Jenkki kuningas Arthurin hovissa
Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel) (1835–1910)
Humoristinen seikkailuromaani kertoo 1800-luvun amerikkalaisesta, joka siirtyy ajassa taaksepäin kuningas Arthurin hoviin. Hän yrittää uudistaa keskiaikaista yhteiskuntaa ja ritarilaitosta modernin tieteen sekä tekniikan avulla, mikä johtaa koomisiin ja satiirisiin kohtaamisiin.
Mark Twainin 'Jenkki kuningas Arthurin hovissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1944. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
JENKKI KUNINGAS ARTHURIN HOVISSA
Hiukan ihmiskunnan historiaa humoristisen seikkailuromaanin kehyksissä
Kirj.
Mark Twain
Suomentanut
Toivo Nelimies
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.
SISÄLLYS:
Esipuhe. Pari selittävää sanaa.
I. Camelot.
II. Kuningas Arthurin hovi.
III. Pyöreän pöydän ritarit.
IV. Dinadan herra, humoristi.
V. Mielijohde.
VI. Auringonpimennys.
VII. Merlinin torni.
VIII. Poosu.
IX. Turnajaiset.
X. Sivistyksen alkua.
XI. Jenkki seikkailujen haussa.
XII. Pitkällistä kidutusta.
XIII. "Vapaita" miehiä.
XIV. Puolustaudu, herra!
XV. Sandyn satu.
XVI. Morgan le Fay.
XVII. Kuninkaalliset kemut.
XVIII. Kuningattaren vankiluolissa.
XIX. Vaeltava ritarius ammattina.
XX. Jättiläisen linna.
XXI. Pyhiinvaeltajat.
XXII. Pyhä lähde.
XXIII. Kaivo saatetaan käyttökelpoiseen kuntoon.
XXIV. Kilpailija noituudessa.
XXV. Tutkinto.
XXVI. Ensimmäinen sanomalehti.
XXVII. Jenkki ja kuningas matkaavat tuntemattomina.
XXVIII. Kuningasta harjoitetaan.
XXIX. Isorokko.
XXX. Murhenäytelmä herraskartanossa.
XXXI. Marco.
XXXII. Dowleyn nöyryytys.
XXXIII. Kansantaloutta kuudennella vuosisadalla.
XXXIV. Jenkki ja kuningas myydään orjiksi.
XXXV. Surkea tapahtuma.
XXXVI. Kamppailu pimeässä.
XXXVII. Kauhea tilanne.
XXXVIII. Lancelot herra saapuu ritarien seuraamana avuksemme.
XXXIX. Jenkin ja ritarien taistelu.
XL. Kolme vuotta myöhemmin.
XLI. Interdikti.
XLII. Sota.
XLIII. Hiekkavyöhykkeen taistelu.
XLIV. Clarencen jälkikirjoitus.
Julkaisijan jälkikirjoitus.
ESIPUHE.
Ne sivistymättömät lait ja tavat, joita tämä kertomus kuvailee, ovat historiallisia samoin kuin jutut, joita on käytetty niitä valaisemaan. En väitä, että nämä lait ja tavat olivat voimassa Englannissa kuudennella vuosisadalla; ei, väitän, vain, että koska ne olivat yleisiä Englannissa ja muissa kulttuurivaltioissa paljon myöhempinä aikoina, niin saattaa panettelematta otaksua, että niitä siihenkin aikaan harjoitettiin. Onpa vielä täysi oikeus päätellä, että ellei joitakuita näitä lakeja ja tapoja tunnettu vielä niin aikaisin, niin niitä korvaamassa oli joitakin vielä huonompia.
Kysymystä Jumalan armoon perustuvasta kuninkuudesta ei ratkaista tässä kirjassa. Se kysymys osoittautui liian liukkaaksi. Oli päivänselvää ja kiistämätöntä, että valtion toimeenpanevan vallan hoitajan tuli olla jaloluonteinen ja tavattoman lahjakas; niinikään oli päivänselvää ja kiistämätöntä, ettei kukaan muu kuin Jumala voinut erehtymättä määrätä tätä päällikköä, ja myöskin oli päivänselvää ja kiistämätöntä, että hänen piti tekemän se. Välttämättömänä johtopäätöksenä seuraa, että hän myöskin tekee sen. Tämähän oli aivan selvä juttu tämän kirjan kirjoittajalle, kunnes hän tutustui Pompadouriin, Castlemaineen ja muutamiin muihin, jotka ovat käytelleet mainitunlaista valtaa. Oli niin vaikeata päästä tolkulle näistä henkilöistä yllämainitun teorian valossa, että tuntui paremmalta ottaa asia tässä kirjassa kevyemmällä kannalta ja harjoitella probleemin ratkaisemista seuraavan kirjan ilmestymiseen saakka. Tämän kirjan on näet valmistuttava syksyksi. Kysymys on kuitenkin sellainen, että se täytyy ratkaista, ja koska minulla ei ensi talveksi ole mitään kummempaa, niin tartunpa siihen kiinni silloin.
Mark Twain.
PARI SELITTÄVÄÄ SANAA.
Warwickin linnassa minä tapasin sen omituisen muukalaisen, josta nyt aion kertoa. Kolme hänen ominaisuuttaan miellytti minua, nimittäin avoin ja yksinkertainen olemus, ihmeellinen perehtyneisyys asevarustuksiin ja seurustelutapa – hän näet otti keskustelun kokonaan omalle osalleen. Vaatimattomien henkilöiden tapaan me molemmat pysyttelimme linnaa katsovan joukon häntäpäässä, ja heti hän rupesi juttelemaan minkä mitäkin mielenkiintoista. Puhuessaan aivan hiljaa, miellyttävästi ja sujuvasti hän tuntui huomaamatta vajoavan tästä maailmasta ja aikakaudesta johonkin kaukaiseen aikaan ja unohtuneeseen maahan, ja vähitellen hän aivan kuin kutoi ympärilleni lumotun verkon; tuntui kuin olisin liikkunut harmaan muinaisuuden varjojen ja haamujen keskellä ja jutellut erään sellaisen kanssa, joka oli unohtunut tänne. Aivan samalla tavoin kuin minä puhun lähimmistä persoonallisista ystävistäni tai vihollisistani tahi naapureistani, aivan samalla tavoin hän puhui sir Bediverestä, sir Bors de Ganisista, Järven Lancelotista, sir Galahadista ja muista Pyöreän pöydän suuruuksista – ja miten iankaikkisen vanhalta ja kuihtuneelta ja kuivuneelta hän näyttikään puhuessaan. Kesken juttuaan hän kuitenkin kääntyi minun puoleeni ja sanoi samaan tapaan kuin tavallisesti puhutaan säästä tai muusta sellaisesta:
"Te olette tietenkin selvillä sielunvaelluksesta, mutta tiedättekö mitään aikojen ja ruumiiden siirtymisestä?"
"En", vastasin, "en ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan".
Hän oli aineeseen yhtä innostunut kuin jos keskustelu olisi koskenut ilmaa – ei edes huomannut, vastasinko.
Syntyi hetkisen hiljaisuus, jonka heti keskeytti palkatun oppaan laulava ääni:
"Vanha rautapaita kuudennelta vuosisadalta – kuningas Arthurin ja Pyöreän pöydän ajoilta; väitetään kuuluneen sir Sagramour le Desireuxille; huomatkaa pyöreä reikä rengaspaidan vasemmassa rinnassa; mahdoton selittää; luullaan, että sen on aiheuttanut kuula tuliaseiden keksimisen jälkeen – ehkä Cromwellin sotilaiden ilkitöitä."
Uusi tuttavani hymyili – ei mitään uudenaikaista hymyä, vaan sellaista, mikä varmasti oli muodissa monen monituista vuosisataa sitten – ja mutisi itsekseen:
"Tiedättekö mitä? Minä näin, kun se tehtiin." Ja hetken vaiti oltuaan hän lisäsi: "Minä tein sen itse."
Olin tuskin ennättänyt toipua tästä sähköiskun tapaan vaikuttavasta yllätyksestä – kun hän oli poissa.
Koko illan istuin takkatulen ääressä "Warwickin aseet"-nimisessä majatalossa vaipuneena uneksimaan entisistä ajoista; sade pieksi ikkunoita ja tuuli ulvoi räystäissä ja nurkissa. Väliin lueskelin sir Thomas Maloxyn ihastuttavaa kirjaa, nautin sen ihme- ja seikkailumässäyksistä, hengitin vanhojen nimien tuoksua – ja uneksin taas. Vihdoin, keskiyön tullessa, luin vielä erään sadun n.s. "unipilleriksi". Se on tällainen:
Miten sir Lancelot tappoi kaksi jättiläistä ja vapautti erään linnan.
Kerran hänen päälleen hyökkäsi kaksi isoa jättiläistä, jotka olivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat paljaat, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilauttaen kilven eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan iskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen näki tämän, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot juoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan hartioihin ja tappoi hänet. Sitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan kuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen eteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestaan. Sillä, herra, he virkkoivat, me olemme useimmat olleet täällä vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikenlaisia silkkikankaita ruokamme edestä ja me olemme kaikki korkeasukuisia aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä sinä olet tehnyt jaloimman teon mitä milloinkaan kukaan ritari on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, jotta me voisimme kertoa ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta. Ihanat neidot, Lancelot sanoi, minun nimeni on Järven herra Lancelot. Ja hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti. Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja oudon seudun läpi ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen, ja kehno oli hänen makuusijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän saapui sattumalta kauniille kartanonpihalle ja siellä tapasi vanhan rouvan, joka otti hänet ja hänen ratsunsa suopeasti vastaan. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä. Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varustuksensa ja meni nukkumaan ja vaipui sikeään uneen.
Kohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiivaasti portinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja katsoessaan ulos ikkunasta hän näki kuutamossa kolme ritaria tulevan täyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme sivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa, ja tuo yksinäinen ritari kääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolustautui. Totisesti, sanoi Lancelot herra, tuota yksinäistä ritaria minun tulee auttaa, sillä häpeällistä olisi katsella, kuinka kolme ritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä olisin osallinen hänen kuolemaansa. Ja hän otti aseensa ja meni ikkunasta ulos ja laskeutui lakanalla noiden neljän ritarin luokse. Kääntykää minua vastaan, huusi hän, ja heretkää ahdistamasta tuota ritaria. Silloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra, ja kääntyivät Lancelot herran kimppuun, ja ankara ottelu alkoi, sillä kaikki kolme hyppäsivät satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo iskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi tullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimmäinen pyysi saada taistella yksin, ja tehdäkseen hänen mielikseen Kay herra vetäytyi syrjään. Ja nopeasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi kaikki ritarit maahan.
Ja silloin he kaikki huusivat: Herra ritari, me antaudumme teille, koska olette verrattoman voimallinen mies. Vai niin, sanoi Lancelot herra, mutta minä en salli, että antaudutte minulle, mutta jos antaudutte Kay herralle, hovimestarille, niin silloin säästän henkenne, en muuten. Siihen emme mielellämme suostu, vastasivat he, sillä mehän ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, ellette olisi tullut väliin. Eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle. Ajatelkaa tarkoin, sanoi Lancelot, sillä teidän on valitseminen elämän ja kuoleman välillä. Jos antaudutte, niin teidän tulee antautua Kay herralle. No hyvä, he sanoivat, koska olette säästänyt henkemme, niin tahdomme tehdä käskynne mukaan. Silloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi helluntaipäiväksi ja antautua siellä Guenever kuningattarelle ja sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeikseen. – Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan. Ja Lancelot herra otti Kay herran varustukset ja hänen kilpensä ja asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja jätti hyvästit emännälleen ja lähti. Sitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot herraa. Ja silloin hän huomasi, että Lancelot herra oli ottanut hänen varustuksensa ja ratsunsa. Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusoitella joitakuita Arthur kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan, kun luulevat häntä minuksi, totta totisesti. Ja kyllä he nyt pettyvät. Ja koska minulla on nämä varustukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti ratsastaa rauhassa. Sitten Kay herra kiitti emäntäänsä ja lähti pois.
Kun olin laskenut kirjan kädestäni, kuulin naputusta ovelta, ja mainitsemani merkillinen vieras astui sisään. Tarjosin hänelle piipun ja tuolin ja pyysin kotiutumaan. Viihdytin häntä myöskin lämpimällä whiskyryypyllä – annoinpa vielä toisenkin. Ja vielä kolmannen – kaikki toivoen saada kuulla hänen tarinansa. Neljännen yrityksen jälkeen hän aloitti ilman muita yllykkeitä aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti.
Vieraan tarina.
Olen amerikkalainen. Olen syntynyt ja kasvanut Hartfordissa, Connecticutin valtiossa – maalla, heti joen toisella puolen. Olen siis aivan väärentämätön jenkki – käytännöllinen; jaa, ja luultavasti aivan vailla tunteita eli toisin sanoen runoutta. Isäni oli seppä, isoisäni hevostohtori, ja aluksi minä olin kumpaakin. Mutta sitten menin suureen asetehtaaseen ja opin oikean ammattini, opin niin paljon kuin siellä saattoi oppia, opin tekemään kiväärejä, revolvereja, tykkejä, höyrypannuja, koneita – kaikenkaltaisia työtä säästäviä koneita. Saatoin valmistaa kaikkea mitä ihminen tarvitsi – kaikkia tämän maailman asioita, mitä hyvänsä. Ja ellei ollut nopeata uutta valmistustapaa, niin minä keksin sellaisen, ja se kävi helposti kuin pölkyn vierittäminen. Jouduin parin tuhannen työmiehen kaitsijaksi.
On päivänselvää, että sellainen henkilö usein joutuu riitoihin. Kun ihmisellä on pari tuhatta raakaa miestä kaittavanaan, niin sen kaltaisesta huvista ei ole puutetta. Sain ihan kyllikseni. Lopuksi tapasin erään vertaiseni ja silloin sain oman annokseni. Erään Herkuleeksi nimitetyn miehen kanssa selviteltiin väärinkäsityksiä sorkkaraudan avulla. Hän antoi minulle päähän oikein emäiskun, joka pani koko kalloni rutisemaan. Kaikki meni sekaisin, maailma sammui ja muuttui aivan mustaksi, en tuntenut enää mitään enkä tietänyt mistään – ainakaan vähään aikaan.
Kun jälleen tulin tajuihini, istuin ruohikossa tammen alla, ja eteeni levisi suurenmoinen, ihana näköala, joka oli melkein yksinomaan minun käytettävissäni. Ei kuitenkaan aivan kokonaan minun, sillä lähellä istui muuan mies ratsun selässä silmäillen minua – otus, joka oli kuin kuvakirjasta leikattu. Hän oli kiireestä kantapäähän puettu vanhanaikaisiin rautavarustuksiin, ja päässä oli kypärä, joka oli kuin lekkeri. Hänellä oli kilpi, miekka ja suunnaton keihäs, ja hänen hevosensakin oli panssaroitu. Teräksinen sarvi pisti esiin eläimen otsasta, ja korean punaviheriä silkkiloimi riippui sen ympärillä kuin sänkyhuopa, melkein maahan asti.
"Haluaisitko, jalo herra?" kysyi mies.
"Mitä minun pitäisi haluta?"
"Otella maasi tähden tai sydämesi valtiattaren tai..."
"Mitä tyhmyyksiä te jaarittelette?" virkoin minä. "Menkää takaisin sirkukseenne, tai annan teidät ilmi."
Mutta mitä mies tekee silloin? Nähkääs, hän vetäytyy parisataa kyynärää taapäin ja karauttaa sitten hurjaa vauhtia minua kohden lekkeri painettuna melkein hevosen kaulaan ja pitkä keihäs eteen ojennettuna. Näin hänen tarkoittavan totta ja olin puussa, ennenkuin hän ehti luokseni.
Hän väitti, että minä olin hänen omaisuuttaan, hänen keihäänsä vangitsema. Erinäiset asianhaarat puhuivat tämän väitteen puolesta, ja minä pidin parhaimpana yhtyä hänen käsitykseensä. Me teimme sopimuksen, että minä seuraisin häntä eikä hän puolestaan tekisi minulle pahaa. Kipusin alas, ja me lähdimme matkaan – minä jalkaisin hänen hevosensa rinnalla. Me marssimme aivan rauhallisesti läpi notkojen ja yli purojen, joita en muistanut ennen nähneeni – hämmästyin ja ihmettelin kovasti – mutta kumminkaan emme saapuneet sirkukseen emmekä mihinkään muuhunkaan senkaltaiseen paikkaan. Luovuin siis sirkus-otaksumastani ja arvelin hänen karanneen jostakin hulluinhuoneesta. Mutta emme tulleet myöskään hulluinhuoneeseen – nolostuin vallan pahanpäiväiseksi. Kysyin häneltä, miten kaukana olimme Hartfordista. Hän sanoi, ettei hän sellaisesta paikasta ollut kuullut puhuttavankaan. Pidin sitä valheena, mutta annoin olla. Tunnin marssittuamme näimme uneliaan kaupungin, joka oli laaksossa kiemurtelevan joen varrella, ja sen takana oli kukkula, iso harmaa linnoitus torneineen – ainoa minkä olen nähnyt muualla kuin kuvakirjoissa.
"Bridgeport?" kysyin viitaten sinnepäin.
"Camelot", vastasi hän.
Vieraani oli osoittanut uneliaisuuden merkkejä. Hän hätkähti, kun hänen päänsä nyökähti, hymyili – tuota liikuttavaa, vanhentunutta hymyä ja sanoi:
"Huomaan, etten voi jatkaa, mutta tulkaa mukaani, sillä minulla on kaikki kirjoitettuna muistiin, niin saatte lukea, jos haluatte."
Saavuttuamme hänen huoneeseensa hän virkkoi: "Aluksi pidin päiväkirjaa, mutta muutamien vuosien kuluttua tein päiväkirja-muistiinpanoista kirjan. Oi, miten pitkä aika siitä on!"
Hän ojensi minulle käsikirjoituksensa ja näytti, mistä oli aloitettava:
"Alkakaa tästä – ensimmäiset sivut olen jo teille kertonut." Hän oli nyt jo niin uninen, että tuskin saattoi pitää silmiään auki. Mennessäni hänen ovestaan kuulin hänen mutisevan puoliääneen:
"Paljon hupia, kaunis herra!"
Istuuduin takkatuleni ääreen ja aloin tarkastella aarrettani. Alku- ja suurin osa siitä oli pergamenttia, iän kellastamaa. Tutkin erästä lehteä ja huomasin, että se oli palimpsesti. [Pergamentti tai papyrys, johon entisen, kaapimalla poistetun tekstin sijaan on kirjoitettu uusi. Vanhalla ja keskiajalla yleinen säästäväisyyssyistä johtunut menettelytapa. – Suomentaja.] Jenkin vanhan, tumman kirjoituksen alta näkyi jälkiä toisesta vielä vanhemmasta ja epäselvemmästä, jossa oli latinalaisia sanoja ja lauseita, epäilemättä vanhan munkkilegendan katkelma. Aloitin vieraan näyttämästä paikasta ja luin seuraavaa.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Camelot.
"Camelot – Camelot", sanoin itsekseni. "Olen varma, etten ennen ole kuullut sitä. Luultavasti hulluinhuoneen nimi."
Marssimme lempeän, rauhallisen kesämaiseman läpi; se oli kaunis kuin uni ja hiljainen kuin sunnuntai. Ilma oli täynnä kukkien tuoksua, hyönteisten surinaa ja linnunlaulua; ei ihmisiä eikä ajopelejä näkynyt missään, ei mikään liikkunut, eikä mitään tapahtunut. Tie oli oikeastaan kiemurteleva polku, täynnä kavioiden jälkiä. Siellä täällä ruohossa näkyi pyörän uurteita tien molemmin puolin, ja pyörät tuntuivat olleen käden levyiset.
Par'aikaa marssiessamme tuli vastaamme pieni tyttö. Hän saattoi olla noin kymmenvuotias, ja kullankeltaiset hiukset aaltoilivat hänen olkapäillään. Hänen päässään oli tulipunaisista unikoista punottu seppele. Kauniimpaa pukua – jos seppelettä voi siksi sanoa – saa harvoin nähdä. Hän käveli aivan huolettomasti, ja mielenrauha kuvastui hänen viattomista kasvoistaan. Sirkusolento ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen – tuskin tuntui häntä edes näkevän. Ja tyttönen – häntä eivät miehen kummalliset tamineet näyttäneet lainkaan hämmästyttävän, aivan kuin koko ikänsä olisi sellaista nähnyt. Hän kulki ohi yhtä välinpitämättömästi kuin olisi sivuuttanut pari lehmää; mutta nähdessään minut tuli aivan toista! Hän nosti kätensä ja seisoi kivettyneenä; suu avautui, silmät tuijottivat pelästyneinä; hän oli uteliaan, pelon sekoittaman hämmästyksen kuva. Ja siihen hän jäi seisomaan jonkinlaisen lamauttavan ihastuksen vallassa, kunnes metsäpolku kääntyi ja me katosimme hänen näkyvistään. Meni tosiaankin yli ymmärrykseni, että hän saattoi hämmästellä minua toverini sijasta. En voinut sitä käsittää. Ja se, että hän saattoi pitää minua jonakin ihmeellisenä – ehkäpä oikeana näytöskappaleena – ja kokonaan jättää huomaamatta omat ansionsa siihen suuntaan, se totisesti ihmetytti minua ja todisti ylevämielisyyttä, minkälaista harvoin tapaa niin nuorista henkilöistä. Siinä oli jotakin ajattelemisen arvoista. Kuljin kuin unessa.
Lähestyessämme kaupunkia alkoi näkyä elämän merkkejä. Silloin tällöin sivuutimme kurjan, olkikattoisen majan, jota sangen huonosti hoidetut pelto- ja puutarhatilkut ympäröivät. Ihmisiä näkyi myöskin; rotevia miehiä, joiden pitkät, karkeat, takkuiset hiukset riippuivat kasvoille saattaen heidät näyttämään elukoilta. Niillä, samoin kuin naisilla, oli kaikilla karkeat piikkopuvut, jotka ulottuivat hiukan polven alapuolelle, ja jaloissa jonkinlaiset tökeröt sandaalit; sitäpaitsi monet käyttivät rautaista kaulanauhaa. Pikku pojat ja tytöt olivat järjestään alastomia, mutta kukaan ei tuntunut sitä huomaavan. Kaikki nämä ihmiset tuijottivat minuun, juttelivat minusta, juoksivat majoihinsa ja kutsuivat koko perheen ulos ällistelemään minua. Mutta kukaan ei välittänyt mitään tuosta toisesta miehestä, tervehtivät häntä vain nöyrästi saamatta minkäänlaista vastausta.
Kaupungissa oli muutamia tukevia, ikkunattomia kivitaloja, joita oli siroteltu sinne tänne olkikattoisten majojen erämaahan; kadut eivät olleet muuta kuin kiveämättömiä, kiemurtelevia kujia; suuri joukko koiria ja alastomia lapsia leikki auringossa pannen meteliksi; röhkivät siat tonkivat mutaa aivan tyytyväisinä, ja muuan emäsika makasi haisevassa rapakossa keskellä hienointa pääkatua imettäen porsaitaan. Yht'äkkiä kajahti kaukaa sotilasmusiikin pauhu; se läheni lähenemistään, ja pian oli näkyvissämme ylväs ratsasjoukko. Töyhdötetyt kypärät ja kiiltävät haarniskat, hulmuilevat liput ja kallisarvoiset jakut, loimet ja kullatut keihäänkannattimet panivat sen kimmeltelemään aivan silmiä häikäisevästi; ja läpi lian ja ohi sikojen, alastomien pienokaisten, iloisten koirien ja kurjien majojen tämä seurue raivasi tiensä, ja me seurasimme sen jäljessä. Seurasimme kiemurtelevaa kujaa toisensa jälkeen – aina vain ylöspäin – kunnes vihdoin pääsimme raittiiden tuulten hyväilemälle kukkulalle, jolle linna oli rakennettu. Torvisignaaleja vaihdettiin, neuvoteltiin vallien kanssa, joilla asestettuja rautapukuisia miehiä kulki edestakaisin pertuska olalla, lepattavien lippujen alla, joihin oli karkeasti piirretty lohikäärmeen kuva. Ja sitten isot portit avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja ratsujoukon johtaja ajoi ankaran holvikaaren alle. Me, jotka seurasimme jäljessä, saavuimme pian avaralle, kivetylle pihalle, ja torneja ja vallinsakaroita nousi kaikilla neljällä sivulla korkealle taivasta kohti. Ratsastajat laskeutuivat hevostensa selästä, lukemattomia juhlallisia tervehdyksiä vaihdettiin, oli liikettä ja elämää; taulu oli iloinen ja värikäs, ja melu ja hälinä vaikutti sangen miellyttävältä.
TOINEN LUKU.
Kuningas Arthurin hovi.
Kohta tilaisuuden tarjoutuessa hiivin varovaisesti syrjään ja kosketin olkapäähän erästä vanhaa ja ulkonäöstä päättäen mitätöntä miestä. Sanoin hänelle mielistelevästi ja luottavaisesti:
"Ystäväiseni, tehkää minulle palvelus. Kuulutteko te hulluinhuoneeseen, vai oletteko täällä vain käymässä?"
Hän tuijotti minuun tyhmästi ja virkkoi:
"Totisesti, kaunis herra, minusta näyttää..."
"Hyvä on", sanoin minä, "ymmärrän, olette potilas".
Tuumiskellen asiaa lähdin hänen luotaan, mutta tarkastelin, tokko joukossa olisi joku täysijärkinen, joka ohimennen voisi antaa hieman selityksiä. Lopuksi luulin löytäneeni sellaisen. Otin hänet syrjään ja kuiskasin:
"Kunpa vain saisin tavata esimiestä hetkisen – vain pienen..."
"Pyydän, älä pidätä minua."
"Mitä tarkoitatte?"
"Älä estä minua, jos se sana miellyttää sinua enemmän."
Ja sitten hän selitti olevansa alikokki ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa lörpötellä, vaikk'ei hänellä joskus toiste olisi mitään sitä vastaan. Häntä näet huvittaisi tietää, mistä minä ostin vaatteeni. Lähtiessään luotani hän osoitti sormellaan ja sanoi, että tuolla loitompana oli muuan tarpeeksi toimeton minua tyydyttämään ja sitäpaitsi halukas tapaamaan minua. Hän osoitti hoikkaa, vilkasta poikaa, joka keltaisissa housuissaan näytti halaistulta porkkanalta. Muu puku oli sinistä silkkiä ja hienoja pitsejä ja röyhyksiä. Pitkät, keltaiset kutrit aaltoilivat sulilla koristetun ruusunpunaisen silkkimyssyn alta, joka keimailevasti oli painettu toiselle korvalliselle. Kasvoista päättäen hän oli hyväntahtoinen, käynnistä päättäen tyytyväinen itseensä. Hän oli niin kaunis, että hyvin olisi voitu panna lasin taakse kehysten keskelle. Kohdatessamme hän tarkasteli minua hymyillen ja hieman tunkeilevan uteliaasti, sanoi tulleensa minua hakemaan ja ilmoitti olevansa paashi.
"Varsin todennäköistä", sanoin minä.
Kuulostihan se vähän ankaralta, mutta minä olin suutuksissani. Hän ei kuitenkaan pahastunut siitä eikä näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta. Hän rupesi juttelemaan ja naureskelemaan aivan iloisesti, ajattelemattomasti ja poikamaisesti siinä kävellessämme ja hieroi heti ystävyyttä – kyseli kaikkea mahdollista minusta itsestäni ja vaatteistani, mutta ei milloinkaan odottanut vastausta – lörpötteli vain hurjalla vauhdilla, aivan kuin ei olisi tietänyt tehneensä kysymystä, kunnes hän lopuksi sattui sanomaan, että oli syntynyt alkupuolella vuotta 513.
Silloin kylmä väre kiiti selkärankaani pitkin. Pysähdyin äkkiä ja sanoin kysyvällä äänellä:
"Enpä tainnut kuulla oikein. Sanokaa se uudelleen – ja sanokaa hitaasti. Mikä vuosi se oli?"
"Viisisataakolmetoista."
"Viisisataakolmetoista! Ettepä siltä näytä. Kas niin, poikaseni, minä olen vieras täällä, eikä minulla ole ystäviä; olkaa rehellinen ja kunniallinen minua kohtaan. Oletteko aivan viisas?"
Hän väitti olevansa.
"Ja ovatko nämä muutkin ihmiset täällä ihan viisaita?"
Hän väitti heidän olevan.
"Eikä tämä myöskään ole hulluinhuone? Tarkoitan sellaista paikkaa, jossa hoidetaan sekapäisiä ihmisiä?"
Hän väitti, ettei se sellainen ollut.
"Siinä tapauksessa", sanoin, "minä siis olen järjiltäni tai minulle on tapahtunut jotakin yhtä hirveätä. Sanokaa kunniallisesti ja suoraan, missä minä olen."
"Kuningas Arthurin hovissa."
Odotin minuutin, kunnes olin saanut niellyksi tämän selityksen, ja sitten sanoin:
"Ja mikä vuosi nyt on teidän käsityksenne mukaan?"
"Viisisataakaksikymmentäkahdeksan – kesäkuun yhdeksästoista päivä."
Sydäntäni puristi, ja minä mutisin: "En enää milloinkaan saa nähdä ystäviäni – en enää milloinkaan. He eivät synny vielä tuhanteenkolmeensataan vuoteen."
En voinut olla poikaa uskomatta – en tiedä miten. Jokin minussa tuntui uskovan häntä – alitajuntani ehkä – mutta järkeni ei häntä uskonut. Järkeni vastusti ankarasti hänen puhettaan, niinkuin luonnollista oli. En tietänyt, miten pääsisin selvyyteen, sillä tiesin, etteivät ihmisten väitteet mitään merkinneet – järkeni sanoisi heitä hulluiksi ja jääväisi heidän todistuksensa. Mutta äkkiä sain onnellisen välähdyksen. Tiesin, että kuudennen vuosisadan ensimmäisen puoliskon ainoa täydellinen auringonpimennys oli sattunut kesäkuun 21 päivänä 528 j.Kr. ja että se oli alkanut päivällä kolme minuuttia yli kaksitoista. Tiesin myöskin, ettei mitään täydellistä auringonpimennystä ollut odotettavissa sinä vuonna, jota minä elin, nimittäin 1879. Jos siis voisin estää tuskan ja uteliaisuuden kiduttamasta minut kuoliaaksi lähimpien neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana, niin saisin kyllä selvät todistukset siitä, puhuiko poika totta.
Käytännöllisenä connecticutilaisena heitin koko probleemin menemään määrättyyn päivään ja hetkeen saakka. Tahdoin näet suunnata koko tarkkaavaisuuteni par'aikaa tapahtuviin asioihin, pysytellä reippaana ja sukkelana sekä etuilla mahdollisimman paljon. "Asia kerrallaan" on minun tunnuslauseeni. Pelaa koko voimallasi, kun kerran pelaat, vaikka peli ei olisikaan muuta kuin "kahta herraa ja yhtä narria". Kaksi asiaa panin määräkseni: jos me edelleenkin elimme yhdeksättätoista vuosisataa ja minä olin hullujen joukossa enkä voinut päästä pois, niin pienessä ajassa ottaisin hulluinhuoneen komennon, jos olisi pienintäkään mahdollisuutta. Jos me toiselta puolelta todellakin elimme kuudetta vuosisataa, en voinut toivoa parempaa; silloin kolmessa kuukaudessa tekisin itseni koko maan hallitsijaksi. Laskelmani perustui siihen, että näet minulla oli sivistyksen suhteen kaikkiin muihin verraten tuhannenkolmensadan vuoden etumatka ja olin koko maan parhaiten koulutettu mies. En ole niitä, jotka tuhlaavat aikaa päätöksen tehtyään ja työn odottaessa. Sanoin siis paashille:
"Kuulkaahan, rakas Clarence, jos nimenne sattumalta on se, tahtoisin pyytää teitä hiukan tutustuttamaan minua olosuhteihin. Mikä on sen ilmiön nimi, joka toi minut tänne?"
"Meidän herrammeko? Hän on hyvä ritari ja suuri lordi, Kay herra, hovimestari, meidän lääniherramme kuninkaan kasvatusveli."
"Hyvä juttu. Jatkakaa! Kertokaa minulle kaikki!"
Kertomuksesta tuli pitkä, mutta se osa, joka herätti minun mielenkiintoani, oli tällainen: Hän sanoi, että minä olin Kay herran vanki ja että minut vallitsevan tavan mukaan heitettäisiin pimeään vankilaan heikolle muonalle, kunnes joku ystäväni lunastaisi minut – ellen sitä ennen olisi sattunut mätänemään. Ymmärsin, että jälkimmäinen vaihtoehto oli todennäköisempi, mutta en kuluttanut aikaa lörpöttelemällä siitä. Aika oli liian kallista. Hän kertoi edelleen, että näillä tienoin päivällinen pian loppuisi suuressa salissa, ja heti ilojen ja varsinaisten juominkien alkaessa Kay herra lähettäisi hakemaan minut näyttääkseen minua kuningas Arthurille ja tämän kuuluisille ritareille, jotka istuivat Pyöreän pöydän ympärillä. Hän tulisi silloin kerskailemaan minua vangitessaan tekemistään urotöistä, eikä hänen liioittelunsa olisi niinkään vähäistä, mutta minun ei sopisi oikaista hänen ilmoituksiaan. Oltuani näytteillä minut heti heitettäisiin vankilaan, mutta hän, Clarence, keksisi aina jonkin keinon päästäkseen minua joskus tapaamaan ja ilahduttamaan, ja hän kyllä auttaisi minua ilmoittamaan ystävilleni, mitä oli tapahtunut.
Ilmoittamaan ystävilleni! Kiitin häntä – vähin mitä saatoin tehdä. Juuri silloin tuli palvelija sanomaan, että minun oli mentävä saliin. Clarence vei minut sinne, johdatti minut toiselle seinämälle ja istuutui viereeni.
Totta totisesti, näytelmä oli harvinainen ja tavattoman mielenkiintoinen. Huone oli suunnattoman avara, jokseenkin vailla huonekaluja ja koristuksia, mutta täynnä kirkuvia vastakohtia. Se oli sangen, sangen korkea – niin korkea, että kattoparruista riippuva lippu lepatti jonkinlaisessa hämärässä. Salin kummassakin päässä oli kivikaiteilla reunustettu parveke; toisella istuivat musikantit, toisella näkyi naisia, jotka olivat pukeutuneet hämmästyttäviin väreihin. Lattiaa peittivät isot valko- ja mustaruutuiset, ajan ja pahoinpitelyn kuluttamat kivilaatat, jotka kieltämättä tarvitsivat korjausta. Koristuksia ei oikeastaan ollut lainkaan, vaikka seinät oli ripustettu täyteen suunnattomia levyjä, joita arvatenkin pidettiin taideteoksina. Siinä oli ratsujensa selässä taistelevia miehiä; muodoiltaan ne muistuttivat sellaisia, joita lapset leikkaavat paperista tai leipovat piparikakkutaikinasta. Miesten suomuspanssarien suomut oli muodostettu pienistä pyöreistä rei'istä, niin että haarniskat näyttivät sellaisilta, kuin niitä olisi käsitelty näkkileipätärpillä. Takka oli niin iso, että siihen olisi hyvin voinut leiriytyä, ja sen esiintyöntyvät sivut sekä uuninkupu toivat mieleen tuomiokirkon portin. Seinänvierillä seisoi haarniskoituja, kypäräpäisiä asemiehiä pertuska ainoana aseenaan, jäykkinä kuin kivikuvat, ja moisilta ne näyttivätkin.
Laajalla lattialla, aivan ristiholvin alla, oli tammipöytä, jota ne nimittivät "Pyöreäksi pöydäksi". Se oli kooltaan kuin tavallinen sirkusareena, ja suuri seurue istui sen ympärillä. Ne olivat kaikki miehiä; puvut olivat niin loistavia ja värikkäitä, että aivan koski silmiin niitä katsellessa. Ne istuivat sulitetut hatut päässään. Vain silloin, kun joku puhui suoraan kuninkaalle, hän ensimmäisiä sanoja lausuessaan nosti kevyesti hattuaan.
Useimmat joivat, valtavista häränsarvista, mutta muutamat mutustelivat vielä leipää tai järsivät paistiluuta. Kutakin miestä kohden oli säännöllisesti kaksi koiraa, ja nämä tuijottivat odottavissa asennoissa, milloin puhtaaksi järsitty luu viskattaisiin niille. Silloin ne hyökkäsivät sen kimppuun laumoina ja parvina, ja syntyi tappelu, villi kaaos, josta erotti vain ravistelevia päitä, kiemurtelevia ruumiita ja heilahtelevia häntiä, ja ulvonta vaimensi puhelun. Mutta mitäpä siitä, koiratappelu oli joka tapauksessa paljon hauskempaa. Joskus miehet nousivat pystyyn nähdäkseen paremmin ja lyödäkseen vetoa, ja naiset ja soittajat kurkottelivat samasta syystä kaiteiden yli, ja kerran toisensa perästä he puhkesivat hurjiin ihastuksenhuutoihin. Lopuksi voittoisa koira laskeutui tyytyväisenä mahalleen pitäen luuta käpälien välissä ja jatkoi murinaansa sen takaa, rouskutteli sitä ja likasi sillä lattiaa – aivan samoin kuin viisikymmentä koiraa oli tehnyt aikaisemmin, ja hovin muu osa palasi entisiin hommiinsa ja huvituksiinsa.
Yleensä voi sanoa, että näiden henkilöiden puhe oli arvokasta ja kohteliasta, ja huomasin erikoisesti, että he kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun joku kertoi – tarkoitan luonnollisesti koiratappeluiden välillä. Ja selvästi näkyi myöskin, että he olivat lapsellista ja yksinkertaista seurakuntaa, joka mitä lempeimmällä ja uskottavimmalla luottavaisuudella lasketteli maailman hirvittävimpiä valheita ja halukkaasti kuunteli toisten valheita ja päälle päätteeksi uskoi niitä. Oli vaikeata uskoa heidän kykenevän mihinkään julmuuksiin ja petomaisuuksiin, ja kuitenkin he tarjoilivat kertomuksia veriteoista ja kärsimyksistä koruttomalla mielihyvällä, mikä melkein sai minut unohtamaan värisemisen.
En ollut ainoa vanki salissa. Siellä oli ainakin kaksikymmentä kurjaa pentelettä, usea ruhjottuna, hakattuna ja hirveästi silvottuna, ja heidän hiuksilleen, kasvoilleen ja vaatteilleen oli musta, hyytynyt veri muodostanut oikeita kakkuja. Luonnollisesti ankarat ruumiilliset tuskat, väsymys, nälkä ja jano kiusasivat heitä. Kukaan ei ainakaan tuonut heille virkistykseksi pisaraa pesuvettä, eikä kukaan lääkinnyt heidän haavojaan. Heidän ei kuitenkaan kuullut huokailevan eikä voivottavan, eikä heissä nähnyt kärsimättömyyden merkkiäkään tai taipumusta valitukseen. Päähäni tunki ajatus: "Nuo kelmit ovat kyllä aikanaan käsitelleet toisia samalla tavoin; kun nyt tuli niiden oma vuoro, eivät ne odottaneet muuta kohtelua; niiden filosofinen käyttäytyminen ei siis ole sielullisen kurin, henkisen voiman tai mietiskelyn tulos. Se on vain eläimellistä tottumusta; ne ovat valkoisia intiaaneja."
KOLMAS LUKU.
Pyöreän pöydän ritarit.
Keskustelu Pyöreän pöydän ympärillä oli pääasiallisesti yksinpuheluja, kertomuksia seikkailuista, joissa nämä vangit oli otettu, niiden ystävät ja seuralaiset tapettu ja varustukset sekä hevoset ryöstetty. Mikäli minä saatoin ymmärtää, eivät nämä murhaseikkailut olleet mitään ryöstöretkiä, joille oli lähdetty kostamaan vääryyksiä tai ratkaisemaan vanhoja riitoja tahi äkillisiä väärinkäsityksiä; ei lainkaan, ne kaikki olivat aivan yksinkertaisesti kaksintaisteluja vieraitten ihmisten kesken, joita ei milloinkaan oltu esitelty toisilleen ja joiden välillä ei ollut mitään eripuraisuuden aihetta. Olin monta kertaa nähnyt kahden pojan, jotka eivät tunteneet toisiaan, tapaavan sattumalta toisensa ja huutavan: "Tahdoks köniin!" – ja ryntäävän toistensa tukkaan. Mutta tähän saakka olin luullut sellaista vain lasten tavoiksi ja lapsuuteen kuuluvaksi. Nämä isot kuhnukset tuntuivat kuitenkin harrastavan sellaista ja kerskailevan siitä, vaikka olivat jo ehtineet kypsyneeseen ikään ja sen ylikin. Ja kuitenkin näissä vilpittömissä ihmisissä oli jotakin hurmaavaa, jotakin puoleensavetävää ja rakastettavaa. Koko tässä suuressa lastenkamarissa ei tuntunut olevan aivoja tarpeeksi paljon edes syötiksi ongenkoukkuun, mutta se ei tehnyt mitään, sillä pian näki, että sitä ajatuskyvyn elintä ei tämänkaltaisessa seurassa tarvittu, se päinvastoin olisi vahingoittanut, häirinnyt ja järkyttänyt seurueen sopusointua – ehkä tehnyt sen olemassaolon mahdottomaksi. Melkein kaikissa kasvoissa oli jotakin erikoisen miehekästä, ja muutamat säteilivät sellaista ylevyyttä ja lempeyttä, että se torjui ja teki tyhjäksi kaiken alentavan arvostelun. Erään kasvot – he nimittivät häntä Galahad herraksi – olivat jalon hyväntahtoiset ja puhtaat, ja samaten olivat kuninkaan, ja Järven herra Lancelotin jättiläismäisessä olemuksessa ja ylväässä asennossa kuvastui majesteetillisen suurisuuntainen mielenlaatu.
Pian tapahtui jotakin, mikä kohdisti yleisen mielenkiinnon Lancelotiin. Saatuaan merkin jonkinlaiselta juhlamenojen ohjaajalta kuusi tai kahdeksan vankia nousi, astui yhdessä eteenpäin, polvistui lattialle ja ojensi kätensä kohti naisten parveketta ja pyysi kunniaa saada puhutella kuningatarta. Silmiinpistävin yksilö tässä naisellisen sulon ja koreuden loistavassa kukkassarassa taivutti päätään myöntymykseksi, minkä jälkeen vankien puhemies jättäytyi tovereineen hänen käsiinsä, jotta hän saisi mielensä mukaan päästää heidät vapaasti menemään tai tuomita heidät lunnaisiin, vankeuteen tai kuolemaan; ja tämän hän sanoi tekevänsä Kay herran, hovimestarin, käskystä, koska tämä oli voittanut heidät omalla voimallaan ja urhoollisuudellaan kovassa taistelussa avoimella kentällä.
Kaikkien kasvoilla kuvastui hämmästys ja epävarmuus; kuningattaren tyytyväinen hymy häipyi Kayn nimeä mainittaessa, hän näytti ikävystyneeltä, ja paashi kuiskasi korvaani ilmeisen pilkallisesti:
"Kay herra – onko mokomaa kuultu! Pitele minusta, minä pyörryn! Kaksituhatta vuotta olisi ihmisen syntisellä keksimiskyvyllä ankara työ keksiä tuon vertaista valhetta!"
Jok'ainoa silmä suuntautui ankaran tutkistelevana Kay herraan. Mutta hän oli tilanteen tasalla. Hän nousi seisomaan, löi korttinsa pöytään kuin aika poika ja otti itselleen jokaisen tikin. Hän sanoi totuudenmukaisesti kertovansa asian; hän kertoisi yksinkertaisen, koristelemattoman tosiasian lisäämättä mitään omasta juttukontistaan. "Ja jos te silloin arvelette", hän sanoi, "että kunnianosoitukset ja arvonimet ovat tässä paikallaan, niin antakaa ne sille, joka on ylväin ja väkevin mies, mikä milloinkaan on kantanut kilpeä tai kristikunnan puolesta miekkaa heiluttanut – sille, joka istuu tuolla!" – ja hän osoitti Lancelot herraa. Ah, se veteli – se oli riivatun hieno veto! Ja sitten hän jatkoi kertoen, miten Lancelot herra oli jonkin aikaa sitten ollut maailmalla ja tappanut seitsemän jättiläistä yhdellä miekkansa iskulla sekä vapauttanut vankeudesta sataneljäkymmentäkaksi nuorta tyttöä. Kun Lancelot herra yhä etsiessään seikkailuja oli ratsastanut edelleen, oli hän tavannut hänet – Kay herran – tappelemassa epätoivoisesti yhdeksää ulkomaalaista ritaria vastaan ja heti ottanut tappelun omakseen voittaen kaikki yhdeksän. Ja seuraavana yönä oli Lancelot herra noussut hiljaa vuoteestaan, pukeutunut Kay herran varustuksiin, ottanut Kay herran hevosen ja lähtenyt kaukaisiin maihin, missä hän eräässä kenttätaistelussa oli voittanut kuusitoista ritaria ja eräässä toisessa kolmekymmentäneljä. Ja näiden kaikkien samoin kuin yhdeksän edellisen hän oli antanut vannoa, että he helluntaina ratsastaisivat kuningas Arthurin hoviin ja antautuisivat kuningatar Gueneverille Kay herran vankeina, hänen ritarillisen urheutensa saaliina. Ja täällä nämä kuusi nyt olivat, ja toiset tulisivat jäljestä, kohta kun heidän hirvittävät haavansa olivat parantuneet.
No niin, oli liikuttavaa nähdä kuningattaren punastuvan ja hymyilevän, heittävän salavihkaisia katseita Lancelot herraan, katseita sellaisia, että niiden takia mainittu herra olisi Arkansasissa ammuttu.
Kaikki ylistivät Lancelot herran sankaruutta ja ylevämielisyyttä, ja minä puolestani olin aivan ällistynyt, että yksinäinen mies saattoi voittaa ja vangita sellaisia pataljoonia harjaantuneita sotapukareita. Sanoin ajatukseni Clarencelle, mutta, se hölmö, joka ilkkui kaikelle, vastasi vain:
"Jos Kay herra olisi vielä ennättänyt ajaa pullon hapanta viiniä nahkaansa, niin vankeja olisi tullut puolta enemmän."
Surren katselin poikaa ja samalla näin, että syvän alakuloisuuden varjo laskeutui hänen kasvoilleen. Seurasin hänen katseensa suuntaa ja näin, että vanha valkopartainen liehuvaan kaapuun puettu mies oli noussut seisomaan ja sääret horjuen asettunut pöydän ääreen nyökytellen päätään ja katsellen seurakuntaa vetisillä, tiirattavilla silmillään. Paashin, kärsivä ilme kuvastui kaikkien kasvoilla – samanlainen ilme kuin mykillä olennoilla, jotka tietävät, että mukisematta on kärsittävä mitä tuleman pitää.
"Eikö se pahus ala taaskin", huokasi poika. "Sama vanha ikävä juttu, jonka se samoilla sanoilla on kertonut tuhat kertaa ja jonka se kertoo kuolemaansa asti, kun vain on ajanut vähän liikaa liiviinsä ja tarvitsee päänkevennystä. Ah, olisinpa päässyt elämästä tätä päivää!"
"Kuka hän on?"
"Merlin, suuri valehtelija ja poppamies, kadotettu olkoon tämän ikävystyttävän juttunsa takia. Elleivät ne niin pelkäisi, koska hänellä on ukkonen ja salama ja kaikki pimeyden henget käytettävinään, niin ne olisivat jo monta kertaa kääntäneet hänet nurin päästäkseen käsiksi tuohon satuun ja pirstoakseen sen. Hän kertoo sen aina kolmannessa persoonassa, on olevinaan liian vaatimaton tahtoakseen ylentää itseään. Kirottu olkoon hän, ja olkoon onnettomuus hänen osansa! Ystäväni, ole kiltti ja herätä minut iltalaulun aikaan."
Poika nojasi päätään olkaani vasten ja oli nukkuvinaan. Vanhus aloitti kertomuksensa, ja pian nuorukainen tosiaankin nukkui. Samoin kävi myös koirien, hovin, palvelijoiden ja asemiesten. Mumiseva ääni kaikui katkeamatta; kaikilta tahoilta alkoi kuulua hiljaista kuorsausta, joka kannatti sitä kuin yksiäänisten puhallussoittimien kumea säestys. Muutamat päät nojasivat ristiin pantuihin käsivarsiin, toiset olivat retkahtaneet taapäin, kasvot kattoa kohden, ja avoimista suista puhaltui itsetiedoton musiikki. Kärpäset surisivat ja pistelivät aivan huolettomina, rottia tassutteli sadoista koloista ja kotiutui vähän kaikkialle. Muuan rotta meni niin pitkälle, että istuutui pienen oravan lailla kuninkaan pään päälle ja järsi juustopalaa antaen lapsellisen epäkunnioittavasti murusten pudota kuninkaan kasvoille. Näky oli rauhaisa, lepuuttava väsyneille silmille ja kuluneille hermoille.
Vanhuksen kertomus oli tällainen:
Ja sitten kuningas ja Merlin lähtivät matkaan ja menivät erään erakon luo, joka oli hyvä mies ja suuri lääkäri. Erakko tutki hänen kaikki haavansa ja antoi hänelle hyviä voiteita. Kuningas viipyi hänen luonaan kolme päivää, kunnes haavat olivat sen verran lääkityt, että hän saattoi ratsastaa ja kävellä, ja sitten hän lähti. Heidän ratsastaessaan kuningas Arthur sanoi: Minulla ei ole miekkaa. Ei tee mitään, sanoi Merlin, täällä lähellä on miekka, joka on sinun, jos suvaitset. Sitten he ratsastivat, kunnes saapuivat kauniin ja suuren järven partaalle, ja keskellä järveä Arthur näki valkoisen sametin verhoaman käsivarren, joka piteli kaunista miekkaa. Katso, tuosta miekasta minä puhuin, sanoi Merlin. Samassa he näkivät kauniin tytön järvellä. Kuka tuo neitonen on? sanoi Arthur. Vedenneito, sanoi Merlin, ja tuolla järvessä on luoto ja luodolla paikka, joka on kauniimpi kuin mikään maailmassa ja rikkaasti koristeltu, ja tuo neito tulee nyt pian tänne, ja puhu hyvin hänelle, jotta hän antaisi sinulle sen miekan. Pian neito tuli Arthurin luo tervehtien häntä, ja hän vastasi tervehdykseen. Nuori neito, sanoi Arthur, mikä tuo miekka on, jota käsi kannattaa tuolla veden yläpuolella? Toivoisin sen omakseni, sillä minulla ei ole miekkaa. Arthur herra, kuningas, sanoi impi, tuo miekka on minun, ja jos annat minulle lahjan kun pyydän, niin saat sen. Kautta kunniani, sanoi Arthur, annan mitä vain pyydät. Hyvä, sanoi neito, astu tuohon veneeseen ja souda miekan luo, ota se tuppineen tänne, ja minä pyydän lahjani, kun aika on täytetty. Arthur herra ja Merlin astuivat nyt ratsujensa selästä, sitoivat hevosensa kahteen puuhun, nousivat veneeseen, ja tultuaan miekan luo, jota käsi kannatti, tarttui Arthur herra molempiin kädensijoihin ja otti miekan mukaansa. Ja käsivarsi katosi veden alle, ja sitten he tulivat maihin ja ratsastivat pois. Mutta sitten Arthur näki komean lipun. Mikä teltta tuo on? kysyi hän. Se on Pellinore herran lippu, sanoi Merlin, sen ritarin, jonka kanssa sinä viimeksi taistelit, mutta hän on nyt poissa, hän ei ole tuolla. Hän on riidassa erään sinun ritarisi, niin sanotun Egglamen, kanssa, ja he ovat taistelleet keskenään, mutta lopuksi Egglame pakeni, muuten hän olisi nyt vainaja, ja hän on ajanut häntä aina Carlioniin, ja pian tapaamme hänet maantiellä. Hyvin sanottu, sanoi Arthur, kun minulla nyt on miekka, niin rupean kaksintaisteluun hänen kanssaan ja kostan. Älä tee sitä, herra, sanoi Merlin, ritari on taistelusta ja takaa-ajosta väsynyt, niin ettei olisi mikään kunnia käydä käsiksi häneen. Sitäpaitsi ei maailmassa ole yhtään ritaria, joka helposti selviytyisi hänestä. Senvuoksi neuvon sinua jättämään hänet rauhaan, sillä ennen pitkää hän tekee sinulle suuren palveluksen, hän ja hänen poikansa. Ennen pitkää saat myös nähdä sen päivän, jolloin todellisella ilolla annat sisaresi hänen puolisokseen. Kun hänet tapaan, niin seuraan neuvoasi, sanoi Arthur. Sitten Arthur katsoi miekkaansa, ja se miellytti häntä. Kummasta pidät enemmän, sanoi Merlin, miekasta vai tupesta? Miekka miellyttää minua enemmän, sanoi Arthur. Siinä olet väärässä, sanoi Merlin, sillä tuppi on kymmenen kertaa miekkaa arvokkaampi; niin kauan kuin tuppi on mukanasi, et milloinkaan menetä verta, vaikka haavoittuisit kuinka pahasti. Muista senvuoksi pitää tuppea aina mukanasi. Sitten he ratsastivat Carlioniin ja kohtasivat tiellä Pellinore herran; mutta Merlin oli noitunut niin, ettei Pellinore nähnyt Arthuria, vaan ratsasti ohi sanaakaan sanomatta. Minua ihmetyttää, sanoi Arthur, ettei ritari puhutellut minua. Herra, sanoi Merlin, hän ei nähnyt sinua, sillä jos hän olisi sinut nähnyt, niin hän ei olisi poistunut niin nopeasti. Sitten he saapuivat Carlioniin, mikä ylenmääräisesti riemastutti kuninkaan ritareita. Ja kun he kuulivat hänen seikkailuistaan, ihmettelivät he, että hän sillä tavoin yksin pani henkensä alttiiksi. Mutta kaikki arvokkaat miehet sanoivat, että oli ilo palvella ruhtinasta, joka lähti seikkailemaan aivan kuin tavalliset köyhät ritarit.
NELJÄS LUKU.
Dinadan herra, humoristi.
Minusta tuntui, että tämä eriskummallinen valhe oli kerrottu varsin yksinkertaisesti ja kauniisti, mutta minä nähkääs olin kuullut sen vain yhden kerran, ja siinä on suuri ero. Epäilemättä toisetkin olivat pitäneet siitä uutena.
Dinadan herra, humoristi, heräsi ensiksi, ja hän herätti muut jokseenkin epäonnistuneella kujeella. Hän sitoi erään koiran häntään muutamia peltituoppeja ja laski sitten elukan irralleen. Aivan hulluna kauhusta koira säntäili sinne tänne pitkin salia kaikki muut toverit perässään; haukkuen ne kaatoivat ja särkivät kaiken, mikä sattui niiden tielle, ja saivat aikaan hirvittävän, korviahuumaavan melskeen ja metelin. Kaikki läsnäolijat nauroivat tälle, niin miehet kuin naisetkin, kunnes kyyneleet vuotivat ja muutamia ritareita putosi tuoliltaan ja kieritteli ihastuksissaan lattialla. He olivat kuin lapset. Dinadan herra oli niin ylpeä tekosestaan, ettei malttanut kyllästymiseen asti olla toistamatta, miten tämä kuolematon aate oli hänen aivoissaan syntynyt, ja – niinkuin hänen kaltaistensa humoristien; laita on ollut maailman alusta – hän itse nauroi sukkeluudelleen kauan sen jälkeen kuin jo toiset olivat lakanneet. Hän oli niin riemastunut, että lopuksi piti puheen – tietenkin humoristisen. En milloinkaan luule kuulleeni sellaista vanhojen lopen kuluneiden sukkeluuksien rimprampsua. Hän oli pahempi kuin markkinailveilijät, pahempi kuin sirkuksen Pelle. Oli aivan kuvaamattoman surullista istua siellä tuhatkolmesataa vuotta ennen syntymäänsä jälleen kuuntelemassa vanhoja koin syömiä vitsejä, jotka poikasena ollessani, tuhatkolmesataa vuotta myöhemmin, olivat panneet minut pakahtumaan naurusta. Se sai minut melkein vakuutetuksi, ettei ole mitään uutta auringon alla. Kaikki nauroivat näille muinaismuistoille – mutta niinhän ihmiset tekevä aina – olen sen huomannut monta sataa vuotta myöhemmin. Ainoa, joka ei nauranut, oli pilkkakirves – tarkoitan poikaa. Ei, hän vain ivaili niitä – ei ollut mitään mitä hän ei olisi ivaillut. Hän väitti, että useimmat Dinadan herran sukkeluudet olivat läpimätiä ja loput kivettyneitä. "Kivettyneitä" pidin hyvänä sanana, koska minun vakaumukseni mukaan ainoa keino, millä luokitella niistä useimmat, oli niiden sijoittaminen geologisiin aikakausiin. Mutta sitä pientä onnistunutta aatetta poika ei tajunnut, sillä geologiaa ei oltu vielä keksitty. Merkitsit kuitenkin huomautukseni muistiin arvellen, että jos saisin elää, voisin kasvattaa yleisön sitä ymmärtämään. Ei pidä heittää pois sellaista, mikä itsessään on hyvää, vain siksi että markkinat eivät ole vielä kypsyneet sitä varten.
Kay herra nousi taasen ja rupesi käyttämään historiallista höyrymyllyään, jonka polttoaineena nyt olin minä Hän kertoi, miten oli tavannut minut kaukaisessa, raakalaisten asumassa maassa; kaikilla oli samanlainen naurettava puku kuin minulla – puku, joka oli tehty noitumalla ja joka suojeli pitäjäänsä ihmiskättä vastaan. Hän oli kuitenkin rukouksella häivyttänyt lumouksen voiman ja kolmen tunnin taistelussa kaatanut minun kolmetoista ritariani ja vanginnut minut säästäen elämäni, jotta kuningas ja hovi saisi hämmästelläkseen ja ihmetelläkseen nähdä minun kaltaiseni harvinaisuuden. Koko ajan hän haikailematta nimitteli minua "tuoksi ihmeelliseksi jättiläiseksi" "täksi kauheaksi taivaita tavoittelevaksi hirviöksi", ja koko seurakunta piti naivisti hyvänään sen sopan, nauramatta tai edes näyttämättä huomaavansa jotakin puutetta hänen valheellisten kuvaustensa ja minun olemukseni yhtäläisyydessä. Hän sanoi, että minä olin koettanut paeta häntä loikkaamalla yhdellä hyppäyksellä kahdensadan kyynärän korkuisen puun latvaan, mutta että hän oli ajanut minut alas lehmän suuruisilla kivillä, jotka olivat melkein murskanneet kaikki jäseneni; sitten minun oli valallani ollut luvattava tulla kuningas Arthurin hoviin tuomittavaksi. Hän lopetti tuomitsemalla minut poltettavaksi kello kaksitoista ensimmäisenäkolmatta päivänä, ja asia liikutti häntä niin vähän, että hän haukotteli, ennenkuin mainitsi päivämäärän.
Olin kurjassa mielentilassa hänen lopetettuaan, niin, tuskinpa kykenin
seuraamaan sananvaihtoa siitä, mikä olisi paras tapa surmaamisekseni.
Arveltiin mahdottomaksi tappaa minua noiduttujen vaatteitteni takia.
Eikä ylläni kuitenkaan ollut sen kummempaa kuin viidentoista dollarin
puku, joka oli ostettu valmiiden vaatteitten myymälästä. Olin sen
verran yhä järjissäni, että saatoin huomata seuraavan asian: monet
lauseet ja ilmaisumuodot, joita tämä maan ylhäisimpien miesten ja
naisten suuri seurue käytti, olivat senlaatuisia, että neekerikin
olisi niitä punastunut. Törkeyksiksi nimittäminen olisi aivan liian
lempeätä. Ja kuitenkin minä olin lukenut "Tom Jonesia" ja "Roderick
Randomia" ja muita samantapaisia kirjoja ja tiesin, että Englannin
jaloverisimmät ylimykset ja heidän naisensa vielä sata vuotta sitten,
vieläpä yhdeksännelletoista vuosisadalle asti olivat puheissaan ja
tavoissaan jokseenkin sellaisia, mitä tarkoitetaan "törkeä"-sanalla.
Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla suurin piirtein katsoen ilmestyy
todellisen ylimysnaisen ja todellisen herrasmiehen tyyppi Englannin
ja muiden Euroopan valtioitten historiaan. Otaksukaa, että sir Walter
[Englantilainen kirjailija, historiallisten romaanien sepittäjä Walter
Scott. – Suomentaja] olisi asettamatta omia sanojaan sankariensa
ja sankarittarienpa suuhun antanut heidän puhua omasta päästään.
Silloin olisimme saaneet kuulla Rebekan ja Ivanhoen sekä lempeän lady
Rowenan sanovan asioita, jotka olisivat hätkäyttäneet meidän päiviemme
jätkääkin. Mutta tietämättään karkeasta kaikki on hienoa. Kuningas
Arthurin väki ei tietänyt puhuvansa säädyttömästi, ja minä olin
tarpeeksi tolkuissani ollakseni välittämättä siitä.He olivat niin rauhattomia noiduttujen vaatteitteni vuoksi, että milt'ei päästivät helpotuksen huokauksen, kun vanha Merlin lopuksi antoi käytännöllisen vihjauksen. Hän kysyi, miksi olivat niin tyhmiä – miksi heidän päähänsä ei pälkähtänyt riisua minua. Minuuttia pienemmässä ajassa olin alaston kuin rautanaula. Ja onko kuultu kummempaa! Minä olin ainoa, jota hävetti. Kaikki he käsittelivät minua – käsittelivät yhtä huolettomasti kuin olisin ollut kaalinpää. Kuningatar Guenever oli yhtä lapsekkaan innostunut kuin kaikki muutkin ja väitti, ettei ollut milloinkaan nähnyt kellään aivan samanlaisia jalkoja kuin minun. Se oli ainoa kohteliaisuus, minkä sain kuulla – sikäli kuin sitä saattoi kohteliaisuudeksi nimittää.
Lopuksi minut vietiin toiselle suunnalle ja vaatteeni toiselle. Minut ajettiin vankiluolan pimeään ja ahtaaseen koppiin, ja sain vähän padanpohjaa päivälliseksi, vähän homeisia olkia vuoteekseni ja lukemattomia rottia seurakseni.
VIIDES LUKU.
Mielijohde.
Olin niin väsynyt, että pelostani huolimatta en voinut pysyä valveilla.
Lienen nukkunut kauan, ennenkuin heräsin. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Sepäs vasta merkillinen uni. Taisin herätä juuri parhaiksi, jottei minua hirtetty tai hukutettu tai poltettu tai mestattu. Otanpa vielä pienen unituikkarin, kunnes pilli viheltää, ja sitten menen asetehtaaseen selvittämään sen Herkuleen laskun."
Mutta samassa sain kuulla ruosteisten ketjujen ja salpojen katkeraa musiikkia, ja tuo Clarence-perhonen seisoi edessäni. Haukoin ilmaa – ällistykseni oli tukahduttaa minut.
"Mitä nyt!" sanoin, "Olette jäljellä vielä? Menkää pois muun unen mukana! Livistäkää äkkiä!"
Mutta hän vain nauroi huolettomaan tapaansa ja rupesi tekemään pilaa kurjasta tilastani.
"Olkoon menneeksi!" sanoin nöyrästi. "Jatkukoon uni vain. Minulla ei ole kiirettä."
"Anteeksi, mutta mitä unta sinä tarkoitat?"
"Mitä unta? Tietenkin sitä, että olen kuningas Arthurin hovissa. – Arthuriahan ei milloinkaan ole ollutkaan – ja keskustelen teidän kanssanne, joka olette vain mielikuvitukseni tuote."
"Sumfaritirallaa! Ja unta on siis myöskin, että sinut poltetaan huomenna? Oleppa hyvä ja vastaa siihen kysymykseen!"
Potku oli hirvittävä. Rupesin tuumimaan, että uni ja valveillaolo olivat minun tilassani yhtä vakavia molemmat. Tunsin näet kokemuksesta, miten eräät unet olivat aivan samanlaista kuin todellisuus, ja käsitin, ettei ollut lapsenleikkiä palaa unissakaan. Siitä piti päästä millä keinolla hyvänsä. Sanoin senvuoksi rukoilevalla äänellä:
"Clarence, hyvä poika, ainoa ystäväni – ettekö olekin ystäväni? – älkää pettäkö minua! Auttakaa minut jollakin keinolla pakenemaan täältä!"
"Onko mokomaa kuultu! Paeta? Käytäväthän ovat täynnä asestettuja miehiä."
"Tietysti, tietysti, Clarence. Mutta kuinka monta? Ei kai niitä niin hirvittävän monta ole?"
"Parikymmentä ainakin. Ei voi paeta." Hetken vaiettuaan hän lisäsi epäröiden: "Ja sitäpaitsi on muita painavampiakin syitä."
"Muita syitä – esimerkiksi?"
"Niin, kerrotaan – mutta minä en uskalla, en tosiaankaan uskalla!"
"Kas niin, poika parka, rohkaiskaa mielenne! Miksi kalpenette? Miksi vapisette noin?"
"Siihen on syytäkin! Tahtoisin kertoa sinulle, mutta..."
"No, olkaa urhea, olkaa mies! Puhukaa pois, niin olette hyvä poika!"
Hän epäröi halunsa ja kovan pelon välillä. Hän hiipi ovelle ja katseli kuulostellen ulos. Mutta vihdoin hän tuli takaisin, pani suunsa korvani juureen ja kertoi kaamean salaisuutensa kuiskaillen ja vapisten, mikä osoitti, että hän oli astunut kielletyille alueille ja puhui asioista, joiden pelkkä mainitseminen saattoi tuottaa kuoleman.
"Merlin on pahuudessaan saartanut tämän vankilan taikapiiriin, eikä näissä valtakunnissa ole tarpeeksi röyhkeätä miestä, joka uskaltaisi kulkea sinun kanssasi sen rajan yli. Nyt olen, Jumala minua armahtakoon, ilmaissut sen. Mutta ole hyvä minua kohtaan, ole armelias poika paralle, joka tahtoo sinulle hyvää, sillä jos sinä kavallat minut, niin olen kuollut mies."
Purskahdin nauruun – niin sydämellisesti en ollut nauranut pitkään aikaan – ja puhkesin puhumaan:
"Vai niin, vai Merlin on ollut loihtimassa! Merlin, totta totisesti! Tuo läpinäkyvä vanha humpuukimaakari, tuo lörppösuinen vanha aasi! Huijausta, pelkkää huijausta, maailman yksinkertaisinta huijausta! Luulen, että taikauskon kaikista lapsellisista, idioottimaisista, paksupäisistä, ahdasrintaisista tuotteista tuo Merlin on..."
Mutta aikoja ennen kuin olin päässyt loppuun Clarence oli heittäytynyt polvilleen ja näytti olevan tulemaisillaan hulluksi pelästyksestä.
"Oi, varo itseäsi! Nuo ovat vaarallisia sanoja! Jos puhut sellaista, niin muurit voivat kaatua päällemme. Oi, ota ne takaisin, ennenkuin on liian myöhäistä!"
Tämä omituinen käyttäytyminen antoi minulle kuitenkin hyvän aatteen ja johti ajatukseni uuteen suuntaan. Jos nämä kaikki ihmiset pelkäsivät yhtä paljon kuin Clarence Merlinin kuviteltua loihtimiskykyä, niin voisi kai joku henkisesti ylivoimainen henkilö, minun kaltaiseni, olla tarpeeksi älykäs saadakseen etua siitä. Kehittelin ajatustani ja tein suunnitelman. Ja sitten sanoin:
"Nouskaa ylös. Rohkaiskaa mielenne ja katsokaa minua silmiin. Tiedättekö miksi nauroin?"
"En... mutta Pyhän Neitsyen nimessä, älkää enää tehkö sitä?"
"Sanonpa teille miksi nauroin. Siksi, että olen poppamies itsekin."
"Sinä!" Poika astui pari askelta taapäin ilmaa haukkoen, sillä paljastus oli tullut liian odottamatta; mutta hänen asentonsa todisti suurta, ylen suurta kunnioitusta. Huomasin sen heti. Ymmärsin siitä, ettei tässä hulluinhuoneessa humpuukimaakari tarvinnut edes huhua edeltäjäkseen, Kansa uskoi häntä ilman muuta. Jatkoin taas puhettani:
"Olen tuntenut Merlinin seitsemänsataa vuotta..."
"Seitse..."
"Älkää keskeyttäkö minua. Hän on kuollut ja syntynyt uudelleen kolmetoista kertaa, ja joka kerta hän on esiintynyt uudella nimellä: Smith, Robinson, Jackson, Peters, Haskins, Merlin – nimenmuutos aina uudelleen ilmaantuessaan. Minä tunsin hänet Egyptissä kolmesataa vuotta sitten, Intiassa viisisataa vuotta sitten – hän on aina nuuskimassa jälkiäni, menin minne hyvänsä. Hän aivan ikävystyttää minut. Poppamiehenä hän ei ole erikoinen – osaa joitakin vanhoja temppuja, mutta hän ei ole milloinkaan päässyt alkuasteita pitemmälle eikä milloinkaan pääsekään. Maaseudulla hän kyllä menee mukiin, kelpaa kyllä tilapäisiin näytöksiin, mutta ei hänen maksa vaivaa esiintyä ensiluokkaisena, varsinkaan, kun joku oikea taiteilija on lähistöllä. Kuulkaahan, Clarence, minä olen aina teidän todellinen ystävänne, ja vastapalvelukseksi teidän on tehtävä mitä nyt pyydän. Teidän on ilmoitettava kuninkaalle, että minä itse olen poppamies – että minä olen korkeimman luokan poppamies ja koko sen joukkion päällikkö, ja kuninkaan on ymmärrettävä, että minä täällä hiljaisuudessa valmistelen pientä onnettomuutta, joka saa karvat pystyyn koko valtakunnassa, ellei Kay herran määräystä peruuteta ja jos joku vahinko kohtaa minua. Tahdotteko toimittaa tämän kuninkaan tietoon?"
Poika parka oli niin pelästynyt, että tuskin saattoi vastata. Oli surullista nähdä ihmistä niin pelästyneenä, niin hermostuneena, niin alla päin. Mutta hän lupasi kaiken ja pyysi pyytämistään, että minä puolestani olisin aina hänen ystävänsä ja etten milloinkaan kävisi hänen kimppuunsa ja noituisi häntä. Ja sitten hän laahusti ulos, nojaten käsillään seiniin, aivan kuin olisi ollut sairas.
Kotvan kuluttua tulin kuitenkin tuumineeksi ajattelemattomuuttani. Kun poika rauhoittuu, niin hän kyllä ihmettelee, miksi minun kaltaiseni suuri poppamies oli pyytänyt sellaista poikasta vankeudesta-auttajakseen. Hän tekee yksinkertaisen yhteenvedon ja huomaa minut humpuukimaakariksi.
Kokonaisen tunnin harmittelin järkeni anteeksiantamatonta torkahdusta ja nimittelin itseäni kaikilla mahdollisilla somilla nimillä. Mutta äkkiä tulin ajatelleeksi, ettei tuo hanhikarja milloinkaan mietiskellyt, ei milloinkaan tehnyt yhteenvetoja ja etteivät he puheistaan päättäen milloinkaan kyenneet huomaamaan edes kouraantuntuvimpiakaan ristiriitaisuuksia. Tämä huomio rauhoitti levottomuuttani.
Mutta kun ihminen on rauhoittunut, niin hän heti rupeaa etsimään uusia levottomuuden aiheita. Tulin nyt ajatelleeksi toista torkahdustani: olin lähettänyt pojan uhkauksella huolestuttamaan korkeita henkilöitä – antanut sanoa, että par'aikaa suunnittelin onnettomuutta heidän varalleen. Onhan tavallista, että ne, jotka ovat innokkaimpia ja halukkaimpia nielemään ihmeitä, ne ovat myöskin hartaimpia katsomaan niiden suoritusta. Ajatella, jos minut kutsutaan antamaan näytteitä taidostani. Ajatella, että minulta kysyttäisiin tuon onnettomuuden nimeä. Mitä silloin tekisin? Mitä voin sanoa voittaakseni hiukan aikaa? Olin taaskin pulassa – enemmänkin, olin huolen syvimmässä alhossa.
"Kuuluu askeleita!... Nyt ne tulevat. Oi, kun olisi sekunti miettimisaikaa... Hyvä, selvä on! Loistojuttu!"
Auringonpimennys näet. Muistin nyt viime-hetkellä, että Kolumbus tai Cortez tai joku muu veijari käytti aikoinaan auringonpimennystä pelastavana valttina pelatessaan villien kanssa, ja minä tartuin tilaisuuteen. Minä itse löisin nyt sen valtin pöytään, eikä kukaan voisi syyttää minua matkimisesta, sillä minähän käyttäisin sitä tuhat vuotta muita ennen.
Clarence tuli sisään alakuloisena ja huolestuneena ja sanoi:
"Lähetin sinun tervehdyksesi herrallemme kuninkaalle, ja hän antoi heti kutsua minut sisään. Hän oli niin pelästynyt, ettei tahtonut pysyä jaloillaan, ja aikoi heti antaa määräyksen sinun vapauttamisestasi; sinun piti saada takaisin vaatteesi ja asunto, joka sopisi niin suurelle miehelle. Mutta sitten tuli Merlin ja pilasi kaiken, sillä hän uskotteli kuninkaalle, että sinä olet hullu etkä tiedä mitä puhut, ja väitti, ettei uhkaus ollut muuta kuin tyhjää kerskausta. He kiistelivät kauan, mutta lopuksi Merlin sanoi pilkallisesti: 'Miksei hän sanonut onnettomuuden nimeä? Hän ei nähkääs osannut sanoa.' Tämä herjaus mykisti heti kuninkaan, eikä hän keksinyt vastausta. Vaikka hänen tekee pahaa eikä hän tahdo olla epäkohtelias sinulle, pyytää hän kuitenkin sinua asettumaan hänen hankalaan asemaansa ja ottaen huomioon hänen pulmallisen tilansa mainitsemaan hänelle onnettomuuden – sikäli kuin sinä olet määrännyt sen luonteen ja ajan, milloin sen pitää tapahtua. Pyydän, älä lykkää sitä! Viivytys tekisi, kaksin- ja kolminkertaiseksikin sinua ympäröivät vaarat. Sano onnettomuuden nimi!"
Annoin hiljaisuuden vallita, jotta hetken juhlallisuus, tehostuisi, ja vihdoin sanoin:
"Miten kauan olen ollut vankina tässä kolossa?"
"Sinut suljettiin tänne eilisiltana. Kello on nyt yhdeksän aamulla."
"Todellakin? Olen taitanut nukkua hyvästi. Yhdeksän aamulla nyt? Ja kuitenkin näyttää siltä, kuin olisi yö. Nyt on siis kahdeskymmenes päivä?"
"Niin, nyt on kahdeskymmenes."
"Ja huomenna minut poltetaan elävältä."
Poika vavahti.
"Miten aikaisin?"
"Keskipäivällä."
"Kuulkaa siis mitä sanon." Pidin paussin ja seisoin vaikuttavasti äänetönnä kokonaisen minuutin kyykistyneen pojan edessä. Ja sitten rupesin puhumaan, syvällä, täsmällisellä, kohtalokkaalla äänellä, joka dramaattisesti nousi hurjaan kiihtymykseen, minkä sinkosin ylevimmällä ja ylpeimmällä tavalla, mihin milloinkaan olen kyennyt: "Menkää takaisin ja sanokaa kuninkaalle, että sillä hetkellä kiedon koko maan mustimpaan keskiyön pimeyteen; minä pyyhkäisen auringon pois taivaalta, niin ettei se enää milloinkaan loista eikä valaise. Maan hedelmät mätänevät valon ja lämmön puutteessa, ja maan kansat kuolevat nälkään ja kylmyyteen viimeistä miestä myöten!"
Poika pyörtyi; sain hänet itse kantaa ulos. Jätin hänet sotilaille ja menin takaisin koppiini.
KUUDES LUKU.
Auringonpimennys.
Pimeydessä ja hiljaisuudessa alkoi toteuttaminen täydentää tietoa. Pelkkä jonkin tosiasian tieto on väritön, mutta kun tämä tosiasia tapahtuu, niin silloin se saa väriä. Siitä johtuu ero, mikä on kahden asian välillä: kuulla jotakin miestä pistetyn sydämeen ja nähdä sen tapahtuvan. Hiljaisuudessa ja pimeydessä sai tieto kuolemanvaarasta yhä syvemmän merkityksen. Jokin, jota nimittäisin toteuttamiseksi, hiipi tuuma tuumalta suoniini ja jäädytti vereni.
Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti, että kun elohopea on laskenut vissiin pisteeseen, tapahtuu käänne, ja ihminen piristyy jälleen. Toivo herää ja sen mukana ilo, ja silloin haluaa jos mahdollista tehdä jotakin pelastuksekseen. Käänne tapahtui minulle äkkiä. Uskottelin itselleni, että auringonpimennys olisi varma pelastukseni ja kaupan päällisiksi tekisi minut valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi. Heti elohopea kiipesi putken huippuun, ja kaikki huoleni katosivat. Olin maailman iloisin ihminen. Aivan kaipasin huomispäivää; olisi niin ihanaa korjata tuo riemuvoitto ja olla koko kansakunnan ihmettelyn ja kunnioituksen keskipisteenä. Sitäpaitsi se liikenäkökannalta edistäisi minun onneani – tiesin sen varmasti.
Oli kuitenkin eräs seikka, jota en ennemmin tullut ajatelleeksi: että näet kun nämä taikauskoiset ihmiset saavat tietää uhkaavan onnettomuuden, niin ne voivat tulla hieromaan sovintoa. Kun jonkin ajan kuluttua kuulin askeleita, juolahti se ajatus mieleeni, ja sanoin itsekseni: "Varmasti tulevat hieromaan sovintoa. Jos se on tyydyttävä, niin tietenkin suostun; ellei ole, niin pysyn uhkauksissani ja pelaan korttini parhaalla tavalla."
Ovi avautui ja muutamia asestettuja miehiä tuli näkyviin. Päällikkö sanoi:
"Rovio on valmis. Tule!"
Rovio! Voimani pakeni, ja melkein vaivuin maahan. On vaikeata vetää henkeä sellaisissa tapauksissa; se jähmettyy kurkkuun, ja ihminen läähättää. Heti puhumaan kyettyäni sanoin:
"Mutta sehän on erehdys – tuomio on määrätty huomiseksi."
"Käsky muutettu. Siirretty päivää aikaisemmaksi. Kiiruhda!"
Olin hukassa. Apua ei ollut mistään. Olin sekaisin, muserrettu; en voinut hallita itseäni, horjuin kopissani, aivan kuin olisin ollut järjiltäni. Sotilaat tarttuivat minuun ja laahasivat minut noiden maanalaisten käytävien sekasokkelon läpi. Lopuksi tulimme kirkkaaseen päivänvaloon ja maan pinnalle. Kun saavuimme suurelle linnanpihalle, tunsin hirvittävän tuskan kouristavan mieltäni, sillä ensimmäiseksi näin paalun, joka seisoi pihan keskellä risukimppujen ympäröimänä, ja munkin sen vieressä. Pihan kaikilla neljällä sivulla istui teatterituolien tapaan toinen toisensa takaa nousevilla penkeillä uteliasta yleisöä muodostaen värikkäitä penkereitä. Kuningas ja kuningatar istuivat valtaistuimillaan ja luonnollisesti ensiksi pistivät silmään.
Silmänräpäyksessä olin huomannut kaiken tämän. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Clarence hiipinyt luokseni jostakin piilopaikasta ja kuiskaili minulle uutisiaan silmät riemusta ja ilosta loistaen.
"Minä olen saanut tämän muutoksen aikaan, ja se on totisesti vaatinut suuren työn. Mutta kun ilmoitin heille uhkaavan onnettomuuden ja näin miten kauhuissaan he olivat, niin ymmärsin, että oli aika minun ryhtyä toimeen. Kiiruhdin senvuoksi ahkerasti ilmoittamaan yhdelle jos toisellekin, ettei sinun valtasi aurinkoon saavuttaisi täyttä voimaansa ennenkuin vasta huomenna, ja jos joku haluaisi pelastaa auringon ja maailman, niin sinut täytyisi tappaa tänään, koska sinun noitavoimasi on kehittymässä ja kaikkivoipaisuus vielä puuttuu. Se oli sangen tyhmä valhe vailla päätä ja kaulaa, mutta sinun olisi pitänyt nähdä, miten ne kauhusta hulluina syöksyivät sen kimppuun ja nielivät sen, niinkuin se olisi ollut taivaasta tullut. Ja koko ajan minä nauroin partaani, että olin niin helposti peijannut heidät, ja kiitin Jumalaa, että hän on antanut mitättömimmän luoduista olennoistaan olla sinun pelastumisesi välikappaleena. Miten hyvin meitä onkaan onnistanut! Sinun ei tarvitse tehdä auringolle mitään todellista vahinkoa – lupaa muistaa se, lupaa ettet unohda! Sinä laitat vain vähän pimeyttä – vain vähän, hyvin vähän – mutta älä kovin paljoa! Se riittää! Ne näkevät minun silloin puhuneen pötyä – tietämättömyydessäni, luulevat – ja heti kun pimeyden ensimmäinen varjo lankee, ne varmasti tulevat pelosta hulluiksi, vapauttavat ja koroittavat sinut. Rupea nyt työhön, voitto on varma! Mutta pyydän, ystäväni, muistamaan minun rukoukseni ja säästämään siunattua aurinkoa! Minun, uskollisen ystäväsi vuoksi."
Surussani ja epätoivossani ähkäisin muutamia sanoja – sanoin varmasti säästäväni aurinkoa, mitkä sanat poika palkitsi sellaisella kiitollisuuden katseella, ettei minulla ollut sydäntä sanoa, että hänen hyvä tarkoituksensa oli tullut turmiokseni.
Kun sotilaat veivät minut pihan yli, oli hiljaisuus niin syvä, että silmät sidottuina olisin luullut olevani erämaassa enkä neljäntuhannen ihmisen ympäröimänä. Koko ihmismassa ei hievahtanutkaan; he istuivat liikkumattomina kuin marmorikuvat ja yhtä valkoisina kuin sellaiset. Kauhu kuvastui kaikkien kasvoista. Ja hiljaisuus jatkui, kun minut sidottiin paaluun; se jatkui yhä, kun risukimput huolellisesti ja perinpohjaisesti ladottiin nilkkojeni, polvieni, reisieni, niin, koko ruumiini ympärille. Ihmiset kumartuivat eteenpäin nähdäkseen paremmin, nousivat tietämättään puoliksi paikoiltaan; munkki nosti kätensä päänsä päälle, silmät sinistä taivasta kohti ja rupesi höpöttämään latinaksi jotakin. Tässä asennossa hän jatkoi mutisemistaan vähän aikaa ja lopetti sitten. Odotin muutaman silmänräpäyksen ja katsoin sitten häneen. Hän seisoi kivettyneenä. Äkillisestä mielijohteesta kaikki nostivat katseensa ja tuijottivat taivaalle. Seurasin heidän katseittensa suuntaa, ja eikös pimennyksen pahus alkanutkin. Elämä suhisi taas suonissani. Olin kuin toinen ihminen. Musta syrjä levisi hitaasti yli auringon kehän, sydämeni tykytti kiivaasti, ja ihmismassa sekä pappi tuijottivat liikkumattomina taivaalle. Tiesin, että pian he tuijottaisivat minuun. Kun niin tapahtui, olin jo valmis. En milloinkaan ennen ollut ollut niin ylevässä asennossa; seisoin käsi ojennettuna osoittaen aurinkoa. Vaikutus oli suurenmoinen. Näin, miten väristys laineen tavoin kävi läpi seurakunnan. Kuului kaksi kovaa huutoa heti toistensa jälkeen.
"Pistä soihtu rovioon!"
"Minä kiellän sen!"
Ensimmäinen huutaja oli Merlin, toinen kuningas. Merlin tahtoi syöstä paikaltaan – nähtävästi sytyttääkseen itse. Minä sanoin:
"Pysykää paikoillanne. Jos joku – vaikkapa kuningas – koskettaa minuun, ennenkuin annan luvan, niin annan ukkosen ja salamoiden murskata hänet."
Kaikki vaipuivat nöyrinä istuimilleen, niinkuin olin odottanutkin. Vain Merlin epäröi sekunnin, pari, ja minä seisoin kuin neuloilla. Mutta sitten hän istuutui, ja hengitin taas kevyesti, sillä tiesin olevani tilanteen herrana. Kuningas virkkoi:
"Ole armelias, kaunis herra, äläkä enää kokeile tällä asialla, ettei syntyisi onnettomuutta. Meille on kerrottu, ettei sinun kykysi saavuta voimaansa ennen huomista, mutta..."
"Teidän majesteettiinne otaksuu, että se huhu oli valhetta? Se oli valhetta."
Tämä teki suurenmoisen vaikutuksen; joka taholta nousi rukoilevia käsiä, ja kuningasta piiritettiin kiihkeillä rukouksilla sopia minun kanssani ja torjua onnettomuus. Kuninkaalla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän sanoi:
"Sano ehtosi, jalo herra, vaaditpa vaikka puolet kuningaskuntaani. Mutta torju tämä onnettomuus, säästä aurinkoa!"
Onneni oli taattu. Olisin heti suostunut hänen, pyyntöönsä, mutta minä en kyennyt keskeyttämään auringonpimennystä. Pyysin senvuoksi miettimisaikaa. Kuningas sanoi:
"Miten pitkän miettimisajan tahdot, kaunis herra? Ole armelias! Katso miten aurinko pimenemistään pimenee. Sano miten pitkän!"
"En mieti kauan. Puoli tuntia – ehkä tunnin."
Tuhat vapisevaa vastalausetta nousi, mutta minä en voinut lyhentää aikaa, sillä en muistanut, miten kauan täydellinen auringonpimennys kestää. Olin sangen hämmentynyt, ja minun oli saatava koota ajatuksiani. Pimennyksen laita oli jollakin tavoin hullusti, ja se horjutti tyyneyttäni. Ellei tämä pimennys ollut se, jota olin tarkoittanut, niin miten saatoin tietää, oliko nyt kuudes vuosisata vai oliko kaikki vain unta? Ah, olisinpa vain voinut todistaa, että jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea! Minulle aukeni tässä uusi, ilahduttava mahdollisuus. Jos poika oli oikeassa päivämäärän suhteen ja nyt todellakin oli kahdeskymmenes, niin vuosisata ei ollut kuudes. Järkyttyneenä vedin munkkia hihasta ja kysyin, monesko päivä nyt oli.
Ajatella! Kahdeskymmenesyhdes, sanoi hän. Kävin aivan kylmäksi sen kuullessani. Pyysin häntä ajattelemaan tarkasti, mutta hän oli asiastaan varma, hän tiesi, että nyt oli kahdeskymmenesyhdes. Siis tuo ajattelematon pojan loppi oli taas pannut sekasotkun toimeen. Pimennyksen tunti oli oikea, olin sen itse alussa tarkistanut aurinkokellosta, joka oli lähistöllä. Niinpä niin, olin kuningas Arthurin hovissa, ja siinä oli tarpeeksi syytä koettaa asioiden käänteestä vetää mahdollisimman paljon hyötyä.
Pimeys lisääntyi yhä, ja ihmiset huolestuivat huolestumistaan. Sanoin silloin:
"Herra ja kuningas, olen ajatellut asiaa. Painaakseni tämän opetuksen pysyvästi kansan mieleen tahdon antaa pimeyden lisääntyä ja yön levitä maan ylle, mutta teistä tulee riippumaan, sammutanko auringon kokonaan vai annanko sen uudelleen päästä paistamaan. Nämä ovat minun ehtoni: Te jäätte edelleen alueittenne kuninkaaksi ja otatte vastaan kaikki ne kunnianosoitukset ja kaiken sen kunnioituksen, mitkä kuninkuudelle kuuluu; mutta minut te nimitätte pysyväiseksi ministeriksi ja toimeenpanevaksi valtioneuvokseksi, ja palveluksistani annatte minulle yhden prosentin nykyisten tulojen lisäyksestä, minkä valtio tulee saamaan minun toimestani. Ellen voi elää sillä, niin en ainakaan pyydä keneltäkään apua. Tyydyttääkö tämä teitä?"
Myrskyisät suosionosoitukset tervehtivät näitä sanoja, ja metelin keskeltä kohosi kuninkaan ääni, joka sanoi:
"Pois hänen kahleensa, ja tehkää hänet vapaaksi! Ja kunnioittakaa häntä kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, niin rikkaat kuin köyhät, sillä hän on nyt kuninkaan oikea käsi, voima ja valta ovat hänen, ja hänen paikkansa on valtaistuimen ylin porras! Ja pyyhi nyt pois tämä hiipivä pimeys, palauta valo ja ilo, jotta koko maailma siunaisi sinua."
Mutta minä vastasin:
"Jos joku rahvaan mies saa hävetä koko maailman edessä, niin se ei merkitse mitään, mutta olisi kuninkaan häpäisemistä, jos joku, joka on nähnyt hänen ministerinsä alastomana, ei saisi myös nähdä, miten hänet vapautetaan siitä häpeästä. Jos minulle tuotaisiin takaisin vaatteeni..."
"Ne eivät sovi sinulle", selitti kuningas. "Tuokaa tänne toisenlaiset vaatteet; pukekaa hänet kuin prinssi!"
Juoneni onnistui. Tahdoin pitää kaiken muuttumattomana, kunnes pimennys oli tullut täydelliseksi, muuten ne taas olisivat alkaneet pyytää minua hajoittamaan pimeyden, mihin en luonnollisestikaan kyennyt. Vaatteiden hakeminen vei jonkin aikaa, mutta ei tarpeeksi. Täytyi siis keksiä toinen viivyke. Sanoin, että oli sangen luonnollista, jos kuningas muuttui ja jossakin määrin katui mitä kiivaudessaan oli tehnyt; antaisin senvuoksi pimeyden lisääntyä vielä vähän aikaa, ja jos kuningas vissin ajan pitäisi nykyisen mielenlaatunsa, niin pimeys katoaisi. Ei kuningas eikä kukaan muukaan ollut tähän tyytyväinen, mutta minä pysyin lujana vaatimuksessani.
Pimeni pimenemistään, maailma musteni mustenemistaan otellessani minulle tuotujen mutkikkaitten kuudennen vuosisadan vaatteitten kanssa. Lopuksi oli aivan sysimustaa, ja ihmisjoukko vapisi kauhusta, kun kylmät, epämiellyttävät yötuulet puhalsivat kautta pihan ja tähdet rupesivat tuikkimaan taivaalla. Lopuksi pimennys oli täydellinen, ja minä iloitsin, vaikka muut olivat epätoivoissaan – selvä se! Virkoin silloin:
"Kuningas osoittaa äänettömyydellään, että hän pysyy ehdoissa." Kohotin käteni – seisoin silmänräpäyksen sillä tavoin – ja sanoin sitten järkyttävän juhlallisesti: "Vapautukoon lumous ja kadotkoon vahinkoa tekemättä!"
Hetkisen kesti pimeyttä ja haudan hiljaisuutta. Mutta kun auringon hopeareuna pisti esiin, niin koko seurakunta puhkesi rajattomaan riemuun ja ammensi päälleni siunauksien ja kiitollisuuden virran, joka oli vähällä hukuttaa minut. Ja Clarence pöyhisteli.
SEITSEMÄS LUKU.
Merlinin torni.
Koska minä nyt poliittisena voimatekijänä olin valtakunnan toinen mies, niin minusta pidettiin melua. Pukuni oli silkkiä ja samettia ja kultakangasta, siis erikoisen prameileva ja epämukava. Mutta huomasin, että tottumus pian saisi minut sovintoon sen kanssa. Vain kuninkaalla oli linnassa kauniimpi asunto kuin minulla. Huoneet loistivat hienoja silkkikirjailuja, mutta lattia oli mattojen sijasta peitetty kaisloilla, eivätkä kaikki kaislat olleet leikatut samasta paikasta, sillä kimput eivät oikein tahtoneet soveltua yhteen. Mitään sellaista, jota sanotaan mukavuudeksi, siellä ei ollut. Tarkoitan niitä pieniä arkielämän helpotuksia, jotka edistävät ihmisen viihtymystä. Karkeilla leikkauksilla koristellut isot tammituolit olivat hyviä kylläkin, mutta niitä käytettiin vain silloin, kun tahdottiin istua. Ei ollut saippuaa, ei tulitikkuja, ei peiliä – paitsi eräs metallinen, mutta yhtä hyvin saattoi peilailla vesisangossa. Eikä ainoatakaan värikuvaa. Monen vuoden aikana olin tottunut öljypainoksiin, ja nyt huomasin, että tietämättäni oli olemukseeni tunkeutunut eräänlainen taiteen intohimo. Koti-ikävä kalvoi mieltäni, kun katselin ylpeätä ja komeilevaa, mutta sydämetöntä autiutta ympärilläni ja muistelin, että eräässä Itä-Hartfordin talossa, vaikkapa se olikin varsin vaatimaton, ei voinut astua ainoaankaan huoneeseen näkemättä henkivakuutusvärikuvaa tai ainakin oven päällä "Jumala kotia siunatkoon"-taulua. Vierashuoneessa meillä niitä oli kaikkiaan yhdeksän. Mutta täällä ei edes hienoimmassa huoneessani ollut taulua, paitsi eräs esine, suuri kuin sänkyhuopa, joka oli kudottu tai neulottu – vuorattu se oli myöskin, eikä millään siinä ollut oikeata väriä eikä muotoa. Mitä suhteihin tulee, ei edes Rafael itse olisi voinut sotkea enempää, päätelläkseni noista kuuluisista linnunpelättimistä, joita nimitetään "kuuluisiksi Hampton Court-kartongeiksi". Rafael oli metka vekkuli. Meillä oli useita hänen väripainoksiaan – muuan esitti "Ihmeellistä kalansaalista", ja siinä hänen tehtaansa on jo saavuttanut ennätyksen ihmeidenteossa – hän on näet pannut kolme miestä veneeseen, johon ei kumoon kellahtamatta koirakaan mahtuisi. Rafaelin taiteen tutkiminen on aina saanut mielenkiintoni vireille. Se on niin naiivia ja korutonta.
Koko linnassa ei ollut ainoatakaan soittokelloa. Minulla oli koko joukko palvelijoita, ja palveluksessa olevat ottivat torkahduksen iltapäivällä. Jos tahdoin jotakin niiltä, täytyi minun niitä huutaa. Ei ollut kaasua eikä kynttilöitäkään. Kynttilän virkaa toimitti pronssiastia, joka oli puoliksi täynnä täyshoitola-voita, keskellä palava rasu. Kokonainen rivi sellaisia astioita riippui seinillä vaimentamassa pimeyttä, se on: lieventämässä sitä, niin että tuntui vallan kolkolta. Jos illalla meni ulos, niin palvelijat valaisivat soihduilla tietä. Täällä ei ollut kirjoja, ei kyniä, ei paperia, ei mustetta, ja rei'issä, joita ne nimittivät ikkunoiksi, ei ollut lasia. Lasi on pikkuasia, kunnes sitä joutuu kaipaamaan, ja silloin se on suuri asia. Mutta kaikkein pahinta ehkä oli, ettei ollut sokeria, ei kahvia, ei teetä – eikä tupakkaa. Huomasin olevani toinen Robinson Crusoe, heitetty asumattomalle saarelle ilman muuta seuraa kuin muutamia enemmän tai vähemmän kesyjä elukoita; jos tahdoin muodostaa elämän siedettäväksi, täytyi minun tehdä hänen laillaan: keksiä, suunnitella, luoda ja muodostaa esineitä ja asioita; panna aivot ja kädet työhön ja antaa niille alituista puuhaa. Hyvä – olin omalla alallani.
Muuan seikka huolestutti minua aluksi, se näet, että ihmiset olivat niin suunnattoman innostuneet minuun. Luultavasti koko kansakunta tahtoi nähdä minut läheltä. Saatiin pian tietää, että auringonpimennys oli pelästyttänyt brittiläisen maailman melkein kuoliaaksi ja että sen aikana oli maassa ollut hirvittävä paniikki, kirkot, erakkolat ja luostarit tulvillaan rukoilevia ja itkeviä ihmis-raukkoja, jotka olivat luulleet maailmanlopun tulleen. Sittemmin oli saatu tietää, että kaiken aiheuttajana oli ollut muukalainen, eräs mahtava poppamies kuningas Arthurin hovissa, että hän oli voinut puhaltaa auringon sammuksiin kuin kynttilän ja oli aikonut tehdä sen, mutta että lahjoilla oli saatu hänet armeliaaksi, minkä jälkeen hän oli peräyttänyt lumouksen, ja nyt hän oli tunnustettu ja kunnioitettu miehenä, joka mahdillaan oli yksinään pelastanut koko maailman ja kaikki sen kansat hävityksestä. Jos ajattelette, että kaikki uskoivat tähän aivan sokeasti ilman pienintäkään epäilystä, niin ymmärrätte helposti, ettei koko Britanniassa ollut ainoatakaan olentoa, joka ei olisi kulkenut viittäkymmentä mailia saadakseen nähdä minut edes vilahdukselta. Olin tietenkin yleisenä puheenaiheena – kaikki muut puheenaiheet saivat levätä. Vieläpä kuningaskin aleni sivuhenkilöksi. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua alkoi tulla lähetystöjä, ja neljätoista päivää niitä keskeytymättä riitti. Pieni kaupunki ja sen ympäristö olivat täynnä. Sain ainakin kymmenkunta kertaa päivässä käydä ulkona näyttäytymässä näille kunnioittaville ja hämmästyneille joukoille. Se rupesi jo käymään raskaaksi, oli aikaa haaskaavaa ja vaivalloista, mutta toiselta puolen oli miellyttävää olla niin juhlittu ja sellaisen kunnioituksen keskipisteenä. Merlin kävi viheriäksi kateudesta ja ilkeydestä, mikä myöskin miellytti minua kovasti. Mutta erästä asiaa en saattanut ymmärtää: kukaan ei pyytänyt nimikirjoitustani. Puhuin Clarencelle asiasta, mutta eikös totisesti minun pitänyt selittää hänelle, mitä se sana merkitsi. Silloin hän sanoi, ettei kukaan, muutamaa pappistusinaa lukuunottamatta, osannut lukea eikä kirjoittaa. Ajatella!
Oli vielä eräs seikka, joka minua hiukan huolestutti. Nuo ihmisjoukot rupesivat vaatimaan uutta ihmettä. Luonnollisesti. Tietenkin kaikki heitä kadehtisivat, kun he palattuaan kaukaisiin koteihinsa voisivat kerskua nähneensä miehen, joka saattoi komennella aurinkoa taivaan vahvuudella; mutta voida kehua itse nähneensä tämän miehen tekevän ihmetyön – se herättäisi sellaista huomiota, että ihmiset matkustaisivat pitkiä matkoja saadakseen nähdä heidät. Painostus alkoi käydä ylen kovaksi. Kuunpimennys oli tulossa – tunsin päivän ja tunnin tarkalleen, mutta siihen oli liian pitkä aika. Kaksi vuotta. Olisin antanut paljon voidakseni sitä kiiruhtaa ja käyttää nyt, kun markkinat olivat sille sopivat. Synti tosiaankin, että sen piti joutua hukkaan ja tulla lönkytellä vasta sitten, kun sitä mahdollisesti ei enää voisi käyttää. Jos se olisi tapahtunut kuukauden kuluessa, olisin ilmoittanut sen olevan hankinnan alaisena, mutta asiain näin ollen en tosiaankaan voinut laskea siitä mitään hyötyä, vaan luovuin koko pimennyksestä. Juuri silloin Clarence oli päässyt selville, että Merlin salaa juonitteli noiden ihmisten keskuudessa minua vastaan. Hän levitti huhua, että minä olin humpuukimaakari ja että syynä, miksi en suostunut heidän tahtoonsa, oli se, etten kyennyt mitään saamaan aikaan. Näin, että jotakin oli tehtävä, ja vähitellen laadin suunnitelman.
Toimeenpanevan viranomaisen ominaisuudessa heitätin Merlinin samaan koppiin, jossa itse olin oleskellut. Sitten annoin airuiden ja rummuttajien tehdä tiettäväksi, että neljäntoista päivän aikana olin kiinni valtioasioissa, mutta sen ajan kuluttua ottaisin lomaa ja räjäyttäisin Merlinin kivitornin ilmaan taivaan tulella. Se, joka sinä aikana kuuntelisi ja levittäisi pahoja puheita minusta, saisi varoa itseänsä. Tällä kertaa – annoin heidän tietää – tekisin vain tämän ihmeen enkä enempää. Ellei se tyydyttäisi heitä, vaan joku mukisisi, niin minä muuttaisin mukisijan hevoseksi ja antaisin hänen raataa sellaisena. Nyt tuli rauhallista.
Erääseen määrään vihin Clarencen salaisuuksiini, ja me rupesimme yhdessä työskentelemään. Sanoin hänelle, että tämä ihme vaatisi vähän esivalmistelulta ja että kuolema kohtaisi hänet, jos hän ilmoittaisi jollekin näistä valmisteluista. Se sulki hänen suunsa. Salaa valmistimme muutamia vakallisia ruutia, ja minä kaitsin muutamia aseseppiäni, kun he laittoivat ukkosenjohdattimen ja muutamia johtolankoja. Tuon vanhan kivitornin muurit olivat sangen paksut, mutta se oli koko lailla rapistunut, sillä se oli roomalaista alkuperää ja neljänsadan vuoden ikäinen. Niin, se oli kaunis omaan omituiseen tapaansa ja köynnösten peitossa juuresta huippuun. Se oli yksinään eräällä kukkulalla noin puolen mailin päässä linnasta ja näkyi hyvin sinne asti.
Työskentelimme öisin, ajoimme ruutia torniin – kaivoimme pari kiveä sisäpuolelta ja piilotimme ruudin muurien sisään, jotka juuresta olivat viidentoista jalan paksuiset. Eri paikkoihin laitoimme tusinan verran latauksia – kukin noin kymmenen litraa. Lataus oli niin voimakas, että olisimme voineet lennättää Lontoon Towerinkin sillä ilmaan. Kolmannentoista yön tultua asetimme ukkosenjohdattimen paikoilleen, asetimme toisen pään erääseen ruutikasaan ja johdimme siitä langat toisiin. Tiedonannostani saakka kaikki olivat arastelleet tornia, mutta neljännentoista päivän aamuna arvelin kuitenkin järkevimmäksi antaa airuiden kehoittaa ihmisiä pysyttelemään siitä kaukana, ainakin neljännesmailin päässä. Määräyksessä sanottiin edelleen, että jollakin hetkellä kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa suorittaisin ihmeen, mutta sitä ennen antaisin heille merkin: valoisaan aikaan lipuilla linnantornista, yöllä soihduilla samasta paikasta.
Ukkoskuuroja oli viime aikoina satanut hyvin usein, enkä paljoakaan pelännyt epäonnistumista. Mutta sattuipa miten hyvänsä, minulla ei olisi ollut mitään päivän, parin lykkäystä vastaan; olisin sanonut, että olin yhä kiinni valtioasioissa ja että kansa sai odottaa.
Luonnollisesti päivä valkeni loistavan aurinkoisena – melkein ensimmäinen pilvetön kolmeen viikkoon. Niinhän sitä aina tapahtuu. Clarence katsahti silloin tällöin sisään sanoen, että yleisön jännitys kiihtyi kiihtymistään ja että koko seutu, niin kauas kuin silmä rintavarustuksilta kantoi, oli suunnattomien ihmispaljouksien peittämänä. Lopulta rupesi tuulemaan ja pilviä näkymään taivaalla – oikealta suunnalta ja juuri päivän hämärtyessä. Vähän aikaa katselin, miten pilvi levisi mustumistaan mustuen, ja silloin arvelin olevan ajan näyttäytyä. Annoin määräyksen, että soihdut oli sytytettävä, Merlin vapautettava ja tuotava paikalle. Neljännestuntia myöhemmin nousin rintavarustukselle ja tapasin sieltä kuninkaan hoveineen tuijottamassa Merlinin torniin. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauas. Nämä ihmiset ja vanhat torninhuiput olivat osittain synkässä varjossa, osittain niitä valaisi yläpuolella riippuvien soihtukorien punainen valo muodostaen vaikuttavan taulun.
