya ensimmäisen kerran\nauringonvalossa, hän kiiruhti takaisin leiriin ja sieltä syrjäiseen\npaikkaan seetrien varjoon. Hänelle oli selvinnyt äkkiä, että ne samat\nviat, jotka hän oli huomannut omassa uskonnossaan, esiintyivät\nmormonien uskonnossakin. Muudan vanha kysymys -- ovatko kaikki uskonnot\nsamanlaisia sokeudessaan -- palasi ahdistamaan häntä. Niin paljon kuin\nhän asiaa ymmärsi, uskonto oli perustettu vain tukemaan kirkon tahi\nuskontunnustuksen perustajia. Hänen uskontonsa kirkot olivat paikkoja,\njoihin ahdasmieliset miehet ja naiset kokoutuivat ajattelemaan omaa\npelastustaan. He eivät mene sinne ajattelemaan muiden parasta. Ja nyt\nSheffordin terävä järki oli ymmärtänyt jotakin mormonien uskonnostakin\nhuomaten sen puutteet. Piispa Kane oli vakava, hyvä ja erehtyväinen\nmies. Hän uskoi puhumiinsa sanoihin, vaikka ne eivät olleetkaan\nloogillisia. Hän opetti sokeutta kohdistaen sanansa enimmäkseen\nnaisille. Eikö sitten ollutkaan mitään valtiosta erossa olevaa\nuskontoa, jota kaikki ihmiset olisivat voineet tunnustaa ja joka\njohtuisi lähimmäisenrakkaudesta? Nas Ta Began \"Bi Nai\" oli rakkautta,\nellei uskontoa, mutta ehkä nämä molemmat käsitteet tarkoittavatkin\nsamaa? Shefford päätti kysyä Nas Ta Begalta, mitä hän ajattelee\nmormoneista.\n\nJa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän puhuikin intiaanille. Nas\nTa Bega heitti savukkeensa menemään tehden kuvaavan liikkeen, joka\nilmaisi yhtä paljon surua kuin ivaakin.\n\n\"Ensimmäinen mormoni kertoi Jumalan puhuneen hänelle ja käskeneen hänen\nmennä kaivamaan jostakin erityisestä kohdasta. Mies menikin ja löysi\nmormonien kirjan. Siinä käskettiin ihmistä seuraamaan sen ohjeita,\nottamaan monta vaimoa, matkustamaan erämaahan lisääntymään ja\nlähettämään nuorukaisia maailmalle hakemaan sieltä heille runsaasti\nnuoria naisia. Ja kun ensimmäinen mormoni tuli voimakkaaksi saatuaan\npaljon kannattajia, hän sanoi jälleen: 'Antakaa minulle osa työnne\ntuloksista, karjastanne, lampaistanne ja hopeastanne, että voin\nrakentaa teille suuria temppeleitä, joissa voitte kunnioittaa Jumalaa.\nLupaan sitten keskustella Jumalan kanssa, että hän sallii teidän ottaa\nniin monta vaimoa kuin vain haluatte.' Sitä piispa saarnasi ja niin\nmormonien uskonto opettaa.\"\n\n\"Nas Ta Bega, tarkoitatte siis, että mormonit ovat hyviä ja jaloja\nihmisiä, jotka sokeasti seuraavat johtajiaan?\"\n\n\"Niin, ja johtajat rakentavat vain itselleen eivätkä muille.\"\n\"Sellainen ei ole uskontoa. Johtajilla ei ole muuta Jumalaa kuin he\nitse.\"\n\n\"Heillä ei ole minkäänlaista Jumalaa. He ovat sokeita kuin tiheään\npensaikkoon joutuneet apinat. Heillä ei ole mitään sellaista Jumalaa,\njonka he voivat kuulla, nähdä ja tuntea ja joka on heidän kanssaan\npäivin ja öin.\"\n\nPiispa Kane ratsasti myöhään iltapäivällä leirin sivu pysähtyen\npuhuttelemaan Sheffordia. Hän oli ystävällinen ja isällinen.\n\n\"Nuorimies, oletteko vastaanottavainen uskonnolle?\" hän kysyi\nvakavasti.\n\n\"Olen luullakseni\", Shefford vastasi ollen iloinen voidessaan vastata\nrehellisesti.\n\n\"Yhtykää siinä tapauksessa katraaseen. Olette eksynyt karitsa. Kaukaa\nerämaasta kuulin sen määkinän. Jumala siunatkoon teitä. Tulkaa luokseni\nratsastettuanne Stonebridgeen.\"\n\nHän sivalsi hevostaan seetrin oksalla lähtien ajamaan ravia kauppiaan\nrinnalla, ja piakkoin laakson viheriä mutka piilotti heidät Sheffordin\nnäkyvistä. Shefford ei olisi voinut sanoa, oliko hän iloinen vai\nsurullinen saadessaan jäädä kylään.\n\nSitten illalla, kun hän istui tyynesti Nas Ta Began vieressä\nkatselemassa, miten auringonlasku kultasi vuorten huippuja, kolme\nnuorta mormoninaista, Ruth, Joan ja Hester, tulivat hänen luokseen\nvieraisille. He olivat tulleet oikein ehdoin tahdoin viedäkseen hänet\nmukanaan kylään iltajumalanpalvelukseen rukoilemaan ja veisaamaan.\nJälkeenpäin he kokoutuivat hänen ympärilleen koettaen palvella häntä\nkaikin tavoin. Hän oli kyllä ollut heidän suosiossaan ennenkin, mutta\ntämä oli aivan erilaista. Kun hän ajatuksissaan käveli leiriin päin\ntyynesti tuikkivien tähtien valossa, hän totesi, että piispa Kanen\nkäynti kylässä oli aiheuttanut kummallisen muutoksen naisissa. Tätä\nmuutosta oli alussa hyvin vaikea huomata, mutta vaikka hän olisi\nharkinnut sitä miltä suunnalta tahansa, hänen päätelmänsä oli sama,\nettei piispa ollut vastustanut hänen jäämistään kylään. Naiset tulivat\nluonnollisiksi, vapaiksi ja unhottivat pidättyväisyytensä. Nuoret\nviehättävät naiset saavat suuria aikaan seurustellessaan yhden ainoan\nmiehen kanssa. Hänestäkin voi ehkä tulia mormoni. Hän naurahti\najatukselleen, mutta ajateltuaan sitä tarkemmin, hänestä se ei enää\ntuntunutkaan naurettavalta, vaan paremminkin surulliselta. Millaiseen\ntilanteeseen hän oli joutunutkaan! Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen\nolisi paras paeta kauaksi koko tästä piilossa olevasta laaksosta, mutta\nhän ei olisi voinut tehdä sitä, vaikka hän ei olisi ollutkaan kauppiaan\npalveluksessa, sillä tilanne oli niin ärsyttävän houkutteleva. Sitä\nvoitiin verrata johonkin Arabian öiden satuun. Mitä nämä omituiset\nkohtalon määräyksestä tänne joutuneet naiset tekisivätkään?\nSotkeutuisivatko he kaikki samanlaiseen suloiseen verkkoon kuin hänkin\nehkä? Hän ei ollut mikään tyhmeliini. Naisten silmät olivat jo\nvälähdelleet ja huulet hymyilleet.\n\nTuhansia samanlaisia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan. Ja sitten kun\nhän oli vähän tyyntynyt, oli hän kaikissa tapauksissa selvillä parista\nasiasta, nimittäin tästä sotkuisesta ja lumoavasta tilanteesta, joka\nsoi hänelle lukemattomia mahdollisuuksia uhraten ja vetäen häntä\npuoleensa, ja siitä, että millaisen muutoksen piispa sitten lienee\naiheuttanutkaan, hän oli kuitenkin onnistunut tekemään nämä naisraukat\nonnellisemmiksi. Tämä viimeksimainittu oli Sheffordista suuremman\narvoinen kuin hänen pelkonsa itsensä vuoksi. Hän oli antanut sanansa\nWithersille, mutta hän olisi tuntenut aivan samaa, vaikka ei olisi\nsitonutkaan itseään. Mutta kun hän ajatteli asiaa kauppiaan töykeän\nfilosofian valossa ja sen perusteella, ettei hän itsekään ollut mikään\ntyhmeliini, hän tunsi velvollisuutensa olevan tunnustaa sellaistenkin\ntilanteiden olemassaolon, joita ei kukaan ihminen voi vastustaa\nankkuritta. Ihmisten terävyys ei olisi voinut keksiä kenellekään\nvieraalle houkuttelevampaa ja musertavan kohtalokkaampaa tilannetta.\nSiinä oli jotakin niin kohtalokasta, jota ei voitu olla koettelematta.\nShefford mukautui siihen hammasta purren. Ja äkkiä hänen ajatuksensa\nkääntyvät tyttöön, jota nämä katkeroituneet naiset sanoivat\nSaaguliljaksi.\n\nMuistaessaan hänet hän tuli jälleen pahoilleen. Hänen elämänsä\nsurullisin pettymys ja häntä kohdannut suurin onnettomuus ja omituisin\ntuska tulisivat aina liittymään tyttöön. Hän oli toivonut saavansa\nkatsella tytön kasvoja kerrankin oikein auringonvalossa voidakseen\npainaa ne mieleensä ikuisiksi ajoiksi ja sitten pidättäytyä\nlähestymästä häntä enää milloinkaan. Mutta nyt hänelle selveni, että\njos hän käy usein tytön luona, nämä toiset naiset saavat kokea, että\nhän voi olla yhtä luja kuin laakson kiviseinätkin. Tyhmyyksiäkö? Ehkä,\nmutta tytön elämä muuttuisi silloin turvallisemmaksi ja ehkä\nonnellisemmaksikin. Päättäessään sen hän tunsi vapisevansa.\n\nSiten hän hautasi Fay Larkinin muiston.\n\nSeuraavana päivänä Shefford ryhtyi kaikella sillä innolla, joka hänellä\noli vielä jäljellä poikavuosiltaan, kaikkiin kylässä esiintyviin\nerilaisiin töihin. Hän auttoi naisia ja keksi lapsille leikkejä. Ja hän\npuhui ja kuunteli. Varhain illalla hän meni vieraisille Ruthin luo,\njutteli siellä hetkisen, poistui sitten Joanin tupaan ja sieltä taasen\njohonkin muualle. Kun laakso alkoi peittyä pimeään, hän kääntyi\nkenenkään näkemättä Maryn huvilaan vievälle polulle.\n\nTyttö oli siellä kuvastuen valkoisena tummaa taustaa vasten. Kun hän\nvastasi Sheffordin tervehdykseen, hänen äänensä oli syvä, katkonainen\nja innokas ilmaisemaan jotakin, jota hänen oli vaikea lausua.\nSheffordin mielestä tyttö iloitsi enemmän hänen tulostaan kuin\noikeastaan olisi ollut syytäkään. Shefford rupesi puhumaan nopeasti ja\nkaunopuheisesti kaikesta sellaisesta, jonka hän luuli miellyttävän\ntyttöä. Hän viipyi siellä kauan ja kun hän vihdoin poistui, hän ei\nollut nähnyt tytön kasvoja muuta kuin tähtien kalpeassa valossa.\nPoistuessaan pinjain varjoon hän oli vielä tuntevinaan tytön voimakkaan\nkäden puristuksen.\n\nPäivät kuluivat nopeasti. Joe Lake ei palannut. Intiaani ratsasteli\nleirin ympäristössä paimentaen ja juottaen kuorma-aaseja ja mustangeja.\nShefford voimistui ja tuli ahkerammaksi. Hän laittoi naisille\nkasvitarhan, hakkasi pinoittain halkoja, patosi puron, kaivoi\nkasteluojan ja oppi rakastamaan näitä isättömiä lapsia, jotka\npalkitsivat hänen hellyytensä rakkaudella.\n\nIltapäivisin hän ja naiset pääsivät vapaiksi työstä. Hänellä ei ollut\nainoatakaan suosikkia ja hän antoikin sattuman määrätä, mitä hän\ntekisi ja kenen luokse hän menisi. Naiset panivat toimeen pieniä\njuhlallisuuksia huviloissa tahi huviretkiä seetrien juurille. Hän\nratsasti edestakaisin laaksossa Ruthin kanssa, joka osasi ratsastaa\nparemmin kuin kukaan muu hänen tuntemansa tyttö. Hän kiipesi vuorille\nHesterin kanssa ja käveli Joanin seurassa. Useimmiten hän koetti saada\nuseampia naisia samalla kertaa mukaansa pienille retkilleen, mutta\nsekään ei ollut ollenkaan harvinaista, että hänellä oli vain yksi\nmukanaan.\n\nHänellä ei ollut mitään erikoista mielessään. Kuta enemmän hän oppi\ntuntemaan näitä nuoria naisia, sitä enemmän hän heistä piti, sääli\nheitä ja koetti olla heille hyvä. Häntä hävetti ja hän tuli jollakin\ntavoin pahoilleen nähdessään, miten he koettivat unhottaa jotakin\nollessaan hänen seurassaan. Sekin voi kyllä olla mahdollista, että osa\nsiitä oli jonkinlaista keimailua, niin luonnollista kuin nauru\nkauniille naiselle, mutta senvuoksi hän ei ollut pahoillaan. Mutta hän\nei voinut olla tulematta surulliseksi nähdessään Ruthin tahi Rebecan,\nmilloin minkin, muuttuvan keskellä iloisinta leikkiä tytöistä, jotka\novat täynnä elämää ja iloa, äkkiä ajatteleviksi synkiksi naisiksi.\nSiinä voitiin nähdä uskonnon nimessä tehtyjen rikosten seuraukset.\nKuinka paljon verta on vuodatettukaan ja kuinka monta elämää oli\nturmeltukaan uskonnon vuoksi? Hän arvaili oliko Nas Ta Begankin uskonto\nsamanlaista ja hän aikoi ottaa siitä selvän jonakin päivänä. Hän luuli\npitävänsä enimmän niistä naisista, jotka eivät olleet niin kovin\nuskonnollisia ja jotka eivät ryhtyneet suuriin ponnistuksiin\nhurmatakseen hänet.\n\nJoka ilta pimeän tultua hän meni Maryn kotiin ja istuskeli tytön\nvieressä portailla. Hän ei mennyt milloinkaan sisälle huoneihin. Hänen\ntietääkseen hänen vierailunsa olivat aivan tuntemattomia naapureille,\nmutta hän ei välittänyt ollenkaan siitäkään, vaikka naapurit olisivat\nne tienneetkin. Marylle hän voi puhua paremmin kuin hän milloinkaan oli\npuhunut kenellekään. Tyttö vapautti kaikki hänen ajatuksensa ja\nmielikuvansa ja hän täytti tytön mielen kokonaan.\n\nSamanlainen muutos kuin toisissa naisissakin tapahtui Maryssäkin,\nvaikka se ei johtunutkaan piispan käynnistä. Vihdoin koitti aika,\njolloin Shefford ei voinut olla huomaamatta, että Mary elää laahusti\npitkän päivän päästä päähän odottaen vain noita muutamia hetkiä, jotka\nhän sai viettää Sheffordin seurassa tähtien valossa. Hän puhui harvoin,\nmutta kuunteli sitä mieluummin. Joskus hän nauroikin ja se kuulosti\nSheffordista niin ihmeelliseltä, kuin hän nauraessaan olisi muistellut\nlapsuutensa leikkejä. Kun hän pysähtyi ajattelemaan, että tyttö voi\nehkä rakastua häneen, hän karkoitti sellaisen ajatuksen heti\nmielestään. Kun hän totesi, että hänen hulluutensa oli muuttunut\nsuloisuudeksi, joka vastustamattomasti veti häntä puoleensa, hän\ntukahdutti senkin mielijohteen. Hänelle riitti nykyisyys ja jos hänellä\nvielä oli jäljellä joitakin mielen ja sydämen aarteita, hän lahjoitti\nne Marylle.\n\nMary ei pyytänyt häntä milloinkaan jäämään, vaikka hän näyttikin, että\nhänkin ikävöi Sheffordia. Senvuoksi sieltä olikin niin vaikea poistua.\nHän ei kuitenkaan jäänyt sinne milloinkaan myöhäiseen. Jäähyväishetki\nkeskeytti vain heidän seurustelunsa päiväksi. Tytön hyvästiksi lausumat\nsanat olivat kuin suloista hiljaista soittoa, joka kaikui hänen\nkorvissaan, pyysi häntä palaamaan huomen illalla ja lähetti hänet\nlaaksoon kävelemään seetrien alle tähtien valoon ja taistelemaan\nitsensä kanssa.\n\nEräänä iltana heidän erotessaan, kun hän koetti katsella tytön kasvoja\npilvien raosta pilkistävän kuun kalpeassa valossa, hän sanoi:\n\n\"Olen koettanut hakea saaguliljaa.\"\n\n\"Ettekä ole milloinkaan nähnyt sellaista?\"\n\n\"En.\" Hän oli halunnut lausua jotakin peitetyin sanoin viittaamalla\nhänen kasvoihinsa ja kukan nimeen, mutta muistaen tytön viattomuuden\nhän hillitsi kielensä. Mary oli aivan erilainen kuin muut naiset.\n\n\"Näytän teille mielelläni, missä niitä kasvaa\", tyttö sanoi.\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Huomenna. Tulen lähteelle varhain iltapäivällä. Silloin opastan teidät\nsinne.\"\n\nJoe Lake palasi seuraavana aamuna tuoden uutisia, jotka hämmästyttivät\nSheffordia. Tietoja Shaddista oli saapunut Stonebridgeen monesta\nintiaanikylästä ja senvuoksi Joe ei enää halunnutkaan viipyä leirissä,\nvaan halusi lähteä matkalle kuormastoineen.\n\nShefford tunsi olevansa vastahakoinen poistumaan laaksosta ja\nhuomattuaan sen hän tuli hyvin miettiväiseksi. Hän ei mennytkään sinä\naamuna kylään, vaan jäi koko päiväksi leiriin. Hän tunsi olevansa hyvin\nalakuloinen. Hänen huono tuulensa haihtui kuitenkin varhain\niltapäivällä, kun hän näki valkoisiin pukeutuneen solakan olennon\ntulevan nopeasti polkua pitkin lähteelle päin. Niin, hänhän oli sopinut\nMaryn kanssa, että he menisivät hakemaan saaguliljoja, ja senvuoksi hän\nkarkoittikin kaikki muut ajatukset mielestään.\n\nMaryllä oli päässään pitkä musta hilkka, joka peitti täydellisesti\nhänen kasvonsa. Se muutti hänet naiseksi, mormoninaiseksi, jonka\njoustava vartalo ja kullankeltainen palmikko olivat sen seikan\nomituisena vastakohtana.\n\n\"Hyvää päivää\", hän sanoi laskien sankonsa maahan. \"Haluatteko vieläkin\nlähteä katsomaan saaguliljoja?\"\n\n\"Kyllä\", Shefford vastasi naurahtaen. \"Osaatteko kiivetä?\"\n\n\"Seuraan teitä minne vain.\"\n\nMary poistui nyt seetrien varjoon ja Shefford käveli hänen rinnallaan.\nShefford tunsi Nas Ta Began katselevan heidän poistumistaan. Tänään\nShefford ei näyttänyt olevan ollenkaan puhetuulella, ei ainakaan vielä,\nja Mary oli vain enimmäkseen kuunnellut häntä. Vihdoin he saapuivat\npaikalle, jossa seinämä kohosi vähitellen muodostaen matalia sileitä\npengermiä, jotka kuitenkin olivat niin jyrkkiä, ettei Sheffordin\nmieleen olisi juolahtanutkaan kiivetä niille.\n\nKeveästi, nopeasti ja varmasti kuin vuoristolammas Mary kiipesi\nensimmäisen jyrkänteen yläpuolella olevalle pengermälle. Shefford\nkatseli ihaillen ja ihmetellen hänen lipposiin pistettyjä pieniä\njalkojaan, kun ne vilahtelivat ja tarrautuivat kiinni sileään kallioon.\n\nKun hän aikoi seurata, hänen jalkansa lipesikin kalliolla ja hän liukui\ntakaisin. Toinen yritys onnistui yhtä huonosti. Silloin hän peräytyi\nkauemmaksi seinästä ottaen vauhtia juostakseen rinteelle, mutta\npäästyään puoliväliin hän kaatui ja liukui takaisin.\n\nHän alkoi laskea leikkiä koko tapahtumasta, mutta tyttö oli\nhuolestunut. Kun hän sai tytön vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut\nloukkaantunut, tyttö sanoi hänen aikoneen seurata häntä joka paikkaan,\nminne hänkin aikoi mennä.\n\n\"Mutta minähän en ole mikään lintu\", hän vastusti. \"Riisukaa kenkänne,\nniin silloin voitte kiivetä. Sitten kuin pääsemme laelle, muuttuu\nkulkumme helpommaksi.\"\n\nSukkasillaan hänen ei ollut vaikeakaan päästä seinämän ensimmäiselle\npenkereelle. Ja sieltä tyttö opasti häntä eteenpäin omituisesti\naaltoilevien tuulen uurtamien kallioiden yli. Hän ei voinut turvautua\nmuuhun kuin allaan olevaan punaiseen sileään kiveen eikä nähdäkään\nmitään. Rinne olikin korkeampi kuin hän oli voinut kuvitellakaan ja\nniin jyrkkä, että hän hengästyi, mutta vihdoin he pääsivät laajalle\npyöreälle laelle.\n\nSieltä hän voi katsella laaksoon, jossa kylä sijaitsi. Ellei pinjain\nvälistä olisi noussut sinisiä savupatsaita, paikkaa olisi voitu luulla\naivan asumattomaksi. Laakson toinen seinämä oli melkein yhtä korkea\nkuin sekin, jolla he nyt seisoivat. Sen takaa kohosi toisia seinämiä ja\nkallioita kerroksittain muodostaen lopulta pilviin ulottuvia huippuja,\njoiden välistä viheriänmustat vuoret häämöttivät uhkaavasti.\nKatsoessaan toiselle suunnalle Shefford huomasi näköalan rajoitetuksi.\nSiellä oli mataloita kallioita ja sileitä kiviharjanteita, joiden\nvälissä oli viheriöitä seetrejä ja pinjoja kasvavia kujanteita. Hänen\ntoverinsa läksi erästä sellaista kohti ja seurattuaan häntä muutamia\naskelia Shefford ei voinut enää katsella laaksoon. Mormonikylä, jossa\ntyttö asui, katosi kokonaan näkyvistä kuin maan alle ja sen hävittyä\nShefford tunsi jonkinlaisen erotuksen. Tuskin se ajatus oli\njuolahtanutkaan hänen mieleensä, kun Mary sieppasi päästään mustan\nhilkan. Hänen pieni päänsä kimalteli kuin kulta auringonpaisteessa.\n\nShefford saavutti hänet ja käveli hänen rinnallaan, mutta ei voinut\nkatsahtaa kertaakaan ehdoin tahdoin häneen. He tulivat nyt erääseen\nmatalaseinäiseen kapeaan kujanteeseen, jossa kasvoi paljon seetrejä ja\npinjoja. Ne kyllästyttivät lämpimän ilman tuoksullaan, ja ruohoisissa\npaikoissa alkoi jo olla kukkiakin.\n\n\"Näitä käyttävät intiaanit värjäämiseen\", Mary sanoi viitaten\npieniin punaisiin matalavartisiin kukkiin. Muudatta harmaata\nsalviapensasta, jossa oli kauniit purppuran väriset kukat, hän nimitti\npurppurasalviaksi, toista pensasta, jossa oli keltaiset kukat, hän\nsanoi pukinpensaaksi. Siellä oli helakanpunaisia kaktuksia ja laajoilla\naloilla kasvoi lavendelin värisiä tuhatkaunokkeja, joilla ei kuulemma\nollut mitään nimeä. Kokonainen sammalpenger oli peitetty pitsimäisillä\nviheriöillä lehdillä ja pienillä sinisillä kukilla, joita Mary sanoi\n\"locoksi\".\n\n\"Sitäkö hevoset syövät silloin kun ne tulevat hulluiksi?\" Shefford\nkysyi.\n\n\"Niin\", Mary vastasi nauraen.\n\nKun hän nauroi, oli mahdotonta olla katsomatta häneen. Hän käveli\nmuutamia askelia Sheffordin edellä. Hänen valkoiset poskensa ja\nohimonsa näyttivät olevan hänen kullanvärisen tukkansa muodostamassa\nkehyksessä. Kuinka valkoinen hänen ihonsa olikaan! Mutta se oli kuin\nhelmi, heikosti suonitettu ja punertava. Hänen puhdas ja jalomuotoinen\nsivukuvansa näytti tyyneltä, melkeinpä ankaralta. Shefford tiesi nyt\nMaryn olevan omituisen kauniin, vaikka hän ei vielä ollut nähnytkään\nhänen kasvojaan täydellisesti.\n\nHe jatkoivat matkaansa. Kujanne päättyi hyvin äkkiä parin pyöreähkön\nkallionkielekkeen väliin ja Shefford sai katsella suurenmoisinta ja\njuhlallisinta näköalaa mistä hän milloinkaan oli uskaltanut\nuneksiakaan.\n\nJyrkänne, joka näytti vain tavalliselta viheriältä vuorenrinteeltä,\nvietti loppumattomasti muuatta tasankoa kohti, joka vyöryi ja aaltoili\nomituisesti uurtuneiden kallioiden muodostamaa rajatonta aluetta kohti.\nNäköalan suurenmoisuutta ei voitu käsittää yhdellä silmäyksellä. Rinne\noli pitkä eikä laaksokaan ollut niin tasainen kuin miltä se ensi\nnäkemässä näytti, sillä sen viheriästä pinnasta kohosi siellä täällä\nmuutamia pyöreitä punaisia erillään olevia ja omituisia kallioita,\njotka olivat kuin autioita linnoja. Viheriöiden tilkkujen välissä oleva\nmaa näytti aivan paljaalta, sileiden kimaltelevien luiden peittämältä\nkalliolta. Kauempaa siinsi muudan kauhistuttavan näköinen kallioseinä,\njoka rikkoutui tuhansiksi rotkoiksi, seinämiksi, kupooleiksi ja\nhuipuiksi muodostaen sellaisen villin kokonaisuuden, ettei siinä ollut\nmitään suoraa, väärää eikä pykälöityäkään viivaa. Rinteitten juuret\nnäyttivät punaisilta, rotkot tummansinisiltä ja purppuraisilta, huiput\nolivat keltaisia ja kauempana sateenkaaren värisiä. Heillä oli edessään\nvärien ja käyräviivojen muodostama maailma.\n\nShefford huudahti.\n\n\"Siellä on Utah\", Mary sanoi. \"Tulen usein tänne istumaan. Näettekö\ntuota käyrää sinistä viivaa? Tuolla noin! Siellä on San Juan Cañon ja\ntuo toinen tumma viiva on Escalente Cañon. Ne kaareutuvat tähän suureen\npurppuran väriseen ammottavaan kuiluun, joka kiertää vasemmalle\nmuodostaen Grand Cañonin. Sanotaan, etteivät intiaanitkaan ole käyneet\nsiellä.\"\n\nSheffordilla ei ollut mitään sanottavaa, sillä hetki oli liian hurmaava\nja tunteita järkyttävä. Sellaiset paikat kuin tämä ovat tuntemattomia\nihmisille. Miten paljon voimia, ihmettelyä, apua ja ihailua tunninkaan\nistuminen siinä paikoillaan kauhistuttavan näköalan hitaasti\npaljastuessa soisikaan jokaiselle ihmiselle! Shefford tunsi saavansa\njotakin tuolta etäisyydestä, noista purppuran värisistä rotkoista ja\nnoilta himmeiltä tuulen uurtamilta huipuilta. Hän päätti tulla tämän\njyrkänteen laidalle uudestaan yksinään nöyrällä mielellä saadakseen\nselville sen, miksi hänen oli ollut pakko vaieta ja miksi rauha täytti\nkokonaan hänen sielunsa.\n\nNäiden tunteitten järkyttäessä hänen mieltään hän kääntyi ja huomasi\ntoverinsa tutkivan katseen. Silloin hän näki Maryn kasvot ensimmäisen\nkerran täydellisesti ja hurmaantui, kun sattuma oli suonut hänelle näin\notollisen tilaisuuden. Ne olivat kukkamaiset, suloiset ja puhtaat kuin\nmadonnan, mutta kummallisen ja surullisen murheelliset. Silmät olivat\nsuuret, tummanharmaat, salvian väriset. Ne olivat kirkkaat kuin ilma,\njoka toi kaukaisetkin esineet lähelle, mutta siitä huolimatta ne\nnäyttivät olevan niin täynnä varjoja kuin aaltoileva lammikko keskiyön\ntähtien valossa. Niiden ilme järkytti Sheffordia. Hänen suunsa oli\nnuoruuden suloisesti pyöristämä ja punaama, mutta se ilmaisi\nkatkeruutta, tuskia ja alakuloisuutta.\n\n\"Missä saaguliljat kasvavat?\" Shefford kysyi äkkiä.\n\n\"Tuolla alempana. Täällä on liian kylmä niille. Tulkaa\", Mary vastasi.\n\nHän seurasi tyttöä kiemurtelevaa polkua pitkin viheriälle tasangolle,\njonka kasvullisuus peitti kaikki rosoiset kalliot näkyvistä, ja sitten\nmuutamaan viheriöitsevään rotkoon, jonka pohjalla oleva puronen virtasi\nnopeasti ja kohisten kallioiden yli ja jonka kuiva ja kuuma ilma oli\ntulvillaan kukkien ja lehvien suloista tuoksua.\n\nMary kumartui poimimaan jotakin ruohikosta.\n\n\"Tässä näette valkoisen liljan\", hän sanoi. \"Niitä on kolmea väriä.\nKeltaiset ja punaiset kasvavat vielä syvemmällä rotkossa.\"\n\nShefford otti kukan ja tarkasteli sitä hyvin uteliaana. Hän ei ollut\nmilloinkaan ennen elämässään nähnyt niin hienoa esinettä. Kukassa oli\nkolme suurta terälehteä, jotka kaareutuivat kulhomaisesti valkoisempina\nkuin vasta satanut lumi muuttuakseen vähitellen emiön läheisyydessä\nkauniisti kullanvärisiksi. Sen tuoksu oli niin hieno, että sitä tuskin\nvoitiin tunteakaan, mutta kuitenkin niin suloinen, ettei sitä voitu\nunhottaa. Mutta hänen katsoessaan siihen terälehdet retkahtivat alas,\nniiden valkoisuus tummui ja kullanväri vaaleni. Hetkisen kuluttua kukka\noli kokonaan kuihtunut.\n\n\"Noukin niitä hyvin vastenmielisesti, koska ne kuolevat niin äkkiä\",\nMary sanoi.\n\nShefford näki kaikkien, puron rannoilla olevien avonaisten aurinkoisten\npaikkojen olevan täynnä näitä samoja valkoisia kukkia. Ne huojuivat\narvokkaan suloisesti heikossa lämpimässä tuulessa, muistuttaen\nkolmikärkisiä tähtiä, jotka tuikkivat vihreyden keskeltä.\n\nShefford kumartui katsomaan muudatta erikoisen pitkävartista liljaa ja\ntarkasteltuaan sen perinpohjaisesti hän suoristautui katsoen tyttöä\nkasvoihin. Hän halusi nähtävästi verrata. Mary nauroi sanoen naisten\nolevan tyhmiä nimittäessään häntä Saaguliljaksi. Hän ei osannut\nollenkaan keimailla, vaan puhui kuin hän olisi puhunut jalkojensa alla\nolevista kivistä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan omasta\nkauneudestaan. Shefford kuvitteli hänessä sittenkin olevan jotakin\nkukkaa muistuttavaa. Molemmissa oli samaa valkoisuutta ja rikasta\nkullanväriä, ja vielä jotakin muutakin, joka voitti nuo molemmat,\njotakin kummallista ja harvinaista kauneutta ja elämää, yhtä\nkoskematonta ja häipyvää kuin sekin elämä, joka oli niin äkkiä\nhaihtunut poimitusta kukasta. Missä oli tyttö syntynytkään ja millaista\nelämää hän oli elänytkään? Sheffordin mielenkiinto kasvoi. Mary näytti\neroavan niin paljon kaikista muista hänen ennen tuntemistaan naisista\nkuin tämä harvinainen rotkolilja eroaa ruukuissa kasvaneista kukista.\n\nHeidän palatessaan rinnettä ylös tyttö jätti hänet jälkeensä. Hän\nkiipesi kevyesti ja vaivattomasti. Kun Shefford saapui hänen luokseen\njyrkänteen reunalle, hänen poskensa punoittivat ja hänen kasvojensa\nilme oli muuttunut.\n\n\"Palatkaamme takaisin kallioiden yli\", hän sanoi. \"En ole kiipeillyt\npitkiin aikoihin.\"\n\n\"Menen sinne, minne tekin\", Shefford vastasi.\n\nSilloin Mary läksi ja Shefford seurasi. Mary noudatti paljaiden\nkallioiden käyräviivoja ja kiipesi. Shefford huomasi hänen kuin\nvapautuvan jostakin. Hänestä tuntui niin omituiselta, eloisalta ja\nihmeelliseltä olla tytön kanssa ja saavutettuaan tytön hän ei\nuskaltanut puhua, pelosta että hän ehkä rikkoo tämän tunnelman. Tytön\nsilmät muuttuivat tummiksi ja uhmaaviksi, ja usein hän pysähtyi\nkatsomaan jylhän aaltoilevan kivimeren yli jonnekin kauas korkeiden\nseinämien taakse. Kun he saapuivat korkeammalle, tuuli irroitti hänen\ntukkansa, joka rupesi hulmuamaan, muodostaen kultaisen auringon\nvalaiseman kirkkaan virran. Shefford huomasi tytön muuttavan\nsuuntaansa, joka oli tähän asti ollut noita kahta huippua kohti, ja\nrupeavan nyt kiipeämään kukkulalle. Nousu muuttui vähitellen yhä\nvaikeammaksi ja vaikka kivet vieläkin muodostivat sileitä pintoja, oli\nsiellä kuitenkin siellä täällä jyrkkiä pullistumisia, kaltevuuksia ja\nhalkeamia. Tyttö hurjistui kokonaan päästyään sinne. Hän juoksi, hyppi\nja olisi jättänyt Sheffordin kauas taakseen, ellei Shefford olisi\nhuutanut hänelle. Silloin hän näytti muistavan Sheffordin ja odotti.\n\nMaryn kasvot olivat nyt menettäneet kalpeutensa ja kuumenneet\nruusunpunaisiksi.\n\n\"Missä olette oppinut hyppelemään kallioilla tällä tapaa?\" Shefford\nhuohotti.\n\n\"Olen harjoitellut tätä koko ikäni\", Mary vastasi. \"Ah, miten\nsuloiselta tuntuukaan olla täällä korkeudessa jälleen, kun tuuli\npuhaltaa ja ihminen voi esteettömästä katsella ympärilleen!\"\n\nSenjälkeen Shefford pysytteli aivan hänen kintereillään välittämättä\nponnistuksista. Hän ei halunnut olla hetkeäkään poissa tytön seurasta,\njos hän suinkin vain voi sen estää. Mary oli ihmeellinen. Sheffordin\nmielestä hän oli kuin intiaanityttö tahi villi, joka pitää ilmavista\npaikoista ja hiljaisuudesta. Kun Mary hyppäsi, päästi hän samalla\nkummallisen, hiljaisen ja hurjan huudahduksen riemusta. Shefford\narvasi, että hän oli vankeudestaan vapautunut tyttö, joka unhotti\nitsensä eläytyessään takaisin nuoruutensa aikoihin. Mutta hän ei silti\nunhottanut Sheffordia, vaan odotti häntä vaikeasti kuljettavissa\npaikoissa, ojensi hänelle voimakkaan kätensä avuksi muistamatta joskus\npitkiin aikoihin irroittaa sitä Sheffordin otteesta. Väsymättä ja\nreippaasti, varmajalkaisena kuin vuohi, nopeasti ja hurjasti hän\nhyppeli, kiipeili ja juoksi, kunnes Sheffordin oli pakko ihmetellä\nhäntä. Tämä seikkailu oli todellakin kuin jonkun unen täyttymistä. Ehkä\ntyttö voi opastaakin hänet sateenkaaren juurelle piilotetulle\naarteelle. Mutta tämä ajatus, surullinen muistoista, jotka kumpusivat\nesille sen haudasta, liittyi peruuttamattomasti erääseen kuolleeseen\ntyttöön. Shefford ei voinut muistella häntä nyt tämän ihmeellisen\nolennon läheisyydessä, joka oli yhtä omituinen kuin kauniskin. Kun\nShefford ojentautui tarttuakseen hänelle avuksi ojennettuun\npäivettyneeseen käteen ja tunsi sen voimakkaan puristuksen ja siinä\npiilevän nuoruuden, elinvoiman ja elämän, hän pelkäsi kuin mies, joka\nrientää jotakin jyrkännettä kohti voimatta kääntyä takaisin. Tämä\nkiipeäminen tuntui vallattomalta kepposelta ja hurjalta kilpajuoksulta\nmormonitytöstä, jonka nykyjään oli pakko asua kylässä, ja hänen vapaa\nkäyttäytymisensä uhmaisikin noiden kahleitten painoa. Sheffordinkin\nmielestä tämä oli hurjaa kilpailua, mutta sellaista päämäärää kohti,\njonka nimeä hän ei uskaltanut ilmaista.\n\nHe jatkoivat matkaansa vihdoin käsi kädessä sellaistenkin paikkojen\nyli, joissa ei ollut jyrkkiä pengermiä eikä leveitä halkeamia. Mutta\ntyttö ei näyttänyt huomaavan sitä. He lähestyivät juuri viimeistä\npaljasta kumpua, kun tyttö erkani hänestä ja juoksi sileän kallion\nlaelle. Kun Shefford saapui hänen luokseen, hän seisoi kukkulan\nkorkeimmalla nyppylällä käsivarret levällään, täyteläinen rinta\nkohoillen, solakka ruumis suorana kuin intiaanin ja tukka hulmuten\ntuulessa auringon säteitten kultaamana. Hän näytti tahtovan syleillä\nlänttä, saada käsiinsä jotakin kaukaista ja uhrata itsensä tuulelle\nja etäisyyksille. Hänen kasvonsa olivat punastuneet kiipeämisen\naiheuttamasta ponnistuksesta ja hänen korkea otsansa oli märkä hiestä.\nHänen silmänsä näyttivät teräviltä kuin kotkan, vaikka ne nyt olivatkin\ntummat. Shefford käsitti vaistomaisesti hänen omituisen luonteensa\nalkuperäisen ja villin perusaineen. Mary ei ollut nyt sama nainen,\njohon hän oli tutustunut lähteellä. Kun hän oli riisunut mormonihilkan\npäästään, hän oli samalla luopunut jostakin olemuksensa ominaisuudesta\nja muuttunut aivan oudoksi henkilöksi.\n\nShefford käsitti tytön olevan kuin sukua näille korkeuksille ja\nmuodostavan kuin osan tästä erämaasta. Hän on varmasti syntynyt ja\nkasvanut jossakin yksinäisessä paikassa, jossa tuuli on puhaltanut,\njossa vuorten huiput ovat häämöttäneet kaukaa ja jossa hiljaisuus on\nvallinnut. Laskeva aurinko suuteli juuri kaukaisen vuoren seinämän\nlaitaa ja sen kullanvärinen loisto muuttui yhä kirkkaammaksi kuin se\nolisi ollut pahoillaan erosta. Se kruunasi tytönkin ihanuudellaan.\n\nShefford rakasti häntä silloin. Huomattuaan sen hän rupesi\najattelemaan, että hän ehkä oli rakastanut tyttöä ennenkin, mutta hän\nei kiinnittänyt siihen enää mitään huomiota, koska hän oli varma siitä\nnyt. Häntä värisytti vähän ja hän tunsi itsensä araksi, vaikka hän ei\nollutkaan ollenkaan pahoillaan. Kaikki näihin hänen erämaan suomiin\nkokemuksiinsa liittyvät seikat olivat olleet kummallisia ja tämä oli\nkaikkein kummallisin.\n\nAurinko laski nopeasti ja sen kultainen loisto muuttui äkkiä. Se\nhaihtui nopeasti ja tyttökin muuttui yhtä pian. Hän näytti muistavan\nitsensä ja istuutui kuin hän olisi äkkiä huomannut olevansa väsynyt.\nShefford meni lähemmäksi ja istuutui hänen viereensä.\n\n\"Aurinko on laskenut ja meidän on pakko lähteä kotiin\", Mary sanoi\nliikahtamatta kuitenkaan paikaltaan.\n\n\"Lähdetään vain milloin haluatte\", Shefford vastasi.\n\nAivan samoin kuin loisto oli haihtunut hänen silmistään, punakin\nhävisi hänen poskiltaan. Niiden kalpeus palasi ja samalla niiden\nsurullisuuskin. Sheffordin oli pakko purra kieltään voidakseen olla\nilmaisematta hänelle tunteitaan ja pidättäytyäkseen tekemästä hänelle\ntuhansia kysymyksiä. Mutta hänen mielestään siinäkin etuoikeudessa oli\njo tarpeeksi, että hän oli saanut katsella tyttöä ja olla hänen\nkanssaan silloin kun hän oli unhottanut itsensä. Kaikki oli ollut niin\nihmeellistä, että hän oli ruvennut rakastamaan tyttöä. Mutta hän päätti\nolla lisäämättä sitä seikkaa tytön elämän murhenäytelmään, olipa se\nsitten millainen tahansa. Hän koetti olla ottamatta lukuun itseään\nkatsellessaan siinä tyttöä.\n\nTytön katse oli kohdistunut lännestä häämöttävien kaukaisten vuorten\nkultalaitaisiin jyrkänteihin. Oli selvää, että hän piti äärettömästi\nnäistä villeistä ylätasangoista. Ja hänen katseeseensa näytti liittyvän\njokin ahdistava menneisyyden muisto, jokin hänen elämänsä onnellisin\nvaihe, jota oli nyt hyvin ikävä ajatella.\n\n\"Nyt meidän on lähdettävä\", hän sanoi nousten.\n\nSheffordkin nousi seuratakseen häntä. Hän katsoi Sheffordiin ja hänen\nsurulliset silmänsä näyttivät haluavan ilmaista Sheffordille sen, että\nShefford oli auttanut häntä unhottamaan nykyisyyden ja muistamaan\ntyttöaikaa, ja senkin, että hän aina jollakin tavoin tulee liittämään\ntämän ihmeellisen hauskan iltapäivän häneen. Shefford käsitti silloin,\nettä hänen vaiteliaisuutensa tällä hetkellä oli mormonien hänen\nhuulilleen painaman sinetin ansiota.\n\n\"Mary, tämä on ollut elämäni hauskin, paras ja opettavin päivä\", hän\nsanoi vilpittömästi.\n\nMary kääntyi äkkiä kuin säpsähtäen ja katsoi rinteelle. Kylän vieressä\nolevan kukkulan huipulla hän sitoi päähänsä mustan hilkkansa ja sen\nmukana tuli hänen olentoonsa jotakin synkkää mormonimaista vakavuutta.\n\nLaakso oli hämärän peitossa ja varjot olivat jo niin mustat, että\nSheffordin oli hyvin vaikea löytää Maryn sankoa. Hän täytti sen\nlähteestä ja tarjoutui kantamaan sen Maryn kotiin, mutta Mary kielsi.\n\n\"Tulettehan sitten illalla myöhempään?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä\", Shefford kiiruhti lupaamaan. Sitten hän katsoi, miten\nvalkopukuinen olento hitaasti eteni polkua pitkin kadoten vihdoin\nvarjojen joukkoon.\n\nNas Ta Bega ja Joe työskentelivät ahkerasti leiritulen ääressä ja\nShefford yhtyi heihin. Hän oli tänä iltana hyvin harvapuheinen. Joe\nkatsoi uteliaasti häneen liekkien valossa. Myöhemmin aterian jälkeen,\nkun Shefford näytti olevan rauhaton ja käveli edestakaisin, Joe sanoi\ntöykeästi:\n\n\"Teidän on paras pysytellä nuotion läheisyydessä tänä iltana.\"\n\nShefford kuuli hänen sanansa välittämättä niistä. Kumminkin huomautus,\njoka ei johtunut mustasukkaisuudesta eikä moittimishalustakaan, ahdisti\nhänen mieltään tarkoituksensa mahdollisuudella.\n\nHän poistui nuotion luota tummien pinjain varjoon ja sieltä tähtien\nkirkkaasti valaisemalle aukeamalle, jolloin jokainen sellainen askel\ntuntui vaikealta astua, joka ei suuntautunut sen tytön kotia kohti,\njonka kauneus, surullisuus ja salaperäisyys olivat tänään lumonneet!\nhänet. Vasta tuntien kuluttua, kuten hänestä tuntui, hän suuntasi\nkulkunsa tutulle huvilaan vievälle polulle, jolloin jokainen askel\ntuntui helpommalta. Hän luuli rientävänsä jotakin kohtaloa kohti,\ntietämättä sentään, mitä.\n\nKuisti oli varjossa ja hän sai katsella turhaan, sillä tytön valkoinen\nvartalo ei kuvastunutkaan tummaa taustaa vasten. Paikalla vallitsevassa\nhiljaisuudessa hän oli kuulevinaan sydämensä kovat ja kumeat lyönnit.\n\nNyt rupesi kuulumaan jonkun matkan päässä polulta kavioiden kapsetta.\nHän perääntyi seetrien varjoon katselemaan. Hetkisen kuluttua hän näki\nliikkuvia hevosia ja ratsastajia. Niiden sivuuttaessa hän laski niitä\nolevan noin kymmenen, jolloin asian todellinen laita poltti häntä kuin\nleimahtava tuli. Mormonit tulivat jälleen kylään vieraillakseen salaa\nsalattujen vaimojensa luona.\n\nShefford käveli kauas laaksoon jyrkänteitten juurilla vallitsevan\nsynkän hiljaisuuden ja yöllisten varjojen keskelle.\n\n\n\n\nVIII.\n\nNAS TA BEGAN KOTI.\n\n\nNas Ta Began koti oli kaukana seetririnteellä. Sen takana olivat nuo\nkeltaiset rosoiset kalliot, tummat rotkot ja Navajovuoren mäntyjä\nkasvava huippu ja sen juurella taasen aaltoileva autio rinne\nseetrimetsikköineen, salviakenttineen ja hiekkaperäisine aroineen.\nMitkään tummat himmeät selänteet eivät pimittäneet taivaanrantaa, vaan\nharmaat, purppuraiset ja viheriät kentät ulottuivat sen sineen asti.\n\nShefford huomasi muutamalla salviapensaikkoa kasvavalla tasangolla\npitkän kujanteen, jossa pensaat ja ruoho oli poljettu maan tasalle.\nNavajo sanoi sitä radaksi, jossa nuoret sotilaat harjoittavat\nmustangejaan ja taistelevat etevämmyydestä heimon neitojen ja vanhusten\nnähden.\n\n\"Nas Ta Bega, oletteko tekin joskus ratsastanut täällä?\" Shefford\nkysyi.\n\n\"Sukuni miesjäsenet ovat päälliköitä, mutta minut varastettiin kotoani\nenkä osaa nyt ratsastaa tarpeeksi hyvin voittaakseni heimoni soturit\",\nintiaani vastasi katkerasti.\n\nEräässä toisessa paikassa Joe Lake pysähdytti hevosensa ja kiinnitti\nSheffordin huomion muutamaan suureen keltaiseen tien vieressä olevaan\nkiveen. Sitten hän puhui jotakin intiaanille navajon kielellä.\n\n\"Olen kuullut puhuttavan tästä Isende Aha-kivestä\", Joe sanoi Nas Ta\nBegan lopetettua. \"Laskeutukaamme satulasta ja katselkaamme sitä\nvähän.\"\n\nShefford totteli, mutta intiaani pysyi paikoillaan satulassaan.\n\nJoe laski suuren kätensä kivelle koettaen liikuttaa sitä. Mitattuaan\nsen katseillaan Shefford arveli sen olevan noin kolme jalkaa korkean ja\npari jalkaa paksun. Joe heitti hattunsa menemään, veti syvään henkeään\nja kumartuen lähemmäksi kiersi käsivartensa sen ympärille. Joe oli\nhyvin suuri ja tavattoman voimakas mies ja Shefford huomasi hänen\ntarkoituksensa olevan nostaa kivi maasta, jos se suinkin vain olisi\nmahdollista. Joen leveät hartiat jännittyivät ja tulivat litteiksi,\nhänen käsivarsiensa lihakset pullistuivat, hänen nivelensä\nnaksahtelivat, hänen niskasuonensa täyttyivät verestä ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat tummanpunaisiksi. Ponnistaen voimansa äärimmilleen hän nosti\nkiven ja laski sen sitten noin kuuden tuuman päähän entisestä paikasta.\nKun hän hellitti otteensa, hän kaatui, ja noustuaan istualleen hänen\nkasvonsa olivat märät hiestä.\n\n\"Koettakaa tekin\", hän sanoi Sheffordille hymyillen laiskasti.\n\"Yrittäkää, jaksatteko nostaa sen.\"\n\nSheffordkin oli voimakas ja oli ollut aikoja, jolloin hän oli ylpeillyt\nvoimillaan. Hänen mielenkiitonsa oli herännyt nähtyään Joen\nsuunnattoman ponnistuksen ja intiaanin synkän katseen. Hän kumartui\ntarttuen kiveen samoin kuin Joekin. Hän terästi tahtonsa ja nosti\nponnistaen kaikki voimansa, kunnes punainen sumu himmensi hänen\nkatseensa ja nopeasti kiitävät tähdet tuntuivat räjähtelevän hänen\npäässään, mutta hän ei saanut sitä liikahtamaankaan.\n\n\"Shefford, ehkä voitte nostaakin sen vielä jonakin kauniina päivänä\",\nJoe huomautti. Sitten hän viittasi kiveen sanoen jotakin Nas Ta\nBegalle.\n\nIntiaani pudisti päätään vastaten jotakin.\n\n\"Tämä on navajojen Isende Aha\", Joe selitti. \"Nuoret soturit koettavat\naina nostaa tätä kiveä. Heti kun joku heistä voi sen nostaa, joutuu hän\nmiesten kirjoihin. Sellainen mies, joka jaksaa kantaa sen kauemmaksi\nkuin muut, on heimonsa paras. Ja silloin kun intiaani ei enää jaksa\nnostaa sitä, sanotaan häntä vanhaksi. Nas Ta Bega kertoi, että kiveä on\nkannettu pari penikulmaa hänen elämänsä aikana. Hänen isänsäkin on\nkantanut sitä kerran kuusi askelta.\"\n\n\"Nyt huomaan selvästi, etten ole mikään mies, tahi sitten olen vanha\",\nShefford sanoi.\n\nJoe Lake naurahti laiskaan tapaansa ja noustuaan satulaan ratsasti\ntielle Sheffordin jäädessä intiaanin luo.\n\n\"Bi Nai\", Nas Ta Bega sanoi, \"olen heimoni päällikkö, mutta en ole\nmilloinkaan ollut mies. En ole ikinä jaksanut nostaa tuota kiveä.\nKatsokaa nyt, millaiseksi kalpeanaamojen sivistys on muuttanut\nintiaanin.\"\n\nNavajon katkeruus pani Sheffordin miettimään. Voidaanko suurempaa\nvääryyttä tehdä miehelle kuin riistää häneltä hänen voimiensa perintö?\n\nJoe ajoi tempoilevat kuorma-aasit seetrimetsikköön, jossa olevista\nteltoista nouseva savu kohosi taivaalle, ja piakkoin mustangien\nhirnuminen, koirien haukunta ja lampaiden määkinä kertoivat hänen\nvastaanotostaan. Ja äkkiä Sheffordkin huomasi olevansa vilkkaan\nnäytöksen katselijana. Suuret pörröiset koirat, jotka olivat kuin\nsusia, laukkasivat vieraita vastaan. Kaikkialla oli vuohia, lampaita ja\npieniä karitsoita, joista toiset tuskin voivat kävellä toisten\nhypellessä vallattomasti ja leikkisästi. Siellä oli aivan lumivalkoisia\nkaritsoita ja sellaisia, jotka näyttivät maalatuilta. Muutamat olivat\nhyvin kauniita valkoisine villaturkkeineen, mustine päineen, korvineen\nja jalkoineen. Ne laukkasivat suoraan Nack-yalin jalkoihin ja\npoukkoilivat Sheffordia vasten määkien samalla tervehdykseksi vienolla\näänellään. Telttojen vieressä kasvavien seetrien juurilla oli\nmustangeja, jotka kiinnittivät Sheffordin huomion puoleensa. Hän näki\nmuutaman raudanharmaan, jonka pitkä harja ja häntä viilsivät maata,\nerään tulisen mustan, joka oli villimpi kuin mikään hänen ennen\nnäkemänsä eläin, muutaman kimon, joka oli yhtä kummallisen värinen kuin\npienet karitsatkin, ja sitten huomiota herättävimmän kaikista, erään\npuhtaan kermanvärisen mustangin, miellyttävän, jalopiirteisen\nkaunishäntäisen ja -harjaisen hevosen, jonka silmät kummallista kyllä\nolivat aivan taivaansiniset. Tämä valkoinen mustangi tuli suoraan\nSheffordin luo, teko, joka kummallisesti erosi muiden hevosten\nkäyttäytymisestä, ja osoittautui se hyvin kesyksi ja ystävälliseksi\nhäntä ja Nack-yalia kohtaan. Shefford sai todellakin hävetä Nack-yalin\nmustasukkaisuutta.\n\nEnsimmäiset näkyviin ilmestyvät intiaanit olivat puolialastomia lapsia,\njoiden sysimusta tukka oli takkuinen ja iho kuin kultapronssia. Ne\nolivat sekä rohkeita että ujoja, milloin mitäkin. Sitten muudan pieni\njäntevä mies, vanha, kumarainen ja harmaa, tuli esille suurimmasta\nmajasta. Hän oli käärinyt huopapeitteen kumaraisten hartioittensa\nympärille. Häntä sanottiin Hosteen Doetiniksi eli Ystävälliseksi\nMieheksi. Ystävällinen, mielenkiintoinen hymy kirkasti hänen ryppyisiä\nhienoja vanhoja kasvojaan. Hänen vaimonsa seurasi häntä ja hän oli yhtä\nkunnianarvoisa kuin mieskin, Shefford näki vilahdukselta tumman ujon Glen\nNaspankin, Nas Ta Began sisaren, mutta tyttö ei tullut esille teltasta.\nToisiakin intiaaneja tuli näkyviin läheisistä teltoista.\n\nNas Ta Bega laski heidän mustanginsa irti niiden joukkoon, joita\nShefford oli äsken katsellut, ja äkkiä muuttui koko hevoslauma\nkorskuvaksi, hirnuvaksi, potkivaksi ja laukkaavaksi laumaksi. Se katosi\nkokonaan tomupilveen ja sitten nopea kavioiden kapse ilmaisi sen\npoistumisen seetrien väliin. Joe Lake alkoi nostella vuohennahka- ja\nvillapaaluja, jotka oli pinottu teltan viereen.\n\n\"Saamme totisesti työskennellä aikalailla, ennenkuin saamme nämä\nkuormitetuiksi\", hän murahti. \"Ne eivät ole raskaita, mutta niiden\nkokoaminen kääryihin on työlästä.\"\n\nHetkisen kuluttua he saivat kuitenkin selville puhuteltuaan vanhaa\nnavajoa, että tämä pino oli vain puolet siitä määrästä, joka oli\nvietävä Kayentaan. Toinen puoli oli piutein leirissä vuoren nurkan\ntakana. Hosteen Doetin lupasi lähettää sinne sanan, että piutit\ntoisivat osansa tänne. Tämä ehdotus miellytti Joea, joka halusi säästää\naasejaan niin paljon kuin suinkin. Sanansaattaja läksikin hetkisen\nkuluttua piutein leiriin. Ja Shefford, joka sai käyttää aikansa miten\nvain halusi ja joka sai alituisesti taistella katkerien muistojensa\ntukahduttamiseksi, päätti kiinnittää jakamattoman huomionsa navajoihin,\ntutustuakseen heidän elämäänsä niin perusteellisesti kuin suinkin.\nMillaisia olisivatkaan päivät, jos hän voisi elää luonnollista elämää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun sarastaessa, kun erämaan äänettömyys vielä vallitsee syvänä\nseudulla, navajo liikahtaa huopapeitteessään ja alkaa laulaa\nsarastavalle aamulle. Hänen laulunsa on alussa vienoa ja hiljaista,\nomituisesti keskeytyvää muminaa kuin puron kohinaa, mutta sitten kuin\nse muuttuu kovemmaksi, sen kummallinen ja surullinen sävel rupeaa\nhitaasti ilmaisemaan toivoa ja iloa. Intiaanin sielu tekee tuloaan\nyöstä, pimeydestä ja kuolemaa muistuttavasta unesta päivän valoon ja\nelämään.\n\nSitten hän pysähtyy telttansa ovelle huopapeitteeseensä kääriytyneenä\nja katsoo itään.\n\nYö on haihtumaisillaan syvänteistä ja kuiluista, aaltoilevat seetrejä\nkasvavat harjanteet ja salviatasangot näyttävät pehmeän harmailta\nohuine savumaisine pilvineen, jotka salaperäisesti kohoilevat ja\nhaihtuvat värittömien kallioiden muuttuessa. Pitkä taivaanrannan\nlaajuinen valojuova, jonka keskipalkka on punertavin, näyttäytyy\nmatalalla idässä kirkastuen vähitellen. Tumman siniseltä taivaalta\ntuikkivat tähdet vaalenevat vuorotellen kadoten näkyvistä sinisen\nkupoolin muuttuessa ja kirkastuessa. Yö on katoamaisillaan\nnäkymättömillä siivillään ja satakielen viserrys rikkoo hiljaisuuden.\nItäisen taivaanrannan ruusunpuna muuttuu tummemmaksi, muudan\npilviröykkiö värjäytyy kullan väriseksi, kaukaa häämöttävät vuoret\nkuvastuvat tummina punaa vasten ja kauas alas erääseen kuiluun ilmestyy\ntulinen harjanne. Ihmeellinen uudeksi muodostaminen muuttaa kaikki\nselänteet ja laaksot. Näyttää aivan siltä kuin jokainen ruohonkorsi,\njokainen salvian lehti, jokainen seetrin oksa, kukat, puut ja kalliot\nrupeaisi elämään nähdessään auringon. Punainen kiekkomainen levy kohoaa\nja kullan värinen tuli polttaa tämän aution erämaan hehkuvia kasvoja.\n\nTumma, juhlallinen ja käsittämätön navajo katsoo aurinkoon jumalaansa.\nSe on hänen suuri Henkensä. Erämaa on hänen äitinsä, mutta aurinko on\nhänen elämänsä. Tuulien ja sateitten suuntaajalle, valon herralle,\ntulen tekijälle ja elämän antajalle navajo lähettää rukouksensa:\n\n    \"Lahjoita minulle aina maan hyviä ja kauniita antimia runsaasti\n    ja anna hevosieni ja lampaitteni käydä laitumella kenenkään\n    niitä häiritsemättä. Taivaan Herra, anna minulle paljon lampaita\n    ja hevosia ja suo minulle rohkeutta, että voin puhua suoraan.\n    Maan jumalatar, äitini, opeta minua elämään rehellisesti.\n    Nyt on kaikki hyvin.\"\n\nHän ei ole menettänyt toivoaan eikä uskoaan.\n\nJoskus syntyy vielä päällikkö, joka pelastaa navajojen sukupuuttoon\nkuolevan heimon. Morsian liehahtaa esille tuulesta ja suutelee liljoja\nkuutamossa.\n\nHän juo kylmästä, kirkkaasta, sammaleisten kivien alta pulppuavasta\nlähteestä. Hän menee seetrimetsikköön ja tiellä näkyvät jäljet kertovat\nhänelle yöllisistä vieraista. Hänen mustanginsa hirnuvat hänelle\nharjanteilta kuvastuen selvästi taivasta vasten pystyine päineen ja\nliehuvine harjoineen, ennenkuin ne lähtevät laskeutumaan laaksoon\nsalviapensaikon läpi. Paimenkoirat, laumojen vartijat, haukkuvat\nhänelle tervehdykseksi, lampaat määkivät ja karitsat hyppelevät hänen\nympärillään.\n\nTeltassa lämpimän punaisen lieden ääressä hänen vaimonsa leipoo hänen\nleipänsä ja keittää hänen ruokansa. Hän tyydyttää nälkänsä. Sitten hän\nvalitsee keitetystä lihasta parhaimmat palaset ja vie ne toiseen\ntelttaan sairaalle sukulaiselleen yhtyen muiden kanssa lauluun,\ntanssiin ja rukouksiin, joilla sairauden pahaahenkeä koetetaan\nkarkoittaa. Kaukana laakson hiekkaisessa ja aurinkoisessa pohjassa on\nhänen maissikenttänsä, jonne hän on johtanut veden kasteluojasta, ja\nsiellä hän työskentelee väliajoillaan tuntien olevansa tyytyväinen.\n\nHän rakastaa kansaansa, vaimoaan ja lapsiaan. Pojalleen hän sanoo: \"Ole\nylpeä ja urhoollinen. Kasva kuin mänty. Tee työtä, ratsasta ja leiki,\nettä tulisit voimakkaaksi. Puhu suoraan asiasi. Rakasta veljeäsi. Anna\npuolet omaisuudestasi ystävällesi. Kunnioita äitiäsi, että voisit\nkunnioittaa vaimoasikin. Rukoile jumaliasi ja kuuntele heidän\nsanojaan.\"\n\nSitten tarttuen pyssyynsä ja nousten mustanginsa selkään hän kiipeää\nvuorten rinteille. Hän rakastaa yksinäisyyttä, mutta hän ei ole\nmilloinkaan yksinään. Tuulet puhuvat hänelle ja hän näkee jälkiä\ntiellä. Korkeat männyt, sammaleiset kalliot, pienet sinikellot ja\nrapautuneet kivet kertovat hänelle salaisuuksiaan. Niiden henget\npuhuvat hänelle. Aamun valossa Old Stone Face, vuori, on kuin punainen\njumala, joka kehoittaa häntä metsästämään. Hän on kuin kotkan veli, hän\non kuin kotonaan kukkuloilla, missä tuulet puhaltavat ja minne alemmat\nseudut näkyvät selvästi.\n\nIltapäivän auringon kullatessa huippuja ja paistaessa lämpimästi hänen\nselkäänsä hänen katsellessaan alempana olevia sinertäviä rotkoja hän\nymmärtää joutilaisuuden aiheuttaman ilon. Hän ei kaipaa lepoa, sillä\nhän ei ole milloinkaan väsynyt. Salvioiden kyllästyttämä suloinen ilma\ntunkeutuu aukeamilta hänen sieraimiinsa, hiljaisuus, joka kuiskailee\nniin monella tapaa, on hänen ympärillään ja hän tuntee olevansa tämän\nerämaan yksinäisyyden herra. Hänen haukansilmänsä näkevät mustangeja ja\nlampaita, tomupilviä seetrejä kasvavalla rinteellä, jonkun kaukaisella\nharjanteella ratsastavan intiaanin, harmaat vuorten seinämät ja\nsinertävät kuilut. Täällä on hänen vapaa, villi ja puhdas kotinsa. Hän\nkatselee sitä esi-isiensä silmällä. Hän tuntee niiden henget\nläheisyydessään. He ovat sulautuneet sellaisiin alkuaineihin, joista\nheidän äänensä kuuluu tuulten mukana. He ovat nyt hänen teittensä\nvartijoita.\n\nAuringon laskiessa hän katsoo länteen ja rukoilee:\n\n    \"Suuri Henki, isieni Jumala, suojele hevosiani, lampaitani\n    ja perhettäni yöllä ja anna minun herätä terveenä aamulla.\n    Tee minut valosi arvoiseksi. Nyt on kaikki hyvin.\"\n\nHän katselee sitten, miten aurinko laskee, miten huippujen kullanväri\nvaalenee ja miten läntisen taivaan puna haihtuu, miten harmaat varjot\nhiipivät esille rotkoista kohdatakseen hämärän ja yön hitaan, hiljaisen\nja salaperäisen lähestymisen tähtineen.\n\nYö pimenee, valkoiset tähdet alkavat tuikkia, tuuli humisee seetreissä,\nlampaat määkivät, paimenkoirat haukkuvat ulvovia arosusia ja intiaani\nkääriytyy huopapeitteeseensä antaen tähtien valaista tyyniä tummia\nkasvojaan. Kaikki on hyvin hänen autiossa maailmassaan. Aaveet\nliehuvat, sairaus pitkittyy, tapaturmat, tuskat ja kuolema uhkaavat ja\nvieraan valkoisen käden varjo pimittää hetkiseksi kuun, mutta kaikki on\nhyvin, sillä navajo on rukoillut isiensä jumalia. Hänen unensa on\nrauhallinen ja kaikki on hyvin.\n\nJa tämän, Shefford ajatteli järkytettynä, valkoiset miehet ovat\ntukahduttaneet intiaaniheimoissa ja aikovat nyt tukahduttaa navajojen\nvilleissä jäännöksissä. Heidän alueilleen tunkeutuneet valkoiset miehet\novat olleet milloin pappeja, milloin metsästäjiä, milloin kauppiaita,\nmilloin kullankaivajia, milloin lähetyssaarnaajia, toiset epäilemättä\nhyviä ihmisiä, mutta toiset sitä pahempia, ja nuoret soturit ovat\noppineet tuntemaan janon, jota ei enää voida sammuttaa heidän\nesi-isiensä lähteitten kylmällä suloisella vedellä, ja nuoret neidot\novat saaneet vereensä sellaisen kuumeen, että he ovat menettäneet\nheimonsa suloiset, omituiset ja hurjat mielikuvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoe Lake tuli Sheffordin luo ja sanoi: \"Withers kertoi minulle teidän\nriitautuneen jonkun lähetyssaarnaajan kanssa Punaisella järvellä.\"\n\n\"Niin minä teinkin ja olen hyvin pahoillani senvuoksi\", Shefford\nvastasi.\n\n\"Glen Naspastako?\"\n\n\"Niin, Nas Ta Began sisaresta.\"\n\n\"Withers huomautti vain siitä. Miksi lähetyssaarnaajaa sanottiin?\"\n\n\"Willettsiksi, niin ainakin Presbrey, kauppias, sanoi.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\nShefford muisteli lähetyssaarnaajan sileitä ruskeita kasvoja, hänen\ntummia silmiään ja heikkoa leukaansa, hänen kasvojensa lempeää ilmettä\nja hänen hentoa velttoa vartaloaan, kuvaten ne Joelle.\n\n\"Puheenne perusteella en voi sanoa mitään\", Joe jatkoi, \"mutta uskallan\ndollarin hevosen karvaa vastaan, että juuri sama mies on ollut\ntäälläkin. Vanha Hosteen Doetin kertoi minulle siitä äsken. Hänen\nluonaan ei kuulemma ole ennen käynytkään näitä pitkätakkisia, pappeja.\nNiin hän nimittää tätäkin lähetyssaarnaajaa. Nämä vanhat miehet eivät\nmilloinkaan unhota perinnäistaruja espanjalaisista papeista. Willetts\non kaikissa tapauksissa ollut täällä pari kertaa hakemassa Glen Naspaa.\nVanhus on järkytetty, mutta vastustaa Glen Naspan poistumista. Glen\nNaspa jää luullakseni yhtä mielellään tänne kuin lähteekin. Hän on ehkä\nnavajo, mutta hän on tyttö ja hyvin vaitelias.\"\n\n\"Missä Nas Ta Bega on?\" Shefford kysyi.\n\n\"Hän ratsasti jonnekin eilen. Ehkä noiden piutein leiriin. Nämä\nintiaanit ovat niin hitaita. Voi kulua viikko, ennenkuin he saavat\ntavarat tänne. Mutta ellei Nas Ta Bega tahi joku muu tuo sanaa tänään,\nratsastan sinne itse.\"\n\n\"Joe, mitä ajattelette tästä lähetyssaarnaajasta?\" Shefford kysyi\nvakavasti.\n\n\"Siinä ei ole juuri mitään ajattelemista, ellette tapaa häntä tahi\nkeksi jotakin. Olen kuullut Willettsistä jo ennen Withersin puheita.\nHän on hyvissä väleissä mormonien kanssa. Luulen hänen ajavan mormonien\nasioita tavalla tahi toisella. Sanon sen näin vain meidän kesken.\nYmmärrättekö? Mutta tässä hänen halussaan saada Glen Naspa luokseen ei\nole mitään väärää. Kaikki lähetyssaarnaajat hakevat vain nuoria\nhenkilöitä, sillä olisihan ihan hyödytöntä koettaakaan käännyttää\nvanhoja intiaaneja. Ei, lähetyssaarnaajat työskentelevät sivistääkseen\nintiaaneja ja silloin on tietysti sitä parempi, kuta nuorempi\nkäännytettävä on.\"\n\n\"Hyväksytte siis lähetyssaarnaajien toiminnan?\"\n\n\"Shefford, jos ymmärtäisitte mormoneja, ette kysyisikään sitä. Oletteko\nmilloinkaan lukenut tahi kuullut puhuttavan Jacob Hamblinista?... No\nniin, hän oli mormoni ja toimi lähetyssaarnaajana navajojen\nkeskuudessa. Navajot olivat yhtä hurjia ja julmia kuin apachit ennen\nHamblinin tuloa heidän luokseen. Hänen vaikutustaan on, että he\nkohtelevat nyt valkoisia miehiä ystävällisesti.\"\n\n\"Mutta sehän ei todista ollenkaan, että hän olisi saanut heidät\nkääntymään\", Shefford vastasi vieläkin vakavasti.\n\n\"Ei kyllä ja sanoakseni suoraan Hamblin ei koettanutkaan muuttaa heidän\nuskontoaan. Hän antoi heille lahjoja, kävi kauppaa heidän kanssaan ja\nopetti heille kaikenlaista hyödyllistä. Mutta joko mormoni tahi ei,\nShefford, myönnän seuraavan: Jokainen hyvä ja voimakas ihminen, joka on\nkätevä käsistään ja osaa vähän lääketiedettä, voi parantaa näiden\nintiaanien oloja. Mutta heti kun hän alkaa saarnata heille uskontoaan,\nhänen vaikutusvaltansa loppuu. Se on luonnollista. Näillä pakanoillakin\non ihanteensa ja jumalansa.\"\n\n\"Joihin ei valkoisten miesten pitäisi ollenkaan sekautua\", Shefford\nvastasi tunteellisesti.\n\n\"Siitä voi olla eri mielipiteitä. Mutta älkäämme väitelkö. Willetts on\ntullut hakemaan Glen Naspaa ja jos käsitykseni intiaanintytöstä on\noikea, hän saa kyllä tytön taivutetuksikin kouluunsa.\"\n\n\"Taivutetuksiko?\" Nyt Shefford kiivastui ja kertoi Joelle Punaisella\njärvellä sattuneen tapahtuman.\n\n\"Oikean tuloksen saavuttamiseksi voivat kaikki keinot olla hyvät\", Joe\nvastasi kylmäverisesti. \"Puhukoon hän tytölle rakkaudesta, sitokoon\nhänet tahi piesköön häntä, kunhan hän vain tekee tytöstä kristityn.\"\n\nShefford tunsi poskiensa kuumenevan ja hänen oli hyvin vaikea hillitä\nmieltään. Mormoni käsitti tämän asian siten, ettei hänen kanssaan voitu\nsiitä keskustella.\n\n\"Sekin johtuu eri näkökannoista, mutta emme rupea väittelemään\nsiitäkään\", Shefford jatkoi. \"Mutta jos vanha Hosteen Doetin vastustaa\nyhtä paljon tytön lähtöä kuin Nas Ta Begakin, eikö asia ole silloin\nselvä?\"\n\n\"Ei. Päättäminen on kokonaan Glen Naspan vallassa. Jos hän haluaa\nlähteä, hän lähtee.\"\n\nSheffordin mielestä oli parasta lopettaa koko keskustelu. Hän oli nyt\nensimmäisen kerran joutunut väittelemään tällaisesta inhoittavasta\nasiasta miellyttävän mormonin kanssa ja hän halusi unohtaa sen. Hän ei\nvoinut ruveta keskustelemaan naisista Joe Laken kanssa sen paremmin\nkuin miehistä syrjäisessä laaksossa asuvien salattujen vaimojenkaan\nkanssa.\n\nNas Ta Bega ei palannut vielä sinäkään päivänä, mutta seuraavana aamuna\nsaapui sanansaattaja kutsuen Laken piutein leiriin. Shefford kulutti\naamun korkealla rinteellä oppien siellä yksinäisyydessä ja\nhiljaisuudessa yhä enemmän ymmärtämään, että hänen sielunsa oli\nvoimakkaampi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja käsittämään, että\nhän voi kestää osakseen tulleen lisäytyvän tuskankin.\n\nPalatessaan leiriin seetrimetsikön läpi hän näki Glen Naspan katoavan\nmetsään jonkun valkoisen miehen kanssa. Pari ei huomannut häntä. Kun\nhän tunsi Willettsin, hän hämmästyi ja piiloutui vaistomaisesti\nmuutaman tuuhean seetrin juurelle, jonka matalalle ulottuvat pitkät\noksat kätkivät hänet kokonaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut vakoilla\nheitä, vaan paremminkin karttaa tapaamista. Mutta lähetyssaarnaajan\ntytön käsivarrella lepäävä käsi ja tytön pystyssä oleva pää ja hänen\nkauniit, omituiset, tarkkaavaiset ja huolestuneet kasvonsa vaikuttivat\nsen, että Shefford tunsi itsensä tavattoman ja vastustamattoman\nuteliaaksi. Willetts puhui vakavasti ja Glen Naspa näytti kuuntelevan\ntarkkaavaisesti. Shefford katseli heitä tarpeeksi kauan huomatakseen,\nettä tyttö rakasti lähetyssaarnaajaa, joka näytti vastaavan hänen\ntunteihinsa tahi ainakin teeskentelevän sellaista. Mutta kun Shefford\nlivahti tiehensä puun suojasta, hän ajatteli, että lähetyssaarnaajan\nkäytöstä tuskin voitiin sanoa teeskentelyksikään.