Merlin oli tullessaan sangen synkällä tuulella. Minä sanoin:
"Te tahdoitte polttaa minut elävältä, vaikka en ollut tehnyt teille mitään pahaa, ja viime aikoina olette yrittänyt horjuttaa ihmeidentekijän mainettani. Senvuoksi tahdon kutsua tulen taivaasta räjäyttämään torninne ilmaan, mutta on aivan kohtuullista, että annan teille tilaisuuden kunnostautua. Jos luulette voivanne murtaa minun loihtuni voiman ja torjua tulen, niin käykää peliin. Nyt on teidän vuoronne."
"Minä voin, kaunis herra, ja minä teen sen. Älä epäile sitä."
Hän veti kuvitellun ympyrän kiville ja poltti hitusen tomua, josta levisi tuoksuavaa savua; kaikki vetäytyivät takaperin, tekivät ristinmerkin, alkoivat tuntea mielenmasennusta. Ja sitten hän rupesi mutisemaan ja piirtelemään kädellään kuvioita ilmaan. Vähitellen hän kiihoitti mielensä jonkinlaiseen raivotilaan ja heilutti käsiään, kuin ne olisivat olleet tuulimyllyn siivet. Ukonilma oli ennättänyt jo melkein kohdallemme. Tuulenpuuskat panivat liekit lepattamaan ja varjot tanssimaan, ensimmäiset raskaat sadepisarat putoilivat, ulkomaailma kävi pikimustaksi, ja aina väliin salamoi. Luonnollisesti ukkosenjohdatin latautui nyt. Asia oli selvä kuin päivä, ja siksi sanoin:
"Teillä on nyt ollut hyvää aikaa. Olen antanut teille kaikki edut enkä ole sekaantunut tekemisiinne. Teidän loihtunne on luultavasti heikko. Nyt on minun vuoroni alkaa."
Tein noin kolme liikettä ilmassa käsilläni, ja samassa kuului hirvittävä rymäys, ja vanha torni lensi ilmaan valtavina möhkäleinä keskeltä tulista suihkulähdettä, joka teki yön päiväksi ja valaisi tuhannen tynnyrinalaa ihmisolentoja maassa pyörimässä kaamean kauhun valtaamina. Kiviä ja muurilaastia satoi koko loppuviikon. Niin väitettiin, mutta huhuhan liioittelee aina.
Se ihme totisesti teki vaikutuksensa. Koko kirjava tilapäinen asutus katosi. Seuraavana aamuna näkyi loassa paljon jälkiä, mutta kaikki johtivat poispäin. Jos olisin ilmoittanut tekeväni uuden ihmeen, en olisi saanut yleisöä, vaikka olisin ryhtynyt pakkokeinoihin niitä hankkiakseni.
Merlinin osakkeet olivat alhaalla. Kuningas tahtoi pidättää hänen palkkansa, vieläpä karkoittaa hänet maasta, mutta minä asetuin estämään. Sanoin, että hänestä voi olla apua säiden hoitamisessa ja muissa sellaisissa pikkuhommissa ja että kyllä minä auttaisin häntä joskus, kun hänen pieni amatöörinoitumisensa pettäisi. Hänen tornistaan ei ollut hitustakaan jäljellä, mutta minä taivutin hallituksen rakennuttamaan hänelle uuden ja kehoitin häntä ottamaan täyshoitolaisia. Siihen hän kuitenkin oli liian ylpeä. Ja kiitollisuus – hän ei kertaakaan sanonut minulle edes sanaa kiitos. Hän oli vaikea käsitellä, mutta ihmisen ei ole helppo olla rakastettava, kun hänet on syrjäytetty.
KAHDEKSAS LUKU.
Poosu.
On miellyttävää pidellä käsissään suunnatonta valtaa, mutta kun se tapahtuu ihailevan maailman suostumuksella, niin se tuntuu vieläkin miellyttävämmältä. Tornin räjähdyttäminen lujitti minun mahtiani ja teki sen kiistämättömäksi. Jos jollakulla ennen tätä tapausta oli taipumusta kateuteen ja arvosteluun, niin hänen sydämensä muuttui nyt. Koko kuningaskunnassa ei ollut ainoatakaan, joka olisi pitänyt minun asioihini sekaantumista hyvän arvostelukyvyn todisteena.
Minun oli hyvin helppo mukautua asemaani ja olosuhteihin. Jonkin aikaa minun oli tapana herätä aamuisin hymyillen "unelleni" ja odottaa Coltin vihellyspillin kuulumista tehtaastani; mutta nuo harhat hävisivät vähitellen, ja lopuksi käsitin aivan selvästi, että todellakin elin kuudetta vuosisataa ja olin kuningas Arthurin hovissa enkä hulluinhuoneessa. Ja sitten olin yhtä kotiutunut tähän vuosisataan kuin johonkuhun muuhunkin, enkä olisi välittänyt vaihtaa sitä yhdeksänteentoista. Mitä tilaisuuksia täällä tarjoutuikaan miehelle, jolla oli tietoja, päätä, rohkeutta ja aloitekykyä, tarttua ohjaksiin ja nousta suuruuteen maan mukana! Suurempaa toiminta-aluetta ei voinut ajatella, ja olin aivan yksin, kilpailijoita vailla; täällä ei ollut ketään, joka ei olisi ollut sylilapsi minuun verraten mitä lahjoihin ja tietoihin tulee, kun sensijaan yhdeksännellätoista vuosisadalla en olisi näytellyt mitään huomattavaa osaa. Olisin korkeintaan ollut tehtaan esimies, ja jos olisin vetänyt nuottaa ihmisvilinässä, olisin varmastikin vetänyt sata miestä, jotka olisivat olleet minulle ylivoimaisia. Mikä suurenmoinen onni minulla olikaan; ei kenelläkään ennen minua, ei edes Joosepilla, ole ollut sellaista. Meidän kahden onnenpotkausta ei voi verratakaan toisiinsa, sillä kun Joosepin loistava liikenero hyödytti vain kuningasta, on hyvin luultavaa, että rahvas katseli häntä kieroon; minä puolestani olin tehnyt koko kansalle suuren palveluksen säästämällä auringon ja olin senvuoksi sangen suosittu.
En ollut kuninkaan varjo; minä olin hänen olemuksensa, ja hän oli varjo. Minun valtani oli mahdottoman suuri, eikä se, niinkuin tavallisesti, ollut mitään näennäistä, vaan oikeata alkuperäistä. Minulla oli täällä maailmanhistorian toisen suuren aikakauden lähteen ja alkuperän asema; saatoin nähdä tämän historian pienten solisevien alkupurojen kokoutuvan, syventyvän ja levenevän sekä vyöryttävän valtavia aaltojaan läpi kaukaisten vuosisatojen, ja saatoin huomata, miten minun kaltaiseni seikkailijat saivat suojaa pitkän valtaistuinrivin juurella: miehet sellaiset kuin de Montfort, Gavestone, Mortimer ja Villiers, Ranskan tappelunhaluiset, sotia käyvät hekumoitsijat ja Kaarle II:n irstas naisväki, mutta koko tuossa pitkässä jonossa en nähnyt kaltaistani vartaloa; olin yksinäinen ja onnellinen tietäessäni, ettei tätä tosiasiaa voitu horjuttaa eikä asettaa riidanalaiseksi kolmeentoista ja puoleen vuosisataan.
Niin, minun valtani oli kuninkaan vallan veroinen. Mutta oli kuitenkin eräs mahti, joka oli vähän suurempi kuin meidän molempien yhteenlaskettuna. Se oli kirkko – en koettanut sitä kieltää enkä olisi voinutkaan, vaikka olisin koettanut. Mutta kylliksi siitä. Myöhemmin se kyllä näytti karvansa. Mutta alussa se ei minua huolestuttanut – ei ainakaan sanottavasti.
Maa oli ihmeellinen ja hyvin mielenkiintoinen. Ja kansa! Se oli maailman omituisinta, yksinkertaisinta ja herkkäuskoisinta, pelkkiä nöyriä palvelijoita. Vapaana ja terveessä ilmakehässä syntyneestä oli aivan surkeata kuulla heidän nöyriä ja rehellisiä vuodatuksiaan, heidän uskollisuusvakuutuksiaan kuningasta, kirkkoa ja aatelistoa kohtaan, aivan kuin heillä olisi ollut enemmän aihetta rakastaa ja kunnioittaa kuningasta, kirkkoa ja aatelistoa kuin orjalla on rakastaa ja kunnioittaa ruoskaa, tai koiralla rakastaa ja kunnioittaa vierasta, joka potkaisee sitä. Hiisi vie, kaikenlainen kuninkuus, jos se on niin määriteltyä, kaikenlainen aristokratia, jos se on niin eristynyttä, on kerta kaikkiaan loukkaus. Mutta jos on syntynyt ja kasvanut sellaisen järjestelmän alaisena, niin itse ei pääse siitä selville eikä usko toisia, jos he koettavat selittää, miten asian laita on. Tosiaankin häpeää ihmissukua, kun ajattelee kaikkea sitä kuonaa, mikä vailla alkeellisintakin oikeudentuntoa on kavunnut valtaistuimille, ja sitä seitsemännen luokan väkeä, joka on esiintynyt aristokratiana – joukkio monarkkeja ja aatelismiehiä, jotka varmasti olisivat saaneet imeä kämmeniään, jos heidän, niinkuin useiden suuremman arvoisten, olisi pitänyt huolehtia itsestään.
Useimmat kuningas Arthurin brittiläiset alamaiset olivat aivan yksinkertaisesti orjia, heitä nimitettiin orjiksi, ja heillä oli kaularauta; muut olivat myöskin orjia, mutta ilman sitä nimeä, kuvittelivat olevansa miehiä, vapaita miehiä ja nimittivät itseään sellaisiksi. Totuus oli, että kansa kokonaisuudessaan oli maailmassa vain yhtä ainoata tarkoitusperää varten: ryömiäkseen kuninkaan, kirkon ja aateliston edessä, orjaillakseen heille, hikoillakseen verta heidän vuokseen, nähdäkseen nälkää, jotta he saisivat syödä itsensä kylläisiksi, raataakseen, jotta he saisivat leikkiä, tyhjentääkseen kurjuuden maljan sakkaan asti, jotta he olisivat onnellisia, kulkeakseen alasti, jotta he voisivat pukeutua silkkiin ja jalokiviin, maksaakseen veroja, jotta he pääsisivät niitä maksamasta, käyttääkseen kautta koko elämänsä imartelun alentavia sanoja ja elkeitä, jotta he voisivat kulkea ylpeinä kautta elämänsä ja pitää itseään tämän maailman kuninkaina. Ja ainoana palkkana tästä olivat korvapuustit ja halveksunta, ja niin muserrettuja nämä raukat olivat, että sellaistakin huomionosoitusta pitivät kunniana.
Perityt käsitykset ovat tuiki kummallisia, ja niiden tutkiminen voi muodostua mielenkiintoiseksi. Minulla oli omat käsitykseni, kuninkaalla ja hänen kansallaan omansa. Molemmin puolin oli ajan ja tottumuksen murtamia kuiluja, ja jos joku olisi syillä ja todistuksilla ruvennut niitä täyttämään, olisi hän saanut pitkän ja vaikean työn. Nuo ihmiset olivat näet perineet kuvitelman, että kaikki, joilla ei ollut aatelisia titteleitä ja pitkiä sukutauluja – olivatpa muuten miten lahjakkaita ja nerokkaita hyvänsä – eivät olleet sen arvokkaampia kuin järjettömät elukat, kun minä puolestani olin perinyt sen käsityksen, että inhimilliset naakat, jotka alentuvat mahtailemaan perittyjen arvojen ja ansaitsemattomien titteleiden lainatuilla riikinkukonsulilla, eivät kelpaa muuhun kuin naurettaviksi. Heidän suhtautumisensa minuun oli kummallista, mutta kuitenkin aivan luonnollista. Te tiedätte, kuinka vartija ja yleisö suhtautuvat eläintarhan norsuun. Minun laitani oli sama. Ihmiset ällistelevät sen suunnattoman suurta ja mahdotonta voimaa, ylpeinä he puhuvat, että se voi suorittaa tuhat merkillistä asiaa, jotka menevät heidän ymmärryksensä yli, ja yhtä ylpeinä he juttelevat, että se raivoissaan voi ajaa tuhat ihmistä pakoon. Mutta tekeekö tämä sen heikäläiseksi? Ei. Viidennen rivin kurjin ryysypekka nauraisi tuollaiselle ajatukselle; aivan mahdotontahan se olisi. No niin! Kuninkaan, aatelismiesten ja koko kansan silmissä, aina alimpiin orjiin ja renttuihin asti, minä olin juuri tuollainen norsu enkä sen enempää. Eläintä ei kunnioiteta, minuakaan ei kunnioitettu – hädin tuskin pidettiin jonkinlaisessa arvossa. Minulla ei ollut esi-isiä, ei perittyä titteliä, ja olin siis kuninkaan ja aateliston silmissä aivan arvoton. Kansa suhtautui minuun peläten ja vavisten, mutta mitään kunnioitusta ei heidän tunteisiinsa sekaantunut. Perittyjen käsityksiensä paineen alaisina he eivät voineet käsittää, että jokin muu kuin sukupuu oikeuttaisi kunnioitukseen. Näette siitä, mihin roomalaiskatolinen kirkko kykenee. Kahden, kolmen pienen vuosisadan aikana se oli muuttanut miesten kansakunnan matojen kansakunnaksi. Ennen kirkon ylivaltaa miehet olivat miehiä ja pitivät päätään pystyssä, heissä oli miehen ylpeyttä, reippautta ja riippumattomuutta, ja ihmisen asema perustui pääasiallisesti ansioihin eikä syntyperään. Mutta sitten kirkko astui esille teroittaen kirvestään; se oli viisas ja nokkela, tunsi useamman kuin yhden keinon nylkemiseen ja kansan peijaamiseen; se keksi lausetavan "kuningas Jumalan armosta" ja tuki sitä raamatunlauseilla, jotka oli kiskaistu hyvästä yhteydestään pahaa palvelemaan. Se saarnasi – alhaiselle miehelle – nöyryyttä, ylempien kunnioitusta, itseuhrauksen kaunista hyvettä; se saarnasi – alhaiselle miehelle – alistumista loukkauksiin; se saarnasi – edelleenkin alhaiselle miehelle ja ainoastaan hänelle – kärsivällisyyttä, pelkuruutta, sortoon taipumista, perusti perinnöllisen arvon ja perinnöllisen aateliston ja opetti maapallon koko kristikansan alistumaan niiden alaiseksi ja palvomaan niitä. Aina siihen vuosisataan, jolloin minä synnyin, tuo myrkky saastutti kristinuskon verta, ja paras aateliton englantilainen oli edelleenkin tyytyväinen nähdessään häntä arvottomampien henkilöiden muitta mutkitta asettuvan sellaisiin asemiin kuin kuninkaan ja lordin, joita arvoja hänen maansa kohtuuttomat lait estivät hänet saavuttamasta. Eikä hän vain ollut tyytyväinen tähän asioiden kummalliseen tilaan, vaan vieläpä saattoi sanoa olevansa ylpeä siitä. Tämä osoittaa, että ihminen voi sietää mitä tahansa, jos vain on asianmukaisesti syntynyt ja kasvatettu. Luonnollisesti tiedän sangen hyvin, että tuo arvojen ja tittelien kunnioitus on tartuntaa, joka jo oli hiipinyt amerikkalaisenkin vereen, mutta Amerikan jättäessäni se oli jo hävinnyt, ainakin yleisenä raivoamasta. Jäljelle jääneet taudinsiemenet ovat tarttuneet vain idiootteihin, ja kun sairaus on tullut sille asteelle, voi hyvin sanoa, että järjestelmä on siitä vapaa.
Mutta palatkaamme järjettömään asemaani kuningas Arthurin hovissa.
Tässä minä nyt olin, jättiläinen kääpiöiden joukossa, mies lasten
keskellä, yli-ihminen ajattelevien maamyyrien parissa – järkevästi
ajatellen ainoa todellinen suuri mies koko tässä brittiläisessä
maailmassa. Ja kuitenkin – aivan kuin syntymäaikani kaukaisessa
Englannissa – pidettiin jotakin pässinpäistä lordia, joka saattoi
lasketella esi-isiään jonkun kuninkaan rakastajattaresta lähtien,
vaikka veri olisikin ollut Lontoon pahekortteleista, parempana miehenä
kuin minua. Sellaista henkilöä hännysteltiin kuningas Arthurin
valtakunnassa, häneen katsoivat kaikki syvästi kunnioittaen, vaikka
hänen taipumuksensa olisivat olleet yhtä kurjia kuin hänen järkensä ja
moraalinsa yhtä alhainen kuin sukujohtonsakin. Sattui tilaisuuksia,
jolloin hänellä oli oikeus istua kuninkaan läsnäollessa, mutta minulla
ei. Olisin kyllä helposti saanut tittelin, ja se olisi minut kohottanut
kaikkien silmissä, vieläpä kuninkaankin, joka sen oli antanut. Mutta
en pyytänyt sellaista ja kieltäydyin tarjottaessa. Ihmiselle, jolla
on minun käsitykseni, siitä ei näet olisi ollut mitään tyydytystä,
eikä sen pitäminen olisi ollut oikein, sillä niin pitkälle kuin
saatan muistaa, ei meidän sukumme vaakunakilven päällä ole ollut
poikkinauhaa [aviottoman syntyperän merkki]. En ole milloinkaan voinut
tuntea todellista ylpeyttä mistään tittelistä, ellei kansa ole sitä
itse minulle antanut – ainoa oikeudenmukainen syy sellaisen syntyyn.
Sellaisen toivoin saavuttavani ja vuoden kuluttua, tunnollisen ja
kunniaa tuottavan työn jälkeen, saavutinkin sen ja kannoin sitä
suurella ja oikeudenmukaisella ylpeydellä. Titteli tai nimitys vierähti
kerran sattumalta erään kyläsepän huulilta, sitä pidettiin hyvänä
keksintönä, ja se kulki suusta suuhun kaikkien nauraessa ja osoittaessa
innokkaasti suosiotaan. Kymmenessä päivässä koko kuningaskunta oli sen
kuullut, ja se tuli yhtä tunnetuksi kuin kuninkaan nimi. Sittemmin
minua ei tunnettu muulla nimellä sen enempää kansan puheessa kuin
vakavassa neuvottelussa kuninkaan neuvospöydän ympärillä. Tämä nimitys
olisi nykyaikaiseen kieleen parhaiten käännettävissä Poosuksi, pomoksi.
Se miellytti minua. Se oli kansan antama. Ja se oli sangen ylhäinen
titteli. Oli harvoja titteleitä, joita ei seurannut henkilönimi, mutta
minulla oli sellainen. Jos puhuttiin herttuasta, jaarlista, piispasta
– kuinka kukaan saattoi tietää, ketä tarkoitettiin? Mutta jos
puhuttiin kuninkaasta, kuningattaresta tai Poosusta, niin se oli aivan
toista.No niin, minä pidin kuninkaasta ja kunnioitin häntä kuninkaana – kunnioitin virkaa – ainakin sen verran, kuin saatoin kunnioittaa ansaitsematonta ylivalta-asemaa. Mutta miehenä minä kaikessa salaisuudessa katselin häneen alaspäin ja samoin hänen aatelistoonsa. Ja hän ja aatelisto pitivät minusta ja kunnioittivat minun virkaani – mutta koska olin kolho, jolla ei ollut syntyperää eikä päälleliisteröityä titteliä, he katselivat minuun alaspäin – eivätkä juuri välittäneet pitää tunteitaan salassa. Olimme samaa mieltä toisistamme, lasku oli oikea, kirjat kävivät yksiin, ja kaikki olivat tyytyväisiä.
YHDEKSÄS LUKU.
Turnajaiset.
Camelotissa pantiin usein toimeen turnajaisia, ja ne olivat sangen loistavia ja maalauksellisia – naurettavia inhimillisiä eläintaisteluita, jonkin verran pitkäveteisiä käytännölliselle luonteelle. Olin niissä kuitenkin läsnä kahdesta syystä: ei käy laatuun asettua vieraaksi; asioille, jotka ovat ystävistämme ja yhteiskunnasta mielenkiintoisia, jos tahtoo olla suosittu – varsinkin valtiomiehenä Ja sekä liike- että valtiomiehenä tahdoin tutkia turnajaisleikkejä, enkö saattanut parantaa niitä. Voin ohimennen mainita, että ensimmäinen virallinen toimenpide, mihin hallitukseni alussa ryhdyin, oli patenttitoimiston perustaminen – ja sen tein heti ensimmäisenä päivänä. Tiesin näet, että maa ilman patenttitoimistoa ja hyviä patenttilakeja on oikea krapu, joka ei voi kulkea muuten kuin viistoon tai takaperin.
Asiat menivät tasaista menoaan melkein jokaviikkoisina turnajaisineen, ja välistä pojat yrittivät – tarkoitan Lancelot herraa ja muita – houkutella minua ottamaan niihin osaa. Mutta minä vastasin, että ehkä myöhemmin; minulla oli täysi työ hallituskoneiston rasvaamisessa ja sen kaikkien mutterien puhdistamisessa.
Meillä oli eräät turnajaiset, jotka kestivät päivästä päivään kokonaisen viikon, ja kokonaista viisisataa ritaria otti niihin osaa. Niitä kerääntyi monien viikkojen aikana. Niitä tuli hevosten selässä joka suunnalta, valtakunnan äärimmäisiltäkin rajoilta, vieläpä merenkin takaa. Ja useat toivat naisensa mukanaan, jokainen asepoikansa ja suuren joukon palvelijoita. Vaatteet olivat koreita ja prameilevia, sangen luonteenomaisia maalle ja aikakaudelle, jonka elämänvoimat kuohuilivat, jonka puhetapa oli itsetiedottoman karkeaa ja joka suhtautui moraaliin suruttoman välinpitämättömästi. Koko päivä ja kaikki päivät oli vain tapeltava tai katseltava tappeluita, koko yö ja kaikki yöt laulettiin, soitettiin, tanssittiin tai kilisteltiin maljoja. Heillä oli aivan ihastuttavan hauskaa. Sellaisia ihmisiä ei liene milloinkaan muulloin nähty. Nuo kauniiden naisten kukkaslavat, kimaltaen raakalaismaisessa loistossaan, saattoivat katsella, miten ritari pudotettiin hevosen selästä, aidanseipään paksuinen keihäs pistettynä ruumiin läpi ja veri haavasta pursuten, mutta turha on luulla, että naiset olisivat siitä pyörtyneet, ei lainkaan, he taputtivat käsiään ja kurkottelivat kaulojaan paremmin nähdäkseen. Joskus sattui kuitenkin, että joku painautui nenäliinaansa ja näytti teennäisen epätoivoiselta, mutta silloin saattoi olla varma, että tässä piili jokin häväistysjuttu ja että hän pelkäsi yleisön pääsevän siitä selville.
Tavallisissa oloissa olisin pitänyt yöllistä meteliä epämiellyttävänä, mutta nyt minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä se esti kuulemasta, miten puoskarit päästivät päivän raajarikot käsistä tai jaloista. He pilasivat erään erittäin hyvän vanhan sahani, ja sitäpaitsi särkivät myöskin sahapukin, mutta minä annoin sen olla huomaamatta. Ja kirveeni – niin, päätin, että seuraavalla kerralla kirvestä välskärille lainatessani valitsisin paremmin vuosisatani.
Ei siinä kylliksi, että katselin turnajaisia joka päivä, vaan minä valitsin vielä erään papin, joka palveli yleisen siveyden ja maanviljelyksen edistämisosastossa, ja määräsin hänet laatimaan selostuksen niiden kulusta. Tarkoitukseni oli näet saatuani kansan vähän valistuneemmaksi ruveta julkaisemaan sanomalehteä. Ensimmäinen, mitä uudessa maassa tarvitaan, on patenttitoimisto; sitten on järjestettävä koululaitos ja senjälkeen – sanomalehti ulos! Sanomalehdellä tietenkin on vikansa ja montakin vikaa, mutta mitäpä siitä, se on joka tapauksessa kuin herätyshuuto kuolleelle kansalle, eikä sitä sovi unohtaa. Ilman sitä ei kuolleen kansan ylösnousemus ole mahdollinen. Tahdoin siis päästä selville, minkälaista reportteriainesta kuudennelta vuosisadalta saisi, kun sitä joskus tarvitsisi.
No niin, pappi hoiti tehtävänsä koko lailla mukiinmenevästi. Hän sai talteen kaikki yksityiskohdat, ja siitä on suuri etu paikkakunnan uutisia julkaistaessa. Nähkääs, hän oli nuorempana miehenä ollessaan hoidellut kirkkonsa hautausurakointiosaston kirjoja, ja kuten tunnettua, siinä tulot riippuvat yksityiskohdista; mitä enemmän yksityiskohtia, sitä enemmän kolikoita: kantajille, kirkonpalvelijoille, kynttilöihin, rukouksiin – kaikki on rahanarvoista, ja elleivät jälkeläiset maksa tarpeeksi rukouksiin, niin pistetään variksenvarvas kynttilöiden kohdalle ja laskusta tulee tyydyttävä joka tapauksessa. Ja hänellä oli onnellinen kyky luiskauttaa sinne tänne imartelevia sanoja milloin mistäkin ritarista, joka nähtävästi tulisi lehdessämme ilmoittamaan – tarkoitan: jolla oli vaikutusvaltaa. Hänellä oli myös onnellinen liioittelunlahja, sillä jonkin aikaa hän oli ollut ovenvartijana eräällä hurskaalla erakolla, joka asui sikolätissä ja teki ihmeitä.
Luonnollisesti tältä noviisilta niinkuin muiltakin sellaisilta puuttui reippautta ja vauhtia, mutta hänen antiikkinen kuvaustapansa oli omituisesti ja miellyttävästi ja yksinkertaisesti ajan tuoksun läpitunkemaa, ja sen pienet avut vastasivat jossakin määrin sen merkitsevimpiä puutteita. Tässä katkelma:
Silloin tapahtui, että Brian de les Isles herra ja Grummore
Grummorsum, linnan ritari, syöksyivät yhteen Aglovale herran ja
Tor herran kanssa, ja Tor herran pudotti Grummore Grummorsum
herran maahan. Silloin tulivat Murheen tornin Carados herra ja
Turquine herra, linnan ritari, ja heidän kanssaan iskivät yhteen
Percival de Galis herra ja Lamorak de Galis herra, jotka olivat
veljeksiä. Percivale herra otteli Carados herran kanssa, ja
molemmat katkaisivat peitsensä kahvaan asti, ja Turquine herra
Lamorak herran kanssa, ja molemmat syöksivät toisensa hevosineen
kaikkineen maahan, ja molemmat puolueet tulivat heidän avukseen,
ja he nousivat uudelleen hevosen selkään. Ja Arnold herra ja
Gauter herra, linnan ritarit, syöksyivät yhteen Brandiles herran
ja Kay herran kanssa, ja nämä neljä ritaria ottelivat väkevästi
ja katkaisivat peitsensä hamaan kahvaan saakka. Ja sitten tuli
Pertolope herra linnasta, ja hänen kanssaan taisteli Lionel
herra, ja silloin Pertolope herra, viheriäksi ritariksi kutsuttu,
kaatoi Lionel herran, Lancelot herran veljen. Jalot airuet
ilmoittivat kaiken tämän sekä taistelijoiden nimet. Senjälkeen
Bleobaris herra katkaisi peitsensä Gareth herraan, mutta siitä
töytäyksestä putosi Bleobaris herra itse maahan. Kun Galihad
herra näki tämän, pyysi hän Gareth herraa armahtamaan häntä,
mutta Gareth herra löi hänet maahan. Galihad herra tarttui
silloin peitseen kostaakseen veljensä, mutta samalla tavalla
kohteli Gareth herra häntä ja Dinadan herraa ja hänen veljeään La
Cote Male Taile herraa ja Sagramor le Desirous herraa ja Dodinas
le Savage herraa. Kaikki nämä hän pudotti samalla keihäällä. Kun
Irlannin kuningas Agwisance näki Gareth herran esiintyvän niin
voitollisena, ihmetteli hän, mikä ritari tuo saattoi olla, joka
toisinaan näytti viheriältä ja toisinaan, tullessaan uudelleen,
siniseltä. Ja joka kerta uudelleen esiin hyökätessään hän muutti
väriä, niin ettei kuningas eivätkä ritarit varmasti tietäneet,
missä hän milloinkin oli. Ja sitten syöksyi Agwisance herra,
Irlannin kuningas, yhteen Gareth herran kanssa, ja Gareth herra
heitti hänet hevosen selästä satuloineen kaikkineen. Ja sitten
tuli Skotlannin kuningas Carados, ja Gareth herra kaatoi hänet
hevosineen maahan. Samalla tavalla hän käsitteli Goren maan
kuningasta Uriensia. Ja sitten tuli Bagdemagus herra aitaukseen,
ja Gareth herra kaatoi hänet ja hänen hevosensa maahan. Ja
Bagdemagus herran poika taittoi ritarillisella voimalla peitsen
Gareth herraan. Silloin huusi jalo prinssi, Galahault herra,
korkealla äänellä: Monivärinen ritari, hyvin olet taistellut,
valmistaudu, että saan koettaa kanssasi. Gareth herra kuuli
hänet ja hankki itselleen ison peitsen, ja sitten he syöksyivät
yhteen, ja prinssi murskasi hänen peitsensä, mutta Gareth herra
iski häntä kypärän vasempaan sivuun niin, että hän hoiperteli
ja olisi kaatunut, elleivät hänen miehensä olisi tukeneet
häntä. Totisesti, sanoi kuningas Arthur, monivärinen ritari on
urhoollinen ritari. Senvuoksi kuningas kutsui Lancelot herran
luokseen ja pyysi häntä antautumaan taisteluun tämän ritarin
kanssa. Herra, sanoi Lancelot, minä pidän oikeimpana säästää
häntä tällä kerralla, sillä hänellä on ollut tarpeeksi vaivaa
tänään, ja kun urhoollinen ritari niin kunnostautuu, niin ei
sovi, että toinen urhoollinen ritari riistää häneltä hänen
maineensa, varsinkin kun hän on kovasti ponnistellut. Onhan
mahdollista, sanoi Lancelot herra, että joku näistä naisista
rakastaa häntä suuresti, sillä näen kyllä, että hän panee
parastaan, ja senvuoksi, sanoi Lancelot herra, hän kernaasti
pitäköön kunnian tänäpänä, vaikka kyllä kykenisin tekemään sen
riidanalaiseksi, jos tahtoisin.Samana päivänä sattui pieni epämiellyttävä sivutapaus, jonka kuitenkin poliittisista syistä pyyhin papin selonteosta. Lukija on kyllä huomannut, että Garry suoritti taistelujen aikana erinäisiä urotöitä. Kun sanon Garry, niin tarkoitan Gareth herraa. Garry oli minun yksityinen lempinimeni hänelle. Se merkitsee, että olin sangen kiintynyt häneen. Lempinimi oli kuitenkin aivan yksityislaatuinen, eikä sitä milloinkaan sanottu ääneen kenellekään, kaikkein vähimmin hänelle itselleen. Aatelismiehenä hän ei olisi kärsinyt sellaista tuttavallisuutta minun puoleltani. Mutta jatkakaamme. Istuin aitiossa, joka minulle kuninkaan ministerinä oli varattu. Dinadan herra, odottaessaan vuoroaan aitaukseen mennäkseen, tuli minun luokseni ja istuutui jaarittelemaan. Hän pysytteli aina kernaasti minun seurassani, koska olin vieras ja hän tarvitsi markkinoita sukkeluuksilleen, jotka suurimmaksi osaksi olivat niin mätiä, että kertoja sai nauraa yksinään, kun kuulija puolestaan tunsi pahoinvointia. Olin aina koettanut parastani myöten mukautua hänen yrityksiinsä ja todellakin tunsin mitä syvintä myötätuntoa häntä kohtaan siitä yksinkertaisesta syystä, että jos hän kohtalon kujeesta sattui tuntemaan sen jutun, jonka olin useimmin kuullut ja jota eniten inhosin, niin hän ainakin oli säästänyt sen minulta. Se juttu on siitä omituinen, että se on omistettu jokaiselle humoristiselle henkilölle, joka Amerikan mannerta on polkenut alkaen Kolumbuksesta aina Artemus Wardiin. Se kuvasi erästä humoristista esitelmöitsijää, joka koko tunnin paiski ymmärtämättömään luentosaliin mitä hulluimpia vitsejä saamatta ainoatakaan ihmistä nauramaan. Kun hän lopuksi lähti salista, puristivat muutamat vanhat pöhköt hänen kättään vakuuttaen, etteivät milloinkaan elämässään olleet kuulleet mitään niin hauskaa ja että "he tuskin saattoivat olla räjähtämättä nauruun kesken esitelmää". Tuo juttu oli niin yksinkertainen, ettei sen kertominen juuri maksanut vaivaansa, mutta kuitenkin olin satoja, tuhansia, niin, miljoonia ja biljooniakin kertoja saanut istua ja hikoilla sitä kuulemassa. Kuka siis aavistaa tunteeni, kun saan kuulla tuon haarniskoidun aasin vetävän tämän vanhan jutun esiin etäisten aikojen hämärästä, jolloin ristiretket olivat vielä viisisataa vuotta edessäpäin? Juuri hänen lopettaessaan tuli palveluspoika kutsumaan häntä turnaukseen. Hohottaen kuin paha henki hän rämisteli tiehensä, ja minä kadotin tajuntani. Kesti muutamia minuutteja, ennenkuin toivuin, ja samassa näin Gareth herran suuntaavan valtavan iskun Dinadania kohti ja tietämättäni rukoilin ääneen: "Kunpa hän olisi tappanut sen!" Surullista, että sanat eivät olleet vielä oikein päässyt huuliltani, kun Gareth herra törmäsi Sagramor le Desirous herraan ja viskasi hänet helposti yli hevosen lautasten. Sagramor herra kuuli huudahdukseni ja luuli sen tarkoittavan häntä.
Seikka oli sellainen, että jos nämä ihmiset olivat saaneet jotakin kalloonsa, niin sitä oli mahdoton saada sieltä pois. Tiesin sen enkä siis tuhlannut sanoja selittelemisiin. Päästyään kuntoon Sagramor herra heti ilmoitti minulle, että meillä oli pieni kana kynittävänä keskenämme, ja määräsi vissin päivän kolmen tai neljän vuoden perästä. Selvityspaikka olisi sama kuin se, jossa loukkaus oli tapahtunut. Sanoin olevani valmis hänen palatessaan. Hän nähkääs aikoi maailmalle Pyhää Graalia etsimään. Sellainen matka vei muutamia vuosia. He olivat aina sangen omantunnontarkkoja ottamaan tarpeeksi aikaa, vaikk'ei heillä kellään ollut aavistusta, mistä pyhä Graal oli tavattavana, kukaan ei luultavasti toivonutkaan sitä löytävänsä eikä liioin tietänyt, mitä sillä tekisi, jos hän sen löytäisi. Pyhä Graal oli sen ajan luoteisväylä, jos niin on lupa sanoa, ja sillä hyvä. Joka vuosi lähti retkikuntia tuota pyhää kapinetta etsimään, ja seuraavana vuonna lähetettiin apuretkikuntia etsimään edellisen vuoden retkikuntia. Mainetta voitettiin, mutta ei rahaa. Ne tahtoivat minuakin mukaansa! Minä naureskelin partaani.
KYMMENES LUKU.
Sivistyksen alkua.
Pyöreä pöytä sai pian kuulla puhuttavan haasteesta, ja tietenkin sellaista puheenaihetta käsiteltiin laajasti, sillä se oli poikien mieleen. Kuningas arveli, että minun oli lähdettävä hakemaan seikkailuja, jotta saisin mainetta ja olisin vuosien kuluttua kyllin arvokas kohtaamaan Sagramor herran. Pyysin lykkäystä. Sanoin, että minulta kuluisi vielä kolme, neljä vuotta asioiden järjestämiseen. Sitten olisin kyllä valmis lähtemään matkalle. Kaiken todennäköisyyden mukaan Sagramor herra olisi vielä Graal-asiallaan, eikä lykkäämisellä menisi kallista aikaa hukkaan. Olisin silloin tehnyt työtä kuusi tai seitsemän vuotta ja arvelin, että järjestelmäni ja koneistoni olisi silloin tarpeeksi kehittynyt, jotta voisin ottaa lomaa aiheuttamatta mitään vahinkoa.
Olin jokseenkin tyytyväinen työni tähänastisiin tuloksiin. Muutamissa rauhallisissa nurkissa minulla oli tekeillä kaikenlaisten teollisuushaarain alkuja – tulevien tehtaitten alkupesäkkeitä, tulevan sivistykseni rauta- ja teräslähetyssaarnaajia. Näihin olin koonnut parhaat nuoret päät, mitkä olin voinut saada käsiini, ja kautta maan olin lähettänyt asiamiehiä valitsemaan lisää. Harjoitin kokonaisen joukon taitamattomia olentoja asiantuntijoiksi – kaikenlaisten käsitöiden ja tieteellisten toimien asiantuntijoiksi. Nämä minun kasvitarhani edistyivät rauhallisesti ja häiritsemättä huomaamattomilla maaseutupaikoilla, sillä niiden alueelle ei kukaan päässyt ilman erikoista lupakirjaa – pelkäsin näet kirkkoa.
Olin heti perustanut opettajaseminaarin ja joukon pyhäkouluja; näissä paikoin kukoisti ihmeteltävä järjestelmä ammattikouluja, ja minulla oli täydellinen kartta protestanttisista seurakunnista, jotka edistyivät ja kasvamistaan kasvoivat. Jokainen sai ruveta minkälaiseksi kristityksi tahtoi, siinä suhteessa vallitsi täysi vapaus. Mutta julkisen uskonnonopetuksen minä rajoitin kirkkoihin ja pyhäkouluihin enkä sallinut sitä muissa oppilaitoksissa. Olisin voinut antaa omalle lahkolleni etusijan ja vaivatta tehnyt kaikista presbyteriaaneja, mutta se olisi ollut ihmisluonnossa asustavan lain loukkaamista; hengelliset tarpeet ja vaistot ovat ihmisperheessä yhtä moninaiset kuin ruumiillisetkin taipumukset ja erikoisuudet, ja ihminen on, siveellisyyteen nähden, eniten edukseen, kun hän on puettu uskonnolliseen pukuun, jonka väri, muoto ja suuruus sopivat hänen henkisiin tapoihinsa, erikoisuuksiinsa ja muotoihinsa. Siksi toiseksi minä pelkään yhteensulatettua kirkkokuntaa. Se muodostaa mitä arveluttavimman suurvallan, ja kun se aina aikojen kuluessa joutuu itsekkäisiin käsiin, niin se merkitsee inhimillisen vapauden kuolemaa ja inhimillisen ajatuksen lamautumista.
Kaikki kaivokset olivat kuninkaan omaisuutta, ja kaivoksia oli runsaasti. Niiden hoito oli aikaisemmin ollut raakalaisten kaivoshoitoa – maahan oli kaivettu koloja ja malmia kannettu nahkasäkeissä noin tonni päivässä. Heti paikalla olin ruvennut järjestelemään kaivostenhoitoa tieteelliselle pohjalle.
Niin, olin päässyt sangen pitkälle, kun Sagramor herran haaste tuli.
Neljä vuotta vieri – ja sitten! Ette minua oikein uskone, mutta rajaton valta on tosiaankin ihanteellisin valtiomuoto, kun se on hyvissä käsissä. Taivaan valtakunnan itsevaltius on ehdottomasti täydellinen hallitusmuoto. Maallinen itsevaltius olisi ehdottomasti täydellinen maallinen hallitusmuoto, jos edellytykset olisivat samat, että näet itsevaltias olisi ihmissuvun täydellisin yksilö ja hänen elämänsä jatkuisi iankaikkisesti. Mutta koska kuolevaisen ihmisen on kuoltava, vaikkapa hän olisi täydellinenkin, niin maallinen itsevaltius ei ole vain huono hallitusmuoto, vaan huonoin kaikista mahdollisista.
Työni tulokset osoittivat, mitä itsevaltias saisi aikaan, jos hänen käytettävänään olisi kuningaskunnan varat. Tämän pimeän maan tietämättä olin pannut yhdeksännentoista vuosisadan sivistyksen kohisemaan sen nenän alle. Aitaus erotti sen yleisön katseilta, mutta se oli olemassa jättiläismäisenä, käsittämättömänä tosiasiana, joka antaisi kuulla itsestään, jos elää saisin. Se oli yhtä varma tosiasia kuin lepotilassa oleva tulivuori, joka seisoo niin viattomana savuamaton huippu taivaan sineä tavoitellen, antamatta aavistaakaan helvetistä, joka sen sisässä kuohuu. Kouluni ja kirkkoni olivat lapsia neljä vuotta sitten, nyt ne olivat täyskasvuisia; työpajani olivat nyt tehtaita; missä minulla oli ollut kaksitoista harjaantunutta miestä, siinä niitä oli tuhat; missä oli ollut yksi loistava erikoistuntija, siinä niitä oli viisikymmentä. Seisoin niin sanoakseni sormi nappulalla, valmiina painamaan ja lähettämään huikaisevan valovirran kautta koko maailman. Mutta yht'äkkiä en sitä aikonut tehdä. Minun politiikkani ei ollut sellaista. Kansa ei olisi sitä kestänyt, ja sitäpaitsi olisin heti saanut roomalaiskatolisen valtiokirkon niskaani.
Ei, olin koko ajan toiminut varovaisesti. Uskottuja miehiäni olin joskus lähetellyt pitkin maata huomaamatta kaivamaan maata ritarisäädyn alta, hiukan joka paikassa jyrsimään taikauskoa ja asteittain valmistelemaan parempaa järjestystä. Painoin nappulaa hitaasti, valovoima kasvoi vähitellen – ja samalla tavoin aioin jatkaakin.
Ammattikouluihini luotin eniten. Eräs syvimpiä salaisuuksiani oli West Pointini – sotakorkeakouluni. Suojelin sitä tarkasti asiaankuulumattomien katseilta, samoin kuin merisotakouluani, jonka olin perustanut erääseen syrjäsatamaan. Molemmat edistyivät tyydyttävästi.
Clarence oli nyt kahdenkymmenenkahden ikäinen, suunnitelmieni etevin toteuttaja ja kaikissa asioissa oikea käteni. Hän oli aivan ihastuttava ja pystyi kaikkeen. Ei ollut mitään, mihin hän ei olisi kyennyt perehtymään. Viime aikoina olin harjoittanut häntä sanomalehtimiehen toimeen, sillä aika tuntui jo kypsältä lehden yrittämiseen – ei tietenkään minkään suurenmoisen, korkeintaan vain viikkolehden, jota voisi kouluissa kokeilla. Ja hän oli kuin luotu siihen yritykseen. Hänessä piili toimittaja. Hän oli jo tavallaan kaksinkertaistunut. Hän puhui 600-luvun kieltä, mutta kirjoitti 1800-luvun tapaan. Hänen sanomalehtityylinsä parani paranemistaan. Sitä ei olisi voinut erottaa tavallisen amerikkalaisen lehden pääkirjoitustyylistä.
Meillä oli vielä tekeillä pari suurta yritystä, nimittäin sähkölennätin ja puhelin. Toistaiseksi linjat oli tarkoitettu vain yksityistä käyttöä varten, kunnes valtakunta olisi tarpeeksi kypsynyt niihin. Työryhmä oli niitä laittamassa, mutta se työskenteli enimmäkseen vain öisin. Se laski maanalaisia johtoja. Emme uskaltaneet pystyttää tolppia, sillä ne olisivat aiheuttaneet liiaksi kyselyitä. Maanalaiset johdot olivat tarpeeksi hyviä kumpaankin tarkoitukseen, sillä lankoja suojasi eristäjä, jonka olin itse keksinyt ja joka oli täydellinen. Mieheni olivat saaneet käskyn vetää johdot poikki maan, välttää yleisiä teitä, laittaa vehkeet jokaiseen vähänkin merkitsevään kaupunkiin, joiden olemassaolon huomaisivat valaistuksesta, sekä jättää asiantuntijoita asemia hoitamaan. Kukaan ei voinut sanoa, miten osaisi johonkin valtakunnan paikkaan, sillä kukaan ei mennyt vakain aikein mihinkään – joutui sinne sattumalta vaelluksillaan ja tavallisimmin lähti pois nimeä kysymättä. Väliin olimme lähettäneet maanmittaus-retkikuntia mittaamaan ja kartoittamaan valtakuntaa, mutta katoliset papit olivat aina sekaantuneet asiaan ja aiheuttaneet ikävyyksiä. Olimme siis toistaiseksi luopuneet kartoittamisesta. Olisi ollut typerää ruveta kirkkoa vastustamaan.
Valtakunnan olot olivat suurin piirtein samat kuin sinne tullessani. Olin ryhtynyt muutoksiin, mutta ne olivat pakosta mitättömiä ja tuskin huomattavia. En toistaiseksi ollut sekaantunut verotusasioihin – paitsi niihin, jotka kohdistuivat kuninkaan valtiotuloihin. Olin pannut niissä järjestelmän toimeen ja määrännyt suorituksen tehokkaille ja oikeidenmukaisille perusteille. Seurauksena oli, että tulot lisääntyivät nelikertaisiksi, ja kuitenkin verotaakka oli tasaisemmin jaettu kuin ennen; koko kuningaskunta huokasi helpotuksesta, ja järjestelyäni yleisesti kiitettiin.
Henkilökohtaisesti minä nyt jouduin keskeyttämään työni, mutta se ei tehnyt mitään eikä olisi voinut sattua sopivampaan aikaan. Aikaisemmin se olisi suututtanut, mutta nyt kaikki oli hyvissä käsissä ja meni tasaista menoaan. Kuningas oli viime aikoina usein muistuttanut minua neljä vuotta sitten pyydetystä lykkäyksestä, joka nyt oli lopussa. Se oli vihjaus lähteä etsimään seikkailuja ja hankkimaan tarpeeksi mainetta, jotta olisin kyllin arvokas taittamaan peistä Sagramor herraa vastaan, joka yhä edelleen oli maailmalla "graalaamassa"; mutta hänen peräänsä oli lähetetty useita apuretkikuntia, jotka saattoivat löytää hänet milloin hyvänsä. Tämä keskeytys ei siis tullut odottamatta eikä yllättänyt minua lainkaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Jenkki seikkailujen haussa.
Ei milloinkaan ole ollut maata, joka olisi ollut niin täynnä kuljeskelevia valehtelijoita. Ja ne olivat kumpaakin sukupuolta. Tuskin meni kuukauttakaan ilman tuollaisen otuksen ilmaantumista; tavallisesti he kertoivat jutun jostakin prinsessasta ja pyysivät apua vapauttaakseen hänet jostakin kaukaisesta linnasta, jossa joku emäroisto piti häntä vankina – tavallisimmin jättiläinen. Olisi tietenkin luullut, että kuultuaan sellaisen pikku romaanin aivan tuntemattomalta henkilöltä kuningas ensityökseen olisi pyytänyt todistuksia – jonkin vihjauksen linnan asemasta, suorimmasta tiestä sinne tai jotakin muuta sen tapaista. Mutta kukaan ei milloinkaan ajatellut näin yksinkertaista ratkaisua. Ei, kaikki nielivät maiskutellen näiden ihmisten valheet eivätkä milloinkaan tutkineet, miten asian laita oikeastaan oli. Eräänä päivänä, kun en ollut läsnä, tuli tuollainen kulkija – tyttö tällä kertaa – ja kertoi tavallisen reseptin mukaan sepustetun tarinan. Hänen emäntänsä istui vankina suuressa, synkässä linnassa, tovereinaan neljäkymmentäneljä muuta nuorta ja kaunista tyttöä, jotka melkein kaikki olivat prinsessoja. Kaksikymmentäkuusi vuotta he olivat kituneet tässä kauheassa vankilassa. Linnan omistajina oli kolme hirviö-veljestä, joilla kullakin oli neljä kättä ja keskellä otsaa yksi ainoa silmä, joka oli iso kuin hedelmä. Hedelmän laatua ei mainittu. Tilaston suhteen ne aina olivat leväperäisiä.
Ja ajatella! Kuningas ja koko Pyöreä pöytä olivat hurmaantuneet tähän seikkailumahdollisuuteen. Jok'ikinen Pöydän ritari tarjoutui lähtemään. Mutta kaikkien harmiksi ja suruksi kuningas valitsi minut, joka en ollut milloinkaan moiseen pyrkinyt.
Kovalla ponnistuksella hillitsin tunteeni, kun Clarence tuli ilmoittamaan uutista. Mutta hän – hän ei voinut hillitä omiaan. Hänen huuliltaan virtasi loppumatta mitä innokkaimpia ihastuksen ja kiitollisuuden huudahduksia – ihastus tarkoitti minun suunnatonta onneani, kiitollisuus kohdistui kuninkaaseen, joka antoi tämän ihanan todistuksen suopeudestaan. Clarence ei voinut pitää aisoissa jalkojaan, vaan tanssi ja koikkelehti puolipökerryksissä riemusta.
Itse puolestani olin valmis kiroamaan hyväntahtoisuutta, joka ilmeni tällä tavoin, mutta valtioviisaus neuvoi minua kätkemään ärtymykseni ja näyttämään iloiselta. Jopa sanoin olevani iloinen. Tavallaan siinä oli perääkin. Olin suunnilleen yhtä iloinen kuin ihminen, jolta nyljetään päänahkaa.
Asiat täytyy kuitenkin ottaa parhaimmilta puoliltaan eikä tule tuhlata aikaa turhaan harmittelemiseen, vaan on oltava käytännöllinen ja katseltava, mitä voisi tehdä. Kaikissa valheissa on vehnää akanoiden seassa, ja tässä oli otettava selko vehnästä. Lähetin siis hakemaan tyttöä, ja hän tuli. Hän näytti jokseenkin hyvältä, vaikutti lempeältä ja siveältä, mutta ulkonäöstä päättäen oli jokseenkin yhtä tietämätön kuin naisten kello. Sanoin:
"Tyttö kiltti, onko teiltä kysytty yksityiskohtia?"
Ei, ei oltu.
"Arvelinkin niin, mutta pidin parhaana kysyä päästäkseni varmuuteen. Olen kasvatettu sillä tavoin. Ette saa pahastua, vaikka muistutankin, että koska emme teitä tunne, niin meidän on suhtauduttava teihin hieman varovaisesti. Ehkä olette aivan luotettava – toivomme tietenkin, mutta ei olisi järkevää pitää sitä varmana. Ymmärrätte kai? Minun on tehtävä teille muutamia kysymyksiä. Vastatkaa selvästi älkääkä pelätkö. Missä asutte kotona ollessanne?"
"Äidin maassa, kaunis herra."
"Äidin maassa. Sellaisesta maasta en muistaakseni ole kuullut puhuttavan. Elävätkö vanhempanne?"
"En tiedä, elävätkö he enää, sillä olen niin monta vuotta ollut vankilaan suljettuna."
"Nimenne, jos saan luvan?"
"Nimeni on Demoiselle Alisande la Carteloise, palvelukseksesi."
"Onko täällä ketään, joka teidät tuntisi?"
"Se ei ole luultavaa, kaunis herra, sillä olen täällä ensimmäistä kertaa."
"Onko teillä mukananne mitään kirjeitä, mitään todisteita – mitään, mikä osoittaisi teidät luotettavaksi?"
"Ei, ei tietenkään, minkä vuoksi? Eikö minulla ole kieli mukanani, ja enkö voi itse sanoa kaikkea mitä tarvitaan?"
"Mutta nähkääs, on aivan eri asia, sanotteko te vai sanooko joku muu."
"Aivan eri asiako? Mitenkä niin? Pelkään, etten ymmärrä sinua."
"Ettekö ymmärrä? Niin, nähkääs... nähkääs... pahus soikoon, ellette ymmärrä niin yksinkertaista asiaa. Ettekö ymmärrä, että siinä on ero – mutta miksi näytätte niin viattomalta ja hölmöltä?"
"Minäkö? En sitä tosiaankaan tiedä – ellei se ole Jumalan tahto."
"Niinpä kai, luulisin ainakin. Älkää välittäkö, vaikka tunnun vähän kiivaalta; en ole lainkaan sellainen. Puhukaamme jostakin muusta. Niin, tuo linna, jossa on neljäkymmentäneljä vangittua prinsessaa ja kolme hirviötä – voitte kai ainakin sanoa, missä se haaremi sijaitsee?"
"Se haaremi?"
"Niin, minä tarkoitan linnaa. Missä linna on?"
"Mitä linnaan tulee, niin se on suuri ja vahva ja mahtava ja sijaitsee kaukaisessa maassa. Niin, sinne on monta peninkulmaa."
"Miten monta?"
"Ah, kaunis herra, olisi hirveän vaikeata sanoa sitä, niitä on niin monta, ja ne sulautuvat toisiinsa, ja koska ne ovat yhtä suoria ja kaikki saman värisiä, niin penikulmaa ei voi erottaa toisesta, ja niitä ei voi laskea kuin yksitellen, ja Jumala yksin kykenee siihen – ihminen ei voi. Siksi näet..."
"Lopettakaa, lopettakaa, ei ole väliä matkasta. Mutta missä linna osapuilleen sijaitsee? Millä suunnalla täältäpäin?"
"Kaunis herra, ei sillä ole suuntaa täältäpäin, sillä tie ei kulje suoraan, vaan polveilee loppumattomasti. Suunta ei ole milloinkaan sama, vaan on milloin tuon, milloin tämän pilven alla, niin että jos luulee sen sijaitsevan idässä ja menee itää kohden, niin silloin tie kiemurtaa puoliympyrässä, ja kun tämä uudistuu tuon tuostakin, niin katuu, että turhilla päähänpistoilla on tahtonut kumota ja tehdä tyhjäksi hänen tahtonsa, joka ei anna linnalle määrättyä 'suuntaa' jostakin paikasta, ellei hän katso hyväksi. Ellei hän sitä katso hyväksi, niin hän voi antaa linnojen kaikkien 'suuntien' hävitä maan päältä jättäen kaikki paikat, joissa ne ovat olleet, tyhjiksi ja autioiksi antaen sillä tavoin kaikkien luotujensa ymmärtää, että mitä hän tahtoo, sen hän tahtoo, ja mitä hän ei tahdo..."
"Hyvä on, hyvä on, mutta riittää jo. Emme välitä suunnasta, p–u vieköön kaikki suunnat – pyydän anteeksi, pyydän tuhannesti anteeksi, mutta en voi oikein hyvin tänään. Älkää välittäkö, vaikka puhun itsekseni, se on vanha tottumus, vanha huono tottumus, josta on vaikea päästä, kun ruoansulatus on joutunut epäkuntoon siitä, että on syönyt ruokaa, joka on laitettu kauan, kauan ennen syöjän syntymistä. Eiväthän prosessit voi olla säännöllisiä, kun syö kananpoikia, jotka ovat kolmentoista vuosisadan ikäisiä. Mutta samantekevää, puhukaamme muusta... ei kai teillä sattumalta ole karttaa tuosta seudusta..."
"Ehkä tarkoitat sellaista tavaraa, jota uskottomat ovat tuoneet suuren meren takaa ja joka öljyssä keitettynä ja sipulilla ja suolalla maust..."
"Karttaa – ettekö kuullut, että minä puhuin kartasta? Mistä te juttelitte? Ettekö tiedä, mikä kartta on? Vai niin, ette, ei tee mitään, älkää selittäkö, minä inhoan selityksiä. Menkää nyt, pikku ystäväni. Hyvästi! Näytä tietä hänelle, Clarence."
Nyt olin jokseenkin selvillä, miksi nuo aasit eivät näiltä valehtelijoilta kyselleet yksityiskohtia. Mahdollisesti tytöllä oli jossakin sisässään jokin tosiasia, mutta sitä ei voinut hänestä pumpata, sitä ei olisi saanut esille edes varhaisemmilla räjähdysaineillakaan, ei, tämä tapaus vaati dynamiittia. Tyttöhän oli oikea aasi, mutta kuitenkin kuningas ritareineen oli kuunnellut kuin hän olisi jutellut jumalansanaa. Tämä antaa käsityksen koko seurakunnasta. Ja ajatella, miten yksinkertaisesti tässä hovissa elettiin: tämän vaeltavan heilakan oli yhtä helppo päästä kuninkaan puheille palatsiin kuin minun aikoinani vaivaistaloon. Kuninkaasta oli hauska tavata hänet ja kuunnella hänen kertomustaan. Voidessaan tarjota tuon seikkailun tyttö oli yhtä tervetullut kuin raato rankkurille.
Juuri lopetellessani näitä ajatuksia Clarence tuli takaisin. Sanoin hänelle jotakin kuulusteluni epätyydyttävästä tuloksesta. En ollut saanut ainoatakaan selitystä, mikä olisi minua auttanut löytämään linnan. Nuori mies näytti vähän hämmästyneeltä tai hämmentyneeltä ja sanoi itsekseen ihmetelleensä, miksi olin tehnyt tytölle nuo kysymykset.
"Ei sitä ole vaikea käsittää", sanoin minä. "Minähän tahdon päästä tuohon linnaan, ja miten muuten tekisin saadakseni tietää, missä se sijaitsee?"
"Siihen kysymykseen on helppo vastata. Hän lähtee mukaan. Hän ratsastaa kanssasi. Niin ne tekevät aina. Hän ratsastaa mukanasi."
"Ratsastaa minun kanssani? Lorua!"
"Varmasti hän tekee niin. Saat nähdä, että hän ratsastaa kanssasi."
"Mitä ihmettä? Aikooko hän lähteä yli vuorten ja virtojen ja ratsastaa läpi metsien minun kanssani – ja minä kun olen melkein kihloissa. Se olisi häpeällistä. Ajattele, miltä sellainen näyttäisi!"
Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika innostui. Hän tahtoi tietää kaiken mainitsemastani hellästä suhteesta. Annoin hänen vannoa vaitioloa ja kuiskasin lemmittyni nimen: "Puss Flanagan." Poika näytti vähän pettyneeltä ja sanoi, ettei hän muistanut sen nimistä kreivitärtä. Miten luonnollisesti tämän pienen hovimiehen päähän pälähtikään antaa hänelle kreivittären titteli! Hän kysyi kreivittären asuntoa.
"Itäisessä Hart..." Mutta samassa vaikenin, nolona ja jatkoin: "Älä huoli siitä. Puhun siitä joskus toiste."
Saisikohan häntä nähdä? Antaisinkohan nähdä häntä joskus tulevaisuudessa?
Oli pikkuasia luvata, että hän saisi nähdä morsiameni tuhannenkolmensadan vuoden perästä, ja kun häntä niin halutti, niin lupasin. Mutta huokasin samalla; en voinut sitä auttaa. Ja kuitenkin oli tyhmää huokaista, sillä tyttö ei ollut vielä syntynytkään. Mutta sellaisia me olemme: emme järkeile, kun tunteet ovat pelissä, me vain tunnemme.
Sinä päivänä ja yönä ei puhuttu muusta kuin minun retkestäni, ja pojat olivat sangen ystävällisiä minua kohtaan ja tuntuivat unohtaneen kaiken harminsa ja pettymyksensä; he näyttivät yhtä tyytyväisiltä siitä, että minä tekisin silppua hirviöistä ja vapauttaisin iäkkäät immet, kuin jos itse olisivat olleet sijassani. Niin he olivat kilttejä lapsia, mutta vain lapsia. He antoivat minulle kaikkia mahdollisia opastuksia jättiläisten vakoilemiseksi ja niiden nitistämiseksi. He opettivat kaikkia mahdollisia manauksia loihtuja vastaan ja antoivat voiteita ja muita sotkuja haavojani voidellakseni. Mutta kukaan heistä ei älynnyt, että jos olin sellainen poppamies, jollaisena esiinnyin, niin en tarvinnut voiteita enkä ohjeita enkä manauksia ja kaikkein vähimmin aseita ja varustuksia, olipa ryöstöretkeni millainen tahansa – olipa vastassa vaikka tultasyökseviä lohikäärmeitä tai pimeydenhenki. Sellaiset kurjat vastustajat kuin nuo yksisilmäiset hirviöt olivat pikkuasioita minulle.
Minun piti syödä aamiainen aikaisin ja lähteä heti päivän koittaessa, sillä tapa oli sellainen. Mutta minulla oli hirveä puuha varustuksissani, niin että myöhästyin hiukan. On vaikeata vetää sellaiset vehkeet ylleen – pitää ottaa niin monta seikkaa huomioon. Ensiksi kiedotaan huopa kerran tai kahdesti ruumiin ympäri; se muodostaa jonkinlaisen alustan ja pitää kylmän raudan erossa nahasta. Sitten vedetään ylle hihat ja paita eli niin sanottu rengaspanssari, tehty pienistä toisiinsa kytketyistä teräsrenkaista, jotka muodostavat niin taipuisan kudoksen, että jos heittää paidan lattialle, niin se vaipuu kasaan kuin märkä kalaverkko; se on sangen painava ja erittäin epämukava yöpaidaksi, jona sitä kuitenkin monet käyttävät – esimerkiksi veronkantajat, reformaattorit, pikkukuninkaat, joilta puuttuu titteli, ja muut sellaiset. Sitten vedetään jalkoihin kengät – tasapohjaiset kapineet, teräslankakerroksilla varustetut – ja sen jälkeen ruuvataan kömpelöt kannukset kantapäihin. Kun se on tehty, kiinnitetään säärykset ja reisihaarniskat paikoilleen; sitten tulee selkä- ja rintahaarniskojen vuoro, ja ihminen alkaa tuntea pukeutuneensa. Mutta sitten kiinnitetään rinnalle teräsnauhasta punottu puolihame, joka kuitenkin on takaa uurrettu, jotta voi istua satulassa. Se ei ole mikään parannettu laitos ylösalaisin käännetystä hiilisangosta ulkonäön eikä mukavuuden puolesta. Ja sitten ripustetaan miekka vyölle, käsivarret pistetään pariin kamiinanputkeen ja kädet pariin rautahansikkaaseen, päähän pannaan rautainen rotanloukku, josta riippuu teräskankainen räsy niskan suojaksi, ja sitten ihminen on valmis. Siinä puvussa ei oikein luonnu tanssi. Sillä tavoin kapaloituna muistuttaa pähkinää, jota ei maksa vaivaa musertaa. Sydämeen päästyään näet huomaa, että se on ylen pieni kuoreen verraten.
Pojat auttoivat minua, muuten en olisi ikinä päässyt varustuksiini. Juuri ollessamme lopettamassa sattui Bedivere herra tulemaan huoneeseen, ja minä ymmärsin, etten taitanut olla pitkälle matkalle parhaiten sopivassa puvussa. Miten ylväältä hän näytti, ja miten pitkä ja leveä ja iso hän oli! Hänen päässään oli kypärä, joka ulottui hänen korviinsa, ja visiirin sijassa pieni teräksinen poikkipiena, joka ulottui ylähuuleen ja suojasi nenän. Hänen muu pukunsa kaulasta kantapäähän nousuineen kaikkineen oli joustavaa rengaskudosta. Hänen piti lähteä "graalaamaan", ja varustus oli yrityksen mukainen. Olisin antanut paljon hänen teräs-ulsteristaan, mutta katuminen oli myöhäistä. Aurinko oli juuri noussut, kuningas ja hovi kokoontunut katselemaan minun lähtöäni ja toivottamaan onnea matkalle; viivytteleminen olisi ollut rikos hovitapoja vastaan. En voinut itse nousta hevosen selkään – yritys olisi epäonnistunut. Haarniskoitua kannetaan jokseenkin samaan tapaan kuin auringonpiston saanutta retuutetaan apteekkiin, hänet asetetaan satulaan, autetaan pystysuoraan ja työnnetään jalat jalustimiin. Ja koko ajan tuntee itsensä jäykäksi ja olonsa oudoksi, aivan kuin ei olisikaan oma itsensä, vaan joku toinen – joku, joka yht'äkkiä on joutunut naimisiin tai saanut salamaniskun tai jotakin muuta siihen suuntaan eikä vielä ole ennättänyt tointua, vaan on yhä pökerryksissä eikä tiedä olevansa kotona. Sitten he panivat hylsyyn oikean jalkani juureen sellaisen maston, jota he nimittävät keihääksi, ja minä tartuin siihen kiinni. Lopuksi he ripustivat kilven kaulaani; olin kaikin puolin valmis nostamaan ankkurini. Kaikki olivat mahdollisimman hyviä minua kohtaan, ja eräs hovinainen ojensi minulle omakätisesti lähtiäispikarin. Ei ollut muuta tekemistä kuin lähteä tuon tytön asialle, joka istui takanani satulanpaatsalla ja piti toista kättään vyötäisilläni pysyäkseen hevosen selässä.
Sitten me lähdimme, ja kaikki sanoivat meille hyvästi ja heiluttivat nenäliinojaan ja kypäröitään. Ja kaikki, jotka kohtasimme ratsastaessamme mäkeä alas ja kylän läpi, osoittivat meille kunnioitustaan, paitsi pienet ryysyiset pojat kylän ulkolaidalla. Ne huusivat:
"Katsokaas linnunpelättiä!" – ja heittivät multakokkareita peräämme.
Minun kokemukseni mukaan pojat ovat samanlaisia kautta aikojen. Ne eivät kunnioita mitään, pilkkaavat kaikkea ja kaikkia. Ne sanovat: "Heisaa, klanipää!" – profeetalle, joka harmaassa muinaisuudessa kulkee kaikessa rauhassa tietä pitkin; ne pilkkaavat minua keskiajan pyhässä hämärässä, ja olen nähnyt niiden käyttäytyvän samalla tavalla Buchananin presidenttikauden aikana. Muistan sen hyvin, sillä olin itse mukana auttamassa. Profeetta teki karhuillaan pikkupilttien leikin lyhyeksi. Olisin tahtonut tehdä samoin, mutta en kyennyt laskeutumaan maahan, sillä silloin en olisi jälleen päässyt satulaan. Minä inhoan maata, jossa ei ole nostokurkea!
KAHDESTOISTA LUKU.
Pitkällistä kidutusta.
Maaseudulle matkattiin kuin tanssien. Syysaamun viileä metsä oli sangen kaunis ja miellyttävä. Kukkulain huipuilta näimme eteemme leviävän viheriöiviä, pienten purojen halkomia laaksoja. Siellä täällä näkyi myös pieniä lehtoja ja yksinäisiä tammia, jotka loivat ympärilleen ison mustan varjon. Ja laaksojen takana näimme sumun sinistämien vuorenkukkuloiden yhtyvän aaltoilevine ääripiirteineen taivaanrantaan; muutamissa paikoissa aallonharjalla näkyi harmaa tai valkoinen viiru, jonka tiesimme linnaksi. Ratsastimme suurten, kastekimmelteisten luonnonniittyjen poikki ja etenimme kuin henkiolennot, sillä kavionkopse ei kuulunut pehmeässä ruohossa; liu'uimme vihreässä valohämyssä, joka sai värinsä lehväkatoksen siivilöimistä auringonsäteistä, ajoimme läpi pitkien notkojen, ja jaloissamme porisi pieniä, kirkkaita puroja, joiden soliseva soitto oli miellyttävää kuunnella. Joskus jätimme tuon maailman taaksemme ja jouduimme aarniometsän juhlalliseen, synkkään syliin, missä nopeajalkaiset elukat kiitivät ja hypähtelivät ja olivat kadonneet, ennenkuin ennätti saada silmiään irti paikasta, josta niiden synnyttämä ääni oli kuulunut. Vain aamuvirkuimmat linnut olivat siellä poistuneet pesistään, laulaen tuolla, kiistellen täällä, ja jostakin salon sakeikosta kuului salaperäistä nakutusta ja vasaroimista: puunkyljestä etsittiin toukkia. Ja hetken perästä taas ratsastimme auringonpaisteessa.
Luultavasti olimme kolmannen tai neljännen tai viidennen kerran tulleet uudelleen valoon – pari tuntia auringonnoususta, kun ei enää tuntunutkaan yhtä miellyttävältä kuin aikaisemmin. Alkoi tulla kuuma, ja huomasimme sen sangen hyvin, sillä saimme ajaa pitkän matkaa vailla vähintäkään siimestä. On ihmeellistä, miten pienet harmit voivat kasvaa moninkertaisiksi päästyään vauhtiin. Asiat, joihin en alussa ollut kiinnittänyt mitään huomiota, rupesivat nyt saamaan aivan hirvittävän merkityksen. Ensimmäiset kymmenen tai viisitoista kertaa, jolloin tarvitsin nenäliinaa, eivät merkinneet juuri mitään. Ajattelin: kukaan ei voi auttaa, turha valitella, ja unohdin koko asian. Mutta nyt oli aivan toisin; tarvitsin sitä joka hetki ja kärsin lakkaamattomasta En voinut irroittaa ajatuksiani siitä, suutuin lopuksi ja sadattelin taskuttomia haarniskoja. Nähkääs, nenäliinani oli muutamien muiden tavaroiden kera kypärässä, mutta kypärä oli moista maata, ettei sitä itse voinut saada päästään. En ollut tullut tarkoin harkinneeksi pannessani liinan sinne. Olin pitänyt paikkaa varsin mukavana. Ajatus, että se oli siellä, niin lähellä ja kuitenkin luoksepääsemättömissä, teki koettelemuksen vielä kovemmaksi. Kuitenkin on yleisesti niin, että mitä ei voi saada, sitä eniten himoitsee – kaikki ovat tulleet siihen kokemukseen. Nyt kaikki ajatukseni kääntyivät muista seikoista pois ja keskittyivät kypärään, ja sinne ne jäivät. Oli katkeraa ja raivostuttavaa tuntea suolaisten hikipisaroiden tunkeutuvan silmiinsä voimatta pyyhkiä niitä pois. Tämä voi näyttää joutavalta pulmalta näin paperilla, mutta se ei ollut joutavuus, vaan oikea onnettomuus. En niin sanoisi, ellen puhuisi totta. Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani käsilaukun, näytinpä miten naurettavalta hyvänsä. Kansa sai sanoa mitä mieli teki. Tietenkin nuo Pyöreän pöydän rautaukkelit pitäisivät sitä häväistyksenä ja ehkä repisivät maan ja taivaan palasiksi sen vuoksi, mutta minä puolestani asetan mukavuuden etusijalle ja tyylikkyyden toiselle. Jatkoimme ratsastustamme ja joskus tulimme tomuiselle tiepalaselle, ja pöly pöllysi pilvinä ympärillämme, nousi nenääni ja pani minut aivastamaan ja itkemään. Ja luonnollisesti minä päästin suustani sanoja, joita ei olisi pitänyt päästää, en sitä lainkaan kiellä. En ole parempi kuin muutkaan ihmiset.
Ja tässä autiossa Britanniassa emme tavanneet ketään, emme edes jättiläistä. Täytyy sanoa, katsoen silloiseen mielentilaani, että jättiläisellä oli hyvä onni, toisin sanoen: jos jättiläisellä olisi ollut nenäliina. Useimmat ritarit olisivat tunteneet suurempaa mielenkiintoa varustuksia kohtaan, mutta jos minä vain olisin saanut nenäliinan, olisin antanut jättiläisen kernaasti säilyttää terästamineensa.
Päivän pitemmälle ehtiessä kävi ilma entistä helteisemmäksi. Nähkääs, aurinko jatkoi paistamistaan ja kuumensi varustukseni melkein sietämättömiksi. Kun ihmisen on niin lämmin, niin suuttuu vähimmästäkin. Ajaessani ravia kalisin kuin saviastioilla täytetty kori, ja se suututti minua; sitäpaitsi en voinut sietää kilpeä, joka kilkutteli kalkutteli milloin rinnallani, milloin selässäni. Jos annoin mennä käymäjalkaa, niin kaikki jäseneni kitisivät ja natisivat kuin vanhan kottikärrin pyörä, ja koska tässä ajotavassa ei syntynyt ilmanvaihtoa, tuntui siltä, kuin olisin ollut leivinuunissa. Ja mitä hitaammin ratsasti, sitä enemmän rauta painoi ja sitä useampia tonneja paino lisääntyi joka minuutti. Ja kättä sai vaihtaa alituisesti ja muuttaa keihästä puolelta toiselle – tarkoitan, että kävi raskaaksi pitää siitä alituisesti kiinni yhdellä kädellä.
Ja vielä eräs asia. Kun hikoilee koskena, niin rupeaa – niin, lopuksi rupeaa kutisemaan. Ruumis on haarniskan sisässä, mutta kädet ovat ulkopuolella, – mitä silloin on tehtävä? Pelkkää rautaa välissä! Seikka ei ole mikään leikin asia, niin naurettavalta kuin saattaakin kuulostaa. Ensiksi kutisee jokin paikka, sitten toinen, ja kutina leviää, kunnes koko mahdollinen alue on vallattu, eikä kukaan voi aavistaa, miten alakuloinen mieli on ja miten epämiellyttävältä olo tuntuu. Kun se vihdoin oli kohonnut huippupisteeseensä ja minä ajattelin, etten enempää jaksaisi kärsiä, ryömi kärpänen silmikkoristikon lävitse istuutuen nenälleni, enkä voinut nostaa silmikkoa, sillä sen sarana oli joutunut epäkuntoon. Saatoin vain pudistaa päätäni, joka nyt oli polttavan kuuma, ja kärpänen – niin, te kai tiedätte, kuinka kärpänen käyttäytyy saadessaan olla rauhassa – kärpänen ei välittänyt ravisteluista sen enempää kuin että muutti nenältä huulelle, huulelta korvaan, lakkaamatta suristen ja pistäen tavalla, jota jo aikaisemmin niin kovasti kidutettu ihminen kuin minä ei totisesti kyennyt sietämään. Luovuin senvuoksi vastarinnasta ja sain Alisanden irroittamaan kypäräni ja vapauttamaan minut siitä. Hän tyhjensi sen sisällön ja haki sillä vettä. Join, oikaisin vartaloani ja kaadoin lopun vedestä varustusteni sisäpuolelle. Ei kukaan usko, miten virkistävää se oli. Hän haki enemmän vettä ja kaatoi kaatamistaan, kunnes tulin aivan läpimäräksi ja jaksoin mainiosti.
Oli ihanaa saada levätä – ja olla rauhassa. Mutta mikään ei ole täydellistä tässä maailmassa. Olin jonkin aikaa sitten laittanut piipun ja valmistanut hiukan kohtalaisen hyvää tupakkaa; en oikeata tupakkaa, vaan sellaista, jota muutamat intiaanit käyttävät: piilipuun kuivatun kuoren sisäpuolta. Näitä ylellisyystavaroita olin säilyttänyt kypärässä, ja ne olivat nyt käytettävinä, mutta tulitikkuja ei ollut.
Aika vieri, ja vähitellen selvisi minulle eräs sangen ikävä asia. Emme heti voineet jatkaa matkaamme. Varusteisiin puettu vasta-alkaja ei kykene nousemaan ratsun selkään ilman apua – voimakasta apua. Sandy – siksi nimitin Alisandea – ei jaksanut. Täytyi odottaa jonkin tuloa. Olisi ollut hauska hiljaa odotella, sillä minulla oli eräs mietiskelyn aihe. Aioin ajatella, miten saattoi olla mahdollista, että järkevät tai ainakin nimeksi järkevät miehet olivat saattaneet harjoitella pitämään haarniskaa, vaikka se oli niin epämukava, ja miten he niin monen sukupolven ajan olivat jatkaneet sellaista tapaa, vaikka oli aivan selvää, että kaikkea, mitä minä olin kärsinyt tänään, heidän piti kärsiä läpi elämänsä. Aioin harkita sitä ja koettaa keksiä jonkin keinon tämän pahan hävittämiseksi ja taivuttaa ihmiset luopumaan näin narrimaisesta muodista. Mutta niissä olosuhteissa ajatteleminen oli mahdotonta. En voinut ajatella Sandyn läsnäollessa.
Hän oli sangen sävyisä typykkä ja sangen hyväsydäminen, mutta hänen pulppuava puheensa muistutti käsimyllyä ja vaikutti hermoihin kuin suurkaupungin rämisevät tavaravaunut. Jos hänet olisi voinut korkata, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta hänen kaltaisensa eivät siedä korkkaamista – ne kuolisivat silloin. Hänen lörpöttelyään kesti koko päivän, ja olisi lopuksi voinut luulla, että hänen puhekoneistansa joskus joutuisi epäkuntoon – mutta kaukana siitä, hänen ei tarvinnut milloinkaan tapailla sanoja. Hän saattoi jauhaa ja pumputa, kuoria ja surista viikkokaudet tarvitsematta välillä öljyämistä tai lepoa. Ja tulos oli kuitenkin pelkkää tuulta. Hänellä ei ollut lainkaan ajatuksia. Hän oli oikea lärppä, mutta samalla hyvin säädyllinen. Aamupäivän olin antanut hänen "käydä", sillä silloin kimpussani kuhisi toisenlaisten kiusojen ampiaisparvi, mutta iltapäivällä sanoin monta kertaa:
"No no, lapsi! Te kulutatte täällä niin paljon ilmaa, että valtion pitää näinä päivinä tuotattaa uusi varasto, ja valtiorahastolla on tarpeeksi menoja muutenkin."
KOLMASTOISTA LUKU.
"Vapaita" miehiä.
Onpa tosiaankin kummallista, miten lyhytaikainen ihmisen tyytyväisyys on. Vähän aikaa sitten, kun kärsin kovia tuskia ratsastaessani, olisi tämä siimeksen suloinen rauha solisevan puron rannalla tuntunut minusta taivaalliselta, varsinkin ajatellessani vesisuihkua, jollaisia nyt tuon tuostakin sain virkistykseksi haarniskani sisälle, mutta pian tyytymättömyys rupesi nostamaan päätään, osittain siksi, etten voinut sytyttää piippuani, sillä vaikka jo kauan sitten olin perustanut tulitikkutehtaan, olin unohtanut ottaa tikkuja mukaani, osittain siksi, ettei ollut mitään syötävää. Asemani kelpasi kuvaamaan tämän ajan ja kansan lapsellista ennaltaharkinnan puutetta. Asestettu mies luotti matkoillaan ruoansaannissaan pelkkään sattumaan, ja hänestä olisi ollut sopimatonta, jos ritarin keihäästä olisi riippunut voileipäkori. Pyöreän pöydän ääressä ei ollut ainoatakaan ritaria, joka ei olisi mieluummin kuollut kuin suostunut sellaiseen. Ja kuitenkin hän olisi ollut varsin älykäs varustautuessaan voileivillä. Olin aikonut salakuljettaa muutamia voileipiä kypärääni, mutta minut yllätettiin yrityksessäni; piti keksiä jotakin anteeksipyynnöksi ja työntää voileivät vierellä olevan koiran kitaan.
Yö läheni ja sen mukana ukonilma. Meidän oli luonnollisesti maattava ulkona. Löysin la demoiselle'lle suojaisan paikan erään kallion kupeelta ja jonkin matkan päästä itselleni samanlaisen. Mutta varustukset minun oli pidettävä ylläni, sillä itse en kyennyt niitä päästelemään enkä voinut pyytää Alisanden apua, koska se olisi tuntunut toisen läsnäollessa riisuutumiselta. Minulla tosin oli tavalliset vaatteeni varusteni alla, mutta ihminen ei käden käänteessä pääse eroon kasvatusta seuraavista ennakkoluuloista, ja tiesin, että heti töpöhäntäiseen rautapaitaan päästyämme joutuisin hämilleni.
Ukkosen mukana tuli lämmönmuutos, ja mitä kovemmin tuuli ulvoi ja sade pieksi, sitä kylmemmäksi ilma kääntyi. Pian rupesivat madot ja muurahaiset ja muut pikkupahukset ryömimään märästä maasta varustusten! sisään lämmittelemään; muutamat käyttäytyivät jotenkin säädyllisesti, piiloutuivat vaatteitteni poimuihin ja kävivät levolle, mutta useimmat olivat kovin rauhatonta laatua eivätkä lainkaan pysyneet aloillaan, vaan ryömiskelivät pitkin ja poikin etsien – hitto ties mitä. Muurahaiset olivat pahimmat. Ne vaelsivat kutittavana kulkueena tuntikausia edestakaisin ruumiini joka kolkassa; enpä soisi enää milloinkaan saavani sellaisia vuodetovereita. Neuvoisin ihmisiä, jotka ovat joutuneet samanlaiseen tilanteeseen, pysymään aloillaan kierittelemättä ja pyörittelemättä itseään; sellainen näet herättää vilkasta mielenkiintoa kaikissa eläinlajeissa, ja jokainen tulee tutkimaan, mitä on tekeillä, mikä puolestaan tekee tilanteen teille entistä epämiellyttävämmäksi ja panee teidät murisemaan ja metelöimään entistä enemmän. Toiselta puolen taas ihminen menehtyy, ellei saa kieritellä ja lyödä ympärilleen, niin että molemmat tavat voivat olla yhtä hyviä. Ei niissä kovin suurta eroa ole. Vielä jäädyttyäni tönköksi saatoin tuntea tuon pistävän kutinan, aivan kuin ruumis, joka on pantu sähkökäsittelyn alaiseksi. Sanoin, etten tämän rehkimisen jälkeen milloinkaan enää käyttäisi haarniskaa.
Näiden katkerien tuntien aikana, jolloin olin tönköksi kohmettunut, mutta kuitenkin niin sanoakseni elävää tulta kaikkien noiden ryömiskelevien pikkupetojen vuoksi, pyöri väsyneessä päässäni alituisesti sama ajatus. Se oli tällainen: Miten ihmiset voivat sietää moisia kamalia varustuksia? Miten he ovat saattaneet sietää niitä sukupolven toisensa jälkeen? Miten he voivat, huomispäivän odottava kidutus edessään, maata yönsä rauhassa?
Aamun vihdoinkin valjettua olin surullisessa tilassa. Kurjana, uneliaana ja unen puutteesta huonolla tuulella, väsyneenä ryömiskelijöiden metsästyksestä, nälkäisenä pitkästä paastosta, kaivaten kylpyä päästäkseni pikkupedoista ja reumatismin köyristämänä! Ja miten jakseli jalosukuinen, tittelöity aristokraatti la Demoiselle Alisande la Carteloise? Hän oli reipas kuin punatulkku ja oli nukkunut kuin tukki. Sellainen asia kuin kylpy oli uutuus hänelle; ei hän, enempää kuin maan kukaan muukaan aatelinen henkilö, ollut kylpenyt milloinkaan, eikä siis voinut kylpyä kaivata. Uudenaikaisten käsitysten mukaan arvosteltuina nämä ihmiset eivät olleet muuta kuin jossakin määrin kehittyneitä villejä. Tämä jalosukuinen nainen ei kärsimättömästi ikävöinyt aamiaistaan – viittaa villi-ihmiseen sekin. Sen ajan brittiläiset olivat matkoillaan tottuneet pitkiin paastoihin, ja he osasivat kestää niitä, samoin kuin he ymmärsivät ennen matkalle lähtöään varustautua tulevia paastoja varten intiaanien ja jättiläiskäärmeiden tapaan. Oli sangen luultavaa, että Sandy oli ladattu kolmeksi päiväksi.
Lähdimme taas matkalle ennen auringonnousua, Sandy ratsastaen, minä nilkuttaen perässä. Puolen tunnin kuluttua tapasimme joukon ryysyniekkoja, jotka olivat kokoontuneet laittamaan jotakin sellaista, mitä he nimittivät tieksi. Minun edessäni he ryömivät kuin elukat, ja kun tarjouduin syömään heidän kanssaan, tulivat he niin imarrelluiksi, joutuivat niin pois suunniltaan minun alentuvaisuudestani, että eivät ensin tahtoneet uskoa korviaan ja luulivat minun laskevan leikkiä. Daamini nyrpisti nenäänsä ja vetäytyi syrjään; hän sanoi heidän kuultensa, että yhtä hyvin hänen päähänsä pälkähtäisi syödä karjan kanssa; huomautus hämmensi näitä raukkoja vain siksi, että se koski heitä, ei sen vuoksi, että he olisivat loukkautuneet – ei lainkaan! Eivätkä he kuitenkaan olleet orjia. Oli totisesti veristä ivaa, että he lain ja yleisen katsantokannan mukaan olivat n.s. vapaamiehiä. Seitsemän kymmenes-osaa maan vapaista asukkaista kuului heidän luokkaansa: pienet "riippumattomat" maanviljelijät, käsityöläiset ja muut sellaiset; toisin sanoen he muodostivat kansakunnan, varsinaisen kansakunnan. He muodostivat melkein koko sen osan, josta oli jotakin hyötyä eli jolla oli elämisen oikeus eli jota saattoi pitää varsinaisesti kunnioitettavana, ja jos heidät olisi poistettu, niin koko valtio olisi kukistunut; jäljelle olisi jäänyt vain sakka, jonka muodostivat kuningas, ripe aatelia ja muuta herrasväkeä, hölmöjä ja laiskureita, joiden pääasiallisin kyky oli vain tuhlata ja hävittää ja joista ei ollut mitään hyötyä järkevästi perustetussa maailmassa. Ja kuitenkin nokkelien järjestelyiden vuoksi tämä kiilloitettu vähemmistö, sen sijaan että asianmukaisesti olisi pysytellyt jonon häntäpäässä, olikin liehuvin lipuin ja musiikin soidessa marssinut etunenään, selittänyt muodostavansa kansakunnan, ja nämä työläisraukat olivat antaneet asiain mennä menojaan niin kauan, että vihdoin olivat hyväksyneet sen tosiasiaksi – ei, ei vain niin, vaan vieläpä luulivat asioiden olevan oikealla tolallaan. Papit olivat uskotelleet heidän isilleen ja heille itselleen, että Jumala itse oli säätänyt tämän nurinkurisen järjestyksen, ja ajattelematta, miten Jumalalle sopimatonta tällainen ivanteolla huvitteleminen oli – varsinkin näin läpinäkyvällä ivalla, he olivat antaneet asiain olla aloillaan, olivat rauhallisia ja kunnioittivat "parempiaan". Näiden nöyrien ihmisten puhetapa kaikui omituiselta entisen amerikkalaisen korvissa. Tosin he olivat vapaamiehiä, mutta he eivät voineet jättää herransa tai piispansa aluetta ilman hänen lupaansa. He eivät saaneet leipoa omaa leipäänsä mielensä mukaan, vaan heidän oli jauhettava viljansa hänen myllyssään ja leivottava leipänsä hänen leipomossaan ja maksettava hyvät rahat kummastakin; he eivät voineet myydä kappalettakaan omaa maataan suorittamatta hänelle kaunista prosenttia myyntisummasta, eivätkä he voineet ostaa maata antamatta hänelle juomarahaa siitä oikeudesta; ilmaiseksi täytyi heidän hänelle korjata hänen viljansa ja käskyn saatuaan heti kiiruhtaa hänen luokseen jättäen oman viljansa uhkaavan raesateen turmeltavaksi; heidän täytyi antaa hänen istuttaa hedelmäpuita heidän pellonpientareilleen ja niellä suuttumuksensa, kun hedelmäinpoimijat polkivat viljan puiden ympäriltä; heidän täytyi tukahduttaa vihansa, kun hänen metsästysseurueensa ravasi poikki heidän peltojensa hävittäen kärsivällisen työn tulokset. Itse he eivät saaneet pitää kyyhkysiä, ja kun mylordin kyyhkyslakan lintuparvet laskeutuivat heidän viljaansa, eivät he saaneet suuttua ja surmata ainoatakaan lintua, sillä silloin heitä olisi kohdannut ankara rangaistus; kun vuodentulo viimein oli saatu korjatuksi, tuli joukko rosvoja kiristämään: ensiksi kirkko sai lihavat kymmenyksensä, sitten kuninkaan veronkantaja otti kahdennenkymmenennen osan, ja mylordin väki otti sangen suuren osan jäännöksestä. Vasta senjälkeen sai nyljetty vapaamies oikeuden viedä loput latoonsa, jos enää maksoi vaivaa. Tämän vapaan ja riippumattoman köyhimyksen piti suorittaa maksuja – maksuja loppumattomiin, mutta sellaisia ei vaadittu hänen herraltaan paroonilta tai piispalta, ei tuhlaavaisella aatelistolta eikä kaiken ahmivalta kirkolta. Jotta parooni saisi nukkua rauhassa, täytyi vapaamiehen päivätyön jälkeen istua koko yö valveilla lammikkoja hämmennellen, jotta sammakot pysyisivät vaiti; jos vapaamiehen tytär... mutta riittää jo, tätä viimeistä monarkkisen hallituksen halpamaisuutta ei julkea mainita painetussa sanassa. Ja jos vapaamies nyt lopuksi, kidutukseensa tuskastuneena, huomasi elämän, sietämättömäksi, uhrasi sen ja pakeni kuoleman turviin armoa ja suojaa löytääkseen, tuomitsi lempeä kirkko hänet iankaikkiseen tuleen, hautasi hänet keskiyön aikaan tienristeykseen paalu selän läpi lyötynä, ja hänen herra parooninsa tai piispansa takavarikoi hänen omaisuutensa ajaen hänen leskensä ja lapsensa maantielle.
Ja tässä nämä vapaamiehet nyt olivat raa'assa aamuilmassa rakentamassa herransa piispan tietä, kolme päivää perättäin – ilmaiseksi; jokaisen perheen isän ja pojan piti raataa kolme päivää vuorotellen ilmaiseksi ja lisäksi vielä heidän renkiensä toiset kolme päivää. Tämä oli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä olin lukenut Ranskasta ja ranskalaisista ennen muistettavaa ja siunattua vallankumousta, joka yhtenä ainoana verisenä hyökyaaltona pyyhkäisi pois tuhatvuotisen halpamaisen vääryyden. Sitä vanhaa laskua kuitatessa tuli noin puoli tippaa verta kutakin tynnyriä kohden, mitkä oli puristettu kansasta kymmenen vuosisadan konnuudella, häpeällä ja kurjuudella, joiden vertaista tuskin löytää helvetistäkään. On ollut kaksi "hirmuvaltaa", jos asiata oikein ajatellaan; toinen murhasi kiihtymyksen kuumuudessa, toinen sydämettömän kylmäverisesti. Toinen kesti muutamia kuukausia, toinen tuhat vuotta; toinen surmasi vähän yli kymmenentuhatta henkilöä, toinen yli sata miljoonaa; mutta meidän inhomme kohtaa hirmuvallan julmuuksia, äkkiä ohimenevän hirmuvallan niin sanoaksemme. Ja mitä kuitenkaan on äkillisen mestauskuoleman pelko verrattuna koko elämän kestävään kuolemaan nälän, pakkasen, vääryyksien, julmuuksien ja sydänsurujen uhrina? Mitä on salamaniskusta kuoleminen verrattuna roviolla kuolemiseen? Suurkaupungin ruumishuoneeseen mahtuisivat tuon lyhyen hirmuvallan täyttämät ruumiskirstut, ja kuitenkin meitä on opetettu sitä vapisemaan ja inhoamaan; mutta tuskin koko Ranskaan mahtuisivat ne ruumiskirstut, jotka vanhempi ja todellisempi hirmuvalta on täyttänyt, sanomattoman pitkä ja kaamea hirmuvalta, jota kukaan meistä ei ole oppinut katsomaan koko sen laajuudessa eikä inhoamaan niin paljon kuin pitäisi.
Nämä nimelliset vapaamiehet, poloiset, jotka jakoivat aamiaisestaan minulle ja keskustelivat kanssani, olivat niin täynnä kunnioitusta kuningasta, kirkkoa ja aatelia kohtaan kuin heidän pahin vihamiehensä saattoi toivoa. Siinä oli jotakin surullista ja naurettavaa. Kysyin heiltä, luulivatko he milloinkaan olleen olemassa valtakuntaa, joka yleisen äänioikeuden vallitessa oli päättänyt, että yhden ainoan miehen perhe ja jälkeläiset saisivat ainaisesti hallita, olivatpa lahjakkaita tai hölmöjä, kaikkia muita perheitä, äänestäjän oma lukuunotettuna, sekä myöskin päättänyt, että noin sata perhettä nostettaisiin arvoasemien korkeimmille huipuille ja niille annettaisiin kaikenlaisia perinnöllisiä etuoikeuksia kansan kaikkien muiden perheiden, myöskin äänestäjän oman perheen, kustannuksella.
He näyttivät varsin välinpitämättömiltä ja vastasivat, etteivät tietäneet, etteivät milloinkaan olleet ajatelleet sitä ja ettei heidän päähänsä ollut milloinkaan pälkähtänyt sellainen valtiomuoto, jonka mukaan jokaisella miehellä olisi sananvaltaa hallitusasioissa. Sanoin, että olin nähnyt sellaisen maan ja että kestäisi kauan, ennenkuin se saisi valtiokirkon. Taas kaikki näyttivät välinpitämättömiltä – aluksi. Mutta sitten eräs nosti päätään ja pyysi minua sanomaan kaiken saman vielä kerran ja sanomaan hitaasti, jotta hän oikein ymmärtäisi. Noudatin hänen toivomustaan, ja ymmärrettyään puheeni hän iski nyrkkinsä kiveen ja sanoi, ettei hän uskonut kansan, jonka jokaisella miehellä oli äänioikeus, vapaaehtoisesti vajoavan liejuun ja likaan. Hän lisäsi, että ne, jotka varastavat kansalta sen tahdon ja oikeudet, tekevät rikoksen, kaikkein pahimmanlaatuisen rikoksen. Ajattelin itsekseni:
"Siinä on mies. Jos minulla olisi useita tuollaisia takanani, niin iskisin iskuni tämän maan hyväksi ja koettaisin osoittautua sen lojaalisimmaksi kansalaiseksi tekemällä terveellisen muutoksen sen valtiomuotoon."
Te ymmärrätte, että minun lojaalisuuteni oli lojaalisuutta maata kohtaan eikä sen järjestelmiä tai viranomaisia kohtaan. Maa on ainoa tosioleva, ikuisesti pysyvä; maasta on huolehdittava, sitä on rakastettava, sille on oltava uskollinen; laitokset ovat ulkonaisia ilmiöitä, ne ovat maan puku, ja puku voi kulua, tulla resuiseksi, lakata sopimasta, lakata suojaamasta ruumista talvea, sairautta ja kuolemaa vastaan. Lojaalisuus rääsyjä kohtaan, rääsyille eläköön huutaminen, rääsyjen palvominen, rääsyjen edestä kuoleminen – sellainen on aivan tolkutonta, eläimellistä lojaalisuutta; se kuuluu monarkiaan, on monarkian keksimä, ja pitäköön monarkia sen. Minä olin kotoisin Connecticutista, jonka valtiomuoto sanoo, että "kaikki poliittinen valta kuuluu kansalle, ja kaikki vapaat hallitusmuodot perustuvat sen valtaan ja ovat sen onneksi perustetut, ja sillä on kaikkina aikoina kiistämätön ja järkyttämätön oikeus muuttaa hallitusmuotoaan, niinkuin hyväksi näkee".
Sellaisen opin mukaan kansalainen, joka näkee puvun lopen kuluneeksi, mutta kuitenkin pysyy tuppisuuna eikä äänestä uutta pukua, on epälojaalinen; hän on petturi. Häntä ei se puolusta, että hän yksinään näkee tuhon; joka tapauksessa hänen velvollisuutensa on puhua, ja toisten velvollisuus on äänestää hänet kumoon, elleivät voi katsella asioita hänen silmillään.
Ja nyt minä olin maassa, jossa oikeus päättää valtion hallitusasioista oli rajoitettu kuudelle kustakin tuhannesta asukkaasta. Jos muut, yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä, olisivat ilmaisseet tyytymättömyyttään vallitsevaan järjestelmään ja ehdottaneet sitä muutettavaksi, niin nuo kuusi olisivat yhtenä miehenä värähtäneet – sellainen olisi ollut epälojaalista, kunniatonta, niin, se olisi ollut maailman mustinta petosta. Olin tullut niin sanoakseni osakkaaksi yhtiöön, jossa yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä jäsentä hankki kaiken rahan ja muut kuusi jäsentä muodostivat pysyväisen johtokunnan ja ottivat haltuunsa koko vuosivoiton. Minusta näytti, että nuo herkkäuskoiset yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä tarvitsivat uuden vuosikokouksen uusine äänestyksineen ja voitonjakotapoineen. Tasapainotaiteilua minun luonteessani olisi kernaasti heittänyt syrjään Poosun viran, asettunut kapinan etunenään ja muuttanut sen vallankumoukseksi. Mutta tiesin hyvin, että Jack Cade tai Wat Tyler, joka jotakin sellaista yrittää kasvattamatta ensin ainesvarastoaan vallankumouksen asteelle, voi olla varma epäonnistumisestaan. Ja sellaiseen minä en ole tottunut, vaikka sen itse sanon. Suunnitelma, jota jonkin aikaa olin kypsytellyt, oli aivan eri mallia kuin sekä Caden että Tylerin.
En siis saarnannut verta ja kapinaa miehelle, joka istui mutustellen mustaa leipäänsä, vaan otin hänet syrjään ja puhuin aivan muuta. Lopetettuani pyysin saada lainata vähän verta hänen suonistaan ja kirjoitin sitä musteena käyttäen puutikulla kaarnanpalaselle:
Pane hänet laitokseen
sekä annoin sen hänelle sanoen:
"Viekää tämä Camelotin linnaan ja jättäkää Amyas le Pouletille, jota minä nimitän Clarenceksi, hän kyllä ymmärtää."
"Hän on siis pappi", sanoi mies, ja ihastus hänen kasvoillaan himmeni hiukan.
"Mitä? Pappiko? Enkö ole sanonut teille, ettei kukaan kirkonpalvelija, kukaan paavin tai piispan orja pääse laitokseeni? Enkö ole sanonut teille, että ette pääse sinne, ellei uskontonne, olipa se millainen hyvänsä, ole teidän oma yksityisasianne?"
"Kyllä, se on totta ja ilahduttaa minua. Juuri siksi minua epäilytti kuulla, että se pappi on siellä."
"Mutta minähän sanon, ettei hän ole pappi."
Mies ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, vaan sanoi:
"Eikö hän ole pappi, vaikka osaa lukea?"
"Hän ei ole pappi ja kuitenkin osaa lukea – niin, hän osaa myöskin kirjoittaa, sillä olen itse häntä opettanut." Nyt miehen kasvot kirkastuivat. "Ja se on ensimmäinen seikka, minkä saatte laitoksessa oppia."
"Minäkö? Antaisin sydänvereni oppiakseni sen taidon. Olen sinun orjasi, sinun..."
"Ei, ei niin, teistä ei tule orjaa. Ottakaa perheenne ja lähtekää matkaan. Herranne, piispa, ottaa pikku tilanne takavarikkoon, mutta se ei tee mitään. Clarence kyllä järjestää asianne."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Puolustaudu, herra!
Maksoin kolme pennyä aamiaisestani, ja se oli suhteettoman suuri hinta kaksitoista henkeä olisi voinut aterioida sillä summalla, mutta aloinpa tuntea itseni anteliaaksi ja tavallani olen aina ollut tuhlari. Sitäpaitsi nämä ihmiset olivat tahtoneet kestitä minua ilmaiseksi, vaikka heidän varastonsa olivatkin niin vähäiset. Minulle tuotti todellista tyydytystä osoittaa kiitollisuuttani antamalla kunnollista raha-avustusta ihmisille, joiden käsissä niistä oli enemmän hyötyä kuin minun kypärässäni, missä samaiset lantit, rautaiset ja hyvin painavat, olivat rasittaneet minua sangen paljon. Minulla oli niitä joka tapauksessa muutamia jäljellä, sillä kokonaissumma oli ollut puoli dollaria. Totta on, että siihen aikaan käsittelin rahoja jokseenkin vapaasti. Muuan syy oli se, etten vieläkään, vaikka olin niin kauan oleskellut Britanniassa, ollut saanut suhteita justeeratuiksi, en ollut oikein saanut päähäni, että penny Arthurin maassa ja pari dollaria Connecticutissa olivat sama summa – ostokyvyn puolesta niin sanoakseni kaksoset. Jos olisin voinut lähtöäni Camelotista viivyttää muutamia päiviä, olisin antanut näille ihmisille uusia kauniita lanttejamme – omaa rahaa – mikä olisi ollut sangen hauskaa minusta jos heistäkin. Olin käyttänyt ainoastaan amerikkalaisia rahayksiköltä. Viikon, parin perästä sentit, nikkelit, dimet, neljännes- ja puolidollarit sekä jonkin verran kultarahaa leviäisi ohuena, mutta tasaisena virtana pitkin valtakunnan kaupallisia suonia, ja arvelin, että tämä uusi veri antaisi vauhtia sen elämään.
Tietyöläiset halusivat – tahdoinpa tahi en – tehdä jotakin palkitakseen jalouteni, ja minä sallin heidän antaa minulle piikiven ja teräspalan. Päästyäni hevosen selkään ja saatuani Sandyn taakseni sytytin piippuni. Kun ensimmäiset savukiehkurat tunkeutuivat kypäräni raoista, syöksyi koko väki metsään, ja Sandy muksahti takaperin maahan. He luulivat minun olevan noita tultasyökseviä lohikäärmeitä, joista ritarit ja muut ammattivalehtelijat olivat niin paljon kertoneet. Minulla oli maailman suurin vaiva saadakseni työmiehet palaamaan ja tulemaan siksi lähelle, että saatoin selittää asian. Sanoin heille sitten, että tämä loihtu saattoi vahingoittaa vain vihollisiani, ja lupasin käsi sydämellä, että jos kaikki ne, jotka eivät olleet vihamielisiä minua kohtaan, tahtoivat kulkea ohitseni, niin he näkisivät, ettei kukaan muu kuin ne, jotka eivät kulkisi ohitseni, kaatuisi vainajana maahan. Ja kulkue pani toimeksi. Ei ainoatakaan tapaturmaa todettu, sillä kukaan ei ollut tarpeeksi utelias jäädäkseen katsomaan, miten kävisi.
Tuhlasin jonkin verran aikaa, sillä nämä suuret lapset, päästyään pelostaan, ihastuivat siinä määrin ihmeelliseen ilotulitukseeni, että minun piti polttaa heille pari piipullista, ennenkuin pääsin heistä eroon. Viivytys ei kuitenkaan ollut aivan hyödytön, sillä Sandy tarvitsi aikaa tottuakseen tähän uutuuteen, joka oli häntä niin lähellä. Se pisti pitkäksi aikaa sulun hänen keskustelumyllyynsä, ja se oli puhdasta voittoa. Suurin etu oli kuitenkin se, että olin oppinut jotakin, nimittäin keinon selviytyä jokaisesta hirviöstä ja jättiläisestä, mitä tielleni sattuisi.
Yön majailin pyhän erakon luona ja seuraavan päivän iltapuolella sain näyttää, mihin kykenin. Olimme oikaisseet suuren niityn poikki, ja istuin ajatuksissani mitään kuulematta ja mitään näkemättä, kunnes Sandy äkkiä katkaisi erään huomautuksen, jonka hän oli aloittanut aamulla, ja huudahti:
"Puolustaudu, herra! Kuolema uhkaa sinua!"
Ja hän livahti hevosen selästä, juoksi hiukan syrjään ja pysähtyi. Katsahdin aatoksistani ja näin kaukana puun varjossa puolikymmentä asestettua ritaria asemiehineen; heihin tuli heti elämää, ja he kiristivät satulavöitään noustakseen ratsujensa selkään. Piippuni oli ladattu ja olisi palanut, ellen olisi istunut ajatuksiini vaipuneena miettien keinoa hävittää sorto maasta ja antaa kansalle takaisin vapautensa ja oikeutensa loukkaamatta ketään. Kiiruhdin ottamaan tulta, ja koottuani kunnollisen savuvaraston he jo tulivat nelistäen suurena ryhmänä. Ei näkynyt sitä aatelista jaloutta, jollaisesta luemme kirjoista, nimittäin että nuo kohteliaat kelmit tulevat yksitellen toisten katsellessa, että kaikki käy rehellisesti. Ei, ne tulivat parvena, ne tulivat rämisten ja puhisten, ne tulivat kuin patteriston yhteislaukaus, ne tulivat päät painuksissa, töyhtöpensaat heiluen ja keihäät ojossa. Näky olisi ollut kaunis puustakatsojalle. Ojensin keihääni ja sydän takoen odotin, kunnes rauta-aalto oli minut nielemäisillään, ja silloin lähetin kypäriristikon läpi valtavan, valkoisen savupilven. Teidän olisi pitänyt nähdä, miten tuo rauta-aalto särkyi ja hajosi! Se näky oli paljon edellistä kauniimpi.
Mutta nuo ihmiset pysähtyivät kahden- tai kolmensadan kyynärän päähän, ja se huolestutti minua. Tyytyväisyyteni väistyi, ja tilalle tuli pelko – pidin itseäni menneenä miehenä. Sandy kuitenkin loisti ja aikoi ruveta kaunopuheliaaksi, mutta minä keskeytin hänet sanoen, että loihtukeinoni oli jostakin syystä mennyt vikaan, niin että hänen piti kiireesti nousta hevosen selkään, ja sitten pakenisimme henkemme edestä. Ei, hän ei tahtonut. Hän sanoi, että taikani oli riistänyt ritareilta voiman; ne olivat ratsastamatta siksi, etteivät siihen kyenneet; odottakaamme vain, pian ne putoaisivat maahan, ja silloin me saisimme niiden hevoset ja varustukset. En voinut pettää tätä luottavaa viattomuutta, vaan sanoin, että olin tehnyt erehdyksen ja että minun ilotulitukseni tappaessaan tappaisi silmänräpäyksessä. Ei, nämä ihmiset eivät kuolisi, minun aparaattini olivat joutuneet epäkuntoon, enkä tietänyt, missä oli vika, mutta nyt meidän oli kiiruhdettava pois, sillä minuutin kuluessa nuo miehet hyökkäsivät uudelleen. Sandy nauroi sanoen:
"Voi niitä raukkoja, eivät ne ole sitä lajia. Lancelot herran tapana on taistella lohikäärmeitä vastaan, eikä hän milloinkaan peräydy, vaan hyökkää alituisesti, kunnes on ne voittanut ja tappanut; samanlainen on myös Pellinore herra ja Aglovale herra ja Carados herra ja ehkä useammatkin, mutta muut eivät sitä uskalla, sanoivatpa jutunkertojat mitä tahansa. Nuo kurjat lörpöt ovat saaneet tarpeekseen, vai mitä luulet niiden tahtovan?"
"Mutta mitä ne sitten odottavat? Mikseivät ratsasta pois? Eihän niitä kukaan estä. Vakuutan, että annan anteeksi kaiken, mitä on tapahtunut."
"Ratsastaisivat pois? Ei, kyllä ne jättävät sen tekemättä. Eivät sellaista ajattelekaan. Ne odottavat antautuakseen."
"Ohoo, vai niin. Onkohan: se totta. Mutta jos ne tahtovat, niin mikseivät sitten tee sitä."
"Ne tahtoisivat kyllä mielellään, mutta jos tietäisit, kaunis herra, miten kauheat käsitykset lohikäärmeistä niillä on, niin et niitä moittisi. Ne pelkäävät tulla luoksesi."
"Sitten kai on parasta, että minä menen niiden luokse ja..."
"Ei, ne eivät uskaltaisi odottaa sinua. Minä menen."
Ja hän teki niin. Hän oli hyvä olemassa näin ryöstöretkillä. Itse olisin pitänyt tätä yritystä uhkarohkeana. Pian näin ritarien ratsastavan omille teilleen ja Sandyn tulevan takaisin. Huokasin helpotuksesta. Otaksuin, ettei tytön ollut onnistunut sanoa ensimmäistä sanaa – muussa tapauksessa keskustelu ei olisi jäänyt niin lyhyeksi. Mutta huomasin hänen hoitaneen asian hyvin, jopa aivan ihmeteltävästi. Hän sanoi kertoneensa, että he olivat käyneet Poosun kimppuun: "He joutuivat silloin suunniltaan kauhusta", sanoi hän, ja olivat valmiit suostumaan kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Hän antoi heidän vannoa, että kahden päivän kuluessa ilmestyvät kuningas Arthurin hoviin ja tämän jälkeen rupeavat minun ritareikseni ja tottelevat käskyjäni. Hän oli hoitanut asian paljon paremmin, kuin minä ikinä olisin pystynyt. Hän oli oikea simasuu.
VIIDESTOISTA LUKU.
Sandyn satu.
"Ja minä olen siis muutamien ritarien omistaja", virkoin eteenpäin ratsastaessamme. "Kukapa olisi luullut, että minun tuloihini tulisivat joskus kuulumaan sellaisetkin kapistukset. En totisesti tiedä, mitä niillä tekisin, ellen pelaa niistä noppaa. Montako niitä on, Sandy?"
"Seitsemän, armollinen herra, sekä asemiehet lisäksi."
"Hyvä kaappaus. Mitä ne ovat miehiään? Missä ne pitävät majaa?"
"Missä ne pitävät majaa?"
"Niin, missä ne asuvat?"
"Vai niin, en ymmärtänyt sinua. Kerron siitä sittemmin." Ja hän rupesi hiljaa toistelemaan: "Pitävät majaa... missä ne pitävät majaa... niin, niin se oli. Se kuulostaa kauniilta, ja minä kertaan sitä yksinäisyydessä, jotten unohda. Missä ne pitävät majaa? Juuri niin se oli. Nyt luistaa jo hyvin..."
"Älkää unohtako lehmäpoikia, Sandy."
"Lehmäpoikia?"
"Niin, ritareita, tarkoitan. Teidän piti kertoa niistä äsken. Ettekö muista? Nyt olette mukana!"
"Olenko minä mukana?"
"Olette, olette, olette! Pelissä, tarkoitan. Tarttukaa mailaan! Tarkoitan: antakaa minun kuulla tosiasia, älkääkä tuhlatko niin paljon tervaksia sytyttämiseen. Kertokaa ritareista!"
"Niin aionkin ja aloitan samalla. Ne molemmat lähtivät matkaan ja ratsastivat suureen metsään ja..."
"Herra minua armahtakoon!"
Näin näet heti erehdykseni. Olin pannut kellon käyntiin; oma vikani – kestäisi kuukauden, ennenkuin hän pääsisi varsinaiseen asiaan. Tavallisesti hän aloitti ilman johdantoa ja lopetti ilman tulosta. Jos hänet keskeytti, niin hän joko jatkoi, niinkuin ei olisi kuullutkaan tai vastasi pari sanaa ja kertasi pari viimeistä lausetta. Keskeyttämisestä ei ollut muuta kuin vahinkoa, ja kuitenkin minun usein täytyi keskeyttää hänet pelastaakseni henkeni. Olisin kuollut, jos minun olisi pitänyt olla koko päivä alttiina tuolle yksitoikkoiselle sanasateelle.
"Herra minua armahtakoon!" huudahdin epätoivoisena. Hän palasi alkuun ja kertasi: "Ne molemmat lähtivät matkaan ja ratsastivat suureen metsään. Ja..."
"Kutka molemmat?"
"Gawaine herra ja Uwaine herra. Ja sitten he saapuivat munkkiluostariin ja saivat siellä hyvän vastaanoton. Ja aamulla he kuuntelivat messua ja ratsastivat sitten edelleen, kunnes tulivat suureen metsään ja sitten Gawaine herra näki laaksossa erään linnan luona kaksitoista kaunista neitoa ja kaksi asestettua ritaria jotka istuivat ratsun selässä ja neidot kävelivät edestakaisin erään puun alla. Ja sitten Gawaine herra huomasi, että puusta riippui valkoinen kilpi ja joka kerta kun neitoset kulkivat sen ohi sylkivät he siihen ja muutamat heittivät likaa..."
"Ellen olisi itse tässä maassa nähnyt sellaista, Sandy, niin en sitä uskoisi. Mutta minä olen sellaista nähnyt ja olen tällä hetkellä näkevinäni nuo otukset kulkemassa kilven ohi ja käyttäytymässä tuolla tavoin. Tämän maan naiset ovat totisesti riivatuita. Niin, ja minä tarkoitan parasta, yhteiskunnan hienointa merkkiä. Kehnoin varieteetyttö kymmenentuhannen mailin alueella voisi opastaa Arthurin maan hienointa herttuatarta lempeydessä, kärsivällisyydessä, häveliäisyydessä ja säädyllisyydessä."
"Varieteetyttö?"
"Niin, mutta älkää pyytäkö minua selittämään sitä sanaa; se on aivan uudenlajinen tyttö, jollaisia täällä ei vielä ole. Usein niille tiuskitaan, vaikka eivät ole tehneet mitään pahaa, ja ehkä sitten saa katua tuhatkolmesataa vuotta, sillä se on raakaa ja aiheetonta. Totuus on se, ettei kukaan gentlemanni käyttäydy niin... vaikka minä... no niin... jos tunnustaisin totuuden..."
"Ehkä hän oli..."
"Älkää huoliko hänestä – sanoinhan, etten voi häntä selittää ymmärrettävästi."
"Olkoon niinkuin hyväksi näette. Gawaine herra ja Uwaine herra menivät silloin heidän luokseen ja tervehtivät ja kysyivät miksi he sillä tavoin häpäisivät kilpeä. Jalot herrat, sanoivat neidot, kerromme sen teille. Tässä maassa on tämä ritari, joka omistaa tämän kilven ja hän on sangen urhea mies, mutta hän vihaa kaikkia naisia ja jalosukuisia neitoja ja siksi me näin häpäisemme hänen kilpeään. Sanon teille, sanoi Gawaine herra, ettei hyvän ritarin sovi halveksia kaikkia naisia ja jalosukuisia neitoja, mutta voihan sattua että vaikka hän vihaa teitä, niin hänellä voi olla aihettakin siihen ja sitäpaitsi voi sattua, että hän jossakin toisaalla rakastaa hienoja naisia ja jalosukuisia neitoja ja että he rakastavat häntä ja jos hän on niin urhea kuin te sanotte..."
"Niin urhea mies – niin, urhea mies pitää olla niitä miellyttääkseen, Sandy. Teräväpäiseen mieheen ne eivät kiinnitä mitään huomiota. Tom Sawyer – John Heenan – John L. Sullivan – vahinko, ettette ole täällä. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa teidän jalkanne olisivat Pyöreän pöydän alla ja nimenne perässä titteli; seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa te pyörryttäisitte hovin naidut prinsessat ja herttuattaret. Totuus on se, että hovin muodostaa pinnalta kiilloitettu joukko comanchi-intiaaneja, eikä siellä ole ainoatakaan naista, joka ei olisi valmis karkaamaan sen huimapään luo, jonka vyöstä riippuu eniten päänahkoja."
"... ja hän on niin urhea kuin te sanotte, sanoi Gawaine herra. Mikä hänen nimensä on? Herra, vastasivat he, hänen nimensä on Marhaus, kuninkaan poika Irlannissa."
"Irlannin kuninkaan poika, kai tarkoitatte; tuo teidän muotonne on järjetön. Ja olkaa nyt varuillanne, sillä meidän on mentävä ojan yli... Kas niin, sepäs meni hyvin. Tämähän on oikea sirkushevonen. Se on syntynyt ennen aikaansa."
"Tunnen hänet hyvin, sanoi Uwaine herra, hän on yhtä hyvä ritari kuin kukaan elävä sielu."
"Kenenkään elävän sielu. Jos teissä ylipäätänsä on mitään vikaa, Sandy, niin ainakin se, että te käytätte vanhentunutta puhetapaa."
"... Sillä minä näin hänet kerran turnajaisissa, joihin oli kokoontunut monta ritaria, ja sillä kerralla ei kukaan voinut häntä vastustaa. Ah, sanoi Gawaine herra, nuoret neidot, minusta näyttää että te olette surkuteltavia, sillä voi otaksua täydellä syyllä, että se joka ripusti kilpensä tuohon ei ole kaukana ja noiden ritarien täytyy taistella häntä vastaan ja vika on enemmän teidän kuin heidän, sillä minä en enää jää katsomaan miten ritarin kilpeä häväistään. Ja sitten Uwaine herra ja Gawaine herra poistuivat heidän luotaan ja sitten he näkivät Marhaus herran joka suurella hevosella tuli heitä vastaan ratsastaen. Ja kun nuo kaksitoista neitosta näkivät Marhaus herran, pakenivat he kuin hullut torniin niin, että muutamat kaatuivat tielle. Toinen tornin ritareista nosti silloin kilpensä ja sanoi kovalla äänellä: Marhaus herra, puolustaudu. Ja sitten he syöksyivät yhteen niin että ritari katkaisi peitsensä Marhausia vastaan ja Marhaus herra iski häntä niin lujasti, että hänen niskansa ja hevosen selkä murtui..."
"Niin, näissä olosuhteissa on se ikävä puoli, että niin monet hevoset vahingoittuvat."
"Tämän näki toinen tornin ritareista ja syöksyi Marhausia vastaan ja he törmäsivät toisiaan vastaan niin kiivaasti, että tornin ritari kaatui hevosineen ja makasi siinä kuolleena kuin kivi...";
"Taas hevonen mennyttä! Sellainen tapa on totisesti poistettava. En ymmärrä, miten tuntehikkaat ihmiset voivat suosia ja edistää sitä."
– – –
"Sitten nämä molemmat ritarit syöksyivät yhteen hirveällä vauhdilla..."
Ymmärsin torkahtaneeni ja menettäneeni yhden luvun, mutta en valittanut. Otaksuin, että irlantilainen ritari oli nyt riitaantunut vieraittensa kanssa, ja otaksumani olikin oikea.
"... ja Uwaine herra ahdisti Marhaus herraa niin valtavasti, että hänen peitsensä murtui kilpeä vastaan, ja Marhaus herra ahdisti häntä niin hirveästi, että hevonen ja mies kaatuivat maahan ja Uwaine herra vahingoittui vasempaan sivuunsa..."
"Tiedättekö, Alisande, teidän vanhanaikaiset ilmaisutapanne ovat melkein yksinkertaisia; sanavarasto on rajoitettu, ja tietenkin kuvaukset kärsivät vaihtelun puutetta. Kaikki asiat ovat iankaikkisesti samoja aivan kuin Saharan erämaa, ja niistä puuttuu pirteitä yksityiskohtia; se tekee ne yksitoikkoisiksi. Kaikki tappelut ovat toistensa kaltaisia – valtava vauhti on hyvä sanontatapa, mutta se asia voidaan sanoa monella muullakin tavalla, ja ihmisellä pitää olla arvostelukykyä – he syöksyvät yhteen valtavalla vauhdilla, ja peitsi katkeaa, toinen särkee kilpensä ja toinen syöksyy maahan, sekä hevonen että mies menevät yli hevosenhännän ja katkaisevat niskansa, ja sitten tulee toinen tarjokas ja katkaisee taas peitsensä, ja toinen särkee kilpensä ja keikahtaa hevosineen hevosenhännän yli, ja taas yksi ja vielä yksi aina iankaikkisuuteen asti, kunnes kaikki tavara on käytetty, ja kun tulos lasketaan, niin ei voi erottaa kaksintaisteluja toisistaan eikä sanoa, kuka on ollut kovin poika. Ja eloisan, myrskyisen, kumajavan taistelun maalauksena – uh! – tuollaisena kuvaus on kalpea ja väritön – se on kuin aaveiden tappelu sumussa. Mitä niin kurja sanavarasto saisi esille jostakin suuresta näytelmästä – sanotaan vaikka Rooman palosta Neron aikaan? Se esittäisi asian vain näin: 'Koko kaupunki palanut tuhaksi; ei mitään palovakuutettu; eräs poika särki ikkunan, muuan palosotilas taittoi niskansa!' Ei sellaista voi sanoa eläväksi tauluksi!"
Arvelin pitäneeni oikean esitelmän, mutta se ei huolestuttanut Sandyä, ei tuntunut liikuttaneen häntä vähääkään. Hänellä oli taas täysi höyry päällä, kohta kun kohotin kantta:
"Silloin käänsi Marhaus herra ratsunsa ja ratsasti peitsi tanassa Gawaine herraa vastaan. Ja kun Gawaine herra näki sen, ojentautui hän satulassaan ja kannusti hevostaan ja he molemmat syöksyivät yhteen hevosten täydellä voimalla niin että molemmat ritarit osuivat toisiinsa keskelle kilpiä mutta Gawaine herran peitsi katkesi..."
"Tiesin, että niin kävisi."
"Ja Marhaus herran peitsi kesti; ja Gawaine herra syöksyi hevosineen maahan..."
"Aivan oikein – ja hän katkaisi niskansa."
"... mutta Gawaine herra oli taas pian jaloillaan, veti miekkansa ja hyökkäsi jalkaisin Marhaus herran kimppuun ja hänen hyökkäykseensä vastattiin kiivaasti ja he syöksyivät yhteen miekka kädessä niin että kilvet lensivät palasiksi, kypärit ja rautapaidat repesivät ja molemmat taistelijat saivat pahoja haavoja. Mutta kello yhdeksältä Gawaine herran voima kolmen tunnin aikana kasvoi niin että hänen voimansa tuli kolminkertaiseksi. Kaiken tämän huomasi Marhaus herra ja ihmetteli suuresti kuinka niin saattoi olla ja he haavoittivat toisiaan valtavasti, mutta kun kello tuli kaksitoista päivällä..."
Tämä yksitoikkoinen sumpparitiralla toi mieleeni kuvia ja ääniä poikuusajoiltani:
"New Ha-aa-ven! Kymmenen minuuttia, ravintola – kelloa soitetaan kaksi minuuttia ennen junan lähtöä – Rannikkolinjan matkustajat menevät viimeiseen vaunuun – tämä vaunu jää tänne – omenia, aa-appelsiineja, banaa-a-neja, voileipiä-ää, paahdettua maissia-aa!"
"... ja yli kaksitoista ja alkoi hämärtää, katosi Gawaine herran väkevyys ja näytti kuin hän ei olisi voinut kestää enempää, ja Marhaus herra tuli yhä suuremmaksi..."
"Ja tietenkin varustus rupesi ahdistamaan, mutta mitä sellainen mies välittää mokomasta pikkuseikasta."
"...ja Marhaus herra sanoi silloin: Jalo herra, olen nähnyt, että sinä olet sangen väkevä ritari ja aivan tavattoman voimakas ja meidän riitamme ei ole suuri ja senvuoksi olisi ikävä vahingoittaa sinua, sillä minä tunnen että sinä olet kovin heikko. Ah, sanoi Gawaine herra, jalo ritari, sinä viet sanat suustani. Ja sitten he ottivat kypärit päästään ja suutelivat toisiaan ja sitten he vannoivat rakastavansa toisiaan kuin veljet..."
Mutta tässä kadotin langan ja nukahdin uudelleen ajatellen, miten suuri vahinko oli, että niin mahdottoman voimakkaat miehet – jotka kykenivät rautahaarniskassaan ja vettä valuen vasaroimaan toisiaan kuusi tuntia yhtämittaa – etteivät nuo miehet olleet syntyneet jonakin toisena aikana, jolloin olisivat voineet käyttää voimaansa hyödyllisemmällä tavalla. Ajatelkaa esimerkiksi urosaasia: sen voima on samanlaatuista, se käyttää sitä hyödyksi ja on maailmalle hyödyllinen juuri siksi, että se on aasi. Mutta aatelismiehestä ei ole maailmalle hyötyä, vaikka hänkin on aasi. Se sekoitus on aina epäonnistunut, sitä ei olisi milloinkaan pitänyt yrittää. Jos erehdys on tapahtunut, niin vahinko on tehty, eikä tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla.
Kun uudelleen heräsin ja rupesin häntä kuuntelemaan, huomasin taas luvun menneen hukkaan ja Alisanden matkustaneen pitkiä matkoja henkilökuntineen.
"Ja sitten he ratsastivat ja tulivat syvään kiviseen laaksoon ja laaksossa virtasi kaunis joki ja aivan sen yläpuolella oli joen lähde ja sen partaalla istui kolme impeä. Tähän maahan, sanoi Marhaus herra, ei sen kristinuskoon kääntämisen jälkeen ole milloinkaan voinut ritari tulla joutumatta ihmeellisiin seikkailuihin..."
"Seis, Alisande! Tehän annatte Marhaus herran, Irlannin kuninkaan pojan, puhua aivan muiden tavalla; teidän pitäisi antaa hänelle murre tai ainakin antaa hänen käyttää jotakin luonteenomaista sanontatapaa, niin että nimeä kuulematta tuntisi hänet heti kun hän on avannut suunsa. Kaikki suuret kirjailijat käyttävät sitä niksiä. Teidän pitäisi antaa hänen sanoa: 'Tähän maahan, saakeli soikoon, ei sen kristinuskoon kääntämisen jälkeen ole milloinkaan voinut ritari tulla joutumatta, saakeli soikoon, ihmeellisiin seikkailuihin.' Eikö se kuulosta paremmalta?"
"... maahan, saakeli soikoon, ei milloinkaan tule ritari joutumatta ihmeellisiin seikkailuihin. Niin, kyllä se tuntuu paremmalta, kaunis herra, mutta sitä on niin vaikea sanoa, mutta ehkä minä voin harjaantua. Ja sitten he ratsastivat impien luo ja tervehtivät heitä ja vanhimmalla oli kultakruunu päässään ja hän oli vähintäin kuusikymmentä vuotta vanha..."
"Tarkoitatteko impeä?"
"Minä tarkoitan impeä, hyvä herra... ja kultakruunun alta pistivät esiin hänen valkoiset hiuksensa..."
"Ja luultavasti hänellä oli selluloidihampaat yhdeksän dollaria rivi – sitä loksuttavaa lajia, joka syödessä käy ylös alas kuin laskusilta ja nauraessa putoaa suusta."
"Toinen impi oli kolmekymmentä talvea vanha ja hänellä oli kultainen rengas päässään. Kolmas impi oli vain viisitoista-vuotias..."
Sieluuni tulvahti ajatusaaltoja, ja kaukaisia ääniä värähteli korvissani.
Viisitoista vuotta! Huokaa sydän, mutta älä halkea! Oi, kadotettu armahaiseni! Juuri samanikäinen kuin hän, joka oli niin lempeä, niin kaunis, joka oli ollut minun kaikkeni maailmassa ja jota en enää milloinkaan saa nähdä. Ajatus vie minut hänen luokseen muistojen pitkän meren yli hämärään, epäselvään aikaan, ihanaan aikaan monen monta vuosisataa myöhemmin, jolloin lempeinä kesäaamuina heräsin uneksien hänestä ja sanoin: "Halloo, keskus!", mihin tervehdykseen hänen sointuva äänensä heti vastasi: "Halloo, Hank!", joka kaikui sfäärien musiikkina ihastuneeseen korvaani. Hän sai kolme dollaria viikossa, mutta hän olikin sen arvoinen.
En voinut enää kauemmaksi seurata Alisanden selitystä, keitä nuo vangitut ritarit olivat – en tiedä edes, antoiko hän mitään selitystä. Mielenkiintoni oli poissa, ajatukseni liitelivät surullisina kauas. Silloin tällöin kuulin sanan sieltä toisen täältä ja sain selville, että ritarit olivat nostaneet kukin impensä hevosen selkään ja ensimmäinen heistä ratsasti pohjoiseen, toinen itään ja kolmas etelään etsimään seikkailuja ja että he vuoden ja päivän päästä kokoontuisivat valehtelemaan toisilleen. Vuosi ja päivä ja ilman matkatavaroita. Se oli muuten kuvaavaa maan yksinkertaisille elintavoille.
Aurinko oli laskemaisillaan. Kello kolmelta iltapäivällä Alisande oli ruvennut kertomaan, keitä lehmäpojat olivat; ei siis juttu ollut juossut kovin hitaasti, kun ottaa huomioon, että hän oli ollut kertomassa. Ennemmin tai myöhemmin hän kyllä lopettaisi, mutta häntä ei maksanut vaivaa kiirehtiä.
Lähestyimme linnaa, joka seisoi eräällä kukkulalla; se oli suuri, vahva, kunnioitusta herättävä rakennus, jonka harmaat tornit ja rintavarustukset muratti oli sievästi koristanut ja jonka koko majesteetillinen massa kylpi mailleenmenevän auringon säteissä. Se oli suurin linna, minkä olimme nähneet, ja luulin siksi, että se oli matkamme päämaali, mutta Sandy sanoi ei. Hän ei tietänyt, kuka sitä hallitsi; hän oli sivuuttanut sen tullessaan Camelotiin.
KUUDESTOISTA LUKU.
Morgan le Fay.
Jos kuljeskeleviin ritareihin oli luottamista, niin ei ollut viisasta pyytää vieraanvaraisuutta mistä linnasta hyvänsä. Itse asiassa vaeltavat ritarit eivät kuitenkaan olleet luotettavia henkilöitä – nimittäin nykyajan käsitysten mukaan; mutta jos heitä mittasi heidän oman aikansa käsitysten mukaan ja sijoitti heidät omalle paikalleen asteikkoon, niin saattoi päästä lähelle totuutta. Keino oli yksinkertainen. Heidän tiedonannoistaan oli vain vedettävä pois yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia; jäännös oli totta. Tämän poiston jälkeen jäi se totuus jäljelle, että oli parasta saada tietoja linnasta, ennenkuin soitti kelloa – tarkoitan ennenkuin huusi vahdille. Ilostuin siksi, kun jonkun matkan päässä näin ratsastajan, joka kääntyi linnasta johtavalle tielle ja ratsasti meitä vastaan. Lähestyessämme toisiamme näin, että hänellä oli töyhtökypäri, ja mies tuntui muuten olevan teräspuvussa, mutta sitäpaitsi hänen yllään oli kummallinen päällysvaate – jäykkä, suora vaate, joka muistutti airuen viittaa. Minun täytyi kuitenkin hymyillä huonolle muistilleni, kun lähemmäksi tultuani luin hänen kaavustaan sanat:
"Persimmonsin saippua on kaikkien primadonnain mielisaippua!"
Tuon tuollaisen olin itse keksinyt, ja sen tarkoituksena oli olla apuna kansan sivistämisessä ja kohottamisessa. Ensiksikin se oli salainen ja viekkaasti annettu isku vaeltavan ritariuden humpuukia vastaan, vaikkei sitä aavistanut kukaan muu kuin minä. Olin lähettänyt maailmalle koko joukon tuollaisia henkilöitä – rohkeimpia ritareita, mitä käsiini olin saanut, kaikki olin pannut kirjoituksilla varustettujen reklaamilevyjen väliin ja arvelin, että kun niitä olisi tarpeeksi monta, niin he näyttäisivät naurettavilta. Ja ellei taas teräkseen puettu aasi kantaisi reklaamitaulua, niin hän itse näyttäisi naurettavalta, kosk'ei tarpeeksi seurannut muotia.
Toiseksi nämä lähetyssaarnaajat asteittain ja epäilyksiä tai levottomuutta herättämättä levittäisivät jonkunverran siisteyttä aatelistoon, ja aatelistosta se leviäisi kansaan, jos vain papisto pysyisi aloillaan. Tämä olisi miina kirkon alle. Tarkoitan, että se olisi askel oikeaan suuntaan. Sitten seuraisi kasvatus ja vapaus – ja kirkko rupeaisi kaatumaan. Koska minun vakaumukseni mukaan valtiokirkko on rikos sinänsä, kansan orjuuttamista, ei minulla siis ollut minkäänlaisia epäilyksiä, vaan olin valmis hyökkäämään sen kimppuun milloin hyvänsä ja millä keinoin tahansa, kunhan vain voisin sitä vahingoittaa. "Lähetyssaarnaajani" olivat saaneet oppia selittämään kaavuissaan olevien kultaisten kirjoitusten merkityksen – loistava kultaus oli erittäin hyvä aate. Olisin saanut itse kuninkaan kantamaan reklaamitaulua tuon barbaarisen loiston takia – lähetyssaarnaajien piti tulkita kirjoitukset ja sitten selittää saippua-sanan merkitys ylhäisille herroille ja naisille, ja jos nämä pelkäsivät sitä, piti heidän taivuttaa nämä koettamaan vaikutusta koiraan. Lähetyssaarnaajan toinen shakkisiirto oli koota perheenjäsenet ja koettaa saippuaa itseensä; hänen ei pitäisi säikähtää epätoivoistakaan koetta saadakseen aatelistolle todistetuksi, että saippua on vaaratonta ainetta; jos vielä jäisi joku epäilyksen hiven, piti hänen vangita erakko – niitä vilisi metsät täynnä; ne nimittivät itseään pyhimyksiksi, ja niiden luultiin olevan pyhimyksiä. Ne olivat kuvaamattoman pyhiä ja tekivät ihmeitä, ja kaikki kunnioittivat niitä suuresti. Jos erakko saattoi elää pesun jälkeen, eikä tämä kuitenkaan vakuuttanut herttuaa, niin oli parasta heittää kaikki toiveet ja jättää herttua rauhaan.
Heti kun lähetyssaarnaajani tapasivat vaeltavan ritarin maantiellä, he pesivät hänet ja hänen toinnuttuaan antoivat hänen vannoa, että hän hankkisi reklaamitaulun ja pyhittäisi loput elonpäivänsä saippuan käytön ja sivistyksen edistämiseen. Seurauksena oli, että vähitellen tämän alan työläiset lisääntyivät ja uudistus ajettiin hiljalleen läpi. Saippuatehtaani sai sen pian kokea. Alussa minulla oli ollut vain kaksi apulaista, mutta ennenkuin läksin kotoa, oli niitä jo viisitoista, ja tehdas kävi yötä päivää. Sen vaikutus ilmakehään oli niin merkillinen, että kuningas oli vähällä pyörtyä ja kulki edestakaisin huohotellen ja selitellen, ettei hän luullut sietävänsä enää enempää, ja Lancelot herraan se vaikutti siinä määrin, ettei hän tehnyt muuta kuin kuljeskeli katolla kiroillen, vaikka sanoinkin hänelle, että siellä ylhäällä oli pahempi kuin missään muualla, mutta hän sanoi tahtovansa ilmaa. Hän murisi aina, ettei palatsi ollut saippuatehtaan oikea paikka, ja sanoi, että jos joku perustaisi sellaisen hänen taloonsa, hän piru vieköön kuristaisi sen ihmisen. Naisia oli läsnä, mutta mitä nuo ihmiset siitä välittivät. He saattoivat kiroilla lapsenkin läsnäollessa, jos tuuli puhalsi heitä kohden, kun tehdas oli käynnissä.
Lähetyssaarnaaja, jonka tapasin, oli nimeltään La Cote Male Taile, ja hän sanoi, että tässä linnassa asui Morgan le Fav, kuningas Arthurin sisar, joka oli naimisissa kuningas Uriensin kanssa; kuninkaan valtakunta oli niin iso, että keskipisteessä seisoen saattoi heittää kiven naapurivaltakuntaan. "Kuninkaita" ja "kuningaskuntia" oli Britanniassa yhtä paljon kuin Joosuan aikaan pikku Palestiinassa, missä piti nukkua polvet koukussa, sillä niitä ei voinut ojentaa, ellei ollut passia.
La Cote oli alakuloinen, sillä hän oli kärsinyt suurimman vastoinkäymisen koko taisteluretken aikana. Hän ei ollut päästit irti ainoastakaan saippuapalasta, ja kuitenkin hän oli käyttänyt kaikkia ammattiniksejä, vieläpä pessyt erään erakonkin, mutta erakko kuoli. Sangen surullinen tapaus, sillä sitä hölmöä pidettäisiin nyt marttyyrina ja se pääsisi paikalleen pyhimysten joukkoon roomalaiseen kalenteriin. Niin La Cote Male Taile herra onnettomana valitti, ja hänen surunsa oli niin suuri, että sydämeni vuoti verta. Tunsin kutsumusta lohduttaa ja rauhoittaa häntä ja siksi sanoin:
"Heittäkää surunne, kaunis ritari, sillä tuo ei ole tappio. Meillä on pää, teillä ja minulla, ja miehillä, joilla on pää, ei ole tappioita, vaan pelkkiä voittoja. Katsokaamme, emmekö voi muuttaa tätä näennäistä tappiota eduksemme, saippuamme reklaamiksi – totisesti, vaikuttavimmaksi reklaamiksi, mitä milloinkaan olisimme voineet keksiä, reklaamiksi, joka muuttaa Washington-vuoren tappion Matterhornin voitoksi. Me lisäämme teidän tauluunne: 'Valittujen suojeluksen alainen.' Mitä siitä sanotte?"
"Totisesti ihmeellinen aate!"
"Pieneksi vaatimattomaksi yhden rivin ilmoitukseksi se ei todellakaan ole hullumpi."
Kolportööri-paran alakuloisuus haihtui. Hän oli urhea mies ja oli aikoinaan suorittanut suuria urotöitä. Hänen kuuluisuutensa perustui kuitenkin suurimmaksi osaksi seikkailuihin, jotka olivat tapahtuneet samanlaisella retkellä kuin se, jolla minä parhaillaan olin. Hän oli kerran suorittanut sellaisen erään Maledisant-nimisen impyen kanssa, joka oli yhtä liukaskielinen kuin Sandy, vaikka toisella tavalla, sillä hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin herjauksia, kun taas Sandyn musiikki oli paljon ystävällisempää. Tunsin varsin hyvin hänen tarinansa ja osasin senvuoksi oikein tulkita säälin, joka hyvästellessämme väikkyi hänen kasvoillaan. Hän arveli, että minulla oli kohtalaisen kovat oltavat.
Sandy ja minä käsittelimme hänen tarinaansa ratsastaessamme edelleen, ja Sandy sanoi', että La Coten huono onni oli peräisin tuon matkan alkupuolelta. Kuninkaan narri oli näet heittänyt hänet ensimmäisenä päivänä satulasta, ja tapana on, että tyttö pakenee voittajan luo, mutta Maledisant ei tehnyt niin. Jälkeenkinpäin hän itsepintaisesti piti miehestä kiinni huolimatta kaikista tappioista. Mutta, keskeytin minä, otaksutaan, että voittaja kieltäytyy ottamasta saalistaan vastaan? Sandy vastasi, ettei sellainen käynyt päinsä – ritarin täytyi. Hän ei voinut kieltäytyä; se ei olisi ollut oikein. Tämän asian painoin mieleeni. Jos Sandyn musiikki kävisi joskus liian vaivalloiseksi, antaisin jonkun ritarin tehdä silppua itsestäni siinä hyvässä toivossa, että tyttö pakenisi voittajan syliin.
Hyvissä ajoin vahdit huusivat meille valleilta – ja muutamia sanoja vaihdettuamme pääsimme sisään. Minulla ei ole mitään hauskaa kerrottavana tästä käynnistä, mutta mikään pettymys se ei ollut, sillä tunsin Morgan le Fayn maineelta enkä odottanut mitään huvia. Koko valtakunta pelkäsi häntä, sillä hän oli saanut kaikki uskomaan, että hän oli oikea noita-akka. Kaikki hänen toimensa olivat ilkeitä ja hänen vaistonsa pirulliset. Hän oli täpö täynnä kylmäveristä pahuutta. Koko hänen elämänsä oli rikosten mustaama, ja näiden rikosten joukossa oli murha tavallisin. Olin hyvin utelias hänet näkemään – yhtä utelias kuin näkemään saatanan itsensä. Hämmästyksekseni hän oli kaunis; mustat ajatukset eivät olleet tehneet ulkonäköä luotaantyöntäväksi, ikä ei ollut rypyttänyt hänen silkinhienoa ihoansa eikä hävittänyt hänen kukoistavaa raikkauttaan. Hän olisi voinut käydä vanhan Uriensin tyttärentyttärestä, häntä olisi voinut pitää oman poikansa sisarena.
Heti tultuamme sisään saimme käskyn ilmaantua hänen luokseen. Kuningas Uriens oli läsnä – ulkonäöstä päättäen siivo vanha herra, jolla oli nujerretun ilme – ja myöskin hänen poikansa, Uwaine le Blanchemains herra, joka luonnollisesti kiinnitti mieltäni, koska muuan satu tiesi kertoa hänen kerran taistelleen yksinään kolmeakymmentä ritaria vastaan, ja myös siksi, että hän oli Gawaine herran ja Marhaus herran mukana siinä seikkailussa, jota Sandy oli minulle kertonut. Mutta Morgan itse oli paras vetovoima, esiinpistävin persoonallisuus. Näkyi selvästi, että hän se talossa komentoa piti. Hän käski meidän istuutua ja rupesi mitä viehättävimmällä ja arvokkaimmalla tavalla tekemään minulle kysymyksiä. Totisesti, hänen puheensa oli kuin linnunlaulua tai huilunsoittoa. Olin jo aivan varma siitä, että tätä naista oli hirvittävästi paneteltu. Hän liverteli ja viserteli, kun eräs kaunis, nuori paashi, joka oli puettu kaikkiin sateenkaaren väreihin, eloisana ja kevyenä kuin meren aalto polvistui hänen eteensä tarjoten hänelle jotakin kultaisella lautasella. Polvistuessaan poika taisi hiukan menettää tasapainoaan, sillä hän horjahti eteenpäin ja kosketti aivan kevyesti kuningattaren polvea. Tämä pisti tikarin häneen, aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia – yhtä välinpitämättömästi, kuin joku toinen olisi lävistänyt rotan.
Poika-raukka! Hän lyyhistyi lattialle, väänteli silkkijalkojaan kouristuksentapaisessa tuskassa ja kuoli. Vanhalta kuninkaalta, joka ei voinut peittää sääliään, pääsi tahtomaton "aa-ah", mutta kuningattaren silmäys mykisti hänet. Uwaine herra meni äitinsä viittauksesta etuhuoneeseen ja huusi sisään muutamia palvelijoita, sillä aikaa kuin madame jatkoi livertävää lörpötystään.
Näin hänen osaavan hoitaa taloaan, sillä puhuessaan hän piti palvelijoita silmällä nähdäkseen, etteivät käyttäytyisi tyhmästi nostaessaan ja kantaessaan vainajaa pois. Kun he sitten olivat palanneet loistavan puhtaat pyyhinliinat käsissään, lähetti hän toisen toisensa perästä ulos, ja kun he olivat pyyhkineet ja aikoivat poistua, osoitti hän pientä punaista, pisaran suuruista läiskää, jota heidän heikkonäköisemmät silmänsä eivät olleet huomanneet. Huomasin nyt, että La Cote Male Taile ei ollut tavannut tämän talon rouvaa. Epäsuorat todisteet vaikuttavat usein vakuuttavammin kuin monet sanat.
Morgan le Fay kaiutti yhä edelleen huilumaista ääntään. Tosiaankin merkillinen nainen. Ja millainen katse hänellä oli! Kun se moittivana suuntautui näihin palvelijoihin, vetäytyivät he taapäin ja vavahtivat kuin pelokas ihminen salaman iskiessä pilvenraosta. Olin vähällä itsekin käyttäytyä samoin. Bror Uriensin laita oli sama. Hän oli aina pelon rajamailla. Hän värähti aina kuningattaren katsahtaessa häneen.
Keskustelun aikana satuin sanomaan muutamia imartelevia sanoja kuningas Arthurista, sillä hetkiseksi unohdin, miten tämä naikkonen vihasi veljeään. Imartelevien sanojen vaikutus näyttäytyi pian. Hän musteni kuin ukkospilvi, huusi henkivartiostonsa ja sanoi:
"Laahatkaa heti nuo roistot vankiluoliin."
Minun tuli jäätävän kylmä, sillä hänen vankiluolillaan oli oma maineensa. En tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Aivan toisin Sandy. Kun vartija tarttui minuun, avasi tyttö aivan luottavaisesti ja varmana suunsa sanoen:
"Jeesus Maaria, järjetön, tahdotko päästä hengestäsi? Sehän on Poosu!"
Tosiaankin onnellinen pälkähdys! Ja niin yksinkertainen, mutta minä en milloinkaan olisi sitä itse keksinyt. Olen syntynyt vaatimattomaksi – en kokonaan, mutta pilkutellen, ja tässä oli eräs pilkku.
Vaikutus madameen oli kuin sähköiskun. Se kirkasti hänen kasvonsa ja palautti hänen hymynsä, hänen lumoavat elkeensä ja koko hänen viehättävyytensä, mutta kaikki tuo ei riittänyt peittämään sitä tosiasiaa, että hän oli kuolettavasti peloissaan. Hän sanoi:
"Onko ennen nähty noin yksinkertaista tyttöä! Miten se, jolla on sellaiset kyvyt kuin minulla, voi muuta kuin leikillä sanoa sen, minkä äsken sanoin Merlinin voittajalle? Taikakeinoillani näin ennakolta teidän tulonne ja tunsin teidät saapuessanne. Käytin tätä pikkupilaa vain saadakseni sinut käyttämään mahtiasi, sillä luulin, että antaisit salaperäisen tulen polttaa henkivartiani, niin että nämä kaikki miehet olisivat menneet tuhkaksi – sellainen ihme nousee yli kykyjeni, mutta katsoisin sitä mielelläni."
Henkivartio ei ollut yhtä utelias ja meni ulos heti, kun sai luvan siihen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuninkaalliset kemut.
Madame, joka näki minut rauhalliseksi ja lepytetyksi, luuli varmasti pettäneensä minut selityksellään, sillä hänen pelkonsa katosi ja vähän ajan perästä hän rupesi kiusaamaan minua; aloin tuntea elämäni ikäväksi, kun hän vaatimalla vaati minua tempuillani surmaamaan jonkun. Ilokseni hänen täytyi keskeyttää, kun tuli kutsu rukoukseen. Se tunnustus täytyy antaa aatelistolle ja ylimystölle, että miten tyrannimaisia, murhan- ja ryöstönhaluisia sekä siveellisesti turmeltuneita he olivatkin, he kuitenkin olivat syvästi ja hurmioituneesti uskonnollisia. Ei mikään saanut heitä lyömään laimin kirkon määräämien hartaudenharjoitusten säännöllistä ja uskollista täyttämistä. Useammin kuin kerran olen nähnyt aatelismiehen, joka on voittanut vihollisensa, pysähtyvän rukoilemaan, ennenkuin leikkaa hänen kaulansa; useammin kuin kerran olen nähnyt aatelismiehen, joka on ollut väijyksissä ja tappanut vihollisensa, vetäytyvän lähimmän pyhimyksen alttarille nöyrästi kiittämään ja ylistämään, ennenkuin on ottanut aikaa ruumiin ryöstämiseen. Mitään kauniimpaa ja liikuttavampaa ei esiintynyt edes suurenmoisen pyhimyksen Benvenuto Cellinin elämässä, tuhannen vuotta ajassa eteenpäin. Britannian koko aatelisto oli perheineen mukana aamu- ja iltajumalanpalveluksissa omissa yksityisissä kappeleissaan, ja kaikkein pahimmatkin pitivät näitä hartaushetkiä viisi, kuusi kertaa päivässä. Ja tämä oli kokonaan kirkon ansiota. Vaikka en ole katolisen kirkon ystävä, täytyy minun tämä kuitenkin tunnustaa. Ja vasten tahtoani tulin usein kysyneeksi: "Mitä tämä maa olisi ilman kirkkoa?"
Rukouksen jälkeen söimme päivällistä suuressa juhlasalissa, jota valaisivat sadat taliliekit, ja kaikki oli niin komeata ja ylellistä ja primitiivisesti suurenmoista, kuin isäntäväen kuninkaallinen arvo vaati.
Salin perälle oli katettu koroke kuninkaalle, kuningattarelle ja heidän pojalleen Uwainelle. Sen edessä lattialla oli pitkä, yleinen pöytä. Tämän ääressä istuivat, suolan yläpuolella, palvelevat aatelismiehet ja heidän perheittensä täysikasvuiset jäsenet, lyhyesti sanoen koko hovi, joka nousi kuuteenkymmeneenyhteen henkilöön; suolan alapuolella istuivat alemmat hovivirkailijat ja ylimmät heidän alaisistaan. Kaiken kaikkiaan istui pöydässä satakahdeksantoista henkilöä, ja jokseenkin yhtä monta livereihin puettua palvelijaa seisoi heidän tuohensa takana tai suoritti palvelusta muulla tavoin. Näky oli mahtava. Parvekkeella istui soittokunta, joka hoiteli symbaaleja, valttitorvia, harppuja ja muita epämiellyttäviä instrumentteja, ja kemut alkoivat eräällä kappaleella, joka tuntui olevan ensimmäinen luonnos tai ehkä alkuperäinen kissannaukumus eräästä kappaleesta, joka myöhempinä vuosisatoina on tunnettu nimellä "Ah, aika mennyt, suloinen". Se oli silloin uutta, mutta olisi pitänyt paremmin harjoitella. Jostakin syystä kuningatar tuomitsi säveltäjän hirtettäväksi päivällisen jälkeen.
Kappaleen jälkeen pappi, joka seisoi kuninkaallisen pöydän takana, luki sangen pitkän ruokaluvun kielellä, jonka piti käydä latinasta. Heti sen jälkeen kaikki passaripojat lähtivät paikoiltaan – syöksyivät, ryntäsivät, lensivät ulos, toivat ruoan sisään, ja valtava ateriointi alkoi. Kaikkien leuat avautuivat ja sulkeutuivat yksiäänisesti, ja se muistutti maanalaisen koneen vaimennettua pauhua.
Mutustaminen jatkui puolitoista tuntia, ja ruokavarain kulutus voitti vilkkaimmankin mielikuvituksen. Juhlan pièce de résistancesta – suunnattomasta villisiasta, joka alussa oli maannut keskellä pöytää valtavana ja vaikuttavana – ei ollut enää jäljellä muuta kuin jotakin, joka muistutti krinoliinia. Ja villisika oli vain sen vertauskuva, mitä oli tapahtunut muille ruokalajeille.
Piirasten ja muiden jälkiruokien mukana alkoi varsinainen ryyppääminen – ja lörpöttely. Viini- ja simakannu toisensa jälkeen katosi ja kaikki tulivat ensin rattoisiksi, sitten iloisiksi, sitten raisuiksi – molemmat sukupuolet – ja lopuksi jotenkin metelöiviksi. Miehet kertoivat juttuja, jotka olivat hirveitä kuulla, mutta kukaan ei punastunut, ja kun lopuksi tultiin itse ytimeen, purskahtivat kaikki sellaiseen honotukseen, että linna tuntui vavahtelevan. Naiset vastasivat pikkujutuilla, jotka olisivat saattaneet Margareta Navarralaisen ja vieläpä Englannin suuren Elisabetinkin kätkemään kasvonsa nenäliinaan, mutta kukaan ei täällä tehnyt niin, täällä vain naurettiin – tai oikeammin sanoen ulvottiin. Melkein kaikissa näissä hirvittävissä jutuissa olivat kirkonmiehet uskaliaina sankareina, mutta se ei suinkaan loukannut kappalaista, hän nauroi mukana, vieläpä teki enemmänkin. Pyynnöstä hän esitti laulun, joka varmasti oli yhtä uskallettu kuin yksikään muu sinä iltana esitetty renkutus.
Keskiyön aikana kaikki olivat väsyneet ja lopussa naurusta, ja useimmat olivat humalassa; muutamat itkuvalmiita, muutamat riehakkaita, muutamat riidanhaluisia, ja jotkut makasivat "kuolleina" pöydän alla. Naisten joukossa oli liikuttavinta katsella erästä sangen kaunista nuorta herttuatarta, joka oli mennyt naimisiin samana päivänä. Juuri sellaisena, kuin hän nyt oli, hän olisi voinut käydä regentiksi kutsutun Orleansin herttuan tyttärestä noilla kuuluisilla päivällisillä, joilta tämä herjauksia huutavana ja juopumuksesta avuttomana kannettiin sänkyynsä l'Ancien Régimen ylistettyinä ja kaivattuina aikoina.
Äkkiä, juuri papin nostettua kätensä ja kaikkien päiden painuttua kunnioittavina siunausta vastaan ottamaan, ilmestyi ovikaaren alle vanha, valkotukkainen nainen, joka nojautui kainalosauvaan. Hän nosti keppiään, osoitti kuningatarta ja huusi:
"Jumalan viha ja tuomio kohdatkoon sinua, säälimätön nainen, joka olet surmannut minun viattoman lapsenlapseni ja särkenyt tämän vanhan sydämen, jolla ei paitsi häntä ollut sukulaista, ei ystävää, ei turvaa tässä maailmassa!"
Kaikki ristivät itsensä kauhistuneina, sillä näille ihmisille kirous oli hirveä asia. Mutta kuningatar nousi majesteetillisena istuimeltaan, hänen silmissään paloi pahaenteinen tuli, ja hän antoi vastauksen, jonka tarkoituksesta ei voinut jäädä epätietoiseksi:
"Ottakaa hänet kiinni! Roviolle!"
Vartijat lähtivät paikoiltaan käskyä täyttämään. Mikä häpeä, mikä kamala ilkityö! Mitä tehdä? Sandy katsahti minuun; ymmärsin hänen jälleen saaneen "vihjeen". Sanoin:
"Tehkää niinkuin haluatte."
Siinä silmänräpäyksessä hän oli pystyssä ja seisoi kuningattaren edessä. Hän osoitti minua sanoen:
"Madame, hän sanoo, ettei se saa tapahtua. Peruuta käskysi, tai muuten hän räjähdyttää tämän linnan ilmaan, ja se katoaa kuin unikuva!"
Kirottua! Sitoa minut moiseen...! Ajatella, jos kuningatar...
Mutta hämmennykseni katosi ja pelkoni haihtui, sillä kuningatar seisoi nujerrettuna, myöntyi heti ja vaipui tuoliinsa. Yks' kaks' hän oli selvinnyt ja samoin suurin osa seurakuntaa. Koko seurue syöksyi pystyyn, antoi palttua etiketille ja ryntäsi ovea kohden kuin pahin roskajoukko. He kaatoivat tuoleja, särkivät vateja ja lautasia, tappelivat, repivät ja tyrkkivät-toisiaan – ponnistelivat kaikin voimin päästäkseen ulos, peläten, että muuttaisin mieleni ja räjähdyttäisin linnan, niin että se katoaisi äärettömään avaruuteen. Ei voi kieltää, että he olivat ylen taikauskoisia. Siitä käsityksestä täytyy pitää kiinni, jos mieli ymmärtää heidän käytöstään.
Kuningatar-parka oli niin pelästynyt ja nöyryytetty, ettei hän uskaltanut edes säveltäjää hirtättää kysymättä minulta lupaa. Säälin nais-raukkaa, ja kuka tahansa olisi säälinyt, sillä hän todellakin kärsi. Tunsin taipuvaisuutta antaa hänelle myöten niin paljon kuin oli mahdollista enkä tahtonut pitkittää ankaruuttani äärimmäisyyksiin. Harkitsin siis vähän asiaa, ja lopputuloksena oli, että hän sai kutsua soittokunnan koolle ja antaa sen vielä kerran soittaa "Ah, aika mennyt, suloinen". Katsoin hänen olevan oikeassa ja annoin hänen hirtättää soittokunnan. Tämä pieni myönnytys vaikutti edullisesti kuningattareen. Vähän hyödyttää valtiomiestä harjoittaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa raudankovaa isyyttään. Se näet loukkaa hänen käskynalaisensa ylpeyttä ja kaivaa siten maaperää hänen jalkojensa alta. Pieni myönnytys silloin tällöin siinä, missä se ei vahingoita, on varmasti parempaa politiikkaa.
Kun kuningatar nyt taas oli rauhoittunut ja jotensakin päässyt pelostaan, alkoi humala uudelleen vaikuttaa ja vei hänet pitemmälle kuin säädyllistä oli. Tarkoitan, että se pani hänen hopeanhelisevän kielensä laulamaan. Herra paratkoon hänen lörpötystään. Minun on turha sanoakaan, että oli jo jokseenkin myöhäistä ja että olin väsynyt ja uninen. Sadattelin itsekseni, etten ollut ymmärtänyt mennä nukkumaan, kun tilaisuus oli ollut. Nyt täytyi kestää – ainoa mahdollisuus. Hän jatkoi jokellustaan ja liverrystään, joka kaikui omituisena tämän nukkuvan linnan syvässä ja aavemaisessa hiljaisuudessa, kunnes linnan syvimmistä syvyyksistä kuului kaukainen huuto, aivan kuin tukahdutettu kirkuna – niin tuskan täyttämä, että se pani kylmät väreet kulkemaan pitkin ruumistani. Kuningatar keskeytti puheensa, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta. Hän painoi hurmaavan päänsä kallelleen kuin kuunteleva lintu. Uudelleen leikkasi tuo huuto hiljaisuutta.
"Mitä se on?" kysyin.
"Eräs totisesti jäykkäniskainen sielu, joka kestää kauan – nyt sitä on jo kestänyt monta tuntia."
"Mitä hän kestää?"
"Piinapenkkiä. Tule, niin saat nähdä jotakin hauskaa. Ellei hän nyt ilmaise salaisuuttaan, niin saat nähdä hänet revittävän palasiksi."
Kuinka silkinhieno ja siro tämä noita olikaan; ja niin rauhallinen ja varma, jotavastoin minua värisytti sääli tuon mies-raukan kärsimysten takia. Rautapaitaan puetut soihdunkantajat edellä me kuljimme kumajavien holvikäytävien läpi ja pitkin liukkaita, vettävuotavia portaita, missä home haisi ja pimeys oli vallinnut vuosisatoja – kylmä, kurja matka, jota ei suinkaan lyhentänyt kauniin noidan kidutettavaa ja hänen rikostaan koskeva lärpätys. Joku nimetön ilmiantaja oli syyttänyt miestä siitä, että tämä oli tappanut hirven kuninkaallisilta metsästysmailta.
"Nimettömiä ilmiantoja ei pitäisi kuulla, teidän korkeutenne", sanoin minä. "Olisi oikeampaa kuulustella syytettyä ja ilmiantajaa vastatusten."
"Se ei juolahtanut mieleeni, kun asia on niin mitätön. Mutta vaikka olisin tahtonutkin, niin en olisi voinut, sillä ilmiantaja tuli pimeässä naamioituna kertomaan siitä metsänvartijalleni ja poistui heti sen jälkeen, niin ettei metsänvartija voinut häntä tuntea."
"Onko se tuntematon siis ainoa, joka on nähnyt hirven tapon?"
"Ei tietenkään; ei kukaan ole nähnyt hirven tappoa, mutta se tuntematon tapasi tuon roiston lähellä sitä paikkaa, missä hirvi makasi, ja tuli velvollisuutensa mukaan ilmiantamaan hänet metsänvartijalle."
"Siis myös se tuntematon oli hirven läheisyydessä? Eikö ole mahdollista, että juuri hän tappoi hirven? Tuo naamioidun henkilön velvollisuudentunto vaikuttaa vähän epäilyttävältä. Mutta mitä teidän korkeutenne tarkoittaa miehen kiduttamisella? Mitä se hyödyttää?"
"Hän ei tunnusta muuten, ja ellei hän tunnusta, niin hänen sielunsa on kadotettu. Lain mukaan hänen on elämällään sovitettava rikoksensa, ja kyllä minä laitan niin, että sovitus tulee, mutta olisi vaarallista omalle sielulleni antaa hänen kuolla ilman rippiä ja synninpäästöä. Olisin hyvin tyhmä, jos hänen kärsimyksiään helpottamalla heittäytyisin helvettiin."
"Mutta, teidän korkeutenne, otaksukaa, ettei hän tunnusta."
"Sen saamme pian nähdä. Jos kidutan hänet kuoliaaksi hänen tunnustamaan, voi se ehkä todistaa, ettei hänellä ole mitään tunnustettavaa – eikö totta? Minua ei silloin tuomita, koska olen antanut kiduttaa sellaista ripittämätöntä miestä, jolla ei ole mitään tunnustettavaa, vaan pääsen vapaaksi joka tapauksessa."
Sellaista oli sen ajan tolkuton ajatuksenjuoksu. Hänen kanssaan ei kannattanut väitellä. Syyt eivät vaikuta kasvatuksen paaduttamaan; ne vaikuttavat yhtä vähän kuin laineet kallioon. Ja hänen kasvatuksensa oli sama kuin kaikkien muiden. Maan parhaat päät eivät kyenneet tajuamaan, että heidän käsityskantansa oli nurinkurinen.
Kun astuimme kidutuskoppiin, minua kohtasi näky, jota en milloinkaan unohda. Toivoisin voivani sen unohtaa. Nuori, noin kolmikymmen-vuotias jättiläinen makasi penkillä ranteet ja nilkat sidottuina köysiin, joiden päät kulkivat väkipyörissä. Hän oli aivan väritön, piirteet vääntyneet ja jäykät, ja hikipisarat peittivät otsan. Pappi seisoi kumartuneena hänen kummallakin puolellaan; pyöveli oli läsnä; sotilaat pitivät vahtia; savuavia soihtuja paloi kannattimissaan pitkin seiniä; eräässä nurkassa istui nuori naisraukka kasvot tuskan vääristäminä ja puolivilli arka katse silmissään. Hänen polvillaan oli pieni nukkuva lapsi. Juuri kynnyksen yli astuessamme pyöveli väänsi vipusinta, vain hivenen verran, mutta se pusersi huudon sekä vangilta että naiselta; minä karjaisin, ja pyöveli laski otteensa kysymättä, kuka hänelle oli huutanut. En voinut sallia moisten kauheuksien jatkuvan – se olisi ottanut hengen minulta. Pyysin kuningattarelta lupaa tyhjentää kopin ja puhua vähän kahden kesken vangin kanssa, ja kun hän aikoi vastustaa, niin minä alensin ääntäni sanoen, etten tahtonut järjestää kohtausta hänen palvelijoittensa läsnäollessa, mutta että minun täytyi saada tahtoni perille, sillä olin kuningas Arthurin edustaja ja puhuin hänen nimessään. Pyysin hänen antamaan minulle henkilökohtaisen puoltosanan ja sitten poistumaan. Se ei ollut hänestä hauskaa, mutta hän nieli pillerinsä ja meni vielä pitemmälle kuin olin aikonut pyytääkään. Pyysin vain hänen arvovaltansa tukea, mutta hän sanoikin:
"Te noudatatte kaikessa tämän herran määräyksiä. Hän on Poosu."
Sanoilla oli merkillinen lumousvoima; se näkyi selvästi lurjuksien elkeistä. Kuningattaren henkivartio lähti saattamaan valtiatartaan, soihdunkantajat kulkivat heidän edellään, ja kellarimaiset holvit kajahtelivat poistuvien askelista. Annoin nostaa vangin kidutuspenkiltä ja panna hänet vuoteeseensa, hauteita laitettiin hänen haavoilleen, ja hän sai viiniä juodakseen. Nuori nainen hiipi lähemmäksi, innokkaana, hellänä, mutta vavisten – kuin olisi pelännyt pois karkoitettavan. Hän koetti huomaamatta silittää vangin otsaa, mutta hypähti kauhistuneena takaperin, kun satuin kääntymään häneen päin. Surullista nähdä.
"No toki – taputtakaa kernaasti häntä, tyttöseni, jos tahdotte", sanoin minä. "Tehkää hänelle mitä mieleenne juolahtaa. Älkää välittäkö minusta."
Hänen katseensa oli kiitollinen kuin eläimen, kun sille osoittaa ystävällisyyttä, jota se ymmärtää. Hän pani lapsen syrjään, hänen poskensa painui hetkeksi miehen poskea vasten, hänen kätensä leikkivät miehen hiuksissa, ja ilonkyyneleltä putoili miehen kasvoille. Mies heräsi taas eloon ja hyväili vaimoansa katseillaan – enempään hän ei kyennyt. Arvelin nyt voivani tyhjentää luolan. Minä yksinäni jäin perheen seuraan. Sanoin silloin:
"No, ystäväiseni, nyt te kerrotte minulle koko jutun, teidän kannaltanne katsottuna. Toisen puolen tunnen jo itse."
Mies ravisti päätään kiellon merkiksi, mutta vaimo oli – minun ajatukseni mukaan – tyytyväinen, sangen tyytyväinen ehdotukseeni. Jatkoin:
"Olette kai kuullut puhuttavan minusta."
"Kyllä, kukapa ei olisi kuullut kuningas Arthurin mailla!"
"Jos huhu on puhunut totta minusta, niin teidän ei kai tarvitsisi pelätä minua."
Nainen puhkesi innokkaasti puhumaan:
"Oi, kaunis herra, koeta taivuttaa hänet! Sinä voit, jos tahdot. Ja hän kärsii niin hirveästi – ja minun tähteni hän kärsii. Miten voin minä sitä kestää? Jospa vain näkisin hänen kuolevan – suloisen, nopean kuoleman! Oi, Hugo, en tätä enää kestä!"
Ja hän rupesi nyyhkyttämään, polvistui eteeni ja kerjäsi ja rukoili. Mitä hän rukoili? Miehensä kuolemaako? Moinen meni jo käsityskykyni yläpuolelle. Mutta Hugo keskeytti hänet:
"Hiljaa, hiljaa! Et tiedä mitä pyydät. Antaisinko helpon kuoleman vuoksi rakkaitteni nähdä nälkää? Paremmin olisin luullut sinun minut tuntevan."
"Tätä en enää ymmärrä", virkoin. "Tämähän on oikea arvoitus. Jos..."
"Oi, kallis herra, minä rukoilen sinua, taivuta hänet! Ajattele, miten hänen kärsimyksensä koskevat minuun! Oi, hän ei tahdo puhua! Nopea ja siunattu kuolema olisi lääke, lievitys..."
"Mitä te höpsitte? Hänhän lähtee täältä vapaana ja reippaana miehenä – ei hän kuole."
Miehen kalpeat kasvot kirkastuivat, ja nainen syleili polviani aivan hulluna ilosta ja huusi:
"Hän on pelastettu! Pelastettu – sillä kuninkaan sanan sanoo kuninkaan palvelija – kuningas Arthurin sanat ovat kultaa!"
"Vai niin, arvelette kuitenkin, että minuun voi luottaa. Miksi ette luottanut jo aikaisemmin?"
"Kuka epäili? Varmasti en minä eikä myöskään hän."
"Miksi ette sitten tahtonut kertoa juttua minulle?"
"Sinä et ollut antanut mitään lupausta."
"Ymmärrän, ymmärrän... mutta aivan kokonaan en ymmärrä kuitenkaan. Te kestitte kidutuksen ja kieltäydyitte tunnustamasta, mikä heikoimmallekin järjelle osoittaa, ettei teillä ollut mitään tunnustamista..."
"Eikö minulla ollut, mylord? Miksi luulet niin? Minä surmasin hirven."
"Teittekö sen? Tämä on sotkuisin juttu, minkä milloinkaan olen kuullut."
"Jalo herra! Polvillani pyysin häntä tunnustamaan, mutta..."
"Teittekö niin? Tämähän hämärtyy hämärtymistään. Minkä vuoksi tahdoitte saada hänet tunnustamaan?"
"Sen vuoksi, että hän olisi silloin saanut nopean kuoleman ja säästynyt kaikesta tästä hirvittävästä kidutuksesta."
"Se kuulostaa joltakin. Mutta itse hän ei toivonut nopeata kuolemaa."
"Hänkö? Tietysti halusi."
"Mutta miksi ihmeessä hän ei sitten tunnustanut?"
"Jalo herra, luuletteko minun tahtoneen jättää vaimoni ja lapseni leipää ja kattoa vaille?"
"Ah, minä ymmärrän, kultasydän. Kova laki ottaa syylliseksi todistetun maan ja tekee vaimosta ja isättömistä lapsista kerjäläisiä. Ne saattaisivat kiduttaa teidät kuoliaaksi, mutta ilman todistusta tai tunnustusta ne eivät voisi ryöstää vaimoltanne ja pienokaiseltanne heidän omaisuuttaan. Te vastustitte niitä kuin mies; ja te – uskollinen vaimo ja oikea nainen – te tahdoitte ostaa hänet vapaaksi kidutuksesta oman nälkänne ja vitkallisen kuolemanne hinnalla – tuntee itsensä aivan nöyryytetyksi, kun ajattelee, miten voimakas teidän sukupuolenne on itseuhrautumisessa. Minä kirjoitan teidät molemmat siirtokuntaani. Siellä te viihdytte; se on tehdas, jossa aion muuttaa hapuilevat ja haparoivat automaatit ihmisiksi."
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kuningattaren vankiluolissa.
Huolehdin kaikesta ja annoin lähettää miehen kotiinsa. Minua halutti kovasti asettaa pyöveli kidutuspenkille, ei siksi, että hän oli kunnollinen palvelija, joka vaivasi itseään ja muita – sillä eihän ollut lainkaan moitittavaa, että hän teki työnsä hyvin – vaan siksi, että hän suotta oli lyönyt korvalle ja kiusannut tuota nuorta naista. Papit puhuivat siitä minulle ja olivat varsin halukkaita saattamaan hänet rangaistukseen. Aina välistä tuli muutamia sellaisiakin päivänvaloon – tarkoitan tapauksia, jotka osoittivat, että kaikki papit eivät olleet petollisia ja itsekkäitä, vaan että useat, niin, jopa suurin osa niistä, jotka työskentelivät alemman kansan keskuudessa, oli rehellisiä ja oikeamielisiä sekä halukkaita lieventämään ihmissuvun kärsimyksiä ja huolia. Sitä asiaa en voinut auttaa – siksi harmittelin sitä harvoin enkä milloinkaan monta minuuttia yhteen menoon. Minun tapani ei ole ollut milloinkaan metelöidä asioista, joita en voi auttaa. Mutta en siitä pitänyt, sillä se oli juuri sellaista, mikä sai kansan taipuvaiseksi valtiokirkkoon. Meillä täytyy olla uskonto – se on itsestään selvä – mutta minusta olisi parasta, jos uskonto olisi jaettu moniin lahkoihin, jotka pitäisivät vaaria toisistaan, niinkuin Yhdysvalloissa oli minun aikanani. Voimien keskitys poliittisessa koneistossa ei ole hyväksi, ja mitä muuta valtiokirkko on kuin poliittinen koneisto? Se keksittiin vain politiikkaa varten, ja siksi sitä hellitään, suojellaan ja koetetaan pitää pystyssä. Se on inhimillisen vapauden vihollinen eikä tee niin paljon hyvää kuin se voisi hajoitettuna ja jaoiteltuna tehdä. – Tämä ei ollut lakia eikä evankeliumia myöskään, se oli vain minun mielipiteeni – minun mielipiteeni, ja minä olen vain yksi ainoa ihminen – yksi ainoa ihminen, joten siis se mielipide ei ole sen arvokkaampi kuin paavinkaan; – mutta ei myöskään arvottomampi.
Kuitenkaan en voinut panna pyöveliä kidutuspenkille, mutta en myöskään voinut jättää pappien syytöksiä huomioon ottamatta. Miestä oli rangaistava toisella tavalla. Siis alensin hänet – pyövelistä soittokunnan johtajaksi – uuden, joka oli juuri perustettavana. Hän kerjäsi ja rukoili ja sanoi, ettei hän osannut soittaa – syy kyllä sekin, mutt'ei riittävä. Koko valtakunnassa ei ollut musiikkeria, joka olisi osannut soittaa.
Kuningatar joutui raivoihinsa seuraavana aamuna saadessaan tietää, ettei saisi Hugon elämää eikä hänen maatilaansa. Mutta minä sanoin hänelle, että hänen oli kannettava ristinsä ja että hänellä tosin vanhan tavan perusteella oli oikeus sekä miehen henkeen että omaisuuteen, mutta että tässä jutussa oli esiintynyt lieventäviä asianhaaroja, joiden vuoksi olin kuningas Arthurin nimessä armahtanut hänet. Hirvet olivat peuhanneet miehen pellossa, ja hän oli äkkipikaisuudessa tappanut yhden – hän ei ollut tehnyt sitä ansaitakseen, ja oli kantanut eläimen kuninkaalliseen metsään, ettei joutuisi ilmi. Mutta piru vieköön tuon naisen – en saanut häntä ymmärtämään, että "äkkipikaisuus" on lieventävä asianhaara metsänriistan tai ihmisten tapossa, ja pian jätin yritykset sikseen; annoin hänen olla äkeissään. Luulin saavani hänet ymmärtämään, kun huomautin, että hänen oma kiivautensa surmatessaan paashin oli supistanut rikosta.
"Rikosta!" huudahti hän. "Mitä sinä puhut? Sekö olisi rikos! Minähän aion maksaa hänen kuolemastaan!"
Häneen ei maksanut vaivaa tuhlata järkevää puhetta. Kasvatus ja harjoitus ovat kaikki kaikessa. Harjoitus muodostaa persoonallisuuden. Me puhumme luonteesta; sellainen on pelkkää typeryyttä; luonnetta ei ole olemassakaan; se, mille me annamme tuon harhaanjohtavan nimen, ei ole muuta kuin perinnöllisyyttä ja harjaantumusta. Meillä ei ole mitään omia ajatuksia, ei omia käsityksiä; ne muuttavat ulkoapäin meihin, harjaantumisen kautta ne syöpyvät veriimme. Kaikki alkuperäinen meissä, kunnioitusta tuottava tai halveksittava, voidaan peittää silmäneulan kärjellä, muu on pelkkiä atomeja, jotka olemme perineet pitkältä esi-isien jaksolta, mikä johtaa biljoonia vuosia taapäin Aatami-amoebaan tai heinäsirkkaan tai apinaan; niistä sukumme on niin pitkäpiimäisesti ja kerskaillen ja hyödyttömästi kehittynyt. Omasta puolestani voin sanoa, että ainoa, mitä ajattelen tällä surullisen vaivalloisella pyhiinvaellusretkellä, tällä ajelehtimisella kahden iäisyyden välillä, on: yrittää kaikessa nöyryydessä elää puhdasta, ylevämielistä ja moitteetonta elämää ja pelastaa se olemukseni mikroskooppinen atomi, joka on minun todellinen minäni; muu menköön kernaasti kuoleman valtakuntaan.
Ei, eikö hiidessä, ei tuon velhon äly ollut huono; hänen päänsä oli sangen hyvä, mutta harjoitus oli tehnyt hänet aasiksi – tietysti sen katsantokannan mukaan, joka oli voimassa monta sataa vuotta myöhemmin. Paashin tappaminen ei ollut rikos – se oli hänen oikeutensa, ja hän piti kiinni oikeuksistaan, levollisesti ja tietämättä niissä mitään pahaa olevan. Hän oli tulos sukupolvien harjaantumisesta siihen luuloon, että laki, joka salli hänen surmata alamaisensa, oli aivan oikea ja oikeudenmukainen.
Jokaiselle meidän on annettava oikeutensa, vaikkapa saatanalle itselleen. Hän ansaitsi kohteliaisuuksia eräästä asiasta, ja minä yritin niitä lausua, mutta sanat tarttuivat kurkkuuni. Hänellä oli oikeus surmata poika, mutta hänen ei ollut lainkaan pakko maksaa siitä. – Muutamia varten oli sellainen laki, mutta se ei koskenut häntä. Hän tiesi sangen hyvin tekevänsä suurenmoisen ja jalon teon maksaessaan poikasesta, ja tavallinen kohteliaisuus vaati moniaita kauniita sanoja sen ylistykseksi, mutta en kyennyt – suuni kieltäytyi palveluksesta. En voinut olla näkemättä vanhaa murtunutta isoäitiä ja kaunista poikaa, joka makasi teurastettuna veren punaamine silkkitrikoineen ja muine koristuksineen. Kuinka hän voi maksaa siitä? Kenelle hän maksaisi? Ja vaikka tiesin varsin hyvin, että tämä nainen, omaan tapaansa kasvatettuna, ansaitsi kiitosta ja kunniaa aikeestaan, en kuitenkaan, omaan tapaani kasvatettuna, voinut pakottautua sanomaan mitään sellaista. Korkeintaan saatoin niin sanoakseni kalastaa kohteliaisuuden ulkoapäin ja sanoa: "Madame, väkenne tulee teitä jumaloimaan sen vuoksi." Totta se oli, mutta jos elää saisin, niin vielä jonakin päivänä hirtättäisin hänet siitä. Muutamat noista laeista olivat läpimätiä. Isäntä sai ilman mitään surmata orjansa. Hän saattoi sen tehdä äkkipikaisuudessaan, piruuttaan tai aikaa tappaakseen – aivan kuin olemme nähneet kruunatun päämiehen tekevän omalle orjalleen, toisin sanoen kenelle hyvänsä. Aatelinen herrasmies saattoi surmata vapaan aatelittoman kansalaisen ja maksaa hänestä – – rahalla tai puutarhatuotteilla. Korkea aatelismies saattoi surmata toisen korkean aatelismiehen ilman lain vaatimaa korvausta, mutta tavallisesti se maksettiin samalla rahalla. Kaikki saattoivat surmata jonkun, paitsi aateliton ja orja; näillä ei ollut mitään etuoikeuksia. Jos he surmasivat, niin sitä pidettiin murhana, eikä laki sietänyt murhaa. Se teki leikin lyhyeksi sillä alalla kokeilevalle – ja myöskin hänen perheelleen, jos murhattu kuului korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin. Jos aateliton antoi aateliselle vaikkapa vain Damiensin naarmun, niin häntä kohtasi Damiensin rangaistus. Hänet revittiin palasiksi hevosten välissä, ja koko maailma tuli katsomaan näytelmää, laskemaan leikkiä ja pitämään oikein hauskaa. Muutamat näiden jalosukuisten katselijoiden lausunnot olivat niin rasvaisia, ettei niitä voi säädyllisesti painattaa, ja vastasivat täydelleen Casanovan hupaisaa kuvausta Ludvig XV:n kömpelön vihollis-raukan paloittelemisesta.
Olin saanut tarpeekseni tästä kurjasta paikasta ja halusin lähteä pois, mutta en voinut, sillä minulla oli jotakin mielessä, mikä kiusasi omaatuntoani eikä antanut minun unohtaa. Jos saisin luoda ihmisen, niin sillä ei olisi omaatuntoa. Mainittu tunto on epämiellyttävin kaikesta, mitä omistamme, ja vaikka se tosin voi tehdä paljon hyvää, ei se kumminkaan ajanmittaan kannata. Olisi paljon parempi, jos tuota hyvää olisi vähemmän ja viihtymystä ja lepoa enemmän. Mutta tämä on vain minun yksityinen mielipiteeni, ja minähän en ole enempää kuin yksi ainoa. Toiset, joilla on vähemmän kokemusta, ajattelevat kenties toiseen tapaan, ja älköön kukaan kieltäkö heiltä sitä oikeutta. Tahdon vain sanoa, että olen monta vuotta tehnyt huomioita omastatunnostani, ja tiedän, että se on aiheuttanut minulle enemmän rauhattomuutta ja vaivaa kuin mikään muu, minkä sain evääkseni matkalle elämän halki. Luullakseni pidin sitä aluksi arvossa, sillä me aina pidämme arvossa sitä, mikä on omaamme, mutta se oli tyhmää. Jos katsomme asiaa toiselta puolen, niin huomaamme, miten suhteeton tuo omatunto on. Jos minulla olisi alasin sisässäni – pitäisinkö sitä arvossa? Tietenkään en. Ja kun asiaa oikein ajattelee, niin ero omantunnon ja alasimen välillä ei ole kovin suuri – tarkoitan rauhallisuuteen katsoen. Alasimen saattaisi poistaa kemiallista tietä, kun sitä ei enää sietäisi, mutta omastatunnosta ei voi päästä – ainakaan ei lopullisesti; en tiedä, mitenkä se kävisi päinsä.
Erään asian olin päättänyt tehdä ennen linnasta lähtöäni, mutta asia oli epämiellyttävä, ja minun oli vaikea päästä alkuun. Se oli huolettanut minua koko aamupäivän. Olisin voinut mainita siitä vanhalle kuninkaalle, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut – hän oli kuollut tulivuori; hän oli aikoinaan ollut toimelias, mutta tuli oli sammunut kauan sitten, ja nykyään hän oli vain komea tuhkakasa – epäilemättä tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi myöntyväinen tarkoitukseeni, mutta ei käyttökelpoinen. Hän ei ollut mitään, tämä niin kutsuttu kuningas; kuningatar yksinään piti valtaa käsissään. Ja hän oli Vesuvius. Armonosoitukseksi hän saattoi sytyttää teille pienen takkatulen, mutta ehkäpä hän käytti samalla tilaisuutta polttaakseen kokonaisen kaupungin. Lopuksi tulin ajatelleeksi, että kun odottaa pahinta, saattaakin tapahtua, että saavuttaa jotakin kohtalaisen hyvää.
Kokosin senvuoksi rohkeuteni ja esitin hänen kuningattarelliselle korkeudelleen asiani. Sanoin antaneeni tyhjentää Camelotin ja läheisten linnojen vankilat ja että hänen luvallaan mielelläni katselisin hänen pientä taidekokoelmaansa, hänen bric-à-brac'iaan – toisin sanoen hänen vankejaan. Hän esteli, mutta sitähän olin odottanutkin. Lopuksi hän myöntyi, ja sitä olin odottanutkin, vaikk'en niin helposti. Ja nyt oli rauhattomuuteni melkein kadonnut. Hän kutsui vartion soihtuineen, ja me menimme vankiluoliin. Ne olivat linnan perustusten alla, enimmäkseen kallioon hakattuja koppeja. Muutamista puuttui päivänvalo kokonaan. Eräässä oli likaisten ryysyjen peittämä nainen, joka istui maassa ja jota ei saanut puhumaan eikä vastaamaan; hän vain katsahti pari kertaa meihin takkuisten hiusten muodostaman verkon takaa, aivan kuin olisi halunnut tietää, keitä olimme, jotka äänillämme ja valollamme häiritsimme järjetöntä unta, joka oli koitunut hänen elämäkseen. Sitten hän istui kyyryssä, likaiset kädet ristissä polvilla, päästämättä ääntäkään. Tämä surullinen luuranko näytti olevan keski-ikäinen nainen, mutta ulkonäkö petti. Hän oli istunut siellä yhdeksän vuotta ja oli ollut kahdeksantoista-vuotias sinne tullessaan. Hän oli aatelitonta sukua ja hääiltanaan sinne joutunut; hänet oli lähettänyt Breuse Sance Pité herra, eräs naapuristossa asuva herrasmies, jonka alainen hänen isänsä oli ollut; sillä hän oli mainitulta herrasmieheltä kieltänyt sen, mitä myöhemmin nimitettiin le droit du seigneuriksi [Lääniherran oikeus. Tarkoittaa samaa kuin latinankielinen "jus primae noctis" – lääninherran oikeus viettää ensimmäinen yö, hääyö, alustalaisen morsiamen kanssa. – Suoment. selitys.]; vielä pahempaa: väkivaltaan hän oli vastannut väkivallalla ja vuodattanut muutaman pisaran huligaanin pyhää verta. Silloin nuori sulhanen oli astunut väliin luullen morsiamensa hengen olevan vaarassa, heittänyt aatelismiehen vaatimattomien, vapisevien häävierasten keskeen ja jättänyt hänet siihen hämmästyneenä moisesta tavattomasta kohtelusta ja äärimmäisen katkeroituneena sekä morsiameen että sulhaseen. Koska mainitulla lordilla oli vankihuonepula, oli hän pyytänyt kuningatarta majoittamaan rikolliset, ja siitä pitäen molemmat olivat olleet täällä. Tänne he olivat tulleet, ennenkuin heidän "rikoksensa" oli edes tunnin ikäinen, eivätkä senjälkeen olleet nähneet toisiaan. He olivat kuin kaksi samaan luotoon kahlittua sammakkoa. He olivat viettäneet yhdeksän sysimustaa vuotta vain viidenkymmenen jalan päässä toisistaan, eikä kumpikaan tietänyt, elikö toinen vai ei. Ensimmäisinä vuosina he olivat vuodattaen kyyneleitä, jotka olisivat saaneet kivetkin heltymään – mutta ihmissydämet eivät ole kiveä – alituisesti kyselleet: "Elääkö sulhaseni?" – "Elääkö morsiameni?" – Mutta milloinkaan he eivät olleet saaneet vastausta, ja lopuksi ei tätä kysymystä enää tehty – eikä muitakaan.
Saatuani tämän kuulla halusin nähdä miestä. Hän oli kolmenkymmenenneljän ikäinen, mutta näytti kuusikymmen-vuotiaalta. Hän istui kivilohkareella pää painuksissa, käsivarret polviin nojaten, pitkä tukka riipuksissa kuin hevosenharja, ja mutisi hiljaa itsekseen. Tullessamme hän nosti hitaasti leukaansa, katsoi meihin välinpitämättömästi, räpytteli silmiään soihdunvalolle, taivutti jälleen päänsä ja rupesi taas mutisemaan, välittämättä meistä. Eräät seikat täällä puhuivat mykkää, vaikuttavaa kieltään. Hänen ranteissaan ja nilkoissaan näkyi arpia – vanhoja sileitä arpia, ja kiveen, jolla hän istui, oli uutettu ketju käsirautoineen. Tämä kapine oli käyttämättömänä, ruosteen peittämänä maassa. Ketjuja ei tarvita enää, kun vanki on menettänyt elämänhalunsa.
En saanut puhalletuksi elämää mieheen ja siksi käskin ottaa hänet naisen luo – morsiamen, joka ennen oli ollut hänestä kaunein ilmiö maan päällä, ruusu, helmi ja kastepisara ihmishaahmossa, luonnon mestariteos, jonka silmät olivat erilaiset kuin kenenkään muun, ääni niin lempeä ja suloinen, raikkaus, nuoruuden viehkeys ja soreus sellaiset, joilla ei ole vertaa kuin ihanissa unikuvissa. Hänen näkemisensä saisi miehen veren kiertämään. Hänen näkemisensä...
Pettymys. He istuivat vierekkäin maassa ja katselivat himmein silmin toistensa kasvoja jonkinlaisella eläimen uteliaisuudella. Mutta sitten tarkkaavaisuus herposi, he painoivat päänsä ja olivat muuttaneet johonkin unelmien ja varjojen kaukaiseen maahan, jota me tavalliset ihmiset emme tunne.
Annoin ottaa heidät vankilasta ja lähettää ystäviensä luo. Kuningatar ei pitänyt siitä. Ei siksi, että hänellä olisi ollut asiaan mitään henkilökohtaista mielenkiintoa, vaan siksi, että se tuntui todistavan puuttuvaa kunnioitusta Breuse Sance Pité herraa kohtaan. Vakuutin hänelle kumminkin, että jos tuolla miehellä oli jotakin sanomista, niin minä kyllä selvittäisin asian.
Vapautin neljäkymmentäseitsemän vankia, jotka olivat eläneet noissa kammottavissa rotankoloissa, ja jätin vain yhden jäljelle. Hän oli lordi ja surmannut erään toisen lordin, kuningattaren kaukaisen sukulaisen. Tämä toinen lordi oli asettunut väijyksiin murhatakseen ensinmainitun, joka kuitenkin voitti hänet ja leikkasi hänen kaulansa poikki. En kuitenkaan siksi jättänyt miestä vankeuteensa, vaan siksi, että hän ilkeydessään oli tärvellyt erään kurjan kylänsä yleisen kaivon. Kuningattaren velvollisuus oli hirtättää hänet, koska hän oli surmannut madamen sukulaisen, mutta sitä en tahtonut sallia: ei ollut mikään rikos tappaa murhaaja. Mutta, sanoin, hän saa kernaasti hirtättää miehen tuon kaivon turmelemisesta. Kuningatar päätti tyytyä siihen, sillä olihan sekin tyhjää parempi.
Voi tuskin kuvitella, miten äärettömän mitättömistä rikoksista useimmat vangit olivat istuneet vuosikausia. Monet eivät olleet sovittamassa rikosta, vaan tyydyttämässä jonkun kiukkua. Ellei kuningattaren, niin jonkun hänen ystävänsä. Viimeksi vangitun rikos oli ollut eräs hänen tekemänsä huomautus. Hän oli sanonut, että kaikki ihmiset olivat yleensä samanlaisia, että mies oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin, ellei katsonut vaatteita. Hän oli sanonut, että jos koko kansakunta riisuttaisiin alasti ja vieras lähetettäisiin alastoman joukon keskelle, niin hän ei erottaisi kuningasta puoskarista, ei herttuaa kyypistä. Hän oli nähtävästi mies, jonka aivoja ei idioottimainen harjoitus ollut vielä pehmentänyt velliksi. Päästin hänet ulos ja lähetin tehtaalleni.
Muutamat kallioon hakatuista kopeista olivat aivan lähellä kallion ulkopintaa, ja jokaiseen oli porattu pieni reikä, mikä päästi päivänvaloa sisään, niin että vangit lohdutuksekseen saattoivat nähdä edes jokusen siunatun auringonsäteen. Erään tällaiseen koppiin sijoitetun vangin kohtalo oli erikoisen kauhea. Pienestä pääskysenreiästään hän saattoi katsella ulos ja nähdä oman kotinsa kaukana laaksossa. Kahdenkymmenenkahden vuoden aikana hän oli sitä katsellut tästä rakosesta sydän ikävää tulvillaan. Iltaisin hän näki tulien loistavan sieltä, päivisin hän näki olentojen kulkevan tuvanovesta – siellä oli hänen vaimonsa ja hänen lapsiaan, vaikka oli mahdotonta tuntea ketään niin pitkän matkan päästä. Vuosien kuluessa hän näki siellä vietettävän juhlia ja koetti iloita mukana, arvaillen, mahtoikohan siellä olla häät vai mitkä. Ja hautajaisia vietettiin myöskin, ja ne kiduttivat häntä. Hän saattoi erottaa ruumisarkun, mutta ei kyennyt näkemään, miten suuri se oli; hän ei siis tietänyt, oliko vainaja hänen vaimonsa vai hänen lapsiaan. Hän näki kulkueen järjestyvän, pappi etunenässä, ja lähtevän pihalta vieden salaisuutensa mukanaan. Häneltä oli kotiin jäänyt vaimo ja viisi lasta, ja kahdenkymmenenkahden vuoden aikana hän oli nähnyt sieltä lähtevän viisi hautajaissaattuetta, eikä ainoakaan niistä ollut niin vaatimaton, että olisi voinut päätellä palvelijan kuolleen. Hän oli siis menettänyt viisi omaisistaan; joku oli vielä varmaan elossa – yksi niin määrättömän, niin sanomattoman kallis! Mutta kuka? Vaimoko vai joku lapsista? Tuo ajatus raateli häntä alituisesti, yöt päivät, valveilla ja nukkuessa. Jokin mielenkiinnon esine, mikä hyvänsä, ja puoli auringonsädettä vankeudessa ovat suureksi eduksi ruumiille ja pelastukseksi järjelle. Tämä mies oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Hänen lopetettuaan kertomuksensa olin samassa mielentilassa, missä tekin olisitte olleet, jos olette yhtä utelias kuin ihmiset ylipäätänsä. Toisin sanoen olin yhtä innokas kuin hänkin saamaan selville, mikä perheenjäsen oli elossa. Läksin senvuoksi hänen mukanaan kotiin. Ja totisesti yllätys oli suuri! Hirmumyrskyllisiä villiä ihastusta, Niagaroittain ilonkyyneleitä: sillä entisen nuoren rouvan tapasimme harmaantuneena, puolen vuosisadan kynnyksellä, kaikki lapset olivat täysikasvuisia, muutamat naimisissa ja hoitivat omia pienokaisiaan – sillä kukaan heistä ei ollut kuollut. Kuvitelkaa tuon demonisen kuningattaren pirullisia vehkeitä! Hän aivan erikoisesti vihasi tätä vankia ja oli itse keksinyt kaikki hautajaiset oikein häntä kiusatakseen. Suurin neronleimaus oli luonnollisesti yhden perheenjäsenen elämään jättäminen, niin että mies oli menehtyä arvailuihinsa.
Ellen olisi tarttunut asiaan, ei hän ikinä olisi päässyt vapaaksi. Morgan le Fay vihasi häntä koko sielustaan, eivätkä hänen tunteensa olleet miedontuneet vuosien myötä. Ja kuitenkin miehen rikos oli ollut pikemminkin hajamielisyyttä tai ajattelemattomuutta kuin sielullista pahuutta. Hän oli sanonut, että madamen tukka oli punainen, mikä kyllä olikin totta, mutta sellainen puhetapa ei ole soveliasta. Kun punatukkaiset henkilöt ovat jossakin määrin tavallisten yhteiskuntaluokkien yläpuolella, niin heidän tukkansa muuttuu kullanväriseksi tai kastanjanruskeaksi.
Ajatella: näiden neljänkymmenenseitsemän vangin joukossa oli viisi, joiden nimiä, rikoksia ja tulopäiviä ei enää moneen vuoteen oltu tiedetty! Yksi nainen ja neljä miestä – kaikki koukkuselkäisiä, ryppyisiä ja järkensä menettäneitä vanhuksia. Itse he olivat kauan sitten unohtaneet mainitut yksityiskohdat, tai parhaastaan heillä oli vain sangen hämäriä kuvitelmia niistä – eivät tietäneet mitään varmasti eivätkä milloinkaan kertoneet samaa asiaa kahta kertaa samoin sanoin. Papeilla, jotka vuosien kuluessa toinen toisensa jälkeen olivat rukoilleet vankien kanssa ja muistuttaneet heille, että Jumala oli salvannut heidät sinne jotakin vissiä tarkoitusperää silmälläpitäen, ja opettaneet, että ne hyveet, joista Jumala alemmissa kansanluokissa erikoisesti pitää, olivat kärsivällisyys, nöyryys ja sortoon alistuminen, näillä papeilla kyllä oli perimätietoja näistä ihmisraunioista, mutta ei sen enempää. Tiedot olivat muuten vähänarvoisia, sillä ne koskivat vain vankeuden pituutta, mutta eivät rikoksen laatua. Eikä perimätietojenkaan avulla muuta voinut todeta, kuin että ei ainoakaan näistä viidestä vangista ollut nähnyt valoa kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. Ei voinut arvatakaan, miten paljon kauemmin he olivat olleet tätä siunausta vailla. Kuningas ja kuningatar eivät tietäneet niistä muuta, kuin että ne samoin kuin valtaistuin oli saatu perinnöksi edelliseltä firmalta. Ei sanaakaan niiden tarinasta ollut seurannut mukana, ja siksi perijät olivat pitäneet niitä arvottomina eivätkä välittäneet niistä vähääkään. Sanoin kuningattarelle:
"Miksi ihmeessä ette niitä sitten vapauttanut?"
Hän nolostui. Hän ei tietänyt, miksi ei ollut tehnyt niin, hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi asiaa. Minulle kuitenkin selvisi, että hänestä, kasvatuksensa mukaisesti, olivat perityt vangit tuntuneet muuhun omaisuuteen kuuluvilta, eikä ihminen heitä perittyä omaisuutta pois, vaikka sille ei antaisikaan mitään arvoa.
Koska vangit eivät olleet nähneet valoa niin pitkiin aikoihin, panin siteen heidän silmilleen, ennenkuin jonossa vein heidät vapaaseen ilmaan ja auringon häikäisevään valoon. Näky totisesti, se inhimillisten yölepakkojen kulkue! Luurankoja, linnunpelättimiä, aaveita ja peikkoja: Jumalan armoon perustuvan kuningaskunnan ja valtiokirkon laillisia lapsia. Mutisin puoliääneen:
"Ah, voisinpa valokuvata nuo!"
Olette kai tavannut ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo myöntää, etteivät tunne jonkin uuden konstikkaan sanan merkitystä? Mitä tietämättömämpiä he ovat, sitä halukkaammin he tahtovat teille näyttää, ettei puheenne ole mennyt heidän käsityskykynsä ylitse. Kuningatar oli juuri senlaatuinen ihminen, ja siksi hänelle sattui pieniä torkahduksia tuon tuostakin. Hän epäröi hetken, mutta kirkastui sitten ja sanoi, että hän tekisi sen minun sijastani.
Hänkö? ajattelin minä. Mitä hän tietää valokuvauksesta? Mutta en ennättänyt miettiä kauan. Kun katsahdin ympärilleni, näin hänen lähenevän kulkuetta kirves kädessä!
Niin, kyllä Morgan le Fay oli merkillinen naikkonen. Monta naista olen aikoinani nähnyt, mutta hän vei voiton kaikista. Ja miten äärettömän luonteenomainen tämä tapaus oli hänelle. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, miten kulkue valokuvataan, mutta kun hän ei sitä tietänyt, niin hänen kaltaistaan oli koettaa tehdä se kirveellä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Vaeltava ritarius ammattina.
Sandy ja minä olimme taas seuraavana päivänä matkalla reippaina ja aamuvirkkuina. Oli ihanaa saada taas päästää keuhkonsa paisumaan ja hengittää tynnyrittäin Jumalan saastuttamatonta, kasteenkosteata, pihkalta tuoksuvaa ilmaa oltuaan kaksi päivää vähällä tukehtua ruumiinsa ja sielunsa puolesta tuon vanhan haukanpesän siveellisesti ja ruumiillisesti löyhkäävässä ilmakehässä. Puhun nyt vain omaan laskuuni. Sandyllä oli ollut sangen hauskaa ja miellyttävää, sillä hänhän oli koko ikänsä liikkunut ylhäisessä maailmassa.
Tyttö-parka, hänen leukaluidensa oli kaksi päivää täytynyt levätä, ja minä odotin saavani kestää seuraukset. Ne eivät jääneet tulematta, mutta hän oli voimakkaasti auttanut minua linnassa ja vahvistanut ja tukenut minua suurenmoisilla järjettömyyksillään, jotka tällä kertaa olivat olleet paremmin paikoillaan kuin kaksi kertaa suuremmat viisaudet. Arvelin senvuoksi, että, jos tahtoi, hän kernaasti sai hetken jauhaa myllyään, enkä lainkaan pahastunut, kun hän aloitti:
"Ja nyt me palaamme Marhaus herraan, joka kolmekymmen-vuotiaan immen kanssa ratsasti etelää kohden..."
"Aiotteko taas hetken seurata lehmäpoikain jälkiä, Sandy?"
"Se on tarkoitukseni, kaunis herra."
"No, antaa mennä sitten! Tällä kertaa en yritä keskeyttää teitä. Aloittakaa vielä kerran. Ottakaa vauhtia ja päästäkää kaikki reivit irti. Minä lataan piippuni ja kuuntelen tarkkaavaisesti."
"Ja nyt me palaamme Marhaus herraan, joka kolmekymmen-vuotiaan immen kanssa ratsasti etelää kohden. Ja he tulivat taajaan metsään ja onneksi oli pimeätä ja he ratsastivat erästä salaperäistä tietä ja saapuivat lopuksi linnalle, missä Eteläsuon herttua asui, ja pyysivät sieltä asuntoa. Ja aamulla herttua lähetti Marhaus herralle ilmoituksen ja pyysi häntä laittautumaan kuntoon. Ja Marhaus herra nousi ja asestautui ja hänelle luettiin messu ja hän rikkoi paastonsa ja nousi hevosen selkään linnanpihalla, missä taistelu piti käytämän. Sinne oli herttua myöskin ilmestynyt asestettuna ja hänen mukanaan hänen kuusi poikaansa. Ja jokainen piti peistä kädessään ja sitten syöksyttiin yhteen, jolloin herttua ja hänen kaksi poikaansa taittoivat peitsensä, mutta Marhaus herra piti peistä pystyssä eikä koskettanutkaan ketään. Senjälkeen tulivat muut neljä poikaa pareittain ja kaksi ensimmäistä katkaisi peitsensä ja samoin kävi molempien toistenkin. Eikä Marhaus herra koko aikana koskenutkaan heihin. Senjälkeen Marhaus herra syöksyi herttuaa vastaan ja heitti hänet hevosineen maahan. Ja samalla tavoin hän käsitteli poikia. Sitten Marhaus herra astui hevosen selästä ja vaati herttuaa antautumaan ellei tahtonut kuolemalla kuolla. Muutamat pojista olivat nyt tointuneet ja valmistautuivat hyökkäämään Marhaus herran kimppuun. Mutta silloin sanoi Marhaus herra herttualle: Pysäytä poikasi, muuten teen lopun teistä kaikista. Kun herttua näki, että kuolema häntä uhkasi, niin hän huusi pojilleen ja käski heidän antautua Marhaus herralle. Ja he kaikki laskeutuivat polvilleen ja ojensivat miekankahvansa ritarille, joka otti ne vastaan. Ja sitten he auttoivat isänsä pystyyn ja lupasivat yhdestä suusta Marhaus herralle, etteivät milloinkaan rupeaisi kuningas Arthurin vihamiehiksi, vaan seuraavana helluntaina herttua tulisi poikineen pyytämään armoa kuninkaalta.
"Sellainen on se kertomus, kaunis Poosu herra. Ja nyt tietäkää, että juuri tämän herttuan ja hänen kuusi poikaansa te muutamia päiviä sitten voititte ja lähetitte Arthurin hoviin."
"Mitä sanotte, Sandy, ihanko totta?"
"Ellei se ole totta, niin hirttäköön minut se ja se."
"Kuka ikinä olisi voinut sellaista ajatella? Kokonainen herttua ja kuusi pikkuherttuaa – tosiaankin ylhäinen nuotanveto, Sandy. Vaeltavan ritarin virka on tosin paksupäistä ja ikävääkin, mutta huomaanpa vähitellen, että siitä voi lähteä kolikoita, jos vain on onnea. Ei niin, että minä siihen rupeaisin ammatikseni – pois se! Ei mitään tervettä ja kunnioitettavaa liikeyritystä pidä perustaa keinotteluun. Onnistunut panos tai hulina vaeltavassa ritaristossa – jaa, mitä se on, jos puhaltaa kaiken humpuukin pois ja pysyttelee yksinkertaisissa tosiasioissa? Jokseenkin samaa kuin 'rengas' läskikeinottelussa – muuta se ei tosiaankaan ole. Tulee rikkaaksi – aivan äkkiä, päiväksi tai viikoksi, kunnes joku toinen tulee ja perustaa renkaan ja vääntää markkinat nurin, ja silloin toinen kellahtaa; eikö totta, Sandy?"
"En todellakaan tiedä, onko minun pääni sekaisin ja ovatko sinun sanasi yksinkertaisia ja luonnollisia, mutta ne eivät oikein mahdu minuun..."
"Ei maksa vaivaa riidellä ja koettaa kieroilla, Sandy. Joka tapauksessa minä puhun totta. Minä tiedän sen. Ja jos menee asian ytimeen, niin vaeltavan ritarin virka on huonompaa kuin läski; sillä tapahtui mitä hyvänsä, niin läski jää jäljelle ja aina siitä joku hyötyy; mutta jos markkinat lamaantuvat vaeltavalle ritarihulinalle ja jokainen ritari lyö rukkasensa pöytään, niin mitä tuloja siitä on? Suuria kasoja ruhjottuja ruumiita ja pari kuormaa survottuja rauta- ja terästavaroita. Voiko sellaista nimittää tuloiksi! Ei kiitos, mieluummin läskiä. Enkö ole oikeassa?"
"Ehkä minun pääni on vähän sekaisin niistä moninaisista aiheista, mitkä ovat saaneet alkunsa viime päivien tapahtumista ja kohtaloista ja joita en ainoastaan minä, vaan myöskin..."
"Ei, ei teidän päässänne vikaa ole, Sandy. Teidän päänne on kyllä tarpeeksi hyvä omiin tarpeisiinne, mutta, nähkääs, te ette ymmärrä liikeasioita. Se tekee mahdottomaksi keskustelemisen liikeasioista, eikä teidän pitäisi alituisesti sitä yrittää. Mutta kaikesta huolimatta se oli mainio nuotan veto, ja sitä ylistetään kuningas Arthurin hovissa. Lehmäpojista juolahti mieleeni, miten kummallista on, etteivät miehet eivätkä naiset vanhene tässä maassa. Ajatella vain Morgan le Fayta, joka olemukseltaan ja ulkonäöltään on pirteä ja nuori kuin telkkä, ja vanhaa Eteläsuon herttuaa, joka iästään huolimatta heiluttaa sekä peistä että miekkaa kasvatettuaan ensin niin lukuisan perheen. Jos ymmärsin teidät oikein, niin Gawaine herra tappoi hänen seitsemän poikaansa ja kuitenkin hänellä oli seitsemän jäljellä, jotka Marhaus herra ja minä pehmitimme. Ja sitten tuo kuusikymmentalvias impi, jonka hallanpanemassa ihanuudessaan teki niin pitkiä matkoja. – Miten vanha te olette, Sandy?"
Nyt ensimmäisen kerran hän jäi mykäksi, kun puhuttelin häntä. Mylly kai oli pantu seisomaan korjauksen tai muun sellaisen takia.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Jättiläisen linna.
Kello kuudesta yhdeksään etenimme kymmenen mailia, mikä oli sangen paljon, koska hevosella oli kolminkertainen taakka: mies, nainen ja rautavarustus. Sitten me pysähdyimme ja lepäilimme useita tunteja puiden alla kirkkaan puron rannalla.
Lepäillessämme tuli muuan ritari ratsastaen, ja hänen lähestyessään kuulimme yksitoikkoista mutinaa, ja huomasin hänen kiroilevan ja sadattelevan. Ilostuin kuitenkin hänen tulostaan, sillä hänellä oli reklaamitaulu, jossa luki loistavin kultakirjaimin:
Käyttäkää Petersonin terveys-hammasharjaa. Viimeistä muotia!
Olin iloinen hänen tulostaan, sillä tästä merkistä huomasin hänet omaksi miehekseni. Hän oli kuin olikin Madok de la Montaine herra, iso ja karkeatekoinen mies, jonka suurin ylpeys oli se, että hän oli kerran ollut vähällä heittää Lancelot herran hevosenhännän yli. Kauan ei hän milloinkaan ollut vieraan seurassa, kun jo keksi aiheen levittää esille tämän tapahtuman. Mutta oli eräs toinen melkein samanarvoinen tosiasia, jota hän ei milloinkaan kysymättä ilmoittanut, mutta ei kysyttynä myöskään salannut, ja se oli: syynä hänen epäonnistumiseensa oli ollut keskeytys, joka aiheutui siitä, että hän itse sai mennä hevosenhännän yli. Tuo sangen viaton ja yksinkertainen tomppeli ei huomannut suurtakaan eroa näiden kahden tosiasian välillä. Pidin hänestä, sillä hän oli reipas työssään ja kaikin puolin hyvä olemassa. Hän oli komea nähtävyys leveine, panssaroitune hartioineen, töyhdötetyn päänsä leijonamaisine heilautuksineen ja isoine kilpineen, johon oli maalattu panssaroitu, terveys-hammasharjaa pitelevä käsi varustettuna motolla: "Koeta Noyodontia!" Se oli näet hammastahna, jota koetin saada käytäntöön.
Hän sanoi olevansa väsynyt, ja siltä näyttikin, mutta ei tahtonut laskeutua hevosensa selästä. Hän sanoi, että hänen täytyi ajaa takaa liedenmustausmiestä. Tarkoitettu reklaamintekijä oli Surlusen Ossaise herra, uljas ritari ja sangen kuuluisa, koska hän oli kerran yrittänyt sellaisen suurmogulin kuin itsensä Gaheris herran kanssa – vaikkakin ilman menestystä. Hän oli kevytmielinen ja leikillinen eikä mitään koko maailmassa ottanut toden kannalta. Juuri siitä syystä olin valinnut hänet muokkaamaan makua liedenkiilloitusvärille. Liesiä ei vielä ollut, siis niiden mustaamisesta ei voinut tulla totta. Asiamiehen tehtävänä oli ovelasti vähitellen valmistella yleisöä suureen muutokseen ja kehittää siinä järjestyksen- ja siroudenhalua, kunnes se aika koittaisi, jolloin rautaliesi tulisi näyttämölle.
Madok herra oli peloittavan raivostunut ja puhkesi uudelleen kirouksiin. Hän sanoi kiroilleensa itsensä aivan pilalle, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut laskeutua hevosen selästä eikä levätä eikä kuulla lohdun sanoja, ennenkuin hän oli saanut Ossaise herran kiinni ja selvittänyt laskunsa hänen kanssaan. Mikäli sain paikkailluksi kokoon hänen puheensa säädyllisiä osia, oli aihe tällainen:
Hän oli tavannut Ossaise herran aamun valjetessa, ja tämä oli sanonut hänelle, että jos hän valitsisi oikotien yli kenttien ja soiden ja kivikoiden ja notkojen, niin hän tapaisi matkailijaseurueen, josta voisi saada hyviä asiakkaita terveysharjoilleen ja hammastahnalleen. Luonteenomaisella tarmollaan Madok herra oli heti lähtenyt matkaan ja kolmen tunnin ankaran ja vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttanut saaliinsa. Ja ajatella! Seurueen muodostivat ne neljä patriarkkaa, jotka edellisenä iltana oli vapautettu vankiluolistaan. Ukko-parat – ainakin kaksikymmentä vuotta sitten viimeinenkin oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen hampaistaan.
"Piru hänet periköön, ja minä kyllä mustaan hänet, kun vain saan kiinni, niin että näkyy ja tuntuu; olipa hänen nimensä Ossaise tai mikä muu hyvänsä, niin se, joka on tehnyt minulle tällaisen jutkun, ei voi jäädä elämään. Olen vannonut kalliin valan, että jos hänet löydän, niin hänen on kuoltava."