\n\nHän ei palannut heti leiriin, sillä hän tunsi olevansa huolestunut, Hän\ntoivoi, ettei hän olisi kohdannutkaan noita molempia. Hänen\nvelvollisuutensa oli tietysti kertoa Nas Ta Begalle näkemänsä.\nMietittyään tarkemmin asiaa hän päätti suoda lähetyssaarnaajalle sen\nedun, että hän jää vielä epäröivälle kannalle, ja jos lähetyssaarnaaja\ntodellakin rakastaa intiaanityttöä ja myöntää tahi ilmaisee sen\njotenkin, hän oli valmis ajattelemaan miehestä jotakin parempaa kuin\ntähän asti. Glen Naspa oli varmasti tarpeeksi kaunis ja ehkä tarpeeksi\nrakastettava lumoamaan jokaisen erämaahan joutuneen yksinäisen miehen.\nSheffordin sydäntuskat ja hänen tuntemansa ikävä muuttivat hänet\nlempeäksi. Hänen oli pakko taistella itseään vastaan ei unhottaakseen,\nsillä se oli mahdotonta, vaan voidakseen pysyä ymmärtäväisenä ja\njärkevänä vaaleiden kukkaa muistuttavien kasvojen ahdistaessa ja erään\näänen kutsuessa häntä.\n\nKuullessaan kovien kavioiden aiheuttaman kapseen kiviseltä tieltä hän\nläksi kävelemään leiriä kohti ja kun hän pääsi aukealle maalle\nseetrimetsiköstä, hän näki kolmen intiaaniratsastajan pysähtyvän\ntelttojen edustalla olevalle raivatulle paikalle. Miehillä oli hyvät\nhevoset ja mainiot aseet, ja Sheffordin mielestä he näyttivät muutenkin\nerilaisilta kuin navajot. Ehkä he olivatkin piuteja. Laskeuduttuaan\nsatulasta he taluttivat mustanginsa lähteen luona olevan lammikon\nrannalle. Shefford näki siellä neljännenkin mustangin, jonka ohjakset\noli heitetty maahan ja jonka satulan taakse oli sidottu tavarakääry.\nMuutamia naisia ja lapsia, jotka piileskelivät naisten hameiden\nsuojassa, seisoskeli Hosteen Doetinin teltan ovella. Shefford\nnäki siellä Glen Naspankin, jonka kasvot näyttivät kalpeilta,\ntyyniltä ja melkeinpä vihaisilta. Willetts seisoi naisten edessä\nlevitellen käsivarsiaan. Vanhan navajon kasvot nytkähtelivät\nsuonenvedontapaisesti, kun hän koetti suoristaa kumartuneen vartalonsa\narvokkaaseen asentoon, ja hänen äänensä kaikui täyteläisenä hänen\nsanoessaan: \"En ymmärrä Jesusta Kristusta. Minun on nälkä. En voi syödä\nJesusta Kristusta.\"\n\nShefford peräytyi äkkiä kuin häntä olisi lyöty. Niin siis vastasi\nHosteen Doetin lähetyssaarnaajan jankutukseen. Vanha navajo ei jaksanut\ntehdä enää työtä. Hänen poikansa olivat kuolleet ja hänen vaimonsa oli\nlopen kulunut. Hänellä ei ollut muita auttajia kuin Glen Naspa. Tyttö\noli nuori ja voimakas, ja navajo oli nälissään. Voiko hän kiinnittää\nminkäänlaista huomiota valkoisen miehen uskontoon?\n\nShefford kiiruhti telttaan pitkin nopein askelin. Huomattuaan hänet\nWilletts ei näyttänytkään enää niin lempeältä kuin Shefford oli\nmuistelevinaan, eikä hän näyttänyt olevan hämmästynytkään. Shefford\nlaski kätensä Hosteen Doetin olalle ja sanoi: \"Kertokaa minulle.\"\n\nVanha navajo kohotti vapisevan kätensä.\n\n\"En ymmärrä Jesusta. Olen nälissäni. En voi syödä Jesusta Kristusta.\"\n\nShefford viittasi silloin käsillään saadakseen intiaanin ymmärtämään,\nettä lähetyssaarnaaja haluaa viedä tytön mukanaan.\n\n\"Hän tuli tänne puhumaan minulle Jesuksesta... Vastustan Glen Naspan\nlähtöä\", intiaani vastasi.\n\nShefford kääntyi nyt lähetyssaarnaajan puoleen.\n\n\"Willetts, onko hän tytön sukulainen?\"\n\n\"Heidän välillään on olemassa jonkinlainen sukulaisuussuhde, en tiedä\nmillainen. Mutta mitään läheisiä sukulaisia he eivät ole\", Willetts\nvastasi.\n\n\"Eikö siinä tapauksessa olisi parempi odottaa Nas Ta Began tuloa? Hän\non tytön veli.\"\n\n\"Miksi?\" Willetts kysyi tiukasti. \"Intiaanihan voi viipyä poissa\nkokonaisen viikon ja tyttö on halukas lähtemään.\"\n\nShefford katsoi tyttöön.\n\n\"Glen Naspa, haluatteko lähteä?\"\n\nTyttö ujosteli, häpesi ja vaikeni, mutta halusi nähtävästi hyvin\nmielellään lähteä lähetyssaarnaajan mukaan. Shefford mietti hetkisen.\nKuinka hän toivoikaan, että Nas Ta Bega palaisi takaisin! Ajatellessaan\nintiaania Shefford muuttui taipumattomaksi. Millaisen kannan hän\nottaisikaan, ellei hän vastaisi mielijohteisiinsa, ja täällä erämaassa\nhän oli oppinut huomaamaan, etteivät hänen mielijohteensa ja vaistonsa\nenää olleetkaan vääriä.\n\n\"Willetts, millaiset ovat aikomuksenne tyttöön nähden?\" hän kysyi\nkylmästi, ja kysyessään hän näytti huomaavan, miten hänen pitää\nmenetellä. Hän katsoi miettiväisesti ja tutkivasti toista kasvoihin.\nLähetyssaarnaaja vilkuili sinne tänne ja hänen kaulansa alkoi punastaa\nkauluksen rajasta.\n\n\"Miten naurettavaa kysyä sellaista lähetyssaarnaajalta!\" hän tiuskaisi\nkärsimättömästi.\n\n\"Rakastatteko Glen Naspaa?\"\n\n\"Rakastan häntä kuin Jumalan opetuslapsi, jonka suurin ilo on temmata\npakanan sielu kadotuksesta\", hän vastasi saarnaajan arvokkaaseen\ntapaan.\n\n\"Eikö Glen Naspalla ole muitakin harrastuksia teihin nähden kuin saada\noppia johdollanne uskontoa?\"\n\nLähetyssaarnaajan kasvot leimusivat ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen\nilmaisi, että hän pohjaltaan oli aivan erilainen mies kuin miltä hän\nnäytti.\n\n\"Millä oikeudella kysytte sellaista minulta?\" hän tiuskaisi. \"Olette\nseikkailija ja hylkiö. Minulla on velvollisuuksia täällä. Olen\nlähetyssaarnaaja ja puolellani ovat kirkko, valtio ja hallitus.\"\n\n\"Niin, olen hylkiö\", Shefford vastasi katkerasti. \"Ja te voitte olla\nkaikkea mitä sanoitte, mutta olemme yksinämme nyt täällä erämaassa. Ja\ntämän tytön veli on sattumalta poissa. Ette ole vastannut kysymykseeni\nvielä... Onko teidän ja Glen Naspan välillä joitakin muitakin kuin\nuskonnon punomia siteitä?\"\n\n\"Ei, te pilkkaava kerjäläinen!\"\n\nShefford kuuli nyt haluamansa vastauksen, joka tuomitsi\nlähetyssaarnaajan auttamattomasti.\n\n\"Willetts, te valehtelette!\" Shefford sanoi vakavasti.\n\n\"Entä te?\" Willetts huusi suunniltaan raivosta. \"Olen kuullut kaiken\nteistä. Olette kerettiläinen ja jumalankieltäjä, jonka kirkkonne on\nkarkoittanut helmastaan! Teitä vihataan ja ivaillaan jumalanpilkkanne\nvuoksi.\"\n\nSitten hän ei enää voinut ollenkaan hillitä raivoaan, vaan rupesi\nkiroilemaan Sheffordia kuin uskonnollinen kiihkoilija jotakin hyvin\nturmeltunutta syntistä. Shefford kuunteli veren kiertäessä niin\nnopeasti hänen suonissaan, että hänen korvansa jyskyttivät. Tämä\nlähetyssaarnaaja oli jollakin tavoin saanut tietää hänen salaisuutensa\nluultavasti Stonebridgen mormoneilta. Ja lähetyssaarnaajan häpeälliset\nsolvaukset putoilivat kuin tuliset hiilet hänen päälaelleen. Mutta\nkummallista kyllä hän ei taipunut niiden alla, kuten hän oli\nnöyryydessään tehnyt silloin kun hänen parjaajansa olivat syyttäneet ja\nkiusanneet häntä. Kiihko poltti nyt hänen suoniaan ja viha muutti hänet\ntiikeriksi ensimmäisen kerran elämässään. Ja näitä raakoja hänelle\naivan uusia tunteita oli hyvin vaikea hillitä.\n\n\"Ette voi ottaa tyttöä mukaanne\", hän vastasi toisen lopetettua, \"hänen\nveljensä suostumuksetta.\"\n\n\"Voinpas!\"\n\nShefford heitti hänet ulos teltasta seuraten häntä. Willetts kaatui ja\nkun hän nousi seisoalleen hän vapisi ja kalpeni. Kumartuessaan ottamaan\nohjaksia maasta hän katsoi Sheffordiin ja saatuaan ne käsiinsä hän\npyöräytti hevosen äkkiä, nousi satulaan ja ratsasti tiehensä. Shefford\nnäki hänen pysähtyvän hetkiseksi seetrien alle ja sanovan jotakin\nnoille kolmelle vieraalle intiaanille ja ajavan sitten laukkaa pois.\nShefford huomasi silloin olleensa aivan tietämätön tämän kohtauksen\nviimeisistä jännittyneistä hetkistä. Hän tunsi olevansa kylmä, vakava\nja päättäväinen, ja hämmästyi huomatessaan puristavansa revolveria\nkädessään. Villi ympäristö oli totisesti vapauttanut hänessä outoja\nvaistoja ja mielijohteita, joihin hän oli vastannut. Se, ettei hän\nollenkaan katunut käytöstään, todisti, miten hän oli muuttunut.\n\nHän kuuli naisten toruvan. Katsoessaan telttaan hän näki Glen Naspan\nsätkyttelevän vihaisesti lattialla kuin ainakin tytön, joka ei ole\nsaanut tahtoaan perille. Hosteen Doetin tuli ulos ja viittasi rinteelle\npäin poistuvaan lähetyssaarnaajaan.\n\n\"Hän osasi vain lörpötellä Jesuksesta eikä mistään muusta!\" hän\nhuudahti halveksivasti. Sitten hän löi Sheffordia kovasti rintaan ja\nlisäsi: \"Te olette vaitelias, mutta sentään mies.\"\n\nAsia näytti järjestyneen tyydyttävästi ainakin tällä haavaa. Mutta\nShefford tunsi saaneensa katkeran, ehkäpä hyvin voimallisenkin\nvihollisen.\n\nHän valmisti ja söi illallisensa yksinään sinä iltana, sillä Joe Lake\nja Nas Ta Bega eivät palanneet vielä leiriin. Hän huomasi noiden kolmen\nvieraan intiaanin pysyttelevän erillään muista eikä hän nähnyt heidän\nkeskustelevankaan kenenkään kanssa. Tämä ei olisi ollut mitään\ntavatonta, kun otetaan huomioon intiaanien vaiteliaisuus, ellei\nhän olisi muistanut Willettsin puhutelleen miehiä. Mitä oli\nlähetyssaarnaajalla tekemistä heidän kanssaan. Shefford mietti juuri\ntilannetta tietämättä oikein mitä ajatella, kun hän näki vieraiden\nkatoavan hämärään ratsuineen. Silloin hän meni nukkumaan.\n\nHän heräsi väkivaltaiseen pudisteluun aamuhämärässä ennen auringon\nnousua. Tummat olennot olivat kumartuneet hänen ylitseen ja\nvaatekappale painettiin lujasti hänen suulleen. Voimakkaat kädet\nsitoivat sen toisten voimakkaiden käsien pidellessä häntä kiinni. Hän\nei voinut huutaa eikä ponnistautua vapaaksikaan, sillä raskas paino,\nnähtävästi jokin mies, puristi hänen jalkojaan. Sitten miehet käänsivät\nhänet, sitoivat hänet lujasti, kantoivat hänet jonnekin ja heittivät\nhänet vihdoin kuin säkin hevosen selkään.\n\nKaikki tämä kävi niin äkkiä, että hän aivan huumaantui. Hän oli liian\nhämmästynyt ollakseen peloissaan. Kun hän riippui siinä pää alaspäin,\nhän näki hevosen jalat ja epäselvän tien. Toinen jalustin heilui sinne\ntänne lyöden häntä kasvoihin. Hänen asentonsa alkoi tuntua yhä\nepämukavammalta, koska veri laskeutui hänen päähänsä ja hänen\nkäsivarsistaan ja jaloistaan alkoi vetää suonta. Tätä jatkui ja se\ntuntui muuttuvan yhä pahemmaksi, kuta pitemmälti aikaa kului. Vihdoin\nhevonen pysähdytettiin ja raaka käsi heitti hänet maahan. Hänet\nkäännettiin jälleen vatsalleen. Voimakkaat sormet tutkivat hänen\nvaatteitaan ja hän ymmärsi miesten hakevan jotakin. Hänen vangitsijansa\nolivat niin hiljaa kuin he olisivat olleet mykkiä. Hän tunsi, milloin\nhe ottivat hänen taskukirjansa, hänen veitsensä ja kaiken muunkin\nomaisuutensa. Sitten he leikkasivat, repivät ja raastoivat kaikki\nvaatteet hänen yltään. Tehtyään sen he nostivat hänet maasta, kantoivat\nhäntä muutamia askelia ja laskivat hänet jollekin pehmeälle mättäälle\njättäen hänet siihen makaamaan sidottuna ja alastomana. Hän kuuli\nsalviapensaitten rapinan ja kavioiden kumean kapseen, kun hänen\nkiduttajansa poistuivat.\n\nHän tunsi aluksi ääretöntä huojennusta, koska häntä ei oltukaan\nmurhattu. Ryövääminen ei ollut mitään. Ja vaikka häntä oli raa'asti\nkohdeltu, häntä ei oltu kuitenkaan pahoinpidelty. Hän syytti tästä\nhyökkäyksestä noita kolmea vierasta intiaania, jotka olivat ilmestyneet\nleiriin edellisenä päivänä, vaikka hän ei voinut todistaakaan sitä.\nHänellä ei ollut minkäänlaista johtolankaa, jonka avulla hän olisi\nvoinut saada selville, keitä hyökkääjät olivat olleet.\n\nKului ehkä hetkinen tahi useampiakin hänen miettiessään näitä seikkoja,\nmutta vihdoin häntä rupesi vilustamaan. Koska hän makasi suullaan,\nkylmä kipristi aluksi hänen selkäänsä. Hän oli kiitollinen, etteivät\nmiehet olleet heittäneet häntä kalliolle. Hänen allaan oleva maa tuntui\npehmeältä ja kostealta ja se antoi vähän perään hänen hengittäessään.\nHän oli todellakin vajonnut vähän tähän pehmeään mättääseen. Hän näki\nhämärän kirkastumisesta, ettei päivä ollut enää kaukana. Kylmä alkoi\nvaivata häntä yhä enemmän ja sitten hän hitaasti jäykistyi ja tuli\ntunnottomaksi. Ponnistaessaan päästäkseen selälleen hän huomasi, että\nkoko hänen asentonsa tahi hänen siteensä tahi hänen lihastensa jäykkyys\noli syynä siihen, ettei hän voinut liikkua. Hänen tilansa oli\ntodellakin pulmallinen. Se alkoi näyttää hyvin vakavalta. Millaiseksi\nkuuma aurinko muuttaisikaan hänen nahkansa muutamien tuntien kuluessa?\nJoku ehkä seurasi hänen jälkiään ja löytäisi hänet, mutta voi käydä\nniinkin, ettei häntä löydettäisikään pitkiin aikoihin.\n\nHän näki taivaan vaalenevan, muuttuvan punaiseksi ja sitten kullan\nväriseksi. Auringon säteet sattuivat häneen, mutta kului vähän aikaa,\nennenkuin hän tunsi niiden kuumuuden. Äkkiä hän tunsi olkapäässään\nsellaista tuskaa, kuin siihen olisi pistetty tikarilla. Hän ei voinut\nnähdä, mikä sen aiheutti, mutta hän otaksui sen mehiläiseksi. Silloin\nhän tunsi toisen piston reiteensä ja melkein samalla heikon\nkarvastelevan piston kylkeensä. Kuvottava tunne tunkeutui hänen\nruumiinsa läpi hitaasti edeten kuin myrkkyä olisi tunkeutunut hänen\nvereensä. Silloin hän tunsi rintaansa pistettävän kuin siihen olisi\nkosketettu tulikuumalla raudalla. Joku eläin oli epäilemättä puraissut\nhäntä. Ponnistaen voimansa äärimmilleen hän sai sen verran käännetyksi\npäätään, että näki suuren punaisen muurahaisen rinnallaan. Sitten hän\nkuuli hiljaista ääntä, joka oli niin kovin heikkoa, ettei hän osannut\nverrata sitä mihinkään. Mutta äkkiä hänen jännittyneet korvansa\nerottivat matalaa, nopeaa, kahisevaa ja risahtelevaa ääntä, samanlaista\nkuin lukemattomat hiekkajyväset synnyttävät vyöryessään hiekkatöyryä\nalas. Hetkisen kuluttua ääni muuttui samanlaiseksi kuin tuuli olisi\nlennättänyt hiekkaa, ja samalla hän tunsi monta tulista puremaa.\nKääntäessään päätään hän näki kokonaisen punaisen virran muurahaisia\ntunkeutuvan mättäästä ja hyökkäävän hänen vapisevan lihansa kimppuun.\n\nTilanne selveni hänelle heti. Hänet oli heitetty tarkoituksellisesti\nmuurahaispesään, joka oli painunut hänen painostaan kiilaten hänet\nsärkyneen kuorensa väliin. Hän oli siis joutunut noiden hirveiden\nerämaan muurahaisten armoille. Raivoisa ponnistus kieriä pesästä pois\nosoittautui hyödyttömäksi ja samoin toinen ja kolmaskin. Hänen\nlihastensa kova jännittyminen raivostutti muurahaisia ja hetkisen\nkuluttua hän sai kiemurrella niin kauheissa ja sietämättömissä\ntuskissa, että hän oli melkein pyörtyä. Mutta hän oli liian voimakas\npyörtyäkseen heti. Vihtrillikylpyä, hänen ihonsa viiltelemistä ja\nhehkuvien hiilien heittelemistä nahattomalle lihalle ei olisi voitu\nverrata tähän. Puremat olivat raivokkaita ja näiden muurahaisten\nleuoissa oli myrkkyä. Oliko tämä raaka kepponen intiaanien\nsuunnittelema, vai oliko tämä lähetyssaarnaajan kosto? Shefford ymmärsi\nkuolevansa pian. Hän näytti hikoilevan verta, vaikka veri ehkä vuosikin\npuremista. Omituinen kumea, suhiseva surina täytti hänen korvansa, kun\nvihaiset muurahaiset tunkeutuivat esille pesästään.\n\nSitten seurasi aika, jonka kuluessa hän sai kärsiä helvetillisiä\ntuskia, kovempia kuin tulen aiheuttamat, sillä tuli olisi suonut\nhänelle sääliväisen kuoleman. Ne panivat hänen ruumiinsa\nsuonenvedontapaisesti nytkähtelemään, vääntelehtimään ja ojentautumaan,\nhänen silmänsä olivat pullistumaisillaan ulos kuopistaan ja hänen\nrintansa painui sisään.\n\nMuudan huuto tunkeutui surinan läpi hänen korviinsa: \"Bi Nai! Bi Nai!\"\n\nHänen häipyvä näkönsä erotti himmeästi Nas Ta Began tummat kasvot.\n\nVoimakkaat kädet kiskoivat hänet pesästä ruohikon ja salviapensaikon\nläpi, vyöryttivät hänet monta kertaa ympäri ja sivelivät hänen\npolttavaa ihoaan voimakkaasti ja nopeasti.\n\n\n\n\nIX.\n\nERÄMAAN KIIRASTULESSA.\n\n\nTämä kova kokemus oli ensimmäinen niistä monista hirveistä\nkoettelemuksista, jotka oli määrätty hänen osalleen.\n\nHän ei milloinkaan saanut tietää niiden miesten nimiä, jotka olivat\nhyökänneet hänen kimppuunsa, eikä keksiä muuta tarkoitusta heidän\nteolleen kuin ryöväämisen. He olivat saaneet hyvin vähän, sillä he\neivät olleet löytäneet hänen takinkaulukseensa ommeltua suurta\nrahasummaa. Joe Lake sanoi sitä Shaddin työksi ja mormoni näytti\nsilloin tuiman luonteensa, jonka hän tavallisesti piilotti lempeällä\nkäytöksellään. Nas Ta Bega pudisti päätään tahtomatta ilmaista\najatuksiaan. Mutta synkkä tuli paloi hänen silmissään.\n\nHe läksivät kolmisin raskaasti kuormitettujen juhtien kanssa suunnaten\nkulkunsa vuoren rinnettä pitkin West Cañoniin. Toisena päivänä heitä jo\nammuttiin rotkon laidoilta. Lake haavoittui ja esti niin ollen\nvälttämättömän nopean pakenemisen syvemmälle rotkoon. He piiloutuivat\npäiväkausiksi, joiden kuluessa mormoni parani ja intiaani hiiviskeli\nympäristössä saadakseen vihollisen aseman selville. Mutta kun aasit\nkärsivät ruohon ja veden puutteesta, heidän oli pakko jatkaa matkaansa.\nHe kiipesivät muutamaan sivurotkoon, menettivät monta aasia vaikeasti\nkuljettavalla tiellä ja pääsivät jo noin puolen päivänmatkan päähän\nPunaisesta järvestä, kun heidän kimppuunsa hyökättiin heidän\npystyttäessään leiriään erääseen seetrimetsikköön. Shefford sai hyvin\npahan haavan sääreensä, mutta onneksi luoti tunkeutui lihaksien läpi\nrikkomatta luita. Tuskien polttaessa hänen jäsentään Shefford ymmärsi\ntaistelun tarkoituksen ja pyssy kuumeni hänen käsissään. Yö pelasti\nkolmikon lopullisesta tuhosta. Pimeän turvissa intiaani auttoi\nSheffordin pakoon. Joe Lake aikoi pitää huolta itsestään. He menettivät\nkuormastonsa ja kaikki muut mustangit, paitsi Nack-yalia.\n\nShefford sai nyt kokea, millaiselta tuntuu maata ulkona yöllä ja\nkuunnella takaa-ajajien askelia, kun kylmä tunkeutuu ytimiin asti, kun\npelko kuvottaa ja kun särmikäs luodin reikä aiheuttaa suunnattomia\ntuskia. Seuraavana päivänä intiaani opasti hänet punaiseen laaksoon,\njossa aurinko paistoi kuumasti ja hiekka säteili lämpöä. Heillä ei\nollut ollenkaan vettä. Rupesi tuulemaan ja laakso muuttui lentohiekan\ntemmellyskentäksi. Raskaan tukahduttavan tomuvaipan läpi Nas Ta Bega\nvihdoin sai Sheffordin jollakin tavoin Punaisen järven kauppa-asemalle.\nPresbrey sitoi Sheffordin haavan ja valmisti hänelle mukavan vuoteen.\nJoe Lake nilkutti leiriin seuraavana päivänä äkäisenä ja synkkänä\ntuoden sellaisia uutisia, että Shadd, jolla oli ollut kahdeksan tahi\nkymmenen lainsuojatonta mukanaan, oli anastanut koko kuormaston.\n\nMuutamien viikkojen kuluttua Shefford voi jälleen ratsastaa ja hän\nläksi tovereineen solan kautta Kayentaan. Withers oli jo kuullut\ntappiostaan ja sanoi sen johdosta vain, että hän toivoo vielä\ntapaavansa Shaddin jonakin kauniina päivänä.\n\nShefford osoittautui vastahakoiseksi lähtemään jälleen vuorten\nympäröimässä hiljaisessa rotkossa olevaan piilotettuun kylään. Kauppias\nnäytti hämmästyvän, mutta ei ruvennut pakottamaankaan. Ja Shefford\naikoi ennemmin tahi myöhemmin kertoa hänelle, mutta ei voinut\nmilloinkaan ilmaista kaikkea. Varhainen kesä lisäsi tuntuvasti pienellä\nasemalla esiintyviä töitä ja Shefford auttoi voimainsa mukaan muita.\nHän piti ulkotöistä ja iltaisin hän oli kiitollinen, että oli liian\nväsynyt ajatellakseen. Sitten seurasi matkoja Durangoon, Bluffiin ja\nMonticelloon. Hän ratsasti viisikymmentä penikulmaa päivässä monena\npäivänä. Hän oppi näkemään, kuinka sellainen ihminen matkustaa, joka\nottaa vain vähän tavaroita mukaansa ja ratsastaa kauaksi ja nopeasti.\nKun intiaani oli hänen kanssaan, hän edistyi hyvin, mutta Nas Ta Bega\nei halunnut tulla kaupunkien läheisyyteen. Senvuoksi Shefford joutuikin\nmonen tapaturman uhriksi.\n\nHän sai usein seurata mustanginsa jälkiä penikulmittain, sillä Nack-yal\nei unohtanut milloinkaan Sagia, ja suuntasi kulkunsa aina sinnepäin\nkatkaistuaan liekansa. Shefford seurasi erästä intiaanivaljakkoajuria\nDurangoon vieden sinne vaunut ja neljä villiä mustangia. Palatessaan,\nkun hänellä oli mukanaan raskas kuorma elintarpeita, sai hän sattuman\nvuoksi ottaa hoitoonsa koko kuormaston. Toivottomuudessaan hän sai nyt\nryhtyä kovimpaan työhön mitä milloinkaan olisi voitu antaa hänen\nosalleen. Hän sai pitää huolta loukkaantuneesta intiaanista, ottaa\nkiinni hevoset, juottaa, syöttää ja valjastaa ne ja ajaa neljää villiä\nmustangia, jotka eivät tunteneet häntä, vaan koettivat tappaa hänet\njoka käänteessä, ja viedä tämän kalliin elintarvekuorman kotiin\nKayentaan. Hän täyttikin tehtävänsä kunnollisesti oppien samalla\nhuomaamaan ihmisen mahdollisuudet kestävyyteen ja kärsivällisyyteen\nnähden. Sen jälkeen hän ei milloinkaan kammonnut minkäänlaista raskasta\ntyötä.\n\nKäyttökelpoisen intiaanin puutteessa hän ratsasti Durangoon ja sieltä\ntakaisin ennätysajassa. Kerran hän eksyi rotkoihin päiväkausiksi\nvedettä ja eväättä. Kerran taasen hiekkamyrsky yllätti hänet\nsuojattomassa erämaassa, mutta hän kesti sen voimaa neljäkymmentä\npenikulmaa eksymättä tieltä. Kun hän ratsasti sinä iltana Kayentaan,\nkauppias kehui häntä vakavasti sanoen, ettei sen pahempaa voi olla\nolemassakaan. Monticellossa hän ei väistynyt muudatta roistojoukkoa ja\nsilloin hän sai tuntea omituista kuvottavaa järkytystä haavoittaessaan\nerään miehen. Myöhemmin hän sai olla mukana monissa taisteluissa,\ntietämättä kuitenkaan milloinkaan, oliko hän vuodattanut verta vai ei.\n\nKeskikesän kuumuus tuli rakoille polttavan auringon paistaessa, kuumat\ntuulet puhalsivat hiekkakenttien yli ja hirmumyrskyt muuttivat rämeet\ntulviviksi järviksi. Shefford oli alituisesti liikkeellä päivin ja öin,\neikä kukaan hänen entisistä tutuistaan olisi voinut tuntea häntä nyt.\n\nVarhain syksyllä hän läksi Nas Ta Began kanssa Kayentan eteläpuolelle\ntoimittamaan muudatta kauppiaan laiminlyömää asiaa. Hän kävi Punaisella\njärvellä, Blue Cañonissa, Keams Cañonissa, Oribissa, Mokin huvikylissä,\nTubassa, Moencopiessa ja Moen Avessa. Tämä matka vei heiltä monta\nviikkoa suoden Sheffordille oivallisen tilaisuuden tutkia intiaanien\nelämää ja sivistyneen maailman rajoilla vallitsevia olosuhteita. Hän\noppi tietämään totuuden intiaaneista ja lähetyssaarnaajista.\n\nPalatessaan hän ratsasti sen tien poikki, jota hän oli seurannut\ntullessaan ensimmäisen kerran yksinään Punaiselle järvelle ja sitten\nSagiin, jolloin hänestä tuntui siitä kuluneen jo vuosia, kun hän oli\nsaapunut näihin villeihin seutuihin, joista oli tullut hänen kotinsa,\nvuosia, jotka olivat kypsyttäneet häntä erämaan ankarassa ja hehkuvassa\nkiirastulessa.\n\n\n\n\nX.\n\nSTONEBRIDGE.\n\n\nShefford aikoi lokakuussa järjestää metsästysmatkan Gresaw vuorille Joe\nLaken ja Nas Ta Began kanssa. Intiaani oli ratsastanut kotiinsa\nlyhyelle vierailulle ja hänen palattuaan he aikoivat lähteä. Mutta Nas\nTa Begaa ei kuulunutkaan. Silloin erään piuten tuomat uutiset, jotka\nnäyttivät voimakkaasti kiihoittavan Withersiä ja järkyttävän kovasti\nJoe Lakea, todistivat Sheffordille asioiden olevan jotenkin\nhunningolla.\n\nPienellä kauppa-asemalla ei ollut milloinkaan vallinnut sellainen\nsekamelska kuin nyt, sillä kauppias ei ollut ennen milloinkaan\nlaiminlyönyt töitään. Joe Lake heitti satulan mustanginsa selkään\nivailematta kuulemiaan uutisia tavalliseen tapaansa, ja sanomatta\nsanaakaan jäähyväisiksi hän läksi ratsastamaan hurjaa vauhtia\nStonebridgeen päin.\n\nShefford oli jo aikoja sitten oppinut kärsivälliseksi. Hän oli kyllä\nutelias, välittämättä sentään suurestikaan siitä, mitä oli tekeillä.\nMutta kun Withers tuli pihalle ja lähetti muutaman intiaanin hakemaan\nhevosia, hän ei voinut pidättäytyä kysymästä.\n\n\"Sitä on niin vaikea kertoa\", kauppias vastasi.\n\n\"Antakaa kuulua vain\", sanoi Shefford.\n\n\"Olenko milloinkaan kertonut teille, että hallitus on lähettänyt\nkorkeimman oikeuden tuomarin Utahiin ahdistamaan moniavioisia?\"\n\n\"Ette.\"\n\n\"Olen sen nähtävästi unohtanut. Olette ollut niin paljon poissa. No\nniin, Utahia on voitu verrata helvettiin viimeisen puolen vuoden\naikana. Viime aikoina on tämä tuomari miehineen työskennellyt\nEtelä-Utahissa. Hän oli Bluffissa ja Monticellossa muutamia viikkoja\nsitten. Mitä nyt ajattelette?\"\n\n\"Withers, onko hän tulossa Stonebridgeen?\"\n\n\"Hän on jo siellä. Joku on ilmaissut hänelle rotkossa sijaitsevan\npiilotetun kylän salaisuuden. Kaikki naiset on vangittu ja viety\nStonebridgeen. Oikeudenistunto alkaa tänään.\"\n\n\"Vangittuko?\" Shefford toisti kalveten. \"Onko nuo yksinäiset hyvät\nnaisraukat vangittu? Miksi maailmassa?\"\n\n\"He ovat salattuja vaimoja\", Withers vastasi täsmällisesti. \"Tämä\ntuomari hakee monivaimoisia. Häntä sanotaan hyvin armottomaksi.\"\n\n\"Mutta naisethan eivät voi olla moniavioisia. Heidän miehensä ovat\nainoat syylliset.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta syyttäjän täytyy etsiä käsiinsä salatut ja muut\nlisävaimot voidakseen löytää lakia rikkoneet miehet. Siinä on tekemistä\ntahi en tunne ollenkaan mormoneja. Aiotteko ratsastaa kanssani\nStonebridgeen?\"\n\nShefford säpsähti kuullessaan ehdotuksen. Kuukausien työt, tuskat ja\nmatkustukset eivät olleet vaikuttaneet sitäkään, että hän olisi voinut\nunohtaa omituisen tytön, johon hän oli rakastunut. Mutta hän oli\nmuistellut tyttöä vain silloin tällöin ja aikojen kuluessa hänen\nmuistonsa oli muuttunut samanlaiseksi unelmaksi kuin sekin surullinen\nunelma oli ollut, joka oli houkutellut hänet erämaahan. Kauppiaan\nkysymys aiheutti katkeran suloisen pahoittelun.\n\n\"Parasta on, että tulette kanssani\", Withers sanoi. \"Oletteko jo\nunhottanut Saaguliljan? Hänkin joutuu oikeuteen, tuo tyttönen -- tuo\nlapsi! Shefford, tehän tiedätte, ettei hänellä ole ainoatakaan ystävää.\nEikä nytkään ainoakaan mormoni uskalla suojella häntä syytöksen\npelosta.\"\n\n\"Minä tulen\", Shefford vastasi lyhyesti.\n\nIntiaani toi hevoset. Nack-yal oli laihtunut kovasti pitkillä\nmatkoillaan kuuman kesän kuluessa, mutta se oli nyt kova kuin rauta, ja\ntavasta, millä se käänsi terävän turpansa Sagia kohti, voitiin huomata,\nkuinka kiihkeästi se halusi ylätasangoille juomaan kirkasvetisistä\nlähteistä ja syömään mehevää ruohoa. Withers nousi raudikkonsa selkään\nja sanottuaan vaimolleen nopeat jäähyväiset hän kannusti mustanginsa\ntielle. Shefford kokosi tyynesti aseensa ja ne kevyet matkatavarat,\njoita hän aina kuljetti mukanaan, ja ratsasti sitten kauppiaan jälkeen.\n\nWithers lasketteli menemään tuota pitkää tasaista hölkkää, jota nämä\nmustangit olivat saaneet opetella koko ikänsä. Tunnin kuluttua he\npääsivät Sagin suulle ja nähdessään sen Sheffordista tuntui kuin kova\nkärsimyksistä runsas puolivuosi, joka oli kulunut siitä kun hän\nviimeksi oli ollut siellä, olisi kokonaan kadonnut hänen muististaan.\nMutta Withers ei Sheffordin pettymykseksi poikennutkaan sinne, vaan\nkääntyi pohjoista kohti vaikealle tielle, joka vei heidät erääseen\npunaisessa vuoren seinämässä olevaan halkeamaan, kierteli sinne tänne\nja poikkesi vihdoin niin kapeaan solaan, että valo himmeni ja molempiin\nseinämiin voitiin koskettaa yht'aikaa satulassa istuessa.\n\nMutta päästyään lopulta villille ylätasangolle Shefford tunsi jälleen\nolevansa aivan erilaisessa maailmassa kuin niissä hedelmättömissä\nerämaissa, joissa hän viime aikoina oli ratsastellut. Erämaa oli\nnaulinnut hänet ristiin jättäen elämän ja kuoleman riippuvaisiksi hänen\nhenkisistä ja ruumiillisista voimistaan. Vaikka hän oli pitänytkin sen\nhuikaisevasta valosta, sen rajattomista tasangoista, sen pettävistä\netäisyyksistä ja sen liikkuvasta hiekasta, sitä ei kuitenkaan voitu\nverrata hänen näitä suloisempia, villimpiä ja tutumpia ylätasankoja\nkohtaan tuntemaansa tunteeseen. Nämä punaiset, loistavat, taivaan sineä\nkohti kohoavat huiput, seetrien ja pinjain tuoksu, purppuran väriset\nsalviapensaat, kukat, ruoho ja kirkkaan veden lorina kivien yli\npalauttivat hänen mieleensä jotakin, jonka hän oli menettänyt ja jonka\nmuisto oli ahdistanut häntä.\n\nTuntui aivan siltä kuin hän olisi palannut tänne värien, rotkojen,\nkorkeiden kalliohuippujen, hiljaisten paikkojen ja viheriöiden\nlaaksojen muodostamalle ylätasangolle voimin, jotka hän oli saavuttanut\nvoittamalla itsensä alempana sijaitsevassa karummassa ja tuimemmassa\nerämaassa. Ja mikä oli vielä omituisempaa, hän tunsi löytäneensä\njälleen oman itsensä. Uneksija, taiteilija, kauneuden palvoja ja jonkun\nepämääräisen etsijä kohtasivat hänet tuoksuvassa tuulessa.\n\nHän tunsi sen, katsellen vanhaa tuttua ylätasankoa iloisin silmin,\nvaikka hänen ajatuksensa enimmäkseen pyörivätkin niissä onnettomissa\nnaisissa, jotka hän toivoi näkevänsä Stonebridgessä.\n\nWithersin kintereillä oli vaikeampi pysytellä kuin intiaanin. Hän oli\nensiksikin taitava ja väsymätön ratsastaja ja sitten sattui sellaisia\ntilaisuuksia, jolloin hän ei säälinyt ollenkaan hevosta. Intiaanit\nlöytävät aina helpoimmin kuljettavat ja lyhimmät oikotiet, mutta\nWithers kannusti hevosensa muutamille hyvin jyrkille rinteille eikä\nSheffordilla ollut muuta valitsemisen varaa kuin seurata. Mutta\nhe katkaisivat pitkän vaikeasti kuljettavan ylämaataipaleen\nonnettomuuksitta ja saapuivat vihdoin erään jyrkänteen laidalle, josta\nShefford näki laajan laakson ja Stonebridgen tummanviheriät\nalfalfakentät.\n\nKylä sijaitsi vaaleanpunaisten vuorien ympäröimän hedelmällisen laakson\nkeskellä. Se oli nähtävästi hyvin vanha, paljon vanhempi kuin Bluff\ntahi Monticello, vaikka pienempi, ja se oli selvästi rakennuttu\nkestämään tulevien aikojenkin vaiheita. Siinä oli yksi hyvin leveä\npääkatu, joka jakoi sen kahtia ja jonka katkaisi suorakulmaisesi muudan\nvirta. Joen yli kaareutui luonnollinen pieni kivisilta. Poppelit\nvarjostivat jokaista polkua. Pienet puutalot ja kivirakennukset olivat\nmelkein piilossa syksyn värjäämän kasvullisuuden seassa. Talojen,\nrakennusten ja kauppojen julkipuolet olivat kylän keskustaan johtavan\nkadun ja erään nelikulmaisen viheriän torin muudatta laitaa vasten.\nViimemainitun varrella oli julkisia rakennuksiakin, joista huomattavin\noli valkoiseksi maalattu puukirkko. Withers sanoi sen olevan\nmerkillisen senvuoksi, ettei siihen rakentaessa oltu tarvittu\nainoatakaan naulaa. Kirkon takaa oli suuri matala kivirakennus\nliuskakivikattoineen, nähtävästi raatihuone.\n\nShefford huomasi ennen saapumistaan torille, että tänään Stonebridgen\nasukkaat olivat kummallisen vilkkaita ja kiihkeitä ollakseen mormoneja.\nKylä oli tulvillaan ihmisiä ja joka paikkaan kiinnitetyistä hevosista\nja hamppuvaatekuomuisista vaunuista päättäen monet heistä olivat\nvieraita. Raatihuoneen ympärille oli kokoutunut suuri joukko miehiä,\npaitahihasillaan olevia tomuisia, saappailla, kannuksilla ja hatuilla\nvarustettuja roikaleita, jotka eivät Sheffordin mielestä olleet\nollenkaan mormonien näköisiä. Ne olivatkin ratsastajia, paimenia ja\nhevostenkesyttäjiä, ja joukossa oli muutamia, jotka Shefford muisti\nnähneensä Durangossa. Siellä oli navajoja ja piutejakin, mutta he\nvetelehtivät takalistossa.\n\nWithers vei Sheffordin sivulle ja he sitoivat hevosensa kiinni\nmuutamaan puuhun.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt Stonebridgessä niin paljon roskaväkeä kuin\ntänään\", Withers sanoi. \"Uskallan lyödä vetoa, että mormonit ovat\nraivoissaan. Nuo Durangosta tulleet roistot ovat vaikeasti hallittavia.\nJos he saavat jotakin juodakseen tahi jos he ovat jo saaneet,\nStonebridgessä savuavat revolverit tänään. Tulkaa! Haluan mennä\nsisälle.\"\n\nMutta ennenkuin hän pääsi raatihuoneeseen, hän säpsähti äkkiä ja\npysähtyi kuin naulattu, mutta kääntyi sitten välinpitämättömän\nnäköisenä ja laski kätensä Sheffordin käsivarrelle. Hänen kasvonsa\nkalpenivat ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kiiltäviksi kuin\npiikivi. Hän puristi Sheffordin käsivartta.\n\n\"Katsokaa tuonne vasemmalle!\" hän kuiskasi. \"Näettekö noita intiaaneja\nsiellä tuon vaunun vieressä? Siellä on muudan, jolla on lakki päässään.\nHänen kasvonsa ovat suuret, tummat ja tuliset. Mies on Shadd. Tahdon,\nettä opitte tuntemaan hänet. Shadd miehineen täällä! Kuinka se voi olla\nmahdollista? Mutta hänhän on hyvissä väleissä mormonien kanssa.\"\n\nSheffordin terävät silmät huomasivat muutaman vetelehtivän joukon,\njossa oli kymmenen tahi kaksitoista intiaania ja muutamia valkoisia\nmiehiä. Se ei eronnut suurestikaan muusta joukoista, ellei oteta lukuun\nsitä, että se pysytteli erillään muista, näytti rauhalliselta ja\nvalppaalta ja oli mainiosti asestettu. Lauma laihoja voimakkaita\nmustangeja, vikureita ja vilkkaita, oli läheisyydessä erään intiaanin\nvalvonnan alaisena. Sheffordin oli pakko katsoa toistamiseen tarkemmin\ntunteakseen sekarotuisen. Hän näki heti, että Shadd oli sama\nleveäkasvoinen lyhyt ja paksu intiaani, joka oli tehnyt uhkaavan\nvierailun hänen luokseen tuona yönä Sagin suussa kauan aikaa sitten.\nVeri alkoi polttaa kuin tuli Sheffordin suonissa ja tuntui keskittyvän\nrintaan. Shaddin tummat terävät silmät kohdistuivat tarkastelevasti\nSheffordiin. Sitten sekarotuinen sanoi jotakin eräälle valkoiselle\napulaiselleen viitaten Sheffordiin. Hänen liikkeensä kiinnitti\ntoistenkin joukossa olevien miesten huomion heihin, ja Withers ja\nShefford saivat hetkisen olla hyvin tarkan katselemisen esineinä.\n\nKauppias kirosi partaansa. \"Ehkä en tahtoisikaan sekaantua tuon kirotun\nsekarotuisen asioihin\", hän sanoi. \"Eikä meillä sitäpaitsi ole\nminkäänlaisia mahdollisuuksiakaan. Meillä on täällä muuta tärkeämpääkin\ntoimitettavaa. Mutta tahdon muistuttaa teille kuitenkin ennenkuin sen\nunhotan, että Shadd on pitänyt silmällä teitä koko teidän täälläolonne\najan. Muudan ystävällinen piute kertoi sen minulle äsken. Shefford,\nmuistatteko, onko kukaan intiaani tämän paikan ja Flagstaffin välillä\nnähnyt tuota suurta rahasummaa, jota itsepäisesti kannatte mukananne?\"\n\n\"Kyllä, muistaakseni Tubassa, silloin kun tulin tänne\", Shefford\nvastasi.\n\n\"Vai niin! Shadd haluaa saada sen käsiinsä... Tulkaa nyt, niin mennään\nrakennukseen.\"\n\nJoukko hajaantui antaakseen tietä kauppiaalle, jonka jokainen näytti\ntuntevan. Muudan suuri tuuheapartainen mies sulki heiltä tien erään\nsuljetun oven edustalla.\n\n\"Halloo, Meade!\" Withers tervehti: \"Päästäkää meidät sisään.\" Mies\naukaisi oven sallien Withersin ja Sheffordin mennä huoneeseen, minkä\njälkeen hän sulki oven.\n\nKun Shefford tuli kirkkaasta auringonpaisteesta saliin, hän ei voinut\nnähdä selvästi alussa, sillä hänen silmänsä olivat kuin häikäistyt. Hän\nkuuli monien äänien synnyttämää hiljaista muminaa. Withersiä näytti\nvaivaavan samanlainen sokeus, koska hän seisoi kuin hämmästyneenä\nhetkisen. Mutta hän tointui nopeammin kuin Shefford. Pimeys, jonka\nkeskeltä häämötti paljon epäselviä haamuja, haihtui vähitellen. Withers\nveti hänet mukanaan miesten ja naisten muodostaman joukon läpi salin\ntoiselle laidalle ja sitten seinän vierustaa muutaman kaiteen viereen,\njoka pysähdytti heidän etenemisensä. Silloin Shefford kohotti päänsä\nkatsoakseen henkeään pidättäen ja omituisesti uteliaana.\n\nSali oli suuri ja siinä oli paljon ikkunoita. Miehet neuvottelivat\nsalin päässä olevalla korokkeella. Noin parikymmentä naista istui hyvin\nlähekkäin toisiaan lavitsoilla. Niiden takana seisoi toinen joukko.\nMutta lavitsoilla istuvat naiset kiinnittivät Sheffordiin huomion\npuoleensa, sillä he olivat nähtävästi vankeja. He muodostivat synkän\nryhmän. Muutamilla oli päässään hilkka, muutamilla huntu ja kaikki he\nolivat tummissa puvuissa, lukuunottamatta yhtä ainoaa etumaisella\nlavitsalla istuvaa, joka oli pukeutunut valkoisiin. Hänellä oli pitkä\nhuntu, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Shefford tunsi hunnun ja\nsitten solakan vartalonkin. Nainen oli epäilemättä Mary, jota hänen\nmustasukkaiset naapurinsa nimittivät Saaguliljaksi. Huomatessaan tytön\nShefford tunsi rintaansa kovasti pistävän. Hänen silmänsä olivat\nsameat, kun hän käänsi ne pois tytöstä, ja kului hetkinen, ennenkuin\nhän voi nähdä selvästi.\n\nWithers kuiskaili hänelle tahi jollekin toiselle hänen\nvieressään, mutta Shefford ei erottanut hänen sanojaan. Hän tuli\ntarkkaavaisemmaksi, mutta silloin lopetti Withers puheensa. Shefford\nkatseli takanaan olevaan joukkoon. Naiset olivat hunnutettuja ja oli\nmahdotonta sanoa, minkänäköisiä he olivat. Siellä oli monta rotevaa,\nJoe Laken tapaista nuorta mormonia, jotka näyttivät olevan huolissaan,\npahoillaan ja ymmällä. Heissä oli vähän sellaista, joka muistutti\nkypsyneimpien miesten jylhää, tyyntä, ja synkkää ankaruutta, eikä\nmitään sellaista, jota olisi voitu verrata vanhojen harmaapartaisten\npatriarkkain omituiseen tyyneen eristäytyvään tunteettomuuteen. Nämä\nkunnianarvoiset miehet olivat noita vanhemman ajan mormoneja,\nuranuurtajien poikia ja säälimättömiä kiihkoilijoita. Shefford tunsi\nvaistomaisesti, että juuri he olivat monivaimoisia ja noiden salattujen\nvaimojen miehiä. Hän tunsi olevansa äärettömän utelias ja halusi\nvälttämättä saada selville, oliko hän arvannut oikein. Sitä tunnetta\nseurasi heti toinen kuuma vihaan kiihoittava into saada tietää, kuka\nheistä oli Maryn mies.\n\n\"Tuolla on piispa Kane\", Withers kuiskasi nykäisten Sheffordia. \"Ja\nhänen mukanaan on Waggoner.\"\n\nShefford näki piispan ja hänen vieressään erään kunnioitusta herättävän\nmiehen.\n\n\"Kuka on Waggoner'?\" Shefford kysyi katsoessaan.\n\n\"Hän omistaa enemmän kuin kukaan mormoni koko Etelä-Utahissa\", kauppias\nvastasi. \"Hän on varmasti Stonebridgen mahtavin mies. Mutta en tiedä\nhänen suhdettaan kirkkoon. He eivät sano häntä vanhemmaksi eivätkä\npiispaksikaan. Mutta uskallan lyödä vetoakin siitä, että hänen asemansa\non määräävä. Hän ei ole milloinkaan tarvinnut minua eikä muitakaan\npakanoita. Hän on oikean ahneen ja vaiteliaan mormonin perikuva, oikea\nkitupiikki, jonka vertaista en ole muualla tavannutkaan. Tarkastelkaa\nhäntä.\"\n\nShefford oli jo katsellut ja hänestä tuntui mahdottomalta, että hän\nmilloinkaan voi unhottaa tämän Waggoneriksi nimitetyn henkilön. Hän\nnäytti vanhalta, vähintään kuusikymmenvuotiaalta, mutta oli niin hyvin\nsäilynyt, kuin hän olisi ollut voimakkaimmillaan. Hän erosi useimmista\ntoisista siinäkin, että hänen harmaa partansa oli lyhyeksi leikattu,\nniin lyhyeksi, että sen alta kuvastuivat hänen laihan leukansa\nsusimaiset piirteet. Kaikki hänen piirteensä olivat hyvin\nsilmiinpistäviä. Hänen silmänsä, jotka olivat omituisen kirkkaan\nsiniset, olivat kuitenkin kylmät ja vaaleat. Hänen otsansa näytti\nvakavalta ja miettiväiseltä, ja poskissa oli pitkiä vakoja. Kasvot\nolivat omituiset ja salaperäiset täynnä sellaista voimaa, jota Shefford\nei ollut nähnyt kenenkään muun miehen kasvoissa, ja ymmärrystä ja\nviisautta, joita ei oltu käytetty niinkuin Shefford oli nähnyt miesten\nniitä käyttävän. Kasvot pitivät häntä pilkkanaan. Niissä oli jotakin\nmuutakin kuin tuota omituista eristäytymishalua, joka oli niin\nluonteenomaista hänen tovereilleen.\n\n\"Waggonerilla oli viisi vaimoa ja viisikuudetta lasta, ennenkuin tämä\nlaki astui voimaan\", Withers kuiskasi. \"Kukaan ei tiedä eikä\nmilloinkaan tulekaan tietämään, kuinka monta vaimoa hänellä nyt on.\nTämä on vain minun yksityinen mielipiteeni.\"\n\nWithersin kerrottua sen Shefford näytti jollakin tavoin ymmärtävän\nWaggonerin kasvojen omituisen voiman. Se ei varmastikaan ollut\nsellaista tarmoa eikä voimaa, jonka ihminen saa hallittuaan\nvuosikausia toisia ihmisiä. Shefford, joka oli jo päässyt pitkälle\noikeudenmukaisuudessaan, tukahdutti menneiden vuosien tunteet ja odotti\nkärsivällisesti. Kykenikö hän tuomitsemaan Waggoneria ja muita\nmormoneja? Mutta aina silloin kun hänen katseensa palasi etulavitsalla\nistuvaan tyyneen valkopukuiseen solakkaan olentoon ja kun hän aina\nuudestaan ajatteli tämän oikeuden istunnon kauhistuttavaa luonnetta,\nhänen sydämensä alkoi sykkiä kovasti ja kumeasti hänen rinnassaan.\n\nSilloin korokkeella istuvien miesten liikehtiminen ilmaisi hänelle\nistunnon piakkoin alkavan. Muutamat miehet poistuivat korokkeelta,\nmuutamat istuutuivat pöydän ääreen, jolla oli kirjoja ja papereita, ja\nmuutamat jäivät seisomaan entisiin asentoihinsa. Nämä viimeksimainitut\nolivat pukeutuneet karkeihin vaatteihin ja kannuksilla varustettuihin\nratsusaappaisiin, ja Sheffordin terävät silmät huomasivat heidän\ntaskujensa pullottavan piilotetuista aseista. He olivat kuin\nvirka-asioissa liikkuvia valtionasiamiehiä.\n\nJoku sanoi kuiskaten tuomarin olevan nimeltään Stonen eli Kiven. Nimi\nsopi hänelle mainiosti. Hän ei ollut enää mikään nuorukainen, mutta hän\nnäytti sellaiselta mieheltä, joka oli kuin luotu näiden salaperäisten\nmormonien syyttäjäksi. Hänen kasvonsa näyttivät ankarilta ja hänen\nsilmänsä olivat syvällä kuopissaan lähettäen katseita, mutta\npaljastamatta silmien väriä ja ilmettä. Hänen suunsa oli hänen kivisten\nkasvojensa ainoa pelastava inhimillinen piirre.\n\nShefford luuli tuomarin oikealla puolella istuvaa miestä asianajajaksi\nja vasemmalla puolella olevaa joksikin korkeimman oikeuden\nvirkamieheksi, joka ehkä toimi täällä yleisenä syyttäjänä. Hetkisen\nkuluttua tämä mies koputti pöytään ja nousi seisoalleen kuin puhuakseen\nyleisölle. Hän saikin salissa olevat ihmiset vaikenemaan. Sitten hän\njulisti ylimalkaisesti, että oli vangittu muutamia naisia, joita\nluultiin monivaimoisten mormonien salatuiksi vaimoiksi ja joita\nYhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari nyt rupeaa kuulustelemaan.\nShefford tunsi, miten nämä vakavat sanat sattuivat saliin kotoutuneihin\nvaiteliaihin kuulijoihin, mutta ymmärsi näistä lyhyistä valmistavista\ntoimenpiteistä myöskin, ettei oikeuden istunnosta voi muodostua muu\nkuin raaka ja nopea, tarkka tutkimus ja ehkä senvuoksi sitä julmempi.\n\nMuudan virkailija talutti etumaisella lavitsalla istuvan ensimmäisen\nnaisen korokkeella olevaan vapaaseen tuoliin, joka oli asetettu juuri\ntuomarin pöydän edustalle. Häntä pyydettiin istuutumaan, mutta nainen\nei näyttänyt merkkiäkään siitä, että hän olisi kuullut käskyn. Tuomari\ntoisti nyt kohteliaasti pyynnön, mutta nainen kieltäytyi. Stone\nnyökäytti siiloin päätään kuin hän olisi kokenut tällaista ennenkin.\nHän siveli leukaansa väsyneesti ja Sheffordin mieleen juolahti, että\nhän ehkä olikin ystävällinen mies, vaikka ankara tuomari.\n\n\"Olkaa hyvä ja riisukaa huntunne\", yleinen syyttäjä pyysi.\n\nNainen totteli ja silloin huomattiin hänen olevan nuoren ja kauniin.\nShefford vavahti tuntiessaan hänet. Nainenhan oli Ruth, muudan hänen\nparhaimmista tuttavistaan piilotetussa kylässä. Hän oli kalpea ja\nvihainen, melkeinpä äkäinen, ja hänen rintansa kohoili. Hän ei hävennyt\nollenkaan, vaan näytti päinvastoin olevan suunniltaan raivosta. Hänen\ntummat, ivalliset ja leimahtelevat silmänsä tarkastelivat tuomaria ja\nhänen apulaisiaan kohdistuen sitten kaiteen takana olevaan joukkoon.\nShefford, joka seurasi kaikkea tarkkaavaisesti jokainen hermo\njännittyneenä, oli huomaavinaan Ruthin jäykistyvän ja muuttuvan vähän\nhänen katseensa sattuessa johonkin erityiseen henkilöön joukossa.\nSitten syyttäjä kehoitti harkitusti ja valituin sanoin häntä\nsuutelemaan hänelle ojennettua raamattua ja puhumaan totta.\nSheffordista tuntui omituiselta katsellessaan, kun Ruth suuteli\nraamattua, jota hän oli tutkinut niin monta vuotta. Mutta vielä\nkummallisempaa oli kuunnella kuulijoiden hiljaista muminaa, kun Ruth\nvannoi valan.\n\n\"Mikä on nimenne?\" tuomari Stone kysyi nojautuen taaksepäin tuoliinsa\nja suunnaten syvällä olevat silmänsä häneen.\n\n\"Ruth Jones\", kuului kylinä vastaus.\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Kaksikymmenvuotias.\"\n\n\"Missä olette syntynyt?\" tuomari jatkoi. Hän soi kirjurille tarpeeksi\naikaa kirjoittaa vastaukset muistiin.\n\n\"Pangultchissa, Utahissa.\"\n\n\"Olivatko vanhempanne mormoneja?\"\n\n\"Olivat.\"\n\n\"Oletteko tekin mormoni?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\n\"En.\"\n\nVastaus oli viivyttelemätön, kylmä ja luja. Hän näytti puhuvan totta.\nNiin Shefford ainakin ajatteli. Tuomari siveli leukaansa odottaen\nhetkisen ja jatkoi sitten epäröiden:\n\n\"Onko teillä lapsia?\"\n\n\"Ei.\"\n\nTämä oli ehdottomasti totta, Shefford tiesi sen ja hän olisi voinut\ntodistaakin sen.\n\n\"Asutteko piilotetussa kylässä lähellä tätä paikkaa?\"\n\n\"Asun.\"\n\n\"Mikä sen kylän nimi on?\"\n\n\"Se on nimetön.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Fre-donia-nimisestä kylästä,\njoka sijaitsee täältä kaukana lännessä päin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Se on Arizonassa lähellä Utahin rajaa. Siellä on vain muutamia miehiä.\nOnko se samanlainen kylä kuin tämäkin, jossa nyt asutte?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Mitä Fre-donia tarkoittaa. Merkitseekö kylän nimi mitään?\"\n\n\"Se on sama kuin vapaat naiset.\"\n\nTuomari vaikeni hetkiseksi, puhui sitten kuiskaillen jotakin\napulaistensa kanssa ja sanoi hetkisen kuluttua naiselle kohottamatta\nkatsettaan:\n\n\"Riittää.\"\n\nRuth talutettiin takaisin lavitsalle ja hänen vieressään istuva nainen\ntuotiin kuulusteltavaksi. Hän oli paljon suurempi henkilö ja hänen\naskeleensa ja vartalonsa ilmaisivat hänet kypsyneeksi naiseksi. Kun hän\noli riisunut hilkkansa, tuomari näki edessään noin nelikymmenvuotiaan\nnaisen kasvot, joiden mielenkiintoisin piirre oli sama omituinen jäykkä\ntyyneys kuin kaikkien vanhempien mormonimiestenkin kasvojen. Tässä,\nShefford ajatteli, on todellinen mormoni, joka erosi Ruthista jollakin\ntavoin, jota Shefford ei voinut selittää. Nainen istuutui tuoliin\nkatsoen kylmästi syyttäjään. Hän näytti aivan tyyneltä. Shefford muisti\nhänet voimatta huomata minkäänlaista muutosta hänen käytöksessään.\nNaisesta näytti tämä istunto tuntuvan mitättömältä välikohtaukselta, ja\nhän vannoi valan kuin hän ei olisi muuta tehnytkään elämässään.\n\n\"Mikä on nimenne?\" tuomari Stone kysyi kohottaen katseensa kädessään\nolevasta paperista.\n\n\"Mary Danton.\"\n\n\"Onko sukunimi isänne vai miehenne?\"\n\n\"Mieheni nimi oli Danton.\"\n\n\"Oli! Elääkö hän?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Missä asuitte mennessänne naimisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"St. Georgessa ja myöhemmin täällä Stonebridgessä.\"\n\n\"Olitteko molemmat mormoneja?\"\n\n\"Olimme.\"\n\n\"Onko teillä lapsia hänen kanssaan?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Kuinka monta?\"\n\n\"Kaksi.\"\n\n\"Ovatko ne elossa?\"\n\n\"On toinen.\"\n\nTuomari kumartui katsomaan paperiinsa ja kohotti sitten hitaasti\nsilmänsä naisen kasvoihin.\n\n\"Oletteko nyt naimisissa?\"\n\n\"En.\"\n\nTuomari tutki jälleen paperiaan ja rupesi sitten kuiskaillen\nkeskustelemaan apulaistensa kanssa.\n\n\"Rouva Danton, silloin kun teidät vangittiin, asunnossanne oli viisi\nlasta. Kenen lapsia ne olivat?\"\n\n\"Minun.\"\n\n\"Oletteko heidän äitinsä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Miehenne Danton on vain yhden isä, vanhimman, äskeisen selityksenne\nmukaan. Niinkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ken siis on muiden lapsienne isä, vai onko niillä jokaisella eri isä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nNainen sanoi sen niin tyynesti kuin ihminen ikinä vain voi,\nvälittämättä ollenkaan sanojensa merkityksestä. Hän eristäytyi kuin\nomituisen kovan kylmyyden suojaan. Shefford huomasi kummikseen, kuinka\nmahdotonta oli yhtä vähän olla uskomatta kuin uskoakaan häntä. Hän teki\nkuitenkin molempia. Tuomari Stone näytti vähän kiivastuman.\n\n\"Ette siis tunne ainoankaan myöhemmän lapsenne isää?\" hän kysyi\ntiukasti korottaen ääntään.\n\n\"En.\"\n\n\"Rouva, pyydän teitä muistamaan, mihin valanne teitä velvoittaa.\"\n\nNainen ei vastannut.\n\n\"Nämä lapset ovat siis nimettömiä -- oikeudettomia?\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\n\"Uskallatteko vannoa, ettette ole kenenkään mormonin salattu vaimo?\"\n\n\"Uskallan.\"\n\n\"Kuinka elätätte itsenne?\"\n\n\"Teen työtä.\"\n\n\"Millaista?\"\n\n\"Kudon, neulon, leivon ja työskentelen kasvitarhassani.\"\n\n\"Mieheni kiinnittivät huomionsa suureen mukavaan asuntoon, jonka\nsisustus oli melkein ylellinen verrattuna seutuun, jossa asutte. Kuinka\nsen asian laita oikeastaan on?\"\n\n\"Miesvainajani oli varakas.\"\n\nTuomari heristi varoittavasti sormeaan vastaajalle.\n\n\"Otaksukaamme, että tuomitsen teidät vankeuteen väärästä valasta,\nesimerkiksi vuodeksi. Saisitte silloin matkustaa kauas kotoanne ja\nlapsienne luota. Ettekö siinäkään tapauksessa suostu puhumaan totta?\"\n\n\"En minä valehtele. En voi puhua sellaista, jota en tiedä. Lähettäkää\nminut vain vankilaan.\"\n\nTuomari hämmästyi viitaten toivottomasti ja vihaisen kärsimättömästi\nnaista poistumaan.\n\n\"Riittää jo! Seuraava\", hän sanoi.\n\nHän kuulusteli vielä vuorotellen kolmea naista saavuttaen aivan saman\ntuloksen vaihtelevilla kysymyksillään ja niihin saamillaan eri\näänenpainolla ja kiivaudella annetuilla vastauksilla kuin rouva\nDantoninkin asiassa. Istunto keskeytyi sen jälkeen lyhyeksi ajaksi\ntuomarin neuvotellessa apulaistensa kanssa.\n\nShefford oli kiitollinen tästä lykkäyksestä. Hänen mielenkiintonsa oli\nvähitellen kiihoittunut tavattomasti ja nyt kun seuraava tutkittava\nmormoninainen oli sama, jota hän oli rakastanut ja jota hän vieläkin\nrakasti, tunsi hän tulevansa niin liikutetuksi, että muiden huomio\nkiintyisi varmasti häneen, ellei hän voisi hillitä itseään. Näiden\nmormoninaisten vastaukset eivät olleet aivan odottamattomia hänelle,\nmutta kun ne lausuttiin kylmäverisesti valan sitoessa syytettyjä,\nkuinka surullisilta ja kauhistuttavan voimakkailta heidän elämäänsä\nuhkaavat varjot, salaperäisyys ja heitä sitovat kahleet tuntuivatkaan!\nHän hämmästyi, tuli surulliseksi ja joutui kokonaan ymmälle. Hänen oli\npakko kiinnittää huomionsa näiden naisten petollisuuteen, joiden hän\ntiesi olevan hyviä ja jaloja. Varmasti vain uskonto eikä pelko tai\nuskollisuus oli heidän häpeänsä ja uhrautumisensa peruste ja\nvoimanlähde. Nämä naiset eivät totisesti hävenneet, vaikka he valansa\nsitomina puhuivatkin häpeällisistä asioista. Heidät oli houkuteltu\nantamaan tällaisia hämmästyttäviä vastauksia, joista jokainen näytti\npolttavan heidän huuliaan, ja he olivat suostuneet siihen senvuoksi,\nettä he olivat uskollisia onnettomia salattuja vaimoja, eikä siksi,\nettä he olivat uhmaavia aviottomien lasten äitejä. Totuus ei Sheffordin\nmielestä piillyt heidän sanoissaan, vaan se oli kuin leimattu heidän\nsynkkiin kasvoihinsa.\n\nOliko se vain hänen kiihtyvän kuvittelunsa ansiota, vai muuttuivatko\nhiljaisuus ja epätietoisuus syvemmiksi, kun muudan virkailija talutti\ntummahilkkaisen ja valkopukuisen solakan naisen syytettyjen tuoliin?\nHän ei kävellyt niin vapaasti kuin muut naiset ja hän vajosi tuoliin\nkuin hän ei enää olisi jaksanut seisoa.\n\n\"Olkaa hyvä ja riisukaa hilkkanne\", syyttäjä pyysi.\n\nKuinka hyvin Shefford muistikaan hänen voimakkaat pitkät kauniit\nkätensä! Hän näki niiden vapisevan nauhoja aukaistessa ja tämä vapistus\nsiirtyi häneenkin hänen tuntiessaan myötätuntoisuutta, joka pani hänen\nvaltimonsa sykkimään. Hän pidätti henkeään Maryn ottaessa hilkkaa\npäästään. Ja sitten hänen mielestään paljastuivat kaikkien nähtäviksi\nsuloisimmat ja kauniimmat kasvot kuin milloinkaan on nähty missään\noikeussalissa.\n\nKuultiin hiljaista kuiskaavaa muminaa, joka paisui kuin aalto. Ja\nkuullessaan sen Shefford ymmärsi niin selvästi kuin se olisi ollut\nkirjoitettuna tulikirjaimin seinälle, etteivät kylän asukkaat olleet\nennen nähneetkään Maryn kasvoja. Mutta hänen nimensä Saagulilja\ntiedettiin, koska Shefford kuuli sitä kuiskailtavan kaikkialla.\n\nMumina taukosi. Tuomari ja hänen apulaisensa tuijottivat Maryyn.\nShefford käsitti tilanteen draamalliseksi omista henkilökohtaisista\ntunteistaan huolimatta. Tuomari Stone oli varmasti kuulustellut monta\nmormoninaista, mutta nähtävästi Mary erosi suuresti muista. Mary näytti\nhilkatta aivan nuorelta tytöltä eivätkä oikeuden jäsenet, nähtyään\näkkiä hänen nuoruutensa ja tuntien häneen kohdistuneet epäluulot,\nvoineet muuta kuin hämmästyä. Ja sitten hänen kauneutensa, etenkin\ntässä synkässä seurassa, muutti hänet todellakin sen valkoisen kukan\nnäköiseksi, jonka mukaan hän oli saanut nimensä. Mutta luultavampaa\noli, että hänen tuskansa sitoi oikeuden jäsenten kielen sellaiseen\nvaiteliaisuuteen, että se alkoi tuntua tuskalliselta. Ehkä Sheffordin\nmieleen juolahtanut ajatus oli telepaattinen, sillä hänestä tuntui\nsiltä kuin jokainen katselija, joka sen oli huomannut, oli nähnyt\nsenkin, että tuomarilla oli nyt edessään pehmeämmästä aineesta\nkokoonpantu aivan erilainen ihminen, jonka huulilta katkera totuus\nvoitaisiin ehkä pakottaa esille.\n\nMary istui tuomaria ja korokkeen sillä puolella olevaa joukkoa\nvastapäätä. Toiset naiset olivat kiinnittäneet huomionsa kaiteen\ntoisellakin puolella oleviin ihmisiin, mutta Mary ei näyttänyt näkevän\nketään heistä. Shefford oli aivan varma siitä, ettei joukossa ollut\nainoatakaan miestä eikä naista, johon Maryn katse olisi kohdistunut.\nHän näytti tuijottavan kauaksi jännittynein, kostein ja pelokkain\nsilmin.\n\nKun syyttäjä käski hänen vannoa, hänen huulensa näyttivät liikkuvan,\nmutta kukaan ei kuullut hänen ääntään.\n\n\"Nimenne?\" tuomari kysyi.\n\n\"Mary.\" Hänen äänensä oli hiljainen ja se värähteli heikosti.\n\n\"Entä sukunimenne?\"\n\n\"En suostu ilmaisemaan sitä.\"\n\nHänen kummallinen vastauksensa, hänen äänensä sävy ja hänen\nkäyttäytymisensä tuomarin edessä osoittivat, miten kummallisen\nluonnollinen hän oli. Oli ilmeistä, ettei hän ollut tottunut vastaamaan\nkysymyksiin.\n\n\"Miten vanhempianne nimitettiin?\"\n\n\"En sano sitäkään\", Mary vastasi hyvin hiljaa.\n\nTuomari ei ruvennut pakottamaan häntä. Ehkä hän halusi muuttaa\ntutkinnon niin helpoksi kuin suinkin tahi odottaa kuulusteltavan\ntyyntymistä.\n\n\"Olivatko vanhempanne mormoneja?\" hän jatkoi.\n\n\"Eivät, herra.\" Hän lisäsi viimeisen sanan omituisen kunnioittavasti,\njoka erosi suuresti muiden naisten kiivaista vastauksista.\n\n\"Siinä tapauksessa ette siis olekaan synnynnäinen mormoni?\"\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Seitsemän tahi kahdeksantoistavuotias, mutta en ole varma.\"\n\n\"Ette siis tiedä oikeata ikäänne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Missä olette syntynyt?\"\n\n\"En suostu ilmaisemaan sitä.\"\n\n\"Onko syntymäseutunne Utahissa?\"\n\n\"On, herra.\"\n\n\"Kuinka kauan olette asunut siinä valtiossa?\"\n\n\"Aina, lukuunottamatta viimeistä vuotta.\"\n\n\"Oletteko viettänyt sen siinä piilotetussa kylässä, jossa teidät\nvangittiin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mutta olette luultavasti käynyt usein täällä Stonebridgessä?\"\n\n\"En ole milloinkaan ollut täällä ennen eilistä päivää.\"\n\nTuomari Stone katseli häntä kuin hänen mielenkiintonsa ihmisenä\nvastustaisi hänen velvollisuuttaan viranomaisena. Hän kumartui äkkiä\neteenpäin.\n\n\"Oletteko mormoni nyt?\" hän kysyi tiukasti.\n\n\"En, herra\", Mary vastasi ja hänen äänensä kuulosti hieman\nkirkkaammalta.\n\nVastaus oli odottamaton. Tuomari katsoa tuijotti häneen. Kuuntelevat\nihmiset kuiskailivat hiljaa keskenään. Shefford puolestaan hämmästyi.\nKun hänen ajatuskykynsä palasi ja hän punnitsi Maryn sanoja ja näki\ntotuuden hänen kasvoissaan niin selvästi kuin valon, hän tunsi olevansa\nkummallisesti iloinen. Se melkein karkoitti tämän tilanteen aiheuttaman\nsynkkyyden ja tuskat.\n\nTuomari taivutti päänsä apulaistensa puoleen neuvotellakseen. He\nnäyttivät nyt kaikki vilkkailta ja heidän äskeinen väsymyksensä oli\nkuin pois puhallettu. Shefford katseli kuuntelijoiden tummia ja synkkiä\nkasvoja alkaen hitaasti suuttua. Vihdoin kiintyi hänen katseensa\nWaggoneriin. Mormonin silmien teräksen sinervä pistävä ilme kiinnitti\nhänen huomionsa puoleensa, kun taas kaikki muut vanhat mormonit\nnäyttivät kovilta ja muuttumattomilta kuin rauta. Joko Shefford oli\nliiaksi kiihoittunut tahi sitten oli tilanne muuttunut yhä\njännittävämmäksi. Näiden omituisten ihmisten säilyttämät salaisuudet,\nvoima, viha ja uskonto muuttivat salissa vallitsevan tunnelman hyvin\npainostavaksi ja tukalaksi. Sheffordista tuntui Withersin läheisyys\nhänen toisella sivullaan eroavan suuresti hänen toisella sivullaan\nolevan mormonin läheisyydestä. Ellei sali ollut muuttunut varjoisaksi,\nniin silloin ei aurinko paistanut niin kirkkaasti kuin se oli paistanut\nhänen huoneeseen tullessaan. Ilma tuntui raskaalta nimettömistä\nintohimoista.\n\n\"Ymmärrän selityksestänne, että olette asunut melkein koko ikänne\njossakin eristetyssä paikassa kaukana muista ihmisistä?\" tuomari\naloitti jälleen.\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Tiedättekö mitään Yhdysvaltain hallituksesta?\"\n\n\"En, herra.