Sanottuaan nämä sanat sekä paljon muita hän otti peitsensä ja ratsasti pois. Myöhemmin iltapäivällä tapasimme mekin erään noista vanhoista patriarkoista pienen, kurjan kylän ulkolaidalta. Hän paistatteli itseään rakkaudessa, jota sukulaiset ja ystävät hänelle tuhlasivat – viiteenkymmeneen vuoteen he eivät olleet häntä nähneet. Häntä hyväilivät myös jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Hänelle ne olivat vieraita, hänen muistinsa oli poissa, hänen järkensä oli sammunut. Tuntui aivan mahdottomalta, että ihminen on voinut kestää puoli vuosisataa oikeaan rotankoloon suljettuna, mutta sen saattoivat nyt todistaa hänen vanha vaimonsa ja muutamat vanhat toverinsa. He muistivat hänet sellaisena, kuin hän oli ollut aikaisen miehuudenikänsä voimassa ja reippaudessa, kun hän suuteli lastaan jättäen sen äidin syliin ja katosi unohdukseen. Linnan väki saattoi vain umpimähkään arvailla, miten kauan tämä mies oli istunut sovittamassa muistiinmerkitsemätöntä ja kokonaan unohdettua rikostaan. Mutta hänen vanha vaimonsa sen tiesi, ja samaten myös hänen vanha tyttärensä, joka seisoi siinä avioliittoon menneiden sisarustensa keskellä koettaen todellistuttaa itselleen isää, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut vain nimi, ajatus, muodoton kuva, mutta nyt yht'äkkiä pukeutunut lihaksi ja vereksi ja ilmestynyt heidän eteensä.
Tilanne oli sangen kummallinen, mutta siitä syystä en ole ottanut sitä tähän, vaan erään seikan vuoksi, joka tuntui minusta vielä kummallisemmalta. Tarkoitan sitä, että tämä kauhea asia ei saanut sorretuissa ihmisissä aikaan minkäänlaista raivoa heidän sortajiaan kohtaan. Julmuus ja loukkaukset olivat niin kauan olleet heidän perintöosanaan, että mikään muu kuin hyvyys ei voinut heitä hämmästyttää. Niin, tämä osoitti, miten syvälle tuo kansa oli vaipunut orjuuteen. Koko heidän olemuksensa oli kutistunut kärsivällisyydeksi ja alistumiseksi ja mykäksi tyytymiseksi kaikkeen, mitä elämä suvaitsi tarjota kärsittäväksi. Heidän kuvittelukykynsä oli kuollut, ja kun ihmisestä voidaan niin sanoa, on hän minun mielestäni jo päässyt pohjaan eikä voi vaipua syvemmälle.
Toivoin melkein, että olisin valinnut toisen tien. Moiset kokemukset eivät ole sopivia valtiomiehelle, joka mielessään hautoo rauhallista vallankumousta. Se ei näet voinut olla tuomatta ilmi sitä tosiasiaa, että, kaiken hurskailun ja filosofian uhalla, mikään kansa ei milloinkaan ole saavuttanut vapauttaan lörpöttelyllä ja moraalikakuilla. On näet järkähtämätön laki, että kaikkien vallankumousten, jotka onnistuvat, pitää alkaa verellä, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Jos historia teroittaa mieleen jotakin, niin ainakin tätä. Tämä maa tarvitsi siis hirmuvallan ja giljotiinin, enkä minä siis ollut oikea mies täällä.
Kaksi päivää myöhemmin alkoi Sandy noin kahdentoista tienoissa osoittaa hermojännityksen ja kuumeisen odotuksen merkkejä. Hän sanoi, että me lähestyimme jättiläisten linnaa. Epämiellyttävä yllätys! Matkamme tarkoitus oli vähitellen häipynyt mielestäni. Sandyn jännitys kasvoi hetki hetkeltä, ja samaten minun, sillä sellainen on tarttuvaa. Sydämeni rupesi takomaan. Sydämen kanssa ei voi keskustella, se seuraa omia lakejaan ja takoo asioille, joita järki halveksii. Kun Sandy vähän sen jälkeen liukui maahan, antoi minulle viittauksen pysyä aloillani ja varovasti, pää melkein polviin taivutettuna läheni pensasriviä, joka reunusti erästä jyrkännettä, lisäytyi sydämeni takomisen tahti huomattavasti. Sitä jatkui yhä, kun hän pääsi piilopaikkaansa ja kurkisti jyrkännettä alas ja minä hänen viittauksestaan ryömin perässä. Hänen silmänsä paloivat, hän osoitti etusormellaan ja kuiskasi huohottavalla äänellä:
"Linna! Linna! Tuollahan se kohoaa!"
Voi minun pettymystäni! Sanoin:
"Linnako? Sehän on vain sikolätti. Aidattu sikolätti."
Hän näytti hämmästyneeltä ja kiusaantuneelta. Valo katosi hänen kasvoiltaan, ja hetkisen hän oli vaiti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta sitten hän älysi.
"Aikaisemmin se ei ollut lumottu", virkkoi hän miettiväisesti, aivan kuin itsekseen. "Mikä kummallinen ihme, totisesti kauhea, että se toiselle on lumottu ja näkyy halpana ja häpeällisenä, kun sensijaan toisen silmissä se ei ole ollenkaan noiduttu, vaan yhä edelleen seisoo alentumatta, lujana ja uljaana, vallihautojen ympäröimänä ja lippu tornista liehuen. Jumala meitä armahtakoon, miten sydäntä särkee nähdä nuo ihanat vangit niin murheen murtamin kasvoin. Me olemme viivytelleet tiellä ja ansaitsemme moitetta."
Nyt käsitin tarkoituksen. Linna oli noiduttu minun silmissäni, ei hänen. Vaiva olisi hukkaan valunut, jos häntä olisi koettanut päästää harhaluulostaan. Parasta oli pitää yhtä, ja senvuoksi sanoin:
"On sangen tavallista, että joku esine esiintyy lumottuna toiselle ihmiselle, mutta ei toiselle. Olette siitä kuullut ennenkin puhuttavan, Sandy, vaikka ette ole sitä kokenut. Mutta mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Jos nämä naiset olisivat sikoja kaikille muille ja itselleen, niin olisi välttämätöntä purkaa lumous, ja ehkä se olisi mahdotontakin, ellei löytäisi oikeata loihtulukua. Uhan-alaista se on kyllä aina, sillä jos koettaa tehdä sellaista ilman oikeata avainta, voi sattua erehdys ja siat muuttua koiriksi, koirat kissoiksi, kissat rotiksi ja niin edespäin, kunnes lopuksi aine vähenee tyhjäksi tai hajuttomaksi kaasuksi, jota ei enää voi havaita – mikä on jokseenkin sama asia. Mutta tässä tapauksessa eivät kaikeksi onneksi muiden silmät kuin minun ole lumotut, eikä siis tarvitse nähdä lumouksen hävittämisen vaivaa. Nämä naiset jäävät naisiksi itselleen ja samalla kaikille muille, eivätkä he tule kärsimään minun harhanäystäni, sillä kun tiedän tuon näennäisen emäsian naiseksi, niin se riittää minulle, ja minä tiedän, miten häntä on kohdeltava."
"Kiitos, jalo herra, sinä puhut kuin enkeli. Ja minä tiedän, että sinä tahdot vapauttaa heidät, sillä sinä olet luotu suurtekoihin ja olet yhtä väkevä käsistäsi ja yhtä urhoollinen mieleltäsi ja teoiltasi kuin kukaan nykyään elävä ritari."
"Minä en anna ainoankaan prinsessan jäädä lättiin, Sandy. Sanokaa, ovatko nuo kolme, joita minun harhaantuneet silmäni pitävät sikopaimenina..."
"Hirviöitäkö? Ovatko nekin muuttuneet? Se on kummallista, mutta nyt minä rupean pelkäämään, sillä miten sinä voit saada iskusi osumaan niihin, kun ne ovat kymmenen kyynärää pitkiä etkä sinä näe kuin neljä? Ole varovainen, uljas herra! Yritys on vaarallisempi kuin luulinkaan."
"Olkaa rauhallinen, Sandy. Minun tarvitsee vain tietää, miten paljon kustakin hirviöstä on näkymättömissä. Silloin tiedän, missä niiden arimmat elimet ovat. Olkaa rauhallinen, minä teen silppua niistä konnista. Jääkää paikoillenne."
Jätin Sandyn polvilleen kuolonkalpeana, mutta rohkeana ja toivehikkaana, ratsastin sikolätin luo ja ryhdyin kauppoihin sikopaimenten kanssa. Saavutin heidän kiitollisuutensa ostamalla siat summassa kuudellatoista pennyllä, mikä summa jonkin verran nousi yli virallisen noteerauksen. Tulin juuri parhaaseen aikaan, sillä kirkko, tilanomistaja ja muut veronkantajat olisivat tulleet seuraavana päivänä ja ottaneet koko karjan, jättäen sikopaimenet sikoja vaille ja Sandyn vaille prinsessoja. Mutta nyt veronkiskojat saisivat saamisensa kilisevinä kolikkoina, ja jäisi vähän ylijäämääkin. Eräällä paimenella oli kymmenen lasta, ja kun pappi menneenä vuonna oli tullut ja ottanut kymmenyksenä lihavimman porsaan, oli vaimo joutunut aivan epätoivoihinsa, tarjonnut hänelle lasta sanoen:
"Armoton ja säälimätön peto, miksi annat minun pitää lapseni ja ryöstät minulta sen ruoan?"
Ihmeellistä. Samoin oli tapahtunut minun päivieni Walesissa saman vanhan valtiokirkon aikana, jonka luultiin muuttaneen luontoaan, kun se muutti pukua.
Lähetin pois nuo kolme miestä, avasin sitten sikolätin portin ja viittasin Sandylle, joka syöksyi paikalle preeriatulen vauhdilla. Ja kun näin hänen ilokyyneleitä vuodattaen heittäytyvän noiden sikojen sekaan, pusertavan niitä povelleen, suutelevan niitä, hyväilevän niitä ja nimittävän niitä ylhäisten ruhtinattarien nimillä, niin häpesin hänen, niin, koko ihmissuvun puolesta.
Meidän oli ajettava nämä siat kotiin – kokonaista kymmenen mailia –, enkä milloinkaan ole nähnyt niin oikukkaita ja itsepintaisia naisia. Ne eivät milloinkaan pysytelleet tiellä tai polulla, vaan laukkasivat läpi pensaikkojen ja näreikköjen joka suunnalle, yli runkojen ja kivien, ja täytyy sanoa, että ne osasivat löytää vaivalloisimmat maaston kohdat. Eikä niitä sopinut lyödä, ei edes voinut niille karjaista. Sandy vaati, että niitä oli kohdeltava niiden arvon mukaisesti. Riitaisinta vanhaa emäsikaa piti nimittää myladyksi ja teidän korkeudeksenne ja samaan tapaan muita. On ikävää ja raskasta täysin asestettuna pysytellä sian perässä. Joukossa oli pieni kreivitär, jonka kärsässä oli rautarengas ja selkä aivan paljas; hän oli niskoitteleva kuin itse p–u. Hän pani minut tunniksi ratsastamaan pitkin kaikenlaisia mantereita, ja sen tunnin kuluttua olimme lähtökohdassa jälleen. Lopuksi otin häntä saparosta ja vinkumisesta huolimatta vein pikku kreivittären mukaani. Kun pääsin Sandyn luo, kävi hän aivan vakavaksi ja sanoi, että oli erittäin säädytöntä vetää kreivitärtä laahustimesta.
Juuri hämärän laskeutuessa olimme saaneet siat kotiin – t.s. useimmat. Prinsessa Nerovens puuttui ja samoin hänen kaksi hovinaistaan, neiti Angela Bohun ja demoiselle Elaine Courtemains. Edellinen oli nuori musta imisä sika, jolla oli valkoinen tähti otsassaan, jälkimmäinen ruskea s:a, kapeanilkkainen, joka ontui etumaista tyyrpuuri-kinkkuaan. Kaivattujen joukossa oli myöskin erinäisiä yksinkertaisia paroonittaria, ja minä olin sitä mieltä, että ne saivatkin hyvin olla poissa. Mutta älkää luulko. Palvelijat lähetettiin soihdut käsissä etsimään metsistä.
Tietenkin koko laumaa kestittiin huoneissa; en ikinä ole nähnyt mokomaa. En ikinä ole kuullut mokomaa, en ikinä ole haistanut mokomaa. Aivan kuin kapina kaasumittarissa.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Pyhiinvaeltajat.
Kun vihdoinkin pääsin sänkyyn, olin kuvaamattoman väsynyt. Oli ihana oikaista ruumiinsa, antaa kauan, jännittyneiden lihasten höltyä, mutta siinä olikin kaikki. Unesta ei niissä oloissa ollut puhettakaan. Kopisteleva, vinkuva, röhkivä aatelisväki pani toimeen niin hirvittävän metelin halleissa ja käytävissä, että se piti minut aivan valveilla. Ja kun olin valveilla, oli ajatuksillani paljon askarreltavaa. Eniten niitä vaivasi Sandyn kummallinen hairahtuminen. Suurin piirtein hän oli yhtä viisas kuin kukaan tässä kuningaskunnassa, mutta minun kannaltani katsoen hän käyttäytyi kuin täyshullu. Niin, paljon riippuu harjaantumisesta, saaduista vaikutuksista ja kasvatuksesta! Ne voivat saada ihmisen uskomaan mitä hyvänsä. Minun täytyi ajatella itseäni Sandyn asemassa ollakseni varma, ettei hän ollut mielenvikainen. Ja ajattelin häntä omassa asemassani; huomasin, miten helppoa on näyttää hullulta toisesta, joka oli saanut toisenlaisen opetuksen ja kasvatuksen. Jos olisin sanonut Sandylle nähneeni vaunun, joka ei ollut noitavoiman alainen, kiitävän viidenkymmenen mailin tuntinopeudella, nähneeni miehen, joka ei suinkaan ollut poppamies, nousevan koriin ja leijailevan pilvien keskellä, kunnes kokonaan katosi, kuunnelleeni ilman loihtujen apua, mitä eräs muutamien satojen mailien päässä oleva mies sanoi... jos tämän kaiken olisin sanonut Sandylle, niin hän ei olisi vain luullut minua hulluksi, vaan hän olisi tietänyt sen. Koko hänen ympäristönsä uskoi loihtimiseen; sitä ei epäilty lainkaan. Jos täällä olisin epäillyt, voiko jokin linna muuttua sikolätiksi ja sen asukkaat sioiksi, olisi se ollut aivan samaa kuin Connecticutissa epäillä puhelinta ja sen ihmeitä – molemmissa tapauksissa olisi epäilystä pidetty varmana merkkinä järjen heikentymisestä. Niin, Sandy oli viisas, myönnetään. Jos minäkin halusin esiintyä viisaana hänen silmissään, oli minun pidettävä epäuskoni omana tietonani enkä saanut hiiskahtaakaan luonnollista tietä syntyneistä vetureista, ilmapalloista ja puhelimista. En uskonut, että maa oli tasainen ja pilarien kannattama tai että sen yläpuolella oli kupu suojaamassa sitä avaruuden täyttäviltä vesimassoilta. Mutta koska olin valtakunnan ainoa mies, jolla oli niin Jumalaa pilkkaavia ja rikollisia mielipiteitä, arvelin viisaimmaksi pitää nekin omana tietonani, mikäli halusin pysyä viisasten kirjoissa.
Seuraavana aamuna Sandy kokosi siat ruokasaliin ja antoi niille aamiaista, itse niitä palvellen ja kaikin tavoin osoittaen syvää kunnioitusta, jota hänen saarensa asukkaat ovat aina tunteneet arvoasemia kohtaan, vaikkapa ulkopinta ja älyllinen ja siveellinen sisällys olisi millaista tahansa. Olisin saanut syödä sikojen kanssa, jos syntyperäni olisi vastannut korkeata virka-asemaani; mutta niin ei ollut asian laita, ja siksi valittamatta kestin välttämättömän todistuksen ala-arvoisuudestani. Sandy ja minä söimme toisena pöytäkuntana. Perhe ei ollut kotona. Sanoin:
"Montako jäsentä perheessä on, Sandy, ja missä ne ovat?"
"Perheessä?"
"Niin."
"Missä perheessä, hyvä herra?"
"Tässä perheessä tietysti. Omassa perheessänne."
"Rehellisesti sanoen en ymmärrä sinua. Ei minulla ole mitään perhettä."
"Eikö teillä ole perhettä? Sandy hyvä, eikö tämä ole teidän kotinne?"
"Mitenkä se olisi mahdollista? Ei minulla ole kotia,".
"Kenen talo tämä sitten on?"
"Totisesti sanoisin sen sinulle, jos vain itse tietäisin."
"Voiko olla mahdollista, ettette edes tunne näitä ihmisiä? Kuka sitten on kutsunut meidät tänne?"
"Ei kukaan. Me olemme vain tulleet tänne."
"Sepä kummallinen teko. Sellaista hävyttömyyttä ei enää voi ihaillakaan. Me marssimme aivan häikäilemättä toisen taloon ja täytämme sen ainoalla arvokkaalla aatelisväellä, mitä aurinko on maan päällä nähnyt, ja sitten huomataan, ettemme tunne edes omistajan nimeä. Kuinka te uskalsitte ottaa sellaisen ennenkuulumattoman vapauden? Minä luonnollisesti otaksuin tätä teidän kodiksenne. Mitähän omistaja mahtaa sanoa?"
"Mitäpä hän sanoo? Ei kai voi tehdä muuta kuin kiittää meitä."
"Ja mistä hyvästä?"
Hänen kasvoillaan kuvastui neuvottomuus ja hämmästys.
"Totisesti, sinä kiusaat aivojani omituisilla sanoillasi. Luuletko todellakin, että kukaan tämän talon isännän säätyinen mies kahta kertaa elämässään saa kunniaa ottaa vastaan sellaisia kuin ne, jotka, kiitos meidän, tänään ovat kunnioittaneet hänen taloaan?"
"Ei, siinä olette oikeassa. Aivan varmasti hänen, kotiaan on ensimmäisen kerran näin kunnioitettu."
"Silloin hänen myöskin pitäisi olla kiitollinen ja osoittaa tunteensa kiitollisella puheella ja asianomaisella nöyryydellä. Muuten hän olisi koira ja koirien jälkeläinen ja esi-isä."
Tilanne alkoi tuntua minusta epämiellyttävältä, ja epämiellyttävyys saattoi vielä lisääntyä. Ehkä olisi parasta laskea siat menemään ja lähteä. Sanoin siksi:
"Päivä kuluu, Sandy. Kutsukaamme aatelisseura koolle ja jatkakaamme matkaamme."
"Miksi, uljas herra ja Poosu?"
"Eikö ole tarkoitus viedä ne kotiinsa, vai kuinka?"
"Onko hullumpaa kuultu! Ne ovat kaikista maan kolkista. Jokainen olisi vietävä omaan kotiinsa. Luuletko että me ennättäisimme tehdä kaikki ne matkat niin lyhyessä ajassa kuin meidän elämämme jonka hän on määrännyt joka on luonut elämän – ja kuoleman myöskin Aatamin avulla joka synnillä mihin hänet vietteli hänen puolisonsa joka vuorostaan on peräisin suuresta ihmisvihollisesta, käärmeestä, Saatanaksi kutsutusta joka ennen ajan aamua on valittu ja määrätty tähän pahaan työhön ylenmääräisen kiukkunsa ja kateutensa vuoksi mikä syntyi hänen sydämessään tyhmästä kunnianhimosta joka turmeli ja mustasi luonteen joka alussa oli ollut niin valkoinen ja puhdas kun se nousi loistavien sisarparvien keskeltä ihanan taivaan siimeksessä missä kaikki ovat syntyneet kallisarvoiseen perintöön..."
"Sepäs oli saarna!"
"Mylord?"
"Niin, niin, nähkääs, kaikkeen tuohon meillä ei nyt ole aikaa. Me voimme jakaa nämä kaikki daamit pitkin maailmaa kolme kertaa lyhyemmässä ajassa kuin teiltä menee selittämiseen, ettemme sitä voi. Nyt emme puhu, vaan toimimme. Ja te saatte luvan olla varovainen. Ette saa päästää myllyänne niin kovaan vauhtiin, ettette voi sitä pysähdyttää, jos tulee kiire. Nyt asiaan ja reippaasti. Kuka vie kotiin nämä ylhäisyydet?"
"Heidän ystävänsä. Ne tulevat tänne maan kaikilta kulmilta."
Se tuli odottamatta, aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, minut täytti sama tunne kuin vangin, joka armahdetaan. Hän tietysti jäisi tänne jakelemaan tavaroita.
"Vai niin, Sandy. Koska meidän tehtävämme on onnellisesti loppuun suoritettu, niin minä ratsastan kotiin ilmoittautumaan. Jos te joskus toisen kerr..."
"Minäkin olen valmis. Minä seuraan sinua."
Armahdus peruutettiin!
"Mitä sanotte? Tuletteko mukaan? Miksi?"
"Luuletko, että minä petän ritarini? Se olisi kunniatonta. En eroa sinusta, ennenkuin ritarillisessa kamppailussa avoimella kentällä joku voimakas soturi on kukistanut sinut ja voittanut minut. Olisin moitteen ansainnut, jos milloinkaan uskoisin sellaista tapahtuvan."
"Tuomittu elinkautiseksi", mutisin hiljaa ja huokasin. "Parasta tyytyä kohtaloonsa!" Kokosin miehuuteni ja sanoin:
"Hyvä! Lähtekäämme!"
Sillä aikaa kuin hän itkien hyvästeli sikoja, jätin koko herrasväen palvelusväen haltuun. Ja pyysin heitä ottamaan luudan ja lakaisemaan vähän sieltä, missä aateliset olivat eniten kävelleet. Mutta he arvelivat, että tuskin maksoi vaivaa, ja sitäpaitsi se olisi niin suuri poikkeus yleisistä tavoista, että voisi antaa aihetta kulkupuheisiin. Poikkeus yleisistä tavoista – se ratkaisi asian; nämä ihmiset saattoivat tehdä minkä rikoksen tahansa, mutta eivät sitä. Palvelijat sanoivat seuraavansa tapaa, ja tapaa, jolla oli ikivanhuuden pyhitys. He sirottaisivat tuoreita kaisloja kaikkien huoneiden ja hallien lattioille, ja sillä tavoin aristokraattisen vierailun jäljet katoaisivat. Tämä menettelytapa oli tieteellinen, se oli geologinen menettelytapa: suvun historia joutui päällekkäisiin kerroksiin, ja muinaistutkija saattaisi päästä kaivamalla sen läpi ja jokaisen kauden jäännöksistä päätellä ne ruokalistain muutokset, mitkä suvussa olivat tapahtuneet perättäisesti sadan vuoden aikana. Ensiksi sinä päivänä kohtasimme pyhiinvaelluskulkueen. Se ei kulkenut meidän suunnallemme, mutta siitä huolimatta liityimme siihen, sillä jokainen tunti vakuutti minua siitä, että jos aioin tätä maata hallita viisaasti, täytyi minun tuntea sen elämä yksityiskohtia myöten – ei toisen käden tietoja, vaan henkilökohtaisia tarkasteluja ja tutkimuksia.
Tämä pyhiinvaeltajien seurue antoi näytteen maan kaikista elinkeinoista ja ammateista, ja sen puvut olivat vastaavasti vaihtelevat. Siellä oli nuoria miehiä ja vanhoja miehiä, nuoria naisia ja vanhoja naisia, eloisaa väkeä ja raskasmielistä väkeä. Ne ratsastivat muuliaaseilla ja hevosilla, ja yhtään naisensatulaa ei näkynyt joukossa. Moinen erikoisuus näet jäi vielä yhdeksäksisadaksi vuodeksi Englannissa tuntemattomaksi.
Se oli rattoisaa, ystävällistä, seuranhaluista joukkoa: hurskaita, onnellisia, iloisia ihmisiä, joille oli ominaista itsetiedoton karkeus ja viaton säädyttömyys. Lystillinen kasku – heidän mielestään – kulki suusta suuhun eikä herättänyt sen suurempaa hämminkiä kuin sama juttu parhaassa Englannin ylimystössä tuhatkaksisataa vuotta myöhemmin. Kouraantuntuvaa pilaa, yhtä arvokasta kuin Englannin älyniekkojen yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä, laskettiin siellä täällä pitkin linjaa, ja se sai tunnustuksekseen kaikuvia kättentaputuksia, ja kun joku huomautus tehtiin kulkueen toisessa päässä, saattoi seurata sen matkaa toiseen päähän naurun pärskeistä – ja muuliaasien punastumisesta, nämä eläimet kun kulkivat kulkueen sivulla.
Sandy tunsi pyhiinvaeltajain päämäärän ja tarkoituksen ja perehdytti minut olosuhteisiin. Hän sanoi:
"Ne ovat matkalla Taivaan-laaksoon saadakseen siunauksen jumalallisilta erakoilta, juodakseen ihmeitätekevää vettä ja puhdistuakseen synneistään."
"Missä se lähdepaikka on?"
"Se on kahden päivämatkan päässä täältä, sen maan rajalla, jota sanotaan Käkimaaksi."
"Kertokaa minulle siitä. Onko se paikka kuuluisa?"
"Kyllä, totisesti voi niin sanoa. Mikään ei ole kuuluisampi. Entisinä aikoina siellä asui apotti munkkeineen. Luultavasti ei maailmassa ole milloinkaan ollut pyhempiä miehiä, sillä he omistivat aikansa hurskaitten kirjojen lukemiseen, eivät milloinkaan puhuneet toisilleen eivätkä muillekaan, söivät mädäntyneitä yrttejä paljaaltaan, nukkuivat kovalla maalla, rukoilivat paljon, eivätkä peseytyneet milloinkaan. Samoja vaatteita he pitivät, kunnes vaatteet olivat niin vanhat ja kuluneet, että ne itsestään putosivat heidän päältään. Näiden pyhien kieltäymystensä vuoksi heidän maineensa levisi yli koko maailman, rikkaat ja köyhät kävivät heitä kunnioittamassa."
"Jatkakaa!"
"Mutta siellä oli ainainen vedenpuute. Senvuoksi pyhä apotti rukoili vettä, ja kerran rukouksen johdosta puhkesi kirkas vesi juoksemaan autiolta paikalta. Paholainen vietteli nyt heikoimmat munkit, ja he ahdistelivat apottia itsepäisillä pyynnöillä, että hän rakennuttaisi kylpyhuoneen. Ja kun he olivat hänet uuvuksiin väsyttäneet, eikä hän jaksanut enää vastustaa, antoi hän heidän saattaa tahtonsa perille. Huomaa nyt tarkasti, mitä merkitsee hylätä ne puhtauden tavat, joita Herra rakastaa, ja tehdä sellaista, mikä on maallista ja sotii hänen tahtoaan vastaan. Nämä munkit menivät kylpyhuoneeseen ja tulivat sitten sieltä pestyinä ja valkoisina kuin lumi. Ja katso, silloin näkyi merkki, nöyryyttävä ihme! Saastutettu vesi lakkasi äkkiä vuotamasta ja katosi sitten kokonaan."
"Lempeä rangaistus, Sandy, kun ajattelee, millaisena tuota rikosta tässä maassa pidetään."
"Ehkä, mutta se oli heidän ensimmäinen syntinsä, ja he olivat kauan eläneet täydellistä elämää eivätkä missään suhteessa olleet eronneet enkeleistä. Rukoukset, kyyneleet, lihan kidutus, kaikki oli turhaa, ei mikään voinut saada vettä virtaamaan uudelleen. Kulkueet, polttouhrit, kynttilät Pyhän neitsyen kunniaksi – ei mikään auttanut, ja koko maa ihmetteli."
"Merkillistä, että silläkin teollisuudenhaaralla on omat finanssipaniikkinsa, että sekin joskus näkee assignaattiensa ja paperirahansa laskeutuvan nollaan ja kaikki pysähtyy. Jatkakaa, Sandy!"
"Mutta aika kului, ja vuoden ja vuorokauden kuluttua apotti nöyrtyi ja hävitti kylpyhuoneen. Ja katso, Herran viha leppyi heti, ja vesi aikoi uudelleen kohista ja virtaa tänäkin päivänä runsaana ja siunausta tuottavana."
"Otaksun siis, ettei kukaan ole peseytynyt siitä pitäen."
"Joka koettaisi sitä, saisi hirttonuoransa ilmaiseksi ja tulisi sitä pian tarvitsemaan."
"Ja yhdyskunta on kukoistanut siitä asti?"
"Kyllä, aina tähän päivään saakka. Ihmeen maine levisi kaikkiin maihin, ja joka maasta lähetettiin munkkeja sinne; ne tulivat parvittain kuin kalat, ja luostari rakensi suuren määrän lisärakennuksia, levitti kätensä ja otti heidät vastaan. Ja myöskin nunnia tuli – tuli tulemistaan, ja ne rakensivat nunnaluostarin vastapäätä laakson toiselle puolen ja rakensivat aina vain uusia rakennuksia, kunnes nunnaluostaristakin tuli sangen iso. Ja nunnat ja munkit olivat ystävällisiä toisilleen ja yhdistyivät rakkaudentyöhön ja rakensivat yhdessä suuren löytölastenkodin keskellä olevaan laaksoon."
"Te puhuitte joistakin erakoista, Sandy."
"Niin, niitä on kokoontunut maan kaikista ääristä. Erakko viihtyy parhaiten siellä, missä on pyhiinvaeltajia. Sieltä ei puutu minkäänlajisia erakoita. Jos joku mainitsee erakosta, jota hän pitää uutena, ja luulee, ettei sellaista ole muualla kuin jossakin kaukaisessa maassa, niin antaa hänen vain kulkea ja koluta kaikki onkalot ja luolat ja rämeet Taivaan-laakson ympärillä, ja olipa erakko minkälainen hyvänsä, niin aina sieltä joku sen lajin mallikappale löytyy."
Menin erään isokasvuisen miehen luo, jolla oli lihavahkot, hyvänsävyiset kasvot, aioin ruveta keskustelemaan ja kokoamaan joitakin pikkuseikkoja Sandyn kertomuksen täydennykseksi. Mutta tuskin olin ennättänyt alustavasti hieroa tuttavuutta, ennenkuin hän yleiseen tapaan, innokkaasti ja takaperoisesti, rupesi kertomaan tuota vanhaa juttua, jonka Dinadan herra oli kertonut silloin, kun jouduin riitaan Sagramor herran kanssa ja sain haasteen. Jonkin tekosyyn varjolla vetäydyin takaisin kulkueen etujoukkoon, surullisena, toivoen pääseväni tästä levottomasta elämästä, tästä murheen alhosta, tästä lyhyestä myrskyjen ja pilvien, raskaitten kamppailujen ja yksitoikkoisten tappioiden täyttämästä ajanjaksosta – ja kuitenkin pelästyin muuttoa, kun ajattelin, miten pitkä iankaikkisuus on ja miten monta sinne on jo mennyt niitä, jotka osaavat samaisen jutun.
Iltapäivän alussa tapasimme toisen pyhiinvaelluskulkueen, mutta tässä jonossa ei vallinnut hilpeys, ei kuulunut pilaa, ei naurua, ei leikillisyyttä, ei riehakkuutta. Kaikki ikäkaudet olivat siinä edustettuina; harmaapäisiä ukkoja ja akkoja, keski-ikäisiä vahvoja miehiä ja naisia, nuoria aviomiehiä ja -vaimoja, pieniä poikia ja tyttöjä sekä kolme rintalasta. Eivät edes lapsoset hymyilleet; jokainen näistä puolestasadasta naamasta oli alakuloinen, ja niillä toivottomuuden jäykkä ilme, joka syntyy pitkistä ja raskaista koettelemuksista sekä piintyneestä epätoivosta. Ne olivat orjia. Ketjut kulkivat jalka- ja käsiraudoista karkeaan nahkavyöhön, joka oli heidän vyötäisillään. Ja kaikki paitsi lapset olivat kuuden jalan päähän toisistaan kiinnitetyt yhteisellä ketjulla, joka kulki kaularaudasta toiseen kautta koko linjan. Kaikki he kulkivat jalkaisin ja olivat kahdeksassatoista vuorokaudessa kävelleet kolmesataa mailia, ruokittuina kurjimmalla sotkulla, mitä koko valtakunnassa oli nähty, ja sekin jaettu pienin annoksin. Joka yö he olivat, ajettuina kokoon kuin sikalauma, nukkuneet kahleissaan. Heillä oli joitakin vanhoja vaatekappaleita yllään, mutta heitä ei voinut sanoa puetuiksi. Ketjut olivat kalunneet ihon nilkoista ja aiheuttaneet pysyväisiä mätähaavoja. Heidän paljaat jalkansa olivat haavoittuneet, ja kaikki he ontuivat. Alkujaan näiden onnettomien luku on noussut sataan, mutta melkein toinen puoli oli myyty matkalla. Kauppias, joka heitä piti silmällä, istui hevosen selässä, ja kädessä hänellä oli lyhytvartinen ruoska, jonka siima oli pitkä ja päästä jaettu ohuempiin, solmutettuihin siimoihin. Tällä piiskalla hän iski jokaista, joka hoiperteli väsymyksestä tai kivusta, ja pakotti hänet terästämään voimiaan. Hän ei puhunut, mutta ruoska sanoi turhitta sanoitta, mitä hän toivoi. Ei ainoakaan näistä ihmisparoista nostanut silmiään maasta ratsastaessamme heidän ohitseen. He eivät osoittaneet lainkaan tietävänsä meidän läsnäolostamme. Eivätkä he päästäneet ääntäkään, lukuunottamatta yhtä. Se oli ketjujen kumea, kauhea kalina, joka syntyi neijänkymmenenkolmen jalan noustessa ja laskiessa. Koko kulkue liikkui pilvessä, jonka se itse oli nostanut.
Kaikki nämä kasvot olivat harmaita – tiheän tomukerroksen peitossa. Sellaisia tomukerroksia jokainen on nähnyt asumattomien talojen huonekaluilla ja ajattelemattaan kirjoittanut siihen sormellaan jotakin. Se muistui mieleen, kun katselin muutamia naisia, nuoria äitejä, jotka kantoivat pienokaisiaan, kuolemaisillaan olevia lapsi-parkoja, ja näin, että jotakin heidän sydämistään oli heidän kasvoihinsa kirjoitettu, selvästi näkyvää ja niin helposti luettavaa – kyynelten jälkiä. Eräs tällainen nuori äiti oli itse melkein lapsi vielä, ja minun sydäntäni viilsi lukiessani tuota kirjoitusta ja ajatellessani, että sen oli sepittänyt niin nuoren olennon rinta. Siinä iässä ei hänen olisi pitänyt tuntea huolia, vaan ainoastaan sitä hilpeyttä, mikä kuuluu elämän aamuun. Epäilemättä...
Samassa hän horjahti, pää väsymyksestä sekaisin, ja samassa ruoskansiima repäisi pienen reiän hänen paljaaseen hartiaansa. Minuun koski, kuin itse olisin sen iskun saanut hänen sijastaan. Päällysmies antoi jonon pysähtyä ja hyppäsi hevosensa selästä. Hän rähisi ja kiroili tytölle, sanoi, että tämä oli jo laiskuudellaan aiheuttanut tarpeeksi ikävyyksiä ja että nyt tehtäisiin laskut selviksi. Tyttö lankesi polvilleen, ojensi kätensä ja alkoi kerjätä, itkeä ja rukoilla aivan suunniltaan kauhusta, mutta mies ei taipunut. Hän riuhtaisi lapsen äidin sylistä ja käski miesorjien, joiden välissä nainen oli ollut, viskata hänet maahan, pidellä häntä kiinni ja paljastaa hänen ruumiinsa. Ja sitten mies pieksi, pieksi kuin mielipuoli, kunnes naisen selkä oli nyljetty; onneton huusi ja taisteli kaikin voimin, turhaan. Toinen häntä kiinnipitelevä mies käänsi kasvonsa poispäin ja tästä inhimillisyyden todisteesta sai ankaran ojennuksen piiskalta.
Kaikki pyhiinvaeltajat katselivat tehden huomioitaan – varmasta tavasta, millä ruoskaa heilutettiin. He olivat niin paatuneita jokapäiväisestä orjuuteen tottumuksestaan, ettei heidän päähänsä pälkähtänytkään tehdä muita huomioita. Niin pitkälle voi orjuus kivetyttää ihmisen tunteita, sillä nämä pyhiinvaeltajat olivat hyväntahtoisia ihmisiä eivätkä olisi sallineet kenenkään kohdella hevosta sillä tavalla.
Olisin tahtonut tehdä kaikesta lopun ja vapauttaa orjat, mutta se ei käynyt päinsä. En saanut liikaa sekautua toisten asioihin ja haikailematta uhmailla valtakunnan lakeja ja asettautua kansalaisten oikeuksien yläpuolelle. Jos saisin elää ja kaikki kävisi hyvin, niin minusta tulisi orjuuden kuolema, olin niin päättänyt, mutta yrittäisin järjestää niin, että vaikka minä olisin sen pyöveli, niin kuitenkin kansan käskystä.
Juuri tässä tien ohessa oli pieni paja, ja sinne tuli muuan tilanomistaja, joka oli ostanut tuon naisen muutamia maileja aikaisemmin sillä ehdolla, että nainen luovutettaisiin täällä, missä kahleet voitiin häneltä ottaa. Tämä tapahtui, ja herrasmiehen ja orjakauppiaan välillä nousi riita siitä, kumpi maksaisi sepän. Heti vapauduttuaan kahleista nainen heittäytyi kiivaasti nyyhkyttäen ja itkien sen orjan käsivarrelle, joka oli kääntänyt kasvonsa pois. Mies painoi hänet povelleen, peitti hänen ja lapsen kasvot suudelmilla ja pesi heidät kyyneltensä sateella. Minulla oli omat epäluuloni ja tein kyselyitä. Kyllä, olin oikeassa. He olivat mies ja vaimo. Heidät oli väkisin kiskottava eroon toisistaan, nainen täytyi laahata pois, hän ponnisteli vastaan, taisteli ja huusi kuin hullu, kunnes tien mutka vei hänet näkyvistämme. Vielä kauan kuulimme hänen huutonsa, vaikka hiljenemistään hiljeten. Ja mies, isä, joka oli kadottanut vaimon ja lapsen eikä ehkä milloinkaan enää saisi heitä nähdä – hän näytti niin epätoivoiselta, ettei häntä voinut katsoa, ja senvuoksi käännyin pois, mutta tiesin, ettei hänen kuvansa milloinkaan häipyisi muististani. Se on yhä tallella, ja sydäntäni särkee aina sitä ajatellessani.
Hämärän tultua majoituimme kyläkievariin, ja kun seuraavana aamuna nousin ylös ja katselin ulos, sain nähdä ritarin tulevan ratsastaen aamuauringon loistossa ja tunsin hänet erääksi omista ritareistani – Ozana le Cure Hardy herraksi. Hän kuului herrainvaatetusosastoon, ja hänen lähetyssaarnauksensa käsitteli silinterihattuja. Hän oli kokonaan teräkseen puettu, päällään ajan kaunein varustus, kypärää lukuunottamatta. Hänellä ei ollut kypärää, vaan sen sijalla kiiltävä uuninpiippu, joka näytti mahdottoman naurettavalta. Siinä muuan ovelimpia niksejäni ritarisäädyn kukistamiseksi. Tahdoin sen tehdä naurunalaiseksi ja järjettömyydeksi. Ozana herran satulasta riippui nahkainen hattukotelo, ja joka kerta tavatessaan vaeltavan ritarin hän pestasi tämän palvelukseemme, varusti miehen silinterillä ja taivutti hänet sitä käyttämään. Pukeuduin ja juoksin alas tervehtimään Ozana herraa ja kuulemaan hänen uutisiaan.
"Miten afääri luistaa?" kysyin.
"Sinun pitäisi huomata, että minulla on vain nämä neljä jäljellä, ja kuitenkin niitä oli kuusitoista, kun lähdin Camelotista."
"Olette tosiaankin pannut toimeksi, Ozana herra. Missä rehustitte viimeksi?"
"Olen, luvallasi, herra, äskettäin saapunut Taivaanlaaksosta."
"Sinne aion itsekin. Kuuluuko munkkiluostariin muuta kuin tavallista?"
"Kautta pyhän messun, kuinka sellaista voit kysyä?... Anna hevoselle hyvät muonat, poika, äläkä puhalla niistä, jos pidät korviasi arvossa. Vie heti talliin ja tee, niinkuin sanoin... Herra, minulla on ihmeellisiä asioita kerrottavana, ja sano – ovatko nuo ihmiset tuolla pyhiinvaeltajia?... Sitten on parasta, hyvä rahvas, että kokoonnutte minun ympärilleni ja kuuntelette, mitä teille kerron, sillä se koskee teitä sikäli, että löydätte, mitä ette tahdo löytää, ja turhaan etsitte, mitä teidän pitäisi etsiä. Minun elämäni on sanojeni takuuna, ja minun tietoni on tällainen, että nimittäin on tapahtunut tapaus, jollainen on nähty vain kerran kahdessasadassa vuodessa. Silloin ensimmäisen ja ainoan kerran sanottu onnettomuus kohtasi Taivaan-laaksoa kaikkein korkeimman määräyksestä, oikeudenmukaisten syiden vuoksi, joihin..."
"Ihmeellinen lähde on lakannut vuotamasta!" Tämä huuto kaikui kuorossa pyhiinvaeltajain huulilta.
"Te sanotte oikein, hyvä rahvas. Minä aioin teille sen seikan ilmoittaa, kun keskeytitte minut."
"Onko joku taas peseytynyt?"
"Ei, on kyllä ollut epäluuloja, mutta kukaan ei usko sitä. Otaksutaan, että syynä on jokin toinen synti, mutta kukaan ei tiedä mikä."
"Miten tähän onnettomuuteen suhtaudutaan?"
"Sitä ei voi sanoin kuvata. Lähde on ollut kuivana yhdeksän päivää. Rukoukset, jotka silloin alkoivat, valitukset säkissä ja tuhassa sekä pyhät kulkueet ovat jatkuneet yötä päivää, niin että munkit ja nunnat ja löytölapset ovat aivan lopen uupuneet ja kurottavat taivasta kohti rukouksia pergamentille kirjoitettuina, koska kukaan ihminen ei enää jaksa koroittaa ääntään. Ja lopuksi he lähettivät sanan sinulle, kunnioitettava Poosu, että koettaisit, mitä loihdut ja manaukset voisivat auttaa. Ellet sinä tulisi, niin lähetin piti ottaa Merlin mukaansa, ja Merlin on nyt ollut siellä kolme päivää ja sanoo, että hän hankkii veden, vaikka hänen täytyisi musertaa maa ja hävittää sen valtakunnat. Ja hän kulkee siellä loihtimassa ja huutaa kaikkia pimeyden henkiä, manaten niitä apuun, mutta vielä tähän mennessä hän ei ole saanut vähääkään kosteutta – ei edes sen verran, että saisi kuparipeilin hikiseksi, minä en nimittäin ota huomioon niitä monia kannuja hikeä, mitä hänestä on tippunut tuossa rehkimisessä; ja jos sinä..."
Aamiainen oli valmis. Heti syötyämme näytin Ozana herralle seuraavia sanoja, jotka olin kirjoittanut hänen hattunsa sisäreunaan: Kemiallinen osasto, Lisälaboratorio, Jakso G. Pxxp. Lähetä kaksi ens. suuruutta, kaksi N:o 3 ja kuusi N:o 4 sekä asiaankuul. yksit. kohd. – sekä kaksi tutk. suor. apul. Ja sanoin:
"Kiirehtikää nyt Camelotiin, urhea ritari, niin nopeasti kuin pääsette, näyttäkää kirjoitusta Clarencelle ja pyytäkää häntä mitä kiireimmin järjestämään pyydetyt asiat Taivaan-laaksoon."
"Tapahtuu, Poosu herra", ja hän lähti nelistämään.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Pyhä lähde.
Pyhiinvaeltajat eivät olleet ihmisiä kummempia. Jos olisivat olleet, niin he olisivat käyttäytyneet toisin. He olivat tehneet pitkän ja vaivalloisen matkan, ja kun retki nyt oli melkein lopussa ja he olivat saaneet tietää tulleensa turhaan, eivät he tehneet, niinkuin hevoset tai kissat tai onkimadot luultavasti olisivat tehneet – he eivät kääntyneet ympäri ja menneet tekemään jotakin hyödyllistä – ei, varmasti he olivat halunneet nähdä tuon ihmeellisen lähteen, mutta nyt he halusivat ainakin neljäkymmentä kertaa kiihkeämmin nähdä paikan, missä se oli ollut. Ihmisten teot ovat sangen käsittämättömiä.
Me kiiruhdimme, ja pari tuntia ennen auringonlaskua seisoimme Taivaan-laakson partaalla, katselimme koko aluetta ja panimme merkille sen erikoisuudet – nimittäin silmäänpistävimmät. Ne olivat kolme rakennusryhmää, kaukana toisistaan; näyttivät leikkitaloilta laakson autiuden takia. Se oli tuollainen aavikko, joka äänettömyydessään vaikuttaa kuolleelta; mutta sieltä kuului ääni, kaukainen kumea luostarinkello, jonka ääni kantoi tänne asti vain joskus tuulen mukana – niin hiljaisena, ettemme oikein tietäneet, kuulimmeko sen korvillamme vaiko hengellämme.
Saavuimme munkkiluostariin ennen pimeän tuloa, ja siellä saivat miesvieraat asua, kun taas naiset lähetettiin laakson poikki nunnaluostariin. Kellot olivat nyt aivan lähellä, ja niiden juhlalliset kumahdukset iskivät korvaan kuin tuomion sanoma. Kaikkialla näkyi mustakaapuisia, sandaalijalkaisia, kalpeita aaveita, vilahdellen siellä täällä äänettöminä kuin, painajais-unen kuvat ja yhtä kauheina kuin ne.
Vanhan apotin ilo, kun hän näki minut, oli liikuttava – herkytti kyyneleihin – mutta hän se niitä vuodatteli. Hän sanoi:
"Älä viivyttele, poikani, vaan ryhdy pelastustyöhön. Ellemme me hanki tänne vettä ja pian, niin me menemme perikatoon, ja hyvä laitos, joka on ollut käynnissä kaksisataa vuotta, täytyy lopettaa. Ja katso, että teet sen pyhillä taikakeinoilla, sillä kirkko ei salli, että työ sen hyväksi suoritetaan saatanallisen noituuden avulla."
"Voitte olla varma, isäni, että kun minä teen jotakin, niin siinä ei ole saatanan apua. En luota sellaisiin temppuihin, jotka ovat paholaisesta – minä käytän vain sellaisia elementtejä, jotka Jumalan käsi on luonut. Mutta mahtaakohan Merlin niin tarkasti seurata pyhiä suuntaviivoja?"
"Kyllä hän sanoi seuraavansa, poikani, kyllä hän sanoi niin ja vannoi pitävänsä lupauksensa."
"No, antakaa hänen sitten jatkaa."
"Mutta et kai aio katsella sivusta panematta kortta ristiin?"
"Metodeja ei käy sekoittaminen, isä: sekin olisi ammatillisesti tahditonta. Saman ammatin harjoittajien ei sovi syrjäyttää toisiaan. Siinä tapauksessa olisi parempi, että me kumpikin luopuisimme yrityksestä – siihen se kuitenkin lopulta veisi." – Ja jatkoin:
"Merlinillä on välikirja. Kukaan toinen ei voi sekaantua asiaan, ennenkuin hän luopuu siitä."
"Mutta mitä otan sen häneltä. Me olemme hirvittävässä pulassa, ja se oikeuttaa toimenpiteeni. Ja vaikk'ei meillä olisikaan mitään hätää – kuka säätää lakeja kirkolle? Kirkko säätää lakeja kaikille, ja mitä se tahtoo tehdä, sen se tekee. Minä otan häneltä välikirjan, ja sinä aloitat heti."
"Ei käy laatuun, isä. Olette kyllä oikeassa sanoessanne, että se, jolla on hallussaan korkein valta, voi tehdä, mitä haluaa, tarvitsematta pelätä minkäänlaista rangaistusta. Mutta me taikuriparat emme ole sellaisessa asemassa. Merlin on erinomainen taikuri omalla rajoitetulla alallaan, ja hän on jo maaseudulla eräänlainen kuuluisuus. Hän raataa ja rehkii, panee aina parastaan, ja olisi vastoin kaikkea sopivaisuuden lakeja, että minä ottaisin suorittaakseni hänen tehtävänsä, ennenkuin hän on luopunut siitä."
Apotin kasvot kirkastuivat.
"Se on pian tehty. On kaksi tapaa taivuttaa hänet luopumaan siitä."
"Ei, ei, se ei käy laatuun. Jos hänet pakotettaisiin siihen vasten tahtoaan, niin hän vihoissaan noituisi tuon lähteen, ja siitä olisi minulle sitten alituista vastusta, kunnes pääsisin salaisuuden perille – ja se saattaisi kestää kenties kuukauden. Minä voisin valmistaa pienen taikakalun, jota tahtoisin nimittää puhelimeksi, eikä hän pystyisi sadassakaan vuodessa keksimään sen salaisuutta. Näettekö, hän viivyttäisi minua varmasti kokonaisen kuukauden. Tahdotteko välttämättä kärsiä vielä kuukauden tällaista kuivuutta?"
"Kuukauden! Pelkkä moinen ajatus kauhistuttaa minua. Sinä saat tahtosi täytetyksi, poikani. Mutta tämä pettymys tuottaa minulle suurta surua. Mene, poikani, ja anna uupumuksen ja odotuksen kiduttaa sieluani, niinkuin ne jo ovat sitä kiduttaneet kymmenen pitkää päivää karkoittaen mielenrauhani, sillä vaikka ulkomuotoni varmaankin näyttää levolliselta, ei sisimmässäni ole jälkeäkään rauhasta."
Tietysti olisi Merlinille ollut parasta, että minä olisin antanut sopivaisuudelle palttua, sillä hän ei kuitenkaan koskaan saisi kaivoa kuntoon. Hän oli tyypillinen sen ajan taikuri: ne suuret ihmeet, joita hän sai kiittää maineestaan, oli aina tehty silloin, kun ainoastaan Merlin oli näkemässä. Hän ei voinut saada vettä virtaamaan, kun koko tuo kansanjoukko oli katsomassa. Lukuisat katselijat vaikeuttivat silloin taikurin toimintaa yhtä paljon kuin minun aikanani spriritistin esitystä. Oli melkein varmaa, että heidän joukossaan oli joku epäilijä, joka ratkaisevalla hetkellä vääntäisi kaasun palamaan ja pilaisi kaiken. Mutta minä en tahtonut, että Merlin luopuisi tehtävästä, ennenkuin olin valmis suorittamaan sen itse; ja ensin minun oli saatava Camelotista tilaamani tavarat, mikä saattoi viedä pari kolme päivää.
Läsnäoloni herätti kuitenkin munkeissa toivoa ja rohkaisi heitä huomattavasti, niin että he sinä iltana nauttivat kunnollisen aterian, mitä he eivät olleet tehneet kymmeneen päivään. Kun heidän ruumiinsa olivat saaneet riittävästi ravintoa, alkoivat heidän sielunsa elpyä, ja kun sima pantiin kiertämään, kohosi tunnelma yhä korkeammalle. Ja kun pyhä yhdyskunta kerran oli päässyt vauhtiin, näytti siltä, kuin se voisi jatkaa koko yön. Me jäimme kaikki pöytään, eikä kukaan tehnyt vastaväitteitä. Vanhoja hyviä kaksimielisiä juttuja kerrottiin, ja ne otettiin vastaan suurella riemulla: kyyneleet virtasivat, hampaattomat suut ammottivat ja pyöreät vatsat hytkyivät naurusta. Epäilyttäviä viisuja hoilotettiin kuorossa niin äänekkäästi, ettei niiltä kuullut kellojen soittoa.
Lopulta uskalsin minäkin kertoa jutun, ja sen menestys oli suurenmoinen. Tietenkään ei heti, sillä Brittein saarten asukkaat eivät yleensä käsitä humoristista juttua niin äkkiä, mutta kun kerroin jutun viidennen kerran, alkoi sieltä täältä kuulua tirskahduksia, kahdeksannella kerralla he olivat halkeamaisillaan naurusta, kahdennellatoista kerralla he halkesivat, ja viidennellätoista he menivät pirstaleiksi, niin että minä otin luudan ja lakaisin heidät ulos. Puhun kuvaannollisesti. Niiden saarten asukkaat – kuinka sanoisinkaan – niiden saarten asukkaat ovat hitaita palkitsemaan teidän lisänne yleiseen iloon, mutta lopuksi he palkitsivat ne tavalla, joka saa kaikki muut kansat näyttämään kitsailta ja itarilta.
Seuraavana päivänä olin hyvissä ajoin lähteellä. Merlin oli siellä ja hääri kuin majava, mutta vettä hän ei saanut tulemaan. Hän ei ollut erikoisen hyvällä tuulella, ja joka kerta kun minä huomautin, että tehtävä oli aloittelijalle kenties liian vaikea, päästi hän kielensä siteistä ja kirosi kuin piispa – regenttiajan ranskalainen piispa, tarkoitan.
Asianlaita oli suunnilleen sellainen kuin olin arvellut. Niin sanottu lähde eli "fonteeni" oli tavallinen kaivo, joka oli kaivettu tavalliseen tapaan ja kivetty tavalliseen tapaan. Mitään ihmettä siinä ei ollut tapahtunut. Ei edes se valhe, johon sen maine perustui, ollut ihmeellinen; olisin itse keksinyt sen silmät ummessa. Kaivo sijaitsi pimeässä kamarissa keskellä kivestä rakennettua kappelia, jonka seinillä riippui hurskaita tauluja. Meidän öljypainoksemme olisivat niiden rinnalla näyttäneet erikoisen hyviltä. Noiden taulujen tarkoituksena oli säilyttää muistissa parannustaidollisia ihmetekoja, joita oli aikaansaatu veden avulla, kun kukaan ei ollut näkemässä. Tai oikeammin: ei kukaan lukuunottamatta enkeleitä. Ne ovat aina siellä, missä tehdään ihmeitä – luultavasti päästäkseen tauluun. Enkelit ovat siihen yhtä kärkkäitä kuin palokuntalaiset. Katsokaa vanhoja mestareita.
Kaivokamari oli valaistu heikosti lampuilla. Munkit väänsivät veden ylös vintturin ja ketjun avulla, ja se kaadettiin sitten kaukaloihin ja kouruihin, jotka veivät sen kappelissa oleviin säiliöihin – tarkoitan tietysti, silloin kun vettä oli – ja ainoastaan munkit pääsivät kaivokamariin. Minä menin sinne, sillä olin saanut tilapäisen valtuuden siihen, kiitos vähäpätöisen ammattiveljeni hyväntahtoisuuden. Itse hän ei ollut siellä. Hän luotti aina loitsulukuihin – ei milloinkaan järkeensä. Jos hän olisi mennyt sinne ja käyttänyt hyväkseen silmiään hämärien kuvitelmiensa sijasta, olisi hän voinut korjata kaivon luonnollisilla apuneuvoilla ja sitten tavallisin keinoin muuttaa tekonsa ihmeeksi. Mutta sitä hän ei tietenkään tehnyt, hän oli vanha pässinpää, taikuri, joka luotti omiin taikatemppuihinsa, eikä ainoakaan taikuri voi ajan pitkään menestyä, jos hän on sellaisen taikauskon vallassa.
Mieleeni oli juolahtanut, että kaivo mahdollisesti oli saanut vuodon, että jotkut lähellä pohjaa olevista seinäkivistä olivat pudonneet ja että oli syntynyt aukkoja, joista vesi pääsi virtaamaan pois. Mittasin ketjun – 98 jalkaa. Sitten kutsuin sisään pari munkkia, lukitsin oven, otin kynttilän ja annoin heidän laskea minut vesikuiluun. Kun ketju oli alhaalla, todisti kynttilä epäilykseni oikeaksi. Kiviseinästä oli suuri osa luhistunut, niin että oli muodostunut huomattava aukko.
Minä miltei pahoittelin, että teoriani kaivon viasta oli oikea, sillä olin laatinut toisen, joka parilta kohdaltaan olisi ollut erikoisen sovelias ihmeen tekoon. Muistin, että kun monta sataa vuotta myöhemmin öljylähde lakkasi toimimasta kotona Amerikassa, se tavallisesti räjäytettiin dynamiittitorpeedolla. Jos olisin havainnut tuon kaivon kuivaksi kykenemättä selittämään syytä, olisin voinut hämmästyttää noita ihmisiä kerrassaan ihanasti antamalla jonkun vähäarvoisen henkilön pudottaa sinne dynamiittipommin. Olin aikonut valita Merlinin siihen. Kuitenkin oli päivänselvää, ettei nyt ollut pienintäkään aihetta käyttää pommia. Aina ei voi saada, mitä haluaa, eikä miehen sovi masentua pettymyksestä. Hänen tulee aina säilyttää mielensä tasapaino. Sen teinkin. Sanoin itselleni: sinulla ei ole kiirettä, sinä voit odottaa. Pommin aika tulee kyllä kerran. Ja se tulikin.
Tultuani jälleen ylös karkoitin munkit ja laskin alas ongensiiman; kaivo oli sataviisikymmentä jalkaa syvä, ja siinä oli vettä neljänkymmenenyhden jalan korkeuteen! Kutsuin yhden munkeista sisään.
"Kuinka syvä kaivo on?" kysyin.
"Sitä en tiedä, herra, sillä kukaan ei ole sitä minulle sanonut."
"Kuinka korkealle vesi tavallisesti kohoaa?"
"Melkein ylös asti, ja niin on ollut kahdensadan vuoden ajan, niiden todistusten mukaan, jotka edelläkävijämme ovat meille jättäneet."
Se oli totta ainakin läheisimpään menneisyyteen nähden, sillä siihen oli parempikin todistus kuin munkin. Ketju oli kulunut vain noin kahdenkymmenen, kolmenkymmenen jalan pituudelta, muuten se oli käyttämätön ja ruosteinen. Mitä oli tapahtunut edellisellä kerralla, kun vedentulo oli tyrehtynyt. Silloin oli epäilemättä joku käytännöllinen henkilö keksinyt vuodon ja korjannut sen ja sitten sanonut apotille, että hänen selvänäköisyytensä oli ilmaissut hänelle, että jos kylpylä revittäisiin, alkaisi vesi uudelleen juosta. Jälleen oli syntynyt vuoto, ja nuo lapselliset olennot olisivat lähettäneet taivaaseen rukouksia ja panneet toimeen juhlakulkueita ja soittaneet kirkonkelloja, kunnes itse olisivat kokonaan kuivuneet. Kukaan heistä ei ikinä olisi älynnyt mitata kaivon syvyyttä ja mennä alas katsomaan, kuinka asianlaita oikeastaan oli. Vanhat totunnaiset ajatustavat ovat sitkeintä maan päällä, ja niistä on erittäin vaikea päästä. Ne periytyvät niinkuin ruumiinmuoto ja kasvojenpiirteetkin, ja jos joku niinä aikoina olisi saanut ajatuksen, jota hänen esi-isillään ei olisi ollut, olisi häntä epäilty aviottomaksi lapseksi. Sanoin munkille:
"Veden palauttaminen kuivaan kaivoon on vaikea ihme, mutta minä aion yrittää siinä tapauksessa, että veli Merlin epäonnistuu. Veli Merlin on sangen mukiinmenevä taituri, mutta vain salonkinoituuden alalla, ja on mahdollista, ettei se käy häneltä – se on päälle päätteeksi hyvin luultavaa. Mutta älköön se alentako hänen arvoaan. Se mies, joka voi tehdä tällaisen ihmeen, omaa kylliksi tietoa pitääkseen hotellia."
"Hotellia? En tiedä kuulleeni..."
"Ette ole kuullut puhuttavan hotellista? Se on se, mitä te nimitätte majataloksi. Se mies, joka pystyy suorittamaan tämän ihmeen, voi pitää hotellia. Minä voin tehdä tämän ihmeen; minä aion tehdä tämän ihmeen; kuitenkaan en tahdo salata, että ihme on sen laatuinen, että se panee ihmeittentekijän kyvyn ja taidon mitä ankarimmalle koetukselle."
"Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin tämä meidän veljeskuntamme, sillä kronikka kertoo meille, että se edellisellä kerralla oli tavattoman vaikeata ja vei kokonaisen vuoden."
Liikemiehen kannalta oli erittäin tärkeätä levittää huhua, että tehtävä oli vaikea. Monet pienet asiat on tehty suuriksi ymmärtäväisen reklaamin avulla. Tuo munkki oli vakuutettu yrityksen suuruudesta, ja hän pitäisi varmasti huolta siitä, että muutkin tulisivat siihen käsitykseen. Kahden päivän kuluttua olisi päivittely korkeimmillaan.
Mennessäni kotiin keskipäivän aikaan tapasin Sandyn. Hän oli katsellut erakkoja. Sanoin:
"Tahtoisin itsekin mielelläni käydä heitä katsomassa. Tänään on keskiviikko. Antavatko he matineoja?"
"Mitä, herra?"
"Matineoja. Ottavatko he vastaan iltapäivisin?"
"Kutka?"
"Erakot tietysti."
"Ottavatko he vastaan?"
"Niin. Ettekö te sitä käsitä? Panevatko he lafkansa kiinni kahdeltatoista?"
"Panevatko he lafkansa kiinni?"
"Niin, siinä kai ei ole mitään epäselvää. Milloinkaan en ole nähnyt moista pässinpäätä. Ettekö te sitten käsitä yhtään mitään? Sanokaa minulle muitta mutkitta, sanovatko he halleluja yleisölle ja panevat lafkansa kiinni..."
"Sanovatko he halleluja yleisölle ja panevat..."
"Lopettakaa jo huudahtelunne. Te väsytätte minua. Te ette näytä ymmärtävän yksinkertaisimpiakaan sanoja."
"Toivoisin että voisin toimia tyydytykseksesi, herra, ja minulle tuottaa suurta surua ja tuskaa etten siinä onnistu, mutta näetkö minä olen vain yksinkertainen tyttö jota kukaan ei ole opettanut. Enhän minä kehdosta tähän päivään saakka ole kertaakaan saanut kylpeä noissa syvissä opinlähteissä jotka antavat valituille ylivallan ja verhoavat heidän olemuksensa kunnioitusta herättävään majesteetillisuuteen, joka tekee valtavan vaikutuksen niihin ihmisparkoihin jotka vihkimättöminä näkevät tietämättömyydessään vain sen puutteen ja kurjuuden symboolin jota ihmiset ilmaisevat pukeutumalla säkkiin ja tuhkaan. Kun tällainen onneton olento kohtaa henkisessä pimeydessään tuollaisia puhetaidon aarteita, tuollaisia syvästi mystillisiä kultaisia sanoja, tuollaisia lafkan kiinni panemisia ja yleisölle halleluja sanomisia, niin on onni ellei hän menehdy kadehtiessaan päätä joka voi miettiä sellaisia puheen sointuvia ihmeitä ja kieltä joka voi ne lausua ja jos vähälahjaisemman järki sekaantuisi eikä voisi arvata noiden ihmeiden merkitystä, ei tämä väärinkäsitys ole teeskennelty vaan tosi ja vilpitön ja jos sinä olet minussa huomannut tämän älyn ja ymmärryksen puutteen, niin tiedä, että mitä tahdoin siihen en pystynyt ja mihin pystyin sitä en saanut ja minä pyydän sinua olemaan pitkämielinen vikani suhteen ja antamaan minulle armosta anteeksi, sinä mestarini ja rakas herrani."
En voinut seurata koko rimssua yksityiskohdittain, mutta sen verran pääsin siitä perille, että häpesin. Ei ollut oikeudenmukaista ahdistella kuudennen vuosisadan lasta yhdeksännentoista vuosisadan sanontatavoilla ja sitten moittia tyttö parkaa sen tähden, ettei hän ymmärtänyt, mitä ne merkitsivät, varsinkaan kun hän yritti parhaansa, joskin tuloksetta. Pyysin häneltä siitä syystä anteeksi. Ja sitten me tallustimme hitaasti erakkoluolia kohti tuttavallisesti keskustellen ja parempina ystävyksinä kuin milloinkaan ennen.
Vähitellen aloin tuntea tyttöä kohtaan salaperäistä, pelkoa hipovaa kunnioitusta. Kun tuo kuudennen vuosisadan lapsi avasi suunsa ja antoi kuulua hänelle ominaisen horisontittoman, transkontinentaalisen lausemuodostelman, hiipi mieleeni aavistus, että olin Saksankielen äidin seurassa. Se käsitys sai minussa sellaisen vallan, että välistä, kun hän alkoi valaa päälleni pitkäveteistä lausettaan, otin vaistomaisesti lakin päästäni ja kuuntelin kunnioittavasti. Jos sanat olisivat olleet vettä, olisin hukkunut niihin. Hänellä oli tarkalleen saksalainen metodi. Mitä hän aikoikin esittää, olipa se sitten yksinkertainen huomautus tai saarna tai ensyklopedia tai sotahistoria, täytyi hänen koota se yhteen ainoaan lauseeseen tai kuolla. Kun saksalainen kirjanoppinut sukeltaa lauseeseen, ei hänestä näe vilahdustakaan, ennenkuin hän kohoaa pinnalle Atlanttinsa toisella puolella ja läähättää verbinsä.
Kuljimme erakon luota erakon luo koko aamupäivän. Se oli erittäin omituinen eläinnäyttely. He kilpailivat keskenään ennen kaikkea likaisuudessa ja syöpäläisten runsaudessa. Heidän käytöksensä ja elkeensä ilmaisivat mitä täydellisintä omahyväisyyttä ja itsekylläisyyttä. Eräs erakoista piti kunnianaan loikoa liassa ja antaa syöpäläisten häiritsemättä purra ja pistää; toisen ylpeys oli seistä aamusta iltaan kallioon nojaten ja rukoilla; pyhiinvaeltajajoukot ihailivat häntä suuresti; kolmas ryömi alastomana maassa kaikilla neljällä raajallaan; neljäs laahasi päivät päästään kahdeksaakymmentä naulaa rautaa; viides mahtaili sillä, ettei koskaan nukkunut makaavassa asennossa, vaan kuorsasi seisaallaan orjantappurapensaikossa, kun läheisyydessä oli pyhiinvaeltajia, jotka saattoivat nähdä hänet; eräällä naisella ei ollut muuta ruumiinverhoa kuin vanhuuden-valkea tukkansa; hän oli muuten musta kiireestä kantapäähän, sillä hän ei ollut neljäänkymmeneenseitsemään vuoteen käyttänyt vettä, pelkästä pyhyydestä. Kaikkien noiden omituisten olentojen ympärillä oli joukoittain töllisteleviä pyhiinvaeltajia, jotka hartaasti ihailivat ja kadehtivat sitä tahratonta pyhyyttä, jonka nuo ihmiset olivat hurskailla kieltäymyksillään voittaneet ankaralta taivaalta.
Ja sitten me menimme katsomaan erästä kaikkein etevimmistä erakoista. Hän oli suunnattoman kuuluisa – hänen maineensa oli tunkeutunut kristikunnan kaikkiin kolkkiin. Aatelisia ja korkea-arvoisia henkilöitä tuli kaukaisimmista maista osoittamaan, hänelle kunnioitustaan. Hänen paikkansa oli keskellä laakson leveintä osaa, ja koko se ala tuli tarkasti käytäntöön, niin suuret olivat kansanjoukot.
Hän seisoi kuudenkymmenen jalan korkuisella pylväällä, jonka pää oli leveä ja tasainen. Hän teki parhaillaan sitä, mitä hän oli tehnyt jo kaksikymmentä vuotta siellä ylhäällä – taivutti vartaloaan nopeasti ja herkeämättä melkein jalkoihin saakka. Se oli hänen rukoilemistapansa. Määräsin nopeuden sekuntikellolla ja havaitsin, että hän kumarsi 24 minuutissa 46 sekunnissa 1,244 kertaa. Se oli mielestäni voiman väärinkäyttöä, ja oli vahinko, että se meni hukkaan. Heiluriliikehän on mekaniikan hyödyllisimpiä. Tein sentähden merkinnän muistikirjaani sitä silmälläpitäen, että joskus myöhemmin sovittaisin häneen sähkölankayhdistelmän, jolla voisi käyttää ompelukonetta. Sittemmin toteutinkin suunnitelmani, ja miehestä oli minulle viisi vuotta hyötyä. Sinä aikana valmistin noin kahdeksantoistatuhatta ensiluokkaista palttinapaitaa, t.s. kymmenen päivässä. Käytin häntä myöskin sunnuntaisin; hän teki työtä niin sunnuntaina kuin arkipäivinäkin, sillä mitä hyödytti hukata voimaa. Nuo paidat eivät aiheuttaneet minulle mitään muita kustannuksia kuin sen vähäisen summan, minkä tarveaineet vaativat – minä näet maksoin ne – sillä olisi ollut väärin jättää se hänen tehtäväkseen – ja ne menivät kuin kuumille kiville. Pyhiinvaeltajat maksoivat niistä kappaleelta puolitoista dollaria, jolla hinnalla Arthurin valtakunnassa olisi saanut viisikymmentä lehmää tai kilpa-ajohevosen. Niitä pidettiin parhaana turvana syntiä vastaan, ja sellaista niistä sanottiin myöskin ritarieni maalaamissa ilmoituksissa, joita oli kaikkialla. Lopulta ei Englannissa ollut ainoatakaan kalliota, ainoatakaan isohkoa kivilohkaretta, ainoatakaan muuria, josta ei mailin päästä olisi voinut lukea:
"Ostakaa ainoa oikea pylväspyhimyspaita; aateliston suojeluksessa. Patenttia haetaan."
Yritys tuotti rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Kun sitä laajennettiin, aloin minä valmistaa hienompia tavaroita kuninkaita varten ja niinikään hyvin tyylikkäitä herttuattaria ja muita ylhäisiä naisia silmälläpitäen; niissä oli röyhellyksiä ja poimutettuja suikaleita sekä edessä että takana. Ne olivat julman koreita.
Mutta samaan aikaan huomasin, että käyttövoima oli ottanut tavakseen seisoa yhdellä jalalla, ja sain selville, että toinen jalka oli jollakin tavoin epäkunnossa; keskeytin silloin valmistuksen ja muutin varaston rahaksi, taloudellisista seikoista neuvottelin Bors de Ganis herran ja muutamien hänen ystäviensä kanssa. Vuoden kuluttua kone pysähtyi kokonaan, ja hyvä pyhimys astui lepoon, jonka hän oli rehellisesti ansainnut, se on varma.
Kun näin hänet ensi kerran – mutta: hänen persoonallinen tilansa oli sen laatuinen, ettei sitä voi tässä kuvata. Voitte lukea siitä "Pyhimysten elämästä". [Kaikki tässä luvussa esiintyvät yksityiskohdat pyhimyksistä on otettu Leckyltä – mutta huomattavasti lievennettyinä. Kun tämä kirja ei ole historiaa, vaan ainoastaan kertomus, pidän useimpia historiankirjoittajan avomielisistä yksityiskohdista liian väkevinä tässä toistettaviksi. – Julkaisija.]
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kaivo saatetaan käyttökelpoiseen kuntoon.
Lauantaina menin keskipäivällä kaivolle ja seisoskelin siellä jonkin aikaa katselemassa. Merlin yhä vain poltti suitsutusjauhetta, huitoi ilmaa ja mongersi kaikin voimin siansaksaansa, mutta hän näytti koko lailla masentuneelta, sillä hän ei tietenkään ollut vielä saanut kaivosta pisaraakaan kosteutta. Lopulta sanoin:
"Mitenkä työ edistyy, hyvä virkaveli?"
"Ryhdyin juuri käyttämään voimakkainta taikakeinoa, minkä itämaalaiset salatieteiden ruhtinaat tuntevat. Ellei se auta, ei mikään auta. Vaiti, kunnes olen lopettanut!"
Tällä kertaa hän loi savupilven, joka pimitti koko seudun ja tuotti varmasti paljon harmia erakoille, sillä tuuli oli heihin päin ja savu painui heidän luoliinsa tiheän, aaltoilevan sumun kaltaisena. Samalla Merlin alkoi syytää tulvimalla sanoja, hän kääntelehti ja vääntelehti ja huitoi käsillään ilmaa hyvin merkillisellä tavalla. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän kaatui hengästyneenä ja lopen uupuneena maahan. Nyt saapui apotti ja muutamia satoja munkkeja ja nunnia ja heidän perässään joukko pyhiinvaeltajia ja pari tynnyrinalaa löytölapsia; heidät kaikki oli tuo hirveä savu sinne houkutellut, ja kaikki he olivat äärimmäisen kiihtyneessä mielentilassa. Apotti tiedusti innokkaasti tulosta. Merlin sanoi:
"Jos mikään kuolevaisen taikakeino voisi vapauttaa tuon veden lumouksesta, olisi äsken suorittamani tehnyt sen. Se ei auttanut, ja siitä tiedän nyt, että epäilykseni olivat oikeita. Asianlaita on se, että mahtavin henki, minkä Itämaiden taikurit tuntevat, on lumonnut tämän kaivon. Sitä kuolevaista ei ole eikä tule koskaan olemaan, joka voisi tunkeutua lumouksen salaisuuteen, ja ellei saa selville sitä salaisuutta, ei myöskään voi poistaa lumousta. Vesi ei milloinkaan enää ala uudelleen virrata. Olen tehnyt kaiken, mitä ihminen voi tehdä. Antakaa minun nyt mennä."
Tietysti apotti säikähti hirveästi. Sen näki hänen kasvoistaan, kun hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
"Sinähän kuulit, mitä hän sanoi? Onko se totta?"
"Osittain", vastasin minä.
"Ei siis kokonaan. Mikä siitä on totta?"
"Että tuo venäläisniminen henki on noitunut kaivon."
"Hyvä Jumala, silloin olemme hukassa!"
"Ehkä."
"Mutta ei varmasti? Tarkoitatko, ettei varmasti?"
"Juuri sitä tarkoitan."
"Silloin kai arvelet myöskin, että kun hän sanoo, ettei kukaan voi poistaa lumousta..."
"Niin, kun hän sen sanoo, puhuu hän sellaista, mikä ei ehdottomasti ole totta. Meillä on toiveita – tosin vähäisiä toiveita, että lumous visseissä olosuhteissa voidaan poistaa."
"Ja nuo olosuhteet..."
"Oh, niitä ei ole vaikea aikaansaada. Tahdon pitää aivan yksin hallussani kaivon ja sen ympäristön puolen mailin päähän joka suuntaan tämän päivän auringonlaskusta siihen saakka, kunnes kumoan kiellon. Kukaan ei saa ilman erikoista lupaani tulla tälle alueelle."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin."
"Eikö sinua peloita ryhtyä sellaiseen yritykseen?"
"Ei vähääkään. Voihan sattua, että epäonnistun, se on selvä; voi myöskin sattua, että onnistun. Joka tapauksessa yritän, ja olen valmis ottamaan vastuun. Täytättehän ehtoni?"
"Sekä ne, jotka jo mainitsit, että ne, jotka myöhemmin tulet mainitsemaan. Minä annan heti siitä määräyksen."
"Odotahan", sanoi Merlin ilkeästi hymyillen. "Tiedät kai, että sen, joka yrittää poistaa lumouksen, täytyy tuntea tuon hengen nimi?"
"Aivan niin, minä tunnen hänen nimensä."
"Entä tiedätkö myöskin, ettei sen tunteminen yksin riitä, vaan täytyy lisäksi osata lausua se? Hah hah! Tiesitkö sen?"
"Senkin tiesin."
"Vai niin, sinulla oli hallussasi se tieto! Oletko hullu? Haluttaako sinua lausua se nimi ja kuolla?"
"Lausua se? Tietysti. Minä lausuisin sen, vaikka se olisi walesilainen."
"Silloin olet mennyttä miestä, ja minä lähden kertomaan siitä kuningas Arthurille."
"Siinä olette oikeassa. Ottakaa te vain reppunne ja lähtekää tiehenne. Teidän, John W. Merlin, on parasta mennä kotiin sääsuhteita tutkimaan."
Se osui arkaan kohtaan, ja hän räpäytti silmiään, sillä huonompaa säänennustajaa ei ollut koko valtakunnassa. Heti kun hän käski panna myrskymerkkejä pitkin rannikkoa, tuli viikon tyven, ja joka kerta kun hän ennusti kaunista ilmaa, satoi pieniä kiviä. Mutta minä pidin häntä kuitenkin säätoimistossa, jotta hän pilaisi maineensa. – Piikkini kiukutti häntä, ja hän sanoi, ettei hän lähtisikään kotiin ilmoittamaan kuolemastani, vaan jäisi sensijaan nauttimaan siitä.
Molemmat ammattimieheni saapuivat illalla sangen väsyneinä, sillä he olivat matkanneet hyvällä vauhdilla. Heillä oli mukanaan kuormamuuleja ja kaikkea mitä tarvitsin – työkaluja, pumppu, lyijyputkea, kreikkalaista tulta, kokonaisia kupoja suuria raketteja, roomalaisia kynttilöitä, värillisiä ilotulitustarpeita, sähkökone ja monenlaista muuta tavaraa – sanalla sanoen kaikki mitä tarvitsin aikaansaadakseni komeimman kaikista ihmeistä. He saivat syödä illallisensa ja torkahtaa hetkeksi; kun me keskiyön aikaan lähdimme ulos, oli seutu niin autio ja tyhjä, etten ollut osannut sellaista toivoakaan. Otimme kaivon ja sen ympäristön haltuumme. Poikani olivat ammattimiehiä missä hyvänsä, kaivon kiveämisestä matemaattisen koneen konstruoimiseen saakka. Tuntia ennen aamunkoittoa oli vuoto korjattu, ja vesi alkoi nousta. Me ladoimme silloin ilotulitustarpeet kappeliin ja menimme kotiin nukkumaan.
Ennenkuin keskipäivä-messu oli lopetettu, olimme jälleen kaivolla, sillä paljon oli vielä tehtävä ja minä olin afäärisyistä päättänyt suorittaa ihmeen ennen keskiyötä. Asianlaita on näet sellainen, että jos kirkon hyväksi tehty ihme tapahtuu arkipäivänä, on se sangen suuriarvoinen, mutta jos se tapahtuu sunnuntaina, on se kuusi kertaa arvokkaampi. Yhdeksässä tunnissa vesi oli noussut tavalliselle korkeudelleen, t.s. se oli kaksikymmentäkolme jalkaa kaivoaukon alapuolella. Panimme siihen pienen rautapumpun, ensimmäisiä, mitä pääkaupungissa olevista työpajoistani oli valmistunut; porasimme reiän kaivokamarin ulkoseinän kohdalla olevaan kivisäiliöön ja asetimme siihen kappaleen lyijyputkea, joka oli niin pitkä, että se saatiin ulottumaan kappelin ovelle asti ja pistämään esiin kynnyksen alta; kun vesi virtaisi siitä, näkisi sen varmasti koko se kahdensadanviidenkymmenen tynnyrinalan laajuinen ihmisjoukko, jonka arvelin määräajaksi saapuvan tuon pyhän pikkukukkulan edessä olevalle suurelle tasaiselle kentälle.
Me nakutimme irti kannen eräästä suunnattoman suuresta tynnyristä ja hinasimme itse tynnyrin kappelin laakealle katolle, kiinnitimme sen sinne ja panimme sen pohjalle ruutia tuuman paksuudelta. Sitten asetimme tynnyriin raketteja, jotenkin tiheään, mutta ei ahtamalla – kaikenlaisia raketteja, ja vakuutan, että siitä tuli melkoisen mahtava nippu. Ruutiin työnsimme taskusähköpatteriin johtavat langat ja katon kuhunkin kulmaan sijoitimme kreikkalaista tulta – yhteen sinistä, toiseen vihreätä, kolmanteen punaista ja neljänteen sinipunaista – ja pistimme jokaiseen metallilangan.
Kentälle, noin kahdensadan sylen päähän kappelista, me rakensimme pienen aitauksen halkaistuista hirsistä. Tuon neljä jalkaa korkean aitauksen katoimme sitten laudoilla ja saimme siten lavan. Verhosimme sen tilaisuutta varten lainatuilla upeilla matoilla ja asetimme sille apotin oman valtaistuimen. Kun on tehtävä ihme tietämättömälle sukukunnalle, niin on parasta ottaa käytäntöön kaikki yksityiskohdat, jotka ovat omansa lisäämään sen vaikutusta; on koetettava saada se tehoamaan yleisöön mahdollisimman väkevästi; jaloimmille vieraille on valmistettava mukavat paikat, ja sitten voi käyttää kaikkia keinoja, jotta koko homma tekisi mahdollisimman voimakkaan vaikutuksen. Minä tiedän, mitä se merkitsee, sillä minä tunnen ihmisluonteen. Ihme ei koskaan voi olla liian komea. Se vaatii työtä ja vaivaa ja toisinaan rahaa, mutta se kannattaa ajan pitkään. – Johdimme langat kappelin lattiaan ja sieltä maan alitse lavalle, jonne patterit kätkettiin. Pitääksemme kansaa tarpeellisen etäällä pingoitimme lavan ympärille noin sadan jalan päähän siitä köyden, ja niin oli työ lopussa. Olin määrännyt, että ovet avattaisiin kello 10,30 ja esitys alkaisi tasan 11,25. Olisin mielelläni kantanut pääsymaksua, mutta sehän ei käynyt laatuun. Käskin poikien tulla kappeliin jo kello 10, ennenkuin yhtään ihmistä oli saapunut, ja olla valmiina hyvissä ajoin miehittämään pumpun ja panemaan vauhdin päälle. Sitten menimme kotiin illastamaan.
Tieto kaivos-onnettomuudesta oli nyt levinnyt laajalle, ja viimeisten kahden tai kolmen päivän aikana oli laaksoon tullut väkeä tulvimalla. Laakson alempi osa oli muuttunut suureksi leiriksi; me saisimme hyvän huoneen, siitä ei ollut epäilystäkään. Jo varhain illalla tekivät kuuluttajat kierroksensa tiedoittaen pian tapahtuvasta yrityksestä, mikä sai kaikkien sydämet pamppailemaan jännityksestä. Kuuluttajat ilmoittivat kansalle, että apotti ja hänen virallinen saattueensa saapuisivat juhlallisesti lavalle kello 10,30; siihen asti oli koko se alue, johon minun kieltoni ulottui, pidettävä tyhjänä. Kellonsoitto lakkaisi silloin, ja se olisi merkki, että kansanjoukot saisivat siirtyä lähemmäksi kappelia.
Olin lavalla, valmiina täyttämään isännän velvollisuudet, kun apotin juhlallinen kulkue tuli näkyviin – se oli silloin jo lähellä köysisulkua, sillä ilta oli pimeä ja tähdetön ja soihtujen käyttö oli kielletty. Kulkueen mukana tuli Merlin ja valtasi yhden lavan parhaista paikoista. Kerrankin hän piti sanansa... Kielletyn alueen ulkopuolelle kokoontuneita joukkoja ei voinut nähdä, mutta joka tapauksessa ne olivat siellä. Samassa silmänräpäyksessä kuin kellojensoitto taukosi, lähti tuo taaja väkijoukko liikkeelle ja vyöryi rajalinjan yli suuren, mustan aallon kaltaisena; sen kuohumista kesti puoli tuntia, minkä jälkeen se sai kiinteämmän muodon, niin että olisi voinut kävellä – monta mailia – ihmispäiden muodostamalla kiveyksellä.
Nyt seurasi juhlallinen teatteri-odotus, joka kesti suunnilleen kaksikymmentä minuuttia – olin ottanut sen ohjelmaan vaikutuksen tehostamiseksi. On aina hyvä antaa jännityksen kohota huippuunsa. Lopulta rikkoi hiljaisuuden miesäänien esittämä komea latinalainen kantaatti. Se vyöryi pimeydessä majesteetillisena sointuvirtana. Sekin oli minun suunnittelemani, ja se oli parhaita vaikutuskeinoja, mitä koskaan olen keksinyt. Kun laulu oli päättynyt, nousin minä lavalle ja pidin käsiäni kaksi minuuttia ojennettuina ja kasvojani ylöspäin käännettyinä – mikä aina synnyttää syvän hiljaisuuden. Sitten lausuin hitaasti ja niin järkyttävän vakavasti, että sadat ihmiset vapisivat ja monet naiset pyörtyivät, tämän hirveän sanan:
"Constantinopolitanischerdudelsackspfeifenmachergesellschaft."
Samalla kuin kajautin sanan viimeiset tavut, painoin yhtä sähkönappuloistani, ja koko tuo ihmismaailma näkyi inhoittavan sinisessä valaistuksessa! Sen vaikutus oli tavaton. Kansanjoukko kiljui täyttä kurkkua, naiset painautuivat toisiinsa tai juoksivat kaikkiin suuntiin, löytölapsia keikahti plutoonittain maahan. Apotti ja munkit tekivät nopeasti ristinmerkin, ja heidän huulensa värisivät kuiskatuista rukouksista. Merlin hillitsi itsensä, mutta oli hämmästynyt päästä liikavarpaisiin. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään tämän veroista. Nyt oli aika tehostaa vaikutusta. Kohotin käteni ja lausuin valittaen, ikäänkuin kauhun vallassa, seuraavan sanan:
"Nihilistendynamtheaterkästchenssprengungsattentatsversuchungen", – ja päästin irti punaisen tulen. Olisittepa kuulleet, kuinka tuo ihmis-atlantti valitti ja kirkui, kun punainen helvetintuli yhtyi siniseen! Kuudenkymmenen sekunnin kuluttua minä huikkasin:
"Transvaaltruppentropentransporttrampelthiertreibertrauungsthrä- nentragödie", – ja sytytin vihreän tulen, Odotettuani tällä kertaa ainoastaan neljäkymmentä sekuntia minä lausuin jyrisevällä äänellä tämän sanojen sanan kuolettavat tavut:
"Mekkamuselmannenmassenmenschenmördermohrenmuttermarmormonumentenmacher", – ja sytytin sinipunaisen valon. Nyt paloivat kaikki tulet yht'aikaa – punainen, sininen, vihreä, sinipunainen, neljä raivoavaa tulivuorta, jotka suitsuttivat korkeuteen kokonaisia pilviä välkkyvää savua ja loivat laakson kaukaisimpiinkin sopukkoihin keskipäivän loistetta. Etäisyydessä nähtiin pylväsmiehen kohoavan jäykkänä hahmona kimmeltävää taustaa vasten, ensi kerran kahteenkymmeneen vuoteen hän oli keskeyttänyt heilahtelunsa. Tiesin, että poikani nyt olivat valmiina pumpun ääressä. Sentähden sanoin apotille:
"Hetki on tullut, kunnianarvoisa isä. Lausun heti tuon pelätyn nimen ja käsken lumouksen lakata. Rohkaiskaa nyt mielenne ja pitäkää jostakin kiinni." Ja sitten minä huusin kansalle: "Ottakaa huomioon! Minuutin kuluttua poistetaan lumous, mikäli kuolevainen voi sen poistaa. Jos kaivo vapautuu siitä, tulee se teidän kaikkien tietoon, sillä silloin saatte nähdä pyhän veden virtaavan esiin kappelin portilta!"
Odotin muutaman silmänräpäyksen antaakseni kuulijoilleni tilaisuuden levittää julistusta niille, jotka eivät voineet kuulla sitä; nämä vuorostaan saattoivat sen kaukaisimpienkin rivien tiedoksi. Sitten minä huusin reuhtoillen ja viittoillen pahemmin kuin koskaan ennen:
"Kuulkaa ja nähkää! Minä käsken sen ilkeän hengen, joka on ottanut tämän kaivon asunnokseen, lähettää pilviin kaikki ne hornan tulet, jotka vielä ovat hänessä jäljellä, sekä päästää kaivon heti lumouksesta ja paeta täältä helvettiin viruakseen siellä vankina tuhannen vuotta. Minä käsken häntä hänen oman hirvittävän nimensä voimalla – BGWJJILLIGKKKK!"
Nyt aukaisin virran siihen lankaan, joka vei rakettitynnyriin, niin että valtava suihku säihkyviä tulisuikaleita syöksyi sähisten suoraan taivasta kohti ja muuttui korkeudessa säkenöiväksi jalokivisateeksi! Äärettömästä ihmisjoukosta kohosi kauhunhuuto, mutta se vaihtui äkkiä hurjaksi riemuksi, sillä nyt he näkivät tuossa taikavalaistuksessa vapautuneen veden virtaavan. Vanha apotti ei saanut sanaakaan suustaan, kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Mitään puhumatta hän sulki minut syliinsä ja rutisti minut melkein hilloksi. Se todisti enemmän kuin sanat, ja siitä oli vaikeampi toipua maassa, jossa todellakaan ei ollut yhtään pennynkään arvoista lääkäriä.
Olisittepa nähneet, miten nuo tuhannet ihmiset heittäytyivät veteen ja suutelivat sitä; suutelivat sitä, taputtivat sitä, hyväilivät sitä ja puhuivat sille, kuin olisi se ollut elävä olento, tervehtivät sitä rakkailla nimillä, joita he antoivat lemmikeilleen, aivan kuin se olisi ollut ystävä, joka oli ollut kauan poissa ja kadoksissa, mutta äkkiä tullut takaisin kotiin. Niin, se oli kaunista, ja se sai minut ajattelemaan heistä parempaa kuin ennen.
Merlinin annoin kantaa kotiin paareilla. Hän oli lyyhistynyt kokoon kuin maanvieremä, kun minä lausuin tuon viimeisen hirvittävän nimen, eikä vielä ollut tullut tajuihinsa. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut sitä nimeä – enkä minäkään ollut, mutta hänelle se oli ollut oikea. Hänelle olisi kyllä kelvannut mikä roska hyvänsä. Hän myönsi sittemmin, että tuon hengen oma äiti ei olisi osannut lausua nimeä paremmin kuin minä. Hän ei voinut käsittää, kuinka minä pääsin siitä elävänä, enkä minä sitä hänelle kertonut. Vain nuoret taikurit paljastavat sellaisia salaisuuksia. Merlin käytti kokonaista kolme kuukautta siihen, että etsi taikojen avulla keinoa lausua tuo nimi kuolematta. Mutta hän ei onnistunut.
Kun minä menin kappeliin, paljasti kansanjoukko päänsä ja väistyi syrjään antaakseen minulle tilaa, ikäänkuin olisin ollut jokin korkeampi olento – ja niin minä olinkin. Sen kyllä tiesin. Otin mukaani ryhmän munkkeja, perehdytin heidät pumpun salaisuuteen ja panin heidät työhön, sillä oli ilmeistä, että suuri osa kansaa aikoi valvoa katsellakseen vettä koko yön, ja oli siis vain oikeudenmukaista, että he saisivat siitä tarpeekseen. Noille munkeille oli jo pumppu sinänsä, ihme, se hämmästytti heitä mitä suurimmassa määrässä ja herätti heissä ihailua toimintansa erinomaisen tuloksen johdosta.
Se oli suurenmoinen, ihana yö. Se sisälsi maineen lupauksen. Saatoin tuskin nukkua, niin kovasti siitä iloitsin.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Kilpailija noituudessa.
Vaikutusvaltani Taivaan-laaksossa oli nyt aivan tavaton. Näytti kannattavan koettaa muuttaa se taloudellisiksi eduiksi. Se ajatus pälkähti päähäni seuraavana aamuna, kun näin erään saippua-alalle kuuluvan ritarini tulevan ratsastaen. Jos saa uskoa perintätietoa, olivat sen paikkakunnan munkit kaksisataa vuotta sitten olleet niin maailmallismielisiä, että halusivat peseytyä. Kenties oli vielä jotakin jäljellä tuosta väärämielisyyden hapatuksesta. Tutkin sentähden erästä munkeista. "Pitäisittekö kylvystä?" kysyin häneltä. Pelkkä ajatus – vettä uhkaavan vaaran ajatus – puistatti häntä, mutta hän sanoi tunteellisesti:
"Tarvitseeko sitä kysyä ihmisparalta, joka lapsuudestaan saakka ei ole saanut nauttia sitä siunattua virvoitusta. Suokoon Jumala, että saisin peseytyä! Mutta minä en saa, kaunis herrani, älä houkuttele minua. Se on kiellettyä."
Ja hän huokasi niin syvään, että päätin päästää ainakin hänet ruumiinsa päällimmäisestä kerrostumasta, vaikka se maksaisi kaiken vaikutusvaltani ja nielisi omaisuuteni. Menin siis apotin luo ja pyysin lupaa tälle veljelle. Hän kalpeni jo ajatellessaankin sitä – en tarkoita, että olisin nähnyt hänen kalpenevan, sillä sitä ei voinut nähdä raapimatta hänen kasvoistaan päällimmäistä kerrosta pois, enkä pitänyt hänestä niin paljon, että olisin halunnut tehdä sen, mutta tiesin kuitenkin, että kalpeus oli olemassa kirjankannen paksuisen pinnan alla, ja sitäpaitsi hän vapisi. Hän sanoi:
"Poikani, pyydä minulta mitä muuta hyvänsä, ja kiitollinen sydämeni antaa sen sinulle, mutta älä tätä, älä tätä. Tahtoisitko karkoittaa siunatun veden?"
"En, isä, en tahdo karkoittaa sitä. Olen saanut salaperäisen tiedon, että silloin edellisellä kerralla erehdyttiin, kun luultiin, että kylpylä oli syynä vesivirran tyrehtymiseen." Vanhuksen kasvot kirkastuivat innostuksesta. "Olen saanut selville, että kylpylä oli syytön onnettomuuteen, joka johtui aivan toisenlaisesta synnistä."
"Ne ovat rohkeita sanoja – mutta – mutta kovin tervetulleita, jos ne ovat tosia."
"Ne ovat ehdottomasti tosia. Antakaa minun rakentaa kylpylä uudelleen, isä. Antakaa minun rakentaa se, ja vesi ei ole kaivosta koskaan loppuva."
"Lupaatko sen? Lupaatko sen? Sano, että lupaat sen!"
"Minä lupaan sen."
"Silloin otan itse ensimmäisen kylvyn! Mene – pane työ heti käyntiin. Älä viivyttele hetkeäkään, mene nyt heti!"
Minä ja poikani aloitimme työt heti. Vanhan kylpylän eli vesialtaan rauniot olivat vielä tallella luostarin kellarikerroksessa, eikä kiveäkään puuttunut. Ne olivat saaneet olla koskemattomina paikoillaan sukupolvesta sukupolveen, ja niitä oli kartettu hurskaasta pelosta, ne kun olivat kirottuja. Kahdessa päivässä oli kaikki valmista – suuri allas oli täynnä kirkasta, puhdasta vettä, jossa saattoi uida. Ja päälle päätteeksi se oli virtaavaa vettä. Se tuli altaaseen ja poistui siitä vanhoja putkia myöten. Iäkäs apotti piti sanansa ja oli ensimmäinen, joka kasteli itsensä. Hän astui veteen mustana ja vapisevana, koko mustan veljeskunnan katsellessa pelästyneenä ja pahojen aavistusten valtaamana, mutta hän tuli takaisin valkeana ja iloisena, ja peli oli selvä – taas uusi voitto!
Olimme taistelleet menestyksellisesti Taivaan-laaksossa; minä olin erittäin tyytyväinen ja halusin matkata kauemmaksi, mutta sairaus esti aikeeni. Kylmetyin kelpo lailla, ja vanha reumatismini nosti päätään. Tietenkin se iski heikoimpaan kohtaani – juuri siihen, mistä apotti oli rutistanut minua kamalasti, silloin kun hän kiitollisuuttaan osoittaakseen syleili minua.
Kun vihdoin pääsin liikkeelle, olin kuin varjo. Mutta kaikki osoittivat kunnioitustaan ja olivat minulle ystävällisiä, ja se teki elämäni iälleen iloiseksi, samalla kuin se paremmin kuin mikään lääke palautti voimani ja terveyteni. Niin että pian olin taas entiselläni.
Sandy oli lopen uupunut hoidettuaan minua koko ajan, ja sentähden päätin lähteä yksinäni matkalle ja jättää hänet nunnaluostariin lepäämään. Aikomukseni oli pukeutua vapaaksi talonpojaksi ja kulkea jalan maata ristiin rastiin viikko tai pari. Siten saisin tilaisuuden syödä ja asua yhdessä vapaan kansalaisluokan alhaisimpien ja köyhimpien kanssa. Millään muulla tavoin en voinut saada tietoja heidän arkielämästään ja lakien vaikutuksesta siihen. Jos esiintyisin heidän joukossaan herrasmiehenä, estäisi heidän käytöksensä väkinäisyys ja kursailevaisuus minua osallistumasta heidän yksityisiin iloihinsa ja suruihinsa, enkä minä koskaan pääsisi tunkeutumaan kuoren läpi.
Eräänä aamuna olin pitkällä kävelyllä harjoittaakseni lihaksiani jalkamatkaa varten. Olin juuri noussut harjulle, joka reunusti laakson pohjoisinta osaa, kun näin erään luolan suulla ihmiskäden tekemän oven; ympäristöstä päättelin, että edessäni oli likaisuutensa ja ankarien elintapojensa vuoksi suuresti kunnioitetun erakon asunto, jota minulle usein oli etäältä näytetty. Tiesin, että erakolle äskettäin oli tarjottu paikka suuressa Saharan erämaassa, jossa leijonat ja myrkylliset hyönteiset tekivät erakkoelämän erikoisen vaikeaksi ja houkuttelevaksi, ja että hän oli lähtenyt Afrikkaan astuakseen toimeensa; päähäni pälkähti siitä syystä katsahtaa sisään ja tutkia, oliko luolan ilma maineensa veroinen.
Hämmästykseni oli suuri. Luola oli vastikään lakaistu ja pesty. Ja toinen vielä suurempi yllätys odotti minua. Syvältä onkalon pimeydestä kuulin pienen kellon pärinää ja heti sen jälkeen seuraavan huudahduksen:
"Halloo! Keskusasema! Onko Camelotissa! – Sydämeni iloitsee sinun kyvystäsi uskoa ihmeisiin, silloin kun ne tulevat odottamattomassa muodossa ja ilmaantuvat mahdottomissa paikoissa – täällähän on ilmielävänä hänen armonsa Poosu, ja sinä saat omin korvin kuulla hänen puhuvan!"
Tämä oli todellakin kaiken täydellistä myllerrystä, oikea pöperö sovittamattomia vastakohtia. Mikä merkillinen yhdistelmä jyrkkiä vastakohtia – luuloteltu ihmeittentekijä oli luovuttanut kotinsa todelliselle, keskiaikaisesta erakkoluolasta oli tullut puhelinasema!
Puhelimenhoitaja astui valoon, ja tunsin hänet erääksi nuorista miehistäni. Sanoin:
"Kuinka kauan tämä puhelinasema on ollut täällä, Ulfius?"
"Vasta keskiyöstä lähtien, kaunis Poosu herra, luvallasi. Näimme laaksossa paljon valoja ja pidimme siitä syystä viisaana avata tänne asema, sillä missä on niin paljon valoja, siellä on varmasti melkoisen suuri kaupunki."
"Aivan oikein. Tämä tosin ei ole kaupunki tavallisessa mielessä, mutta se on joka tapauksessa huomattava paikkakunta. Tiedättekö, missä olette?"
"Sitä seikkaa en ole ehtinyt tiedustella, sillä kun toverini lähtivät täältä jatkaakseen työtänsä ja jättivät aseman minun haltuuni, kävin minä lepäämään aikoen herättyäni kysyä paikan nimeä ja ilmoittaa sen sitten Camelotiin, jossa se merkitään kirjoihin."
"Siinä tapauksessa voin ilmoittaa, että tämä on Taivaan-laakso."
Se ei tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; tarkoitan, ettei nimi, niinkuin: olin odottanut, hämmästyttänyt häntä. Hän sanoi vain:
"Tiedoitan sen,"
"Kaikkialla lähistöllä havaitsee vielä jälkimaininkeja siitä hämmästyksestä, jonka täällä viimeksi tapahtuneet ihmeet ovat herättäneet. Ettekö ole kuullut niistä mitään?"
"Ota huomioon, että me matkaamme vain öisin emmekä antaudu puheisiin kenenkään kanssa. Emme saa mitään muita tietoja kuin ne, jotka meille ilmoitetaan puhelimitse Camelotista."
"Mutta siellähän ne tietävät koko jutun. Eivätkö he ole kertoneet teille sitä suurta ihmettä, että pyhään kaivoon on jälleen saatu vettä?"
"Ahaa, sitäkö? Ovat toki. Mutta tämän laakson nimihän on sen laakson nimen jyrkkä vastakohta. Suurempaa vastakohtaa ei..."
"Mikä sen nimi sitten oli?"
"Vaivan-laakso."
"Se selittää asian. Saamarin puhelin. Se on niin peijakkaan kärkäs vaihtamaan sanat samantapaisilta kuulostaviksi, mutta merkitykseltään vastakohtaisiksi. Nyt siis lopulta tiedätte, mikä laakson nimi on. Soittakaa Camelotiin."
Hän totteli ja kutsutti Clarencen puhelimeen. Minun oli mieluista kuulla jälleen poikani ääntä. Oli kuin olisin tullut kotiin. Kun olimme vaihtaneet muutaman ystävällisen sanan ja minä olin kertonut lyhyesti sairaudestani, kysyin:
"Mitä uutta?"
"Kuningas ja kuningatar ja osa hovista valmistautuvat tällä hetkellä lähtemään sinun laaksoosi kunnioittaakseen vettä, jonka sinä vapautit lumouksesta, sekä puhdistautuakseen synnistä ja myöskin nähdäkseen sen paikan, missä hornanhenki pärskytti helvetillisiä liekkejään pilviin – jos kuuntelet kyllin tarkasti, kuulet minun iskevän silmää ja kuulet minun myöskin naureskelevan, koskapa juuri minä valitsin liekit ja lähetin ne sinun käskystäsi."
"Tunteeko kuningas tien tänne?"
"Kuningas? Ei, ei hän eikä luullakseni kukaan muukaan hänen valtakunnassaan, mutta pojat, jotka auttoivat sinua niissä ihmeissä, tulevat hänen oppaikseen ja sanovat, missä sydänyön aikana on levättävä ja yöllä nukuttava."
"Entä milloinka he sitten olisivat täällä?"
"Iltapäivällä tai vähän myöhemmin kolmen vuorokauden päästä tästä lukien."
"Onko muita uutisia?"
"Kuningas on ehdotuksesi mukaisesti alkanut järjestää vakinaista armeijaa. Yksi rykmentti on jo täysilukuinen, ja siihen on nimitetty upseerit."
"Ai vietävä! Sen olisin totisesti itse tahtonut tehdä. Maassa on yksi ainoa yhdyskunta, joka pystyy hoitamaan vakinaista armeijaa."
"Aivan niin – ja sinua varmaankin hieman ihmetyttää, kun saat kuulla, että koko rykmentissä ei ole ainoatakaan westpointilaista."
"Mitä sanotkaan? Puhutko tosissasi?"
"Asia on niin kuin sanoin."
"Se saa minut todellakin levottomaksi. Keitä hän on valinnut, ja mitä metodia hän on käyttänyt? Onko hän toimeenpannut tutkinnon?"
"Metodista en tiedä mitään. Tiedän vain, että kaikki upseerit kuuluvat aatelisiin sukuihin ja ovat synnynnäisiä pässinpäitä – eikö niin?"
"Sepä kuulostaa pahalta, Clarence."
"Rauhoitu. Kaksi luutnantti-ehdokasta matkustaa täältä kuninkaan seurassa – molemmat ovat nuoria aatelismiehiä – ja jos pysyt siellä vähän aikaa, voit panna heidät suorittamaan tutkinnon."
"Sehän on jotakin. Yhden westpointilaisen minä ainakin toimitan armeijaan. Lähetä sanansaattaja koululle. Tarpeen vaatiessa ratsastakoon vaikka hevosia kuoliaaksi, mutta hänen on oltava siellä tänään ennen auringonlaskua ja sanottava..."
"Ei tarvitse. Olen järjestänyt maanalaisen puhelinjohdon koululle. Varrohan, niin yhdistän sinne."
Se kuulosti hyvältä. Puhelimen ja sähkölennättimen ilmakehässä hengitin jälleen elämänhaluisena oltuani jo vähällä tukehtua. Silloin huomasin, mikä hiipivä, painostava, eloton aave tuo maa kaikkina niinä vuosina oli ollut minulle, vaikka elinvoimani olivat niin turtuneet, että sitä tuskin saatoin, tuntea.
Annoin henkilökohtaisesti määräykseni koulun rehtorille. Sitäpaitsi pyysin häneltä hieman paperia, täytekynän ja muutaman rasian tulitikkuja. Aloin väsyä noiden tarvekalujen puutteeseen. Minulle saattoi nyt olla niistä hyötyä, kun en ollut rautavarustuksissa, vaan pääsin taskuihini.
Palatessani luostariin havaitsin, että siellä tapahtui jotakin mielenkiintoista. Apotti ja hänen munkkinsa olivat kokoontuneet suureen saliin ja katselivat lapsellisen ihmetyksen vallassa erään vastasaapuneen velhon taikatemppuja. Viimeksimainitun puku oli kovin omituinen – yhtä narrimainen ja koreileva kuin intialaisen poppamiehen. Hän mumisi ja mutisi ja elehti ja piirsi ilmaan ja lattialle mystillisiä kuvioita – aivan niinkuin tuollaisten henkilöiden on tapana tehdä. Hän oli aasialainen kuuluisuus – niin hän itse sanoi, ja se riitti. Sellaiset todistukset otettiin vastaan täytenä kultana, ja ne olivat kaikkialla korkeassa kurssissa.
Kuinka helppo olikaan olla suuri taikuri sen miehen tavalla. Hänen erikoisalansa oli ilmoittaa, mitä kuka hyvänsä maapallon kaikista ihmisistä toimitti sillä hetkellä, ja mitä hän oli tehnyt milloin hyvänsä menneisyydessä, ja mitä hän tekisi milloin hyvänsä tulevaisuudessa. Hän kysyi, tahtoiko kukaan tietää, mitä Itämaiden keisari juuri sillä hetkellä teki. Silmien hehku ja käsien hykertely olivat kaunopuheinen vastaus – tuo kunnianarvoisa seurakunta tahtoi mielellään tietää, mitä suuri valtias juuri silloin toimitti. Veijari jatkoi hetkisen ilveilyään ja kuulutti sitten:
"Itämaiden suuri ja mahtava keisari panee tällä hetkellä rahoja erään kerjäläismunkin kouraan – yhden, kaksi, kolme kolikkoa, ja kaikki ovat hopeaa."
Joka taholta suhisi ihailevia huudahduksia:
"Se on aivan ihmeellistä!" – "Miten merkillistä." –
"Kuinka paljon opintoja, kuinka paljon työtä onkaan vaadittu, ennenkuin on saavuttanut moisen kyvyn!"
Haluaisivatko he tietää, mitä Intian ylhäinen hallitsija teki? Kyllä. Hän sanoi heille, mitä tuo herra teki, ja sitten hän kertoi heille, mitä Egyptin sulttaani toimitti, ja niinikään, missä hankkeissa Kaukaisten merien kuningas oli. Ja niin edespäin, ja niin edespäin, ja jokaisen uuden ihmeen jälkeen yltyi hänen kaikkitietäväisyytensä ihailu. He luulivat, että kai hän sentään jonkin kerran olisi epävarma asiastaan. Mutta kaukana siitä! Hän ei milloinkaan epäröinyt, vaan antoi aina pyydetyn tiedon, vieläpä hämmästyttävän tarkasti. Näin, että jos moista jatkuisi, menettäisin vaikutusvaltani, mies anastaisi kaikki kannattajani ja minä saisin seisoa siinä häpeissäni ja avuttomana. Ei, minun täytyi panna keppi hänen pyöränpuoliensa väliin, ja se oli tehtävä heti. Sanoin:
"Tahtoisin mielelläni tietää, mitä eräs henkilö tekee nyt; saanko kysyä?"
"Puhu vapaasti. Minä sanon sen sinulle."
"Mutta se on vaikeata – kenties mahdotonta."
"Tieteeni ei tunne sitä sanaa. Kuta vaikeampaa se on, sitä varmemmin voin sen sinulle ilmoittaa."
Nähkääs, halusin kohottaa mielenkiintoa. Se oli nyt noussut sangen korkealle, minkä saattoi huomata ympärillämme olevien ojennetuista kauloista ja läähättävästä hengityksestä. Nyt saatoin jännityksen huippuunsa.
"Jos ette erehdy – jos todellakin sanotte minulle, mitä haluan tietää – annan teille kaksisataa hopeakolikkoa."
"Ne ovat kohta minun omaisuuttani. Sanon sinulle, mitä haluat tietää."
"Sanokaa sitten, mitä minä teen oikealla kädelläni."
"Oh!" Yleisen hämmästyksen suhinaa. Ainoankaan munkin päähän ei ollut pälkähtänyt kysyä, mitä joku sellainen henkilö teki, joka ei ollut tuhansien mailien etäisyydessä. Taikuri oli pahemmassa kuin pulassa. Sellaisessa kiipelissä hän ei vielä koskaan ollut ollut, ja se mykisti hänet. Hän näytti ällistyneeltä ja tolkuttomalta. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. "Kas niin", sanoin minä, "mitä te odotatte? Onko mahdollista, että te voitte ihan heti sanoa, mitä maan toisella puolella oleva ihminen hommaa, mutta ette tiedä, mitä se tekee, joka seisoo teistä kolmen askeleen päässä? Ne, jotka ovat takanani, näkevät, mitä teen oikealla kädelläni, ja he voivat todistaa, puhutteko totta." Hän oli yhä edelleen vaiti. "Hyvä", sanoin, "minäpä sanon teille, minkä tähden ette kerro sitä meille. Sen tähden, ettette sitä tiedä. Tekö taikuri! Hyvät ystävät, tämä kulkuri on yksinkertaisesti petkuttaja ja valehtelija."
Puheeni sekä suretti että kauhistutti munkkeja. He eivät olleet tottuneet siihen, että noista kunnianarvoisista olennoista käytettiin moisia nimityksiä, eivätkä he tietäneet, mitä siitä seuraisi. Nyt oli koko sali käynyt hiirenhiljaiseksi, ja taikauskoiset aavistukset täyttivät kaikkien mielet. Taikuri oli kiristellyt viisaudenhampaitaan, ja kun hän nyt hymyili huolettomasti ja välinpitämättömästi, tunsivat kaikki suurta helpotusta, sillä se ilmaisi, ettei hänen mielentilansa ollut hirvittävän tuhoatuottava. Hän sanoi:
"Tämän henkilön rietas puhe on saattanut minut sanattomaksi. Tulkoon kaikille tunnetuksi – elleivät kaikki ehkä vielä tiedä sitä, että minun arvoiseni taikurit eivät milloinkaan välitä muusta kuin mitä kuninkaat, prinssit ja keisarit sekä muut purppuraan syntyneet toimittavat. Jos olisit kysynyt minulta, mitä Arthur, suuri kuningas, teki sillä hetkellä, olisi se ollut aivan toista, ja minä olisin vastannut sinulle. Mutta alamaisen toimet eivät kiinnitä mieltäni."
"Oh, siinä tapauksessa käsitin teidät väärin! Olin kuulevinani, että sanoitte 'kuka hyvänsä', ja luulin, että se merkitsi kuka hyvänsä ja tarkoitti kaikkia."
"Niin se tarkoittaakin, kaikkia ylhäissukuisia – mieluimmin kuninkaallisia henkilöitä."
"Minusta se tuntuu aivan selvältä", sanoi apotti, joka käytti tilaisuutta rauhoittaakseen mielet ja torjuakseen onnettomuuden, "sillä ei kai olisi sopivaa, että niin ihmeellinen lahja olisi annettu henkilölle, joka piittaisi muidenkin toimista kuin niiden, jotka ovat syntyneet suuruuden huipuilla. Meidän Arthur kuninkaamme..."
"Tahdotteko tietää jotakin hänestä?" keskeytti taikuri.
"Hyvin mielellämme ja kiitollisina."
Nuo parantumattomat idiootit olivat taas suuren innostuksen vallassa. Erittäin tarkkaavaisesti he seurasivat manauksia ja katsoivat minuun kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Nyt ainakin olet voitettu." Sitten taikuri kuulutti:
"Kuningas on väsynyt metsästyksestä ja on nyt kaksi tuntia levännyt palatsissaan ja nukkunut rauhallisesti näkemättä unia."
"Seuratkoon häntä Jumalan siunaus!" sanoi apotti ja teki ristinmerkin. "Olkoon se uni hyväksi niin hänen ruumiilleen kuin sielulleenkin."
"Hyvää se kyllä tekisi, jos hän nukkuisi", lausuin minä, "mutta kuningas ei nuku nyt, hän ratsastaa".
Munkit kävivät jälleen levottomiksi – mahtajat iskivät yhteen. Kukaan ei tietänyt, kumpaa uskoa. Muukalainen virkkoi minulle halveksivasti:
"Monta ihmeellistä ennustajaa ja profeettaa olen elonpäivinäni nähnyt, mutta en koskaan ennen ketään, joka olisi saattanut istua rauhallisena paikallaan ja katsoa olioiden sydämeen käyttämättä minkäänlaisia loitsuja."
"Te olette elänyt metsissä, ja paljon on siitä syystä jäänyt teiltä huomaamatta. Minäkin käytän loitsuja, niinkuin tämä hyvä veljeskunta tietää – mutta vain merkillisimmissä tilaisuuksissa."
Kun keskustelu käy pisteliääksi, en minä koskaan anna perään. Repliikkini sai miehen hämmästymään. Apotti pyysi tietoja kuningattaresta ja hovista ja sai seuraavan vastauksen:
"He nukkuvat kaikki, väsymyksen voittamina, niinkuin kuningaskin."
Minä sanoin:
"Siinä taaskin valhe. Puolet hovista huvittelee, kuningatar ja toinen puoli eivät nuku, he ratsastavat. Nyt voitte ehkä antaa meille hieman tarkempia tietoja ja sanoa, minne kuningas ja kuningatar ja kaikki ne, jotka tällä hetkellä ratsastavat heidän kanssaan, aikovat matkata?"
"He nukkuvat nyt; mutta huomenna he ratsastavat, sillä he aikovat matkustaa merelle."
"Entä missä he ovat ylihuomisen jälkeisenä päivänä iltasoiton aikaan?"
"Kaukana Camelotin pohjoispuolella, ja he ovat silloin ehtineet puolimatkaan."
"Taaskin valhe, vieläpä sadanviidenkymmenen mailin pituinen. Heidän matkansa ei silloin ole puolivälissä, vaan se on päättynyt, ja he ovat täällä, tässä laaksossa."
Se pommi ei jäänyt vaikutusta vaille. Se kiihdytti apottia ja munkkeja mitä suurimmassa määrässä ja sai taikurin vapisemaan sisimmässään. Jatkoin samaan tapaan:
"Ellei kuningas tule, saatte kyyditä minut kottikärryillä paikkakunnalta. Jos hän tulee, toimitan minä teille saman palveluksen."
Seuraavana päivänä menin puhelinasemalle ja sain tietää, että kuningas oli matkallaan sivuuttanut kaksi kaupunkia. Mutta siitä en hiiskunut mitään. Kolmannen päivän tiedonannot ilmoittivat, että jos hän jatkoi samalla nopeudella, olisi hän perillä noin kello neljä iltapäivällä. Vielä ei kiinnitetty huomiota hänen tuloonsa, ei tehty mitään valmistuksia hänen juhlallista vastaanottoaan varten. Todellakin ihmeellistä. Sen saattoi selittää vain yhdellä tavalla: tuo toinen taikuri oli heikontanut vaikutusvaltaani. Niin oli todellakin asian kita. Tiedustin eräältä ystävältäni, eräältä munkilta, seikkaa, ja hän kertoi minulle, että taikuri oli käyttänyt joitakin toisia loitsuja ja havainnut, että hovi olikin päättänyt jättää matkan sikseen ja pysyä kotona. Ajatelkaahan! Niin vähän merkitsevät sellaisessa maassa maine ja kokemus. Nuo ihmiset olivat nähneet minun suorittavan historian komeimman ihmeen, miesmuistiin ainoan, jolla oli todellista arvoa, ja kuitenkin he nyt olivat valmiit kannattamaan seikkailijaa, joka ei voinut esittää muuta todistusta kyvystään kuin oman todistamattoman sanansa.
Ei ollut kuitenkaan viisasta jättää kuningas vaille minkäänlaista vastaanottoa; siitä syystä menin laaksoon ja rummutin kokoon joukon pyhiinvaeltajia sekä savustin ulos ryhmän erakkoja, jotka lähetin kuningasta vastaan kello kaksi. Mitään muuta komeutta ei näkynyt hänen tullessaan. Apotti oli menehtyä nöyryytykseen ja raivoon, kun vein hänet parvekkeelle ja näytin hänelle valtion päämiehen, joka ratsasti laaksoon; ainoakaan munkki ei lausunut häntä tervetulleeksi, eivätkä liikkuvat joukot ja riemukellojen ääni ilahduttaneet hänen sieluaan. Apotti loi kuninkaaseen yhden ainoan katseen ja kiiruhti sitten tarkastamaan voimiaan. Seuraavassa minuutissa soivat kellot ihan vimmatusti ja kaikki talot syytivät ulos munkkeja ja nunnia, jotka syöksyivät ottamaan kulkuetta vastaan. Ja heidän mukanaan seurasi tuo taikuri, apotin käskystä työntökärry-kyydillä; hänen kunniansa oli loassa, ja minun maineeni oli jälleen kohonnut pilviin. Niin, sellaisessa maassa käy kyllä mainiosti päinsä pitää tehtaanmerkkiään näkyvissä, mutta silloin ei saa istua kädet ristissä. Täytyy olla virkeä ja reipas ja hoitaa asioitaan pontevasti.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Tutkinto.
Kun kuningas matkusti saadakseen ilmanalan vaihdosta taikka kun hän suoritti kuninkaankulkuaan tai kävi jonkun kaukana asuvan aatelismiehen luona, jonka hän tahtoi saattaa vararikkoon vierailunsa aiheuttamilla menoilla, seurasi puolet hallinnosta häntä. Komitea, jonka tehtävänä oli tutkia armeijan upseerinvirkoihin pyrkijöitä, tuli kuninkaan mukana laaksoon, vaikka se olisi yhtä hyvin voinut suorittaa työnsä kotonakin. Ja vaikka tämä retki oikeastaan oli huvimatka, ei kuningas kuitenkaan laiminlyönyt eräitä toimia, jotka kuuluivat hänen ammattiinsa. Hän paransi risatautia kätensä kosketuksella – niinkuin tavallista; hän jakoi oikeutta auringonlaskun aikana ja käsitteli riita-asioita, sillä hän itse oli ylituomari Korkeimmassa oikeudessa.
Hän kunnostautui varsinkin tässä jälkimmäisessä tehtävässä. Hän oli viisas ja ihmis-ystävällinen tuomari ja teki varmasti parhaansa – niin pitkälle kuin hänen tietonsa riittivät. Mutta siinä piilee sangen suuri rajoitus. Hänen tietonsa – tarkoitan, hänen kasvatuksensa – värittivät usein hänen tuomionsa. Kun vain oli kyseessä ylhäis-aatelisen henkilön tai herrasmiehen ja alempiarvoisen miehen välinen riita, oli kuninkaan myötätunto aina korkeamman säädyn puolella, vaikk'ei hän kenties itse ollut siitä tietoinen. Ja toisin ei asia voinutkaan olla. Orjuuden tylsentävä vaikutus orjainomistajien moraalisiin tunteihin on tunnettu ja tunnustettu kautta koko maailman, eikä etuoikeutettu luokka, ylimystö, ole muuta kuin orjainomistajajoukkio, jolla vain on toinen nimi. Tämä kuulostaa ankaralta, mutta sen ei kuitenkaan pitäisi loukata ketään – ei edes aatelisia – mikäli itse mainittu tosiasia ei ole loukkaus, sillä väitteenihän perustuu yksinkertaisesti tosiasiaan. Vastenmielistä ei orjuudessa ole nimi, vaan itse asia. Kun kuulee aristokraatin puhuvan alemmista luokista, tuntee heti – lievennetyssä muodossa – todellisen orjainomistajan ilmeen ja äänensävyn; ja niiden takana piilee orjainomistajan henki, orjainomistajan tylstynyt tunne. Ne ovat kumpikin saman syyn seurauksia: ne johtuvat omistajan synnynnäisestä tavasta pitää itseään ylempänä olentona. Kuninkaan tuomiot olivat hyvin usein puolueellisia, mutta se oli yksinomaan hänen kasvatuksensa ja hänen synnynnäisten ja muuttumattomien sympatiojensa vika. Hän oli yhtä sopimaton tuomarinvirkaan kuin tavallinen äiti olisi pulavuosina jakamaan maitoa nälkäisille lapsille; hänen omat lapsensa saisivat aina vähän runsaammin maitoa kuin muut.
Kuninkaan ratkaistavaksi annettiin sangen omituinen tapaus. Nuori isätön ja äiditön tyttö, joka omisti huomattavan maatilan, meni naimisiin köyhän nuorukaisen kanssa. Tytön maatila kuului erääseen kirkon omistamaan läänitykseen. Hiippakunnan piispa, ylimielinen aatelisherra, vaati tytön maata kirkolle, koska hän oli mennyt naimisiin salaa ja siten puijannut kirkolta oikeuden, joka sillä oli lääniherrana – kerran aikaisemmin mainitun droit du seigneurin. Rangaistus tällaisesta laiminlyönnistä oli omaisuuden takavarikko. Tyttö puolustautui sillä, että lääniherran arvo oli joutunut piispalle ja että sitä oikeutta, jota tässä tarkoitettiin, ei voinut siirtää kenellekään toiselle, vaan lääniherran oli itsensä käytettävä sitä tai sitten luovuttava siitä. Eräs vanhempi laki – ja se on kirkon oma – kielsi ankarasti piispoja käyttämästä sitä oikeutta. [Katolisen papin on määrä elää n.s. selibaatissa, naimattomana, "puhtaana". Tytön muka piispalta puijaama oikeus tarkoittaa "ensimmäisen yön oikeutta". Suom. selitys.] Todellakin ihmeellinen tapaus.
Tuo juttu palautti mieleeni, mitä nuoruudessani olin lukenut siitä
nerokkaasta tavasta, jolla Lontoon kaupungin vanhimmat hankkivat
varoja Mansion Housen [Lontoon pormestarin virastotalo. Suom.
selitys.] rakentamiseksi. Henkilö, joka ei ollut nauttinut ehtoollista
anglikaanisen kirkon menojen mukaan, ei Lontoossa voinut tulla
sheriffi-ehdokkaaksi. Vapaakirkolliset eivät niin ollen olleet
vaalikelpoisia. He eivät voineet suostua ehdokkaiksi, jos heitä
pyydettiin, eivätkä hoitaa virkaa, jos heidät valittiin. Kaupungin
vanhimmat, jotka varmasti olivat valepukuisia jenkkejä, keksivät
seuraavan nokkelan keinon: he laativat säädöksen, joka tuomitsi
jokaisen, joka kieltäytyi rupeamasta sheriffi-ehdokkaaksi, 400 punnan
sakkoon ja jokaisen, joka kieltäytyi hoitamasta virkaansa tultuaan
valituksi sheriffiksi, 600 punnan sakkoon. Ja sitten he panivat vauhdin
päälle ja valitsivat joukoittain eriuskolaisia, toisen toisensa
jälkeen, kunnes olivat koonneet sakkoja 15,000 puntaa. Ja vielä tänä
päivänä on siellä; komea Mansion House muistuttamassa häpeileviä
porvareita siitä kauan sitten menneestä ja kovasti päivitellystä
hetkestä, jolloin joukko jenkkejä pujahti Lontooseen tekemään
kepposiaan, jotka ovat hankkineet jenkkien heimolle ainoalaatuisen ja
sangen epäilyttävän maineen maaltaan kaikkien hyvien ja pyhien kansojen
keskuudessa.Tytöllä oli paljon tosiasioita puolellaan – piispalla yhtä paljon. En käsittänyt, miten kuningas voisi selviytyä siitä. Mutta hän käsitti. Esitän tässä hänen tuomionsa:
"Tässä asiassa ei ole mitään erikoista vaikeutta, se on niin yksinkertainen, että lapsikin sen ymmärtäisi. Jos nuori morsian velvollisuutensa mukaisesti olisi puhunut kauniisti piispalle, lääniherralleen, isännälleen ja suojelijalleen, ei hänen olisi tarvinnut menettää mitään, sillä piispa olisi voinut hakea erivapautuksen, jonka nojalla hän olisi voinut käyttää mainittua oikeutta, ja nainen olisi saanut pitää kaiken omaisuutensa. Mutta kun hän laiminlöi ensimmäisen velvollisuutensa, menetti hän sen johdosta kaikki. Sillä sen, joka riippuu nuoran varassa, mutta leikkaa sen käsiensä yläpuolelta, täytyy pudota. Ei auta, että nuoran jäljellä oleva osa on vahva ja virheetön, vaara on kuitenkin yhtä suuri, ja sen hän huomaa. Naisen menettely ei todellakaan ole puolustettavissa. Tuomioistuimen päätös on, että hän mainitulle lääniherralle ja piispalle luovuttaa kaiken omaisuutensa viimeistä pennyä myöten ja sitäpaitsi suorittaa oikeudenkäynti-kulut. Seuraava asia!"
Tulipa siitä surullinen loppu ihanalle kuherruskuukaudelle, joka ei ollut kestänyt neljännesvuottakaan. Nuoret ihmisparat! Noiden kolmen kuukauden aikana he olivat eläneet ylellisyydessä ja nauttineet kaikista tämän maailman hyvyyksistä. Heidän vaatteensa ja koristeensa olivat niin hienoja ja elegantteja kuin vapaamielisin ylellisyysasetuksen tulkinta myönsi heidän säätyisilleen henkilöille; ja noissa kauniissa vaatteissa – nuori nainen nojaten itkien mieheensä, joka koetti lohduttaa häntä toiveikkailla sanoilla, vaikka hänen äänessään väreili epätoivo – he lähtivät oikeudesta maailmalle, kodittomina, vuoteettomina, leivättöminä. Eivät edes maantien varrella seisoskelevat kerjäläiset olleet niin köyhiä kuin he.
Mutta kuningas oli selviytynyt pulmasta, ja tavalla, joka varmasti tyydytti kirkkoa ja muuta ylimystöä. Paljon kaunista ja vakuuttavaa kirjoitetaan monarkian tueksi, mutta tosiasia on kuitenkin, että valtiossa, jossa kansalla on äänioikeus, ei voi olla raakoja lakeja. Arthurin kansa oli tietysti ala-arvoista tasavalta-ainesta, monarkkinen hallitus kun oli jo niin kauan sitä huonontanut. Mutta tämäkin kansa olisi ollut kyllin järkevä antaakseen nopean lähdön sille laille, jota kuningas juuri oli sovelluttanut, jos siitä olisi toimeenpantu yleinen äänestys. On eräs lause, joka on sanottu niin usein tässä maailmassa, että se on alkanut näyttää järkevältä ja merkitsevältä; tarkoitan sitä sanontatapaa, että se ja se kansa mahdollisesti "pystyy hallitsemaan itseään". Noissa sanoissa piilee viittaus siihen, että jossain on joskus todella muka ollut kansa, joka ei ole siihen pystynyt ja jota muutamat itseoikeutetut spesialistit ovat voineet hallita paremmin. Johtavat henget ovat kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina nousseet rahvaan keskuudesta ja ainoastaan sieltä – ei etuoikeutetuista luokista. Siitä seuraa, että millä tasolla kansan älyllinen kyky onkin, olipa se suuri tai pieni, piilee suurempi osa kansan kelvollisuutta nimettömien ja köyhien pitkissä riveissä, eikä se siis koskaan ole nähnyt sitä päivää, jolloin siinä ei olisi ollut yllin kyllin itsehallintoon pystyvää ainesta. Ja tämä tukee sitä itsestään selvää tosiasiaa, että parhaitenkaan hallittu ja valistuneinkaan monarkia ei ole paras tila, mihin kansa voi päästä, ja että tämä pitää paikkansa myöskin samantapaisiin alemman asteen hallitusmuotoihin nähden – koko liutaan, alimpaan asti.
Kuningas Arthur oli kiiruhtanut armeijakysymystä paljon innokkaammin kuin olin odottanut. En ollut uskonut, että hän poissaollessani ryhtyisi asiaan, enkä siitä syystä ollut valmistanut mitään suunnitelmaa upseerikelpoisuuden tutkimista varten. Olin vain sanonut, että olisi parasta saattaa jokainen ehdokas tarkan ja perusteellisen tutkinnon alaiseksi, ja olin aikonut itsekseni laatia luettelon sotilaallisista kelpoisuusehdoista, jotka ainoastaan westpointilaiseni voisivat täyttää. Se minun olisi pitänyt tehdä, ennenkuin lähdin Camelotista, sillä kuningas oli niin hurmaantunut vakinaisen armeijan aatteesta, ettei hän jaksanut odottaa, vaan hänen täytyi heti käydä käsiksi asiaan ja laatia paras tutkintosuunnitelma, minkä hän itse saattoi keksiä.
Minua halutti kovasti nähdä se saadakseni näyttää, kuinka paljon parempi se oli, jonka minä antaisin tutkintokomitealle. Mainitsin siitä jotakin ohimennen kuninkaalle, ja se herätti hänen uteliaisuutensa. Kun komitea oli kokoontunut, seurasin häntä sisälle, ja meidän perässämme tulivat tarjokkaat. Joukossa oli muuan nokkela nuorukainen, joka kuului westpointilaisiini, ja hänen kanssaan tuli pari West Point-professoriani.
Nähdessäni komitean en tietänyt, pitikö minun itkeä vai nauraa. Puheenjohtajana oli se virkamies, jonka jälkimaailma tuntee Norroy Asekuninkaan nimellä! Molemmat toiset jäsenet olivat toimistopäällikköjä hänen osastossaan, ja tietysti he olivat pappeja kaikki kolme.
Kohteliaisuudesta minua kohtaan kutsuttiin minun ehdokkaani ensimmäisenä esiin, ja tutkinto aloitettiin virkavaltaisen juhlallisesti.
"Nimesi?"
"Mal-ease."
"Kenen poika?"
"Websterin."
"Websterin – Websterin. Hm – sitä nimeä en todellakaan kykene muistamaan. – Ammattisi?"
"Kankuri."
"Kankuri! – Herra varjelkoon minua!"
Kuningas hämmästyi kiireestä kantapäätä myöten, eräs pappi pyörtyi, ja muille miltei oli käydä samoin. Puheenjohtaja koetti hillitä itsensä ja sanoi harmistuneena:
"Kylliksi. Mene tiehesi."
Mutta minä vetosin kuninkaaseen. Kerjäsin ja pyysin häntä tutkituttamaan kokelastani. Kuningas suostui siihen, mutta komitea, joka oli koottu ylhäisestä väestä, vannotti kuningasta säästämään heitä kankurin pojan tutkimisesta. Tiesin, että he joka tapauksessa olivat liian tyhmiä tutkiakseen häntä, niin että yhdyin heidän rukouksiinsa, ja niin kuningas siirsi tutkimisvelvollisuuden professoreilleni. Olin teetättänyt mustan taulun, se ripustettiin seinälle, ja näytelmä alkoi. Oli ihanata kuulla, miten nuori mies teki selkoa sotatieteestä ja esitteli yksityiskohtia taistelusta ja piirityksestä, apujoukoista, kuljetuksesta, miinoituksesta ja vastamiinoituksesta, taktiikasta, suuresta ja pienestä strategiasta, merkinannosta, jalka-, ratsu- ja tykkiväestä, kenttäkanuunoista, kuularuiskuista, rihlatuista kivääreistä, musketti- ja revolveritulesta – ja, katsokaapa, nuo komitean pässinpäät eivät ymmärtäneet halkaistua sanaakaan koko jutusta. Kelpasipa totisesti nähdä, miten hän mustalla taululla ratkoi matemaattisia probleemeja, jotka olisivat voineet panna itse enkelit ymmälle; mutta häneltä se kävi kuin leikkien. Hän oli selvillä kaikesta mahdollisesta, auringonpimennyksistä ja pyrstötähdistä ja auringon asemasta ja konstellaatioista, keskiajasta ja tähtiajasta Ja päivällisajasta ja makuullemenoajasta, ja hän tunsi pilvien ala- ja yläpuolelta kaiken, millä vihollista saattoi rasittaa ja ahdistaa, ja kun poika sitten teki kunniaa ja perääntyi paikoilleen, olin niin ylpeä hänestä, että olisin voinut ottaa hänet syliini, ja kaikki muut olivat niin poissa tolkuiltaan, että eräät heistä näyttivät kuin kivettyneiltä, toiset kuin juopuneilta ja kaikki yhdessä tunsivat olevansa nolattuja ja nujerrettuja. Minä oletin, että suuri enemmistö hyväksyisi hänet.
Kasvatus on totisesti kumma seikka. Tämä samainen nuorukainen oli tullut West Pointiin niin tyhmänä, että kun kysyin häneltä: "Jos kenraalilta ammutaan hevonen taistelukentällä, mitä hänen silloin pitää tehdä?" – hän vastasi vallan hölmösti:
"Nouskoon ylös ja harjatkoon itsensä."
Nyt käskettiin muuan nuorista aatelismiehistä esiin. Minun päähäni pälkähti tehdä hänelle muutamia kysymyksiä. Sanoin:
"Osaako teidän korkeutenne lukea?"
Hän punastui harmista ja vastasi kiivaasti:
"Pidätkö minua pappina? Minä luulisin, että en ole sellaista sukua..."
"Vastatkaa kysymykseeni!"
Hän hillitsi raivonsa ja sai vastatuksi: "En."
"Osaatteko kirjoittaa?"
Hän koetti taas sähistä vastaan, mutta sanoin:
"Pysykää kysymyksissäni älkääkä huomautelko mitään. Te ette ole täällä rehennelläksenne suvullanne ja etuoikeuksillanne. Semmoista täällä ei sallita. Osaatteko kirjoittaa?"
"En."
"Osaatteko kertomataulun?"
"En ymmärrä mitä tarkoitat?"
"Paljonko on yhdeksän kertaa kuusi?"
"Se on minulle salaisuus, joka pysyy minulta kätkettynä, koska en milloinkaan ole ollut sellaisessa asemassa, että minun olisi ollut pakko tutkistella sitä; ja koska minun ei ole tarvinnut sitä tietää, olen vapaa tästä opillisesta seikasta."
"Jos A antaa B:lle barrelin sipulia, jonka arvo on kaksi pennyä bushelilta, vaihtaen ne lampaisiin, joiden arvo on 4 pennyä, ja koiran, joka on pennyn arvoinen, mutta C ennen luovutusta iskee koiran kuoliaaksi syystä, että se on purrut häntä luullen häntä D:ksi, niin miten paljon voi A edelleen vaatia B:ltä ja kenen on korvattava koira, C:n vaiko D:n, ja kuka saa rahat? Jos A saa ne, onko penny siinä tapauksessa kylliksi, vai onko hänellä oikeus vaatia vahingonkorvaukseksi summan suurentamista, summan, joka edustaa koirasta mahdollisesti saatavaa voittoa ja joka voidaan luokittaa käyttöoikeudeksi?"
"Tosiaankaan en ole milloinkaan niillä kaikkiviisailla ja tutkimattomilla teillä, joilla Jumala liikkuu suorittaessaan ihmeitään, tavannut mitään noin mutkikasta ja sotkuista kuin tuo kysymys on. Pyydän sinua sen tähden sallimaan koiran ja sipulien ja noitten outo- ja jumalaton-nimisten ihmisten selviytyä vaikeuksistaan ilman minun apuani, sillä heidän pulmansa on kylliksi vaikea ilmankin, ja jos minä koetan auttaa, pahentaisin vain asiaa enkä luultavasti selviäisi hengissä siitä kurjuudesta."
"Mitä te tiedätte attraktio- ja gravitaatiolaeista?"
"Jos sellaisia on olemassa, on kuningas kai säätänyt ne minun ollessani tämän vuoden alkupuolella sairaana ja sen johdosta jäätyäni kuulematta niiden julistamista."
"Tiedättekö jotakin siitä, mitä nimitetään optiikaksi?"
"Olen kyllä kuullut puhuttavan kuvernööreistä ja kenraaleista ja sheriffeistä ja monista muista sentapaisista pikkuviroista ja kunnianimistä, mutta niin sanotusta optiikasta en koskaan ole kuullut sanaakaan. Se on ehkä jokin uusi arvo."
"On kyllä, tässä maassa."
Voiko kuvitellakaan, että mokoma nilviäinen vakavasti saattaisi yrittää johonkin viralliseen asemaan missään maailman maassa? Hänellä oli kaikki konekirjoittajakopistin luonteenomaiset tuntomerkit, jos jättää lukuunottamatta viimeksimainitun taipumuksen pyytämättä tehdä oikeinkirjoitus- ja välimerkkikorjauksia. Oli selittämätöntä, miksei hän lisännyt tätäkin ominaisuutta vahvistamaan ihastuttavia todistuksiaan ammattikelvottomuudestansa. Mutta se ei osoittanut, että häneltä olisi puuttunut lahjoja siihen suuntaan, se osoitti vain, ettei hänestä ollut tullut kone-puhtaaksikirjoittajaa. Tehtyäni vielä jonkun hyökkäyksen laskin professorit hänen kimppuunsa, ja he käänsivät hänet ylösalaisin sotatieteellisissä seikoissa ja huomasivat luonnollisesti, että hän oli vallan tyhjä. Hän tiesi sitä ja tätä aikansa sotataidosta – hirviöitten ajojahdista, härkätaisteluista turnailukentällä ynnä sentapaisesta – mutta muussa suhteessa hän oli putipuhdas. Siirryimme sitten nuoreen jalosukuiseen N:o 2:een, ja tietämättömyydessä hän oli edellisen kaksoisveli. Luovutin heidät komitean puheenjohtajalle varmasti luottaen siihen, että heidät nitistettäisiin perinpohjin.
"Nimesi, jos suvaitset?"
"Pertipole, Pertipole herran poika, Barley Mashin parooni."
"Isoisäsi?"
"Myöskin Pertipole herra, Barley Mashin parooni."
"Isoisäsi isä?"
"Sama nimi ja titteli."
"Isoisäsi isoisä?"
"Semmoista ei meillä ole ollut, arvoisa herra, sukujohto päättyy ennen häntä."
"Ei merkitse mitään. Se on selvänä jo neljässä polvessa ja täyttää vahvistetun säännön."
"Minkä säännön?" kysyin minä.
"Sen säännön, joka määrää, että hakija ei ole pätevä, ellei hän voi osoittaa, että häneen sukunsa on ollut aatelinen neljässä polvessa."
"Eikä voi tulla nimitetyksi armeijan luutnantiksi, ellei ole esitettävänä neljää aatelista esi-isää?"
"Ei, ei voi. Kukaan luutnantti tai muu upseeri ei voi saada valtakirjaa ilman tätä ominaisuutta."
"Sepä ylen kummallista. Mitä hyötyä hänellä on sellaisesta ominaisuudesta?"
"Mitäkö hyötyä hänellä siitä on? Rohkea kysymys, kaunis herra Poosu, koska se näyttää asettavan kysymyksenalaiseksi meidän pyhän äitimme, kirkon, viisauden."
"Millä tavoin?"
"Siten, että kirkko on vahvistanut aivan saman säännön pyhimyksiin nähden. Kirkon lain mukaan ei ketään saa kanonisoida, ellei hän ole ollut kuolleena neljää sukupolvea."
"Ymmärrän, ymmärrän, se on aivan sama. Ylen merkillistä. Toisessa tapauksessa on mies ollut elävänä kuollut neljä sukupolvea – muumioituna tietämättömyyteen ja tylsyyteen – ja se tekee hänet kyvykkääksi komentamaan eläviä ihmisiä ja ottamaan niiden onnen ja menestyksen voimattomiin käsiinsä. Toisessa tapauksessa on mies kuolleena ja matojen syömänä neljän sukupolven ajan, ja se tekee hänet päteväksi huolehtimaan palveluksesta taivaallisessa leirissä. Hyväksyttekö te, armollinen kuningas, tämän merkillisen lain?" Kuningas vastasi:
"Minä en tosiaankaan saata nähdä siinä mitään ihmeellistä. Kaikki ne paikat, jotka suovat kunniaa ja voittoa, kuuluvat oikeudenmukaisesti niille, jotka ovat aatelista sukua, ja armeijassa nämä arvot joutuvat heille ja joutuisivat heille, vaikkei sitä taikka tätä sääntöä pidettäisikään silmällä. Sääntö on vain rajan merkkinä. Sen tarkoituksena on pidättää poissa viroista liiaksi tuoreita aatelismiehiä, jotka alentaisivat niiden arvoa ja saattaisivat korkeasukuiset miehet hylkimään niitä ja kieltäytymään niistä. Ansaitsisin moitetta, jos sallisin jotakin niin onnetonta. Sinä voit sallia sen, jos sinulla on halua, sillä sinulla on se valta ja arvo, mikä tarvitaan, mutta jos kuningas tekisi sen, olisi se hulluutta ja aivan käsittämätöntä."
"Minä myönnyn. Jatkakaa, airuekolleegion herra johtaja."
Puheenjohtaja otti uudelleen sananvuoron. "Millä loistavalla urotyöllä valtaistuimen ja valtion kunnian puolesta kohosi sinun ylvään sukusi perustaja brittiläiseen aatelistoon?"
"Hän rakensi panimon."
"Herra kuningas, komitea katsoo tämän hakijan täyttävän kaikki sotilas-ammattiin tarvittavat vaatimukset ja siirtää asian sinun ratkaistavaksesi tutkittuaan hänen kilpailijansa."
Kilpailija astui esiin ja esitteli hänkin omasta puolestaan neljä aatelista esi-isää, niin että hänetkin siinä suhteessa hyväksyttiin.
Hän vetäytyi hetkeksi sivulle, ja herra Pertipole sai osalleen useita kysymyksiä:
"Mihin säätyyn kuului sukusi perustajan vaimo?"
"Hän oli lähtöisin tilanomistajien luokasta, mutta ei kuulunut ylhäisaateliin. Hän oli miellyttävä, puhdasmielinen ja hyväsydäminen, hänen elämänsä ja luonteensa oli moitteeton, niin että hän näihin ominaisuuksiin katsoen hyvin vastasi maan parasta naista."
"Hyvä on, istuudu." Puheenjohtaja huusi taas esiin kilpailevan nuoren lordin ja sanoi: "Mitä sukua ja säätyä oli sinun isoisäsi äiti, joka siirsi brittiläisen aateluuden sinun kunnioitettavalle huoneellesi?"
"Hän oli kuninkaan rakastajatar ja kohosi yksinomaan omasta ansiostaan tähän loistavaan asemaan siitä kurjuudesta, johon hän oli syntynyt."
"Sitä voidaan sanoa todelliseksi aateliudeksi, se on sitä oikeata, sitä täydellistä sekoitusta, Onnittelen sinua luutnantin arvosi johdosta, kaunis lordini. Älä halveksi sitä; se on se alin porras, mikä vielä johtaa suuruuteen, joka on enemmän sinun loistavan sukuperäsi arvoinen."
Nyt olin nöyryytyksen pohjattomassa kuopassa. Olin luvannut itselleni helpon ja komean voiton. Ja näin kävi sitten!
Häpesin nähdessäni poloista pettynyttä kadettiani. Pyysin häntä menemään ja olemaan kärsivällinen, sillä tähän ei asia päättyisi.
Pyysin yksityistä audienssia kuninkaan luo ja esitin hänelle ehdotukseni. Sanoin, että hän teki erinomaisen oikein sijoittamalla siihen rykmenttiin ainoastaan aatelisia upseereja; hän ei olisi voinut menetellä viisaammin. Myöskin olisi hyvä ajatus lisätä sitä viidelläsadalla upseerilla, niin, lisätä upseerien lukumäärää valtakunnan kaikilla ylhäisaatelisilla ja ylhäisaatelin sukulaismiehillä, siinäkin tapauksessa, että rykmentissä tulisi olemaan viisi kertaa enemmän upseereita kuin sotamiehiä. Siitä tulisi sillä kurin se hienonhieno rykmentti, se kaikkien kadehtima rykmentti, Kuninkaan Oma Rykmentti, jolla oli oikeus tapella omaan laskuunsa ja omalla tavallaan, mennä mihin halusi, esiintyä sota-aikana milloin katsoi hyväksi ja olla äärimmäisen tyylikäs ja itsenäinen. Se tekisi tämän rykmentin aatelistolle erinomaisen rakkaaksi, ja kaikki aatelismiehet olisivat tyytyväisiä ja onnellisia. Muun vakinaisen armeijan muodostaisimme sitten jokapäiväisistä aineksista ja antaisimme sille merkityksettömiä upseereita – toisin sanoen miehiä, joiden arvo perustui yksinomaan heidän kuntoonsa – ja antaisimme tämän rykmentin panna parastaan, emme siis sille minkäänlaista aristokraattista vapautta, vaan pakottaisimme sen kaikin voimin työskentelemään, niin että kun Kuninkaan Oma väsyisi, tahtoisi saada vaihtelua, haluaisi huseerata hirviöitten kanssa ja huvitella hiukkasen, niin se voisi rauhassa jättää kaiken, hyvin tietäen luovuttavansa asiat hyviin käsiin ja kaiken tulevan kulkemaan tavallista tasaista kulkuaan. Kuningas vallan ihastui tähän aatteeseen.
Kun huomasin sen, herätti se minussa kallisarvoisen ajatuksen. Luulin vihdoinkin voivani päästä irti eräästä sitkeästä vaikeudesta. Katsokaapas, Pendragon-suvun kuninkaat olivat pitkäikäistä ja hedelmällistä lajia. Niin pian kuin jossakin kuninkaallisista perheistä syntyi lapsi – ja niin tapahtui sangen usein – vallitsi kansan huulilla riemu, mutta sen sydämessä huoli. Riemu oli epäiltävää, suru oli rehellistä, sillä tapaus merkitsi taas uuden kuninkaallisen eläkerahan anomusta. Näiden määrärahojen luettelo oli jo pitkä, ja se oli raskaana, alituisesti kasvavana taakkana valtion rahastolle ja uhkana kruunulle. Arthur ei sentään kyennyt uskomaan, että asiat olivat niin, eikä hän tahtonut kuunnella yhtäkään minun monista ehdotuksistani, että kuninkaalliset määrärahat olisi korvattava jollakin muulla. Jos olisin saanut taivutetuksi hänet silloin tällöin omasta taskustaan antamaan tukea jollekulle näistä monista vekaroista, olisi seikka luontunut hyvin, ja se teko olisi tehnyt edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta. Hän oli miltei uskonnollisesti hurmaantunut näihin määrärahoihin. Hän tuntui pitävän niitä jonkinlaisina pyhyyksinä, ja mikään ei ärsyttänyt häntä siinä määrin kuin se, että uskallettiin käydä tämän kunnianarvoisen järjestelmän kimppuun. Jos rohkenin vallan varovaisesti viitata, että Englannissa ei ollut mitään muuta kunnianarvoista sukua, joka olisi tahtonut alentua ojentamaan hatun... pitemmälle en koskaan päässyt. Hän keskeytti minut aina sillä kohtaa ja sangen käskevästi.
Mutta lopulta luulin keksiväni pelastuskeinon. Aioin perustaa kuninkaan korurykmentin yksinomaan upseereista – rykmentin, jossa ei olisi yhtään sotamiestä. Toisen puolen muodostaisivat aatelismiehet, jotka täyttäisivät kaikki paikat aina kenraalimajurin arvoon asti, palvelisivat ilmaiseksi ja suorittaisivat kaikki menot. Ja he suorittaisivat tämän kaiken mielellään, kun saisivat tietää, että lopun rykmentistä muodostaisivat yksinomaan puhdasrotuiset prinssit. Nämä rotuprinssit aloittaisivat arvoasteikkonsa kenraaliluutnantista ja kohoaisivat kenttämarsalkoiksi ja palkattaisiin komeasti, varustettaisiin ja ylläpidettäisiin valtion puolesta. Ja lisäksi – kas, siinä mestaripisto – päätettiin, että näitä ruhtinaallisia pösöjä aina puhuteltaisiin erikoisella loistavalla ja kunnioittavalla arvonimellä, joka minun oli keksittävä ja joka kuuluisi heille ja yksinomaan heille koko Englannissa. Ja vihdoin olisi kaikilla rotuprinsseillä täysi valinnan vapaus. He saattaisivat liittyä rykmenttiin, saada tuon korkean arvonimen ja luopua eläkerahastaan taikka olla liittymättä siihen ja saada eläkerahansa. Ja vielä muuan seikka – kaikista nokkelin! Syntymättömät ylhäiset rotuprinssit saattaisivat syntyä rykmenttiin ja aloittaa elämänvaelluksensa kohta korkeasti palkattuina ja vakinaisessa toimessa, sikäli kuin vanhemmat ilmoittivat heidät siihen.
Että kaikki pojat liittyisivät tähän rykmenttiin, siitä olin varma. Kaikista tähänastisista kuninkaallisista määrärahoista luovuttaisiin siis, ja että vastasyntyneet ilmoitettaisiin heti rykmenttiin, se oli yhtä varmaa. Kuudenkymmenen päivän kuluessa näin ollen se kummallinen epämuodostuma, jota nimitettiin kuninkaalliseksi määrärahaksi, luultavasti lakkaisi olemasta elävä tosiasia ja siirtyisi menneisyyden merkillisyyksien joukkoon.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Ensimmäinen sanomalehti.
Kun kerroin kuninkaalle, että minulla oli aikomus vaeltaa läpi koko maan puettuna tavalliseksi kulkuriksi ja perehtyä vähäväkisen kansan elämään, innostui hän heti kovasti tähän epätavalliseen asiaan ja vakuutti, että siihen seikkailuun hän itse tahtoi ottaa osaa... mikään ei saanut estää häntä... hän heittäisi kaiken muun hiiteen ja lähtisi matkaan... ajatukseni oli onnistunein aate, minkä hän oli tavannut pitkiin aikoihin. Hän halusi hiipiä ulos takatietä ja lähteä matkalle heti, mutta minä kuvailin hänelle, ettei se käynyt päinsä. Katsokaas, hänhän oli sitoutunut kuningastautiin – tarkoitan: luvannut parantaa sen kosketuksella, ja sen lupauksen pettäminen ei olisi ollut oikein. Se asia ei muuten myöskään aiheuttaisi pitkää lykkäystä – parantamiseen ei tarvittaisi enempää kuin yksi ilta. Ja minun mielestäni hänen piti sanoa kuningattarelle lähdöstään. Kun sanoin sen, synkkeni hän ja näytti myrtyneeltä. Kaduin, että olin sanonut niin, vallankin kun hän aivan surullisena virkkoi:
"Sinä unohdat, että Lancelot on täällä, ja kun Lancelot on täällä, silloin ei kuningatar huomaa, katoaako kuningas, eikä välitä, minä päivänä kuningas palaa."
Vaihdoin luonnollisesti heti keskustelun aihetta. Niin, tosin Guenever oli kaunis, sitä ei voi kieltää, mutta kaiken kaikkiaan hän oli sangen löyhä periaatteiltaan. Minä en pistänyt sormeani koskaan siihen asiaan, se ei kuulunut minulle. Mutta olin lujilla nähdessäni, miten kaikki kävi, sen voin totta puhuen sanoa. Monta kertaa oli hän sanonut minulle: "Herra Poosu, oletko nähnyt Lancelotin?" Mutta jos hän joskus kaipasi kuningasta, tapahtui se varmaan vain silloin, kun minä en ollut läheisyydessä.
Tuo kuningastautijutun toimeenpano oli hyvin onnistunut – kaikki oli niin komeata ja hyvin järjestettyä. Kuningas istui mahtavan valtaistuinkatoksensa alla, ja hänen ympärillään istui suuri joukko pappeja täydessä asussa. Silmäänpistävä sekä paikkaan nähden, jossa oli, että pukunsa puolesta oli Marinel, eräs puoskarierakko, jonka tuli johtaa sairaat esiin. Pitkin tilavaa lattiata aina ovelle asti istuivat tai makasivat risatautiset tiheänä sekasoppana, vahvassa valaistuksessa. Se näytti tableau vivant'ilta – vallan sellaiseksi järjestetyltä, vaikk'ei asia niin ollut. Kahdeksansataa sairasta oli kerääntynyt sinne. Kaikki kävi pitkäveteisesti. Minulle ei sillä ollut uutuuden viehätystä, sillä olin nähnyt menot ennen; se tuntui pian ikävältä, mutta kohteliaisuus vaati kestämään. Lääkäri oli paikalla siitä syystä, että moisessa kansankokouksessa aina oli aika monta sellaista, jotka vain kuvittelivat olevansa sairaita, ja monta, jotka tiesivät olevansa terveitä, mutta pyrkivät suureen kunniaan ruumiillisesti koskettaa muuatta kuningasta. Joukossa oli myöskin useita, jotka teeskentelivät sairautta saadakseen kuninkaan kosketusta seuraavan raha-avun. Tähän asti oli sellaisena ollut pieni kultaraha, suunnilleen kolmannesdollarin arvoinen. Kun ottaa huomioon, miten paljon siihen aikaan saatettiin ostaa senkin suuruisella rahalla ja kuinka tavallista risatautisuus oli elävien keskuudessa, niin ymmärtää, että vuosittainen kuningastautijakelu vastasi hallitukselle joki- ja satamalakiehdotusta – niin paljon se kahmasi valtion kassasta – ja että sai kaapia vajauksen täytettä sitten jos jostakin. Olin sen vuoksi päättänyt parantaa valtiokassan kuningastaudista. Panin kuusiseitsemättäosaa kuningastautimäärärahasta varmaan talteen viikkoa ennen kuin lähdin Camelotista ja määräsin, että jäljelläoleva seitsemäsosa oli vaihdettava viidensentin arvoisiksi nikkelirahoiksi sekä jätettävä kuningastautidepartementin ensimmäiselle kanslistille. Yksi nikkeliraha tulisi siis korvaamaan entisen pienen kultarahan ja saamaan aikaan saman hyödyn kuin sekin. Nikkeli joutui ehkä hiukan lujille, mutta minun mielestäni se saattoi kestää sen. Ylipäätänsä en hyväksy niin sanottuja rahamerkkejä, mutta tällöin katsoin ne käyttökelpoisiksi, sillä kysymyshän oli joka tapauksessa vain lahjasta. Luonnollisesti voi perästäpäin vähentää tavanomaista lahjaa – tapanani on itse tehdä niin. Maan vanhat kulta- ja hopearahat olivat yleensä tuntematonta alkuperää, mutta muutamat niistä olivat roomalaisia; ne olivat muodottomia, harvoin pyöreämpiä kuin kuu viikkoa täysikuun jälkeen; ne olivat taottuja, lyömättömiä ja niin kuluneita, että tekstit olivat vallan lukemattomia ja näyttivät rakkuloilta. Minä pidin parempana hyvin tehtyä, kirkasta uutta nikkelirahaa, jonka toisella puolella oli kuninkaan ensiluokkainen kuva ja toisella puolella Gueneverin, sekä hieno ja hurskas motto; oletin niiden poistavan risatautimyrkyn yhtä hyvin kuin jalosta metallista valmistetun rahan ja viehättävän sairaita enemmän. Ja olin oikeassa. Niitä koeteltiin ensi kertaa tähän joukkoon, ja ne osoittautuivat merkillisen tehokkaiksi. Säästö oli varsin huomattava, mikä selviää seuraavasta laskelmasta: kosketimme hiukan enemmän kuin seitsemääsataa potilasta saapuneesta kahdeksastasadasta; ennen voimassaolleen tariffin mukaan olisi se maksanut valtiolle suunnilleen 240 dollaria, mutta uudella tavalla meneteltäessä se maksoi vain 35, ja säästimme siis suunnilleen 200 dollaria yhdellä iskulla. Oikein arvioidaksemme tämän vedon täyden merkityksen tulee meidän kiinnittää huomiota seuraaviin numeroihin: kansan hallitseminen maksaa vuodessa suunnilleen kolmen päivän keskisuuruisen palkan kansan jokaiselle yksilölle, jolloin yksilö on ajateltu täysikäiseksi mieheksi. Jos oletetaan, että kansan lukumäärä on 60 miljoonaa ja keskipalkkana on kaksi dollaria päivässä, kohoaa kolmen päivän palkka, joka kultakin henkilöltä otetaan, 360,000,000 dollariin, ja ne riittävät hallitusmenoihin. Minun ajallani ja minun omassa maassani nämä rahat otettiin tuontimaksuista, ja kansalaiset kuvittelivat, että ulkomainen tuottaja joutui ne maksamaan, mikä seikka lohdutti heitä; tosiasiallisesti ne kuitenkin maksoi Amerikan kansa, ja ne jakaantuivat niin tasaisesti ja tarkasti, että monimiljonäärin ja päiväpalkkalaisen kapalolapsen vuosimaksut olivat täsmälleen samat – kukin maksoi 6 dollaria. Se todisti kai tasa-arvoisuutta, luulisin. Mutta menkäämme edelleen! Skotlanti ja Irlanti olivat Arthurin alusmaita, ja Brittein saarten väkiluku oli lähes 100,000. Käsityöläisen keskipalkkana oli 3 senttiä päivässä, jos hän itse maksoi ruokansa. Tämän laskelman mukaan nousivat kansallisen hallituksen menot 90,000 dollariin vuodessa eli likipitäen 250 dollariin päivässä. Käyttämällä kuningastautipäivän nikkeliä kullan asemasta en vahingoittanut ketään, en epämiellyttänyt ketään, vaan olin kaikkien mielen mukaan ja säästin kaupan päälle 4/5 päivän kansallismenoista – säästö, joka vastaisi 800,000 dollaria minun aikanani Amerikassa. Kun suunnittelin tätä muutosta, olin hankkinut viisauteni eräästä hyvin etäisestä lähteestä – poikavuosieni viisaudesta – sillä todellinen valtiomies ei halveksi mitään viisautta, olipa se miten vähäpätöistä tahansa alkuperältään. Poikasena olin aina säästänyt pennynlanttini ja pistänyt nappeja pakanalähetyksen kolehtiin. Tietämätön villi hyötyi yhtä paljon napeista kuin rahoistakin, mutta minulle lantit olivat hyödyllisempiä kuin napit. Kaikki olivat tyytyväisiä, eikä mitään vahinkoa ollut koitunut.
Marinel otti potilaat vastaan kunkin vuorollaan. Hän tutki sairasehdokkaan, ja ellei pyrkijää havaittu päteväksi, lähetettiin tämä tiehensä; päinvastaisessa tapauksessa hänet vietiin kuninkaan luo. Eräs pappi lausui sanat: "Ja he panevat kätensä sairaitten päälle, ja ne paranevat." Kuningas siveli haavoja lukemisen kestäessä; potilas katsottiin lopulta kypsäksi ja sai nikkelilanttinsa. Kuningas itse ripusti sen hänen kaulaansa ennenkuin hän lähti. Pitäisikö uskoa, että se paransi? Sen se varmasti teki. Kaikki hokuspokus parantaa, kunhan potilas vain lujasti uskoo siihen. Astolatin luona oli muuan kappeli, missä Pyhä Neitsyt kerran oli ilmestynyt eräälle tytölle, joka tapasi paimennella hanhia lähistöllä. Tyttö vakuutti niin itse. Kappeli rakennettiin paikalle ja sinne ripustettiin taulu, joka kuvasi tapausta – taulu, jonka olisi luullut olevan vaarallinen sairaan lähestyttäväksi. Mutta päinvastoin kävi. Tuhannet raajarikot ja sairaat saapuivat sinne vuosittain, rukoilivat sen edessä ja palasivat parantuneina ja terveinä. Kun ensimmäisen kerran kuulin siitä puhuttavan, en luonnollisestikaan uskonut; mutta kun matkustin paikalle ja sain nähdä kaiken, täytyi minun peräytyä. Näin itse miten parantuminen tapahtui ja voin todistaa, että terveys oli todellista eikä epäilyksenalaista. Näin rampoja, joiden olin vuosikausia nähnyt käyttävän Camelotissa kainalosauvoja, nyt tulevan ja polvistuvan kuvan eteen, hylkäävän kainalosauvansa ja lähtevän kotiinsa ontumatta hitustakaan. Kokonaisia sauvaläjiä oli siellä, kaikki sellaisten henkilöitten sinne ihmeen todistukseksi jättämiä.
Toisissa paikoissa määrätyt henkilöt vaikuttivat potilaan mieleen sanomatta hänelle sanaakaan ja parantaen hänet. Toisissa taas oli asiantuntijoita, jotka keräsivät potilaat huoneeseen, rukoilivat heidän puolestaan, vetosivat heidän uskoonsa ja onnistuivat parantamaan heidät. Mistä tahansa osuu tapaamaan kuninkaan, joka ei osaa hoitaa kuningastautia, silloin voi olla varma siitä, että hänen valtaistuintaan kaikkein lujimmin tukeva taikausko – tarkoitan alamaisen uskoa Jumalan armosta olevaan itsevaltiaaseen – on kuollut. Minun nuoruudessani olivat Englannin kuninkaat lakanneet parantamasta kuningastautia, mutta mitään syytä tähän laiminlyöntiin ei ollut olemassa. He olisivat onnistuneet neljässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa viidestäkymmenestä.
Kun sitten pappi oli mumissut kolmen tunnin ajan ja hyvä kuningas oli hankaillut risatautipaiseita yhtä kauan ja sairaat tungeskelivat yhtä innokkaasti eteenpäin kuin ennenkin, aloin pitää kaikkea varsin sietämättömänä. Istuin avoimen ikkunan ääressä lähellä valtaistuinkatosta. Viidennensadan kerran astui nyt potilas esiin saadakseen kosketuksen vastenmielisiin haavoihinsa; jälleen mumistiin sanat: "Ja he panevat kätensä sairaitten päälle" – kun ulkoa kuului kirkkaasti kuin räikeä torventoitahdus eräitä sanoja, jotka ihastuttivat minun sieluani ja siirsivät minut kolmetoista vuosisataa ajassa eteenpäin. Sanat olivat: "Camelotin Viikkolehti ja Kirjallinen Vulkaani! – Viimeinen purkaus maksaa vain 2 senttiä. Selonteko suuresta ihmeestä Taivaan-laaksossa!" Jokin, joka oli suurempi kuin kuninkaat, nimittäin sanomalehtipoika, oli saapunut. Mutta minä olin ainoa, joka koko tässä kansanjoukossa tunsin mainitun ilmiön merkityksen ja tiesin, mitä tämä itsevaltias taikuri oli saava aikaan maailmassa. Heitin nikkelirahan ikkunasta ja sain lehteni. Sanomalehtipoika – ihmisenpoika tästä maailmasta – juoksi nurkan taa vaihtamaan rahaa, mutta ei ole vielä tullut takaisin. Oli ihanata jälleen saada nähdä sanomalehti, mutta sain kuitenkin jonkinlaisen hermokohtauksen, kun katseeni osui ensimmäisiin otsakkeihin. Olin niin kauan elänyt kunnioituksen, respektin ja arvonannon äitelässä ilmapiirissä, että ne panivat väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni:
Järnittäviä tapaktnmia taivaularksosa!
Fesijocto pysähtyny!
Veli Merlin suoritaa temppujins, muta epäonnistuu;
Muta Pousu ounistuu ensmäisellä yritykslel.
Ikmelinen Lähde alkaa pulpata
purkavtuen
HELvettilisenä TULENA ja SAUHUVA
ja RYMYNÄ!
Kokoo variksenpessä hämmästy!
Rajatont riemuu!... ja niin edespäin, ja niin edespäin, Se oli sangen voimakasta. Ennen maailmassa olisin voinut nauraa sille ja pitää sitä melko hyvänä, mutta nyt se särki korviani. Se oli oivallista Arkansas-sanomalehtityyliä, mutta nyt ei oltu Arkansasissa. Viimeistäedellinen otsake saattoi sen lisäksi loukata erakkoja, ja mahdollisesti he eivät enää ilmoittaisi lehdessämme. Koko lehti oli äänensävyltään liian kepeä ja ajattelematon. Itse olin luonnollisesti huomaamattani muuttunut melkoisesti. Minuun koskivat epämiellyttävällä tavalla pienet kärkevät ja epäkunnioittavat ilmaukset, jotka eräänä elämäni varhempana kautena olisivat tuntuneet minusta sekä soveliailta että hauskoilta. Joukko paikallisia uutisia selostettiin niin tunkeilevasti, että se teki minut levottomaksi.
Luonnollisestikaan eivät asiat näyttäneet niin pahoilta sellaisesta, joka katseli lehteä vasta-alkajana. Tiesin sen, mutta tunsin itseni kuitenkin hiukan pettyneeksi. Hoviuutiset eli n.s. "Hovipäivälista" miellytti minua enemmän. Sen yksinkertainen ja arvokas sävy tuntui vallan virkistävältä kaiken tuon vastenmielisen suorasuisuuden jälkeen. Mutta myöskin tämä osasto olisi voinut olla parempi. Myönnän, että ponnistelipa miten paljon tahansa, on vaikeata saada hovipäivälistaan vaihtelua. Sitä luonnehtii mitä suurin yksitoikkoisuus, joka uhmailee innokkaimpiakin pyrkimyksiä saada siihen eloa ja tulta. Paras menettelytapa, niin, ainoa järkevä on peittää tosiasioitten alinomainen toistunta vaihteleviin ilmauksiin: nylje joka kerta nahka tosiasialtasi ja pue sen päälle uusi sanallinen iho. Se pettää silmää; sitä pidetään uutena tosiasiana, ja syntyy mielikuva, että hovin elämä on vilkasta. Se vaikuttaa jännittävästi, koko palsta niellään suurella ruokahalulla, ja ehk'ei huomata edes, että tässä on keitetty lientä yhdestä naulasta. Clarencen tapa oli hyvä, se oli arvokas, se oli yksinkertainen, se oli asiallinen ja liikemiesmäinen; sanon vain, että se olisi voinut olla parempi:
HOVIPÄIVÄLISTA.
Marnantaina radsasti Kuningas puutArhasa.
TisTaana " " "
Keskivikona " " "
Dorstain " " "
Pertaujaina " " "
Laaavautaina " " "
SunuurtAina " " "Kokonaisuuteen katsoen olin joka tapauksessa hyvin tyytyväinen lehteen. Pieniä teknillisluontoisia virheellisyyksiä oli siellä täällä, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että ne olisivat merkinneet jotakin, eikä korrehtuurinlukukaan ollut huonoa, se muistutti Arkansasia ja oli parempi kuin Arthurin aikana ja hänen valtakunnassaan tarvittiin. Yleensä oli kieliopinkin laita niin ja näin, eikä lauserakenne ollut virheetöntä, mutta siihen en suurestikaan kiinnittänyt huomiotani. Sellaiset epätäydellisyydet ovat tavallisia meilläkin, eikä saa arvostella muita sellaisista seikoista, joissa itsekin on puutteellinen.
Olin niin lukunälkäinen, että mielelläni olisin nielaissut koko lehden yhdellä aterialla, mutta sain syötyä vain muutamia makupaloja, sillä munkit ympärilläni kävivät kimppuuni ylen innokkaasti kysymyksillään: "Mikä ihme se on? – Mikä se on? – Onko se nenäliina? – Onko se loimi? – Kappale paitaa? – Mistä se on tehty? – Miten ohut ja hieno ja hauras se on! – Ja miten se kahisee! – Luuletteko, että se kestää? – Eikö se vahingoitu sateessa? – Onko tuo jonkinlaista kirjoitusta vai ovatko ne pelkkiä koukeroita?" – He epäilivät, että se oli kirjoitusta, sillä ne heistä, jotka osasivat lukea latinaa ja joilla oli hiukkasen aavistusta kreikankielestä, tunsivat joitakin kirjaimia, mutta eivät pystyneet saamaan mitään kokonaistolkkua siitä. Keskitin selitykseni niin yksinkertaisiin sanoihin kuin mahdollista:
"Tämä on julkinen lehti. Toisella kertaa sanon teille, mitä se merkitsee. Se ei ole kangasta, sillä se on tehty paperista. Toisella kertaa saatte tietää, mitä paperi on. Nämä rivit on tarkoitettu luettaviksi. Niitä ei ole kirjoitettu käsin, vaan ne on painettu, ja vast'edes saatte tietää, mikä paino on. Tuhansia tällaisia lehtiä on valmistettu, kaikki täsmälleen tämän näköisiä – niin samanlaisia, ettei niitä voi erottaa toisistaan."
Kaikki munkit ilmaisivat hämmästyksensä ja ihmettelynsä.
"Tuhansia, sanot! Tosiaankin valtava työ – vuosien työ monen monelle miehelle."
"Ei, vain yhden päivän työ yhdelle miehelle ja yhdelle pojalle."
He tekivät ristinmerkin ja pyysivät Jumalaa varjelemaan heitä moisesta.
"Ah – ihmetyö, ihme! Synnillisen taikuuden työ!"
No, pitäkää vain sitä sellaisena, ajattelin. Ja sitten luin korkealla äänellä kaikille, jotka kykenivät saamaan sileäksi ajellun kallonsa kuulomatkan päähän, Selonteon lähteen ihmeellisestä korjautumisesta, ja minun lukuani säestivät hämmästystä ja ihmetystä kuvaavat huudahdukset: "Ah-h-h!" – "Miten totta!" – "Hämmästyttävää, hämmästyttävää!" – "Tapauksethan ovat niinkuin ne ovat tapahtuneet, ihmeellisen tarkasti kuvattuina!" – Ja saisivatko he ottaa tuon kumman käteensä, tunnustella sitä, tutkia sitä? He pitäisivät sitä kyllä hyvin. Kyllä. Ja sitten he ottivat lehden käteensä, varovaisesti ja kunnioittavaisesti, aivan kuin se olisi ollut jotakin pyhää ja korkealta maan alhoon laskeutunutta. He tunnustelivat vallan hiljalleen paperia, silittivät viivyttelevin sormin sen hienoa, sileätä pintaa ja tarkastelivat sen salaperäisiä kirjaimia ihastunein silmin. Nuo vieretysten kumartuneet päät, nuo hurmaantuneet kasvot, nuo puhuvat silmät – ne näyttivät minusta kauniilta! Sillä eikö tuo lehti ollut minun rakkaimpani ja eikö tuo mykkä ihmettely, tuo mielenkiinto ollut suuri, välitön tunnustus sille. Ymmärsin silloin, mitä äiti tuntee, kun naiset, olivatpa he vieraita taikka ystäviä, ottavat syliinsä hänen vastasyntyneen lapsosensa ja muodostavat vaistonsa ajamina piirin sen ympärille, kumartavat päänsä sen puoleen autuaallisesti palvoen sitä, niin että koko muu maailmankaikkeus häipyy heidän tietoisuudestaan, he käyttäytyvät niin kuin ei sitä lainkaan olisi olemassa. Tiesin, miltä äidistä sellaisella hetkellä tuntuu, eikä ole olemassa mitään muuta täyttynyttä kunnianhimoa, ei kuninkaan, valloittajan tai runoilijan, joka pääsisi edes puolitiehen sen korkeutta tai saisi niin jumalaista tyydytystä.
Koko loppuistunnon ajan kulki lehteni ryhmästä ryhmään, edes ja takaisin suuressa salissa, ja minun onnellinen silmäni seuraili sitä herkeämättä, ja istuin liikkumattomana, kylpien tyytyväisyydessä, ihastuksesta humalaisena. Totisesti, tämä oli taivas. Sain toki kerran maistaa sen ihanuutta, vaikkakaan vast'edes en saisi sitä tehdä.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Jenkki ja kuningas matkaavat tuntemattomina.
Kun maatamenon aika lähestyi, vein kuninkaan mukaani yksityis-asuntooni leikatakseni hänen tukkansa ja auttaakseni häntä suoriutumaan niistä vaatteista, joita hänen piti käyttää. Yläluokat tapasivat pitää otsatukkaa, mutta muuten hiukset riippuivat valtoiminaan olkapäillä, kun taas alimpien vapaitten luokkien miesten tukka oli leikattu lyhyeksi niin edestä kuin takaakin. Orjien tukka oli leikkaamaton ja sai kasvaa kuinka tahtoi. Panin siitä syystä kuninkaan päähän kumotun vadin ja leikkasin pois kaikki kiharat, jotka kurkistivat sen alta. Siistiskelin myöskin hänen poskipartaansa ja viiksiänsä, niin että ne jäivät vain puolen tuuman mittaisiksi. Yritin toimittaa työni epätaiteellisesti ja onnistuin. Hän oli julmetun pahanpäiväisen näköinen. Saatuaan vielä parin kömpelöitä sandaaleja jalkaansa ja pitkän, karkeasta ruskeasta palttinasta tehdyn kaavun, joka ulottui kaulasta kantapäihin asti, ei hän enää ollut kaunein mies kuningaskunnassaan, vaan eräs sen rumimmista, jokapäiväisimmistä ja epämiellyttävimmistä olioista. Olimme molemmat samoin puettuja ja hius- ja tukkalaitteiltamme muokattuja, niin että saatoimme kumpikin käydä jostakin vähäisen maanviljelyksen harjoittajasta tai nimismiehestä tai paimenesta tai kuskista, niin, jos tahdoimme, miks'ei jostakin kyläkäsityöläisestä, sillä pukuamme käyttivät yleisesti vähävaraiset, koska sellainen oli vahva ja halpa. Tarkoitan, etteivät vallan köyhät voineet sitä katsoa halvaksi, tarkoitan vain, että se oli tehty halvimmasta tehdaskankaasta, jota valmistettiin miesten vaatteita varten, käsitättehän.
Hiivimme tiehemme tuntia ennen päivänkoittoa, ja kun aurinko oli kunnolla taivaanrannassa, olimme jo kulkeneet kahdeksan tai kymmenen mailia ja olimme keskellä säästeliäästi asuttua seutua. Matkalaukkuni oli sangen raskas – täynnä ruokavaroja, jotka oli aiottu kuninkaan ravinnoksi, kunnes hän kykenisi vahingoittumatta nauttimaan maaseudun yksinkertaista ruokaa.
Valmistin kuninkaalle soman istumapaikan tien oheen ja annoin hänelle hiukkasen ruokaa nälkää hillitsemään. Sitten sanoin meneväni noutamaan vähän vettä ja jätin hänet. Tarkoituksenani oli päästä näkösältä ja lepuutella itseäni hiukkasen. Minun tapanani oli aina ollut seistä kuninkaan läsnäollessa, vieläpä neuvospöydässäkin, lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin istunto kesti useita tunteja; silloin käytin vähäistä selätöntä kapistusta, joka oli nurinkäännetyn kauhan kaltainen ja herätti hampaansäryn väristyksiä. En tahtonut vallan äkkipäätä totuttaa kuningasta muuhun, vaan annoin sen käydä vähitellen. Nythän meidän oli istuttava vierekkäin muitten nähden, muutenhan kansa olisi ihmetellyt; mutta minä puolestani olisin harjoittanut tyhmää politiikkaa, jos olisin näytellyt tasa-arvoisuutta silloin, kun se ei ollut tarpeen.
Löysin vettä kolmensadan sylen päästä ja olin lepäillyt suunnilleen kaksikymmentä minuuttia, kun ääniä kantautui korviini. Rahvasta kai, ajattelin, ovat työhön menossa. Kukaan muu ei liene tähän aikaan jalkeilla. Mutta seuraavana hetkenä tulivat miehet näkösälle muutaman tienmutkan takaa. Ne olivat komeata, ylhäistä väkeä, mukanaan kuormaa kantavia muuleja ja palvelijoita. Otin jalat alleni ja juoksin pensaikkojen läpi suorinta tietä. Aluksi näytti siltä, että ne sivuuttaisivat kuninkaan ennenkuin ennättäisin hänen luokseen, mutta epätoivo antaa siivet, se on tuttu asia. Kyyristin ruumiini etunojaan, pullistin rintaani, pidätin henkeä ja lensin. Ennätin kuin ennätinkin hyvissä ajoin.
"Suokaa anteeksi, herra kuningas, mutta nyt ei ole aikaa kursailla! Nyt ylös! Nouskaa heti – herrasväkeä tulee."
"Se kai ei ole mitään merkillistä. Anna tulla vaan!"
"Mutta armollinen herra, ei käy päinsä, että silloin istutte. Nouskaa! – Asettukaa nöyrään asentoon heidän mennessään ohi. Tiedättehän, että olette nyt talonpoika."
"Tottakin, unohdin sen, olin niin syventynyt suunnittelemaan mahtavaa sotaa Galliaa vastaan" – nyt hän oli noussut ylös, mutta farmin hinta nousee nopeammin, kun kiinteistöpaperit on vauhdissa – "kun suurenmoinen unelmani häiriintyi".
"Nöyrempi asento, herrani ja kuninkaan! – ja nopeasti! Taivuttakaa päänne! – Enemmän. Vielä enemmän! Antakaa sen riippua!"
Hän teki siten, niin hyvin kuin taisi, mutta ei ollut kehumista. Hän näytti jokseenkin yhtä nöyrältä kuin Pisan kalteva torni. Enempää ei. Hän onnistui yrityksissään niin heikosti, että hänen käytöksensä aiheutti ihmettelyä ja äkäisiä katseita joka puolelta, ja muuan korea lakeija jonon päässä kohotti piiskansa; mutta minä hypähdin esiin ja olin suojana, kun isku läimähti. Raakojen naurunrähäköiden suojassa sain puhuttua järkeä kuninkaalle ja pyysin häntä rauhoittumaan. Hän hillitsi itsensä hetkeksi, mutta se kävi hyvin vaivalloisesti. Hän olisi tahtonut niellä koko joukkueen elävältä. Sanoin:
"Se tekisi lopun meidän seikkailuistamme niiden tuskin alettua, ja koska meillä ei ole aseita, emme voisi puolustautua tuota asestettua seuruetta vastaan. Jos haluamme onnistua yrityksessämme, ei meidän pidä ainoastaan näyttää talonpojilta, vaan on myöskin käyttäydyttävä niinkuin talonpojat."
"Viisaasti puhuttu, sitä ei voi kieltää. Menkäämme eteenpäin, Poosu herra. Minä otan oppia tästä kokemuksesta ja yritän niin hyvin kuin osaan."
Ja hän piti sanansa. Hän yritti niin hyvin kuin taisi, mutta parempaakin olen nähnyt. Jos joskus olette nähneet vilkkaan, rajun ja yritteliään lapsen aamusta iltaan keksivän kepposen toisensa jälkeen ja poloisen huolestuneen äidin alinomaa juoksevan hänen perässään pelastaen hänet hukkumasta tai taittamasta niskojansa, niin olette nähneet kuninkaan ja minut.
Jos olisin aavistanut, miten tulisi käymään, olisin sanonut "Ei!" koko yritykselle. Jos joku tahtoo ansaita leipänsä näyttelemällä kuningasta talonpoikana, niin tehköön niin. Minä tulen toimeen paremmin eläinnäyttelyllä. Se on kiitollisempaa, ja kuitenkaan en sallinut hänen kolmen ensimmäisen päivän aikana kertaakaan astua tupaan tai johonkin sentapaiseen asumukseen kynnyksen sisäpuolelle. Jos hän jossakin uusikkokautenaan tahtoi esiintyä sellaisena, miltä hän halusi näyttää, niin se tapahtui noissa tienvarrella olevissa pienissä majataloissa, ja niihin siitä syystä tyydyimme. Niin, kyllä hän yritti tehdä parhaimpansa, mutta... En minä voinut havaita edistysaskelia.
Hän säikytteli minua vähän päästä, yllätti alituisesti uusilla ja odottamattomilla seikoilla. Mitä hän esimerkiksi toisen päivän iltana tekee? Niin, hän vallan luontevasti ottaa esiin kupeeltansa tikarin.
"Herra varjele!" puhkesin lausumaan. "Mistä sen olette saanut, kuninkaani?"
"Eräältä salakuljettajalta tuolta majatalosta eilisiltana."
"Kuinka Herran tähden teidän päähänne pälkähti sen ostaminen?"
"Olemme välttäneet lukemattomia vaaroja nokkeluudella – sinun nokkeluudellasi, mutta minä olen harkinnut asiaa ja minun mielestäni voisi olla viisasta, että meillä on jokin ase. Sinun nokkeluutesi voi ehkä joskus pettää."
"Mutta meidän säätyisten miesten ei ole lupa kantaa asetta. Mitä joku lordi sanoisi – niin, mitä kuka tahansa sanoisi, joka keksisi poloisen talonpojan, jolla on tikari vyöllä?"
Kaikeksi onneksi ei ketään sattunut siihen meitä näkemään. Minä sain hänet heittämään tikarin pois, ja se kävi suunnilleen yhtä helposti kuin lapsen saaminen luopumaan jostakin uudesta ja hauskasta tavasta riistää henki itseltään. Vaelsimme eteenpäin, hiljaa ja ajatuksiin vaipuneina. Vihdoin kuningas virkkoi:
"Sanoppa, koska tiedät, milloin minä mietiskelen jotakin soveltumatonta taikka jotakin vaarallista, miksi et heti kehoita minua luopumaan siitä?"
Kysymys oli varsin yllättävä, sangen hämmentävä. En tietänyt, miten minun oli se käsitettävä tai mitä minun pitäisi sanoa, ja tuloksena oli luonnollisestikin, että sanoin:
"Mutta herra, kuinka voin tietää, mitä te ajattelette?"
Kuningas pysähtyi siihen paikkaan ja jäi tuijottamaan minua.
"Minä luulin, että sinä olit suurempi kuin Merlin, ja niin sinä todella oletkin taikuudessa. Mutta ennustaminen on enemmän kuin taikuus. Merlin on profeetta."
Huomasin, että olin tehnyt tyhmyyden. Minun täytyi valloittaa takaisin menetetty alue. Perusteellisesti ajateltuani sanoin:
"Herra, te olette ymmärtänyt minut väärin. Selitänpä. On olemassa kahdenlaista ennustelua. Toinen on kyky ennustaa asioita, jotka ovat varsin lähellä, toinen taas kyky ennustaa asioita, jotka vuosisadat ja aikakaudet erottavat nykyhetkestä. Kumpaa näistä lahjoista te pidätte suurempana?"
"Ehdottomasti viimeksimainittua."
"Aivan oikein, tokkohan se on Merlinillä?"
"On, osittain. Hän ennustaa salaisuuksia, jotka koskevat minun syntymääni ja tulevaista arvoani kaksikymmentä vuotta edeltäpäin."
"Mutta sen pitemmälle ei hän kai ole päässyt?"
"Ei tietääkseni."
"Se on luultavasti hänen alansa raja. Kaikilla profeetoilla on ajallinen rajoituksensa. Joittenkin suurten profeettojen aikarajana on ollut sata vuotta."
"Niitä on luultavasti erittäin vähän."
"On ollut olemassa kaksi suurempaa, joiden aikarajoituksena oli neljäsataa ja kuusisataa vuotta, ja kummankin aika-ala eteen- ja taaksepäin käsitti seitsemänsataakaksikymmentä."
"Siunatkoon! Miten merkillistä!"
"Mutta mitä he olivat minuun verrattuina? Ei suorastaan mitään."
"Mitä sanot? Voitko todellakin nähdä niin pitkälle –."
"Kuin seitsemänsadan vuoden päähän? Kuninkaani, haukan näön selvyydellä minun profeetallinen katseeni tunkeutuu meidän maailmamme tulevaisuuteen miltei kolmetoista ja puoli vuosisataa."
Olisittepa nähneet kuinkaan silmien hitaasti laajenevan ja kohottavan maan koko ilmakehää miltei tuumalla! Se löi veli Merlinin laudalta! Ei milloinkaan ollut tarvis todistaa noille ihmisille asioitansa, siinä oli kylliksi, että kuvasi ne, eikä kenenkään mieleen juolahtanut epäillä väitteitä.
"Asian laita on niin", jatkoin, "että vallan hyvin voisin ennustaa kummallakin tavalla – sekä lyhyellä että pitkällä – sikäli kuin haluaisin harjoitella, mutta käytän harvoin muuta tapaa kuin jälkimmäistä, sillä edellinen ei ole arvoni mukaista. Se kuuluu mieluummin Merlinin tapaisille miehille – tynkähäntäisille profeetoille, joiksi niitä kutsumme meikäläisten kesken. Luonnollisesti innostun silloin tällöin ja linkoan jonkin pienemmänkin lajin ennustuksen, mutta se tapahtuu harvoin – haluaisinpa sanoa, tuskin koskaan. Muistatte ehkä, että kun tulitte Taivaan-laaksoon, siellä puhuttiin paljon siitä, että minä olin ennustanut teidän tulonne ja ilmaissut sen kaksi tai kolme päivää ennen saapumistanne."
"Kyllä, muistan sen todellakin."
"Katsokaapas, olisin voinut tehdä sen neljäkymmentä kertaa helpommin ja olisin voinut lisätä tuhat kertaa useampia yksityiskohtia, jos teidän tulonne olisi tapahtunut viidensadan vuoden kuluttua eikä kahden tai kolmen päivän."
"Ihmeellistä, että niin voi olla."
"Niin, henkilö, joka on todella asiantunteva, voi aina ennustaa paljon helpommin sen, mikä tulee tapahtumaan viidensadan vuoden kuluttua, kuin sen, mikä tapahtuu viidensadan sekunnin kuluttua."
"Tuntuu todellakin siltä, että pitäisi olla päinvastoin. Viimeksimainitun pitäisi olla viisisataa kertaa helpommin sanottavissa kuin edellisen, sillä sen, mikä on niin lähellä, sen voi innoittumatonkin päätellä. Ennustamisen laki sotii kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, tehdessään ihmeellisellä tavalla vaikean asian helpoksi ja helpon vaikeaksi."
Viisas pää! Talonpojan lakki ei riittänyt sen valeverhoksi. Olisi huomannut, että se oli kuninkaan, vaikka se olisi ollut sukeltajan kupukan alla, jos sen läpi vain olisi kuullut hänen puheensa.
Olin nyt joutunut uuteen ammattiin, joka antoi minulle paljon tekemistä. Kuningas oli yhtä halukas tulemaan selville kaikesta siitä, mitä tulevina vuosisatoina tapahtuisi, kuin jos hän olisi luullut saavansa elää ne. Olin niinä päivinä ennustella itseni paljaspäiseksi, niin rasittavia olivat ne vaatimukset, jotka minulle asetettiin. Olen aikoinani tehnyt itseni syypääksi monen monituisiin varomattomuuksiin, mutta pahin oli tämä profeetaksi rupeaminen. Sillä oli kuitenkin omat etunsa. Profeetalla ei tarvitse olla päätä lainkaan. Pää voi kyllä olla hyväksi elämän yleisiä tarpeita varten, mutta profeetalliseen toimintaan sitä ei tarvita. Se on kaikkein eksyttävin ammatti maailmassa. Kun profetoinnin henki puuttuu, on järki pistettävä taskuun, irroitettava kielen siteet ja annettava kaiken käydä itsestään. Tuloksena on ennustus.
Jok'ainoa päivä näyttäytyi joku vaeltava ritari etäisyydessä, ja niiden näkeminen innosti kuninkaan sotaisen hengen ilmiliekkiin. Hän olisi unohtanut osansa ja sanonut jotakin sellaista, mikä olisi saattanut hänet epäilyksen alaiseksi ja mikä olisi ollut hänen näennäisen sivistysasteensa yläpuolella; siitä syystä toimitin asiat siten, että sain hänet aina tieltä sellaisen tapauksen ajaksi. Hän seisoi silloin ja katseli ritareita koko sielullaan, hänen silmänsä loistivat, hänen sieraimensa värisivät kuin sotaorhin, ja tiesin, että hän himoitsi pientä yhteenottoa niiden kanssa. Mutta kolmantena päivänä päivällisaikaan olin pysähtynyt tielle suorittaakseni erään varovaisuustoimenpiteen, joka oli käynyt tarpeelliseksi pari päivää sitten osakseni tulleen piiskaniskun vuoksi. Olin sitten kuitenkin päättänyt olla ryhtymättä siihen, sillä olin kovin haluton turvautuakseni sellaisiin. Olin nyt kuitenkin saanut uutta yllykettä. Näet parhaillaan vaeltaessani mitään katselematta suu kiivaasti käyden ja älyäni mitenkään rasittamatta, koska ennustelin, lipesin, loukkasin varpaani ja kaaduin nurinniskoin mäkeen. Aluksi olin niin hämmentynyt, etten kyennyt ajattelemaan mitään, mutta sitten nousin pystyyn hiljakseen ja varovaisesti ja irroitin kapsäkkini hihnat. Siinä oli dynamiittipommini, villoihin käärittynä ja laatikkoon pistettynä. Se oli kyllä hyvä olemassa matkalla; tulisi kai hetki, jolloin sen avulla voisin toimittaa arvokkaan ihmeen; mutta se herätti sentään aika lailla levottomuutta selässä ollessaan, enkä tahtonut pyytää kuningastakaan sitä kantamaan. Minun täytyi kuitenkin joko heittää se pois tai sitten keksiä jokin vaaraton tapa seurustella sen kanssa. Kaivoin sen esiin, pistin laukkuuni, ja juuri samassa hetkessä tuprahti esiin kaksi ritaria. Komeana kuin kuvapatsas seisoi kuningas ja katseli heidän tuloaan – hän oli luonnollisesti unohtanut taas itsensä – ja ennenkuin sain sanaa suustani oli hänen aika hypätä tieltä pois, ja kaikeksi onneksi hän teki niin. Hän oli luullut, että ritarit väistäisivät. Vai väistyä säästääkseen yhtä halveksittua talonpoikaa? Olisiko hän koskaan itse tehnyt niin – oliko hänellä edes koskaan ollut tilaisuutta siihen, jos talonpoika vain ajoissa oli nähnyt hänet tai jalon ritarin! Ritarit eivät kiinnittäneet kuninkaaseen vähintäkään huomiota; hänen yksityisasiansa oli olla varovainen, ja ellei hän olisi hypännyt sivuun, olisivat he ajaneet hänet kumoon ja nauraneet pahanpäiväisesti.
Kuningas raivostui julmasti ja sinkoili voimalauseita ja moitteita oikein kuninkaallisella väenväellä. Ritarit olivat päässeet vähän matkan päähän meistä. He pysähtyivät tavattoman hämmästyneinä, kääntyivät satulassaan ja katsoivat taaksensa, niinkuin olisivat ajatelleet, oliko vaivan arvoista tarttua moisiin roskiin kuin meihin. Mutta he pyörähtivät ympäri ja syöksyivät meitä kohti. Silmänräpäystäkään ei ollut menetettävänä. Ryntäsin heitä kohti. Nelistäen kiisin heidän ohitsensa ja vuodatin heille hiukset pystyyn nostavan, sielua kirvelevän kolmitoistatavuisen haukkumuksen, jonka rinnalla kuninkaan haukkumasanat kalpenivat. Lainasin ne yhdeksänneltätoista vuosisadalta, jolloin moinen taito oli korkealla. Ritarit olivat niin lujassa vauhdissa, että tulivat miltei kuninkaan kohdalle, ennenkuin kykenivät pysähtymään. Silmittömässä raivossaan he antoivat hevostensa nousta takajaloilleen, kiepauttivat ne ympäri ja syöksyivät seuraavana hetkenä eteenpäin vieri vieressä. Olin seitsemänkymmenen sylen päässä heistä ja kipusin parhaillani isolle tien vieressä olevalle kivelle. Kun välillämme oli ainoastaan kolmekymmentä syltä, tarttuivat he keihäisiinsä, kumarsivat kypäräiset päänsä, ja töyhdöt komeasti hulmuten syöksyi tämä salamapikatoimisto minua kohti. Kun ritarit olivat päässeet viisitoista syltä minua lähemmä, tähtäsin tarkasti ja heitin pommin, joka putosi juuri hevosten turvan eteen.
Oli, se oli erinomaisen onnistunut ajatus, ja se esiintyi edukseen kovin sievällä tavalla. Näyttipä vallan Missisippin höyrylaivaräjähdykseltä, ja lähimmän viidentoista minuutin ajan seisoimme yhtämittaisessa tihkusateessa, joka sisälsi mikroskooppisia hiukkasia ritareita, metallia ja hevosenlihaa. Sanon seisoimme, sillä kuningas liittyi luonnollisesti katsojiin, heti kun oli hiukan selvinnyt. Tiehen oli syntynyt kuoppa, joka monet vuodet antaisi askarrusta seudun kansalle – nimittäin askarruttaisi heidän ajatustaan, sillä kuopan täyttäminenhän ei veisi varsin pitkää aikaa ja joutuisi valitun pikkujoukon kohtaloksi: läänitysalueen työmiesten. Eivätkä he saisi siitä vaivasta palkkaa.
Mutta itse selitin asian kuninkaalle – sanoin, että sen teki dynamiittipommi. Tämä tieto ei vahingoittanut häntä lainkaan, sillä sen kuultuaan hän oli yhtä viisas kuin ennenkin. Mutta se oli hänen silmissään suurenmoinen ihme ja uusi isku Merlinille suoraan kasvoihin. Katsoin tarpeelliseksi selittää, että tämä ihme oli niin harvinaislaatuinen, ettei sitä voitu suorittaa muulloin kuin määrättyjen, erittäin suotuisten ilmastollisten olosuhteitten vallitessa. Hän olisi muuten tahtonut uudistaa sen joka kerran, kun uusi esine oli tarjolla, eikä moinen olisi sopinut laskelmiini, koska minulla ei ollut useampia pommeja käsillä.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Kuningasta harjoitetaan.
Neljännen päivän aamuna, juuri ennen auringonnousua ja kuljettuamme tunnin koleassa koitteessa tein päätökseni. Kuningasta on harjoitettava. Seikka ei ajan pitkään voinut jäädä ennalleen, häneen täytyi käydä käsiksi ja hänet oli huolellisesti harjoitettava, muuten emme milloinkaan uskaltaisi astua kynnyksen sisäpuolelle. Kissatkin ymmärtäisivät, että hän oli valepuvussa oleva lurjus eikä mikään talonpoika. Pysähdyin siitä syystä kuin naulaan ja sanoin:
"Herra, teidän vaatteenne ja ulkonäkönne eivät ole lainkaan ristiriidassa, ja siinä suhteessa on kaikki hyvin ja oikein; mutta teidän vaatteenne ja käyttäytymisenne ovat jyrkässä ristiriidassa, ja siinä suhteessa on kaikki päin honkia. Teidän sotilaallisen kulkunne, teidän ylhäisen asentonne on muututtava. Te pidätte itseänne liian suorana, teidän eleenne ovat liian mahtipontisia, liian itsetietoisia. Kuningaskunnan huolet eivät köyristä selkää, eivät paina leukaa alaskäsin, eivät muuta katseen korkeata suuntaa, ne eivät myöskään aiheuta sitä epävarmuutta ja sydämen pelkoa, jolle on luonteenomaista moukkamainen ruumis ja laahustavat askeleet. Vähäpätöisyyteen syntyneen masentavat huolet sitävastoin tekevät sen. Teidän täytyy oppia tämä taito; teidän täytyy matkia köyhyyden tuntomerkkejä, puutteen, sorron, kärsittyjen nöyryytysten sekä moninaisten muitten sellaisten seikkojen tuntomerkkejä, mitkä imevät miehekkyyden miehestä ja tekevät hänestä tasaisen, myöntyväisen, mallikelpoisen alamaisen, johon hänen isäntänsä voivat olla tyytyväisiä. Ellette tee sitä, ymmärtävät jo pienet lapsetkin, että olette valepuvussa, ja meidän koko suunnitelmamme sulaa tyhjiin ensimmäisessä tuvassa, johon astumme. Koettakaa kulkea näin."
Kuningas katsoi tarkasti mallia ja koetti sitten jäljitellä minua.
"Käy päinsä – käy ehkä päinsä. Laskekaa, olkaa hyvä, hiukan leukaa, noin, oikein hyvin. Älkää nostako silmiä liian korkealle. Olkaa hyvä ja olkaa katsomatta taivaanrantaan, sen sijaan kymmenen askeleen päähän tiehen. No – niin, jo on parempi, on oikein hyvä. Mutta odottakaa hiukan. Teistä uhkuu liiaksi joustavuutta, liiaksi varmuutta, koukistakaa polvet – koukistakaa vielä vähän enemmän. Olkaa hyvä ja katsokaa minuun – näin tarkoitan... Nyt keksitte sen – noin pitää olla – ainakin vähän sinne päin... No, käy laatuun. Mutta! Tästä puuttuu vielä jotakin suurta – en tiedä tarkasti, mitä. Olkaa hyvä ja kulkekaa kolmekymmentä kyynärää, niin että saan oikean perspektiivin... Kas niin – te pidätte päätä oikein, onnutte oikein, hartioissa, silmissä, leuassa ei ole mitään vikaa, myöskään kulussa ja asennossa – kukin erikseen on kuin olla pitääkin, ja kuitenkin on varmaa, että kaikki on hullusti. Summa ei käy laatuun. Olkaa hyvä ja uudistakaa – nyt luulen, että alan ymmärtää, missä vika on. Niin, nyt keksin sen. Katsokaapas, todellinen masentuneisuus puuttuu. Siinä juuri on onnettomuutemme, siinä. Kaikki on amatöörityötä – mekaaniset yksityiskohdat ovat kyllä oikeat, ne ovat lähellä täydellisyyttä. Kaikki harhaanjohtava on oikeata – lukuunottamatta sitä, ettei se johda harhaan."
"Mitä sitten on tehtävä, että se vaikuttaisi vakuuttavalta?"
"Antakaas kun ajattelen... On todella vaikeata sanoa sitä. Muu kuin harjoitus ei voi auttaa asiaa. Tässä on oikea paikka: juurinen ja kivinen tanner totuttaa teistä pois komean kulkutavan; ei ole vaaraa, että meitä häirittäisiin, sillä täältä on vain lakeus ja tuo tupa näkyvissä, ja se on niin kaukana, ettei kukaan voi nähdä meitä. Parasta kuitenkin on, että siirrymme tieltä syrjään ja kulutamme koko tämän päivän harjoituksiin, herra."
Kun äksiisi oli kestänyt jonkin aikaa, sanoin:
"Tahdotteko nyt, herra kuningas, kuvitella, että seisomme tuon tuvan ovella ja että sen koko perhe on edessämme. Olkaa hyvä ja puhutelkaa perheen päämiestä!"
Aivan tietämättään ojentautui kuningas monumentaaliseen asentoon ja sanoi jäätävän ankarasti:
"Lurjus, hae tuoli ja laita minulle parastasi eteen."
"Teidän armonne, se ei käy päinsä."
"Mitä vikaa siinä sitten on?"
"Nämä ihmiset eivät nimittele toisiaan lurjuksiksi."
"Oikein tottako?"
"Eivät, niin puhuvat heille vain heidän ylempänsä."
"Koetan vielä kerran sitten. Sanon häntä rahjukseksi."
"Ei, ei! Hänhän on vapaa mies."
"Tottakin, totta. Ehkä minun on sanottava: 'hyvä ukkoseni'?"
"Se käy päinsä, teidän armonne, mutta parempi kuitenkin olisi, jos te sanoisitte: ystäväni taikka veljeni."
"Veljeni! – sellaiselle raukalle?"
"Mutta mehän kuvittelemme olevamme itse samanlaisia raukkoja."
"Olet oikeassa. Minä sanon veli. – Veli, hakekaa tuoli ja tarjotkaa minulle parasta mitä teillä on. – No oliko hyvä?"
"Ei oikein. Te pyysitte vain yhdelle, ette meille – yhdelle, ette meille molemmille. Ruokaa yhdelle, tuolin yhdelle."
Kuningas näytti hiukan hämmentyneeltä – eihän hän älyllisessä suhteessa painanut kovin paljoa. Hänen päänsä oli tuntilasi: siihen saattoi mahtua jokin ajatus, mutta sen piti tulla esiin jyvä jyvältä, ei yhdellä sysäyksellä.
"Tahtoisitko sinäkin tuolin – ja istutko?"
"Ellen minä istu, huomaisi se mies, ettemme ole tasa-arvoiset – ja että me kaupanpäällisiksi näyttelemme osaamme, aika huonosti."
"Se on sekä oikein että totta. Totuus on ihmeellinen, esitettiinpä se missä muodossa tahansa! Niin tottakin, hänen täytyy kantaa pihalle tuoleja ja ruokaa meitä kumpaakin varten, ja kun hän palvelee, älköön hän osoittako enempää kunnioitusta toiselle kuin toisellekaan, ja hänen on annettava meille molemmille pesuvati ja servietti."
"Kas, siinä taasen uusi yksityiskohta, joka on oikaistava. Hän ei saa kantaa meille mitään pihalle, meidän täytyy mennä sisään – sisään, sinne lian ja kaiken mahdollisesti vieläkin epämiellyttävämmän joukkoon – syödä yhdessä talonväen kanssa, talon tapojen mukaan ja niinkuin vertaisten, sikäli kuin mies vain ei ole orja. Pesuvati ja servietti ei tule kysymykseen, olipa hän sitten orja taikka vapaa. Kulkekaa vielä vähän matkaa, herrani ja kuninkaani! Kas noin, nyt käy paremmin – paras tähänastinen saavutus, mutta vieläkään se ei ole täydellisyyttä. Nuo hartiat eivät ole kantaneet halvempaa taakkaa kuin rautahaarniskaa, eivätkä ne tahdo taipua."
"Anna minulle sitten pussi. Minä tahdon syventyä siihen henkeen, joka seuraa vähemmän kunniallisiksi katsottavia taakkoja. Jos olen oikein ymmärtänyt sinua, niin henki se köyristää selän eikä taakan paino, sillä varustukset ovat raskaat, mutta ylväs kantamus harteillaan ja varustuksissaan seisoo mies suorana... Älä sano ei, älä väitä vastaan. En tahdo sitä. Heitä pussi selkääni."
Saatuaan rensselin selkäänsä hän näytti vähemmän kuninkaalliselta kuin koskaan ennen, mutta hänen hartiansa ne olivat itsepäiset. Ne eivät kyenneet köyristymään, niin että ne näyttivät mitä epäluonnollisimmilta. Äksiisi jatkui, minä komensin ja korjasin.
"Kuvitelkaa, että olette velkainen ja että teitä vainoavat säälimättömät saamamiehet; teiltä puuttuu työtä – olettakaamme, että olette hevosenkengittäjä – ja ettette pysty saamaan minkäänlaista ansiota. Teidän vaimonne on sairas, teidän lapsenne itkevät nälästä..."
Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Harjoitin häntä vuoron perään esittämään kaikenkaltaisia onnettomia ihmisiä, joiden on täytynyt alistua kieltäymyksiin ja kärsimyksiin. Mutta tuloksena oli vain pelkkiä sanoja, tyhjiä sanoja, jotka hänelle eivät kyenneet merkitsemään mitään. Olisin yhtä hyvin voinut viheltää. Sanat eivät merkitse eivätkä elä, ellei asianomainen itse omassa persoonassaan ole kestänyt niitä kärsimyksiä, joita ne koettavat kuvata. On olemassa hyvin viisaita henkilöitä, jotka aina puhuvat asiantuntevasti ja itsetyytyväisinä "työläisluokasta" ja rauhoittavat itseään sillä, että päivän ankara aivotyö on paljon rasittavampaa kuin päivän ruumiillinen työ ja on kaiken kohtuuden nimessä korvattava suuremmalla palkalla. He luulevat niin, katsokaapas, sillä he tuntevat vain toisen, eivätkä koskaan ole koetelleetkaan toista. Mutta minä tunnen kummankin lajin, ja mitä minuun tulee, ei maailmassa ole kylliksi rahaa, jotta minut voitaisiin palkata kolmeksikymmeneksi päiväksi heiluttelemaan kuokkaa, kun minä sensijaan suoritan mitä vaikeimpia älyllisiä töitä pilkkahinnasta – ja olen tyytyväinen maksuun.
Älyllinen "työ" on epäonnistunut ilmaus. Nimittäkää sitä huviksi, ajanvietteeksi, ja se on itse paras palkkansa. Kaikkein huonoimmin palkattu arkkitehti, insinööri, kenraali, kirjailija, kuvanveistäjä, maalari, luennoitsija, asianajaja, lainsäätäjä, näyttelijä, saarnamies, laulaja on lähestulkoon taivaanvaltakunnassa, kun hän suorittaa työtään, ja mitä musiikkimieheen tulee, joka käyrä kädessään istuu keskellä suurta orkesteria jumalaisten äänten, nousevien ja laskevien aaltojen huuhtelemana – niin voidaan kyllä sanoa, että hän tekee työtä, jos nyt niin tahdotaan, mutta ilmaus on toki ivaa. Työn laki näyttää hyvin epäoikeudenmukaiselta – mutta se on joka tapauksessa olemassa, eikä mikään voi sitä muuttaa: kuta suuremman korvauksen työntekijä saa siitä nautintona, sen suurempi on myöskin hänen siitä kilisevänä rahana saamansa palkka. Ja samanlainen on myöskin sen läpinäkyvän hassutuksen laki, jota nimitetään perinnölliseksi aateluudeksi ja perinnölliseksi kuninkuudeksi.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Isorokko.
Kun sitten iltapuolella saavuimme näkyvissämme olleelle tuvalle, emme havainneet minkäänlaista elämää sen läheisyydessä. Peltotilkku sen vieressä oli äsken korjattu ja näytti miltei nyljetyltä, niin tarkkaan oli joka tähkä ja olki viety. Aitaus, vaja, kaikki näytti kovin ränstyneeltä ja todisti köyhyydestä. Yhtään eläintä ei liikkunut, yhtäkään ihmistä ei ollut näkösällä. Hiljaisuus oli kaamea ja muistutti kuolemaa. Talo oli yksikerroksinen, ja sen olkikatto oli vanhuuttaan mustana, rikki huonosta hoidosta.
Ovi oli raollaan, Me hiivimme porstuaan varpaillamme ja henkeä pidätellen – sillä tunne pakottaa kunkin käyttäytymään siten sellaisissa tilaisuuksissa. Kuningas naputti ovelle, odotimme. Ei vastausta. Naputimme kerran vielä. Ei vastausta. Avasin hiljaa oven ja kurkistin sisään, Erotin joitakuita hämäriä haamuja, ja muuan nainen hyppäsi pystyyn lattialta ja tuijotti minua aivan kuin hänet olisi herätetty unesta. Vihdoin hän sai sanat suuhunsa.
"Ole armollinen!" hän pyysi. "Kaikki on viety, mitään ei ole jäljellä!"
"Poloinen nainen, en ole tullut ottamaan mitään."
"Etkö ole pappi?"
"En."
"Etkä tule tilanherran luota?"
"En, olen muukalainen."
"Sitä Jumalaa peläten, joka hädällä ja kuolemalla ahdistaa viattomia, pyydän sinua sitten pakenemaan. Tämä paikka on hänen ja hänen kirkkonsa kirouksen alainen."
"Päästäkää minut sisään auttamaan teitä – olette sairas ja huolissanne."
Olin nyt hiukan tottunut huoneen pimeyteen. Saatoin nähdä hänen onttojen silmiensä kiintyvän minuun. Saatoin nähdä, miten luunlaiha hän oli.
"Olenhan sanonut sinulle, että mökkimme on kirkon kiroama. Pelasta itsesi ja mene tiehesi, ennenkuin joku vaeltaja näkee sinut ja antaa ilmi."
"Älkää olko levoton puolestani. En välitä kirkon kirouksesta. Antakaa minun auttaa teitä."
"Kaikki hyvät henget – jos sellaisia on olemassa – siunatkoot sinua siitä sanasta. Hyvä Jumala, jospa minulla olisi muutamia pisaroita vettä! Mutta unohda, unohda, että sanon niin, ja pakene, sillä täällä on myöskin sellaista, jota senkin täytyy pelätä, joka ei kirkkoa pelkää. Tarkoitan tautia, joka surmaa minut. Jätä meidät, sinä urhoollinen, hyvä vieras, ja ota myötäsi se lämmin, rehellinen siunaus, jonka kirottu nainen voi antaa."
Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, olin kaapannut käteeni erään puuastian ja juossut kuninkaan ohi tieheni lähteelle. Se oli aivan lähellä tupaa. Kun tulin takaisin ja astuin sisään, oli kuningas jo siellä ja par'aikaa avaamassa ikkunan luukkua päästääkseen huoneeseen ilmaa ja valoa. Inhoittava löyhkä täytti huoneen. Ojensin puuastian naisen huulille. Ja kun hän innokkaasti tarttui siihen kynsillään, avautui luukku ja voimakas valo tulvi hänen kasvoilleen. Rokkoa!
Hypähdin kuninkaan luo ja kuiskasin hänen korvaansa:
"Pian pois täältä, herra! Tämä nainen on kuolemaisillaan siihen tautiin, joka kaksi vuotta sitten raivosi Camelotin laiteilla."
Hän ei liikahtanut paikaltaan.