\"\n\nTuomari mietti jälleen punniten nähtävästi kohtalokasta ja\nvälttämätöntä tiedustelua kohti johtavia kysymyksiään. Hänen\nmielenkiintonsa tätä erityistä syytettyä kohtaan voitiin nyt selvästi\nhuomata.\n\n\"Ymmärrättekö ollenkaan, millaisia seurauksia väärä vala voi\naiheuttaa?\"\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä väärällä valalla ymmärretään?\"\n\n\"Valehtelemista.\"\n\n\"Oletteko valehdellut minulle?\"\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan valehdellut?\"\n\n\"En vielä\", Mary vastasi melkein kuiskaten.\n\nHän vastasi kuin lapsi ja se näytti liikuttavan tuomaria, joka rupesi\nselailemaan hätäisesti papereitaan. Ehkä hänen työnsä ei ollut niinkään\nhelppoa eikä se varmastikaan ollut mitään hauskaa. Sitten hän kumartui\neteenpäin jälleen ja kiinnitti syvälle painuneiden silmiensä terävän\nkatseen surullisiin kasvoihin.\n\n\"Ymmärrättekö, mitä salatulla vaimolla tarkoitetaan?\"\n\n\"Minulle ei ole milloinkaan selitetty sitä.\"\n\n\"Mutta olette kai kuullut, että Utahissa on sellaisia?\"\n\n\"Kyllä, herra. Minulle on kerrottu niin.\"\n\nTuomari Stone keskeytti nyt kyselemisensä katsellen häntä. Kuuntelijat\nolivat hiljaa lukuunottamatta heikkoa kahinaa ja silloin tällöin\nkuuluvaa syvää henkäystä. Tärkein kysymys uhkasi kuin miekka kalpeata\ntyttöä. Ehkä hän huomasi sen uhkaavan läheisyyden, koska hän istui kuin\nkivi katsoen tutkijaan laajentunein rukoilevin silmin.\n\n\"Oletteko te salattu vaimo?\" tuomari kysyi äkkiä.\n\nMary ei voinut vastata heti. Hän ponnisti kyllä voimiaan, mutta ei\nsaanut ääntään kuuluville. Tuomari toisti kysymyksensä tiukasti.\n\n\"En!\" Mary huudahti.\n\nKaikki vaikenivat. Maryn tärkeä vastaus värisytti Sheffordin sydäntä.\nHän luuli sitä valheeksi. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tiennyt sen\nsittenkin, vaikka hän nyt vasta ensimmäisen kerran olisi nähnytkin\ntytön. Hän kuuli, tunsi ja oli tietoinen tästä kohtalokkaasta\ntosiasiasta. Maryn kauniista äänestä oli puuttunut jotakin koko tämän\nkuulustelun aikana. Siinä ei ollut sitä kaunista ylevää sointua, sitä\nperusainetta, joka olisi pakottanut muut uskomaan siihen. Miten julmaa\nolikaan tehdä tästä puhtaasta tytöstä valehtelija ja väärän valan\ntekijä! Syvällä Sheffordin sisimmässä polttava kuumuus syttyi tuleen.\n\n\"Ette siis ole naimisissa?\" tuomari jatkoi.\n\n\"En, herra\", Mary vastasi heikosti.\n\n\"Oletteko milloinkaan ollutkaan naimisissa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Toivotteko joskus pääsevänne naimisiin?\"\n\n\"Ah en, herra!\"\n\nMary oli kalman kalpea nyt ja hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän puristi\nmustaa hilkkaansa voimakkailla käsillään voimatta katsoa enää tuomaria\nsilmiin.\n\n\"Onko teillä lapsia?\" tuomari kysyi epäröiden. Kysymys näytti\nhänestäkin tuntuvan hyvin vaikealta lausua.\n\n\"Ei.\"\n\nTuomari Stone nojautui nyt pöytään ja hänen punastuneista kasvoistaan\nShefford ymmärsi, millainen mies hän todellisuudessa oli. Hänen suuret\nkouransa puristautuivat nyrkkiin.\n\n\"Tyttö, ette suinkaan aio vannoa sitä, ettei teidän luonanne ole käynyt\nmiehiä? Ette suinkaan aio vannoa sitä?\"\n\n\"En, herra.\"\n\nTuomari nojautui taaksepäin tuoliinsa ja sillä aikaa kuin hän kuivasi\nhien kostuttamaa otsaansa, kuului salista pahaenteistä melkein kuin\nuhkaavaa muminaa.\n\nShefford tunsi sielunsa sairaaksi ja hän pelkäsi itseään, koska hän ei\ntuntenut ollenkaan sisimmässään palavaa tunnetta. Hänen avuttomuutensa\noli mitä vihattavin tosiseikka.\n\n\"Tunnustakaa nyt olevanne salattu vaimo\", tuomari kehoitti.\n\nMary vaikeni pudistaen päätään.\n\nTuomari näytti äkkiä kuin syöksyvän lähemmäksi.\n\n\"Onneton lapsi, tunnustakaa!\"\n\nMary kohotti nyt päätään katsoen häneen, mutta ei puhunut vieläkään\nmitään. Toivottomuus soi hänelle voimia, mutta oli ilmeistä, ettei hän\nkestäisi enää pitkää aikaa.\n\n\"Kuka on miehenne?\" tuomari tiuskaisi hänelle.\n\nMary nousi äkkiä ollen suunniltaan pelosta, joka nyt määräsi kaikki\nhänen tekonsa. Hän ei pelännyt tuomaria, sillä hän horjui häntä kohti\nmuutamia askelia kohottaen vapisevan kätensä, vaan jotakin toista tahi\njotakin sellaista, joka oli paljon kauheampaa kuin mikään rangaistus,\njohon oikeus olisi voinut hänet tuomita. Hän ei voinut enää kestää\ntuomarin painostusta. Hän oli heikontunut ja hänen pelkonsa aiheutui\nluultavasti siitä.\n\n\"Mikä on luonanne vierailevan mormonin nimi?\" tuomari jatkoi\nsäälimättömästi.\n\n\"En ole kuullut hänen nimeään milloinkaan.\"\n\n\"Mutta tunnette kai hänen kasvonsa? Vangitsen jokaisen näillä seuduilla\nasuvan mormonin ja tuon hänet eteenne. Silloin varmasti tunnette\nhänet.\"\n\n\"Ah en! En voisi tuntea häntä, sillä en ole milloinkaan nähnyt häntä\npäivänvalossa.\"\n\nHänen traagillinen kauneutensa, jonkun luonnottoman nuoruutta ja\nviattomuutta kohdanneen rikoksen varmuus ja sellaisen tuskan ja pelon\nilmeinen olemassaolo, jota hän ei näyttänyt laisinkaan tuntevan oman\nitsensä vuoksi, lävistivät oikeuden jäsenten ja kuulijain sydämen\nvaientaen heidät, kunnes Mary rupesi hapuilemaan sokeasti ympärilleen\nja luhistui yhteen kasaan lattialle.\n\n\n\n\nXI.\n\nOIKEUDENISTUNNON JÄLKEEN.\n\n\nShefford olisi hypännyt kaiteen yli, ellei Withers olisi pidättänyt\nhäntä. Ja kun toiset naiset näyttivät kohtelevan ystävällisesti\ntainnoksiin mennyttä tyttöä, Shefford tunkeutui joukon läpi poistuen\nsalista.\n\nUlkopuolella olevat miehet, joilta oli kielletty sisäänpääsy, rupesivat\nkyselemään häneltä kaikenlaista uteliaasti ja hyväluontoisesti, niin\nettä hän tuskaantui. Häntä ei voitu sanoa ollenkaan ystävälliseksi, kun\nhän tyrkkäsi pois edestään ensimmäiset tungettelijat, jolloin toiset\navasivat kujan hänelle ja päästivät hänet menemään katsoa tuijottaen.\nhäneen suu auki.\n\nSilloin laskeutui hänen olalleen käsi, jota hän ei työntänyt pois.\nSynkkä ja pitkä Nas Ta Bega pysähdytti hänet. Ei kauppias, ei Joe Lake\neikä kukaan muukaan valkoinen mies vaikuttanut häneen niinkuin tämä\nnavajo.\n\n\"Nas Ta Bega, oletteko tekin täällä. Tänne on luullakseni kokoutunut\nkoko maakunnan väestö. Odotimme teitä Kayentassa. Missä viivyitte niin\nkauan?\"\n\nIntiaani, jolla ei ollut milloinkaan kiirettä vastaamaan, ei aukaissut\nsuutaan, ennenkuin hän oli vienyt Sheffordin kauemmaksi äänekkäästä\njoukosta.\n\n\"Bi Nai, Hosteen Doetinin teltassa vallitsee suru\", hän sanoi.\n\n\"Onko Glen Naspa --?\" Shefford huudahti.\n\n\"Sisareni on muuttanut veljensä kodista. Hän oli poistunut sieltä\nyksinään kesällä.\"\n\n\"Blue Cañon! Hän on mennyt lähetyssaarnaajan luo. Luulin nähneeni hänet\nsiellä, mutta en ollut varma. En tahtonutkaan saada varmuutta asiasta,\nsillä pelkäsin sen olevan totta.\"\n\n\"Muudan soturi, joka rakastaa sisartani, seurasi hänen jälkiään sinne.\"\n\n\"Nas Ta Bega, tahdotteko -- menemmekö hakemaan häntä tuodaksemme hänet\nkotiin?\"\n\n\"En. Hän palaa kyllä jonakin kauniina päivänä.\"\n\nMiten katkeran surullisilta ja viisailta hänen sanansa kuulostivatkaan!\n\n\"Mutta, ystäväni, tuo kirottu lähetyssaarnaaja --\" Shefford aloitti\nkiihkeästi. Intiaani oli kohdannut hänet pahaan aikaan.\n\n\"Willetts on täällä. Näin hänen menevän tuonne\", Nas Ta Bega keskeytti\nviitaten raatihuoneeseen.\n\n\"Täälläkö! Hän sitten kiertää\", Shefford sanoi. \"Nas Ta Bega, mitä\naiotte tehdä hänelle?\"\n\nIntiaani ei vastannut eikä hänen liikkumattomista kasvoistaankaan voitu\nhuomata, mitä hänellä oli mielessään. Hän näytti synkältä ja\nvälinpitämättömältä. Hän oli viisas ja katkeroitunut intiaani, jossa ei\nollut enää ollenkaan heimonsa tavallista viileyttä, vaikka hänen\ntuntemansa tuska, jonka Shefford aavisti, olikin kova.\n\n\"Hänen on parasta pysytellä loitolla minusta\", Shefford mumisi enemmän\nitselleen kuin toverilleen.\n\n\"Sekarotuinenkin on täällä\", Nas Ta Bega sanoi.\n\n\"Shaddko? Niin, näimme hänet. Kas tuolla! Hän on täällä vieläkin\nmiehineen. Nas Ta Bega, mitä heillä on mielessä?\"\n\n\"He tahtovat vain varastaa niin paljon kuin suinkin.\"\n\n\"Withers kertoi Shaddin olevan hyvissä väleissä mormonien kanssa.\"\n\n\"Kyllä ja lähetyssaarnaajan kanssa myös.\"\n\n\"Willettsinkö?\"\n\n\"Näin heidän keskustelevan toistensa kanssa vakavasti.\"\n\n\"Kummallista! Mutta ehkä se ei olekaan niin kummallista, kun\najatellaan, että Shadd tunnetaan hyvin Monticellossa ja Bluffissa. Hän\ntuhlaa rahaa siellä. He pelkäävät häntä, mutta hän on tervetullut siitä\nhuolimatta. Ehkä kaikki tuntevat hänet. Olisi juuri hänen tapaistaan\nratsastaa nyt Kayentaan. Mutta, Nas Ta Bega, minun on pakko pitää häntä\nsilmällä, koska Withers sanoi hänen hakevan minua.\"\n\n\"Bi Nailla on muudan arpi, joka todistaa sen\", intiaani vastasi.\n\n\"Siinä tapauksessa hän on saanut jo aikoja sitten selville, että\nminulla on vähän rahaa.\"\n\n\"Niin luultavasti. Mutta, Bi Nai, sekarotuisen vaino on hyvin\nkummallista.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Nas Ta Bega ei voi kertoa sellaista, jota hän ei tiedä\", navajo\nvastasi. \"Annetaan sen nyt olla. Saamme sen kyllä selville jonakin\npäivänä. Bi Nai, minulla on muitakin surullisia uutisia, jotka eivät\nkoske minua. Uutiseni tulevat surettamaan veljeäni.\"\n\nShefford katsoi intiaania silmiin ja ellei hän olisi nähnyt surua\nniissä, hän olisi suuresti pettynyt.\n\n\"Bi Nai, kauan aikaa sitten kerroitte erään tarinan kauppiaalle. Nas Ta\nBegakin istui tulen vieressä sinä iltana. Ette silloin tiennyt, että\nhän ymmärtää kieltänne. Hän kuunteli, ja hän sai silloin tietää, miksi\nolitte tullut tänne intiaanien maahan. Sinä yönä hän otti teidät\nveljekseen. Hän on tehnyt kaikki yksinäiset ratsastuksensa rotkoihin\nsiinä tarkoituksessa, että hän löytäisi pienen kultakiharaisen tyttösen\n-- tuon eksyneen Fay Larkinin... Bi Nai, olen löytänyt tytön, jonka\nhalusitte morsiameksenne.\"\n\nShefford ei voinut sanoa mitään. Hän ei voinut nähdäkään selvästi ja\nintiaanin viimeiset sanat kuulostivat tulevan kaukaa.\n\n\"Bi Nai, olen löytänyt Fay Larkinin\", Nas Ta Bega toisti.\n\n\"Fay Larkininko?\" Shefford huohotti pudistaen päätään. \"Mutta hänhän on\nkuollut.\"\n\n\"Bi Nain suru olisikin lievempää, jos hän olisi kuollut.\"\n\nShefford tarttui intiaaniin. Jokin kauhistuttava asia oli\npaljastumaisillaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi kuin haavanlehti\ntuulessa. Hän aavisti sen laadun ja tunsi, millainen lyönti häntä\nuhkasi, mutta ei voinut ajatella sen pitemmälle.\n\n\"Hän on tuolla sisällä\", intiaani sanoi viitaten raatihuoneeseen.\n\n\"Fay Larkinko?\" Shefford kuiskasi.\n\n\"Niin, Bi Nai.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mistä sen tiedätte? Ah, minunhan olisi pitänyt ymmärtää!\nOlen ollut aivan sokea. Sanokaa se minulle heti! Kuka heistä?\"\n\n\"Fay Larkin on Saagulilja.\"\n\nShefford poistui torin syrjäisimpään nurkkaan, jossa hän puiden\nhiljaisessa varjoisassa siimeksessä antoi sydämensä ja mielensä myrskyn\nraivota. Koko tämän lyhyen tahi pitkän ajan kuluessa -- hänellä ei\nollut aavistustakaan, kuinka kauan hän siellä viipyi -- intiaani ei\npoistunut hänen luotaan hetkeksikään. Hänellä oli koko ajan sellainen\ntunne, että Nas Ta Bega on hänen läheisyydessään. Kun todelliset tuskat\nalkoivat haihtua ja jonkunlainen järjestys rupesi korvaamaan hänen\nmielessään vallinnutta myrskyä, hän tunsi Nas Ta Begassa piilevän\nsamanlaisen rauhoittavan ja auttavan voiman kuin hän oli oppinut\ntuntemaan syvissä rotkoissa ja korkeilla huipuilla vaeltaessaan. Hän\ntotesi silloin, että intiaani oli todellakin kuin veli. Ja Shefford oli\nhänen apunsa tarpeessa. Se, jota vastaan hänen oli pakko taistella, oli\nkohtalokkaampaa kuin kärsiminen ja rakkaus. Hänen oli pakko tukahduttaa\nsydämensä syvimmistä synkistä lokeroista kumpuava viha, hillitä\ntappamisaikeensa ja lannistaa sielussaan piilevä murhaaja. Nyt vasta\nhän ymmärsi Jane Withersteenin surullisen tarinan, Ventersin kiihkon ja\nsen, miksi Lasiterista oli tullut häikäilemätön ampuja.\n\nErämaa oli muuttanut Sheffordin. Sen alkuaineet olivat tunkeutuneet\nhänen lihaksiinsa ja luihinsa ja jokaiseen hänen sydämensä kuituun.\nAurinko, tuuli, hiekka, kylmyys, myrskyt, etäisyydet, kivet,\nmyrkylliset kaktukset, kiduttava työ, peloittava yksinäisyys, erämaan\nasukkaissa oleva teräs, erämaan villin julmuus, mustangien hurjuus,\nhaukkojen ja susien hurjuus ja jokaisen elävän olennon katkera\nkamppailu olivat kuin sulautuneet ja sekoittuneet yhteen tummaksi ja\nvoimakkaaksi nesteeksi, hänen suonissaan sykkiväksi vereksi. Hän tunsi,\nmillaiseksi hän oli muuttunut ja iloitsi siitä, vaikka hän ei ollut\nvielä vapautunutkaan vanhasta minästään, tuosta vakavakatseisesta,\njärkevästä, ymmärtäväisestä ja sivistyneestä miehestä, joka oli ollut\nhyvä ihminen huolimatta hänen onnettomuudestaan ja hänen elämänsä\nhäpeästä. Ja hän totteli omantuntonsa varoittavaa ääntä. Hän ei voinut\nauttaa tätä onnetonta tyttöä kostamalla säälimättömästi sille\nmormonille, joka oli tuhonnut Fay Larkinin elämän. Tämä tulinen vasta\nsyntynyt voima oli hillittävä järjellä, semminkin kun hän oli yhä\nenemmän muuttumaisillaan alkuperäiseksi ihmiseksi, joka tottelee\nepäröimättä alkuperäisiä vaistojaan. Tämän hetken pimeydessä hän tutki\ntarkasti sydämensä, ymmärsi itsensä, vapisi ajatellessaan äsken\nkuulemaansa asiaa, ja voitti itsensä. Hän muuttui sen hetken kuluessa\ntodelliseksi mieheksi. Hän joutuisi ehkä taisteluun ja hyvin\nmahdollista voi olla sekin, että hän kaatuisi, mutta viha ei tulisi\nhäntä enää milloinkaan voittamaan.\n\nKun hän ajatteli tulevaisuutta, hän tunsi omituisen ja muuttumattoman\nhalun suojella Fay Larkinia. Tyttö oli vielä hyvin nuori, seitsemän-\ntahi kahdeksantoista vuotias hän oli sanonut, ja voihan ja senhän\ntäytyikin olla mahdollista, että hänellä on vielä edessään elämänsä\nonnellisimmat ajat. Hän oli unelmissaan ajanut takaa sateenkaarta ja\nhän oli vakavasti päättänyt hakea tytön käsiinsä kadonneesta Surprise\nValleysta. Ja nyt hän oli löytänyt hänet. Hänen mieleensä ei\njuolahtanut milloinkaan kysyä Nas Ta Begalta, kuinka intiaani oli\nsaanut sen selville, että Saagulilja on Fay Larkin. Hänen mielestään\noli ihmeellisintä se, että hän itse oli ollut sokea niin kauan. Kuinka\nyksinkertaiselta kaikki nyt tuntuikaan! Jokainen tytön ilmaisema ajatus\nja teko kelpasi todistukseksi. Hänen omituinen suloiseen ja\nharvinaiseen liljaan verrattava kauneutensa, hänen matala hiljaisuuteen\ntottunut äänensä, hänen solakat ja voimakkaat kätensä, hänen notkea\nvartalonsa, hänen nopea käyntinsä, hänen ihmeellinen ketteryytensä\nsileitä ja jyrkkiä rinteitä kiivetessä, hänen vuorten huipuilla\npaljastunut viileytensä, ja hänen silmiensä ahdistava ja kaipaava ilme\nhänen katsellessaan rotkojen yli sopivat täydellisesti kauniiseen\nSurprise Valleyhin jätettyyn lapseen, joka oli kasvanut suureksi sen\nvilleydessä ja hiljaisuudessa murtuneen Janen ja Lassiterin surullisen\nrakkauden holhoomana. Niin, hänen pelastamisensa oli ollut Sheffordin\nunelma, jota hän oli suuresti rakastanut. Hän oli rakastanut unelmaansa\nja hän oli rakastanut lasta. Tytön piilopaikan salaisuus, niinkuin se\noli ilmaistu hänelle kuulemassaan kertomuksessa, ja hänen unelmansa\nhidas muuttuminen toiminnaksi olivat kummallisesti lahjoittaneet Fay\nLarkinin hänelle. Mutta sitten hän oli kuullutkin surukseen, että Fay\nLarkin olikin kuollut. Kuinka helppo hänen olikaan todeta tämän\nmyöhemmän paljastuksen valossa rakkautensakin Maryyn! Hän ei voisi\nsuhtautua tyttöön milloinkaan enää samoin kuin Maryyn. Fay Larkin ja\nSaagulilja olivat yksi ja sama ihminen. Tyttö oli nyt täällä hänen\nläheisyydessään ja hän oli nykyään avuton auttamaan häntä tahi\nilmaisemaan itsensä. Häntä pidettiin nyt vangittuna synkässä\nrakennuksessa noiden vakavien mormonien joukossa vieraana siellä\noleville naisille ja sidottuna jollakin kohtalokkaalla tavalla johonkin\nmieheen ja nyt varmaankin vihattuna hänen heikkoutensa vuoksi\nkuulustelun aikana. Ajatellessaan tytön menneisyyttä, nykyisyyttä ja\ntulevaisuutta ja tuota salaperäistä mormonia, jonka kasvoja tyttö ei\nollut milloinkaan nähnyt, Shefford tunsi rohkeutensa vaipuvan ja\njäätävän piston rinnassaan. Maryhan oli vannonut, ettei hän ole salattu\nvaimo. Mutta oliko hän valehdellut? Jos asian laita oli niin, kuinka\nkokonaan voimaton Shefford olikaan!\n\nMutta silloin ilmestyi sama omituinen ja mystillinen tuntemus, jonka\nerämaa oli lahjoittanut hänelle, suojelemaan ja kohottamaan häntä.\nTyttöhän ei ollut kuollut. Hän oli löytänyt tytön. Mitä olivatkaan\nvastukset ja tämä ankara uskonto, jolle hänet oli uhrattu, verrattuina\ntähän siunattuun ja musertavaan totuuteen? Se oli yhtä voimakas kuin\nhänelle äkkiä selvinnyt rakkauskin. Voimakas, peloittava ja kuolettavan\nsuloinen tuuli tuntui täyttävän hänen sielunsa tyttöä kohtaan\nsuuntautuvalla rakkaudella. Ennen oli tytön kohtalo vetänyt häntä\npuoleensa, mutta nyt sitoivat hänen tuskansa, hänen viattomuutensa ja\nhänen kauneutensa hänet ikuisiksi ajoiksi. Jos hän vain voisi vapauttaa\ntytön, kärsivällisyys, viekkaus ja työ, intohimot ja veri ja\nsuojelemaan tulleen miehen murtumaton mieli olivat uhrauksia, joista ei\nkannattaisi puhuakaan sen enempää kuin elämästäkään.\n\nKärsivällisyys ja viekkaus! Hänen terästynyt järkensä käsitti, että\nhänen suurimmat mahdollisuutensa piilivät nykyjään näissä\nominaisuuksissa ja hänen ajatuksensa leimahtivat kuin valo hänen\naivoissaan. Tuomari Stone apulaisineen ei voi tuomita ketään\nStonebridgen mormonia sen paremmin kuin pohjoisempien kylienkään\nasukkaita. He menisivät tiehensä ja elämä Stonebridgessä alkaisi mennä\nentistä tasaista hiljaista latuaan. Näiden seutujen kaikki ihmiset,\nsekä kunnialliset että lainsuojattomat, saisivat tietää piilotetun\nkylän olemassaolon, mutta tuskin sekään tosiseikka aiheuttaisi\nminkäänlaisia äkkinäisiä muutoksia mormonien suunnitelmissa. Mormonit\novat jäykkää kansaa. He lähettäisivät salatut vaimonsa takaisin\nlaaksoon ja rauhallisten olojen palattua vierailisivat heidän luonaan,\nkuten ennenkin. Ehkä ei mikään muu kuin kuolema muuttaisikaan\nmilloinkaan näitä vanhoja mormoneja.\n\nShefford päätti jäädä Stonebridgeen mielistelläkseen vielä enemmän\nmormoneja. Hän saisi siellä kyllä jotakin työtä, ellei salattuja\nvaimoja vietäisikään takaisin piilotettuun kylään. Siinä tapauksessa\nettä naiset palaisivat laaksoonsa, Shefford päätti ryhtyä entiseen\ntoimeensa ajamaan Withersin kuormastoja. Ellei siitäkään tulisi mitään,\nhän löytäisi kyllä jotakin muuta työtä ja keksisi jonkun verukkeen,\njonka nojalla hän voisi ratsastaa sinne.\n\nJolloinkin sopivassa tilaisuudessa hän päätti ilmaista Fay Larkinille\ntuntevansa hänet. Kuinka se ajatus hurmasikaan häntä! Fay ehkä\nkieltäisi peloissaan ja koettaisi taistella säilyttääkseen\nsalaisuutensa, mutta Shefford päätti ottaa siitä selvän, kuunnella\nhänen tarinaansa ja saada varmuus miten Jane Withersteenille ja\nLassiterille oli käynyt. Ja jos he ovat vielä hengissä, hän luuli nyt\nvoivansa löytää heidät ja viedä heidät ja Fayn pois maasta.\n\nTämä velvollisuus ja suurenmoinen tehtävä lumosivat hänet kokonaan. Hän\naavisti, millaisia vaivoja se tulisi aiheuttamaan, eikä hänen mielensä\nvoinut olla synkistymättä ajatellessaan niitä voimia, joita hän aikoi\nvastustaa. Mutta velvollisuus, sääli ja epäitsekäs rakkaus eivät olleet\nainoat vaikuttimet, jotka pakottivat Sheffordin toimintaan.\nSalaperäinen kohtalo näytti jälleen ilmestyvän kuin hohde ja vaativan\nhäntä mukaansa.\n\nKun Shefford ja Nas Ta Bega palasivat raatihuoneelle, istunto oli\npäättynyt, ovet oli lukittu ja torilla oli vain muutamia paimenia ja\nintiaaneja, jotka olivat poislähdössä. Kaduilla, teillä ja kauppojen\novilla oli kuitenkin joukoittain miehiä, jotka keskustelivat vakavasti.\nShefford käveli edestakaisin toivoen kohtaavansa Withersin tahi Joe\nLaken. Nas Ta Bega sanoi menevänsä juottamaan ja ruokkimaan hevosia ja\nsitten palaavansa.\n\nMerkeistä päättäen näytti siltä, kuin Stonebridgekin nyt joutuisi\nsamanlaisten levottomuuksien ja hälinän keskukseksi kuin Monticello ja\nDurango tavallisissa oloissa. Stonebridgessä oli vain yksi kapakka ja\nse oli täynnä rähiseviä paimenia ja hevostenkesyttäjiä. Shefford näki\nShaddille ja hänen miehilleen kuuluvan mustangilauman, jota sama\nintiaani yhä paimensi. Miehet olivat kapakassa juomassa. Kapakan\nvieressä oli Hopewell House-niminen ravintola melko muhkeassa\nkivirakennuksessa. Sen edustalla vetelehti intiaaneja. Shefford meni\nsinne leveästä ovesta ja huomasi tulleensa suureen kolkkoon huoneeseen,\njoka oli laudoitettu kuin luhti ja jossa ei ollut sisäkattoa ollenkaan.\nHuone oli täynnä meluavia miehiä. Siellä hän tapasi Joe Laken, joka\nkeskusteli piispa Kanen ja muiden mormonien kanssa. Piispa tervehti\nhäntä ystävällisesti, jolloin tuntemattomatkin miehet ottivat hänet\nhyvin vastaan. Joe esitteli hänet heille.\n\n\"Oletteko nähnyt Withersiä?\" Shefford kysyi.\n\n\"Hän on varmasti jossakin täällä läheisyydessä\", Joe vastasi. \"Teidän\non parasta oleskella täällä, sillä hän tulee tänne ennemmin tahi\nmyöhemmin.\"\n\n\"Milloin lähdette ratsastamaan takaisin Kayentaan?\" Shefford jatkoi.\n\n\"En tiedä ollenkaan. Meidän on pakko luopua suunnittelemastamme\nmetsästysretkestä. Nas Ta Begakin on täällä.\"\n\n\"Niin on. Olen ollut hänen seurassaan.\"\n\nVanhemmat mormonit siirtyivät syrjään, jolloin Joe huomautti olevansa\nsuunnattomasti nälissään. Shefford meni hänen kanssaan toiseen\nlaudoitettuun huoneeseen, joka oli nähtävästi ruokasali. Siellä oli\nmuutamia miehiä aterioimassa pitkän pöydän ääressä. Sen päähän oli\nasetettu istuimeksi laatikko, joka oli niin pieni ja heikko, että se\ntuskin kannatti Joen ja Sheffordin painoa, mutta he uskaltautuivat\nkuitenkin sen varaan.\n\n\"Näin teidät oikeussalissa\", Joe sanoi. \"Se oli helvetillistä.\"\n\n\"Joe, en ole milloinkaan ollut varma, kuinka paljon uskallan puhua\nteille, jonka vuoksi olen enimmäkseen vaiennutkin, mutta helvetillistä\nse oli\", Shefford vastasi.\n\n\"Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä minua\", Joe sanoi äreästi.\n\nShefford kuuli nyt ensimmäisen kerran mormonin puhuvan tähän tapaan.\n\n\"En minä pelkääkään, Joe. Mutta minä pidän teistä ja kunnioitan teitä.\nEn voi sanoa samaa muista mormoneista.\"\n\n\"Olitteko salissa oikeudenistunnon loppuun asti?\" Joe kysyi.\n\n\"En. Sain jo tarpeekseni kuunnellessani Maryn juttua\", Shefford sanoi\nhiljaa taivuttaen päänsä. Hän kuuli mormonin purevan hampaitaan.\nSeurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa ei kumpainenkaan mies katsonut\ntoveriinsa.\n\n\"Tuomari oli mielestäni melko säädyllinen\", Joe sanoi hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Niin minustakin. Hän olisi voinut --\" Shefford ei lopettanut\nlausettaan. \"Kuinka istunto päättyi?\"\n\n\"Hyvin.\"\n\n\"No saatiinko siellä mitään selville ja tuomittiinko siellä ketään?\"\nShefford kysyi kummallisen innostuneesti.\n\n\"Ei\", Joe murahti. \"Oikeus olisi voinut säästää itseltään sen vaivan.\"\n\n\"Kyllä. Mutta näin meidän kesken sanottuna nyt, Joe, kun olemme näin\nvanhoja ystäviä, istunnossa selveni kuitenkin muudan asia, vaikka sitä\nei voitu todistaakaan. Nuo naiset ovat salattuja vaimoja.\"\n\nJoe ei vastannut mitään tähän. Hän näytti synkältä ja hänen huulensa\nolivat tiukasti yhdessä. Tänään hän oli enemmän mormonin näköinen kuin\nmilloinkaan ennen.\n\n\"Tuomari tiesi sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin\", Shefford jatkoi.\n\"Jokainen huomiokykyinen ihminen olisi huomannut sen. Miten tukalaksi\ntilanne muodostuikaan noille hyville naisille! Sillä minä tiedän heidän\nolevan hyviä. Ja siellä he vannoivat, etteivät he --\"\n\n\"Enkö tullut sairaaksi kuunnellessani sitä?\" Joe keskeytti melkein\nkarjaisten. \"Tuomari Stonekin tunsi olonsa hyvin tukalaksi, vannon sen.\nKuulusteltuaan Maryn hän jatkoi istuntoa niin nopeasti kuin sonnit\ntarkastuksessa erotetaan muusta karjasta. Hän halusi päästä siitä niin\näkkiä kuin suinkin. Hän ei vaatinutkaan enää vastausta kysymyksiinsä...\nHe tekivät tyhmästi tullessaan tänne Stonebridgeen, sillä tämähän on\nmelkein luomakunnan rajoilla. Heitä on vain kuusi miestä ja heidän\nhevosensa ovat huonoja. He eivät ole silti turvassa, vaikka he ovatkin\nviranomaisia, ja he ymmärsivät viittauksen.\"\n\n\"Ovatko he poistuneet jo?\" Shefford kysyi.\n\n\"Noin tunti sitten. En nähnyt heidän lähtevän, vaan kuulin sen eräältä\ntoveriltani. He olivat poistuneet Bluffin tietä, eivätkä he muuta tietä\nolisi voineet valitakaan, elleivät olisi halunneet ratsastaa Coloradoon\nKayentan kautta. Se tie olisi ollut varmasti turvallisin.\"\n\n\"Joe, voivatko he joutua siellä jonkinlaiseen vaaraan?\" Shefford kysyi\nkatsellen mormonia.\n\n\"Tehän tunnette tuon vaikeakulkuisen tien. Se on hyvin vaikea\nhevosille. Siellä on rapautuneita kallionrinteitä ja liukkaita\npengermiä, ja ratsastaja voi saada kivilohkareen päähänsä milloin\ntahansa. Sitten on Shadd täällä miehineen. Ilkeitä piutejakin on\nläheisyydessä.\"\n\n\"Mihin naiset joutuivat?\" Shefford kysyi hetkisen kuluttua.\n\n\"He ovat ystäviensä luona.\"\n\n\"Missä heidän lapsensa ovat?\"\n\n\"Laaksossa vanhojen naisten hoidossa. Niitä ei voitu tuoda tänne. Mutta\nheidän joukossaan on muutamia kauniita pienokaisia, jotka eivät voi\ntulla toimeen äidittään.\"\n\n\"Niin luulen minäkin\", Shefford vastasi jäykästi. \"Milloin äidit\nlähtevät takaisin heidän luokseen?\"\n\n\"Tänä iltana ehkä, jos vain nuo roistomaiset paimenet ja\nhevostenkesyttäjät poistuvat kylästä... Niiden kanssa ei ole\nleikitteleminen, olemme kuulleet sen. He juovat itsensä juovuksiin ja\nvoi syntyä kahakka, jos he uskaltavat lähestyä naisia.\"\n\n\"Tarkoitatte heidän voivan tulla niin juovuksiin, että he ovat\nymmärtävinään naisten valat kirjaimellisesti ja teeskentelevinään\nuskovansa naisten olevan sellaisia kuin he vannoivat.\"\n\n\"Aivan niin\", Joe vastasi synkästi.\n\n\"Hyvä Jumala, mies, sehän voisi olla kamalaa!\" Shefford huudahti.\n\n\"Kamalaa tahi ei, mutta sitä voidaan tuskin välttää. Naiset voivat\noleskella täällä vielä muutamia päiviä. Täällä ei varmasti synny\nminkäänlaisia vaikeuksia, vaan laaksossa. Shefford, olen saanut\ntoimekseni viedä naiset turvallisesti sinne takaisin. Olen hankkinut jo\nmuutamia apulaisiakin. Voinko luottaa teidänkin apuunne. Olen iloinen\nvoidessani ilmoittaa, että teistä ajatellaan täällä hyvää. Piispa Kane\npitää teistä ja hänen mielipiteitään kunnioitetaan.\"\n\n\"Kyllä, Joe, voitte laskea minutkin miestenne joukkoon kuuluvaksi\",\nShefford vastasi.\n\nHe lopettivat ateriansa ja palasivat suurempaan ravintolahuoneeseen.\nSiellä oli paljon miehiä ja oven edustaltakin kuului äänekästä puhetta.\nShefford näki Withersin puhuvan piispa Kanen ja kahden muun mormonin\nkanssa, joita Shefford ei tuntenut. Kauppias näytti juttelevan\ntavattoman vilkkaasti korostaen sanojaan tarmokkailla käsiensä\nliikkeillä.\n\n\"Nyt on varmasti piru merrassa\", Joe kuiskasi käheästi. \"Se on\ntuntunutkin ilmassa koko päivän.\"\n\nWithers oli nähtävästi odottanut Sheffordia.\n\n\"Tässä Shefford nyt on\", hän sanoi noille kolmelle mormonille,\nSheffordin ja Joen lähestyessä ryhmää. \"Haluan, että kuuntelette hänen\nomaa selostustaan.\"\n\n\"No mikä nyt on hätänä?\" Shefford kysyi.\n\n\"Vihjaiskaa siitä minullekin, että minäkin voin sanoa sanottavani\", Joe\nLake sanoi.\n\n\"Shefford, tässä on kysymys enemmän hyvästä nimestä kuin työstä\",\nkauppias vastasi. \"Hetkinen sitten kerroin piispalle aikovani lähettää\nteidät samoissa asioissa laaksoon kuin silloin ensimmäiselläkin\nkerralla. Piispa oli hyvin mielissään aikoen esittää teille jotakin.\nMutta tullessani tänne äsken kuulinkin, ettei teitä halutakaan sinne.\nKysyttyäni syytä sainkin selityksen. Willetts on puhunut teistä pahaa.\nHän on sanonut muun muassa senkin ja sehän minua enimmän harmittaakin,\nettette tee mitään ja vielä teeskentelette olevanne taipuvainen\nmormonien uskoon saadaksenne oleskella mormoninaisten luona laaksossa.\nWilletts on vihollisenne. Ja hän on pahempi kuin olen luullutkaan.\nKehoitan nyt teitä kertomaan piispalle, miksi lähetyssaarnaaja vihaa\nteitä.\"\n\n\"Herrat, annoin hänelle sellaisen läimäyksen, että hän kaatui\",\nShefford vastasi vaatimattomasti.\n\n\"Miksi?\" piispa kysyi hämmästyneenä ja uteliaana. Shefford kertoi\nPunaisella järvellä sattuneen tapahtuman, jolla nyt näytti olevan näin\nkohtalokkaat seuraukset.\n\n\"Väitätte siis, että hänen tarkoituksensa olivat pahat intiaanityttöä\nkohtaan?\" piispa kysyi.\n\n\"En väitä mitään. Totean vain sen, mikä pakotti minut toimimaan edellä\nkertomallani tavalla.\"\n\n\"Teittekö sen uskonnollisista periaatteista?\"\n\n\"En, vaan inhimillisistä.\"\n\nWithers sanoi väliin töykeällä tavallaan: \"Piispa, oletteko milloinkaan\nnähnyt Glen Naspaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän on maakunnan kaunein navajotyttö. Willetts himoitsi häntä, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Mutta, hyvä mies, en voi uskoa mitään sellaista kristillisestä\nlähetyssaarnaajasta. Olemme tunteneet Willettsin vuosikausia. Hän on\nvaikutusvaltainen mies. Hänellä on voimakas rahallinen tuki takanaan ja\nhän tekee vain hyvää. Vihjaatte rakkaussuhteeseen.\"\n\n\"En vihjaa\", Withers vastasi kärsimättömästi, \"koska tiedän sen\nvarmasti. Olen kuullut ennenkin lähetyssaarnaajista tällaista. Tämä ei\nole ensimmäinen kerta Willettsillekään. Piispa Kane, asun intiaanien\njoukossa. Näen paljon sellaista, josta en milloinkaan puhu kenellekään.\nAmmattini on käydä kauppaa heidän kanssaan, siinä kaikki. Mutta en\nhalua Willettsin enkä muidenkaan kirottujen tekopyhimysten solvaisevan\ntätä ystävääni. John Shefford on kunnollisin nuorimies, mikä\nmilloinkaan on tullut luokseni tänne erämaahan. Ja hänen maineensa on\npuhdistettava teidän kaikkien kuullen, tahi muuten en pistä jalkaani\nStonebridgeen enää... Willetts himoitsi Glen Naspaa. Shefford antoi\nhänelle selkään ja karkoitti hänet myöhemmin vanhan intiaanin teltasta\ntuolla vuoristossa. Se selittää Willettsin vihan. Hän himoitsi tyttöä.\"\n\n\"Ja vielä enemmän, herrat, hän onnistuikin viekoittelemaan tytön\nluokseen\", Shefford lisäsi. \"Glen Naspa ei ole käynytkään kotonaan\nkuuteen kuukauteen. Näin hänet Blue Cañonissa. Haluaisin puhutella\nWillettsiä teidän kaikkien kuullen.\"\n\n\"Se käy hyvin päinsä\", Withers vastasi naurahtaen julmasti.\n\n\"Hän on tässä ulkopuolella.\"\n\nKauppias meni kadulle. Joe Lake seurasi hänen kintereillään ja mormonit\nseurasivat häntä. Shefford tuli viimeisenä pysähtyen ovelle katselemaan\njoukkoa, jossa oli sekä valkoisia miehiä että intiaaneja. Hänen\ntunteensa erosivat täydellisesti hänen liikkeistään. Hän tunsi\nsydämensä sykkivän tulisesta vihasta, mutta silloin tuntuivat eräät\nkasvot tulevan hänen ja hänen vihansa väliin, suloiset ja surulliset\nkasvot, jotka olisivat voineet hillitä hänet jossakin paljon\nkriitillisemmässäkin tilaisuudessa kuin tämä oli. Ja äkkiä hän voi\nhillitäkin itsensä tuntien omituisesti ja nopeasti saavuttamansa\nvoiman.\n\nWilletts näytti keskustelevan vakavasti muutaman lyhyen ja paksun\nintiaanin -- sekarotuisen Shaddin kanssa. He nojautuivat puhuessaan\nliekakaiteeseen. Siellä oli muitakin intiaaneja ja lainsuojattomia.\nJoukossa olevat miehet olivat raa'an ja tiukan näköisiä.\n\n\"Hei, Willetts!\" kauppias huusi ja hänen kova kaikuva äänensä vaimensi\nmiesten liikkeet ja rähinän.\n\nKun Willetts kääntyi, Shefford oli leveän käytävän puolivälissä.\nLähetyssaarnaaja ei yksinään nähnyt häntä, vaan hänet huomasi sinnepäin\ntuleva Nas Ta Begakin. Joe Lake oli sivuuttanut kauppiaan, mormonit\nseurasivat päättäväisesti ja he kaikki asettuivat Willettsiä\nvastapäätä. Willetts kalpeni. Shadd oli varovaisesti hiipinyt kaiteen\nsivua lähemmäksi miehiään ja sitten he muiden uteliaiden seuraamina\ntulivat lähemmäksi.\n\n\"Willetts, täällä on Shefford. Sanokaa se nyt hänelle päin naamaa\",\nkauppias kehoitti. Hän oli vihainen ja hän tahtoi nähtävästi kiinnittää\nmuiden huomion yhtä paljon siihen kuin tilanteeseenkin.\n\nWilletts oli kalvennut, mutta ei ollut menettänyt rohkeuttaan. Shefford\nkatseli hetkisen hänen sileitä kasvojaan, niihin painuneita syviä\nuurteita ja hänen tummia viinin värisiä silmiään.\n\n\"Willetts, minulle on kerrottu, että olette solvannut minua piispa\nKanen ja muidenkin kuullen\", Shefford aloitti lyhyesti.\n\n\"Sanoin teitä jumalankieltäjäksi\", lähetyssaarnaaja vastasi käheästi.\n\n\"Olette sanonut vielä enemmänkin. Kerroin näille miehille, miksi olette\nminulle vihoissanne.\"\n\nWilletts naurahti levottomasti, ivallisen halveksivasti ja kieltävästi.\n\n\"Teidän laisenne miehen syytökset eivät voi vahingoittaa minua\", hän\nsanoi.\n\nMies ei näyttänyt pelkäävän niin paljon tätä kohtausta kuin inhoavan\nsitä. Hän näytti vaipuvan ajatuksiinsa, vaikka ei tilanteen vakavuus\nvielä ollut selvinnytkään hänelle. Shefford tunsi hämmästyvänsä. Ehkä\nei tuossa miehessä ollutkaan minkäänlaista tulta. Erämaa ei todellakaan\nollut karaissut häntä. Hän ei ollut tehnyt työtä, ei kärsinyt eikä\ntaistellut.\n\n\"Mutta minäpä voin\", Shefford karjaisi hämmästyttävän äkkiä. \"Katsokaa\ntätä intiaania. Tunnetteko häntä? Hän on Glen Naspan veli. Katsokaa\nhäneen. Antakaa meidän nähdä, uskallatteko katsella häneen silloin kun\nsyytän teitä... Rakastelitte Glen Naspaa ja viekoittelitte hänet pois\nkotoaan.\"\n\n\"Uskoton märehtijä!\" Willetts vastasi käheästi, \"Vai sellainen\ntarkoituksenne onkin. Glen Naspa tuli kouluuni omasta halustaan ja hän\ntodistaa sanani oikeiksi milloin tahansa.\"\n\n\"Miksi? Senvuoksi, että olette sokaissut tyttö paran... Willetts,\ntuhlaan vielä vähän aikaani teille.\"\n\nJa Shefford hyökkäsi nopeasti ja keveästi kuin pantteri miehen\nkimppuun, kiersi voimakkaat kätensä hänen paksun kaulansa ympärille,\npainoi hänet polvilleen ja taivutti hänen päänsä kaiteen yli. Seurasi\nsuonenvedon tapainen taistelu, käsivarret heiluivat kovasti, ruumiit\nkiemurtelivat ja sitten Willettsin asento kävi toivottomaksi, sillä\nSheffordin ote muuttui raudanlujaksi.\n\n\"Te kirottu valkomaksainen tekopyhimys, mieleni tekee tappaa teidät!\"\nShefford huusi. \"Vahdin teitä ja Glen Naspaa tuona päivänä vuoristossa.\nNäin, miten syleilitte häntä ja huomasin tytön rakastavan teitä.\nMyöntäkää se, valehtelija. Se riittää täydellisesti.\"\n\nLähetyssaarnaajan kasvot muuttuivat punaisiksi Sheffordin painaessa\nhänen päätään kaiteen yli.\n\n\"Tapan teidät!\" Shefford toisti tiuskaisten. \"Haluatteko mennä Jumalan\nkasvojen eteen valmistautumatta? Myöntäkää rakastelleenne Glen Naspaa\nja tunnustakaa houkutelleenne hänet pois kotoaan. Äkkiä nyt!\"\n\nWilletts ojensi vapisevan kätensä ja silloin Shefford hellitti\nlamauttavaa otettaan ja salli hänen päänsä suoristua. Puoleksi\nkuristettu mies sanoi huohottaen muutamia epäselviä sanoja, jotka hänen\nkalpeat syylliset kasvonsa tekivät tarpeettomiksi.\n\nShefford läimäytti häntä korvalle niin, että hän kaatui tomuun navajon\njalkojen juureen.\n\n\"Herrat, annan hänet Nas Ta Began haltuun\", Shefford sanoi muuttuen\näkkiä kummallisen tyyneksi.\n\nMyöhään samana iltana, sitten kuin meluisat vieraat olivat poistuneet\ntahi makasivat sikahumalassa jossakin, omituinen surullinen matkue\nläksi Stonebridgestä. Joe Lake ja hänen asestetut toverinsa saattoivat\nmormoninaisia takaisin piilotettuun kylään. He ratsastivat aaseilla ja\nmustangeilla eikä koko tuossa synkässä rivistössä ollut muuta kuin yksi\nainoa olento, joka näytti valkoiselta kalpeassa kuutamossa. Lähtiessä,\nennenkuin valkopukuinen olento oli ilmestynyt joukkoon, Sheffordin\nsydän oli tuntunut olevan kurkussa, mutta sitten se oli ruvennut\nsykkimään kumeasti ja tuskallisesti. Siinä oli nyt kuitenkin jotakin\nsurullista suloa, että hän sai katsella häntä nyt, olla hänen\nläheisyydessään ja suojella häntä.\n\nPilvet hajaantuivat vähitellen ja kuu rupesi loistamaan kirkkaammin. Yö\noli tyyni, korkeat tummat vuoret näyttivät kohoavan tähtiin asti ja\npyöristyneiden kivien muodostamat lukemattomat aallot, joiden yli oli\nkuljettava ja jotka oli kierrettävä, olivat syvässä varjossa. Kuului\nvain keveiden kavioiden yhtämittaista kapsetta.\n\nSheffordin paikka oli melkein jonon päässä ja hän pysyttelikin\npaikallaan ratsastaen milloin toisen, milloin toisen naisen vierellä.\nSanaakaan ei vaihdettu. Nämä salatut vaimot ratsastivat sinne, jonne\nheidän ratsunsa ohjattiin tahi ajettiin, niin sokeina huntujensa takana\nkuin arabialaiset naiset kantotuoleissaan. Ja heidän päänsä taipuivat\nväsyneinä ja heidän hartiansa menivät kumaraan kuin jonkin taakan alla.\nHe saivat ratsastaa tunnin tasaista vauhtia, ennenkuin he pääsivät\nylätasangolle vievän rinteen juurelle ja vasta siellä tämän kuoppaisen,\nsileän ja varjoisan tien alussa saattajien työ alkoikin. Jono piteni ja\njokainen mies piti huolta niistä naisista, jotka oli uskottu hänen\nhoidettavakseen. Sheffordilla oli kolme ja muudan heistä oli hänen\nrakastamansa tyttö. Tyttö ratsasti kuin ei maailma, aika eikä elämä\nolisi merkinneet hänelle mitään. Niin pian kuin Shefford luuli voivansa\nluottaa ääneensä, hän aikoi ilmaista tytölle, että mies, jota tyttö ei\nehkä vielä ollut unhottanut, oli täällä hänen luonaan auttamassa häntä\nkuin ystävä. Kuusi kuukautta! Ne olivat tuntuneet elämän pituisilta\nSheffordista, ja ehkä iankaikkisuudelta tytöstä. Oliko Mary unhottanut\nhänet? Kun Shefford ajatteli, miten halpamaisesti hän oli eronnut\nhänestä, tunsi hän olevansa oikea raukka. Kunpa hän vain olisi tiennyt!\n\nMary ratsasti aasilla, joka käveli hyvin hitaasti ja sulki tämän tästä\ntien toisilta. Aasi väsyikin yhä enemmän ja senvuoksi toiset naiset\nsivuuttivat sen. Shefford laskeutui satulasta ja pysähdytti hänen\naasinsa. Tämä tapahtui hetkistä ennen kuin Mary huomasi pysähdyksen ja\nShefford koetti pari kertaa puhua tämän ajan kuluessa, mutta ei voinut.\nTuskalliset ajatukset, paha mieli ja rakkaus estivät hänet lausumasta\nsanaakaan.\n\n\"Ratsastakaa minun hevosellani\", hän vihdoin sanoi tuntematta ollenkaan\nomaa ääntään.\n\nMary laskeutui väsyneesti ja tottelevaisesti aasin selästä kiiveten\nsitten Nack-yalin selkään. Jalustimien hihnat olivat liian pitkät\nhänelle ja Sheffordin oli pakko lyhentää niitä. Hänen sormensa olivat\nkohmeessa ja hän käsitteli hyvin kömpelösti solkia.\n\nÄkkiä hän huomasi Maryssa tapahtuvan kummallisen muutoksen. Hän tiesi\nsen katsomatta ylös ja hänestä tuntui mahdottomalta jatkaa työtään. Jos\nhänen elämänsä olisi riippunut siitä, voiko hän pitää päätään\nkumarassa, hän ei olisi voinut tehdä sitä. Maryn kumartuneen vartalon\nhuolimaton asento ei ollut enää niin silmiinpistävä. Tumman hilkan\naukko oli kääntynyt häntä kohti ja hän tiesi Maryn katselevan siitä\nhäntä.\n\nHän tunsi, ettei hän voi unhottaa tätä hetkeä milloinkaan. He olivat\nkahden. Muut olivat jo päässeet niin paljon edelle, ettei ääntäkään\nkuulunut. Hiljaisuus oli niin syvää, että sen voi tuntea. Kuu valoi\nseudulle valkoista kylmää loistoaan ja sileiden kivien muodostamat\nkimaltelevat rinteet jatkuivat etäisyyteen pinjain varjojen\nkirjaillessa niitä.\n\nSilloin Mary kumartui hieman lähemmäksi häntä. Toinen käsi kohosi äkkiä\nsiirtämään hilkkaa syrjään, että hän voi katsella. Sen sijalle\nilmestyivät nyt vaaleat kasvot ja hänen silmiään voitiin verrata yöhön.\n\n\"Tekö täällä?\" hän kuiskasi.\n\nSheffordin veri hyökkäsi kasvoihin polttaen niskaa, poskia ja ohimoita.\nKuinka hän uskaltaisikaan tulkita nuo molemmat sanat? Olisivatko\nmitkään muut sanat voineet merkitä niin paljon?\n\n\"Niin. Täällä ei ole ketään muita\", hän vastasi värisevällä äänellä.\nValkoinen käsi ojentautui jälleen hänelle ja hän puristi sen omaansa.\nHän tunsi seisovansa kylmänä ja liikkumattomana kuutamossa. Hän näki\ntytön ihmeellisen syvät ja varjoisat silmät ja hänen kuun hopeoittaman\ntukkansa. Ja hänen katsoessaan Mary irroitti kätensä kohottaen sitten\nkumpaisenkin kätensä hilkkaansa kohti. Hän näki loistavan tukan\ntummenevan ja katoavan näkyvistä ennenkuin suloiset kasvot surullisine\nsilmineen ja traagillisine huulineen hävisivät hilkan peittoon.\n\nShefford veti Nack-yalin ohjakset pään yli ja rupesi taluttamaan sitä\nkuun valaisemaa tietä pitkin.\n\n\n\n\nXII.\n\nILMAISEMINEN.\n\n\nSeuraavan iltapäivän kuluessa paimenia ja hevostenkesyttäjiä, jotka\nvoivat seurata jälkiä ja teitä yhtä hyvin kuin intiaanit, alkoi\nilmestyä rauhalliseen laaksoon, jonne mormoninaiset olivat palanneet.\n\nJokaisessa seetrimetsikössä oli kiinni sidottuja hevosia,\nmatkatavaroita ja tervavaatteihin käärittyjä vuodehuopia. Shefford ja\nJoe Lake olivat pystyttäneet leirinsä vanhaan paikkaan lähteen luo.\nMuut Joen seurueeseen kuuluvat miehet olivat menneet naisten koteihin\nja samana iltapäivänä, jolloin näitä vieraita alkoi ilmestyä kylään,\nkotien ovet teljettiin, ja ne muuttuivat niin pimeiksi ja hiljaisiksi\nkuin niistä poistuneet asukkaat olisivat lukinneet ne talveksi. Ei\nainoatakaan naista näkynyt.\n\nShefford ja Joe joutuivat kosketuksiin kaikkien tulijoiden kanssa\nvalppautensa ja leiripaikkansa perusteella. Matka Stonebridgestä oli\npitkä ja vaikea, ja se oli nähtävästi haihduttanutkin näiden\nseikkailijoiden nauttiman whiskyn vaikutuksen. Tämä seikka pelastikin\ntilanteen, mutta Joe odotti siitäkin huolimatta vaikeuksia. Useimmat\nnäistä vieraista olivat säädyllisiä hyväluontoisia miehiä, jotka olivat\nvain uteliaita ja tarpeeksi tyhmiä uskomaan, että tämä todellakin on\nvapaiden naisten kylä, kuten mormonit olivat sanoneetkin. Mutta heidän\njoukossaan oli muutamia raakoja, pahansuopia ja vaarallisiakin miehiä.\n\nIllallisen aikaan oli näitä miehiä jo laaksossa pari tusinaa ellei\nenemmänkin, ja he leiriytyivät kaikki läntisen vuorenseinämän juurelle.\nNuotiot syttyivät palamaan, savu kiemurteli seetrien välitse taivaalle\nja iloiset laulut rikkoivat laakson tavallisen hiljaisuuden. Myöhemmin\nhämärissä uteliaat vieraat kulkivat kaksittain tahi kolmittain kylässä\ntirkistellen pimeihin huviloihin ja laskien leikkiä keskenään. Joe oli\nilmoittanut Sheffordille, että kaikki naiset oli koottu muutamiin\nharvoihin rakennuksiin, jotta heitä voitaisiin paremmin suojella.\nShefford ei ainakaan nähnyt eikä kuullut mitään sellaista, joka olisi\nilmaissut kylässä tapahtuneen jotakin vastenmielistä. Mutta kun\nmaleksivat vieraat palailivat yötulilleen, he pysähtyivät hetkiseksi\nlähteelle ja siellä muuttui tilanne joskus hyvin uhkaavaksi.\n\nHuolimatta siitä tosiseikasta, että suurin osa näistä paimenista ja\nheidän tovereistaan oli säädyllisiä miehiä, jotka alkoivat ymmärtää\nasioiden oikean laidan, he eivät suostuneet käyttäytymään ollenkaan\nkohteliaasti Sheffordia kohtaan. Oli ilmeistä, etteivät he olleet\nmormoneja. Ja hänen asemansa, koska hän selvästi oli pakana näiden\nmormonien joukossa, aiheutti kaikenlaisia arvosteluja. He olivat ehkä\nmustasukkaisiakin, mutta kaikissa tapauksissa hänen läheisyydessään\nlausuttiin sellaisia huomautuksia hänen kuultensa, että hänen oli hyvin\nvaikea hillitä mieltään, semminkin kun Joe Laken lisääntyvä\nkärsimättömyys muutti tilanteen vieläkin vaikeammaksi. Senvuoksi\nShefford olikin hyvin mielissään Nas Ta Began tulosta. Intiaani\nkuunteli muutamien nuotion vieressä maleksivien miesten äänekästä\npuhelua ja muuttui sitten ikäänkuin Sheffordin vaiteliaaksi, synkäksi\nja valppaaksi varjoksi.\n\nKävi kuitenkin niin, ettei kukaan näistä ystävällisistä ja ivallisista\npaimenista aiheuttanut selkkausta, vaan muudan Hurley-niminen\nhevostenkesyttäjä, joka oli huonomaineinen ja yhtä paljon lainsuojaton\nkuin muutakin, sai sen aikaan härnäämisellään.\n\n\"Kuulkaahan, Shefford, mitä ihmeessä te täällä oikeastaan\ntoimitattekaan?\" hän kysyi potkaisten seetrin oksan tuleen. Kirkastuvan\ntulen valossa voitiin katsella hänen mustahkoja, ajelemattomia,\nkarkeapiirteisiä ja rumia kasvojaan.\n\n\"Teen milloin mitäkin auttaakseni Withersiä\", Shefford vastasi. \"Nyt\nrupean kuljettamaan tänne jälleen tavarakuormia.\"\n\n\"Olette varmaankin hyvissä väleissä mormonien kanssa. Taidatte olla\nitsekin mormoni?\"\n\n\"Erehdytte\", Shefford sanoi lyhyesti.\n\n\"Haluaisin mielelläni ruveta samanlaiseen toimeen. Ettekö ole apulaisen\ntarpeessa? Osaan kuormittaa juhdat paremmin kuin kukaan muu näillä\nseuduilla asuva.\"\n\n\"En kaipaa apua.\"\n\n\"Ehkä suvaitsette ottaa minut mukaanne vierailemaan naisten luo\",\nHurley jatkoi naurahtaen raa'asti.\n\nShefford ei ollut kuulevinaankaan koko kysymystä. Hurley odotti\nkatsellen salavihkaa nuotion viereen kokoutuneihin tarkkaavaisiin\nkuuntelijoihin.\n\n\"Vai haluatteko heidät kaikki omalle osallenne?\" hän härnäsi. Silloin\nShefford lyödä läimäytti häntä niin, että hän kaatui raskaasti kuin\npölkky. Hurley nousi puoleksi pystyyn kiroillen ja tempaisi revolverin\ntupestaan, mutta Nas Ta Bega potkaisi sen hänen kädestään nopeasti kuin\nsalama ja Joe Lake otti sen haltuunsa. Mormoni viritti harkitusti\nrevolverin hanan suunnaten aseen Hurleytä kohti.\n\n\"Nouskaa heti!\" hän määräsi ja Shefford kuuli hänen äänestään, että hän\noli nyt muuttunut säälimättömäksi mormoniksi.\n\nHurley nousi hitaasti, jolloin Joe töykkäsi häntä vatsaan vireissä\nolevalla revolverilla. Shefford hämmästyi ja odotti revolverin\nlaukeamista. Niin tekivät muutkin ja erittäinkin Hurley, joka peräytyi\nsäikähtyneenä synkän mormonin tieltä.\n\n\"Roisto!\" Joe sanoi tyrkäten miestä yhä kovemmin. Revolveri oli\nnähtävästi hyvin vaikeasti laukeava.\n\n\"Joe, ehkä se on latingissa\", muudan paimen varoitti.\n\nHurley peräytyi ja läksi juoksemaan pakoon Joe kintereillään. He\nkatosivat seetrien väliin. Nuotion ympärillä vallitsi vähän aikaa\njännittynyt hiljaisuus. Hetkisen kuluttua muutamat miehet läksivät\ntiehensä ja muut rupesivat juttelemaan. Kaikki voivat kuulla kavioiden\nkapseen tieltä. Se lakkasi ja hetkisen kuluttua Joe palasi. Hänellä oli\nvielä Hurleyn revolveri kädessään.\n\nJoukko hajautui silloin. Kukaan ei nähtävästi halunnut enää aloittaa\nriitaa, mutta Shefford, Joe ja Nas Ta Bega jakoivat kuitenkin yön\nvahtivuoroihin, joten yksi heistä oli aina täydellisesti hereillään.\n\nVarhain seuraavana aamuna poistui kunnollisin osa vieraista kylästä.\n\"Täällä on kaikki kunnossa\", muudan huomautti ja yhtä hyväntuulisina\nkuin he olivat tulleetkin he ratsastivat tiehensä. Kuusi tahi seitsemän\nhäikäilemättömintä jäi vielä kylään tuottaakseen sen asukkaille harmia.\nStonebrigdestä saapui vielä uusia miehiä, joten heidän lukumääränsä\ntaasen vahvistui. He karttivat lähteen vieressä olevaa leiriä, ja kun\nShefford ja Lake koettivat lähestyä heitä, he poistuivat kauemmaksi.\nTämän vuoksi Joe oli melkein varma siitä, että heillä oli jokin ilkeys\nmielessä. He vetelehtivät koko aamun seetrien varjossa poissa näkyvistä\nja nähtävästi olivat Stonebridgestä tulleet lisävoimat tuoneet mukanaan\nviinaa. Kun he vihdoin kotoutuivat leiriinsä meluten ja hoiperrellen\ntoisten yrittäessä poistua kylään ja toisten koettaessa pidättää heitä,\nJoe Lake sanoi julmasti, että joku heistä saa varmasti luodin\nnahkaansa. Ja Sheffordkin huomasi selvästi sellaisen mahdollisuuden\nolevan olemassa.\n\n\"Meidänkin on varmasti parasta telkeytyä johonkin huvilaan\", Joe sanoi.\n\nHe poistuivatkin kaikki kolme lähimpään huvilaan ja päästyään sinne he\nasettuivat vahtiin ikkunoiden viereen. Mutta pariin tuntiin he eivät\nkuulleet mitään eivätkä nähneet ainoatakaan roistoa. Sitten kuului\nlaukaus ylempää kylästä, jota seurasi kova karjaisu, ja sen jälkeen\nseurasivat laukaukset yhtämittaa toisiaan. Kavioiden kapse rikkoi\nvihdoin niitä seuranneen hiljaisuuden ja epätietoisuuden. Nas Ta Bega\nkutsui Joen ja Sheffordin siihen ikkunaan, jota hän oli vahtinut. Siitä\nhe näkivät vastenmielisten vieraiden ratsastavan tietä pitkin ja\nkatoavan vihdoin seetrien väliin laakson suussa. Joe laski heidät\nsanoen joukosta puuttuvan vain yhden.\n\n\"Hän on varmasti kaatunut\", Joe lisäsi.\n\nJa niin todella oli käynytkin, että muudan miehistä, eräs tunnettu\nHarker-niminen roisto, oli kuollut luodista, jonka ampujaa ei kukaan\nnäyttänyt tietävän. Hän oli uhmaten vaaraa koettanut tunkeutua erääseen\nhuvilaan ja se teko oli vienyt häneltä hengen. Luonnollisesti Shefford,\njoka ei milloinkaan päässyt sivistyneestä katsantotavastaan, huomautti\npeläten toivovansa, ettei naisraukkoja uudestaan vangittaisi tämän\njutun vuoksi eikä kuljetettaisi jonkun raa'an tuomioistuimen\nkuulusteltaviksi.\n\n\"Laki!\" Joe murahti. \"Täällä ei ole olemassakaan sellaista. Lähin\nsheriffi on Durangossa. Tämä on Coloradoa. Ja hän antaisi meille\nmielellään mitalin palkinnoksi siitä, että olemme tappaneet Harkerin.\nSe oli mainio teko, joka opettaa heidät tietämään huutia.\"\n\nMormonit, huolimatta siitä, että he olivat välinpitämättömästi\ntappaneet seikkailijan, hautasivat hänet kunnollisesti ja rukoilivat\nhänen sielunsa pelastukseksi.\n\nSeuraavana päivänä elämä kylässä meni jo vanhaa tuttua latuaan. Ja kun\nWithers saapui kylään raskaasti kuormitettuine juhtineen, oli ilmeistä,\netteivät mormonit ainoastaan aikoneet asua kylässä edelleenkin, vaan\nheidän tarkoituksensa oli rakentaa sinne uusia rakennuksiakin, viljellä\nmaata ja suurentaa sitä. Nämä olivat hyviä uutisia Sheffordille. Nyt\nvoi elämä kylässä muuttua vilkkaammaksi. Siellä oli nyt niin paljon\ntyötä, että hän empimättä voi jäädä sinne asumaan. Ja sitäpaitsi\nWithers toi sellaisen sanan Sheffordille piispa Kanelta, että Shefford\nsaa ruveta opettamaan lapsia koulussa muiden mormoniopettajien kanssa.\nShefford ei tuntenut minkäänlaisia omantunnonvaivoja suostuessaan.\n\nVasta neljäntenä iltana milloinkaan unhottumattoman kuutamoratsastuksen\njälkeen laaksoon Shefford livahti tummien pinjain varjoon mennäkseen\nFay Larkinin huvilaan. Hän pysähtyi pimeässä vaipuen muistoihinsa.\nSiitä yöstä, jolloin hän oli paennut, oli nyt kulunut täsmälleen kuusi\nkuukautta. Mutta nyt oli kaikki hiljaista. Hän näytti koettavan\nvetäytyä takaisin. Mutta hänen oli pakko aloittaa jollakin tavoin. Hän\nei vain tiennyt, miten hän järjestäisi tapaamisen, mitä sanoisi tytölle\nja mitä jättäisi sanomatta.\n\nHän koputti oveen ja tyttö tuli portaille. Kohtauksesta muodostui aivan\nerilainen kuin hän mielessään oli kuvitellut ennen tuloaan. Tyttö oli\nhermostunut ja peloissaan, kuten kaikki muutkin naiset sen saman asian\nvuoksi. Hän oli yksinään rakennuksessa. Shefford kiiruhti selittämään\nhänelle etteivät viimeviikkoiset vaikeudet voi enää mitenkään uudistua.\nHän puhui nopeasti ja niin järkevästi kuin suinkin, kuten aina ennenkin\nnäillä vierailuillaan, ja nyt hänen mielenliikutuksensa teki hänet\nkaunopuheiseksi. Hän karttoi kaikkea henkilökohtaista, lukuunottamatta\nedellytyksiään saada työskennellä kylässä, ja koetti kaikin mokomin\nkääntää tytön ajatukset pois omasta itsestään ja olosuhteistaan. Ennen\nlähtöään hän ilokseen huomasikin onnistuneensa aikeissaan.\n\nKun hän sanoi hyvää yötä, hän tunsi asemansa valheellisuuden. Hän ei\nluullut voivansa jatkaa petostaan pitkää aikaa. Tämä järkytti häntä ja\npuolet yöstä hän makasi valveillaan ajatellen. Seuraavana päivänä hän\noli kylässä tapahtuvan toiminnan, opetuksen ja leikkien sielu.\nYstävällisyys ja hyvä tahto eivät kaipaa tukea, mutta voimakas ja syvä\nintohimo teki hänestä ystävällisyyttä ja vaikutusvaltaa hakevan\nvehkeilijän. Oliko kylässä ainoatakaan naista johon hän voi luottaa\ntarpeen vaatiessa? Ja hänen vaistonsa johdatti hänet Ruthin luo, josta\nhän oli aina pitänyt enimmän. Hän oli sanonut itseään Ruth Jonesiksi\noikeuden edessä, mutta kun Shefford nimitti häntä siten, hän nauroi\nivallisesti. Ruth ei ollut ollenkaan uskonnollinen ja joskus hän oli\nhyvin katkera ja kova. Hän halusi elää, mutta saikin olla vankina\ntäällä erillään olevassa laaksossa. Hänestä olivat Sheffordin vierailut\nhyvin mieluisia. Shefford kuvitteli hänen vähän muuttuneen, mutta ei\nvoinut sanoa, johtuiko se näiden kuuden kuukauden aikana lisääntyneistä\nvaikeuksista ja tuskista vai alkavasta kapinallisuudesta. Jonkun ajan\nkuluttua hän huomasi välttämättömän peräytymisen alkaneen. Ruthilla ei\nollut tarpeeksi uskoa kantaa vapaaehtoisesti hartioilleen ottamaansa\ntaakkaa eikä tarpeeksi rohkeutta heittää sitä menemään. Hän oli valmis\nrakastamaan Sheffordia. Se ei peloittanut Sheffordia, sillä hän aavisti\nhämärästi, että rakkaudesta voi ehkä muodostua jonkinlainen ankkuri\nRuthille. Hän näki, millaiseen vaaraan Ruth oli joutunut, ja silloin\nhän muuttui todelliseksi auttajaksi, paremmaksi kuin milloinkaan ennen\npappisaikoinaan. Toimien epäitsekkäästi hänen vuokseen hän sai voimaa\nvaikuttaa häneen samalla kun hän itsekkäissä tarkoituksissa alkoi\nvoittaa hänet puolelleen kaiken mahdollisuuden varalta Fay Larkinin\nvuoksi.\n\nPäivät kuluivat nopeasti. Mormonit tulivat ja menivät nyt aivan\njulkisesti työmiehinä, uusia huviloita rakennettiin, kylään\nperustettiin kauppa ja muitakin parannuksia pantiin toimeen. Osan\njokaisesta illasta Shefford vietti Fayn luona salaamatta vierailujaan\nenää kylän asukkailta. Naiset juorusivat ystävällisesti Sheffordista,\nmutta olivat mustasukkaisia tytöstä puhuessaan. Joe Lake kertoi\nSheffordille vuorostaan kylän asukkaiden puheet. Saaguliljaa koskevat\nasiat järkyttivät kovasti tätä lystillistä mormonia. Hän oli ollut\nkovasti kiintynyt tyttöön ja hän myönsikin sen. Joskus hän tuli\nSheffordin kanssa vieraisille tytön luo, mutta hän puhui vähän eikä\nmilloinkaan jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Shefford oli odottanut\nvastustusta Joen puolelta voimatta kuitenkaan sanoa, miksi.\n\nTyöskennellessään ahkerasti päivisin hän todellisuudessa vain odotti\nhetkeä, jolloin hän taasen saisi mennä viettämään hämärätuntia Fayn\nluo. Ja jokainen ilta tuntui samanlaiselta. Hän löysi aina yksinäisen,\nvaiteliaan, miettiväisen ja toivottoman tytön pimeän kuistin nurkasta.\nTytön mielenlaatu ei hämmästyttänyt häntä, mutta hän nolostui\najatellessaan, että hän ehkä käynneillään tekee hänen olonsa vieläkin\ntoivottomammaksi. Hän kulutti kaikki voimansa koettaessaan vaikuttaa\nhäneen samalla tavalla kuin hän oli vaikuttanut Ruthiin, mutta hän ei\nonnistunut. Jokin oli tylsyttänyt tytön. Tuon vahingollisen oikeusjutun\nvarjo liehui hänen yläpuolellaan ja Shefford tunsi hänen olevan\nomituisesti peloissaan. Sitä ei voitu olla juuri milloinkaan\nhuomaamatta. Muisteliko hän Jane Withersteeniä ja Lassiteria, jotka oli\njätetty kuolemaan tahi vangiksi laaksoon, josta hänet oli viety pois\nniin salaperäisesti? Shefford väsytti aivojaan ajatellessaan näitä\nasioita. Hänen ystäviensä kohtalo ja hänen kannettavakseen annettu\nristi olivat syynä suruun, mutta Sheffordin huomaama pelko johtui sen\nmormonin vierailun odottamisesta, jonka kasvoja hän ei ollut\nmilloinkaan nähnyt. Shefford rukoili, ettei hän milloinkaan joutuisi\nsen miehen läheisyyteen. Vihdoin hän tuli aivan toivottomaksi. Kun hän\nensimmäisiä kertoja kävi tytön kotona, tyttö puheli ja oli iloinenkin\nnäyttäen huojentuneelta, mutta vaipuikin sitten äkkiä takaisin synkkään\nmielentilaansa. Kun Shefford nousi mennäkseen, silloin tytön\nvastahakoisesti sanottuun hyvään yöhön sisältyi toivoa,\nilmilausumatonta tarvetta ja tiedotonta luottamusta.\n\nVihdoin koitti hetki, jolloin hän tunsi saavuttaneensa rajansa.\n\nHänen oli aloitettava paljastuksensa.\n\n\"Ette kysele minulta milloinkaan mitään, ette minusta itsestänikään\",\nhän sanoi.\n\n\"Kuuntelen mielelläni, jos suvaitsette kertoa minulle jotakin\", tyttö\nvastasi arasti.\n\n\"Näytänkö minä teistä onnettomalta mieheltä?\"\n\n\"Ette totisesti!\"\n\n\"Millaiselta sitten?\"\n\nHän käänsi nyt heidän keskustelunsa kokonaan uudelle tolalle.\n\n\"Hyvin hyvältä ja ystävälliseltä meille naisille\", tyttö vastasi.\n\n\"En tiedä siitä mitään. Jos asia on niin, se ei tee minua kuitenkaan\nonnelliseksi... Muistatteko, mitä kerroin teille kerran? Juttelin\nteille pappisajastani, häpeästäni, onnettomuudestani ja kaikesta siitä,\nja sateenkaariunelmastani hakea täältä käsiini muudan eksyksiin\njoutunut tyttö.\"\n\n\"Muistan kaikki puheenne\", tyttö vastasi hiljaa.\n\n\"Kuunnelkaa sitten lisää.\" Hänen äänensä kuulosti hieman käheältä,\nmutta sen sävystä voitiin kuulla, että hänen oli mahdoton vaieta.\n\"Uskoni ja nimeni menettäminen ei lähettänyt minua tänne erämaahan,\nvaan rakkauteni tuota eksynyttä tyttöä kohtaan. Unelmoin hänestä niin\npaljon, että opin rakastamaan häntä. Uneksin, että löytäisin hänet,\naarteeni, sateenkaaren juurelta. Haaveita! Kun ilmoititte minulle hänen\nkuolleen, uskoin sen, sillä äänenne kuulosti niin rehelliseltä.\nKunnioitin vaiteliaisuuttanne. Mutta jotakin kuoli minussa silloin.\nMenetin itseni, parhaimman osan itsestäni ja sen hyvän, joka olisi\nvoinut kohottaa minut jälleen pinnalle. Poistuin hedelmättömään\nerämaahan, ja siellä ratsastelin, nukuin ja muutuin kokonaan\ntoisenlaiseksi, kovemmaksi mieheksi. Ja niin kummalliselta kuin se ehkä\nkuulostaakin, en milloinkaan unhottanut häntä, vaikka unelmani\nolivatkin haihtuneet. Tehdessäni työtä, kärsiessäni ja muuttuessani\nrakastin häntä tahi hänen muistoaan enemmän ja enemmän. Nyt olen tullut\ntakaisin näihin vuorten ympäröimiin laaksoihin, Pinjain tuoksuun,\nsyrjäisissä paikoissa kasvavien kukkien luo, kukkuloilla puhaltavaan\ntuuleen ja kaiken vaiteliaisuuteen, yksinäisyyteen ja kauneuteen.\nTäällä ovat unelmani tulleet jälleen takaisin ja hän on nyt kanssani\naina. Hänen henkensä tekee minut ystävälliseksi ja hyväksi, jollaisen\nsanoitte minun olevan. Mutta minä kärsin ja ikävöin hänen elävää\nminäänsä. Jos rakastan häntä kuolleena, niin kuinka paljon enemmän\nrakastaisinkaan häntä elävänä. Kidutan itseäni aina sillä turhalla\nunelmalla, ettei hän olekaan kuollut. Olen aina ollut parantumaton\nhaaveilija. Ja täällä työskennellessäni päivisin ja maatessani\nvalveilla öisin ajattelen vain eksynyttä tyttöä. Rakastan häntä.\nTuntuuko se teistä omituiselta? Jos ymmärtäisitte sen, olisi se\nteistäkin luonnollista. Ajatelkaahan vain. Olin menettänyt uskoni ja\ntoivoni, ja olin luonut itselleni suuren päämäärän -- hakea Fay Larkin\nkäsiini. Ja tuntiessani, miten suunnattomia vaikeuksia hänen\npelastamisensa minulle aiheuttaisikaan, luulin niiden avulla voivani\nruveta uskomaan jälleen... Mutta työni on tekemättä enkä olekaan voinut\npelastaa häntä. Mutta kummallisin on nykyjään tuntemani tunne, että\nrakkauteni häneen ja oleskeleminen täällä erämaassa, jonka jossakin\nsopessa hänkin on, ovat antaneet minulle toivoa jälleen. Luulen, että\nvoin vähitellen ruveta uskomaankin. Hänen avullaan olen tutustunut\ntähän intiaaniinkin, Nas Ta Begaan. Hän on pelastanut henkeni ja\nopettanut minulle paljon. Olisinko milloinkaan oppinut tietämään mitään\ntästä paljaasta ja autiosta maailmasta, näiden villien ylängöiden\nylevyydestä, myrskyistä, öistä ja auringosta, ellen olisi seurannut\ntytön esiinloihtimaa sädettä? Hakiessani eksynyttä tyttöä olen ehkä\nvaeltanutkin seuduille, joiden keskeltä löydän jumalani ja\npelastukseni. Ihmettelettekö nyt, että rakastan Fay Larkinia, ja\nkummasteletteko, ettei hän ole kuollut minulle? Ihmettelettekö, että\nrakastan häntä, koska tiedän, että jos hän eläisi vangittuna johonkin\nrotkoon tahi kytkettynä joihinkin muihin kahleisiin, kohtaloni johtaisi\nminut hänen luokseen ja hän pelastuisi?\"\n\nShefford lopetti mielenliikutuksensa järkyttämänä. Hän ei voinut\nerottaa tytön kasvoja pimeydessä, mutta valkoinen olento, joka vielä\näsken oli näyttänyt niin välinpitämättömältä, näytti nyt jonkin\nelävöittävän virran muuttamalta. Shefford tiesi puhuneensa\njärjettömästi, mutta mielestään hän ei ollut menetellyt ollenkaan\nväärin sanoessaan rakastavansa häntä kuin kuollutta. Jos tyttö kätkee\ntämän rakkauden elävän Fay Larkinin sydämen salaisimpiin komeroihin,\nniin silloin voi ehkä jokin uusi tunne ruveta valaisemaan hänen\nsuruista mieltään. Hän ei ollut ajatellut vielä niin pitkälle, että\nFay Larkin tulisi joskus kuulumaan hänelle. Hän luuli keksineensä\nrikoksen ja hän oli nähnyt tytön tuskan. Ja tämä hänen avomielinen\ntunnustuksensa oli vain ensimmäinen askel hänen vapauttamisekseen.\n\nFay nousi hitaasti poistuen varjoon.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, että olen vaivannut ja järkyttänyt teitä\",\nShefford sanoi. \"Halusin kertoa sen teille, sillä tehän olitte tuttu\nhänelle. En ole onnellinen. Oletteko tekään onnellinen? Antakaa hänen\nmuistonsa olla siteenä välillämme... hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nHänen vastauksensa oli niin hiljainen kuin heikoin kuiskaus ja vaikka\nse tulikin sellaisen lapsen huulilta, jonka naisellisuus oli\npakotettua, se kertoi vielä elävästä tyttöiästä, suloisesta\nvähäuskoisuudesta, hämmästyksen aiheuttamasta mielenjärkytyksestä,\nihmettelevästä hurjasta toivosta juosta jonnekin ja kätkeytyä, ja\nensimmäisen rakkauden aavistuksen aiheuttamasta hämmingistä.\n\nShefford poistui pimeään. Hänen kuulemansa kuiskaus täytti hänen\nsielunsa. Olikohan tytölle milloinkaan puhuttu sanaakaan rakkaudesta?\nEi milloinkaan, ei ainakaan sellaisesta rakkaudesta, joka oli pursunut\nhänen huuliltaan. Fay Larkinin yksinäinen elämä ilmaisi itsensä hänen\nkuiskauksessaan.\n\nSeuraavana aamuna auringon kullatessa vuorten huippuja ja kullan\nväristen sädekimppujen laskeutuessa viettävästi laaksoon Fay tuli\nnopeasti tietä pitkin lähteelle.\n\nShefford lopetti halkojen hakkaamisen. Joe Lake, joka vastasi taikinaa\nsuurilla käsillään polvistuneessa asennossa, kohotti päätään ja katsoa\ntuijotti. Fay oli jättänyt kotiinsa synkän näköisen mustan hilkkansa ja\nvaikka se muuttikin hänen ulkomuotonsa aivan toisenlaiseksi, se ei\nkuitenkaan riittänyt selittämään sitä, joka oli hämmästyttänyt molempia\nmiehiä.\n\n\"Hyvää huomenta!\" Fay huusi reippaasti.\n\nMolemmat miehet vastasivat, mutta eivät luonnollisesti. Fay pysähtyi\nlähteen reunalle ja yhdellä ainoalla voimakkaan kätensä liikkeellä hän\ntäytti sangon ja nosti sen. Sitten hän läksi palaamaan polkua pitkin ja\npäästyään leirin viereen hän pysähtyi laskien sangon maahan.\n\n\"Joe, ylpeilettekö vieläkin happamella taikinallanne?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä\", Joe vastasi hymyillen.\n\n\"Olen kuullut kerskailunne, mutta en ole milloinkaan maistanut\nleipäänne\", Fay jatkoi.\n\n\"Pyydän teitä päivälliselle luoksemme jonakin päivänä.\"\n\n\"Älkää vain unhottako.\"\n\nSitten hän katsoi ujosti Sheffordiin. Häntä voitiin verrata raikkaaseen\naamukasteeseen, auringon säteitten valaistessa hänen päätään.\n\n\"Oletteko hakannut noin paljon halkoja näin varhain aamulla?\" hän\nkysyi.\n\n\"Olen\", Shefford vastasi nauraen. \"Minun onkin pakko nousta varhain,\nettei Joen tarvitsisi tehdä kaikkia leiritehtäviä.\"\n\nFay hymyili, mutta Sheffordin mielestä hän oikein loisti ja kirkastui.\n\n\"Nyt olisi ihana aamu kiivetä oikein korkealle.\"\n\n\"Niin olisikin\", Shefford vastasi kömpelösti. \"Toivon, ettei minulla\nolisi niin paljon työtä.\"\n\n\"Joe, haluatteko lähteä kiipeämään kanssani jonakin päivänä?\"\n\n\"Hyvin mielelläni.\"\n\n\"Uskon sen. En hämmästyisi ollenkaan, vaikka näkisin teidät lentävän.\"\n\n\"Vertaatteko minua nyt rotkopääskyseen tahi enkeliin?\"\n\nKun Joe tuijotti häneen hämmästyneenä voimatta sanoa mitään, hän sanoi\njäähyväiset ja tarttuen sankoonsa hän poistui nopein ja miellyttävin\naskelin.\n\n\"Kas, miten hänkin osaa keimailla\", mormoni sanoi katsoa tuijottaen\nhänen jälkeensä. \"En ole milloinkaan kuullut hänen sanovan kenellekään\nmuuta kuin niin tahi ei.\"\n\n\"Hän näytti nyt niin iloiselta\", Shefford vastasi.\n\nShefford oli joutunut ymmälle. Mitä oli tapahtunutkaan tytölle? Tänään\nei tyttö ollut ollut Mary, tuo salattu vaimo, eikä Saaguliljakaan,\nvieras mormoninaisten joukossa, vaan Fay Larkin. Kuin salama välähti\ntämä ajatus Sheffordin mieleen. Hän, joka oli luullut itseään\nkuolleeksi, oli palannutkin takaisin elämään. Mikä oli muuttanut hänen\nyhden ainoan yön kuluessa ja millainen tunne oli sijoittunut hänen\nsydämeensä? Shefford ei uskaltanut oikein luottaa siihen eikä antaa\nsijaa aivoissaan sellaiselle hurmaavalle ajatukselle, että tyttö oli\nunhottanut tukalan tilansa hänen vaikutuksestaan.\n\n\"Shefford, oletteko milloinkaan ennen nähnyt häntä tuollaisena?\"\n\nJoe kysyi. \"En.\"\n\n\"Luuletteko sen jollakin tavalla johtuvan vaikutuksestanne?\"\n\n\"Ehkä. Toivon ainakin niin.\"\n\n\"Olette varmasti huomannut, miten hän on kuihtunut oikeudenkäynnin\njälkeen?\"\n\n\"En\", Shefford vastasi nopeasti. \"Mutta en ole nähnytkään hänen\nkasvojaan päivänvalossa sen jälkeen.\"\n\n\"Luottakaa vain sanoihini\", Joe sanoi vakavasti, \"että hän alkaa\nkuihtua kuin katkennut lilja ja hän kuolee, ellei --\"\n\n\"No mutta, mies!\" Shefford huudahti. \"Ettekö näe --\"\n\n\"Näen varmasti\", mormoni keskeytti. \"Näen paljon sellaistakin, jota te\nette huomaa. Hän on niin valkoinen, että voitte katsoa hänen lävitseen.\nHän on laihtunut hirveästi yhden ainoan viikon kuluessa. Hän ei syö\nmitään. Tiedän sen, koska olen vasiten ottanut siitä selvän. Naisille\nse ei ole mitään uutta. He olisivat mielissään, jos hän kuolisi. Ja hän\nkuoleekin, ellei --\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Shefford huudahti käheästi. \"En ole osannut sitä\naavistaakaan. Joe, eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää?\"\n\n\"On. Te, Ruth ja minä ja ehkä Nas Ta Begakin, koska hän seuraa tytön\nhommia hyvin paljon.\"\n\n\"Voimme niin vähän nyt, kun hänen hätänsä on suurin.\"\n\n\"Ei kukaan voi auttaa häntä, ellette te\", mormoni jatkoi. \"Puhun\nsuoraan ajatukseni. Hän näytti erilaiselta tänään. Hän käyttäytyi\nvilkkaasti, puhui ja nauroi... Shefford, jos voitte ilahduttaa häntä,\nmenen vaikka helvettiin puolestanne.\"\n\nPolvillaan oleva suuri mormoni, jonka kädet olivat taikinassa ja jonka\npaita oli aivan valkoisena jauhoista, ei ollut ollenkaan sellaisen\nmiehen näköinen, jonka toimia ohjaavat lämpö ja intohimot. Mutta tämä\nvastakohta muutti vain hänen mielenliikutuksensa voimakkaammaksi ja\nvilpittömämmäksi. Shefford rupesi pitämään Joesta enemmän tällä\nhetkellä.\n\n\"Miten luulette minun voivan ilahduttaa ja auttaa häntä?\" hän kysyi.\n\n\"En tiedä. Mutta hän on aivan erilainen ollessaan teidän seurassanne.\nSe ei riipu ollenkaan siitä, että tekin olette pakana, sillä kaikki\nnaiset ovat aivan hullaantuneet teihin. Puhukaa hänelle. Teillä on\nsuuri vaikutusvalta häneen, Shefford. Tunnen sen. Hän on vielä aivan\nlapsi.\"\n\n\"Kuka hän oikeastaan on, Joe? Mistä hän on tullut tänne?\" Shefford\nkysyi hiljaa katsoen maahan.\n\n\"En tiedä enkä saa sitä selville. Kukaan ei tiedä mitään. Hänen\nvarhaisempi elämänsä on salaperäisyyksien verhoama ainakin kaikille\nnuoremmille mormoneille.\"\n\nSheffordia halutti ruveta kyselemään mormonista, jonka eristetty\nvaimo tyttö on, mutta hän kunnioitti Joea liian paljon käyttääkseen\nhyödykseen hänen mielenliikutustaan näin tärkeällä hetkellä.\nJa sitäpaitsi hän halusikin tietää mormonin nimen vain\nmustasukkaisuudesta, joka oli muuttunut leveneväksi salakavalaksi ja\nkasvavaksi tuleksi. Hän päätti olla niin viisas, ettei lisää puita\nsiihen. Hän hylkäsi monta ajatusta, ennenkuin keksi erään, josta hän\nluuli voivansa puhua ystävälleen.\n\n\"Joe, hänen ruumiinsa kuuluu vain tuolle -- tuolle -- mutta hänen\nsielunsa --\"\n\n\"John Shefford, annetaan sen asian olla. Aivoni ovat väsyneet. Minulle\non opetettu niin ja niin, ja olen senvuoksi jäävi. Mutta ihmiset ovat\nkaikissa tapauksissa hyvin erilaisia. Me molemmat ajattelemme kuitenkin\nettemme halua nähdä hänen hautaansa.\"\n\nSiinä puhui rakkaus. Mormoni oli turvautunut tähän ainoaan olennaiseen\nseikkaan, joka koski häneen ja hänen ystäväänsä heidän suhteessaan\ntähän onnettomaan tyttöön. Hänen vaatimaton ja voimakas selityksensä\nyhdisti heidät, oikeutti Joen vaikenemisen ja paljasti totuuden.\nSelitys oli niin ihmeellinen ja ajatuksia herättävä, että Shefford\ntarvitsi aikaa ymmärtääkseen, miten syvämielinen mormoni todellakin\noli. Kuinka pitkälle hän aikookaan mennä? Tarkoittiko hän, ettei\nsellaisten miesten kesken, jotka rakastavat samaa tyttöä, rotuvaistot,\nvelvollisuudet, kunnia ja uskonto merkitse mitään, jos ne ovat tytön\nvapauttamisen ja elämän tiellä?\n\n\"Joe Lake, te mormonit olette mahdottomia\", Shefford sanoi\nmiettiväisesti. \"Sanoitte, ettette halua nähdä hänen hautaansa. Niin\nkauan kuin hän elää täällä maailmassa muistuttaen kauneudellaan sitä\nkukkaa, jonka mukaan olette nimittäneet hänet, se riittää teille. Te\najattelette vain hänen ruumistaan. Ja sehän se juuri onkin uskontonne\nsuurin ja hirvein erehdys. Mutta sielun kuoleminen on äärettömästi\npaljon pahempaa kuin ruumiin kuoleminen. Olen ajatellut vain hänen\nsieluaan... Niin, tässä me nyt seisomme, te ja minä. Te aiotte pelastaa\nhänen elämänsä ja minä hänen sielunsa. Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"John, aion kääntyä pakanaksi\", hän vastasi kauhean nöyrästi. Se oli\nsellaista nöyryyttä, joka ivaili Sheffordin kysymystä, mutta uhmasi\nsamalla hänen uskontoaan ja helvettiä.\n\nShefford tunsi pistoa ja riemua.\n\n\"Ja minä mormoniksi\", hän sanoi.\n\n\"Hyvä on. Me ymmärrämme toisemme. Mutta sellaisiin äärimmäisyyksiin\nmeidän ei kuitenkaan ole pakko mennä. En tiedä ollenkaan, mitä\ntarkoitatte ja mitä voimme tehdä, mutta kehoitan teitä sentään\nvarovaisuuteen, ettemme kaikki joutuisi hautaan. Ensiksikin teidän\npitää ilahduttaa hänet jotenkin. Koettakaa lisätä hänen elämänhaluaan.\nMutta olkaa varovainen, John, älkääkä olko hänen luonaan myöhäiseen.\"\n\nIllalla Shefford näki hänen odottavan kuutamossa. Tyttö oli niin\nläpinäkyvä kuin kristallikirkas vesi. Hän oli luopunut synkkyydestään\nsamalla kun mustasta hilkastaankin koettaessaan väristen syleillä onnea\ntuntematta sitä. Toisinaan hän oli arka ja villi kuin pelästynyt\nsaksanhirven vasikka, mutta toisinaan taasen niin hienosti tiedoton\nsiitä, miltä se tuntuu, kun ajatellaan kuolleeksi, vaikka onkin elossa,\nja kun on heräämäisillään ihmetellen ja sykkivin sydämin rakkauden\nsuomiin iloihin.\n\nShefford vietti tämän tunnin kuin unessa ja palasi seetrien juurilla\nvallitsevaan pimeyteen maatakseen vuoteellaan silmät auki ja\nmuistellakseen kaikkea, mitä tyttö oli sanonut. Tyttö oli nimittäin\npuhellut kuin hänen puhekykynsä olisi ollut kauan aikaa vangittuna\nvaiteliaisuuden muodostaman padon takana.\n\nSitten seurasi toisia samanlaisia kuvaamattomia tunteja, jotka olivat\nniin suloisia, että ne pistivät, ja joissa, kun ne pysyttelivät hänen\nrakkautensa rinnalla, oli sen hengen jaloa vaikutusta, joka kevensi\njoka päivä yhä enemmän tytön kuormaa.\n\nHän tiesi velvollisuutensa olevan ennemmin tahi myöhemmin ilmoittaa\ntytölle, että hän tietää tytön Fay Larkiniksi, ei kuolleeksi vaan\neläväksi, ja ettei rakkaus eikä uskonto, vaan uhrautuminen on syynä\ntytön marttyyriuteen. Hän oli jo koettanutkin monta kertaa sanoa sen\ntytölle, mutta ei ollut voinut, sillä hän ei ollut tahtonut antautua\nmitenkään sen mahdollisuuden varaan, että tytön omituisen suloinen ja\najattelematon tyttömäinen mieli muuttuisi. Sitä ei voitaisi helposti\npalauttaa takaisin, niin, tuskinpa lainkaan. Kuinka hän voisi kertoa\ntytölle, millaiset kahleet häntä sitovat? Ja siinä hänen horjuessaan\nJoen varovaisuuteen kehoittavien neuvojen ja oman säälinsä välillä\npäivät ja viikot kuluivat.\n\nMuudan ahdistava pelko valvotti häntä puolet öistä häiriten hänen\nuntaankin. Hän oli nimittäin aivan varma siitä, että mormoni, jonka\neristetty vaimo tyttö oli, varmasti ilmestyy kylään jonakin yönä.\nShefford tunsi voivansa sen kestää, mutta ei ollut ollenkaan varma,\nmiten vierailu tulisi vaikuttamaan Fay Larkiniin. Hän pelkäsi\nvaistomaisesti hetkeä, jolloin tytön naisellisuus, syvempi tuntemus,\nhenkinen toteaminen omasta tilastaan ja fyysillisen aamunkoin\nherääminen tulisivat tapahtumaan.\n\nHän olisi voinut säästää itsensä näiltä tarpeettomilta kidutuksilta.\nJoe Lake katsoi häneen eräänä päivänä hyvin läpitunkevasti.\n\n\"Mielestäni teidän ei pitäisi nukkua aivan Stonebridgeen vievällä\ntiellä\", hän sanoi merkitsevästi.\n\nShefford tunsi veren polttavan niskaansa ja kasvojaan. Hän oli\nsiirtänyt vuoteensa lähemmäksi tietä ja teräväsilmäinen mormoni oli\nheti käsittänyt hänen tarkoituksensa.\n\n\"Miksei?\" Shefford kysyi.\n\n\"Tänne voi pian saapua mormoneja yölliselle vierailulleen naisten luo\",\nJoe vastasi kaunistelematta. \"Ettekö ole ajatellut, että hallituksen\npalkkaamat vakoojat ovat vahtineet teitä tähän saakka?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No nyt sen kuulitte\", mormoni lisäsi töykeästi ja Shefford ymmärsi\nniin hyvin kuin se olisi sanottu hänelle suoraan, että Stonebridgen\nmormoneja oli varoitettu siitä huolimatta että Nas Ta Bega oli\nilmoittanut kaikkien teiden olevan vapaita vaakoojista. Laakson\nläheisyydessä ei oltu nähty jälkeäkään vakoojista, paimenista,\nlainsuojattomista eikä intiaaneista. Shefford tunsi olevansa äärettömän\nkiitollinen mormonille ja tunteensa voimakkuus ja luonne hämmästyttivät\nhäntä suuresti. Mutta se ajatus syöpyi kuitenkin hänen mieleensä, että\njos hän rakasti jotakin näistä eristetyistä vaimoista, niin kuinka hän\nvoi olla olematta mustasukkainen?\n\nJoen vihjaus aiheutti sen, että Shefford siirsi paljastuksen\ntuonnemmaksi, eläytyi unelmaansa ja auttoi tyttöä yhä täydellisemmin\nunhottamaan omat huolensa, kunnes välttämätön hetki vihdoinkin koitti\nyhtä paljon hänen lisäytyvän mielenliikutuksensa kuin asian\ntarpeellisuuden vaikutuksesta.\n\nHän ei ollut useinkaan poistunut tytön kanssa huvilan ympärillä\nkasvavien pinjain tummasta varjosta, mutta tänä iltana, kun hän tiesi\nolevansa pakotettu kertomaan hänelle, hän vei tytön polkua pitkin\nseetrimetsikön läpi laakson läntiseen villiin, yksinäiseen, surulliseen\nja hiljaiseen päähän.\n\nTäysikuu loisti ja korkeat huiput olivat kuin lumen peitossa. Muudan\narosusi ulvoi kimakasti. Kivisten kumpujen laelta kantautui heidän\nkorviinsa jonkun yölinnun surullisia ääniä. Ilma oli kirkas ja kylmä\nkuin siinä olisi ollut vähän pakkasen tuntua. Shefford katseli\nympärillään olevia autioita, korkeita ja eristäviä vuorten seinämiä, ja\nhänen sisimmässään kytevä voimakas tunne, kertoi hänelle kuinka\nsamanlaiset seinämät, hiljaisuus, varjot ja salaperäisyys olivat\nmuodostaneet melkein kokonaan Fay Larkinin elämän sisällön. Hän tunsi\nniiden vaikutuksen hänessä.\n\nHän käveli aukeamalle, jossa seinämän tumma varjo yhtyi kuun hopeoimaan\nruohoon, ja siellä muutaman suuren litteän kiven vieressä, jonne hän\nusein oli tullut yksinään ja joskus Ruthin kanssa, hän katsoi Fay\nLarkiniin kertoakseen hänelle ystävällisesti tuntevansa hänet ja\nkoettaakseen vakavasti taivuttaa hänet ilmaisemaan salaisuutensa.\n\n\"Olenko ystävänne?\" hän aloitti.\n\n\"Ah, olette ainoa, mikä minulla on!\" tyttö vastasi.\n\n\"Luotatteko minuun ja uskotteko minun tarkoittavan teille vain hyvää ja\ntahtovan auttaa teitä?\"\n\n\"Kyllä täydellisesti.\"\n\n\"Sallikaa minun siinä tapauksessa puhua teille. Tiedätte erään\npuheenaiheen, johon emme ole milloinkaan koskeneet. Tarkoitan teitä.\"\n\nTyttö vaikeni katsoen häneen ihmetellen ja peläten, kuin epämääräiset\nja järkyttävät ajatukset olisivat alkaneet syntyä hänen aivoissaan.\n\n\"Ystävyytemme on omituista, vai mitä?\" Shefford jatkoi.\n\n\"Kuinka minä sen tietäisin? Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään\nystävää. Miksi se on mielestänne omituista?\"\n\n\"Olen nuorimies ja te olette naimisissa oleva nainen. Olemme\nseurustelleet paljon toistemme kanssa ja tulemme vieläkin\nseurustelemaan.\"\n\n\"Mitä omituista siinä on?\"\n\nSheffiordkin huomasi äkkiä, ettei siinä, mikä on luonnollista, voi olla\nmitään omituista. Hänen entinen taipumuksensa saivarteluun oli ohjannut\nhänen sanojaan. Hänen oli pakko puhua tytölle siten, että tyttö\nyksinkertaisuudessaan sen ymmärtäisi.\n\n\"Viis siitä! Sanokaamme sen sijaan, että kiinnitätte mieltäni, ja\notaksukaamme, että haluan auttaa teitä, koska ette ole onnellinen.\nNaapurinne ovat kummallisia halutessaan vastustaa aiettani. Miksi he\nniin menettelevät?\"\n\n\"He ovat mustasukkaisia ja haluavat teidät itselleen\", tyttö vastasi\nsuloisesti ja suoraan. \"He sanovat asioita, joita en ymmärrä. Mutta\ntunnen sen, että he vihaavat minussa jotakin sellaista, joka heissä\nitsessään on oikeaa.\"\n\nTässä hän lisäsi yksinkertaisuuteensa totuutta ja viisautta ilmaisten\najatuksensa kuin intiaani. Mutta hän ei tuntenut ollenkaan häpeää ja\nhänen käsityksensä rakkaudesta ja intohimosta olivat vielä\nepämääräisiä. Hänen nopea käsityskykynsä ja hänen alkava heräämisensä\nalkoivat nyt selvitä Sheffordille.\n\n\"Niin, he ovat mustasukkaisia ja ovat olleetkin sellaisia aina, ennen\nminun tuloanikin tänne. Ihmisluonne on sellainen. Olen koettanut päästä\njonkinlaiseen selvyyteen. Naapurinne ovat kummallisia, sillä he\nvastustavat minua. He vihaavat teitä. Se johtuu kokonaan siitä, että\nolette niin kokonaan erilainen kuin he, nuoruudestanne, kauneudestanne,\nsiitä, ettette ole mormoni, ja siitä, että melkein kavalsitte heidän\nsalaisuutensa oikeudenistunnossa Stonebridgessä.\"\n\n\"Voi, älkää ruvetko puhumaan siitä!\" tyttö änkytti.\n\n\"Mutta minun on pakko\", Shefford vastasi nopeasti. \"Olitte siellä kuin\nkidutustuolissa. Sain siellä niin paljon selville. Tiedän teidän olevan\nsalatun vaimon. Tiedän jonkun rikoksen tapahtuneen. Olen varma, että\nolette jostakin syystä uhrannut itsenne. Tiedän, ettei uskonnolla eikä\nrakkaudella ole mitään tekemistä niissä oloissa, joissa nyt elätte.\nEikö tämä kaikki olekin totta?\"\n\n\"En voi kertoa mitään\", tyttö kuiskasi.\n\n\"Mutta minä aion pakottaa teidät siihen\", Shefford vastasi kaikuvalla\näänellä.\n\n\"Ette voi.\"\n\n\"Voinpas sanomalla vain yhden sanan!\"\n\nTytön suuret tähtikirkkaat silmät näyttivät varjoisilta tummilta\nkuiluilta verrattuina hänen kasvojensa valkoiseen kauneuteen. Hän oli\naivan tyyni, sillä hän näytti saaneen voimia. Hän kehoitti Sheffordia\nlausumaan tuon sanan ja hänen huuliensa toivova värisevä vapiseminen\noli kuin jonkinlainen vastaus Sheffordin vakaville ajatuksille hänestä.\n\n\"Odottakaa hieman\", Shefford sanoi epäröiden. \"Tulen siihen heti. Mutta\nsanokaa minulle ensin, ajatteletteko milloinkaan vapauttanne?\"\n\n\"Vapauttaniko?\" tyttö toisti ja hänen äänensä kuulosti omituisen\nsyvältä ja kaikuvalta. Se oli ensimmäinen kipinä, jonka hän oli\nonnistunut saamaan irti hänestä. \"Kauan aikaa sitten, silloin kun minua\nei vahdittu, olisin hypännyt alas jyrkänteeltä, jos vain olisin\nuskaltanut. Ah, en pelännyt ollenkaan. Haluaisin kuolla siten, mutta en\nuskaltanut tehdä sitä milloinkaan.\"\n\n\"Miksette?\" Shefford kysyi tiukasti.\n\nTyttö ei vastannut.\n\n\"Otaksukaamme, että voin antaa teille sellaisen vapauden, joka on samaa\nkuin elämä, niin miten silloin?\"\n\n\"En uskaltaisi ottaa sitä vastaan.\"\n\n\"Miksette?\"\n\n\"Ah, ystäväni, älkää kyselkö minulta enää!\"\n\n\"Tiedän ja huomaan, ettette halua kertoa minulle, koska teidän ei ole\npakko.\"\n\n\"En uskalla.\"\n\n\"Ettekö voi luottaa minuun?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kertokaa sitten.\"\n\n\"Ah, en voi!\"\n\nHetki oli koittanut. Kuinka surullinen, traagillinen ja ihana se\nhänelle olikaan! Se tulisi vaikuttamaan kuin taikavoimainen kosketus\nFay Larkinin suloiseen, kylmään ja valkoiseen haamuun ja muuttaisi\nhänet eläväksi hengittäväksi tytöksi. Hän ajatteli rakkauttaan kuin\njotakin kaukaista asiaa, sellaisenaan saavuttamatonta senvuoksi, ettei\ntyttö elämässään, jossa hän oli kuin kuollut maailmalle, voinut siitä\nlämmetä eikä tulla tuttavallisemmaksi. Millaisen vaikutuksen tulisikaan\nkaiken äkkinäisen ilmaiseminen hänessä vaikuttamaan? Hän pelkäsi sitä,\nmutta hänen oli pakko puhua. Hän odotti koettaen tyynnyttää\ntunteittensa riehuvaa myrskyä ja hänen silmänsä tulivat sameiksi.\n\n\"Muistatteko, miksi olen tullut tähän maahan?\" hän kysyi äkkiä kovasti\nkaikuvalla äänellä.\n\n\"Tulitte hakemaan täältä erästä tyttöä\", Fay kuiskasi.\n\n\"Olen löytänyt hänet!\"\n\nFay alkoi vapista ja Shefford näki hänen painavan rintaansa valkoisella\nkädellään.\n\n\"Missä Surprise Valley on?... Kuinka teidät eristettiin Jane\nWithersteenistä ja Lassiterista?... Tiedän heidän elävän. Mutta missä?\"\n\nFay näytti muuttuneen kiveksi.\n\n\"Fay! Fay Larkin!... Tunnen teidät!\" hän huudahti änkyttäen.\n\nFay liukui kiveltä polvilleen ja horjui eteenpäin hapuillen sokeasti\nkäsillään, jolloin hänen päänsä taipui taaksepäin niin, että hänen\nkauniit lumivalkoiset, traagillisesti vääristyneet kasvonsa joutuivat\nkokonaan kuunvaloon.\n\n\n\n\nXIII.\n\nSURPRISE VALLEYN TARINA.\n\n\n\"Ah, muistan sen vielä niin hyvin! Nytkin vielä uneksin siitä joskus.\nKuulen putoavien kallioiden kolinan ja jyrinän, joka oli kuin ukkosta.\nRatsastimme eteenpäin, kunnes hevosemme pakahtuivat. Eno Jim otti minut\nsyliinsä alkaen kiivetä kallioille. Äiti Jane seurasi meidän\nkintereillämme. He katsoivat aina vähän väliä taakseen. Takaa-ajavat\nmormonit olivat jo saapuneet kaukana alapuolellamme olevaan harmaaseen\nlaaksoon. Olen vieläkin näkevinäni ensimmäisen heistä. Hän ratsasti\nvalkoisella hevosella. Hänen nimensä oli Tull. Ah, muistan vielä niin\nhyvin! Olin silloin viisi- tahi kuusivuotias.\n\n\"Kiipesimme yhä korkeammalle pimeihin rotkoihin, jotka mutkittelivat\nsinne tänne. Vihdoin saavuimme suoraan ylöspäin vievälle valkoiselle\nkapealle tielle, johon oli hakattu pieniä askelmia. Tie jatkui ylöspäin\nkorkeiden punaisten luhistuvien kallioseinämien välitse. Katsoin\nalaspäin eno Jimin olan yli. Näin Janen laahautuvan ylöspäin\njäljissämme. Eno Jimin veri värjäsi tien punaiseksi. Hän pääsi vihdoin\ntasaiselle laelle ja kaatui kanssani. Äiti Jane ryömi luoksemme.\n\n\"Sitten hän huusi ja viittasi. Tull oli jo saapunut rinteen juurelle ja\nalkoi kiivetä ylöspäin. Hänen miehensä seurasivat häntä. Eno Jim meni\nmuutaman suuren kallion luo nojautuen siihen. Hänen kädessään oli\nverinen reikä. Hän työnsi lohkaretta, joka alkoi vyöryä alaspäin\npaukahdellen rapautuneita kallioita vasten. Ne murskautuivat palasiksi\nja sitten seurasi yhtämittaista kauheata jyrinää kaiken peittyessä\npunertaviin tomupilviin. En voinut enää kuulla enkä nähdä mitään.\n\n\"Eno Jim kantoi minut pimeydestä ja tomusta muutamaan kauniiseen\nihmeelliseen laaksoon, jossa oli kaikki punaista ja kullan väristä, ja\njonka suun yli kaareutui ihmeellinen kiviholvi.\n\n\"En muista tarkasti, mitä tapahtui sitten pitkien aikojen kuluessa.\nMuistan miltä paikka näytti, mutta en niin tarkasti kuin nyt unissani.\nOlen olevinani koirien ja äiti Janen kanssa, ja olen opettelevinani\nkirjaimia, joita piirustelen punaliidulla kiviseiniin.\n\n\"Mutta muistan nyt selvästi, miltä minusta tuntui, kun ensimmäisen\nkerran ymmärsin, ettemme pääsekään sieltä ikinä pois. Meidän oli pakko\njäädä Surprise Valleyhin, jossa Venters oli asunut niin kauan. Olin\niloinen. Mormonit eivät saisi minua enää ikinä käsiinsä. Olin seitsen\ntahi kahdeksanvuotias silloin, ja sen jälkeen muistan kaikki tapahtumat\nselvästi.\n\n\"Venters oli jättänyt sinne elintarpeita, työvälineitä, siemeniä,\nkarjaa ja aaseja, joten meidän oli hyvä aloittaa siellä elämäämme. Hän\noli tappanut kaikki pantterit ja karkoittanut arosudet, minkä vuoksi\nkaniinit ja viiriäiset lisääntyivät niin, että niitä oli siellä\ntuhansittain. Viljelimme maissia ja hedelmiä, pannen säilyyn sen, jota\nemme voineet käyttää. Äiti Jane opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan\ntuolla pehmeällä kivellä, jolla voi piirustella kallioseiniin.\n\n\"Vuodet kuluivat. Seurasimme ajan kulumista melko tarkasti, Eno Jimin\ntukka muuttui valkoiseksi ja äiti Janen hiukset harmaantuivat. Jokainen\nseuraava päivä oli edellisensä kaltainen. Äiti Jane itki joskus ja eno\nJim oli surullinen, koska he eivät milloinkaan luulleet voivansa viedä\nminua pois laaksosta. Tämä tapahtui paljon ennen kuin he lakkasivat\nkatsomasta ja kuuntelemasta, tulisiko joku heidän luokseen. Eno Jim\nsanoi aina, että Venters tulee kyllä takaisin. Mutta äiti Jane ei\najatellut niin.\n\n\"Rakastin Surprise Valleyta. Halusin jäädä sinne koko iäkseni. Muistin\nCottonwoodin ja miten muut lapset vihasivat minua, enkä senvuoksi\nhalunnut sinne takaisin. Muistan olleeni suruissani siellä vain kerran,\nkun koirani, Ring ja Whithie, vanhenivat ja kuolivat. Harhailin\nkaikkialla laaksossa. Kiipesin jokaisen sammaleisen pengermän soppeen.\nOpin juoksemaan jyrkkiä kallioita pitkin. Voin melkein kiivetä\nkohtisuoraa vuorenseinämää ylös. Äiti sanoi minua villiksi tytöksi.\nOlimme panneet säilyyn ne vaatteet, jotka meillä oli yllämme\ntullessamme sinne, ja valmistimme itsellemme puvut nahoista. Nauroin\naina ajatellessani pientä pukuani, joka muuttui minulle pieneksi\nkasvaessani. Luullakseni eno Jim ja äiti Jane puhuivat sitä vähemmän,\nkuta kauemmin he tulivat olleeksi siellä. Ja sen jälkeen kuin olin\noppinut kaiken, mitä hän osasi minulle opettaa, emme puhuneet paljon\nmitään. Tapanani oli huudella halkeamissa kuullakseni oman ääneni,\njolloin kaiut peloittivat minua.\n\n\"Kuta vanhemmaksi tulin, sitä enemmän, sain olla yksikseni. Harhailin\nalinomaan laaksossa. Voin kiivetä jollekin korkealle paikalle ja istua\nsiellä tuntikausia tekemättä mitään. Katselin vain ja kuuntelin.\nKiipesin joskus kallioasukkaiden entisiin asuntoihin ja ihmettelin\nniitä. Oleskelin mielelläni tuulessa. Ja hauskin aikani oli kesällä,\njolloin myrskyt raivosivat ja ukkosen jyrinän aiheuttama kaiku\nkimmahteli seinistä. Iltaisin se oli niin kovin hiljainen paikka, sillä\nyölinnun kirkunan jälkeen ei siellä ollut kuultavissa minkäänlaista\nääntä. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, mutta minä pidin siitä.\nMaatessani valveilla katselin mielelläni tähtiä.\n\n\"Kaikki oli niin kaunista ja elämäni oli niin onnellista, kunnes...\n\n\"Pari vuotta sitten raivosi siellä hirmuinen myrsky ja muudan korkeista\nvuoren seinämistä halkesi. Rinteet rapautuivat ja vyöryivät aina.\nKuulin usein lumivyöryjen aiheuttaman jyrinän, mutta useimmiten ne\nhävittivät toisia rotkoja. Eno Jim sanoi, että ihmiset voivat\nmahdollisesti uuden halkeaman kautta tunkeutua laaksoon. Mutta me emme\nvoineet kiivetä pois saamatta apua ylhäältä. Eno Jim ei ollut sen\njälkeen enää milloinkaan levollinen, mutta minua se ei huolettanut.\n\n\"Eräänä päivänä toista vuotta sitten kulkiessani laakson poikki kuulin\nomituisia huutoja ja sitten vaikeroimista. Juoksin asuntoomme. Tapasin\nsiellä miehiä, jotka olivat varustautuneet köysillä ja pyssyillä. Eno\nJim oli köytetty ja nuoran silmukka oli heitetty hänen kaulaansa. Äiti\nJane makasi maassa pitkänään. Luulin häntä kuolleeksi, mutta sitten\nkuulin hänen vaikeroivan. En pelännyt ollenkaan. Huusin ja riensin eno\nJimin luo katkaistakseni hänen siteensä, mutta miehet pidättivät\nminut. He sanoivat minua kauniiksi kissaksi. Sitten he rupesivat\nkeskustelemaan, jolloin muutamat olivat sitä mieltä, että Lassiter on\nhirtettävä. Kuulin silloin hänen nimensä ensimmäisen kerran. Muutamat\nolivat taipuvaisia jättämään hänet laaksoon. Vihdoin he päättivät\nhirttää hänet. Mutta äiti Jane rukoili ja minä huusin ja tappelin niin,\netteivät he toteuttaneet aiettaan. Sitten he poistuivat ja me näimme\nheidän kiipeävän pois laaksosta.\n\n\"Eno Jim sanoi heidän olleen mormoneja ja heidän joukossaan oli ollut\nmuutamia Cottonwoodissakin syntyneitä. Minulle kerrottiin nyt, miksi he\nvihaavat eno Jimiä niin äärettömästi. Hän sanoi heidän vielä palaavan\ntappaakseen hänet. Enolla ei ollut pyssyä, että hän olisi voinut\ntaistella heitä vastaan.\n\n\"Odotimme odottamasta päästyämmekin. Viiden päivän kuluttua he\npalasivat suuremmalla joukolla, ja muutamat miehet olivat kiinnittäneet\nkasvojensa suojaksi tummat naamiot. He tulivat laaksoomme köysineen ja\npyssyineen. Muudan heistä oli hyvin pitkä ja hänen äänensä kuulosti\njulmalta. Toiset tottelivat häntä ehdottomasti. Naamion rei'istä\ntuijottavat silmät olivat terävät ja hänen tukkansa oli harmaa. Miehet\nottivat minut kiinni ja veivät hänen eteensä.\n\n\"Hän kertoi Lassiterin tappaneen monta mormonia, muiden mukana hänen\nisänsäkin, ja he aikoivat senvuoksi hirttää Lassiterin. Mutta Lassiter\nsaisi elää ja äiti Jane saisi jäädä hänen luokseen, molemmat vangeiksi\nlaaksoon, jos vain suostuisin menemään naimisiin mormonin kanssa. Hän\nsanoi, että minun on mentävä naimisiin hänen kanssaan, käännyttävä\nmormonien uskoon ja kasvatettava lapsemmekin mormoneiksi. Jos\nkieltäytyisin, he hirttäisivät Lassiterin, jättäisivät kerettiläisen\nJane Withersteenin yksikseen laaksoon ja veisivät minut mukaansa\nkäännyttääkseen minut omaan uskoonsa.\n\n\"Myönnyin, vaikka äiti Jane kovasti kielsikin minua menemästä naimisiin\nmiehen kanssa. Sitten mormonit veivät minut mukanaan. Olin melkein\nkuolla, kun minun oli pakko erota eno Jimistä ja äiti Janesta. Minut\nkannettiin ja nostettiin pois laaksosta, ja sitten minun oli pakko\nratsastaa pitkälti hevosen selässä. He toivat minut tänne tuohon\nrakennukseen, jossa nyt asun, enkä ole milloinkaan käynyt missään\nmuualla kuin silloin Stonebridgessä. Olen vähitellen oppinut tuntemaan\nasemani. Piispa Kane on ollut ystävällinen, mutta ankara, koska en ole\ntarpeeksi nopeasti oppinut heidän uskoaan.\n\n\"En ole mikään salattu vaimo, mutta he koettavat tehdä minusta\nsellaisen. Päämormoni on käynyt usein luonani öisin. Hän on uhannut\nminua. Hän ei ole milloinkaan ilmaissut nimekseen muuta kuin Pyhä Yrjö.\nEn tunne hänestä muuta kuin hänen äänensä, sillä en ole milloinkaan\nnähnyt hänen kasvojaan valossa.\"\n\nFay Larkin lopetti kertomuksensa. Kun se alkoi lähetä loppuaan,\nShefford tuli tahtomattaan hyvin levottomaksi ja kun viimeinen\ntraagillinen kuiskaus lakkasi kuulumasta, hänen ilonsa kauhistuttava\nkiihko tuntui vapisuttavan hänen ruumistaan. Hän käveli edestakaisin\nkiven synkässä varjossa. Takaisin vetäytyvä veri jätti hänen ruumiinsa\nkylmäksi pistellen kihelmöiden tuskallisesti hänen ihoaan, mutta\nsyvälle hänen rintaansa tuntui kokoutuvan musertava intohimojen ja\ntuskien muodostama luode. Hän tukahdutti intohimonsa, voimatta\nkuitenkaan lieventää tuskiaan, ennenkuin hän kääntyi kiven vieressä\nlepäävän rauhallisen olennon puoleen.\n\n\"Fay Larkin!\" hän huudahti huokaisten syvään helpotuksesta salaisuuden\nnyt kerrankin tultua paljastetuksi. \"Vai ette te olekaan vaimo! Olette\nsiis vapaa! Taivaalle kiitos! Mutta tunsin teidän uhrautuneen ja tiesin\nsiihen liittyvän jonkun rikoksen. Sillä rikollistahan tämä tällainen\non. Olette lapsi ettekä voi ymmärtää tällaisen rikoksen suuruutta.\nToivon melkein, ettei teitä, Janea eikä Lassiteria milloinkaan olisi\nlöydettykään. Mutta olen väärässä, sillä yksi tuskien vuosi ei voi\nturmella koko elämäänne. Fay, aion viedä teidät pois täältä.\"\n\n\"Minne?\" Tyttö kuiskasi.\n\n\"Pois täältä mormonien maasta itään\", hän vastasi alkaen kertoa tytölle\ntuntemistaan seikoista, kuten matkustamisesta, kaupungeista, ihmisistä\nja onnen mahdollisuuksista sellaiselle nuorelle tytölle, joka on\nviettänyt koko elämänsä hiljaisen yksinäisen laakson ahtaiden seinien\nvälillä. Hän puhui nopeasti ja kaunopuheisesti, kunnes hän aivan\nhengästyi.\n\nFayn kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä ihmetteleviksi ja iloisiksi, mutta\nsitten niiden kirkkaus vaaleni ja niiden loisto sammui. Hänen sielunsa\ntummensi oudon salaman tavoin välähtävän ihanuuden, jota ei ole ole\nluotu hänen laisilleen.\n\n\"Mutta minun on pakko jäädä tänne\", hän sanoi väristen.\n\n\"Fay! Kuinka omituiselta tuntuukaan nimittää teitä ääneen niin! Fay\ntunnetteko tien Surprise Valleyhin?\"\n\n\"En tiedä, missä se on, mutta voisin mennä suoraan sinne\", Fay vastasi.\n\n\"Viekää minut sinne. Näyttäkää minulle kaunis laaksonne. Antakaa minun\nkatsella, missä juoksitte, kiipesitte ja vietitte niin monta yksinäistä\nvuotta.\"\n\n\"Ah, miten mieluiselta se minusta tuntuisikaan, mutta en uskalla. Ja\nmiksi haluattekaan sellaista. Mehän voimme juosta ja kiipeillä\ntäälläkin.\"\n\n\"Haluan pelastaa Jane Withersteenin ja Lassiterinkin\", Shefford\nselitti.\n\nFay huudahti tuskallisesti. \"Pelastaako heidät?\"\n\n\"Niin. Aion viedä heidät pois tuosta laaksosta ja koko maasta johonkin\nsellaiseen paikkaan, jossa te ja he --\"\n\n\"Mutta minä en voi lähteä\", Fay vaikeroi. \"Pelkään ja olen sidottu. En\nvoi katkaista noita kahleita. Jos uskaltaisin ja koettaisin poistua, he\nottaisivat minut kiinni. He hirttäisivät eno Jimin ja jättäisivät äiti\nJanen sinne yksikseen kuolemaan nälkään.\"\n\n\"Fay, Lassiter ja Jane nääntyvät molemmat nälkään tahi ainakin kuolevat\nsinne, ellemme pelasta heitä. Teille on tehty hirmuista vääryyttä.\nOlette orja ettekä mikään vaimo.\"\n\n\"Hän sanoi minun palavan vielä helvetissä, ellen mene hänen kanssaan\nnaimisiin. Äiti Jane ei puhunut minulle milloinkaan Jumalasta mitään.\nSenvuoksi en tiedäkään mitään. Mutta mormoni sanoi Jumalan olevan\nolemassa. En uskalla rikkoa lupaustani.\"\n\n\"Fay, vanhat miehet ovat pettäneet teidät. Antakaa heidän pitää\nuskonsa, jota teidän ei ole pakko hyväksyä.\"\n\n\"John, millainen on teidän suhteenne Jumalaan?\"\n\n\"Rakas lapsi, en tiedä sitä varmasti itsekään\", Shefford vastasi\nkäheästi. \"Sitten kun olemme päässeet kaikista näistä vaikeuksista,\nvoin auttaa teitä ymmärtämään ja te voitte auttaa minua. Tosiseikka,\nettä olette hengissä, että Lassiter ja Jane ovat hengissä, rohkaisee\nminua. Tunnustan teille pelastukseni riippuvan kokonaan Fay\nLarkinista!\"\n\n\"Sananne hämmentävät ajatuksiani. Ah, minut temmataan toiselle tahi\ntoiselle suunnalle!... Mutta, John, en uskalla paeta. En aio ilmaista\nteille Lassiterin ja äiti Janen turvapaikkaa.\"\n\n\"Kyllä minä sen löydän. Minullahan on intiaani apulaisenani. Hän löysi\nteidätkin minulle. Nas Ta Bega löytää kyllä Surprise Valleynkin.\"\n\n\"Nas Ta Begako?... Ah, nyt muistan! Niiden mormonien joukossa, jotka\nlöysivät meidät, oli muudan intiaanikin. Mutta hän oli piute.\"\n\n\"Nas Ta Bega ei ole milloinkaan kertonut minulle, miten hän sai selvän\nteistä. Minulle riitti jo paljas teidän löytämisennekin. Ja, Fay, hän\nlöytää kyllä Surprise Valleynkin. Hän pelastaa vielä eno Jimin ja äiti\nJanenkin.\"\n\nFay puristi Sheffordin käsiä voimakkaasti ja vapisten, kyyneleet\nvirtasivat hänen kalpeille poskilleen ja traagillinen paljon puhuva ilo\nväänteli hänen kasvojaan.\n\n\"Ah, ystäväni, pelastakaa heidät! Mutta minä en voi lähteä... Antakaa\nheidän pitää minut ja tappaa minut, jos heitä vain haluttaa!\"\n\n\"Heidänkö? Fay, he eivät tule tekemään teille mitään pahaa\", Shefford\nvastasi intohimoisen vakavasti.\n\nFay tarttui hänen ojennettuun käteensä.\n\n\"Puhutte ja olette puhuessanne eno Jimin näköinen, kun hän kertoi\nmormoneista\", hän sanoi. \"Silloin pelkäsin häntä tavallisesti. Hän oli\nsilloin niin erilainen. John, teidän ei pidä ruveta minkäänlaisiin\ntoimenpiteihin minun vuokseni. Antakaa minun vain olla. Se on jo liian\nmyöhäistä. Hän ja hänen miehensä hirttäisivät teidät. En voisi kestää\nsitä. Minulla on muutenkin tarpeeksi huolia minun enää tarvitsematta\nmenettää ystävääni. Luvatkaa minulle, ettette odota ettekä vahdi\nhäntä.\"\n\nSheffordin oli pakko luvata se hänelle. Tyttö ilmaisi alkuperäiset\ntunteensa kuin intiaani, sillä hänen mieleensä ei varmasti\njuolahtanutkaan milloinkaan, ettei Shefford ole sellainen mies, joka\nryhtyy väijymään vihollistaan, millaisiin toimenpiteihin hän sitten\nryhtyneekin. Fay oli jo änkyttänyt sanoessaan viimeisiä sanojaan, ja\noli nyt niin heikko, hermostunut ja pelästynyt, että Shefford talutti\nhänet takaisin huvilaan.\n\n\"Fay, älkää olko huolissanne\", Shefford sanoi. \"En rupea mihinkään\nvielä. Voitte luottaa minuun. En aio ollenkaan hätäillä. Neuvottelen\nkanssanne, ennenkuin aloitan. Minulla ei ole vielä aavistustakaan, mitä\nvoin tehdä. Teidän pitää rohkaista mielenne. Olette aivan sen näköinen\nkuin olisitte pahoillanne senvuoksi, että olen löytänyt teidät.\"\n\n\"Olen päinvastoin hyvin iloinen\", Fay kuiskasi.\n\n\"No jos olette iloinen, silloin ette saa murtua näin jälleen.\nOtaksukaamme, että joku naisista sattuu huomaamaan meidät.\"\n\n\"En minä murrukaan. Hämmästytitte vain minut niin äärettömästi.\nAjattelin usein, miten mielelläni ilmaisisin teille, etten olekaan\ntodellisuudessa kuollut, mutta nyt on kaikki niin erilaista. Minulla on\ntuskia täällä. Mutta olen iloinen, jos tieto siitä, että olen hengissä,\ntekee teidät vähän onnellisemmaksi.\"\n\nShefford tunsi, että hänen on nyt lähdettävä, sillä hän ei luottanut\nitseensä enää.\n\n\"Hyvää yötä, Fay\", hän sanoi.\n\n\"Hyvää yötä, John\", Fay kuiskasi. \"Lupaan olla teille hyvä huomenna.\"\n\nFay itki hiljaa Sheffordin poistuessa hänen luotaan. Pari kertaa hän\nkääntyi ja näki Fayn valkopukuisen solakan olennon kuvastuvan tummaa\nhuvilaa vastaan. Sitten hän poistui pinjain varjoon seuraten sokeasti\ntietä, jolloin hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta. Kun hän sitten\nkääriytyi makuuhuopiinsa ja ojensi väsyneen ruumiinsa suoraksi,\ntuntui hänestä kuin hän ei ikinä enää saisikaan unta. Seetrien\noksissa humiseva tuuli värisytti häntä. Suuret tähdet olivat kuin\nsäälimättömiä, intohimottomia valkoisia silmiä, jotka ivailivat hänen\nvähäistä onneaan ja hänen tuskiaan. Vuoren suunnaton varjo oli sen\nylipääsemättömän muurin varjon kaltainen, joka oli hänen ja Fayn\nvälissä.\n\nTytön säälittävä lapsimainen lupaus olla hyvä muistui hänen mieleensä\nhänen mennessään seuraavana iltana tytön kotiin. Hän arvaili, millainen\nFay mahtaisikaan olla, tuntien toivotonta itsehillinnän tarvetta.\n\nMutta sinä iltana Fay Larkin oli kuin eri tyttö. Pimeässä, ennenkuin\nFay ennätti sanoa sanaakaan, hän tunsi tytössä sellaisen erotuksen,\nettä hän hämmästyi ja tunsi mielensä huojentuneeksi. Fay tervehti häntä\nentiseen tapaansa. Ja sitten Sheffordista alkoi tuntua hyvin hämärästi,\nettä hän kuunteli tyttöä, joka oli omituisesti ja tietämättömästi\niloinen hänen tulostaan, joka puhui syvemmällä äänenpainolla kuin\ntavallisesti, joka nyt jutteli kuuntelematta entiseen tapaansa ja jonka\nsurullisuus oli piiloutunut innostuksen ja hillityn iloisuuden alle,\njoka oli aivan uutta hänelle itselleenkin ja yhtä suloista kuin se oli\nhurmaavaakin. Ja Shefford vastasi hänen puheisiinsa liikutettuna, niin\nettä tunnit kuluivat äkkiä ja hän löysi itsensä jälleen leiristä\njonkinlaisiin unelmiin vaipuneena ja muistamatta paljon mitään hänen\npuheistaan. Hän oli vain varma tytön kummallisesta, äkillisestä,\nsuloisesta muutoksesta.\n\nSeuraavana iltana hän sitten sai selville, mikä oli aiheuttanut tämän\nomituisen muutoksen Fay Larkinissa. Tyttö rakasti häntä tietämättään.\nKuinka äärettömän surulliselta, suloiselta ja tuskalliselta sen\ntoteaminen tuntuikaan Sheffordissa! Hänen tytön seurassa silloin\nviettämänsä tunti kului äkkiä kuin hetkinen.\n\nHän käveli tähtien valossa sinä iltana ja ne valoivat kirkasta\nloistoaan hänen ylitseen. Hän koetti ajatella ja suunnitella, mutta\nmuutamien muistamiensa sanojen tahi katseitten sulous teki sielulliset\nponnistukset melkein mahdottomiksi. Hän meni kuitenkin niin pitkälle\nmietteissään, että hän päätti poistua ja odottaa, kunnes tyttö oppii\nkäsittämään tunteensa. Sitten voidaan hänet ehkä taivuttaa siihen, että\nhän sallii Sheffordin viedä hänet, Janen ja Lassiterin pois maasta.\n\nJa siitä illasta alkaen hän alkoi työskennellä suunnitelmansa\ntoteuttamiseksi sellaisella innolla ja viekkaudella, että hän voi\nvierailla Fayn luona milloin häntä vain halutti.\n\nJoskus iltapäivisin ja aina hetkisen illalla hän oli tytön seurassa. He\nkiipeilivät rinteillä tahi istuivat jonkun yksinäisen jyrkänteen\nreunalla katsellen etäisyyteen, ja he kävelivät tähtien valossa,\nseetrien ja korkeiden seinämien varjossa. Fayn kauneusvaisto oli\nepäämätön. Kuunnellessaan häntä Shefford luuli katselevansa kauniiseen\nSurprise Valleyhin. Hän oli näkevinään kaikki sen kummalliset varjot,\nsen värikkäät seinämät ja kirjavat kuilut, sinne aamuisin tunkeutuvat\nkullan väriset sädekimput ja auringonlaskun aiheuttaman punertavan\nudun. Hän oli tuntevinaan siellä vallitsevan hiljaisuuden, siellä\nkasvavien kukkien suloisuuden ja tuoksun ja kaiken villeyden ja\nkuulevinaan tuulen huminan kallioiden onkaloissa. Rakkaus oli\naiheuttanut ihmeellisen muutoksen tässä tytössä, joka oli viettänyt\nkoko elämänsä rotkossa. Hänen hartioillaan oleva taakka ei tuntunut\nenää raskaalta. Hänen aivoissaan ei voinut enää olla ainoatakaan ikävää\najatusta. Hän jutteli kylästä, mormonitovereistaan, jokapäiväisistä\ntapahtumista, Stonebridgestä ja useista muista asioista niin\nylimalkaisesti, että siitä voitiin huomata, miten vähän ne kiinnittivät\nhänen mieltään. Hän puhui salatuista vaimoistakin uneksivan\nhajamielisesti. Jokin oli saanut hänet valtoihinsa, jokin yhtä voimakas\nkuin luonto, joka oli kehittänyt hänet, ja jonka voimaa hän ei\nvaatimattomuudessaan ollenkaan ymmärtänyt, vaan ainoastaan tunsi ja\nodotti. Hänen hymynsä oli omituisen lumoavaa ja kirkasta, ja Shefford\nkuuli unissaan hänen nauravan.\n\nViikot kuluivat. Mustain vuorten huiput muuttuivat valkoisiksi lumesta,\nylänköjen railoissa oli varhain aamuisin jäätä ja laaksossa oli\npakkasen tuntua. Suojaisissa rotkoissa, joissa auringon valo näytti\nviipyvän, oli ilma niin lämmin ja miellyttävä, etteivät kukatkaan\nkuihtuneet.\n\nShefford odotti niin kauan Fayn heräämistä, ettei hän luullut sen\nmilloinkaan tapahtuvankaan, mutta hänellä ei ollut sydäntä pakottaakaan\nsitä esille. Sitten lisääntyvä pelko täytti hänen mielensä. Mitä Fay\ntekisikään herättyään kerran tietämään totuuden? Häntä voitiin\ntodellakin verrata valkoiseen liljaan, joka kukkii hiljaisessa ja\nautiossa rotkossa. Sama luonto, joka oli luonut sen, oli luonut\ntytönkin. Kuihtuisiko tyttökin samoin kuin kukkakin sulatusuunin\nliekeissä? Mutta enemmän kuin sitä Shefford pelkäsi äkkinäistä muutosta\nelämään, jonka silmiinpistävimmät tunnusmerkit olisivat voima,\nintohimot ja viha. Fay ei osannut vielä vihata, koska hän ei tuntenut\nrakkautta. Hän ei käsittänyt ollenkaan sitä, että hänelle oli tehty\njonkinlaista vääryyttä. Shefford alkoi pelätä yhä enemmän ja synkät\naavistukset täyttivät hänen mielensä. Hän päätti usein puhua tytölle\nSurprise Valleysta ja suunnittelemastaan paosta Lassiterin ja Janen\nkanssa, mutta joka kerta ollessaan tytön seurassa tytön kauneus ja\nrakkaus olivat niin ihmeelliset, että hän siirsi sanottavansa\nseuraavaan iltaan. Viikkojen vieriessä hän puolusti horjumistaan sillä,\nettei heidän talvella sopinut yrittääkään erämaan poikki. Siellä ei\nollut muualla ruohoa mustangeille kuin hyvin tunnetuissa laaksoissa,\njoita heidän olisi pakko karttaa. Kevät sen sijaan olisi heidän\nmatkalleen paljon sopivampi. Niin kuluivat päivät ja hänen rakkautensa\nFayhin vain kasvoi. Ollessaan tytön kanssa hän nautti hetkien suomasta\nsulosta niin paljon kuin hän vain voi, mutta jouduttuaan pois tytön\nlumousvoiman piiristä hän sai maksaa onnensa yhä lisääntyvillä\nhuolilla.\n\nEräänä tähtikirkkaana yönä noin kymmenen aikaan hän meni tapansa mukaan\njuomaan lähteestä. Hänen palattuaan seetrien varjoon Nas Ta Bega, joka\nnukkui saman puun juurella kuin hänkin, oli noussut ja kannatti\nkädellään makuuhuopaansa, joka oli valumaisillaan maahan hänen\nhartioiltaan.\n\n\"Kuunnelkaa!\" hän sanoi.\n\nShefford katsahti intiaanin tummiin synkkiin kasvoihin ja hänen\ntutkimattomiin silmiinsä, joiden katse nyt näytti omituisen pistävältä,\nkääntäen sitten päänsä jonkinlaisella kylmällä kiihkolla sinnepäin,\njonne intiaanikin katsoi, ja kuunteli. Mutta hän ei voinut erottaa\nmuuta kuin yötuulen hiljaista huminaa seetrien oksissa.\n\nNas Ta Bega pysyi jäykässä asennossaan hetkisen, mutta sitten hänen\nlihaksensa höltyivät ja hän seisoi vapaasti. Shefford tiesi nyt\nintiaanin saaneen varmuuden äänestä, joka hänestä äsken oli tuntunut\nepäilyttävältä. Ja Shefford kallisti korvansa tuuleen päin jännittäen\nkuuloaan.\n\nVihdoin kantautui hänen korviinsa vienon tuulen mukana heikkoa kopinaa,\nsamanlaista, jonka hevoset aiheuttavat juostessaan hitaasti kovalla\ntiellä. Joku oli tulossa kylään, vaikka olikin näin myöhäinen. Shefford\najatteli Joe Lakea, mutta Joehan makasi aivan hänen takanaan\nmakuuhuopiinsa kääriytyneenä. Tulija ei voinut olla Witherskään, sillä\nkauppias oli nykyjään Durangossa. Sitten kääntyivät Sheffordin\najatukset Willettsiin ja Shaddiin.\n\n\"Kuka tulee?\" hän kysyi hiljaa intiaanilta.\n\nNas Ta Bega viittasi tielle vastaamatta mitään.\n\nShefford tuijotti himmeään valkoiseen utuun ja hetkisen kuluttua hän\nerottikin liikkuvia haamuja. Ratsastajia hevosineen kokonainen jono --\nyksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kaikkiaan yksitoista\nkappaletta. Yksitoista ratsastajaa tulossa kylään! Hän hämmästyi ja\ntuli sitten äkkiä hyvin levottomaksi. Tämä vierailu voi olla ehkä jokin\nShaddin retkistä.\n\n\"Shadd miehineen!\" hän kuiskasi.\n\n\"Ei, Bi Nai\", Nas Ta Bega vastasi vieden Sheffordin kauemmaksi puiden\nvarjoon. Hänen äänensä, liikkeensä ja tapa, jolla hän laski kätensä\nSheffordin olalle, ilmaisivat paljon nuorelle miehelle.\n\nMormonit olivat tulossa yölliselle vierailulleen. Shefford säpsähti\nymmärtäessään sen. Mutta hetkisen kuluttua värisytti häntä toinen\nsalamantapainen säpsähdys, joka kostutti hänen otsansa kylmällä hiellä\nja sytytti helvetin liekit palamaan hänen sydämessään.\n\nHän vapisi kuin haavan lehti vaipuessaan maahan voidakseen nojautua\nmuutamaan kantoon. Intiaani poistui näkyvistä kuin varjo. Shefford näki\nhevosten sivuuttavan leirin, kääntyvän kylään vievälle polulle ja\nkatoavan rakennusten väliin, jolloin kavioidenkin pehmeä kapse lakkasi\nkuulumasta. Mitään ei ollut enää jäljellä todistamassa, ettei hän ollut\nnähnyt unta.\n\nEi mitään muuta kuin tämä hänen ruumiillisen ja henkisen olemuksensa\näkkinäinen masentuneisuus. Hänen katsoa tuijottaessaan laaksoon tummia\nseetri- ja pinjametsikköjä kohti, joiden suojassa huvilat sijaitsivat,\nkului hetkiä, jotka aiheuttivat hänelle kovempia tuskia kuin kylmyys ja\ntuli.\n\nOliko sekin mormoni, tuo julmaääninen mies, joka oli ryöstänyt Fayn,\nnoiden yhdentoista ratsastajan joukossa? Ehkä hän ei ollutkaan. Miten\nkiduttava toivo! Mutta hänen toivonsa oli turha, sillä tietysti hän oli\nheidän joukossaan. Hän oli jo mennyt rakennukseen sisälle. Hän oli\nlaskeutunut satulasta, sitonut hevosensa kiinni ja koputtanut oveen.\nMutta oliko hänen tarvinnut koputtaakaan? Ei, vaan hän oli mennyt\nsuoraan sisälle, kutsunut Faytä julmalla äänellään ja sitten...\n\nShefford veti makuuhuovan vuoteestaan ja kääri siihen kylmän ja\nvapisevan ruumiinsa. Hän oli vajonnut maahan kannolta ja nojautui nyt\nsitä vasten. Kaukaiset tähdet näyttivät kalpeilta eikä laaksokaan\ntuntunut todelliselta. Hän huomasi kuuntelevansa kuin sairas vakavasti\nja peläten, koettaen erottaa jonkun tuolta kylmästä, tähtien\nvalaisemasta hiljaisesta laaksosta kuuluvan äänen sydämensä kovasta ja\njyskyttävästä sykinnästä huolimatta, voimatta kuitenkaan kuulla mitään.\nTuntui kuin kuolema olisi vaientanut laakson täydelliseen\nhiljaisuuteen. Kuinka hän vihasikaan tätä hiljaisuutta nyt! Laaksossa\nolisi nyt pitänyt olla miljoona kauheata karjuvaa pahaa henkeä, jotka\nolisivat muuttaneet yön hirveäksi. Voivatko tähdet katsoa tyynesti\nnäiden maastakarkoitettujen yksinäisiin asuntoihin? Eikö salama voi\niskeä synkältä ja jylhältä vuorelta siihen rauhalliseen huvilaan, johon\nsuru oli tunkeutunut? Ei missään maailman kolkassa, ei meressä, ei\npohjattomissa kuiluissa eikä ilman äärettömyyksissä ollut sellaista\nkauheata hiljaisuutta kuin täällä. Olihan kirkuminen, huutaminen ja\nvaikeroiminen niin luonnollista naisille, mutta miksi ei ainoakaan\nnoista salatuista vaimoista, miksi ei Faykään rikkonut tätä kirottua\nyhtämittaista alistuvaisuuden aiheuttamaa hiljaisuutta? Ehkä hän\npakenisi asunnostaan ja juoksisi tännepäin polkua pitkin? Shefford\ntuijotti tähtien valaisemiin paikkoihin ja seetrien varjoihin,\nnäkemättä kuitenkaan ainoatakaan liikkuvaa olentoa aukeamilla eikä\nmitään valkopukuista vartaloa varjoissa. Eikä hän kuullut mitään\nääntäkään, ei tuulen hiljaista huminaakaan puiden oksissa.\n\nNas Ta Bega palasi seetrien varjoon, paneutui pitkälleen vuoteeseen,\nkääriytyi makuuhuopiinsa ja nukkui. Katsellessaan hänen hommiaan\nShefford käsitti katkeran todellisuuden. Ei mitään tulisi tapahtumaan.\nLaakso tulisi olemaan aivan sama tänä kuin muinakin öinä. Shefford\nmukautui todellisuuteen. Hän jollakin tavoin sääli itseään. Yö, jota\nhän oli niin paljon ajatellut, jota vastaanottamaan hän oli\nvalmistautunut ja jonka hän oli unhottanut, oli nyt saapunut. Hän kääri\ntoisenkin peitteen ympärilleen ja tyynenä ja vakavana hän valmistautui\nvalvomiseensa aikoen istua siinä paikoillaan silmät auki odottamassa\nkärsivällisesti.\n\nHänen raivoaan seuranneet mustasukkaisuus ja tuska kiusasivat häntä\nmonta tuntia, ja kun ne haihtuivat, hän tunsi itsekkäisyydenkin\nhaihtuvan niiden mukana. Sitten hän kärsi Fayn ja hänen\nonnettomuustoveriensa vuoksi. Hän kasvoi niin suureksi, että hän voi\nsääliä noita kiihkoilijoita. Veren tulinen raivokas kuohunta, joka oli\nmuuttanut hänet eläimeksi, oli tyyntynyt hänen ajatellessaan muita.\nMutta hän pelkäsi vieläkin tuota tyhmäksi tekevää tunnetta, joka oli\nkai vihaa. Millainen myrsky oli raivonnutkaan hänen sydämessään! Hänen\nverensä, joka oli tullut voimakkaammaksi hänen erämaaelämästään, voi\nehkä jonakin hetkenä tulvia järjen ja ymmärryksen muodostamien patojen\nyli ja tehdä hänestä kostonhimoisen miehen. Näiden tähtikirkkaiden\nhetkien kuluessa, jotka tuntuivat äärettömän pitkiltä, hän katsoi\nsyvälle sydämeensä koettaen karaista itsensä tulevien synkkien ja\npahojen hetkien varalta.\n\nSaapui keskiyö ja laakso oli hänen mielestään kuin hauta. Hänkö\nyksinään vain valvoikin? Taivas muuttui sinisemmäksi, tähdet loistivat\nkirkkaammin, huiput nuo tämän laakson tyynet vartijat, näyttivät\nuhkaavilta ja autioilta, ja seetrien oksissa humiseva tuuli huokaili,\nhengitti ja mumisi kovemmin. Se oli surullista soittoa. Intiaani makasi\nselällään tummat kasvot tähtiä kohti. Joe Lake nukkui samanlaisessa\nasennossa. Seetrien oksien hiljaiset liikkeet muuttivat ruohokon\nkirkkaiden täplien muodon niissä paikoissa, joissa varjot ja valo\nyhtyivät. Laakson seinämät aaltoilivat ylöspäin ollen tummia juurilta,\nmutta muuttuen vaaleammiksi ylempänä loistaakseen heikosti\npyöristyneiden harjanteiden laidoilla. Jostakin etäisyydestä kuului\njuoksevan veden hiljaista hopeanheleää lorinaa.\n\nTämäkin oli muudan pieni soppi tässä autiossa maailmassa. Täällä oli\ntyyneyttä, kauneutta, soittoa, yksinäisyyttä ja elämää. Shefford\narvaili, oliko laaksossa ehkä muitakin valppaita olentoja? Näyttikö\nhänestä todellakin siltä, kuin pimeydestä katsoa tuijottaisi tummia\nsuuria silmiä? Ja hänestä rupesi tuntumaankin jonkun ajan kuluttua,\nettei hän ollutkaan yksin valvoessaan ja ettei Fay Larkininkaan\ntarvitse yksin kärsiä tuskiaan. Laaksossa oli jokin muukin, jokin\nsuuri, sykkivä ja valpas henki. Se tunkeutui Sheffordin sieluun ja hän\nvapisi. Mitä hänelle olikaan tapahtunut? Ja ajateltuaan sitä hän tunsi\ntuskiensa ja rakkautensa vain kasvaneen samalla kun hän oli saanut\nomituista voimaa taivaasta, vuorilta, hiljaisuudesta ja varjoista.\n\nKirkas vyö kolmine kirkkaine tähtineen vaipui läntisen vuoren seinämän\ntaakse ja laakso alkoi muuttua valoisammaksi.\n\nSitten muutamia tulia rupesi vilkkumaan huviloita ympäröivästä\npimeydestä, jonkun naisen nauru rikkoi kummallisesti hiljaisuuden\nsaastuttaen sen ja tehden ne synkät kahleet oleellisiksi, jotka\nnäyttivät olevan valmistetut paljaista varjoista. Vähitellen rupesi\nkuulumaan miestenkin ääniä ja sitten juoksevien hevosten kavioiden\nhidasta kapsetta kovalta tieltä.\n\nShefford näki mormonien tulevan näkyviin kalpenevaan tähtien valoon\njonossa, ratsastavan laakson päätä kohti ja katoavan pimeyteen. Hän\nhuomasi intiaaninkin nousevan istualleen katsomaan jonon ohimenoa ja\nJoekin kääntyi unissaan kuin häiriintyneenä.\n\nTähdet sammuivat vuorotellen. Laakso muuttui harmaiden varjojen\ntemmellyspaikaksi. Jokin valo alkoi kirkastaa idän taivasta. Shefford\nistui siinä riutuneena ja väsyneenä katsellen aamun valkenemista ja\nvalon syttymistä; mutta jos määräämisvalta olisi ollut hänen\nvallassaan, aamu ei olisi milloinkaan valjennut eivätkä ilmavat huiput\nolisi milloinkaan muuttuneet ruusun ja kullan värisiksi.\n\nShefford ryhtyi aamulla leiritöihinsä tavalliseen tapaansa. Hän huomasi\nusein Joen tarkastelevan katseen ja vihdoin hän kertoi Joelle mormonien\nyöllisestä vierailusta katsomatta häneen. Joe vastasi vetämällä syvään\nhenkeään kuin hän olisi kironnut partaansa. Hän lopetti heti iloisen\nviheltelemisensä muuttuen vakavaksi kuin intiaani. Leirissä oli hyvin\nhiljaista eivätkä miehet uskaltaneet katsoa toisiinsa. Heidän\nruvettuaan syömään aamiaista Shefford istuutui selin kylään. Hän ei\nollut katsonut sinnepäin sitten aamun valkenemisen.