"Aion todellakin jäädä tänne – minäkin tahdon auttaa."
Jälleen kuiskasin:
"Kuningas, se ei saa tapahtua. Teidän täytyy mennä."
"Sinä tarkoitat hyvää etkä puhu niinkään tyhmästi, mutta olisi häpeäksi kuninkaalle, jos hän pelkäisi, ja häpeäksi vyötetylle ritarille, jos hän kieltäisi kätensä auttamasta sitä, joka on hädässä. Tottakaan en lähde täältä. Sinun täytyy sen sijaan mennä. Kirkon kirous ei kohtaa minua, mutta se kieltää sinua olemasta täällä, ja kirkko tulee antamaan kätensä laskeutua raskaana päällesi, jos se saa tietää sinun rikkomuksestasi."
Oli kauheata, että hän oli moisessa paikassa ja että se saattoi maksaa hänen elämänsä, mutta oli turha väitellä hänen kanssaan. Jos hän arveli, että hänen ritarikunniansa oli vaarassa, niin ei ollut mitään tehtävissä, sen ymmärsin. Jätin siis seikan sikseen. Nainen sanoi nyt:
"Hyvä herra, nousisitko noita tikapuita ylös ja sanoisitko sitten minulle, mitä löydät? Älä pelkää, sano vaan suoraan, sillä on aikoja, jolloin ei edes äidin sydän saata murtua – koska se on jo murtunut."
"Odota täällä", sanoi kuningas, "ja anna naiselle jotakin syötävää. Minä menen." Ja hän riisui rensselin harteiltaan.
Aioin ennättää ennen häntä, mutta kuningas oli jo mennyt. Hän pysähtyi ja tarkasteli muuatta miestä, joka makasi varjossa ja joka ei vielä ollut huomannut meitä eikä sanonut mitään.
"Onko hän sinun miehesi?" kysyi kuningas.
"On."
"Nukkuuko hän?"
"Kyllä, Jumalan kiitos, hän on nyt nukkunut kolme tuntia – miten voinkaan kylliksi kiittää! Sydämeni on haljeta kiitollisuudesta hänen unensa vuoksi."
Sanoin:
"Olkaamme varovaisia, niin ettemme herätä häntä."
"Sitä ei tarvitse pelätä, sillä hän on kuollut."
"Kuollut?"
"Niin, miten ihanata onkaan tietää se! Nyt ei enää kukaan voi vahingoittaa eikä häpäistä häntä. Nyt hän on taivaassa ja onnellinen; ja ellei hän ole siellä, niin on helvetissä ja on tyytyväinen, sillä siellä ei ole apotteja eikä piispoja. Kuvitelkaa, miten kauan olemme rakastaneet toisiamme ja kärsineet yhdessä. Tänä aamuna hän houri, ja hänen mielikuvituksessaan olimme taasen poika ja tyttö ja kuljimme käsi kädessä kauniilla kentillä. Ja viattomasti ja ilakoiden puhuen vaelsimme vaeltamistamme, kunnes hän saapui niille toisille maille, joista tiedämme niin vähän, ja kunnes hänen silmänsä sammuivat näkemästä maisia näkyjä. Mitään eronhetkeä ei ollut, sillä hän uskoi, että seurasin mukana; hän ei tietänyt muuta, kuin että kuljin hänen kanssaan, käteni hänen kädessään – nuori, hento käteni, eivät nämä kuihtuneet kynnet. Ajatelkaa, että saa siirtyä täältä tajuamatta sitä, että saa erota, tietämättä siitä mitään. Rauhallisemmin ei kai kukaan voi kuolla? Se oli hänen palkintonsa onnettomasta, kärsivällisesti kestetystä elämästä."
Heikkoa melua kuului siitä hämärästä nurkasta, jossa portaat olivat. Kuningas siinä palasi alas. Näin, että hänellä oli jotakin toisella käsivarrellaan ja että hän tuki itseään toisella. Hän astui päivänvaloon. Hänen sylissään lepäsi solakka, noin viisitoista-vuotias tyttönen. Tyttö oli puoliksi tajuton, kuolemaisillaan rokkoon. Siinä näki sankaruuden jaloimmassa ja ihanimmassa muodossaan, korkeimmassa huipussaan. Se oli kuoleman taisteluun haastamista aseettomana ja avoimella kentällä, kaikkien vastuksien ollessa haastajan osalla, siinä ei ollut tiedossa voiton palkintoa, eikä läsnä ihailevaa, silkkistä ja kultakirjaista maailmaa suosiotaan osoittamassa. Ja kuitenkin kuninkaan asento oli yhtä rohkea ja yhtä rauhallinen kuin se aina oli vähemmän vaarallisissa yhteenotoissa, jolloin ritari kohtasi toisen tasapäässä taistelussa, puettuna suojaavaan teräkseen. Nyt hän oli suuri, ylevän suuri. Hänen esi-isiensä kömpelöt kuvapatsaat kuninkaallisessa linnassa lisääntyisivät luvultaan, siitä tulisin pitämään huolen, ja siinä patsaassa ei olisi kuvattuna haarniskaan puettua kuningasta, joka surmaa jättiläisen tai lohikäärmeen, kuten muut, vaan rahvaan pukuun puettu kuningas, joka kantoi kuolemaa käsivarsillaan, jotta alhaisesta kansasta oleva äiti vielä kerran saisi nähdä lapsensa ja tuntisi lohdutusta.
Hän laski tytön äidin viereen, joka purki sydämensä ylitsevuotavan hellyyden rakkautta uhkuviksi sanoiksi ja hyväilyiksi, ja heikko välähdys lapsen silmissä vastasi niihin – siinä kaikki. Äiti kumartui hänen puoleensa, suuteli häntä, hyväili häntä ja vannotti häntä puhumaan, mutta tytön huulet eivät liikahtaneet, äännähdystäkään ei niiltä päässyt. Tempasin pullon rensselistäni, mutta vaimo teki torjuvan liikkeen ja sanoi:
"Ei – hänellä ei ole tuskia, ja parasta on kuten on. Se kutsuisi hänet vain takaisin elämään. Se, joka on niin hyvä ja ystävällinen kuin sinä, ei toki tahdo hänelle sellaista onnettomuutta. Katsopas – miksi, minkä tähden hän eläisi? Hänen veljensä ovat kuolleet, hänen isänsä on poissa, ja hänen äitinsä on lähellä kuolemaa. Kirkon kirous lepää hänen yllänsä, eikä kukaan anna hänelle turvaa eikä osoita hänelle myötätuntoa, vaikka hän olisi menehtyä maantielle. Hän on täydellisesti hylätty. En ole kysynyt sinulta, hyvä herra, onko hänen sisarensa siellä ylhäällä enää elossa. Sitä ei tarvittu. Olisit muuten mennyt takaisin, etkä olisi antanut hänen maata siellä oman onnensa nojassa..."
"Hän lepää rauhassa", lausui kuningas hillityllä äänellä.
"Se on suloinen tieto. Miten rikas onnesta tämä päivä onkaan. Oi, rakas Annis, pian siirryt sisaresi luo – olet matkalla sinne, ja nämä miehet ovat armahtavia ystäviäsi, jotka eivät tahdo estää sinua."
Vaimo kumartui taas mumisten ja puhellen tyttärensä puoleen, siveli hänen kasvojansa ja tukkaansa, suuteli häntä ja puhutteli häntä lempinimillä. Mutta nyt saattoi enää hädin tuskin havaita vastausta tyttösen lasimaisesta katseesta. Näin kyynelten tulvahtavan kuninkaan silmistä ja pisaroivan hänen kasvoilleen. Nainenkin huomasi sen ja sanoi:
"Ymmärrän tuon. Sinullakin on vaimo siellä kotona, miespoloinen, ja sinä ja hän olette monesti menneet nälkäisinä maata, että pienokaiset saisivat jotakin suuhunsa. Te molemmat tiedätte, mitä köyhyys on, te olette joutuneet kokemaan parempiosaisten loukkauksia ja kirkon ja kuninkaan raskasta kättä."
Kuningas hätkähti tämän pahaatarkoittamattoman moitteen kuullessaan, mutta ei sanonut mitään. Hän alkoi osata osansa ja näytteli sitä sangen hyvin vasta-alkajaksi. Koetin kääntää sairaan naisen ajatukset toisaanne, tarjosin hänelle ruokaa ja vahvistavaa juomaa, mutta hän ei tahtonut ottaa mitään vastaan. Hän ei sallinut minkään tulla itsensä ja vapahtavan kuoleman väliin. Hiivin silloin ylisille, toin alas kuolleen lapsen ja asetin sen hänen viereensä. Se liikutti uudelleen hänen tunteitansa, ja uusi sydäntäsärkevä näytelmä seurasi. Mutta sitten keksin jälleen uutta ja pyysin häntä kertomaan lyhyesti elämäntarinansa.
"Sen tunnet kyllä", sanoi hän, "itse olet varmastikin kokenut samaa, sillä kukaan meidän säädystämme ei sitä Britanniassa vältä. Se on vanha, usein toistuva tarina. Teimme työtä, ahkeroimme ja menestyimme. Menestymisellä tarkoitan, että elimme emmekä menehtyneet. Enempää ei voi pyytääkään. Ei tullut sellaisia huolia, joita emme olisi kestäneet – vasta tämä vuosi toi ne muassaan. Mutta sitten ne tulivatkin kaikki yht'aikaa, jos niin saan sanoa, ja ne kukistivat meidät. Muutamia vuosia sitten istutti kartanon isäntä useita hedelmäpuita meidän tiluksellemme – päälle päätteeksi parhaimmalle maalle – mikä oli sekä hävytöntä että väärin..."
"Mutta oli hänen oikeutensa", puuttui kuningas puheeseen.
"Sitä ei kai kukaan kiellä. Jos laki merkitsee jotakin, niin on kaikki mikä on kartanonherran, hänen, ja kaikki, mikä on minun, myöskin hänen. Meidän tiluksemme oli meidän sopimuskirjan mukaan, siitä syystä se oli myöskin hänen, ja hän saattoi tehdä sille mitä tahtoi. Joku aika sitten tavattiin kolme noista hedelmäpuista kaadettuina. Meidän kolme täyskasvanutta poikaamme tulivat kauhistuneina juosten kertomaan rikoksesta. Ja nyt makaavat nuoret miehet lordin vankiluolassa ja lordi sanoo, että siellä he saavat maata ja mädätä, kunnes tunnustavat. Heillä ei ole mitään tunnustettavaa, sillä he ovat syyttömät; siis he saavat virua siellä, kunnes kuolevat. Sen tiedätte kyllin hyvin. Ajatelkaa asemaamme. Yhdenmiehen, naisen ja kahden lapsen piti korjata sato, jonka oli kylvänyt ja istuttanut paljon suurempi työvoima, niin, heidän oli myöskin yötä päivää suojeltava sitä kyyhkysiltä ja muilta ahneilta elukoilta, jotka ovat pyhiä ja joita meikäläinen ei saa vahingoittaa. Kun mylordin sato oli miltei valmis korjattavaksi, oli meidänkin. Kun hänen kelloansa soitettiin ja kansa kokoontui ilmaiseksi korjaamaan hänen peltojansa, ei hän sallinut minun ja molempien tyttösteni vastata vangittuja poikiamme, vaan ainoastaan kahta heistä. Kolmannesta piti meidän päivittäin suorittaa sakkoja. Ja sillä aikaa oli meidän oma satomme tuhoutumassa hoidon puutteeseen. Siitä rankaisi meitä sekä pappi että kartanonherra, koska myöskin heidän osuutensa vahingoittuivat. Vihdoin nielivät sakot koko sadon, ja he ottivat kaiken ja antoivat meidän korjata sen omaan laskuunsa ilman ruokaa tai palkkaa. Saimme nähdä nälkää. Mutta pahin tapahtui sitten, kun minä nälästä ja poikaini kohtalosta mielettömänä, nähdessäni mieheni ja pikku tyttöni rievuissa, hädässä ja epätoivossa, soimasin kirkkoa ja kirkon menettelytapoja. Siitä on nyt kymmenen päivää. Olin sairastunut tähän tautiin ja sanoin papille nuo sanani, sillä hän oli tullut luokseni moittimaan nöyryyteni puutetta Jumalan kurittaessa. Hän saattoi rikkomukseni esimiestensä korviin. Olin uppiniskainen, niinpä Rooman kirous lankesi minun ja rakkaimpieni päälle...
"Siitä päivästä asti välttivät kaikki meitä ja vetäytyivät kauhistuneina meistä eroon. Kukaan ei ole käynyt täällä kuulemassa, elämmekö vai emmekö. Kaikki muutkin meillä sairastuivat. Mutta silloin ponnistin itseäni, kuten se tekee, joka on puoliso ja äiti, ja nousin vuoteestani. Vähän he joka tapauksessa olisivat voineet syödä, ja kovin vähän heillä oli syötävää. Mutta vettä toki oli, ja sitä annoin heille. Kuinka he olivatkaan kaivanneet sitä, ja kuinka he siunasivatkaan sitä! Mutta eilen sitten tuli loppu; silloin murruin. Eilen näin mieheni ja nuorimman lapseni viimeisen kerran elossa. Ja tässä olen maannut kaikki nämä tunnit – nämä pitkät vuodet olin sanoa, ja kuunnellut, kuunnellut jotakin ääntä tuolta ylhäältä..."
Hän silmäsi terävästi, nopeasti vanhinta tytärtään ja puuskahti: "Rakkaani!" – ja sulki jäykistyvän ruumiin heikkoihin suojaaviin käsivarsiinsa. Hän oli jälleen kuullut kuolinkorahdukset.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Murhenäytelmä herraskartanossa.
Keskiyöllä oli kaikki lopussa, ja me istuimme huoneessa neljä ruumista ympärillämme. Peitimme ne niihin riepuihin, jotka saatoimme löytää, ja lähdimme sitten matkaan suljettuamme oven jälkeemme. Näiden ihmisten kodista piti tulla heidän hautansa, sillä he eivät voineet saada kristillistä hautausta eikä heitä voitu mullata vihittyyn maahan. He olivat kuin koiria, villejä eläimiä, spitaalisia, eikä yksikään sielu, joka toivoi iankaikkista elämää, tahtonut luopua siitä koskemalla näihin kuritettuihin ja tarttuman saaneisiin olioihin.
Emme olleet kulkeneet kuin muutaman kyynärän, kun korvaani kantautui sorassa narskahteleva askelten ääni. Sydän nousi kurkkuuni. Ei käynyt päinsä, että meidän nähtäisiin tulevan tuosta talosta. Vedin kuninkaan vaippani suojaan ja piilouduimme tuvan nurkan taa.
"Nyt olemme turvassa", sanoin, "mutta kyllä se riippui hiuskarvasta. Jos yö olisi ollut valoisampi, olisi hän nähnyt meidät, sillä hän oli varmaan sangen lähellä meitä."
"Ehkä se oli eläin eikä ihminen."
"Totta, mutta olipa se sitten eläin tai ihminen, varminta on pysähtyä tähän minuutiksi ja antaa sen mennä tieltä pois."
"Kuule! Se lähestyy meitä."
Sekin oli totta. Askeleet lähestyivät – kulkivat suoraan kohti tupaa. Se oli varmastikin eläin, eikä meidän olisi tarvinnut pelästyä. Aioin astua esiin, mutta kuningas tarttui minua käsivarteen. Kaikki hiljeni hetkeksi, mutta sitten kuului tuvan ovelta nakutusta. Se pani minut värisemään kauhusta. Nakutus toistui, ja kuulin seuraavat varovaisesti lausutut sanat:
"Äiti! Isä! Avatkaa. Me olemme vapaina ja meillä on uutisia, jotka kalventavat poskenne, mutta riemastuttavat sydäntänne, emmekä saa jäädä tänne, meidän täytyy paeta! Ja... he eivät vastaa... Äiti! Isä!"
Vedin kuninkaan mukaani tuvan toiseen päähän ja kuiskasin:
"Tulkaa – nyt voimme livistää tiehemme." Kuningas epäröi ja aikoi väittää vastaan, mutta samassa kuulimme, miten tuvan ovi antoi myöten, ja aavistimme, että perheen poloiset pojat seisoivat nyt kuolleitten omaistensa edessä.
"Tulkaa, herra kuningas! Hetken kuluttua ne ovat sytyttäneet valon, ja sitten seuraa sellaista, että sen kuuleminen murskaisi sydämemme."
Nyt hän ei epäröinyt kauemmin. Heti kun olimme päässeet tielle, aloin juosta, ja hetken kuluttua hänkin heitti arvokkuutensa mäkeen ja rupesi juoksemaan. En tahtonut ajatella, mitä tapahtui tuvassa – sitä en kestänyt. Tahdoin karkoittaa sen mielestäni ja kaivoin siitä syystä esiin lähimmän puheenaiheen.
"Minulla on ollut se tauti, johon nuo ihmiset kuolivat, eikä minun siis tarvitse peljätä mitään. Mutta ellei teissä ole ollut sitä..."
Hän keskeytti minut sanomalla, että hän oli levoton... että hänen omatuntonsa soimasi häntä...
"Nuo nuoret miehet sanovat, että he ovat päässeet vapaiksi", hän sanoi, "mutta millä tavoin? Ei ole luultavaa, että heidän herransa on vapauttanut heidät."
"Ei, varmastikaan ei, oletan että he ovat paenneet."
"Se minua juuri huolestuttaakin. Pelkään, että niin on, ja sinun epäluulosi vahvistaa pelkoani, sillä sinähän luulet samaa."
"Sitä en tahdo sanoa. Epäilen, että he ovat paenneet, mutta jos he ovat paenneet, ei se minua suinkaan huolestuta."
"Ei myöskään minua, luulen – mutta..."
"Mitä? Mitä huolestumisen aihetta siinä asiassa on?"
"Jos he ovat paenneet, on meidän velvollisuutemme ottaa heidät kiinni ja viedä herransa luo, sillä ei ole soveliasta, että hänen säätyisensä mies joutuu niin röyhkeän, silmittömän loukkauksen esineeksi noin alhaissäätyisten ihmisten puolelta."
Siinä se taas paljastui. Hänellä oli silmää vain asian toiselle puolelle. Hän oli sellaiseksi syntynyt, sellaiseksi kasvatettu, hänen suonissaan virtasi esi-isien veri, mikä oli kyllästetty tiedottomalla raakuudella ja siirtynyt häneen monien sydänten kautta, joista jokainen osaltaan oli edistänyt sen myrkyttymistä. Nuorten miesten vangitseminen ilman mitään todistuksia, heidän omaistensa näännyttäminen nälkään, se ei ollut mitään pahaa, sillä he olivat vain talonpoikia, isäntänsä mielivallan alaisia, esiintyipä se sitten missä muodossa tahansa. Mutta se, että miehet murtautuivat ulos ansaitsemattomasta vankeudesta, se oli röyhkeätä ja häpeämätöntä ja sellaista, johon kukaan omantunnontarkka henkilö ei saanut ketään kehoittaa, henkilö, joka tunsi velvollisuutensa ja kastinsa pyhyyden.
Tein työtä ja ponnistelin enemmän kuin puoli tuntia, ennenkuin sain hänet vaihtamaan puheenaihetta, ja kun hän vihdoin teki sen, tapahtui se eräästä ulkonaisesta aiheesta. Muuan seikka kiinnitti meidän tarkkaavaisuutemme puoleensa saapuessamme erään pienen kukkulan huipulle – punainen loimo, joka näkyi kaukaa.
"Se on tulipalo", sanoin.
Tulipalot herättivät sangen paljon mielenkiintoani, sillä olin par'aikaa perustamassa palovakuutusyhtiötä, harjoitin muutamia hevosia ja annoin valmistaa joitakuita höyryruiskuja aikoen siten vähitellen perustaa palkatun vakinaisen palokunnan. Papit vastustivat kuitenkin sekä palo- että henkivakuutussuunnitelmiani, sen perustuksella, että oli turha vaiva vastustella Jumalan tahtoa, ja kun viittasin siihen, etteivät ne läheskään ehkäisseet tätä tahtoa, vaan ainoastaan muokkailivat sen pahoja seurauksia siinä tapauksessa, että maksut oli suoritettu ja onni matkassa, niin he vastasivat, että moinen oli jonkinlaista Jumalan tahdolla leikittelemistä eikä hiukkaakaan parempaa. Heidän onnistui täten haitallisesti vaikuttaa näihin yrityksiini; sen sijaan onnistuin paremmin tapaturmavakuutuksessani. Yleensä ritari on lötys, väliin myöskin houkkio ja sen takia herkkä petollisille todistuksille, kun ne nokkelasti esitetään taikauskon varjossa; mutta ritarillakin on joskus silmää asian käytännölliselle puolelle, eikä viime aikoina oltu järjestetty turnajaisia ja laskettu niiden tuloksia löytämättä jok'ainoasta kypärästä tapaturmavakuutustodistusta.
Seisoimme hetken pimeässä hiljaa ja tarkastelimme tuota punaista loimoa aprikoiden kaukaisen melun merkitystä, joka aika ajoin kiihtyi ja heikkeni yössä. Se kasvoi väliin ja tuntui hetken läheiseltä, mutta juuri kun toivoimme, että se paljastaisi syynsä ja laatunsa, muuttui se taas kumeaksi ja heikoksi vieden salaisuutensa mukanaan. Kiiruhdimme rinnettä siihen suuntaan, josta se tuntui tulevan. Mutkitteleva tie johti meidät miltei heti syvään pimeyteen – pimeyteen, jonka sulki väliinsä kaksi korkeata metsäseinämää. Hapuilimme eteenpäin viettävää tietä suunnilleen puoli mailia, ja melu kävi yhä selvemmäksi, uhkaava rajuilma yhä läheisemmäksi; silloin tällöin hulmahti tuulenpuuska, välähti heikko salamanvalo tai kuului kumea etäisen ukkosen jyrähdys. Kuljin edellä, törmäsin johonkin – pehmeään, raskaaseen esineeseen, joka jäi hiljaa keinahtelemaan työnnöstäni. Samassa hetkessä välähti salama, ja jalan päässä itsestäni näin oksasta riippuvan miehen irvistävän naaman. Toisin sanoen: kasvot tuntuivat irvistävän, mutta sitä ne eivät tehneet. Näky oli kamala. Samassa räjähti korvia huumaava ukkonen ja tuntui siltä, kuin taivaan pohja olisi pudonnut; sade vyöryi maahan kuin vedenpaisumus. Yhdentekevää, täytyi koettaa leikata mies alas, sillä hänessä saattoi vielä olla henkeä – eikö totta? Nyt seurailivat salamat toisiaan peräperää, ja metsässä oli milloin keskipäivä, milloin keskiyö. Toisena hetkenä mies riippui edessäni voimakkaassa valossa, seuraavana hetkenä hän peittyi pimeyteen. Sanoin kuninkaalle, että meidän piti leikata mies irti. Mutta siihen ei kuningas suostunut.
"Jos hän on itse hirttäytynyt, niin halusi omasta tahdostaan luovuttaa omaisuutensa herralleen, anna hänen siis olla. Jos toiset hirttivät hänet, oli heillä ehkä oikeus siihen – anna hänen riippua."
"Mutta..."
"Lopeta jo muttasi, jättäkäämme hänet kohtalonsa huostaan, siihen on olemassa vieläkin eräs syy. Kun salama taas valaisee – niin, kas tuossa näet..."
Kaksi muuta riippui viidenkymmenen kyynärän päässä meistä!
"Tämä sää ei sovellu kohteliaisuuksiin kuolleita kohtaan. Ne eivät voi kiittää niistä. Tule – mitä pyhittää täällä viipyminen?"
Hänen sanoissaan oli järkeä, ja jatkoimme matkaamme. Seuraavan mailin varrelta tapasimme salamain valaistessa lisäksi kuusi riippuvaa olentoa, ja se matka oli kolkko. Vallitsevaa melua ei enää voinut kutsua meluksi, se oli kuin mylvintää. Mies kiisi lennossa ohitsemme, hämärästi häivähtäen pimeässä, häntä ajoi takaa kaksi muuta, ne hävisivät. Sama asia toistui vähän väliä. Äkillinen tienmutka vei meidät tulen näköpiiriin – tulessa oli suuri herraskartano, siitä oli enää vähän, tuskin mitään jäljellä... Kaikkialla näkyi pakenevia ihmisiä, joita toiset raivokkaasti ajoivat takaa.
Varoitin kuningasta – sanoin hänelle, ettei tämä ollut mikään varma, paikka vieraille. Olisi parasta, että vetäytyisimme pois tulen valosta, kunnes olosuhteet selvenivät. Peräännyimme vähän matkaa ja piilouduimme metsän reunaan. Kätköpaikastamme saatoimme nähdä sekä miehiä että naisia, joita rahvas ajoi. Tätä kamalaa työtä kesti miltei aamunkoittoon asti. Kun tuli oli sammunut ja rajuilma tauonnut, lakkasivat myöskin vähitellen kiitävät askeleet kuulumasta, ja pimeys ja hiljaisuus vallitsi jälleen.
Uskaltauduimme esiin ja kiiruhdimme varovaisesti paikalta, ja vaikka olimme aivan lopen väsyneitä ja kovin unisia, kuljimme eteenpäin, kunnes pääsimme muutamien mailien päähän. Silloin pyysimme vieraanvaraisuutta erään sydenpolttajan miiluhaudalla ja saimme sieltä mitä annettavissa oli. Muuan nainen oli jo työssä, mutta hänen miehensä nukkui olkisäkillä savilattialla. Nainen näytti huolestuneelta, kunnes sanoin hänelle, että olimme eksyneitä matkamiehiä ja olimme koko yön vaeltaneet pitkin metsää. Hän kävi puheliaaksi ja kysyi, olimmeko kuulleet puhuttavan Abblascures-kartanon kauheista tapauksista. Kyllä, olimme kuulleet puhuttavan niistä, mutta nyt tahdoimme ennen kaikkea lepoa ja unta. Kuningas laukaisi:
"Myykää mörskä meille ja laputtakaa tiehenne, sillä me olemme vaarallista väkeä ja tulemme suoraan sellaisten ihmisten luota, jotka ovat kuolleet rokkoon."
Hän tarkoitti kyllä hyvää, mutta se oli tarpeetonta. Eräs kansakunnan kaikkein tavallisimpia koristuksia olivat niin sanotut vohvelirautakasvot. Olin jo huomannut, että sekä nainen että mies oli sillä koristettu. Nainen sanoi meidät tervetulleiksi ja vakuutti, ettei vähintäkään pelännyt. Kuninkaan ehdotus oli selvästikin tehnyt voimakkaan vaikutuksen häneen. Oli luonnollisestikin hänen elämässään sangen harvinainen tapaus semmoisen miehen kohtaaminen, jolla oli kuninkaan vaatimaton ulkonäkö ja joka oli halukas ostamaan talon saadakseen yöksi katon päänsä päälle. Se pani hänet suuresti kunnioittamaan meitä, ja hän jännitti majan mahdollisuudet äärimmilleen, jotta meillä olisi niin mukavata kuin suinkin.
Nukuimme myöhään iltapäivään asti, ja kun nousimme ylös, olimme niin nälkäisiä, että torpparin ruoka tuntui kuninkaastakin maukkaalta, eritoten kun sitä määrältään oli niin niukalti. Häävin vaihtelevaa se ei ollut. Siihen kuului yksinomaan sipulia, suolaa ja kansallista mustaa leipää – kauroista leivottua. Nainen kertoi meille eilisiltaisen tapauksen. Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla, kun kaikki olivat paneutuneet maata, oli iso päärakennus alkanut palaa. Seudun koko väestö oli kiiruhtanut apuaan, ja perhe pelastettiin yhtä henkilöä lukuunottamatta – isäntää. Häntä ei näkynyt missään. Kaikki olivat suunniltaan tästä tappiosta, ja kaksi kunnollista talonpoikaa uhrasi elämänsä etsiessään rakennuksesta samaista arvon henkilöä. Mutta vihdoin hänet löydettiin – toisin sanoen löydettiin niin paljon kuin häntä oli jäljellä: hänen ruumiinsa. Se tavattiin pienestä metsästä kolmesataa kyynärää kartanolta – sidottuna, kapuloituna ja kymmenkunnan puukoniskun raatelemana.
Kuka sen oli tehnyt? Epäluulo kohdistui erääseen naapuriston köyhään perheeseen, jota parooni äskettäin oli erikoisen ankarasti kohdellut, ja näistä ihmisistä levisi epäluulo heidän ystäviinsä ja tuttaviinsa. Eikä siinä kylliksi, että vain epäiltiin, mylordin liveripukuiset rengit julistivat silmänräpäyksessä ristiretken näitä henkilöitä vastaan, ja heidän pieni parvensa sai nopeasti lisäystä rahvaasta. Meidän emäntämme mies oli liittynyt muihin eikä ollut tullut kotiin ennenkuin aamupuolella. Nyt hän oli lähtenyt ulos saadakseen kuulla selkkauksen loppuselvitykset. Juuri meidän keskustellessamme hän saapui tutkimusretkestään. Hänen ilmoituksensa oli sangen järkyttävä. Kahdeksantoista henkilöä oli hirtetty tai teurastettu, kaksi talonpoikaa ja kolmetoista vankia oli tuhoutunut tuleen. "Ja kuinka monta vankia oli kaikkiaan holvissa?"
"Kolmetoista."
"Tuhoutuivatko ne kaikki?"
"Kyllä, kaikki."
"Mutta kansaahan tuli ajoissa pelastamaan perhettä, miten kävi päinsä, ettei yhtään vankia pelastettu?"
"Luuletko, että sellaisessa tilaisuudessa olisi voitu avata holvi? Silloin olisi varmasti joku voinut paeta."
"Tarkoitat siis, ettei kukaan avannut sitä?"
"Kukaan ei lähestynyt sitä, ei sulkeakseen eikä avatakseen. Olihan selvää, että puomit olivat edessä, luonnollisestikin oli tarvis sijoittaa siihen vain vartija, niin että jos joku olisi murtautunut ulos paetakseen, olisi hänet otettu kiinni, eikä ketään otettu."
"Ja kuitenkin pääsi kolme pakoon", sanoi kuningas, "ja tekisit oikein, jos kuuluttaisit siitä, niin että oikeus pääsisi heidän jäljilleen, sillä he murhasivat paroonin ja pistivät talon tuleen."
Odotin juuri, että hän rupeaisi jotakin sellaista puhumaan. Hetken mies ja hänen vaimonsa osoittivat suurta mielenkiintoa tälle uutiselle ja kävivät kärsimättömiksi halusta levittää sitä. Mutta sitten ilmestyi jotakin muuta vallan äkkiä heidän kasvoihinsa, ja he alkoivat kysellä. Vastasin itse kysymyksiin ja tarkkasin vastausteni vaikutusta. Huomasin pian, että tieto siitä, keitä nuo kolme vankia olivat, oli vissillä tavalla muuttanut ilmakehän ja että meidän isäntäväkemme jatkuva into muka mennä levittämään uutista oli enemmän teeskenneltyä kuin todellista. Kuningas ei havainnut muutosta, ja se into ilahdutti häntä. Johdatin keskustelun toisiin yön tapauksia koskeviin yksityisseikkoihin ja huomasin, että nämä ihmiset tunsivat helpotusta minun tehdessäni niin. Se, mikä tässä asiassa vaikutti erikoisen tuskalliselta, oli valmius, jolla sorrettu yhteiskunta kohdisti julmuutensa omaan luokkaansa yhteisen sortajan etujen mukaisesti. Tämä aviopari näytti ajattelevan, että heidän säätyisensä mitättömän henkilön ja hänen isäntänsä välisessä riidassa oli vallan luonnollista, asiaankuuluvaa ja oikein, että tuon poloisen miehen koko luokka piti isännän puolta ja puolusti häntä vaivautumatta ottamaan selvää, kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä. Tuo mies oli ollut mukana hirttämässä naapureitaan ja tehnyt työtään tunnollisesti, vaikka hän hyvin tiesi, että heitä vain epäiltiin ja ettei mitään todistuksia ollut olemassa. Ei mies eikä vaimo näyttänyt havaitsevan siinä mitään järkyttävää.
Se tuntui masentavalta – eritoten minusta, joka uneksin tasavallasta. Se muistutti minulle aikaa kolmetoistasataa vuotta myöhemmin, jolloin meidän Etelävaltiossamme "köyhät valkoiset", joita paikkakunnan orjainomistajat halveksivat ja usein loukkasivat ja jotka asetettiin niin alhaalle juuri siitä syystä, että orjuus kukoisti heidän keskuudessaan, se muistutti minua siitä, miten hanakoita he aina olivat olleet pitämään orjainomistajain puolta kaikissa poliittisissa mielenosoituksissa, jotka pantiin toimeen orjuuden tukemiseksi ja säilyttämiseksi, ja miten he vihdoin tarttuivat muskettiin ja uhrasivat elämänsä yrittäen ehkäistä tämän heitä alentavan järjestelmän kukistumista. Oli olemassa ainoastaan yksi lieventävä asianhaara tässä säälittävässä historian sirpaleessa, nimittäin se, että "köyhät valkoiset" salaisuudessa halveksivat orjainomistajaa ja tunsivat oman häpeänsä. Tämä tunne ei ilmennyt pinnalla, mutta se tosiasia, että se oli olemassa ja suotuisissa olosuhteissa saattoi paljastuakin, se oli jotakin – niin, riitti, sillä se osoitti, että asianomaiset kuitenkin pohjimmaltaan olivat miehiä, vaikkakaan ei aina siltä näyttänyt.
No hyvä, tulos osoitti, että tämä miilunpolttaja oli tulevaisuuden etelävaltioitten "köyhien valkoisten" täydellinen vastine. Hetken kuluttua alkoi kuningas käydä kärsimättömäksi ja sanoi:
"Jos seisoskelette tässä ja lörpöttelette koko päivän, joutuu oikeus väärille jäljille. Luuletteko, että rikolliset jäävät vanhempiensa kotiin? Eivät, he pakenevat, eivät he vitkastele. Laittakaa niin, että heidän peräänsä lähtee ratsastavia takaa-ajajia."
Nainen kalpeni hiukan, mutta täysin huomattavasti, ja mies näytti kiihtyneeltä ja epävarmalta. Sanoin:
"Tulkaa mukaani, ystävät, mennään yhdessä vähän matkaa, niin sanon teille, mille suunnalle he luultavasti ovat paenneet. Joll'eivät he olisi tehneet itseään muuhun syypäiksi kuin niskoitelleet veronmaksussa tai tehneet jotakin vastaavanlaista hassutusta, olisin koettanut suojata heitä kiinnijoutumiselta. Mutta koska he ovat murhanneet korkeasäätyisen miehen ja polttaneet hänen talonsa, on asia toinen."
Viimeinen huomautus oli tarkoitettu rauhoittamaan kuningasta. Kun olimme päässeet tielle, yritti mies rohkaista itsensä ja näyttää uljaalta ja kulkea vakavin askelin, mutta innokkaasti hän. ei mitenkään esiintynyt. Hetken kuluttua sanoin:
"Mitenkä miehet olivat teille sukua – olivatko he teidän serkkujanne?"
Hän näytti niin kalpealta kuin kasvojensa nokikerros vain salli, pysähtyi ja sanoi vapisevalla äänellä:
"Hyvä Jumala, mistä sen tiedät?"
"En sitä tietänyt, arvasin vain."
"Poloiset pojat, he ovat mennyttä miestä. Ja kuitenkin he olivat perin kunnollisia."
"Aioitteko todellakin mennä antamaan heidät ilmi."
Hän ei tietänyt kunnolla, kuinka suhtautua kysymykseeni, ja sanoi epäröiden:
"Kyl-lä-ä."
"Siinä tapauksessa pidän teitä kirottuna lurjuksena." Hän ilahtui niin kuin olisin sanonut häntä enkeliksi. "Sano toistamiseen nuo ystävälliset sanat, veli, sillä luonnollisesti tarkoitat, ettet antaisi minua ilmi, jos rikkoisin velvollisuuteni."
"Velvollisuutenne? Tässä ei voi olla puhettakaan muusta velvollisuudesta kuin hiljaa olemisesta, niin että nuoret miehet pääsevät pakenemaan. He ovat tehneet oikein."
Hän näytti tyytyväiseltä – tyytyväiseltä ja liikutetulta, mutta samalla sangen pelokkaalta. Hän katsoi sekä sinne että tänne tietä pitkin varmistuakseen siitä, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja sanoi sitten aivan hiljaa ja varovaisesti:
"Mistä maasta tulet, veli, kun voit pelkäämättä lausua moisia sanoja?"
"Eivät ne kai ole vaarallisia, kun puhuttelen oman säätyni miestä. Ette kai kerro kenellekään, mitä olen puhunut?"
"Minäkö? Ennen antaisin villien hevosten repiä itseni palasiksi."
"Antakaa minun sitten puhua suuni puhtaaksi. En pelkää, että toistatte sanani. Minun mielestäni tehtiin pirullinen työ poloisille syyttömille ihmisille. Vanha parooni ei saanut enempää kuin minkä ansaitsi. Jos minun tahtoni pääsisi toteutumaan, kohtaisi sama kohtalo kaikki hänen lajisensa."
Pelko ja ahdistus katosi miehen koko olemuksesta; kiitollisuus ja vilkas tyytyväisyys tuli niiden tilalle.
"Siinäkin tapauksessa, että olet vakooja ja että sanasi ovat ansa, joka on viritetty minun pääni menoksi, tuntuvat ne niin virkistäviltä, että saadakseni kuulla ne uudelleen ja muita samantapaisia menisin riemuiten hirteen, kun olen ainakin kerran saanut elähdyttävän juhla-aterian nälistyneen elämäni aikana. Ja nyt sanon suoraan, mitä on sydämelläni – saat sen kertoa mielelläsi muille, jos tahdot. Autoin hirttämään naapureitani, sillä olisin asettanut oman elämäni vaaranalaiseksi, ellen olisi osoittanut intoa isännän asiata ajettaessa; muut olivat apuna samasta syystä. Kaikki iloitsevat tänään hänen kuolemastaan, mutta teeskentelevät surua ja vuodattavat ulkokultaisia kyyneleitä, sillä siitä on seurauksena turvallisuus. Nyt olen sen sanonut, nyt olen sanonut sanottavani, ainoan, mikä on suussani maistanut hyvältä, ja se maku on ollut oma palkkansa. Vie minut mukaasi, vie minut teloituspölkylle, jos tahdot, sillä olen valmis siihen."
Katsokaapa, niin oli asian laita. Mies on sentään mies pohjimmaltaan.
Kokonaisten aikakausien julkeus ja sorto ei ole täydelleen voinut
pusertaa hänestä miehuutta olemattomiin. Se joka epäilee sitä, erehtyy.
Niin, on olemassa kylliksi ainesta tasavallaksi nöyryytetyimmässäkin
kansassa, mikä milloinkaan on ollut olemassa – venäläisissäkin,
tarpeeksi miehuutta – jopa saksalaisissakin [Teos on kirjoitettu
vuonna 1889. – Suom. huomautus.] – kunhan vain saisi sen kainon
ja epäröivän kätköstään esiin. Se riittää heittämään laidan yli ja
polkemaan jalkoihinsa kaikki valtaistuimet ja kaiken aateliston, joka
niitä on kannattanut. Saanemme vielä nähdä monenlaista, toivokaamme
ja uskokaamme sitä. Ensin rajoitettu yksinvaltius, kunnes Arthurin
päivät ovat päättyneet, sitten kukistetaan valtaistuin, lakkautetaan
aatelisto, sen jokainen jäsen pannaan hyödylliseen toimeen, yleinen
äänioikeus toteutetaan ja valtakunnan koko hallinto lasketaan kansan
miesten ja naisten käsiin niihin jäädäkseen. Niin, toistaiseksi ei
minulla vielä ollut syytä luopua unelmastani.YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Marco.
Verraten veltosti vaelsimme eteenpäin, keskustellen. Meidän piti käyttää sen verran aikaa kuin tarvittiin kulkeaksemme Abblascuren vähäiseen kauppalaan, johtaaksemme oikeuden murhaajien jäljille, ja palataksemme taas kotiin. Osaksi askarrutti minua nyt muudan harrastus, joka ei milloinkaan ollut menettänyt väriään, milloinkaan kadottanut uutuuttaan sen jälkeen kuin saavuin Arthurin valtakuntaan. Tarkoitan ankaran kastierotuksen määräämää erilaista käyttäytymistä ihmisten kesken näiden tavatessa toisensa ulkosalla. Sileäksi ajellulle munkille, joka huppu niskaan heitettynä vaelsi eteenpäin, oli miilunpolttaja hartaan kunnioittava; gentlemannia kohtaan hän oli alamainen; jos hän tapasi jonkun vähäpätöisen maanviljelijän tai vapaan käsityöläisen, oli hän sydämellinen ja puhelias, mutta jos orja tuli vastaan pää kunnioittavasti kumarassa, nosti miilunpolttaja nenänsä pystyyn eikä katsonutkaan toista. On tilanteita, jolloin tahtoisi hirttää koko ihmiskunnan ja siten tehdä lopun moisista ilveilyistä.
Yht'äkkiä jouduimme pieneen seikkailuun. Parvi puolialastomia poikia ja tyttöjä juoksi pelästyneenä ja huutaen metsästä. Vanhimmat heistä saattoivat olla tuskin sen iäkkäämpiä kuin kaksitoista–neljätoista-vuotiaita. He huusivat meitä apuun, mutta olivat aivan poissa suunniltaan eivätkä kyenneet tekemään selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Kiiruhdimme kuitenkin metsään ja keksimme pian onnettomuuden: he olivat hirttäneet pienen poikasen hamppuköyteen, ja poika potki ja ponnisteli, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Vapautimme hänet, ja hän toipui nopeasti. Tässäkin paljastui taas ihmisluonne. Aikuisia ihailevat lapset matkivat näiden tekoja. He leikkivät roskaväkeä suurella menestyksellä, joka sitten näytti muuttuvan vakavammaksi kuin mitä he olivat tarkoittaneet tai luulleet.
Retki ei ollut minusta suinkaan ikävä, päinvastoin minun onnistui käyttää aikani sangen hyvin. Tein useita tuttavuuksia ja saatoin vieraana kysellä niin paljon kuin halusin. Seikka, mikä minua valtiomiehenä luonnollisesti viehätti, oli palkkakysymys. Sitä silmälläpitäen keräsin sinä iltapäivänä niin paljon aineistoa kuin taisin. Sellainen, jolla ei ole kokemusta tai joka ei ajattele, voi arvella, että kansan hyvinvointi tai hyvinvoinnin puute on mitattava vallitsevien palkkojen suuruuden mukaan. Jos palkat ovat korkeat, vallitsee maassa hyvinvointi; jos ne ovat matalat, on päinvastoin. Mutta se on erehdys. Ei saatu summa, vaan sen ostokyky, se on olennaista, ja se voi ilmoittaa, ovatko palkat todellisuudessa korkeat, ei yksinomaan näennäisesti hyvät. Muistin vallan hyvin, miten asiat olivat suuren sisällissotamme aikana yhdeksännellätoista vuosisadalla. Pohjoisvaltioissa sai salvumies päivässä kolme dollaria, jotka voitiin vaihtaa kultaan; Etelävaltioissa hän sai viisikymmentä – Etelävaltioitten pankkiseteleissä, joiden arvo oli dollari koko kimpulta. Pohjoisvaltioissa maksoi lievetakki kolme dollaria – päivän palkan; Etelävaltioissa se maksoi seitsemänkymmentäviisi – miltei kahden päivän palkan. Kaikki muu samassa suhteessa. Luonnollisesti olivat siis palkat Pohjoisvaltioissa kaksi kertaa niin suuret kuin Etelävaltioissa, koska toisen palkan ostokyky oli suurempi kuin toisen.
Niin, tein useita tuttavuuksia kauppalassa, ja mikä minua suuresti ilahdutti, oli se, että näin uutta rahaamme runsaasti liikkeessä – joukoittain milreitä, joukoittain millejä, joukoittain senttejä – paljon kuparia ja jonkin verran hopeaa, ja miltei kaikki käsityöläisten ja alemman kansan käsissä. Niin, ja hiukan kultaakin oli, mutta se sijaitsi pankissa, toisin sanoen kultasepällä. Solahdin sinne sisään Marcon, Marconpojan, tingiskellessä erään kauppiaan kanssa neljännesnaulasta suolaa. Pyysin vaihtaa kahdenkymmenen dollarin kultarahan. He vaihtoivat sen – tarkoin sanoen purtuaan rahaa, kilautettuaan sitä pöytään ja koetettuaan sitä jollakin hapolla. He kysyivät, mistä olin sen saanut, kuka olin, mistä olin tullut ja minne menisin, milloin luulin pääseväni perille, ja kai sataa muuta asiaa. Kun he lopulta olivat lakanneet kyselemästä, jatkoin itse ja annoin heille useita tietoja vapaaehtoisesti, kerroin, että omistin koiran, jonka nimi oli "Herää", että ensimmäinen vaimoni oli baptisti ja hänen isoisänsä prohibitionisti sekä että olin tuntenut erään miehen, jolla oli kaksi peukaloa kummassakin kädessä ja käsnä ylähuulen sisäpuolella ja joka kuoli toivoen autuasta ylösnousemusta, ja niin edespäin, kunnes vihdoin uteliainkin oli saanut kylliksensä ja alkoi näyttää hiukan loukkaantuneelta. Hänen täytyi kuitenkin osoittaa kunnioitusta miestä kohtaan, joka taloudellisesti oli niin merkitsevä kuin minä, eikä hän tiuskinut lainkaan, mutta huomasin, että hän korvasi vahingon käskettävilleen, mikä olikin sangen luonnollista. He vaihtoivat kuitenkin kahdenkymmenen dollarin kultarahani, mutta olin huomaavinani, että se jonkin verran rasitti pankkia, mitä saattoi odottaakin, sillä sehän merkitsi suunnilleen samaa kuin jos yhdeksännellätoista vuosisadalla joku olisi yht'äkkiä mennyt johonkin maakauppaan ja antanut kauppamiehelle vaihdettavaksi kahdentuhannen dollarin rahan. Mies mahdollisesti saattaisi tehdä sen, mutta hän ihmettelisi kyllä, miten vähäpätöisellä maanviljelijällä on niin paljon rahaa taskussaan. Ja samoin ajatteli luultavasti tämäkin kultaseppä, sillä hän saattoi minut ovelle ja jäi katselemaan poistumistani kunnioittavasti kummastellen.
Meidän uudet rahamme eivät olleet ainoastaan joutuneet liikkeeseen, niiden kieltäkin puhuttiin aivan yleisesti. Tarkoitan, että entisten rahaläjien vanhat nimitykset oli hylätty ja sanottiin sen ja sen olevan niin ja niin monen dollarin tai sentin tai millin tai milrein arvoisen. Sellainen tulos oli erittäin tyydyttävä. Oli selvästi huomattavissa, että voitimme maa-alaa.
Tutustuin muutamiin käsityöläismestareihin, mutta kaikkein mielenkiintoisin heistä oli Dowley seppä. Hän oli vilkas mies ja liukas suultaan, hänellä oli kaksi sälliä ja kolme oppipoikaa, ja hän tuli oivasti toimeen. Hän oli todellakin paisumassa rikkaaksi, ja vieläpä hirmuista kyytiä, ja hän oli varsin arvossapidetty. Marco oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen mies ystävänä. Hän oli ottanut minut mukaansa tämän luo sen tekosyyn varjolla, että näyttäisi minulle sen suurenmoisen laitoksen, joka osti huomattavan osan hänen hiilistään, mutta varsinaisena syynä oli se, että hän tahtoi näyttää minulle, kuinka vaivattomasti ja miltei luottamuksellisesti hän seurusteli semmoisen suuruuden kanssa. Dowley ja minä tulimme veljiksi miltei ensihetkessä. Moisia kunnollisia, komeita miehiä oli minulla ollut alaisinani asetehtaassa. Halusin välttämättä tavata häntä toistamiseenkin ja pyysin häntä tulemaan Marcon luo seuraavana sunnuntaina, syömään päivällistä kanssamme. Marco hämmentyi ja läähätti huomattavasti. Kun tuo suuri mies suostui kutsuun, kävi hän niin kiitolliseksi, että unohti hämmästellä miehen alentuvaisuutta.
Marcon ilo oli rajaton – mutta vain hetken ajan. Hän kävi sitten mietteliääksi ja senjälkeen surulliseksi, ja kun hän kuuli minun sanovan Dowleylle, että ajattelin kutsua myöskin muurarimestari Dickonin ja pyöräseppä Smugin sinne, muuttui hänen kasvojensa hiilentomu liiduksi, ja hänen oli vaikeata hillitä itseänsä. Ymmärsin heti syyn – hän pelkäsi menoja. Hän pelkäsi menevänsä kumoon, luuli taloudellisesti turvattujen päiviensä olevan lopussa. Kun meidän piti lähteä kutsumaan noita muita, sanoin kuitenkin hänelle:
"Teidän täytyy sallia minun kutsua nämä ystävät ja teidän täytyy sallia minun pitää huolta kustannuksista." Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän puhkesi innokkaasti lausumaan:
"Ei kaikkia menoja, ei kaikkia! Sellaista taakkaa et kai yksin jaksa kantaa."
Keskeytin hänet ja sanoin:
"Ymmärtäkäämme oikein toisiamme, vanha ystävä. Enhän oikeastaan ole muuta kuin vouti eräässä maatalossa, mutta köyhä en silti ole. Minua on tänä vuonna onnistanut hyvin – varmasti hämmästyisitte, jos saisitte tietää, miten paljon olen ansainnut. Voin vakuuttaa teille, että on totta, jos sanon, että voisin kustantaa tusinan verran sellaisia juhlia kuin tämän eikä minun tarvitsisi välittää pennyn edestä menoista", – sanoin ja näpäytin sormiani. Näin, kuinka arvoni jalka jalalta nousi Marcon silmissä, ja kun olin lopettanut, oli se noussut jo aikamoisen kirkontornin korkeuteen. "Ymmärrätte siis, että teidän täytyy antaa perään. Te ette saa yhdelläkään rovolla auttaa näitä orgioita, se on päätetty asia."
"Sinä olet suurenmoinen, sinä olet hyvä..."
"Oh, en, en suinkaan. Te olette mitä vieraanvaraisimmalla tavalla ottanut Jonesin ja minut vastaan taloonne. Jones siitä tänään, juuri ennen kuin tulitte kylältä kotiin, huomautti, sillä vaikka hän kyllä ei olisi sanonutkaan teille mitään sellaista – Jones on näet aika niukkasanainen ja verraten hiljainen mies seurassa – niin on hänellä kuitenkin hyvä sydän, hän on kiitollinen ja osaa arvostella oikein tapaa, jolla häntä kohdellaan. Niin, te ja teidän vaimonne olette osoittaneet meille niin paljon vieraanvaraisuutta..."
"Oh, turhia, eihän se ole ollut mitään – moista vieraanvaraisuutta."
"Sillä on totta tosiaan arvonsa. Parasta minkä omistaa ja minkä ystävällisesti on antanut, sitä voi aina sanoa hyväksi, ja se on yhtä arvokas kuin jokin ruhtinaallinen lahja, sillä ei edes ruhtinas voi antaa enempää kuin parhaansa. Pistäytykäämme nyt kauppoihin ja ostakaamme tarpeet, älkääkä huolestuko hinnoista. Minä olen pohjimmaltani hyvin tuhlailevainen. Tietäkääpäs, joskus voin yhdessä viikossa panna menemään – no yhdentekevää – ette missään tapauksessa uskoisi minua."
Ja niin kuljeskelimme, pistäydyimme vähän joka paikkaan, kysyimme hintoja, juttelimme kauppamiesten kanssa yöllisestä mellakasta ja saimme silloin tällöin sangen järkyttäviä muistutuksia siitä kohdatessamme halveksittuina vaeltelevia itkeviä ja kodittomia nuoria olentoja, jotka olivat menettäneet kaiken omaisuutensa vanhempiensa tultua murhatuiksi tai hirtetyiksi. Marcon ja hänen vaimonsa vaatteet olivat karkeata rohdinkangasta ja jonkinlaista puolivillaa sekä muistuttivat kasvavien kuntien karttoja: ne oli pantu kokoon pelkistä paikoista, jotka oli parsittu toisiinsa viiden, kuuden vuoden kuluessa, kunnes alkuperäisestä aineesta oli enää tuskin kämmenen leveyttä jäljellä. Halusin nyt suunnitellun juhlan johdosta varustaa molemmat puolisot uusilla puvuilla, mutta en tietänyt, miten voisin kyllin hienotunteisesti puuttua aiheeseen. Lopuksi pälkähti päähäni, että koska olin niin auliisti lasketellut kuninkaan tiliin kiitollisia sanoja, olisi erittäin soveliasta vahvistaa nämä sanat laadultaan vielä kouraantuntuvammalla todistuksella. Sanoin siksi:
"Ja sitten, Marco, vielä muuan asia, johon teidän täytyy suostua Jonesin ystävänä – sillä ettehän halua joutua kahnauksiin hänen kanssaan? Hän tahtoisi kovin mielellään jollakin tavoin ilmaista kiitollisuuttaan, mutta hän on niin arka, ettei hän itse uskalla siihen ryhtyä, vaan on pyytänyt minua ostamaan joitakin pikkuesineitä ja antamaan ne teille ja Phyllis-rouvalle, ja hän tahtoo maksaa ne ostot. Ette saa olla tietääksennekään siitä, että lahjat ovat häneltä, sillä hänhän on niin kauhean arka ja hienotunteinen. Olen nyt luvannut hänelle, ettette virka mitään. Hän on ajatellut uusia vaatteita teille kummallekin..."
"Oh, mitä tuhlausta! Se ei käy koskaan päinsä, se ei koskaan käy päinsä! Ajattelehan kuluja!"
"Kissanhäntää kuluista. Koettakaa nyt olla hiljaa hetkinen ja perehtykää asiaan. Eihän saa neulaakaan ilmaan pistettyä, niin puhutte. Koettakaa hillitä itsenne, Marco, tuo tapa ei käy laatuun, nähkääs, ja tottumus käy ylivoimaiseksi, ellei sitä vastusteta. No niin, mennään tästä sisään ja sovitaan kankaan hinnasta – älkääkä missään nimessä antako Jonesin huomata, että tiedätte hänen sormiensa olevan mukana leikissä. Ette usko, miten ylpeä ja arka hän on. Hän on farmari ja verraten varakas farmari, ja minä olen hänen voutinsa tai vuokraajansa. Mutta millainen mielikuvitus hänellä onkaan! Kun hän väliin unohtaa itsensä ja pääsee vauhtiin, luulisi, että hän on oikein äytäri. Ja vaikka hänen kuulisi puhuvan sata vuotta, ei milloinkaan luulisi häntä farmariksi, kaikkein vähiten silloin, kun hän puhuu maataloudesta. Ja kuitenkin hän uskoo olevansa siinä aika poika. Meidän kesken sanoen, hän ymmärtää miltei vähemmän maataloudesta kuin valtakunnan hallitsemisesta. Mitä hän puhuukaan, on parasta vain istua ja haukotella ja kuunnella, niinkuin kysymyksessä olisi kaikkein korkein viisaus ja niinkuin pelkäisi kuolla ennenkuin on saanut sitä hiukkasen. Siitä Jones pitää."
Marcoa huvitti tavattomasti kuulla puhuttavan niin omituisesta olennosta, mutta se valmisteli häntä samalla myöskin aavistamattomien tapausten varalta, ja minun kokemuksenani on, että kun matkustaa mukanaan kuningas, joka on lähtenyt matkalle ollakseen jotakin muuta, mutta joka alati unohtaa sen, silloin ei voi olla kyllin varovainen. Tämä kauppa oli paras, johon toistaiseksi olimme poikenneet. Siellä oli kaikenkaltaista pienissä erissä saatavana, alasimista ja kangastavaroista aina kalaan ja pinspakkikoristeisiin asti. Päätin tehdä ostokseni sieltä ja olla juoksentelematta ja tarkastelematta enää enempää. Marcosta vapauduin lähettämällä hänet kutsumaan muuraria ja pyöräseppää ja nyt saatoin puuhailla omin nokkineni. En mielelläni suorittele asioitani vallan tyynesti ja vaatimattomasti – teatraalisesti sen tulee käydä, muuten ei siitä ole mitään hupia. Otin esiin niin paljon rahaa, että se hankki minulle kauppamiehen kunnioituksen, ja sitten panin paperille kaiken, mitä halusin, ja ojensin hänelle luettelon nähdäkseni, osasiko hän lukea. Hän osasi ja paljasti ylpeänä taitonsa. Hän kertoi, että eräs pappi oli kasvattanut hänet ja että hän taisi sekä lukea että kirjoittaa. Hän silmäili paperini läpi ja huomautti tyytyväisenä, että luettelo oli sangen kunnioitettava. Ja totta kyllä – sellaisen pienen liikkeen mitoin katsottuna. En hankkinut itselleni vain uljaan päivällisen tarveaineita, tilasin lisäksi myös monenlaista ylimääräistä. Määräsin, että tavarat oli kuljetettava Marcon asuntoon ja jätettävä sinne lauantai-iltana sekä että lasku oli lähetettävä minulle sunnuntaina ennen päivällistä. Hän sanoi, että saatoin luottaa hänen joutuisuuteensa ja tarkkuuteensa, se oli hänen talonsa sääntönä. Hän huomautti myöskin, että hän ilmaiseksi panisi matkaan pari säästölipasta Marcoa varten – niitä käytettiin nykyään yleisesti. Hän piti niitä erittäin vaikuttavina. Sanoin:
"Olkaa ystävällinen ja täyttäkää ne puoleksi ja pankaa sekin laskuun."
Sen hän mielellään lupasi tehdä. Hän latasi säästölippaat, ja otin ne mukaani. En uskaltanut sanoa hänelle, että ne olivat omaa keksintöäni ja että olin säätänyt virallisen käskyn, jonka mukaan niitä oli hallituksen määräämästä hinnasta myytävä kaikissa valtakunnan kaupoissa. Hinta oli mitätön, ja se lankesi kauppamiehelle, ei hallitukselle. Me hankimme niitä heille ilmaiseksi.
Kuningas oli tuskin huomannut, että olimme olleet poissa, kun tulimme illalla takaisin. Hän oli miltei heti vajonnut unelmoimaan suurenmoisesta hyökkäyksestään Galliaan, valtakuntansa koko voima selkänsä takana, ja iltapäivä oli jo kulunut ennenkuin hän heräsi.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Dowleyn nöyryytys.
Kun kuorma lauantaina auringon laskiessa tuli perille, oli minun ponnistettava kaikki voimani estääkseni Marco-puolisot pyörtymästä. He olivat varmat siitä, että Jones ja minä nyt olimme auttamattomasti mennyttä miestä, ja he moitiskelivat itseään siitä, että olivat edistäneet tätä turmiota. Katsokaapas, paitsi päivällisruokavaroja, jotka maksoivat sangen pyöreän summan, olin ostanut joukon tavaroita, joiden silmämääränä oli perheen vastainen viihtymys. Olin esimerkiksi hankkinut huomattavan määrän vehniä, herkkua, joka oli yhtä harvinaista heidän sääteiselleen kansalle kuin jäätelö erakolle. Sen lisäksi olin ostanut jotenkin ison honkapöydän, kaksi kokonaista naulaa suolaa, sekin ylellisyyttä hyvän rahvaan silmissä – sekä erilaisia ruukkuja, tuoleja, vaatteita, pienen tynnyrin olutta ja niin edespäin. Käskin Marcon olla hiljaa tästä ylellisyydestä, niin että minulla olisi tilaisuus yllättää vieraat ja osoittaa, että olin pannut parastani. Uusiin vaatteisiin nähden huomautettakoon, että ne ilahduttivat tätä yksinkertaista pariskuntaa niinkuin lapsia. Koko seuraavan yön he nousivat alinomaa vuoteesta tarkastamaan, eikö päivä jo alkaisi koittaa, niin että he voisivat pukeutua noihin vaatteisiin, ja ennenkuin aurinko oli kunnolla taivaanrannassa, olivat he olleet jo vähintään tunnin pukimissaan. Heidän ihastuksensa, etten sanoisi ilonhumalansa, oli silloin niin voimakas ja tuore ja tartuttava, että sen näkeminen täydellisesti korvasi uneni keskeytymiset. Kuningas oli kuten tavallisesti nukkunut kuin tukki. Puolisot eivät voineet kiittää vaatteistaan, se oli kiellettyä, mutta he koettivat kaikin tavoin osoittaa, miten kiitollisia olivat. Mutta se ei merkinnyt mitään; ei hän huomannut mitään erotusta.
Päivä sattui olemaan tuollainen ihana syyspäivä, joka muistuttaa kesäkuun päivää ja on niin kaunis, että ulkoilmassa oleskeleminen on vallan taivaallinen nautinto. Kellon lähetessä kahtatoista vieraat saapuivat, ja kokoonnuimme erään suuren puun juurelle ja olimme pian yhtä puheliaita kuin jos olisimme olleet vanhoja tuttavia. Vieläpä kuninkaankin pidättyväisyys väheni hiukkasen, vaikka hänen aluksi oli vaikeanlaista sopeutua Jones-nimitykseensä. Olin pyytänyt häntä parhaansa mukaan unohtamaan, että hän ei ollut farmari, mutta olin myöskin katsonut viisaimmaksi, että hän tyytyisi siihen saavutukseen ja olisi sen enempää esiintymättä osassaan. Hän oli näet sitä maata, että hän saattoi pilata tuollaisen pikkuasian, ellei siitä varoitettu. Hänen kielensähän oli niin höllässä, hänen henkensä niin altis ja hänen maanviljelyksellinen perustuksensa niin horjuva.
Dowley oli loistavalla tuulella. Sain hänet pian puhumaan ja sitten johdatin jutun hänen omaan tarinaansa. Se tekstinään tuli hänestä itsestään sankari, ja silloin oli hauskaa istuminen ja jutun kuunteleminen. "Self made man" nähkääs: "omatekoinen mies". Sellaiset osaavat puhua. Niitä kannattaa kunnioittaa enemmän kuin muita, se on kyllä totta, mutta kyllä he itse ovat ensimmäisiä, jotka siitä pääsevät selville. Hän kuvaili, miten hän isättömänä ja äidittömänä poikasena oli rahatta ja ilman auttavia ystäviä aloittanut elämänsä; miten hän oli elänyt kuin orja mitä ahneimpien herrojen palveluksessa; miten hänen päivätyönsä kesti kuudestatoista kahdeksaantoista tuntiin eikä tuottanut palkaksi karkeata leipää enempää kuin hänen omiksi hengenpitimikseen. Miten hänen uutterat vaivannäkönsä vihdoin olivat kiinnittäneet puoleensa erään sepän huomion. Ja miten tämä seppä oli tuhlannut hänelle hyvyyttänsä aivan odottamatta; tarjoutuen ottamaan hänet oppipojakseen yhdeksäksi vuodeksi, antamaan hänelle ruokaa ja vaatteita ja opettamaan hänelle ammatin – eli "mysteerion", kuten Dowley sitä nimitti. Sellainen oli hänen ensimmäinen pinnalle nousunsa, hänen ensimmäinen suuri menestyksensä, ja saattoi huomata, ettei hän vielä voinut puhua siitä selvästi ihmettelemättä ja ihastelematta, että niin oiva tarjous oli langennut köyhän osalle. Oppipoika- ja sälliaikana hän ei saanut uusia vaatteita, mutta sinä päivänä, jona hän suoritti mestarikokeensa, hän sai uuden-uutukaisen hurstipuvun, jossa hän tunsi itsensä kuvaamattoman rikkaaksi ja hienoksi. "Niin, kyllä sen päivän muistan!" todisti pyöräseppä ihastuneena.
"Niin minäkin!" puuttui puheeseen muurari. "En aluksi uskonut, että ne vaatteet olivat omasi. Sitä en olisi todellakaan uskonut."
"Eivätkä muutkaan sitä uskoneet!" huusi Dowley silmät säkenöiden. "Olinpa miltei menettää kunniallisen nimeni – naapurit epäilivät, että olin varastanut ne. Se päivä oli merkillinen, suuri päivä. Sellaiset päivät eivät unohdu."
"Niin, ja hänen herransa oli komea mies, varakas mies ja pani toimeen kaksi kertaa vuodessa suuren juhlan, jossa tarjoiltiin lihaa ja valkeata leipää, oikeata vehnäleipää. Hän eli niin sanoakseni kuin lordi. Ja ajan mittaan otti Dowley pajan huostaansa ja nai talon tyttären."
"Ja voitteko kuvitella, miten nyt on laitani", sanoi onnellinen mies painokkaasti. "Kahdesti kuukaudessa on pöydälläni tuoretta lihaa." Tässä kohden hän pysähtyi hetkeksi, jotta sanottu saisi oikein vaikuttaa meihin, ja sitten hän lisäsi: "Ja kahdeksan kertaa suolalihaa."
"Niin, se on totta", sanoi pyöräseppä matalalla äänellä. "Tiedän sen omasta kokemuksesta", sanoi muurari yhtä kunnioittavasti.
"Minun pöydälläni on valkeata leipää joka sunnuntai koko vuoden", sanoi mestariseppä juhlallisen vakavana. "Te voitte omantuntonne kautta todistaa, että sekin on totta."
"Pääni kautta, niin on!" huusi muurari.
"Myöskin minä voin todistaa sen", sanoi pyörämestari.
"Mitä huoneitten kalustukseen tulee, niin kuvatkaa itse se." Hän huiskautti kättään niinkuin hän olisi armollisesti antanut muille luvan vapaasti lausua mielipiteensä ja lisäsi: "Sanokaa totuus! Puhukaa niinkuin en olisi täällä!"
"Sinulla on viisi tuolia, päälle päätteeksi hyvin tehtyä, vaikka koko perheeseesi kuuluu vain kolme henkilöä", sanoi pyörämestari kasvoillaan mitä syvimmän kunnioituksen ilme.
"Ja kuusi pikaria ja kuusi puulautasta ja kaksi tinalautasta syömistä ja juomista varten", sanoi muurari pontevasti. "Ja minä sanon tämän täysin tietoisena siitä, että Jumala on minun tuomarini ja ettemme kauan viivy enää täällä maan päällä, vaan viimeisenä päivänä joudumme vastaamaan kaikesta puheestamme, minkä olemme lausuneet tässä ruumiissa ollessamme, olipa se sitten totta tai valhetta."
"Kyllä sinä tiedät, veli Jones, mikä mies minä olen", sanoi seppä ystävällisen alentuvaisesti, "ja syystä odotit, että tapaisit minusta miehen, joka on arka arvostaan ja säästelee hyvänsuopuuttaan vierailta, ennenkuin hän on oppinut tuntemaan heidän varallisuutensa ja säätynsä. Mutta älä ole siitä huolissasi. Minussa näet miehen, joka ei kiinnitä huomiotaan sellaiseen, vaan joka suostuu ottamaan vastaan kenen tahansa oikeamielisen ja kunniallisen ihmisen, vaikkakin hänen asemansa olisi varsin vaatimaton. Siitä merkiksi ojennan sinulle käteni ja omalla suullani sanon: olemme tasa-arvoiset – tasa-arvoiset" – ja hymyillen mies katseli ympärilleen ja oli tyytyväinen niinkuin ainakin se, joka tekee jalon ja kauniin teon ja hyvin tietää sen.
Kuningas tarttui käteen sangen huonosti kätkien vastenmielisyytensä ja päästi sen yhtä halukkaasti kuin naikkonen liukkaan kalan. Se teki hyvän vaikutuksen, sillä se tulkittiin luonnolliseksi hämmentymiseksi, jonka suuruuden hohde oli synnyttänyt.
Vaimo tuli nyt ulos pöytä mukanaan ja asetti sen puun alle. Se herätti suurta hämmästystä, koska se oli aivan uusi ja erittäin hyvää honkaa. Mutta yhä enemmän kohosi hämmästys, kun hän huolettoman välinpitämättömin elein – mutta silmät liekehtien ylpeydestä ja ilmaisten todellisen mielentilan – levitti vallan puhtaan liinan pöydälle. Se oli jo sepänkin talouden suurellisten tapojen yläpuolella ja vaikutti häneen syvästi, sen saattoi huomata. Mutta Marco oli taivaan valtakunnassa, ja senkin saattoi huomata. Ja sitten tuli hänen vaimonsa ulos mukanaan kaksi uutta tuolia. Se herätti huomiota; sen saattoi nähdä jokaisen vieraan silmistä. Hän toi ulos vielä kaksi tuolia – niin rauhallisesti kuin saattoi. Jälleen hälyä ja hillittyä muminaa. Ja sitten vielä kaksi – tuntui vallan siltä, kuin emäntä ylpeydessään olisi liitänyt ilmassa. Vieraat olivat kuin kivettyneinä, ja muurari mutisi:
"Maallinen upeus on laadultaan sellaista, että se synnyttää kunnioitusta."
Kun talon emäntä pyörsi ympäri mennäkseen sisään, ei Marco voinut olla sanomatta jotakin, jonka piti olla rauhallisen välinpitämätöntä, mutta mikä epäonnistui sellaiseksi sangen suuresti:
"Riittää jo. Annahan muiden olla."
Oli siis lisääkin vielä! Miten se vaikuttikaan! Itse en olisi voinut hoidella korttejani paremmin.
Ja nyt alkoi rouva tuoda yllätyksen yllätyksen jälkeen, mikä kohotti yleisen hämmästyksen 150 Fahrenheitasteeseen varjossa. Ja samalla typisti sen ilmaukset yksinäisiksi "Ah!" ja "Oh!" huudahduksiksi ja nosti kädet ja pullisti silmät. Hän lähti hakemaan kiviastioita – uusia, monen monia – uusia puukuppeja ja muuta, mikä kuului kalustoon; ja olutta, kalaa, kananpoikia, hanhea, munia, häränpaistia, lampaanpaistia, kinkkua, paistettua maitoporsasta ja valtavat röykkiöt oikeata valkeata vehnäleipää. Suurin piirtein katsoen se jätti kaiken näitten ihmisten ennen näkemän syvälle varjoon. Ja heidän siinä juuri istuessaan hämmästyksestä sanattomina ja mykkinä pelosta tuli kauppamiehen poika kuin pilvistä pudoten ja sanoi, että hänet oli lähetetty perimään maksua.
"Hyvä", sanoin välinpitämättömästi. "Anna kuulua! Lue luettelo!"
Hän teki sen sangen kunnolla, kolmen hämmästyneen miehen kuunnellessa; rauhalliset tyydytyksen laineet vyöryivät sielussani, ja kauhun ja ihmettelyn kuohut huuhtelivat Marcoja:
2 naulaa suolaa.............................. 200
96 puolituoppia olutta tynnyrissä............. 800
3 bushelia vehniä............................ 2,700
2 naulaa kalaa............................... 100
3 kanaa...................................... 400
1 hanhi...................................... 400
3 tusinaa munia.............................. 150
1 häränpaisti................................ 450
1 lampaanpaisti.............................. 400
1 kinkku..................................... 800
1 maitoporsas................................ 500
2 päivälliskalustoa.......................... 6,000
2 pukua ja 2:t alusvaatteet.................. 2,800
2 villa- ja pellavapukua..................... 1,600
8 puupikaria................................. 800
Erilaisia tarjoiluun kuuluvia esineitä..... 10,000
1 honkapöytä................................. 3,000
8 tuolia..................................... 4,000
2 säästölaatikkoa sisältöineen............... 3,000Poika lopetti. Syvä hiljaisuus vallitsi. Jäsenkään ei liikahtanut. Yksikään sierain ei ilmaissut hengen kulkua.
"Siinäkö kaikki?" kysyin mitä rauhallisimmin.
"Kaikki, hyvä herra, lukuunottamatta sitä, että monet vähäpätöiset esineet on pantu 'erilaisten' otsakkeen alle. Jos tahdot, voin yksityiskoht –"
"Vallan yhdentekevää", sanoin ja annoin sanoja seurata huolettoman liikkeen, "sano vain loppusumma".
Kirjanpitäjä nojasi puuhun saadakseen tukea ja sanoi:
"Kolmekymmentäyhdeksäntuhatta sataviisikymmentä milreitä!"
Pyöräseppä putosi tuoliltaan, muut tarttuivat pöydän laitaan kiinni, ett'eivät romahtaisi maahan, ja suusta suuhun kulki huudahdus:
"Olkoon meille Jumala armollinen onnettomuuden päivänä!"
Kirjanpitäjä riensi sanomaan:
"Isäni pyysi sanomaan terveiset, ettei hän luonnollisestikaan voi pyytää, että maksaisit kaiken samalla kertaa, hän pyytää vain..."
En kiinnittänyt vähintäkään huomiota niihin sanoihin, käsittelin niitä kuin ne olisivat olleet ilmaa. Väsymystä hipovan huolimattomasti kaivoin rahat esiin ja viskasin pöydälle neljä dollaria. Olisittepa nähneet, miten he mulkoilivat!
Kirjanpitäjä sekä hämmästyi että ihastui. Hän pyysi minua pidättämään yhden dollarin takeeksi, kunnes hän on ennättänyt käydä kaupungissa ja... – keskeytin hänet:
"Ja vaihtaa, antaaksesi minulle takaisin yhdeksän senttiä? Mitäs turhia! Ota kaikki. Voit pitää liiat."
Kohahdus kävi kautta kuulijakunnan.
"Hän lienee upporikas. Hänhän heittää rahoja pois, niinkuin ne olisivat pelkkää roskaa."
Seppä oli vallan murskattu.
Kirjanpitäjä otti rahat ja hoiperteli tiehensä kuin ilonhumalassa. Sanoin Marcon vaimolle:
"Katsokaas, hyvät ihmiset, tässä teille pieni kapine" – ja ojensin hänelle säästölaatikot aivan kuin ne olisivat olleet ihan pelkkä pikkuasia, vaikka ne sisälsivät kumpikin 15 senttiä kilisevänä rahana; ja köyhän pariskunnan vuodatellessa hämmästystään ja kiitollisuuttaan käännyin muitten puoleen ja sanoin niin rauhallisesti kuin minun sinä hetkenä kävi:
"Jos nyt olemme valmiit, luulen, että päivällinen odottaa. Käykäämme siihen käsiksi!"
Se oli ylen komea. En tiedä milloinkaan onnistuneeni paremmin jonkin tilanteen luomisessa, enkä milloinkaan ole saanut käsillä-olevasta aineksesta houkutelluksi hämmästyttävämpiä vaikutuksia. Seppä – niin, hän oli perin pohjin nujerrettu. Toden totta en mistään hinnasta olisi ottanut tunteakseni samaa, mitä se mies silloin tunsi. Siinä hän oli istuskellut ja ylistellyt ja kehuskellut suuria lihajuhliaan, joita piti kahdesti vuodessa, tuoretta lihaansa kahdesti kuussa ja suolalihaansa kahdesti viikossa ja valkeata leipäänsä joka sunnuntai vuodet läpeensä – kaikki taloutta varten, johon kuului kolme henkilöä. Kaikki vuosittaiset kulut niistä eivät nousseet yli 69.2.6 m (kuudenkymmenenyhdeksän sentin, kahden millin ja kuuden milrein), ja sitten esiintyy äkkiä mies, joka heittää menemään miltei neljä dollaria yksissä pidoissa. Eikä vain se riitä, vaan hän käyttäytyy niinkuin häntä väsyttäisi noin pienten summien käsitteleminen. Niin, Dowley oli aika lailla nujerrettu, kylmällä vedellä valeltu ja vaarattomaksi tehty. Hän näytti ilmapallolta, jonka päälle lehmä on astunut.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Kansantaloutta kuudennella vuosisadalla.
Otin kuitenkin päämääräkseni piristää hänet entiselleen, ja ennenkuin ensimmäinen kolmannes päivällisestä oli syöty, oli mies taasen iloinen. Se kävi helposti päinsä maassa, jossa vallitsi sääty- ja kasti-jako. Katsokaapas, maassa, jossa sääty ja kasti on olemassa, ei mies koskaan ole oikein mies, hän on vain osittain eikä kehity koskaan täydellisesti siksi. Osoittakaa vain, että olette säädyltänne, arvoltanne tai omaisuudeltanne hänen yläpuolellansa, ja sillä on seikka selvänä – hän antaa perään. Sitten ei häntä voi loukata. Ei, sitä en tarkoita. Tosin häntä voi loukata, mutta se on vaikeata, ja ellei omaa hyvin runsaasti aikaa, ei maksa vaivaa moista yrittääkään. Olin nyt hankkinut sepän kunnioituksen, koska näytin olevan äärettömän onnellinen ja rikas. Minusta olisi tullut hänen palvontansa esine, jos minulla olisi ollut edes mitättömin aatelinen nimi. Eikä ainoastaan hänen, vaan kaikkien maan aatelittomien henkilöitten, sittenkin, vaikka aateliton olisi ollut älyn, arvokkuuden ja luonteen huipulla ja minä olisin ollut täydellinen nolla kullakin näistä aloista. Niin oli ja niin tulee olemaan niin kauan kuin Englanti on olemassa. Kun ennustajan henki tuli päälleni, saatoin katsoa tulevaisuuteen ja nähdä, miten tämä maa kohotti muistopatsaita merkillisille Yrjöillensä ja muille kuninkaallisille ja aatelisille heittiöille, mutta sen sijaan löi täydellisesti laimin ne miehet, jotka lähinnä Jumalaa ovat vieneet maailmaa eniten eteenpäin – esimerkiksi Gutenbergin, Wattin, Arkwrightin, Whitneyn, Morsen, Stephensonin, Bellin.
Kuningas piti huolen siitä, että sai itselleen runsaasti ruokaa ja juomaa, ja kun keskustelu ei lopultakaan kääntynyt tappeluihin, valloitusretkiin ja haarniskaisiin kaksintaisteluihin, tuntui kaikki hänestä ikävältä, hän kävi uniseksi ja poistui pikkusen nukkumaan. Rouva Marco korjasi pöydän, asetti olutkannun läheisyyteen ja meni vallan vaatimattomasti syömään itsensä kylläiseksi jäännöksistä, meidän muiden alkaessa käsitellä aiheita, jotka olivat sydäntämme lähellä – liikeyrityksiä, palkkoja ja muuta semmoista. Ensi-silmäyksellä näytti kaikki kovin onnelliselta tässä pienessä vasallikunnassa, jonka herrana oli kuningas Bagdemagus, tarkoitan verrattuna meidän seudullamme vallitsevaan asiain tilaan. Täällä oli suojelustullisysteemi täydessä kukassaan, kun me sensijaan vähitellen ponnistelimme vapaaseen kauppaan ja olimme nyt päässeet suunnilleen puolitiehen. Kauan ei viipynyt, ennenkuin Dowley ja minä yksin puhuimme – muut kuuntelivat tarkkaavaisina. Dowley alkoi lämmetä, vainusi joitakin etuja ja ryhtyi tekemään kysymyksiä, joiden hän arveli käyvän minulle visaisiksi, eikä voida kieltää, etteivätkö ne näyttäneet sellaisilta.
"Sano, veli, miten suuren palkan teidän maassanne saa nimismies, pehtori, kuski, lammaspaimen, sikopaimen?"
"Kaksikymmentäviisi milreitä päivässä, toisin sanoen neljännes-sentin."
Seppä säteili ilosta. Hän sanoi:
"Meillä maksetaan kaksi kertaa niin paljon. Ja kuinka paljon ansaitsee käsityöläinen – salvumies, puutyömies, muurari, maalari, seppä tai pyöräseppä?"
"Keskimäärin viisikymmentä milreitä eli puoli senttiä päivässä."
"Hahhah! Meillä ne saavat sata. Jok'ainoa taitava käsityöläinen saa palkkaa meillä sentin päivässä! Jos jätän lukuunottamatta räätälin, mutta en ketään muuta, niin he saavat sentin päivässä, ja jos työskentelevät kovasti, saavat he enemmän – niin, aina sataankymmeneen tai sataanviiteentoista milreihin asti päivässä. Itse saan viikossa palkkaa sataviisikymmentä. Eläköön suojelustullijärjestelmä! Helkuttiin vapaakauppa!"
Ja hänen kasvonsa paistoi seurakunnan yli kuin aurinko, joka pääsee pilven takaa. Mutta en antanut hypätä nenälleni. Panin kuntoon junttani ja varasin viisitoista minuuttia oikein nujertaakseni tuon miekkosen. Painaakseni hänet niin syvälle maahan, ettei edes hänen kaljunsa varjoakaan näkynyt pinnalle. Ja näin kävin hyökkäykseen. Sanoin:
"Kuinka paljon maksatte naulasta suolaa?"
"Sata milreitä."
"Me maksamme neljäkymmentä. Mitä te maksatte häränlihasta ja lampaanlihasta, kun ostatte sitä?"
"Se vaihtelee, mutta ei pahasti. Voi sanoa seitsemänkymmentäviisi milreitä naulalta."
"Me maksamme kolmekymmentäkolme. Mitä annatte munista?"
"Viisikymmentä milreitä tusinalta."
"Ja me kaksikymmentä. Mitä maksatte oluesta?"
"Se maksaa kahdeksan ja puoli milreitä puolelta tuopilta."
"Me saamme sitä neljällä; kaksikymmentäviisi pulloa sentillä. Mitäs vehnä maksaa?"
"Yhdeksänsataa milreitä bushelilta."
"Me maksamme neljäsataa. Mitä annatte hurstisesta miehen puvusta?"
"Kolmetoista senttiä."
"Me annamme kuusi. Mitä te maksatte työmiehen tai käsityöläisen vaimon puvusta?"
"Maksamme kahdeksan ja neljä."
"Huomatkaa erotus: te maksatte kahdeksan senttiä ja neljä milliä, me maksamme vain neljä senttiä."
Ja nyt ryhdyin nuijimaan häneen totuutta. "Kuulkaas nyt, ystäväni", sanoin, "kuinkas nyt on käynyt noitten korkeitten palkkojen, joista niin kovasti muutamia minuutteja sitten kerskasitte?" Ja hiljaa riemuiten loin silmäyksen seurueeseen, sillä olinhan vähitellen hiipinyt miehen kimppuun ja sitonut hänen kätensä ja jalkansa hänen huomaamattaan. "Kuinka niitten korkeitten palkkojen on käynyt? Tunnuin naputelleeni niistä mehun pois, vai kuinka?"
Mutta uskotte minua tai olette uskomatta – hän vain näytti hämmästyneeltä, ei sen enempää. Hän ei käsittänyt tilannetta lainkaan. Ei aavistanut ollenkaan joutuneensa ansaan, ei huomannut, että hän oli loukussa. Raivostuin niin, että olisin voinut pamauttaa häntä kalloon. Silmät sumussa ja päästään sekaisin hän sammalsi:
"Tuota en todellakaan ymmärrä. On todistettu, että meidän palkkamme ovat kaksi kertaa niin suuret kuin teidän. Mitä sinä sitten tarkoitat sillä, että olet naputtanut niistä sisällön? Vai olenko ymmärtänyt ihmeelliset sanasi väärin, sillä todellakaan ei minulla ole ennen ollut onnea kuulla moista."
Vallan hämmästyin, osaksi hänen odottamattomasta ymmärtämättömyydestään, osaksi siitä, että hänen toverinsa asettuivat hänen puolelleen ja näyttivät puolustavan häntä. Asemani oli sangen yksinkertainen ja verraten helposti ymmärrettävissä. Voisinko vielä selvittää seikan? Minun täytyi kai koettaa.
"Kuulkaapa nyt, veli Dowley", sanoin, "ettekö ymmärrä, kuinka asiat on käsitettävä? Teidän palkkanne ovat ainoastaan nimellisesti korkeammat, eivät todellisuudessa."
"Onko ennen moista kuultu? Ne ovat kaksi kertaa niin suuret, sen olet itse tunnustanut."
"Niin, niin, sitä en kiellä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa; tarkoituksettomilla rahannimillä ei ole mitään tekemistä tämän seikan kanssa. Kysymys on nyt siitä, miten paljon saa rahalla ostetuksi. Siinä on se solmu. On kyllä totta, että kelpo käsityöläinen ansaitsee teillä vuosittain suunnilleen kolme ja puoli dollaria vuodessa ja meillä ainoastaan noin dollarin ja seitsemänkymmentäviisi –"
"Katsos – nyt tunnustat sen taasen!"
"Tuhannen vietävää, sitä kai en koskaan ole kieltänyt! Mutta tämän minä tahdon sanoa: meillä saapi puolella dollarilla ostetuksi enemmän kuin teillä kokonaisella – siitä syystä on päivän selvää, että meidän palkkamme ovat korkeammat kuin teidän."
Hän näytti vallan pahanpäiväiseltä ja sanoi aivan epätoivoisena:
"Tuota en todellakaan pysty ymmärtämään. Sanoit vasta, että meidän palkkamme ovat korkeammat, ja samassa hetkessä peruutat sanasi."
"Oi suuri ja pyhä Antonius, onko sitten mahdotonta saada teidät ymmärtämään näin yksinkertainen asia? Kuunnelkaahan – otan esimerkin. Me maksamme naisen puvusta neljä senttiä, te maksatte kahdeksan senttiä neljä milliä, joka on neljä milliä enemmän kuin kaksinkertainen hinta meillä. Mitä te annatte naiselle palkkaa päivätyöstä?"
"Kaksi milliä päivässä."
"Hyvä, me annamme hänelle vain puolet siitä. Me maksamme vain kymmenesosa-sentin päivässä sellaisesta työstä, ja –"
"Nyt kai taas –"
"Odottakaa vähän. Esitän asian hyvin yksinkertaisesti, ja ymmärrätte kyllä minut. Teillä siis työntekijätär tarvitsee neljäkymmentäkaksi kahden millin päivää ansaitakseen itselleen puvun – toisin sanoen se maksaa hänelle seitsemän viikon työn; meillä hän ansaitsee sen neljässäkymmenessä päivässä eli siis kaksi päivää lyhyemmässä ajassa kuin seitsemän viikkoa. Teidän naisellanne on puku, ja seitsemän viikon koko palkka on mennyt häneltä; meidän naisellamme on puku ja kahden päivän palkka säästössä jonkin muun ostamiseen. Nyt olen varma siitä, että ymmärrätte."
Hän näytti epäröivältä – epäröikö hän, se ei kuulu tähän – ja samanlaisilta näyttivät muutkin. Odottelin antaakseni asian vaikuttaa. Vihdoin viimein Dowley otti puheenvuoron ja paljasti, ettei hän vielä ollut päässyt juurtuneista mielikuvistaan. Vissillä epäilyksellä hän sanoi:
"Mutta – sitä kai et voi kieltää, etteikö kaksi milliä päivässä ole parempi kuin yksi?"
Totisesti, tämä oli lystiä! En kuitenkaan kernaasti tahtonut jättää juttua sikseen. Lähetin koepallon.
"Ajatelkaamme jotakin tapausta", sanoin. "Olettakaamme, että joku sälleistänne ostaa seuraavat tavarat: 1 naulan suolaa, 1 tusinan munia, 1 tusinan olutta, 1 bushelin vehniä, 1 hurstipuvun, 5 naulaa häränlihaa, 5 naulaa lampaanlihaa.
"Tämä kaikki maksaa hänelle kolmekymmentäkaksi senttiä. Häneltä menee kolmekymmentäkaksi työpäivää rahojen ansaitsemiseen – viisi viikkoa ja kaksi päivää. Antakaapa hänen tulla meille ja tehdä kolmekymmentäkaksi päivää työtä teidän puolesta palkastanne; kaiken tuon hän voi ostaa jonkin verran vähemmällä kuin neljällätoista ja puolella sentillä: ostokset maksavat hänelle hiukan enemmän kuin kahdenkymmenenyhdeksän päivän työn, ja hänelle jää vielä suunnilleen puolen viikon palkka. Laajentakaa lasku koko vuoden ajalle; meillä hän joka toinen kuukausi saisi säästetyksi miltei viikon palkan, teillä ei mitään. Vuoden kuluessa hän säästäisi lähes viiden tai kuuden viikon palkan, teillä ei senttiäkään. Nyt oletan teidän ymmärtävän, että 'korkeat palkat' ja 'alhaiset palkat' ovat puhetapoja, jotka eivät merkitse mitään, ennenkuin on päästy selvyyteen siitä, miten paljon niillä voidaan ostaa."
Se oli oikea surman-isku.
Mutta se ei valitettavasti surmannut. Ei, minun täytyi luopua koko jutusta. Nuo ihmiset pitivät arvossa palkkojen numeromäärää, eikä heistä näyttänyt mitään merkitsevän, saiko samaisilla muka suurilla palkoilla ostaa jotakin vai eikö. He olivat protektionisteja ja puolustivat innokkaasti suojelustulleja, mikä oli sangen hyvin käsitettävissä, koska asianomaiset etupuolueet olivat heihin juurruttaneet, että juuri protektionismi oli tuonut mukanaan korkeat palkat. Viittasin siihen, että neljännesvuosisadan aikana heidän palkkansa eivät olleet nousseet kuin 30 %:lla, kun taas elinkustannukset olivat nousseet 100 %:lla, ja että meillä palkat olivat lyhyemmässä ajassa nousseet 40 %:lla elinkustannusten alinomaa laskiessa. Mutta se ei auttanut. Mikään ei voinut järkyttää heidän omituista katsomustapaansa.
Minua kuitenkin kidutti tappion tunne. Ansaitsematon tappio, mutta mitä se auttoi? Se ei lieventänyt kirvellystä. Ja ajatelkaa sitten ulkonaisia olosuhteita! Tässä istui aikakauden suurin valtiomies, maailman kyvykkäin ja tietorikkain mies, jaloin kruunaamaton kuningas, mikä moniin vuosisatoihin oli ilmestynyt pilvistä millekään poliittiselle taivaalle, tässä se mies istui näennäisesti voitettuna keskustellessaan yksinkertaisen ja sivistymättömän maalaissepän kanssa! Ja ymmärsin, että toiset surkuttelivat minua – ja se pani minut punastumaan, kunnes tunsin, että poskipartani savusi. Asettukaapa minun asemaani. Jos olette tunteneet itsenne niin vähäksytyksi kuin minä – ettekö siinä tapauksessa olisi kostanut, korvataksenne vahinkonne toisaalla? Kyllä, varmasti. Sellainen on ihmisluonto. Ja niin tein minäkin. En halua sanoa, että tein oikein, sanon vain, että olin mielettömänä suuttumuksesta ja että kuka muu tahansa olisi voinut menetellä samalla tavoin.
Mutta katsokaapa, kun kerran päätän antaa jollekulle iskun, en pane sormiani väliin; en, se ei ole tapani. Jos lyön, teen sen niin, että tuntuu. Enkä suinkaan äkkiä hyppää riitamieheni kimppuun, en antaudu vaaraan onnistua vain puoliksi. En, vetäydyn sivuun ja lähestyn sitten vähitellen, niin ettei hän epäile vaaran uhkaavan; mutta sitten, yks' – kaks' – kolme: silmänräpäyksessä hän on selällään eikä, vaikka henki olisi kysymyksessä, kykene käsittämään, miten kaikki kävi. Samoin menettelin myöskin veli Dowleyhin nähden. Aloitin puhumalla vallan välinpitämättömästi ja huolettomasti, aivan kuin olisin puhunut vain aikaa tappaakseni, eikä maailman vanhin mies olisi lähtökohdastani osannut päätellä, mikä oli päämääränä.
"Tiedättekö, pojat", sanoin, "maailmassa tulee eteen monta metkaa seikkaa, jotka koskevat lakia ja perintätapaa ja tottumusta ja kaikkea sentapaista, kun sitä lähemmin tutkii. Paljon on otettava huomioon jo mielipiteisiin ja liikkeisiin nähden. On olemassa kirjoitettuja lakeja – ne häviävät; mutta on olemassa myöskin kirjoittamattomia lakeja – ja ne ovat ikuisia. Ajatelkaapa esimerkiksi työpalkkojen ikuista kirjoittamatonta lakia: se sanoo, että niitten on noustava alituisesti vuosisatojen kuluessa. Ja kiinnittäkää huomiota siihen, miten tämä laki vaikuttaa. Tiedämme, millaiset palkat nyt ovat täällä ja muissa paikoissa. Otamme ne keskimääräisinä ja sanomme, että palkat ovat niin ja niin korkeat nyt. Tiedämme niiden määrän sata vuotta sitten, niin, vieläpä kaksi vuosisataa sitten. Ilman minkäänlaisten asiakirjojen apua voimme siis verraten tarkasti laskea, kuinka korkeat palkat olivat neljä, viisi vuosisataa sitten. Hyvä, mutta lopettaisimmeko siihen? Emme. Lakkaamme katsomasta taapäin, mutta käännymme ympäri ja sovellutamme lakia tulevaisuuteen. Ystäväni, voin sanoa palkkojen summittaisen määrän minä ajankohtana tahansa tulevaisuudessa, vuosisatojen kuluttua."
"Mitä sinä sanot, hyvä mies, mitä sinä sanot?"
"Niin, seitsemänsadan vuoden kuluttua palkat ovat kuusi kertaa niin isot kuin nykyään teidän seuduillanne ja rengit saavat työstään kolme senttiä päivässä, käsityöläiset kuusi."
"Toivon, että saisin kuolla nyt ja elää silloin!" puuttui Smug puheeseen, pyöräseppä, ahnas hohde silmissään.
"Eikä siinä kylliksi; rengit saavat ruoan lisäksi, tosin sellaisen kuin saavat: ei siitä liho. Kaksisataaviisikymmentä vuotta myöhemmin – kuunnelkaa! – on käsityöläisen palkka – huomatkaa, että kysymyksessä on laki eikä arvaus – on käsityöläisen palkka kaksikymmentä senttiä päivässä!"
Kaikki vetivät henkeä puhtaasta hämmästyksestä, ja Dickon, muurari, nosti silmänsä ja kätensä pilviä kohti ja loihe lausumaan:
"Enemmän kuin kolmen viikon palkka yhden päivän työstä!"
"Sellaisia rikkauksia – sellaisia rikkauksia!" mutisi Marco ja hengitti lyhyesti ja kiihkeästi.
"Palkat nousevat siten vähitellen ja nousevat tasaisesti niinkuin puun kasvu, ja edelleen kolmensadanneljänkymmenen vuoden kuluttua tulee olemaan ainakin yksi maa, jossa käsityöläisen päiväpalkka on keskimäärin kaksisataa senttiä päivässä."
Se mykisti seurakunnan täydellisesti. Kahteen minuuttiin ei kukaan heistä saanut henkeä. Vihdoin miilunpolttaja sanoi vallan hartaana:
"Ah, kunpa saisin elää silloin ja olla mukana kaikessa sellaisessa!"
"Nehän ovat jaarlin tuloja!" sanoi Smug.
"Jaarlin, sanotko?" puuttui Dowley puheeseen. "Voisit käyttää suurempaa esimerkkiä ja olla sittenkin valehtelematta. Koko Bagdemagun valtakunnassa ei ole jaarlia, jolla olisi sellaiset tulot. Jaarlin tulot – sano mieluummin enkelin!"
"No niin, siten käy palkkojen. Niin kaukana tulevaisuudessa elävä mies tulee viikossa ansaitsemaan yhtä paljon kuin te viidessäkymmenessä viikossa. Ja paljon muutakin yllättävää tulee tapahtumaan. Veli Dowley, kuka täällä joka kevät määrää vuoden palkat kaikille käsityöläisille, työmiehille ja palvelijoille?"
"Väliin tuomioistuin, väliin kaupunginhallinto, mutta enimmäkseen määrää palkat rauhantuomari."
"Eikö hän pyydä ketään noista köyhistä poloisista auttamaan määrätessään ne?"
"Sepä ajatus! Pyydän sinua huomaamaan, että isäntä maksaa palkat ja että häntä asia lähinnä koskee."
"Niin, kyllä, mutta luulin, että toisellakin olisi joitakuita etuja valvottavanaan ja että asia koskisi myöskin työläisen vaimoa ja lapsia. Isännistön muodostaa aateli, rikkaat ja yleensä hyvin toimeentulevat. Tämä harvalukuinen joukko, joka ei itse tee työtä, määrää sen suuren mehiläispesän palkan, joka tekee työtä. Ymmärrättehän, he muodostavat jonkinlaisen liiton, jonkinlaisen ammattiyhdistyksen – käyttääkseni erästä uutta sanaa – joka vetää yhtä köyttä pakottaakseen heikommat veljensä ottamaan, minkä he antavat. Kolmetoista vuosisataa tämän jälkeen – niin sanoo tuo kirjoittamaton laki – on se yhdistys alakynnessä, ja silloin tulevat samaisen hienon kansan väen jälkeläiset raivoamaan ja huutamaan ja kiristelemään hampaitaan uusien ammattiyhdistysten tyrannian johdosta. Niin niin, miehet! Rauhantuomari tulee kyllä vallan rauhallisesti määräilemään palkat aina yhdeksännelletoista vuosisadalle saakka; mutta silloin käsittävät palkolliset aivan äkkiä, että pari tuhatta vuodessa tai suunnilleen niillä main voi riittää sille viranomaiselle, ja he nousevat pystyyn ja tahtovat itse sanoa sanottavansa palkkalakia laadittaessa. Heillä on silloin pitkä ja katkera vääryyksien ja nöyryytyksien lasku selvitettävänään."
"Uskotko todellakin –"
"Että he ovat mukana määräämässä palkkoja? Kyllä, varmasti uskon sen. Ja silloin he ovat jo ennättäneet kasvaa vahvoiksi ja kyvykkäiksi."
"Silloin koittaa ihanat ajat, totisesti!" pilkkasi varakas seppä.
"Ja vielä muuan seikka! Niinä päivinä voi isäntä palkata miehen yhdeksi ainoaksi päiväksi tai viikoksi tai kuukaudeksi, jos hän tahtoo."
"Mitä kummia?"
"Se on totta. Eikä mikään rauhantuomari voi pakottaa miestä tekemään työtä isäntänsä hyväksi kokonaista vuotta yhteen menoon siitä huolimatta, tahtooko mies vai ei."
"Eikö siihen aikaan enää lainkaan ole olemassa lakia ja järjellisyyttä?"
"Kummatkin, Dowley. Siihen aikaan tulee mies olemaan oma omaisuutensa eikä rauhantuomarin tai isännän. Ja hän voi lähteä kaupungista milloin tahtoo, ellei palkka ole hänelle mieleen. Eikä häntä voida panna häpeäpaaluun siitä syystä."
"Hornan kattilaan sellainen aika!" ärjyi Dowley julmasti kiihtyneenä. "Koirien aikaa on sellainen, jolloin ei ylempiä kunnioiteta eikä viranomaisia arvossapidetä! Häpeäpaalu –"
"Seis, veli, älkäähän ylistäkö häpeäpaalua! Minun mielestäni se pitäisi hävittää."
"Kovasti merkillinen ajatus! Ja miksi?"
"Sanonpa sen teille. Pannaanko mies koskaan häpeäpaaluun hengenrikoksesta?"
"Ei."
"Onko oikein tuomita jollekulle lievä rangaistus mitättömästä erehdyksestä ja sitten surmata hänet?"
Ei vastausta. Merkitsin ensimmäisen voittopisteeni pelissä. Ensimmäisen kerran seppä oli vastauksetonna. Seura huomasi sen. Se vaikutti edullisesti.
"Ette vastaa, veli. Vallan äsken aioitte ylistellä häpeäpaalua ja ilmaisitte surkua erästä vissiä tulevaa aikaa kohtaan, jolloin sitä ei enää käytetä. Minä olen sitä mieltä, että se olisi hävitettävä. Mitä silloin tavallisesti sattuu, kun joku köyhä poloinen seisoo häpeäpaalussa jostakin pienestä harha-askeleesta, mikä ei merkitse sitä eikä tätä? Roskaväki haluaa tehdä pilkkaa hänestä, eikö totta?"
"Totta."
"Ne aloittavat heittelemällä turpeilla häntä ja vääntelehtivät naurusta, kun hän koettaa väistää toista joutuakseen toisen maalitauluksi. Eikö niin?"
"Kyllä."
"Ja sitten ne heittelevät häntä kuolleilla kissoilla."
"Kyllä."
"Olettakaapa, että väkijoukossa on joitakuita hänen henkilökohtaisia vihamiehiään – joku mies tai nainen, joka salaisesti vihaa häntä – kuvitelkaapa, että häntä katsotaan karsain silmin ylpeytensä tähden, menestyksensä vuoksi tai jostakin muusta syystä – sellaisissa tapauksissa käytetään pian kiviä ja tiilenpaloja turpeitten ja kissojen asemasta."
"Se on kyllä melko tavallista."
"Yleensä hänestä tulee loppuiäkseen rampa, eikö totta? – Leuka on murskattu, hampaat isketty suusta? Tai jalat poikki, kuolioina, jotka on leikattava irti? Tai puhki lyöty silmä – ehkä molemmat silmät on menetetty?"
"Sellaista kyllä tapahtuu, Herra paratkoon."
"Ja jos häntä vihataan, voi hän olla varma siitä, että hän menettää henkensä häpeäpaalussa tai -puussa, eikö niin?"
"Tietysti hän voi. Sitä ei saata kieltää."
"Oletan, ettei kukaan teistä ole karsaiden katseiden silmätikkuna – ylimielisyydestä tai pöyhkeydestä tai liiallisesta hyvinvoinnista tai kaikesta muusta, mikä herättää kateutta ja vastenmielisyyttä seudun hylkyväessä? Ettekö luulisi panevanne mitään vaaran alaiseksi istuessanne jalkapuussa?"
Dowley kärsi silminnähtävästi. Ymmärsin osuneeni häneen. Mutta hän ei paljastanut sitä ainoallakaan sanalla. Muut taas lausuivat – selvästi ja hyvin painokkaasti – julki mietteensä. He sanoivat, että he olivat nähneet häpeäpaalua kylliksi tietääkseen, kuinka siinä voi käydä, ja mieluummin kuin paaluun menivät he hirteen saadakseen nopean kuoleman.
"Muuttakaamme jo puheenaihetta", sanoin, "sillä luulen, että puolustatte minua siinä suhteessa, että häpeäpaalu olisi poistettava. Olen sitä mieltä, että muutamat laeistamme ovat verraten epäoikeudenmukaisia. Jos olen tehnyt itseni syypääksi johonkin, josta olisi pitänyt tulla osakseni paalua, ja jos te tiedätte, että olen tehnyt sellaista, ettekä ilmaise sitä, niin te joudutte paaluun, jos joku tekee ilmiannon teitä vastaan."
"Ja oikeuden ja kohtuuden mukaan", sanoi Dowley, "sillä kunkin velvollisuus on tehdä ilmianto. Niin sanoo laki."
Muut olivat samaa mieltä.
"Olkoon sitten menneeksi, koska minut on äänestyksessä voitettu. Mutta yksi asia ainakin on olemassa, joka ei ole oikeudenmukainen. Maistraatti esimerkiksi määrää käsityöläisen palkan sentiksi päivässä. Laki sanoo, että jos joku työnantaja, tapahtuipa se sitten miten kiireisenä työaikana tahansa, uskaltaa maksaa enemmän kuin sentin päivässä, vaikkakin vain yhtenä päivänä, on hänelle pantava sakkoja ja hänet on asetettava häpeäpaaluun siitä ja että se, joka on tietänyt siitä eikä tee ilmiantoa, joutuu saman rangaistuksen alaiseksi. Nyt minusta näyttää epäoikeudenmukaiselta, Dowley, ja sangen vaaralliselta meille kaikille se, että te ajattelemattomasti erehdyitte tunnustamaan, että viikon varrella olitte maksanut sentin ja viisitoista milliä..."
Se vaikutti vallan rusentavasti. Olisittepa nähneet, miten koko seurakunta lysähti kokoon. Olin niin hiljakseen ja huomaamattomasti hiipinyt poloisen hymyilevän ja itsetyytyväisen Dowleyn kimppuun, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, ennenkuin isku jysähti ja murskasi hänet muhennokseksi.
Vaikutus oli vallan erinomainen – temppu oli onnistuneimpia, mitä olen tehnyt – jos ottaa huomioon, miten vähän aikaa minulla oli käytettävissäni.