\n\n\"Huh!\" Nas Ta Bega huudahti äkkiä.\n\nJoe Lake mumisi jotakin hiljaa itsekseen ja tällä kertaa ei kukaan\nvoinut erehtyä hänen puheensa laadusta. Shefford ei uskaltanut kääntyä\nkatsomaan, mikä nämä huudahdukset oli aiheuttanut. Hän tiesi sitten\npäivännousun jonkun onnettomuuden uhkaavan.\n\n\"Shefford, jos tunnen hiemankaan naisia, olette piakkoin helisemässä\",\nmormoni sanoi tarkoittavasti.\n\nShefford kääntyi kuin jokin voimakas käsi olisi pyöräyttänyt häntä\nkääntönastasta. Hän näki Fay Larkinin. Tyttö näytti melkein juoksevan.\nHänellä ei ollut hilkkaa päässään ja hänen keltainen tukkansa liehui\ntuulessa. Hänen nopea joustava käyntinsä ei näyttänyt tänään niin\nmiellyttävältä kuin ennen. Hän näytti hurjalta ja hän oli melkein\nkaatua astuessaan puron yli vieville porraskiville.\n\nJoe kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja puhui\nhänelle, mutta hän ei näyttänyt kuulevan Joen sanoja ollenkaan. Hän\nveti vain Joen mukaansa seetrien juurella sijaitsevalle pienelle\npenkereelle Sheffordia kohti. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja\ntuskien vääristämät kuin ne yöllisen jännityksen kestäessä olisivat\nkovettuneet marmoriksi. Mutta hänen silmänsä olivat kuin tummanpunaista\ntulta ilmaisten tavattoman kiihkeää ja elinvoimaista elämää. Tyttö oli\nyhden ainoan yön kuluessa muuttunut naiseksi. Mutta tuhoa, jonka\nShefford oli pelännyt näkevänsä -- tämän hienon sielun, hengen ja\npuhtauden kuihtumista, jonka hän oli otaksunut yhtä välttämättömäksi\nkuin joidenkin samanlaisten ominaisuuksien lakastumista siinä kukassa,\njota hän muistutti, silloin kun kukkia taitettiin ja liattiin ei\nhänessä voitu huomata ollenkaan. Hän tuli suoraan ja nopeasti hänen\nluokseen seetrien varjoon tarttuen hänen käsiinsä.\n\n\"Hän tuli luokseni viime yönä!\" hän sanoi.\n\n\"Niin, Fay, tiedän sen\", Shefford vastasi änkyttäen.\n\nShefford värisi hämmästyksestä katsoessaan häneen ja nähdessään hänessä\njotakin ihmeellistä. Fay ei pidättänyt Joea, joka astui hieman sivulle,\neikä kiinnittänyt huomiotaan Nas Ta Begaan, joka istui liikkumatonna\neräällä pölkyllä välittämättä tytön läsnäolosta.\n\n\"Tiesitte siis hänen tulleen?\"\n\n\"Kyllä, Fay. Heräsin heidän ratsastaessaan tänne. Valvoin koko yön.\nNäin heidän ratsastavan pois.\"\n\n\"Jos tiesitte hänen tulleen, miksi ette siinä tapauksessa juossut\nluokseni ennen hänen saapumistaan?\"\n\nShefford ei voinut vastata hänen kysymykseensä. Se oli niin voimakas\nkuin lyönti ja se mykistytti hänet. Sen terävä peittelemätön suoruus\njohtui sellaisesta luonnollisuudesta ja voimasta, jotka eivät olleet\nkehittyneet siinä elämässä, jota Shefford oli elänyt. Niin kauaksi\nihmiset olivat poikenneet pois totuudesta ja luonnosta.\n\n\"Tulin luoksenne niin pian kuin vain voin\", Fay jatkoi. \"Olin kai\npyörtynyt. Minun oli pakko ryömiä lattialla. Ja nyt voin kertoa\nteille.\"\n\nShefford ei voinut vastata nytkään, ikäänkuin Fay olisi tehnyt hänelle\ntoisenkin vastaamattoman kysymyksen. Mitä hän aikoikaan kertoa\nSheffordille ja mitä hän mahdollisesti jättäisi kertomatta? Fay\nirroitti kätensä hänen käsistään nostaen ne hänen olkapäilleen, ja se\noli ensimmäinen tunteellinen ja tuttavallinen teko, mihin hän\nmilloinkaan oli ryhtynyt. Se vei Sheffordilta kaikki voimat ja\nhuolimatta omasta surustaan hän tunsi äärettömästi hurmautuvansa hänen\nkosketuksestaan. Hän katsoi Fayhin, näki hänen valkoisen ja kultaisen\nkauneutensa, joka oli ollut Fayn eilen, mutta joka näytti muuttuneen\ntänään, ja hän tunsi Fay Larkinin naisessa, joka oli hänelle aivan\nouto.\n\n\"Kuunnelkaa, hän tuli --\"\n\n\"Fay älkää kertoko sitä minulle\", Shefford keskeytti.\n\n\"Mutta minä haluan kertoa sen teille\", Fay sanoi.\n\nOpettiko rakkauden vaisto hänelle, miten hän voi lievittää Sheffordin\ntuskia? Shefford tunsi sen samoin kuin hän tunsi vastasyntyneen voiman\nhänessä.\n\n\"Kuunnelkaa nyt\", Fay jatkoi. \"Hän tuli juuri silloin kun riisuuduin\nmennäkseni nukkumaan. Kuulin hänen hevosensa kavioiden kapseen. Hän\nkoputti oveen. Silloin tapahtui minulle jotakin hirveätä. Tunsin\nolevani sairas eikä päänikään ollut selvä. Muistan sitten hänen olonsa\nhuoneessa. Lamppu oli sammutettu enkä voinut nähdä selvästi. Hän luuli\nminua sairaaksi, antoi minulle jotakin lääkettä ja antoi ikkunasta\npuhaltavan tuulen viilentää ruumistani. Muistan, miten makasin\ntuolissani ajatellen ja kuunnellen, milloin tulisitte. Minusta ei\ntuntunut ollenkaan siltä kuin voisitte jättää minut sinne yksikseni\nhänen kanssaan, sillä hänen tulonsa oli erilaista nyt. Se pisti kuin\nveitsi kylkeeni. Kun se tapahtui, en ollut enää sama kuin ennen.\nRakastin teitä. Ymmärsin sen silloin. Kuuluin teille. En voinut antaa\nhänen koskea itseeni. En ollut milloinkaan ollutkaan hänen vaimonsa.\nHuomattuani sen, että hän oli siellä, ja ymmärrettyäni, että te ehkä\nvoitte kärsiä siitä, huusin.\n\n\"Hän luuli minua sairaaksi ja koetti hoitaa minua. Hän antoi minulle\nlääkettä ja sitten hän rukoili. Näin hänen olevan polvillaan pimeässä\nja rukoilevan puolestani. Se tuntui niin omituiselta. Hän oli kuitenkin\nystävällinen, niin ystävällinen, että rukoilin häntä päästämään minut\nvapaaksi. Sanoin, etten ole mormoni enkä voi mennä naimisiin hänen\nkanssaan. Rukoilin häneltä vapauttani.\n\n\"Silloin hän luuli tulleensa petetyksi. Hän raivostui ja puhui kauan\naikaa. Hän vetosi Jumalaan, että Jumala rankaisisi syntini. Hän koetti\nopettaa minua rukoilemaan, mutta en tahtonut. Ja silloin rupesin\ntaistelemaan häntä vastaan. Olisin huutanut teitä avukseni, ellei hän\nolisi tukkinut suutani. Voimani heikkenivät ettekä tullut. Tiesin\nodottavani tuloanne, mutta te ette sittenkään tullut. Silloin alistuin\nja jonkun ajan kuluttua varmaankin pyörryin.\"\n\n\"Fay, taivaan nimessä, kuinka olisin voinut tulla luoksenne?\" Shefford\nhuudahti käheästi kalveten katumuksesta, kiihkosta ja tuskasta..\n\n\"Jos nyt olen jonkun miehen vaimo, olen teidän. Sehän on jo\nitsestäänkin aivan selvä asia, sillä senhän tuntee. Tiedän sen nyt.\nHaluan vain tietää, mihin minun nyt on ryhdyttävä.\"\n\n\"Fay!\" Shefford huudahti käheästi.\n\n\"Olen kyllästynyt kaikkeen. Ellei teitä olisi, kiipeisin jyrkänteelle\nja heittäytyisin alas. Se olisi hyvin helppoa minulle. Kuolisin niin\nmielelläni sillä tavalla. Olen elänyt koko ikäni korkeilla huipuilla.\nSieltä putoaminen ei tuntuisi minusta miltään.\"\n\n\"Ah, ette saa puhua noin!\"\n\n\"Rakastatteko minua?\" hän kysyi hiljaa äärettömän suloisesti.\n\n\"Jotta rakastanko? Kaikesta sydämestäni! Mikään ei voi muuttaa sitä.\"\n\n\"Ikävöittekö minua samoin kuin ikävöitte Surprise Valleyhin vangittua\nFay Larkinia? Rakastatteko minua siten? Ymmärrän asioita paremmin kuin\nennen, mutta en vieläkään kaikkea. Olen Fay Larkin. Luulen unelmoineeni\nteistä koko elämäni ajan. Olin iloinen, kun tulitte tänne. Olen ollut\nniin onnellinen viime aikoina. Unhotin kaiken eiliseen iltaan asti.\nEhkä se olikin minulle tarpeen, että opin huomaamaan rakastaneeni teitä\nkoko ajan. Taistelin häntä vastaan kuin villikissa. Sanokaa minulle nyt\ntotuus. Tunnen kuuluvani teille. Onko se totta? Ellei asia ole niin, en\nhalua elää tuntiakaan enää. Jokin rohkaisee minua. En ole enää sama\nkuin ennen. Haluatteko minut?\"\n\n\"Kyllä, Fay Larkin, haluan todellakin\", Shefford vastasi vakavasti\ntarttuen hänen käsivarsiinsa.\n\n\"Viekää minut siinä tapauksessa pois täältä. En halua olla täällä enää\ntuntiakaan.\"\n\n\"Fay, teen sen, mutta se ei voi tapahtua niin äkkiä. Meidän pitää\nsuunnitella kaikki valmiiksi. Kaipaan apua. Meidän pitää auttaa\nLassiter ja Janekin pois Surprise Valleysta. Antakaa minulle aikaa,\nrakkaani. Se ei ole niinkään helppo tehtävä. Meidän on suunniteltava\nkaikki niin, että todellakin pääsemme täältä pois. Antakaa minulle\naikaa, Fay.\"\n\n\"Mutta jos hän tulee takaisin\", Fay sanoi kummallisen syvällä äänellä.\n\n\"Meidän on pakko jättäytyä senkin mahdollisuuden varaan\", Shefford\nvastasi surkeasti. \"Mutta siihen kuluu kaikissa tapauksissa aikaa.\"\n\n\"Hän sanoi tulevansa pian\", Fay sanoi kiivaasti.\n\nKuultuaan hänen sanansa Shefford näytti jäätyvän sisällisesti. Rakkaus\noli tehnyt hänestä naisen ja nyt puhui hänessä asuva nainen. Fay\nymmärsi totuuden paljon paremmin kuin hän, sillä totuus on luontoa. Hän\noli elänyt koko elämänsä eristettynä muusta maailmasta ja sellaisista\ntiedoista, jotka olivat juurtuneet Sheffordin mieleen, mutta kun\nrakkaus oli paljastanut hänen naisellisuutensa hänelle, hän sai sen\nmukana koko sen suoman oveluudenkin.\n\n\"Jos odotan ja hän tulee, voitteko estää häntä tulemasta minun\nluokseni?\"\n\n\"Kuinka minä voisin estää sen? Uskallan kaiken siinä toivossa, että hän\nviipyy poissa kauan. Mutta, Fay, jos hän tulee ja ellen minä ilmaise\nsalaisuuttamme, niin miten maailmassa voin estää häntä tulemasta\nluoksenne?\" Shefford kysyi tiukasti.\n\n\"Jos rakastatte minua, voitte sen kyllä tehdä\", hän sanoi niin\nluonnollisesti kuin hän olisi ollut kohtalo.\n\n\"Mutta kuinka?\" Shefford huusi melkein suunniltaan.\n\n\"Olettehan mies. Jokainen mies tahtoo varmaankin suojella rakastamansa\nnaisen häpeältä ja pelastaa hänet tuollaisen pedon kourista. Kuinka\nLassiter menetteli?\"\n\n\"Lassiterko?\"\n\n\"Voitte tappaa hänet!\"\n\nNiiden alkeisvaistojen, jotka olivat ympäröineet häntä, voima ja\nalkuperäinen intohimo, viha ja rakkaus, sellaisina kuin ne olivat\nesiintyneet naisessa aikojen alussa, esiintyivät nyt Faynkin äänessä\ntäydellisesti paljastuneina.\n\n\"Hyvä Jumalani!\" Shefford huudahti ääneen samalla kun kalkki hänessä\noleva punainen muuttui jälleen helvetin liekeiksi. Tämähän se juuri oli\nollutkin väärää hänessä viime yönä. Hän voi kyllä tappaa tämän hiipivän\nyöllisen ratsastajan ja nyt ollessaan vastakkain Fayn kanssa, joka ei\nmilloinkaan ollut ollut niin kaunis ja ihmeellinen kuin nyt, jolloin\nhän pyhitti elämänsä kokonaan rakkaudelle, hän tunsikin oikeata\nmurhanhimoa. Mutta murha, vaikka hän siten olisi voinut vapauttaakin\nmaailman jostakin roistosta, ei sopinut John Sheffordin keinoksi\nsilloinkaan, kun hän halusi suojella rakastamaansa naista. Järki ja\nviisaus taistelivat hänen kiihkoaan vastaan. Ah, kunpa hän vain voisi\nturvautua niihin ja pitää ne luonaan synkän ja kiihoittavan hetken\nkoittaessa!\n\nFay nojautui häneen nyt hengästyneenä koko sielunsa silmissään, jotka\nnäkivät ainoastaan hänet. Shefford oli melkein voimaton vastustamaan\nhaluaan ottaa hänet syliinsä ja puristaa hänet rintaansa vasten ja\nantautua kokonaan tunteittensa valtaan. Eikö rakkaus antanut Faytä\nhänelle? Shefford katsoi avuttomasti hämmästyneeseen Joe Lakeen ja\nsynkkään intiaaniin kuin hän olisi odottanut heiltä jonkinlaista apua.\n\n\"Tunnen hänet nyt\", Fay sanoi rikkoen hiljaisuuden hämmästyttävän\näkkiä.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Näin hänet nyt valossa. Ojensin kynttilän niin likelle hänen kasvojaan\nkuin suinkin. Näin ne ja tunnen hänet nyt. Hän oli Stonebridgessäkin,\nmutta en silloin tuntenut häntä. Mutta nyt tunnen hänet. Hänen nimensä\non --\"\n\n\"Jumalan nimessä, älkää ilmoittako minulle hänen nimeään!\" Shefford\nrukoili.\n\nTietämättömyys oli Sheffordin turva itseään vastaan. Jos tämä tähän\nasti tuntematon mies saisi nimen, joka erottaisi hänet muusta joukosta\nja jonka perusteella hänet voitaisiin tuntea, niin muodostuisi se\nkohtalokkaaksi Sheffordille.\n\n\"Fay, älkää kertoko minulle enää mitään\", hän sanoi murtuneena.\n\"Rakastan teitä ja uhraan mielelläni elämänikin puolestanne. Luottakaa\nminuun. Vannon pelastavani teidät.\"\n\n\"Lupaatteko viedä minut pois täältä pian?\"\n\n\"Lupaan.\"\n\nFay näytti tyytyvän siihen. Hän laski käsivartensa alas ja peräytyi\nkauemmaksi Sheffordista. Hänen kalpeat kasvonsa kirkastuivat ja hänen\nsilmänsä muuttuivat tummiksi ja nöyriksi menettäen tulensa muuttuessaan\nvähitellen alistumista, luottamusta ja toivoa ilmaiseviksi.\n\n\"Voin opastaa teidät Surprise Valleyhin\", hän sanoi. \"Tunnen tien. Se\non tuolla\", ja hän viittasi länttä kohti.\n\n\"Fay, lähdemme sinne piakkoin. Mutta minun pitää suunnitella ensin\nkaikki valmiiksi. Tulen luoksenne illalla. Silloin keskustelemme.\nJuoskaa kotiinne nyt, ennenkuin naiset huomaavat teidän olleen täällä.\"\n\nFay sanoi jäähyväiset pujahtaen seetrien varjoon ja sitten aukeamalle,\njossa hänen tukkansa loisti kuin kulta auringonpaisteessa. Hän astui\nporraskiville vanhaan miellyttävään tapaansa ja kiiti polkua pitkin\nnopeasti ja joustavasti kuin intiaani. Kerran hän kääntyi heiluttamaan\nkättään.\n\nShefford katseli häntä ylpeänä rakkauden, pelon ja toivon taistellessa\nkeskenään hänen sydämessään.\n\n\n\n\nXIV.\n\nNAVAJO.\n\n\nSamana aamuna tuli muudan piute ratsastaen laaksoon. Shefford tunsi\nhänet samaksi soturiksi, joka oli ollut rakastunut Glen Naspaan. Heti\nkun Nas Ta Bega huomasi vieraan, hän teki kummallisen liikkeen\nkäsillään, liikkeen, joka jollakin tavoin Sheffordin mielestä ilmaisi\ntoivottomuutta, ja sitten hän odotti synkkänä ja liikkumattomana kuin\npatsas sanantuojan tuloa luokseen. Piute selosti hänelle jotakin hyvin\nlyhyesti. Navajo seisoi yhä liikkumatonna käsivarret ristissä\nrinnoillaan. Shefford meni lähemmäksi ja odotti.\n\n\"Bi Nai\", navajo sanoi, \"Nas Ta Bega sanoi, että hänen sisarensa tulee\nkotiin jonakin päivänä... Glen Naspa on nyt isoisänsä majassa.\"\n\nHän sanoi sen tavallisella hitaalla kurkkuäänellään näyttämättä\nmielenliikutuksen merkkiäkään kasvoissaan, jotka olisivat yhtä hyvin\nvoineet olla pronssia. Shefford tunsi kuitenkin vaistomaisesti\ntoivottomuuden, josta hänelle oli vihjaistu, ja hän laski kätensä\nintiaanin olalle.\n\n\"Olen navajon ja hänen sisarensa, Glen Naspan, veli\", hän sanoi.\n\"Lähden kanssanne Hosteen Doetinin telttaan.\"\n\nNas Ta Bega meni hakemaan laaksosta hevosia. Shefford kiiruhti kylään,\npyysi anteeksi, ettei hän voi tänään opettaa, ja poikkesi sitten\nselittämään Faylle vaikeuksia, joihin intiaani oli joutunut.\n\nHetkisen kuluttua hän jo ratsasti Nack-yalilla rotkojen ja kallioiden\ntäyttämän seudun läpi vievää mutkaista ja kivistä tietä vuoren\nlaajalle, penikulman pituiselle, salviaa ja seetrejä kasvavalle\nrinteelle. Siitä oli jo kulunut viikkoja, kun hän viimeksi oli\nratsastanut mustangillaan. Nack-yal oli lihava ja laiska. Se piti\nisännästään, mutta ei ollenkaan kiipeämisestä ja senvuoksi se jäikin\npaljon jälkeen Nas Ta Began laihasta ja sitkeästä ponista.\nSalviarinteet olivat punertavat kuin etäisyydessä leijailevat utupilvet\nja kova kylmä tuuli tuoksui katkeran suloiselta. Kullanvärinen aurinko\npilkisti esille vuoren harjanteen mustan laidan takaa. Muudan\nlammaskatras vaelsi laaksoon päin erästä salviarinnettä pitkin näyttäen\nkapealta valkoiselta, mustalta ja ruskealta virralta. Shefford ei\nvoinut milloinkaan olla ihmettelemättä, kuinka nopeasti nämä\nnavajolampaat söivät maan ruohosta puhtaaksi. Villit mustangit\nsyöksyivät pakoon seetrimetsiköistä pysähtyen harjanteille hirnumaan\njoko uhmasta tahi uteliaisuudesta tuulessa liehuvin harjoin ja hännin.\n\nShefford kiipesi hitaasti keskimmäiselle seetrejä kasvavalle\npengermälle, jonka suojaisimmassa sopessa nämä harvalukuiset teltat\nsijaitsivat. Hän pysähtyi sen laidalle laskeutuakseen satulasta ja\nkatsellakseen laaksoon päin viettävää värikästä maailmaa, suuria\netäisyyksiä ja villiä erämaan ylätasankoa, joka sieltä katsottuna\nlevitti jokaisen nähtäväksi suurenmoisen panoraamansa.\n\nSitten hän jatkoi matkaansa seetrien varjoon. Kuinka omituiselta\nhänestä jälleen kuulostikaan lampaiden määkinä! Karitsoimisaika oli\ntullut varhain, mutta kevät oli vieläkin huomattavissa ruohon uudessa\nvehreydessä ja kirkkaanvärisissä ylänköjen kukissa. Hän talutti\nmustanginsa seetrien varjosta puuttomaan ympyrän muotoiseen aukeamaan.\nSe oli täynnä varsoja ja karitsoita, ja siellä olivat paimenkoiratkin\nja muutamia vanhoja jääriä ja uuhia. Mutta tänään oli aukeamalla hyvin\nrauhallista, sillä ei ainoatakaan intiaania ollut näkyvissä. Shefford\nirroitti Nack-yalin satulavyöt laskien sen laitumelle ja lähestyi\nsitten Hosteen Doetinin telttaa. Sen oviaukko oli peitetty\nhuopapeitteellä. Shefford kuuli teltasta hiljaista keskustelua. Hän\nodotti oven vieressä, kunnes peite vedettiin syrjään, ja meni vasta\nsitten telttaan.\n\nHosteen Doetin tuli häntä vastaan puristaen hänen kättään. Vanha navajo\nei voinut puhua ja hänen vanhat hienot kasvonsa nytkähtelivät surusta;\nkyyneleet vuotivat hänen himmeistä vanhoista silmistään ja vierivät\nhänen ryppyisille poskilleen. Hänen surunsa oli samanlaista kuin\nvalkoisenkin miehen suru. Shefford näki Nas Ta Began seisovan hänen\ntakanaan käsivarret ristissä ja hänen synkässä tunteettomuudessaan oli\njotakin peloittavaa. Hänen jalkojensa juureen oli kyyristynyt Hosteen\nDoetinin vanha vaimo ja hänen vieressään selällään ja tyynenä makasi\nGlen Naspa huopapeitteen puoleksi peittämänä.\n\nHän oli kuollut. Sheffordin mielestä hän näytti vanhemmalta kuin heidän\nviime kerralla tavatessaan. Miten kaunis hän olikaan maatessaan siinä\nkylmänä, tyynenä ja tummana, huulien katkeran ilmeen ollessa vain\nristiriidassa rauhan kanssa. Voitiin selvästi huomata, että ne olisivat\nvoineet kertoa tarinan.\n\nHänen vieressään puoleksi peitettynä huopapeitteen laskoksen alla oli\npieni kääry. Sen inhimilliset piirteet hämmästyttivät Sheffordia. Sen\njälkeen ei kenenkään tarvinnut kertoa hänelle surullista tarinaa. Kun\nhän jälleen katsoi Glen Naspaa kasvoihin, hän mielestään ymmärsi\nkaiken, mikä oli vanhentanut tytön, ja oli tuntevinaan tuskan, joka oli\nmuuttanut hänen huuliensa ilmeen noin surulliseksi.\n\nNiin, tyttö oli kuollut, ja hän oli ollut viimeinen Nas Ta Began\nperheestä. Vanhan isoisän tuskassa, musertuneen isoäidin hurjassa\npuheessa ja veljen ankarassa ja peloittavassa tyyneydessä Shefford\ntunsi olevan jotakin muutakin kuin surua rakkaan omaisen kuoleman\nvuoksi. Häviön, tuomion ja kuoleman varjot leijailivat tytön, hänen\nperheensä, heimonsa ja rotunsa ympärillä. Hän ei voinut mitenkään\nlohduttaa näitä Glen Naspan sukulaisia. Shefford katsahti vielä kerran\ntutkivammin hänen tummiin, ilmehikkäisiin ja profeetallisiin\nkasvoihinsa ja hänen vierellään lepäävään hentoon kääryyn poistuen\nsitten pää kumarassa teltasta.\n\nUlkona hän käveli edestakaisin surkutellen Nas Ta Begaa, valkoisten\nmiesten rikollisen esiintymisen intiaaneja kohtaan aiheuttaman taakan\npainaessa jollakin tavoin hänen sieluaan.\n\nVanha Hosteen Doetin tuli hänen luokseen vapisevin käsin ja puhuen\nsanoja, joita hän oli toistellut silloinkin kun Glen Naspa oli\npoistunut hänen teltastaan.\n\n\"En ymmärrä Jesusta Kristusta. Olen nälissäni. En voi syödä Jesusta\nKristusta.\"\n\nTämän verran hän vain näytti voivan ilmaista huolistaan Sheffordille.\nHän ei voinut ymmärtää lähetyssaarnaajan saarnaamaa uskontoa eikä tätä\nJesusta, joka oli kutsunut hänen pojantyttärensä pois. Vanha intiaani\nei pelännyt kuolemaa hetikään niin suuresti kuin nälkää. Shefford\nmuisti nyt erään navajojen tavan, joka ehkä tuntuu hirveältä kaikkien\nvalkoisten ihmisten mielestä. Jos vanha intiaani uupuu jollakin\npitkällä retkellä, hänet suljetaan kivivallien keskelle, hänelle\nannetaan paljon syömistä ja ja juomista, minkä jälkeen hänet jätetään\nkuolemaan erämaahan. Hän ei pelkää kuolemaa, vaan nälkää. Vanha Hosteen\nDoetin luuli kuolevansa nälkään nyt, kun tämä hänen perheensä nuorin ja\nvoimakkain nainen oli kuollut.\n\nShefford koetti selittää hänelle huonolla navajolaismurteellaan, ettei\nNas Ta Bega milloinkaan salli hänen nähdä nälkää.\n\nAuringon laskiessa Shefford seisoi Nas Ta Began vieressä katsoen\nlänteen. Intiaani oli suurenmoinen rauhallisuudessaan. Hän katseli sen\npäivän auringon laskemista, jonka kuluessa hänen perheensä viimeinen\njäsen oli haudattu. Hän muistutti tunteetonta kohtaloa, jota ei mikään\nvoi järkyttää. Hänen kasvoissaan oli kullan värisen taivaan välkkyvää\nloistoa, niiden ilme muistutti vuorten majesteetillisuutta ja suurten\nkuilujen hiljaisuus piili hänen huuliensa takana. Tämä sivistynyt\nnavajo, joka oli palannut takaisin esi-isiensä elämään, löysi\nympäristönsä villeydestä ja yksinäisyydestä voimaa, jota valkoisten\nopit eivät milloinkaan olisi voineet antaa hänelle. Shefford tunsi\nhänen mielessään piilevän mittaamattoman surun, läpitunkemattoman\nsynkeyden ja Glen Naspan häviön ja kuoleman tarkoituksen traagillisen\nhyväksymisen -- hänen rotunsa häviämisen maan pinnalta. Kuolema oli\nkirjoittanut sellaisen katkeran totuuden lain Glen Naspan huuliin ja\nsama totuus ilmeni nytkin navajon ylevyydessä ja synkkyydessä.\n\n\"Bi Nai\", hän sanoi kauniilla täyteläisellä äänellään, \"Glen Naspa on\nnyt haudassaan eikä hänen leposijalleen ole minkäänlaista polkua. Glen\nNaspa on mennyt.\"\n\n\"Mennyt! Mutta minne? Nas Ta Bega, muistakaa, että olen menettänyt oman\nuskontoni enkä ole vielä oppinut teidän.\"\n\n\"Navajolla on vain yksi äiti, maa. Hänen ruumiinsa on palannut maahan,\njossa se vähitellen muuttuu mullaksi, mutta hänen henkensä on ilmassa.\nSe kuiskailee minulle tuulesta, kuulen sen veden lorinassa, se\npiiloutuu satakielen aamuviserrykseen ja rotkohaukan ikävöivään\nyölliseen kirkunaan. Hänen verensä alkaa nyt punata intiaanien kukkia\nja hänen sielunsa lepää keskiyöllä liljassa, jonka terä avautuu vain\nkuutamossa. Hän odottaa minua varjossa ja hän elää jylhillä vuorilla,\njotka ovat kotini, ja hän seuraa kintereilläni ollessani matkoilla.\"\n\n\"Aiotteko tappaa Willettsin?\" Shefford kysyi tiukasti.\n\n\"Navajo ei ainakaan lähde hakemaan lähetyssaarnaajaa.\"\n\n\"Mutta jos kohtaatte hänet, niin tapatteko hänet?\"\n\n\"Bi Nai, tappaisiko Nas Ta Bega silloin kun se on jo liian myöhäistä?\nMitä se hyödyttäisi? Navajo on yläpuolella koston.\"\n\n\"Mutta jos minä satun vastakkain hänen kanssaan, en luule voivani olla\ntappamatta häntä\", Shefford mumisi niin kiihkoissaan, ettei hän voinut\nolla uhkaamatta.\n\nIntiaani laski kätensä valkoisen miehen olalle.\n\n\"Bi Nai, jo kauan aikaa sitten otin teidät veljekseni, mutta nyt te\notatte minut. Eikö asia olekin niin? Glen Naspan henki vaatii viisautta\neikä kostoa. Willetts on kyllä paha mies, mutta antakaamme hänen elää.\nElämä rankaisee häntä. Emmehän tiedä varmaan, onko syy ollut vain\nhänen. Glen Naspa oli vain kaunis intiaanityttö. Erämaassa on paljon\nvalkoisia miehiä. Hän rakasti erästä valkoista miestä ollessaan lapsi.\nSe vaikutti kuin kirous... Kuunnelkaa, Bi Nai, niin navajo kertoo\nteille:\n\n\"Vuosia sitten espanjalaiset papit, ensimmäiset valkoiset miehet,\ntulivat intiaanien maahan. Heidän tarkoituksensa oli etsiä kultaa.\nMutta he eivät olleet ollenkaan pahoja miehiä. He eivät varastaneet\neivätkä tappaneet. He opettivat intiaaneille paljon hyödyllistä. He\ntoivat hänelle hevosia, mutta poistuessaan he jättivät hänet\ntyytymättömäksi elämäänsä ja jumaliinsa.\n\n\"Sitten tulivat uranuurtajat. He kulkivat suuren joen yli ja ottivat\nintiaaneilta laidun- ja metsästysmaat. He karkoittivat intiaanit yhä\nkauemmaksi, jolloin intiaanit suuttuivat ja rupesivat taistelemaan.\nValkoisten miesten hallitus teki intiaanien kanssa sopimuksia, jotka\nrikottiin. Silloin syttyi kauhea ja verinen sota. Intiaanit\nkarkoitettiin asumattomille seuduille. Uranuurtajien joukko levisi\nerämaahan kuin muurahaiset. Jokaiseen ruohoa kasvavaan laaksoon ja\njokaisen joen rannoille perustettiin taloja ja kaupunkeja. Karja tukki\nlähteet, joista ennen vain puhvelit ja hirvet olivat juoneet.\nKukkuloilla kasvavat metsät hakattiin maahan ja lähteet kuivattiin. Ja\nuranuurtajat seurasivat intiaaneja erämaahan laidoille saakka.\n\n\"Uranuurtajia seurasivat kullanetsijät, jotka olivat yhtä hulluja\nkullan perään kuin espanjalaiset papitkin. Päivät olivat liian lyhyet\nheille heidän kaivaessaan purojen ja rotkojen pohjia, ja senvuoksi he\ntyöskentelivät öisinkin. He toivat aseita ja rommia intiaaneille\nostaakseen heiltä niiden paikkojen salaisuuden, joissa kimalteleva\nkulta on piilossa.\n\n\"Sitten tulivat kauppiaat. He kävivät vaihtokauppaa intiaanin kanssa\nantaen hänelle hieman liian paljon, jolloin hänen elämänsä muuttui. Hän\noppi syömään makeita ruokia valkoisten miesten tapaan. Koska hän voi\nostaa säkillisen jauhoja, hän ei enää työskennellytkään niin ahkerasti\npelloillaan, josta seurasi, että hänen luittensa kuidut pehmenivät.\n\n\"Lähetyssaarnaajat olivat viimeiset. He olivat proselyyttejä haluten\nkääntää intiaanit omaan uskoonsa. He ovat yleensä hyviä miehiä. Voi\nkyllä sattua, että heidänkin joukossaan on muutamia pahojakin, kuten\nWilletts, samoin kuin on pahoja miehiä muissakin toimissa ja pahoja\nintiaanejakin. Shaddia sanotaan sekarotuiseksi. Mutta piutit voivat\nkertoa teille, että hän on täysiverinen, ja hänet lähetettiin, kuten\nminutkin valkoisten miesten kouluun. Alussa lähetyssaarnaajat olivat\nhyödyksi intiaaneille. He opettivat heitä elämään puhtaammin ja\nviljelemään maitaan paremmin, he neuvoivat heitä käyttämään oikein\ntyökaluja ja olivat hyvänä esimerkkinä monessa muussakin asiassa. Mutta\nryhtyessään järkyttämään heidän uskoaan he tekivät heille vääryyttä.\nLähetyssaarnaajat eivät ole tulleet intiaanien luokse inhimillisyyden\nvaatimuksista. Inhimillisyys olisi auttanut heitä heidän\ntietämättömyydessään sairaudesta ja työstä, mutta antanut heidän pitää\njumalansa. Sillä ruvetessaan hämmentämään intiaanien käsitettä\njumalastaan he samalla järkyttivät hänen sisintä minäänsä.\n\n\"Intiaanin elämän kauneus on hänen rakkautensa avaraan maailmaan, ja\nkaikkeen sellaiseen, mikä on luontoa, hiljaisuutta, vapautta ja\nviileyttä. Se on hänen sielunsa ja mielensä kauneutta. Intiaani olisi\nollut tyytyväinen saadessaan katsella ja tuntea. Valkoisen miehen\nmielestä hän kyllä voi olla likainen ja laiska, tyytyen unelmoimaan\nkaikki elonsa päivät välittämättä ollenkaan siitä, jota valkoiset\nmiehet sanovat kehitykseksi. Intiaani voi näyttää heidän mielestään\njulmalta, kun hän jättää vanhan isänsä erämaahan kuolemaan, mutta\nvanhus haluaa kuolla juuri siten yksinään henkiensä seurassa ja\nauringon laskiessa. Valkoisen miehen lääkkeet pitävät vanhusta hengissä\npäiväkausia senkin jälkeen kuin hänen olisi pitänyt jo kuolla. Mikä on\njulmempaa? Navajojen tapa oli taistella muita heimoja vastaan ja he\nolivat silloin voimakkaampia miehiä kuin nykyjään.\n\n\"Mutta vaikka jättäisimmekin uskonnon, ahneuden ja sodan syrjään,\nintiaanit olisivat sittenkin hävinneet joutuessaan kosketuksiin\nvalkoisten miesten kanssa. Intiaanit ja valkoiset miehet eivät voi\nsekautua. Intiaanisoturi oppii valkoisten miesten tavat ja heidän\ntautinsa tarttuvat häneen, mutta hänen mielensä ja ruumiinsa on\nsellainen, ettei hän voi vastustaa niitä. Intiaanityttö oppii\nrakastamaan valkoisia miehiä, jolloin hänen intiaanisielunsa kuolee,\nellei hän menetä kokonaan henkeään.\n\n\"Niin punaiset miehet häviävät. Muutamat voimakkaat heimot ovat jo\nlakanneet olemasta Nas Ta Begankin eläessä. Valkoisten miesten kirous\npainaa jo raskaasti etelässä asuvia veljiäni. Täällä pohjoisessa,\nerämaan autioimmassa nurkassa, jonne kuuluisa soturi Carson on heidät\nkarkoittanut, on nyt navajojen viimeinen koti.\n\n\"Bi Nai; olette nähnyt varjon Hosteen Doetin teltassa. Glen Naspa on\nmennyt hautaansa eivätkä sisaret eivätkä lapset polje polkuja hänen\nhaudalleen. Nas Ta Begalla ei tule milloinkaan olemaan vaimoa eikä\nlapsia. Hän näkee lopun -- navajojen auringonlaskun. Bi Nai, navajot\novat kuolemaisillaan!\"\n\n\n\n\nXV\n\nVILLIÄ OIKEUTTA.\n\n\nUusikuu valaisi loistollaan laakson vieressä olevia jylhiä huippuja ja\nvalkoisten tähtien jono kirkasti läntisen seinämän uhkaavaa laitaa.\nMuutamat nuoret sammakot kurnuttivat surullisesti. Yö oli kylmä, vaikka\nsiinä vieläkin oli virkistävän kevään tuntua ja suloista tuoksua, kuin\nseetrit ja pinjat olisivat virkistyneet päivän lämpimässä.\n\nShefford ja Fay kävelivät kuutamon valaisemilla kujilla ja varjoisilla\npoluilla, ja Nas Ta Bega, joka nykyjään seurasi valkoista veljeään kuin\nvarjo, kulki heidän kintereillään vaitiollen.\n\n\"Fay, nyt alkaa olla jo myöhäinen. Tunnustele iltakastetta\", Shefford\nsanoi. \"Tule, minun on pakko viedä sinut jo takaisin.\"\n\n\"Mutta mehän olemme olleet täällä niin vähän aikaa. En ole vielä\npuhunut mitään siitä, mitä ajattelin sanoa\", Fay vastasi.\n\n\"Kerro minulle kaikki nopeasti nyt mennessämme.\"\n\n\"Aioin vain kysyä sinulta, vietkö minut piankin pois täältä?\"\n\n\"Hyvin pian. Olen puhunut intiaanin kanssa, mutta emme ole saaneet\nvielä suunnitelmaamme valmiiksi. Tästä maasta ei voida poistua kuin\nkolmea tietä, joko Stonebridgen, Kayentan ja Durangon tahi Punaisen\njärven kautta. Meidän on pakko valita jokin niistä. Kaikki ovat\nvaarallisia. Menetämme varmasti aikaa hakiessamme Surprise Valleyta.\nToivon intiaanin löytävän sen. Tuomme Lassiterin ja Janen tänne,\nkätkemme heidät tänne johonkin pimeän tuloon asti ja sitten otamme\nsinutkin mukaamme ja lähdemme. Silloin saamme yön etumatkan. Mutta\nsinun on autettava meitä hakiessamme Surprise Valleyta.\"\n\n\"Voin mennä suoraan sinne silmät ummessa pimeässäkin. Ah, John,\nkiiruhda! Pelkään niin odottaessani. Hän voi tulla takaisin.\"\n\n\"Joe sanoi, etteivät he tule niinkään pian.\"\n\n\"Kauanko meidän pitää ratsastaa, ennenkuin pääsemme pois maasta?\"\n\n\"Kymmenen päivää kovasti.\"\n\n\"Voi! Tuo yöllinen ratsastus Stonebridgestä melkein tappoi minut. Mutta\nvoisin kävellä melko kauaksi ja kiipeillä aina.\"\n\n\"Fay, poistumme maasta, vaikka meidän pitäisi kantaa sinua.\"\n\nHeidän saavuttuaan huvilaan Fay kääntyi portailla, jolloin hänen\nkasvonsa joutuivat melkein Sheffordin kasvojen tasalle. Sellaisina kuin\nne nyt esiintyivät siinä kuutamossa suloisine vaaleine piirteineen ja\npohjattomine loistavine silmineen olivat ne enemmänkin kuin kauniit.\n\n\"Et ole vielä milloinkaan käynyt asunnossani\", hän sanoi. \"Tule\nsisälle. Minulla on sinulle jotakin näytettävää.\"\n\n\"Mutta nythän on jo niin myöhäinen\", Shefford vastusteli. \"Luullakseni\naiot antaa minulle jotakin syötävää, kakkua tahi torttuja. Te naiset\najattelette vain, että minua ja Joea on syötettävä.\"\n\n\"Ei. Et voi sitä arvata\", Fay vastasi ja hänen harvinainen hymynsä oli\nsellaista, että Shefford olisi mennyt vaikka kuinka kauas nähdäkseen\nsen.\n\n\"No, voinhan minä siinä tapauksessa tulla hetkiseksi.\"\n\nHän nousi kuistiin, astui kynnykselle ja tuli huoneeseen. Fayn\nepäselvästi näkyvä valkoinen olento liikkui pimeässä. Shefford seurasi\nhäntä huoneeseen, jonne kuu valoi pehmeätä, hienoa ja varjoisaa valoaan\nauki olevasta ikkunasta. Hän näki huoneessa olevat esineetkin,\nvaikkakin epäselvästi, sillä hänen aistinsa tuntuivat olevan sen\ntosiseikan, että hän nyt ensimmäisen kerran oli Fayn kanssa Fayn omassa\nkodissa, aiheuttaman lämmön ja tuttavallisuuden kokonaan valtaamat.\n\n\"Tätä ei voida syödä\", Fay sanoi naurahtaen iloisesti. \"Kas --\"\n\nHän keskeytti äkkiä puheensa. Shefford näki hänet selvästi ja hänen\nsolakka vartalonsa oli jäykistynyt valppaaseen ja jännittyneeseen\nasentoon. Hän kuunteli.\n\n\"Mikä se oli?\" hän kuiskasi.\n\n\"En kuullut mitään\", Shefford kuiskasi takaisin.\n\nHän meni lähemmäksi avonaista ikkunaa ja kuunteli.\n\nKlop-klip, klop-klip, klop-klip! Huvilaan johtavalta tieltä kuului\nkavioiden kapsetta.\n\nVoimakas väristys tärisytti Sheffordin ruumista. Fayn silmät näyttivät\npehmeässä valaistuksessa ihmeellisen suurilta, tummilta ja\npelästyneiltä.\n\nKlip-klop, klip-klop!\n\nHevonen pysähtyi portaitten edustalle. Sitten kuului kilahdus, kun\nkannus kosketti jalustimeen, jysähdys, kun saappaat kolahtivat kovaan\nmaahan ja raskaita askelia portailta.\n\nSheffordin kurkku ja rinta kuristuivat kokoon äkkiä\nsuonenvedontapaisesti. Hänen ainoa tunteensa oli, ettei hän voi\najatella.\n\n\"Hei, Mary!\"\n\nÄäni, joka oli omituinen ja värähtelevän voimakas, vapautti Sheffordin\nlihakset ja mielen. Uskonnon suoma ylivalta ja julma tahto, nämä\nmormonien ominaisuudet, muodostivat voiman. Ja Sheffordissa tapahtui\nsellainen järkyttävä muutos, jonka vain pahathenget voivat saada\naikaan. Nopeasti syttynyt liekki tuntui kiertävän, punoutuvan ja\nkiitävän hänen suonissaan räjähtävällä voimalla. Kiukkuinen ja\nkauhistuttava huudahdus pääsi hänen huuliltaan.\n\n\"Hei, Mary!\" Sitten he kuulivat, miten joku raskaasti astui ulommaisen\nhuoneen kynnyksen yli.\n\nShefford ei uskaltanut katsoa Fayhin. Hän näki kumminkin tytön\nhimmeästi syrjäsilmällään kuin kiveksi muuttuneen kalpean varjon, joka\noli ojentanut käsivartensa ulospäin. Jos hän olisi katsonut sinnepäin\nsaadakseen varmuuden, hän olisi ollut mennyttä miestä. Milloin hän oli\nvetäissyt revolverin tupesta? Siinä se vain oli hänen kädessään, tuo\ntumma ja kimalteleva esine. Hänen oli lähdettävä pakoon, ei pelosta\neikä raukkamaisuudesta, vaan senvuoksi, että hän seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tappaisi miehen. Hän sukelsi auki olevasta ikkunasta\npihalle nopeasti kuin ajatus. Ja noustuaan jaloilleen hän juoksi\ntummien pinjain varjossa leiriä kohti.\n\nJoe Lakekin oli ollut liikkeellä myöhään. Hän istui nuotion vieressä\ntupakoimassa. Hän oli joko kuullut tahi nähnyt Sheffordin tulon, sillä\nhän nousi tavattoman äkkiä ja potkaisi savuavat kekäleet lähemmäksi\nliekkejä.\n\nShefford huomasi pelastuneensa ja tuli huohottaen ja horjuen\nvalopiiriin. Mormoni huudahti. Sitten hän puhui jotakin levottomasti,\nmutta Sheffordin jyskyttävät ja lumpeessa olevat korvat eivät\nerottaneet hänen sanojaan. Mormoni pudotti piippunsa ilmaisten siten\nhämmästyksensä ja tuijotti.\n\nMutta Shefford poistui nopeasti seetrien varjoon sanomatta sanaakaan.\nHän löysi huojennusta liikkumisesta. Hän alkoi kiivetä jyrkälle\nitäiselle rinteelle, joka oli niin vaarallisen liukas, ettei hän ollut\nmilloinkaan uskaltanut sinne päivälläkään, mutta nyt hänen kiivetessään\nhänen jalkansa eivät kertaakaan lipsahtaneet. Hän ei ajatellut\nhituistakaan vaaraa, jyrkkiä rinteitä, vaarallisia korkeuksia, yötä\neikä mustia rotkoja. Mutta jokin pakotti hänet toivottomiin\nponnistuksiin, että tunnit kuluisivat äkkiä.\n\nPunainen aurinko kultasi jo itäisiä vuorten huippuja, kun hän palasi\nleiriin. Hän ei ollut tyyni, ei ollenkaan varma itsestään eikä hän\nkaivannut lepoa eikä ruokaa. Hän oli vain saanut yön kulumaan.\n\nIntiaani ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan. Mutta Joe Laken leuka\nloksahti alas ja hänen silmänsä mulkoilivat. Joe oli sitäpaitsi\nmuutenkin hyvin kummallisen näköinen, jota Shefford ei laisinkaan\nnäyttänyt huomaavankaan.\n\n\"Hyvä Jumala, teillä sitten on vahvat hermot tahi sitten olette hullu!\"\nJoe huudahti.\n\nNyt oli Sheffordin vuoro katsoa tuijottaa. Mormoni näytti riutuneelta,\nhuolestuneelta, pelästyneeltä ja hirveästi hämmästyneeltä. Hän näytti\nkoettavan päästä varmuuteen, oliko Shefford todellakin tullut leiriin,\nja sitten löytää syyn siihen.\n\n\"Minulla ei ole hermoja ollenkaan ja minä olen hullu\", Shefford\nvastasi. \"Mutta, Joe, mitä tarkoitattekaan? Miksi katsotte minuun\nnoin?\"\n\n\"Vannon, että jos vain löydän hevosenne, on välimme kuitit. Palasitteko\ntakaisin hänen vuokseen? On parasta, että lähdette matkalle heti.\"\n\n\"Nyt te olette itse hullu\", Shefford tiuskaisi.\n\n\"Kunpa Jumala soisikin, että olisin!\" Joe vastasi.\n\nSilloin Shefford aavisti jonkun onnettomuuden tapahtuneen, jolloin\njäykistyttävä pelko alkoi jäytää hänen mieltään niin, että hän tunsi\nitsensä sairaaksi.\n\n\"Joe, mitä onkaan tapahtunut?\" hän kysyi veren syöksyessä hänen\nsydämeensä.\n\n\"Eikö olisi parempi, jos te kertoisitte sen minulle?\" mormoni\ntiuskaisi, jolloin punainen aalto haihdutti hänen kasvojensa riutuneen\nvarjon.\n\n\"Puhutte kuin mieletön\", Shefford sanoi tiukasti mennen aivan Joen\nviereen.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Shefford olemme olleet tovereita. Teette tämän minulle\nniin vaikeaksi. Ette käyttäydy ollenkaan rehellisesti.\"\n\n\"Miten niin? Mitä tarkoitatte?\"\n\nJoe nielaisi kovasti ja ravisteli itseään. Sitten hän katsoi toveriaan\nsuoraan silmiin.\n\n\"Pelkäsinkin teidän tappavan hänet. Vannon, etten voi moittia teitä\nsiitä. Autan teitä pääsemään pakoon. Olen mormoni. Ymmärrättekö\nviittaukseni. Mutta älkää kieltäkö ollenkaan, ettette ole tappanut\nhäntä.\"\n\n\"Tappanut ketä?\" Shefford huohotti.\n\n\"Hänen miestään.\"\n\nHidas halpaannuttava pelko näytti nyt täyttävän Sheffordin mielen.\nMormonin muuttuneet kasvot kasvoivat suuriksi, epäselviksi ja hirveiksi\nhänen silmissään. Vaikka Joe raaoilla käsillään puristeli ja pudisteli\nhäntä, hän tuskin tunsi sitä. Joe näytti karjuvan hänelle, mutta hänen\näänensä kuulosti tulevan kaukaa. Sitten Shefford alkoi nähdä ja kuulla\njonkinlaisen kylmän ja peloittavan tunnottomuuden läpi, joka oli\nilmestynyt hänen ja kaiken muun väliin.\n\n\"Myöntäkää tappaneenne hänet!\" mormoni rukoili käheästi.\n\nShefford ei voinut puhua vielä mitään. Jokin hänen katseessaan näytti\nhurjistuttavan Joea.\n\n\"Hitto teidät vieköön! Kertokaa minulle äkkiä! Myöntäkää tappaneenne\nhänet. Jos haluatte kuulla mielipiteeni, olen iloinen senvuoksi.\nShefford, älkää olko kuin kivettynyt! Sanokaa hänen vuokseen, että\nolette tappanut miehen.\"\n\nSheffordin kasvot olivat vieläkin yhtä jäykät ja harmaat kuin kivi.\nMormoni poistui vaikeroiden hänen luotaan istuutuen muutamalle\npölkylle. Hän taivutti päänsä kumaraan, hänen voimakkaat hartiansa\nkohoilivat ja hänen kurkustaan kuului käheitä ääniä. Sitten hän hyppäsi\nhurjasti ponnistaen seisoalleen ja pudisteli itseään kuin villiintynyt\nkoira.\n\n\"Tässä ei todellakaan ole aikaa vaikeroimiseen\", hän sanoi käheästi,\njolloin hänen kasvonsa muuttuivat tummiksi, koviksi ja synkän\nkatkeriksi.\n\n\"Missä Fay on?\" Shefford kuiskasi.\n\n\"He ovat teljenneet hänet koulurakennukseen\", Joe vastasi.\n\n\"Onko hän -- onko hän --\"\n\n\"Hän ei ole kieltänyt eikä tunnustanut.\"\n\n\"Oletteko puhutellut häntä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Yhtä tyyni ja rauhallinen kuin intiaani tuolla... Millainen\nhelvetillinen teko! Häneltä ei ole milloinkaan puuttunut rohkeutta.\"\n\n\"Ah, Joe, en voi uskoa sitä!\" Shefford huudahti. \"Hänkö, tuo suloinen\nviaton tyttö, olisi tehnyt sellaista? Hän ei ole voinut, ei mitenkään!\"\n\n\"Niin se nyt kuitenkin on, mutta älkää ajatelko sitä, sillä katuminen\non nyt liian myöhäistä. Meidän olisi pitänyt suojella häntä niin, ettei\nhänen olisi tarvinnut ryhtyä siihen.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Hän pyysi minua kiiruhtamaan ja viemään hänet pois.\"\n\n\"Ajatelkaa, mitä nyt voimme tehdä pelastaaksemme hänet\", mormoni pisti\nväliin.\n\nShefford hätkähti niin, että hän vilkastui. \"Pelastaaksemmeko hänet?\"\nhän toisti.\n\n\"Niin, ajatelkaa sitä.\"\n\n\"Joe, voin lähteä pakoon ja silloinhan voitte sanoa minun tappaneen\nhänet\", Shefford huudahti kiihkeästi huohottaen.\n\n\"Niin voinkin.\"\n\n\"No siinä tapauksessa teenkin sen Jumalan avulla!\"\n\nMormoni käänsi synkän ja ankaran katseensa häneen.\n\n\"Ette saa poistua hänen luotaan. Hän tappoi miehen teidän vuoksenne.\nTeidän pitää taistella nyt hänen puolestaan, pelastaa hänet ja viedä\nhänet pois täältä.\"\n\n\"Entä laki!\"\n\n\"Laki!\" Joe sanoi ivallisesti. \"Näissä erämaissa tapetaan miehiä eikä\nlailla ole siinä mitään tekemistä. Mutta jos hänet viedään\nStonebridgeen, nuo tarmokkaat vanhat mormonit laativat kyllä sellaisen\nlain, että -- Shefford, nyt on meidän ajateltava vain sitä, miten\nvoitte viedä hänet pois täältä. Kun hänet saadaan pois maasta, hän on\nturvassa. Mormonit eivät ilmaise salaisuuksiaan muille.\"\n\n\"Minä pelastan hänet! Joe, tahdotteko auttaa minua?\"\n\nVaikka Sheffordin mieli olikin niin kuohuksissa, hän tunsi mormonin\nvaiteliaisuuden merkitsevän myöntymistä hänen pyyntöönsä, jolloin hän\ntunsi olevansa kiihkeästi kiitollinen toverilleen. Nuo tyhmentävät ja\nsokaisevat ennakkoluulot, jotka Sheffordista olivat aina tuntuneet\nsiirtävän mormonin erään erikoisen hyveen rajan ulkopuolelle, joutuivat\nnyt lopullisesti varjoon, ja Joe Lake esiintyi nyt miehenä, joka oli\nkyllä kummallinen ja raaka, mutta jolla oli sydän ja sielu.\n\n\"Joe, sanokaa minulle, mihin minun on ryhdyttävä\", Shefford sanoi niin\nvilpittömästi, kuin hän vain olisi ollut ohjauksen tarpeessa.\n\n\"Koettakaa ensiksikin hillitä itsenne. Pakottakaa mielenne tyyntymään\",\nJoe vastasi. \"Parasta olisi, jos voisitte näyttäytyä kylän asukkaille.\nKukaan ei nähnyt tuloanne tänään eikä kukaan tiedä teidän olleenkaan\npoissa leiristänne tänä yönä. On parempi, että näytätte uteliaalta ja\njärkytetyltä, kuten me muutkin. Tulkaa. Mennään sinne yhdessä. Sitten\nhaemme intiaanin käsiimme ja suunnittelemme.\"\n\nHe poistuivat leiristä ja kuljettuaan puron yli he poikkesivat kylään\njohtavalle varjoisalle polulle. Toivo suojella Faytä, ja tieto siitä,\nettä hän nyt tarvitsee kaikki voimansa, tarmonsa ja viekkautensa\nsaavuttaakseen toivomansa päämäärän, rohkaisivat Sheffordin mielen niin\ntäydellisesti, että hän voi voittaa kauhunsa ja tuskansa. Tällä samalla\nFayn huvilaan vievällä pinjain varjostamalla tiellä hän oli saanut\nkokea monenlaisia mielenliikutuksia, mutta ei milloinkaan tällaista\nmuutosta, joka teki hänet hurjaksi ja voimakkaaksi taistelemaan,\nkavalaksi ja viisaaksi suunnittelemaan ja kovaksi kuin rauta kestämään.\n\nKylä näytti hyvin rauhalliselta, vaikka naisia seisoikin ryhmittäin\nrakennusten ovilla. He keskustelivat hyvin hiljaa keskenään, jos he nyt\nollenkaan keskustelivatkaan. Henninger ja Smith, pari noista kolmesta\nkylässä asuvasta mormonista, seisoskelivat koulurakennuksen lukitun oven\nedustalla. Voimakas suuttumuksen tunne täytti Sheffordin mielen, kun\nhän näki heidän olevan vahdissa siellä. Hän vältti johdonmukaisesti\nkääntämästä katsettaan Fayn huvilaan päin, niin kauan kuin hän vain voi\nolla sen tekemättä. Mutta sitten kuin hän ei enää voinut mitenkään\nsiitä päästä, hän näki useita hunnutettuja naisia pihalla ja Beal,\nkolmas mormoneista seisoi huvilan ovella. Kuistin lattialla oli pitkä,\nmakuuhuovilla peitetty miehen ruumis.\n\nShefford tuli hirveän uteliaaksi.\n\n\"Kuulkaahan, Beal, olen tuonut Sheffordin mukanani\", Lake sanoi. \"Hän\non hyvin järkytetty.\"\n\nBeal nyökäytti vakavasti päätään sanomatta mitään. Hän näytti\nhajamieliseltä ja synkältä ja katsoi taivaalle kuin hän olisi hiljaa\nrukoillut.\n\nJoe Lake astui pieneen kuistiin ja kumartuen alas hän vetäisi peitteen\nruumiin yltä.\n\nShefford näki nyt edessään terävät, kylmät ja kalmankalpeat kasvot.\n\"Waggoner!\" hän kuiskasi.\n\n\"Niin\", Lake vastasi.\n\nWaggoner! Shefford muisti hänen kasvojensa omituisen voimakkuuden, ja\nnyt oli miehen elämä mennyttä eikä hänen voimassaan ollut enää mitään\nsalaperäistä. Shefford oli pappisvuosiensa kuluessa tullut tekemisiin\nkuoleman kanssa usein ja nähnyt sen monenlaisissa muodoissa, mutta sen\nnoihin kasvoihin lyömä leima oli omituisin, mitä hän milloinkaan oli\nnähnyt. Hänelle ei kenenkään tarvinnut kertoa, että tässä oli mies,\njoka oli uskonut keskustelleensa Jumalan kanssa maan päällä, joka oli\nluullut tekevänsä oikein hallitessaan siten naisia ja joka oli\notaksunut tahtoaan niin voimakkaaksi, ettei sen ehdottomasti tarvitse\nalistua kuolemaankaan. Waggoner siis oli se paholainen, joka oli tullut\nnaamioituna Surprise Valleyhin ja pakottanut Fay Larkinin tähän\nmarttyyriuteen ja tehnyt tytöstä murhaajan. Shefford oli vihannut häntä\nelävänä ja nyt hän vihasi häntä kuolleena. Kuolemalta oli tässä\nriistetty kaikki jalous, murhe ja majesteetillisuus. Se oli tässä vain\nkostavaa villiä oikeutta. Siinä oli vain valitettavaa se, että sen oli\ntehnyt pakosta valkosieluinen tyttö, jonka viattomuus oli yhtä suuri\nkuin se tiedoton viileyskin, joka oli tarttunut häneen autiosta ja\nvillistä ympäristöstä. Shefford kirosi toivottomasti itseään tuntien\nääretöntä katumusta. Hän oli jättänyt yksikseen tytön, jossa rakkaus\noli tehnyt niin suuren muutoksen, jättänyt hänet kuin kurja raukka. Hän\nkirosi itseään senvuoksi, että hän juuri oli ollut tämän villin\noikeuden henki ja vaikute, ja hänen asiansa olisi ollut suorittaa\ntehtävä.\n\nJoe Lake kosketti Sheffordin käsivarteen ja viittasi sen puukon päähän,\njoka oli työnnetty Waggonerin rintaan. Pää oli puusta. Shefford oli\nnähnyt sen jossakin ennenkin.\n\nSitten hän huomasi sen, mitä Joe ehkä olikin tarkoittanut\nviittauksellaan. Varren asemasta ilmeni nimittäin merkillisen selvästi,\nmiten nopea, tarkka ja voimakas lyönti oli ollut. Joku väkevä käsi oli\niskenyt puukon miehen rintaan. Varsi oli painunut niin syvään, että\nvaatteihinkin oli tullut pieni syvennys. Verta ei ollut näkyvissä\ntippaakaan ja puukko oli sen näköinen kuin sitä ei voitaisikaan\nvetää pois. Sheffordin ajatukset kääntyivät kohtalokkaasti ja\nvastustamattomasti Fay Larkinin voimakkaaseen käsivarteen. Hän oli\nvieläkin tuntevinaan sen voimakkaan puristuksen, jolla Fay oli auttanut\nhäntä heidän hypätessään erään halkeaman yli vuoristossa. Niin, tytön\nhienossa kädessä ja hänen pyöreässä voimakkaassa käsivarressaan oli\ntodellakin niin paljon voimaa, että se oli voinut suunnata aseen niin\nmerkillisen suoraan ja kovasti. Teon ihmeellisyys ei piillyt ollenkaan\nsen fyysillisyydessä, vaan tutkimattomasti sen kuolettavan kiihkon\nsalaperäisyydessä, joka oli syntynyt tytön surullisessa ja hellässä\nsydämessä.\n\nJoe Lake nosti huopapeitettä ja piilotti Sheffordin katseilta laihan\nruumiin, syyttävän veitsen ja nuo omituiset julman voimakkaat kasvot.\n\n\"Onko ketään lähetetty hakemaan?\" Joe kysyi Bealiltä.\n\n\"On. Muudan intiaanipoika meni noutamaan piutea. Aiomme lähettää hänet\nStonebridgeen\", mormoni vastasi.\n\n\"Kuinka pian luulette jonkun saapuvan tänne Stonebridgestä?\"\n\n\"Huomenna, ehkä keskipäivällä.\"\n\n\"Mitä aiotaan tälle sillä aikaa tehdä?\"\n\n\"Vanhempi Smith ehdotti, että antaisimme ruumiin olla paikoillaan\ntässä, kunnes he tulevat Stonebridgestä.\"\n\n\"Waggoner löydettiin siis täältä?\"\n\n\"Aivan tuosta paikasta.\"\n\n\"Kuka löysi hänet?\"\n\n\"Äiti Smith. Hän oli varhain liikkeellä. Huomatessaan ruumiin hän\nhuusi, jolloin muutkin naiset tulivat juosten. Äiti Smithin oli pakko\nmennä vuoteeseen.\"\n\n\"Kuka Maryn löysi?\"\n\n\"Kuule, Joe, minähän kerroin sinulle jo kaikki vähän aikaa sitten\",\nmormoni vastasi töykeästi.\n\n\"Olen unhottanut kuulemani, sillä olin kuin huumaantunut silloin.\nKertokaa minulle jälleen. Kuka Maryn löysi?\"\n\n\"Naiset. Hän makasi kynnyksen toisella puolella pyörtyneenä. Hän oli\ntäysissä pukimissa. Hänen kätensä olivat veriset ja niissä oli\nnaarmujakin. Naiset saivat hänet virkoamaan, mutta hän ei tahtonut\nsanoa mitään. Silloin vanhempi Smith tuli ja vei hänet mukanaan. He\novat sulkeneet hänet koulurakennukseen.\"\n\nJoe vei nyt Sheffordin pois huvilasta kauemmaksi kylään. Kun synkän\nnäköiset surevat naiset pysähdyttivät heidät, sai Joe vastata heidän\npuheisiinsa. Heidän sivuuttaessaan koulurakennuksen Shefford rupesi\nkävelemään nopeammasti, sillä mielenliikutus, joka sai hänet\nvaltoihinsa, oli niin voimakas, että hän tuskin voi kestää sitä.\nMormoni tarttui hänen käsivarteensa kuin hän olisi ymmärtänyt.\n\n\"Shefford, ketä kylän nuorista naisista luulette parhaimmaksi\nystäväksenne? Ruthiako?\" Lake kysyi vakavasti.\n\n\"Ruthia joka suhteessa, vaikka en ole tavannutkaan häntä useaan\npäivään. Mutta olimme ennen hyviä ystäviä. Luullakseni hän on valmis\nvaikka mihin puolestani.\"\n\n\"Nyt on ehkä koittanut sellainen hetki, että hän voi näyttää sen. Ehkä\nolemme hyvinkin hänen apunsa tarpeessa. Keskustelkaamme hieman hänen\nkanssaan. En ole nähnyt häntä muiden naisten joukossa.\"\n\nHe pysähtyivät Ruthin asunnon ovelle, mutta se olikin kiinni. Kun Joe\nkoputti oveen, huoneesta alkoi kuulua askelia, ikkunanverhot vedettiin\nsyrjään ja hetkisen kuluttua ovi aukeni. Ruth ilmestyi kynnykselle\nsuruharsoon verhoutuneena. Hän oli kaunis, solakka, sinisilmäinen ja\nruskeatukkainen nuori nainen. Nähdessään hänen kalpeutensa ja hänen\nkasvojensa järkytetyn ilmeen Shefford kuvitteli tapauksen järkyttäneen\nhäntä kovemmin kuin muita naisia. Ja muistaessaan, että Ruth oli\nkohdellut Fay Larkinia ystävällisemmin kuin muut naapurit hän oli aivan\nvarma päätelmänsä erehtymättömyydestä.\n\n\"Tulkaa sisään\", Ruth tervehti.\n\n\"Ei kiitoksia. Haluamme vain vaihtaa muutamia sanoja. Huomasin, ettette\nole ollut vielä missään tänään. Tiedättekö kaiken?\"\n\nRuth katsoi heihin kummallisesti.\n\n\"Onko kukaan naisista käynyt täällä?\"\n\n\"Hester juoksi tänne aamulla ja kertoi minulle kaiken ikkunasta.\nSilloin suljin oveni, etteivät muut naiset pääsisi tänne.\"\n\n\"Miksi?\" Joe kysyi.\n\n\"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään\", Ruth vastasi.\n\nHe menivät huoneeseen ja Ruth sulki oven. Hänen pidättyväisyytensä\nalkoi haihtua.\n\n\"Joe, mitä he aikovat tehdä Marylle?\" hän kysyi kiihkeästi.\n\nMormoni katsoi häneen miettiväisesti tummilla silmillään. \"He hirttävät\nhänet!\" hän vastasi raa'an töykeästi.\n\n\"Voi Jumalan äiti!\" Ruth huudahti kohottaen käsivartensa.\n\n\"Surkuttelette siis Maryä?\" Joe kysyi suoraan.\n\n\"Sydämeni on särkymäisillään hänen vuokseen.\"\n\n\"Niin on Sheffordinkin\", mormoni vastasi käheästi. \"Ja minäkin tunnen\nolevani hirveästi järkytetty.\"\n\nRuth liukui Sheffordin viereen naisellisen hellästi.\n\n\"Olette ollut hyvä -- paras ystäväni. Olitte hänenkin ystävänsä. Ah,\ntiedän sen! Ettekö voi tehdä mitään hänen pelastamisekseen?\"\n\n\"Toivon Jumalan nimessä voivani!\" Shefford vastasi.\n\nSitten he katsoivat toisiinsa tuntien hetken voimakkaan ja tärkeän\nmerkityksen.\n\n\"Ruth\", Joe kuiskasi käheästi katsoen pelokkaasti ympärilleen\nikkunoihin ja oveen kuin siellä olisi ollut kuuntelijoita. Hänen\npäivettyneet kasvonsa olivat varmasti kalvenneet. Hän koetti kuiskata\njotakin vielä, mutta ei voinut. Shefford ymmärsi silloin, millaisella\nvoimalla mormonismi nyt painoi Joea. Joe oli uskollinen Fay Larkinia\nkohtaan tuntemalleen rakkaudelle, jalo ystävyydessään Sheffordia\nkohtaan ja toivoton katkerassa ahdingossaan miehevyytensä tukemiseksi,\nmutta sen uskonnon voima, johon hänet oli kasvatettu, mykistytti hänen\nhuulensa. Vaikka hän oli jo päättänytkin sen sydämessään, hän ei\nkuitenkaan voinut lausua sitä ääneen.\n\n\"Ruth\", Shefford jatkoi mormonin kesken jäänyttä kuiskaamista, \"jos\nkeksimme jonkun suunnitelman pelastaaksemme hänet ja olemme apunne\ntarpeessa, niin suostutteko auttamaan meitä?\"\n\nRuth kalpeni, mutta hänen silmänsä alkoivat hetkisen kuluttua\nleimahdella kauniisti.\n\n\"Pankaa minut koetteelle\", hän kuiskasi takaisin. \"Suostun vaihtamaan\npaikkaa hänen kanssaan, että voitte viedä hänet pois. He eivät voi\nminulle mitään.\"\n\nShefford väänteli käsiään. Joe kostutti huuliaan kielellään ja voi\nvihdoinkin sanoa ääneen: \"Tulemme takaisin myöhemmin.\" Sitten hän\npoistui edellä ulos ja Shefford seurasi. He eivät puhuneet sanaakaan\nkeskenään palatessaan leiriinsä.\n\nNas Ta Bega istui vielä samassa paikassa kuin heidän poistuessaankin,\nmiettiväisenä ja synkkänä. Shefford meni suoraan hänen luokseen Joen\njäädessä nuotion viereen, josta hän kaivoi esille muutamia punaisia\nhiiliä sytyttäen yhdellä sellaisella piippunsa. Hän vetäisi muutamia\nvalkoisia haikuja ja istuutui sitten toisten viereen.\n\n\"No, Shefford, aloittakaa. Puhukaa. Aion sekaantua keskusteluunne\nkuunneltuani hieman ensin. Nas Ta Bega saa tehdä suunnitelman\nvalmiiksi.\"\n\nShefford rupesi puhumaan niin nopeasti, että se tuskia oli\njohdonmukaista, mutta hän onnistui kuitenkin selittämään, että hänen on\npelastettava Fay, saatava hänet pois kylästä, annettava hänen opastaa\nheidät Surprise Valleyhin, pelastettava Lassiter ja Jane Withersteen ja\nvietävä heidät kaikki pois maasta.\n\nJoe Lake pudisti epäillen päätään. Nähtävästi Surprise Valleyn\nsekoittaminen tilanteeseen muodosti uuden ja vakavan vastuksen. Se\nmuutti koko asian. Hän selitti lyhyesti syyt, miksi noiden kolmen\npoisvieminen maasta Kayentan ja Durangon kautta ei voi tulla\nkysymykseenkään. Punaisen järven tie oli ainoa mahdollinen ja sillekin\ntielle lähteminen olisi paljasta onnenkauppaa. Punaiselle järvelle oli\nviiden päivän matka hiekka-aavikoiden poikki, jossa jälkien\npiilottaminen oli aivan mahdotonta, ja vaikka heillä olisikin päivän\netumatka, Shefford ei kuitenkaan voisi paeta Stonebridgestä tulevia\nkovasti ratsastavia miehiä. Ja sitäpaitsi, vaikka he Punaiselle\njärvelle pääsisivätkin, olisi heidän pakko jatkaa vielä päiväkausia\nerämaassa matkustamistaan karttaakseen sellaisia paikkoja kuin Blue\nCañonia, Tubaa, Moencopieta ja intiaanien kyliä.\n\n\"Meidän on pakko antautua sen mahdollisuuden varaan\", Shefford sanoi\ntoivottomasti.\n\n\"Mikään ei voi olla tyhmempää\", Joe sanoi. \"Kuunnelkaahan nyt. Huomenna\nkeskipäivällä saapuu tänne enemmän tahi vähemmän väkeä Stonebridgestä.\nTeidän on pakko paeta tytön kanssa jo tulevana yönä tahi sitten ei\nmilloinkaan. Huomenna teidän on etsittävä Lassiter ja Jane Surprise\nValleysta. Laakson täytyy olla jossakin kaukana rotkojen välissä.\nTeidän on pakko palata tätä tietä jälleen takaisin, mutta tänne\npalaaminen ei olisi turvallinen, sillä se olisi samaa kuin tulla tänne\nhirtettäväksi. Te ette saa tulla enää tänne takaisin, vaan teidän pitää\nkoettaa päästää täältä pois erämaiden halki, jolloin joudutte\nsuunnattomiin vaikeuksiin. Saatte ratsastaa päivät ja yöt kokonaan,\nette voi leiriytyä mihinkään, siellä ei ole ruokaa hevosille ja\ntuskinpa vettäkään. Ja teitä seuraavat Utahin parhaimmat jälkien\netsijät kuin koirat.\"\n\nKun mormoni lopetti korostavan puheensa, seurasi vaitiolo, jonka\ntoivotonta tuntua ei kukaan voinut olla huomaamatta. Joe taivutti\nsynkkänä päätään. Shefford taisteli toivottomuuden aiheuttamaa\njäähdyttävää ja vihattavaa tunnetta vastaan tuntien olevansa sairas\nluita ja ytimiä myöten.\n\n\"Nas Ta Bega!\" Äärimmäisessä pulassaan hän huusi intiaania avukseen.\n\n\"Navajo on kuullut kaikki\", intiaani vastasi omituista kyllä omalla\nkielellään.\n\nShefford huokaisi syvään ja tunsi samalla toivottomuutensa haihtuvan.\nHänen pelastuksensa oli intiaanin vallassa ja hän tiesi sen. Joe Lake\nymmärsi hetken tärkeän merkityksen ja katsahti heihin innokkaasti.\n\nNas Ta Bega ojensi kätensä itää kohti ja puhui navajon kielellä. Mutta\nShefford oli niin järkytetty ja kiihtynyt, ettei hän voinut ymmärtää.\nJoe Lake kuunteli, säpsähti kovasti, hyppäsi seisoalleen hänen koko\nsuuren ruumiinsa vavistessa innostuksesta ja teki sitten intiaanille\nlukemattomia kysymyksiä. Sitten kun navajo oli vastannut kaikkiin, Joe\nsuoristautui kuin hän olisi tehnyt jonkun peruuttamattoman päätöksen,\njoka järkytti kovasti hänen sieluaan. Mistä hän luopuikaan sillä\nhetkellä ja minkä kanssa hän painiskeli? Shefford ei voinut muuta kuin\naavistaa jotakin, joka hämmästytti häntä. Mutta kiinnittämättä\nollenkaan huomiota siihen, johtuiko mormonin koettelemus sielullisesta\nhädästä vai luonnollisesta ruumiillisesta, todellisuudessa mahdottoman\nvaarallisen seikkailun aiheuttamasta pelosta, sitä tosiseikkaa ei voitu\nepäillä, että hän oli suurenmoinen hyväksyessään sen. Hän kääntyi\nSheffordin puoleen kalpeana ja kylmänä, mutta kuitenkin kiihkeästi.\n\n\"Nas Ta Bega luulee voivansa opastaa teidät muudatta rotkoa pitkin\nsuurelle Colorado-joelle. Hän sanoo löytävänsä sinne vievän rotkon\npään. Sitä sanotaan Nonnezoshe Bocoksi eli sateenkaaren sillaksi. Hän\nei ole milloinkaan käynyt siellä ja elossa olevista intiaaneista ovat\nvain muutamat nähneet tuon suurenmoisen kivisillan. Mutta kaikki ovat\nkuulleet puhuttavan siitä. He kunnioittavat sitä kuin jumalaa. Sen\npohjalla on kuulemma pieni puro, jonka vesi virtaa Coloradoon. Nas Ta\nBega luulee voivansa opastaa teidät joelle.\"\n\n\"Jatkakaa!\" Shefford huudahti huohottaen Joen keskeyttäessä.\n\n\"Intiaani suunnittelee seuraavaan tapaan: Jumala on suuri!... Hän\nauttaa minua, jos vain minä voin täyttää tehtäväni. Hän aikoo koota\nmustangeja tänään ja odottaa niiden kanssa teitä tänä iltana tahi\nhuomenaamuna, kunnes tulette tytön kanssa. Sitten menette noutamaan\nLassiterin ja Janen Surprise Valleysta. Saatuanne heidät mukaanne\nratsastatte itään päin Nonnezoshe Bocoa kohti. Teidän on otettava\nmukaanne elintarpeita, jos se suinkin vain on mahdollista. Joelle\nratsastaminen ja siellä rotkon suulla minua odottaminen voi viedä\nteiltä monta päivää.\"\n\n\"Joe, entä te itse?\"\n\n\"Aion ratsastaa Kayentaan niin nopeasti kuin suinkin. Vaihdan siellä\nhevosta ja jatkan matkaani kuin tuulispää San Juan-joelle. Siellä on\nsuuri leveä vene, jolla kuljetaan joen yli Durangoon mentäessä. Lasken\nsillä San Juanin kosket ensin suurelle joelle saakka ja ajelehdin\nsitten virran mukana päivisin ja kiinnitän sen öisin rantaan. Pidän\nsilmällä jokaista rotkon suuta, kunnes saavun Nonnezoshe Bocoon.\"\n\nShefford ei voinut uskoa korviaan. Hän tunsi petollisen San\nJuan-joen. Hän oli kuullut puhuttavan suuresta, nopeasti virtaavasta,\nkauhistuttavasta ja punaisesta Coloradosta ja sen suurista kuohuisista\nkoskista.\n\n\"Ah, se kuulostaa niin mahdottomalta!\" hän huohotti. \"Menetätte vain\nhenkenne tyhjän vuoksi.\"\n\n\"Intiaanilla on varmasti onni puolellaan. Uskokaa vain minua. Eikä\nnopean virran mukana ajelehtiminen tunnu minusta miltään. Työskentelin\nkerran maailmassa lautan kuljettajana.\"\n\nShefford, josta lentelevät hiukkasetkin olisivat tuntuneet lujalta\npohjalta, sai uutta uhmaa, toivoa ja uskallusta mormonin rohkeista\nsanoista.\n\n\"Mitä sitten tapahtuu, kun kohtaatte meidät Nonnezoshe Bocon suussa?\"\nhän kysyi.\n\n\"Ajelehdimme virran mukana Lees Ferryyn saakka. Se on Marble Cañonin\nsuussa. Nousemme maihin virran etelärannalla välttääksemme mormoneja.\nNas Ta Bega tuntee seudut. Se on aukeaa erämaata ja sijaitsee noiden\nylätasankojen toisella puolella. Hän hankkii hevosia navajoilta.\nSaatuanne ne ratsastatte etelään Willow Springiin.\"\n\n\"Willow Springiinkö? Siellähän on Presbreyn kauppa-asema\", Shefford\nsanoi.\n\n\"En ole tavannut häntä milloinkaan, mutta hän opastaa teidät kyllä\nturvallisesti pois Painted Desertistä... Minua ei epäilytä mikään niin\npaljon kuin se, että mahdollisesti en huomaakaan teitä Nonnezoshe Bocon\nsuussa. Teidän pitää vartioida tarkasti. Mutta nythän minä unhotin\nintiaanin kokonaan. Hänen ohitseen ei lintukaan pääse huomaamatta.\nMutta jos Nonnezoshen suu onkin kapea ja laskeutuu jyrkästi johonkin\nkoskeen. Prrr! Intiaani järjestää kyllä senkin asian. Pankaamme nyt\npäämme yhteen ja suunnitelkaamme alku valmiiksi. Kuinka vapautamme\nMaryn koulurakennuksesta?\"\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen sovittiin siitä, että Shefford menee Ruthin\nluo puhumaan vapautuksesta, jossa Ruth oli luvannut auttaa heitä. Joe\nvakuutti Ruthin parhaiten voivan auttaa heitä siten, että hän menee\nsurupuvussaan ja -harsossaan koulurakennukseen, jossa hän Sheffordin ja\nJoen vahtiessa oven edustalla vaihtaa pukua ja paikkaa Fayn kanssa ja\nsallii Fayn päästä pois.\n\n\"Mitenkähän Ruthin silloin käy?\" Shefford kysyi tiukasti. \"Emme voi\nkäyttää hyödyksemme hänen uhrautumistaan, jos hän joutuu kärsimään tahi\njos häntä rangaistaan senvuoksi.\"\n\n\"Ruth tietää varmasti voivansa suoriutua siitä helposti. Ettekö\nhuomannut, miten kummallisesti hän sen sanoi? He eivät voi tehdä\nhänelle mitään. Piispa voi ehkä tuomita hänen sielunsa kadotukseen,\nmutta Ruth --\"\n\nLake epäröi ja keskeytti. Ehkä hän oli halunnut sanoa, että kaikista\nlaaksossa asuvista mormoninaisista Ruth välittää kaikkein vähimmän\nsieluaan kohtaavasta rangaistuksesta.\n\n\"Se on kaikissa tapauksissa ainoa mahdollisuutemme\", Joe jatkoi,\n\"ellemme tapa paria miestä. Ruth suostuu kyllä mielellään kaikkeen\nvoidakseen auttaa teitä.\"\n\n\"Hyvä on, minä suostun\", Shefford vastasi liikutettuna. \"Entä\nmitä sitten teemme, kun hän Ruthiksi muuttuneena poistuu\nkoulurakennuksesta?\"\n\n\"Olkaa aivan luonnollinen ja menkää hänen mukanaan Ruthin kotiin.\nSieltä voitte pujahtaa seetrien varjoon ja kiivetä läntiselle\nrinteelle. Sillä aikaa on Nas Ta Bega vienyt pois kuormajuhdat,\nNack-yalin ja tarvittavat muut mustangit. Hän odottaa teitä tahi te\nodotatte häntä jossakin sovitussa paikassa asianhaarojen mukaan. Teidän\npoistuttuanne nousen satulaan ja lähden ratsastamaan Kayentaa ja San\nJuania kohti.\"\n\n\"Hyvä on, päättäkäämme niin\", Shefford vastasi vakavasti. \"Lähden heti\nRuthin luo. Sopikaa Nas Ta Began kanssa, missä minun pitää kohdata\nhänet.\"\n\n\"Mielestäni on parasta, että kierrätte ja lähestytte Ruthin taloa\ntoiselta suunnalta ettekä kylän läpi\", Joe vihjaisi.\n\nShefford lähestyi Ruthin taloa kiertotietä, mutta Ruth huomasi\nkuitenkin hänen tulonsa avaten oven ennen hänen saapumistaan sinne. Hän\noli kalpea ja hillitty ja pyysi häntä tyynesti astumaan sisään.\nShefford kertoi hänelle suunnitelman lyhyesti hiljaisella ja vakavalla\näänellä.\n\n\"Rakastatteko häntä niin suuresti?\" Ruth kysyi miettiväisesti ja\nihmetellen.\n\n\"Kyllä. Vaadinko teiltä liikaa pyytäessäni teitä tekemään tämän?\"\nShefford sanoi.\n\n\"Tämänkö?\" Ruth kysyi kiihkeästi. \"Tietysti teen sen!\"\n\n\"Ruth, en voi kiittää teitä tarpeeksi, en todellakaan. Käsitän vain\nhämärästi vaaran, johon antaudutte. Se huolestuttaa minua. Pelkään\nteille tapahtuvan jotakin.\"\n\nRuth katsahti häneen toistamiseen omituisesti. \"En pane alttiiksi\nhetikään niin paljon kuin luulette\", hän sanoi merkitsevästi.\n\n\"Miten niin?\"\n\nRuth tuli hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarsiinsa, jolloin hänen\nsilmänsä tummenivat ja hänen kasvonsa kalpenivat.\n\n\"Vannotteko säilyttävänne salaisuuteni?\" hän kysyi hiljaa.\n\n\"Vannon.\"\n\n\"Olin muudan Waggonerin salatuista vaimoista?\"\n\n\"Kaikkivaltias Jumala!\" Shefford huudahti kovasti järkytettynä.\n\n\"Niin ja senvuoksi sanonkin, etten pane alttiiksi paljon. Keksin kyllä\njonkun jutun, jonka syötän piispalle ja muille. Kerron heille, että\nWaggoner oli mustasukkainen ja kohteli senvuoksi Maryä huonosti, ja\nilmaisen mielipiteenäni, että Mary varmasti ärsytettiin mielettömään\ntekoonsa, minkä vuoksi häntä ei mielestäni saa tuomita. He suuttuvat\nkyllä kovasti, mutta mitäpä he minulle voivat. Mieheni on kuollut ja\nvaikka minun pitäisi mennä helvettiin päästäkseni menemästä naimisiin\ntoisen mormonin kanssa, niin minä menen!\"\n\nShefford huomasi tässä hiljaisella äänellä lausutussa kiihkeässä\ntunnustuksessa piilevän vanhojen mormonien monivaimoisuutta kohtaan\nsuunnatun kuolettavan lyönnin. Riemuissaan ja tämän paljastuksen\naiheuttamassa iloisuudessaan hän melkein unhotti nykyisen vakavan\ntilanteen. Ruth ja Joe Lake kuuluivat nuorempiin mormoneihin. Heidän\njaloutensa tässä tapauksessa oli jonkinlaista kapinaa niitä olosuhteita\nvastaan, joissa he elivät. Joe Lake oli jo alkanut epäillä ja tämä\nnuori eristetty vaimo oli saanut varmuuden elettyään katkeraa ja\ntoivotonta elämää vankeutensa aikana, josta vapauduttuaan hän oli\nmuuttunut voimakkaaksi ja rohkeaksi. Innoituksensa aiheuttamassa\nvalossa Shefford näki koko vanhan järjestelmän muuttuvan. Mormonien\nusko voi ehkä kestää, mutta se osa siitä, joka on vastoin luontoa ja\njonka kahleet painavat niin hirveästi naisia, on tuomittu häviämään. Se\nei voi kestää, eikä se milloinkaan olisi voinutkaan säilyä kuin\nsukupolven tahi pari vanhojen uskonkiihkoilijain aikana. Shefford oli\nhuomannut nuoremmissa mormoneissa erilaista voimaa ja erilaista\nuskonnollista lämpöä, ja nyt hän ymmärsi heidät.\n\n\"Ruth\", hän sanoi, \"puhutte hurjasti, mutta ymmärrän tunteenne. Olette\nnyt vapaa ettekä aio enää antautuakaan vangiksi... Olen järkytetty\najatellessani miestä, jolla oli niin monta vaimoa. Miltä teistä tuntui\nkuultuanne hänen kuolemastaan?\"\n\n\"En uskalla ajatellakaan sitä, sillä se tekee minut ilkeäksi. Ja hän\noli niin hyvä minulle... Kuunnelkaa, niin kerron. Viime yönä noin\npuolenyön tienoissa hän tuli ikkunani alle ja herätti minut. Nousin ja\npäästin hänet sisään. Hän oli aivan peloittavassa tilassa ja luulin\nhänen tulleen hulluksi. Hän käveli lattialla, huuteli pyhimyksiä\navukseen ja rukoili. Kun halusin sytyttää lampun, hän kielsi. Hän\npelkäsi, että näkisin hänen kasvonsa. Näin kuitenkin tarpeeksi hyvin\nkuun valossa. Tiesin jotakin tapahtuneen, minkä vuoksi koetin lohduttaa\nja houkutella häntä. Hän oli ennen aina ollut vaitelias kuin kivi,\nmutta nyt sain hänet puhumaan. Hän oli mennyt Maryn luo ja tullessaan\nhuoneeseen hän oli luullut jonkun olevan Maryn luona. Mary ei ollut\nvastannut hänelle ensin mitään. Kun mieheni oli tullut hänen luokseen\nmakuusuojaan, hän oli ollut kalpea kuin aave. Mieheni oli syyttänyt\nhäntä ja raivostunut vihdoin kokonaan Maryn vaiteliaisuuden vuoksi.\nSilloin oli mieheni kironnut hänet, julistanut hänet Jumalan vihan\nalaiseksi ja uhannut häntä tuomiolla. Mutta Mary ei ollut näyttänyt\nkuulevan hänen puheestaan sanaakaan. Kun mieheni oli yrittänyt koskea\nhäneen, hän oli hyökännyt mieheni kimppuun kuin naaraspantteri. Mieheni\nantoi hänelle sellaisen nimen. Mary oli uhannut tappaa hänet ja oli\nkarkoittanut hänet kotoaan. Mieheni oli heikko, herpoutunut ja\nluullakseni hän pelkäsikin tullessaan minun luokseni. Mary on kai ollut\nsuunniltaan raivosta. Tuollaiset tyynet ystävälliset naiset ovat kuin\nraivottaria kerran suututtuaan. Valvoin hänen kanssaan tuntikausia ja\nvihdoin hän tyyntyi. Hän ei rukoillut enää, vaan käveli edestakaisin.\nJuuri päivänkoitteessa hän sanoi joutuneensa Jumalan vihan alaiseksi.\nKoetin estää häntä palaamasta Maryn luo, mutta hän meni. Ja tunnin\nkuluttua naiset juoksivat ilmoittamaan minulle, että hänet on löydetty\nkuolleena Maryn portailta.\"\n\n\"Ruth, häntä ärsytettiin varmaankin niin, ettei hän tiennyt, mitä hän\nteki\", Shefford sanoi änkyttäen.\n\n\"Hän on aina ollut hyvin omituinen tyttö, enemmän intiaanin kaltainen\nkuin kukaan muu ennen tuntemani henkilö. Sanoimme häntä Saaguliljaksi.\nMinä annoin hänelle sen nimen. Hän oli niin suloinen ja rakastettava,\nniin valkoinen ja kullalle vivahtava kuin nuo kukatkin. Ja kun\najatellaan, että --! Ah, miten hirmuista se onkaan hänelle! Teidän\npitää pelastaa hänet. Jos saatte hänet vain pois täältä, painuu asia\nsiihen, sillä mormonit tekevät kaikkensa salatakseen sen.\"\n\n\"Ruth, aika rientää!\" Shefford vastasi äkkiä. \"Minun pitää nyt palata\nJoen luo. Laittakaa itsenne valmiiksi tuloomme. Pukekaa yllenne jotakin\nväljää, jonka voi helposti riisua, älkääkä unhottako pitkää huntuanne.\"\n\n\"Olen valmis tuossa tuokiossa ja pidän varani\", Ruth sanoi. \"Kuta\nnopeammin toimitte, sitä parempi.\"\n\nShefford poistui hänen luotaan ja palasi leiriin samaa kiertotietä,\njota oli käyttänyt tullessaankin. Intiaani oli kadonnut ja samoin hänen\nhevosensakin. Tämä tärkeä tosiseikka kiihoitti ja huumasi Sheffordin\nmieltä. Mutta katsahdettuaan Joen kasvoihin hänen riemunsa muuttui\näkkiä alakuloisuudeksi ja hän tunsi rohkeutensa lannistuvan.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" hän kysyi.\n\n\"Katsokaa tuonne!\" mormoni huudahti.\n\nShefford huomasi äkkiä kaukana laaksossa miehiä ja hevosia. Hän näki\nmonta intiaania ja pari kolme valkoista miestä, jotka olivat leirin,\npystyttämispuuhissa.\n\n\"Keitä he ovat?\" Shefford kysyi tiukasti.\n\n\"Shadd ja muutamia hänen miehiään. Piute ei varmaankaan voinut pitää\nsuutaan kiinni. Huomenna on tämä laakso täynnä juhtia kuin\nhevostenkesyttäjäin aitaukset. Olipa onni, että Nas Ta Bega pääsi\npoistumaan ennen noiden tuloa. Nyt eivät asiat näytäkään enää niin\nkummallisilta kuin äsken. Intiaani otti elintarpeita mukaansa, kuusi\nmustangia ja pyssyni. Teidän luodikkonnekin riippui satulasta. Olette\nsenvuoksi hyvin asestetut, jos sattumalta joudutte läheisiin tekemisiin\ntakaa-ajajienne kanssa, ja siitä saatte olla melkein varmat, sillä heti\nkun pakonne huomataan, Shadd lähtee seuraamaan jälkiänne. Hän on\nmormonien puolella. Tunnette hänet ja tiedätte, mitä teillä on\nodotettavissa häneltä. Mutta kaikki edut ovat puolellanne. Voitte\nasettua väijyksiin tien viereen.\"\n\n\"Olemme antautuneet sen mahdollisuuden varaan. Kuta nopeammin joudumme\ntielle, sitä parempi\", Shefford vastasi julmasti.\n\n\"Se on selvä kuin evankeliumi. Tulkaa siis!\"\n\nMormoni poistui, mutta Shefford tavoitti hänet ja pysytteli hänen\nrinnallaan. Sheffordin mieli oli täysi, mutta Joen synkät ja tummat\nkasvot eivät kehoittaneet häntä avaamaan sydäntään. He saapuivat\npinjametsikköön ja sivuuttivat huvilan, jossa surunäytelmä oli\ntapahtunut. Kuistin oviaukkoon oli levitetty tervavaate. Beal ei ollut\nnäkyvissä eikä läheisyydessä ollut naisiakaan.\n\n\"Ah, miten hajamielinen olenkaan!\" Shefford sanoi äkkiä. \"Missä minun\non kohdattava intiaani?\"\n\n\"Kiivetkää läntiselle rinteelle leirin takaa\", Joe vastasi. \"Nas Ta\nBega poistui Stonebridgeen vievää tietä. Mutta hän poikkeaa siltä pian,\nkiipeää kalliolle, kätkee matkavarusteet ja palaa odottamaan teitä. Hän\nhuomaa teidät varmasti heti kun pääsette kukkulan laelle.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa kylän keskukseen. Joe pysähtyi erään ikkunan\nalle vaihtaen muutamia sanoja siinä olevan naisen kanssa. Smithin talon\nvieressä hän kysyi äiti Smithiä. Heidän poistuessaan sieltä mormoni\ntöykkäsi Sheffordia kylkeen. Silloin he erosivat. Joe läksi kävelemään\nkoulurakennukselle ja Shefford suuntasi askeleensa Ruthin taloa kohti.\n\nHänen ovensa aukeni, ennenkuin Shefford ennätti koputtaakaan, ja\nShefford meni sisälle. Kalpea ja päättäväinen Ruth tervehti häntä\nmiettiväisesti hymyillen.\n\n\"Onko kaikki kunnossa?\" hän kysyi.\n\n\"On. Entä te?\" Shefford vastasi hiljaa.\n\n\"Minun on vain sidottava huntu päähäni. Luulen onnen suosivan teitä.\nHester oli täällä ja hän kertoi vanhemman Smithin sanoneen jotakin\nsellaista, ettei Marylle ole tarjottu vielä minkäänlaista syötävää.\nSenvuoksi otan mukaani vähän ruokaa. Saanhan siitä hyvän verukkeen\nvoidakseni päästä hänen luokseen koulurakennukseen. Heitän yltäni tämän\npukuni ja hän voi pukeutua siihen minuutin kuluessa. Sitten hilkka. En\nsaa unhottaa, että minun pitää piilottaa hänen kullanvärinen tukkansa.\nTiedättehän, miten se liehuu. Mutta tässä hilkassa on kokoa. Olen\nvalmis nyt. Ja luultavasti olemme nyt viimeisen kerran toistemme\nseurassa.\"\n\n\"Ruth, mitä voinkaan sanoa ja miten voinkaan kiittää teitä?\"\n\n\"En välitä kiitoksista. Tämä on jotakin sellaista, jota voin muistella\naina ja joka tekee minut onnelliseksi... Haluaisin vain kuulla,\noletteko pitänyt minusta ollenkaan?\"\n\nHän hymyili jälleen niin miettiväisesti, että hänen surulliset\nhuulensa vapisivat ja hänen siniset silmänsä muuttuivat varjoisiksi\nsielullisesta nälästä. Shefford ymmärsi hänet. Ruth ei tarkoittanut\nrakkautta, vaikka hänen mykässä ilmeessään olikin todellisen rakkauden\nkaipuuta.\n\n\"Pitänytkö teistä? Pidän teistä niin kauan kuin elän\", Shefford vastasi\nliikutettuna. \"En voi unhottaa teitä milloinkaan.\"\n\n\"Enkä minäkään teitä... Hyvästi, John!\"\n\nShefford puristi hänet kovasti rintaansa vasten. \"Ruth, hyvästi!\" hän\nsanoi käheästi.\n\nSitten hän laski Ruthin irti. Ruth korjasi huntunsa ja otettuaan\nkäteensä pienen tarjottimen, jolle järjestetty ruoka oli ruokaliinan\npeitossa, hän meni ovelle. Shefford aukaisi sen ja he poistuivat\ntalosta.\n\nHe eivät enää keskustelleet kävellessään.\n\nRuthin kotoa ei ollut pitkä matka koulurakennukselle, mutta jos se\nolisi mitattu Sheffordin tunteilla, siitä ei olisi tullut loppuakaan.\nRuthin ja Joen uhraus olisi ollut jalo minkälaisissa olosuhteissa\ntahansa, jos he olisivat olleet pakanoita tahi henkilöitä, joilla ei\nole minkäänlaista uskontoa, mutta kun otetaan huomioon, että he olivat\nmormoneja, Ruth salattu vaimo ja Joe kasvatettu tämän salaperäisen,\nomituisen ja sitovan uskonnon kaikkien ohjeiden mukaan, teon merkitys\nei voinut olla muuta kuin kauhistuttava. Shefford luuli sen merkitsevän\npaljon enemmän kuin uskollisuutta häntä ja sääliä Fay Larkinia kohtaan.\nKun Ruth ja Joe olivat päässeet tälle tasolle, niin ehkä muutkin nuoret\nmormonit olivat kohonneet. Tarvittiin vain sopiva tilanne ja\nhuippukohta, että nämä kauan eristetyt, hitaasti käsittävät ja kysyvät\nmielet olisivat ymmärtäneet totuuden, joka määrää, ettei miehellä\nluonnonlakien, rakkauden ja oikeuden mukaan saa olla muuta kuin yksi\nvaimo kerrallaan ja yksi äiti lapsilleen. Sheffordista tuntui kuin hän\nolisi marssinut koko nuoremman mormonipolven etunenässä ja kuin hän\njollakin tavoin olisi ollut nöyrä välikappale heidän kohtaloittensa\nmääräämisessä ja heidän heräämisessään, jonka tarkoitus on erottaa\nheidän uskonnostaan kaikki sellainen, joka estää sen olemasta yhtä\nhyvän ihmisille ja ehkä yhtä totuudenmukaisenkin kuin jonkun toisenkin\nuskonnon.\n\nSilloin he äkkiä kiersivät koulurakennuksen nurkan ja huomasivat Joen\nkeskustelevan mormoni Henningerin kanssa. Vanhempi Smith ei ollut\nsaapuvilla.\n\n\"Kas, halloo!\" Joe tervehti. \"Tuotte varmaankin Marylle vähän ruokaa.\nMiten hyvä te olettekaan!\"\n\n\"Saanko mennä sisälle?\" Ruth kysyi.\n\n\"Kyllä\", Henninger vastasi raapien päätään. Hän näytti mukautuvalta ja\nhän olikin ehkä hyväluontoinen tavallisissa oloissa. \"Hänen pitääkin\nsaada jotakin syödäkseen. Olemme olleet niin järkytettyjä, ettei kukaan\nole muistanut sitä.\"\n\nHän aukaisi suuren kömpelösti tehdyn oven salvan päästäen Ruthin\nohitseen sisään.\n\n\"Joe, tekin voitte mennä sinne, jos vain haluatte\", hän sanoi. \"Mutta\nkiiruhtakaa takaisin, ennenkuin vanhempi Smith palaa päivälliseltä.\"\n\nJoe mumisi jotakin, rykäisi käheästi ja meni sitten huoneeseen.\n\nSheffordista tuntui hyvin vaikealta olla luonnollinen ja tyyni tämän\nlempeän mormonin läsnäollessa. Kun kaikki hänen sisimmäiset tunteensa\ntuntuivat olevan kuohuksissa, hän ei voinut ymmärtää, miten hän olisi\nvoinut estää sen näkymästä kasvoissaan. Senvuoksi hän poistuikin jonkun\nmatkan päähän alkaen kävellä edestakaisin.\n\n\"Näyttää melkein siltä kuin tulisi sade\", Henninger huomautti. \"On\nlämmin ja nuo pilvet näyttävät uhkaavilta.\"\n\n\"Aivan niin\", Shefford vastasi. \"Toivokaamme sitä. Pieni sade edistäisi\nruohonkin kasvua.\"\n\n\"Joe kertoi minulle Shaddin tulleen tänne muutamien miestensä kanssa.\"\n\n\"Näin sen. Joukossa ei ole kumminkaan kahdeksaa enempää.\"\n\nShefford puri hampaitaan koettaen varustautua kokeeseen voidakseen\nhillitä mielensä ja kasvojensa ilmeen, kun ovi aukeni ja Joe tuli\nkadulle. Hänen hattunsa oli niin alhaalla, että hänen kasvojensa yläosa\noli kokonaan piilossa. Huulet olivat aivan värittömät. Hän pysähtyi\nkadulle selin oveen.\n\n\"Mary on levon tarpeessa eikä häntä senvuoksi saa häiritä\", hän sanoi.\n\"Ruth sanoi, että jos hän levähtää ja nukkuu vähän, hän ei saa\nkuumetta... Henninger, älkää antako kenenkään häiritä häntä tänä\niltana.\"\n\n\"Hyvä on, Joe\", mormoni vastasi. \"Te ja Ruth olette varmaankin\nhuolissanne hänen vuokseen.\"\n\nOven sisäpuolelta kuuluva heikko koputus pani Sheffordin valtimot\nsykkimään. Joe avasi sen niin äkkiä ja voimakkaasti, että siihen\nliittyi joku sivutarkoitus.\n\n\"Ruth, jouduitte todellakin pian\", hän sanoi kaikuvalla äänellään.\n\"Olette varmaankin heikko ja järkytetty. Hänen näkemänsä kuohutti\nminunkin mieltäni.\"\n\nSolakka mustapukuinen nainen, jonka kasvoja peitti musta huntu, astui\nhorjuen kadulle. Hän oli aivan Ruthin näköinen. Sheffordin sydän\nlakkasi aivan sykkimästä senvuoksi. Mutta nainen käveli horjuen kuin\nhuumaantunut eikä kohottanut hunnutettua päätään.\n\n\"Menkää kotiin\", Joe sanoi kovemmin. \"Viekää hänet kotiin, Shefford,\ntahi kävelkää hänen kanssaan jossakin, niin se on ehkä parempi. Hänhän\non pyörtymäisillään. Ja kuulkaahan nyt, Henninger --\"\n\nShefford vei tytön pois laskien kätensä huolettomasti hänen\nkäsivarrelleen. Hetkisen kuluttua tyttö alkoi jo kävellä vapaammin ja\nsitten yhä nopeammin. Sheffordin oli pakko kiristää otteensa\ntodelliseksi hillitäkseen hänen kulkuaan. Kukaan ei kuitenkaan\nnäyttänyt huomaavan heitä. Heidän sivuuttaessaan Ruthin talon\nSheffordin pelko, ettei tyttö olisikaan Fay Larkin, alkoi haihtua. Hän\nei ollut ollenkaan tyyni eikä selvänäköinen. Hän oli tuntevinaan tytön\nvapaat askeleet, mutta ei ollut ollenkaan varma siitä. Heidän\nsaavuttuaan puiden siimekseen ja kuljettuaan puron yli läntisen vuoren\nseinämän sivulle Shefford lakkasi epäilemästä. Hän tiesi nyt, ettei\nhänen toverinsa ollut Ruth. Hänen mielenliikutuksensa ja epäilynsä\nolivat kuitenkin niin kummalliset, että hän kaipasi kuulonsa ja\nsilmiensä todistusta. Hän halusi kuulla tytön äänen ja nähdä hänen\nkasvonsa. Mutta yhtä omituisesti liittyi tähän hetkeen sellaista\ntunteitten sekautumista, vastahakoisuutta ja surullisuutta, ettei\nodotettu hetki milloinkaan koittanut.\n\nSaavuttuaan matalan loivasti ylenevän seinämän viereen he alkoivat\nkiivetä. Kuinka mahdotonta olikaan nyt olla tuntematta Fay Larkinia,\nkun katsoi tytön nopeaa ja taitavaa hyppelehtimistä liukkaalla\nrinteellä. Mutta vaikka Shefford tunsikin hänet, hän ei sittenkään\nvoinut luottaa tämän hetken todellisuuteen. Vasta sitten kuin hunnun\nalta liukui esiin kullankeltainen palmikko, hänen sydämensä rupesi\nsykkimään nopeammin. Palmikko todisti tytön Fayksi. Hän oli siis\nvapauttanut hänet ja oli nyt viemässä häntä pois. Silloin suru\nkatkeroitti hänen ilonsa.\n\nKuten aina ennenkin, tyttö jätti hänet jälkeensä heidän kiivetessään\nhuipulle. Fay kiipesi sinne katsomatta taakseen. Mutta Shefford tunsi\nvastustamatonta halua katsoa taakseen viimeisen kerran tätä laaksoa,\njossa hän oli kärsinyt ja rakastanut niin paljon.\n\n\n\n\nXVI.\n\nSURPRISE VALLEY.\n\n\nLaidimmaisen harjanteen laelta ylätasanko alkoi aaltoilla länttä kohti\nkeltaisina ja punaisina harjanteina, joiden välissä oli kapeita\nviheriöitä seetrejä ja pinjoja kasvavia laaksoja.\n\nEräällä tällaisella harjanteella kuvastuen selvästi taivasta vasten\nasteli intiaani. Hän oli jo huomannut pakolaiset. Hän katosi muutamaan\nsyvänteeseen, mutta tuli hetkisen kuluttua jälleen näkyviin erään\nkallionurkan takaa. Siinä hän odotti ja pian Shefford ja Fay saapuivat\nhänen luokseen.\n\n\"Bi Nai, kaikki on hyvin\", hän sanoi.\n\nShefford kysyi kiihkeästi hevosia, jolloin Nas Ta Bega viittasi\nvaitiollen syvänteeseen, jossa nähtävästi oli jonkun matalan rotkon\nsuu. Sitten hän läksi opastamaan heitä kävellen nopeasti. Nyt oli\nSheffordin eikä Fayn hyvin vaikea seurata häntä. Tämä vauhti aiheutti\nsen, että Shefford kiinnitti ajatuksensa enemmän käsillä olevaan\ntehtävään eikä pakoon. Intiaani katosi muutamaan matalien kallioiden\nväliseen aukkoon, josta päästiin kallioita ja seetrimetsikköjä täynnä\nolevaan kapeaan rotkoon, ja puolen tunnin kuluttua hän pääsi paikalle,\njossa mustangit olivat kiinni muutamien seetrien välissä. Kolmella\nmustangilla, joihin Nack-yalkin kuului, oli satulat, yhdellä oli\nselässään pieni kuorma ja parin viimeisen selkään intiaani oli sitonut\nhuopapeitteet.\n\n\"Fay, voitko ratsastaa tuossa pitkässä hameessa?\" Shefford kysyi.\nKuinka kummalliselta se tuntuikaan, että hänen ensimmäiset sanansa\ntytölle olivat näin käytännölliset, kun kaikki hänen intohimoiset\najatuksensa olivat jääneet lausumatta! Mutta heti puhuttuaan hän tunsi\nmielensä huojentuneemmaksi ja iloisemmaksi.\n\n\"Riisun sen yltäni\", Fay vastasi yhtä käytännöllisesti, toteuttaen\naikeensa silmänräpäyksessä. Sen alla oli sama valkoinen flanellipuku,\njonka Shefford niin hyvin tunsi.\n\nKoska Nack-yal näytti olevan sopiva hänen ratsukseen, Shefford auttoi\nhänet sen selkään ja rupesi sitten korjaamaan jalustimia. Kun hän oli\nsaanut niiden hihnat sopivan pituisiksi, hän heitti ohjakset mustangin\npään yli ja ruvetessaan ojentamaan niitä tytölle hän huomasi äkkiä\nkatsovansa tyttöä kasvoihin. Fay oli irroittanut hilkkansakin. Heti kun\nheidän katseensa kohtasivat toisensa, Shefford totesi, että Fay pelkäsi\nyhtä omituisesti hänen katsettaan kuin hänkin Fayn. Ja luonnollistahan\nse olikin. Mutta Fayn kasvot olivat punaiset ja niiden ilme ilmaisi\nselvästi lisäytyvää kiihkoa ja onnellisuuden tunnetta. Lukuunottamatta\nhänen pakoilevaa katsettaan hän oli aivan sama Fay tänään kuin\neilenkin. Millaiselta Shefford oli odottanut hänen näyttävän hän ei\nvoinut sanoa, mutta ei ainakaan tällaiselta. Eikä hän milloinkaan ollut\ntuntenut tytön omituisen vaatimattomuuden esiintyvän näin voimakkaana.\n\n\"Oletko milloinkaan ennen käynyt tässä pienessä rotkossa?\" Shefford\nkysyi.\n\n\"Olen montakin kertaa.\"\n\n\"Luuletko voivasi opastaa meidät Surprise Valleyhin?\"\n\n\"Tiedän missä sen on. Tapaan eno Jimin ja äiti Janen ennen\nauringonlaskua.\"\n\n\"Toivon sinun onnistuvan yrityksessäsi\", Shefford vastasi hieman\nepävarmasti. \"Ehkä on parasta, ettemme kerro heille mitään viime\nöisestä tapahtumasta.\"\n\nFayn vakava, kaunis ja huolestunut katse kohdistui häneen jälleen,\njolloin Shefford säpsähti hämmästyksestä, kuten hän itse luuli. Ja\najateltuaan asiaa tarkemmin hän otaksui hämmästymisensä johtuvan siitä,\nettä Fayn katse ilmaisi pelkoa hänen vuokseen ja vakavaa, suloista ja\nhuolestunutta rakkautta häneen, sen sijaan että se olisi ollut\nkauhistunut, synkkä ja pimeyden varjojen ahdistama. Fay ei näyttänyt\najattelevan itseään ollenkaan eikä sitä, mitä Shefford mahdollisesti\najatteli hänestä. Hän ei näyttänyt huomaavan heidän väliinsä\nmahdollisesti ilmestynyttä juopaa eikä peloittavaa muutosta heidän\nsielujensa suhteessa toisiinsa. Shefford tuli äärettömän iloiseksi.\nVaikka hän ei ymmärtänytkään Faytä, hän oli onnellinen, että Waggonerin\nkuoleman aiheuttama kauhu oli haihtunut Fayn mielestä. Shefford rakasti\nhäntä ja aikoi uhrata elämänsä hänen hyväkseen päättäen ottaa\nhartioilleen hänen tekonsa taakan ja kantaa sen antamatta Fayn\nmilloinkaan aavistaakaan heidän väliinsä ilmestyneen varjon\nolemassaoloa.\n\n\"Fay, unhottakaamme menneisyys kokonaan\", hän sanoi. \"Nyt meidän pitää\nlöytää Surprise Valley. Opasta meitä. Nack-yal on kiltti. Ohjaa se\nhaluamallesi suunnalle. Me seuraamme.\"\n\nShefford nousi kolmannen satuloidun mustangin selkään ja he läksivät\nmatkalle Fayn johdolla. Hetkisen kuluttua he pääsivät rotkosta\ntasaiselle seetrejä kasvavalle kovalle kalliolle ja siellä Fay suuntasi\nkulkunsa suoraan länttä kohti. Hän oli nähtävästi kulkenut saman matkan\njolloinkin ennenkin. Kukkulat, joille Shefford oli kiivennyt hänen\nkanssaan, olivat vasemmalla, muodostaen laajoja rinteitä ja jylhiä\njyrkänteitä. Ja Fayn valitsema suunta oli niin tasaista ja helposti\nkuljettavaa kuin joku toinenkin samalle suunnalle viepä tie, jonka hän\nolisi voinut valita.\n\nHeidän kuljettuaan penikulman tahi toista tätä ylös- ja alaspäin viepää\ntietä Fay pysähtyi ja näytti epäröivän. Ylätasanko alkoi menettää\npyöreän, sileän ja aaltoilevan luonteensa ja muuttua lännenpänä\njylhemmäksi, epätasaisemmaksi ja mataloiden kallioiden ja syvänteiden\nuurtamaksi seuduksi. Katsottuaan kauan tarkasti ympärilleen Fay\nsuuntasi kulkunsa suoraan tätä louhikkoisempaa seutua kohti. Tämän\njälkeen hän uudisti tarkastelunsa aina hetkisen kuluttua.\n\n\"Fay, mistä tiedät kulkevasi oikeaan suuntaan?\" Shefford kysyi\nlevottomasti.\n\n\"En milloinkaan unhota mitään seutua, jonka kerran olen nähnyt. Pidän\naina silmällä lähimpää ympäristöä. Vain väärä tie tuntuu minusta\nvieraalta. Sen, mitä olen nähnyt ennen, täytyy olla oikea tie, koska\nnäin sen silloin kun he ryöstivät minut Surprise Valleysta.\"\n\nShefford tiesi hänen nyt seuraavan vaistonsa avulla kerran ennen\nkulkemaansa tietä, kuten intiaanitkin tekevät.\n\nVihdoin Sheffordia alkoi niin huolestuttaa, että hän jättäytyi jäljelle\nja kysyi Nas Ta Begalta.\n\n\"Bi Nai, hänellä on navajon silmät\", intiaani vastasi. \"Katsokaa.\nTeräskenkäiset hevoset ovat kulkeneet tästä ennen. Katsokaa niiden\nkiviin uurtamia jälkiä.\"\n\nJa Shefford näki todellakin epäselviä jälkiä, joita hän ei ollut ennen\nhuomannut. Ne olivat jo vanhoja, mutta niistä ei voitu erehtyä.\n\n\"Fay seuraa siis tietä muistinsa mukaan. Hän ei ole unhottanut kiviä,\npuita, salviapensaita eikä kaktuksiakaan\", Shefford sanoi\nhämmästyneenä.\n\n\"Ne ovat painuneet hänen mieleensä\", intiaani vastasi.\n\nJa sen jälkeen kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä vähemmän hän näytti\nepäröivän ja sitä nopeammasti hän ratsasti. He kulkivat tunnin kuluessa\nmonta penikulmaa ja keskellä iltapäivää he saapuivat ylätasangon ehkä\nkaikkein vaikeammasti kuljettavaan osaan. Heidän näköalansa supistui.\nSiellä oli matalia harjanteita ja punaisia rapautuneita kalliomäkiä,\njoiden huipuilla kasvoi seetrejä, rotkoiksi muuttuvia uomia ja\nsuurempiin rotkoihin loppuvia painanteita, joiden yli, poikki ja pitkin\nhe ratsastivat ja kiipeilivät sitä vaikeammasti, kuta villimmäksi seutu\nmuuttui. Sitten seurasi jatkuvaa nousua ylöspäin koko ajan, vaikka\nrinne ei ollutkaan jyrkkä, kunnes he saapuivat toiselle viheriälle\nseetrejä ja pinjoja kasvavalle tasangolle.\n\nSe muistutti Sheffordin mielestä Sagin suussa olevaa metsää. Se oli\nniin tiheää, ettei hän voinut nähdä pitkälti Fayn sivu, ja joskus\nhävisi Fay kokonaan hänen näkyvistään. Hetkisen kaluttua he ratsastivat\npois metsästä purppuranväriselle salviarinteelle. Se loppui äkkiä ja\nsen takaa nähtävästi hyvin kaukaa siinsi pitkä punainen harjanne.\nShefford huomasi sen heti jonkun sellaisen rotkon toiseksi laidaksi,\njota he eivät vielä voineet nähdä.\n\nFay käyttäytyi kummallisesti ja Shefford kiiruhti senvuoksi kulkuaan.\nFay liukui Nack-yalin satulasta ja kaatui, mutta nousi äkkiä ja juoksi\nhurjasti pysähtyäkseen muutamalle äkkijyrkänteelle levitetyin\nkäsivarsin ja tuulessa liehuvien kullan värisin hiuksin villiin ja\nkaunopuheisesti merkitsevään asentoon.\n\nSheffordkin juoksi ja hänen juostessaan punainen vuoren seinämä näytti\nlaajenevan hänen innokkaan katseensa edessä alaspäin yhä syvemmälle,\nkunnes se sulautui laakson pohjan vihreyteen.\n\nÄkkiä ammotti hänen vieressään punaseinäinen petollinen kuilu, kun sitä\nkatseltiin läpinäkyvän udun läpi, pehmeästi loistava viheriä ja\nvalkoinen laakso, omituinen, kaunis ja villi kuin hänen muistiinsa\npainunut kuva.\n\n\"Surprise Valley!\" hän huudahti ihmeissään tuntiessaan sen.\n\nFay heilutti käsivarsiaan kuin siipiä, joilla hän aikoi nopeasti\nlaskeutua laaksoon, ja hänen surullinen huutonsa sopi hyvin hänen\nkäytöksensä hurjuuteen ja autioon kukkulaan, jolla hän seisoi.\n\nShefford veti hänet takaisin jyrkänteen reunalta.\n\n\"Fay, nyt olemme päässeet perille\", hän sanoi. \"Tunnen laakson. Kaipaan\nvain yhtä asiaa, nimittäin kivistä holvikaarta.\"\n\nHänen sanansa näyttivät palauttavan Fayn todellisuuteen.\n\n\"Holvikaartako? Se hajosi silloin kun suuri vyöry hajoitti seinämän.\nKatso, tuolla on paikka. Voimme laskeutua laaksoon sen kautta. Ah,\nkiiruhtakaamme!\"\n\nNyt saapui intiaani jyrkänteen laidalle ja hänen haukankatseensa\ntarkasteli laaksoa. \"Huh!\" hän huudahti. Hänkin tunsi laakson, jota hän\nturhaan oli etsinyt puoli vuotta.\n\n\"Tuokaa suopunglt tänne\", Shefford sanoi. Fayn johdolla he seurasivat\njyrkänteen laitaa laakson päätä kohti. Siellä oli seinämä luhistunut ja\nmuodostanut kallionlohkareita täynnä olevan tuhannen jalan levyisen ja\ntoista tuhatta jalkaa korkean rinteen. Sitä oli helppo laskeutua, koska\nsiellä oli paljon metrin korkuisia kiviä, joista oli mukava pidellä\nkiinni. Shefford huomasi kuitenkin, ettei Fay käyttänyt milloinkaan\nhyödykseen niitä. Hän pysähtyi useammasti kuin kerran katselemaan\ntyttöä. Fay laskeutui nopeasti astuen kiveltä kivelle ja hypäten\nkevyesti halkeamien ja kuoppien yli. Hän juoksi muutaman pitkän\nrosoisen pengermän terävää laitaa pitkin pysähtyen hetkiseksi jollekin\nvalitsemalleen kivelle, hypätäkseen siltä varmasti kuin vuoristolammas\njollekin toiselle, jossa tuskin näytti olevan senkään vertaa tasaista\npintaa, että jalka olisi siinä pysynyt. Hänen lipposensa vilahtelivat\nnäyttäen tarttuvan ihmeellisesti jokaiseen epätasaisuuteen, ja silloin\nkun jokin kallio kaatui tahi läksi luistamaan hänen allaan, hän hyppäsi\nvarmemmalle paikalle. Shefford katseli hänen nopeita, reippaita ja\nhyvin laskettuja liikkeitään, jotka näyttivät johtuvan silmien ja\njalkojen täydellisestä yhteistoiminnasta, mutta kun hän käänsi silmänsä\nvilliin laaksoon, jossa Fay oli vaellellut yksinään kaksitoista vuotta,\nhän ei enää ollenkaan ihmetellyt.\n\nKuta alemmaksi he tulivat, sitä suuremmiksi muuttuivat kalliotkin,\nkunnes hän vihdoin huomasi joutuneensa rakennusten suuruisten\nlohkareitten väliin. Fay katosi kokonaan hänen näkyvistään, kun hän\npeloissaan läksi laskeutumaan muudatta kiemurtelevaa lohkareiden\nvälitse johtavaa polkua. Vihdoin hän pääsi tasaiselle kalliolle\njälleen. Fay seisoi toisella samanlaisella katsoen laaksoon. Shefford\nhuomasi vyöryn jatkuneen kauas laaksoon, vaikka sen alemman osan\nmuodostivatkin korkeat erilliset jyrkänteet. Todellisuudessa olikin\nvain korkean seinämän laita murtunut vyöryyn ja loppuosa siitä oli\nvielä melkein kohtisuoraa jyrkännettä. Katsoessaan ylöspäin Shefford\nhämmästyi ja huumaantui nähdessään, kuinka alas he jo olivat\nlaskeutuneet ja kuinka seinämät nojautuivat kuin suuret, laajat,\nmutkittelevat ja yhtämittaiset vuorijonot.\n\n\"Täällä, täällä!\" Fay huusi. \"Tässä on paikka, josta he laskeutuivat\nlaaksoon ja jonka kautta minut tuotiin sieltä pois. Täällä ovat vielä\nheidän käyttämänsä kepitkin. He pistivät ne tuossa pengermässä olevaan\nrakoon.\"\n\nShefford riensi hänen luokseen ja katsoi alas. Tässä seinämän osassa\noli kapea, noin kuudenkymmenen jalan korkuinen rako. Kallioinen lattia\nalempana päättyi pengermään, jonka laidalta oli kohtisuora putous\nlaaksoon.\n\nSheffordin katsoessa ja miettiessä, miten he voisivat laskeutua\nalemmaksi, intiaani saapui hänen luokseen. Vilkaistuaan alas hän alkoi\nheti toimia. Valittuaan muutaman kepeistä, jotka olivat kaikki paksuja\nja sileiksi veisteltyjä seetrihalkoja, hän tunki sen kallion rakoon\nniin lujaan, että se varmasti pysyi kiinni. Istuutuen kahdareisin sille\nhän takoi toisen noin kolme jalkaa alemmaksi. Kun hän oli laskeutunut\nsille, Sheffordin oli pakko ojentaa hänelle kolmas tikku. Siten\nlaskeutui intiaani verraten lyhyessä ajassa alempana olevalle\npengermälle. Sieltä hän huusi, että hänelle heitettäisiin suopungit.\nShefford nakkasi ne hänelle. Hän koetti nyt ruveta auttamaan Faytä,\nmutta Fay livahti hänen kynsistään ja laskeutui tikapuut niin nopeasti,\nettä Sheffordin oli pakko pidättää henkeään. Mutta sitten kun hänen\nvuoronsa tuli, Fayn osoittama rohkeus tarttui niin häneenkin, että hän\nlaskeutui tikapuut yhtä nopeasti lentäen ilmassa viimeiset kymmenen\njalkaa.\n\nNas Ta Bega ja Fay katsoivat laaksoon jyrkänteen reunalta.\n\n\"Tässä on paikka\", Fay sanoi kiihkeästi. \"Laskekaa minut sinne\nköydellä.\"\n\nVaadittiin kolmenkymmenen jalan pituinen suopunki, ennenkuin sen pää\nulottui laaksoon pohjaan. Shefford kääri liivinsä kaksinkerroin, kiersi\nsen Fayn vartalon ympärille ja pujotti suopungin silmukan hänen\nkainaloittensa alle. Sitten hän ja Nas Ta Bega laskivat hänet yhdessä\nalempana olevaan ruohikkoon. Fay, heittäen silmukan menemään, kiisi\ntiehensä kuin villi eläin päästellen omituisimpia huutoja mitä Shefford\nikinä oli kuullut. Vihdoin tyttö katosi kokonaan näkyvistä seinämän\nmutkan taakse.\n\n\"Minäkin haluan laskeutua sinne\", Shefford sanoi intiaanille. \"Te\njäätte tänne auttaaksenne meitä ylös kiivetessämme.\"\n\nShefford laskeutui muutellen vuorotellen käsiään, ja kun hänen jalkansa\nkosketti ruohoon, hän tunsi kummallisesti riemastuvansa.\n\n\"Olen siis vihdoinkin Surprise Valleyssa!\" hän sanoi hiljaa. Hän\nmuisteli unelmaansa, jonka hänen ystävänsä kertomus oli aiheuttanut,\nnoita vuosia, joiden kuluessa hän oli ihmetellen odottanut, ja sitten\npitkää hyödytöntä ja toivotonta etsimistään autioilta ylätasangoilta\nalkaessaan kulkea seinämänviertä samalla suunnalle, jonne hän oli\nnähnyt Faynkin katoavan. Hänen eteensä avautui laaja penkere, jolla\nkasvoi viheriätä ruohoa, sammalta, omituisia tähdenmuotoisia valkoisia\nkukkia ja keihäslatvaisia kuusia, joiden neulaset olivat hyvin tummia.\nPenkereen alapuolella oli toinen, jolla kasvoi tiheää viidakkoa.\nViidakko loppui kääpiötammimetsikköön, jonka takana oli valkoinen\nhaapalehto, jonka lehdet lepattivat hiljaisessa tuulessa. Ilma oli\ntiivistä, suloista, lämmintä, tuoksuvaa ja tavattoman kuivaa. Se\nmuistutti hänestä kallioiden alla olevien kuivien luolien ilmaa.\nHetkisen kuluttua hän saapui paikalle, josta hän näki niityn\npunaisenkirjavine lehmineen ja pienine mustine aaseineen. Siellä oli\nniitä melkoinen lauma. Ja hän muisti säpsähtäen niitä vaivoja ja\nvaaroja, joita Venters oli saanut kärsiä tuodessaan näiden kantaisät\ntänne laaksoon. Millainen omituinen, villi ja kaunis kertomus se\nolikaan! Mutta tähän laaksoon liittyvä tarina ei olisi voinut ollakaan\nmuunlainen.\n\nMetsä jatkui niityn taakse laakson toiselle puolelle ja päättyi\nerääseen viidakkoa kasvavaan pengermään, joka vähitellen muuttui\nviheriäksi sammalta ja rehevälatvaisia kuusia kasvavaksi rinteeksi.\nKaikki tämä viekoitteli katseen vastustamattomasti punaiseen seinämään,\njossa ammotti autio, tumma ja ihmeellinen onkalo, ruosteen värisine\ntäplineen ja kallioasukasten omituisine pienine rakennuksineen, joiden\nmustat, avoimet ja hiljaiset ikkunat kertoivat niin kummallisesti\ntuntemattomasta menneisyydestä.\n\nShefford sivuutti paikan, jossa maata oli viljelty, mutta ei nykyjään\nvaan noin kuusi kuukautta sitten. Pellolla oli muutamia maissikuhilaita\nja paljon pystyssä olevia varsia. Hän alkoi kuulla hiljaista surullista\nsurinaa ja tuntea tuoksua, joka oli äärettömän voimakasta\nsuloisuudessaan. Kierrettyään toisen seinämän nurkan hän saapui\nkasvitarhaan, jossa oli lukemattomia punaisia ja valkoisia kukkia ja\njonka jokaisen nurkan lukemattomat mehiläiset täyttivät soinnukkaalla\nsurinallaan ja hyminällään.\n\nHän meni erään pienen puron yli, joka oli padottu, ja käveli sitten\nlammikon laitaa kasteluojalle, joka vei vettä kasvi- ja viinitarhaan,\nja sieltä erääseen kauniiseen punaisten vuorten seinämien välissä\nolevaan nurkkaukseen. Siellä oleva maa oli tasaista ja viheriää, ja\nkuusia kasvoi miellyttävästi kaikkialla. Niiden tummien runkojen takaa\nnäkyivät seinämän syvänteet.\n\nKukkien tuoksun voitti äkkiä palavasta nuotiosta lähtevän savun\nvoimakkaampi haju. Shefford meni nopeasti kuusien varjoon. Viiriäiset,\njotka olivat kesyjä kuin kanat, pyrähtelivät lentoon hänen edestään.\nSuuret harmaat kaniinit viitsivät tuskin hypätäkään syrjään hänen\ntieltään. Hänen päänsä yläpuolella olevat kuusten oksat olivat täynnä\nsatakieliä. Ja sitten hän näki edessään äkkiä kolme henkilöä.\n\nMuudan komea nainen, joka oli raakalaismaisesti pukeutunut nahoista ja\nhuopapeitteen palasista tehtyyn pukuun, oli puristanut Fayn lujasti\nsyliinsä. Hänen kasvonsa värähtelivät jaloista tunteista. Shefford\nluuli näkevänsä sen kaunottaren haamun, jollaiseksi Venters oli\nkuvaillut Jane Withersteenin. Hänen tukkansa oli harmaa. Hänen\nvieressään oli muudan laiha kumarainen mies, jonka tukka oli aivan\nlumivalkoinen. Hänen riutuneissa kasvoissaan ei ollut ollenkaan partaa.\nNiiden piirteet olivat omituisen surulliset. Hän näytti katselevan\neteensä lempeästi ja hämmästyneenä.\n\nTilanne mykistytti Sheffordia, kunnes Fayn kyynelien kostuttamien\nkasvojen näkeminen rikkoi lumouksen. Shefford hyökkäsi eteenpäin\nojentaen voimakkaat kätensä naista ja miestä kohti.\n\n\"Jane Withersteen ja Lassiter, olen siis vihdoinkin löytänyt teidät!\"\n\n\"Ah, herra, kuka olettekaan?\" Jane huudahti kaikuvalla, syvällä ja\nvärähtelevällä äänellään. \"Tämä lapsi tuli juosten ja huutaen. Hän ei\nvoinut puhua. Luulimme hänen tulleen hulluksi ja paenneen takaisin\nluoksemme.\"\n\n\"Olen John Shefford\", Shefford vastasi nopeasti. \"Olen Bern Ventersin\nja hänen vaimonsa Bessin ystävä. Kuulin tarinanne ja tulin tänne\nlänteen. Haettuani vuoden löysin Fayn. Ja nyt olemme tulleet tänne\nviedäksemme teidät pois.\"\n\n\"Vai löysitte te Fayn! Entä naamioitu mormoni, jonka pakotuksesta Fay\nuhrautui pelastaakseen meidät? Miten hänelle on käynyt? Siitä ei ole\nvielä niin monta vuotta, etten muistaisi, millaisia isäni, Dyer, Tull\nja kaikki nuo muut julmat kirkonmiehet olivat.\"\n\n\"Waggoner on kuollut\", Shefford vastasi.\n\n\"Kuollutko? Fay on siis vapaa! Kuinka hän kuoli?\"\n\n\"Hänet tapettiin.\"\n\n\"Kuka sen teki?\"\n\n\"Sillä ei ole väliä\", Shefford vastasi jäykästi kääntämättä katsettaan\nsyrjään. \"Hän on nyt kaikissa tapauksissa poissa tieltä. Fay ei ole\nollut milloinkaan hänen vaimonaan. Fay on nyt vapaa. Olemme tulleet\ntänne viedäksemme teidät pois koko maasta. Meidän on jouduttava\nmatkalle niin pian kuin suinkin, sillä jälkiämme etsitään ja meitä\ntullaan ajamaan takaa. Mutta meillä on hevosia ja intiaani oppaana.\nKyllä me siitä suoriudumme, Minusta on parasta, että lähdemme täältä\nheti. En voi sanoa ollenkaan, milloin takaa-ajo alkaa. Kootkaa kaikki\nsellaiset tavaranne, yhteen kasaan, jotka haluatte ottaa mukaanne.\"\n\n\"Niin, äiti Jane, kiiruhtakaamme!\" Fay huudahti. \"Olen niin liikutettu,\netten voi puhua, ja sydämeeni niin koskee.\"\n\nJane Withersteenin kasvot loistivat hyvin kirkkaasti, vaikka hänen\nsilmiensä loistoon sekautuikin kauhistuttavaa pelkoa.\n\n\"Fay, pieni Fayni!\"\n\nLassiter oli pysynyt paikoillaan katsoen lempeillä kirkkaan sinisillä\nsilmillään Sheffordiin.\n\n\"Olen todellakin iloinen saadessani tutustua teihin\", hän sanoi\nvenytellen, ojentaen kätensä kuin tässä kohtaamisessa ei olisi ollut\nmitään tavatonta. \"Minkä sanoittekaan nimenne olevan?\"\n\nShefford toisti sen tarttuessaan ojennettuun käteen.\n\n\"Kuinka Bern ja Bess voivat?\" Lassiter kysyi.\n\n\"He voivat hyvin, olivat varakkaita ja onnellisia ollessamme viimeisen\nkerran yhdessä... Heillä on lapsi.\"\n\n\"Miten hyviä uutisia! Jane, kuulitko? Bessillä on lapsi. Ja, Jane, enkö\nole aina sanonut, että Bern palaa takaisin hakemaan meitä? Tämä on\naivan samaa.\"\n\nKuinka kylmäveriseltä, tyyneltä, hitaalta ja lempeältä tämä Lassiter\nnäyttikään! Shefford ihmetteli, oliko mies jo liiaksi vanhentunut?\nHänen menneisyytensä oli nähtävästi niin lähellä kuin eilinen päivä\neikä tämä nykyinen vaara näyttänyt tuntuvan hänestä miltään.\nKatsoessaan Lassiterin kasvoihin Shefford hämmästyi. Ellei hän olisi\nmuistanut tämän vanhan revolverisankarin mielen jaloutta, hän olisi\nvoinut tulla siihen luuloon, että nämä yksinäiset vuodet täällä\nlaaksossa olivat heikontaneet hänen järkeään. Tällaisella hetkellä\ntuntui kylmäverisyys selittämättömältä eikä sitä tavallinen ihminen\nolisi voinut osoittaakaan. Mutta mitä tämän venyttelevän tyyneyden alla\noikeastaan piilikään? Mikä oli noiden kasvoihin painuneiden pitkien,\nsyvien ja synkkien urien tarkoitus? Millaista elinvoimaa nuo syvät,\nlempeät ja kirkkaat silmät ilmaisivatkaan? Shefford tunsi äkkiä ensiksi\nsaamansa vaikutelman tästä murtuneelta näyttävästä vanhuksesta\nmuuttuvan.\n\n\"Lassiter, ottakaa sen verran tavaroita mukaanne, kun voitte kantaa,\nettä voimme päästä pois täältä niin pian kuin suinkin\", Shefford sanoi.\n\n\"Kyllä. Emme luullakseni tarvitse kuormahevosia. Olemme säilyttäneet ne\nvaatteet, jotka meillä oli yllämme tullessamme tänne. Jane on ollut\nsellaisessa luulossa, ettemme tarvitse niitä enää milloinkaan, mutta\nminä aavistin meidän vielä joskus tulevan käyttämään niitä. Ne eivät\nole viimeisen muodin mukaisia, mutta käytännöllisemmät ne kuitenkin\novat kuin nämä nahat. Ja siellä on muudan vanha nuttukin, joka on\nkuulunut Ventersille.\"\n\nLassiterin silmien lempeä uneksiva katse muuttui kiihkeämmäksi.\n\n\"Oliko Ventersillä hevosia silloin kun opitte tuntemaan hänet?\" hän\nkysyi.\n\n\"Hänellä oli niitä aitauksellinen\", Shefford vastasi hymyillen. \"Ja\nniiden joukossa oli pari mustaa, joiden vertaisia en ole missään ennen\nnähnyt. Black Star ja Night. Muistatte kai ne, Lassiter?\"\n\n\"Kyllä. Arvailin juuri, elävätkö ne vielä. Ne ovat hyvin vanhoja nyt.\nMiten ihania hevosia ne olivatkaan! Mutta Janella oli kolmaskin\nhevonen, muudan suuri punaisenruskea paholainen. Sen nimi oli Wrangle.\nKertoiko Venters teille milloinkaan siitä ja kilpailustaan Jerry Cardin\nkanssa?\"\n\n\"Satojakin kertoja!\" Shefford vastasi.\n\n\"Wrangle voitti silloin komeasti mustat, mutta Jane ei tahdo uskoa sitä\nmilloinkaan. Enkä ole voinut muuttaa hänen mielipidettään näiden\nvuosienkaan kuluessa... Ehkä vielä saamme nähdä mustat?\"\n\n\"Varmasti! Uskon sen todellakin tapahtuvan\", Shefford vastasi\ntunteellisesti.\n\n\"Miten suurenmoista se tulee olemaankaan! Kuulitko, Jane? Black Star ja\nNight elävät vielä ja me lähdemme nyt katsomaan niitä.\"\n\nMutta Jane vain puristi Faytä rintaansa vasten ja katsoi Lassiteriin\nkostein ja kimaltelevien silmin.\n\nShefford pyysi heitä kiiruhtamaan ja tulemaan sitten kalliolle, jonka\nkautta heidän oli pyrittävä pois laaksosta. Hän otaksui olevan parasta,\nettä hän antaa heidän tehdä valmistuksensa rauhassa, ja hän sanoi\njäähyväiset heidän luola-asunnolleen, jossa he olivat eläneet niin\nkauan aikaa.\n\nSitten hän maleksi takaisin seuraten laakson seinämää, pysähtyi siellä\ntäällä kurkistaakseen johonkin rotkoon ja tutkiakseen kiviin\npiirrettyjä karkeita kirjaimia. Joskus hän pysähtyi ajatuksissaan\nnäkemättä mitään. Vihdoin hän kiersi viimeisen kallionnurkkauksen ja\nnäki Nas Ta Began istuvan penkereellä levollisesti ja valppaana entiseen\ntapaansa. Shefford kertoi intiaanille, että he kiipeävät penkereelle\nhetkisen kuluttua, ja sitten hän istuutui odottamaan antaen katseensa\nharhailla laaksossa.\n\nHän oli ehkä istunut siinä kauankin, sillä hän oli vaipunut niin\nsurullisiin, miettiväisiin ja ihmetteleviin ajatuksiin, mutta aika\ntuntui kuluneen melko nopeasti, kun Fay tuli näkyviin joustavin nopein\naskelin, Lassiterin ja Janen seuratessa häntä jonkun matkan päässä.\nJane kantoi pientä myttyä ja Lassiter oli heittänyt olalleen säkin,\njoka ei näyttänyt erittäin painavalta.\n\n\"Ovatpa nuo pavut todellakin raskaita\", hän sanoi venytellen,\nlaskiessaan säkin maahan.\n\nShefford voi vain tuijottaa häneen.\n\n\"Fay voi ehkä jolloinkin olla näiden tarpeessa\", Lassiter jatkoi.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska ne ovat kultaa.\"\n\n\"Kultaako?\" Shefford huudahti.\n\n\"Niin. Ja ne ovat olleet melkoisen työn panttina. Olen kaivanut ja\nhuuhdellut kaksitoista vuotta kootessani ne.\"\n\nShefford naurahti pakotetusti. \"Lassiter, se muuttaa asiaa melkoisesti.\nEmme suinkaan voi jättää sellaista säkkiä tänne, joka sisältää\nkultakimpaleita tahi papuja, kuten suvaitsette niitä nimittää.\nRuvetkaamme nyt kiipeämään.\"\n\nHän huusi intiaanille ja tarttuen köyteen hän kiipesi helposti\nensimmäiselle rinteelle ja sitten muutellen vuorotellen käsiään ja\nponnistaen polvillaan ja jaloillaan hän onnistui Nas Ta Began avulla\npääsemään penkereelle. Hän heitti nyt nuoran alas vetääkseen ylös säkin\nja mytyn. Saatuaan sen tehdyksi hän neuvoi Faytä kiinnittämään silmukan\nympärilleen, kuten ennenkin. Fay totteli, minkä jälkeen Shefford huusi\nhänelle, että hän pitäisi itsensä ulkona seinämästä sen aikaa kuin Nas\nTa Bega ja hän vetäisivät hänet ylös.\n\n\"Pitäkää vain köysi jännityksissä\", Fay vastasi, \"niin kävelen sinne.\"\n\nJa Sheffordin hämmästykseksi ja ihmeeksi Fay todellakin käveli heidän\nluokseen tuota melkein kohtisuoraa seinämää pitkin muuttelemalla\nvuorotellen käsiään ja astuen samalla kun hän veti itseään ylös.\nSilloin ainakin, ellei milloinkaan ennen, Shefford näki tuloksen Fayn\nvuosikausia kestäneestä kiipeilemisestä jyrkillä rinteillä. Vain\nsellaisten kokemusten perusteella voi teko olla mahdollinen.\n\nJane oli vedettävä ylös, mikä aiheutti hänelle suuria tuskia. Vihdoin\ntuli Lassiterin vuoro, ja hän oli paljon voimakkaampi ja ketterämpi\nkuin Shefford oli osannut luullakaan. Päästyään penkereelle he\nkiinnittivät huomionsa kapeaan rakoon, johon he olivat tullessaan\nlaittaneet kepeistä portaat. Fay oli jo kiivennyt sinne ja nyt hän\nkurkisti laidalta, jolloin hänen kalpeat kasvonsa ja kullan värinen\ntukkansa kuvastuivat selvästi kapeasta raosta siintävää sinistä\ntaivasta vasten.\n\n\"Äiti Jane ja eno Jim, olette niin hitaita!\" hän huusi sieltä.\n\n\"Fay, me emme ole olleetkaan mitään rotko-oravan orpanoita näiden\nvuosien kuluessa\", Lassiter vastasi.\n\nTämä viimeinen osa kiivettävästä matkasta näytti muodostuvan yhtä\nvaikeaksi Janelle kuin ensimmäinenkin, vaikkakaan ei niin\ntuskalliseksi. Intiaanin oli pakko kiivetä ylös ja heittää sieltä alas\nköysi, joka sidottiin hänen ympärilleen, ja siten intiaanin vetäessä\nylhäältä ja Sheffordin auttaessa Janea kiipeämisessä he onnistuivat\nsaamaan hänet onnettomuudetta jyrkänteen laidalle. Lassiterin saavuttua\nheidän luokseen he levähtivät hetkisen, ennenkuin lähtivät viimeiselle\nlouhikkoiselle pitkälle rinteelle. Fay kulki edellä kevyesti ja\nväsymättä eikä Shefford kääntänyt katsettaan hetkeksikään hänestä.\nVihdoin he saapuivat pitkän rinteen laelle ja seuraten mutkittelevaa\nharjua pääsivät paikkaan, jossa Fay oli heidän tullessaan poistunut\nseetrimetsiköstä.\n\nNas Ta Bega oli nyt muuttunut henkilöksi, jonka jokaista päätöstä ja\ntekoa Shefford päätti noudattaa lähimmässä tulevaisuudessa. Intiaani\nsanoi nähneensä vettä muutamassa kallioisessa kolossa ja koska samassa\npaikassa oli ruohoa mustangeillekin, hän ehdotti, että yövyttäisiin\nsinne, koska päiväkin oli kulunut melkein loppuun. Nas Ta Bega läksikin\nheti hoitamaan mustangeja ja Shefford ryhtyi sellaisiin leiri- ja\nillallisvalmistuksiin kuin heidän vähäiset varustuksensa sallivat.\nKysymys vuoteista ratkaistiin helposti, sillä pinjain ja seetrien\njuurilla olevalla pehmeällä neulasmatolla oli mukava nukkua.\n\nSheffordin lopetettua työnsä aurinkokin alkoi jo laskea. Lassiter ja\nJane kävelivät puiden varjossa. Intiaanikin oli palannut leiriin, mutta\nFaytä ei näkynyt missään. Shefford kuvitteli kuitenkin tietävänsä,\nmissä hän on, ja mentyään metsän laitaan hän näkikin Fayn istuvan\njyrkänteen reunalla. Hän lähestyi tyttöä huolimatta tunteestaan, että\nhänen ehkä oli parasta pysyä poissa.\n\n\"Fay, haluatko mieluummin olla yksinäsi?\" hän kysyi.\n\nHänen äänensä säikähdytti tyttöä.\n\n\"Ikävöin sinua\", hän vastasi ojentaen kätensä.\n\nPuristaen sen omaansa Shefford istuutui hänen viereensä.\n\nPunertava aurinko oli heidän takanaan. Surprise Valley häämötti\nutuisena, hämäränä ja varjoisena heidän edestään alhaalta. Vastakkainen\nseinämä näytti tulipunaisten liekkien nuoleskelemalta, paitsi juurelta,\njonne auringon säteet eivät enää ulottuneet. Ja tummanpunainen juova\nkohosi vähitellen vallaten vihdoin kirkkaan tulipunaisen vyöhykkeenkin\nkokonaan. Seinämien välissä näytti leijailevan muuttuvia, läpinäkyviä,\nmutta kumminkin tummia utupilviä pitkien punaisten säteitten halkoessa\npimeimpiä paikkoja siellä, missä aurinko pääsi paistamaan jostakin\nseinämän halkeamasta tahi kolosta. Syvällä laakson pohjassa kasvava\nmetsä alkoi tummeta, haapalehto tuli vaaleammaksi ja niitty muuttui\nharmaaksi punaisen hämärän muuttuessa tummemmaksi kaikkien esiin\ntyöntyvien pengermien alla ja suurissa onkaloissa. Aurinko laski,\njolloin hämärä kietoi äkkiä laakson vaippaansa, korkeampien paikkojen\npysyessä vielä valaistuina.\n\nMuudan rotkohaukka päästi ikävöivän, omituisen ja surullisen huutonsa,\njoka tuntui rikkovan ja tekevän hiljaisuuden syvemmäksi.\n\nYhä sinisemmäksi muuttuvalta taivaalta tuikkiva kalpea tähti ilmoitti\nhämärän loppuneen, jolloin kaikki punertavat varjot liikkuivat,\nleijailivat ja muuttuivat pehmeästi ja salaperäisesti vähitellen\npimeäksi yöksi.\n\nKaunis, villi, omituinen ja rauhallinen Surprise Valley! Shefford näki\nsen nyt edessään ja allaan kuin mustan kuilun, jossa yksinäisyys\nviihtyi. Hän kuvitteli heikosti käsittävänsä Fayn ajatuksetkin.\nViimeisen kerran Fay oli nyt nähnyt auringonlaskun siellä ja yön tulon\nsinne syvine hiljaisuuksineen, suloisine salaperäisyyksineen,\naavemaisine varjoineen, sametinpehmeine sinisine taivaineen ja\nvalkoisine tähtiratoineen.\n\nMutta Shefford, joka oli uneksinut, ikävöinyt ja etsinyt, huomasi\nhetken merkityksen niin mittaamattomaksi itselleen, ettei hän voinut\nsitä käsittää.\n\n\n\n\nXVII.\n\nTIE NONNEZOSHEEN.\n\n\nKun Shefford heräsi seuraavana aamuna ja nousi istualleen pinjain\nlehvistä valmistamallaan vuoteella, kylmä päivänkoitto oli jo alkanut\nja muuttanut puiden juurilla vallitsevan hämärän kirkkaan kullan\nväriseksi. Nas Ta Bega ja Lassiter työskentelivät ahkerasti nuotion\nääressä, mustangit oli sidottu kiinni leirin läheisyyteen ja Jane\nWithersteen kampasi pitkiä sotkeutuneita hiuksiaan kömpelöllä\npuukammalla, mutta Faytä ei näkynyt missään. Aivan samoin kuin hän oli\nollut poissa joukosta auringon laskiessa, oli hän nytkin sen noustessa.\nSheffordkin meni katselemaan viimeisen kerran Surprise Valleyta.\n\nEdellisenä iltana oli laakso ollut täynnä tummanpunaista utua ja\npunertavia varjoja, mutta nyt sen seinämät olivat vaaleanpunaiset,\nkirkkaat, rusohohteiset, viheriät ja valkoiset pykälöidyn itäisen\nlaidan yli vinosti siilautuvien ihmeellisten kullan väristen\nsädekimppujen valossa. Fay seisoi jyrkänteen laidalla, mutta Shefford\nei tahtonut rikkoa lumousta, joka oli vallannut tytön hänen sanoessaan\nviimeisiä hiljaisia jäähyväisiä entiselle villille kodilleen. Shefford\ntunsi olevansa kummallisesti liikutettu ja tiesi tulevansa olemaan aina\nkoko elämänsä ajan pahoillaan senvuoksi, että heidän oli pakko poistua\nSurprise Valleysta.\n\nSilloin kuului intiaanin huuto.\n\n\"Tule, Fay\", Shefford sanoi hiljaa.\n\nJa Fay poistui paikoiltaan surullinen ilme tummissa silmissään ja\nrauhalliset kasvot kalpeina.\n\nSynkkä intiaani viittasi salavihkaa Sheffordille, että he\nkiiruhtaisivat. Heidän syödessään aamiaista mustangit satuloitiin ja\nkuormitettiin. Ja pian oli kaikki valmiina paon varalta. Fay sai\nNack-yalin, Jane sai sen hevosen, jolla Shefford oli ratsastanut, ja\nLassiter sai intiaanin kimon. Shefford ja intiaani ratsastivat\nsatulattomilla mustangeilla ja viimeinen hevonen kantoi kuormaa. Nas Ta\nBega läksi opastamaan taluttaen kuormajuhtaa toisten seuratessa häntä\njonossa. Shefford tuli viimeisenä.\n\nNas Ta Bega antoi hevosensa juosta hölkyttää melkoista vauhtia ja\njoskus tasaisemmilla paikoilla hän lasketteli neliäkin. Shefford oli\nhyvin huolissaan ajatellessaan niitä vaikeuksia, joita tämä matka\ntulisi aiheuttamaan noille kolmelle pakolaiselle, jotka olivat nykyjään\nniin tottumattomia ratsastamaan. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut pitää\nsilmällä Janea eikä Lassiteria, sillä he näyttivät vielä hyvin\nmuistavan, miten hevosta on ohjattava. Intiaani kulki takaisinpäin\neilistä tietä tunnin aikaa ja kääntyi sitten vasemmalle muutamaan\nmatalaan solaan. Kaikki tämän ylätasangon eri seudut näyttivät\nsamanlaisilta ja Sheffordin oli hyvin vaikea erottaa näitä omituisia\npaikkoja toisistaan. Kuljettuaan vielä tunnin he pääsivät rosoiselta\nkallioalueelta tuulen uurtamiin sileihin varjoisiin rotkoihin. Shefford\nluuli heidän nyt olevan lähellä ylätasangon laitaa. Matalat harjut\nmuuttuivat yhä matalammiksi, rotko rupesi mutkittelemaan, Nas Ta Bega\nkatosi näkyvistä ja sitten kaikki muutkin. Kun Shefford pääsi\nnurkkauksen toiselle puolelle hän näki vain lyhyen alan paljasta\nkallioista maata ja sen takaa siintävän taivaan. Intiaani ja muut\nolivat kokoutuneet yhteen joukkoon ja pysähtyneet. Shefford ratsasti\nheidän luokseen, pysähdytti hevosensa ja käsitti heti katsahdettuaan\nympärilleen heidän katseittensa tarkoituksen. Mutta Nas Ta Bega läksi\nmelkein heti laskeutumaan ja mustangit seurasivat häntä kenenkään\npakottamatta. Shefford viipyi kuitenkin hetkisen jyrkänteen reunalla.\n\nKaukaa siintävät harjanteet, tuo suurenmoinen keltainen ja purppurainen\naaltoileva kaukainen maailma, joka nyt näytti olevan hänen katseensa\ntasalla, tuntui vetävän hänen katseensa puoleensa. Näköalan kauneus ja\nsuurenmoisuus lumosi hänet ja se tietoisuus lävisti hänet kokonaan,\nettä hän oli uskaltanut lähteä koettamaan, voiko hän opastaa\ntoverinsa pois tästä autiosta, villistä ja korkealla sijaitsevasta\nlinnoituksesta. Hän katsoi kauaksi tutkien ympyrän muotoista\ntaivaanrantaa, kunnes hänen käsityksensä etäisyyksistä sekautui ja hän\njoutui aivan ymmälle suuruussuhteista, jotka hänen mielestään milloin\npienenivät, milloin suurenivat. Silloin hän käänsi lumotun katseensa\njalkoihinsa ja päätti ruveta seuraamaan intiaanien tapaa heidän\narvostellessaan mittaamattomia etäisyyksiä erämaassa, nimittäin\nsiirtämällä katsettaan hitaasti läheisyydestä etäisyyteen.