Mutta huomasin heti menneeni hiukan liian pitkälle. Olin aikonut säikäyttää heitä, mutta en ollut aikonut säikyttää heitä kuoliaaksi. Ja olipa täpärällä, etten sitä tehnyt. Katsokaapas, he olivat koko elämänsä ajan oppineet kunnioittamaan häpeäpaalua ja jalkapuuta. Mutta tuijottaa sitä nyt suoraan silmiin ja tietää, että heistä jokainen oli minun, vieraan vallassa, jos suvaitsin antaa heidät ilmi, se oli totisesti kauheata, eivätkä he voineet tointua järkytyksestä eivätkä päästä itsensä herroiksi. Vapisevina, kalpeina, mykkinä, säälittävinä he istuivat siinä! He olivat miltei kuin kuolleet, ja minusta seikka tuntui sangen epämiellyttävältä. Luonnollisesti olin luullut, että he olisivat pyytäneet minua pitämään suuni kiinni asiassa ja sitten paiskanneet kättä päälle ja nauraneet joka mies. Mutta sitä he eivät suinkaan tehneet. Katsokaapas, olinhan tuntematon mies kovasti sorretun ja epäluuloisen kansan keskuudessa, kansan, jonka avuttomuudesta oli osattu nylkeä etua ja joka ei milloinkaan ollut odottanut hyvää kohtelua muilta kuin omalta perheeltään tai lähimmiltä ystäviltään. Pyytäisivätkö he minua olemaan lempeä, oikeamielinen ja jalomielinen? Tietysti he halusivat sitä, mutta eivät uskaltaneet.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Jenkki ja kuningas myydään orjiksi.
Mitä minun nyt oli paras tehdä? En saanut hätiköidä, en tosiaankaan, vaan minun oli keksittävä jokin pieni valeliike, jotakin nokkelaa näiden ihmisraukkojen ollessa aivan toipumattomissa. Siinä istui Marco kivettyneenä asentoon, jossa oli ollut par'aikaa tutkistellessaan säästölippaansa mekanismia, nuijani jysähtäessä, siinä hän istui lelu tiedottomissa käsissään. Otin sen nyt häneltä ja aioin selittää salaisuuden. Salaisuuden! Mokoma päivänselvä tekele, mutta se oli kuitenkin silloisen ajan kansalle salaperäinen.
En milloinkaan ollut nähnyt avuttomampia olentoja, kun kysymyksessä oli mekaniikka. He olivat näet aivan tottumattomia sellaiseen. Säästölipas oli pieni karaistusta lasista tehty kaksipiippuinen putki, ja siihen kuului teräsjoustin, joka sitä painettaessa sinkautti ulos pienen haulin. Mutta hauli ei vahingoittanut ketään, se putosi vain käteen. Lippaassa oli niitä kahta kokoa – pieniä sinapinsiemen-hauleja ja erästä huomattavasti suurempaa lajia, Haulit olivat rahoja. Sinapinsiemen-haulit edustivat milreitä, isommat millejä. Lipas oli siis kukkaro ja oikein mukava olikin. Saattoi aivan tarkasti maksaa sitä pimeässäkin käyttäessään ja sitä saattoi kuljettaa suussa tai liivintaskussa – kellä sellainen oli. Valmistin niitä erikoisia – niinkin ison, että siihen mahtui dollarin vastikkeet. Ampumatarpeitten rahana-käyttäminen oli varsin mukavata hallitukselle. Metalli ei maksanut mitään, eikä rahoja voitu jäljentää, sillä minä olin ainoa, joka kykeni hoitamaan haulitehdasta.
Kuningas tuli nyt takaisin, unensa virkistämällä ja mitä parhaimmalla tuulella. Mikä tahansa saattoi nyt hermostuttaa minua, sillä olin ylen levoton – meidän henkemme oli vaarassa. Sen lisäksi ärsytti minua se, että kuninkaan silmistä keksin jotakin, mikä viittasi siihen, että hän oli valmistautunut näyttelemään varsinaista osaansa. Tuhannen tulimmaisen harmillista! Miksi hänen piti valita juuri tämä hetki?
Olin oikeassa. Hän alkoi heti ja mitä läpinäkyvimmällä ja kömpelöimmällä tavalla johdattaa keskustelua maanviljelykseen. Tunsin, miten hikoilin kylmää hikeä. Halusin kuiskata hänen korvaansa: "Uskokaa pois, olemme suuressa vaarassa! Jokainen silmänräpäys on kuningaskunnan arvoinen, kunnes olen saavuttanut näiden miesten luottamuksen. Älkää tuhlatko hetkeäkään tästä kultaisesta ajasta." Mutta sitä en luonnollisestikaan voinut tehdä. Kuiskata hänelle! Se olisi näyttänyt salaliitto-hankkeelta. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa kuin istuskella siinä ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä kuninkaan seistessä dynamiittimiinalla ja jaaritellessa ummet lammet kirotuista sipuleistaan ja kaikenlaisista kapistuksistaan. Aluksi tulvivat omat ajatukseni, jotka hätämerkki oli kutsunut liikkeelle ja apuun, sellaisena sekasotkuna ja moisella melulla, etten kuullut sanaakaan; mutta hetken kuluttua, kun suunnitelmieni joukko alkoi päästä kiinteään muotoon, asettua asentoon ja kehittää sotarintamaa, syntyi jonkinlainen järjestys ja rauha, ja korviini kantautui kuninkaan patterien kaukainen jyminä.
"– eivät olleet, nähdäkseni, parhaita, vaikkakaan ei voi kieltää, että auktoriteetit ovat siinä kohden eri mieltä. Muutamat näet väittävät, että sipuli, jos se liian aikaisin ravistetaan puusta, ei ole muuta kuin epäterveellinen marja..."
Kuulijakunta rupesi heräilemään henkiin, ja miehet katselivat yllätettyinä ja levottomina toisiansa.
"– kun taas toisten mielestä on olemassa paljon tukea sillä väitteellä, että niin ei ole asian laita, koska luumut ja muut viljalajit aina kaivetaan maasta ennenkuin ovat kypsyneet..."
Kuulijakunta osoitti todellisia huolestumisen merkkejä, jopa pelkoakin.
"– ja kuitenkin ne ovat ehdottomasti terveellisiä, varsinkin jos niiden luonnollista karvautta lievennetään pienellä annoksella kaalinpään merkillistä, rauhoittavaa mehua..."
Kauhun villi tuli alkoi kyteä miesten silmissä, ja eräs heistä mutisi: "Tämähän on silkkaa hulluutta – Jumala on varmaankin riistänyt tältä maanviljelijältä järjen."
Olin epätoivoissani enkä tietänyt, mitä saattaisi tapahtua. Istuin kuin neuloilla.
"– ja edelleen saadaan tukea myös siitä vanhasta totuudesta, että eläinten joukosta nuoret, joita voisi nimittää eläinraakileiksi, ovat kaikkein maukkaimmat. Ei voida myöskään kieltää, ettei pukin vanhetessa sen turkki kävisi kuumaksi ja siten huonontaisi lihaa, mikä haitta myöskin katsoen sen epäsiisteihin tapoihin ja törkeihin vietteihin ja jumalattomaan mielialaan sekä kaksimieliseen moraaliin..."
Nyt miehet nousivat pystyyn ja lähenivät kuningasta. Kiivaasti huutaen: "Toinen niistä aikoi antaa meidät ilmi, toinen on hullu! Hengiltä ne! Hengiltä ne!" – he kävivät kimppuumme. Mutta nyt syttyi riemun lieska kuninkaan silmiin. Hän ei ollut erikoisen etevä maanviljelijä, mutta nyt hän pääsi omalle alalleen. Hän oli paastonnut kauan, ja hän himoitsi tappelemisen tilaisuutta. Hän antoi sepälle sellaisen nyrkin-iskun leuan alle, että se heitti miehen selälleen maahan. "Pyhä Yrjö Britanniaa puolustamaan!" huusi kuningas, ja samassa jysähti pyöräseppä tantereeseen. Muurari oli isokasvuinen, mutta löin hänet maahan niinkuin tyhjän säkin. Ystävys-kolmikko nousi pystyyn ja kävi jälleen kimppuumme, mätkähti taas maahan, mutta uudisti hyökkäyksensä. Ja se kertaantui brittien synnynnäisellä rohkeudella, kunnes heidät oli piesty ihan pehmeiksi, kunnes he hoipersivat väsymyksestä ja olivat niin sokeina, etteivät erottaneet mitään. Mutta he jatkoivat silti tappelua ja nuijivat ympärilleen kaikilla voimainsa vähäisillä tähteillä. He mukiloivat toisiansa, sillä me vetäydyimme syrjään katselemaan, miten he pyöriskelivät, ponnistelivat, rehkivät, jyskyttivät ja purivat sillä innolla ja mykällä hartaudella, mikä on ominaista bulldoggeille. Katselimme heitä vaaraa pelkäämättä, sillä he lähenivät nopeasti tilaa, jolloin eivät enää kykenisi hankkimaan apua meitä vastaan, ja areena oli siksi kaukana tiestä, että saatoimme olla turvassa keskeytyksiltä.
Miesten siinä vähitellen uuvuttaessa toisiaan minulle tuli äkkiä Marco mieleen: mihin kummaan tämä oli kadonnut? Katselin ympärilleni. Miestä ei näkynyt missään. Se tuntui sangen epäilyttävältä. Vedin kuningasta takinhihasta, hiivimme tiehemme ja kiiruhdimme tuvalle. Siellä ei ollut Marcoa eikä Phyllistä. He olivat varmastikin juosseet apua noutamaan. Pyysin kuningasta ottamaan jalat allensa ja lupasin sitten sanoa, miksi. Pääsimme pian kentän poikki, ja syöksyessämme metsään käännyin katsomaan taakse ja näin joukon kovasti kiihtyneitä talonpoikia, Marco ja hänen vaimonsa etunenässä. Ne huusivat ja melusivat hirvittävästi, mutta se ei meitä lainkaan vahingoittanut. Metsä oli tiheä, ja päästyämme tarpeeksi syvälle kipuaisimme puuhun ja antaisimme heidän lentää ohitsemme. Mutta sitten kuulimme muunkinlaisia ääniä – koirain haukuntaa. Niin, se oli jo toista se. Se vaikeutti aiettamme. Meidän täytyi saada jokin juokseva vesi selkämme taakse.
Kiiruhdimme nopeassa tahdissa eteenpäin, ja jonkin ajan kuluttua äänistä kuului vain kumea sorina. Saavuimme eräälle joelle ja syöksyimme siihen. Kahlasimme siinä myötävirtaan metsän pimennossa. Rämmittyämme siten vähintään kolmesataa syltä äkkäsimme tammen, josta ulkoni iso oksa veden yläpuolelle. Kipusimme oksalle, ja hilautuessamme runkoa kohti äänet alkoivat taas voimistua. Talonpojat olivat siis päässeet jäljillemme, ja ne lähenivät hetken kuluttua varsin nopeasti. Mutta sitten vauhti jälleen hidastui. Koirat olivat varmaankin tulleet siihen kohtaan, jossa olimme hypänneet veteen, ja kiitivät nyt pitkin rantaa jälkiämme etsien.
Päästyämme onnellisesti puuhun ja piilouduttuamme lehvistön suojaan kuningas oli rauhallinen ja levollinen, minä sensijaan en. Luulin voivamme oksaa pitkin siirtyä seuraavaan puuhun; ainakin katsoin kannattavan yrittää. Yritimme ja menestyimme, jos kohta kuningas horjahti ja oli vähällä pudota. Lehvistöstä löysimme mukavan tyyssijan ja varman piilon, eikä meidän enää tarvinnut tehdä muuta kuin kuunnella metsästyksen menoa.
Ja se läheni täyttä vauhtia – pitkin joen kumpaakin rantaa. Se kävi yhä meluisammaksi – seuraavana hetkenä se paisui korviahuumaavaksi meteliksi: huutoja, koirain haukuntaa, askelten töminää – ja sitten se meni ohi kuin rajuilma.
"Pelkäsin, että tuo esiinpistävä oksa herättäisi niissä aavistuksia", sanoin, "mutta en ole pahoillani erehdyksestäni. Kuulkaahan, ruhtinaani! Meidän täytyy käyttää aika hyvin. Olemme vetäneet niitä nenästä. Pian pimenee. Jos meidän onnistuu päästä joen yli ja saada hyvä etumatka ja lainata pari hevosta joltakin niityltä, luulen pääsevämme turvaan."
Aloimme laskeutua maahan ja olimme miltei alimmalla oksalla, kun luulimme kuulevamme metsästyksen menon kääntyneen palaamaan. Pysähdyimme ja kuuntelimme.
"Niin", sanoi kuningas, "ne on nyt niistetty, ne ovat luopuneet toivosta ja ovat kotimatkalla. Kiivetään takaisin ylös, kunnes ne pääsevät ohitsemme."
Teimme niin. Kuningas kuunteli hetken ja sanoi: "Ne jatkavat etsimistä – tunnen merkit. On parasta, että odotamme tässä."
Hän oli oikeassa. Hän oli taitavampi metsämies kuin minä. Melu läheni lähenemistään, mutt'ei nopeasti. Kuningas sanoi:
"Ne harkitsevat jotakin semmoista, ettemme ole saaneet paljoakaan etumatkaa emmekä jalan kulkien ole voineet edetä kovin kauas siitä kohdasta, jossa olimme astuneet veteen."
"Niin, herra kuningas, pelkäänpä pahoin, että asiat ovat sillä kannalla. Olin tosin toivonut parempaa."
Hälinä läheni hetki hetkeltä, ja etumaiset olivat jo aivan kohdallamme, kummallakin puolella jokea. Muuan ääni huusi "Seis!" vastarannalla ja sanoi:
"Jos ne ovat tahtoneet, ne ovat kyllä tuota esiinpistävää oksaa pitkin voineet kivuta puuhun maata koskettamatta. On parasta, että joku kiipee tammeen."
"Totisesti, se on pian tehty!"
En voinut muuta kuin ihailla kaukonäköisyyttäni, joka oli pannut meidät hyppäämään toiseen puuhun. Mutta on tunnettu totuus, että on olemassa eräitä ominaisuuksia, jotka uhmaavat kaikkea nokkeluutta, kaikkea kaukonäköisyyttä, ja ne ovat nimeltään: kömpelyys ja tyhmyys. Maailman etevimmän miekkailijan ei tarvitse pelätä lähinnä etevintä; sensijaan hänen sietää pelätä taitamatonta vastustajaa, jolla ei ole milloinkaan ollut miekkaa kädessä: tämä ei tee mitä hänen pitäisi tehdä, toisin sanoen ammattimies ei ole valmistautunut hänen edesottamisiinsa. Hän tekee sellaisia temppuja, joita hänen ei pitäisi tehdä, ja siten hän usein yllättää oivallisen miekkailijan ja nitistää vastustajansa siinä samassa. Miten olisin siis minä, lahjakas mies, osannut ryhtyä tepsiviin toimenpiteihin sellaisen likinäköisen, kierosilmäisen, paksupäisen tollon varalta, joka aikoi väärään puuhun ja joutui oikeaan? Niin, juuri niin se mies teki. Hän valitsi väärän puun, joka luonnollisesti sattui olemaan oikea, ja kapusi siihen.
Nyt olimme vakavassa pinteessä. Istuimme hiljaa ja odotimme, mitä tuleman piti. Renkitolvana ponnisteli ylöskäsin pahkuraista runkoa. Kuningas nousi seisoalleen ja piti toista jalkaansa valmiina. Kun kiipeäjän pää tuli ulottuman päähän, kuului kumea ääni, ja mies pudota mätkähti maahan. Kiivas vihan purkaus oli seurauksena, parvi kokoontui kaikkialta paikalle, ja me olimme vankeina. Vielä muuan mies kapusi puuhun, oksa, jota olimme käyttäneet siltana, keksittiin, ja eräs huimapää nousi siihen puuhun, josta oksa haaraantui. Kuningas käski minun näytellä Horatiusta ja puolustaa siltaa. Hetken aikaa vihollinen läheni suurella vauhdilla; mutta mitä se merkitsi, jokaisen osaston johtaja sai korvatillikan, mikä pudotti miehen heti, kun hän pääsi ulottuville. Kuningas rohkaistui jälleen, ja hänen ilonsa oli rajaton. Hän sanoi, että ellei mikään sotkisi edellytyksiämme, saisimme ihanan yön, sillä noudattaen aloittamaamme taktiikkaa voisimme puolustaa puutamme koko tätä maankulmaa vastaan.
Valitettavasti väkijoukko päätyi samaan tulokseen, luopui luonnollisesti hyökkäyssuunnitelmistaan ja alkoi miettiä muita keinoja. Minkäänlaisia aseita ei heillä ollut, mutta kiviä oli yllin kyllin, ja kivet kelpasivat oivasti. Meillä ei ollut mitään vastaanväittämistä. Jokunen kivi saattoi tunkeutua aina meihin asti, mutta sekään tuskin oli luultavaa. Oksat ja lehvistö soivat meille hyvää suojaa, emmekä olleet näkyvissä ainoaltakaan kunnolliselta tähtäyskohdalta. Olimme sangen tyytyväisiä oloomme. Saatoimme hymyillä, jopa miltei nauraa.
Mutta emme nauraneet, ja se oli parasta, sillä naurumme olisi keskeytynyt. Ennenkuin kivet olivat viittätoista minuuttia suhahdelleet lehvien lomitse, aloimme havaita jotakin hajua. Haistelimme ja keksimme selityksen. Se oli savua! Olimme menettäneet pelin – se meidän täytyi tunnustaa. Kun savu kutsuu, on mentävä. Kuivien risujen ja tuoreen rikkaruohon keko kasvoi kasvamistaan, ja kun miehet näkivät paksun savupilven kohoavan ja peittävän puun verhoonsa, puhkesivat he myrskyävään ilonpitoon. Sain sen verran henkeä vedetyksi, että kykenin sanomaan:
"Laskeutukaa alas, ruhtinaani! Minun vuoroni on teidän jälkeenne."
Kuningas läähätti.
"Seuraa minua alas", sanoi hän, "ja nojaa selkäsi tammen toiseen kupeeseen – jätä toinen kylki minulle. Ja sitten tappelemme. Kumpikin läjätköön kuolleensa oman mielensä ja harkintansa mukaan."
Sitten hän laskeutui puusta, kakistellen ja yskien, ja minä seurasin perässä. Tulin maahan hetkeä myöhemmin kuin hän, kiiruhdimme kumpikin paikallemme ja sitten aloimme antaa ja ottaa niin paljon kuin jaksoimme. Häly ja melu oli kauhea. Myrskynä sekasotkua, metakkaa ja läimähteleviä iskuja. Vallan äkkiä ratsasti joukkoomme pari miestä, ja muuan ääni huusi:
"Seis – tai kuolema teidät perii!"
Sepä kuulosti hyvältä! Äänen omistajalla oli gentlemannin kaikki tuntomerkit: värikäs ja kallisarvoinen puku, käskevä asento, ankarat kasvojen ilmeet ja irstailujen leimaamat piirteet. Joukko peräytyi nöyrästi kuin parvi piestyjä koiria. Gentlemanni tarkasteli meitä tutkivin silmin ja kysyi ankaralla äänellä talonpojilta:
"Mitä te näille miehille teette?"
"Ne ovat hulluja, armollinen herra, jotka ovat tulleet ties mistä ja..."
"Ette tiedä mistä? Tahdotteko väittää, ettette tunne heitä?"
"Korkeasti kunnioitettu herra, puhumme totta. He ovat muukalaisia ja tuntemattomia tällä paikkakunnalla. He ovat väkivaltaisimpia ja verenhimoisimpia mielipuolia, mitä milloinkaan..."
"Hiljaa! Ette tiedä mitä puhutte. He eivät ole hulluja. – Ketä te olette? Ja mistä tulette? Selittäkää asianne!"
"Olemme vain rauhallisia muukalaisia, herra", sanoin, "ja matkustamme omissa asioissamme. Olemme kaukaisesta maasta ja täällä tuntemattomia. Meillä ei ole ollut tarkoituksenamme tehdä mitään pahaa, mutta ellette olisi urhoollisella tavallanne suojellut meitä, olisivat nämä ihmiset surmanneet meidät. Kuten oletitte, herra, emme suinkaan ole hulluja, emme myöskään ole väkivaltaisia emmekä verenhimoisia."
Herra kääntyi seurueensa puolueen ja sanoi rauhallisesti:
"Piiskatkaa nuo elukat koloihinsa!" Väkijoukko kaikkosi silmänräpäyksessä, ja ratsumiehet lähtivät ajamaan takaa talonpoikia heiluttaen piiskojansa ja ratsastivat armotta kumoon jokaisen, joka oli kyllin mieletön pysytelläkseen tiellä eikä paennut pensaikkoon. Huudot ja rukoukset vaimenivat etäisyyteen, ja ratsumiehet palasivat vähitellen. Herra oli sillä aikaa tutkinut meitä, mutta ei ollut saanut kovinkaan paljoa selville. Tuhlasimme hänelle kiitoksia avusta, jonka hän oli meille antanut, mutta emme ilmoittaneet muuta kuin että olimme muukalaisia kaukaisesta maasta, täällä vailla ystäviä. Kun sitten koko seurue oli palannut, sanoi herra eräälle palvelijalleen:
"Tuokaa varahevoset esiin ja pankaa nämä miehet niiden selkään."
"Kyllä, mylord."
Meidät sijoitettiin peräjoukkoon palvelijain parveen. Ratsastimme verraten nopeasti ja pysähdyimme hiukan ennen pimeän tuloa erään tien varrella olevan majatalon edustalle, kymmenen, kahdentoista mailin päässä ikävien kokemustemme näyttämöltä. Mylord meni heti huoneeseensa, tilattuaan illallista, ja sen jälkeen emme häntä enää nähneet. Päivän koittaessa seuraavana aamuna saimme aamiaista ja valmistauduimme jatkamaan vaellustamme. Mylordin arvokkain saattomies astui nyt aivan kursailuitta esiin ja sanoi:
"Te olette sanoneet matkustavanne edelleen tätä tietä, ja meillä on sama suunta. Herrani, Grip jaarli, on siitä syystä käskenyt, että saatte pitää hevosenne ja ratsastaa eteenpäin sekä että muutamia meistä tulee saattamaan teitä kaksikymmentä peninkulmaa erääseen Cambenet-nimiseen kauniiseen kaupunkiin."
Emme voineet sanoa muuta kuin suuret kiitokset ja myöntyä ehdotukseen. Lähdimme matkaan, kuusi luvultamme, ja ajoimme tasaista miellyttävää ravia, ja keskustelun kuluessa saimme tietää, että mylord Grip oli erittäin ylhäinen henkilö kotipaikallaan, joka oli päivämatkan päässä Cambenetista. Ajoimme niin hitaasti, että vasta keskipäivällä vaelsimme kaupungin kauppatorille. Nousimme siellä satulasta, pyysimme vielä kerran tervehtimään ja kiittämään mylordia ja lähestyimme sitten erästä kansanjoukkoa, joka oli kerääntynyt keskelle toria, sillä tahdoimme nähdä, mikä joukkoa niin huvitti. Siinä oli jäännös ennen näkemästäni orjakulkueesta. He olivat siis koko välillä kuluneen ajan kiertäneet maata ketjujansa laahaten. Aviomiesraukka oli monien muiden ohella poissa, ja joitakuita uusia orjia oli liitetty karavaaniin, Kuningasta se ei lainkaan liikuttanut, mutta minua sitä enemmän: poloiset säälittivät minua. En saanut silmiäni irti noista murskattujen ihmiselämäin sirpaleista. He istuivat ryhmittäin maassa, hiljaa, valittamatta, pää kumarassa – näky oli todella liikuttava. Ja järkyttävänä vastakohtana oli se, että kolmenkymmenen askeleen päässä heistä jokin liukaskielinen suunpieksäjä piti yleisölle inhoittavaa puhetta, jossa "meidän kunniakasta brittiläistä vapauttamme" suuresti ylistettiin.
Minussa kuohui. Olin unohtanut, että olin plebeiji, muistin, että olin mies, ja maksoi mitä maksoi – nousen tuolle puhujalavalle...
Klik! Sekä kuninkaan että minun käsiini loksahtivat käsiraudat. Seuralaisemme – mylordin palvelijat – olivat tehneet sen paikalle saapuneen lordi Gripin seisoessa ja katsellessa. Kuningas raivostui ja puuskahti:
"Mitä tällä sopimattomalla pilalla tarkoitetaan?"
Mylord sanoi vain pahantekijöittensä johtajalle:
"Tarjotkaa orjat ostettaviksi ja myykää ne!"
Orjat! Se sana oli saanut uuden kaiun – miten kuvaamattoman kauhean. Kuningas nosti käsirautansa ilmaan ja laski ne surmaavalla voimalla, mutta mylord oli tieltä poissa niiden pudotessa. Tusina tuon roiston palvelijoita syöksyi esiin, ja hetken kuluttua olimme avuttomina, kädet selän taa sidottuina. Selitimme niin korkealla äänellä ja vakavasti olevamme vapaita miehiä, että se herätti vapaudesta suutaan pieksävän miehen ja hänen isänmaallisen seurakuntansa huomiota; ne alkoivat nyt kerääntyä meidän ympärillemme ja asettuivat vuorenvarmaan asentoon. Puhuja sanoi:
"Jos olette todella vapaita miehiä, ei teillä ole mitään pelättävää – Britannian jumalainen vapaus ympäröi teidät suojeluksellaan! (Suosionosoituksia.) Sen saatte pian nähdä. Esittäkää todistuksenne!"
"Mitkä todistukset?"
"Todistukset siitä, että olette vapaita miehiä."
Ah, nyt muistin! Mutta en sanonut mitään. Kuningas sen sijaan tuiskaisi kiivaasti:
"Sinä olet hullu, mies! Olisi parempi tuolle varkaalle ja roistolle, jos hän osoittaisi, ettemme ole vapaita miehiä."
Katsokaapas, hän tunsi omat lakinsa suunnilleen samalla tavalla kuin muu väki useinkin tuntee lait, nimittäin niiden sanamuodon, ei niiden vaikutusta. Heillä on jokin vakaumus, ja he kiihtyvät kovasti, kun tulee kysymykseen lain soveltaminen heihin itseensä.
Kaikki työmiehet ravistivat päätänsä ja näyttivät vallan pettyneiltä. Jotkut käänsivät selkänsä, eikä asia heitä enää huvittanut. Puhuja sanoi – tällä kertaa liikemiesmäisesti, ilman tunteellista sävyä:
"Ellette tunne maanne lakeja, on aika, että opitte tuntemaan ne. Te olette meille muukalaisia – sitä kai ette kiellä. On mahdollista, että olette vapaita miehiä, mutta myöskin on mahdollista, että olette orjia. Laki on selvä: se ei vaadi, että syyttäjä todistaisi, ettette ole orjia, se vaatii, että te todistatte, että ette ole." Sanoin:
"Parhain herra, antakaa meille vain aikaa lähettää viesti Astolatiin tai Taivaan-laaksoon..."
"Hiljaa, ukkoseni, sinä käytät ylen epätavallisia vuorosanoja etkä kai toivo, että niihin suostuttaisiin. Se veisi paljon aikaa ja vaivaisi vallan anteeksiantamattomalla tavalla herraanne..."
"Minunko herraani, mieletön!" ärjyi kuningas. "Minulla ei ole ketään herraa. Olen itse he–"
"Hiljaa, Jumalan tähden!"
Onnistuin todellakin hillitsemään hänet ajoissa. Asemamme oli kyllin vaikea, eikä hyödyttänyt lainkaan antaa näille ihmisille sitä käsitystä, että soveltuisimme hullujenhuoneeseen.
Ei pyhitä mitään tässä kertoa yksityiskohtia. Jaarli tarjosi meidät kaupaksi ja möi huutokaupalla. Sama pirullinen laki, joka täällä vallitsi, oli omana aikanani vallinnut meidän etelävaltioissamme yli kolmetoista vuosisataa myöhemmin, ja sadoittain vapaita miehiä, jotka eivät olleet voineet osoittaa olevansa vapaita, oli myyty orjiksi elinajakseen, asian silloin vaikuttamatta minuun sen kummemmin. Mutta niin pian kuin se laki ja huutokauppakamari liittyi persoonalliseen kokemukseeni, muuttui samainen seikka, joka varhemmin oli minusta näyttänyt vain sopimattomalta, vallan taivaaseenhuutavaksi. Niin – sellainen ihminen on!
Niin, meidät myytiin huutokaupalla, aivan kuin olisimme olleet sikoja. Jossakin suuressa kaupungissa, jonka kauppa oli vilkasta, olisimme nousseet hinnassa korkealle. Mutta täällä olivat markkinat laimeat, ja meidät myytiin luonnollisesti summasta, joka panee minut häpeämään jo ajatellessani sitä. Englannin kuninkaan annettiin mennä seitsemästä dollarista, hänen pääministerinsä yhdeksästä, vaikka kieltämättä kuningas oli kahdentoista ja minä viidentoista arvoinen. Mutta niin tässä maailmassa käy. Jos kiihoittaa myyntiä laimeilla markkinoilla – olkoon tavara mitä laatua tahansa – niin tekee huonon kaupan, voi saada hyvästi takkiinsa. Olisipa jaarlilla ollut sen verran älyä...
Mutta miksi kehittelisin sympatioitani hänen edukseen? Annetaan hänen olla toistaiseksi. Otin vain niin sanoakseni hänen numeronsa selville.
Orjakauppias osti meidät molemmat ja iesti pitkään ketjuunsa. Me lähdimme matkaan ja marssimme Cambenetista puolenpäivän aikaan, ja minusta tuntui hyvin oudolta ja omituiselta, että Englannin kuningas ja hänen ensimmäinen ministerinsä marssivat orjakaravaanissa käsiraudoin, kahlein ja ikein kytkettyinä, voivat sivuuttaa kaikenlaisia toimettomia miehiä ja naisia ja kulkea monen monien suloisten ja ihanien olentojen ikkunain alaitse saamatta osakseen edes uteliasta katsetta tai pienen pientä huomautusta. Ajatella! Tämä todistaa selvästi, että kuningas ei ole sen jumalaisempi kuin joku poloinen mierolainen. Hän on jokseenkin mitätön ja keinotekoinen olento siitä, joka ei tiedä hänen olevan kuningas. Mutta annapas olla, että hänen säätynsä paljastetaan, niin tuskin voidaan hengittää, kun hänet nähdään. Me olemme narreja hieman jokainen. Minä luulen, että se on meissä synnynnäistä.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Surkea tapahtuma.
Tämä maailma on täynnä yllätyksiä. Kuningas oli alakuloinen – olihan se luonnollista. Mitähän hän mahtoi murehtia? kysytte te. Niin no, alennuksensa hämmästyttävää suuruutta – ylimmältä sijalta maailmassa alimmalle, loistavimmasta asemasta vähimmän huomattuun, korkeimmasta kutsumuksesta kaikkein kurjimpaan. Ja kuitenkin voin mennä valalle siitä, että alussa häntä kipeimmin kaiveli se, että hänestä oli maksettu niin kehno hinta. Hän ei voinut sulattaa niitä seitsemää dollaria. Minustakin se oli niin mahdotonta, kun sen ensi-kertaa kuulin, että en ollut uskoa korviani – se ei tuntunut luonnolliselta. Mutta niin pian kuin sisäinen näkemykseni kirkastui ja minä pääsin selville ydinkohdasta, huomasin erehtyneeni; se oli luonnollista. Perusteet ovat selvät: kuningas on keinotekoinen ilmiö, ja hänen tunteensakin ovat keinotekoisia, aivan kuin itsetoimivan nuken liikkeet. Ihmisenä hän sitävastoin on todellinen, ja hänen tunteensa ihmisenä ovat todellisia, eivät mitään varjoja. Tusinaihmistä hävettää, jos hänet arvioidaan alapuolelle sen arvon, mikä hänellä omasta mielestään on. Eikä kuningaskaan ollut muuta kuin keskitason ihminen – tuskin sitäkään.
Hiisi vieköön, hän väsytti minut niin, että olin aivan menehtyä hänen todisteluihinsa kahdenkymmenenviiden dollarin arvostaan – sopimattomuus, joka osoitti röyhkeätä itserakkautta. Minä itsekään en ollut sen arvoinen. Mutta se oli arka aihe keskusteltavaksi. Pidin velvollisuutenani välttää kaikkea riitaa asiasta ja sen sijaan näytellä diplomaattia. Kaikista omantunnon arveluista huolimatta minun oli haikailematta myönnettävä, että hänen olisi pitänyt tuottaa omistajalleen kaksikymmentäviisi dollaria; tiesin kyllä vallan hyvin, ettei milloinkaan ole ollut kuningasta, joka olisi ollut edes puoliksi sen summan arvoinen, ja ettei kolmenatoista seuraavana vuosisatana nähtäisi ainoatakaan, josta kannattaisi maksaa edes neljättä osaa. Totisesti hän väsytti minut. Ryhtyipä hän puhumaan vuodentulosta tai säästä tai poliittisesta tilanteesta tai koirasta tai kissasta tai yleisestä moraalista tai jumaluusopista tai mistä hyvänsä, niin aina minä huokasin, sillä tiesin, mitä tuleman piti. Aiheestaan hän varmasti etsisi selityksen tuolle surulliselle seitsemän dollarin kaupalle. Joka kerta ihmisjoukkoon pysähtyessämme hän katsahti minuun kuin sanoakseen: "Jos huutokauppa uudistuisi täällä näiden ihmisten joukossa, niin tulos olisi kokonaan toinen." Ensiksi, kun hänet myytiin, huvitti minua salaa nähdä hänet paukautettavan seitsemästä dollarista. Mutta ennenkuin hän oli lopettanut murinansa siitä seikasta, toivoin, että hänestä olisi saatu sata. Tästä kysymyksestä ei voitu mitenkään päästä irti. Joka päivä tarkastelivat meitä ostajat, joiden arvostelu kuninkaasta oli jokseenkin tällainen:
"Tuossa on kahden ja puolen dollarin vekkuli, jolla on kolmenkymmenen dollarin elkeet. Paha vain, etteivät elkeet käy kaupaksi."
Nämä huomautukset johtivat lopulta surulliseen päätökseen. Omistajamme oli käytännöllinen henkilö, ja hän koitui siihen lopputulokseen, että tämä virhe oli korjattava, jos mieli saada kuninkaalle ostaja. Hän siis rupesi poistamaan kuninkaan elkeitä. Olisin voinut antaa miehelle muutamia arvokkaita neuvoja, mutta en kuitenkaan niitä antanut. Ei maksa vaivaa tyrkyttää neuvoja orjakauppiaalle, ellei tahdo pilata asiaansa. Minun oli ollut tarpeeksi vaikeata vähentää kuninkaan elkeitä talonpoikaisiksi, vaikka kuningas olikin ollut halukas ja innostunut oppilas. Yrittää nyt vähentää kuninkaan elkeet – orjamaisiksi ja vielä väkivallalla: onneksi olkoon! Se oli koko lailla vaikea tehtävä. Sivuutan yksityiskohdat – vaivan säästämiseksi jätän ne teidän kuviteltaviksenne. Huomautan vain, että viikon kuluttua näkyi monta merkkiä ruoskan, kartun ja nyrkin heilumisesta. Kuninkaan ruumis oli surullinen nähtävä. Se saattoi aivan pusertaa kyyneliä esille, mutta hänen luonteensa – aivan muuttumaton. Paksupäisinkin orjainkaitsija pääsi selville, että saattaa olla orjia, jotka pysyvät miehinä kuolemaansa asti. Niiden luut voidaan murskata, mutta ei niiden miehuutta. Tämä raakalainen näki ensimmäisestä yrityksestään viimeiseen saakka, ettei hän voinut nujertaa kuningasta, ja jätti sikseen asian, antaen kuninkaan pitää elkeensä. Kuningas oli näet paljon enemmän kuin kuningas, hän oli mies, ja kun mies on mies, niin kukaan ei voi valtata miestä hänestä.
Meillä oli kurjat olot kokonaisen kuukauden, laahauduimme pitkin teitä ja kärsimme paljon. Ja kuka englantilainen oli siihen aikaan innostunein orjakysymyksestä? Jaa, hänen majesteettinsa kuningas. Kaikkein välinpitämättömimmästä hän oli muuttunut kaikkein innostuneimmaksi. En milloinkaan ollut kenenkään kuullut lausuvan niin katkeria sanoja tästä asiasta ja senvuoksi uskalsin kerran esittää kysymyksen, jonka olin esittänyt monta vuotta sitten, mutta silloin saanut terävän vastauksen, josta syystä en ollut arvellut viisaaksi sekaantua enempää siihen seikkaan. Poistaisiko hän orjuuden?
Hänen vastauksensa tuli yhtä terävänä kuin edelliselläkin kerralla, mutta kaikui nyt kuin musiikki. En usko milloinkaan saavani ilahduttavampaa vastausta, vaikkakaan en voi hyväksyä vannomista. Voimasana tuli näet nyt melkein lauseen keskellä lopun asemasta, missä sen oikea paikka luonnollisesti olisi ollut.
Ja nyt olin valmis ja halukas tulemaan vapaaksi. En ollut halunnut vapautua aikaisemmin. Ei, se ei ollut aivan totta. Tietenkin olin halunnut päästä vapaaksi, mutta en ollut tahtonut tehdä epätoivoista yritystä ja olin kehoittanut kuningastakin aina luopumaan sellaisesta. Mutta nyt – ah, nyt olin päässyt uuteen ilmapiiriin. Vapaus oli nyt vaikka minkä hinnan arvoinen. Tein suunnitelman ja miellyin siihen heti. Mutta se kysyi aikaa ja kärsivällisyyttä – paljon kumpaakin. Saattoi keksiä nopeampia ratkaisuja ja yhtä varmoja, mutta ei mitään niin miellyttävää kuin tämä, ei mitään, joka voisi muodostua niin dramaattiseksi. Sen vuoksi en aikonut siitä luopua. Se saattoi aiheuttaa kuukausien viivytyksen, mutta samantekevää! Joka tapauksessa minä aioin seurata suunnitelmaani.
Vähän väliä jouduimme seikkailuihin. Eräänä iltana meidät yllätti ankara lumituisku. Ja kylään oli vielä mailin matka. Tuisku oli niin sakea, että olimme kuin tiheässä sumussa. Emme nähneet mitään ja pian olimme kulkeneet harhaan. Ajaja ruoski meitä aivan epätoivoisesti, sillä hän näki perikadon edessään, mutta ruoskan iskut vain pahensivat asiaa; me näet ajauduimme yhä kauemmaksi tieltä. Viimein oli meidän pysähdyttävä ja heittäydyttävä lumeen. Myrskyä jatkui aina puoliyöhön asti. Kaksi heikointa miestä ja kolme naista oli jo kuollut. Ja muutamat muut eivät voineet liikahtaakaan. Ajaja oli melkein järjiltään. Hän ajoi elossa olevat pystyyn, antoi meidän seistä, hyppiä ja huitoa, jotta verenkierto vilkastuisi, ja itse hän auttoi ruoskallaan minkä jaksoi.
Mutta samassa sattui keskeytys. Kuulimme huutoa ja ulvontaa, ja itkevä nainen tuli juosten meitä kohden. Nähtyään meidät syöksyi hän joukkoomme pyytäen suojelusta. Ihmisjoukko tuli hänen jäljessään. Muutamat miehet kantoivat soihtuja, ja he huusivat, että hän oli noita ja tartuttanut joihinkin lehmiin ihmeellisen taudin. Taikatempuillaan hän oli saanut perkeleen muuttamaan hänet mustaksi kissaksi. Naisparkaa oli kivitetty, hän oli niin runneltu ja verinen, että tuskin näytti ihmiseltä. Nyt joukko tahtoi polttaa hänet.
No niin, mitä luulette omistajamme tehneen? Kun me keräydyimme naisparan ympäri suojellaksemme häntä, keksi kauppias edullisen ratkaisun. Hän sanoi, että heidän oli poltettava nainen siinä paikassa, jos ylimalkaan tahtoivat saada hänet haltuunsa. Ja ajatelkaahan, he suostuivat siihen. He sitoivat hänet paaluun, he menivät hakemaan puita ja pinosivat ne hänen ympärilleen. He sytyttivät rovion soihduillaan naisen huutaessa ja rukoillessa ja puristaessa kahta nuorta tyttöstään rintaansa vasten. Ja peto, joka ei muuta ajatellut kuin afääriä, ajoi meidät ruoskallaan rovion ympärille ja lämmitti meidät eläviksi ja kauppakuntoon samalla tulella, joka poltti viattoman äitiparan. Sellainen isäntä meillä oli. Minä kirjoitin hänen numeronsa muistiin. Tuo lumimyrsky oli maksanut hänelle yhdeksän hänen laumastaan. Ja sen jälkeen hän oli monta päivää entistä raaempi meitä kohtaan. Hän oli niin ähmissään kärsimästään vahingosta.
Ja meillä oli paljon seikkailuja. Eräänä päivänä tapasimme kulkueen. Ja minkälaisen kulkueen? Kaikki valtakunnan kuona tuntui liittyneen siihen, ja kaikki olivat humalassa. Ensimmäisenä kieri esiin ruumisarkulla lastatut ajorattaat; arkulla istui kaunis noin kahdeksantoistavuotias nainen imettäen pientä lasta, jota hän välistä sydämellisen rakkaasti puristi rintaansa vasten, ja kerran toisensa perästä pyyhki pienokaisen kasvoilta kyyneleitä, joita hänen omista silmistään niille tippui. Ja joka kerta tuo pikkuinen kullanmuru hymyili niin iloisena ja tyytyväisenä hänelle, muokkaillen hänen rintaansa pienellä palleroisella kädellään, jota hän taputti ja pusersi särkyvää sydäntään vasten.
Miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä ravasi ajoneuvojen sivulla ja jäljessä, hoilaten ja kirkuen rumia sanoja, laulaen sopimattomien laulujen säkeitä, hyppien, keikkuen, tanssien – oikea noidansabatti, jota katsellessa alkoi yököttää. Olimme tulleet erääseen Lontoon esikaupunkiin, ja täällä sai nähdä näytteen lontoolaisesta näytelmästä. Omistajamme hankki meille hyvät paikat mestauslavan juurella. Eräs pappi auttoi tytön nousemaan lavalle, puhui hänelle lohduttavia sanoja ja kehoitti alisheriffiä hankkimaan hänelle tuolin. Ja sitten pappi asettui hänen vierelleen hirsipuun luo, katseli hetkisen kasvoja, jotka tähtäsivät ylöspäin hänen jalkojensa juuressa, ja senjälkeen tasaista tiheää päämerta, mikä ulottui joka suunnalle, ja sitten hän alkoi kertoa, miten tämän tapauksen laita oli. Ja hänen äänestään väreili sääliväisyys – totisesti varsin harvinaista tässä tietämättömässä ja raa'assa, villissä maassa! Muistan jok'ainoan yksityiskohdan hänen puheestaan, mutta en muista sanoja, ja siksi muutan ne omikseni:
"Laki on tarkoitettu oikeutta jakamaan. Joskus se epäonnistuu. Sitä ei voi auttaa. Voimme vain murehtia ja olla kuuliaisia ja rukoilla sen ihmisen sielun puolesta, joka vastoin oikeutta joutuu lain käsiin, sekä rukoilla, että hänen onnettomuustovereitaan olisi vähän. Eräs laki lähettää tämän nuoren naisraukan kuolemaan – ja se on oikein. Mutta eräs toinen laki on pakottanut hänet rikokseensa tai näkemään nälkää lapsineen – ja Jumalan edessä se laki on vastuussa sekä hänen rikoksestaan että hänen häpeällisestä kuolemastaan.
"Vähän aikaa sitten tämä nuori olento, tämä kahdeksantoistavuotias lapsi oli niin onnellinen äiti ja puoliso kuin kukaan Englannissa, ja laulu kaikui hänen huuliltaan, iloisen ja nuoren sydämen luonnollinen ilmaus. Hänen nuori puolisonsa oli yhtä onnellinen, sillä hän teki velvollisuutensa kuin mies, ahkeroi aamusta iltaan, ja hänen leipänsä oli rehellisesti ansaittua, hän tuli hyvin toimeen, piti huolta itsestään ja omistaan ja kantoi kortensa kansan varallisuuden kekoon. Erään petollisen lain vuoksi hänen kotiaan kohtasi onnettomuus. Tuo nuori mies vangittiin kadulla, pakotettiin sotapalvelukseen ja lähetettiin merille. Vaimo ei tietänyt siitä mitään. Hän hellytti kovimmatkin sydämet kyynelillään ja epätoivonsa särkyneellä kaunopuheisuudella. Viikkoja kului, hän kuulosteli, odotteli, toivoi, ja hänen sielunvoimansa heikentyivät onnettomuuden raskaan taakan alla. Vähitellen hänen vähät kapineensa oli vaihdettu ruoaksi. Kun hän ei enää kyennyt maksamaan vuokraa, niin ajettiin hänet kadulle. Hän kerjäsi niin kauan kuin jaksoi. Kun lopuksi hänen täytyi nähdä nälkää ja maito ehtyi hänen rinnoistaan, varasti hän palasen palttinaa, noin neljännessentin arvoisen, aikoen sen myydä pelastaakseen lapsensa. Mutta palttinan omistaja oli nähnyt hänet. Hänet vangittiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Mies osoitti syytöksen todeksi. Naisella oli puolustajia, hänen surullinen tarinansa esitettiin puolustukseksi. Hänkin sai luvan sanoa sanansa. Ja hän kertoi varastaneensa palttinan, mutta olleensa niin sekaisin, ettei hän nälän heikontamana kyennyt tekemään eroa oikean ja väärän välillä, ei tietänyt muuta kuin että hänellä oli hirvittävä nälkä. Hetkiseksi heltyivät kaikki, ja oltiin taipuvaisia antamaan armon käydä oikeudesta – hänhän oli niin nuori, vailla ystäviä, hänen kohtalonsa niin surkuteltava, ja lakihan, joka oli ryöstänyt puolison häneltä, oli moitittava. Ja sehän oli ollut ensimmäinen ja ainoa syy hänen harha-askeleeseensa. Mutta tähän yleinen syyttäjä vastasi, että kaikki tämä oli kyllä totta, ja surullista se oli kyllä, mutta näinä aikoina tapahtui paljon pikkuvarkauksia, sopimaton armahdus saattaisi vaaraan omistusoikeuden – oi Jumalani, eikö siis hävitetyillä kodeilla ja isänsä menettäneillä pienokaisilla ja murtuneilla sydämillä ole brittiläisen lain edessä pyhää omistusoikeutta! – niin että hänen täytyi vaatia rangaistusta.
"Kun tuomari asetti mustan myssyn päähänsä, nousi palttinan omistaja pystyyn, ja kun tuomion hirveät sanat kaikuivat, huudahti hän vapisevin huulin ja kasvot tuhkan harmaina: 'Oi lapsi, lapsiraukka, enhän minä tietänyt, että se oli kuolemaksi!' Ja sitten kaatui tajuttomana maahan. Kun he nostivat miehen pystyyn, oli hän kadottanut järkensä, ja ennen auringon laskua oli hän riistänyt itseltään hengen. Hän oli hyväntahtoinen mies, pohjaltaan kunniallinen ihminen. Kenen syytä on hänen murhansa ja se, joka nyt tulee tapahtumaan: Britannian hallitsijan ja Britannian kovien lakien... Aika on täytetty, lapsukaiseni. Anna minun rukoilla kanssasi – ei sinun puolestasi, puhtoiseni, vaan niiden, jotka ovat syypäitä onnettomuuteesi ja kuolemaasi, sillä: voi heitä!"
Rukouksen jälkeen he panivat nuoran tuon nuoren tytön kaulaan, ja heillä oli paljon vaivaa sovittaessaan solmua korvain alle, sillä hän suuteli kaiken aikaa aivan hurjasti lastaan, painoi sitä kasvojaan ja rintaansa vasten, huuhteli sen kyynelillään puoliksi vaikeroiden, puoliksi huutaen. Ja sillä aikaa pienokainen jokelteli, naureskeli ja potki ihastuksissaan, luullen kaikkea vain leikiksi. Ei edes pyövelikään kyennyt sitä katselemaan, vaan käänsi kasvonsa toisaalle. Kun kaikki oli kunnossa, oli papilla suunnaton vaiva houkutellessaan ja vetäessään lasta äidin käsistä; hän vetäytyi äkkiä naisen ulottuvilta, mutta tämä riuhtoi käsillään, huusi ja aikoi hyökätä lastaan tavoittamaan. Köysi ja alisheriffi pitivät hänet kuitenkin alallaan. Silloin hän lankesi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi:
"Yksi ainoa suudelma vielä – oi Jumalani, yksi, vain yksi ainoa – kuoleva sitä pyytää!"
Hän sai sen ja melkein tukehdutti pienokaisen. Kun he sitten ottivat lapsen takaisin, huudahti hän:
"Oi lapseni, oma lapsukaiseni, hän kuolee! Hänellä ei ole kotia, ei isää, ei äitiä..."
"Hänellä on se kaikki", sanoi hyvä pappi. "Minä pidän kuolemaani asti huolta hänestä."
Teidän olisi pitänyt nähdä tuo nainen. Kiitollisuuttako? Tarvitaanko sanoja kiitollisuutta ilmaisemaan? Sanat ovat vain tulen varjo, katseessa on itse tuli. Hän loi pappiin sellaisen katseen ja vei kiitollisuutensa mukanaan taivaan aarrekammioon, minne kaikki jumalainen kuuluu.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kamppailu pimeässä.
Lontoo oli orjasta sangen hauska paikka. Siihen aikaan se tosin oli vain isonpuoleinen kylä, jonka rakennukset suurimmalta osalta olivat olkikattoisia savihökkeleitä. Kadut olivat mutkikkaita, kiveämättömiä ja vahvan loan peitossa. Asukkaat: alituisesti parveutuva ja taas hajalle juokseva joukko ryysyjä ja loistoa, liehuvia töyhtöjä ja välkkyviä haarniskoja. Kuningas omisti siellä linnan. Kun kuljimme sen ohi, huokasi kuningas ja kirosikin vähäsen kuudennen vuosisadan viattomaan, poikamaiseen tapaan. Me näimme tuttuja ritareja ja aatelismiehiä, mutta he eivät meitä siinä asussa tunteneet. Eivät olisi tunteneet, vaikka olisimme heitä puhutelleetkin. Eivät olisi edes seisahtuneet, sillä laki kielsi ryhtymästä puheisiin ketjussa kuljetettavien orjien kanssa. Sandykin ratsasti ohitsemme muulinsa selässä tuskin kymmenen kyynärän päässä minusta – uskoin varmasti, että hän oli minua etsimässä. Mutta melkein musertavasti minuun vaikutti eräs tapaus parakkimme edustalla lähellä suurta toria, jonne meidät oli kuljetettu katsomaan, kuinka muuatta väärän rahan tekijää keitettiin öljyssä. Sillä siellä minä näin sanomalehtipojan puikkivan väkijoukossa, mutta en mitenkään voinut saada häntä käsiini. Poika oli kuitenkin todistus siitä, että Clarence vielä eli ja vaikutti, ja siis pieni lohdutus sinään. Toivoin pian olevani jälleen Clarencen luona – aika viihdyttävä ajatus.
Eräänä päivänä sattui silmiini jotain, joka tuntuvasti kohensi mielentilaani. Se oli metallilanka, joka juoksi katolta katolle. Varmaan puhelin tai sähkölennätin. Minun oli saatava pala tuota lankaa pannakseni toimeen pakosuunnitelmani. Olin ajatellut, että me jonakin päivänä kuninkaan kanssa pudotamme kahleemme, työnnämme kapulan orjakauppiaan suuhun ja sidomme hänet, sitten mukiloimme hänet tuntemattomaksi ja kahlitsemme orjakaravaaniin, minä ryhdyn näyttelemään hänen osaansa, ja niin marssimme Camelotiin.
Te ymmärrätte tarkoitukseni. Te huomaatte, mitä valtavaa dramaattista yllätystä minä suunnittelin linnan väelle. Minun oli vain saatava sen verran rautaa, sellaista rautaa, että voin valmistaa itselleni tiirikan. Silloin minä voisin millä hetkellä hyvänsä avata ne riippulukot, jotka pitivät kahleitamme koossa. Mutta minulla oli huono onni, en saanut mistään sopivaa rautaa. Kunnes vihdoin tuli tilaisuus. Muuan herra, joka jo pari kertaa ennemmin oli käynyt hieromassa minun hankkimistani itselleen, tuli takaisin kolmannen kerran. Minä en kylläkään tehnyt laskelmia noille vaihtomahdollisuuksille, sillä minulle oli jo alun perin pantu luonnottoman korkea hinta, joka herätti ostajissa milloin naurua, milloin suuttumusta. Kaksikymmentäkaksi dollaria kauppiaamme pyysi eikä suostunut penniäkään tinkimään. Kuninkaan uljasta runkoa ostajat kovin ihailivat, mutta hänen kuninkaalliset elkeensä puhuivat häntä vastaan. Sellaista orjaa ei kukaan halunnut. Sain olla aivan rauhallisena siitä, että kuninkaan ja minun ei tarvinnut erota. Tuo herra, jonka mainitsin, ei maksaisi minusta vaadittua hintaa. Minä en ollenkaan ajatellut joutuvani hänen huostaansa. Mutta hänellä oli jotakin, jonka vuoksi toivoin hänen usein tulevan meitä katsomaan. Se oli teräksinen neulasolki, joka piti hänen vaippaansa edestä kiinni. Niitä oli hänellä kolme samanlaista, ja yksi ainoa riittäisi minulle. Kahdesti olivat toiveeni pettäneet, mies ei tullut tarpeeksi lähelle. Mutta tällä kerralla oli minulla menestystä. Minä pimitin alimman soijista, ja mies uskoi pudottaneensa sen tielle.
Minulla oli aihetta olla sillä hetkellä iloinen. Mutta jo seuraavalla hetkellä sain aihetta hillitä iloani. Juuri kun kauppa oli tavallisuuden mukaan menemässä myttyyn, avasi orjakauppias suunsa ja tokaisi jotain, joka nykykielellä kuuluisi tähän tapaan:
"Kuulkaas nyt. Minä olen kyllästynyt elättämään noita kahta turhanpäiten. Maksakaa tästä kaksikymmentäkaksi dollaria, niin saatte tuon toisen kaupantekiäisiksi."
Kuningas raivostui niin että oli tukehtua. Hän alkoi sähistä ja änkyttää jotakin, mutta omistajamme ja vieras herra kulkivat jo jonkin matkan päässä meistä keskustellen innokkaasti.
"Sinä pidät siis tarjouksen avoinna..."
"Niin, se on avoinna aina tähän samaan aikaan huomenna."
"Annan silloin vastauksen", sanoi herra ja katosi kauppiaan seuraamana.
Minulla oli hirmuinen työ kuninkaan rauhoittamisessa, mutta sain hänet lopulta tyyntymään. Kuiskasin hänelle hiljaa:
"Teidän armonne tosin tulee menemään aivan ilmaiseksi, mutta hiukan toisessa katsannossa. Tänä yönä olemme kumpainenkin vapaana."
"Miten niin? Miten se on mahdollista?"
"Tällä kapineella, jonka olen puhaltanut, avaan nämä lukot, ja illalla pudotamme kaikessa hiljaisuudessa kahleemme. Kun mies tulee iltatarkastukselle, hyökkäämme hänen kimppuunsa, pistämme hänelle suukapulan ja teemme hänet tuntemattomaksi. Aamun koitteessa vaellamme kaupungista orjakaravaanin omistajina."
Kuningas oli ihastunut. Illalla odotimme kärsivällisesti, että muut orjat ennättäisivät nukkua, sillä sellaisiin ihmispoloisiin ei pidä luottaa, jos vain voi ilman olla. Paras säilyttää salaisuutensa omassa hallussaan. Minusta tuntui, että he tuona iltana olivat hitaampia ja levottomampia kuin muulloin. Kuorsaus ei milloinkaan tuntunut käyvän kyllin vahvaksi ja säännölliseksi. Aika kului, ja minä pelkäsin jo kadottavamme sitä liiaksi. Mutta ei auttanut hätäillä. Tein pari ennenaikaista yritystä avata lukkoni, mutta tiirikan rasahdus katkaisi heti jonkun naapurin unen; tämä kääntyi, huokasi ja herätti siten muita. Tuloksena oli uusi odottaminen.
Vihdoin olin irroittanut viimeisenkin kahleeni. Olin taas vapaa. Huokasin helpotuksesta. Nyt oli käytävä käsiksi kuninkaan kahleihin. Liian myöhään! Sisään astuu orjakauppias, kynttilä toisessa ja paksu kävelykeppi toisessa kädessä. Painauduin kiireesti lattialla kuorsaavaan rykelmään salatakseni niin kauan kuin mahdollista, että olin kahleeton. Pidin kuitenkin miestä tarkasti silmällä valmiina käymään hänen kurkkuunsa, jos hän kumartuisi minua katsomaan.
Hän ei tullutkaan. Hän pysähtyi ja silmäili hetkisen hajamielisenä meidän mustaa kasaamme. Hänen ajatuksensa nähtävästi askartelivat muualla. Hän laski kynttilän kädestään, kulki miettiväisenä ovea kohden ja, ennenkuin meillä oli aavistustakaan hänen aikeistaan, oli hän mennyt ulos ja sulkenut oven jälkeensä.
"Kiiruhda" sanoi kuningas. "Hae hänet takaisin."
Mitään muuta ei luonnollisesti voinut tehdä. Vilauksessa olin jättänyt huoneen. Mutta paha kyllä ei siihen aikaan vielä tunnettu lyhtyjä, ja ulkona oli pilkkosen pimeä. Erotin kuitenkin muutaman askeleen päässä edessäni jonkin tumman olennon, Minä painelin jäljestä ja tartuin miestä kaulukseen. Siitä tuli lämmin yhteenotto. Me painimme ja puskimme, pyörimme milloin maassa, milloin ilmassa, ja ennen pitkää olimme keskellä suurta kansankokousta, joka tavattomalla mielenkiinnolla seurasi otteluamme ja rohkaisi meitä parhaansa mukaan – aivan kuin taistelu olisi ollut heidän omansa. Mutta yht'äkkiä nousi jumalaton huuto takanamme, ja puolet katsojapiiristämme ryntäsi sinne. Lyhtyjä heilui joka puolella. Ne olivat kaupungin vahtimiehiä, jotka läheltä ja kaukaa riensivät mellakkaa asettamaan. Tuota pikaa ojennettiin pertuska ylitseni. Tiesin, mitä se merkitsi. Olin vanki. Samoin kävi vastustajani. Meidät marssitettiin suoraa päätä vankilaan. Vahtimies kulki valppaana välissämme. Sitä kohtalon kovuutta! Näinkö nolon lopun minun kaunis suunnitelmani saikin! Koetin valmistautua siihen, mitä sitten seuraisi, kun omistajani oli todennut riitaveikkonsa henkilöllisyyden. Ja mitä tapahtuisi, jos meidät molemmat pantaisiin siihen yleiseen huoneeseen, jossa rauhanrikkojia ja juonikkoja taltutettiin, ja mitä –
Samassa käänsi vastustajani kasvonsa minuun päin, ja vahtimiehen peltituikun läikehtivä valo sattui niille, ja – saakeli soikoon! – hän ei ollutkaan oikea henkilö.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Kauhea tilanne.
Nukkumisesta ei puhettakaan. Se olisi ollut jo ilman muuta mahdotonta tuossa tympäisevässä vankiluolassa, jonne oli kerätty inhoittava kokoelma kännipäissään rähiseviä ja riiteleviä renttuja. Mutta kaukaisimman ajatuksenkin siihen suuntaan teki mahdottomaksi minua jäytävä into päästä ulos tuosta paikasta ja mennä toteamaan, kuinka laajat seuraamukset minun epäonnistuneella yritykselläni orjain yömajassa oli.
Se oli pitkä yö, mutta tuli siitäkin aamu viimein. Minä annoin oikeudelle täydellisen ja totuuden kanssa yhtäpitävän selostuksen tapahtumasta. Minä sanoin, että olin orja, suuren jaarli Gripin omaisuutta. Jaarli oli eilen illalla pimeän tultua saapunut joen taakse "Kuuluttajan" majataloon ja joutunut jäämään sinne yöksi, sillä häneen oli äkkiä tarttunut hyvin vaarallinen ja outo tauti. Minun oli käsketty kiireimmän kaupalla juosta kaupunkiin ja noutaa lääkäri, karskein mies, joka siellä sitä ammattia harjoitti. Tein työtä käskettyä ja juoksin minkä koivista pääsi. Mutta illan pimeässä törmäsin päin tuota tolvanaa, joka kävi kiinni kurkkuuni ja alkoi möyhentää minua, vaikka minä selitin hänelle asiani ja pyysin häntä ottamaan huomioon herrani, jalon jaarlin hengenvaaran.
Tolvana keskeytti minut ja sanoi, että minä valehtelin. Hän alkoi juuri kertoa, kuinka minä sanaakaan sanomatta olin hyökännyt hänen kimppuunsa, kun käräjäpöydän takaa kajahti:
"Suu kiinni! Viekää se lurjus pois ja antakaa sille muutamia raippoja, että oppii vastakerraksi kohtelemaan toisin aatelismiehen palvelijaa. Menkää!"
Senjälkeen oikeus pyysi minulta anteeksi ja toivoi, että minä en unohtaisi sanoa hänen armolleen, että oikeus ei mitenkään ollut vikapää sattuneeseen selkkaukseen. Minä lupasin selittää asian ja kumarsin kiireesti hyvästiksi – teinkin sen oikeaan aikaan sillä samassa alkoi tuomari kysellä, miks'en minä heti pidätettäessä selittänyt tätä kaikkea. Minä sanoin, että olisin sen kyllä tehnyt, jos olisin älynnyt – kuten tosi olikin, mutta että se mies oli kolhinut minua siinä määrin, että olin miltei sekaisin päästäni ja niin edespäin ja niin edespäin, ja yhä mumisten painuin ovesta ulos.
En jäänyt odottamaan aamiaisia. Ruoho ei ennättänyt kasvaa jalkojeni alla. Pian olin taas orjain yömajalla. Tyhjä talo – kaikki tiessään. Toisin sanoen: erästä lukuunottamatta – orjakauppiasta. Hän makasi huoneen nurkassa mäskiksi survottuna – ja kaikkialla näkyi jälkiä hirvittävästä metakasta. Rattailla portin edessä oli karkea, hätäpikaa kokoonkyhätty ruumiskirstu, ja neljä viisi työmiestä raivasi poliisin myötävaikutuksella itselleen tietä halki töllistelevän kansanjoukon viedäkseen kirstun sisälle.
Minä käännyin erään miehen puoleen, jolla näytti olevan siksi vaatimaton asema elämässä, että hän voisi alentua puhelemaan niinkin resuisesti puetun henkilön kanssa kuin minä olin, ja hän kertoi seuraavaa:
"Täällä oli kuusitoista orjaa. Ne nousivat kapinaan herraansa vastaan viime yönä, ja tässä näette, miten se päättyi."
"Niin, kyllä näen. Mutta miten se alkoi?"
"Asiassa ei ole muita todistajia kuin orjat. Ne sanovat, että kallein heistä oli vapautettu kahleistaan ja päässyt pakoon jollakin kummallisella tavalla, luultavasti noituuden avulla, sillä hänellä ei ollut ollut mitään avainta ja lukot olivat ehjät. Kun orjakauppias huomasi vahingon, tuli hän suorastaan villiksi. Kävelykepillään raivoisasti huitoen syöksyi hän orjalaumaan. Orjat nousivat vastarintaan, taittoivat häneltä selän ja pitelivät häntä kaikin tavoin pahoin, niin että hän heitti henkensä heidän käsissään."
"Kauheata. Orjille tulee kuumat paikat kuulustelussa."
"Se on jo ohi."
"Onko se jo pidetty?"
"Luuletko, että niin selvissä asioissa viivytellään viikkokausia? Se ei vienyt kymmentä minuuttia!"
"En käsitä, miten niin nopeasti kyettiin saamaan tietoon syylliset."
"Syyllisetkö! Ei sitä semmoisiin yksityiskohtiin takerruta. Ne tuomittiin kaikki summassa. Etkö tunne lakia? Laki, jonka sanotaan roomalaisten poislähtiessään tänne jättäneen, sanoo, että jos orja tappaa herransa, kuolevat kaikki herran orjat sen vuoksi."
"Se on totta. Olin unohtanut sen. Milloin he kuolevat."
"Luultavasti kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Vaikka muutamat arvelevat, että voidaan saada odottaa pari päivää, sillä ne koettavat saada samojen orjain avulla kiinni sen pakoon päässeen."
Pakoon päässeen. Kuulosti hiukan kolkolta.
"Luuletteko, että hänet löydetään?"
"Vielä tänäänkö? Varmasti. Häntä haetaan kaikkialta. Kaikille kaupungin porteille on asetettu vahtimiehiä sekä pari orjaa, joiden asiana on ilmaista hänet, jos hän yrittää jättää kaupungin. Eikä kukaan saa lähteä kaupungista ilman erikoista kuulustelua."
"Saako nähdä taloa, jonne orjat ovat teljetyt?"
"Kyllä ulkopuolelta. Sisäpuolesta et välittäisikään."
Merkitsin vankilan osoitteen muistiin ja kävelin rauhallisesti tieheni. Lähimmästä vaatekauppakojusta ostin itselleni karkean vaatekerran. Se näytti olevan tarkoitettu yksinkertaiselle merimiehelle, jolla oli edessään matka arktisiin seutuihin. Pääni ympäri kiedoin hammassärkyä teeskennellen paksun huivin. Näin onnistui minun salata pahimmat naarmuni ja mustelmani. Se oli todellinen valepuku. Olisin eksyttänyt siinä itsenikin. Minä tähyilin nyt lennätinlankaa, löysin sen ja seurasin sitä sen lähtökohtaan. Se oli pieni huone erään lihakaupan yläpuolella – todistus siitä, että lennätintä ei paljoa käytetty. Nuori sähköttäjä torkkui pöytänsä ääressä. Minä suljin oven jälkeeni ja pistin ison avaimen puseroni helmaan. Tämä herätti nuorukaisessa levottomuutta, ja hän aikoi nostaa melun, mutta minä sanoin:
"Säästäkää ääntänne. Jos avaatte suunne, olette kuoleman oma. Kävelkää koneenne luo. Mutta vilppaasti. Kutsukaa Camelotia."
"Mitä – sinä?"
"Kyllä. Niin no, ei lörpötellä. Kutsukaa linnaa."
Hän totteli.
"Ja pyytäkää puhelua Clarencelle."
"Kelle Clarencelle?"
"Se ei teitä liikuta. Sanokaa vain, että tahdotte puhua Clarencen kanssa ja tarkatkaa vastausta."
Hän teki niin. Me odotimme viisi hermoja kiduttavaa minuuttia – kymmenen – ja vihdoin kuului tuttu nakutus.
"Nyt väistykää, poikaseni. Olisivat ehkä tunteneet minun kosketustapani, ja siksi oli parempi, että te häivytitte linjan auki, mutta lopun minä kyllä hoitelen itse."
Hän jätti paikkansa minulle ja heristi korviaan kuunnellakseen – turha vaiva tykkänään, sillä minä käytin numeroita. Minä en tuhlannut aikaa kohteliaisuuksiin, kun puhuin Clarencen kanssa, vaan kävin suoraan asiaan ja sanoin:
"Kuningas on vaarassa. Meidät otettiin vangeiksi ja tuotiin tänne orjina. Me emme voi todistaa henkilöllisyyttämme, ja tosiasia on, että minulla ei ole tilaisuutta edes sitä yrittää. Lähetä täkäläiseen linnaan sähkösanoma, se saa heidät vakuutetuiksi."
Hänen vastauksensa tuli heti.
"Ne eivät siellä ymmärrä sähkösanomaa. Niillä ei ole vielä kokemusta. Linja Lontooseen on niin uusi. Ei maksa vaivaa yrittääkään. Voisivat hirttää teidät. Keksikää jotakin parempaa."
Voisivat hirttää meidät. Eipä hän aavistanut, kuinka lähelle totuutta hän osui. Kotvan aikaan en voinut ajatella mitään. Mutta sitten keksin aatteen ja tiedoitin sen hänelle viipymättä:
"Lähetä tänne viisisataa valittua ritaria Lancelotin johdolla, mutta lähetä heti. Käske heidän ratsastaa sisään lounaisportista ja liittyä mieheen, jolla on valkea nauha vasemmassa käsivarressa."
Vastaus tuli heti:
"He lähtevät viimeistään puolen tunnin kuluttua."
"Hyvä on, Clarence. Sano nyt tälle nuorelle sähköttäjälle, että olen ystäviäsi ja että hänen on varottava kertomasta kenellekään käynnistäni."
Nyt alkoi aparaatti puhua nuorelle miehelle, ja minä riensin matkaani. Tein laskelmia. Puolen tunnin päästä on kello yhdeksän. Ritarit ja hevoset eivät raskaissa varuksissaan tee matkaa nopeasti. He kyllä kiirehtivät minkä voivat, ja koska nyt sää on hyvä ja kura tieltä ennättänyt kuivua, katkaisevat he seitsemän mailia tunnissa. Pari kertaa täytyy heidän vaihtaa hevosia, joten ovat perillä kuuden tienoissa, siis vielä päiväsaikaan. He huomaavat minun valkean käsivarsinauhani, ja minä saan päällikkyyden huostaani. Me piiritämme vankilan ja vapautamme kuninkaan käden käänteessä. Siitä tulee kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava ja maalauksellinen näytelmä, vaikkakin keskipäivä kieltämättä olisi ollut vielä edullisempi dramaattisuuden kannalta.
Saadakseni enemmän jänteitä jouseeni päätin käydä tapaamassa niitä tuntemiani henkilöitä, joita kadulla olin nähnyt. He pelastaisivat meidät pulasta ilman ritarejakin. Mutta minun täytyi kulkea varoen tietäni, sillä yritys oli äärimmäisen uskallettu. Minun täytyi hankkia itselleni komeat vaatteet, mutta sitä ei käynyt suorittaminen yhdellä siirrolla. Ei, sen täytyi tapahtua vähitellen, minun täytyi ostaa puku toisensa jälkeen ja hyvinkin etäisistä myymälöistä, ja joka vaihdossa piti vaatekerran tulla entistä hienommaksi, kunnes vihdoin olin päässyt silkkiin ja samettiin ja kypsynyt suunnitelmaani toteuttamaan. Ja nyt se oli pantava alulle.
Mutta huono onni vainosi minua! Lähimmässä kadunkulmassa juoksin pahki erääseen orjistamme, joka vahtimiehen seurassa kuljeskeli ympäri kaupunkia. Satuin juuri silloin yskimään, ja hän loi minuun silmäyksen, joka tunkeutui luihin ja ytimiin. Hänestä tuntui, että hän oli kuullut tuon yskän ennenkin. Minä astuin kiireesti läheiseen kauppaan ja kysyin, mitä koko myymälä maksoi, toinen silmä yhä suunnattuna kadulle. Kumppanukset olivat pysähtyneet ja pitivät neuvottelua puodin oven edessä. Minä päätin paeta takatietä, jos sellainen oli olemassa. Minä kysyin puotineidiltä, saisinko käyttää sitä tietä etsiäkseni sitä paennutta orjaa, joka kuului piileksivän jossain lähistöllä. Minä sanoin, että olin valepukuinen vahtiupseeri ja että muuan miehistäni seisoi myymälän edustalla vartioimassa toista kiinni saatua orjaa. Tahtoisiko neiti mennä sanomaan hänelle, ettei hänen tarvinnut odottaa kauempaa siinä, vaan että hänen oli parasta mennä takakadun ulompaan päähän napatakseen karkulaisen siinä kiinni, sen jälkeen kuin minä olin ajanut sen liikkeelle.
Hupakko hehkui innosta saada nähdä yhdenkin noista jo kuuluisista murhamiehistä ja riensi suin päin toimittamaan asiaani. Minä hiivin ulos takatietä, suljin oven jälkeeni, viskasin avaimen pois ja jatkoin matkaani hymyillen ja tyytyväisenä.
Ja niin olin taas pilannut asiani, tehnyt taas virheen, vieläpä kaksinkertaisen virheen. Olisi ollut montakin tapaa suoriutua tuosta vahtimiehestä aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti. Mutta minullahan on niin vahva taipumus kaikkeen vaikuttavaan ja maalaukselliseen. Se on ikävin piirre luonteessani. Minä olin perustanut pakosuunnitelmani siihen, mikä vahdin kannalta katsoen oli luonnollista, muistamatta, että silloin tällöin saattaa mies ryhtyä sellaiseenkin, mikä hänestä ei ole luonnollista. Luonnollisinta hänen tällaisessa tapauksessa olisi ollut juosta kiireimmän kaupalla jälkeeni. Hän olisi löytänyt edestään valtavan tammioven vahvoilla salvoilla suljettuna. Ennenkuin hän olisi sen särkenyt, olisin minä monen kadunkulman päässä vetämässä ylleni valepukua, joka antaisi paljon varmemman suojan Britannian röyhkeitä verikoiria vastaan kuin konsanaan viaton ja ylevä luonne. Mutta sen sijaan, että mies olisi tehnyt niinkuin luonnollista oli, noudattikin hän ohjeitani, niin että kun minä tyytyväisenä itseeni ja kekseliäisyyteeni ravasin tuosta umpikujasta avokadulle, oli käsiraudat vastassani. Olisinpa minä tietänyt, että se oli sellainen umpikuja! – mutta tekemäni virheen kaltainen ei jää rankaisematta.
Minä luonnollisesti olin loukkaantunut ja vannoin ja vakuutin, että olin vast'ikään noussut maihin pitkän merimatkan jälkeen – yksinomaan vain saadakseni nähdä tuon paljon puhutun orjan, ymmärrättekö. Se ei auttanut. Orja tunsi minut. Silloin soimasin häntä siitä, että hän oli kavaltanut minut. Mies näytti enemmän hämmästyneeltä kuin loukatulta. Hän levitti silmänsä selälleen ja sanoi:
"Luuletko sinä todellakin, että minä olisin antanut sinun välttää yhteisen hirsipuumme, sinun, jonka vuoksi meidät kaikki hirtetään? Se nyt vielä puuttuisi!"
"Se nyt vielä puuttuisi", sanoivat he, kun tarkoittivat "sehän olisi naurettavaa" tai "kaikkea vielä". Omituiset puheet näillä ihmisillä.
En voinut kieltää kaikkea oikeutta hänen katsomustavaltaan, sen vuoksi annoin asian jäädä. Minusta on vastenmielistä riidellä, jos sillä ei voida mitään saada aikaan. Sanoin siitä syystä vain:
"Ei sinua hirtetä. Ei ketään meistä hirtetä." Molemmat miehet nauroivat, ja orja sanoi: "Sinua on tähän asti pidetty viisaan kirjoissa. Parasta, että koetat pitää mainettasi yllä, semminkin kun ei sinun pitkää aikaa tarvitse ponnistella."
"Maineellani ei ole mitään hätää. Ennen huomisaamua olemme jättäneet vankilan ja saamme itse määrätä matkamme."
Vartija, jolla oli hyvä annos huumorin tajua, osoitti peukalolla vasenta korvaansa ja selitti rämeällä äänellä:
"Olette kyllä jättäneet vankilan – se on totta, ja saatte myös itse määrätä matkanne, kunhan pysyttelette hänen majesteettinsa perkeleen hiostavilla tienoilla."
Minä hillitsin kiivastukseni ja sanoin huolettomasti:
"Vai niin. Teistä on todennäköistä, että meidät hirtetään."
"Se oli todennäköistä pari minuuttia sitten, jolloin se oikeuden päätöksenä kuulutettiin."
"Mutta nyt näyttää asia teistä toiselta, sitäkö tarkoitatte?"
"Niin. Silloin se oli todennäköistä, nyt se on järkkymättömintä totta."
En voinut olla sanomatta pilkallisesti:
"No, alentukaa nyt, te lain korkeaoppinen palvelija, sanomaan meille, mitä tiedätte."
"Että teidät hirtetään tänään iltapäivällä. Se laukaus osui! Nojatkaa minuun!"
Tarvitsin, todellakin tukea. Ritarini eivät ennättäisi perille ajoissa. He tulisivat kolme tuntia liian myöhään. Ei mikään mahti maailmassa voinut pelastaa Englannin kuningasta eikä minua – mikä olikin surullisempaa. Surullisempaa, ei ainoastaan minun kannaltani, vaan kansakunnan kannalta, ainoan maailman kansoista, jolla oli edellytykset kukoistavaan sivistykseen. Tunsin pahoinvointia. En sanonut mitään, ei ollut mitään sanomista. Ymmärsin, mitä mies tarkoitti. Hän tarkoitti, että kun puuttuva orja oli löydetty, ei ollut aihetta pitkittää asiaa, vaan pantaisiin se toimeen jo tänään. Puuttuva orja oli löydetty, niin ollen siis...
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Lancelot herra saapuu ritarien seuraamana avuksemme.
Kello läheni neljää iltapäivällä. Tapahtumapaikka kaupungin muurien ulkopuolella. Ihana päivä, viileä ja miellyttävä, aurinko paisteli herttaisesti – kaikki omiaan herättämään ihmisessä enemmän elämän halua kuin kuoleman. Kansanjoukko oli tavattoman suuri, sitä riitti miltei silmänkantamattomiin. Eikä kuitenkaan yhdelläkään meistä kurjista penteleistä ollut ainoatakaan ystävää siinä. Se ajatus herätti surumielisyyttä, katsoipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Siellä istuimme me korkealla mestauslavallamme alttiina koko tuon vihollisjoukon vihalle ja pilkalle. Meistä oli tehty vapaa näytäntö. Aatelisia ja ylhäisiä varten oli rakennettu upea aitio, ja nämä olivatkin saapuneet naisineen täysilukuisina tilaisuuteen. Me tunsimme useita heistä.
Kuningas valmisti yleisölle aivan odottamatta virkistävän välipalan. Samassa silmänräpäyksessä kuin meidät vapautettiin raskaista kahleistamme, hyppäsi hän pystyyn fantastisissa ryysyissään, kasvot tuntemattomiksi runneltuina ja julisti, että hän oli Arthur, Britannian kuningas, ja uhkasi ankaralla rangaistuksella jokaista, joka uskaltaisi hiuskarvankaan katkaista hänen pyhästä päästään. Kuninkaan sanat otettiin vastaan raikuvalla naurulla. Se haavoitti hänen arvontunnettaan, ja hän panssaroitui nyt mitä syvimpään vaitioloon, vaikka kansanjoukko pyysi häntä jatkamaan ja koetti kannustaa häntä siihen vihellyspillein ja huudoin:
"Antakaa hänen puhua! Kuningas! Hei, kuningas! Hänen nöyrimmät alamaisensa isoavat ja janoavat viisauden sanoja herransa, pyhän ja ylevän ryysykuninkaan huulelta!"
Mikään ei auttanut. Hän verhoutui majesteetilliseen vakavuuteen ja istui välittämättä vähääkään herjausten ja loukkausten tulvasta. Hän oli todella suuri laadussaan. Ajatuksissani olin minä irroittanut valkean siteeni ja kietonut sen oikeaan käsivarteeni. Kun kansanjoukko huomasi sen, kohdisti se herjauksensa minuun:
"Tuo merimies on kai kuninkaan ministeri! Ainakin hänen kalliista arvonmerkeistään päätellen!"
Annoin heidän riemuita, kunnes väsyivät. Silloin sanoin:
"Niin, minä olen hänen ministerinsä, Poosu, ja huomenna saatte kuulla Camelotista uutisia, jotka –"
Pitemmälle en päässyt. Ääneni hukkui naurun ja herjausten pauhuun. Mutta pian tuli hiljaista taas, sillä Lontoon sheriffit alkoivat liikehtiä, ja se oli merkki siitä, että toimitus pian alkaisi. Hiljaisuuden vallitessa kuulutettiin kansalle meidän rikoksemme ja luettiin julki kuolemantuomio, minkä jälkeen kaikki paljastivat päänsä papin lukiessa rukouksen.
Nyt sidottiin silmät eräältä orjalta, ja pyöveli hissasi nuoransa ylös. Jalkojemme juuressa kulki maantie, joka erotti meidät kansanjoukosta – hyvin hoidettu suora tie. Poliisit estivät kansanjoukkoa sulkemasta sitä. Kuinka ihanaa olisikaan ollut nähdä viidensadan ritarini karauttavan sitä pitkin paikalle! Mutta se ei ollut mahdollista. Annoin katseeni kiitää tietä myöten niin pitkälle kuin silmä kantoi – ei ritarin häivettäkään!
Nykäys, ja orja killui sätkien kamalasti jaloillaan, jotka oli jätetty sitomatta.
Toinen nuora vedettiin esiin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä killui toinen orja.
Hetken päästä kiemurteli kolmas ilmassa. Se oli kauheata. Käänsin pois pääni. Kun jälleen katsoin lavalle, oli kuningas poissa. Hänen silmiään juuri sidottiin. Lamaannuin niin, etten voinut jäsentäkään liikuttaa, tunsin tukehtuvani, kieleni oli jähmettynyt. Nyt oli side paikoillaan, ja hänet talutettiin köyden alle. En voinut vapautua voimattomuudestani. Mutta kun näin heidän pujottavan nuoraa hänen kaulaansa, oli herpaannus kuin pyyhkäisty pois, ja minä syöksyin pyöveliä kohti pelastaakseni kuninkaan. Samassa osui katseeni tielle – mitä näen? – siellä ne huristavat kohti – viisisataa asestettua ritaria – polkupyörillä!
Komeampaa näkyä ei ole milloinkaan nähty. Töyhdöt hulmusivat, haarniskat välkkyivät auringossa, vilisevänä kiekkoparina seurasi pyörä pyörää niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Minä heilautin oikeaa kättäni, kun Lancelot ennätti perille – hän tunsi minut käsivarsisiteestäni – minä työnsin nuoran ja silmäsiteen syrjään ja huusin:
"Polvillenne, te konnat, maahan jok'ainoa ja tervehtikää kuningasta! Ken niskuroi, syö illallisensa helvetissä."
Minä puhun aina siihen tyyliin, kun tahdon terästää vaikuttavaisuuden huippuunsa. Oli muhkea näky, kun Lancelot ja pojat ryntäsivät mestauslavalle ja pyyhkivät alas sheriffit ja muut. Ja somaa oli nähdä hölmistyneen joukon lankeavan polvilleen ja rukoilevan häpäisemältään kuninkaalta armoa. Ja kun hän seisoi siinä, muista erillään, ja repaleissaan otti vastaan heidän kunnioituksensa, ajattelin sydämeni syvyydessä, että sittenkin on jotakin suurenmoista kuninkaan liikkeissä ja ryhdissä.
Olin äärettömän tyytyväinen. Tilanne kokonaisuudessaan oli koreimpia vaikutelmia, mitä milloinkaan olen saanut aikaan.
Siinä parhaillaan nautiskellessani tulee joku takaapäin ja lyö minua olkapäälle. Kuka se oli muu kuin Clarence. Hän sanoi nykyiskielellä:
"Tämä taisi käydä yllätyksestä, vai mitä. Tiesin, että tällainen olisi teidän makuunne. Pojat olivat saaneet pitkän aikaa treenata yksikseen ja paloivat halusta näyttää, mihin pystyivät."
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Jenkin ja ritarien taistelu.
Niin olimme jälleen kotona Camelotissa. Pari päivää kotiintulomme jälkeen löysin aamiaispöydässä lautaseltani sanomalehden vielä kosteana painon jäljiltä. Minä silmäsin ilmoitussivua tietäen löytäväni sieltä jotakin, joka koskisi minua henkilökohtaisesti. Minä toistan sen tässä jättämällä pois painovirheet, ylösalaisin kääntyneet kirjaimet j.n.e.:
Kuninkaan käskystä.
Täten tehdään kaikkien tiettäväksi, että koska suuri lordi ja
jalo ritari Sagramor le Desirous herra on alentunut taistelemaan
Kuninkaan ministerin Hank Morganin kanssa, joka on tunnettu
myös liikanimeltä Poosu, kohtaavat nämä toisensa Camelotin
kilpakentällä kuudennentoista päivän neljäntenä aamuhetkenä
ensitulevassa kuussa. Taistelu käydään elämästä ja kuolemasta,
koska loukkaus on kuolettavaa laatua eikä salli muuta sovitusta.Toimituksen viittaus asiaan oli Clarencen käsialaa. Se kuului seuraavasti:
Kuninkaan käskystä.
Silmäys ilmoituspalstoillemme kertoo lukijalle, että yleisöllä
on odotettavissa harvinaisen mielenkiintoinen huvitilaisuus
turnauspaikalla Taiteilijain nimet ovat takeina tilaisuuden
arvosta. Pilettitoimisto avataan t.k. kolmantenatoista päivänä
k:lo 12. Pääsymaksu 3 senttiä, numeroiduilta paikoilta 5. Voitto
lankeaa sairaalarahaston hyväksi. Kuningaspari ja koko hovi
tulevat olemaan läsnä. Ainoastaan näille sekä sanomalehtimiehille
ja papistolle on pääsy tähän kisatilaisuuteen vapaa. Yleisöä
varoitetaan pääsylippuja kauppaavista keinottelijoista
Sellaiset liput ovat kelvottomia. Kaikki tuntevat Poosun ja
pitävät hänestä, kaikki tuntevat Sagramor herran ja pitävät
hänestä. Saapukaamme sinne joukolla ja toivottakaamme
pojille: "Lykky myötä!" Muistakaa, että tulot on määrätty
hyväntekeväisyystarkoitukseen laitoksen hyväksi, jonka
laajasuuntainen hyväntekeväisyys ojentaa sydämenlämmöstä hehkuvan
kätensä kaikille, jotka kärsivät, rotuun uskoon, säätyyn tai
ammattiin katsomatta – ainoa armeliaisuuslaitos, jonka sääliä
ei mikään poliittis-uskonnollinen sulkuläppä säännöstele vaan
joka sanoo: "Täällä virtaavat raikkaat vedet, tulkaa kaikki, niin
saatte virvoituksen." Tuokoon jokainen kortensa kekoon. Ottakaa
piparpähkinöitä ja karamelleja mukaan ja huvitelkaa kerrankin
perin pohjin. Leivoksia ja rintasokeria myydään paikalla, myös
sirkuslimonaadia – kolme tippaa sitruunamehua tynnyrilliseen
vettä.
Nämä ovat ensimmäiset turnajaiset uuden lain aikana joka sallii
taistelevien valita vapaasti aseensa. Ottakaa se suosiolliseen
huomioonne.Määräpäivään mennessä ei koko Britanniassa puhuttu muusta kuin tästä taistelusta. Kaikki muut aiheet tuntuivat vähäpätöisiltä sen rinnalla; ne eivät kiinnittäneet kenenkään mieltä. Ei niin, että turnaaminen sinänsä olisi ollut mitään erikoista. Ottelua ei liioin tehnyt epätavalliseksi se, että siihen otti osaa pyhän Graalin löytäjä, sillä Sagramor herra ei kerta kaikkiaan ollut sitä löytänyt. Ei liioin se, että toisena riitapuolena oli järjestyksessä toinen valtakunnan mahtimiehistä. Ei, kaikki tuollaiset seikat olivat aivan jokapäiväisiä. Ja kuitenkin oli syytä yllin kyllin siihen tavattomaan mielenkiintoon, jonka lähestyvä ottelu sai osakseen. Oleellisin syy oli siinä, että koko kansa tiesi, että tulossa ei ollut taistelu kahden tavallisen ihmisen välillä, vaan kahden mahtavan noidan; ottelu, jossa ei kysytty lihaksia, vaan hengenvoimaa, ei inhimillistä kuntoa, vaan yli-inhimillistä taitoa ja viisautta, ratkaiseva taistelu ylivallasta aikakauden kuuluisimpain taikureitten kesken. Pidettiin selvänä, että uljaimpienkaan ritareitten kaikkein ihmeellisimpiä urotöitä ei voitaisi verratakaan tähän näytelmään. Ne olivat lastenleikkiä tämän salaperäisen ja valtaavan jumalten kamppailun rinnalla. Niin, koko maailma tiesi, että kysymyksessä oli kaksintaistelu Merlinin ja minun kesken, hänen taikavoimiensa ja minun taikavoimieni mittely. Tiedettiin Merlinin ahertaneen yötä päivää varustaakseen Sagramor herran aseet yliluonnollisilla ominaisuuksilla ja hankkineen hänelle ilman hengiltä kevyen harson, joka tekisi hänet näkymättömäksi vastustajalleen, mutta ei muille. Näissä aseissaan ja varuksissaan Sagramor herra saattoi seistä tuhatta ritaria vastaan; häneen eivät mitkään noitakeinot tehonneet. Nämä tosiasiat olivat luotettavia. Niihin nähden ei ollut pienintäkään epäilystä; mitä aihetta olisi ollut niitä epäillä? Vain yksi kysymys oli jäljellä: olisiko olemassa joitakin Merlinille tuntemattomia noitakeinoja, joilla minä tekisin Sagramor herran hunnun näkyväiseksi ja hänen varustensa taian tehottomaksi? Tämä kysymys juuri saisi ratkaisunsa areenalla. Siihen asti täytyi maailman häilyä epävarmuudessa.
Oltiin siis sitä mieltä, että pelissä oli suuret panokset. Mutta kuinka suuret, sitä nuo ihmiset eivät osanneet aavistaakaan. Kysymyksessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin koko vaeltavan ritariuden elämä tai kuolema. Minä olin todellakin taistelija, mutta en mikään mustan tieteen esitaistelija, minä taistelin selvän, kaikesta tunteellisuudesta vapaan terveen järjen ja ymmärryksen puolesta. Minä ratsastin areenalle joko tuhotakseni vaeltavan ritariuden tai kaatuakseni sen uhrina.
Suuri oli katsojille varattu tila, mutta ainoatakaan paikkaa ei ollut vapaana kello kymmeneltä aamupäivällä. Jättiläismäinen parveke oli koristettu lipuin, viirein ja kallisarvoisin kankain. Parvekkeelle oli ahdettu muutamia tynnyrinaloja alakuninkaita ja heidän seuralaisiaan sekä brittiläistä ylimystöä. Oma kuninkaamme saattueineen oli ottanut huostaansa etumaiset paikat. Jokainen yksilö parvekkeella oli kuin mikäkin heijastava prisma prameissa silkki- ja samettiverhoissaan; kokonaisvaikutukselle taas ei voi löytää sattuvampaa vertauskuvaa kuin auringonlaskun ja revontulten taistelu ylisellä Mississipillä. Mahtava kenttä areenoineen, kirjavine teltteineen ja lippuineen oli myös kaunis näky. Erikoisen komea oli areenan yläpäähän pystytetty teltta, jonka jokaisella ovella seisoi kookas kunniavahti ja jonka viereen, hulmuavan lipun alle, oli ripustettu välkkyvä kilpi, turnausmenojen vaatima haasteväline. On otettava huomioon, että paikalle oli saapunut jokainen ritari, jolla oli hitunenkaan kunnianhimoa tai säätytunnetta. Minun tunteeni heitä ja heidän luokkaansa kohtaan ei ollut mikään salaisuus, ja he olivat nyt päättäneet käyttää tilaisuutta hyväkseen. Jos minä voittaisin Sagramor herran, olisi muilla ritareilla oikeus haastaa minut taistelemaan kanssaan niin kauan kuin katsoin voivani uusiin otteluihin antautua.
Kentän alapäässä oli vain kaksi telttaa, toinen varattu minulle, toinen palvelijalleni. Määrättyyn aikaan antoi kuningas merkin, ja airuet astuivat valkeissa viitoissaan esiin ja julistivat taistelevien nimet ja riidan aiheen. Sitä seuranneen hiljaisuuden katkaisi kaikuva torven toitotus, merkki siitä, että meidän oli käytävä esiin. Kansanjoukko pidätti henkeään, ja harras uteliaisuus loisti kaikista kasvoista.
Telttansa suojasta ratsasti esiin suuri Sagramor herra komeana ja peloittavana rautamuurina. Hänen valtava peitsensä törrötti jäntevän käden pitelemänä pystysuoraan taivasta kohti. Sotaratsun pää ja rinta oli peitetty terässuojuksiin, sen ruumista verhosi kallisarvoinen satulavaate, joka miltei laahasi maata. Kieltämättä muhkea näky. Kansanjoukko kohotti voimallisen ihastus- ja tervetuliaishuudon.
Sitten menin minä esiin. Minua ei tervehditty riemunhuudoin. Hetkisen vallitsi ihmettelevä, kaunopuheinen hiljaisuus, mutta sitten syöksähti mahtava nauruntyrske kautta ihmismeren. Sen keskeytti kuitenkin varoittava torven törähdys. Olin pukeutunut kaikkein yksinkertaisimpaan ja kevyimpään voimistelupukuun, ihonvärisiin trikoohousuihin ja paitaan, vain lanteilla siniset silkkipuuhkat, päässä ei minulla ollut mitään. Hevoseni oli keskikokoinen, mutta nopea liikkeiltään, hieno jäseninen ja virkku kuin vinttikoira. Kaunis se oli seistessään siinä vapaana ja kiiltäväkarvaisena ilman mitään verhoja – ellen ota lukuun suitsia ja satulaa.
Rautatorni ja pramea sänkyhuopa tulivat – painostaan huolimatta – sirosti pyörähdellen turnauspaikalle, ja me tipsutimme aivan kevyesti heitä vastaan. Me pysähdyimme, torni tervehti, minä vastasin tervehdykseen. Sitten torni ja me pyörähdimme ympäri ja ratsastimme rinnatusten suuren katoksen luo, pysäytimme hevosemme kuninkaan ja kuningattaren eteen, tervehtien heitä kunnioittavasti. Kuningatar huudahti:
"Mitä näenkään, Poosu herra, aiotteko taistella alasti, ilman peistä, ilman miekkaa, ilman –"
Mutta kuningas keskeytti hänet ja antoi muutamin kohteliain sanoin hänen ymmärtää, että se oli asia, joka ei kuulunut hänelle. Taas kajahti merkkitorvi, ja me ratsastimme kumpikin omaan päähämme kenttää ja asetuimme asentoon. Nyt astui vanha Merlin aitaukseen ja heitti Sagramor herran harteille hämähäkinverkon tapaisen harson, joka heti muutti hänet "Hamletin" haamuksi. Kuningas antoi merkin, Sagramor herra laski peitsensä tanaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli huimaavaa vauhtia kenttää pitkin, harso takana hulmuten. Minä kiisin kuin nuoli häntä vastaan, höristellen korviani ikäänkuin olisin kuullut tuon näkymättömän ritarin aseman, lähestynyt häntä kuulon turvin enkä näön. Myrskyisenä kuorona kaikuivat hänelle tarkoitetut kehoitushuudot, ja yksi ainoa uskalias ääni lähetti minulle nämä elähdyttävät sanat:
"Pidä varasi, piippukinttu!"
Olen kiitollinen Clarencelle tuosta palveluksesta ja ennen kaikkea hänen onnellisesta sananvalinnastaan. Kun uhkaava peitsenkärki oli puolentoista kyynärän päässä rinnastani, suistin minä kevyesti hevoseni syrjään, ja mahtava ritari syöksyi ohi osumatta. Sillä kerralla palkittiin minua runsain suosionhuudoin. Me käännyimme, järjestimme suitset ja ryntäsimme taas toisiamme vastaan. Taas iski ritarin peitsi ilmaan, ja voimakkaat suosionhuudot kaikuivat minulle. Sama juttu toistui vielä kerran ja aiheutti sellaisen suosionosoitusten myrskyn, että Sagramor herra suuttui, muutti taktiikkaa ja ryhtyi ajamaan minua takaa. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Kilpajuoksussa olivat kaikki edut minun puolellani: minä pujahdin syrjään, milloin hyväksi näin, taputinpa kerran häntä ohimennen selkäänkin. Lopuksi osat olivat vaihtuneet, minä vainosin häntä, ja miten hän kiertelikään ja käänteli, ei hänen onnistunut päästä taakseni. Pian hän oli saanut kylläkseen koko menosta ja vetäytyi takaisin omaan päähänsä kenttää. Hänen itsehillintänsä oli nyt lopussa, hän unohti itsensä ja sinkosi vasten kasvojani loukkauksen, joka sai vuorostaan minun vereni lämpenemään. Minä otin nyt lassoni satulannupista ja selvitin nuoran oikeaan käteeni. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun hän nyt teki hyökkäyksen. Nyt oli kysymyksessä viiltävin tosi, hänen katseensa hehkui verta. Minä näyttelin huoletonta, istuin rennosti hevoseni selässä ja heilutin köyttä harvakseen pääni yläpuolella. Kun hän lähti ryntäämään, ratsastin häntä kohti, noin kymmenen jalan päässä hänestä annoin nuoran käärmemäisin kiemuroin halkoa ilmaa, väistyin syrjään, käännyin ja pysäytin harjoitetun juoksijani, joka nyt seisoi valmiina kestämään raivoisan tempauksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä jännittyi nuora suoraksi ja veti Sagramor herran satulasta. Oi taivas sitä hämmästystä!
Uutuuden viehätys on vastustamaton. Nämä ihmiset eivät ennen olleet nähneet yhtään cowboy-esitystä ja olivat aivan suunniltaan ihastuksesta. Kaikilta tahoilta huudettiin:
"Da capo! Da capo!" [Italiaa = "alkupäästä", suosionhuuto konsertissa,
kun halutaan kuulla esitys uudelleen. – Suomentajan selitys.]Ihmettelin, mistä he olivat sen sanan saaneet; mutta hetki ei ollut otollinen kielitieteellisten kysymysten käsittelyyn. Koko vaeltava ritariparvi alkoi näet surista levottomasti, ja minä päätin takoa niin kauan kuin rauta oli kuumana. Heti kun lassoni oli irroitettu ja Sagramor herra laahattu telttiinsä, käärin minä sen taas vyyhdelle, asetuin asentoon ja aloin heiluttaa silmukkaa pääni ympäri. Olin varma, että saisin käyttää sitä heti, kun he olivat ennättäneet sopia Sagramor herran lähimmästä seuraajasta. Eikä se kestäisi kauan, sillä innokkaita kandidaatteja oli yllin kyllin. Tuokiossa olivat he suorittaneet valinnan. Hervis de Revel herra oli se onnenpoika.
Surrr! Hän tuli kohisten kuin kulovalkea. Minä väistyin syrjään. Hän syöksyi salamana ohi, minun jouhisilmukkani kaulassaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen satulansa tyhjänä.
Minä sain yhden da capon ja toisen ja kolmannen ja neljännenkin. Kun olin kieräyttänyt viisi rautapaitaa satulasta, alkoi sillä puolen näyttää hieman heikolta. He kokoontuivat neuvotteluun. Tulokseksi tuli, että heidän mielestään oli aika luopua etiketistä ja lähettää suurimpansa ja parhaimpansa minua vastaan. Tuon pikku maailman ihmeeksi pyydystin minä lassollani ensin Lamorak de Galis herran ja hänen jälkeensä Galahad herran. Nyt ei heillä ollut enää valinnan varaa, heidän oli pantava peliin komeimmista komein, uljaimmista uljain, suuri Lancelot herra itse.
Miltäkö minusta tuntui sillä hetkellä? Kyllä minä olin vähän niinkuin ylpeä. Tuossa istui Arthur, Britannian kuningas, ja tuossa Guenever. Niin, ja sitten joukoittain alakuninkaita ja varakuninkaita, ja hieman etäämpänä telttaleirissä mainehikkaita ritareita kaikista maista, niiden joukossa itse ritariuden kukka, Pyöreän pöydän ritarit, nuo kristikunnan kuuluisimmat. Ja merkillisin heistä kaikista, hän, joka oli heidän aurinkokuntansa keskus, oli tuossa minun edessäni, peistään punniten, itse tuhansien vetoavien katseiden polttopisteenä. Ja minä – minä istuin tässä yksinäni ja asettelin paulaa hänen varalleen. Sisäisen katseeni eteen siirtyi erään länsi-hartfordilaisen tytön rakas kuva, ja minä toivoin, että hän olisi nähnyt minut silloin.
Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi voittamaton sankari vihurina minua kohti – koko hovi nousi istuimiltaan ja kumartui eteenpäin – tuhoa tuottavat silmukat suhahtivat ilmassa, ja ennenkuin kukaan aavistikaan, laahasin minä Lancelot herraa perässäni pitkin kenttää ja vastailin sormisuukkosin liehuville nenäliinoille ja jyriseville suosionhuudoille.
Kääriessäni kokoon lassoa mumisin voiton hurmiossa hiljaa itsekseni: "Voitto on täydellinen – kukaan muu ei uskalla astua minua vastaan – vaeltavan ritariuden aika on mennyt!" – Mutta ajatelkaa minun ja muittenkin hämmästystä, kun taas kuuluu tuttu torven toitotus, ja meille julistetaan, että vielä yksi kilpailija on asettunut radalle. Siinä uutisessa oli jotakin hämäräperäistä. En voinut selittää sitä. Pian kuitenkin huomasin Merlinin hiipivän poispäin minusta, ja kun silmäsin kupeelleni, oli lassoni kadonnut. Tuo vanha silmänkääntäjä oli luonnollisesti varastanut sen ja piilottanut avaraan kaapuunsa.
Taas torven toitotus. Silmäsin radalle. Sagramor herra ratsasti uudelleen esiin, varukset tomusta harjattuina ja huntu järjestettynä somasti hartioille. Minä ratsastin häntä kohti ikäänkuin olisin kavionkapseesta päätellyt, missä päin hän oli. Hän sanoi:
"Sinulla on herkkä kuulo, mutta se ei pelasta sinua tältä!" – ja hän sipaisi ison miekkansa kahvaa. "Jos sinä et hunnun vaikutuksesta voi nähdä sitä, niin tiedä, ettei se ole mikään kevyt peitsi, vaan miekka – ja minä sanon sinulle ennakolta, että sitä sinä et vältä!"
Hänen kypärinsä silmikko oli auki, ja hänen hymystään puhui kuoleman-uhka. Oli selvää, että en voisi välttää hänen miekkaansa. Tällä kerralla täytyi jommankumman kuolla. Rinnatusten ratsastimme taas tervehtimään kuninkaallisia. Tällä kertaa oli kuningas liikutettu.
"Missä on sinun ihmeellinen aseesi?" kysyi kuningas.
"Joku on varastanut sen, herra."
"Eikö sinulla ole toista käsillä?"
"Ei, oli vain yksi mukanani."
Nyt puuttui Merlin keskusteluun.
"Hänellä oli vain yksi siitä syystä, että niitä on olemassa vain yksi. Tuo ase on ainoa laatuaan. Se kuuluu merenhenkien kuninkaalle. Tämä mies on petturi, tietämätön heittiö, muutoin olisi hänellä ollut selko siitä, että tuota asetta ei voi käyttää kuin kahdeksassa ottelussa. Sen jälkeen se katoaa – palaa kotiinsa meren alle."
"Hän on siis aseeton", sanoi kuningas. "Sagramor herra, sallikaa hänen lainata ase."
"Minä lainaan hänelle", sanoi Lancelot herra ja nilkutti esiin. "Hän on ritari niin urhoollinen kuin kukaan nykyään elävistä, ja siksi hän on saava minun aseeni."
Hän vei kätensä kupeelleen ottaakseen esiin miekkansa, mutta Sagramor herra sanoi:
"Seis, niin ei saa tapahtua! Hänen on taisteltava omine aseineen. Hänen etuoikeutensa oli valita ne ja tuoda mukanaan. Jos hän on tehnyt virheen, on hän yksin vastuussa siitä."
"Ritari", sanoi kuningas, "sinä annat vihasi johtaa itsesi harhaan. Se sumentaa järkesi. Haluatko tappaa alastoman, aseettoman miehen?"
"Jos niin teet, saat vastata siitä minulle", sanoi Lancelot herra.
"Minä en kieltäydy vastaamasta yhdellekään ritarille, joka sitä haluaa", ilmoitti Sagramor herra kiihkeästi.
Merlin, joka hykerteli käsiään ja hymyili kaikkein alhaisinta, vahingoniloisinta hymyään, puuttui nyt puheeseen: "Hyvin sanottu, erinomaisesti sanottu! Ja nyt on puhuttu kylliksi. Antakoon herrani ja kuninkaani taistelumerkin."
Kuninkaan oli pakko mukautua. Torven toitotus kajahti, me ratsastimme paikoillemme ja otimme asennot. Siinä me nyt seisoimme sadan kyynärän päässä toisistamme, jäykkinä ja liikkumattomina kuin ratsastajapatsaat. Seisoimme niin ainakin minuutin ajan kuolonhiljaisuuden vallitessa; kaikki katsoivat meihin liikahtamatta. Oli kuin kuninkaalla ei olisi ollut sydäntä antaa merkkiä. Viimein hän kuitenkin kohotti kätensä: kirkas toitahdus kuului. Sagramor herran pitkä kalpa piirsi välkkyvän kaaren ilmaan. Oli komeata nähdä hänen tulevan. Minä istuin hiljaa. Hän läheni. Minä en liikahtanutkaan. Ihmiset kauhistuivat niin, että huusivat minulle:
"Pakene, pakene! Pelasta itsesi! Sehän on murha!"
Mutta minä en siirtynyt tuumaakaan, ennenkuin tuo mahtava soturi oli päässyt viidentoista askeleen päähän. Silloin tempasin rakuunapistoolin kotelosta, se väikähti, pamahti ja oli taas kotelossaan, ennenkuin kukaan kunnolla tiesi, mitä oli tapahtunut.
Ohitseni juoksi hevonen ilman ratsastajaa, ja Sagramor herra makasi hengetönnä maassa.
Paikalle rientävä väki mykistyi, kun näki hengen lähteneen, vaikk'ei voitu löytää mitään näkyvää syytä siihen, mitään ulkonaista vauriota, mitään haavaa. Pyöreä reikä tosin näkyi rintahaarniskassa, mutta sellaista pikkuseikkaa ei otettu huomioon, ja kun kuulan haava ei tuollaisessa paikassa aiheuta voimakasta verenvuotoa, ei verta tullut lainkaan näkyviin – se imeytyi haarniskan täytteisiin. Ruumis laahattiin kuninkaan ja ylhäisön tarkasteltavaksi. He olivat luonnollisesti hyvin hämmästyneitä. Minua pyydettiin selittämään ihmettä, mutta minä seisoin liikkumattomana kuin kuvapatsas ja sanoin:
"Jos se on käsky, tulen minä; mutta kuninkaani tietää, että minä seison paikalla, missä taistelulait määräävät minun pysymään niin kauan kuin joku haluaa koetella voimiaan kanssani."
Odotin. Kukaan ei haastanut minua. Silloin sanoin: "Jos täällä on keitään, jotka epäilevät, etten ole voittanut rehellisellä ja kunniallisella tavalla, en odota heiltä haastetta, vaan haastan itse."
"Ritarillinen haaste, joka tuottaa tekijälleen kunniaa", sanoi kuningas. "Kenet nimeät ensiksi?"
"En ketään. Minä haastan kaikki yht'aikaa. Tässä seison ja kehoitan Englannin ritaristoa käymään minua vastaan, ei yksi kerrallaan, vaan kaikki summassa."
"Mitä hulluja?" huudahti parisenkymmentä ritaria. "Olette kuulleet haasteen. Noudattakaa sitä tai julistan teidät kaikki pelkureiksi ja voitetuiksi."
Se oli vain "bluffia", silmäinlumetta, se. Semmoisissa tilanteissa ei ole haitaksi olla karskin näköinen ja panna peliin sata kertaa enemmän kuin omistaa. Neljässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa viidestäkymmenestä ei kukaan käy peliin, ja rahat ovat omia. Mutta tämän ainoan kerran – niin, kerrassaan kiukuttavaa! Viivana keikahti viisisataa ritaria satulaan, ja ennenkuin ennätin silmääni räpäyttää, oli koko joukko liikkeessä ja piti tiukkaa kurssia minua kohti. Sieppasin molemmat pistoolini esiin ja aloin mitata etäisyyttä ja tehdä laskelmia.
Pam! Etumaisin satula tyhjänä. Pam! Toinenkin. Pam-pam! Kaksi lisää. Mitenkähän käy? Ratkaisu oli hiuskarvan varassa. Jos minun ei onnistuisi vielä yhdennellätoistakaan laukauksella saada herroja vakuutetuiksi, olisi kahdestoista surmani. Senpä vuoksi en ole milloinkaan tuntenut niin vilpitöntä iloa kuin yhdeksännen kuulani kaadettua miehensä, jolloin havaitsin joukossa sitä epäröintiä, joka on pakokauhun ennemerkki. Kohotin molemmat pistoolini ja tähtäsin – seisahtunut joukko oli silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten se hajaantui ja pakeni.
Voitto oli saatu! Vaeltavan ritariuden aika oli ikipäiviksi mennyt! Sivistyksen maahantulo oli alkanut. – Miltäkö minusta tuntui? Koettakaa kuvitella.
Entä veli Merlin? Hänen osakkeensa olivat taas laskeneet. Joka kerran kun silmänkääntötaito yritti mitellä voimiaan tieteellisen taikuuden kanssa, joutui se alakynteen.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Kolme vuotta myöhemmin.
Kun kerran olin katkaissut vaeltavalta ritariudelta selkärangan, en pitänyt enää välttämättömänä salata puuhiani. Jo seuraavana päivänä hämmästytin maailmaa paljastamalla salaiset kouluni ja kaivokseni, systemaattisesti järjestetyt tehtaani ja konepajani. Toisin sanoen: minä levitin yhdeksännentoista vuosisadan kuudennen vuosisadan silmäin eteen.
On aina erikoisen viisasta nopeasti täydentää kerran saavutetut edut. Ritarit oli joksikin aikaa nöyryytetty. Mutta jos mielin pitää heidät jatkuvasti siinä tilassa, täytyi minun tyystin herpaannuttaa heidät. Muusta ei ollut apua. Katsokaas, minä luotin taannoin turnauskentällä "bluffiin", silmäinlumeeseen. He voisivat perästäpäin päästä siitä selville, jos minä soisin heidän olla rauhassa. Minä en siis saanut antaa heille aikaa, enkä niin tehnytkään.
Uudistin haasteeni, kaiverrutin sen kupariin ja asetutin haastetauluja kaikkialle, missä papit saattoivat niitä kansalle lukea, ja kuulutin sen lisäksi sanomalehdissä.
En ainoastaan uudistanut haastettani: – suurensin sen suhteita. Minä pyysin ritareita määräämään vissin päivän, ja minä ottaisin viidenkymmenen apulaisen kanssa taistellakseni koko maailman ritaristoa vastaan ja tuhotakseni sen.
Eikä se ollut enää silmäinlumetta. Minä tarkoitin mitä sanoin; minä voin myöskin täyttää mitä olin luvannut. Haasteeni sanamuotoa ei voinut käsittää väärin. Paksupäisimmillekin ritareille kävi selväksi, että kysymyksessä oli joko kaatua tai väistyä. He olivat viisaita ja valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon. Kolmena lähivuotena en kokenut heidän taholtaan sanottavia ikävyyksiä.
Kuvitelkaa nyt, että nuo kolme vuotta ovat kuluneet. Ja katselkaa ympärillenne Englannissa. Onnellinen, kukoistava maa, aivan ihmeellisesti muuttunut. Kouluja kaikkialla ja erinäisiä korkeampia oppilaitoksia. Monta melko hyvää sanomalehteä. Jopa kirjallisuuskin oli alulla. Humoristi Dinadan herra hääri ensimmäisenä sillä alalla julkaisten joukon kuluneita sukkeluuksia, jotka tuhatkolmesataa vuotta olivat olleet minulle tuttuja. Jos hän olisi antanut jäädä pois sen mauttoman vitsin esitelmänpitäjästä, en olisi puhunut mitään, mutta sitä minä en voinut sietää. Minä takavarikoin kirjan ja hirtätin tekijän.
Orjuus oli voitettu kanta; kaikki ihmiset olivat samanarvoisia lain edessä; verot oli jaettu tasan. Telegrafi, telefoni, fonografi, kirjoituskone, ompelukone, kaikki nuo tuhannet höyryn ja sähkön palvelijat olivat alkaneet työskennellä yleisön hyväksi. Meillä oli pari höyryvenettä Thamesilla, meillä oli sotahöyry, ja kauppalaivojakin alettiin varustaa höyrykoneilla. Olin juuri aikeissa järjestää retkikunnan Amerikkaa löytämään.
Rautateitä rakennettiin kuumeisella kiireellä. Camelotin ja Lontoon linja oli jo valmiina ja avattu liikenteelle. Olin tarpeeksi ovela tehdäkseni kaikki virat, jotka olivat jossakin tekemisessä henkilöliikenteen kanssa, arvokkaiksi kunniapaikoiksi. Tarkoitukseni oli vetää mukaan aateliset ja ritarit, kasvattaa heistä hyödyllisiä yhteiskunnan jäseniä ja estää heitä tekemästä tyhmyyksiään. Aate osoittautui hyväksi, paikat olivat hyvin haluttuja. 4.30-junan konduktööri oli herttua, eikä matkustajajunissa ollut yhtään konduktööriä alle jaarlin arvon. Ne olivat siivoja miehiä kaikki, mutta kaksi parantumatonta virhettä heillä oli: he eivät suostuneet luopumaan ritarivaruksistaan, ja heillä oli vastustamaton taipumus myydä pilettejä alle taksan – siis varastaa yhtiöltä.
Oli koko maassa tuskin ainoatakaan ritaria, jolla ei olisi ollut jotakin hyödyllistä puuhaa. He kulkivat maata ristiin rastiin kaikenlaisissa matkustustehtävissä. Heidän taipumuksensa vaelluksiin ja kokeneisuutensa sillä alalla loi heidät mitä käytännöllisimmiksi välikappaleiksi kulttuurin levittämistyössä. He kulkivat kautta valtakunnan puettuina rautavaruksiinsa, miekka, keihäs ja kirves mukanaan, ja elleivät he saaneet jotakin henkilöä ottamaan ompelukonetta vähittäismaksulla tai ostamaan käsiharmonikkaa tai piikkilankasaksia tai vapaakauppaa puoltavaa sanomalehteä tai jotakin muuta tyrkyttämäänsä tavaraa, tekivät he hänestä silppua ja jatkoivat matkaansa.
Olin hyvin onnellinen. Kaikki kehittyi tyynesti ja tasaisesti salaisia suuntaviivojani myöten. Minulla oli kaksi valta-aatetta, joita pidin kaikkia muita tärkeämpinä. Toinen oli katolisen kirkon kumoaminen ja protestanttisen rakentaminen sen raunioille – ei valtiokirkoksi, vaan riippumattomaksi seurakunnaksi, johon jokaisella oli vapaus liittyä, jos halusi. Toinen tarkoitti sellaisen lain säätämistä, että yleinen äänioikeus otettaisiin Englannissa käytäntöön Arthurin kuoltua ja sovellutettaisiin sekä miehiin että naisiin – ainakin erotuksetta kaikkiin miehiin, niin hyvin viisaihin kuin typeriin, sekä niihin äiteihin, joiden keski-ikään päässeinä todettaisiin tietävän yhtä paljon kuin heidän kaksikymmentäyksi-vuotiaat poikansa. Arthur voisi elää vielä kolmekymmentä vuotta, sillä hän oli suunnilleen minun ikäiseni – siis nelikymmenvuotias, ja olin vakuutettu siitä, että sen ajan kuluessa ennättäisin valmistaa aktiivisen osan Englannin kansasta myötämieliseksi tapaukselle, joka olisi ensimmäinen laatuaan maailmanhistoriassa – täydelliselle valtiokeikaukselle, jonka suorituksessa ei vuodatettaisi pisaraakaan verta. Ja tuloksena olisi tasavalta. Voinhan minä nyt tunnustaa asian, vaikka minua hieman hävettääkin sitä ajatella: minusta ei tuntunut ensinkään vastenmieliseltä tulla itse tasavallan presidentiksi. Ajatelkaa, että minullakin piti olla osani ihmisluonteen heikkouksista.
Clarencekin kannatti vallankumousta, mutta ei niin räikeässä muodossa. Hän oli ajatellut tasavaltaa, jossa ei olisi säätyetuoikeuksia, mutta kuitenkin perinnöllinen kuninkuus kansan valitseman valtakunnanpään asemasta. Hänen käsityksensä oli, että kansalta, jolle kuninkaan palvominen oli kautta aikojen ollut suurin ilo ja riemu, ei voitaisi tuota iloa riistää ilman vakavia seurauksia. Se kuihtuisi, kuolisi mielenapeudesta. Minä väitin, että kuninkaat olivat vaarallisia. Ottakaa sitten kissoja tilalle, sanoi hän. Hänen mielestään kuninkaallinen kissaperhekin jo vastaisi kansan tarvetta. Kissat ovat yhtä hyödyllisiä kuin muutkin kuningasperheet, osaavat yhtä paljon, omaavat samat hyveet ja heikkoudet, samat taipumukset rakentaa kahnauksia muiden kuningasperheiden kanssa. He olisivat naurettavan itserakkaita ja luonnottomia tietämättään, eikä heistä olisi mitään kustannuksia. Lopulta olisi heillä jumalallinen oikeus valtaistuimeensa kuten muillakin kuningassuvuilla, ja 'Kissi VII tai Mirri XI, Jumalan armosta sen ja sen maan kuningas' kuulostaisi yhtä hyvältä kuin vastaavat nimitykset tavallisista trikoohousuisista kuninkaista käytettyinä. "Poikkeuksetta", sanoi hän ytimekkäällä nykyiskielellään, "olisi näiden kissojen luonne huomattavasti yläpuolella keskitason kuninkaan luonnetta, ja tällä seikalla olisi ääretön siveellinen merkitys kansakunnalle, sillä kansa ottaa aina kuninkaansa tavat oman elämänsä ojennusnuoraksi. Katsoen siihen, että kuninkuuden palvonta kerran perustuu järjettömyydelle, tulisi näistä sievistä ja vaarattomista kissoista ennen pitkää yhtä pyhiä kuin muutkin kuninkuudet, vieläpä pyhempiäkin, kun saataisiin kokea, että ne eivät ketään hirttäisi, eivät mestaisi, eivät panisi tyrmään, eivät ylimalkaan tekisi itseään vikapäiksi minkäänlaiseen vääryyteen tai julmuuteen. Ne ansaitsisivat niin ollen syvempää rakkautta ja kunnioitusta kuin tavallinen ihmiskuningas ja aivan varmaan myöskin saisivat sitä osakseen. Koko kiusatun maailman silmät suuntautuisivat tuohon lempeään ja ihmisystävälliseen systeemiin, ja kuninkaalliset teurastajatyypit alkaisivat käydä harvinaisemmiksi. Alamaiset täyttäisivät avoimiksi joutuneet kuninkaanpaikat meidän kuningashuoneestamme polveutuvilla kissanpennuilla. Meille aukenisi uusi teollisuudenhaara: me tyydyttäisimme maailman kaikkien valtaistuinten tarpeen. Neljänkymmenen vuoden kuluttua hallitsisivat kissat Eurooppaa, ja me hankkisimme kissoja. Silloin alkaisi ikuinen, häiriintymätön maailmanrauha... Mjau, mjau, mjau, isss! Mjau!"
Semmoinen vekkuli! Luulen hänen puhuvan vakavasti ja alan jo uskoa hänen perusteluihinsa, kun hän yht'äkkiä ottaa vapauden naukua ja miltei säikäyttää minut. Hän ei voinut milloinkaan olla vakava. Hän ei yksinkertaisesti tietänyt, mitä "vakava" merkitsi. Hän oli piirtänyt hyvin järkevän ja käytännöllisen luonnoksen perustuslaillisesta monarkiasta, mutta ei ajattelemattomuudessaan edes tietänyt sitä tai ei välittänyt siitä. Olin juuri aikeissa läksyttää häntä, kun Sandy samassa syöksyi huoneeseen suunniltaan kauhusta ja niin itkun tukahduttamana, että aluksi ei saanut sanaa suustaan. Riensin sulkemaan hänet syliini, hyväilin häntä minkä ennätin ja sanoin lempeällä äänellä:
"Puhu, rakkaani! Mikä sinun on?"
Hänen käsivartensa painuivat voimattomina rintaani vasten, ja hän läähätti miltei kuulumattomasti:
"Halloo-Keskus."
"Joudu", huusin Clarencelle. "Soita heti kuninkaan henkilääkäriä!"
Kaksi minuuttia myöhemmin minä olin polvillani pienokaiseni vuoteen vieressä, ja Sandy lähetti palvelijoita kaikkiin ilmansuuntiin. Oivalsin heti asianlaidan: kuristustauti. Kumarruin pienokaisen puoleen ja kuiskasin:
"Herää, herää, kullanmuruseni! Avaa simmät, Halloo-Keskus!"
Hän avasi hiljaa suloiset silmänsä ja kuiskasi:
"Isä!"
Se oli joka tapauksessa lohdutus. Kuolemasta ei vielä pelkoakaan. Lähetin noutamaan rikkijauhoa ja asetin kattilan tulelle. En ole näet niitä miehiä, jotka heittäytyvät sohvaan selälleen, kun talossa sairaus sattuu, ja odottavat lääkärin tuloa. Olin monesti hoitanut niin Sandyä kuin pienokaistakin. Huomattavan osan pienestä iästään oli palleroinen elänyt minun käsivarsillani, ja usein onnistui minun saada se lohdutetuksi ja viekoitella se nauramaan kyynelistä kostein silmin – useinpa silloinkin, kun sen äiti oli toivottomana luopunut sitä yrittämästä.
Sillä hetkellä kulki Lancelot herra suuren hallin editse, Hän oli matkalla pörssiin. Hän oli nyt pörssin johtaja ja istui siellä kunniaistuimella, jonka oli ostanut Galahad herralta. Pörssin muodostivat näet Pyöreän pöydän ritarit, ja Pyöreän pöydän ääressä tehtiin nyt afäärejä. Paikat olivat niin kalliita, että ette uskoisi, jos sanoisin. Lancelot herra oli "karhu" [karhu – engl. bear – pörssipelaaja, joka keinottelee hinnan laskulla. Suomentajan selitys.]; hän oli tehnyt "sivuhyökkäyksen" eräällä uudella teollisuuden-alalla ja oli suunnitellut panna tänään vastustajansa ahtaalle. Mutta mitä se merkitsi? Hän oli yhä entinen Lancelot! Kun hän kurkisti ohikulkiessaan sisälle ja sai nähdä lemmikkinsä sairaana, oli siinä kylliksi. "Härät" [härkä – bull – pörssipelaaja, joka keinottelee hinnan nousulla. S:n s.] ja "karhut" saivat taistella taistelunsa ilman häntä, hän jäisi pikku Halloo-Keskuksen luo. Hän nakkasi kypäränsä nurkkaan ja oli puolessa minuutissa pistänyt spriilamppuun uuden sydämen saadakseen kattilan pikemmin kiehumaan. Sandy oli rakentanut huopateltin pikkuvuoteen ylle, ja kaikki oli järjestyksessä.
Lancelot herra sai kattilan höyryämään, ja me panimme sinne sammuttamatonta kalkkia, karbolihappoa, maitohappoa ja vettä ja johdatimme höyryputken huopakatoksen alle. Kaikki oli nyt kunnossa, ja me istuimme vartioimaan. Sandy oli niin kiitollinen, että toi meille kumpaisellekin ladatun piipun ja kehoitti meitä huoleti polttamaan; savu ei pääsisi huovan alle, ja hän itse oli kyllä tottunut siihen, hänhän oli maassa ensimmäinen nainen, joka oli nähnyt tupakoitavan. Ei voi ajatella parempaa kuvaa 1 viihtymyksestä ja tyytyväisyydestä kuin Lancelot herra siinä istuksimassa rautaan puettuna, imeskellen hartaasti ja rauhallisesti pitkää piippuaan. Hän oli kaunis mies, herttainen mies ja olisi voinut tehdä vaimon ja lapset onnellisiksi. Mutta se Guenever! – niin no... ei kannata huokailla, tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Me valvoimme vuorotellen kolme päivää ja kolme yötä lapsen vuoteen ääressä, kunnes vaara oli ohi. Silloin hän otti pienokaisen väkeville käsivarsilleen ja suuteli sitä, ja hänen kypärintöyhtönsä varjosti lapsen kultaisia kiharoita, ja niin laski hän sen hellävaraen Sandyn polville ja astui, ryhdikkäänä kuten aina, poikki avaran salin, ihailevien sotureitten ja palvelijoitten muodostaessa kunniakujan. Niin hän katosi, eikä mikään vaisto sanonut minulle, että näin Hänet tässä maailmassa viimeisen kerran. Miten sydämetön tämä maailma onkaan!
Tohtorit sanoivat, että emme voineet pitää lasta täällä, jos tahdoimme, että se eläisi ja tulisi terveeksi. Meri-ilma tekisi pikkuiselle hyvää. Mitäs muuta, me astuimme sotalaivaan seurueinemme, johon kuului kaksisataakuusikymmentä henkilöä, ja lähdimme pienelle huvimatkalle. Kun olimme risteilleet neljätoista päivää, laskimme maihin Ranskan rannikolla, ja tohtorit kehoittivat meitä jäämään joksikin aikaa sinne. Sikäläinen pikkukuningas tarjosi meille kestiystävyyttään; me hyväksyimme ilolla tarjouksen. Jos hänellä olisi ollut käytettävinään kaikki puuttuvat nykyajan mukavuudet, olisi siellä voinut olla hauskaakin. Viihdyimme sentään kohtalaisen hyvin hänen vanhassa linnassaan, kiitos mukaan ottamiemme varusteiden.
Kuukauden kuluttua lähetin purren kotiin noutamaan uutta varastoa ja uutisia. Odotimme sitä takaisin kolmen tai neljän päivän kuluttua. Muiden uutisten ohella olin innokas kuulemaan, mihin tuloksiin eräät käynnissä olevat kokeiluni olivat johtaneet. Olin ryhtynyt keksimään turnajaisille jotain vastinetta, mikä hillitsisi aatelistulvaa liikennealalla, pystyisi huvittamaan herroja ja niin totuttamaan heitä pahoista tavoista, samalla kuin se pitäisi yllä heidän parasta ominaisuuttaan: heidän kilpailutaipumuksiaan ja kilpailukestävyyttään. Minulla oli ollut valittu joukko kaikessa hiljaisuudessa treenattavanani, ja heidän julkisen esiintymisensä päivä oli jo lähellä.
Kokeiltavana oli base-ball. [Amerikkalaisten kansallispeli,
pitkän-pallomme "sukua". – Suomentajan huomautus.] Saadakseni
alusta alkaen pelin hyvään huutoon ja kaiken kritiikin yläpuolelle,
olin valinnut vaaditut yhdeksän miestä arvon mukaan enkä taipumusten.
Itsevaltiasta huonompaa miestä ei kumpaisessakaan joukkueessa ollut.
Luonnollisesti en voinut saada näitä miehiä riisumaan varuksiaan –
tuskin he tekivät sitä kylpiessäänkään. He suostuivat käyttämään
niin paljon toisistaan eroavia varuksia, että voitiin tuntea eri
puolueet, ja siihenkin olin tyytyväinen, Toisella joukkueella oli
näet rengaspaidat, toisella taas levyhaarniskat, joihin minä olin
luovuttanut uutta bessemer-terästäni. Heidän harjoituksensa oli
repäisevintä mitä kuvitella voi. Kun he olivat "pallonkestäviä", eivät
he milloinkaan sitä väistäneet, vaan seisoivat alallaan ja antoivat
osua; kun bessemerit olivat yläpuolella ja johonkin heistä osui pallo,
saattoi se kimmota aina puolentoistasadan kyynärän päähän. Ja kun joku
pelaajista oli juoksemassa ja heittäytyi nenälleen, jottei liukuisi yli
pesän, oli kuin panssarilaiva olisi tullut satamaan. Erotuomariksi minä
valitsin alussa miehiä umpimähkään arvoon katsomatta, mutta se tapa
täytyi minun pian hyljätä. Tuomari välitti säännöistä yhtä vähän kuin
pelaajat, ja hänen ensimmäinen riidanratkaisunsa oli tavallisesti myös
hänen viimeisensä; ne mukiloivat mailoillaan hänet möhjyksi, ja ystävät
saivat kantaa hänet ovella kotiin. Kun huomattiin, että erotuomari ei
poikkeukseksikaan elänyt yli pelin, kävi toimi vähänhalutuksi. Minun
täytyi valita siihen joku, jolle arvo ja korkea valtiollinen asema
riitti takaamaan turvallisuuden. Tämännäköinen oli pelilista:
Bessemerit Rengaspaidat
Kuningas Arthur Keisari Lucius
Lothian kuningas Loth Kuningas Logris
Northgalisin kuningas Irlannin kuningas Marhalt
Kuningas Marsil Kuningas Morganore
Pikkubritannian kuningas Cornwallin kuningas Mark
Kuningas Labor Garlotin kuningas Nentres
Listengesen kuningas Pellam Lionesin kuningas Meliodas
Kuningas Bagdegamus Meren kuningas
Kuningas Tolleme La Feintes Syyrian sulttaani
Erotuomari – ClarenceEnsimmäinen julkinen pallopeli keräisi varmaan viisikymmentätuhatta henkilöä paikalle – sellaisen hauskuuden vuoksi kannatti matkustaa vaikka maailman ympäri. Kaikki lupasi luonnistua hyvin. Oli tuoksuava, ihana kevät, luonto oli ottanut ylleen uudet, kauniit verhonsa.
YHDESVIIDETTÄ LUKU.
Interdikti.
Mutta minun piti pian jättää ajatuksistani sellaiset asiat. Pienokaisemme sairaus sai käänteen pahempaan päin; meidän täytyi valvoa hänen vuoteensa ääressä; tilanne alkoi käydä huolestuttavaksi. Meillä ei ollut sydäntä jättää häntä vieraitten hoidettavaksi, ja me kestimme päivän toisensa jälkeen. Oi, miten uskollinen sydän olikaan Sandyllä – oi, miten vilpitön ja hyvä hän oli! Sellainen vaimo ja äiti, täydellinen! Ja kuitenkin olin ottanut hänet ainoastaan siksi, että hän ritariuden lakien mukaan kuului minulle, kunnes joku ritari voittaisi hänet minulta kiistakentällä. Hän oli etsinyt minua kautta koko Englannin, oli löytänyt minut Lontoon laitakaupungilta ja astunut jälleen entiselle paikalleen, minun rinnalleni, tyynesti ja luonnollisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut siihen oikeus. Minä olin uus-englantilainen; ja minun mielipiteeni oli, että ennemmin tai myöhemmin koituisi hänelle tästä kumppanuudesta ikävyyksiä. Sitä hän ei voinut ymmärtää. Minusta oli tarpeetonta jatkaa väittelyä, ja niin pidimme häät.
En tietänyt, että olin saanut aarteen, mutta sen olin todella saanut. Ei ollut vuottakaan kulunut, ennenkuin jumaloin häntä, ja meidän yhdyselämämme oli mitä sydämellisintä ja hartainta toveruutta. Puhutaan niin paljon jalosta ystävyydestä kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välillä. Mutta mitä se on verrattuna miehen ja vaimon väliseen ystävyyssuhteeseen, kun molempain parhaat pyrkimykset ja korkeimmat ihanteet ovat samoja? Näitä ystävyydenlajeja ei yksinkertaisesti voida rinnastaa. Toinen on maallista, toinen jumalallista.
Alussa minä vaelsin unissani kolmetoista vuosisataa ajassa eteenpäin, ja minun kaipaava henkeni huusi alituisesti kadonneen maailman äänettömään tyhjyyteen ja odotti alituisesti vastausta sieltä. Monet kerrat kuuli Sandy tuon janoavan huudon lähtevän huuliltani unessa. Hänen ylevä mielensä kiintyi huutooni, ja hän pani sen lapsemme nimeksi, luullen sen tarkoittavan jotakuta minulle rakasta henkilöä. Minä itkin liikutuksesta, vaikka kyllä myöskin hyvänlaisesti ällistyin, kun hän odottaen hyvin ansaittua palkintoa katsoi minuun hymyillen ja ilmoitti tuon miellyttävän yllätyksen.
"Erään nimen, joka sinulle on ollut rakas, olen minä säilyttänyt ja pyhittänyt", sanoi hän. "Sen sointu tulee aina kuulumaan korvissasi. Suutele minua, kun saat kuulla, miksi olen lapsemme nimittänyt."
Mutta en minä ollut siitä lainkaan selvillä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se rakas nimi mahtoi olla. En kuitenkaan tahtonut pilata hänen iloaan, vaan vastasin:
"Tiedän, tiedän, rakkaani – kuinka kiltti ja hyvä sinä oletkaan! Mutta anna minun ensin kuulla se armailta huuliltasi, jotka myös ovat minun: – silloin vasta se sointuu kuin oikea musiikki."
Aivan hurmaantuneena hän kuiskasi:
"Halloo-Keskus!"
Minä en nauranut – olen siitä kiitollinen, mutta ponnistuksesta pysyä vakavana repesivät kaikki rustot ruumiistani ja viikkomääriä myöhemmin kuulin niiden ritisevän kävellessäni. Hän ei ole milloinkaan huomannut erehdystään. Kun hän sitten ensimmäistä kertaa sai kuulla puhelimen hälyytyshuudon, ällistyi hän hieman. Mutta minä selitin, että se tapahtui minun, määräyksestäni, sanoin hänelle, että tätä huudahdusta käytettäisiin puhelujen vakinaisena alkumuodollisuutena ystävätärvainajani muistoksi ja hänen pikku nimensä kunniaksi. Se ei ollut aivan totta, mutta hyvin tilaisuuteen sopivaa.
Kaksi ja puoli viikkoa vartioimme pienokaisemme vuodetta ja unohdimme tuskassamme kaiken, mikä oli sairashuoneen ulkopuolella. Mutta vihdoin saimme palkkammekin: maailmankaikkeuden keskus oli läpäissyt kriisin ja alkoi nyt toipua. Olimmeko kiitollisia? Se on liian mieto sana. Tiedätte sen itse, jos olette nähneet lapsenne vaeltavan varjojen maassa ja senjälkeen taas palaavan elämään kirkastaen maailman hymynsä säteilyllä.
Se siirsi meidät takaisin maailmaan. Toistemme silmistä luimme heti saman kysymyksen samassa sekunnissa: yli neljätoista päivää on kulunut, eikä laivaa vielä kuulu takaisin.
Seuraavana minuuttina puhuin seuralaisteni kanssa. Heitä olivat kaiken aikaa kiusanneet pahat aavistukset – sen huomasi heidän ilmeistään. Kutsuin kokoon ratsuvartion ja karautin sen seuraamana täyttä ravia viiden penikulman päähän korkealle kukkulalle, jonka huipulta näki kauas merelle. Mitä oli tullut komeasta laivastostani, joka valkoisena joutsenparvena oli äskettäin laskettanut yli välkkyvän merenpinnan? Kaikki laivani olivat kadonneet. Ei purjetta, ei savun siintoa saattanut huomata – edessäni levisi autius ja tyhjyys reippaan ja raikkaan elämän sijasta.
Sanaakaan sanomatta ratsastin kotiin. Sandylle sentään kerroin tämän surusanoman. Emme voineet keksiä mitään luonnollista selitystä. Olisiko vihollinen hyökännyt maahan? Vai olisiko maanjäristys sitä kohdannut? Vai ruttoko hävittänyt? Oliko koko kansa pyyhitty pois maan päältä? Mutta mitä hyödytti arvailla? Minun täytyi lähteä ottamaan selkoa. Kuningas-isäntämme antoi lainaksi huvipurtensa – pienen saaristohöyryn kokoinen venepaha – ja kohta olin valmis lähtöön.
Ero – niin, kyllä oli vaikeata erota. Kun huuhtelin pikku tyttömme suudelmilla, elostui hän niin, että alkoi jokellella – ensimmäistä kertaa useaan viikkoon – ja me tulimme miltei hulluiksi ilosta. Kuinka suloiselta kuuluukaan korviin pienokaisten hullunkurinen ääntämistapa – se on ihanampaa kuin mikään musiikki, ja miten harmillista on, kun he jättävät sen ja alkavat puhua oikein. No, oli joka tapauksessa lohdullista saada mukaansa sellainen muisto.
Kun seuraavana aamuna lähenin Englantia, vallitsin yksin kanaalin valtaväylää. Doverin satamassa oli laivoja, mutta purjeet olivat kaikilla reivatut, eikä ainoatakaan ihmistä kannella. Oli sunnuntai, mutta siitä huolimatta olivat Canterburyn kadut tyhjiä ja – mikä ihmeellisintä – ei edes yhtään pappia näkynyt, ei kellon kumahdusta kantautunut korviini. Kuoleman hiljaisuus antoi kaikelle leiman. Olin ymmällä. Vihdoin keksi silmäni kaupungin vastakkaisella laidalla hautaussaaton – perhe ja muutamia ystäviä seuraamassa ruumisarkkua, mutta ei yhtään pappia. Hautaus ilman kelloja, kirjoja, vahakynttilöitä? Lähellä oli kirkko, mutta he kulkivat itkien sen ohi. Kun kohotin katseeni kellontorniin, huomasin että kello oli verhottu mustaan ja sen kieli sidottu laitaan kiinni. Nyt käsitin, mikä suunnaton onnettomuus oli Englantia kohdannut. Maahanhyökkäys? Tämän rinnalla se oli joutava juttu. Tämä oli interdikti. [Nykyaikaisesti ilmaistuna "kirkon lakko": tila, jossa katolinen kirkko lopetti jumalanpalvelusten, hautausmenojen y.m.s. pidon. – Suomentajan selitys.]
En kysynyt mitään – se oli tarpeetonta. Kirkko oli antanut iskunsa. Autius ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla – itse Lontoossakin. Kaikki liikenne oli lakannut; ihmiset eivät puhuneet, eivät nauraneet, eivät kokoontuneet ryhmiin, eivät edes kulkeneet pareittain. He harhailivat ulkona ilman tarkoitusta, yksikseen, alla päin, suru ja kauhistus sydämissä. Towerin muureissa ja ympäristössä näki runsaasti jälkiä vastakäydystä taistelusta. Paljon oli tosiaankin täytynyt tapahtua.
Luonnollisesti aioin nousta Camelotin junaan. Junaan! Asemalla oli aivan tyhjää. Kuljin edelleen jalan. Koko matka Camelotiin oli jo näkemäni kertausta. Maanantai ja tiistai eivät eronneet missään suhteessa sunnuntaista. Tulin perille myöhään illalla. Oltuaan valtakunnan parhaimmin valaistu kaupunki, se, joka enimmin muistutti säteilevää aurinkoa, oli siitä tullut tumma täplä, mustetahra pimeyteen, toisin sanoen: se oli tummempi ja tiheämpi kuin muu pimeys ja senvuoksi hieman erottui siitä. Camelotin ulkoasu tuntui minusta vertauskuvalliselta – Camelot oli jonkinlainen merkki siitä, että kirkko nyt tahtoi säilyttää ylivaltansa ja niistää pois minun kauniin sivistykseni kuin kynttiläsaksilla. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut synkillä kaduilla. Raskain mielin hapuilin eteenpäin. Suuri linna kohosi aavemaisena kummullaan, valoa ei näkynyt ainoastakaan ikkunasta. Laskusilta oli alhaalla, iso portti selko selällään, astuin kenenkään estämättä sisälle, omain askelteni ääni oli ainoa merkki elämästä, haudan kaameata tuntua oli noissa suurissa tyhjissä pihoissa.
KAHDESVIIDETTÄ LUKU.
Sota.
Tapasin Clarencen yksin asunnossaan raskaihin ajatuksiin vaipuneena. Vanha peltituikku sai jälleen, sähköjen sammuttua, pitää valaistuksesta huolta. Siinä hän istui hämärässä – kaikki ikkunanverhot oli laskettu alas. Kun astuin huoneeseen, ryntäsi hän pystyyn ja riensi riemastuneena minua vastaan huudahtaen:
"Miten jumalaista taas kerran saada nähdä elollinen olento!"
Hän tunsi minut aivan kuin en olisi ikänä nähnytkään valepukua, ja on selvää, että se säikähdytti minua.
"Kerro minulle pian, mitä tämä kauhea onnettomuus merkitsee!" sanoin minä. "Mikä on sen aiheuttanut?"
"Jos ei Guenever-kuningatarta olisi ollut, ei se olisi tullut näin pian, mutta tullut se olisi joka tapauksessa ja silloin teidän laskuunne, rakas Poosu. Nyt se tuli kuningattaren tiliin."
"Ja Lancelot herran?"
"Aivan oikein."
"Anna kuulua lähemmin."
"Olemme kai samaa mieltä siitä, että tässä kuningaskunnassa on muutamaan vuoteen ollut vain yksi ainoa silmäpari, joka ei ole katsonut kierosti kuningattareen ja Lancelot herraan..."
"Niin, kuningas Arthurin."
"Ja yksi ainoa sydän, joka ei ole kantanut epäluuloja..."
"Niin – kuninkaan. Hänen sydämellään ei ajatella pahaa ystävästä."
"Ei, se on totta. Ja hän olisi elänyt päivänsä iloisena ja luottavaisena loppuun asti, ellei muuan teidän uusista keksinnöistänne olisi tullut väliin. Tarkoitan pörssiä. Kun te lähditte matkalle, oli kolme mailia Lontoo-Doverin rautatielinjasta valmiina kiskoitettavaksi ja myöskin valmiina liikuteltavaksi rahamarkkinoilla. Yritys lepäsi huonolla perustalla, ja sen tiesi jokainen. Osakkeita myytiin miltei ilmaiseksi. Mitä luulet silloin Lancelot herran tehneen?"
"Minä tunnen asian. Hän osti kaikessa hiljaisuudessa niitä polkuhintaan, kunnes hänellä oli hallussaan runsas osake-enemmistö. Silloin hän osti saman verran lisää ehdolla, että ne levereerataan vaadittaessa. Hän aikoi sanoa ne irti, kun lähdin matkalle."
"Sen hän tekikin. Mutta pojat eivät voineet levereerata. Nyt olivat he hänen vallassaan, ja hän piti heitä tiukalla. Pojat nauroivat partaansa, kun olivat osanneet myydä hänelle osakkeita viidellätoista ja kuudellatoista, kun niiden arvo ei ollut kymmentäkään. Mutta kun he olivat aikansa nauraneet toisella suupielellä, saivat he lepuuttaa sitä ja antaa toisellekin suupielelle tehtävää. Tämä tapahtui, kun he sopivat voittamattoman kanssa kahdestasadastakahdeksastakymmenestäkolmesta."
"Suuri jumala!"
"Hän nylki heidät elävältä, eivätkä he muuta ansainneetkaan. Koko valtakunnalla oli hauskaa. Nyljettyjen joukossa olivat Agrivaine herra ja Mordred herra, kuninkaan sisarenpojat. Ensimmäisen näytöksen loppu. Toinen näytös, ensimmäinen kohtaus, huone Carlislen linnassa, jonne hovi on lähtenyt muutamaksi päiväksi metsästämään. Mukana ovat kaikki kuninkaan sisarenpojat. Mordred ja Agrivaine päättävät ohjata kuninkaan huomion Gueneveriin ja Lancelot herraan. Gawaine herra, Gareth herra ja Gaheris herra eivät tahdo millään tavoin sekaantua asiaan. Syntyy äänekäs kina. Samassa saapuu kuningas paikalle. Mordred ja Agrivaine kiiruhtavat kertomaan hänelle tuon mieltäkuohuttavan jutun. Kuvaelma. Kuninkaan käskystä järjestetään ansa Lancelot herralle, ja tämä menee siihen. Juttu päättyy Mordredille ja Agrivainelle, jotka ovat kahdentoista alempiarvoisen ritarin kanssa piiloutuneet todistajiksi, sikäli nolosti, että Lancelot herra lyö heidät kaikki Mordredia lukuunottamatta kuoliaiksi, mutta sillä asia ei tietenkään ollut selvitetty kuninkaan ja Lancelotin kesken."
"Ei tietenkään. Asialla saattoi olla vain yksi ratkaisu, nimittäin sota, ja valtakunnan ritarit jakautuivat kahteen puolueeseen – kuninkaan ja Lancelot herran."
"Aivan niin. Kuningas lähetti kuningattaren polttoroviolle, jotta tuli puhdistaisi hänet. Lancelot ja hänen ritarinsa pelastivat kuningattaren, mutta surmasivat siinä tilaisuudessa useita vanhoja ystäviämme, jopa muutamia ihan parhaimpiakin, kuten Belias le Orgulos herran, Segwarides herran, Griflet le Fils de Dieu herran, Brandiles herran, Aglovalle herran..."
"Voi, sinä riistät sydämen rinnastani."
"... odottakaa, ei siinä kaikki... Tor herran, Gauter herran, Gillimer herran..."
"Toisen peli joukkueen kyvykkäimmät! Tosiaankin ihanaa!"
"... Reynold herran kolme poikaa, Damus herran, Priamus herran, Kay Muukalaisen..."
"Tuon mainion pallonsiepparin. Hänen vertaistaan kopin ottajaa ei ole koko maassa. En kestä tätä."
"... Driant herran, Lambegus herran, Herminde herran, Pertilope herran, Perimones herran ja – arvaatteko kenet vielä?"
"En tiedä. Jatka."
"Gaheris herran ja Gareth herran – molemmat."
"Sehän on uskomatonta. Heidän rakkautensa Lancelotiin oli sammumaton."
"Se tapahtuikin epähuomiossa. Heillä ei ollut aseitakaan. He olivat vain tulleet katsomaan kuningattaren rangaistusta. Sokeassa raivossaan Lancelot herra löi maahan jokaisen, joka hänen tielleen sattui, ja niin hän nämäkin kaksi surmasi näkemättä, keitä he olivat. Tässä on silmänräpäyskuva, jonka eräs pojistamme näppäsi kahakasta. Sitä myydään kaikissa sanomalehtikioskeissa. Kas tässä, lähinnä kuningatarta ovat Lancelot herra miekka koholla ja Gareth herra juuri maahan kaatumassa. Läpi kiemuroivan savun voi nähdä tuskan kuningattaren kasvoilla. Se on erinomaisen onnistunut taistelukuva."
"Kieltämättä. Meidän on tarkoin säilytettävä se. Sillä tulee olemaan suuri historiallinen arvo. Mutta jatka kertomustasi."
"Kertomuksen jatko on vain sotaa, tavallista sotaa. Lancelot vetäytyi linnaansa 'Hilpeään vartioon' ja keräsi ympärilleen suuren joukon ritareja. Kuningas marssi sinne valtavan sotajoukon etunenässä, ja useita päiviä käytiin siellä epätoivoista taistelua, kunnes linnaa ympäröivä nummi oli kuin kuolleilla ja valuraudalla laskettu. Kirkko harsi silloin kokoon jonkinlaisen rauhan Arthurin ja Lancelotin välille, johon osallistuivat myös kuningatar ja kaikki muut paitsi Gawaine herra. Hän oli hirmustunut veljiensä Garethin ja Gaheriksen surmasta ja käänsi selkänsä kaikille lepyttämisyrityksille. Hän kehoitti Lancelotia korjaamaan luunsa ja valmistumaan hyökkäyksen varalle. Lancelot purjehtikin seurueineen herttuakuntaansa Guienneen, ja Gawaine seurasi sotajoukkoineen jäljissä ja sai Arthurin lähtemään mukaan. Arthur jätti valtakunnan Mordred herran hoitoon, kunnes palaisi."
"Siinä sitä ollaan! Kuninkaan tavallista järkeä!"
"Niin sitten kävi. Mordred herra alkoi heti puuhata itseään pysyvästi kuninkaaksi. Ensi töikseen hän aikoi naida Gueneverin, mutta tämä pääsi pakoon ja sulkeutui Lontoon Toweriin. Mordred ryhtyi piiritykseen. Canterburyn arkkipiispa linkosi kirkonkirouksen häntä vastaan. Kuningas tuli takaisin. Mordred taisteli häntä vastaan Doverissa ja Canterburyssä ja vihdoin Barhamsin nummella. Sitten alettiin puhua sovitteluista ja rauhasta. Ehdot olivat, että Mordred saisi Cornwallin ja Kentin Arthurin elinajaksi ja senjälkeen koko maan."
"Kyllä, kiitoksia paljon! Ajattele, että unelmani tasavallasta jäisikin vain unelmaksi."
"Sanokaahan muuta! Molemmat sotajoukot leiriytyivät lähelle Salisburyä. Gawaine – Gawainen pää koristaa nyt muuatta aidanseivästä Doverin linnassa, hän näet kaatui taistelussa – Gawaine ilmestyi Arthurille unessa ja kehoitti häntä kuukauden ajan karttamaan taistelua – milloinkaan ei olisi aselepo niin hyödyllinen kuin nyt. Mutta omituisen sattuman johdosta meni välirauha myttyyn. Arthur kuningas oli antanut määräyksen armeijalleen, että jos he vain näkivät miekan paljastettavan sillä aikaa kuin ehdotettua rauhansopimusta Mordredin kanssa käsiteltiin, tuli heidän tehdä kiivas hyökkäys ja tappaa Mordred, sillä kuningas ei luottanut häneen. Mordred taas oli antanut omalle väelleen samanlaisen käskyn. Nyt sattui niin, että muuatta ritaria puri kyykäärme kantapäähän. Ritari unohti koko määräyksen ja sivalsi käärmettä miekallaan. Puolen minuutin kuluttua olivat joukot mitä kiivaimmassa käsikähmässä. Teurastusta jatkui iltaan asti. Silloin katsoi kuningas – annas olla, mehän olemme keksineet hiukan uutta poissa ollessanne – tahtoo sanoa, sanomalehtemme on keksinyt."
"Todellako? Mitähän se on?"
"Sotakirjeenvaihtajan."
"Se ei ole hullumpaa."
"Lehdessä pyörivät koneet täyttä vauhtia, sillä kirkonkirous ei merkinnyt mitään niin kauan kuin sotaa kesti. Minulla oli sotakirjeenvaihtaja kumpaisessakin armeijassa. Minä lopetankin selostukseni taistelusta lukemalla, mitä toinen pojista siitä sanoo.:
"Silloin katsoi kuningas ympärilleen ja huomasi, että koko hänen
sotajoukostaan ja kaikista jaloista ritareistaan oli jäljellä
vain kaksi ritaria, nimittäin Lucan herra, juomanlaskija, ja
hänen veljensä Bedivere herra ja hekin vaikeasti haavoittuneina.
Silloin Arthur herra vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että
hän sillä tapaa oli menettänyt kaiken väkensä. 'Voi, että minun
koskaan piti näkemäni tämä surkea päivä. Sillä nyt minun loppuni
lähestyy', Arthur virkkoi. 'Mutta suokoon Jumala, että saisin
tietää, missä on se petturi, Mordred herra, joka on kaiken tämän
pahan aikaansaanut!' Silloin Arthur kuningas huomasi Mordred
herran, joka nojasi miekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa.
Lucan herra koetti estää kuningasta taistelemasta Mordred herran
kanssa, muistuttaen häntä Gawaine herran varoituksesta. 'Kiitos
Jumalan, sinä olet voittanut taistelun', hän virkkoi, 'sillä
tässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei
tuolla ole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos sinä nyt lakkaat, niin
tämä kovan onnen päivä on ohitse.' – 'Olkoon minulle kuolemaksi
tahi elämäksi', kuningas sanoi, 'kun näen hänet tuolla yksinään,
niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä milloinkaan en
voi saada sopivampaa tilaisuutta'. – 'Jumala sinua auttakoon',
sanoi Bedivere herra. Silloin Arthur kuningas tarttui molemmin
käsin peitseensä ja syöksyi Mordredia kohden huutaen: 'Petturi,
kuolemasi on tullut!' Kun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan
huudon, niin hän ryntäsi paljastetuin miekoin häntä vastaan.
Silloin Arthur kuningas syöksi peitsensä läpi Mordredin ruumiin,
niin että hän vaipui kuoliaana maahan. Mutta Mordredin miekka
halkaisi Arthur kuninkaan kypärän ja pääkallon, niin että hän
vaipui pyörryksissä tantereelle.""Ei ole hullumpi selostus, Clarence. Siinä on meillä ensiluokkainen sanomalehtimies. No, onko kuningas entisellään? Onko hän parantunut?"
"Ei, valitettavasti. Hän kuoli."
Uutinen oli yhtä odottamaton kuin murheellinen. Oli vaikeata uskoa, että mikään haava olisi voinut olla kuolettava hänelle.
"Entä kuningatar, Clarence?"
"Hän on mennyt nunnaksi Almesburyn luostariin."
"Näin valtavia muutoksia niin lyhyessä ajassa. Se on käsittämätöntä. Mutta mihin meidän on nyt ryhdyttävä?"
"Sanonko?"
"No?"
"Uskallettava henki ja pysyttävä uskollisina."
"Mitä se tahtoo sanoa?"
"Kirkolla on nyt valta käsissään. Kirkonkirous käsitti myöskin teidät, eikä sitä peruuteta niin kauan kuin elätte. Heimoja hälyytetään aseihin. Kirkko on kutsunut kokoon kaikki henkiin jääneet ritarit, ja niin pian kuin ne keksivät teidät, saamme me työtä yllin kyllin."
"Äh, joutavia. Me tieteellisine sotamateriaaleinemme, hyvin harjoitettuine joukkoinemme –"
"Säästäkää sanojanne. Meillä ei ole jäljellä kuuttakymmentä uskollista kannattajaa."
"Mitä sanot? Meidän koulumme, meidän opistomme, meidän suuret korjauspajamme, meidän –"
"Kun ritarit tulevat, tyhjenevät niin oppilaitoksemme kuin tehdaslaitoksemmekin, ja miltei kaikki menevät vihollisen puolelle. Ette kai te uskonut, että näistä miehistä kasvatuksen avulla voitaisiin karistaa taikausko."
"Kyllä minä niin luulin."
"Sitten on parasta hiukan muuttaa luulojanne. He kestivät uljaina kaikki kokeet, kunnes kirkonkirous tuli. Mutta annas olla, kun se tuli, he vain koettavat näytellä rohkeata – mutta sydämissään he vapisevat. Valmistautukaa vain siihen, jota ei voi välttää: kun armeijat tulevat, putoavat naamiot."
"Tuo ei ole erikoisen lohduttavaa kuulla. Me olemme hukassa. Ne kääntävät omat aseemme meitä vastaan."
"Sitä ne eivät kylläkään tee."
"Miks'eivät?"
"Siksi, että minä olen, kourallinen miehiä apunani, tehnyt sen heille mahdottomaksi. Kerron teille, mitä olen tehnyt ja mikä on antanut minulle aiheen siihen. Kuinka taitava te olettekin, on kirkko vielä taitavampi. Kirkko teidätkin lähetti merelle – käskyläistensä, tohtorien, suulla."
"Clarence!"
"Se on totta. Minä tiedän sen. Jokainen upseeri laivallanne kuuluu kirkon valiopalvelijoihin, kuten jokainen miehennekin. En älynnyt sitä heti, mutta vähitellen pääsin asiasta perille. Lähetittekö te päällikön tuomaan minulle suullisia terveisiä, että lähtisitte, hänen palattuaan lisävaroineen Englannista, pois Cadizista ja –"
"Cadizista... En ole ollutkaan Cadizissa."
"... lähtisitte pois Cadizista ja purjehtisitte epämääräiseksi ajaksi kaukaisille vesille, jotta omaisenne saisivat terveytensä takaisin? Lähetittekö te sellaisen sanoman?"
"En tietenkään. Olisinhan silloin kirjoittanut, eikö niin?"
"Luonnollisesti. Asia herätti minussa levottomuutta ja epäluuloja. Kun päällikkö lähti paluumatkalle, onnistui minun asettaa vakooja laivalle, mutta en ole sen jälkeen kuullut mitään enempää laivasta kuin vakoojastakaan. Päätin antaa asian levätä neljätoista päivää ja sitten lähettää höyryn Cadiziin. Sain kuitenkin aihetta luopua ajatuksesta."
"No?"
"Laivastomme oli hävinnyt äkkiä salaperäisellä tavalla. Yhtä äkkiä lakkasi rautatie-, sähkölennätin- ja puhelinliikenne, henkilökunta luikki kaikkialta tiehensä, pylväät hakattiin poikki, ja kirkko julisti sähkövalon pannaan. Nyt oli minun tartuttava asiaan ja äkäisesti. Teidän henkenne oli turvattu. Paitsi Merliniä ei koko valtakunnassa kukaan uskaltaisi kajota sellaiseen poppamieheen kuin te olette, ellei hänellä olisi kymmenentuhatta miestä takanaan. Nyt oli minun vain ryhdyttävä turvaamaan teidän paluunne. Omasta puolestani voin olla huoleton – ketään ei miellytä satuttaa kättänsä teidän suosikkiinne. Senvuoksi tein näin. Kaikista laitoksistamme valitsin kaikki miehet – pojat, tarkoitan, – joiden uskollisuuteen voi olosuhteista riippumatta luottaa. Kutsuin heidät kokoon kaikessa hiljaisuudessa ja jaoin ohjeet. Heitä on kaikkiaan viisikymmentäkaksi, joukossa ei ketään alle neljäntoista, mutta ei myöskään yli seitsemäntoista vuoden."
"Minkä tähden valitsit poikia?"
"Sen tähden, että muut ovat syntyneet ja kasvaneet taikauskoisessa ilmapiirissä. Se on imeytynyt heidän veriinsä ja ytimiinsä. Me kuvittelimme, että meidän sivistyksemme olisi karkoittanut ihmisistä taikauskon, ja he uskoivat niin itsekin, mutta kirkonkirous herätti heidät kuin ukkosen isku. Se paljasti heidät sekä heille itselleen että minulle. Mutta poikien laita oli toisin. Oltuaan meidän johdettavanamme seitsemän ja kymmenenkin vuotta ei heillä ole hajuakaan kirkon peloitussysteemistä, ja juuri näiden joukosta minä löysin nuo viisikymmentäkaksi. Toinen pelisiirtoni oli käydä salaa Merlinin luolassa – ei pikkuluolassa, vaan isommassa..."
"Ymmärrän – jonne me sijoitimme sähkölaitoksemme, kun olimme valmistamassa ihmettä."
"Aivan niin. Ja kun ihme silloin katsottiin tarpeettomaksi, ajattelin nyt olevan syytä käyttää hyväksemme aineistoa. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin piirityksen varalta."
"Hieno aate, kerrassaan erinomainen!"
"Niin minustakin tuntuu. Jätin sinne neljä poikaa vahtiin – sisälle luolaan, jonne ei kukaan näe. Kenellekään ei satu vahinkoa ulkopuolella, mutta jos joku yrittää astua sisään, on neuvokkaampaa luopua yrityksestä! Ja niin kiiruhdin kummuille ja kaivoin esiin ja katkaisin salaiset johdot, jotka yhdistävät makuuhuoneenne kaikkien tehtaittemme, myllyjemme, työpajojemme ja varastohuoneittemme alle kätkettyihin dynamiittipanoksiin. Keskiyöllä vedin poikien kanssa johdot luolasta ja liitin ne päivällä paljastamiini. Ei kukaan meitä kahta lukuunottamatta aavista, minne toinen pää johtaa. Nyt meidän ei tarvitse jättää linnoitustamme, kun räjäytämme sivistyksemme ilmaan."
"Se oli kieltämättä oikea menettelytapa ja aivan luonnollinen, aivan yksinkertaisesti sotilaallinen välttämättömyys näissä muuttuneissa olosuhteissa. Niin, mitä valtavia muutoksia täällä onkaan tapahtunut! Me odotimme ennemmin tai myöhemmin saavamme torjua piiritystä kuninkaan linnassa, mutta – no niin, jatka, kaikella muotoa kerro edelleen."
"Sitten rakensimme metallilanka-aitauksen."
"Metallilanka-aitauksen?"
"Niin, tehän itse vihjasitte sellaisesta pari kolme vuotta sitten."
"Ahaa, nyt minä muistan – silloin, kun kirkko koetti ensimmäistä kertaa voimiaan meidän kanssamme, mutta pakotettiin odottamaan soveliaampaa aikaa. No, miten järjestit aitauksen?"
"Minä vedin kaksitoista tavattoman vahvaa metallilankaa – paljaita, isoleeraamattomia lankoja isosta dynamosta, jossa on kaksi poolia, positiivinen ja negatiivinen..."
"Aivan oikein!"
"Langat lähtevät luolasta ja muodostavat sen eteen kentälle kaksitoista sisäkkäin olevaa ympyrää, joista suurin on sata kyynärää läpimitaten. Lankojen päät palaavat takaisin luolaan."
"Hyvä on. Entä sitten?"
"Aitoja tukevat jykevät tammipylväät, jotka on upotettu viiden jalan syvyyteen maahan, mutta ovat toisistaan vain kolmen jalan päässä."
"Hyvältä kuulostaa ja varmalta."
"Langoilla ei ole mitään maajohtoa luolan ulkopuolella. Ne lähtevät dynamon positiivisesta poolista, negatiivisessa on kiinni maajohto. Lankojen päät palautuvat luolaan, ja jokainen on erikseen liitetty pooliin."
"Ei, ei, ei kelpaa."
"Miksi ei?"
"Tulee liian kalliiksi. Haaskaa tarpeettomasti virtaa. Ei tarvita muuta maajohtoa kuin se, joka lähtee negatiivisesta poolista. Joka langan toinen pää täytyy johtaa takaisin luolaan ja kiinnittää ilman maajohtoa. Ajattele, miten paljon sillä säästää! Ratsujoukko syöksyy aitaa vasten; ei rasiteta voimanlähdettä, ei tuhlata pennyäkään, ennenkuin tuo ratsujoukko tulee ja viskautuu aitaa vasten. Samassa silmänräpäyksessä kuin he koskettavat sitä, muodostavat he itse maan välityksellä johdon negatiivisen poolin kanssa ja kaatuvat kuolleina maahan. Etkö käsitä? Energiaa ei käytetä ennenkuin tarvitaan. Lataus on valmiina kuin pyssyssä, mutta ei maksa senttiäkään, ennenkuin se tuiskautetaan ulos. Niin kyllä, niin kyllä, mutta yksi maajohto riittää."
"Olette oikeassa! Kuinka en sitä huomannut! Tämä ei ole ainoastaan toista tapaa halvempi, vaan vaikuttavampikin, sillä jos joku langoista sattuu katkeamaan tai sekaantumaan, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut."
"Niin. Varsinkin, jos meillä luolassa on instrumentti, joka antaa tiedon viasta. Muuten, miten on kuularuiskujen laita?"
"Järjestyksessä sekin asia. Sisimmän ympyrän keskellä olevalle laajalle alustalle olen järjestänyt kolmetoista gatling-kanuunaa käsittävän patterin ja kuljettanut sinne runsaasti ampumavaroja."
"Hyvä! Ne hallitsevat vihollista, tulipa se miltä suunnalta hyvänsä, ja kun kirkon ritarit lähestyvät, saavat he kuulla musiikkia. Entä rotkon reuna lähellä luolaa?"
"Sinnekin järjestin metallilanka-aidan gatlingeineen. Eivät ne pääse kivittämään meitä."
"Hyvä! Entä lasisylinteridynamiittitorpedot?"
"On pidetty huoli. Siinä on kaunein puutarha, mitä milloinkaan on maan päälle istutettu – neljäkymmentä jalkaa leveä vyöhyke, joka ympäröi ulointa aitausta sadan kyynärän etäisyydellä – sitä vyöhykettä voi katsoa jonkinlaiseksi puolueettomaksi maaksi. Siinä ei ole neliökyynärääkään, jota ei olisi varustettu torpedolla. Me asetimme ne maan pinnalle ja ajoimme kerroksen hiekkaa päälle. Se on päällisin puolin katsoen aivan vaaraton puutarha, mutta jos joku menee työntämään lapionsa siihen, saa hän nähdä muuta."
"Oletko koetellut torpedoja?"
"Ajattelin tehdä sen, mutta –"
"Mutta? On todella suurta huolimattomuutta jättää ne ilman –"
"Koetusta? Tiedän sen, mutta ne ovat hyviä. Minä panin muutamia kappaleita maanteille alueemme ulkopuolelle, ja ne kyllä tulivat koetelluiksi."
"Vai niin. Se muuttaa asian. Kuka ne –"
"Muuan kirkollinen komitea."
"Vai niin ystävällisesti!"
"Se tuli vaatimaan meiltä kuuliaisuuden valaa kirkolle. Eivät papit tulleet varta vasten torpedoja koettelemaan. Sen he tekivät sivumennen."
"Antoiko komitea lausunnon."
"Kyllä, täytyy sanoa, että se sen teki. Se kuului mailin päähän."
"Yksimielisesti?"
"Niin, siltä kuulosti. Sitten minä panin muutamia varoitusmerkkejä vastatulevien komiteojen suojaksi, eikä asiattomia ole sen koommin kuulunut."
"Clarence, te pojat olette tehneet paljon työtä ja hyvää työtä."
"Meillä oli aikaa yllin kyllin. Ei ollut syytä hätiköidä."
Istuimme hetkisen hiljaa ja mietimme. Tuokiossa oli päätökseni valmis, ja minä sanoin:
"Kaikki on siis kunnossa. Missään ei ole vikaa. Minä tiedän, mitä meidän on tehtävä."
"Tiedän minäkin: istuttava ja odotettava."
"Eikä, poika, vaan noustava pystyyn ja iskettävä."
"Tarkoitatteko, mitä sanotte?"
"Kyllä varmasti. Hyökkäys luontuu minulta paljon paremmin kuin puolustus. Tahtoo sanoa: milloin minulla on hyvät kortit kädessäni – vähintään kaksi kolmannesta vihollisen valteista. Jaha... meidän on siis noustava ja annettava isku. Se on nyt tehtävä."
"Minä uskallan sata yhtä vastaan, että olette oikeassa. Milloin näytös alkaa?"
"Juuri nyt. Me julistamme tasavallan."
"Se tulee kieltämättä jouduttamaan tapausten kulkua."
"Minä panen ne pörräämään, ole varma siitä. Englannista tulee yksi ainoa mehiläispesä ennen puoltapäivää huomenna, mikäli kirkon käsi ei ole kadottanut joustavuuttaan – ja siitä taas ei ole pelkoa. Kirjoita nyt, minä sanelen":
Julistus.
Kaikille tiettäväksi tehdään täten, että koska kuningas
on kuollut jättämättä jälkeensä rintaperillistä, jää minun
velvollisuudekseni harjoittaa jatkuvasti sitä toimeenpanevaa
valtaa, joka on minulle uskottu, niin kauan, kunnes uusi hallitus
on muodostettu ja aloittaa työnsä. Yksinvalta on kaatunut,
sitä ei enää ole. Niin ollen on kaikki valtiollinen valta
maassa palannut alkulähteeseensä, maan kansalle. Yksinvallan
kera kuolivat myös sen kasvannaiset. Siitä johtuen ei ole enää
olemassa mitään aatelia, ei mitään etuoikeutettua luokkaa,
ei mitään valtiokirkkoa. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia
ja samalla tasolla, ja uskonnon harjoitus on vapaata Täten
julistetaan vapaa tasavalta, joka on kansan luonnollinen
hallitusmuoto, sen jälkeen kuin muu hallitusvalta on lakannut
olemasta. Britannian kansan velvollisuus on viipymättä kokoontua
valitsemaan edustajansa ja jättämään hallitus heidän käsiinsä.Kirjoitin Poosu julistuksen alle ja päiväsin sen Merlinin luolasta annetuksi. Clarence sanoi:
"Mutta tämähän paljastaa olinpaikkamme ja lähettää heidät heti vieraiksemme."
"Niin on tarkoituskin. Me iskemme – kuulutuksella. Heidän vuoronsa on jatkaa peliä. Anna nyt latoa, painaa ja naulata esiin se – tarkoitan, anna määräys, että se tulee tehdyksi."
"Muutamassa minuutissa olen palannut. Mikä myrsky nouseekaan huomenna, kun tämä paperilappu alkaa vaikuttaa!... Aika kodikas tämä vanha linna. Mahdammekohan me milloinkaan enää... mutta ei puhuta siitä."
KOLMASVIIDETTÄ LUKU.
Hiekkavyöhykkeen taistelu.
Merlinin luolassa – Clarence ja minä ja viisikymmentäkaksi reipasta, hyvin kasvatettua, ajatuksiltaan puhdasta brittiläistä poikaa. Päivän koittaessa lähetin tehtaisiin ja kaikkiin suuriin laitoksiini määräyksen keskeyttää työt ja siirtyä turvallisen välimatkan päähän, koska kaikki räjäytettäisiin ilmaan, "eikä kukaan tiedä, milloin – siksi on paras heti muuttaa asuntoa". Ne ihmiset tunsivat minut ja luottivat sanaani. He jättäisivät rakennukset ennättämättä edes vilkaista, onko jakaus kunnossa, ja minä voisin toimittaa räjähdyksen minä päivänä halusin. Heitä ei saisi palaamaan sinne tällä vuosisadalla, mikäli räjähdys vielä oli odotettavissa.
Saimme odottaa viikon. Minulle se ei mitään merkinnyt, sillä minä kirjoitin koko ajan. Kolmena ensimmäisenä päivänä tein työtä muuttaakseni vanhat päivämuistelmani tämän kertomuksen muotoon. Loppupuolen viikosta käytin kirjoittaakseni vaimolleni. Minulla oli tapana kirjoittaa Sandylle joka päivä, milloin emme olleet yhdessä, ja nytkin minä noudatin tuota tapaa rakkaudesta siihen ja Sandyyn, vaikka en luonnollisesti voinut toimittaa kirjeitä matkaan saatuani ne valmiiksi. Mutta siten sain ajan kulumaan, ja kirjoittaminen miltei vastasi puhumista; oli miltei kuin olisin sanonut: "Sandy, jos sinä ja Halloo-Keskus olisitte täällä luolassa sen sijaan, että minulla nyt täällä on vain valokuvanne... olisipa meillä ihanaa!" Ja katsokaas, silloin voin minä kuvitella, kuinka pienokainen jokelsi jotakin vastaukseksi, työnsi pienet, lihavat nyrkkinsä suuhun ja ojentautui selälleen äitinsä polvelle, ja kuinka äiti ihaili tyttöä ja nauroi; puheli sille ja kutitti vähän väliä leuan alta, virkkaen pari sanaa vastaukseksi minulle – ja niin edespäin. Nähkääs, minä saatoin istua luolassa tuntikausia ja kynän avulla loihtia esiin noita rakkaita kuvia. Oli miltei, kuin olisimme olleet yhdessä jälleen.
Tietenkin lähetin joka yö vakoilijoita hankkimaan tietoja, ja jokainen uusi raportti sai asian näyttämään entistä arveluttavammalta. Sotajoukkoja koottiin. Kaikilla Englannin teillä ja poluilla ratsasti ritareita vihollisleiriin, ja pappeja ratsasti heidän kanssaan, sillä tämähän oli kirkon sotaa. Koko ylhäis- samoin kuin alempi aateli oli vastassamme, kuten oli saattanut odottaakin. Me kyllä liistisimme niitä niitä herroja sen verran, ettei kansalle jäisi muuta mahdollisuutta kuin astua rintamaan tasavaltoineen ja...
Millainen aasi olinkaan! Viikon lopulla alkoi minulle selvitä suuri ja jäätävä totuus: rahvas oli vain yhden ainoan päivän heiluttanut hattua ja huutanut eläköötä tasavallalle, ja siinä lorun loppu. Kirkko ja aatelisto loivat siihen paheksuvan, musertavan silmäyksen, ja se kävi araksi kuin lammas! Heti se oli ruvennut kokoontumaan karsinaan – t.s. leiriin – tarjoamaan arvotonta elämäänsä ja arvokasta villaansa "oikealle asialle". Nekin miehet, jotka äskettäin olivat olleet orjia, puolustivat nyt "oikeata asiaa", ylistivät sitä ja samoin kuin muu kansa loruilivat hentomielisesti siitä. Voiko ajatella sellaisia ihmisen muotoisia nautoja, voiko käsittää sellaista typeryyttä!
Niin, poikkeuksetta joka suunnalta kuului huuto: "Kuolema tasavallalle!" Koko Englanti hyökkäsi kimppuumme. Tämä ei tosiaankaan kuulunut laskelmiini.
Pidin tarkasti silmällä viittäkymmentäkahta poikaani, tutkin heidän kasvojaan, heidän kävelyään, heidän itsetiedottomia liikkeitään – sillä kaikki tuollainen puhuu kieltä, joka on meille annettu meitä kavaltamaan tukalina aikoina, kun meillä on salaisuuksia, joita tahdomme salata. Tiesin, että heissä, heidän päissään ja sydämissään kaikui alituisesti huuto: "Koko Englanti hyökkää kimppuumme!" Tiesin, että noiden sanojen jokainen toistuminen jännittäisi heidän mieltään, kunnes he eivät edes unissaankaan saisi olla rauhassa, kuulematta painajaisena huutoa: Koko Englanti – koko Englanti! – hyökkää kimppuumme! – Tiesin tämän kaiken tapahtuvan, tiesin paineen käyvän lopulta niin kovaksi, että se pakottaisi heidät puhumaan; siksi minulla piti olla vastaus valmiina – hyvin valittu ja rauhoittava vastaus.
Olin oikeassa. Kun aika oli täytetty, niin heidän täytyi puhua. Poikaparat, oli aivan surkeata katsella heidän kalpeuttaan ja alakuloisuuttaan. Aluksi heidän puhemiehensä ei ollut saada sanoja suustaan. Näin hän sanoi – ja hän käytti hienoa, uudenaikaista puhetapaa, jonka hän oli oppinut minun kouluissani:
"Olemme koettaneet unohtaa mitä olemme – englantilaisia poikia! Olemme kaikin tavoin koettaneet asettaa järjen tunteen edelle; päämme hyväksyvät, mutta sydämemme moittivat meitä. Niin kauan kuin asia koski vain aatelistoa, vain vallasluokkaa, vain niitä kahtakymmentäviittä- tai kolmeakymmentätuhatta ritaria, jotka olivat jääneet viime sodasta jäljelle, olimme me samaa mieltä, eivätkä huolet painaneet meitä. Jokainen näistä viidestäkymmenestäkahdesta nuorukaisesta, jotka seisovat edessänne, sanoi: 'Itsehän ovat niin tahtoneet – se on heidän afääriään.' Mutta ajatelkaa! Asia on muuttunut – koko Englanti marssii meitä vastaan! Oi, herra, ajatelkaa sitä! Ymmärtäkää se! Nämä ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme, lihaa meidän lihastamme, luuta meidän luustamme, me rakastamme heitä – älkää pyytäkö meitä hävittämään omaa kansaamme!"
Nyt huomaatte, miten edullista on katsoa eteenpäin ja olla valmiina kohtaamaan asiaa, jota ei voi välttää. Ellen olisi tätä edellyttänyt ja ollut valmis vastaamaan, niin poikanen olisi puhunut minut kumoon. Mutta minä olin valmis. Sanoin:
"Poikani, teillä on sydän oikealla paikalla, teidän ajatuksenne ovat kunniaa tuottavia, te olette suorittaneet kunniaa tuottavia tekoja. Te olette englantilaisia poikia, te jäätte englantilaisiksi pojiksi, ja sitä nimitystä te tulette vankkumatta puolustamaan. Älkää huolehtiko muusta, pysykää hyvällä tuulella ja ajatelkaa tätä asiaa: kun koko Englanti marssii vastaamme, niin kutka muodostavat iskujoukon? Kutka sodankäynnin yksinkertaisimpien lakien mukaan marssivat ensimmäisinä? Vastatkaa tähän!"
"Haarniskoitujen ritarien ratsujoukot."
"Aivan oikein. Niitä on kolmekymmentätuhatta miestä, ja niiden rivit täyttävät kokonaisen tynnyrinalan. Ajatelkaa, etteivät muut kuin ne pääse hiekkakentälle! Silloin herää kauhu. Heti sen jälkeen siviili-ihmisten joukko perääntyy muita taistelupaikkoja etsimään. Vain ylhäisaatelin ja vallasluokan miehet ovat ritareita, ja sen tapauksen jälkeen vain ne jäävät tanssimaan meidän musiikkimme mukaan. On ehdottoman varmaa, että me emme joudu taistelemaan muita kuin näitä kolmeakymmentätuhatta ritaria vastaan. Puhukaa nyt, ja tapahtukoon teidän tahtonne mukaan. Vältämmekö taistelua, peräydymmekö?"
"Emme!!!"
Huuto oli yksimielinen ja voimakas.
"Oletteko – miten sanoisin? – pelkäättekö niitä kolmeakymmentätuhatta ritaria?"
Se pila aiheutti makean naurun, poikien rauhattomuus katosi, ja he menivät iloisina paikoilleen. Ihastuttava tuo viisikymmenkaksikko! Ja kauniita kuin tytöt he olivat myöskin.
Olin nyt valmis kohtaamaan vihollisen. Odotettu hetki sai tulla. Se tapaisi kaikki miehet kannella.
Ja se tuli sangen pian. Päivän koittaessa astui aidan luona vahtia pitänyt mies luolaan ilmoittaen, että horisontissa näkyi musta liikkuva joukkio ja että kuului ääntä, jota hän luuli sotilasmusiikiksi. Aamiainen oli juuri valmistunut; me istuuduimme pöytään ja aterioimme.
Syötyämme pidin pienen puheen pojille ja lähetin osaston, Clarence päällikkönä, patteristolle.
Aurinko nousi nyt valaisten koko maan kirkkailla säteillään, ja me näimme suunnattoman joukon lähestyvän hitaasti samanlaisena tasaisena ja voimakkaana rintamana kuin meren aallot. Se läheni lähenemistään ylvään tenhoavana. Niin, tosiaankin koko vanha Englanti näytti olevan liikkeellä. Pian näimme lukemattomien lippujen liehuvan ja auringonsäteitten salamoivan lukemattomissa haarniskoissa. Totisesti kaunis näky. En ollut milloinkaan nähnyt sen vertaista.
Lopulta saatoimme erottaa yksityiskohtiakin. Kaikki etumaiset rivit – ja niitä oli monta – olivat ratsuväkeä, töyhdötettyjä ritareita loistavine varustuksineen. Äkkiä kuulimme kaikuvia torventörähdyksiä, hidas marssi muuttui laukaksi ja sitten – totisesti ihmeellistä nähdä!... Valtava ratsastaja-aalto ryntäsi eteenpäin – se läheni hiekkavyöhykettä – en voinut edes hengittää; se läheni lähenemistään – viheriä ruoho-kaista keltaisen vyöhykkeen toisella puolen kapeni kapenemistaan – kapeni nauhaksi hevosten edessä – ja katosi niiden kavioitten alle. Oi, suuri pyhä Antonius! Koko rintama lensi ukkosmaisella pauhulla taivasta kohden ja muuttui tupruavaksi riepu- ja pirstalemyrskyksi, ja pitkin maata leijaili paksu savupilvi, joka katseiltamme kätki, mitä ratsujoukosta oli jäljellä.
Nyt oli aika toisen sotaliikkeen tapahtua. Painoin nappia ja täräytin koko Englannin selkärangannikamat irti.
Se räjähdys lennätti kaikki ylväät tehtaamme ilmaan ja hävitti ne maan päältä. Vahinko kyllä, mutta toimenpide oli välttämätön. Emme mitenkään voineet antaa vihollistemme kääntää omia aseitamme meitä vastaan.
Nyt seurasi eräs ikävimpiä neljännestunteja, minkä milloinkaan olen elänyt. Odotimme hiljaisessa yksinäisyydessä, metallilankaympyröittemme ja sen edessä leijailevan tiheän savumuurin muusta maailmasta erottamina. Emme voineet nähdä muurin yli, emmekä myöskään sen lävitse. Mutta lopulta se rupesi vähitellen hajoamaan, ja kun vielä oli kulunut neljännestunti, oli maisema kirkas, ja me saatoimme tyydyttää uteliaisuuttamme. Ei ainoatakaan elävää olentoa näköpiirissä! Huomasimme nyt, että puolustuslaitteemme olivat vahvistuneet. Dynamiitti oli räjähdyttänyt yli sata jalkaa leveän ojan ympärillemme ja heittänyt yli kaksikymmentäviisi jalkaa korkean penkereen sen kummallekin reunalle. Mieshukka oli hämmästyttävä, vaikka siitä ei voinut saada tarkkaa selkoa. Emme tietenkään voineet laskea ruumiita, koska ne eivät enää olleet yksilöitä, vaan yhtenäistä sotkua, jonka lisänä oli rautapalasia ja nappeja.
Ei huomannut elämää missään, mutta takimmaisissa riveissä oli varmasti ollut muutamia haavoittuneita, jotka oli kannettu savumuurin suojassa pois kentältä. Muiden joukossa oli varmasti paljon pahoinvoipia – moisen mullistuksen jälkeen sellainen on luonnollista. Apujoukoista ei enää voinut olla puhettakaan. Tämä oli englantilaisen ritarisäädyn viimeinen varsinainen hyökkäys. Mielestäni minulla oli oikeus otaksua, että ritarijoukko, joka tulevaisuudessa voitaisiin vastaamme asettaa, olisi aivan merkityksetön. Senvuoksi julkaisin armeijalleni seuraavan onnittelun:
Sotilaat, inhimillisen vapauden ja tasa-arvoisuuden
esitaistelijat! Kenraalinne onnittelee teitä. Ylvästellen
väkevyydestään ja tyhjän maineensa sokaisemana ryntäsi
ylivoimainen vihollinen teitä vastaan. Taistelu oli lyhyt
ja teille kunniakas. Koska tämä suuri voitto saatiin ilman
vähintäkään mieshukkaa, on se vailla vertaistaan historiassa.
Niin kauan kuin kiertotähdet kiertävät ratojaan, on
Hiekkavyöhykkeen taistelu elävä ihmisten muistossa. Poosu.Luin sen julki sangen hyvin ja sain palkakseni erittäin runsaat suosionosoitukset. Lisäsin sitten:
"Sota Englannin kansaa vastaan kansana on nyt loppunut. Kansa on peräytynyt kentältä ja sodasta. Ennenkuin se saadaan palaamaan, on koko sota jo päättynyt. Tämä sotaretki on ainoa, mikä meidän on kestettävä. Se käy lyhyeksi – historian lyhyimmäksi. Sen mieshukka on myös suurin, jos vertaa hyökkääjien lukua puolustajien lukumäärään. Olemme lopettaneet taistelun kansaa vastaan, ja tämän jälkeen meillä on tekemistä vain ritarien kanssa. Englantilainen ritari voidaan surmata, mutta häntä ei voida voittaa. Me tiedämme, mitä on odotettavissa. Niin kauan kuin yksikään heistä elää, ei meidän tehtävämme ole loppuun suoritettu, sota ei ole lopussa. Me surmaamme ne kaikki." – Äänekkäitä ja pitkällisiä suosionosoituksia...
Asetin vartioita dynamiittiräjähdyksen luomille valleille – toisin sanoen: lähetin niille pari poikaa tähystämään ja ilmoittamaan, milloin vihollinen taas ilmestyisi. Sitten lähetin erään insinöörin ja neljäkymmentä poikaa suuntaamaan vuorilta tulevan puron meidän linjojemme sisäpuolelle, jotta sitä tarvittaessa voisi heti käyttää. Nuo kahteen työvuoroon jaetut neljäkymmentä miestä suorittivat tehtävän kymmenessä tunnissa.
Hämärän tullen kutsuin tähystäjäni takaisin. Poika, joka oli vartioinut pohjoispuolta, ilmoitti kiikarilla erottaneensa leirin. Hän kertoi myös, että muutamia ritareita oli kävellyt meihin päin ajaen karjalauman linjoillemme, mutta että ritarit itse eivät olleet tulleet kovin lähelle meitä. Tätä olinkin odottanut. Tuntui, nähkääs, siltä, kuin he olisivat tahtoneet tietää, voisimmeko uudelleen käyttää tuhoavaa tultamme. Ehkä he kävisivät yöllä röyhkeämmiksi. Luulin tietäväni, mihin suunnitelmaan he ryhtyisivät, koska juuri olisin tehnyt heidän sijassaan niin, jos olisin ollut yhtä tietämätön kuin he. Ilmoitin sen Clarencelle. "Luulen, että olette oikeassa", sanoi hän. "Sehän heillä on lähimpänä."
"Jos ne niin tekevät", sanoin, "niin hukassa ovat".
"Tietenkin."
"Heillä ei ole mitään pelastumisen mahdollisuutta."
"Ei, eipä tietenkään."
"Se on kaameata, Clarence. Se olisi suuri synti." Asia huoletti minua siinä määrin, etten saanut rauhaa, vaan alituisesti ajattelin sitä. Omaatuntoani rauhoittaakseni sepitin lopuksi seuraavan kirjeen ritareille:
"Englannin kapinallisen ritariston jalosukuiselle päällikölle.
Te taistelette turhaan. Me tunnemme teidän voimanne – jos sitä
sanaa voi käyttää. Me tiedämme, että korkeintaan voitte meitä
vastaan asettaa kaksikymmentätuhatta ritaria. Senvuoksi teillä
ei ole pienimpiäkään voitonmahdollisuuksia. Ajatelkaa asiaa!
Me olemme hyvin varustettuja, asemamme on hyvin linnoitettu,
ja meidän lukumäärämme nousee 54:ään. Viiteenkymmeneenneljään
mihin? Mieheen? Ei, päähän – maailman terävimpään; voimaan, jota
vastaan puhtaasti eläimellisellä väkevyydellä ei ole sen enempää
onnistumisen mahdollisuuksia kuin meren aalloilla on toivoa
murtaa Englannin graniittivarustukset Tarjoamme teille erään
mahdollisuuden, ja se on viimeinen: Heittäkää aseenne! Antautukaa
ehdoitta Tasavallan armoille, ja kaikki annetaan anteeksi.
(Sinetti.) Poosu."Luin sen Clarencelle ja sanoin aikovani lähettää sen rauhanlipun suojassa. Hän nauroi ivalliseen tapaansa ja virkkoi:
"Teidän näyttää olevan aivan mahdotonta käsittää, minkälaisia nuo ylhäisaateliset ritarit ovat. Säästäkäämme aikaa ja vaivaa. Kuvitellaan, että minä olen noiden ritarien päällikkö. Te kannatte rauhanlippua. Tulkaa lähemmäksi, ilmoittakaa asianne, ja minä kyllä vastaan."
Tein kuten hän tahtoi. Lähestyin kuviteltuna rauhansoturina, otin paperin esiin ja luin sen. Vastaukseksi Clarence löi paperin kädestäni, vääristi halveksivasti suutaan ja sanoi ylimielisesti:
"Iskekää tuo elukka palasiksi ja lähettäkää se korissa halpasukuiselle konnalle, joka on sen tänne lähettänyt. Muuta vastausta minulla ei ole!"
Miten tyhjä onkaan teoria tosiasioihin verraten! Ja tuo oli aivan yksinkertaisesti tosiasia. Ei päässyt mihinkään siitä, että juuri mm tapahtuisi. Revin paperin palasiksi ja passitin hentomielisyyteni pitkälle lomalle.
Ja nyt töihin. Koettelin sähkösignaalilaitteita gatlingpatteriston ja luolan välillä, ja niiden huomattiin toimivan; koettelin monesti signaaleja, jotka hallitsivat aitoja – ne olivat niin laitetut, että saatoin katkaista ja uudistaa sähkövirran jokaiseen aitaan aivan muista riippumatta. Asetin purojohdon kolmen parhaimman poikani valvottavaksi; näiden poikien oli läpi yön pidettävä kolmen tunnin vartiovuoroja ja heti toteltava merkkiäni – kolmea peräkkäistä revolverinlaukausta. Muut vahdit kutsuttiin pois yöksi; ei ainoatakaan kuolevaista näkynyt aitauksen sisäpuolella. Määräsin, että luolassa oli oltava hiljaa ja että sähkövalo oli pidettävä mahdollisimman vähäisenä.
Heti kun oli tullut aivan pimeä, suljin virran kaikista aidoista ja hapuilin ulos ison dynamiittiojan sisäpuolella oleville valleille. Ryömin harjalle ja makasin siellä sotkussa vakoillen. Mutta oli niin pimeä, että mitään ei voinut nähdä. Mitään valojakaan ei näkynyt. Oli hiljaista kuin haudassa. Tietysti kuului tavallisia yöääniä – yölintujen lepatusta, hyönteisten surinaa, jonkun koiran haukuntaa jossakin kaukana ja silloin tällöin hiljaista mylvintää, mutta ne äänet eivät katkaisseet hiljaisuutta, ne tehostivat sitä ja päälle päätteeksi täyttivät sen eräänlaisella alakuloisuudella.
Hetken kuluttua lakkasin katselemasta, sillä oli jo sysimustaa, mutta kuulostelin sitä tarkemmin erottaakseni jokaisen epäilyttävän äänen. Ajattelin näet, että tarvitsi vain odottaa, niin kyllä jotakin tapahtuisi. Mutta kauan sain odottaa. Lopulta erotin jotakin, jota nimittäisin äänen varjoksi – kumean metallisen äänen. Heristin korviani ja pidättelin hengitystäni, sillä juuri tätä olin odottanut. Ääni vahveni ja läheni; se tuli pohjoisesta päin. Pian kuulin sen omalta korkeudeltani, vastakkaisen penkereen harjalta, sadan jalan päästä. Ja sitten olin näkevinäni mustan pisterivin nousevan esiin – ihmispäitäkö? En tietänyt; ehkäpä siellä ei ollut mitään. Ei voi luottaa silmiinsä, kun mielikuvitus on joutunut, pois tasapainosta. Pian kuitenkin sain varmuuden. Kuulin metalliäänen vaipuvan ojaan. Se vahveni, levisi ja ilmaisi vääjäämättömän tosiasian: asestettu joukko oli laskeutunut ojaan. Niin, nuo ihmiset aikoivat valmistaa meille pienen yllätyksen. Leikin piti kai alkaa päivän koittaessa, ehkäpä ennemminkin.
Ja nyt minä ryömin takaisin aitaukseen. Olin nähnyt tarpeeksi. Menin patteristolle ja tiedotin, että virta oli laskettava molempiin sisäaitoihin. Sitten menin luolaan ja tapasin kaiken järjestyksessä: kaikki nukkumassa paitsi vahti. Herätin Clarencen ja sanoin hänelle, että suuri oja oli täyttymäisillään ja että luulin ritarien hyökkäävän kimppuumme. Olin saanut päähäni, että päivän koittaessa saatoimme odottaa ojaan piiloutuneiden tuhansien nousevan yli penkereen ja heidän jäljessään koko armeijan.
Clarence sanoi:
"Ne lähettävät varmasti pimeässä vakoilijoita tekemään alustavia havaintoja. Miks'emme katkaisisi uloimpaan aitaan menevää virtaa ja antaisi heidän yrittää?"
"Sen olen jo tehnyt, Clarence. Enkö ole aina ollut vieraanvarainen?"
"Olette, teillä on hyvä sydän. Tahtoisin mennä..."
"Lausumaan heidät tervetulleiksi? Minä lähden mukaan."
Kuljimme aidatun alueen poikki ja hiivimme sitten sisinten aitojen väliin. Näkömme oli jossakin määrin huiennut luolan valaistuksesta, niin heikko kuin se olikin, mutta pian tulimme mainiosti toimeen. Ensin oli meidän täytynyt tunnustella käsillämme, mutta nyt saatoimme nähdä aidanpylväät. Aloimme kuiskaillen puhella, mutta äkkiä Clarence keskeytti minut sanoen:
"Mikä tuo on?"
"Mitä tarkoitat?"
"Tuo tuolla."
"Mikä ja missä?"
"Tuolla, vähän matkan päässä teistä – se on jotakin mustaa – joitakin epäselviä ääriviivoja, jotka piirtyvät toista aitaa vasten."
Minä katsoin, ja hän katsoi. Sanoin:
"Onkohan se ehkä mies, Clarence?"
"Sitä en usko. Pikemminkin se näyttää – ei, sehän on mies – joka nojaa aitaan."
"Selvästi. Mennäänpä katsomaan."
Ryömimme käsien ja polvien varassa eteenpäin, kunnes olimme tulleet aivan lähelle tuota esinettä. Se oli todellakin mies – kookas, tumma rautapukuinen olento seisoi siinä molemmat kädet ylälangalla – ja tietysti löyhkäsi palaneelta lihalta. Mies parka – kuollut tietämättä, mikä oli aiheuttanut hänen tuskansa ja kuolemansa. Hän seisoi siinä kuin patsas – aivan liikkumattomana, vain kypäräntöyhtö liehui hiukan yötuulessa. Nousimme ja katselimme hänen kasvojaan silmikon läpi, mutta ne olivat niin pimennossa, ettemme saaneet selville, tunsimmeko miehen vai emme.
Kuulimme hiljaisia ääniä, jotka lähenivät, ja painauduimme jälleen maahan. Erotimme hämärästi toisen ritarin; hän liikkui varovasti hiipien ja haparoi käsillään. Hän oli nyt niin lähellä meitä, että näimme, kuinka hän ojensi kätensä, sai kiinni ylälangasta, kumartui ja ryömi alalangan, yli. Nyt hän tuli ensinmainitun ritarin kohdalle – ja säpsähti nähdessään tämän. Hän seisoi hetken liikahtamatta, varmaankin ihmetellen, miks'ei toinen jatkanut matkaansa, sitten hän sanoi matalalla äänellä: "Miksi seisot täällä uneksimassa, hyvä Mar –", hän laski kätensä kuolleen olalle – huudahti heikosti ja kaatui kuolleena maahan. Kuolleen miehen surmaamana – ymmärrättekö – kuolleen ystävänsä surmaamana. Siinä oli jotakin hirveätä.
Puolen tunnin kuluessa noita aamukukkoja hiipi lähellemme toinen toisensa jälkeen aina viiden minuutin väliajoin. Niillä ei ollut muuta murha-asetta kuin miekkansa. Sitä ne kaikki kantoivat paljastettuna kädessään, ja ojentamalla sen ne löysivät metallilangat. Toisinaan näimme sinisen kipinän, vaikka ritari, joka sen oli aiheuttanut, oli niin kaukana, ettemme voineet nähdä häntä. Tiesimme kuitenkin, mitä oli tapahtunut. Ritari parka! Hän oli koskettanut miekallaan ladattuun lankaan, ja virta oli surmannut hänet. Välihetkinä vallitsi katkera hiljaisuus, jonka surullisen säännöllisesti keskeytti rautapukuisen miehen kaatumisesta syntynyt ryminä. Sitä kesti sangen kauan, ja yön autiossa pimeydessä se oli ahdistavaa.
Sovimme siitä, että tekisimme kierroksen sisempien aitojen välitse. Mukavuuden, vuoksi kuljimme nyt pystyssä. Arvelimme, että jos meidät nähtäisiin, pidettäisiin meitä pikemmin ystävinä kuin vihollisina, emmekä missään tapauksessa olisi miekan ulottuvissa. Keihäitä ei noilla herroilla näyttänyt olevan mukanaan. Se oli sangen kummallinen kävelyretki. Kaikkialla oli toisen aidan ulkopuolella kuolleita miehiä, epämääräisiä hahmoja, jotka töin tuskin saattoi erottaa, ja me laskimme viisitoista patsasta – tarkoitan: kuollutta ritaria, jotka seisoivat nojaten käsillään ylempään lankaan.
Eräs seikka oli nyt varma, nimittäin se, että virtamme oli niin voimakas, että se tappoi, ennenkuin uhri ehti kiljahtaa. Hetken kuluttua kuulimme hiljaisen, raskaan äänen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä arvasimme, mitä se oli. Se oli aiottu joukkoyllätykseksi. Kuiskasin Clarencelle, että hän menisi herättämään armeijan ja käskisi sen jäädä luolaan odottamaan lisämääräyksiä. Hän palasi pian, ja me seisoimme sisemmän aidan kohdalla ja katselimme, kuinka hiljainen salama teki hirveätä työtään hyökkääjien joukossa. Yksityiskohtia emme erottaneet, mutta huomasimme, miten toisen aidan taakse pinoutui mustaa massaa. Tuo alati kasvava röykkiö oli muodostunut kuolleista miehistä! Leiriämme ympäröi nyt kuolleista rakentunut muuri – ruumisvallitus, voisi sanoa. Erikoisen kaameata oli, ettei ihmisääntä lainkaan kuulunut. Ei kehoitushuutoja eikä kuolevien parkaisuja. Kun vihollisen tarkoitus oli yllättää meidät, olivat miehet liikkuneet mahdollisimman hiljaa, ja niin pian kuin he olivat ehtineet niin lähelle päämaaliaan, että saattoivat kohottaa sotahuudon, kajosivat he tuhoatuottavaan lankaan ja kaatuivat ääntä päästämättä.
Nyt johdin virran kolmanteen aitaan ja melkein heti sen jälkeen neljänteen ja viidenteen, niin nopeasti täyttyivät välipaikat. Nyt katsoin ratkaisevan hetken tulleen. Arvelin, että koko sotajoukko oli mennyt ansaani. Joka tapauksessa oli jo aika tutkia asiaa. Painoin sentähden erästä nappulaa, ja viisikymmentä sähköaurinkoa syttyi jyrkänteemme reunalle.
Hyvä Jumala, mikä näky! Meitä ympäröi kolme kuolleista miehistä muodostunutta muuria. Kaikki muut aitaukset olivat täynnä eläviä, jotka tunkeutuivat varovasti eteenpäin lankojen lomitse. Äkillinen valo lamautti nuo joukot, niin, ne suorastaan kivettyivät säikähdyksestä. Minulla oli juuri silmänräpäys aikaa käyttää hyväkseni heidän liikkumattomuuttaan, enkä minä laiminlyönyt sitä. Nähkääs, seuraavassa sekunnissa he olisivat jälleen tulleet järkiinsä, alkaneet riemuita ja rynnänneet eteenpäin, ja metallilankani olisivat menneet säpäleiksi; mutta tuo menetetty silmänräpäys vei heiltä kaikiksi ajoiksi kaikki mahdollisuudet: ennenkuin se oli kulunut, päästin sähkövirran kaikkiin aitoihin, ja koko sotajoukko kaatui kuolleena maahan. Sillä kertaa kuulimme valituksen. Se kertoi yhdentoistatuhannen ihmisen kuolintuskista. Se kohosi järkyttävänä ja mahtavana yöhön.
Silmäyksellä sain selville, että vihollisen sotavoiman jäännökset – kenties kymmeneentuhanteen kohoava joukko – olivat meidän ja ympäröivän ojan välissä ja riensivät parhaillaan hyökkäykseen. Niin ollen he olivat kaikki meidän vallassamme, auttamattomasti. Tragedian kolmannen näytöksen oli alettava. Ammuin kolme revolverinlaukausta, mikä merkitsi:
"Päästäkää vesi!"
Ja nyt kuului ankaraa kohinaa, ja seuraavassa minuutissa syöksyi vuorelta tuleva puro tuohon suureen ojaan muuttaen sen sadan jalan levyiseksi ja kahdenkymmenenviiden jalan syvyiseksi virraksi.
"Mieheni, konekivääreille! Avatkaa tuli!"
Kolmetoista kuularuiskua alkoi kylvää kuolemaa noiden kymmenentuhannen onnettoman joukkoon. Ne säpsähtivät, kestivät hetken tuhoisaa tulta, mutta rikkoivat sitten rivinsä ja kiitivät ojaa kohden kuin akanat tuulessa. Runsaasti neljäsosa ei koskaan päässyt korkean törmän harjalle; muut kolme neljäsosaa pääsivät sinne, mutta putosivat sen toiselle puolelle ja hukkuivat.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olimme alkaneet ampua, oli kaikki aseellinen vastarinta murrettu, sota lopussa, ja me viisikymmentäneljä olimme Englannin herroina. Kaksikymmentäviisituhatta miestä lojui kuolleina ympärillämme.
Mutta kuinka petollinen onni onkaan. Vähän ajan, kenties tunnin kuluttua tapahtui jotakin, johon itse olin syypää – mutta minulla ei ole rohkeutta kirjoittaa siitä. Päättyköön kertomus tähän.
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Clarencen jälkikirjoitus.
Minun, Clarencen, täytyy kirjoittaa se hänen sijastaan. Hän ehdotti, että menisimme yhdessä katsomaan, voitaisiinko haavoittuneille antaa apua. Minä olin kovasti ehdotusta vastaan. Sanoin, että jos niitä oli paljon, saatoimme tehdä perin vähän poloisten hyväksi, ja sitäpaitsi oli uhkarohkeata lähteä heidän joukkoonsa. Mutta häntä ei koskaan ollut helppo saada luopumaan päätöksestään. Suljimme siis aitoihin menevän sähkövirran, otimme vartioston mukaamme, kiipesimme ruumismuurien yli ja menimme tantereelle. Ensimmäinen haavoittunut, joka pyysi meiltä apua, istui maassa muuan kuollut toverinsa selkänojanaan. Kun Poosu kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle, tunsi mies Poosun ja pisti veitsensä häneen. Se ritari oli Meliagraunce herra; totesin sen kiskaistuani kypärän hänen päästään. Hän ei vast'edes pyydä apua.
Kannoimme Poosun luolaan ja hoidimme parhaalla tavalla hänen haavaansa, joka ei ollut kovin vaarallinen. Siinä meitä auttoi Merlin, vaikk'emme tietäneet sitä. Hän oli pukeutunut naiseksi ja näytti vanhalta kunnon muorilta. Sellaisessa valepuvussa, kasvot ruskeatäpläisinä ja iho sileäksiajeltuna hän muutamia päiviä Poosun haavoittumisen jälkeen oli tullut luoksemme ja tarjoutunut keittäjättäreksemme. Tuon valenaisen sukulaiset muka olivat lähteneet joihinkin uusiin leireihin, jotka vihollinen oli muodostanut, ja itse hän oli kuolla nälkään. Poosu oli siihen mennessä parantunut sangen paljon ja lopettanut ajan kuluksi kertomuksensa.
Olimme iloissamme siitä, että olimme saaneet tuon avun, sillä palvelijoista oli puute. Nähkääs, me olimme satimessa – satimessa, jonka itse olimme virittäneet. Jos jäisimme sinne, surmaisivat kuolleemme meidät, ja jos poistuisimme varustuksistamme, emme enää olisi voittamattomia. Poosu näki sen, ja me muut myöskin. Jos olisimme voineet lähteä johonkin noista uusista leireistä ja tehdä jonkinlaisen sopimuksen vihollisen kanssa – niin tietysti... mutta Poosu ei voinut sitä tehdä enkä minäkään, sillä minä olin ensimmäisiä, jotka sairastuivat kuolleista leviävästä myrkyllisestä löyhkästä. Toinen toisensa jälkeen sairastui. Seuraavana päivänä...
Seuraavana päivänä. Nyt se on tullut ja sen mukana loppu. Keskiyön aikana minä heräsin ja näin, että se noita siveli omituisesti Poosun päätä ja kasvoja, ja minä aprikoin, mitähän se mahtoi merkitä. Kaikki paitsi dynamovahti nukkuivat. Ei kuulunut ääntäkään. Nainen lopetti pian salaperäiset hullutuksensa ja meni varpaisillaan ovelle.
"Seis!" huusin minä. "Mitä sinä olet puuhannut?"
Hän pysähtyi ja sanoi ilkeää tyytyväisyyttä ilmaisevalla äänellä:
"Te voititte; teidät on voitettu! Nuo toiset kuolevat – niin sinäkin. Te kuolette kaikki tälle paikalle – kaikki paitsi hän. Hän nukkuu nyt – ja hän on nukkuva kolmetoista vuosisataa. Minä olen Merlin!"
Ja sitten hän purskahti niin rajuun, mielettömään nauruun, että horjui kuin juopunut ja sattui silloin koskettamaan erääseen sähkölankaan. Vieläkin hän seisoo siinä suu auki; näyttää siltä, kuin hän nauraisi yhä. Luulen, että tuo kivettynyt nauru on säilyvä hänen kasvoillaan siksi, kunnes koko ruumis muuttuu tomuksi.
Poosu ei ole liikahtanut – nukkuu kuin tukki. Ellei hän tänään herää, käsitämme kyllä, millaista unta se on, ja hänen ruumiinsa kannetaan silloin jonnekin luolan kaukaisimpiin kolkkiin, josta kukaan ei ole sitä löytävä ja jossa kukaan ei ole sitä häpäisevä. Mitä meihin toisiin tulee – niin, olemme sopineet siitä, että jos joku meistä pääsee elossa täältä, on hänen merkittävä se tähän ja kätkettävä tämä käsikirjoitus tunnollisesti Poosun, vanhan, rakkaan päällikkömme viereen, jonka omaisuutta se on, olkoonpa hän sitten elävä tai kuollut.
(Käsikirjoituksen loppu.)
JULKAISIJAN JÄLKIKIRJOITUS.
Oli tullut päivä, kun laskin käsikirjoituksen kädestäni. Sade oli melkein lakannut, maailma oli harmaa ja synkkä, lopen uupunut myrsky huokaili ja nyyhkytti itsensä lepoon. Menin muukalaisen huoneen ovelle; se oli raollaan, ja minä kuuntelin. Olin kuulevinani hänen, äänensä ja koputin. Ei vastausta, mutta äänen kuulin edelleen. Katsoin sisään. Mies loikoi selällään sängyssä ja puhui katkonaisesti, mutta voimakkaasti, ja vahvisti sanojaan hosuen käsillään hourivien sairaiden tavoin, Hiivin sisään ja kumarruin hänen puoleensa. Hän mutisi ja huudahteli yhä. Sanoin pari sanaa, vain herättääkseni hänen huomiotaan. Hänen lasimaiset silmänsä ja tuhkanharmaat kasvonsa tulivat heti eloisiksi ja ilmaisivat tyytyväisyyttä, kiitollisuutta ja jälleennäkemisen iloa.
"Oi, Sandy, oletko vihdoinkin täällä – oi, kuinka olen kaivannut sinua. Istu tässä, älä jätä minua, Sandy, älä milloinkaan mene luotani. Missä on kätesi? Anna se minulle, rakkaani, anna minun pitää sitä – kas näin – nyt tuntuu niin hyvältä ja rauhalliselta, ja minä olen jälleen onnellinen – me olemme onnellisia, eikö totta, hyvä Sandy? Sinä tunnut niin hämärältä, niin epämääräiseltä, sinä olet kuin usvaa, kuin pilveä, mutta sinä olet täällä, ja siinä on minulle autuutta kylliksi; ja minä pidän sinun kättäsi; älä ota sitä pois – anna minun pitää sitä vähän aikaa, minä päästän sen sitten... Oliko se lapsemme?... Halloo-Keskus!... Hän ei vastaa. Nukkuuko hän ehkä? Tuo hänet tänne, kun hän herää, ja anna minun koetella hänen käsiään, hänen kasvojaan, hänen tukkaansa ja sanoa hänelle hyvästi... Sandy!... Niin, siinähän sinä olet. Minä sekaannuin hetkeksi ja luulin, että sinä olit mennyt... Olenko ollut kauan sairas? Varmasti olen – minusta tuntuu, että sitä on kestänyt monta kuukautta. Ja millaisia unia! Millaisia ihmeellisiä, hirveitä unia, Sandy! Unia yhtä todellisia kuin todellisuus – tietysti houreita, mutta kuitenkin niin todellisia! Tiedätkö, minusta tuntui, että kuningas oli kuollut, minä luulin, että sinä olit Galliassa etkä voinut tulla kotiin, minä kuvittelin, että maassa oli vallankumous. Noiden unien omituisessa huumeessa minä yhdessä Clarencen ja joidenkuiden kadettien kanssa olin voittavinani ja hävittävinäni koko Englannin ritariston! Eikä se kuitenkaan ollut ihmeellisintä kaikesta. Minä kuvittelin olevani kaukaisen, monta sataa vuotta sitten menneen aikakauden ihminen, ja sekin oli minulle yhtä todellista kuin kaikki muu. Niin, minusta tuntui, että olin lentänyt siitä aikakaudesta takaisin meidän omaamme ja sitten taas palannut siihen ja joutunut eksyneenä muukalaisena tuohon ihmeelliseen Englantiin kolmentoista vuosisadan kuilun erottaessa minut sinusta, kodistani ja ystävistäni, kaikesta, mikä on minulle rakasta, kaikesta, mikä voisi tehdä elämän elämisen arvoiseksi. Se oli hirveätä – hirveämpää kuin voit kuvitellakaan, Sandy. Oi Sandy, valvo minun luonani – älä jätä minua hetkeksikään – älä salli minun uudelleen menettää järkeäni. Kuolema ei ole mitään, se on tervetullut, kunhan vain nuo unet eivät tulisi, noiden unien inhoittava kidutus. – Sitä en enää toista kertaa kestä... Sandy?"
Hän makasi hetken mutisten edelleen hajanaisesti, mutta sitten hän vaikeni, ja kuolema näytti lähestyvän. Äkkiä hän alkoi hypistellä peittoaan, ja siitä ymmärsin, että kuolema oli ovella. Kun ensimmäiset kuolinkorahdusten merkit kuuluivat, säpsähti hän hieman ja näytti kuuntelevan. Sitten hän sanoi:
"Merkinantotorvi?... Kuningas tulee! Laskekaa nostosilta! Miehittäkää vallitus! Menkää vast –"
Hän järjesti viimeistä "vaikutuskeinoaan", mutta ei ehtinyt suorittaa sitä loppuun.