\n\nHänen toverinsa olivat alkaneet laskeutua pitkää kallioista vapaata\nrinnettä, jonka viheriöiden ruohotäplien välissä oli keltaisia\nsoraläjiä ja siellä täällä muutamia seetrejäkin. Puolen penikulman\npäässä rinne päättyi viheriään tasankoon. Mutta lähempää tarkemmin\nkatsottuna tasanko muuttuikin aaltoilevaksi kentäksi, jonka vehreys yhä\ntummeni. Kuilut uurtivat siihen sinisiä juovia ja joissakin paikoin\nleijaili sen yllä jotakin selittämätöntä kuin kangastusta. Tätä\naaltoilevaa, vyöryvää ja kohoilevaa seutua jatkui penikulmittain,\nkunnes sen aallot sulautuivat nähtävästi vielä tummempaan tasankoon.\nMuudan pyöreä punainen kallionlohkare oli muista erillään tämän\nhedelmättömän tasangon päässä ja kauempana oli vielä useita muita\nsamanlaisia pyöreitä eristettyjä kallionlohkareita, jotka eivät olleet\nmilloinkaan samanlaisia. Ne olivat kuin suuria laitumella olevia\nlehmiä. Mutta Sheffordin katsoessa, kun hänen näkönsä tuli yhä\nvoimakkaammaksi saadessaan alinomaa olla kiinnitettynä erilaisiin\nesineihin, nämä kalliot suurenivat kummallisesti. Ne kasvoivat\nrakennuksiksi, linnoiksi, kirkoiksi, vuoriksi ja suuriksi punaisiksi\ntuulen uurtamiksi patsaiksi. Ne käänsivät hänen katseensa väkiselläkin\nkorkealle kohonneiden lohkareitten muodostamaan harjanteeseen. Hän oli\nnäkevinään tuhansia erivärisiä ja -muotoisia kirkkoja ja niiden välissä\ntuhansia sinisiä kuiluja, jotka, vaikka hän tiesikin ne rotkoiksi,\nnäyttivät hänen silmissään hyvin pieniltä.\n\nNiin paljon hän otaksui ymmärtävänsä näkemästään. Mutta tämän\nmutkaisten viivojen muodostaman laajan alueen takaa kohosi toinen\ntummanpunainen taivaanrannan pituinen ja jylhyydessään suurenmoinen\nselänne, jonka läheisyydessä matalampi katosi melkein olemattomiin. Sen\nloppumattomat petolliset rinteet, kuilut ja jyrkänteet olivat niin\näärettömät, ettei ihmissilmä voinut käsittää niitä. Kaukaa lännestä\nhäämötti muudan mutkitteleva, pykäläinen ja sininen juova, joka\nkiemurteli itsensä taakse ja työntyi sitten jälleen eteenpäin muuttuen\nleveämmäksi ja sinisemmäksi. Siellä oli San Juan Cañon. Missähän Joe\nLake olikaan tällä hetkellä? Olikohan hän jo päässyt joelle ja\nkätkiköhän tuo sininen, heikosti näkyvä ja petollinen juova hänet ja\nveneen? Sitä oli melkein mahdotonta uskoa. Shefford seurasi katseillaan\nsinistä juovaa niin kauaksi kuin sitä vain näkyi, ainakin sata\npenikulmaa, kuten hän luuli, kauas länteen, jossa se yhtyi erääseen\ntummanpunaiseen varjoisaan kuiluun: Siellä oli Coloradon Grand Cañon.\nSheffordin katse seurasi sitä kauas länteen ja sitten vasemmalle,\nkunnes kuilu muuttui leveämmäksi ja tuli lähemmäksi, menetti pettävän\nnäköisen muotonsa ja muuttui villin ja mutkittelevan rotkon näköiseksi.\nKun hän käänsi lumotun katseensa vieläkin enemmän vasemmalle, hän näki,\nmiten rotko siellä halkaisi ihmeellisen selänteen, jonkun aution\nylätasangon, jossa oli korkeita punaisia huippuja ja keltaisia\nharjanteita. Rotko oli täynnä purppuran väristä utua. Se mutkitteli,\nsulkeutui, ammotti, katosi kokonaan näkyvistä ja näyttäytyi jälleen\nnoiden miljoonien kallioiden muodostamassa kaaoksessa, muuttuakseen\njälleen kauempana purppuran väriseksi juovaksi, joka vihdoin hävisi\nkokonaan petolliseen etäisyyteen.\n\nShefford luuli, ettei maailmassa voi olla toista näköalaa, jota\nvoitaisiin verrata tähän. Lyhyempien välimatkojen tyyneyttä ei voitu\ntäällä huomata. Äänet, liikunto ja elämä eivät näyttäneet sopivan\nollenkaan tänne. Täällä ei ollut muuta kuin rappeutumista, autiutta ja\nhäviötä. Vuosituhansien tarkoitus selveni hänelle nyt ja ihminen\nmuuttui jonkunlaiseksi mitättömyydeksi. Kun hän oli katsellut San Juan\nCañonia, häntä oli kauhistuttanut sen Herkuleen työn laatu, jonka Joe\nLake oli ottanut osalleen. Hän menetti toivonsa ja luottamuksensa,\nsillä tehtävä alkoi tuntua hänestä aivan mahdottomalta. Mutta kun hän\nsiirsi katseensa suurenmoiseen ja majesteetilliseen erämaahan, jonka\nkeskeltä Grand Cañon siinsi hämäränä viivana, hänen pelkonsa haihtui\nkummallisesti kokonaan ja sen sijalle ilmestyi jotakin noiden\nkimaltelevien etäisyyksien takaa. Jos Nas Ta Bega vain voi opastaa\nheidät turvallisesti joelle, jos Joe Lake kohtaa heidät Nonnezoshe\nBocon suussa, jos he suoriutuvat hengissä kauheiden koskien pyörteistä,\nniin silloin Shefford tiesi ymmärtäneensä oikein sydämensä kehoitukset\nja sen hengen tarkoitukset, joka oli puhunut hänelle tuulessa.\n\nHän kannusti hevosensa rinteelle ja laskeutuessaan, kun hän hitaasti\nlähestyi muita, hänen mielensä harhaili tämän luottamuksen antaman\nkummallisen vihjauksen, tämän rohkeutensa omituisen lisäytymisen ja\nFaytä kohtaan tuntemansa synkkenevän ja uhatun rakkauden välillä. Se ei\njohtunut siitä, että hän olisi rakastanut Faytä vähemmän, päinvastoin\nrakasti hän häntä enemmän. Jokin hänen läheisyydessään viipyvä\nmahdollinen jumala, samanlainen kuin intiaanien Suuri Henki, johon he\nturvautuivat matkoillaan, synkistytti hänen mieltään Fayn rikoksen\nvuoksi, ja hän voi nyt nähdä kaiken selvemmin, surra syvemmin ja\nsuhtautua totuuteen vakavammasti.\n\nUseammasti kuin kerran intiaani kääntyi satulassaan katsoakseen\ntaakseen rinteelle, jolloin valo sattui hänen tummiin synkkiin\nkasvoihinsa. Sheffordkin seurasi vaistomaisesti hänen esimerkkiään\nymmärtäen vihdoin tekonsa tiedottoman tarkoituksen. Syvällä hänen\nmielessään oli piillyt aavistus varmasta takaa-ajosta ja intiaanin\nalituisesti toistuva kääntyileminen satulassaan kaivoi sen vihdoin\nsieltä esille. Sen jälkeen heidän laskeutuessaan rinnettä Sheffordin jo\nentuudestaan niin järkytetty mieli tuli vähitellen yhä levottomammaksi.\n\nTiessä ei ollut ainoatakaan sellaista paikkaa, josta olisi voitu\npäättää, missä rinne yhtyy viheriään tasankoon. Maa oli soran peitossa\nja siinä ali tummia liejuläikkiä, jotka olivat kuin kekäleitä.\nMustangit lennättelivät kulkiessaan kavioillaan siruja pyöreistä,\nmustista, piikovista lasimaisista kivilohkareista. Heidän eteensä\nsattui penikulman pituinen tasainen pengermä, sitten muudan uoma ja\nlyhyt rinne ja sen jälkeen pyöreitä kukkuloita ja kuiluja vuorotellen\nkuin suuria aaltoja myrskyisessä meressä. Intiaanien väripensas\nkilpaili punallaan kaktusten tummempien kukkien kanssa. Salviapensaita\nei näkynyt missään. Saippuapensaat, kuihtunut ruoho ja siellä täällä\nkasvavat kaktukset muuttivat tämän erämaan viheriäksi, mutta se oli\nviheriä vain kaukaa katsottuna. Nas Ta Bega ratsasti eteenpäin tasaista\nhölkkää. Aurinko kohosi korkeammalle ja tuuli kiihtyi lennättäen tomua\nmustangien kavioiden alta.\n\nShefford katsoi usein taakseen ja kuta kauemmaksi he pääsivät\ntasangolle, sitä korkeammalta näytti tasanko, jolta he olivat\nlaskeutuneet. Mutta kun hän käänsi katseensa jälleen eteenpäin, kaukaa\nsiintävä punaisten kirkkojen ja linnojen pykälöittämä taivaanrantakin\nnäytti mataloituvan yhä enemmän. Kuilut muuttuivat nyt syvemmiksi ja\nniiden pohjat kuivemmiksi ja kallioisemmiksi, huiput terävämmiksi ja\nniiden rinteillä olevat murenevat pengermät keltaisiksi. Sivuutettuaan\ntämän laajan tasangon keskimmäisen syvennyksen he huomasivat maan\nalkavan vähitellen kohota ja punaiset pyöreät kalliot ilmestyivät\nselvemmin näkyviin alkaen yletä, loistaa ja suurentua. Ja sen jälkeen\njokainen rinne toi ne lähemmäksi.\n\nAurinko oli suoraan heidän yläpuolellaan, kun Nas Ta Bega pysähdytti\nryhmän ensimmäisten yksinäisten seetrien varjoon. Kaikki laskeutuivat\nmaahan, venyttelivät jäseniään ja antoivat hevostensa levähtää. Ryhmää\nei voitu sanoa puheliaaksi. Lassiterin huomautukseen milloinkaan\nloppumattomasta viheriästä tasangosta ei kukaan vastannut. Jane\nWithersteen katseli etäisyyteen menneisyys silmissään. Shefford tunsi\nFayn miettivän katseen kohdistuvan itseensä, mutta ei voinut kohdata\nsitä, sillä hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi halunnut\npiilottaa jotakin Fayltä. Intiaani tuijotti kuin haukka kaukaiselle\nrinteelle eikä Shefford pitänyt ollenkaan hänen tarkkaavaisesta,\netsivästä ja alituisesta varuillaan olostaan. Äkkiä Nas Ta Bega\njäykistyi ja huiskautti kädessään olevaa marhamintaa.\n\n\"Huh!\" hän huudahti.\n\nKaikkien silmät kääntyivät hänen tumman kätensä viittaamaan suuntaan.\nSaman pitkän rinteen laelta, jolta he oli laskeutuneet, nousi pieniä\ntomupilviä ja niiden aiheuttajat, pienet mustat pilkut, näyttivät\nliikkuvan hitaasti kuin etanat.\n\n\"Shadd!\" intiaani lisäsi.\n\n\"Sitä aavistinkin\", Shefford sanoi nousten.\n\n\"Ja kuka on Shadd?\" Lassiter kysyi tyyneen hitaaseen tapaansa.\n\nShefford selitti sen hänelle lyhyesti ja katsoen Nas Ta Begaan lisäsi:\n\n\"Parhaimmat ratsastajat koko maassa! Emme voi paeta heitä.\"\n\nJane Withersteen vaikeni, mutta Fay huudahti hiljaa. Shefford ei\nkatsonut kumpaankaan heistä. Intiaani alkoi nopeasti tiukentaa kimonsa\nsatulavöitä ja Shefford seurasi hänen esimerkkiään Nack-yaliin nähden.\nSitten Shefford veti luodikkonsa esille satulan tupesta ja Joe Laken\nsuuret revolverit satulalaukusta.\n\n\"Kas tässä, Lassiter, ehkä ette ole vielä unhottanut, miten näitä\nkäytetään\", hän sanoi.\n\nVanha revolverisankari säikähti kuin hän olisi nähnyt aaveen. Hänen\nsormensa koukistuivat kuin kynnet hänen ottaessaan revolverit. Hän\naukaisi patruunapesäkkeen, kopisti patruunat pois ja pani pesäkkeet\npaikoilleen. Sitten hän käsitteli niitä niin nopeasti, ettei Shefford\nvoinut mitenkään seurata hänen liikkeitään. Mutta hän kuuli hanojen\nnapsahtelevan niin nopeasti, ettei näpsähdysten välillä ollut\nminkäänlaista väliaikaa. Lassiter latasi revolverit uudestaan\nedellisiin liikkeihin verrattavalla vauhdilla. Hänessä oli tapahtunut\nihmeellinen muutos. Hän ei näyttänyt enää samalta mieheltäkään. Hänen\nlempeät silmänsä olivat muuttuneet, kasvojen syvät juovat olivat\njännittyneet kuin köydet ja ne näyttivät kylmiltä ja tuhkanharmailta.\n\n\"Kaksitoista vuotta\", hän mumisi itsekseen. \"Pudotin vanhat revolverini\nkalliota vierittäessäni... Kaksitoista vuotta!\"\n\nShefford huomasi silloin noiden vuosien haihtuneen ukon mielestä niin\ntyystin kuin niitä ei olisi ollutkaan. Ja hän otti mieluummin tämän\nvanhan revolverisankarin seuraansa kuin tusinan tavallisia miehiä.\n\nIntiaani puhui nopeasti navajon kielellä koettaen selittää, että kunhan\nhe vain pääsevät kallioiden suojaan, he ovat turvassa. Sitten\nkatsahdettuaan vielä kerran kaukaisiin tomupilviin hän käänsi\nmustanginsa.\n\nEi ollut ollenkaan varmaa, olisivatko pakolaiset voineet seuratakaan\nhäntä, jos he olisivat olleet vastuunalaisia hevostensa vauhdista.\nMutta tapa, jolla intiaani komensi mustangiaan tahi vetosi hevosensa\njohtajakykyyn, kiihoitti toisetkin samanlaiseen hölkkään, kiipeämiseen\nja raviin. Pitkään aikaan Sheffordkaan ei kääntänyt päätään katsoakseen\ntaakseen, sillä hän tiesi, mitä sieltä oli odotettavissa. Ja kun hän\nvihdoinkin kääntyi, hän hämmästyi nähdessään, miten paljon takaa-ajajat\nolivat jo tavoittaneet heitä. Hän voi jo erottaa kaltevissa mutkaisissa\nharjanteissa olevat tummat halkeamat ja harjanteiden ympäröimässä\namfiteatterissa oleva pinjametsiköt. He näyttivät lähestyvän jotakin\nhyvin villiä paikkaa ja hän uskoi takaa-ajon muuttuvan hyödyttömäksi\nheidän kerran vain päästyään sinne. Sinne oli kuitenkin vielä monta\npenikulmaa ja nuo kovasti ratsastavat paholaiset heidän takanaan\ntulisivat lyhentämään matkaa levottomuutta herättävästi välillä\nolevalla alueella. Shefford voi nähdä heidän hevosensa selvästi jo.\nKuinka suuria tomupilviä ne lennättelivätkään! Hän laski niitä kuuteen\nasti, mutta sitten tomu ja liikkuva jono vaikutti, ettei hän voinut\nsaada selvää muista.\n\nVihdoin muudan pitkä vähitellen kohoava rinne erotti pakolaiset\nrosoisten kallionlohkareitten muodostamista sokkelomaisista käytävistä.\nMutta kirkas ilma vaikutti, että etäisyys sinne näytti niin lyhyeltä.\nMustangit kiipesivät penikulman penikulman jälkeen ja kun he olivat\nehkä noin viimeisen rinteen puolivälissä, takaa-ajajien ensimmäinen\nhevonen saapui takana olevalle tasangolle. Muutamien minuuttien\nkuluttua oli koko joukko näkyvissä. Nas Ta Bega kannusti mustanginsa\ntasaiseen vauhtiin huolimatta saavuttavista takaa-ajajista. Hetkisen\nkuluttua tultiin sellaisellekin tasaiselle paikalle, jossa hän voi\nkannustaa hevosensa kovaan laukkaan. Toiset mustangit seurasivat\nensimmäisen esimerkkiä.\n\nNyt seurasi kilpa-ajo, jonka kuluessa pakolaisten ja takaa-ajajien\nvälinen parin penikulman pituinen matka ei juuri ollenkaan lyhennyt.\nNas Ta Bega oli säästänyt hevosiaan, mutta Shadd oli ratsastanut omansa\nväsyksiin. Shefford katsoi silloin tällöin taakseen pitäen pyssyään\nkädessään ja toivoen pääsevän taistelutta vaarasta, mutta hänen\nvastahakoisuutensa tappeluun haihtui vähitellen.\n\nRinteelle alkoi ilmestyä salviapensaitakin ja muunlaisia pensaita ja\nseetrejä oli kaikkialla. Suuret kalliot näyttivät tulevan lähemmäksi\nniiden punaisen värin sekautuessa keltaiseen, ja rinteet pitenivät, ei\njyrkiksi, vaan äärettömän paljon pitemmiksi kuin ne kaukaa katsottaessa\nolivat näyttäneetkään.\n\nShefford tunsi äkkiä, ettei kuiva tuuli enää puhaltanutkaan häntä\nkasvoihin. He olivat siis jo päässeet seinämän suojaan. Hän voi nähdä,\nmiten kallio-oravat kiitivät piilopaikkoihinsa. Mustangit jatkoivat\nvapaaehtoisesti nopeaa kulkuaan ja vihdoin intiaani katosi näkyvistä\nparin pyöristyneen kallion väliin. Muut olivat aivan hänen\nkintereillään. Shefford kääntyi kerran vielä. Shadd oli vielä\npenikulman päässä miehineen, mutta he lähestyivät nopeasti huolimatta\nväsyneistä hevosistaan.\n\nShefford kiersi kallion ja saapui laajemmalle alueelle, jossa kasvoi\npaljon seetrejä. Se päättyi paljaaseen rinteeseen, jonka pinta oli\nsileää kalliota. Siellä intiaani laskeutui satulasta. Kun muut\nsaapuivat hänen luokseen, hän käski heidän taluttaa hevosiaan ja\nseurata. Sanottuaan sen hän alkoi kiivetä rinteelle.\n\nSe oli sileä ja kova, mutta ei liukas. Siinä ei ollut halkeamaakaan.\nShefford ei voinut huomata kiven palastakaan. Nas Ta Bega kiipesi\nsuoraan vähän aikaa, kiersi sitten muutaman pienen kukkulan ja\nmutkitteli sinne tänne pyrkien alituisesti ylöspäin. Shefford oli\nnäkevinään samanlaisia kallioita kaikkialla ympärillään, käyräviivaisia\nja jos minkä muotoisia. Kaukaa heidän edestään siinsi keltaisia\nkirkkoja ja heidän takaansa taasen pienempiä punaisia. Kivisillat\nliittivät kallioita toisiinsa. Siellä ei ollut ainoatakaan\njyrkkäseinäistä halkeamaa, vaan reikiä, kuoppia ja kuiluja oli\nkaikkialla, ja joskus kaukana alhaalla joku amfiteatteri, jossa kasvoi\nviheriöitä seetrejä ja pinjoja. Intiaani näytti tietävän selvästi,\nminne hän halusi mennä, vaikka näillä paljailla rinteillä ei ollut\nminkäänlaisia teitä. Vihdoin Shefford pääsi niin korkealle, että hän\nvoi katsoa taakseen tasangolle, mutta takaa-ajajat eivät olleet enää\nnäkyvissä.\n\nNas Ta Bega opasti heidät harjanteen laelle näyttääkseen vain\ntovereilleen toisen korkeamman, kauempana olevan selänteen. Niiden\nvälissä oli kumpuinen, paljas, villin näköinen ja pykälöity syvänne.\nTäällä alkoi kulku muuttua vaaralliseksi sekä ihmisille että hevosille.\nKun seuraavan selänteen nousu alkoi, heidän oli pakko kiivetä sille\nmutkittelemalla hitaasti ja huolellisesti ja käyttämällä hyväkseen\njokaista tasaista ulkonemaa ja syvännettä. Heiltä meni ainakin puoli\ntuntia kiivetessään tämän rinteen laelle. Saavuttuaan sinne Shefford\nveti syvään henkeään katsellen sekä taakseen että eteenkinpäin. Shadd\nja hänen miehensä, jotka olivat asettuneet jonoon, olivat selvästi\nnäkyvissä alempana olevalla paljaalla rinteellä. Pakolaisten edessä\nolevat rinteet olivat niin kuoppaisia, jyrkkiä ja vaarallisia, ettei\nShefford ollut nähnyt sellaisia ikinä. He olivat nyt päässeet\nvedenjakajan korkeimmalle selänteelle, jonka toisella puolella olevat\njyrkänteet olivat useassa paikassa niin kohtisuoria ja jyrkkiä, ettei\nalempana olevaa seutua voitu ollenkaan nähdä.\n\nNas Ta Bega kulki edellä harjannetta pitkin ja alkoi sitten laskeutua\nseuraten rinteessä olevia syvänteitä. Hän saapui vihdoin erään pyöreän\njyrkänteen laidalle, jossa ei hevosiakaan enää voitu kääntää. Pitkä\nalaspäin viettävä rinne oli niin jyrkkä, ettei Shefford luullut\nhevosten voivan siitä mitenkään suoriutua. Intiaani jatkoi kuitenkin\nmatkaansa. Hänen oli pakko komentaa mustangiaan, joka vihdoin alkoi\nlaskeutua jyrkkää mäkeä. Sheffordin ja muiden oli pakko pidättää\nhevosiaan ja odottaa. Heitä värisytti seuratessaan katseillaan\nymmärtäväistä eläintä. Se ei muutellut jalkojaan ollenkaan, vaan antoi\netujalkojensa liukua muutamia tuumia kerrallaan ja pysytteli aivan\nintiaanin kintereillä. Jos se olisi kaatunut, se olisi kaatanut Nas Ta\nBegankin ja molemmat olisivat vyöryneet rinnettä alas yhdessä. Shefford\noli aivan varma siitä, että mustangi tiesi sen yhtä hyvin kuin\nintiaanikin. Jalka jalalta he laskeutuivat muutamalle esiin työntyvälle\nulkonemalle, jonne intiaani jätti hevosensa ja tuli noutamaan\nkuormajuhtaa. Tämän hevosen saaminen sinne oli vieläkin vaikeampaa.\nVihdoin intiaani huusi Lassiterille, Janelle ja Faylle, että he\nseuraisivat häntä. Shefford alkoi katsella niin tarkasti taakseen ja\nharjanteelle, ettei hän nähnyt, miten nämä kolme suoriutuivat\nrinteestä, mutta nähtävästi ei siellä tapahtunut mitään onnettomuutta.\nNas Ta Bega alkoi jälleen jatkaa matkaansa ja kun Shefford samalla\nhuomasi Shaddin mustan hevosen kuvastuvan selvästi taivasta vasten, hän\nhuusi:\n\n\"Meidän on pakko kiiruhtaa!\"\n\nIntiaani talutti ensimmäistä mustangia ja kutsui toisia. Shefford\nseurasi hänen kintereillään. He laskeutuivat rinnettä alas jonossa\njalka jalalta saapuen vihdoin turvallisesti tasaisemmalle maalle\nalempana.\n\n\"Shaddin miehet ratsastavat hevosillaan ylös ja alas näitäkin\nrinteitä!\" Shefford huusi.\n\n\"Niinpä tietenkin\", Lassiter vastasi.\n\nMolemmat naiset vaikenivat.\n\nNas Ta Bega poikkesi nopeasti oikealle. Hän kiersi muutaman korkean\nkallion ja kiipesi sitten eräälle matalammalle aaltoilevalle\nharjanteelle, josta hän vihdoin nousemalla ja laskeutumalla pääsi erään\njyrkkäseinäisen amfiteatterin laidalle. Siinä oli noin metrin levyinen\npenger, jonka vasemmalla puolella oli kohtisuora jyrkänne ja oikealla\njyrkkä rinne. Siinä ei ollut aikaa ajatella vaaraa, kun suurempi vaara\nuhkasi heitä takaapäin. Nas Ta Bega kulki edellä ja hänen mustanginsa\nseurasi häntä kintereillä. Yksi ainoa harha-askel olisi syössyt eläimen\nkuolemaan. Mutta mustangi oli varmajalkainen ja sen luottamus rohkaisi\ntoisia. Mutkan päässä oli tämä ainoa tie, jota voitiin laskeutua\nselänteeltä, eikä sen lähtökohdassakaan ollut mitään tasaista paikkaa.\nNeljän mustangin jalat lipesivät ja ne liukuivat sileätä kalliota\npitkin, kunnes ne pysähtyivät erääseen matalaan syvänteeseen. Niiden\npelastamiseen sieltä ja satuloiden ja kuormien suorimiseen meni aikaa.\nShefford luuli kuulleensa huudon takaansa, mutta hän ei voinut nähdä\nainoatakaan roistoa.\n\nKun he saivat tämän jyrkänteen kierretyksi, heillä oli vastassa toinen\nvieläkin pahempi. Shefford tunsi rohkeutensa lannistuvan nähdessään\nkaikkialla tällaisia jyrkkiä rinteitä, jotka nähtävästi kaikki\nloppuivat ammottaviin kuiluihin ja joilla ei ihminenkään voinut kulkea\nturvallisesti, saati sitten hevonen. Mutta kylmäverinen intiaani ei\nkuitenkaan milloinkaan hiljentänyt vauhtiaan. Hän näytti aina löytävän\nsellaisen tien, ettei hänen ikinä tarvinnut kääntyä takaisin. Mutta\nhänen mutkitteleva kulkunsa edisti heidän matkaansa nyt hyvin hitaasti\nja siinä piili nyt suurin vaara. Shadd miehineen voi milloin tahansa\nilmestyä näkyviin.\n\nMuutaman erittäin ikävän ja vaarallisen kukkulan kallioisella rinteellä\nhe menettivät niin paljon aikaa, että Shefford tuli hirveän\nlevottomaksi. He suoriutuivat siitä kuitenkin onnettomuudetta heidän\ntakaa-ajajiensa pysyessä vielä näkymättömissä. Ehkä hekin olivat\njoutuneet vaikeuksiin jossakin vaarallisessa paikassa.\n\nIltapäivä oli jo pitkälle kulunut. Punainen aurinko oli jo laskeutunut\nmelkein vasemmalla puolella olevan keltaisen harjanteen tasalle ja sen\nvalovoimakin oli jo huomattavasti vähentynyt.\n\nVihdoin saapui Nas Ta Bega paikalle, johon hänen oli pakko pysähtyä. Se\nei kyllä näyttänyt niinkään vaaralliselta kuin toiset, joista he olivat\nonnellisesti suoriutuneet, mutta tarkasteltuaan sitä lähemmin, Shefford\nei voinut ymmärtää, miten he voisivat kiertää alempana olevan uoman\npään. Äkkiä intiaani heitti ohjakset mustanginsa kaulalle päästäen sen\nvapaaksi. Hän menetteli samoin kahden muunkin mustangin suhteen\nLassiterin ja Sheffordin seuratessa hänen esimerkkiään hevosiinsa\nnähden. Sitten intiaani läksi jatkamaan matkaansa mustanginsa\nseuratessa häntä. Kuormajuhta seurasi sitten, sitten Fay ja Nack-yal,\nsitten Lassiter ratsuineen, sitten Jane hevosineen ja viimeisenä\nShefford. He seurasivat intiaania niin nopeasti kuin suinkin katsomatta\nlainkaan muualle kuin jalkoihinsa. Kuilun oikea reuna sivuutettiin\nonnellisesti ja samoin sen päässä oleva mutkakin, mutta sitten alkoi\nkaikkein vaarallisin osa matkasta. Pengermä oli hyvin viettävä ja kapea\nja se oli yhdensuuntainen sen matkan kanssa, jonka he jo olivat\nkulkeneet.\n\nÄkkiä Nas Ta Bega huusi kovasti ja varoittavasti ennättäen tuskin\nvalmistaa Sheffordia kuulemaan käheitä huutoja. Samalla kajahti\nrätisevä yhteislaukaus vastakkaisen kukkulan rinteeltä. Luodit\nponnahtivat takaisin kallioista, pölähdyttivät ilmaan punaista tomua ja\nkiitivät viheltäen tiehensä.\n\nFay huudahti ja horjui seinämää vasten. Nack-yaliin oli sattunut ja\nkorskahtaen pelosta se nousi takajaloilleen, piesten ilmaa\netujaloillaan ja putosi sitten takaisin kaikille neljälle niin, että\nkivet lentelivät. Sen takana oleva mustangi luhistui polvilleen niin,\nettä sen pää joutui reunan ulkopuolelle. Se liukui vähitellen etemmäksi\nja putosi lopulta kuiluun. Hetkisen kuluttua kuului sieltä kumea\ntömähdys.\n\nHevoset joutuivat hetkiseksi äärettömän suureen vaaraan enemmän\nammottavan kuilun kuin huonosti tähdättyjen luotien vuoksi. Lassiter\nvei Janen muutamalle pienelle rinteelle pois pelästyneiden mustangien\njaloista ja Shefford pannen henkensä alttiiksi syöksyi auttamaan Faytä.\nTyttö puristeli käsivarttaan, josta vuoti verta. Välittämättä\nluotisateesta Shefford puoleksi kantoi ja puoleksi veti Fayn jyrkän\nlyhyen mäen laelle, jossa hän piiloutui erään nurkkauksen taakse,\nkunnes intiaani oli saanut ajetuksi mustangit sen ympäri. Sheffordin\nnopeat sormet kastuivat ja tulivat punaisiksi Fayn käsivarresta\nvuotavasta verestä, kun hän sitoi sen huivillaan. Lassiter oli jo\nkiertänyt nurkkauksen Janen kanssa ja kiirehti nyt Sheffordia\nhuutamalla hänelle.\n\nShefford oli aikonut pysähtyä siihen taistelemaan, mutta kun hän ei\ntahtonut antaa Fayn mennä yksinään, hän kiiruhti eteenpäin tytön\nkanssa. Intiaani kuljetti hevosia nopeasti muudatta tasaista pitkää\npengertä pitkin, jonka yli kaareutui ulospäin työntyvä vuoren seinämä.\nLassiter ja Jane katsoivat taakseen. Shefford, joka äkkiä huomasi\nvasemmalla puolellaan olevan jyrkän rinteen, katsoi alas ja näki siellä\nkapean kuilun ja suuria halkeamia kallioissa ja siellä täällä pieniä\nseetrimetsikköjä.\n\nNas Ta Bega katosi hetkisen kuluttua mustangien kanssa. Hän oli\nnähtävästi kääntynyt laskeutuakseen haljenneiden kallioiden taakse.\nShefford ja Fay tavoittivat Lassiterin ja Janen, ja huohottaen ja\nkatsoen taakseen he kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan kuin\nintiaanikin niin nopeasti kuin he vain voivat. Shefford oli jo melkein\nvarma siitä, että he olivat eksyneet hänen jäljiltään, kun hän äkkiä\nilmestyi näkyviin heidän vasemmalta puoleltaan. Silloin he kaikki\nläksivät juoksemaan saadakseen hänet kiinni. He kiersivät kuilun ja\npujahtivat sitten eräästä kapeasta raosta harjanteelle seetrien\njoukkoon. Siellä intiaani odotti heitä. Hän viittasi toisen pitkän\npaljaan kivikkorinteen yli muutamaan kapeaan viheriään aukkoon, joka\nnähtävästi erosi suuresti kaikista näistä muista vääristä rotkoista,\nkuopista ja kuiluista, koska sen seinämät olivat suorat sen\nmutkitellessa näkymättömiin. Siellä oli jonkun cañonin pää.\n\n\"Nonnezoshe Boco!\" intiaani sanoi.\n\n\"Nas Ta Bega, jatkakaa matkaanne!\" Shefford sanoi. \"Kun Shadd saapuu\ntuolle rinteelle yläpuolellemme, hän ei voi nähdä teitä teidän\nlaskeutuessanne alas. Kiiruhtakaa sinne hevosten ja naisten kanssa.\nLassiter, menkää tekin. Ja jos Shadd sivuuttaa minut ja tavoittaa\nteidät, tehkää parhaanne. Aion väijyä tässä piutea ja hänen miehiään.\"\n\n\"Olette varmasti valinnut hyvän paikan\", Lassiter vastasi.\n\nHetkisen kuluttua Shefford oli yksinään. Hän kuuli mustangien kavioiden\npehmeän kapseen ja liukumisen, kun ne laskeutuivat rinnettä. Sitten\nääni lakkasi äkkiä kuulumasta.\n\nHän katseli käsissään olevia punaisia tahroja, jotka olivat tulleet\nniihin sen tytön verestä, jota hän rakasti. Hänen oli pakko hillitä\nhirveää vihaansa, joka pudistutti hänen ruumistaan. Hän oli pelännyt\nShaddin takaa ajoa senvuoksi, että Fay ehkä voisi joutua vangiksi,\nmutta ei siksi, että se aiheuttaisi verenvuodatusta. Häntä ja Nas Ta\nBegaa olisi ehkä ammuttu, jos he olisivat vastustaneet, mutta\nonnettoman tytön haavoittaminen muutti hänet tiikeriksi. Hillittyään\nmielenliikutuksensa, joka heikonsi ja vapisutti häntä, ja tunnettuaan\nolevansa jälleen kylmäverinen ja tyyni hän ryömi seetrien varjoon\nharjanteelle ja kätkeydyttyään sinne hyvästi hän vahti ja odotti.\n\nShadd näytti nyt muuttuneen hitaaksi ensimmäisen kerran sen jälkeen\nkuin hän oli tullut näkyviin. Shefford tarkasti terävin katsein\nnurkkausta, jonka taakse hän ja muut olivat pelastuneet murhaavalta\nyhteislaukaukselta, mutta Shaddia ei näkynyt.\n\nAurinko oli menettänyt lämpönsä ja oli nyt hänen oikealla puolellaan\nolevan jylhän selänteen tasalla. Hämärä muuttaisi piakkoin kulun noilla\nrinteillä hyvin vaaralliseksi ja pimeässä olisi niille mahdotonta\nyrittääkään. Shaddin olisi pakko kiiruhtaa tahi luopua takaa-ajosta\ntäksi päiväksi. Shefford tunsi julman toivon syntyvän rinnassaan.\n\nÄkkiä hän kuuli kavioiden kapsetta. Se kantautui hänen korviinsa\nheikosti, mutta kuitenkin selvästi tyynessä ilmassa. Hän kohdisti\nkatseensa nurkkaukseen, jonka takaa hän luuli takaa-ajajien tulevan\nnäkyviin. Nyt alkoi kavioiden kapse kuulua yhä selvemmin. Äkkiä hän\nhuomasi, ettei se mitenkään voi kuuluakaan sen nurkkauksen takaa, jota\nhän piti silmällä. Hän siirsi katseensa kauas vasemmalle siitä paikasta\nnäkemättä mitään ja sitten kauas oikealle. Ja sieltä erään kivivallin\ntakaa tuli äkkiä näkyviin muudan keikkuva hevosen pää, sitten toinen ja\nvihdoin kolmas.\n\nHän hämmästyi. Shadd oli laskeutunut sen paikan alapuolelle, josta hän\noli tehnyt hyökkäyksensä, ja kiivennyt sitten tuolle jyrkälle\nrinteelle. Yhä useampia hevosia tuli näkyviin, kunnes niitä oli\nkokonaista kahdeksan kappaletta. Shefford tunsi helposti erään lyhyen,\nharteikkaan ja tukevan ratsastajan Shaddiksi. Piute ei nähtävästi\ntuntenut tätä seutua ollenkaan. Ehkä hän kuitenkin oli pelännyt\nhyökkäystä. Mutta vähitellen Shefford tuli yhä varmemmaksi siitä, ettei\nShadd odottanut hyökkäystä tahi ei ainakaan pelännyt sitä, vaan oli\nerehtynyt suunnasta. Ja vielä enemmän, jos hän vie miehensä vielä\nmuutamia satoja metrejä kauemmas rinteelle, muuttuu hänen erehdyksensä\nkohtalokkaaksi, sillä silloin hän joutuu kaksinkertaiseen vaaraan.\n\nMiten pelottomia ratsastajia nuo intiaanit olivatkaan! Shadd istui\nsatulassa, kuten muutkin hänen toverinsa. Nähtävästi olivat nuo jalan\nkulkevat valkoisia lainsuojattomia. Shefford vapisi ja hänen valtimonsa\nsykkivät kovemmin, kun hän näki takaa-ajajien saapuvan tuohon hänen\nmielestään niin vaaralliseen kohtaan. Mutta he eivät näyttäneet\nsittenkään huomaavan vaaraa. Tietysti he näkivät kuilun, mutta penger,\njota pitkin he ratsastivat, kapeni kapenemistaan ja piakkoin he\njoutuisivat sellaiseen paikkaan, jossa tie olisi tukossa ja josta he\neivät voisi kääntyä takaisinkaan. Ainoa mahdollisuus oli kiivetä\nrinteelle, mutta se oli melkein yhtä uskallettua.\n\nMiehet jatkoivat matkaansa ja olivat nyt melkein Sheffordin tasalla\nnoin kolmensadan askeleen päässä. Hän tarttui pyssyynsä tietäen\nvarmasti, että hän voi tappaa jonkun niistä. Hän odotti kuitenkin vielä\npaljaasta uteliaisuudesta, koska jokainen miesten ottama askel lisäsi\nheidän vaaransa suuruutta. Shefford arvaili, olisiko Shadd valinnut\ntämän suunnan, ellei hän olisi otaksunut navajon kulkeneen siitä ensin.\nEräs kävelevä piute kumartui nyt tarkastelemaan kalliota. Hän koetti\nnähtävästi etsiä heikkoja hevosten kavioiden jälkiä.\n\nShadd pysähtyi noin parinsadan askeleen päähän siitä paikasta, jossa\nShefford oli piilossa. Hänen tarkat silmänsä olivat käsittäneet\nkapenevan pengermän merkityksen, ennenkuin hän oli saapunut sen\npäähänkään. Hän viittasi ja puhui. Shefford kuuli hänen äänensä. Toiset\nvastasivat. Kaikki katsoivat jyrkälle rinteelle, sitten alempana\nolevaan kuiluun ja viimeiseksi toisella puolella olevaan\nseetrimetsikköön. Jälkimmäinen piute onnistui kääntämään hevosensa ja\npalasi takaisin alkaen kiertäen nousta rinteelle. Toiset rupesivat\nväittelemään keskenään kokoutuen aivan yhteen joukkoon kapealle\npenkereelle. Heidän hevosensa olivat laihoja, jänteviä, villejä ja\nvireitä, ja Shefford ajatteli julmasti seurauksia, joita pillastuminen\naiheuttaisi tuossa tilanteessa.\n\nSilloin Shadd käänsi mustanginsa rinteelle. Hevonen kiipesi kuin vuohi.\nMuudan toinenkin intiaani onnistui kääntämään ratsunsa ja palasi\ntakaisin kiertääkseen ehkä kukkulalle jotakin toista tietä. Toiset\nnäyttivät epävarmoilta. He huusivat käheästi Shaddille, joka pysähtyi\njyrkälle rinteelle noin parinkymmenen jalan päähän heistä. Hän puhui ja\nteki liikkeitä, joiden tarkoitus oli nähtävästi näyttää, että\nkiipeäminen oli hyvin helppoa. Se tuntuikin ehkä helpolta hänestä.\nHänen kasvonsa näyttivät punaisilta laskevan auringon valossa.\n\nTällä kriitillisellä hetkellä Shefford päätti ampua. Hän aikoi tappaa\nShaddin toivoen, että muut johtajansa kuoltua luopuisivat takaa-ajosta.\nPyssy heilui hieman hänen tähdätessään, mutta sitten se vakautui\npaikoilleen. Hän laukaisi. Shadd ei säpsähtänytkään, mutta hänen\ntulinen ratsunsa, joka oli ehkä haavoittunut puhumattakaan\npelästyksestä, kaatui korskahtaen kauhuissaan kovasti. Shadd joutui sen\nalle. Kimeät huudot tärisyttivät ilmaa. Liukuva hevonen syöksyi kuin\nsalama alempana olevien miesten ja hevosten sekaan.\n\nKuului kumea tömähdys ja sitten villiä korskumista. Näkyi korkealle\nkohotettuja päitä ja kavioita, kuului peloittavaa polkemista, jyskettä\nja huutoja, ja sitten ruskea toisiinsa sotkeutunut ja potkiva ryhmä\nsyöksyi jyrkänteen laidalta kuiluun.\n\nShefford oli huumauksissaan näkevinään juoksevia miehiä. Hän näki\npillastuneita hevosia. Muutaman jalat lipsahtivat, jolloin se kaatui,\npyörähti ympäri ja liukui syvyyteen.\n\nSitten kuului syvyyksistä jymähdys ja pitkää liukuvaa jyrinää. Hetkisen\nkuluttua kuului toinen heikompi jymähdys ja heikompaa liukuvaa jyrinää.\n\nPari vapisevaa hevosta, jotka olivat aivan jäykistyneet pelosta, oli\njäänyt kapealle penkereelle. Niiden takana pari miestä koetti ryömien\nseinustan viertä päästä pois vaarallisesta paikasta. Kauempana\ntasaisella paikalla seisoivat nuo pari intiaania hilliten pelästyneitä\nhevosiaan ja katsellen kohtalokkaalle rinteelle.\n\nJa Shefford makasi seetrien juurella hetken aiheuttaman kauhun vallassa\nymmärtäen tuskin, että hänen huonosti tähdätty luotinsa oli vaikuttanut\nkuin ukkosenisku.\n\nHän ei ajatellutkaan ampua piuteja, jotka toinnuttuaan pelostaan ja\nnähtävästi peläten hyökkäystä kiipesivät äkkiä kukkulalle kadoten\nnäkyvistä. Alempana olevat pelästyneet hevoset hirnuivat ja\njuoksentelivat penkereellä, kunnes nekin vihdoin katosivat. Paljaalla\nrinteellä ei ollut enää mitään jäljellä todistamassa Sheffordille, että\nse äsken oli ollut nopean ja kauhean kuoleman tapahtumapaikkana. Hän\ntyöntyi esille piilostaan ja kurkisti laidan yli. Satoja jalkoja\nalempana hän näki tummia pinjametsikköjä. Siellä ei näkynyt jälkeäkään\nhevosista eikä miehistä ja silloin hän huomasi, ettei hän voinut\ntietääkään tapaturman uhriksi joutuneiden lukumäärää. Nopea loppu oli\njärkyttänyt häntä kuin salama olisi iskenyt hänen viereensä.\n\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti, miten levottomia ja järkytettyjä Fay ja\nJane tällä hetkellä mahtoivat ollakaan. Ja hypäten seisoalleen hän\nkiiruhti pois seetrimetsiköstä sen takana olevalle rinteelle ja rupesi\nlaskeutumaan sitä niin nopeasti, että hän oli vaarassa katkaista\njalkansa. Aurinko oli jo laskenut. Hän toivoi tapaavansa toverinsa\nennen pimeää. Hän laskeutui suoraan rinteen juurelle, jossa oli sileä\nmatala valli. Intiaani oli varmaankin kuljettanut hevoset jostakin\ntoisesta paikasta. Rotko oli noin viidenkymmenen metrin levyinen ja se\nmutkitteli Navajo-vuoren laajan rinteen juurella. Vuoren sileät pyöreät\nharjanteet näyttivät päättyvän sen matalaan laitaan.\n\nShefford liukui muutamalle ruohoiselle penkereelle ja löydettyään\nsieltä hevosten jäljet hän läksi seuraamaan niitä. Ne seurasivat\nvallia. Niin pian kuin hän sai varmuuden siitä, että Nas Ta Bega oli\nsuunnannut kulkunsa suoraan rotkoon, hän poikkesi jäljiltä ja kiiruhti\neteenpäin niin nopeasti kuin suinkin vain voi. Hän kuuli juoksevan\nveden vienoa kohinaa. Rotkon keskellä oli kirkkaan viheriöitä pensaita,\njotka reunustivat kallioista puroa. Ilma oli tiivis, lämmin ja kukkien\nsuloisen hajun kyllästyttämä. Seinämät olivat matalia ja penkereisiä\nmenettäen piakkoin pyöreän muotonsa, joka on niin ominaista ylemmille\ntuulten kuluttamille rinteille. Shefford tuli paikalle, jossa hevoset\nolivat laskeutuneet kirkasvetiseen nopeasti virtaavaan puroon sen\nsoraiselta laidalta. Pienet vesilammikot olivat vieläkin sekaisin.\nShefford joi huomaten veden kylmäksi ja makeaksi. Siinä ei ollut\nollenkaan lipeäsuolan katkeraa pistävää makua. Hän mutkitteli ja\nkiiruhti eteenpäin juosten tasaisemmilla paikoilla. Kukkia oli\nkaikkialla, mutta hän ei ennättänyt kiinnittää niihin erikoisempaa\nhuomiota. Rotko teki monta loivaa mutkaa eikä sen leveys, jos se nyt\nleveni vielä ollenkaan, ollut selvinnyt hänelle vielä. Sen laidat\nolivat ehkä noin viidenkymmenen jalan korkuiset. Puron rannoilla alkoi\nkasvaa pumpulipuita ja kukkivia pensaita oli seinämien nurkkauksissa.\n\nHän oli jo kulkenut noin penikulman, kun Nas Ta Bega tullen viidakosta\nilmestyi hänen eteensä.\n\n\"Halloo!\" Shefford huudahti. \"Missä Fay ja toiset ovat?\"\n\nIntiaani teki liikkeen, joka ilmaisi, että toiset olivat lyhyen matkan\npäässä. Shefford tarttui kulkiessaan Nas Ta Began käsivarteen ja kertoi\nhänelle huohottaen, mitä rinteellä oli tapahtunut.\n\nIntiaani teki muutaman kuvaavista liikkeistään käsillään katsoen\nSheffordia silmiin, mutta kuunnellen uutisia vaitiollen. He kiersivät\nerään seinämän nurkkauksen, kahlasivat puron poikki paikassa, jossa sen\nleveä matala uoma oli täynnä kallionlohkareita, ja tunkeusivat törmältä\ntiheikköön. Sen takaa ilmestyi Lassiter näkyviin muutamasta\npumpulipuumetsiköstä revolveri kumpaisessakin kädessään. Hän oli ollut\npiilossa siellä.\n\n\"Olen todellakin iloinen saadessani puhutella teitä jälleen\", hän sanoi\nja hänen tutkivasti Sheffordiin kohdistetut silmänsä olivat nyt yhtä\nterävät kuin ne ennen olivat olleet lempeät.\n\n\"Kuolleet, Lassiter, he ovat kuolleet!\" Shefford änkytti. \"Missä Fay ja\nJane ovat?\"\n\nLassiter huusi ja hetkisen kuluttua naiset ilmestyivät tiheästä\nmetsästä. Fay tuli lähemmäksi tavalliseen nopeaan tapaansa Janen\nseuratessa häntä levottomana niin nopeasti kuin suinkin. Kaikki\nkokoutuivat Sheffordin ympärille.\n\n\"Siellä oli Shadd miehineen\", Shefford huohotti. \"Heitä oli kaikkiaan\nkahdeksan. Kolme tahi neljä piutea ja muut lainsuojattomia. He olivat\neksyneet jäljiltämme ja laskeutuneet sen rinteen juurelle, jolta he\nampuivat meitä. Sitten he kiipesivät eräälle toiselle vaaralliselle\njyrkänteelle ja --\"\n\nShefford kuvaili heille rinteen ja syvän kuilun, kuinka Shadd oli\nohjannut miehensä paikalle, jossa hän oli huomannut erehdyksensä, ja\nkuinka onnettomuus tapahtui.\n\n\"Ammuin, mutta en osunut\", Shefford toisti, hien helmeillessä hänen\nkalpeilla kasvoillaan. \"Luotini ei osunut Shaddiin, vaan ehkä hänen\nhevoseensa. Se nousi takajaloilleen, korskui ja kaatui liukuen suoraan\nalempana olevien miesten ja hevosten niskaan. Kauheasti kiemurrellen ja\nhuutaen liukui sitten koko joukko laidan yli kuiluun. En tiedä, kuinka\nmonta sinne meni. Näin muutamien miesten juoksevan pakoon. Näin kolmen\nmuun hevosen pillastuvan, jolloin yhden jalat luiskahtivat ja sekin\nmeni samaa tietä. En tiedä ollenkaan, kuinka monta heistä joutui\nonnettomuuden uhriksi, mutta ainakin Shadd ja muutamia hänen miehistään\njoutui tuhon omaksi.\"\n\n\"Sehän oli mainiota!\" Lassiter sanoi. \"Ehkä en näin ollen saakaan\nkäyttää näitä revolvereita.\"\n\n\"Tuskin tuon joukkueen tuhoamiseksi\", Shefford sanoi nauraen. \"Piutet\nja muut pelastuneet kääntyivät takaisin. Ehkä he kohtaavat ryhmän\nmormoneja, sillä tietysti mormonitkin ovat lähteneet seuraamaan\njälkiämme, ja palaavat samaan paikkaan, jossa Shadd menetti henkensä.\nSe onkin hirveä paikka. Piutekin eksyi voimatta seurata Nas Ta Begaa.\nVaikka takaa-ajajat olisivat millaisia tahansa, saavat he kuluttaa\npaljon aikaa ottaessaan selvän siitä, miten me olemme päässeet tänne.\nLuulen, ettei meidän enää tarvitse olla peloissamme. Ei ainakaan\ntulevana yönä eikä huomenna. Ja silloin olemme jo kaukana rotkossa.\"\n\nKun Shefford lopetti vakavan selostuksensa, hillityn pelon aiheuttama\nilme oli haihtunut Fayn ja Janen kasvoista.\n\n\"Nas Ta Bega, pystyttäkää leiri tähän\", Shefford jatkoi. \"Täällähän on\nvettä, puita ja ruohoa emmekä me muuta kaipaakaan... Fay, miten on\nkäsivartesi laita?\"\n\n\"Sitä pakottaa\", Fay vastasi vilpittömästi.\n\n\"Tule kanssani purolle, että saan pestä ja sitoa sen kunnollisesti.\"\n\nHe menivät ja Fay istuutui muutamalle kivelle Sheffordin polvistuessa\nhänen viereensä aukaistakseen siteen hänen käsivartensa ympäriltä.\nKoska veri oli kovettunut, Sheffordin oli pakko halkaista hänen hihansa\nolkapäähän asti. Käyttäen huiviaan hän pesi haavan puhtaaksi verestä ja\nhuomasi luodin vain raapaisseen ihoa, minkä vuoksi naarmu ei ollut\nsyväkään.\n\n\"Tämä ei ole mitään\", Shefford sanoi sivumennen. \"Se paranee päivässä.\nMutta arvetta et pääse. Kun palaamme takaisin sivistyneille seuduille\nja puet yllesi kauniin hihattoman puvun, ihmiset tulevat arvailemaan,\nmikä on jättänyt tämän merkin kauniiseen käsivarteesi.\"\n\nFay katsoi häneen ihmetellen. \"Käyttävätkö naiset siellä hihattomia\npukuja?\" hän sanoi.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Onko käsivarteni kaunis?\"\n\nHän ojensi sen suoraksi. Se oli valkoinen ja sinisuoninen, sen iho oli\nkuin satiinia ja sen piirteet olivat miellyttävät ja jalot. Käsivarsi\noli todellakin pyöreä, luja ja voimakas.\n\n\"On. Se on kauniimpi kuin kaikki muut ennen näkemäni.\"\n\nMutta tyytyväisyys, jonka hänen kohteliaisuutensa vaikutti, ei\nulottunut häneen. Hänen viimeinen vaikutelmansa tästä oikeasta\nkäsivarresta oli johtunut sen voimasta ja hänen mielessään välähti\nnopeasti kuin salama kuva, joka ahdisti häntä -- Waggoner makaamassa\nkuolleena kuistin lattialla voimakkaasti isketty veitsi rinnassaan.\nSheffordin koko ruumista värisytti. Tulisikohan tämä harhakuva\nahdistamaan häntä useinkin näin? Hän sitoi tytön käsivarren nopeasti\nhuivillaan katsomatta häneen, mutta hän tunsi tytön huomanneen hänessä\ntapahtuneen omituisen muutoksen.\n\nLyhyt hämärä loppui silloin kun pakolaiset olivat asettuneet mukavasti\nleiriinsä, jota ei tarjona olevin keinoin enää olisi voitu saada\ntäydellisemmäksi. Pimeän tullessa Fay ja Jane nukkuivat jo pehmeällä\nsammalvuoteellaan huopapeite ympärillään leimuavan nuotion valaistessa\nheidän rauhallisia ja kauniita kasvojaan. Lassiterkin meni piakkoin\nnukkumaan. Nas Ta Bega huomattuaan, miten perin pohjin väsyksissä\nShefford oli, kehoitti häntä menemään levolle. Shefford epäröi sanoen\nhaluavansa jakaa vahtimisen, mutta Nas Ta Bega ehdotettuaan, että\nShefford vahtisi seuraavan yön, pääsi voitolle.\n\nSheffordista tuntui kuin hän olisi juuri ummistanut silmänsä pimeässä\navatakseen ne heti jälleen valoon. Hänen yläpuolellaan kaartui sininen\ntaivas, läntisen harjanteen laita alkoi jo muuttua kullanväriseksi ja\nrotkon pohjan vaalenevat värit ilmoittivat auringonnousun olevan\nlähellä. Tänä aamuna Nas Ta Began valmistukset edistyivät hitaasti ja\nhänen käyttäytymisensä oli tyynnyttävä. Kun kaikki oli valmiina\nlähtöön, hän antoi mustanginsa Sheffordille ja läksi kävelemään\ntaluttaen kuormajuhtaa.\n\nHän valitsi nyt parhaimmat tasaiset paikat, parhaimmat kahlaamot puron\nyli kulkiessaan ja parhaimmat penkereet hetkeksikään laiminlyömättä\nnäitä toimenpiteitään. Intiaanin kulkiessa edellä ja mustangien\nseuratessa hänen jäljessään Sheffordilla ei ollut muuta tekemistä kuin\njatkaa miettimistään, joka väkisinkin tahtoi kääntyä synkälle taholle,\ntahi vaipua Nonnezoshe Bocon kauneuden, värikkäisyyden, villeyden ja\nmuuttelevaisuuden tarkastamiseen.\n\nHänen erämaassa saavuttamansa kokemukset eivät nähtävästi olleet\nminkään arvoiset tällaisen omituisen kauniin ja eristetyn rotkon pohjaa\npitkin matkustaessaan. Rotko ei levinnyt, vaikka sen seinämät\nmuuttuivatkin korkeammiksi. Ne alkoivat nojautua sisäänpäin ja\npullistua niin, että kapea ylhäältä näkyvä taivas muistutti sinistä\nvirtaavaa jokea. Joku luonnonmullistus oli uurtanut seinämiin suuria\nhalkeamia. Hän ei tiennyt ollenkaan, millainen, mutta siitä hän oli\nainakin varma, ettei se ollut voinut olla tuuli. Ja kun puro kääntyi\nvirtaamaan jonkun tällaisen ulostyöntyvän penkereen alle, kohisevan\nveden ääni oli niin kummallinen, ettei sitä voitu kuvailla. Hevosten\nkavioiden kapse kivisellä tiellä oli kuin kumeaa tiuvun kilinää, jonka\nkaiku ponnahteli seinästä seinään. Ja sammakon kurnutus -- hän ei ollut\nnähnyt rotkossa muita eläimiä -- oli yhtä kummallista ja surullista.\n\nFay ratsasti hänen viereensä ja hänen sydämensä tuntui iloitsevan, kun\nhän kuunteli Fayn puheita hän näki, miten mielellään Fay oleskeli hänen\nläheisyydessään, mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut, hän ei voinut\nolla yhtä iloinen. Hänen sanansa Faylle, ne muutamat, jotka hän lausui,\neivät tulleet vapaaehtoisesti. Ja hän oli hyvin pahoillaan, ettei hän\nvoinut olla rehellisen luonnollinen Faytä kohtaan. Sitten hän koetti\nkarkoittaa lisääntyvän synkkyytensä toivoen voivansa haihduttaa sen\nvähäksi aikaa.\n\n\"Olemme nyt syvemmällä kuin ollessamme Surprise Valleyssa\", Fay sanoi.\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Täällä on punaisia ja keltaisia saaguliljoja. Muistat kai, että\nkävimme kerran hakemassa valkoisia sellaisia? Olen löytänyt valkoisia\nliljoja Surprise Valleysta, mutta en milloinkaan ainoatakaan keltaista\nenkä punaista.\"\n\nShefford oli nähnyt kukkia kaikkialla puron rannalla, mutta ei ollut\nhuomannut liljoja. Nyt hän laskeutui satulasta ja kokosi muutamia. Ne\nolivat suurempia kuin valkoiset korkeammilla paikoilla kasvavat liljat\nollen yhtä hurmaavan kauniita ja hentoja, ja niiden keltaiset ja\npunaiset terät olivat niin suloisia, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt\nniiden vertaisia. Hän antoi kukat Faylle.\n\n\"Ne kukkivat vain siellä, missä on ikuinen kesä\", Fay sanoi.\n\nSe selitti niiden luonteen. Ne olivat kesärotkojen kämmekkäitä. Ne\npistivät tähden muotoisen teränsä esiin kaikkialta. Oli mahdotonta\nestää mustangeja polkemasta niitä jaloillaan. Ja sitä mukaa kuin rotko\nsyveni ja monet pienet lähteet lisäsivät pienen vesimääränsä puroon,\nsitä mukaa lisäytyivät liljatkin puron äyräillä, kunnes ne lopulta\nmuistuttivat tähtikirkasta taivasta. Ja tähän lisäytyvään rehevyyteen\npuron punertavaa sammalta kasvavilla rannoilla liittyi vähitellen\ntuhatkaunokkeja ja suuria mättäitä keltaisia orvokkeja. Puron rannat\nolivat täynnä kukkivia pensaita, kallioiset nurkkaukset olivat punaisia\nkaktuksista ja penkereet olivat vihreitä kimaltelevasta sammaleesta,\njohon oli kuin siroteltu pieniä valkoisia kukkia. Mehiläisten surina\ntäytti ilman.\n\nMutta vähitellen tämä vihreä, värikäs ja tuoksuva kauneus, rotkon\nmelkein tasainen pohja, pehmeät multavallit, viidakko ja\npumpulipuumetsiköt, hyllymäiset uurteet ja ulospäin työntyvät seinämät\nalkoivat hävitä näkyvistä ja Nonnezoshe Boco alkoi syvetä paljaiksi\npunaisiksi ja valkoisiksi kiviaskelmiksi, seinämät erosivat kauas\ntoisistaan muodostaen eri osastoja ja pengermiä ja kohoten yhä\nkorkeammalle. Koko luonnossa, joka oli uurtanut tämän rotkon\nmaanpintaan, alkoi olla huomattavissa jotakin synkkää ja vakavaa\nyhdenmukaisuutta.\n\nHe saivat kulkea penikulmittain sellaista taivalta, jossa punaiseen\nkallioon uurtuneet jyrkät askelmat vaihtelivat pitkien tasankojen\nkanssa, joissa oli vain pyöreitä kiviä. Täällä mustangit vähitellen\nväsyivät. Ja pakolaiset laskeutuivat satulasta säästääkseen uskollisia\nratsujaan ja koettivat kompuroida näiden petollisten, liukkaiden kivien\nyli. Fay oli ainoa, joka ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli iloinen\nsaadessaan kävellä jälleen ja pyörivät kivet soivat hänelle yhtä\ntukevan jalansijan kuin kova kalliokin.\n\nTunnit kuluivat ja kulkeminen muuttui niin vaikeaksi, ettei matka\njatkunut paljon ollenkaan. Muudan mustangi väsyi kokonaan ja jätettiin\njäljelle, Nonnezoshe Bocon ääriviivojen alituisesti suurentuessa ja sen\nluonnon muuttuessa. Sen seinämät kohosivat tuhannen jalan korkuisiksi\nviettäviksi, murtuneiksi, ja uhkaaviksi rinteiksi, suuret keltaiset\nkivimöhkäleet sulkivat tien, sivuseinistä oli irtautunut äärettömän\nsuuria kappaleita ja kaikki näkyvissä olevat halkeamat olivat hyvin\npimeitä ja synkkiä. Siihen ei kummallista kyllä yhtynyt ainoatakaan\nmuuta rotkoa. Se säilytti mustasukkaisesti oman salaisuutensa. Sen\nharvinaiset luolat, pilarit ja puolikaaret kiihoittivat pakolaisten\najatuksia ja he luulivat milloin tahansa saavansa nähdä jonkun vyöryn\nmuodostaman hirveän kivipatsaan.\n\nPakolaiset ahersivat päästäkseen vain yhä alemmaksi. Vihdoin ei virran\nuomassa ollut ainoatakaan kallionlohkaretta eikä sen rannoilla maata.\nTulva oli huuhdellut mukaansa jokaisen irti olevan esineen. Rotkon\npohja oli nyt punaista ja valkoista kiveä, jonka pinta oli niin sileä,\nettä se kimalteli, ja joka oli niin liukaskin, että sitä pitkin oli\nhyvin vaarallinen kulkea. Vihdoin koitti aika, jolloin Nas Ta Bega\npoistui joen uomasta ylempänä oleville kallioisille ja kaktuksia\nkasvaville penkereille.\n\nJane uupui ja hänet autettiin väsyneen mustangin selkään. Faykin\nsaatiin taivutetuksi nousemaan Nack-yalin satulaan jälleen. Lassiter\nlaahusti eteenpäin. Intiaani kulki edellä hitaasti ja Shefford käveli\nhänen kintereillään kuumissaan ja jalat rakoilla.\n\nRotko laajeni etempänä suureksi pykälöidyksi raudan väriseksi\namfiteatteriksi ja kääntyi sitten nähtävästi suorakulmaisesti.\nAuringonlasku muutti sen laidat kullan värisiksi. Shefford arvaili\nsynkkänä, milloin intiaani pysähtyisi laittamaan leiriä, laahustaen\neteenpäin katse kiinnitettynä koko ajan kuoppaiseen maahan.\n\nKun hän kohotti katseensa, intiaani seisoi rinteellä käsivarret\nristissä ja katsoi paikkaan, jossa rotko kääntyi. Jokin Nas Ta Began\nasennossa kiihdytti Sheffordin valtimoiden toimintaa ja sitten hänen\naskeliaan. Hän saapui intiaanin luo paikalle, josta hänkin voi nähdä\nsen esiintyöntyvän seinämän taakse, joka oli pimittänyt hänen\nnäköalansa.\n\nPenikulman päässä alhaalla kaikki oli auringonlaskun kirkastuttamaa ja\nulottuen rotkon toisesta laidasta toiseen siellä oli kaunis\nsateenkaaren värinen, miellyttävä, suurenmoinen kivisilta.\n\n\"Nonnezoshe!\" navajo huudahti syvällä ja kaikuvalla äänellään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nSATEENKAAREN JUURELLA.\n\n\nSateenkaarisilta oli suurin luonnollinen ilmiö ja näky, minkä Shefford\nmilloinkaan oli nähnyt. Se ei aiheuttanut alussakaan mitään\nepämääräistä pettymystä, ei todellisuuden sekoittamista eikä\nvapautumista niistä vastakkaisista lumoista, joita mieli oli\nkuvitellut.\n\nTämä oli todellakin suurenmoinen. Se mykistytti hänet, mutta ei\npelästyttänyt eikä järkyttänyt. Hänen ruumiinsa ja aivonsa, jotka\nolivat väsyneet ja uupuneet matkan vaivoista, tulivat jälleen\nkummallisen ja elvyttävän juostaviksi. Hänellä oli omituinen\nmystillinen käsitys tästä ruusun värisestä suunnattomasta kivikaaresta,\nkuin se jossakin edellisessä elämässä olisi muodostanut päämäärän, jota\nhän ei ollut voinut saavuttaa. Tämä luonnonilmiö, vaikka se tyydyttikin\nhänen taiteilijanmieltänsä täydellisesti, ei voinut muodostua hänelle\nminkäänlaiseksi lepopaikaksi eikä päämääräksi, jossa jokin odotti\nhäntä, ei korkeudeksi, jolle hänen olisi pakko kiivetä löytääkseen\nrauhan, eikä hänen taistelujensa lopuksi. Mutta se näytti\nkuitenkin kaikilta niiltä. Hän ei voinut ymmärtää käsitystään eikä\nmielenliikutustaan. Se oli sittenkin nähtävästi hänen poikavuosiensa\nunelmien ja hänen miehuutensa sateenkaari, joka oli suurenmoisempi\nkuin hän oli uskaltanut uneksiakaan eikä enää läpinäkyvä eikä\nylimaailmallinen, vaan kiinteä vuosituhansien ikäinen kappale, joka\nerkani majesteetillisesti punaisista seinämistä kohottaen sateenkaaren\nväristä kaartaan sinistä taivasta vasten.\n\nNas Ta Bega läksi edellä laskeutumaan pengertä ja Shefford kävellä\nlaahusti miettiväisenä hänen kintereillään. Muut seurasivat heitä.\nToinen ulostyöntyvä nurkkaus piilotti jälleen rotkon heidän\nnäkyvistään. Intiaani koetti kiertämällä sivuuttaa suuren\namfiteatterin. Se oli hidasta, ärsyttävää ja vaivalloista työtä, sillä\nheidän oli pakko kulkea jyrkällä kuoppaisella rinteellä, joka vyöryi ja\noli täynnä irtonaisia kiviä. Kivet olivat kovia ja särmäisiä kuin\nlaava. Kaktuksetkin vastustivat osaltaan matkaa. Kun vihdoinkin\nsaavuttiin pitkän puoliympyrän päähän, kullanväri ja rusotus olivat\nhaihtuneet.\n\nRotko tuli jälleen näkyviin. Sen seinämät olivat vaalean teräsharmaat\nja kivisilta näytti hyvin tummalta. Nas Ta Bega ilmoitti heidän yöpyvän\nsillan luo, joka oli nyt hyvin lähellä. Juuri vähää ennen heidän\nsaapumistaan sen läheisyyteen navajo pysähtyi tehden muutaman noista\nhänelle niin ominaisista liikkeistään. Sitten hän seisoi liikkumatta\npaikoillaan. Shefford otaksui hänen rukoilevan suurta kivijumalaansa.\nHetkisen kuluttua intiaani viittasi Sheffordia ohjaamaan toiset ja\nhevoset sillan alle. Shefford totteli, mutta kääntyessään katsomaan hän\nhämmästyi nähdessään intiaanin kiipeävän jyrkälle rinteelle rotkon\ntoisella puolella. Kaikki katselivat häntä, kunnes hän katosi näkyvistä\nerään suuren kallion taakse, joka kannatti siltaa. Shefford valitsi\nmuutaman noin sata metriä kauempana sijaitsevan tasaisen penkereen\nleiripaikaksi ja siellä hän Lassiterin avulla irroitti kuormat ja\nsatulat väsyneitten mustangien selästä. Kun se saatiin tehdyksi, alkoi\njo hämärtää. Nas Ta Bega tuli jälleen näkyviin laskeutuen jyrkkää\nrinnettä sillan toisella puolen. Silloin Shefford ymmärsi, miksi navajo\noli suorittanut tämän vaivalloisen kiipeämisen. Hän ei ollut tahtonut\nkulkea sillan alitse. Nonnezoshe oli muudan navajojen jumalista. Ja Nas\nTa Bega, vaikka hän oli saanut samanlaisen kasvatuksen kuin\nvalkoisetkin miehet, oli uskollinen esi-isiensä taikauskolle.\n\nIntiaani laski mustangit irti laitumelle etsimään penkereiltä ja\nrinteiltä ruohoa, jota siellä kasvoi hyvin vähän. Puita oli vielä\nvaikeampi löytää kuin ruohoa. Kun leiritehtävät oli suoritettu ja\nvaatimaton illallinen syöty, rotko alkoi olla jo aivan pimeä ja tähdet\nalkoivat tuikkia vaaleansiniseltä korkeiden seinämien yläpuolelta\nnäkyvältä taivaansuikaleelta. Paikka teki hyvin masentavan vaikutuksen\nja pakolaiset olivatkin enimmäkseen vaiti. Shefford valmisti\nhuopapeitteistä vuoteen naisille ja Jane paneutuikin oitis väsyneenä\nnukkumaan. Fay seisoi leimahtelevan nuotion ääressä ja Shefford tunsi\nhänen tarkastelevan katseensa. Hän tunsi melkein toivovansa, että hän\nvoisi paeta sitä. Hän toivotti Faylle hiljaa hyvää yötä, mutta ei\nsaanut siihen minkäänlaista vastausta.\n\nShefford poistui kummalliseen mustaan varjoon, jonka silta aiheutti\nvaaleassa tähtien valossa. Se oli kuin omituinen musta vyö, johon hän\nkuvitteli voivansa piiloutua, mutta josta hän otaksui voivansa nähdä\nmuualle. Sillan juurella oli muudan kivipaasi, ja sen Shefford päätti\nvalita vahtimispaikakseen, jossa hän voisi tuntea ja ajatella sitä\ntuntematonta asiaa, josta hän ei näyttänyt mitenkään pääsevän vapaaksi.\n\nHänen niskassaan tuntuva heikko jäykkyys pani hänet huomaamaan sen,\nettä hän yhtämittaa oli katsoa tuijottanut jylhään siltaan, joka oli\nhuomaamatta muuttunut ja kasvanut. Se ei ollut kyllä milloinkaan\nnäyttänyt hänestä samalta paria minuuttia pitempää aikaa, mutta sitä\nhän ei nyt tarkoittanut. Näin läheltä katsottuna se oli liian suuri\nesine heti ymmärrettäväksi. Hän olisi halunnut miettiä, mikä sen oli\nmuodostanut ja mikä sen tarkoitus oli ikään ja luonnonvoimiin nähden,\nmutta hän ei voinut milloinkaan päästä katselemista pitemmälle.\nValkoiset tähdet tuikkivat sen tumman kaaren yli, joka näytti aivan\nloistavan. Kuu oli varmaankin ylhäällä taivaalla jossakin. Rotkon\netäisin seinämä muistutti nyt suoraa mustaa vallia. Sen korkean laidan\ntakaa alkoi näkyä heikkoa kajastusta, joka vähitellen kirkastui. Rotkon\nvarjot vaalenivat ja kuun hopean värinen kiekko tirkisti tumman laidan\ntakaa. Siltakin muuttui hopean väriseksi ja sen heittämä tumma varjoisa\nvyö vaaleni ja hävisi.\n\nShefford tunsi äkkiä Nas Ta Began läsnäolon. Tummana, vaiteliaana,\npatsasmaisena, tutkimattomat silmät taivaaseen päin kohdistettuina ja\nkaiken intiaanien henkisen voiman edustajana hän antoi ymmärtää\ntyynesti ja synkästi, että hänen paikkansa oli siellä. Hän edusti\nSheffordille samaa kuin joku yksinäinen inhimillinen olento jonkun\nkuuluisan taulun suurenmoisessa kokonaisuudessa. Nonnezoshe Boco\nkaipasi elämää, villiä elämää, sen miljoonista vuosista syntynyttä\nelämää -- ja tässä seisoo nyt tämä tumma ja vaitelias intiaani.\n\nSheffordin sydämessä kohisi ja hän aavisti hetkeä, joka aiheuttaisi\nkäsittämättömän muutoksen hänen sielussaan. Samalla Fay hiipi hänen\nviereensä kuin harhakuva seisoen siinä paikoillaan huivittomin päin ja\nkalpein kasvoin, jotka näyttivät suloisilta kuutamossa.\n\n\"Saanko olla luonasi hetkisen?\" hän kysyi miettiväisesti. \"En voi\nnukkua.\"\n\n\"Kyllä\", Shefford vastasi. \"Pakottaako käsivarttasi vai oletko liian\nväsynyt voidaksesi nukkua?\"\n\n\"Ei, vaan tämä paikka tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen. En\nosaa kuvailla sinulle, miltä minusta tuntuu.\"\n\nMutta hänen tunteensa oli hänen silmissään, joista Shefford voi sen\nlukea. Oliko hänen mielensä liiaksi liikutettu, oliko hän näkevinään\nliian paljon ja lisäsikö hän omasta sielustaan, sillä hän oli\nnäkevinään noissa villeissä, tähtikirkkaissa ja tuskallisissa silmissä\nkaiken sen, mitä hän oli tuntenut ja nähnyt Nonnezoshen alla. Ja mitä\nFayhin itseensä tuli, ne loistivat kaunopuheisesti rohkeudesta ja\nrakkaudesta.\n\n\"Haluan puhella, mutta en tiedä, miten aloittaisin\", Fay sanoi.\n\nShefford vaikeni, mutta puristi Fayn kädet omiinsa ja veti hänet\nlähemmäksi.\n\n\"Miksi olet niin erilainen?\" Fay kysyi rohkeasti.\n\n\"Erilainenko?\" Shefford toisti.\n\n\"Niin. Olet kyllä ystävällinen ja puhutteletkin minua samoin kuin\nennenkin, mutta lähtömme jälkeen olet ollut erilainen jollakin tapaa.\"\n\n\"Fay, ajattele, miten kova ja vaarallinen matkamme on ollut. Olen ollut\nhuolissani ja melkein sairas pelosta ja --. Ah, et voi kuvitellakaan\njännitystä, jota olen tuntenut! Kuinka olisin voinut ollakaan sama kuin\nennen?\"\n\n\"En tarkoita nyt huolia.\"\n\nShefford oli liian onneton voidakseen ruveta ottamaan selvää siitä,\nmitä Fay tarkoitti, ja hän pelkäsi sitäpaitsi, että jos hän rupeaa\najattelemaan sitä, hän ehkä ymmärtää, mikä Faytä huolestuttaa.\n\n\"Olen melkein onnellinen\", Fay sanoi hellästi.\n\n\"Fay, etkö ollenkaan pelkää?\"\n\n\"En, kun sinä pidät huolta minusta. Rakastatko minua, kuten ennenkin?\"\n\n\"Kuinka niin, tyttöseni? Tietysti rakastan sinua\", Shefford vastasi\nmasentuneena puristaen tytön rintaansa vasten. Hän ei ollut vielä\nmilloinkaan syleillyt eikä suudellut Faytä. Ja nytkin oli Fayn\nolennossa jotakin niin puhdasta sielusta lähtevää viattomuutta, ettei\nShefford voinut muuta kuin katsoa häneen.\n\n\"Rakastaa sinua\", Fay kuiskasi. \"Luulin sen selvinneen minulle tuona\nyönä, mutta huomaankin nyt vasta käsittäväni sen... Ja jostakin syystä\nminun oli pakko sanoa se sinulle täällä.\"\n\n\"Fay, en ole puhunut sinulle paljon mitään\", Shefford sanoi äkkiä\nkäheästi. \"Minulla ei ole ollut tilaisuutta. Rakastan sinua ja kysyn\nnyt sinulta, tahdotko tulla vaimokseni?\"\n\n\"Tietysti\", Fay vastasi vilpittömästi, mutta hänen kalpeat kuutamon\nvalaisemat kasvonsa punastuivat äkkiä kovasti.\n\n\"Menemme naimisiin heti päästyämme pois täältä erämaasta\", Shefford\njatkoi. \"Sitten koetamme unhottaa kaikki nämä tapahtumat. Olet vielä\nniin nuori, että sinä kyllä voit unhottaa.\"\n\n\"Olin unhottanutkin jo kaikki, kunnes muutuit niin erilaiseksi. Ja\npiakkoin, kun voin sanoa sinulle vieläkin enemmän, unhotan kaiken muun,\npaitsi Surprise Valleyn ja kanssasi tähtien valossa viettämäni illat.\"\n\n\"Sano se nyt heti!\"\n\nFay nojautui häneen puristaen Sheffordin käsiä voimakkaasti. Hän oli\nsielukas, hellä ja melkein kiihkeä.\n\n\"Et voinut sille mitään. Se oli kokonaan minun syytäni. Muistan, mitä\nsanoin.\"\n\n\"Mitä sitten?\" Shefford kysyi hämmästyneenä.\n\n\"Sanoin, että voit tappaa hänet! Kiihoitin sinut siihen.\"\n\n\"Tappaa kenen?\" Shefford huudahti.\n\n\"Waggonerin. Siitä voidaan syyttää ainoastaan minua. Senvuoksi olet\nvarmaankin ollut niin erilainen. Olen halunnut sanoa sinulle jo aikoja\nsitten, että se oli minun syyni. Mutta en olisi ollenkaan suruissani,\nellet sinä olisi niin erilainen... Olen niin iloinen, että hän on\nkuollut.\"\n\n\"Luulet siis, että minä --\" Sheffordin huohottava kuiskaus katkesi sen\nhuomion aiheuttamasta säpsähdyksestä, että Fay luuli häntä Waggonerin\nmurhaajaksi. Ja tämä johtopäätös ilmaisi hänelle järkyttävän totuuden,\nFayn syyttömyyden, jolloin lamaannuttava ilo mykistytti hänet.\n\nVoimakas käsi laskeutui Sheffordin olalle säpsähdyttäen häntä. Nas Ta\nBega seisoi hänen vieressään katsoen häneen ja Fayhin. Intiaanin tummat\nkasvot eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin synkiltä ja\ntutkimattomilta. Mutta hänen suurenmoisessa käyttäytymisessään ja siinä\nhengessä, jonka Shefford tunsi olevan hänessä, oli jaloutta, voimaa ja\nomituista ylpeyttä.\n\nIntiaani piti toista kättään Sheffordin olalla ja toisella hän löi\nitseään rintaan. Liike oli intiaanille ominainen, vaikuttava ja ankara\nkuvaten hänen miehuullisuuttaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" Shefford huudahti hiljaa.\n\n\"Ah, mitä hän tarkoittaakaan?\" Fay sanoi.\n\nShefford puristi hänet syliinsä vapisevin käsin koettaen puhua ja\npäästä erilleen näistä tyhmäksi tekevistä mielenliikutuksista.\n\n\"Nas Ta Bega, kuulittehan, että hän luulee minun tappaneen Waggonerin.\"\n\nNavajo näytti nyt vakavasti paheksuvan Fayn luuloa. Hänen ei tarvinnut\npuhua. Hänen uudistettu ja melkein kerskaileva lyönti rintaansa lisäsi\nvain hänen sotilaallista arvokkaisuuttaan kieltämättä mitään.\n\n\"Fay, hän tarkoittaa, että hän tappoi mormonin\", Shefford sanoi. \"Hän\nkai sen tekikin, sillä minä en sitä tehnyt.\"\n\n\"Ah!\" Fay mumisi painautuen häneen kiihkeästi vapisten ilosta. Hänessä\npiilevä inhimillinen nainen ja hänen rinnassaan asuva sielu pääsivät\nnyt voitolle, ja nyt kun ei tarvittu suoraan vedota hänen luonteessaan\npiileviin villeihin ja alkuperäisiin vaistoihin, hänen sydämensä ei\najatellutkaan kostoa, vaan näytti vaistomaisesti ymmärtävän pelastavan\ntotuuden ja oikeuden samoin kuin Sheffordkin. Shefford puristi hänet\nsyliinsä eikä hän milloinkaan ollut rakastanut Faytä niin suuresti kuin\nnyt.\n\n\"Nas Ta Bega, te siis tapoitte mormonin\", Shefford sanoi jo\nvoimakkaammalla äänellä. Nyt hän ei enää aikonut tyytyä mihinkään\nintiaanin tekoa kuvailevaan liikkeeseen, vaan halusi saada navajon\npuhumaan, että Faykin saisi sen kuulla intiaanin omasta suusta. \"Nas Ta\nBega, tiedän ja ymmärrän, mutta kertokaa se hänelle. Puhukaa niin, että\nhän ymmärtää. Selostakaa asia valkoisen miehen tapaan.\"\n\n\"Kuulin hänen huutavan\", intiaani vastasi hitaalla englannin\nkielellään. \"Odotin ja kun Waggoner tuli, tapoin hänet.\"\n\nKorostava \"Miksi?\" kaikui Sheffordin huulilta, mutta intiaani vaikeni.\n\n\"Bi Nai!\" Kun tämä vakava intiaaninimi kaikui arvokkaasti hänen\nhuuliltaan, hän vaiti ollen poistui pimeään. Sellainen oli hänen\nvastauksensa valkoiselle miehelle.\n\nShefford kumartui Fayn puoleen ja sitten kuin hänen jännityksensä\nlaukesi, hän puristi tytön yhä lujemmin syliinsä. Kyyneleet virtasivat\nhänen poskilleen ja hänen äänensä puhkesi helliin ja kiitollisiin\nhuudahduksiin. Sen ei ollut nyt väliä, mitä Fay oli ajatellut, kunhan\nFay vain ei milloinkaan saisi tietää hänen ajatuksiaan. Hän puristi\ntyttöä kuin jotakin kallista, jonka hän oli menettänyt ja taasen\nlöytänyt. Kiihkeä katumus järkytti hänen mieltään. Kuinka hän oli\nvoinut luullakaan Faytä murhaajaksi? Naisia, jotka eivät olleet niin\nvillejä ja joilla ei ollut niin epäämättömiä oikeuksiakaan, oli kyllä\närsytetty sellaisiin tekoihin, mutta kuinka hän oli voinut uskoa\nsellaista Faystä oltuaan nyt pari päivää hänen kanssaan ja katsottuaan\nhäntä kasvoihin ja syvälle silmiin? Hänen sokeutensa oli todellakin\nollut hyvin kummallista. Hän karkoitti kaikki teon aiheuttamat\nmuistotkin mielestään ikuisiksi ajoiksi. Heidän välissään ei ollut enää\nmitään varjoa. Hän oli löytänyt Fayn, pelastanut hänet ja nyt oli Fay\nvapaa. Fay oli viaton. Ja äkkiä, kun myrsky hänen sisimmässään tuntui\nlakkaavan, hän huomasikin, ettei hän ollut puristanutkaan syliinsä\nmitään tunteetonta henkilöä.\n\nHän tunsi äkkiä tytön rinnan lämpimän ja sykkivän kosketuksen, hänen\nvoimakkaiden käsivarsiensa syleilyn, hänen suljetut silmänsä ja hänen\nkasvojensa riemuitsevan kalpeuden. Ja hän painoi huulensa kylmille\nhuulille, jotka tuntuivat alussa mukautuvan hänen ensimmäisiin\nsuukkosiinsa kuin johonkin uuteen ja outoon, mutta jotka sitten\nlumoavasti muuttuivat vastatessaan niihin, jolloin ne polttivat\nsuloisella ja huumaavalla tulella.\n\n\"Kultaseni, unelmani toteutuvat\", Shefford sanoi. \"Olet minun aarteeni.\nLöysin sinut täältä sateenkaaren juurelta... Mitä sen on väliä, vaikka\nse onkin kivinen ja vaikka ei kaikki olekaan niinkuin unelmoin.\nSeurasin säteiden välkettä ja se opasti minut rakkauteen ja uskoon!\"\n\nShefford käveli vielä tuntikausia yksinään edestakaisin sillan alla.\nHänen huolensa olivat muuttuneet tyyneydeksi. Mutta tämän öitten yön\nhän tahtoi valvoa päähän asti.\n\nKuu oli aikoja sitten sivuuttanut näkyvissä olevan osan sinisestä\ntähtikirkkaasta taivaasta ja mustat varjot olivat pimittäneet rotkon.\nSilloin tällöin tuulenpuuska, joka tuntui kätkevän kumeaan huminaansa\nkaikki tämän kummallisen maan omituisuudet, vihelsi suuren kivisen\nholvikaaren alitse. Toisin ajoin siellä oli niin hiljaista kuin\nShefford otaksui pitävän ollakin syvällä tämän kivimaailman alla.\nSilloin tällöin kantautui hänen korviinsa huuhkajan huuhunta, jonka\nsointu oli sellainen, ettei hän voinut sitä kuvailla, mutta jolla oli\nivaileva kaiku, joka ei ottanut lakatakseen. Se kertoi yöstä,\nhiljaisuudesta, synkkyydestä, surullisuudesta, kuolemasta,\nvuosituhansista ja iankaikkisuudesta.\n\nIntiaani nukkui selällään tummat kasvot päin taivasta ja muutkin\nnukkujat näyttivät tyyniltä ja kalpeilta tähtien valossa.\n\nShefford oli näkevinään heissä elämän ja menneisyyden tarkoituksen ja\nniiden kasvojen rajoittamattoman lukumäärän, jotka olivat loistaneet\ntähtien valossa. Rotkossa oli kieltämättä jokin henki, jonka Shefford,\nvaikka se ei olisikaan ollut sama, jonka navajo luuli asuvan\nsuurenmoisessa Nonnezoshessa tahi nykyisessä elämässä tahi sukupolvien\nkuolemassa tahi tässä luonnossa, joka niin suurenmoisesti tuli esille\nnäissä hiljaisissa, uneksivissa ja odottavissa seinämissä, otaksui\nsittenkin Jumalaksi.\n\nElämä on iankaikkinen. Ihmisen kuolemattomuus oli hänessäkin. Naisen\nrakkaus oli toivoa ja onnea. Ja veljeys, tämä navajon mystillinen ja\nloistava Bi Nai, oli uskontoa.\n\n\n\n\nXIX.\n\nCOLORADON SUURI CAÑON.\n\n\nYö kului loppuun, pimeys muuttui hämäräksi ja sarastus hiipi kylmänä ja\nkalpeana rotkoon. Kun Nas Ta Bega ajoi mustangit leiriin, seinämien\njylhät reunat alkoivat muuttua kullan värisiksi ja Nonnezoshen mustan\nkaaren teräksen värinen harmaus alkoi vaaleta.\n\nNaiset olivat nukkuneet hyvin ja olivat nyt paremmassa matkakunnossa.\nJane oli iloinen ja Fay aivan loisti toisinaan, vaipuakseen\ntaas toisinaan unelmiinsa. Hän alkoi jo elää ihmeellisessä\ntulevaisuudessaan. He puhelivat tavallista enemmän aamiaista syödessään\nja kuuntelivat Lassiterin kuivanleikillisiä huomautuksia. Shefford, nyt\nkun hänen suuret ja ahdistavat huolensa olivat loppuneet ja kun hänellä\nei ollut enää muuta pelättävää kuin vaara, oli kuin toinen mies,\nvaikkakin miettiväinen ja tyyni.\n\nTänään edistyivät intiaanin matkavalmistukset hyvin hitaasti. Hän\nkäyttäytyi aivan niinkuin hän olisi tuntenut jokaisen jalan rotkosta\nNonnezoshen alapuolella. Mutta auringon noustessa levottomuus oli\npalannut Sheffordin mieleen ja hän oli aivan varma siitä, että heidän\npiti kiiruhtaa. Millaisia vastuksia ja ylipääsemättömiä kuiluja mahtoi\nollakaan sillan ja joen välissä! Intiaanin kuvailematon tyyneys ja Fayn\nluottamus, hänen iloisuutensa ja hänen kasvojensa kaunis puna tukivat\nSheffordia ja antoivat hänelle kärsivällisyyttä kestää ja piilottaa\npelkonsa.\n\nVihdoin voitiin ruveta jatkamaan matkaa. Nas Ta Bega kulki edellä\njalkaisin ja Shefford käveli muiden jäljessä. Noin neljännespenikulman\npäässä leiristä intiaani opasti heidät pois penkereeltä kapean kuilun\npohjalle, jossa joki virtasi. Hän ei katsonut taakseen luodakseen\nviimeisen silmäyksen Nonnezosheen, eivätkä sitä tehneet myöskään Jane\nja Lassiter. Fay pysähdytti kuitenkin Nack-yalin rinteen laelle ja\nkääntyi katsomaan taakseen. Shefford vertasi hänen vapisevaa hymyään ja\nhänen puoleksi onnellisia jäähyväisiään tälle paikalle hänen kasvojensa\nvalkoiseen rauhallisuuteen silloin kun hän oli sanonut jäähyväiset\nSurprise Valleylle. Sitten hän kannusti Nack-yalin alas kuiluun.\n\nShefford tiesi nyt viimeisen kerran katselevansa sateenkaarisiltaa.\nHänen katsoessaan suuren kaaren ylimmäinen osa menetti kylmän tumman\nkivenvärinsä alkaen loistaa. Aurinko oli juuri noussut tarpeeksi\nkorkealle voidakseen ulottua säteillään jonkun matalan harjanteen yli\nsiltaan. Shefford katsoi. Hitaasti ja ihmeellisesti muutellen\nkullanväri, sininen, punainen, vaaleanpunainen ja purppura sekottivat\nvivahduksensa pehmeästi, utuisesti ja sumuisesti, kunnes holvi jälleen\nmuuttui sateenkaareksi.\n\nJo vuosituhansia ennen kuin elämää oli alkanut kehittyä maailmaan, se\noli ojentanut suurenmoisen kaarensa seinästä seinään, mustana ja\nsalaperäisenä yöllä, läpikuultavana ja rusottavana auringon noustessa\nja auringonlaskun aikana liekehtivänä taivasta vasten kuvastuvana\nsiltana. Ihmisten sukupuuttoon kuoltua se olisi siinä ehkä vieläkin.\nSitä ei oltu luotu monien katseltavaksi, mutta jokainen, joka ei pelkää\ntyötä, hikoilemista, vaivoja eikä verta, voi ehkä onnistua näkemään\nsen. Niin yksinäinen, suurenmoinen, hiljainen, kaunis ja saavuttamaton\nse tulee aina olemaankin.\n\nShefford sanoi sille hiljaiset kunnioittavat jäähyväisensä. Sitten\nliukuen kuilun rapautunutta rinnettä alempana virtaavan joen rannalle\nhän kiiruhti eteenpäin tavoittaakseen toiset. Ne olivat jo kulkeneet\npaljon kauemmaksi kuin hän oli kuvitellutkaan, ja se johtui siitä, että\nkuilun pohjaa oli helppo kävellä. Sen mutkitteleva, mutta avonainen\npohja oli soran peittämä ja siinä oli harvinaisia matalia alaspäin\nviettäviä askelmia. Joki ei nyt virrannut eikä kiehunut kallioisten\npenkereitten yli. Nurkkauksissa vesi kokoutui pyöreihin vihreihin,\nkiertäviin lammikkoihin. Rannoilla kasvoi ruohoa, pajukkoa ja sammalta.\nSheffordin hämmästystä voitiin verrata hänen tuntemaansa helpotukseen,\nsillä hän luuli Nonnezoshe Bocon jyrkkien rinteiden jo loppuneen. Hän\nkuvitteli, että he nyt milloin tahansa voivat saapua joen rannalle.\nSaavuttuaan muiden luo hän ilmaisi heillekin vakaumuksensa, jota\ntervehdittiin riemuiten. Kaikkien muiden toivo, paitsi intiaanin,\nnäytti kasvavan, mutta intiaanin toivoa tahi toivottomuutta ei\nmilloinkaan voitu huomatakaan.\n\nSheffordin olettamus ei kuitenkaan niinkään äkkiä toteutunut.\nPakolaiset jatkoivat matkaansa penikulmittain Nonnezoshea alas ja\nainoat heidän huomaamansa muutokset supistuivat siihen, että matalamman\nkuilun seinämät tulivat korkeammiksi sulautuen vihdoin yhteen ylempien\nkanssa, jotka taasen vuorostaan muuttuivat yhä korkeammiksi. Sheffordin\noli pakko taivuttaa päänsä suoraan taaksepäin, kun hän halusi katsoa\njyrkänteen laidoille, ja ylhäältä siintävä kapea taivaan kaistale\nmuistutti nyt todellakin sinistä virtaavaa jokea.\n\nSiellä oli vielä vaikeitakin paikkoja, joita ei voitu verrata rotkon\nalkupäässä oleviin. Shefford oli aivan varma siitä, että he jo tänään\nolivat taivaltaneet monta tuntia, ja nyt hän odotti joka hetki\nkiihkeämmin kuin milloinkaan ennen Nonnezoshe Bocon suuta. Mutta\nsittenkin kului tunti, ennenkuin alkoi näkyä huomattavia muutoksia.\nRotko muuttui niin kapeaksi, että seinämät olivat vain noin\nparinkymmenen jalan päässä toisistaan, kivien väri muuttui\ntummanpunaiseksi ylempänä ja mustaksi alhaalla, päivänvalo alkoi\nhimmetä ja rotkon pohja kävi mutkittelevaksi soran peittämäksi sileäksi\nkujaksi, jossa joki virtasi hitaasti ja tyynesti.\n\nÄkkiä intiaani pysähtyi. Hän käänsi korvansa rotkon suuta kohti, sillä\noli hän nähtävästi kuullut jotakin. Muut kokoutuivat hänen ympärilleen,\nmutta eivät kuulleet muuta kuin veden hiljaista lirinää ja mustangien\nhengitystä. Intiaani läksi jatkamaan matkaansa. Hetkisen kuluttua hän\npysähtyi jälleen ja kuunteli. Nyt hän kohotti päänsä ja hänen tummat\nkasvonsa loistivat kuin ylpeydestä.\n\n\"Tse ko-n-tsa-igi\", hän sanoi.\n\nMuut eivät voineet ymmärtää, vaikka hänen sanansa vaikuttivatkin\nheihin.\n\n\"Hän tarkoittaa varmasti jotakin suurta\", Lassiter sanoi venytellen.\n\n\"Ah, mitä hän sanoi?\" Fay kysyi kiihkeästi.\n\n\"Nas Ta Bega, kertokaa meille\", Shefford sanoi. \"Olemme täynnä toivoa.\"\n\n\"Suuri cañon\", intiaani vastasi.\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" Shefford kysyi.\n\n\"Kuulen virran kohinan.\"\n\nMutta Shefford, vaikka hän olisi jännittänyt kuuloaan kuinka kovasti\ntahansa, ei voinut kuulla mitään. He jatkoivat matkaansa seuraten\nihmeellisen kujanteen mutkia. Shefford jättäytyi aina hetkisen kuluttua\njälkeen, antoi muiden kulkea näkymättömiin ja sitten kuunteli. Vihdoin\nhänen vaivansa korvattiin. Jostakin kantautui hänen korviinsa matalaa,\nsyvää, kumeaa ja omituista kohinaa, jossa oli kuin kiihoittavaa pelkoa.\nSen jälkeen väliajoittain, tavallisesti rotkon käännekohdissa, kun\nheikko ja lämmin tuulenhenki leyhytteli hänen kasvojaan, hän kuuli\näänen selvemmästi ja kovemmasti.\n\nKierrettyään erään jyrkän mutkan tunsi hän kohinan äkkiä täyttävän\nhänen korvansa kokonaan ja näki kujanteen jatkuvan suoraan epätasaiseen\naukkoon, jonka takaa jonkun matkan päästä siinsi tumma, rosoinen ja\nraudan värinen pullistuva vuoren seinämä. Kun hän kiiruhti eteenpäin,\nhän huomasi hämmästyksekseen, ettei kohina kovennutkaan, vaan pysyi\nomituisen samanlaisena sointuun ja kovuuteen nähden. Muut poistuivat\nNonnezoshe Bocosta ennen Sheffordia ja kun hän saapui heidän luokseen,\nhe olivat ryhmittyneet virran hiekkarannalle. Muudan tummanpunainen\ncañon ammotti heidän edessään ja sen pohjaa pitkin virtasi kummallisin\njoki, minkä Shefford milloinkaan oli nähnyt. Alussa hän kuvitteli sen\nomituisuuden johtuvan sen tummanpunaisesta vedestä, mutta sitten hän ei\nollut siitä ollenkaan niin varma. Kaikki muutkin, paitsi Nas Ta Bega,\nkatsoa tuijottivat jokeen kalpeina kuin he eivät olisi tienneet, mitä\najatella. Kohina kuului erään suuren pyöreän pullistuvan kiviseinän\ntakaa alaspäin virtaa. Puolen penikulman päässä olevassa mutkassa\nvirtaa ylöspäin oli toinen koski, jonka punavalkoiset aallot näyttivät\nlikaisilta. Sen ääni hukkui nähtävästi kokonaan lähemmän näkymättömän\nkosken kohinaan.\n\n\"Tämä on Coloradon suuri cañon\", Shefford sanoi. \"Olemme saapuneet\nNonnezoshe Bocon suuhun... Ja nyt meidän pitää vain kärsivällisesti\nodottaa Joe Lakea.\"\n\nLeiri pystytettiin kuivalle tasaiselle hietikolle viettävän seinämän\njuurelle. Nas Ta Bega kokosi pinollisen ajopuita polttopuiksi ja vei\nsitten mustangit takaisin sivurotkoon laitumelle. Lassiter näytti\ntavattoman tyyneltä ja istuessaan väsyneenä hiekalla hän pian vaipui\nsyvään uneen. Fay ja Janekin alistuivat väsymykseen, joka nähtävästi\nteki itsensä tunnetuksi heti vaivojen loputtua, ja hekin nukkuivat.\nShefford käveli edestakaisin seinämän juurella olevalla pitkällä\nhietikolla katsellen ylöspäin virtaa, näkyisikö sieltä Joe Lakea\ntulevaksi. Intiaani palasi rannalle, kiipesi esiintyöntyvän jyrkän\ntörmän yli veden rajaan ja katosi pian näkyvistä kulkiessaan\nvastavirtaa putoukselle päin.\n\nSheffordista tuntui, että virta ja cañon olivat liian suurenmoiset\nverrattavaksi toisiin. Mutta kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa\nolivat olleet niin kuohuksissa, ettei hän muistanut ainoatakaan, jonka\nmukaan hän olisi voinut päätellä, mistä erotus johtui. No, hänhän voi\nodottaa, sillä hän tiesi varmasti, että ennenkuin hän turvallisesti\npääsee pois tästä maahan uurtautuneesta uomasta, hän tietää sen. Se\nseikka hämmästytti häntä kuitenkin, että cañonin alimmaisten seinämien\ntakaa näkyi toisia udun peittämiä sinisiä selänteitä ja niiden takaa\nvieläkin toisia, jotka siinsivät himmeästi purppuran värisistä\netäisyyksistä. Utu, sini ja purppura kertoivat suurista etäisyyksistä\nkorkeuden näyttäessä kuitenkin verrattomalta.\n\nPunainen virta kiinnitti hänen huomiotaan enimmän. Koska se nyt kerran\nmuodosti välineen, jonka avulla hän pääsisi pakoon tovereittensa\nkanssa, oli luonnollistakin, että se oli enemmän hänen huomionsa\nesineenä kuin äärettömän korkeat seinämät. Ja kuta enemmän hän katseli,\ntutki ja kuunteli sitä ja kuvitteli sen luontoa, voimaa ja\nrauhattomuutta, sitä enemmän hän sitä pelkäsi. Iltapäivän tuntien\nkuluessa, kun hän käveli ja levähteli rannalla, hänen ensimmäiset\nvaikutelmansa, joita hän luuli totuudenmukaisimmiksi, haihtuivat\nvähitellen kokonaan. Hän ei voinut palauttaa niitä takaisin. Virta oli\nmuuttuvainen ja petollinen. Se ahdisti hänen mieltään. Sen matala kumea\nkohina täytti hänen korvansa näyttäen ivailevan häntä. Sitten hän\nkoetti olla ajattelematta sitä ja yritti kiinnittää tarkkaavaisuutensa\nylempänä olevaan aukkoon, josta hän rukoili Joe Laken veneineen tulevan\nnäkyviin ennemmin tahi myöhemmin. Mutta vaikka hän voikin hillitä\nkatseensa, hän ei voinut hillitä ajatuksiaan ja hänen kummallinen\npainostava jokea kohtaan tuntemansa pelko vain lisäytyi.\n\nIltapäivä kului loppuun. Intiaani palasi leiriin ja sanoi, ettei heidän\nenää tänään kannata odottaa Joen tuloa. Shefford ei voinut vapautua\nmuutamasta omituisesta tunteesta ja sen todellisuuden mahdottomuudesta,\njonka hän näki silmiensä edessä. Tässähän odottivat yksinäiset\npakolaiset syvän rotkon pohjalla venemiestä, jonka piti tulla heidän\nluokseen virran mukana. Omituista ja villiä -- nämä olivat parhaat\nsanat, jotka joskin vaillinaisesti sopivat tälle maalle ja sen\nvalmistamille tilanteille.\n\nIllallisen jälkeen hän ja Fay kävelivät sileällä punaisella hietikolla.\nHetkisen kuluttua kaukaiset huiput, harjanteet ja selänteet\nkimaltelivat laskevan auringon valossa. Mutta niiden kauneus haihtui\näkkiä. Fay oli vieläkin väsynyt. Hän oli kyllä tyyni ja iloinen, ja\nhänen suloinen hymynsä ja hänen ehdoton luottamuksensa liikutti ja\nvoimistutti uudestaan Sheffordin mieltä. Mutta hänen rohkeutensa\nlamautui, kun hän ajatteli, että hänen pitää uskoa Fayn elämä, sielu ja\nkauneus tämän omituisen punaisen virran kuljetettaviksi.\n\nYöllä hän kuitenkin rauhoittui. Hän ei voinut nähdä jokea; vain sen\nhiljainen kohina ilmoitti hänelle sen olevan jossakin tuolla varjojen\nkeskellä. Ja koska hänen ei ollut ollenkaan pakko valvoa, hän vaipui\nheti syvään uneen. Hän heräsi jonkun ravisteluun. Nas Ta Bega oli\nkumartunut hänen puoleensa. Päivä oli jo valjennut kokonaan. Korkean\nkeltaisen seinämän ylimmäinen laita alkoi kimallella. Nuotio paloi\niloisesti räiskyen ja hänen nenäänsä kantautui suloisia tuoksuja. Fay,\nJane ja Lassiter istuivat tervavaatteen ympärillä syömässä aamiaista.\nAterian jälkeen näyttivät kaikki pakolaiset epäileviltä ja\njännittyneiltä, ja intiaanikin oli tavallista valppaampi. Hänen\nkatseensa erosi tuskin hetkeksikään mustasta aukosta, josta joen vesi\npursusi esille. Hän katosi piakkoin samoin kuin edellisenäkin päivänä\nkallioiselle kivikkorannalle. Kukaan ei koettanutkaan aloittaa\nkeskustelua. Sama ajatus, että jos Joe Lake milloinkaan on tullakseen,\nhän tulee varmasti tänään, mykistytti heidät.\n\nShefford kysyi itseltään sadannen kerran, voiko se ollenkaan ollakaan\nmahdollista, johon hän kuvitteli löytävänsä vastauksen virran\nmatalasta, uhkaavasta ja kumeasta kohinasta. Ja kun aamu alkoi muuttua\nkeskipäiväksi, hänen pelkonsa kasvoi, kunnes kaikki mahdollisuudet\nnäyttivät aivan toivottomilta. Hänen aivoissaan alkoi jo syntyä\nepämääräisiä, hajanaisia ja levottomuutta herättäviä suunnitelmia\nainoasta jäljellä olevasta pakotiestä Nonnezoshe Bocoa ylöspäin, mikä\nolisi samaa kuin mennä vapaaehtoisesti heille viritettyyn ansaan.\n\nÄkkiä kajahti cañonissa kova huuto. Se synnytti kummallisia ja\nomituisia kaikuja, jotka ponnahtelivat seinästä seinään kuin ivaten\nheitä. Nas Ta Bega ilmestyi näkyviin korkealla kallioisen rinteen\nlaella. Hän se oli huutanutkin. Nyt hän heilautti kättään viitaten\nvastavirtaan ja seisoen kuin kuvapatsas rautaisilla kallioilla.\n\nSheffordin tarkat silmät olivat huomaavinaan jotakin liikkuvan virran\nmutkassa. Esine oli pitkä, matala, tumma ja litteä, ja sen keskellä oli\npystyssä joku hennompi esine. Sieltä tuli vene ja mies.\n\n\"Joe! Sieltä tulee Joe!\" Shefford huusi hurjasti. \"Katsokaa tuolla!\"\n\nJane ja Fay olivat polvillaan hiekassa syleillen toisiaan ja heidän\nkalpeat kasvonsa olivat kääntyneet virran mutkaa kohti.\n\nShefford juoksi rantaa pitkin intiaania kohti. Hän kiipesi viettävän\nkalliorinteen laelle. Vene oli nyt näkyvissä kokonaan mutkassa. Se\nliikkui nopeammin alkaessaan lähestyä kosken sileää niskaa. Nyt se\nliukui kuohuihin, sen tumma keula kohosi korkealle painuakseen jälleen\naaltoihin ja katosi vihdoin kokonaan vaahtoaviin likaisen harmaihin\nkuohuihin. Shefford pidätti henkeään ja katseli. Tumma hyppivä esine\nnäyttäytyi, katosi taasen, mutta ponnahti esille jälleen suuretakseen\nja muodostuakseen suuren jokivenheen kaltaiseksi, joka nyt kiiti kosken\naliosassa olevaa nopeata kikkerää virtaa alaspäin.\n\nNas Ta Bega alkoi tehdä hurjia liikkeitä ja Shefford seuraten hänen\nesimerkkiään heilutti hurjasti huiviaan. Heidän vieressään kiiti virta\nviiden penikulman nopeudella tunnissa ja Joen oli välttämättä\nhuomattava heidät, että hän voisi kääntää suuren ja kömpelön veneensä\nrantaan, ennenkuin se ennättäisi liukua liian kauaksi.\n\nHetkisen kuluttua Joe huomasikin heidät. Hän näytti olevan melkein\nalasti, kun hän kohotti korkealle molemmat kätensä ja huusi rotkoon.\nKaiut kimmahtelivat seinästä seinään jokaisen seuraavan muuttuessa vain\nvoimakkaammaksi mormonin riemuitsevan äänen vaikutuksesta, kunnes ne\njatkuivat eteenpäin käyden hiljaisemmiksi ja hukkuen vihdoin kokonaan\nvirran kohinaan. Sitten Joe työnsi pitkällä airolla, joka näytti olevan\nkiinni veneen perässä, ja venhe kääntyi nopeammasta virrasta viistoon\nrantaa kohti. Se kosketti rantaan hieman sen paikan yläpuolella, missä\nintiaani ja Shefford odottivat; mutta vaikka Joe ponnistelikin\nhirveästi, se liukui vain kauemmaksi. Se ajautui kuitenkin samalla\nrantaakin kohti ja sen ollessa noin puolivälissä kosken ja Nonnezoshe\nBocon välillä Joe heitti köyden pään intiaanille.\n\n\"Hei, hei!\" mormoni huusi pannen jälleen liikkeelle vihollismieliset\nkaiut. Hän oli alasti vyötäreitään myöten, hän oli laihtunut, kalpea,\nväsynyt, likainen ja märkä. Hänen pukiessaan paitaa ylleen Nas Ta Bega\nkiinnitti köyden muutaman hiekkaan vajonneen tukin päähän, jolloin vene\najautui rantaan. Se oli noin kolmenkymmenen jalan pituinen ja\nviidentoista jalan levyinen kömpelösti höyläämättömistä laudoista\nrakennettu vene. Perämela oli valmistettu pitkästä salosta, jonka\npäähän oli naulattu lauta. Vene oli tyhjä lukuunottamatta toista salkoa\nja lautaa, Joen takkia ja lapiota, jonka varsi oli poikki. Sen pohjalla\noli vettä ja hiekkaa.\n\nJoe nousi maihin, jolloin Shefford ja intiaani puristivat lujasti hänen\nkättään. Joe oli kuin mikäkin kampaamaton laihtunut jättiläinen, mutta\ntavattoman uskollinen, luotettava ja voimakas herättämään toivoa.\n\n\"Suurin osa minusta on nyt varmasti täällä\", hän vastasi miesten\ntervehdyksiin. \"Olen saanut nauttia vedestä tarpeekseni. Hyvä Jumala,\nmiten paljo sitä lienen niellytkään!\" Hän naurahti vakavasti. \"Mutta en\nole syönyt mitään kolmeen päivään. En nimittäin muistanut ottaa evästä\nmukaani.\"\n\nKuinka käytännöllinen hän olikaan! Hän sanoi Faylle, miten suloiselta\nFay näyttääkään väsyneistä silmistä, mutta ilmoitti himoitsevansa\nsyötävää enemmän kuin mitään muuta. Hän epäröi sekunnin verran\nkummallisesti nähdessään Lassiterin, mutta sitten hän ojensi suuren\nvoimakkaan nuoren kätensä tarttuakseen vanhan revolverisankarin\nkouraan. Heidän valmistaessaan ruokaa hänelle ja hänen syödessään kuin\nnälkään kuolemaisillaan oleva mies Shefford kertoi hänelle paon\nkylästä, Janen ja Lassiterin pelastamisen Surprise Valleysta,\nlaskeutumisen ylätasangolta, Shaddin joukkuetta kohdanneen\nonnettomuuden ja lopuksi sen, että Nas Ta Bega oli tappanut mormoni\nWaggonerin, rupeamatta sitä sen tarkemmin selittämään.\n\n\"Sen sain jo minäkin selville\", Joe vastasi. \"Alussa en ajatellut\nniin... Vai suistui Shadd jyrkänteeltä. Nyt olemme siis selviytyneet\nhänestäkin. Olen kuitenkin hämmästynyt, sillä en ole milloinkaan nähnyt\nhänen laistaan ratsastajaa. Ja hänellä oli muutamia mainioita hevosia.\nSäälin niitä.\"\n\nMyöhemmin, kun Joe ja Shefford jäivät hetkiseksi kahden kesken, Joe\nkertoi matkallaan Kayentaan saaneensa selville Fayn viattomuuden ja\nsen, kuka oikeastaan oli syyllinen kylässä tapahtuneeseen\nsurunäytelmään. Hän oli uskonut kaikki kauppias Withersille ja he\nolivat keksineet jutun, jonka Withers oli luvannut kertoa\nStonebridgessä ja joka vapautti Fayn ja Sheffordin kaikesta muusta\nvakavammasta, paitsi paosta. Jos Shefford vain voi viedä Fayn pois\nmaasta heti, painuu juttu siihen kaikkiin osanottajiin nähden.\n\n\"Niin, olen melkoinen lautankuljettaja, melkeinpä mainio, kun itse saan\nsanoa\", hän lisäsi nauraen. \"Ja me olemme nyt pääsemäisillämme\npälkähästä. Nyt pitää teidän auttaa minua tämän tervavaatteen\nkiinnittämisessä kokkaan. Jos voimme jännittää sen siihen tiukasti, se\nestää aaltoja vyörymästä veneeseen. Se täyttyi neljästi tullessani\ntänne.\"\n\nHe käärivät vaatteen kolmin kerroin ja tukevien halkaistujen\nlankkupalasten, Sheffordin satulapussista otettujen\nhevosenkenkänaulojen ja köydenpalasten avulla he pystyttivät veneen\nkeulaan ja ensimmäisten hankojen kohdalle vahvan suojuksen.\n\nNas Ta Bega kantoi satulat veneeseen. Mustangit olivat jo kaukana\nNonnezoshe Bocossa ja ne palaisivat varmaan takaisin viheriöihin ja\nreheviin rotkoihin. Intiaani sanoi niiden pian villiytyvän ja katoavan\nikuisiksi ajoiksi ihmisten näkyvistä, Shefford ikävöi Nack-yalia, mutta\noli iloinen, että pieni uskollinen mustangi saa nyt elää vapaudessaan\njossakin kauniissa rotkossa.\n\n\"Parasta on, että lähdemme heti\", Joe huudahti. \"Kaikki veneeseen!\" Hän\nsijoitti Fayn ja Janen veneen keulaan, missä heidän ei tarvinnut\nkatsella kuohuja. Shefford irroitti köyden ja hyppäsi veneeseen.\n\"Toveri\", Joe sanoi, \"tämä joki on helvetillinen. Ja nyt kun lumi sulaa\nvuorilta, on sen vesi parikymmentä jalkaa tavallista korkeammalla ja\nkohoaa nopeasti. Mutta se on meidän onneksemme, sillä nyt eivät koskien\nkivet ollenkaan haittaa. Ellei joki olisi tulvillaan, Joe olisi jo\nenkelien kirjoissa.\"\n\nVene selviytyi hiekkarannasta, kääntyi hitaasti pyörteissä ja näytti\njoutuvan äkkiä jonkun voimakkaan liukuvan voiman kuljetettavaksi. Kun\nse pyyhälsi ulos viettävän seinämän juurelta, Shefford näki edessään\nneljännespenikulman pituiselta virtaavaa vettä, jonka toinen pää näytti\nkatkeavan äkkiä. Kauempana ammotti mustien ja uhkaavien kallioiden\nvälissä oleva jättiläisaukko.\n\n\"Hei!\" Joe huudahti. \"Joki katoaa näkyvistä tuolla. Kuulen kuitenkin\nkohinasta, että koski on vähäpätöinen. Kun näette hiukseni nousevan\npystyyn, olkaa silloin varuillanne... Lassiter, pitäkää te huolta\nnaisista. Shefford, valmistautukaa viskaamaan vettä lapiolla, sillä\nsitä tulee varmasti veneeseen. Nas Ta Bega, te saatte auttaa minua\nohjaamisessa.\"\n\nKohina muuttui kovaksi yhtämittaiseksi jyrinäksi, virran nopeus\nkiihtyi, pieniä kuoppia ja harjanteita näytti kiitävän veneen rinnalla\nja kokan alta kuului kummallista lorinaa. Shefford nousi varpailleen\nnähdäkseen alempana olevan putouksen. Se tulikin nopeasti näkyviin\nmuodostaen pitkän, sileän ja punaisen vesirinteen, joka näytti\npullistuvan ulospäin. Siinä oli peräkkäisiä suuria kuperia aaltoja,\njoiden vaahtoavat korkeat harjat kiitivät, murtuivat ja pienenivät\nlähetessään kosken kapeata niskaa. Näky oli hirvittävä, mutta kuitenkin\nse lumosi Sheffordin. Joe väänteli melallaan milloin sinne milloin\ntänne ohjaten veneen suoraan putouksen niskaan. Vene saapui\npyöristyvälle laidalle, sukelsi miellyttävästi märkään syvyyteen ja\nliukui nopeasti alaspäin. Vauhti kasteli kokonaan Sheffordin kasvot.\nHän seisoi suorana, vapisten ja lumottuna paikoillaan. Sitten hänestä\ntuntui kuin hänet olisi nostettu maasta, muudan käpertyvä aalto\nlähestyi venettä ja sitten seurasi sysäys, joka kaatoi hänet veneen\npohjalle. Kun hän nousi polvilleen, kaikki hänen ympärillään näytti\nmuuttuneen kohinaksi, roiskeeksi ja kiitäviksi mutaisiksi aalloiksi.\nAlituiset tärähdykset vapisuttivat venettä. Loiskuva vesi kasteli hänen\nkasvonsa. Ja sitten kolina, heiluminen, sekasorto ja jyrinä vähitellen\nhiljenivät ja hetkisen kuluttua, kun Shefford nousi katsomaan, hän näki\ntyyntä vettä edessään ja kuohuvan kosken takanaan.\n\n\"No nyt äkkiä toimeen, viskaaja!\" Joe huusi. \"Piakkoin saatte olla\niloinen, että saatte viskata vettä, jolloin teidän ei tarvitse katsoa.\"\nVeneen pohjalla oli monen tuuman paksuudelta vettä ja Shefford sai nyt\nensimmäisen kerran nähdä, miten kätevästi lapiolla voidaan viskata\nvettä.\n\n\"Tervavaate täytti mainiosti tehtävänsä\", Joe jatkoi. \"Ja se suojelee\nnaisia. Mutta oikein suurta aaltoa vastaan se on melkein hyödytön. Tämä\nviimeinen koski olikin melko mitätön.\"\n\nViskattuaan kaiken veden veneestä Shefford meni keulaan katsomaan,\nmiten Fay, Jane ja Lassiter jaksavat. Naiset olivat kalpeita, mutta\ntyyniä. He olivat peittäneet päänsä.\n\n\"Miten kohina kuulostaakaan hirveältä!\" Fay huudahti.\n\nLassiterkin näytti olevan peloissaan kerrankin. \"Jos olisin tämän\ntiennyt, olisin mieluummin lähtenyt taistelemaan mormoneja vastaan\",\nhän sanoi.\n\nShefford puhui heille rohkaisevasti ja vakuuttavasti, vaikka hän oli\nitsekin hyvin levoton. Melkein samalla hän huomasi Cañonissa\nvallitsevan hiljaisuuden, jonka äkkiä rikkoi jokin matala, kumea ja\nkummallinen kohina.\n\n\"Ahaa, kuunnelkaahan sitä!\" Mormoni pudisti tuuheatukkaista päätään.\n\"Olemme nyt joutuneet Cataract Cañoniin. Tästä alkaen tulee veneemme\nkulkemaan melkein pystyssä. Koettakaa pysytellä lujasti kiinni siinä.\"\n\nNämä harvinaiset vaarat olivat muuttaneet vakavan mormonin kummallisen\nleikilliseksi ja hän näytti olevan jonkinlaisen villin ja iloisen\nkiihkon vallassa. Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan hänen\ntarkastellessaan jokea ja hän pullisteli poskiaan kielellään.\n\nCañonin rosoiset eteenpäin työntyvät seinämät muuttuivat tuhoa\nennustaviksi Sheffordin silmissä. Ne muistuttivat hänen mielestään\nyhteenloksahtavia leukoja. Entä joki sitten? Häntä värisytti, kun hän\nkatsoi siihen. Pienet pyörteet olivat kuin häneen tuijottavia silmiä\nkiitäessään siinä kilpaa veneen rinnalla. Ne katosivat joskus, mutta\nilmestyivät taasen näkyviin loristen hiljaa kumeasti.\n\nVene kiiti nopeasti ja kohina koveni. Toinen putous ilmestyi näkyviin\neräästä cañonin mutkasta. Kun tuuli nyt sattui Sheffordin kasvoihin,\nhän ei tuntenut sen elähdyttävää vaikutusta. Virran liukuva liike tuli\nnopeammaksi vieden veneen suoraan mutkan keskustaa kohti. Shefford näki\nnyt sen pitkän, pimeän, kapean ja synkän cañonin ja siinä kuohuvan\nveden paljouden. Kumartuen matalaksi hän odotti sukellusta, hurjaa\nvauhtia ja tärinää. Ja ne tulivatkin. Viimeinen aalto pysähdytti\nveneen, nosti sen korkealle, heitti sen taasen aallon pohjaan, jolloin\nvihaiset laineet syöksyivät veneeseen laidan yli. Polvistunut Shefford\ntunsi veden kuohuvan ympärillään ja hän oli tulla kuuroksi hirveästä\nkohinasta. Hetket tuntuivat melkein loppumattomilta tämän helvetillisen\nryskeen, roiskeen ja lentämisen kestäessä venheen heilahdellessa kuin\nlastu heidän allaan. Kun kaikki vähitellen lakkasi ja vauhti alkoi\nhiljetä, hän huomasi seisovansa nilkkojaan myöten vedessä, jota hän\nalkoi hurjasti viskata.\n\nUusi kohina löi hänen korvansa lukkoon, mutta hän ei katsonut ylös\ntyöstään. Ja kun hän laskeutui polvilleen pahimmassa kohdassa, hän\nummisti silmänsä. Koski sivuutettiin ja hän ryhtyessään viskaamaan\nlisäytynyttä vesimäärää koetti niin hyvin kuin suinkin täyttää osansa\nkömpelön veneen hoitamisessa. Eikä se todellisuudessa supistunutkaan\nvain osaan, vaan peloittavaan vastuunalaisuuteen, johon hän syventyi\nkoko tarmollaan. Hän kuuli Joen huutavan ja toistavan taasen huutonsa.\nHän erotti vähitellen kiihtyvän kohinan, kunnes se muuttui\nyhtämittaiseksi jyrinäksi. Hän tunsi tärinän, sukeltamisen ja\npieksävien aaltojen voiman ja sitten äänen ja vauhdin vähitellen\ntapahtuvan hiljenemisen. Se pani hänet jälleen työhön. Aina näiden\npitkien väliaikojen kuluessa, jolloin hän työskenteli, hän näytti\nhuomaavan cañonin kasvavat mittasuhteet katsomattakaan sivuilleen. Ja\njoki oli muuttunut eläväksi peloittavaksi olennoksi. Nämä hetket,\njolloin hän väsymättömästi ajoi vettä lapiollaan laidan yli, kuluivat\nnopeasti, mutta näiden lukemattomien koskien laskemiset olivat pelon\ntäyttämiä loppumattomia ajanjaksoja. Raivokkaan virran vauhti ja kohina\nlannistivat hänen mielensä ja toivonsa.\n\nHetkisen kuluttua hän työskennellessään huomasi jonkinlaisen muutoksen\nja hänen kuuroksi tulleet korvansa saivat levätä. Vene oli saapunut\npitkään tyyneen suvantoon ja siellä hän ensimmäisen kerran sai sen\nkokonaan tyhjäksi vedestä.\n\nJane ja Fay olivat kyyristyneet muutamaan nurkkaan puoleksi kaatuneen\ntervavaatesuojuksen alle. He olivat märkiä ja likaisia. Lassiter oli\nkyyristynyt kuin mies, jota vaivaa paha painajainen. Hänen valkoinen\ntukkansa riippui märkänä ja takkuisena hänen kasvoillaan. Intiaani ja\nmormoni hoitivat vaitiollen melaa näyttäen vakavilta, kovilta ja\nväsyneiltä.\n\nIltapäivä oli jo pitkälle kulunut ja aurinko oli jo laskenut läntisen\njyrkänteen taakse. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa cañonia pitkin tuoden\nmukanaan kaiun äänestä, joka oli ja ei ollut samaa, kuin tuo matala\nkumea jyrinä, jota Shefford pelkäsi yhä enemmän.\n\nJoe Lake käänsi korvansa tuuleen. Voimakkaampi puuska kantoi silloin\nheidän korviinsa kovemman ja tärisyttävämmän kohinan kaiun. Tällä\nkertaa hän ei suhtautunutkaan siihen villin iloisesti eikä uhmaavasti,\nvaan taivutti ruumiinsa matalammaksi ja kuunteli. Sitten kuin kohina\nmuuttui omituiseksi syväksi takaisin kimmahtelevaksi jyrinäksi, kuin\nluonnoton joki olisi vieritellyt suuria kiviä jossakin maanalaisessa\nrotkossa, Shefford näki laajentunein silmin, että mormonin tukka alkoi\nnousta pystyyn.\n\n\"Kuunnelkaahan tuota!\" Joe sanoi kääntäen tuhkanväriset kasvonsa\nSheffordiin päin. \"Liuvumme nyt pois maan pinnalta. Tarttukaa tyttöön,\nettä onnettomuuden sattuessa voitte kuolla yhdessä. Ja toveri, jos\nteillä on jonkinlainen jumala, niin rukoilkaa häntä.\"\n\nNas Ta Bega katsoi mutkaan, josta jyrinä kuului, hänen synkän,\ntutkimattoman ja välinpitämättömän ilmeensä ollenkaan muuttumatta. Mitä\nolikaan kuolema hänelle?\n\nShefford tunsi voimakkaan ja nopean elämänrakkauden kohisevan\nsuonissaan, mutta hän ei ajatellut nyt itseään, vaan Faytä ja Fayn\nansaitsemaa onnea. Hän meni tytön luo, taputti hänen kumartunutta\npäätään ja koetti sanoin, jotka takertuivat hänen kurkkuunsa, lisätä\ntoivoa. Ja hän kumartui alemmaksi tarttuen käsillään kaiteeseen ja\nvalmistautui tuntemattomaan silmät auki.\n\nJoki teki äkkinäisen mutkan, jonka takaa kuului hirveää jyrinää.\nSinnepäin kiitävä virta oli jakautunut tahi muuttunut muuten\nepävarmaksi, koska se heilutteli venettä kummallisesti. Joe ja Nas Ta\nBega soutivat toivottomasti melalla voimatta mitään, sillä pyörteillä\noli oma tahtonsa. Vene kääntyi ympäri perä edelle ja kiiti nopeasti\nmutkaan päästyään eteenpäin työntyvän seinämän taakse.\n\nJa Shefford huomasi heidän edessään olevan kauhistuttavan paikan. Cañon\nkapeni melkein puolen levyiseksi entisestään ja kääntyi melkein\nsuorakulmaisesi. Kauhistuttava kumea kohiseva ääni kuului kallion alta,\njosta tulvivan joen oli pakko tunkeutua, vaikka se ei siitä tahtonut\nmahtuakaan. Suuret aallot vyöryivät suoraan kalliota vasten, jylisten,\nkiiveten ja palaten takaisin kootakseen uusia voimia ja syöksyäkseen\nsitten hurjasti cañonia alaspäin.\n\nShefford polvistui puristaen Fayn ja Janenkin syliinsä. Mutta\nnähdessään tuon kauhistuttavan kohdan hän halusi katsoa sitä.\nVihdoinkin soi toivottomuus hänelle rohkeutta. Tässä oli nähtävästi\nloppu. Tehden pitkiä nopeita kierroksia vene kiiti putoukseen liukuen\nensimmäisten aaltojen yli suurempien harjoille, jotka rupesivat\nkuljettamaan sitä suoraan kalliota kohti. Sen molemmilla puolilla oli\nsuuria pyörteitä, joista kuului hirveätä kumeaa kohinaa. Suunnattomat\naallot jatkoivat matkaansa sen toisella puolella. Alaspäin kiitävän\nliejun muodostaman mahtavan joen tyrmistyttävä voima nosti veneen\nkorkealle nostaen sitä sitä mukaa kuin aallot kiipesivät seinämälle.\nShefford tuijotti märkään mustaan seinään jäykin katsein ja rikki\nraadelluin sieluin. Se näytti olevan jo uhkaavan lähellä. Veneen perä\nkohosi korkealle, mutta silloin kun tuhoa ennustava tärähdys ei enää\nnäyttänyt olevan vältettävissä, aalto laajeni ja ponnahti takaisin\nseinästä vieden veneen mennessään niin, ettei se koskettanutkaan\nsiihen. Joku ihmeellinen sattuma oli suosinut sitä vieden sen\nvaaralliseen kohtaan silloin kun suuri ajoittain palaava aalto ponnahti\ntakaisin kalliosta. Vene liukui taaksepäin, jolloin virta tarttui\nsiihen ja pyöräytti sen alempien punaisten vaahtoavien aaltojen\nvietäväksi. Shefford taivutti päänsä Fayn puoleen näkemättä, tuntematta\nja kuulematta enää mitään. Vasta pitkän ajan kuluttua, kuten hänestä\ntuntui, mormonin murtunut ääni kehoitti häntä jälleen ryhtymään työhön.\n\nVene olikin puolillaan vettä. Nas Ta Bega koetti viskata sitä pois\nkäsillään. Shefford riensi auttamaan häntä, löysi lapionsa ja ryhtyi\ntyöhönsä. Hitaasti mutta varmasti he tyhjensivät veneen. Heidän\nlopetettuaan Shefford huomasi illan jo hämärtävän. Joe koetti meloa\nveneen muudatta kapeaa hiekkapengertä kohti, jonka viereen he hetkisen\nkuluttua saapuivatkin, jolloin intiaani hyppäsi maihin sitoakseen\nveneen kiinni erääseen kallioon.\n\nPakolaiset nousivat maihin ja istuutuivat heti lämpimälle hiekalle\nväsyneinä, vaiteliaina ja märkinä.\n\nMutta Shefford ei voinut nukkua, sillä joki piti hänet hereillä. Sen\nkohina oli kaukaa kuunneltaessa matalaa, syvää ja takaisin\nponnahtelevaa, mutta näin läheltä hyvin muuttuvaista. Se vaikeroi,\nvinkui, ivaili ja nauroi. Sillä oli pirun sielu. Se oli joki, joka oli\nkaivanut tiensä maan uumeniin ja sen luonto oli hävittävä. Siinä ei\nollut mitään elämää. Raivatessaan itselleen tietä näiden jylhien\nseinämien välissä leikaten, syöden ja väsyttäen sen raskas mutakuorma\nennusti vain kuolemaa, hävitystä ja rappeutumista. Se oli hiljainen\njoki, mutta silti mumiseva, omituinen, tulinen, peloittava ja jylisevä\nerämaan virta. Sen vesi näytti pimeässäkin punaiselta.\n\nShefford kuunteli sen kohinaa koko yön ja auringonnousun edellä olevien\npimeiden tuntien kuluessa, jolloin hän nukkui levottomaan\nhytkähtelevään uneen, hän uneksi vain joesta ja sen kohinasta.\n\nHän oli kuulevinaan kaikki tuntemansa ja rakastamansa äänet: tuulen\nhuminan pinjain oksissa, suden ulvomisen, naurulokin huudon, juoksevan\npuron kohinan, lapsen laulun ja naisen kuiskauksen. Hän oli\nkatselevinaan rantatyrskyjen murtumista kallioita vasten ja\nkuuntelevinaan pohjoistuulen huminaa metsässä ja ukkosen jyrinää. Ja\nkaikkeen sekautui ylimaallisiakin ääniä. Maailmankaikkeuden virta\nvieritteli taivaankappaleita, kiersi tähdet ja laajensi taivaan\nsinimeren äärettömyyteen ulottuvaksi.\n\nYö sekavine unineen loppui. Sarastus karkoitti mustan pimeyden\ncañonista ja jyrkänteiden korkeita rinteitä kultaava auringonpaiste\nrohkaisi jälleen Sheffordin mielen. Hän nousi ja herätti muut. Fayn\nmiettiväinen hymy ei ollut menettänyt luottamustaan. He söivät\nhiekkaista veden kastelemaa ruokaa ennen menoaan veneeseen. Virta\nkuljetti heidät nopeasti pois viimeisen putouksen kuuluvilta. Joen ja\ncañonin luonne muuttui. Virta hiljeni hitaaksi, sileäksi, rauhalliseksi\nja pyörteitten reijittämäksi suvannoksi. Seinämät muuttuivat jyrkiksi,\nkohtisuoriksi, synkän ja aution näköisiksi rinteiksi. Shefford kyllä\nhuomasi ne, mutta hän kuunteli niin jännittyneenä seuraavan kosken\nkohinaa, että hän tuskin ennätti kiinnittää huomiotaan niihin. Kaikki\nmuutkin kuuntelivat. Jokaisessa rotkon mutkassa, ja niitä oli\nlukemattomia, voi olla koski. Shefford jännitti korviaan. Hän kuvitteli\nkuulevansa matalaa, kumeaa ja omituista kohinaa. Se oli kaikuvinaan\nhänen korvissaan, vaikka joen tyyneys näyttikin vain lisäytyvän.\n\n\"Tämä on todellakin kolkkoa seutua\", Lassiter mumisi.\n\n\"Se on vain tyyntynyt raivotakseen sitten sitä pahemmin\", Joe vastasi.\n\"Kuunnelkaahan tuotakin!\"\n\nMutta ääni ei ollutkaan todellinen. Joe vain kuvitteli jotakin\nsellaista, jota hän odotti, vihasi ja pelkäsi kuulevansa.\n\nPenikulmittain he ajautuivat eteenpäin näiden jylhien seinämien\nvälisessä hiljaisessa hämärässä. Tuon nopean, levottoman, pyörivän,\nhuutavan, jylisevän ja ylempien koskien milloinkaan loppumattoman\näänen, muutosten ja liikunnon jälkeen tämä hidas ja tyyni\najelehtiminen, tämä täydellinen syvä hiljaisuus, nämä pyörteiset tyynet\nsuvannot vaikuttivat niin kummallisesti Sheffordin mieleen, että hän\nluuli tulevansa hulluksi.\n\nMutta hiljaisuus ei muuttunut, hidas ajelehtiminen ei kiihtynyt eikä\njännitys lauennut. Päivän tunnit kuluivat kuin hetket, aurinko sivuutti\nylhäältä näkyvän sinisen taivaan kaistaleen, ylimmäiset rinteet\nalkoivat muuttua kullan värisiksi, hämärä palasi, mutta kuolettava,\nankea ja sietämätön hiljaisuus ei vain rikkoutunut.\n\nMuutamissa mutkissa virta koveni, pyörteet suurenivat ja pienet aallot\ntekivät veden pinnan kuoppaiseksi aiheuttamatta kuitenkaan mitään\nkohinaa.\n\nVihdoin pakolaiset sivuuttivat erään V:n muotoisen mutkan. Jylhät\nseinämät vetäytyivät kauaksi joesta. Kaikkialla oli aukeaa ja\nauringonpaistetta ja penikulman levyisen aukeaman takaa kohosi\nvaaleanpunaisia kukkuloita. Noin penikulman päässä alempana joki katosi\nerääseen tummaan nelikulmaiseen aukkoon, josta kuului sellaista\njyrinää, että Shefford tunsi kylmiä väreitä selässään.\n\nMormoni heitti korkealle käsivartensa päästäen samanlaisen jyrisevän\nhuudon, jonka Nonnezoshe Bocon suussa olevat pakolaiset olivat\nkuulleet. Mutta nyt se kuulosti villimmältä ja riemukkaammalta.\nOmituista, miten hän ensiksi kiinnitti katseensa Fayhin.\n\n\"Tyttöseni, nouskaa katsomaan!\" hän huudahti. \"Lautta, lautta!\"\n\nSitten hän ponnisti jäntevällä selällään perämelaan ja kömpelö vene\nkääntyi hitaasti vasempaa rantaa kohti, missä matala viheriöitä pajuja\nja pumpulipuita kasvava ranta soi tervetulleen huojennuksen silmille.\nShefford näki vastakkaisella rannalla samanlaisen rantaan kiinnitetyn\nveneen kuin heidänkin veneensä oli.\n\n\"Elleivät silmäni valehtele, näen punaiseen huopaan kääriytyneen\nintiaanin\", Lassiter sanoi.\n\n\"Niin, Lassiter!\" Shefford huusi. \"Katso, Fay! Katsokaa, Jane, tuolla\nviheriällä rannalla on intiaaneja, telttoja, ja mustangeja!\"\n\nVene liukui rantaa kohti, jolloin levottoman virran syvä, nälkäinen ja\npeloittava kohina muuttui joksikin sellaiseksi, jota heidän ei enää\ntarvinnut pelätä.\n\n\n\n\nXX.\n\nWILLOW SPRINGS.\n\n\n\nParin päivän ratsastus joelta Echo Cliffs-nimisten vuorten pykälöityjä\nselänteitä pitkin vei heidät Presbreyn kauppa-asemalle. Tämä pieni\npunaisista kivistä rakennettu nelisnurkkainen rakennus sijaitsi\nviheriässä ja kauniissa Willow Springs-nimisessä laaksossa.\n\nOli melkein auringonlaskun aika, jolloin erämaan väririkkaus on\nsuurimmillaan, kun Shefford tovereineen saapui asemalle.\n\nPaikassa ei ollut ollenkaan sellaista villeyttä, joka on\nluonteenomaista Kayentalle ja Punaiselle järvelle: Siellä oli vaunuja\nja hevosia, valkoisia miehiä ja intiaaneja, aaseja, lampaita,\nkaritsoita, satuloituja ja satulattomia mustangeja, koiria ja kanoja.\nMuudan nuori suloisen näköinen nainen seisoi rakennuksen ovella ja hän\nse ensimmäiseksi huomasikin pakolaiset. Presbrey punnitsi juuri\nvillapaaluja vaa'alla ja kun nainen huudahti, hän kääntyi laiskasti\nkuin ihmetellen hänen kiihkoaan.\n\nSitten hän hämmästyneenä kohotti tuuheatukkaista päätään ja hänen\nkukoistavista kasvoistaan hävisi laiska välinpitämättömyys, niiden\nkirkastuessa leveään hymyyn.\n\n\"En ole puhutellut valkoista miestä kuuteen kuukauteen\", kuului hänen\nkummallinen tervehdyksensä.\n\nTuntia myöhemmin tunsi Shefford olevansa kuin eri mies taasen saatuaan\najaa partansa ja puettuaan ylleen puhtaat mukavat vaatteet. Ja\nkun hän näki Fayn valkoisissa jälleen ja hänen silmiensä uuden\nmäärittelemättömän valon, joka kuulsi entisen ahdistavan synkkyyden\ntakaa, koko maailma tuntui muuttuvan ja hän tunsi itsensä täydellisesti\nonnelliseksi.\n\nSeurasi päivällinen, jollaista Shefford ei ollut nähnyt pitkiin\naikoihin ja jollaista Fay ei ollut vielä ikinä nauttinut. Se toi Jane\nWithersteeninkin silmiin uneksivan muiston niistä suurenmoisista\njuhlista, joilla hän vuosia sitten oli ylpeillyt. Ja sen kuluessa\nsaivat utelias kauppias ja hänen ystävällinen vaimonsa kuulla\nkertomuksen, jonka alku oli kaukana menneisyydessä. Siinä puhuttiin\npunaisten salviakenttien ratsastajista, Fayn lapsuudesta ja hänen\nvillistä myöhäisemmästä elämästään Surprise Valleyssa, paosta\nNonnezoshe Bocoa ja cañonia pitkin ja suuresta mormonista ja jalosta\nintiaanista.\n\nPresbrey katsoa tuijotti heihin syvälle painuneilla silmillään ja\npudisti pörröistä päätään tuijottaakseen jälleen. Sitten hän sanoi\näkkiä käytännöllisen erämaan miehen tapaan:\n\n\"Lähetän kuormia Flaggstaffiin huomenna. Lähden vaimoineni mukaanne.\nMeillä on keveitä vaunuja. Kolmen tahi neljän päivän kuluttua olemme\nsiellä. Shefford, aion olla läsnä teidän ja Fay Larkinin häissä.\"\n\nFay, Jane ja Lassiter näyttivät omituisilta tätä lähestyvää sivistyksen\ntaustaa vastaan. Shefford ymmärsi silloin paremmin kuin milloinkaan\nennen, mitä näiden monien vuosien aiheuttama yksinäisyys, eristys ja\nvilleys oli heille merkinnyt.\n\nNaisten poistuttua Shefford ja toiset miehet puhuivat. Vihdoin Joe Lake\nnousi ojentaen suurta ruumistaan.\n\n\"Ystävät, olen selvillä kaikesta\", hän sanoi. \"Hyvää yötä.\" Mennessään\nhän laski raskaan kätensä Sheffordin olalle. \"Olette nyt selviytynyt\nvaarasta, vaikka en oikein ymmärräkään miten. Mutta jokin muukin kuin\nintiaani ja mormoni opasti teidät sieltä pois. Kohdelkaa tyttöä hyvin.\nHyvästi, toveri!\"\n\nShefford tarttui hänen suureen kouraansa, mutta ei ymmärtänyt hetken\naiheuttaman mielenliikutuksen vallassa Joen viimeisten sanojen\nmerkitystä.\n\nMyöhemmin Shefford meni ulos tähtien valoon kävelläkseen hetkisen ja\nmiettiäkseen ennen nukkumaan menoaan. Yö oli hyvin valoisa. Arosudet\nulvoivat. Tähdet loistivat tasaisesti, kirkkaasti ja kylmästi. Nas Ta\nBega tuli esille rakennuksen varjosta yhtyen Sheffordiin. He kävelivät\nvaitiollen. Sheffordin sydän oli niin täynnä, ettei hän voinut puhella,\nja intiaani puhui hyvin harvoin tavallisissa oloissakin. Kun Shefford\noli valmis menemään sisään, Nas Ta Bega ojensi kätensä hänelle.\n\n\"Hyvää yötä, Bi Nai!\" hän sanoi kummallista kyllä sekä englannin että\nnavajon kielellä. Shefford luuli sitä tavalliseksi hyvänyön\ntoivotukseksi. Tähdet valaisivat kokonaan intiaanin tummat ja\ntutkimattomat kasvot. Shefford toivotti hänelle hyvää yötä ja katsoi\nsitten hänen poistumistaan hopean väriseen hämärään.\n\nMutta seuraavana aamuna hän ymmärsi. Nas Ta Bega ja Joe Lake olivat\npoistuneet kokonaan. Hän hämmästyi. Mutta mitä hän olisi voinut\nsanoakaan heille? Joe oli karttanut sanomasta jäähyväisiä hänelle ja\nFaylle, ja intiaani oli kadonnut hänen elämästään samoin kuin hän oli\ntullutkin siihen.\n\nMitä nämä molemmat miehet merkitsivätkään Sheffordin kohoamisessa, sitä\noli vielä liian vaikea määritellä, mutta he ja erämaa, joka oli\nkasvattanut heidät, oli opettanut hänelle elämän merkityksen. Hän voi\nehkä vielä useinkin erehtyä, koska ihminen on erehtyväinen, mutta voiko\nhän milloinkaan epäillä ihmisiä ja Jumalaa, jos hän vain halusi\nmuistella intiaania ja mormonia?\n\nMutta vaikka hän asettikin heidät hyvin korkealle ja rakasti heitä\nsuuresti, hän tunsi aina tulevansa olemaan suruissaan mormonin vuoksi\nja surkuttelemaan alituisesti autioilla seetririnteillä vaeltelevaa\nintiaania, joka kuunteli sukupuuttoon kuolemaisillaan olevan heimonsa\nhenkien kutsuja.\n\nWillow Springs tarjosi vilkkaan näyn samana aamuna. Presbrey oli\niloinen ja hänen suloinen vaimonsa hyvin kiihoittunut. Vaunujen ajajat\nvain naureskelivat ja viheltelivät. Laihat mustangit purivat ja\npotkivat toisiaan. Kauppias oli vetänyt esille pari kevyttä vaunua\nmatkaa varten ja halusi erämaan miesten tapaan lähteä auringon\nnoustessa.\n\nKaukaa erämaan takaa häämöttivät San Franciscon vuoret mustine\nmetsineen, sinisine rotkoineen, purppuraisine utuineen ja valkoisine\nlumitäplineen, jotka olivat kuin niiden huippujen ympärille\nkotoutuneita pilviä.\n\nJane Withersteen katseli riemuitsevaa Faytä imien uutta elämää hänen\nonnellisuudestaan. Ja vihdoin oli vanha revolverisankarikin\nkiihoittunut.\n\n\"Muutamme asumaan Fayn ja Johnin luo lähelle Bessiä ja Ventersiä, Jane,\nsaadaksemme nähdä mustat hevosemme vielä kerran... Ja Venters kertoo\nkyllä sinullekin, kuten hän kertoi minulle, kuinka Wrangle voitti Black\nStaren.\"\n\nKaikki, mitä yhtyi tähän varhaiseen lähtöön, oli suloista, surullista\nja toivorikasta.\n\nJa niin he läksivät matkalle Willow Springsistä viheriöiden alfalta- ja\npumpulipuukenttien kautta laaksoon, jossa oli savuavia telttoja,\nhirnuvia mustangeja ja punaisiin huopapeitteihin verhoutuneita\nintiaaneja, ja sitten paljaaseen, harjanteiseen ja värikkääseen\nerämaahan rusottavaa auringonnousua kohti.\n\n\n\n\nLOPPULAUSE.\n\n\nMuutaman Illinoisissa sijaitsevan pienen kylän laidassa oli talo, jonka\nmaat olivat aaltoilevia laitumia. Ja siellä oli kaunis puna-apilaa\nkasvava viheriä niittykin erään hedelmäpuutarhan vieressä, jonka\nkeskellä olevan rakennuksen punainen tiilikatto näkyi muiden latvojen\nyli.\n\nEräänä toukokuun iltapäivänä ryhmä henkilöitä, jotka näyttivät\nkummallisesti liikutetuilta, käveli varjoisaa kujannetta pitkin niittyä\nkohti.\n\n\"Jane, olin aina varma siitä, että saamme katsella hevosiamme vielä\nkerran\", Lassiter sanoi vanhaan tyyneen huolettomaan tapaansa. Mutta\nhänen käpristyneet kouransa vapisivat hieman.\n\n\"Ah, tuntevatkohan ne minut vielä?\" Jane Withersteen kysyi kääntyen\nerään rotevan miehen puoleen, joka ei ollut kukaan muu kuin Venters,\nhänen paimenensa menneiltä ajoilta.\n\n\"Tuntevatko! Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä\", Venters vastasi. \"Vai\nmitä luulet, Bess?\"\n\nBessin surulliset siniset silmät kirkastuivat kuin hänen miehensä sanat\nolisivat taluttaneet hänet takaisin surullisesta ja muistettavasta\nmenneisyydestä.\n\n\"Black Star tuntee hänet varmasti\", Bess vastasi. \"Joskus se kääntää\nturpansa länttä kohti ja katsoo kuin se olisi näkevinään purppuran\nväriset rinteet ja tuntisi sieraimissaan salvian hajun. Se ei ole\nmilloinkaan unhottanut. Mutta Night on tullut kuuroksi ja melkein\nsokeaksi viime aikoina. Luulen, ettei se muista.\"\n\nShefford ja Fay kävelivät käsivarret toistensa ympärillä muiden\njäljessä.\n\nNiityllä oli pari hevosta laitumella. Ne olivat sileitä, kiiltäviä,\npitkäharjaisia ja -häntäisiä, mustia kuin hiili, ja vaikka ne olivatkin\nvanhoja, ei niissä ollut mitään muistuttamista.\n\n\"Muistatko niitä?\" Shefford kuiskasi.\n\n\"Ah, minun ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Black Stariin\", Fay mumisi\nvärisevällä äänellä. \"Muistan, miten minut nostettiin sen selkään.\nKuinka omituista! Siitä tuntuu kuluneen jo niin pitkälti aikaa. Katso!\nÄiti Jane menee niiden luo.\"\n\nJane Withersteen jatkoi matkaansa yksinään apilaniittyä pitkin\nhorjahdellen vähän kulkiessaan. Hetkisen kuluttua hän pysähtyi. Miten\nkunniakkaita ja katkeria muistoja liittyikään hänen kummalliseen\nterävään kutsuunsa!\n\nBlack Star säpsähti, kohotti jalomuotoisen päänsä ja kuunteli, mutta\nNight söi vain tyynesti. Sitten Jane toisti jälleen saman kummallisen\nkutsunsa kovemmin, mutta nyt murtuneella äänellä. Black Star kohotti\npäänsä korkeammalle ja hirnui kimakasti. Se näki Janen ja muisti hänet\nsamalla kun se muisti kutsunkin ja nyt se tuli laukaten hänen luokseen.\nJane meni sitä vastaan, kiersi kätensä sen kaulaan ja hautasi kasvonsa\nsen harjaan.\n\n\"Parasta on, etten milloinkaan enää väitä Wranglen voittaneen mustia\nsilloin\", Lassiter mumisi kuin itsekseen.\n\n\"Lassiter, olet vain uneksinut siitä kilpailusta\", Venters vastasi\nhymyillen.\n\n\"Ah, Bern, eikö olekin suloista, että Black Star muistaa hänet? Hänellä\non nyt jotakin, joka muistuttaa häntä vanhasta kodistaan\", Bess sanoi\nmiettiväisesti.\n\n\"On todellakin. Mutta, Bess, Jane Withersteen löytää kyllä täältä uutta\nonnea ja rohkeutta.\"\n\nJane tuli heitä kohti taluttaen molempia hevosia. \"Rakkaat ystävät, olen\nniin onnellinen. Tänään olen haudannut kaikki suruni. Menneisyydestä\nmuistan vain punaisten salviakenttieni ratsastajat.\"\n\nVenters hymyili iloisesti. \"Entä sinä, Lassiter, mitä aiot sinä\nmuistella?\" hän kysyi.\n\nVanha revolverisankari katsoi Janeen, sitten koukistuneihin sormiinsa\nja vihdoin Fayhin. Hänen silmänsä menettivät varjonsa ja tulivat\nkirkkaammiksi.\n\n\"Vieritin kerran erään kiven, mutta vannon nyt, että silloin kun\nWrangle --\"\n\n\"Lassiter, sanoinhan sinulle jo, että olet uneksinut koko\nkilpajuoksun\", Venters keskeytti. \"Wrangle ei ole milloinkaan voittanut\nmustia. Entä sinä Fay, mitä aiot sinä muistella?\"\n\n\"Surprise Valleyta\", Fay vastasi uneksivasti.\n\n\"Entä sinä, Shefford?\"\n\nShefford pudisti päätään, sillä hänen muistelmansa eivät tulisi\nmilloinkaan rajoittumaan yhteen. Noiden villien ylämaitten, korkeitten\nhuippujen ja harjanteitten, auringonlaskun kultaamien rotkojen\nlaitojen, noiden rauhallisten tuoksuvien laaksojen, joissa seetrit ja\nsaaguliljat kasvavat, tähtikirkkaiden öiden, joiden kuluessa hänen\nrakkautensa ja uskonsa heräsivät, suurenmoisen ja yksinäisen\nNonnezoshen, punaisen, uhkaavan ja jyrisevän salaperäisen\nColorado-virran ja ihmeellisen intiaanin ja jalon mormonin jättämät\nmuistot eivät milloinkaan tulisi muuttumaan eikä haihtumaan hänen\nmielestään. Kaikki ne olivat ruumiillistuneet hänelle sateenkaaren\ntieksi.\n\n\n\n"]